Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Turmion talo - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Turmion talo - Kertomus" ***


TURMAN TALO

Kertomus


Kirj.

IRMARI RANTAMALA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1917.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.



I.


    Yks' ainut polku Turman taloon vie.
    Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie.

Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua.
Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivasta
kohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valo
eloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näytti
olevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkää
voimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä.
Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät.

Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi
seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen
pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään
seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti
voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui
rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen
metsätalon eloa.

Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves
olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille
kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen,
ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä
koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta
vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt
ennustaneet tuhoa.

Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen
talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri
nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä
korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt
sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia -- niin
sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa,
ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla
vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan
tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät
olivat kuuleman mukaan menossa.

Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä
seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut.
Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen
nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan
kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat
olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia
kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan
yksinäiselle, vanhalle kannolle.

Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.

"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään
silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan
ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita
vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa
metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin
hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:

"Vai huhuavatko ne yhä siitä...?"

"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi
siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin
miettimään ja jatkoi:

"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä
tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun
juurella nukuin ensimäisen yöni."

Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun.
Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi:

"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta
korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo
päätin, että tämä talo on minulle turman talo."

Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi
kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä
kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa
yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli
vihdaksiansa.

"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken
jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain
askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon
reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä.
Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön
lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa
lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan.
Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä
tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin
pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän
yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori
vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla
vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri
katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan,
josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin
kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden
etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui
täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja
kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan
hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä.

       *       *       *       *       *

Se oli perjantaipäivä.

Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut
varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena
joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei
äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se
kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli
hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma
veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän
nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi
hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin
hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa
vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset
vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa
tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena
kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja
meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni
aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa
suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla,
kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen
outo asukas.

Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän
ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie
ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt.
Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi
häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän
runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä
surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa
hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki
muu -- kuin ainaista omituista mielialaa.

Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin:
ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa,
mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa.
Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja
seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo
siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla
vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui
ullakon aukossa.

"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen
talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys.

"Niin... arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli
vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille
kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä
vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja
kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä
vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin
yksinäinen kuva.



II.


    Kovat kodin antimet,
    Toki niitä muistelet.

Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli
kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä
kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten
sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut.

Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa.
Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien
riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä.
Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana
vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon.

Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli
ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut
lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut
halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta:

"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?"

Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut
aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa
poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi
ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety
vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin
vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut
kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin
sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä.

Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen
vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja
synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön.
Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan
elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta
kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina
vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut
jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä
hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut
vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja
hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja
Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt
matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt
kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki
idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin
kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja
poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja
tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli
ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät
ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin
näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme kaskelle.

Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea
päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan
pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä,
poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella
levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset
muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni
synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki.
Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen
kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia,
kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva.

Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista
kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi
vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan
maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se
kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain
haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin
veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona,
ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän
metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen
runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli
suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka
köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä
sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon
varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan
rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi
kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän
hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan
vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä,
kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta
kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule.

       *       *       *       *       *

Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään.

Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi
mietteissänsä:

"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on... Eivätkä ne ihmiset suotta
tätä taloa Turman taloksi ristineet."

Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi:

"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan
muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut,
jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä
siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden
välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat
ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin."

Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti:

"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy,
kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän
yritti jakaa. Mutta veli kimpautui.

"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja
ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi:

"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?"

Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen
päin osoittaakseen ja huusi:

"Helvetti... Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi
ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en
vääjää!"

Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata.

"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut
rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi:

"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju... Ja minä jo
silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin
kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo
itse viimeisen sanansa... olkoon se sana kuin luja hyvänsä."

Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista,
kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton
uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon
vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen:

"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät
kukista, mutta se kukistaa."

Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia,
vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin
jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti
miettivän ja jatkoi nyt:

"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä
asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena:

"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla... Mutta
mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui
jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää:

"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!"

Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen
jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut
tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää
ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain
painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi:

"Ei se kevät keloon kiinny... Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se
on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole
sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua
hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla:

"Ei." Ja hän jatkoi:

"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti,
lisäten:

"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten
etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti:

"Susien... ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat
Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä
ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä
eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh?
Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo
taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi
vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean
omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää,
niin se menee... Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas
vannonnaksi. Hän tiukkasi:

"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän
maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun
puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli
valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena
hänelle surullisesti saneli:

"Yöpyy... Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi... Hillitse sinä vain
myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän
tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut
putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi
taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se
elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun
luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi,
kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi:

"Nyt on mukavampi."

He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoi
Viemi, tiesi miten, jutella, kysyen:

"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta
hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi:

"Eihän meillä ole mitään erin somaa... Mutta mistäpä se kaikki hyvä
tänne korpeen."

Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen
korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin
sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona.

"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain
vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle
mukavammaksi.

"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla",
vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut.
Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen
kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän
ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat
siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui
hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään.
Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori
mies, joka ujoillen katsoi häneen.

Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan
vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne
niitten taa.

Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin
haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt.
Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan
emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko
kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla.

Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori
elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut
iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi
valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti
rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä
pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat
uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti,
kumpikin omissa mietteissänsä.

Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa
veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän
vaitiolon puhellen äkkiä:

"Kohtalosta puhuit?"

Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi:

"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä... Ilman Hänen tahtoaan ei
tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara."

Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi
mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli
kuin itseksensä kertoilisi:

"Hänestä... Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin
karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on."

Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat
sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset
veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun
puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo.



III.


    Sa vanha laulu, laulu sanaton!
    Mi syntysi, ken laulajasi?

Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla.
Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset.

Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten
käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt
raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman
talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on
näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa
oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin
ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei
ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa,
kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys
alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta.
Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu
saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen
keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain
etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa
kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu
kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät
vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki.
Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua
ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin
ainoan ilon.

Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia.
Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu.
Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt
lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa
kanssa.

Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi
ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja
suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa.

"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli
hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä
vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle:

"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno...
erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn
aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille
jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan,
miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa.
Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun.

"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi:

"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen
karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa
kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä
villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen
koruttomasti:

"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi
kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti
huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä
herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut
kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin,
uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen,
pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä
aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin,
hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi,
poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen
akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona
punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta
vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan
palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella
tavallista omituisemmin.

"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt
oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin
äänin, lisäsi:

"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä... Niin että
kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään
kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän
otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa
odotti yksinäinen työ.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta.

Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira.
Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle
annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi.

Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron
jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan
viimeisistä ajoista.

"Miestänsä muisti... Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime
sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan
heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään
ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli:

"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän.
Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan
erikoisesti ja jatkoi:

"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän... vaimoaan
kohtaan sydän... niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole
köyhä, tiedät."

Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli
hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut
lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan
puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten
aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan
vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja
omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana
puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti:

"Niinpä se... Että sydänhän meillä on suurin rikkaus... Nää olot kun
ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä
vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin
se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta.
Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin
puuhiansa. Vanha Taira puheli:

"Sanoi minulle vainaja... miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä
oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin
vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin
sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan
tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän
imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken
itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät
sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat
imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei
maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen.

"Päistäriä... Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili
hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi:

"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi,
niin sinulla olkoon hyvä kuin vain... Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli
nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa
takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena.
Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän
puheli siinä mielessä:

"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä... Niin että siinäpähän
tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää."

Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi.

"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi:

"Kunhan on päistäriä paidaksi ja... vaikka terveys. Niin mitäpä sitä
muuta elämältä toivoisitkaan."

Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä
sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta
poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi
näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä
vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on
kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa.
Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään
näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli.
Taira lynkytteli tietänsä.

"Kuopataan meidät kerran... Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä
lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen
kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät
oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin
kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan
niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin
vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli
sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt
entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa.

Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran
joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki
kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun
siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat.

Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa.
Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä
nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui
turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen
Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat
turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli
miesten arveluihin:

"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa:
ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri
puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä:

"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta
lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen
pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni:

"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia... Emme me
ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja
hetkisen kuluttua lisäsi:

"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain
ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä,
oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin.
Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen
paljon selvemmin kuin muut.

Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä
hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua
Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli:

"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa... Sitä mikä on itselle
mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä
on."

Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua
rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse:

"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo... Niin että olipa siinä
oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti
sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset
ja hän puheli jykevästi:

"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei
voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta
ja päättävää. Hän lopetti:

"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin
yksinäni enkä ensimäisenä tuperru."

Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet
käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä
väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet
alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta
tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten
tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa
kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia
pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat
poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen
pehmeinä punottavia nuoria käpyjä.

Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli
voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki
oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi
niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua.

"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo
itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä
vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi:

"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana
polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma
elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn
pimeyteen. Hän synkkeni.

"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten
turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen
hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän
mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma
ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain
siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo,
joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa
poika.

Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen
oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi
itkenyt.

       *       *       *       *       *

Niin, se vanha laulu.

Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas,
Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä
karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi
lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä
poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo
lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän
oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi
mennä asioillensa aittaan.

Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin
mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain
keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen
vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten,
ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua.

"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän.

"Ei... Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat.

"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?"

Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli:

"Niin... Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa..."

Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi
omituisesti:

"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus
yksinäni istuksin."

Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja
helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi:

"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät."

Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha
laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä
täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis
mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja
yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi
vienoon emäntäänsä ja nyt puheli:

"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään... En minä täältä
pois pyri."

"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä... En minä tiedä mitä täällä
on..."

Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain
katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä
nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa,
katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän
kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen
kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa
tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja
kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun
Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan -- jäi ainaaksi ehkä. Hän vain
seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla.

Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro
lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi
entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi
osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea
sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa
siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin
koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia
veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren
vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän
esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas
suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei
raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla
kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen:

"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea
hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä
portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli:

"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku
askareitasi... Niin jäisi sinullekin jotain kesästä."

Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi
ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan
ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla
vitsaksiansa oksi.



IV.


    Mit' on liesi, lämpö lieden!
    Kulkevat sodissa miehet,
    vaan on sielläkin sykähti
    sydän lieden laittajalla.

Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti
miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan
murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin
ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki
sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota
tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan.

Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli
veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua
kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin.

Mutta Viemi ikäänkuin esteli.

"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kun
Riekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi:

"Niin... Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku
puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä... Mitä Rounikin sanonee."

Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä
itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain
täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen:

"On tässä niin paljon yhtä ja toista... Pellava on kitkemättä ja paljon
muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli:

"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa
toivomuksien vuoksi, ja jatkoi:

"En minä sitä muuten niin kärttäisi... mutta se Kieru kun sitä vaati ja
käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi
hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli:

"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin
muiden sanojen puutteessa kysäisi:

"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?"

Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse
tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli
vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille,
ja tapaili:

"Mitäpäs tässä... Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen
olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen:

"Milloinhan kitket, milloin itket."

Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi
kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin
tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti
kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä
alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli
hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan
hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten
kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään.
Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle.

Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt
miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä,
kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä.

       *       *       *       *       *

Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea
mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin
kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa
ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät
nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä
ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle,
heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi
jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili
yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa
paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää
äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki.

Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden
uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin
kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen
rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman
aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja
sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa
tyynenä ja puheli nyt:

"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on
vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:

"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen
hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia
ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli
lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:

"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän
jatkoi:

"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta
minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu
sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta
jos on, niin asettuu."

Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:

"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna,
mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos
tiukka tulee... Pakosta, ei muuten."

"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:

"Vaikka se on karua ja korutonta... Herran apu, niin ota siihen vain
ajallasi turva... Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen
puhua, jatkaa:

"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään... Sinä
sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän
käsillänsä ja ilmoitti:

"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi
ja se tuli... Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja
selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se
rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut
nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin
puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne
etäiset ajat ja jatkoi:

"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli
liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit
lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä
päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman
ja hän vannoi:

"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä
en siitä järky."

Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut,
niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin
syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:

"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja
seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on
myöhä!"

Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle
mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä
työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta
luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun
palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän
äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi
punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä
lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo
haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi
rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet
työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen
yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä,
lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka
uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi
syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja
vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen
palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän
hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt
lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.

       *       *       *       *       *

Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet
kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä
poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan.
Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja
isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.

"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain
penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.

"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa
puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista
asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta,
keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.

"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta
odottanutkaan, vaan lisäili:

"Olisit sinä nuoremmankin saanut."

Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan
pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan
häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa
yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen
puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon
ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli
kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä
tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän
istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi
kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen
siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa,
jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä
valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on
joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun,
nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki,
kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.

       *       *       *       *       *

Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa.
Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä
otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle
tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista
miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään
muuta ollutkaan.

Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla
tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni
vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo
alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen
ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias
vouti. Hän jo lisäsi:

"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."

Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:

"Saahan sitä koettaa."

Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti
nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa
toisti:

"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin
piiska minun selkääni voitaa."

Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen
sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti
työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan
vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.

"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.

Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa
suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat
kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he
olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä
lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen,
sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli
poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka
ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli
veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja
pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi
yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan,
olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui
ikiryteikön oudon pimeyden läpi.

Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon
Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä
ja toista, sanellen:

"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako?
Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta
e-hah!"

Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.

"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:

"Se on kiperä... Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja
soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:

"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän
se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli
madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili:

"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:

"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? -- kysyy laki. Ja jos
vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa -- tuomitsee laki. Sillä
se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän
tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä
oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia
asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:

"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."

Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi
aivan surullisena:

"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja
tärvelivät... Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät",
tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.

Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:

"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:

"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei
käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi
suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:

"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon
pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut,
saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty
lujista puista, eikä Turman Rouni päly."

Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt,
että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin
johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia
asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli:

"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän
puheli:

"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista... Se
kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat
vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko,
kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto
menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja
sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun
kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn
köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli
luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu
sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen
pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei
Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja
puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle:

"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se
kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen
päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka."

       *       *       *       *       *

Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli
kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta,
raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen
muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista
on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa.

Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin
yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti
pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe
hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli
lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin:

    "Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita.
    On rohtimet karkeat, karkea paita,
    On kaukana kuninkaan linna."

Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt
luo, istahti ja puheli:

"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi."

Nuori emäntä jatkoi ompeluaan.

"Niin... Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa
äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni
sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen
pellavan valkea haiven.

"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella,
mutta keskeytti siihen, lisäten vain:

"Mutta mitäpä niistä..."

Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi
Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä
oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken.
Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei
näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä
tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö,
eikä uneta. Vaiettiin.

"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli
auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan
takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin
äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu,
ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän,
oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen
kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.

"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan
ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi
jatkoi:

"Minä vain muutoin... Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä,
joiden luona tekisi mieli olla."

Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja
molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa
toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli
kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan
neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki
jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki,
jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:

Minä rakastan sinua.



V.


    Vieri viesti kautta maan.
    Vieri, vieri, viesti vaan.
    Et sa tuo iloja minulle.

Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime
polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna
talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka
tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan
päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä
latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien.

Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai
ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli.
Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla,
että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka
oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä
oltiin tietävinään sitä ja sitä -- kaikkea semmoista, joka soveltui
Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä
todeksi uskoa, vaan vakuutti:

"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän."

Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne
jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät,
kulkivat hajalla toisistansa.

"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden
teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli
alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä,
jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa
kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että
siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta.
Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi.
Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan.

Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi.
Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen
ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!"

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi
oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli
virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista,
olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin.
Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella.

Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa
roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen
muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon
Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata:

"Kyllä Rouni. Tu-lee!"

Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista
tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui,
uhmaili:

"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy.
Täy-tyy!"

Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa.

       *       *       *       *       *

Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli
siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut:

"Tee nyt oman mielesi mukaan!"

Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo
sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison
koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi
siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti
siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä.
Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista
hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä
häntä -- veljeäsi." Hän puhui.

"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä
haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa
minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta
kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä
Herran armolla ja avulla.

"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti:

"Mutta Herran armo ei torku." Kuulijat vaikenivat, olivat yhtenä
kuuntelevana sydämenä, jolle hän puheli, puheli omiansa. Hän todisti
Herran armosta:

"Se on karu, mutta selvä." Hän puheli sen armon tulosta, selitellen:

"Sinulla ovat orret karstaisina. Närehalkoja on tuvan nurkassa, mutta
anna niiden olla. Älä siivoa, vaan anna olla. Kyllä Herra silti tulee.
Tulee... Tu-lee. Ei kysy, onko paitasi päistäreinen, vaan tulee vain
tupaan. Ja silloin sinulla on rauha." Yhä alttiimpana oli hänen
edessänsä se kuunteleva yksi sydän, nämä keväisen metsäseudun
ahdistetut pikku eläjät. Hän puheli omasta heräämisestänsä, siitä miten
se Herran armo oli hänelle ilmestynyt. Hän kertoili:

"Minulle vain tuli äkkiä rauha ja hyvä olla. Siinä kaikki." Hän muisti
sen kaiken nyt niin levollisesti ja jatkoi:

"Oli kuin olisi äkkiä työ lopetettu ja viikate pantu orteen. Ja silloin
minä arvelin itsestäni että: onkohan täällä käynyt asiallaan Herra? Ja
niinpähän oli." Se vähä oli hänelle riittänyt. Hän jakoi nyt siitä
pienestä osastansa näille toisille kuin köyhä karuja muruja lintusille,
jotka niistä ilostuvat, tuntevat saaneensa paljon, kaiken, ovat
kiitollisia. Hän puheli yhä siitä samaisesta armon tulosta, selitellen:

"Sillä Herran armo ei tule remuten. Se tulee niinkuin köyhä, katsoo,
onko sijaa, ja jos on, niin istahtaa ovensuuhun ääneti ja kyllä
huomataan. Huomataan, veikkoset. Tulee vain halu olla kiitollinen ja
niin se on hillitty, se veli meissä. Anna siis haluta ja vallita sen
armon."

Ja tuntui kuin olisi maallinen kesä vierähtänyt iäiseksi, taivasten
hiljaiseksi kevääksi. Lintunen nukkui, tuomi kukki sanattomana. Nämä
muutamat ihmislintuset olivat vain kiitollisia siinä kesäisen,
turvekattoisen majan pihalla. Ei sitä tiennyt mikä puhui, mikä oli
tullut, ken outo istui tuvan karkealla rapulla. Pillahti vain kuin
lasten suusta veisuu:

    "Ah sielun', vallita suo Herran
    Ja turvaa isääs' rakkaaseen."

"Aamen!" lopetti Mainu kaiken, istahti rapulle, vaikeni. Oli todellakin
kuin olisi viikate pantu orrelle, levähdetty työn jälkeen ja tunnettu
vain halu olla kiitollisia.

Mistä? Samapa se. Ihmiskohtaloista ehkä yleensä.

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa,
sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi
yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien
nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli
painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen,
että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta.

Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla
ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle
yleensä ja puheli:

"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta
suunta onkin muu."

Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen
murtamana jatkoi:

"Minullakin kyllä täällä aikonaan... Oli lapsia useitakin, mutta
tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu
äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota
tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui
masentuvan.

"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas
kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen
eriksensä ja lisäsi:

"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt... ja säästynyt tähän
avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero
vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon
oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei
kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten
navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin
kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan
oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä
eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille
yleensä ja puheli vastaukseksi:

"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi."

Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että
siinä ei valita vara."

Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua.

"Viemi tässä... Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen
äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili:

"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon
tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi:

"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän
jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki."

Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa.
Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle,
ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan
halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen
äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset
jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin
tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki.

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla.
Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat
lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen
luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille
pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat
apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat.

"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle
lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi.

Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten
ilmoitti jyrkästi:

"Olkoon."

Hän lisäsi vain:

"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano."

Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan
puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien
valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle.

"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta
suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon
Juha puheli:

"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja
lisäsi:

"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa
siitä apua. Hän toisteli:

"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä
laputa! Älä laputa anomaan susilta!"

Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin
odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta,
vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti
entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu
kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit,
jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa
kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien
repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä
etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän
huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat
avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä,
vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta.

       *       *       *       *       *

Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat
kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren
viereen.

Varsinkin siitä Viemin ja voudin asiasta tiedettiin nyt jo paljon.
Vouti oli, Rouniin vihastuttuaan, kerskannut asialla kaikkien kuullen
ja siitä oli saanut sana siivet. Hopun leski Saira siitä nyt kertoili
omia kuulemiansa jo Rounillekin. Oli tullut aivan kuin siitä
kertoilemaan ja puheli:

"Niin. Niin ylpeästi sanoi vouti."

Hän kertoi jo niin varmasti, kun olisi todellakin ollut itse sitä
voudin sanomista kuulemassa ja kuullut ihan kaiken sen, jota nyt
kertoili. Hän jatkoi:

"Antaisi vain kartanoon Viemin, sanoi, niin itsellään olisi hyvä."

Tavallisiahan ne nekin asiat kyllä näissä oloissa olivat. Rouni
vuoleksi kirvesvartta ja kuunteli ääneti. Ei siinä toki Viemi itse
ollut kuulemassa. Ei se liioin näistä asioista tiennytkään, sillä Rouni
oli kieltänyt Mainuakin hänelle mitään puhumasta siitä, joka nyt
uhkasi.

"Ei se hänen surullaan lienny", oli hän Mainulle sanonut.

Mutta Saira vain jatkoi, puheli:

"Niin... Että kartanoon toisi vain Viemin, sanoi..."

Hän jatkoi:

"Minä kyllä hänelle että: Mitä sinä nyt hänestä tahtoisit? On niitä
naimattomiakin. Mutta se vain oli ylpeä sen päälle ja äyhkäsi että: Hän
jos kukaan... Vaikka naitu nainen, niin: Hän jos kukaan."

Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin
yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka
kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla
huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen.
Saira jatkoi ja tenäsi:

"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä
että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti."

Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä
ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä
työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi
mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi
puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella
tavallisia.

Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa
juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä:

"Ei tässä mieli tee erin jutella."

Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi:

"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan.
Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat..."

Hän puhui kuin jokaista sanaa rouhien, raskaasti ja jykevästi, miettien
jotain. Mutta sitten hän taas näytti kokevan voimistua ennallensa ja
lisäsi entiseen tapaansa, vakaana:

"Mutta eihän se nyt vielä ole kaikki lopussa. Niin kauan kuin elämän
viimeinen sana on sanomatta."



VI.


    Sä mitä, naitu nainen, itket, halaat?
    Mi on se, jota mieheltäsi salaat?

Viemin pieni aitta oli samalla puolen pihaa kuin se, jossa Viero
nukkui. Sola vain oli väliä ja solassa kasvoi koivu. Sen koivun oksien
latvat ulottuivat kumpaisenkin pienen aitan kattopäädyn ylle. Ja se oli
kesäinen koivu. Monesti istui Viemi sen pienen aittansa kynnyksellä ja
ompeli paitaa ja monesti muisteli Viero sitä pientä, kesäistä aittaa,
joka oli nuoren naidun naisen aitta.

Tänään aherteli Viemi yksin tuvassa. Häntä oli, varsinkin sieltä Mainun
saarnoilta tultua, alkanut joskus itkettää. Ei hän tiennyt miksi. Elämä
vain tuntui omituiselta.

Niin se tuntui nytkin. Hänen kasvattinsa yksi ainoa pieni kukka
tuikutti ihan veripunaisena akkunalaudallansa. Siinä tuntui nyt olevan
kaikki se kevät, kaikki se maailma, mitä hänellä oli. Kun Mainu saapui
tupaan, tapasi hän Viemin itkemässä. Hän heltyi sille kokonansa,
istahti ääneti, tapaili veistostansa. Tovin sitä ääneti veistettyänsä
hän lopulta puheli itkeneelle Viemille:

"Lapsihan sinä, Viemi, vielä olet."

Sydän se vain käski nyt niin sanoa. Viemi vaikeni, puuhailihan vain
jotakin omiansa. Hetken kuluttua jatkoi Mainu:

"Mutta onhan niitä asioita, joita ei näe... Tuntee vain, vaan ei näe."
Hänen mielensä muuttui omituiseksi. Hän koki ahertaa työtänsä ja
toisteli kuin itsekseen kaihoisasti:

"Lapsi... lapsi vielä. Ei miniä. Köyhän lapsi, ei miniä."

Ja kun köyhä miniä ei mitään vastaillut, niin hän osanotolla kysäsi:

"Vai onko sinulla mikä suru?"

Viemi kohenti kirnun sijoillensa ja tapaili vastaukseksi:

"En minä tiedä..." Ja kun mieteksien hän lisäsi hiljaa: "Joskus vain
tuntuu niin omituisesti painostavan."

Eikä Mainu sen enempiä kysellytkään, ei liioin hennonnut kysellä.

"Ne ovat hentoja. Ne asiat", puheli hän siinä työssänsä ja lisäili:

"Sydän on sydän... Sydän on sydän", toisteli hän mieli semmoisena ja
lisäili:

"Et sitä, ihminen, itke ilman syytä... Ei... Et itke, et itke, ihminen
ilman suruja", teki vain mieli yhäkin toistaa ja hän lopetti:

"Sillä kaikkihan se Jumalasta."

Ei hän siitä, Jumalan asiasta ja avusta nyt hennonnut enempää puhua.
Kohtalon painostaman talon pikku miniä oli vain itkullansa herkyttänyt
mielen. Ei tehnyt mieli nyt tuvassakaan olla. Hän lähti veljensä luo
sen työmaalle. Kun he siellä taas joutuivat puheisille, niin hän, mieli
yhäkin niistä Viemin itkuista omituisena, puheli veljellensä:

"Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei näe."

Ei hän itsekään tiennyt, mitä tarkoitti. Mieli vain veti niin puhumaan.
Hän jatkoi:

"Yhden näemme. Mutta sisällä voi olla toinen valtakunta, ja se on
salassa. On ja pysyy salassa."

Veli ei vastannut. He painuivat kumpikin työhönsä. Vasta rupeaman
loputtua johtui Rouni vuorostaan siinä levätessä kuin vastaukseksi
puhelemaan:

"Salassa", puheli hän, tietämättä miksi se vastaus vasta nyt mieleen
tuli, ja jatkoi:

"Mutta kerranhan sitä vielä seistään silläkin rannalla, jossa kaikki on
jo selvää."

Kumpikaan ei tiennyt mistä toinen puhui, mitä tarkoitti. Sanat vain
olivat soveltuneet itsestänsä ja niihin kätkeytyi kaikki se, mikä oli
puhujille itsellensäkin salattua: nuoren naisen kesäinen aitta, jonka
pieni ovi oli auki. Aitassa oli vain pellavapuvut orrella ja vähät
vaatteet sijoillansa, eikä mitään muuta, ja kuitenkin oli siellä koko
se sydämien ja kesän valtakunta, joka oli salaisuudessa ratkaiseva
ihmisten kohtalot.

       *       *       *       *       *

Nyt on sunnuntaipäivä.

Viero oli asioillansa ja samalla Rounin asioilla kylillä. Kylien
raiteilla oli kesä ja pyhä. Viero oli ennen Rounille tuloansa ollut
kartanon töissä. Häntä oli niinä aikoina rakastellut Tuovin Lienu ja
rakasteli se yhäkin, vaikka ei tiennyt, mieliikö Viero häntä. Siksipä
hän ei tahtonutkaan huolia Avin Mieristä, joka häntä rakasteli. Mieri
oli yksi niistä uskaliaimmista, jotka puuhasivat vastarintaa Laukon
Juhan kanssa.

Kyllä Lienu hänestä piti, mutta hän olisi mieluummin tahtonut Vieron.

Nyt oli raiteilla nuorten menoa. Joku lauleskeli, hoilasi:

    "Ja toista minä meinoan,
    vaan toista minä lemmin."

"Hyi!" nuhteli joku tytöistä, noin-noin, kun se kuului asiaan ja toinen
lisäsi:

"Kuka nyt pettää!... Ensin yhtä... ja sitten kuitenkin toista!"

Mutta poika heilahti kuin heinä ja kerskasi:

"Molempia. Ensin yhtä, sitten toista!"

"Hyi!"

Ja tyttö hyvitteli:

"Mutta Viero vain ei niin. Vai mitä Viero? Ethän?"

Viero ei vastannut. Koko tapaus oli helähtänyt nopeasti kuin kevään
iloinen kuuro. Se jätti jälkeensä raiteille kylien kesäistä lempeä.
Puut kukkivat. Kukin kosi salassa omaansa. Pihojen aidoilla kuivuivat
viikolla taitetut vastat ja vanhat pitivät pirteissä omaa pyhäänsä.

Mutta Tuovin Lienu rakastui nyt Vieroon yhä enemmän ja kuitenkaan
hänellä ei ollut nytkään mitään Mieriäkään vastaan. Hän olisi suonut
sen edelleenkin häntä meinaavan ja kun eukot asiasta puhuivat, niin he
eivät olleet varmat kumpiko se oikea oli: Vieroko, vai Mieri.

       *       *       *       *       *

Mutta myöhemmin oli Laukon pihalla miehiä koolla muulla asialla.
Kartanosta oli jo niillekin anastettujen talojen isännille lähetetty
määräyksiä, milloin on saavuttava töihin. Lähetystö ei ollut vielä
palannut matkoiltansa. Jotkut sanoivat, että siinä on vielä kipene
toivoa, mutta toiset sen kielsivät ja tahtoivat, että koko Luikki on
ajoissa hävitettävä maan tasalle.

"Kipenet tässä, helkkari", kiroili Laukon Juha, ja nähtyänsä Vieron
olevan muiden joukossa hän vannotti sitä lujalla:

"Viero! Seisotko, jos tulee tosi?"

Ja vastausta odottamatta hän lisäsi:

"Ota Rounista oppi... Seiso lujana niinkuin sen poika!"

Ja sanattomiahan ne lupaukset yleensäkin olivat. Se vain erkani, ken ei
halunnut, ja Viero ei eronnut. Jotkut siinä puhuivat sanan, ei vastaan,
ei myötä, vaan kuten kypsässä asiassa.

"Mikä on tullakseen, se tulee", arveli joku ja toinen lisäsi:

"Se kohtalo tässä ratkaisee."

"Kohtalo!" kiehahti Laukon Juha ynseänä ja jatkoi:

"Saven sotkemista se on, kohtalo." Ei hän siihen nyt, tällä hetkellä,
halunnut uskoa. Hän jatkoi:

"Helkkari tässä! Kohtalo! Saven vanutusta se on", yltyi hän
toistamiseen ja puheli kiihtyneenä:

"Toiset, rikkaat, kun polkevat, kuin savea, niin painut siinä toinen.
Ja Jumalaako apuun huudat?" kiihtyi hän ja epäsi:

"Ei veikkoset! Huhua! Huhua vain sitä! Rikkaan puolella se on ja sanoo:
Vanu! Vanu! Vanu vain, kun sinua sotketaan! Kyll' taivaassa sitten saat
luitasi hieroa! Nyt vanu! Helkkari! Hiiteen ne! Luikkia ne ovat
pappilatkin."

Ja kaikista tuntui, että niin todellakin on. Jokainen heistä oli
raatanut osansa pappien päivätöissä.

"Ja minkä voiton antavat? Papit?" jatkoi siitä Juha ja itse vastasi
kiivaalla:

"Luille taivaan!... Kipenet tässä siis vielä! Helkkari!"

Ja heidän edessänsä oli riisuuntunut pyhä pukimistansa ja maailma
valheestansa. Se maailma seisoi nyt heidän edessänsä kaikessa arkisessa
karuudessansa, semmoisena, jossa taivas nojasi avuttomien hartioihin
kaikella raskaalla painollansa, ilman sääliä, ilman mitään. Iltapuoli
aneli jo tuloansa. Laukon turvekattoiset, pienet asumukset kääriytyivät
hiljaa sen kesäiseen tunteeseen. Siellä täällä kapisteli joku
yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia askareitansa ja päivä väsyi
yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti.

Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron
jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla,
sillä porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat
olivat erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore
tuoksu. Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla,
kun Viero kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta
tunsi rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät
somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli
Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta:

"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista."

Vierolle hän sitä oikeastaan tarkoitti, vaikka Lienulle puheli. Ja
Lienu vastaili samaan tapaan:

"Olkoon!... Mutta en minä vain kestään."

He typöttivät. Toivoivat he kyllä, että Viero jäisi, ja oli se tuo
Lienu Vieron mielestä kyllä sievä, mutta ei häntä nyt mieli vetänyt.
Hän jouduttautui kotimatkalle. Sieltä metsien takaa kuvastihe hänelle
nyt se Viemin pieni, hiljainen aitta niin orpona ja sirona, että hän
halusi vain rientää sen luo, sillä siellä tuntui olevan parempi ja
paras olla. Oikotie vei yksinäisen ison metsäkosken kautta. Hän meloi
joen yli koskenniskasta. Siitä oli vain taival jalkapolkua Viemin
veräjälle ja sitä polkua kulkiessa hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut
kesäinen lemmenkävijä, joka rientää sinne, missä oma yksinänsä
iltaisella aittansa kynnyksellä ompelee ja odottaa häntä.

Eikä hän erehtynyt. Päivä oli jo maillaan. Kun hän tieaukon suusta
pujahti metsän lehtitaivaan alta vainion polulle, istui Viemi aittansa
aukinaisella ovella ja vihreät koivut heloittivat ensi hämyssä.
Veljekset istuivat paitasillaan tuvan rapulla, eivät puhelleet,
oleilivathan vain. Kun Viero saapui, tuntui kaikista, kuin olisi nyt
ollut perhe koolla ja tuvan pöydällä pieni illallinen viime tullutta
poikaa odottamassa ja kaikista tuntui silloin rauhalliselta.

"Siunaisit nyt jo Viemi, itsesi, ja menisit jo levolle", puheli silloin
Rouni sinne aitalle pihan yli. Ja kun Viemi lopulta poistui tupaan,
niin hän kuin jatkoksi puheli nuoresta vaimostansa veljellensä
Mainulle:

"On tässä kuin talon sielu... Muuta kun tuota tässä on niin vähän."

Hän vaikeni. Kuuli vain kuinka oven puusarana narahti siellä takana
Viemin jälellä ja hänen mieleensä jäi se nuoren vaimon kepeä käynti,
jonka hän oli huomannut Viemin siitä heidän välitsensä hiljaa tupaan
poistuessa.

       *       *       *       *       *

Ja sitten alkoivat leimahdella tulevien tapahtumien ensimäiset pilvet
ja vihaiset liekit. Avin Mieri oli Luikin alustalaisia, kuten Tuovin
Lienukin, jota hän rakasteli. He olivat molemmat kartanon päivätöissä.
Siellä tapasi voudin apulainen Mierin tyttönsä parissa.

"Vai työajalla!" alkoi hän haukkua. Hän määräsi molemmille
rangaistukseksi lisää työpäiviä. Nuori mies kiivastui, mutta Lienu
sovitteli:

"Älä, Mieri!"

Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat niittyä
ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa, mutta
herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu
sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli:

"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa... ja jo akka olla pitäisi!"

Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti:

"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan."

Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain
nureksi itseksensä katkerana:

"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä
rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja pahempaakin
vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä tässä maailmassa.
Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä muistella ja
siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä kaiuksi, kuin
kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla.

Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin.
Hän uhitteli salassa:

"En vaikerra!"

Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili:

"Sinimarjan annan."

Ja kun hän iltasella kulki tietä ja siinä voudin apulainen tuli
vastaan, eikä ollut ketään muita paikalla, niin hän iski nyrkillä sille
"sinimarjan" silmän alle.

"He!" äänsi hän sitä iskiessään, kuten aina antaja, ja ennenkuin lyöty
ehti tointua puheeksi, jatkoi:

"Se oli ensimäinen."

Koko silmän alus sinertyi ja kohosi iso kuhmu. Lyödyn huudosta
välittämättä käveli Mieri tyynenä pois paikalta. Hän tiesi mitä nyt oli
tuleva ja pakeni, piiloittelihe toisten turvissa ja vältti etsijänsä.
Hän kävi Laukon Juhan kanssa Rouninkin luona neuvottelemassa siitä,
mitä nyt oli tehtävä.

Mutta Rouni ei osannut antaa päättävää neuvoa. Päätettiin vain vielä
odottaa asioiden kehittymistä, sitä, mitä kartanon puolelta yritetään,
ja sitten sen mukaan toimia. He vain tajusivat sen, että apua ei nyt
tule muualta kuin omasta kädestä ja käsi oli nyt aulis sitä apua
antamaan.

Mutta Luikissa aavisteltiin ja oltiin selvillä nyt siitä, että ilmi
kapina oli tulossa. Ryhdyttiin sitä ajoissa tukehduttamaan omiin
savuihinsa. Paras siinä oli tietysti tehdä kapinaan otaksutut johtajat
vaarattomiksi ja varsinaisina levottomuuksien henkinä ja voimana
pidettiin Laukon Juhaa ja erittäinkin lannistumatonta ja uhmaavaa
Turman Rounia.

       *       *       *       *       *

Ohra pääsi jo vihneelle. Ruis tähki.

Rounin talon pieni sauna oli ison koivun alla ja siinä oli pieni akkuna
ja akkunan alla ruispellon piennar.

Nyt itki Viemi yksinänsä saunassa. Viero sattui tulemaan, näki hänen
itkevän ja kysyi:

"Itketkö sinä Viemi?... Mitä sinä itket?"

"En minä mitä... En minä itke", kielteli Viemi. Mutta kun Viero vaikeni
ja tuntui taas häneen katsovan, niin hän, huivia silmilleen korjaillen,
jatkoksi puheli:

"Ei sitä aina tiedä... mitä sitä tahtoo."

Viero oli istahtanut lauteen partaalle. Hänessä sykähti sydän niistä
nuoren naisen itkuista. Hän tapaili:

"Niin... Enhän minä mitään kysynytkään..."

Hän vaikeni ja niin vaikeni Viemikin. Nyt hän tiedusteli:

"Suutuitko sinä?"

Viemi ei vastannut. Ei se ollut häneen suuttunut, tiesi sen Viero,
mutta oli vain tullut kysyneeksi.

"Mitäpä minä suuttuisin", vastailikin Viemi lopulta, Vierosta se
vastailu tuntui niin lämpimältä, lohdulliselta ja kaihoavalta, että
hänessä sykähteli entistäkin hellemmin. Hetken kuluttua hän puheli:

"Minä sanoisin sinulle yhden... Mutta jos sinä suutut."

"Mitä sitten?"

"Muutoin vain minä meinasin... Mutta en minä sitä nyt sano."

Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän
ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero
hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin
itsekseen kaihoillen:

"Mitäpä niistä... Itket aikasi ja... Meneehän se kaikki kerran ohi."

Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun silloiset,
hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi kaihoiseksi ja
jatkoi kuin itsekseen surullisesti:

"Sydänhän se on, sydän jokaisella."

Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä
hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja
herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä
ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon
valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia,
huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi
mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa.

"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan
surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi:

"Mutta ei sitä pidä liikoja."

Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain
omaan matalaan orteen. Hän lisäsi:

"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä."

Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku etäinen
kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei pyytänyt
tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina vain
surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä matalan,
karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin
haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain
asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat. Linnut
olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle heitetty
ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa oli
ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu.



VII.


    Miks' on eukot suruiset?
    Kysyt. Saatko vastuun? Et.
    Vait' on, vaiti vaimon mieli.

Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa. Tänäkään
kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne ankarimmat
toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet neuvotella
isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset. Nieriä kyllä
etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä, mutta toiset
suojelivat ja piiloittivat häntä visusti.

Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut
mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät
hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita,
sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen
vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin
pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi:

"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli:

"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin silmällä."
Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen siihen
tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa:

"Silmällä pitää ja... Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin, kun
on jo todistuksia, niin voidaan tarttua."

Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan Rounin
julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan talostaan
ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä määräystänsä
Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa. He tapasivat Rounin
sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa, antoi määräyksensä. Rouni
kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli:

"Taisi olla turha puuha."

Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin jykevämmin
jatkoi:

"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä sattunut
toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli mikä
tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä."

Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas kahdenkesken
veljensä kanssa, niin hän sille puheli:

"Ne luulevat, mutta turhia luulevat."

Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta
taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi:

"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän viimeisen
vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella niitä
omiansa. Hän puheli:

"Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä synkkää
mieltä.

"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova. Mutta
ei sille pidä antaa valtaa."

Epätoivolle, mielenmasennukselle ei pidä antaa valtaa, hän tarkoitti ja
lisäsi:

"Köyhyydessäkin voi olla rikkaus ja surussa lohtu."

Se tuli sydämestä, itsestään, ilman miettimisiä. Mutta Rouni voimistui
taas nuoreksi. Hän puheli raskaasti:

"Ei se, Mainu, ole ihan niin."

Ei hän kieltänyt sitä, että köyhyydessä on rikkaus. Päinvastoin. Hän
jatkoi:

"Minä en ole koskaan köyhyyttäni nurkunut, enkä piikkoista paitaani
vieronut ja vähäksynyt, ja pahin, mitä minulle voisi sattua, olisi
sittenkin se, että minä olisin rikas, sillä rikkaus on varastettua.
Toisen työtä ja ryövättyä se on. Ja se olisi paha merkki minun
otsassani." Mainu vaikeni. Veljen sanat olivat taas tulleet jykevinä
kuin hirsi. Rouni varustautui tarttumaan työhönsä ja lopetti:

"Minä olen maailmalta toivonut ainoastaan sitä, että se antaa minun
rauhassa omaa kohtaloani kantaa. Kun minäkään en kerran kenenkään
varpaille astu."

Hän painui työhönsä. Tuli ilta. Hän oli jo kylpenyt ja istui yksinänsä
saunansa oviseinän vieressä. Myöhäisen illan päistäreinen valo käärieli
huntuunsa pihaa, sen puita ja matalia asunnoita. Hän vaipui taas omiin
ajatuksiinsa. Hän näki Viemin käyvän noutamassa viimeistä sangollista
iltavettä, näki matalan kaivonvintin liikkuvan ja Viemin poistuvan
sankoinensa. Mieleen muistuivat entiset ajat. Tässä samassa saunassa,
tai sen samalla sijalla sen edellisessä, oli hänen vaimo-vainajansa
synnyttänyt ne monet lapsensa, joista oli vain muisto jälellä. Mieleen
palasivat niiden synnytysten monet raskaat, puutteiset päivät ja hän
muisti niinä päivinä täällä matalassa saunassa eläneensä elämänsä monet
hellimmät hetket. Vaimon alistuminen yhteisen kohtalon alle oli hänet
silloin aina saanut sanattomaksi. Hän oli vain tuntenut aivan vihlovan
hellyyden povessansa piikkopaidan alla. Nyt oli se vaimo poissa, sen
viime kohtalot häneltä salassa, kuolo tuntematon. Hän istui ja istui,
yllä lempeä yö ja sen palttinainen hiljainen hämärä valo ja edessä kova
maailma ja sen loittoisimmilla sijoilla vaimon unohdettu hauta, jolla
kasvaa ruoho ja josta ei miehelle vihi koskaan saavu.

       *       *       *       *       *

On jo keskikesä.

Kun lähestyi Vaitin taloa, sen vähiä viljelyksiä, pisti ensimäisenä
silmiin matalan tuvan ylettömän pitkä viirinsalko. Se tuntui aivan
suhdattoman pitkältä verrattuna talon pienoisiin asumuksiin, tuvan
pikku akkunaan ja kaikkeen. Kun nyt, hiljaisen päivänlaskun edellä,
lähestyi samaista taloa, pilkotti sen pieni akkuna kartanopuun alta
iltahohteen häikäisemänä. Varjoon tuntuivat silloin jäävän pystyn
turvekaton jykevä harjahirsi, aidan seipäissä kuivuvat lehtikerput,
matalat aittaset ja kaikki muu. Ainoastaan vähän loitommalla oleva
riihi kuvastihe selvempänä tässä omituisessa iltanäyssä.

Nyt tiesivät siellä kertoa yhä ja yhä uutta niistä voudin aikomuksista
Viemin suhteen. Vouti oli siitä juovuspäissään aivan kerskunut,
halventanut eukkoja ja eukot olivat heltyneet omaa sisartansa
uhkaavasta tuhosta ja oman, yhteisen kohtalonkin vuoksi.

Siitä nyt juttuiltiin. Viero oli siinä muiden kuulijoiden lisänä.
Vaitin emäntä oli juurikään juottanut vasikat, puhdisteli nyt
kiulujansa ja puheli siihen puheen sekaan surullista:

"Sehän se on naisen osa. Kestä vain ja kärsi. Olipa vouti tai jos
mikä."

Miehet vaikenivat. Emäntä jatkoi, sureili: "Hivu vain ja hivise. Mutta
siitä elä hiisku, että onko se minullakin oma onni ja osa."

Ja toiset eukot kiukuttelivat samaa, kuten kaakkurit kuikuttavat
yhteisessä hädässä.

"Niin justiinsa! Hivu vain ja sano että: mitäpä tässä minusta. Ihan se
on", kaihoili Lamun Mai, ja monet toiset säestivät samaa.

"Se on onni yksillä ja toisilla kipu", puheli taas emäntä. Tuoreita
humaloita siinä oli pöydällä punainen koppa kaljaa varten, vaikka eivät
nuo näkyneet vielä olevan muuta kuin alkuja. Hän puuhasi sitä asiaansa
ja lopetteli kaipaavalla:

"Koska tuo sitten tullee kaikille se kirkas!"

Se oli kuin hautajaismenoa ja mielialaa. Kukin näki vain pimeän osansa
ja harmaan maailman, jossa vain yhdet valitut loistivat harmauden
seassa onnellisina kuten tämän tupasen pieni ikkuna siinä iltahohteensa
valossa, loistaessaan harmaan talopahan ainoana ihanana valona, samalla
kun tuvassa hiipi mielissä huoli siellä matalien, nokisten orsien alla.

Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen:

"Mutta älkööt vielä luulko."

Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän
lisäsi:

"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta."

Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin
vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru,
niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin.
Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa
asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna kaiken
alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha ihastui
häneen.

"Se on toista", puheli hän ja todisti:

"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia
katkeruuksiansa, ynseillen:

"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten. Kolkuta ja
kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat yhtä."

Hän kiehahti ja vannoi:

"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään, niin
hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan hän
vielä lisäsi:

"Muuten vie vaoltasi joka jyvän vieras."

Mutta kun Viero sinä iltana vaelsi yksinänsä kotimatkalla, oli hän
tavallista vakavampi. Hän johtui nyt ensi kertaa elämässänsä
muistelemaan niitä monia mieronteitä, joita hän oli kierrellyt, ensin
ihmisten armoilla, sitten pikku kerjäläisenä, myöhemmin talojen ja
hovien työläisenä. Paljon hän muisti sieltä selvästikin, enemmän
kaukaisena hämäränä. Siellä oli vieras riihi, jossa hän oli puinut,
siellä luhti, jossa oli nukkunut, kaikkialla miero, jota oli
vaellellut. Hän muisti talon, jossa oli jättänyt kerjuupussinsa ja
lähtenyt kerjäämään työtä. Se kaikki oli nyt siellä takana kuin öinen,
määrätön taival, jossa ympäröi korpi ja jota vaeltaessa alati kaipaa
siltä taipaleelta pois, johonkin talon tupaan pääsyä.

Kunnes sitten vasta nyt, Rounin kohtalokkaaseen taloon päästyä, oli
hänellekin avautunut se kaivattu tupa -- ei talo itse semmoisenansa,
vaan sen nuori emäntä Viemi. Koko hänen vähä maailmansa oli nyt
samaisessa Viemissä ja hän tunsi olevansa rikas.

Oli jo sydänyö. Korven puut seisoivat aaveisina epäselvässä yövalossa.
Kuului jo sen ison kosken kohina, jonka niskasta oli yli melottava. Ei
yhtään ääntä. Kun hän silloin, sydänyön hetkellä, meloi joen poikki ja
mela kolahti kiveen, pelästyi siitä havahtanut lintu ja läksi vaakkuen
lentoon. Hän huomasi, että se on korppi, ja sen öinen koikunta
sekoittui omituisesti yksinäisen kosken jymisevään kohinaan ja kuohuun.

       *       *       *       *       *

Ja yhä se vanha Tairakin niillä teillänsä vaelteli. Hän oli taaskin
löytänyt ne jo kerran kokonaan kadonneet jälet ja lähestyi näitä Luikin
maita, vaikka olikin vielä kaukana, tuntemattomilla tienoilla. Hän
istuksi nyt sauvoinensa Hiekin talossa. Siinä ohjailtiin edelleen ja
hän kertoili siinä kohtaloitansa ja tyttärensä tähän astisia kohtaloita
samalla.

"Kärsiä, kärsiä on saanut lapsi. Kokea on saanut monia!" kaihoili hän
surullisena.

"Johan ei! Jo-han ei olisi kokenut!" madaltui siinä äidin onneton
mieli. Kuulijat heltyivät. Hiekki puheli:

"Se on osa kova."

"Johan ei olisi! Näyttää vain, vaan ei anna!" sureksi äiti vastaan ja
puheli:

"Itket. Luulet että lauhtuu. Mutta ei lauhdu. Ei lauhdu. Kellä on osa
kova, niin ei lauhdu. Jo-han!" Hiekin vaimo puuhaili hänelle syömisiä,
mieli hänelläkin monena ja puheli:

"Se on tämä maailma."

Oli sitä hänkin monia kokenut. Hän lisäsi:

"Mutta kun se on kerran niin sallittu, niin minkäs sille voit."

Paras siis alistua. Taira toistelikin:

"Paras! Paras että vain niin... Että jos et kestä, niin sorrut. Sorrut
vain. Sor-rut. Ei se avutonta avita", kaihoili hän yhäkin
surullisempana, ja lopetti:

"Jos kerran sortuakseen niin sorrut. Sorrut vain, sor-rut!"

Ja kun hän sitten taas edelleen lynkytteli, kuvastui hänen mielessään
aina ja yhä vain lähempää se hänen ainoa tyttärensä, joka, jos on
kerran sortuakseen niin sortuu.



VIII.


    Lensi lintu lapsen luo.
    Min se tullessansa tuo?
    Syömmihin sadat suruja.

Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli
palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei
rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan,
tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa,
eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen
omaisuutta.

Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo
kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin
ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille
nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja
surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä
salotuvassa.

"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.

"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin.
Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa
muistellen:

"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."

Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua
muillekin rauhaa.

"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti:

"Ei Hän unohda."

Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten
hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja
vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa
heloittaessa.

"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main",
todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas,
että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän
on kaiken Jumala, Hän.

"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän
itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen
elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään
pyytämättä.

"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona... Yöpyy, yöpyy
Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä
vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä
mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki
turvalliselta. Hän vakuutti:

"Siitä kasvaa elo."

Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat
ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden
edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi
loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon,
sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on
äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan
vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän
iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse.

       *       *       *       *       *

Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas
pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo
valmistuksiansa.

Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa
Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli
määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen
tuojalle lyhyen:

"Mitäpä siitä."

Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa
selventääksensä lisäsi:

"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi... kun toit
sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."

Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista
vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän nyt
söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa puuhasi,
niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana rauhoitukseksi.
Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian lopetettuansa hän pääsi
sanoiksi ja puheli:

"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi:

"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu. Kun
aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut sitäkään,
kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi silmillensä ja koki
pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli:

"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin... ei
tuo kaikki vielä lie lopussa."

Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin.
Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa
vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle,
yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan
painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan
itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen.

"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa.

"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli yhä
synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi:

"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja
toivo... Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli
kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi
sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän puheli:

"Mutta samaa kovaahan se on kaikilla... Ja onhan tuo hyvä, että sinä
olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie häävi."

Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa
talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän
oli palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen
kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset
yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli
sydäntä.

"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain
kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.

"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:

"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili.
Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa
lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:

"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."

Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut
pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin
istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän
toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun
tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin
hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki
aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä
pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi
kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien
harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät
kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään
äänettömyyteen.

       *       *       *       *       *

On seuraava päivä.

Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen
oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt
Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt
vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa
ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.

"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja
lisäillyt:

"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo
ja osa."

Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron
kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin
ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle
puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa
vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää
ja puheli äkkiä:

"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa... Aioin vain
sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."

Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän
taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat
hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.

"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä
yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.

Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei
siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei
koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa
taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa
peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen
piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain
aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin
hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla
sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys.

Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras
veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie
mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen
kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien,
pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja
kaiken ylle.

       *       *       *       *       *

On kulunut päivä välillä.

Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut
aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman
että sitäkään kukaan tiesi.

Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli
palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies
oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli
matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta
vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa
ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki
oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt
valloillansa.

Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne
jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli
samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki.
Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja
kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.

"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet
tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.

"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä
siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun
Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla:

"Riisuuntuipas, ruoja!"

Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:

"Kumossa on!"

Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli
laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden
hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja
raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä
oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan
Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän
kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:

    "Ja vaikka mä kahta rakastan,
    niin yks' on niistä oma."

"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin
hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun
aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu
kulki ohi, niin hän tälle puheli:

"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."

Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti
arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:

"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"
Remukin lakkasi. Mieri tapaili:

"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja
lisäili:

"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä
mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."

Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta
mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa
muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa
saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat
kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo
muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja
heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut
uusi tuntu.

    "Ja tytöt ne itki aitassansa,
    vaan en minä itse sure."

Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän
kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.

"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut
yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.

Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä
vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä
kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin
kadonnut poika.

"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili:

"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"

Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes
kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta,
elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin
ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja
hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma.
Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä
valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.

Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin
raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan
puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui
päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun
nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa
alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa
odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle.
Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento
oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa
kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen
miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki
ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi
Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa
korentoinensa jälestä.

Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon
kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento
pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo
lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät
ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat
huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo
täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja
naiselle:

"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili:

"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee
aikoinaan ohi."

Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää.
Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä
korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja
ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän
olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena,
onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä
varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella
hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä.



IX.


    Miss' ennen inehmo asui,
    vaimo kulki kaivotiellä,
    ei nyt nouse saunan savu.

Luikin kartanoon ja sen tienoille johti kaksi valtatietä samoilta
tahoilta. Toisen tien varrella oli mitä sakein kylä alustalaisten
pieniä, turve- ja olkikattoisia asumuksia, pihapuinensa ja vähäisine
pihoinensa ja peltotilkkuinensa. Seassa siellä täällä joku lautakatto
omituisine räystäinensä, kippakaivot ja yksi vinttikaivo; kapeiden
kujasien vanhat aidat ja pienet lautakattoiset saunat lisäsivät vain
kyläkuvan pintarikkautta.

Ja siellä kylässä pohti väki nyt mitä olisi tehtävä. Rouni oli jo
mukana. Hän ei ollut suunnitellut asian alkua tämmöiseksi ja puheli:

"Eihän tämä tainnut nyt alkaa ihan niinkuin piti." Ei hän sillä ketään
soimannut ja kohta hän lisäsi:

"En minä sillä mitään erikoista tarkoita, enkä moiti. Mutta olisihan se
vain voinut alkaa ja olla toisin."

Ja oitis hän yhtyi yhteiseen asiaan, alkoi sitä järjestellä.

"Ei se astuttu askel enää palaja", puheli hän. Mutta hän näki etemmäksi
kuin muut. Hän tajusi, että omien kylien vähät, aseettomat voimat eivät
nyt riitä, ja hän alkoi puuhata laajemmalta. Miehiä lähetettiin
takakyliin nostamaan sieltä väkeä liikkeelle, avuksi, ja hänelle
kangasti sillä hetkellä yleinen kapina, ensin oman seudun, sitten yhä
laajemmalle leviävä. Hän oli ollut sodissa, tunsi partioretket. Ei hän
halunnut miksikään johtajaksi asettua, eikä sitä valittukaan, mutta
itse asiassa hän siksi jäi: toiset, mikäli johdosta voi puhua,
alistuivat itsestänsä siihen, mitä hän neuvoi.

Ja tärkeintä nyt oli voittaa aikaa, että ehdittäisiin järjestäytyä ja
saada sitä ajateltua apua. Molemmille valtateille asetettiin
vartiojoukot estämään lähiseutujen ruununmiesten tuloa ja sanomien
leviämistä muualle siitä, mitä täällä nyt tapahtuisi. Viero joutui
toiseen vartiojoukkoon, Rouni etäisimpään ja niin seisoivat nyt isä ja
poika omien maittensa vartioina, kumpikin omalla tahollansa.

       *       *       *       *       *

Mutta emme rupea pitemmältä kuvailemaan näiden veristen melskeiden
vaiheita ja yksityiskohtia, melskeiden, jotka olojen pakosta
kutistuivat tilapäisiksi kyläkapinoiksi, semmoisiksi, joista ei
ole säilynyt tietoakaan muualla kuin ihmisten muistossa ja
mielikuvituksessa ja joilla ei kirjoiteta historiaa, vaan yksityisten
elämäntarina, ei ratkaistu kansan kohtaloa, vaan yksityisten kova
kohtalo ja osa.

Sillä sanoma tapahtumista on sittenkin kerinnyt Luikin herrojen tietoon
aikoinansa. Sotaväkeä saapui sitä tietä myöten, jota Vieron pieni
joukko vartioi. Sen tulo yllätti aseettoman joukon. Useat
haavoittuivat, pari sai surmansa, loput pääsivät pakenemaan. Sotaväki
ratsasti kylään, hajaantui, vangitsi jokaisen, kenen tapasi. Väki
pakeni metsään mikäli ehti, sotaväen yhä takaa ajaessa. Osa sotaväkeä
ajoi takaa metsään pakosalle hajaantuneen vartioväen miehiä. Viero oli
erkaantunut muista. Yksinäinen sotilas ratsasti metsän läpi hänen
jäljessänsä.

"Seis!" kuului sen komennus ja samassa pamahti pyssy.

Ja silloin kääntyi Viero, syöksyi nopeasti kuin salama sotilasta kohti
ja iski hänet kangella kuoliaaksi. Hän oli saanut pienen luodinhaavan
pohkeeseensa, sitoi sen ja kun se ei haitannut, niin poistui paikalta.
Hän tiesi, mikä kohtalo nyt odottaisi Viemiä, jos sotaväki tapaisi
hänet sieltä yksinäisestä talosta, ja riensi nyt mistään muusta enää
välittämättä pelastamaan häntä turvaan.

Mihin? Sama se. Pois vain koko onnettomasta Turman talosta, kauvas,
suojaan kaikelta ja vaikka ainiaaksi. Hän tapasi Viemin yksinäisellä
pihamaalla vaatevähiä kuivamaan ripustamasta, jäi luo, ei tiennyt miten
alkaa, mitä sanoa. Lopulta hän puheli:

"Minulla oikeastaan olisi sydämellä paljonkin, josta sinulle, Viemi,
puhua." Hän tapaili sitä kuin hellävaroen. Hieno aavistus ilmoitti taas
nuorelle vaimolle, mitä hän puheillansa tarkoitti ja hän vaikeni yhtä
hellävaroen kuin hänelle puhui. Toinen vaan ei olisi hennonnut puhua,
toinen ei olla siihen puheeseen vaikenematta. Viemi koki ahertaa ja
olla katsahtamatta. Häntä tuntui hiljaa itkettävän, mutta hän pidätti
sen.

"En minä sillä mitään... Mutta kun sinä olet aina ollut minulle niin
hyvä", tapaili taas Viero.

Ja siihen tuntui kaikki puhe loppuvan. Tovin kuluttua lähti Viemi
kävelemään aittaansa, häneen katsahtamatta. Hän käveli sinne aitan
ovelle kuin monesti välillä pysähtyen. Teki mieli mennä sinne itkemään.
Viero näki sen kaiken, arvasi siitä kaipuusta ja epäröimisestä, että ei
Viemi ollut häneen pahastunut, arvasi hänen päinvastoin heltyneen
hänelle kokonaan. Hän näki vain Viemin jättäneen jälkeensä aitan pienen
oven auki, kuin kutsumaan häntä luoksensa. Hän arvasi Viemin aitassa
nyt hiljaa yksinänsä itkevän. Tuntui kuin Viemi kaipaisi häntä
luoksensa ja hän vain sittenkin epäröi, hentoisiko hän nyt sinne mennä.

       *       *       *       *       *

Se oli vielä varhaista aamua. Sotaväki oli yllättänyt Vieron joukon jo
aamun sarasteessa.

Mutta nyt oli ehditty tuoda kylästä tieto asioista Rouninkin joukolle
ja samalla huomasi joukko olevansa saarrokseen joutumaisillansa.
Vastarinta oli turhaa. Alkoi lyhyt, hajanainen taistelu, jonka aikana
hajaantuva joukko pakeni metsiin. Siellä tuolla kuului pyssyn pamahdus.

Kun Rouni nyt kierti kylän ohi sen lähimetsien halki, näki hän kuinka
sotamiehet raahasivat naisia mukanansa. Kuului niiden epätoivoinen
avunhuuto. Hän tajusi olevansa voimaton siinä mitään tekemään. Luo
riensi eräs pakoon päässyt ja kertoi sotaväen vaatineen piiskauksen
uhalla neuvomaan tietä hänen talollensa. Mutta kukaan ei ollut taipunut
sitä tekemään.

Ja silloin muisti hänkin nuoren vaimonsa ja riensi sitä turvaan
pelastamaan, kuten jo hetkeä aikaisemmin Viero. Hän oli jo päässyt
metsästä talollensa johtavalle tielle, kun tienpolvessa äkkiä ilmestyi
ratsastava sotilas eteen. Se huusi pysähtymään, ajaa karautti kohti ja
alkoi lyödä sotilaspiiskalla. Ensimäinen lyönti osui hartioihin.

Mutta useampaa ei sotilas ehtinytkään. Kun hän kumartui uutta iskua
yltääksensä, iski Rouni nyrkillä häntä kasvoihin. Sotilas suistui
ratsunsa selästä tielle, jäi siihen suullensa, pitkäksensä virumaan.
Rouni ehti nähdä, kuinka sen suusta valui vuolas verivirta.

Mutta samassa ilmestyi toisia sotilaita. Hän painautui tiheään metsään,
kuuli pyssyjen pamahtelevan ja luotien vinkuvan ja sattuvan puihin
hänen ympärillänsä. Hän pelastui joelle. Sen yli vei jotenkuten kyhätty
silta, jota myöten pääsi varovasti ajaen joen yli. Silloin yli
päästyänsä hän väänsi sen kangella jokeen, kuuli kuinka se rusahtaen
sinne vajosi ja näki sen hajoavan palasina virran mukana. Hän tiesi nyt
kotinsa, vaimonsa ja itsensä olevan hetkeksi turvassa.

Mutta nyt hän oli kiihtyneempi ja synkempi kuin koskaan ennen
elämässänsä. Hän istahti puuntyvelle, korkeat ryntäät kohoilivat
kiihkoisista hengähdyksistä voimakkaina. Luo tuli pakomatkallansa
kiertelevä Haarla. Se kierteli omille asunnoillensa, pysähtyi, koki
puhella.

Mutta Rouni istui vaiti, kuin ei olisi puhelua kuunnellutkaan. Haarla
puhui näistä oloista, uhkaavasta kohtalosta, köyhien ja avuttomien
osasta.

"Kun tuo tulisi vielä se aika, jolloin laki on laki köyhällekin! Niin
että silläkin olisi oikeus", kaipaili hän.

Ja silloin Rouni taas kuohahti ja hänessä pääsi valloillensa synkkä
myrsky.

"Kun tulisi", ynseili hän. Hän lausui sen "tulisi"-sanan halveksivasti
ja jatkoi:

"Tässä maailmassa ei mikään kunnollinen _tule_. Se on otettava." Hän
puhui nyt katkeran sydämen kyllyydestä, synkistyi yhä ja jatkoi:

"Sortuu tässä maailmassa vain kaikki kunnollinen ja oikea... niin
oikeus kuin muukin, jos sen puolesta ei itse seistä."

Hän näytti hetkiseksi kiihkostansa väsähtäneen. Ääni painui
matalammaksi kun hän jatkoi:

"Minä tiedän sen itsestäni." Hänen mielensä aivan madaltui. Hän puheli:

"Minä olen aikoinani uskonut sitäkin. Uskonut maailmaan ja toivonut,
että se on oikeuden puolella, mutta se on vienyt minulta monesti
kaiken. Ja avusta se on aina köyhälle sanonut ja ilkkunut, että: ota
itse!"

Ja silloin hän taas uudelleen raivostui ja synkkänä huusi:

"Helvetti, Haarla! Katso tuonne rytökorpeen, helvetti! Ketut ja
ilvekset siellä vain luikkivat ja valtaa pitävät ja niin on tämä
maailmakin... Konnat täällä vain lain turvissa kukkaroasi paikkaavat ja
papit lihovat, mutta rehellinen työ on kirottu."

Haarla kuunteli häntä ääneti kuten pauhua, jota kuullessa tuntee oman
mielensä vähenevän ja kaiken alistuvan tuon pauhun alle. Jo synkistyi
Rouni kiihkostansa. Hän oli nyt pilvinen sää rajuilmalla, jolloin
pilvet nopeasti repeilevät, taivas riehahtaa raivoon ja taas jo yhtä
nopeasti vetää synkkä, äänetön pilvi varjonsa kaiken ylle.

"Minä olen jo kaikki mustat kokenut. Uskot ovat menneet, mutta itse
minä päätin pysyä", puheli hän nyt sitä synkkää mielialaansa. Oli alkaa
vaitiolo. Rouni teki siitä kuitenkin pikaisen lopun poistumalla äkkiä,
ilman jäähyväisiä, kuin ei Haarlaa olisi siinä ollutkaan.

Mutta taloansa lähestyessä, kun hän taas muisti sinne yksin jääneen
nuoren, avuttoman vaimonsa, alkoi hänen mielensä ikäänkuin lauhtua.
Taas koki karussa rinnassa sykähdellä sen koruileva hellyyden tunne.
Näin hän oli ennenkin pahojen päivien aikana aina tullut sen kadonneen
vaimovainajansa luo ja sen luona hän oli aina tyyntynyt ja lauhtunut.
Ei se ollut niinä hetkinä hänelle mitään puhunut, mutta sen
äänettömistä puuhista ja alistuvasta elämästä ja olosta oli vain
tarttunut tarttumalla häneen jotakin rauhoittavaa. Hänestä tuntui kuin
odottaisi häntä nyt Vieminkin luona lyhyt hetki ja hän tunsi olevansa
siitä jo kiitollinen. Hän korjaili siinä ohi mennessään pihaveräjää
paremmaksi. Piha oli tyhjä kaikesta. Ainoastaan vaatevähät riippuivat
kuivumassa ja yksinäinen varpunen tirskutti puun oksalla, ja taas näkyi
kivijalan kolossa sitä vaanivan mustan kissan pää. Hän huomasi sen,
mutta ei siitä nyt välittänyt, vaan käveli ääneti tupaan.

       *       *       *       *       *

Mutta tupa oli nyt tyhjä, Viemi poissa. Hän luuli sen olevan
askareillansa, lähti ulos ja tuli aikoneeksi pistäytyä vaimonsa aitassa
asiallansa.

Mutta kun hän nyt avasi aitan oven, tapasi hän vaimonsa Vieron
syleilyssä. Hän tajusi nopeasti kaiken ja poistui sanaakaan sanomatta
ovelta, jättäen sen auki. Hän ei nyt ajatellut mitään, oli tahtovinaan
työtänsäkin tapailla. Siinä seinää vasten olivat ne keväälliset
teroitetut seipäät yhä pystyssä ja hän ikäänkuin nyt tarkasteli ja
lajitteli niitä paremmin. Hän ei huomannut sitäkään, kuinka Viemi
poistui siellä hänen takanansa aitasta ja hävisi hiljaa seinän taakse.

Hetkisen kuluttua näki hän sitten Vieron kävelevän pihan halki ja
poistuvan veräjälle. Hän raivostui, paiskasi seipään Vieron jälkeen ja
huusi samalla:

"Siinä on eväs matkaasi!"

Terävä seiväs osui keskiselkään, lävisti ruumiin aivan läpi. Viero
kaatui ääntä päästämättä ja jäi hengetönnä veräjälle virumaan. Rouni
otti kirveensä ja mitään sen enempiä ajattelematta, mistään mitään
välittämättä, lähti taloltansa metsään.

       *       *       *       *       *

On päivän iltapuoli.

Vanha Taira oli matkallansa sairastunut ja jäänyt taloon Luikin
lähipitäjässä. Siellä hänet oli tavannut saarnamatkoillansa vaelteleva
Mainu. Hän oli saanut Tairalta tietää kaiken.

Ja nyt hän riensi saattamaan veljellensä sitä suurta ilosanomaa, että
hänellä on luonansa oma ainoa poikansa. Hän oli luvannut noutaa Tairan
tyttärensä luo heille, kun on veljensä tavannut. Hän ei nyt välittänyt
Luikin kauhuistakaan, joista oli tullessaan tiedon saanut, vaan riensi
vain veljen luo.

Mutta Rouni kierteli yhä ja yksin metsässä. Hän tuskin tajusi mitä oli
tapahtunut. Teki vain mieli painua metsään, yhä syvemmäksi metsään.

Ja silloin kohtasi hänet luo rientävä, kotimatkalla oleva Mainu. Hän ei
vielä tiennyt mitä kotona oli tapahtunut, ja kertoi nyt veljelle sen
suuren ilosanomansa.

Rouni vaikeni. Hänessä ei värähtänyt ainoakaan kasvonpiirre koko sinä
pitkänä aikana, jolloin Mainu hänelle kertoili asiaa. Vielä Mainun
vaiettuakin hän istui kauvan ääneti ja synkkänä.

Lopulta hän sitten lausui mustan, lyhyen:

"Niin... Tämä minun piti vielä elää."

Mainu ei häntä nyt tajunnut. Hän yritti puhua omaansa, mutta Rouni
keskeytti lyhyellä:

"Tule, niin näet."

Hän nousi, lähti kävelemään onnetonta taloansa kohti, käveli ääneti ja
Mainu kulki yhtä äänettömänä jälessä.

He saapuivat jo pihalle. Mutta Vieron ruumis ei ollut enää veräjällä.
Kiertelevät pakolaiset olivat sillä välin käyneet talossa, tehneet
tehtävänsä, korjanneet ruumiin ja poistuneet matkoihinsa.

Mutta kun veljekset astuivat tupaan, tapasivat he siellä kaksi
ruumista, kummankin erinänsä laudalle pantuna; vaimonsa penkille
asetetuista märistä vaatteista arvasi Rouni hänen hukuttautuneen
jokeen, muiden siitä korjanneen ja kantaneen ruumiin kotiin. Hän
istahti, istui kauvan sanattomana ja synkkänä. Hän näytti istuvan ilman
loppua, ei vastannut hämmästyneen veljensä kyselyihinkään sanaakaan.

Vasta sitten pitkän ajan kuluttua, kun veli jo lakkasi kyselemästä ja
puhumasta, hän äkkiä ilmoitti synkeästi:

"Minähän se tapoin poikani."

Ja nyt tajusi veli ilman selittelyjä kaiken, muisti ne Viemin salaiset
itkut ja arvasi nyt mitä oli tapahtunut. Nyt vaikeni vuorostaan Mainu,
ja alkoi uusi äänettömyys.

Kunnes sitten Rouni nousi. Hän otti poikansa ruumiin lautoinensa
syliinsä hellästi, kuten isä pienen poikansa, kantoi sen ääneti Viemin
ruumislaudan luo ja asetti molemmat vieretysten. Sen tehtyänsä hän taas
vaikeni, istui ja synkistyi.

Ja kun veli yritti nyt hänelle puhua lohdutusta ja rauhaa, niin hän
keskeytti sen, puhellen:

"Se on jo myöhä minulle."

Hän koki taas voimistua ja nyt jatkoi:

"En minä nytkään sinun uskoasi sinulta epää, mutta se on minulle
myöhä." Hän oli noussut istualtaan, ikäänkuin kaipaili jotain ja nyt
jatkoi:

"Mutta kun sinä olet aina minulle sanonut, että Jumala ja Hänen
viisautensa se kaiken täällä maailmassa johtaa ja laittaa ja että
kaikki on vain Hänen armoansa... niin minä noin arvelin sinulta kysyä,
että... kun nyt siis tämäkin kaikki on silloin Hänen viisasta johtoaan,
kuten koko tämän maailman vääryys ja väärä meno... Niin arvelin sinulta
kysyä, että kannattaako maailman semmoisen viisauden ja armon takia
pitää niin kallista Jumalaa?"

Ja kun veljen vastaus viipyi, niin hän vieläkin ja entistä synkempänä
lisäsi:

"Minä luen raamattua elämästä, enkä kirjasta, ja olen huomannut, että
taivas tarvitsee tässä sorron maailmassa kantajaksensa köyhien
hartioita, että toisilla, konnilla ja sortajilla, olisi rikkautta ja
hyvä olla. Muu armo ja viisaus sieltä ei pihise."

Mainu vaikeni. Hän tapaili toki:

"Älä masennu. Ei kaikki ole vielä lopussa... Vielä on sanomatta elämän
viimeinen sana."

"Niin on", tarttui siihen Rouni rutosti, mutta lisäsi varmalla äänellä:

"Mutta se, mikä on jälellä, on arvotonta. Sillä tiedätkö, mikä on
elämän viimeinen sana?"

Ja ennenkuin veli ehti mitään sanoa, niin hän itse vastasi jyrkän,
lyhyen:

"Kuolema... Se on elämän viimeinen sana."

Hänen katseensa näytti kiintyvän vieretysten lepäävään ruumispariin.
Mainu arvasi hänen silloisen mielensä. Hänen oma mielensä painui ja oli
kuin kulo haudalla, jolta on kesä aikoja paennut ja johon alakuloinen
syyspäivän aurinko tuskin pääsi paistamaan kellastuneina varisevien
lehtien lomitse. Hän koki toki vieläkin puhua rauhaansa.

"Ei... ei se ole niin", kaihoili hän ja jatkoi:

"Herran armo ei sittenkään koskaan sammaloidu. Se vihertää kuin ruoho
iäisesti sammalienkin alla... Vihertää, vihertää se... Viher-tää",
kaihoili hän ja lisäsi:

"Maailmassa tarvitsee vain poistaa sammaleet sen päältä, sillä ne eivät
ole sitä. Ja siinä vihreydessä on sinullekin vielä elämä", puheli hän
ja lisäsi alakuloisena:

"Jos liekin se armo karu, niin siinä on rauha... Petäjäleipää
syödessäkin siinä on rauha."

Mutta Rouni ei halunnut nyt kuulla veljen lohtuakaan, vaan keskeytti
sen rutolla lähtötoimella. Hän otti kirveensä, varustautui lähtemään ja
aivan kuten hän silloin keväiselle kaskelle lähtiessään lausui siinä
tuvan rapulla luvan tulla -- aivan yhtä lyhyesti hän nyt lähtiessään
lausui veljellensä käskyn:

"Tule!"

Ja Mainu lähti jälestä. He kulkivat ääneti metsätietä myöten. Mainu
luuli veljensä aikovan valmistaa kirstulautoja ja kulki vain mukana. Ei
nyt hennonnut sille edes rauhoittelujakaan puhua.

Niin saapuivat veljekset koskenniskalle, jossa oli vene oikotien
kulkijoille ylimenoa varten. Rouni pysähtyi veneen luo rannalle. Hän
näytti hetkisen jotakin miettivän ja lopuksi puheli entistä
rauhallisemmin:

"Olisi tässä yhtä ja toista sanottavaa", alkoi hän, näytti kuin
miettivän ja jatkoi:

"Kun puhuit siitä Herran armon sammaloitumisesta, niin tulin
arvelleeksi." Sanat tulivat nyt vaikeasti. Mainu kuunteli ääneti ja
odotti. Rouni jatkoi:

"Mutta en minä nyt siitä... Tiedän vain, että olen ikäni yrittänyt
seistä oikeuden puolesta ja ei se sekään sammaloidu. Sillä vaikka siitä
ei ole minulle itselleni mitään hyväksi koitunut, niin minä uskon, että
siitä on jäänyt muille itämään joku jyvä."

Hänen sanansa tulivat taas jykevinä, raskaina ja voimakkaina. Kasvoilla
vain kuvastui synkkä mieli ja kohtalon tuntu. Hän näytti taas miettivän
ja sitten jatkoi:

"Minulla", puheli hän kuin joka sanaa miettien, "minulla on tällä
rannalla seistessä se hyvä omatunto, että en tiedä koskaan tahtoneeni
vahingoittaa toisen oikeuksia, enkä elää toisen työllä. Olen aina
yrittänyt suoraan ja rehellisesti ja se on minulle nyt rikkaus, joka
riittää. Ja vaikka elämä onkin minua kolhinut, niin en minä nyt nuru,
vaan sanon itse elämässä sen viimeisen sanan."

Hän sysäsi veneen rajusti veteen, astui siihen, tarttui melaan ja
käänsi veneen suoraan koskea kohti. Vain yksi voimakas tempaus melalla
ja koskenniskan kuohu alkoi venettä vetää. Siinä kosken vihaisessa
kuohussa jo kiitäessään hän huusi mela kädessä veljellensä:

"Myö kaikki, osta kaksi arkkua ja hautaa molemmat lapset vieretysten
samaan hautaan."

Kosken putous imaisi veneen aivan tempaamalla. Hetken kuluttua ilmestyi
sama vene kosken alle tyhjänä, vesiajona, mutta Rounin ruumista ei
virta koskaan luovuttanut ihmisille.

       *       *       *       *       *

Ja nyt on siitä kulunut pitkä aika. Turman talon entisellä pihamaalla
kasvaa jo metsä, jonka keskellä lahovat entisten asumuksien jätteet. Se
entinen pihapuu vain seisoo siinä muita vankempana. Kukaan ei
uskaltanut ruveta enää taloon asumaan, sillä pelättiin sen kohtaloa ja
uskottiin siinä kummittelevankin. Liedessä kasvaa ruoho, saunan
kiukaassa pesivät hiiret ja yösydännä uskoivat kulkijat usein
kuulevansa korpin koikkuvan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Turmion talo - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home