Title: Tarina kolmesta leijonasta
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarina kolmesta leijonasta" ***


TARINA KOLMESTA LEIJONASTA

Kirj.

H. Rider Haggard


Suomentanut Saimi Järnefelt



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1899.

Oy Weilin & Göös Ab:n kirjapainossa.



I LUKU.


Useimmat teistä olette kuulleet Allan Quatermain'ista, joka oli
osallisena kuningas Salomon'in kaivosten löydössä moniaita vuosia
sitten, ja joka myöhemmin asettui Englantiin elääksensä ystävänsä, Sir
Henry Curtis'in läheisyydessä. Nyt hän on palannut erämaahansa, kuten
vanhat metsästyskoirat melkein aina tekevät keksien yhden tai toisen
tekosyyn. He eivät voi kovin kauan kärsiä sivistystä, sen melua ja
hälinää, ja komeapukuisten ihmisten ainainen läsnäolo vaikuttaa
tuskallisemmasti heidän hermoihinsa kuin erämaan vaarat. Luulen että
heistä täällä tuntuu yksinäiseltä, sillä yksinäisyys väkijoukossa on
hyvin kolkkoa, ainakin niille, jotka eivät ole siihen tottuneet.

Vanha Quatermain sanoisi: milloin yksinäisyys on lähempänä, kuin
seistessä suuren kaupungin kaduilla kuunnellen askelten ainaista
kopinaa, joka muistuttaa sateen rapinaa, tai katsellen ihmisten kasvoja
heidän kiirehtiessään ohi, mistä ja minne, sitä et tiedä. He tulevat ja
menevät, teidän silmänne kohtaavat toisensa kylmässä katseessa,
hetkeksi heidän muotonsa painun mieleesi, ja sitten se on ijäksi
kadonnut. Sinä et milloinkaan näe heitä jälleen; he tulevat
tietymättömistä ja pian jälleen katoovat sinne salaisuuksineen. Niin,
tämä on puhdas ja täydellinen yksinäisyys; vaan erämaa ei ole
yksinäinen sille, joka tuntee ja rakastaa sitä, sillä luonnon henki on
aina läsnä seurana vaeltajalle. Tuulessa on hänellä kumppani --
aurinkoiset purot lavertelevat kuin luonnon lapsukaiset hänen jalkainsa
juuressa; ja korkealla hänen yläpuolellaan purppuraisessa
auringonlaskussa näkyy kirkkoja, minareetteja ja palatseja, jommoisia
ei kukaan kuolevainen ole rakentanut, ja joiden hohtavissa ovissa
ihania auringon enkeliä edestakasin näkyy liitelevän. Ja siellä löytyy
myös metsänriistaa suurissa joukoin laitumilla, jonottain
pitkänaamaisia pukkeja ja kiiltäviä kvaggalaumoja ja vihasilmäinen,
karvainen villisika.

"Oi, ei", hän sanoisi, "ei erämaa ole yksinäinen, sillä muista,
poikani, mitä loitommalla olet ihmisistä, sitä enemmän lähestyt
Jumalaa", ja vaikka siitä ohjeesta kyllä voisi väitellä, jokainen sen
helposti tuntee, joka on katsellut auringon nousua ja laskua
äärettömillä autioilla tasangoilla, ja nähnyt ukkosen vaunujen
majesteettisuudessaan vyöryvän halki tutkimattoman taivaan syvyydet.

Niin, maksoi mitä maksoi hän palasi jälleen, ja nyt en kuukausiin ole
hänestä mitään kuullut, ja puhuakseni suoraan, suuresti epäilen että
kukaan hänestä enään mitään kuulee. Pelkään että erämaa, joka niin
monena vuotena oli hänelle äitinä, tahtoo myös olla hänelle hautana,
hänelle ja hänen seuralaisilleen.

Hänen oleskellessaan Englannissa pari kolme vuotta onnistuneen retkensä
jälkeen, jossa löysi viisaan kuninkaan haudatut aarteet, ja ennen
ainoan poikansa kuolemaa, tapasin aika usein vanhaa Allan
Quatermain'ia. Tunsin hänet vuosia takaperin Afrikassa, ja hänen kotiin
tultuansa, minun oli tapana juosta Yorkshire'en hänen luoksensa milloin
vaan saatoin, ja tällä lailla tuon tuostakin kuulin monia tapauksia
hänen menneestä elämästään.

Ei kukaan voi viettää useita vuosia elefanttimetsästäjän kovaa elämää,
kohtaamatta monta outoa seikkailua, ja vanha Quatermain'kin on vannaan
osansa saanut. Kertomus, jonka nyt alotan on yksi hänen viimeisiä
seikkailujaan, vaikka olen unohtanut vuosiluvun, jona se tapahtui.
Kaikessa tapauksessa tiedän että se oli ainoa retki, johon hän otti
mukaansa poikansa Harry'n (joka sittemmin kuoli) ja tämä Harry oli
silloin neljäntoista vuoden paikoilla. Nyt kertomukseen, jonka koetan
kertoa niin tarkkaan kuin voin, samoilla sanoilla, joilla vanha
Quatermain sen minulle kertoi eräänä yönä vanhassa tammella
paneloidussa etehisessä, talossaan Yorkshire'ssa. Olimme puhuneet
kullankaivamisesta.

"Kullankaivaminen!" hän keskeytti: "oi! niin, minä kerran olin kultaa
kaivamassa 'Pilgrim's Best'issä' Transvaalissa, ja sen jälkeen tapahtui
Jim-Jim'in ja leijonain juttu. Tunnetteko sen? Pilgrim's Best on tai
oli yksi eriskummallisimpia paikkoja joita näkee. Kaupunki itse
sijaitsee kivisessä laaksossa vuorten ympäröimänä, keskellä harvinaisen
ihanaa näköalaa. Monena hetkenä minua tympäisi tämä työ, heitin luotani
kuokan ja lapion ja vaelsin peninkulmia jonkun kukkulan huipulle.
Siellä loikoilin ruohossa ja silmäilin yli ihanan maiseman --
hymyileväin laaksoin ja korkeitten vuorien, joita auringonlaskun kulta
kosketteli, ja tuijotin tuonne ylös kohti äärettömän taivaan tummaa
lakea, niin, ja Jumalan kiitos, olin päässyt pakoon kaivokselaisten
kirouksia ja karkeata puhetta, ja Basutu Kafferilaisten ääniä, heidän
raataessaan päivänpaisteessa.

"Joitakin kuukausia kaivoin vielä kärsivällisenä maatilkkuani, kunnes
pelkkä kuokan ja huuhdinkaukalon näkeminen alkoi tulla minulle
inhoittavaksi. Sata kertaa päivässä päivittelin omaa tyhmyyttäni
haudattuani kahdeksan sataa puntaa, joka oli milt'ei koko omaisuuteni
tällä haavaa, tähän kulta-kaivokseen. Minua, kuten useita muitakin
minun säädyssäni, oli kullanhimo kiihoittanut, ja nyt sain kantaa
seuraukset. Olin ostanut maatilkun, josta eräs mies oli kaivanut
omaisuuden -- ainakin viisi tai kuusi tuhatta puntaa; ja luulin
ostaneeni sen hyvin halvasta; annoin hänelle nim. viisi sataa puntaa
siitä. Siinä koko ansioni hyvin ankaran vuoden elefanttia
metsästettyäni tuolla puolen Zambes'in, ja huokasin syvästi ja pahaa
aavistaen, nähdessäni onnellisen ystäväni, joka oli Jankee, ottavan
kääryn Standard'in pankin seteliä ylvästelevällä katseella kuten mies,
joka on onnensa luonut, ja pistävän ne housuntaskuihinsa. 'No', sanoin
hänelle onnelliselle myyjälle -- 'tämä on loistava omaisuus, minä vaan
toivon että onni olisi minulle yhtä suotuisa kuin se on teille ollut'.
Hän hymyili; kiihoittuneille hermoilleni tuntui kuin olisi hänen
hymyilynsä ollut turmiota tuottava, vastatessaan minulle tuolla
omituisella yankee'laisella tavalla: 'sen kyllä uskon, en suinkaan
tahdo toivoanne sammuttaa, varsinkaan nyt asian ollessa selvillä;
minulle se on ollut hyvänä lähteenä, mutta meidän kesken sanoen ja
suoraan puhuen, nyt, kun meidän välillämme ei enää ole mitään likaista
voitonpyyntöä totuutta himmentämässä, voin sanoa teille että se lienee
tyhjä.'

"Hengitin raskaasti; miehen hävyttömyys oli sanomaton. Ainoastaan viisi
minuuttia sitä ennen hän oli kaikkein Jumalainsa nimessä vannonut -- ja
niitä näkyi löytyvän lukuisia ja sekalaisia -- että maahan jäi
tusinoittain aarteita, ja että hän jätti sen ainoastaan siksi että oli
täydellisesti väsynyt kullan lapioimiseen.

"'Elkää näyttäkö niin suuttuneelta, muukalainen', jatkoi kiduttajani,
'ehkäpä vanhassa tytössä kuitenkin vielä löytyy vähän kiiltoa. Olette
suoraluontoinen, hyvä poika, siitä syystä voitte täydellä syyllä toivoa
saavanne onnettaren tunteita heltymään. Ainakin se kehittää lihaksia
käsivarsissanne, sillä mateeria on tavattoman kovapintaista, ja sen
lisäksi, voitatte vuoden kuluessa enemmän kuin kahden tuhannen
dollars'in edestä kokemusta.'

"Ja hän poistui hyvään aikaan, sillä seuraavalla hetkellä olisin
juossut hänen jälkeensä, -- mutta nyt en nähnyt häntä enään.

"No niin, minä rupesin työhön vanhassa kaivoksessa, poikani Harry'n ja
puolen tusinan Kafferilaisten kanssa, muuta en tainnut tehdä,
kiinnitettyäni melkein kaiken maallisen omaisuuteni siihen. Ja kunniani
kautta me teimme työtä, -- varhain ja myöhään tulimme sinne -- vaan
kullan palasta emme koskaan nähneet; ei edes kultajyvää niin pientä
että olisi riittänyt neulaksi kaulahuiviin. Amerikalainen herrasmies
oli kyllä pitänyt kaikesta huolen ja jättänyt meille rikat.

"Tätä kesti kolme kuukautta, kunnes viimein olin kuluttanut kaiken, tai
melkein kaiken, joka pienestä omaisuudestamme oli jäänyt, palkkoihin ja
ravintoon Kafferilaisille ja itsellemme. Kun saatte kuulla että Boer
jauhon hinta toisinaan nousi aina neljään puntaan säkki, ymmärrätte
että ei kestänyt kauan ennenkun olimme katsoneet läpi pankkilaskumme.

"Vihdoin tuli käännekohta. Eräänä lauantai-iltana olin kuten
tavallisesti maksanut miehet ja ostanut jauhoja ja sitten istuuduin
poikani Harry'n kanssa suuren aukeaman reunalle, jonka olimme mäelle
kaivaneet, ja jota katkeralla pilkalla kutsuimme Eldoradoasi. Siinä
istuimme kuutamossa ja olimme jotenkin surumieliset. Yht'äkkiä vedin
esiin kukkaroni ja tyhjensin sen käteeni. Siinä löytyi puoli
sovereign'ia, kaksi florinia ja yhdeksän pence'ä hopeata -- kuparia ei
lainkaan -- sillä kupari ei ole käytännössä Etelä-Afrikassa, yksi niitä
syitä, jotka tekevät elämän niin kalliiksi siellä -- kaikkiaan siis
neljätoista ja yhdeksän pence'ä.

"'Tuossa, Harry poikani!' sanoin, 'tuossa on maallisen omaisuutemme
koko summa; kaivos on niellyt kaiken muun!'

"'Pyhän Yrjänän nimessä', sanoi herra Harry. 'Minä sanon sinulle isä,
meidän täytyy lopettaa tekemästä työtä Kafferein kanssa ja syömästä
jauhopöperöä', ja hän naureskeli ikävälle pikku pilalleen.

"Mutta minä en ollut leikkituulella, sillä ei ollut mikään hauska asia
kaivaa moista laitosta kuukausmääriä, ja joutua täydelliseen häviöön
siinä työssä, erittäin jos kaivaminen vielä on sinulle vastenmielistä,
ja niin muodoin kostin Harry'a hänen hyvästä tuulestaan.

"'Ole vaiti, poika', sanoin, kohottaen käteni antaakseni hänelle
korvapuustin, sillä seurauksella että puoli sovereign'ia luiskahti ulos
ja putosi kuiluun allamme.

"'Sen vietävä', sanoin, 'nyt se meni.'

"'Katsoppas, isä', sanoi Harry, 'niin kävi antaessasi pahoille
himoillesi valtaa, nyt meillä on vaan neljä ja yhdeksän!'

"En vastannut mitään näihin viisaihin sanoihin, vaan aloin kiivetä alas
jyrkkää rinnettä etsiäkseni pientä omaisuuttani. Haimme hakemistamme,
mutta kuunvalo on hyvin epävarma puolta sovereign'ia hakiessa, ja
yltympäri oli löysää maata, jota Kafferit olivat irroittaneet
työskennellessään samalla paikalla muutamia tuntia sitten. Otin kuokan
ja liikutin mullan kappaleita toivoen siten löytäväni rahan, mutta
turhaan. Viimeksi sulasta harmista työnsin kivikuokan terävän puolen
alas maahan, joka oli hyvin kovanluontoista, Suureksi hämmästyksekseni
se vaipui suoraa päätä sisään kahvaa myöden.

"'Mitenkä Harry, tätä maata on liikutettu.'

"'Enpä luule, isä', hän vastasi, 'vaan kyllä pian näemme', ja hän alkoi
lapioida ulos multaa käsillään. 'Oh', hän äkkiä sanoi, 'se on vaan
vanhoja kiviä, kuokka on tunkeutunut maahan niiden lomitse, katso!' ja
hän alkoi vetää ulos yhtä kiveä.

"'Minäpä sanon sinulle, isä', hän äkkiä huusi, 'se on harvinaisen
raskas, koettelepas'; ja hän nousi antaen minulle pyöreän, ruskeahtavan
möhkäleen, suuruudeltaan hyvin suuren omenan kokoisen. Minä tartuin
siihen uteliaasti ja kohotin sitä valoa vastaan. Se oli hyvin raskas.
Kuunvalo lankesi sen karkealle, likapeitteiselle pinnalle, ja sitä
katsellessani alkoi pieniä, omituisia värähdyksiä kulkea sisässäni.
Mutta en voinut olla varma.

"'Harry, anna minulle veitsesi', sanoin.

"Hän teki niin ja pitäen ruskeata kiveä polvellani, kaavin sen pintaa.
Suuri Jumala, se oli pehmeätä!

"Seuraavalla hetkellä salaisuus oli ilmi, olimme löytäneet suuren
möhkäleen puhdasta kultaa, noin neljän punnan arvosta. 'Se on kultaa,
poikanen', sanoin, 'kultaa on, tai minä mahdan Matti olla.'

"Harry, silmät pullollaan päässä, tuijotti hehkuvalla katseella
pitkään, heloittavaan naarmuun, jonka olin tehnyt puhtaaseen
alkumetalliin, ja sitten puhkesi hän kerta toisensa perästä
riemu-ulinaan, joka kaikui kauas kautta hiljaisten seutujen, kuin
jonkun murhatun avunhuudot.

"'Ole hiljaan', sanoin, 'tahdotko kaikki varkaat, jotka kedolla
liikkuvat karkaamaan kimppuusi?'

"Tuskin olin saanut nämä sanat lausutuksi, kun kuulin hiipivien
askelten lähestyvän. Asetin kohta raskaan möhkäleen maahan ja istuuduin
sen päälle, se oli tavattoman kova; samassa näin laihat, tummat kasvot
esiintyvän hämärästä ja pari pyöreätä silmää katselevan meitä tutkien.
Tunsin kasvot, ne olivat erään hyvin, huonomaineisen miehen, nimeltä
Kanki-Tom, tiesin että häntä 'Timanttikedoilla' niin kutsuttiin, syystä
että hän oli murhannut vaimonsa kangella. Epäilemättä hän nyt oli
kuljeskelemassa, inhimillisen hyenan lailla, katsoakseen missä olisi
varastamista.

"'Tekö se olette metsästäjä Quatermain?' hän sanoi.

"'Niin, minähän se olen, Mr Tom', vastasin kohteliaasti.

"'Mitähän kaikki tämä ulvominen tietää?' hän kysyi. 'Käyskelin ympäri
hengittäen raikasta ilmaa ja katsellen taivaan tähtiä, kun kuulen
ulvonnan toisensa jälkeen.'

"'Niin, mr Tom', vastasin, 'mitä ihmettelemistä siinä, huomaatte vaan
että paitsi teitä on liikkeellä muitakin yöllisiä lintuja!'

"'Ulvonnan kuulen ulvonnan perästä!' hän tuimasti kertasi, lainkaan
huomioon ottamatta selitystäni, 'ja minä seisahdun ja sanon 'siellä on
murhaaja', ja taas kuuntelen ja mietin. Ei, ei ole; tämä huuto on
riemun huutoa; joku on pistänyt sormensa tahmeaan, keltaiseen
kultakattilaan ja lyön vetoa että hän on mennyt päästään pyörälle
imiessään niitä. No, metsästäjä Quatermain, olenko oikeassa? täällä on
kultaa! Oi, hyvä isä!' ja hän maiskautti huuliansa kuuluvasti --
'suuren suuria kultarahoja -- niihin vast'ikään töytäsitte?'

"'Ei', sanoin rohkeasti, 'ei ole' -- julma hohde hänen mustissa
silmissään oli kerrassaan voittanut inhoni valheeseen, sillä tiesin
että jos hän vaan pääsisi perille minkä päällä istuin -- ja sivumennen
sanoen olen kuullut kerrottavan kullassa vyörymisen olevan hauskaa,
mutta en suinkaan kehoittaisi ketään, joka mukavuutta rakastaa
istuutumaan kultapalan päälle -- olisi minulla ollut varmat toiveet
saada 'kanki' niskaani ennen aamun koittoa.

"'Tahdotteko tietää asian, mr Tom', jatkoin kohteliaimmalla tavallani,
vaikka kuolontuskassa kultamöhkäleen tähden -- sillä minusta on aina
paras olla kohtelias ihmisille, joka on niin läheisessä suhteessa
käsikankeen -- 'poikani ja minä olimme hieman erimieliset, ja minä olin
juuri pakottamassa omaa mielipidettäni hänelle; siinä kaikki.'

"'Niin, mr Tom', puhkesi Harry itkien puhumaan, sillä Harry oli sukkela
poika, ja älysi pulman, jossa olimme, 'niin se oli -- minä ulisin
syystä että isä löi minua!'

"'Siksikö poikaseni huusit? No hyvä, minusta vaan tuntuu että vanha,
tyhjäksi kaivettu luola on ihmeellisen outo paikka selvitellä
suhteitaan kello kymmenen tienoissa yöllä, ja sen sanon sinulle
nuorukaiseni, jos minä joskus tulisin selvittelemään asioita kanssasi,
se ei tapahtuisi yhtä hauskalla tavalla' -- ja hän tirkisti
epämiellyttävästi Harry'yn päin. 'Ja hyvää yötä nyt, sillä en tahdo
häiritä perhe-elämää. Ei, sitä laatua ihmisiä en ole, en suinkaan.
Hyvää yötä metsästäjä Quatermain -- hyvää yötä sinullekin,
selkäänsaanut nuorukainen'; ja mr Tom kääntyi pois pettyneenä ja
kuljeskeli muualle varastamaan tai hätyyttämään.

"'Jumalan kiitos!' sanoin päästessäni kultakappaleesta. 'Ja nyt, Harry,
nouseppas ja mene katsomaan, jokohan tuo vihdoin viimeinen konna meni
tiehensä.' Harry teki niin, ja ilmoitti hänen kadonneen 'Pilgrim's
Best'iin' päin, ja sitten rupesimme työhön, hyvin huolellisesti, mutta
väristen jännityksestä; käsillämme kaivoimme ulos kaiken välillä olevan
mullan siihen asti, johonka kuokkani iskin. Aivan oikein, kuten
toivoin, siellä oli varsinainen pesä kultamöhkäleitä, kaikkiaan
kaksitoista, toiset pähkinän, toiset kananmunan suuruiset, vaikka
ensimäinen tietysti oli paljoa suurempi. Mitenkä ne kaikki olivat sinne
joutuneet, ei kukaan tiedä. Jälestäpäin kerrottiin että Amerikalainen,
joka minulle möi kaivoksen, oli siihen kiinnittänyt koko omaisuutensa,
joka oli monta vertaa suurempi kuin meidän, ja tehnyt työtä kuusi
kuukautta näkemättä kullan murua, jonka jälkeen hän viimeksi heitti
koko yrityksen.

"Kaikissa tapauksissa, oli kulta siinä arvoltaan, kuten jälestäpäin
tuli ilmi, kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa, ja niinmuodoin minä
kumminkin sain luolasta neljäsataaviisikymmentä puntaa enemmän kuin
mitä olin siihen pannut. Me noukimme kaikki ulos, käärimme ne
nenäliinaan, ja kun pelkäsimme kantaa kotia senlaista aarretta,
varsinkin tietäessämme Kanki-Tom'in olevan liikkeellä, keksimme viettää
yön paikoillamme, välttämättömyys, joka kaikessa vastenmielisyydessään
oli ihmeen ihana ajatellessamme nenäliinaa täynnä puhdasta kultaa, joka
oli kadotetun rahani korko.

"Hitaasti yö kului, sillä pelosta Kanki-Tom'iin en tohtinut ruveta
levolle, vaan viimein päivä koitti punaten yön pimentämät seudut.
Nousin ylös katselemaan sen täydellistä nousua, sen auetessa suuren,
taivaallisen kukan lailla itäisellä taivaalla, ja auringon säteet
alkoivat välkkyä ihanasti vuoren kukkulalta toiselle. Minä tarkastin
sitä, ja niin tehdessäni selveni minulle täydellisenä vakuutuksena,
jommoista en ennen koskaan ollut tuntenut, että olin saanut tarpeeksi
kullankaivamisesta, ja olin ansainnut levon, jonka luonnollinen elämäni
minulle antoi ja siinä hetkessä päätin mennä suorittamaan laskuni
'Pilgrim's Best'iin' ja painautua ampumaan buffaloa Delagoa Bay'iin
päin. Sitten käännyin ottamaan kuokan ja lapion ja vaikka oli
sunnuntaiaamu, herätin Harry'n tekemään työtä nähdäksemme jos vielä
löytyisi joitakin kultamöhkäleitä lähitienoilla. Kuten arvasin
työskentelimme tiuhaan. Se, jonka löysimme sijaitsi kaikki pienessä
ontelossa täynnä mutaa, joka oli aivan erilainen sitä kovaluontoista
maata, koverruksen ympärillä. Siinä ei näkynyt enään kullan jälkeäkään.
Tietysti oli kylläkin mahdollista että siinä vielä jossain oli
ontelolta, vaan päätin mielessäni että kaivakoon kuka hyvänsä muu
niitä, minä niitä en rupea etsimään; ja olen sen jälkeen kuullut
kerrottavan että siinä kaksi tai kolme miestä joutui häviöön."



II LUKU.


Vähän yli kaksi viikkoa oli kulunut siitä yöstä, jolloin hukutin
puoli-sovereign'ia ja löysin kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa
hakiessani sitä, ja inhoittavan luolan sijaan, jolle Eldorado tuskin
enään oli pilkkanimenä, aukeni eteemme aivan erilaiset näköalat
kuutamon hopeiseen pukuun verhottuina. Majailimme -- Harry ja minä,
kaksi Kafferilaista, skotlantilaiset kuormavaunut ja kuusi härkää --
suuren töyryn korkeimmalla kohdalla pensaisella seudulla. Juuri sillä
kohdalla johon olimme leirimme pystyttäneet olivat pensaat kumminkin
harvassa, kasvaen ympärillämme vaan kimpuissa, ja siellä täällä löytyi
yksinäisiä laakalatvaisia mimosapuita. Oikealla puolella pieni joki,
joka oli leikannut syvän juovan itselleen rinteen helmaan, virtasi
sulosointuisesti kummun vihannan läpi, läpi kiimaheinän, kesyttömän
parsaheinän ja monen muun ihanan kasvin. Virranreuna oli täällä punasta
graniittia, ja vuosisatojen kärsivällisen huuhtoamisen jälkeen oli vesi
kaivertanut juoksussaan muutamia suunnattomia kiviliuskoja kaukaloiden
ja maljojen muotoisiksi, ja näitä me käytimme kylpypaikkoina. Ei kukaan
roomalainen nainen porfyyri- ja alabasteriammeessaan voinut ihanammalla
paikalla pestä itseään kuin me viisikymmentä kyynärää huonosta
aitauksesta, jonka olimme mimosan piikeistä yhdistäneet vaunujen
ympäri, varjellaksemme itseämme leijonain hyökkäyksistä. Siellä
oleskeli useita ympäristössä, kuten näin jäljistä, vaikka emme olleet
niitä nähneet emmekä kuulleet.

Pienessä mutkassa, jossa virran pyörre oli huuhtonut pois palasen
maata, kasvoi reunalla hyvin kaunis, vanha mimosa. Sen alla oli suuri,
sileä graniittikivi ylt'ympäri reunustettuna kiimaheinällä ja muilla
sananjaloilla, luisuen hitaasti alas pieneksi puhtaasti kimelteleväksi
vesiallikoksi, noin kymmenen jalkaa laajassa ja viisi jalkaa syvässä
graniittiammeessa. Tälle kivelle tulimme joka aamu kylpemään, ja nämä
ihanat kylvyt kuuluvat hauskimpiin metsämies-muistelmiini, samoin kuin
niihin myös liittyy tuskallisimmat hetket.

Oli miellyttävä ilta, ja Harry'n kanssa istuimme tuulen puolella tulen
ääressä, jolla kaksi Kafferilaista innokkaasti valmisti seipäällä
paistia metsäkauriista, jonka Harry suureksi ilokseen oli tänä aamuna
ampunut, ja olimme niin täydellisesti tyytyväiset itseemme ja maailmaan
kuin kaksi ihmistä suinkin saattaa olla. Yö oli kaunis, ja voidakseni
oikein kuvata tämän kuutamoisen erämaan puhdasta majesteettia, olisi
tarpeen enemmän sanoja kuin mitä minulla on kieleni päässä. Pois
ainiaaksi, pois salaperäiseen pohjoiseen, vyöryi suuri, autio
valtameri, jonka ylitse hiljaisuus lepäsi. Tuolla allamme oikealla,
noin peninkulman päässä virtasi laaja Oliphant virta, joka
peilikirkkaana kuvasti kuun, jonka hopeainen kehä väräjöi sen pinnalla
ja sitten pitkinä valoviivoina leveni ylt'ympäri vuorten ja tasankoin.
Alhaalla virran reunalla kasvoi suuria tukkipuita, joiden läpi
hiljaisuus juhlallisesti kohosi taivaaseen, ja yön ihanuus lepäsi
niitten ylitse kuin verho. Kaikkialla hiljaisuus -- hiljaisuus
tähtisessä syvyydessä ja uinuvan maan kirkkaassa helmassa. Nyt, jos
koskaan voisi ihmisen mielessä herätä suuria ajatuksia, ja hetkiseksi
hän saattaisi unohtaa oman pienuutensa siinä tunteessa että hän on osa
puhtaasta äärettömyydestä ympärillään. Hän näyttää melkein näkevän
taivaan hengen, tähtien ympäröimänä astuvan alas elottomaan
hiljaisuuteen, katsomaan, nyt kun yö peittää sen synnit, hairahtuneen
morsiamensa, maan uinailevia kasvoja. Väliin taas hän kuulee
enkeliäänien kaikua, kun henget liitelevät ja heidän humisevat siipensä
laahaavat eteenpäin avaruudesta avaruuteen, tuulen valkoisten sormien
leikitellessä puitten kiharoissa.

"Kuuleppas! Mitä se oli?"

Kaukaa, alhaalta virran puolelta kuului mahtavasti mylvivä ääni, sitten
toinen ja vielä kolmas. Se on leijona, joka hakee ruokaansa.

Näin Harry'n vapisevan ja kääntyvän vähän kalpeaksi. Hän oli kylläkin
urhea poika, vaan leijonan karjunta yöllä ensimäisen kerran
juhlallisessa erämaassa on omiaan puistattamaan jokaisen poikasen
hermoja.

"Leijonia, poikani", sanoin: "ne ajavat takaa saalista tuolla virran
luona; mutta luulen ettei sinun tarvitse tulla levottomaksi. Olemme nyt
olleet täällä kolme yötä, ja jos ne olisivat aikeessa tulla meitä
tervehtimään, luulisin heidän tulleen jo ennen. Kaikessa tapauksessa
sytyttäkäämme tuli."

"Tänne, Pharaoh, menkää Jim-Jim'n kanssa noutamaan vähän puita ennenkun
rupeamme levolle, muuten kissat kehräävät ympärillämme ennen aamun
valkenemista."

Pharaoh, suuri, jäntevä Swazi, joka oli työskennellyt kanssani
"Pilgrim's Best'issä", nauroi, nousi, ojenteli itseään, ja kutsui
sitten Jim-Jim'iä tuomaan kirvestä ja hihnaa ja ryntäsi kuutamossa
sokuri-pensastoon, josta me muutamista kuivista puista leikkasimme
polttoaineksia. Hän oli kaunis poika tavallaan, Pharaoh, ja luulen että
häntä nimitettiin niin syystä että hänellä oli egyptiläinen
kasvojenmuoto ja jotain kuninkaallista kerskailua olennossaan. Mutta
hän oli jotensakin omituinen ja luonteensa epävakainen, ja hyvin harvat
ihmiset tulivat toimeen hänen kanssansa; niinpä jos hän vaan sai
tilaisuutta, hän taisi juoda kuin kala, ja juotuaan tuli hän
hillitsemättömän verenhimoiseksi. Nämä olivat hänen pahat puolensa;
vaan sen sijaan hän kuten useimmat Zulusukuiset heimot kiintyi
erinomaisesti niihin joihin hän kerta mieltyi; hän oli työtätekevä ja
älykäs mies, ja niin uskalias ja reipas toveri pulassa, ett'en toista
senlaista ole tavannut.

Hän oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha taikka niillä mailla, mutta
ei ollut "keshla" eli rengastettu mies. Pelkään, että hän Svazinmaassa
oli joutunut jonkinlaisiin ikävyyksiin, eivätkä hänen heimonsa
vanhimmat suvainneet hänen kantaa rengasta, ja senvuoksi hän tuli työtä
tekemään kultakedoille. Toinen mies tai oikeammin nuorukainen oli
Mapoch Kaffereita, eli Knobnose'sta, ja pelkään ett'en seuraavien
tapahtumienkaan nojalla voi hänestä paljon hyvää puhua. Hän oli laiska
ja huolimaton veijari, ja vielä tänä aamuna minun täytyi käskeä
Pharaoh'n antamaan hänelle selkään härkien karkuunpäästämisestä, jonka
Pharaoh teki suurella mielihyvällä, vaikka hän jo oli kiintymäisillään
Jim-Jim'iin. Tosin perästäpäin näin hänen lohduttavan Jim-Jim'iä
tarjomalla hänelle näpillisen nuuskaa omasta korvallisesta rasiastaan,
samassa selittäen hänelle että ensi kerralla kun hänen tuli häntä
löylyttää, hän aikoi suomia häntä toisella kädellä ristiin yli vanhojen
naarmujen ja piirtää "kauniin mallin" hänen selkäänsä.

Niin he menivät, vaikka Jim-Jim ei ollenkaan mielellään jättänyt leiriä
tällä hetkellä, juuri kun kuutamo oli niin kirkas, ja palasivat takasin
hyvään aikaan terveenä ja eheänä tuoden muassaan suuren kimpun puita.
Nauroin Jim-Jim'ille ja kysyin häneltä oliko hän nähnyt jotain, ja hän
vastasi, kyllä, kyllä hän näki; hän oli nähnyt kaksi suurta, keltaista
silmää tuijottavan häneen erään pensaan takaa ja kuullut jonkun
kuorsaavan.

Tarkemmin tutkien keltaiset silmät, ja kuorsaaminen tuskin olivat muuta
kuin Jim-Jim'in vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, enkä juuri ollut
suurin levoton tästä peloittavasta raportista; vaan nähtyäni heidän
laittavan tulta, menin aituuksen sisälle ja nukahdin rauhallisesti
Harry'n viereen.

Muutaman tunnin jälestä heräsin hypähtäen pystyyn. En tiedä mikä minut
herätti. Kuu oli laskeutunut tahi ainakin melkein peittynyt erämaan
hiljaiseen horisonttiin, ainoastaan sen punainen reuna oli jäänyt
näkyviin. Myös tuulen puuska oli herännyt ja ajelehti pitkin pilven
kiiruhtavia reunoja kautta tähtirikkaan taivaan, ja yleensä yön
tunnelmassa oli tapahtunut suuri muutos. Tutkien taivasta päätin olevan
kaksi tuntia päivännousuun.

Härät, jotka tavan mukaan olivat sidotut skotlantilaisen vankkurin
aisaan olivat hyvin levottomat -- ne nuuskivat ja huokuivat yhtämittaa,
nousivat ylös ja laskeutuivat alas taas, josta syystä heti epäilin
niiden jotain vainuvan. Äkkiä huomasin mitä ne vainusivat, sillä
viidenkymmenen kyynärän päässä meistä leijona karjui, ei kovaa, vaan
kyllin äänekkäästi saadakseen sydämeni nousemaan kurkkuun.

Pharaoh nukkui vankkurin toisella puolella ja sen alla näin hänen
nostavan päätään ja kuuntelevan.

"Leijona, Inkoos", hän kuiskasi, "leijona."

Jim-Jim myös hypähti ylös ja heikossa valossa taisin nähdä että hän oli
kovin peloissaan.

Koska ajattelin että oli paras valmistautua arvaamattomiin tapahtumiin,
käskin Pharaoh'n lisätä puita tuleen, ja herättää Harry'n, jonka
tosiaan luulin voivan rauhallisesti nukkua tuomiopasuunan kaikuessa.
Ensin oli hän vähän pelästynyt, vaan kohta asemamme jännittäväisyys
kiihoitti häntä ja hän tuli aivan innokkaaksi saada nähdä hänen
majesteettiaan vasten kasvoja. Otin sukkelan rihlapyssyni ja annoin
Harrylle omansa -- Westley Richardson alaskäännettäviä kolvia, hyvin
mukava ase nuorukaiselle, kirkas ja sitäpaitsi hyvä tappamaan, ja niin
sitten odotimme.

Pitkään aikaan ei mitään tapahtunut, ja minä rupesin jo ajattelemaan
että olisi parasta paneutua uudestaan nukkumaan, kun äkkiä kuulin äänen
enemmän yskinnän kuin karjunnan kaltaisen, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä aituuksesta. Kaikki katsoimme eteemme, vaan emme voineet mitään
nähdä; ja niin seurasi toinen väliaika. Oli hyvin hermostuttavaa
odottaa hyökkäystä, joka saattoi tapahtua joka neljännes tunti tai olla
ihan tapahtumatta; ja vaikka olin vanha tottunut tänlaisissa
tehtävissä, olin levoton Harry'n puolesta, sillä on kummallista mitenkä
jonkun rakkaan olennon läsnäolo vaaran hetkenä kiihoittaa, ja tämä nyt
minuakin hermostutti. Luulen, vaikka oli jotenkin kylmä, että hiki
valui pitkin kasvojani ja tyynnyttääkseni ajatusteni juoksua pakoitin
itseäni katsomaan koppakuoriaista, jota tulen valo näkyi kiinnittävän,
ja joka istui sen ääressä ajatuksissaan hieroen tuntosarviaan toisen
toistansa vastaan.

Yht'äkkiä koppakuoriainen teki aika hyppäyksen, niin että oli
putoamisillaan päistikkaa tuleen, ja niin teimme kaikki -- hyppäyksiä
tarkoitan, eikä kumma lainkaan sillä suoraa päätä aituuksen alta kuului
kamalin karjunta, joka sanalla sanoen saattoi skotlantilaiset vankkurit
täräjämään ja seisahdutti hengitykseni.

Harry päästi huudahduksen, Jim-Jim ulvoi suun täydeltä, ja härkä raukat
olivat niin kauhistuneet että tuskin pysyivät nahoissansa, vapisivat ja
mylvivät surkeasti.

Yö oli nyt melkein täydellisesti pimeä, sillä kuu oli aivan laskeutunut
ja pilvet olivat peittäneet tähdet, niin että ainoa valomme oli tuli,
joka tällä hetkellä taas paloi kirkkaasti. Mutta kuten tiedätte on
tulen valolla hyvin vaikea ampua, se on niin epävarma ja sitä paitsi
tunkeutuu ainoastaan hyvin vähän pimeyteen, vaikka pimeän puolella
oleva voi nähdä sen niin kaukaa.

Pian härät, seisottuaan hetken hiljaa, vainusivat leijonan ja tekivät
niinkuin olin pelännyt -- alkoivat raastaa ja repiä itsensä irti
aisasta, johon olivat sidotut, ja syöksyivät hurjina erämaahan.

Leijonat tuntevat tämän härkien tavan, jotka minun luullakseni ovat
tuhmimmat eläimet auringon alla, lammas on oikea Salomon niihin
verraten; ei ole ollenkaan harvinaista että leijona asettuu senlaiseen
asentoon että härkälauma tai valjakko vainuu hänet, katkasee hihnat ja
syöksyy pensaikkoon. Sinne tultuaan ne tietysti pimeydessä ovat
avuttomat; ja silloin leijona valitsee sen, josta enin pitää ja syö sen
kaikessa rauhassa.

Niin, ympäri juoksivat kuusi härkäämme ja olivat vähällä polkea meidät
kuoliaaksi hurjassa vauhdissaan, jos emme tosiaan olisi pikaisesti
heittäytyneet tieltä, olisimme kuolleet heidän jalkoihinsa, tai ainakin
pahasti vahingoittuneet. Vaan nyt oli Harry juossut tieltä ja Jim-Jim
parka, joka oli jostain paikasta käsivarrestaan tarttunut aisaan, tuli
lennätetyksi suoraan -- aituuksen poikki, pudoten maahan sivulleni
muutaman askeleen päähän.

Aisa meni poikki kovan painon alla. Jos se ei olisi taittunut, vaunut
olisivat kaatuneet; vaan asian näin ollen härät, vaunut, vetonuorat,
hihnat, taittunut aisa ja kaikki tyyni kaatui yhdessä sekamelskassa, ja
oli näöltään kuin aukeamaton solmu.

Pari minuuttia tämä asian kanta sai minut unohtamaan leijonan, joka
kaiken matkaansaattoi, ja sen ohella ihmettelin mitä kummaa oli nyt
tekeminen, ja mitä tekisimme jos karja tunkeutuisi metsään ja eksyisi,
sillä karja noin pelästyksissään laukkaa eteenpäin kuin hurjistunut, --
vaan piakkoin kiireimmän kautta tulin kutsutuksi toimintaan.

Sillä tällä hetkellä äkkäsin tulen valossa jonkunlaisen keltaisen
kiillon suuntautuvan ilman läpi meihin.

"Leijona! Leijona!" hoilotti Pharaoh, ja samassa suuri, nääntynyt
naaras leijona nähtävästi puolihulluna nälästä, astui suoraan aituuksen
keskelle, ja seisoi siellä savuisessa pimeydessä pieksäen häntäänsä ja
ulvoen. Tartuin pyssyyni ja ammuin, vaan osaksi hämmennyksestä, osaksi
mielenliikutuksesta ja epävarman valon tähden hairahduin ja melkein
ammuin Pharaoh'oon. Rihlapyssyn valo valaisi vahvasti koko näytelmän,
ja voin vakuuttaa teille että se oli raivokas -- härkien temmeltävä
joukko pyöri vaunujen ympäri senlaisessa sekamelskassa, että heidän
päänsä näyttivät kasvavan heidän takaruumiistaan ja sarvet tunkeutuvan
ulos selästä; Jim-Jim etualalla, jonne härät olivat hänet heittäneet
hurjassa juoksussaan, ojenteli itseään kauhistuksissaan; ja taulun
keskustana suuri, nääntynyt leijona mulkoellen ympärilleen nälkäisillä
keltaisilla silmillään, ulvoen ja ulisten ikäänkuin hän mielessään
miettisi mitä tehdä.

Kauan ei se kumminkaan miettinyt, sillä juurikuin liekki oli sammunut
ja ennenkun ennätin ampua uudestaan se hyppäsi ilkeästi läähättäen
Jim-Jim raukan päälle.

Kuulin onnettoman pojan huutavan ja melkein samassa silmänräpäyksessä
näin hänen jalkansa heilautettavan ilmaan. Leijona oli tarttunut hänen
niskaansa ja äkkinäisellä nytkäyksellä heittänyt hänen ruumiinsa
selkänsä yli, niin että jalat riippuivat toisella puolella. [Tiedän
erään leijonan, joka kantoi kaksivuotiaan härän neljä jalkaa korkean
kivisen vallin yli tällä lailla, ja vielä peninkulman päähän metsään
sen taakse. Se tuli sitten myrkytetyksi strykniinistä, jota oli pantu
härän vatsaan, ja minulla on vieläkin sen kynnet.]

Sitten ilman vähintäkään epäilystä ja nähtävästi ilman mitään
vaikeutta, se raivasi itselleen tien aituuksen alta, ja kantaen Jim-Jim
parkaa katosi pimeyteen kylpypaikkaan päin, josta jo olen kertonut.

Me nousimme pystyyn aivan hurjina pelosta ja kauhusta, ja syöksimme
raivokkaasti sen jälkeen, ampuen umpimähkään laukauksia, siinä toivossa
että se niitten pelosta jättäisi saaliinsa, mutta emme nähneet emmekä
kuulleet mitään. Leijona oli kadonnut pimeyteen ottaen Jim-Jim'in
mukaansa, ja heitä seurata päivän valkenemiseen olisi ollut hurjuutta.
Antautuisimme vaan vaaralle alttiiksi ja joutuisimme saman kohtalon
alaisiksi.

Niin hiivimme vavahtavalla ja raskaalla sydämellä takasin leiriimme ja
istuuduimme odottamaan päivänvaloa, johon tuskin enään oli tuntiakaan.
Oli kerrassaan hyödytöntä hakea härkiäkään sitä ennen, istumme siis
vaan ihmettelemässä, mitenkä taisi niin käydä että Jim-Jim otettiin ja
me toiset jäimme, ja koetimme vielä toivoa että palvelija parkamme
armollisesti pelastuisi. Vihdoin heikko valo häämöitti kuin kummitus
metsän kaltevalla rannalla ja pilkoitti härkien sotkeutuneilla
sarvilla, kalpeina ja peloissamme läksimme selvittämään näitä ennenkun
päivä niin valkenisi että voisimme lähteä leijonata ajamaan, joka oli
vienyt Jim-Jim'in. Vaan täällä odotti meitä uusi levottomuus, sillä kun
vihdoin äärettömällä vaivalla olimme saaneet avuttomat elukat irti,
tulimme huomaamaan että yksi paraista oli hyvin kipeä. Siitä ei
epäilystäkään, se seisoi heikosti, jalat hajallaan ja pää riippui
alhaalla. Sillä oli punatauti, olin varma siitä. Härkä se aina on
syypäänä kaikkiin suurimpiin vaikeuksiin matkoilla Etelä-Afrikassa. Se
on neekeriä lukuun ottamatta ärsyttävin eläin maailmassa. Sen
ruumiinrakennus on heikko, eikä se koskaan laiminlyö tilaisuutta
sairastua johonkin salaperäiseen tautiin. Se laihtuu pienemmästäkin
suuttumuksesta, ja kuolee nälkään pelkästä ilkeydestä; jota vastoin sen
suurimpana ilona on kieltäytyä vetämästä, kun se viihtyy hyvin jonkun
virran luona, tai vaununpyörä tarttuu liejuiseen kuoppaan. Aja sillä
muutama peninkulma huonoa tietä ja sinä näet että sillä on haava
jalassa; päästä se syömään laitumelle ja sinä huomaat että se on
juossut tiehensä, tai jos se ei ole sitä tehnyt, on se häijy
tahallisesti syönyt "tulpaania" ja myrkyttänyt itseään. Aina ovat asiat
jotenkin hullusti sen suhteen. Härkä on järjetön luontokappale.
Esimerkkinä sen tavallisesta käytöksestä on sairastuminen -- ja
luultavasti punatautiin, juuri kuin leijona on tempaissut sen paimenen
pois. Sitäpä olisin voinut odottaakin, ja siksipä en ollut pettynyt,
enkä hämmästynyt.

No niin, ei auttanut tässä itkeminenkään, vaikka melkein olin sillä
tuulella, sillä jos tällä yhdellä oli punatauti, oli luultavasti
toisillakin, vaikka olin ostanut ne "karaistuna" s.o. koeteltuna
senlaisia tauteja kuin punatautia ja keuhkotautia vastaan. Ajan pitkään
sitä karaistuu tänlaisten asiain suhteen Etelä-Afrikassa, sillä epäilen
että missään muualla maailmassa on eläinten hukka niin suuri kuin
siellä.

Otin rihlapyssyni ja käskien Harry'n seurata itseäni, (sillä meidän oli
jättäminen Pharaoh'n valvomaan härkiä, Pharaoh'n laihaa karjaa, kuten
niitä kutsuin), syöksin katsomaan jos ei voisi löytää jotain
Jim-Jim'iin kuuluvaa. Maaperä pienen leirimme ympärillä oli kovaa ja
kallioista, emmekä voineet nähdä mitään jälkiä leijonasta, vaikka ihan
aituuksen ulkopuolella huomasimme pari pisaraa verta. Noin kolmensadan
kyynärän päässä leiristä vähän oikealle, oli maatilkka jossa kasvoi
sokuripensaita ja tavallisia mimosapuita, ja tänne minä suuntasin,
ajatellen että leijona varmaan oli tarttunut täällä saaliiseensa
nielastakseen sen. Pujottelimme pitkän ruohikon läpi, joka oli taipunut
alas märän kasteen painosta. Kahdessa minuutissa olimme läpimärät aina
reiteen asti, ikäänkuin olisimme vedessä kahlanneet. Pääsimme sentään
pensaikkoon, ja aamun harmaassa valossa me varovasti ja hiljaa
tunkeusimme sinne. Oli hyvin pimeätä puitten alla, sillä aurinko ei
vielä ollut noussut, kuljimme siis suurimmalla huolella peläten joka
hetki töyttäävämme leijonaan Jim-Jim paran luita nuolemassa. Mutta
mitään leijonaa emme voineet nähdä, ja mitä Jim-Jim'im tulee ei hänestä
löytynyt edes sormenniveltä, Siis tänne he eivät olleet tulleet.

Pujotellen pensaitten läpi haimme jokaisen mahdollisen paikan, vaan
samalla tuloksella.

"Epäilen että se on kantanut hänet suoraa päätä pois", sanoin viimein
synkästi. "Kaikessa tapauksessa hän nyt on kuollut, niin että Jumala
olkoon hänelle armollinen, me emme voi häntä auttaa. Mitä nyt tehdä?"

"Minusta olisi parempi mennä peseytymään lammikkoon ja sitten palata
jotain syömään. Olen likanen", sanoi Harry.

Tämä oli käytännöllinen joskin jotenkin tunteeton neuvo. Ainakin minuun
vaikutti tunteettomasti puhua kylpemisestä, kun Jim-Jim parka niin
vast'ikään oli tullut syödyksi. Mutta en kuitenkaan antautunut
tunteilleni, siis menimme sille kauniille paikalle, jonka jo olen
kuvannut. Minä saavutin sen ensiksi kavuten alas sananjalkaista töyryä.
Sitten käännyin ympäri ja syöksyin takasin kimakasti kirkaisten, sillä
melkein jalkaini alta kuului kauhistuttavin murina.

Olin melkein astunut kivipaadella nukkuvan leijonan selälle: samalla
kivellä meidän oli tapana pyyhkiä itseämme kylvyn jälkeen. Nuristen ja
möristen, ennenkun taisin mitään tehdä, ennenkun edes ehdin pyssyni
virittää, se oli laukannut kristallisen lammikon yli ja katosi töyryn
toiselle puolelle. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, pikaisesti
kuin ajatus.

Se oli nukkunut kivilevyllä, ja oi, kauhistus! mikä lepäsi sen
vieressä? Jim-Jim raukan veriset jäännökset verellä tahratulla
kalliolla.

"Oi! isä, isä!" huusi Harry; "katso veteen!"

Katsoin. Siellä uiskenteli miellyttävän, tyynen lammikon keskellä
Jim-Jim'in pää. Leijona oli purrut sen suoraan poikki, ja se oli
vyörynyt alas kaltevata kalliota veteen.



III LUKU.


Emme enään milloinkaan kylpeneet tässä lammikossa; minä en ainakaan
puolestani koskaan voinut katsella sen rauhallista pintaa huojuvien
sananjalkain reunustamana, ajattelematta kamalata päätä, joka pyöri ja
kellui ja keikkui pois veteen, kun koetimme sitä ottaa kiinni.

Jim-Jim raukka! Me kaivoimme hänen jäännöksensä, joita ei ollut paljon,
vanhassa leipäsäkissä maahan, ja vaikka hänen eläessään hänen hyveensä
eivät olleet suuret, olimme nyt kun hän oli poissa melkein itkussa
hänen tähtensä. Harry todella itkikin hillittömästi; Pharaoh mutisi
jotain hyvin rumaa zulun kielellä ja minä tein hiljaa pienen lupauksen
itselleni saattavani leijonan pois päiviltä jos vaan suinkin voisin,
ennen kahden vuorokauden kuluttua.

Niin, me siis hautasimme hänet, ja siinä hän lepäsi leipäsäkissä (jota
en oikein mielelläni antanut sillä se oli ainoamme), jossa eivät
leijonat häntä enään häirinneet -- mahdollisesti hyenat, jos ne
luulevat sen maksavan vaivaa. Kaikessa tapauksessa ei hän siitä tiedä;
ja niin loppuu kertomus Jim-Jim'istä.

Kysymys oli nyt ratkaistava mitenkä saada murhaaja pauloihin. Tiesin
että se kyllä palaisi nälän sitä ahdistaessa, mutta en tiennyt
milloinka se tapahtuisi. Se oli jättänyt niin vähän Jim-Jim'istä
jälelle, että tuskin luulin sen tulevan ensi yönä, jos ei sillä ollut
poikasia. Lisäksi tiesin että ei olisi viisasta jättää sen tuloa
sattuman varaan, siis aloimme tehdä pieniä valmistuksia. Ensimäiseksi
varustimme aituuksen pensaisen töyrään, laahaten suuren määrän
piikkipuun latvoja kokoon, asetimme ne toistensa päälle siten että
piikit tulivat ulospäin. Jim-Jimin kohtalon jälkeen tämä varovaisuus
näytti hyvin välttämättömältä, sillä kuten Kafferit sanovat, johon yksi
pukki harppaa, sinne toinenkin seuraa, saatikka sitten senlainen eläin
kuin leijona, joka on tunnettu niin toimivaksi ja voimakkaaksi. Ja nyt
tuli toinen kysymys, kysymys kuinka saisimme leijonan viekoitelluksi
palaamaan? Leijonilla on omituinen taito ilmestyä aivan odottamatta, ja
tahallaan pysyytyä poissa kun niiden läsnäoloa halutaan. Tietysti oli
mahdollista jos sille Jim-Jim oli mieluinen, että se tulisi takasin
katsomaan vieläkö hänen sisälmyksiään löytyisi, mutta siihen ei voinut
luottaa.

Harry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti
Pharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan
jonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään
pelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi
hänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä
kehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli
tämän keksinyt.

Vaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.

"Jupiterin nimessä!" sanoin, "onhan meillä sairas härkä. Se kuolee
ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi."

No niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme,
katsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama
oli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä,
jotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän
oli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas
eläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään
aavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa
ilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta
sitä.

Tuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen
toisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen
mielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta --
mutta ei mitään leijonaa kuulunut. -- Kuu nousi, laskeutui, viimein se
meni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut
meitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä
levolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa
niin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.

Aamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian
alakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti
kolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain
tapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain
tuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla,
vaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia
suuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin
ylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että
ne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne
elävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on
kylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen
leijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon
erilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun
kokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen
leijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee
hyvinkin pientä kuritusta.

Tavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein
täydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle,
astuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen
yli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta
vasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti
kauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin
pitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin
selvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja
sen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.

No niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa
koettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa
että tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa
mahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä
toiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin
hänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään
viivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä
alas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli
peloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi -- tiikeri
kuten me sitä siellä nimitimme -- oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli
miten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin
liikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin
karkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä
asianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä
se hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen
päässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä
satuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli
kohottanut pyssynsä olalleen.

"Sinä nuori aasi!" huudahdin, "et suinkaan vaan aikone" -- ja juuri
tällä hetkellä pyssy pamahti.

Minkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt
metsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut
kivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat
jalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten
jälleen letkahtaessa kokoon.

Alas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi
se seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se
kaatui ja lepäsi hiljaa.

"Suuri Jumala!" sanoin, "sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!"

Harry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä,
enkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta.
Mieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta
osaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi
kallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä
pamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt --
oli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä
muistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme
paikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja
tuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti
oli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos
toiselta puolelta.

Oli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista
kuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia
ruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen
lienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä
shakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin
tapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja
vastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli
kipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä.
Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän
sisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa
ansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin
naurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.

Lopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos
kauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan
Jim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt
veti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan
seisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä
kuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti
tekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään
edestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä,
tietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua.
Vieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi
ollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos
se ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse
ateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo
yhä uudestaan.

Niin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä,
kunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen
tottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni
auki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle
tuuppauksen.

"Kuulkaa!" hän kuiskasi.

Olin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta,
joka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli
sidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain
liikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä
hiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.

Herätin Harry'n, joka paikalla sanoi: "missä se on? missä se on?" ja
alkoi hosua pyssyllään sillä tavalla että härät ja me olimme
suuremmassa vaarassa kuin mikään leijona.

"Ole vaiti!" kuiskasin raivoissani; ja niin sanoessani kuului matala ja
ilkeä murina ja pensastosta hohti keltainen valo. Sairas luontokappale
parka päästi jonkinlaisen ähkinän, hoiperteli ja alkoi vavista; taisin
selvästi nähdä sen kuutamossa, joka nyt paistoi hyvin kirkkaasti, ja
tunsin itseni raakalaiseksi saatettuani onnettoman eläimen senlaiseen
kuolonkamppailukseen, joka nyt epäilemättä sitä odotti. Leijona, sillä
se se oli, liikkui niin nopeasti ett'emme voineet edes sen liikkeitä
eroittaa, vielä vähemmin ampua. Yöllä tosiaankin on aivan turhaa
koettaa ampua, ellei esine ole hyvin lähellä ja seiso aivan hiljaa,
sitä paitsi valo on niin pettävä ja on niin vaikeata katsella
eteenpäin, että paras ampujakin useammin hairahtuu kun osuu.

"Kyllä se pian tulee takasin", sanoin, "katsele, mutta taivaan tähden
elä ammu ennenkun minä käsken."

Tuskin sain nämä sanat sanotuksi kun se jo tuli, ja meni taas härän ohi
koskematta siihen.

"Mitä ihmettä se aikoo tehdä?" kuiskasi Harry.

"Leikkiä sen kanssa kuten kissa hiiren kanssa, epäilen. Kyllä se kohta
sen tappaa."

Niin puhuessani leijona vielä kerran vilahti pensaasta, ja tällä kertaa
se hyppäsi suoraan vapisevan, kuolemaan tuomitun härän yli. Oli komeata
katsella sen harppausta, se oli kuin temppu, jonka se on oppinut.

"Luulen että se on karannut sirkuksesta", kuiskasi Harry; "on hauskaa
katsella sen harppauksia!"

En sanonut mitään, mutta ajattelin itsekseni että jos niin olikin, ei
herra Harry voinut arvostella sitä.

Seurasi nyt pitkä väliaika; rupesin jo epäilemään sen menneen tiehensä,
kun äkkiä se taas ilmestyi, ja mahtavalla hyppäyksellä tuli suoraan
härän luo, tarttuen siihen käpälällään kauheasti ulvoen.

Härkä kyykistyi alas ja makasi maassa heikosti potkien. Leijona
taivutti julmannäköisen päänsä ja kovalla tyytyväisyyden murinalla
kaivoi pitkät, valkoiset hampaansa kuolevan eläimen kurkkuun.
Nostaessaan turpaansa jälleen, oli se ihan verinen. Se seisoi vinosti
meitä vastaan, nuollen verisiä leukapieliään ja päästäen jonkinlaisen
mylvivän äänen.

"Nyt on aikamme tullut", kuiskasin, "ammu minun jälkeeni."

Ammuin niin hyvin kuin taisin, mutta Harry sen sijaan että olisi
odottanut kuten käskin, ampui ennen minua, ja se tietysti minua
kiirehti. Savun haihduttua olin ihastunut nähdessäni leijonan vyöryvän
maassa härän ruumiin takana, joka peitti hänet niin kokonaan, ettemme
voineet uudestaan ampua tehdäksemme lopun hänen päivistään.

"Se on valmis! se on kuollut, se keltainen paholainen!" kirkui Pharaoh
voiton riemulla; ja samassa hetkessä leijona suonenvedontapaisella
liikkeellä puoleksi vyöri, puoleksi hyppäsi tiheään pensastoon oikealla
puolella. Ammuin sen jälkeen sen mennessä, vaan en osunut siihen
sittenkään. Ainakin se pääsi pensastoon turvaan, ja sinne kerran
päästyään alkoi kiljua niin kauhistuttavasti ett'en ennen moista ole
kuullut. Se vinkui ja huusi tuskasta, ja sitten purkaantui oikeaan
ulinaan niin että koko paikkakunta tärisi.

"No niin", sanoin, "meidän täytyy antaa sen kiljua, olisi hurjuutta
tunkeutua yöllä sen jälkeen pensastoon."

Samassa hämmästyksekseni ja kauhukseni, kuului vastaava ulina virran
puolelta ja vielä toinen pensaston takaa. Nähtävästi oli vieläkin
leijonia ympärillämme. Haavoittunut peto enensi ponnistuksiaan
kutsuakseen, kuten luulen toiset avukseen. Ja ne myös tulivat, sillä
viiden minuutin kuluttua vilahtaen aitauksemme pensaitten takaa, näimme
komean leijonan hyppivän meihin päin pitkän tamboukiruohon läpi, joka
kuutamossa oli aivan tuleentunen ohran näköistä. Suurilla harppauksilla
se tuli, ja kaunista oli sitä katsella. Noin viidenkymmenen kyynärän
päässä se seisahtui hiljaa aukealla paikalla ja karjui, naaras leijona
karjui vastaan, vielä kuului kolmas karjunta, ja suuri mustaharjanen
leijona astui verkalleen, majesteetillisesti esiin yhtyen numero
kahteen, ja nyt minä todella aloin täydellisesti oivaltaa mitä härkä
oli mahtanut läpikäydä.

"Nyt, Harry", kuiskasin, "mitä hyvänsä teetkin, elä ammu, se on liian
rohkeata. Jos ne jättävät meidät rauhaan, anna niitten olla."

No niin, pariskunta marssi pensastoon, jossa haavoittunut leijona nyt
ulvoi kahta kiivaammin ja kaikki kolme alkoivat murista ja morata
yhdessä. Sitten kuitenkin naaras lakkasi ulvomasta, ja molemmat toiset
tulivat ulos taas, mustaharjanen ensiksi -- tutkiakseen ympäristöä
kuten luulen, ja käveli härän ruumiin luo nuuskien sitä.

"Sepä vasta olisi laukaus!" kuiskasi Harry, joka vapisi jännityksestä.

"Kyllä, kyllä", vastasin, "mutta elä ammu, ne karkaavat kaikki
kimppuumme."

Harry ei sanonut mitään, mutta lieneekö se ollut nuoruuden luonnollista
kiivautta, vai ehkä puhdasta uhkarohkeutta ja pahankurisuutta en voi
sanoa, koska en milloinkaan ole saanut häneltä tyydyttävää selitystä;
oli miten oli, sanaakaan sanomatta, varoittamatta, tai lukuunottamatta
neuvojani, kohotti hän Westley Richards'iaan ja ampui mustaharjasta
leijonaa, osuen sitä keveästi kylkeen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä loukattu eläin päästi hirvittävän
karjunnan. Se mulkoili ympärilleen ja ulvoi tuskasta, sillä se oli
pahasti vahingoittunut; ja sitten ennenkun olin voinut päästä selville
mitä tehdä, suuri mustaharjanen peto, selvästi tietymätönnä tuskansa
syystä, harppasi suoraan kumppaninsa kurkkuun, jonka syyksi se
nähtävästi laski onnettomuutensa. Oli omituista katsella toisen
leijonan silminnähtävää pelästystä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä.
Kumoon se kaatui pahasti murahtaen, ja sen päälle karkasi mustaharjanen
hirviö ja alkoi raastaa sitä. Tämä lopullisesti herätti keltaharjasen
leijonan tuntoihinsa ja se kohosi pystyyn komeasti. Jaloillensa se
nousi ja kamalasti karjuen ja ulvoen painiskeli vastustajansa kanssa.
Ja nyt seurasi puistattava näky. Sinä tiedät kuinka kiihoittavaa on
nähdä kahden suuren koiran taistelevan. Vaan koko satanen koiria ei
olisi voinut näyttää puoleksikaan niin julmalta kuin nämä kaksi petoa
jotka vyöryivät ja ulvoivat ja repivät toisiaan kauheassa raivossa. Ne
tarttuivat toisiinsa, repivät toistensa kurkkua kunnes karva lähti
tukuttain, ja punainen veri virtaili alas niitten keltaista nahkaa. Oli
valtavaa ja ihmeellistä nähdä näiden suurien kissojen rääkkäävän
toisiaan hurjalla ja villillä voimallaan, tehden yön kammoittavaksi
sydäntä pöyristävällä karjunnallaan. Olipa suurenmoinenkin tämä
kamppailu. Jonkun aikaa oli mahdotonta sanoa kuka suoriutuisi paremmin
siitä, vaan viimein näin että mustaharjanen leijona, vaikka vähän
suurempi, oli heikompi. Luulen melkein että haava sen kyljessä lamautti
sitä. Ainakin se alkoi olla alikynnessä, joka olikin sille oikein,
koska se oli päällekarkaajana. Kuitenkin tunsin sääliä sitä kohtaan,
sillä se oli taistellut komean taistelun. Vastustaja tarttui
lopullisesti sitä kurkkuun, ja repien ja raastaen sitä mielensä mukaan,
alkoi ravistaa henkeä siitä. Yhtämittaa ne kellahtivat maahan yhdessä,
mutta keltanen ei vaan päästänyt kouristustansa, ja viimein musta
raukka raukesi, sen henki kulki kovasti kuorsaten ja näytti
korahtelevan sieramissa, sitten se aukasi suunsa, ulisi heikosti,
värähti ja kuoli.

Ollessaan ihan varma että voitto oli hänen, keltanen irroitti kyntensä
ja nuuski kaatunutta vihollistaan. Sitten se nuoli kuolleen leijonan
silmiä ja asettaen etukäpälänsä ruumiin päälle, kohotti pilviin
voittolaulunsa, joka vyöryen ja kajahtaen täytti yön pimentämät paikat
äänensä majesteetilla. Ja nyt minä sekaannuin asiaan. Tähdäten tarkasti
sen ruumiin keskustaan että erehdyksen sattuessa olisi tarpeeksi pitkä
välimatka, ammuin ja lähetin luodin suoraan sen lävitse; alas se
kellahti mahtavan vastustajansa ruumiin päälle.

Tämän jälkeen, ja peräti tyytyväisinä urotyöhömme, nukuimme
rauhallisina aamuun asti, jättäen Pharaoh'n vahtimaan, jos sattuisi
vielä toisten leijonain mieleen tulla meitä häiritsemään.

Aurinko oli jo korkealla meidän noustessamme, ja menimme varovasti --
ainoastaan Pharaoh ja minä sillä en antanut Harryn tulla mukaan --
katsomaan emmekö löytäisi haavoitetun leijonan jälkiä. Se oli
lopettanut ulvontansa heti toisten saapuessa, eikä ollut hiiskahtanut
sen jälkeen, josta päätimme että se luultavasti oli kuollut. Minulla
oli pyssy mukanani, jota vastoin Pharaoh, jonka kädessä rihlapyssy oli
vaarallinen ase -- hänen kumppanilleen, oli kirves. Matkallamme
pysähdyimme katselemaan kuolleita leijonia. Ne olivat komeita eläimiä
molemmat, mutta nahka oli täydellisesti turmeltunut kauheassa
keskinäisessä tappelussa ja se oli suuri vahinko.

Sitten seurasimme haavoittuneen leijonan verisiä jälkiä pensastoon,
jonne se oli vetäytynyt pakoon. Minun tarvinnee tuskin sanoa että
teimme sen suurimmalla varovaisuudella; sillä minua ei yritys ollenkaan
miellyttänyt, mutta tein sen kumminkin tietäen että se oli
välttämätöntä ja että pensasto ei ollut paksu. No niin, siinä seisoimme
pysyen niin kaukana puista kuin mahdollista hakien ja katsoen
ympärillemme, mutta leijonaa emme nähneet, vaikka näimme yltäkyllin
verta.

"Se on mennyt jonnekin kuolemaan, Pharaoh", sanoin zululaiselle.

"Niin on tehnyt, inkoos" (päällikkö), hän vastasi, "kyllä se varmaankin
on mennyt tiehensä."

Tuskin sai hän nämä sanat suustansa, kun kuulin hirveän ulinan, ja
kääntyen ympäri näin leijonan ilmestyvän pensaston keskustasta ihan
Pharaoh'n takaa, johon se oli tykertynyt. Pystyyn se nousi
takajaloilleen ja siinä näin että yksi sen etukäpälistä oli taittunut
lähellä lapaa, sillä se riippui raskaasti alas. Pystyyn se nousi
suoraan Pharaoh'ta kohti, nostaen haavoittunutta jalkaansa
pyyhkäistäkseen hänet maahan. Ja sitten ennenkun ennätin kääntää
pyssyäni tai ryhtyä mihinkään, zululainen teki hyvin näppärän ja
urhoollisen tempun. Käsittäen oman vaarallisen asemansa, hän hyppäsi
toiselle puolelle, ja heiluttaen raskasta kirvestänsä päänsä ympäri,
työnsi sen suoraan pedon kylkeen, särki selkänikaman ja tappoi sen
silmänräpäyksessä. Oli ihmeellistä nähdä sen vaipuvan läjään kuin
tyhjän säkin.

"Kunniani kautta Pharaoh", sanoin, "tämä oli hyvin tehty ja
paikallaan."

"Niinpä niin", hän vastasi naurahtaen, "se oli hyvä isku, Inkoos.
Jim-Jim nukkuu paremmin nyt."

Sitten kutsuen Harryn luoksemme, tutkimme leijonaa. Se oli vanha,
päättäen sen kuluneista hampaista, eikä kovin suuri, mutta paksu, ja
mahtoi olla tavattoman sitkeä elettyään niin kauan niin haavoittuneena;
sillä paitsi sitä että lapa oli murtunut, oli pyssyni tehnyt niin
suuren kolon sen ruumiiseen, että nyrkki olisi mahtunut siihen.

Niin, tämä on tarina Jim-Jim raukan kuolemasta ja mitenkä sen kostimme,
ja se on jotenkin hauska tavallaan, leijonain taistelun vuoksi, jonka
kaltaista en ole koskaan kokenut, ja kumminkin tunnen jotakuinkin
leijonat ja niiden tavat.

"Ja mitenkä pääsitte takasin Pilgrim's Best'iin?" kysyin metsästäjä
Quatermain'ilta hänen lopetettuaan juttunsa.

"Oi, meillä oli aika homma", hän vastasi.

"Toinen sairas härkä kuoli ja vielä kolmaskin, ja niin jatkoimme
matkaamme parhaamme mukaan kolmen yksisarvisen elukan kanssa ajaen
niitä takaapäin. Matkustimme noin neljä peninkulmaa päivässä, ja matka
kesti lähes kuukauden, viimeisen viikon kuluessa näimme suorastaan
nälkää."

"Huomaan", sanoin, "että useammat teidän seikkailustanne loppuvat
onnettomasti tavalla tai toisella, ja vielä menette niitä jatkamaan, se
tuntuu vähän oudolta."

"Niin, vaan uskallanpa sanoa että puoli viehätystä oli vaaroissa ja
onnettomuuksissa, joskin sillä hetkellä olivat kauheat. Eivätkä kaikki
olleetkaan onnettomat. Joskus, jos tahdotte, kerron teille jutun, joka
oli aivan vastakohtainen, sillä siinä voitin neljätuhatta puntaa, ja
näin niin paljon kaunista ja suurenmoista että moni metsästäjä minua
kadehtisi, mutta nyt on myöhä ja sitä paitsi olen kyllästynyt puhumaan
itsestäni. Hyvää yötä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarina kolmesta leijonasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.