Title: Hemsöläiset - Kertomus saaristosta
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hemsöläiset - Kertomus saaristosta" ***


HEMSÖLÄISET

Kertomus saaristosta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Ruotsin kielestä suomentanut

Arkadius



Helsingissä,
Wentzel Hagelstam'in kustannuksella,
1895.

Haminassa, Kansankirjapainossa.



SISÄLLYS:

 1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.
 2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot
    lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki
    saa kammarin.
 3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja
    kärventää kukonpoikain siivet.
 4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi.
 5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään
    rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle
    ei sittenkään päästä.
 6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu
    takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.
 7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä,
    mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.



Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.


Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun
keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen
kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan
Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen
kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle
tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten
postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa
lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin,
pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit.
Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää,
vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut
nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että
tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

-- Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen
halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää
tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja
airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen,
jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja
nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän
oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun
vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen
kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon
hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja,
niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

-- Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään
tiedä!... Mistäpä se meikäläinen semmoisia...

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa
karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin
salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan
taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in
majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin
valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin
luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta
merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas
peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään
herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin
kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin
sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja
nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa
ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja
turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he
näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

-- Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden
ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka
herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan.
Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin
pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt
kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin.
Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin
kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä,
köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita,
tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka
seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä,
jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä
purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria,
madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot
ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi
käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat
rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne
ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut,
joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän
toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet
säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude
hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin
kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä
silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri
rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin
maalla.

-- Johan olette kotona, lapsiraiskat, -- no onko teillä poika
mukananne?

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. -- Täss' on mies,
täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

-- Terveeks!

-- No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan
meillä. -- Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko
purjeet jo aitassa? -- No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain
suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana.
Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi
puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen
ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut
vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu.
Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen
leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten
asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä
tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta
lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin
tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja
vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen
kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain
ja almanakkain selkäkoristeet.

-- Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden
ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui
ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin,
etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen
tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia
peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän
koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa
purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin.
Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin
hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien
oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

-- Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi,
vaskiheloja hypistellen.

-- Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

-- Johan nyt -- kyllä minä tiedän -- imarteli Karlsson, tunkien
pikkusormensa laskulaudan avainreikään, -- tuolla on kolikkaa kosolti!

-- Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta
Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava.
Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle
päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan,
josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät
viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

-- Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

-- Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on
vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt
jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät
elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden
Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon;
sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana
ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

-- Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää
itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat,
silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän,
minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi
Karlsson rohkaistuneena. -- Mitä meriasioihin tulee, niin niihin
minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen
isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

-- Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme
keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle
sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin"
ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt
kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken
katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä
viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen,
tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen
huomion pihasalle.

-- Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse
Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut
kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta
väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen
huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun
ovenpieliselle pöydälle.

-- Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.

Hän ei vielä huomannut vierasta.

-- Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet.
Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja
valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen
ja merivihreine niskoineen. -- Linnustuksennehan on luonnistunut
hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme
odotelleet.

Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi
peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme
muuttui oitis avonaisesta ujoksi.

-- Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.

-- Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja
valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä
selville.

Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten
käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota
tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen
Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.

-- Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän
rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. -- Ollaan taitavia
pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.

Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän
kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun
kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät
kelvanneet kuviksi.

Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli
hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin
suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli,
ja vähän päällekin.

-- Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi
nukuttaa.

-- Se kantelee metsästystamineitamme aittaan, kyllä hän kohta sieltä
joutuu.

-- Ja Rundqvist on jo mennyt levolle, alkoi eukko, no, onhan jo
aikakin, ja Karlsson lienee jo hyvinkin väsyksissä, hän kun on
taivalta tehnyt. Minä lähden Karlssonille näyttämään makuusijan,
Karlsson on hyvä ja seuraa.

Renki olisi mielellään jäänyt paikoilleen katsomaan miten "tuntilasi"
valuisi tyhjiin, mutta emännän viittaus oli niin selvä, ettei sitä
tohtinut olla noudattamatta. Saatettuaan hänet kyökkiin muori
palasi poikansa luo, jonka kasvonjuonteet taas olivat muuttuneet
levollisiksi.

-- No, mitä miehestä arvelet? kysyi eukko; -- nöyrältä ja
kunnolliselta hän minusta näyttää.

-- Jopa jo, jupisi Kusti. Elä usko tuota huopparia, äiti, hän puhua
parpattaa paljon puuta heinää, senkin vilkuna.

-- Joutavia, poikani, saattaa hän silti olla kunnon mies, vaikka hän
halusta leikkiä laskee.

-- Usko pois, äiti, tuo mies on suuri lurjus, jonka kynsissä varmaan
vielä ollaan helisemässä. Mutta mitäpä tuosta: tehköön työtä
ruokapalkoillaan, enkä minä vaan hänen salli nenälleni hypätä,
sen vannon ja vakuutan. Niin, ethän sinä milloinkaan minua usko,
mutta saatpahan nähdä, saatpahan nähdä! Kyllä sitten kadut, kun on
myöhäistä! Miten oli vanhan Rundqvistinkin laita? Hänenkin huulensa
olivat kyllä höpöllänsä ja selkänsä norja kuin kuumennettu kataja;
pääsemättömissä hänestä on oltu, ja ikielätiksi hänkin vaan meille
jää. Tuommoiset suupaltit, joiden sanalipas aina on auki, saavat vaan
puurovadissa suuria aikaan. Usko pois!

-- Sinä Kusti, sinä olet ihan isääsi, et ikinä usko ihmisistä muuta
kuin pahaa, ja sen lisäksi vaadit heiltä mahdottomia. Rundqvist tosin
ei kykene vesille. Hän on ylämaasta, mutta paljon hän osaa mitä muut
eivät taida; meritoimiin harjaantunutta väkeä emme ikinämme enää
yhytä, ne kun kaikki menevät tulliin, laivastoon ja luotsilaitokseen.
Näet sen, meidän on pakosta tyytyä maamoukkiin.

-- Niin, oikeassa olet: kuka tähän aikaan viitsii rengiksi ruveta,
kun voipi päästä ruunua palvelemaan. Siitähän kaikki roskaväki
sydänmailta meille kotiutuu. Älköön kukaan uskoko, että tänne
rannistoon oikeita ihmisiä tulee, joill' ei siihen ole erityisiä
syitä, ja siksipä minä vielä kerran sanon: pidä varasi!

-- Niin, Kusti, pidä varasi sinäkin, intteli muori -- ja pidä huolta
omaisuudestasi, sillä sinullehan tämä kaikki kumminkin kohta jää.
Olisit kotosalla, etkä aina vesillä etkä edes ottaisi miehiä työstä,
niinkuin tähän asti olet tehnyt. Haahkaa nyppien Kusti vastasi:

-- Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi
lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa
järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä
kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain
lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita
ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon,
onhan se vakuutettu.

-- Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa;
aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa,
jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt,
veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin
katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa
tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule
tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja
saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.

-- No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään
pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.

-- Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni
naukku, Norman!

Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat
viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän
istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa
liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat
metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään
urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit
laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia
linnustusretkiä suunniteltiin.

Karlsson oli saapunut keittiöön.

Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima
ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja
kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle
oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja
hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä,
eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin
täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty,
kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja
ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin
ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka
ja polakoukkusiima oli kääritty.

Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme
vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin
puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi
Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin.
Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo,
joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen
ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei
säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös
kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo
riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta
vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään
ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, -- sillä kello
pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa --, kun
rohiseva ääni vuoteelta mörähti:

-- Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!

Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen
hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.

-- Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.

-- Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin --
sahviaanisuiset saappaanvarret! -- voi tokiin!

-- Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.

-- No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan
kannattaa tarjota pieni ryyppykin!

-- Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja
nouti ruuskansa. -- Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!

Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin
hän lausuu:

-- Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja
tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä
kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on
haukuttu.

Puhuja hävisi peitteen alle.

Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän
oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa,
jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa
vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin
Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta
silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän
pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon
entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula
rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain
päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja
epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä,
teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa
pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä
vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten
painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu
sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen
avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen
reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu
pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on
tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.

Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon
valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät --
sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä
vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen
kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.

-- Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas
Rundqvistin koriseva ääni. -- -- Uneksikaa minusta, niin olette
kunnon tyttöjä.

-- Kyllä mar', vastasi Lotta.

-- Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.

-- Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän
kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun
vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin
enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa
Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! --
Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! -- Mitä siellä hykätätte,
tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni
naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.

-- Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka
tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat
hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta -- ei mistään
muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.

Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata
puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.

Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan
ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt,
vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi:
äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta,
silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä,
Liisa!

Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta
ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta
Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai
nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen
ruumiin soljuvan viereensä.

-- Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi
nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.

-- Vai niin -- linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin
ruosteinen basso. -- Minä luulin sinua enistä Kalleksi.

-- En ole Kalle minä, vaan oikea lintumies! Parasta muuten olisi,
ettet virkkaisi mitään sinä, Rundqvist riepu, joll'ei enää ole
pyssyäkään, ilkkui Norman.

-- Vai ei minull' oo' pyssyä, kinasi ukko, jott'ei sanattomaksi
raukeaisi, ja ettenkö minä mukamas sitä osaisi käyttää -- osaanhan
minä ampua mustakottaraisiakin potaattipyssyllä ja päälle päätteeksi
lakanain lomitse.

-- Oletteko sammuttaneet tulen? kysyi porstuasta eukko, tehden
väittelystä lopun.

-- Ollaan, vastattiin miehissä.

-- Hyvää yötä sitten!

-- Hyvää yötä, täti!

Jo vedettiin pitkiä huokauksia, ähkittiin, vohkuttiin ja puhkailtiin,
kunnes kaikki muut kuorsasivat paitsi Karlsson, joka ei ensinkään
ollut saada unen päästä kiinni, ja joka laski ikkunanlaseja, jotta
jos nukkuisi, näkisi oikeita unia.



Toinen luku.

Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat;
mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin.


Kun kukon laulu seuraavana aamuna Karlssonin herätti, niin kaikki
sängyt jo olivat tyhjinä ja tytöt alushameissaan lieden ääressä.
Aurinko paistoi täydeltä terältä keittiöön.

Karlsson vetäisi housut jalkaansa ja lähti pihamaalle peseytymään.
Siellä istui jo pystyyn nostetun hailitynnyrin päässä nuori Norman,
jonka tukkaa tuo jos johonkin pystyvä Rundqvist par'aikaa leikkasi.
Pienellä suopasipaleella täytyi Karlssonin puhdistautua sunnuntaiksi,
pesuastiana pahainen, jalaton patarani.

Tuvan ikkunasta näkyi valkoisena saippuasta Kustin pisainen naama,
jota hän, peilirisaan hirmuisesti irvistäen, kahni auringonpaisteessa
välkähtelevällä partaveitsellä.

-- Lähdettekös kirkolle tänään? kysyi Karlsson aamutervehdykseksi.

-- Eipä tuonne niin taajaan meiltä tule lähdettyä, vastasi Rundqvist;
Herran huoneelle tulee meiltä soutumatkaa parisen peninkulmaa ja
saman verran sieltä takaisin, eikähän lepopäivää suotta työllä pidä
rikkoa.

Lotta tuli pihasalle potaatteja huuhtomaan, Liisa meni ruoka-aittaan
noutamaan suolakalaa talvitarveammeesta tahi "sukuhaudasta", jonne
kaikki verkkoihin ja kala-arkkuun kuolleet pikkukalat, joita ei
muuten saattanut säilyttää, talven varalle suolattiin, sikin sokin,
"ilman muodon katsomatta". Siinä oli vierettäin valkoista särkeä
ja punaista sorvaa; lahnan parttia, kiiskiä, vilukalaa, ahventa,
pientä paistinhaukia, kampelata, suutaria, matikkaa, siikaa. Mikä oli
mitenkin surmansa saanut. Minkä olivat kitusimet revittyinä, minkä
silmän koukku ruhjonut sijoiltaan, minkä selkään ahraimella isketty
ilkeä haava, minkä vatsaan painunut saappaan koron jälki. Hän kaapasi
kourallisen, ja toisen, liotti vedessä enimmät suolat, vei kyökkiin
ja paiskasi pataan.

Aamiaista valmistettaessa Karlsson oli pukeunut ja lähtenyt tiluksia
katsomaan.

Tupa, joka alkuaan oli rakennettu kahdesta, mökötti mäentörmällä,
pitkän ja matalahkon lahden perimmäisessä pohjukassa. Lahti oli
siksi pitkä, ettei merta näkynyt, joten talolta katsellessaan luuli
olevansa sydänmaan lammin rannalla. Töyrämät laskeusivat loivina
laaksoihin, joissa leppä-, koivu- ja tammimetsäin reunustamat
ha'at, niityt ja laitumet vaihtelivat. Lahden pohjoispäätä suojasi
kylmiltä tuulilta havumetsää kasvava ylänne, saaren etelä-osassa oli
männiköitä, koivuhakoja, rämeitä ja soita, joiden välistä sieltä
täältä pellonmuru pilkisti.

Mäellä oli, paitsi asuinhuoneita, ruoka-aitta ja vähän matkan päässä
isotupa, punaiseksi maalattu, vanhanaikaisilla nurkilla salvettu,
isohko, tiilikattoinen rakennus. Sen oli Flod-vainaja aikoinaan
tehnyt asuakseen siinä eläkkeellä, mutta hänen kuoltuaan se oli
jäänyt autioksi, sillä muori ei tahtonut siinä yksinään asuskella,
koska siten tarpeettoman monessa tulenpesässä olisi puita haaskattu.

Ha'an laidassa olivat navetta ja luuva; kookkaita tammia kasvavassa
lehdikossa kellari ja sauna; etelästä päin näkyi pajan ränstynyt
katto.

Poukaman perukassa olivat ranta-aitat. Ne ulottuivat laiturille asti,
jonka luona venevalkama oli.

Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se
kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt,
viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista
puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta
kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka
pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.

Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan
kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta,
ha'asta ja pajasta.

Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä
miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa,
ruisleipää ja -- viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi
lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen
lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.

Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella,
Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei
ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut
heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä
sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa
vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa
pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta
Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla
metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana,
heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan
ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi
kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen
lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin
ymmärsi jotain.

Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi
joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan
puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.

Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa
taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan
ajan pitkään oli varmin asema.

-- Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa,
väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä
kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on
oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin
sanoakseni, kiertää.

-- Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen,
Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; -- eihän silakanverkoilla
pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä,
ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu
toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?

Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti
loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan
juoneen tarttumaan:

-- Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen
taas alkaa.

-- Kuka loppua tekee ja Manalle menee -- Rundqvist katsoi parhaaksi
puuttua puheeseen, kun havaitsi Karlssonin, sorvanpyrstö hampaissa
hurjasti huitovan käsillään soutaakseen keskustelun omalle puolelleen
takaisin, -- mutta jonka nyt oli pakosta muiden nauruun yhtyminen.
Menestyksestä mielissään Rundqvist rupesi lörpöttelemään enemmältäkin
samaan suuntaan, niin ettei ketään enää haluttanut yksivakainen
keskustelu maanviljelyksestä.

Murkinan päätyttyä muori tuli huoneeseen, pyytäen Karlssonia ja
Kustia navettaa ja viljelyksiä katsomaan sekä sopimaan työnjaosta
ja talon kuntoonpanemisesta; sitten kokoonnuttaisiin tupaan lukua
kuuntelemaan.

Rundqvist laskiin sohvankannelle, lieden ääreen, ja sytytti
piippunsa, mutta Norman otti harmoonikkansa ja istuutui kuistille,
muiden mennessä navettaan. Täällä Karlsson huomasi asiain olevan
hiukkasen paremmalla kannalla kuin oli rohjennut toivoa. Kaksitoista
lehmää oli polvillaan sammalta ja olkia syömässä, sillä muu rehu oli
jo aikoja loppunut. Niitä koeteltiin nostaa koivilleen, mutta kaikki
ponnistukset raukesivat tyhjään. Kusti ja Karlsson koettivat vielä
kerran kohottaa niitä työntämällä laudan vatsojen alle, vaan kun
siitäkään ei ollut apua, niin elikot jätettiin oman onnensa nojaan.

Karlsson puisti epäilevästi päätään kuin tautivuoteelta
lähtevä lääkäri, mutta säästi toiseen kertaan neuvonsa ja
parannusehdotuksensa.

Juhtien laita oli vielä kurjempi, sillä ne olivat äskettäin
lopettaneet kevätkynnön, eikä lampaillakaan ollut muuta kuin kuivaa
kuorta käperrettävänä, sillä lehtikerput oli talven mittaan tyhjiksi
syöty.

Siat olivat laihoja kuin metsäkoirat, kanat juoksentelivat navetassa;
sontatunkioita oli siellä täällä, ja vesi uursi itselleen uitteja
mihin sai.

Kun tarkastus oli päättynyt ja kaikki huomattu olevan rappiolla,
väitti Karlsson, ettei nyt muu tullut neuvoksi kuin tarttua puukkoon.

-- Kuusi lypsävää lehmää antaa enemmän kuin kaksitoista nälkään
nääntyvää! Ja hän tunnusteli maitopeilejä ja maitoreikiä ja määräili
vastustamattomalla varmuudella mitkä ne kuusi olivat, jotka ensin
olivat ruokittavat ja sitten vietävät teurastajalle.

Kusti intteli minkä jaksoi, mutta Karlsson vakuutti ja vannoi, että
niiden piti kuolla. Niiden piti kuolla, niin totta kuin hän eli!

Sitten vasta toden perästä ryhdyttäisiin parannustoimiin. Mutta
ensinnäkin ostettaisiin kuivia ja hyviä heiniä, ennen kuin lehmät
laskettaisiin laitumelle.

Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin
vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin
ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen,
ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.

Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty,
lähdettiin viljelyksiä katselemaan.

Suunnattomat alat olivat kesantona.

Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin
satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, -- Voi,
voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan
nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi
sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?

Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin,
ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein,
jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan
mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja
ehkäisivät rikkaruohon kasvun.

-- No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit
sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin
oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat
ravintonsa "ilmasta."

Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä,
paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja
kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan,
ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat
perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun.
Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut
ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla
keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan
Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki
niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään.
Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä
rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.

Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja
kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin
kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.

-- No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin
typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen.
Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse.
Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka
renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä
mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy
tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on
kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas
oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi;
ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi
ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä
niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.

-- Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti
Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että
jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja
maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja
silloin ollaan kuin täi tervassa.

-- Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori
porraspuitten yli kavutessaan, -- niin kyllä minua pahoin
ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että
isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei
itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole
tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia
juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan.
Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on
järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein
liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin
sohvallaan.

Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen
pillinsä pussiin.

Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn
peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään;
huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan,
ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta
tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi
nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä
selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja
korisi.

Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun
Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja
taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen
hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.

-- Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!

-- Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä
viitsitte pilkata.

-- Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti
Karlsson, -- jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani
hiessä.

-- Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.

-- Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on
pidetty.

Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan
halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.

-- Mutta onpas maa kehnossa kunnossa, puunlatvoja ja rytöä
kaikkialla, jotteihan pirukaan tästä pääse kulkemaan.

-- Niin, Karlsson näkee nyt millä kannalla asiat ovat ja saa itse
määrätä ja järjestää kaikki oman nokkansa mukaan. Ja Karlsson tekee
sen taidolla, siitä olen varma. Eikö niin?

-- No kyllä minä puolestani parastani panen, jos muutkin tekevät
tehtävänsä, ja tätin tulee olla tukenani, virkkoi Karlsson,
joka edeltäpäin arvasi, ett'ei tulokkaalle kävisi helpoksi
korpraalinaseman anastaminen, kun miehistö oli talossa entuudestaan.

Yhä siitä pakinoiden millä neuvoin Karlsson nopeimmin isännyyteen
pääsisi ja miten siinä pysyisi, jotka seikat hän oli tyrkyttänyt
muorin päähän talon koittavan kukoistuksen ensimäisinä ehtoina, he
saapuivat kotiin. Nyt oli saarna luettava, mutta sanankuulijoita
ei näkynyt. Lintumiehet olivat pyssyineen lähteneet metsälle, ja
Rundqvist piileskeli kai tapansa mukaan jossain auringonpaisteisessa
mäenrinteessä. Karlsson vakuutti, että he aivan hyvin tulisivat
toimeen ilman kuulijoitakin, ja tyttöjen sopi avata kyökin ovi, jotta
heidänkin osalleen tulisi sananen patain kiehuessa. Ja kun muori
varoi olevansa huonolukuinen, oli Karlsson heti altis alkamaan.

-- Olihan hän aikoinaan, viskaalilla ollessaan, saarnan ja toisenkin
lukenut, niin ettei siitä tarvinnut tinkaa tulla. Muori tarttui
allakkaan, löysi päivän tekstin, joka tänään, toisena sunnuntaina
Pääsijäisestä, puhui "hyvästä paimenesta." Karlssonin käteen sattui
Lutherin postilla, ja hän istuutui tuolille keskelle lattiaa, josta
paraiten näkyi "yli koko seurakunnan." Avattuaan virsikirjan hän
alkoi lukea, kaikkia askelikon ääniä hyväkseen käyttäen, niinkuin oli
kuullut kulkukauppiasten tekevän ja itsekin jo monasti oli tehnyt.

-- "Siihen aikaan sanoi Jesus juutalaisille: Minä olen se hyvä
paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä, mutta
palkollinen, joka ei ole paimen, eivätkä lampaat ole hänen omansa,
koska hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee."

-- Omituinen persoonallisen edesvastauksen tunne valtasi lukijan,
kun hän lausui sanat: "minä olen se hyvä paimen", ja hän loi
ankaran katseen ikkunaan, ikään kuin etsien palkattuja pakenijoita,
Rundqvistiä ja Normania.

Muori nyökäytti päätään surumielisesti myöntäen ja nosti kissan
polvelleen, ikään kuin kadonneelle lampaalle sylinsä avaten.

Mutta Karlsson luki liikutuksesta väräjävällä äänellä, melkein kuin
hän itse olisi kirjoittanut sanat:

"Mutta palkollinen pakenee", -- hän huusi, -- "sillä hän on
_palkollinen_" -- taas hän huusi -- "eikä tottele lampaista."

"Minä olen se hyvä paimen, joka tunnen omani, ja minä tunnetaan myös
omiltani", -- jatkoi hän ulkoa aivan kuin katkesmuksesta. Sitten
hän alensi ääntään, loi silmänsä lattiaan ikään kuin haikeasti
surren ihmisten pahuutta ja vilkuen syrjään, ikään kuin suureksi
mielipahakseen katseellaan ilmiantaen tuntemattomia veijareita
kuitenkaan tahtomatta täydelleen vastata kanteestaan. Ja sitten hän
jatkoi, sanoja voimakkaasti korostaen:

"Minulla on myös _muita_ lampaita, jotka eivät ole _tästä_
lammashuoneesta; ne pitää minun myös tänne saattaman; ja he _saavat_
kuulla minun ääneni!" -- Ja kirkastunut hymy huulilla hän kuiskasi
ennustavasti, toivoisasti, luottoisasti:

-- "Ja pitää olla yksi lammashuone ja yksi _paimen._"

-- Ja _yksi_ paimen, kaiutti eukko, jonka ajatukset olivat aivan
toisaalla.

Sitten renki otti postillan, laski arviolta lehtien lukumäärän,
veti suunsa irviin huomatessaan, että luettava oli "pitkä rakkari",
mutta rohkaisi mieltänsä ja pani alkuun. Aineen esitystapa ei
oikein soveltunut hänen tarkoituksiinsa, vaan pysyttelihe paremmin
tekstin kristillis-vertauksellisella puolella, jotta hartaus ei enää
ollut niin palava kuin itse tekstiä luettaessa. Hän kiiti pitkin
palstoja huumaavaa kyytiä yhä lisäten vauhtia käänteissä, joten hän
kostealla peukalollaan sai käännetyksi kaksi lehteä kerrallaan eukon
huomaamatta.

Mutta kun lukija huomasi lopun lähestyvän ja että "amen'kin" jo kohta
oli käsissä, alkoi hän rauhoittua; mutta oli jo melkoisen myöhäistä,
sillä viimeistä kertaa kääntääkseen hän oli syläissyt liian läämältä,
jotta meni kolme lehteä yht'aikaa; siten "amen" sattui sivun
alkuun ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi paiskannut päänsä
seinään. Muori heräsi jysäyksestä, katsahti unenpöpperössä kelloa,
joka saattoi Karlssonin uusimaan amenensa ja sitä vielä hiukan
koristelemaan "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, ja vapahtajamme
Jesuksen Kristuksen tähden".

Lopettaakseen niin luontevasti kuin suinkin ja sovittaakseen
rikoksensa luki hän isämeidän niin verkalleen ja hivuttavasti, että
auringonpaisteeseen sattunut muori ennätti toistamiseen torkahtaa,
herätä ja horrostilastaan ihan täyteen tolkkuun jälleen selvetä,
sillä välin kuin Karlsson turhia selityksiä välttääkseen peitti
silmänsä vasemmalla kädellään toimittaakseen äänettömän rukouksen,
jota ei mitenkään voitu katkaista.

Muorikin tahtoi levotonta omaatuntoaan rauhoittaa ja todistaa
tarkkaavaisuuttaan. Hän yritteli sentähden omatekoisilla lauseilla
saattamaan ilmi mitä luvusta oli oppinut, mutta hänet keskeytti
Karlssonin jyrkkä vaatimus, alkutekstin ja vapahtajan omien sanojen
mukaan, ettei vähemmässä ollut tarpeeksi kuin että oli _yksi_
lammaslauma ja _yksi_ paimen! _Yksi:_ yksi kaikkien edestä, _yksi,
yksi, yksi!_

Liisa huusi samassa miehiä päivälliselle, ja vastaukseksi metsästä
heti helähti kaksi laukausten säestämää, hilpeätä hoilahdusta,
ja pajan piipusta kajahti kuin nälkäisestä vatsasta Rundqvistin
"hih"-huuto, jonka kaikki heti tunsivat.

Tuokiossa tulivat kadonneet lampaat ja karkasivat ruuvan kimppuun.
Muori torui heitä leppeästi siitä, että olivat jääneet lukuun
tulematta; mutta jokikinen noista viattomista keksi jonkin
vastauksen, vakuuttaen, ettei hän ollut kutsua kuullut, muuten hän
heti olisi tullut.

Karlsson istui arvokkaana pöydän päässä, mutta Rundqvist puhui
salaperäistä kieltä maanviljelyksen "perin ihmeteltävästä"
edistymisestä, jotta Karlsson arvasi hänen jo olevan uudistuspuuhain
perillä ja kuuluvan vastapuolueeseen.

Kun oli syöty päivällinen, joka oli valmistettu kahdesta maitoon
keitetystä ja pippurilla hyöstetystä haahkasta, hajosivat miehet mikä
minnekin; mutta Karlsson haki virsikirjan arkustaan, meni mäelle,
istuutui kuivalle kivelle ja torkahti, joka muorin mielestä oli aivan
paikallaan näin pyhäpäivänä.

Kun Karlssonin mielestä oli aikaa sen verran kulunut, että hänen
hartautensa näytti uskottavalta, nousi hän ylös, meni tupaan ja
kysyi luvattua kammaria. Emäntä veti verukkeitaan ja koetti päästä
pintehestä muun mu'assa sillä tekosyyllä, että kammari muka vielä oli
siivoamatta, vaan Karlsson ei hellittänyt, ennen kuin pääsi vinnille,
jonka sisimpään sopukkaan, katon rajaan oli kun olikin pahainen
huoneenhylky kyhäisty. Päätyseinän ikkunan peitti siniraitainen
uudin. Huonekaluja oli sänky ja pieni pöytä ikkunan vieressä.
Pöydällä vesikarafiini. Lakanan läpi kuulsi seinällä riippuvat
vaatteet; tuosta pistäysi takinkaulus näkyviin, tuossa letkui
housunlahe. Niiden alla kenkärykelmä, jossa oli jalkinetta jos jonkin
laista. Ovensuussa ankara arkku, raudoitettu, lukonkilpi kuparista.

Karlsson veti uutimen ylös, avasi ikkunan, jotta kanvertin,
pippurin ja koiruohon saastuttama, kostea ilma pääsisi ulos, heitti
lakkinsa pöydälle ja väitti täällä vetävänsä makeat unet. Kun muori
sanoi, että vilu hänelle täällä hätää näyttää, niin renki vakuutti
tottuneensa kylmässä makaamaan, jota etua hänellä ei ollut kuumassa
kyökissä.

Muorin mielestä ei niin kovaa kiirettä olisi tarvinnut pitää.
Ainakin vaatteet olivat ensin korjattavat pois, etteivät tulisi
tupakansavuun. Mutta Karlsson lupasi olla tupakoimatta ja kärtti
ja manasi, että ne jätettäisiin paikoilleen; hän ei olisi niistä
tietävinäänkään, eikä tätin laisinkaan tarvinnut itseään vaivata eikä
tehdä muutoksia hänen mukavuudekseen. Tilan kehui hän tekevänsä itse,
jottei kenenkään tarvitseisi pistää nokkaansa huoneeseen, sillä hän
ymmärsi hyvin, että täti pelkäsi tavaroitaan, ja olikinhan täällä
omaisuutta viljalti.

Kumottuaan eukon varomiset Karlsson laskeutui kyökkiin, laahasi
kirstunsa ja viinansa kammariin, ripusti nuttunsa naulaan ikkunan
poskeen ja pani saappaansa toisten jalkineiden joukkoon.

Sitten hän pyrki emännän puheille, jolloin Kustinkin tuli olla
saapuvilla, sillä nyt oli työnjako toimitettava ja kullekin annettava
määrätehtävä.

He saivat kun saivatkin Kustin käsiinsä ja veivät miehen milt'ei
väkisin tupaan; vaan tämä ei ottanut osaa keskusteluun ja vastasi
kysymyksiin väittelemällä, esitti esteitä, sanalla sanoen, hän teki
tenää.

Karlsson koetti voittaa hänet puolelleen imartelemalla, musertaa
hänet asiallisilla tiedoillaan, hankkia häneltä kunnioitusta
vanhemman etevämmyydellä, mutta kaikki oli turhaa. Viimein väsyi
kumpikin puolue, ja ennen kuin tiedettiinkään oli Kusti pujahtanut
pihalle.

Oli jo ilta, ja aurinko oli laskeunut sumuun, joka kotvasen kuluttua
kohosi ja kattoi taivaan hienoihin pilvenhattaroihin; ilma pysyi
lauhkeana. Karlsson lähti kävelemään umpimähkään niitylle päin
ja joutui lehmihakaan; jatkoi matkaansa kukkivien pähkinäpuitten
suojassa ja läheni rantaa.

Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja
Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla,
ja katsellen joka haaralle.

-- Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin
siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä
tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.

Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan
kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.

-- Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista
pyssyistä.

Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän
Karlssonista.

Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.

-- Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän
linnun rintahöyhenet pörröttämään.

-- Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi
Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset
pyörivät. -- Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle
päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?

-- No elähän mitään! päivitteli Norman.

-- Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin
me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta
niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena
pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin
minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon
hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. -- Hiljaa tuossa tulee toinen!

Metsästäjät olivat jo ladanneet uudestaan ja juoksivat entiselle
väijymäpaikalleen, mutta Karlsson hiipi hiljalleen kotiin, päättäen
asettautua hyökkäysasentoon, niin pian kuin varustukset olivat
valmiina.

Kun hän illansuussa saapui kammariinsa, oli laskenut uutimen alas
ja sytyttänyt kynttilän, tuntui mieli yksinäisyydessä ensisti
vähän raskaalta, sillä hän pelkäsi noita, jotka hän oli itsestänsä
eristänyt. Tähän asti hän oli tottunut päivät pääksytysten olemaan
muiden parissa. Ei hän milloinkaan ollut kuuntelijain puutteessa,
jos tahtoi tarinoida. Nyt ei kuulunut hiiskahdustakaan mistään,
vaan tottumuksesta hän odotti, että joku häntä puhuttelisi. Hänen
korvissaan soi olemattomia ääniä, ja hänen päässänsä, joka tähän
saakka oli purkanut kaikki ajatukset puhuttuihin sanoihin, alkoivat
käyttämättä jääneiden sanansiementen tähteet itää ja ponnistelivat
päästäkseen ulos missä muodossa hyvänsä, masentaen mieltä, jottei
tahtonut saada unta silmiinsä.

Hän rupesi kävelemään sukkasillaan edestakaisin ikkunan ja oven
ahdasta väliä ja keskitti kaikki ajatuksensa huomispäivän töihin;
järjesti päässään tehtävät askareet, jakoi ne, kumosi edeltäkäsin
väitteet ja voitti vastukset. Tunnin verran työtä tehtyään,
rauhoittuivat ajatukset, jotta hänen päänsä nyt oli kuin hyvin
järjestetty ja huolellisesti viivoitettu vastakirja, johon kaikki eri
ostokset on määräpaikkoihinsa piirretty, jotta yhdellä silmäyksellä
saa yleiskatsauksen koko asemasta.

Vihdoin hän heittiin sänkyyn, ja kun tiesi olevansa yksin puhtaitten,
tuoreitten raitien välissä, ja varmana siitä, ettei kukaan hänen
untaan häiritseisi, tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut enemmän
omassa vallassaan istukkaan tavoin, joka omin takein oli juurtunut,
ja jonka nyt sai leikata emäpuusta irti, koska se tästä pitäen kykeni
elämään elämänsä yksin, omin voimin, nähden kovempaa vaivaa, vaan
myös runsaammin nauttien.

Ja siihen hän nukkui rientääkseen elämän maanantai-aamua ja
työviikkoa kohti.



Kolmas luku.

Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää
kukonpoikain siivet.


Lahna kävi parhaillaan kudulla, kataja pölysi, tuomi kukki, ja
Karlsson teki kevätkylvönsä paleltuneisiin syystoukoihin, teurasti
kuusi lehmää, osti kuivia heiniä eloon jätetyille, joten ne saivat
koivet alleen ja kykenivät kömpimään metsään. Hän järjesti ja
hommasi, raatoi itse kahden verosta, ja kun hän pani väen liikkeelle,
niin ei yksikään uskaltanut ruveta niskoittelemaan.

Hän oli syntynyt eräällä Vermlannin tehtaalla kutakuinkin
hämäräperäisistä vanhemmista ja osotti jo aikaisin haluttomuutta
väkityöhön, mutta oli kuulumattoman kekselijäs karttamaan tätä
syntiinlankeemuksen harmittavaa seurausta.

Kun häntä halutti tutustua inhimillisen toiminnan kaikkiin
puoliin, niin hän ei koskaan suotta vitkastellut samassa paikassa,
vaan niin pian kuin hän opittavansa oli oppinut, hankki hän uuden
työalan, ja siten hän oli sepänammatista siirtynyt maanviljelijän
toimeen, kokenut hevosmiehen virkaa, ollut puotipoikana, puutarhurin
renkinä, rautatientyössä, tiilinpolttajana ja vihdoin kiertävänä
kirjakauppiaana. Hänen täten muuttuessaan milloin miksikin maailma
oli tasinut hänen luontonsa, ja hän oli tottunut tyytymään
kaikenlaisiin oloihin ja ihmisiin, ymmärtämään heidän tarkoituksiaan,
oivaltamaan heidän ajatuksiaan, arvaamaan heidän salaiset
toivomuksensa. Hän oli sanalla sanoen, lähimmäisiänsä etevämpi, ja
hänen tietonsa eri aloilla tekivät hänet taitavammaksi johtamaan ja
järjestämään kuin tottelemaan huonompaansa ja sovittumaan sen vaunun
pyöräksi, jonka tuli häntä itseään vetää.

Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa
hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta
pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan,
eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään
siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan
liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä
muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja
jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa
ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta
älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi
kyennyt.

Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen
tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä
toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi,
hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan
enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi
laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin
taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin
ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa
puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että
haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten
jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun
se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan
hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana
tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle
juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia
joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi,
että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.

Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä,
joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen
paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet
ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi
luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla
leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä,
osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja
ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään,
liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi
puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä
sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja
loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli
muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti
kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja
uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin.
Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä
hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät
ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet
pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut
vihamiehekseen.

Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja
niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä
oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki
hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä
Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan
kauvas näkynyt.

Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli
anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja
palautettava säännölliseen maatyöhön.

Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi
valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson
kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.

Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla
alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa
Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin
helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä.
Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä,
eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin
tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja
muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson
oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta
sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä
luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä
liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa
täytyi yhtyä toisten työhön.

Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma
että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.

Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti
silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia
kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen
laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan
niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi
hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää,
Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä
sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.

Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään
karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota
herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois
jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän
pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi
uuden linkun tuvan oveen. -- Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt
uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen
kilpailijaansa kiitettävän; -- kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se
Rundqvist.

Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi
maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna
mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi
maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut
pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli
tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin
suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa
täydelliseksi.

Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän
hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä
silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden
sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan
nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai
hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi
valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi
Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen
miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun
makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen
ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli
hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino
alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu
päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi
vehkeillä -- kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.

Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi
asiain mennä menojaan. -- Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; --
kyllä minä korjaan!

Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa
siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet
sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan
vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen
kaipuuta ja apeata mielialaa.

Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän
joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli
huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain
edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin
auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa,
saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa
valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla
kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu -- tuon hän tunsi hienon
hienoksi -- sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin.
Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen,
ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. -- -- -- Hänen täytyi
ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua
omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi
kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.

-- Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista
tietoakaan!

Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana
hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä
tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?

-- Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi
asumaan.

-- Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi?
Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?

-- Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti
Flodin matami.

-- Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, -- vaan niinhän
täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. -- Eihän kalaa saada jalkaa
kastamatta.

-- Voisihan tuota koettaa, vaan ei _meille_ kesävieraita tule,
siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa
perustanut.

Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla
keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli,
ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta
ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä
kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä"
vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi
viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.

Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen... Niin kyllä tämä on
oikea talo... Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin
tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun
herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia
ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana
asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin
hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun
vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja
perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.

Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän
ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden
yksityispankin viitosen.

-- Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.

Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän
julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon
herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".

Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään
tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa
tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi
yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin
vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja,
joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle
kuulijakunnalle.

Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan
annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi
kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja
vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.

Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra,
rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä
kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa,
hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän
oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka
vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja
lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen.
Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti
piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei
puhettakaan.

Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti
alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli
etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista
vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä
kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti
alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä
näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman
päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan
soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä
olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät
pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti
kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin
viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi
ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen
vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat
vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä
isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän
viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi
itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä
purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli
kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän
henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka
viehätti ja veti puoleensa.

Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin
etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja
sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin
näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja
helposti palava sikari hampaissa.

Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja
pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun
alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia
välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten
pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko
maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti
piittaavansa.

Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena
ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja
oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain
palvelustytöt kävivät vedellä.

Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki
miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain
liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka
menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä
siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja
vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin
kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä
vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa
pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran
rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä
irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi
kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita
vaatteitaan näyttämään.

Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli
muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui
istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli
ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta,
saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi
häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.

Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön
vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin.
Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä
tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen
veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että
hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille,
niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt
hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka
tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti
aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti
mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin
muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen
mukaan.

Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo
ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden
kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas,
kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden
velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja
sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori
uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä
vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.

Dalarössä kumminkaan ei käyty muuta kuin kerta viikossa, joten nämät
matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi,
näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun
olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin
monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä
joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he
tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa
toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan
käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki
muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen
väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani
kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän
siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut
ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä
järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä
pidetään.

Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä
tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin
hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan,
paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista,
jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi
luullut häntä tilan hallitsijaksi.

Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä
tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi
suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta
kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.

Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa
ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi
vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain
tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut
lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää
ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho
pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa
niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin
seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta
tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena
hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja
viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia
kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja
pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille
mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui
musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja
keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi
joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu
viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso
merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.

Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata
turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa
kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä,
naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle
rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän
sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja
esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä
sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven
suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.

Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat
miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin
ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia
silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista,
kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän
pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin
tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä
laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi
silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta,
kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle,
kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.

Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa.
Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan -- professorin
kauniin kyökkipiian -- ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten
toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui
kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki
riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita
alas vasta sytytetty sikari hampaissa.

Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita,
niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin
tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa
niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi
raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala
puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta
väistyä, loppui valta ja arvoisuus.

Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja
voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin
häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä
vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli
pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi
pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa
ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet
opettaisi.

-- Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään
Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson
hänen sijalleen heti hyppäsi.

Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa
niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta
tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen
tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne
takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista
miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo
suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan,
löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa
hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana
pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen
leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä
kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen
halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa
toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon
kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.

Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi
ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita
muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille
kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen
epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla
alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan
vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä
lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään
kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen
soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat
kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä
kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut
vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta
kajahti: -- Täällä hän on, täti! -- Kyllä hän tulee paikalla!

Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h--n, voittajan
täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo
anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan
kiittää.

Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa
minkä kerkesi.

-- Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko,
seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa
kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.

Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut
kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut
kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman
lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan,
sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa.
Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään
vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä
jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei
helläksi.

-- Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, --
meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin
puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.

Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin
töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:

-- Niin, niin, aivan oikein -- heinäntekoon nousevalla viikolla!

-- Soisin, näethän, emäntä jatkoi, -- että Karlsson ja Liisa
lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan
haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään
ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.

-- Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi --
silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.

-- No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko
kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten
rengin kasvonjuonteet muuttuivat.

Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä,
jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä
kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.

Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa
viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut,
päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.

-- Norman ei siihen kykene; -- Norman ei pysty kaikkia professorin
asioita toimittamaan ja -- ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.

-- Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt
puolestaan päättävästi vastasi -- ja hän sanoi, että hänell' ei ole
asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.

Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä
päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.

Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä
kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta,
ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.

-- Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy
tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.

-- Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on,
sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät
sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.

-- Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden
likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina
lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan
tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina
pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä
hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla.
Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa,
ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka
ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.

-- Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?

-- Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, --
teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen
ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon
rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte
asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin
arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä
minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään.
Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä
kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen
luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.

Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä
esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset
vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän
ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin
etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos
kerran kaupat tehtiin.

-- En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän
ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.

-- No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille
aina keino keksitään.

Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan
hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt
kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi
tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi
kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.

       *       *       *       *       *

On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme.
Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla
ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna.
Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen
ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan,
olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin
tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa
muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin
parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden
kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen,
särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty,
muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita,
veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota
hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt,
paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään,
silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta
ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen
juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään
vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla,
odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen.
Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut
ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli
vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden
sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit
pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin
kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet
harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat
tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren
ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä
rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen
vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat
kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset
kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.

Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten
ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että
hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse.
Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia
itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä
vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli
osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja
kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa
nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa
ikäveljien rinnalla.

Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset
lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin
kulkemaan.

Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta
selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut
pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät,
kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen
oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin
sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse
jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat
pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa
muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä
seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti
liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen,
tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.

Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin
viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat
metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia,
keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata,
hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa.
Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja
metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät
tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen
kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti
läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka
pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset,
jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta
pientä elukkata.

Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit
seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat
tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä
vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin
eturintaan ehättelivät.

Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä
aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia,
loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat
pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne,
milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.

Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi
viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon
poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin
Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan
alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen
pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen,
pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa
luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen
kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo
sinä kinttujasi!

Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin
kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt
katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa
kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies
puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä,
mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet
hänen pariinsa pyrkineet.

Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon
paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla,
silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat
pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan
suurukselle.

Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä
hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle
erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin
vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja
ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion
puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä
tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:

-- Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää
olla kuin kotonaan.

Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä
hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee
Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se
miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet
olevan milläänkään.

-- Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä,
valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista
mielipahaansa peitellä.

-- Kelvanneehan tuohon muori! pilaili Rundqvist, jolla sanottiin
olevan silmät selässäkin.

-- Muori haravoimaan! huutavat nyt kaikki yhteen ääneen. -- Muori
niitylle!

Muori tekee vyöliinallaan estelevän liikkeen.

-- Hyvänen aika! Minäkö vanha räppäsilmäinen eukonrutimo tyttöjen
pariin? En, en sinä ilmoisna ikänä. Tehän olette kaikki päästänne
pilalla.

Vastarinta ärsyttää.

-- Ota pois, ota sinä akka vaan, kuiskaa Rundqvist Normanin
säestämänä ja Kustin kasvojen yhä synkistyessä.

Inttelyistä ei ollut apua. Toisten melutessa ja katketakseen nauraa
hohottaessa Karlsson juoksee tupaan hakemaan muorin omaa haravaa,
joka on piilossa jossain vinnillä; muori perästä huutaen:

-- Elkää Herran nimessä! Ette saa mennä minun piilojani repeloimaan!
-- Ja molemmat katoavat, rähiseväin heinämiesten heitä kokkapuheilla
yhä hätistäessä.

-- Minusta -- Rundqvist katkaisi kotveroiseksi syntyneen
äänettömyyden -- minun mielestäni he viipyvät joltisenkin kauvan.
Meneppäs, Norman, katsastamaan mitä ne tekevät!

Myrskyiset mieltymyksen osotukset kiihottivat kunnianhimoista
jatkamaan.

-- Mitähän ihmettä ne siellä tekevät? Ei, tämä ei käy päinsä! Minua
tämä rupee huolestuttamaan!

Kustin huulet kävivät tummansinisiksi, mutta hän väänsi ne nauruun,
jottei toisista eroaisi.

-- Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, jatkoi Rundqvist
samaa nuottia, -- nyt en enää tätä jaksa kestää, minun täytyy lähteä
ottamaan selkoa siitä, mitä ne tekevät.

Samassa Karlsson ja muori ilmaantuivat etehisen ovelle tuoden
mukanaan löydetyn haravan. Komea kappale se on, ja siihen on
piirretty kaksi sydäntä ja vuosiluku 1852. Muori oli sen aikanaan
saanut morsiuslahjaksi sulhaseltaan, joka itse sen oli veistänyt.
Haravan ontossa varrenpäässä herneet hölkkyivät. Menneitten aikain
iloiset muistot näkyivät saattavan tuon muutoinkin hilpeämielisen
muorin hyvälle tuulelle, ja perin vapaana kivulloisesta
ventotunteisuudesta sanoi hän vuosilukua osottaen:

-- Tätä haravata Flod-ukko ei varsin hiljakkoin tekaissut.

-- Etkä sinä morsiusvuoteelle laskeutunut, muoriseni, virkkoi eräs
saaristolainen.

-- Mutta sen voit vielä kerran uudistaa, irvisteli toinen.

-- Kuuden kuukauden porsaihin ja kahden vuoden leskiin ei tiedä
luottaa, kiusotteli kolmas.

-- Mitä kuivempi karahka sitä kiihkeämpi syttymään, loskasi suutaan
neljäs.

Joka-ikinen heitti kapulansa tuleen, mutta eukko hymähteli, torjuen
vihollista voimainsa tiestä, ei pannut pahakseen, vaan laski leikkiä
toisten kanssa kilvan, sillä asia ei olisi suuttumisella parannut.

Sitten lähdettiin suoniitylle, joka kasvoi saraheinää ja korteita
kuin hyvääkin metsää ja jossa oli vettä miehen polvea myöten.

Ja muori haravoi niin hartaasti, että pysyi Karlssonin jälessä ja
muiden edellä; purevia pistosanoja sateli aina edelleen "nuorten"
niskaan.

Päästiin puolille päivin ja viimein illan suuhun. Viulun vinguttaja
oli saapunut soittoineen, luhan lattia oli puhtaaksi laistu ja
pahimmat oksat piellä silitelty. Kun aurinko oli majoilleen mennyt,
alkoi tanssi.

Karlsson pani sen alkuun tanssittaen Iitaa, joka Maria
Stuartin-kaulus kaulassa, valkoinen röyhelö rinnoilla ja edestäpäin
kaarelle leikattuine mustine leninkineen herätti kateuden tunteita
talonpoikaistytöissä, pelkoa ja kalseutta vanhoissa, mutta pojissa
halua.

Karlsson yksin osasi uutta valssia, jonka vuoksi Iita mielellään
hänen kanssaan tanssi moneen kertaan, liiatenkin kun se
kolmenaskeleen-valssi, jota Normanin kanssa olivat koettaneet, oli
mennyt vallan mitättömiin. Alakynteen joutuneella Normanilla ei
taaskaan ollut muuta neuvoa kuin turvautua harmonikkaan sydämensä
tuskia lieventääkseen ja koettaakseen eikö tähän viimeiseen
viehättimeen tarttuisi tuo korea viiripää lintu, jota parisen viikkoa
sitten jo luuli kädessään pitelevän, mutta joka piiraman päästä jo
katonräystäällä toisen kanssa nokiskeli. Karlssonin mielestä tämä
säestys oli lopen tarpeeton, kun hän kerran oikean soittoniekan varta
vasten oli tilannut; eikä todellakaan tuo ahdashenkinen paljepeli
pysynyt liikunnaltaan liukkaan viulun rinnalla, vaan häiritsi
tahtia ja sekoitti tanssia. Koska nyt oli hyvä tilaisuus antaa
kilpakosijalle kunnon letkaus, vallankin kun kaikki näkyivät olevan
yksimieliset harmonikan sopimattomuudesta, huusi Karlsson lattian yli
soppeen kyyristyneelle rakastajalle:

-- Kuuleks! Tuki leipälaukkusi toinen suu, jos täällä mielit istua,
mutta jos mahaasi niin möhyyttää, ett'et täällä kestä, niin pötki
sitten pellolle!

Vaikka kaikki yksimielisesti yhtyivät hyväksyvään pilkkanauruun,
ei Normania sittenkään haluttanut väistyä kilpakosijansa tieltä.
Hänen mieltään rohkaisi ottamansa ryypyt ja voimiansa lisäsi Iidan
edestäpäin kaarrettu leninki.

-- Kuuleks! jätkytteli hän Karlssonia, joka vahingossa oli
käyttänyt kotopuolensa murretta, ja joka hemsöläisissä alunpitäen
oli herättänyt naurunhalua, -- tuleppas pihamaalle, niin sonsaroin
siannahkasi!

Karlsson ei vielä pitänyt asiaa niin vaarallisena, että tarvitsi
käsikähmään käydä ja päätti toistaiseksi pysyä kinastelemisen
rauhallisemmalla alalla.

-- Mitäs kummallisia sikoja ne ovat, joiden nahkassa on sonsareja?

-- Eivätkö lie Vermlannin possoja! härnäili Norman.

Tuo loukkasi kansallisuuden tunnetta, ja turhaan haettuaan kyllin
purevaa vastausta, karkasi Karlsson vihollisen kimppuun, tarttui
hänen liivinsä kaulukseen ja laahasi hänet ulos.

Ovensuusta tytöt katselivat temmellystä, eikä kenenkään mieleen
johtunut mennä erottamaan.

Norman oli vähäläntäinen, tanakka, Karlsson iso ja jykevä.
Heitettyään päältään nutun, jonka pelkäsi pilaantuvan, kävi hän
käsiksi; Norman puski päätään vihollisen vatsaan, jonka tempun oli
oppinut luotsipojilta. Mutta Karlsson tarttui hänen vyöhönsä ja
potkaisi häntä haaroihin, jotta Norman kokoonkääriytyneen siilin
tavoin tupsahti tunkiolle.

-- Perhanan rantajätkä! kiljaisi Norman, kun ei pystynyt
nyrkkiputikkaan.

Vihan vimmaa kuohuen ja turhaan herjasanoja hakien painoi Karlsson
polvensa vastustajan rintaa vastaan, vetäen korville kaatunutta, joka
puri ja sylki, kunnes vihdoin sai suunsa pehkuja täyteen.

-- Nyt leipälinkkusi hankaan puhtaaksi! lausui voittaja, ja tunkion
pehkuilla hän hieroi kaatunutta, kunnes tämän nenä rupesi verta
vuotamaan. Mutta kiukkua kiehuva Norman sai arvoltaan suunsa auki,
ja nyt hän syyti kaikki herjasanansa Karlssonin silmille, joka
etevämmyydestään huolimatta ei saanut vihollisensa suuta tukituksi.

Soitanto oli vaiennut, tanssi tau'onnut ja katselijat lausuneet
mielipiteensä sana- ja nyrkkisodan vaiheista, jota olivat kuunnelleet
ja katselleet yhtä välinpitämättömästi kuin teurastusta tai tanssia,
jos kohta vanhain mielestä Karlssonin temppu sylipainin alkaessa
sovinnaisen tappelutavan kannalta oli moitittava.

Mutta nyt kajahti huuto, joka hajotti katselijajoukon ja rikkoi
juhlivain hilpeän mielialan.

-- Sillä on veitsi! huusi joku joukosta.

-- Veitsi! toistivat toiset. -- Kenellä? Veitset hiiteen!

Sankarit saarrettiin; Normanin käsistä murrettiin linkkuveitsi, hän
nostettiin seisoalleen ja erotettiin Karlssonista.

-- Tapelkaa poikaset, mutta älkää toisianne puukottako, varoitteli
eräs vanha saariston ukko tappelun päättäjäisiksi.

Karlsson vetäisi takin ylleen napittaen sen, jotteivät repaleiset
liivit jäisi näkyviin, mutta Norman hävisi tuvan nurkan taa, toinen
paidanhiha kainaloon asti repeentyneenä. Hän ei halunnut tytöille
näyttää likaisia, verisiä, pahoin raadeltuja kasvojaan, hänen
häviönsä oli jo ilmankin tarpeeksi tunnettu.

Väkevämmän ja voittajan hilpeällä itseluottamuksella Karlsson
uudestaan esiintyi tanssipaikalla, ja otettuaan ryypyn jatkoi hän
kisaansa Iidan kanssa, joka häntä nyt kohteli lämpimästi, melkeinpä
ihmettelemällä.

Illan hämärtäessä tanssi yltymistään yltyi; luuvasta kuului jyskettä
kuin riihtä puidessa. Viina kiersi miehestä mieheen, ja mikäli
elonnestettä nautittiin, sikäli tuli lähimmäisen käytöstä vähemmin
tarkatuksi. Siten Karlsson pääsi Iidan kanssa luvasta puikahtamaan
ja lähenteli jo, välttäen nenäkkäitä kyselyjä, ha'an veräjätä, mutta
juuri kun tyttö oli ehtinyt porraspuiden päähän ja Karlssonin piti
hypätä aidalta maahan, kuului pimeästä muorin ääni:

-- Karlsson! Onko Karlsson siellä? Tulkaa Karlsson luokojatartanne
pyöräyttämään!

Vaan Karlsson ei vastannut, soljui ääntä päästämättä maahan ja
luiskahti hakaan liukkaasti kuin kettu.

Muori näki hänet yhtäkaikki ja sen lisäksi Iidan valkoisen
nenäliinan, jonka tämä oli vyötäisilleen sitaissut leninkiä hikisiltä
käsiltä suojelemaan. Huudettuaan vielä kerran vastausta saamatta
muori lähti heidän peräänsä. Pähkinäpuitten paartama alanne oli
pilkkosen pimeä. Toisinaan vilahteli jotain valkoista, kunnes
vihdoin kaikki katosi näkymättömiin. Hän oli ensisti aikonut ottaa
pakolaiset kiinni, mutta samassa kuului uusia ääniä porraspuilta,
toinen matalampi, toinen kimakampi, molemmat kuuluivat hillityiltä,
ja lähetessään ne sammuivat supatukseksi. Kusti ja Liisa kapusivat
aidan yli, joka painosta rutisi, ja jäntevin käsin poika kiidätti
tytön hakaan. Pensaikossa lymyillen eukko näki miten nuoret toisiinsa
kietoutuneina keijuivat ohi tanssien, hyräillen, suudellen niinkuin
hänkin aikanansa oli tanssinut, laulaa helisyttänyt ja suudellut.
Kerta vielä porraspuut rusahtivat, kun eräs kylän poika ylpeän
sonnin tavoin töytäsi aidan yli, perässään eräs saariston kauniimpia
kassapäitä, joka aidalle päästyään tanssista hehkuvin poskin, suu
naurussa ja kädet ristissä niskan takana, suin päin syöksyi pojan
syliin, joka pitkään suudellen hänet kantoi metsään.

Vanhus näki piilopensaastaan parin menevän, toisen palajavan aivan
niin kuin hänen nuorena ollessaan, ja vuotta pari hiilustassa
hehkunut kytö lieskahti ilmituleen.

Viulu oli vähitellen herennyt vinkumasta, oli sydänyö, ja pohjoisen
taivaan punasi jo aamurusko. Häly hälveni hälvenemistään tuvassa,
niityltä kuului yksittäisiä ilohuutoja, jotka tiesivät tanssiseuran
jo hajonneen ja lähtöä jo tehtävän. Muorin siis oli jouduttava
jäähyväisiä sanomaan. Tultuaan valoisammalle paikalle, missä
jo erotti puiden oksia ja viheriöitä lehtiä, näki hän kaukaa
mäenrinteeltä Karlssonin ja Iidan, käsi kädessä, ikään kuin
masurkkaa alkamassa. Lymypaikkaansa häveten hän kiiruhti aidan
yli ennättääkseen kotosalle, ennen kuin heinäntekijät pääsisivät
lähtemään. Mutta porraspuitten toiselle puolelle sattui Rundqvist.
Muori painoi kasvonsa vyöliinaan, ettei tuo vanha pilkkakirves näkisi
miten häntä hävetti. Käsiänsä yhteen paukautellen tämä päivittelemään:

-- No vie sua pojat, onko tätikin metsässä ollut? No ei niitä
vanhojakaan tiedä taata enemmän kuin...

Flodin matami ei kuullut enään mitään, vaan lähti kiireen kautta
tupaan, missä emäntää jo oli kaivattu. Hänen tupaan astuessaan
kajahti eläköönhuutoja vastaan, sitten käteltiin, kiiteltiin
vieraanvaraisuudesta ja tehtiin hyvästit.

Kun viimein kaikki oli ennallaan, karkulaiset huudettu ha'oista ja
niityiltä kotiin -- kaikkia kumminkaan ei saatu käsiin -- laskeusi
vanhuskin levolle, vaan ei isoon aikaan saanut unta silmiinsä. Kotvan
hän vielä valvoi kuullakseen milloin Karlsson vihdoinkin nousisi
kammariinsa.



Neljäs luku.

Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi.


Heinät oli korjattu, elot leikattu, kesä oli mennyt menojaan, ja
satoisa se oli ollutkin.

-- Siltä luonnistuu kaikki, senkin pahuukselta, arveli Kusti
Karlssonista, jota ei pidetty aivan syyttömänä talon koituvaan
vaurastumiseen.

Kaikki miesväki oli lähtenyt rantaan silakan kudulle paitsi
Karlssonia, joka kotimiehenä touhuskeli. Hän oli professorin
herrasväelle hyvänä apuna matkareppujen ahtamisessa. Tehtiin,
näet, lähtöä Tukholman suuren ooperan avajaisiin. Karlsson käveli
lyijykynä korvallisessaan koko päivän, joi olutta kyökin pöydältä,
salin senkiltä, etehisen portauksilla. Milloin hän sai olkihatun
hylyn, milloin lusuun tallatut jalkineet, milloin lopin, milloin
polttamattomia sikareja, tyhjiä pulloja ja laatikoita, onkivapoja
ja hailimalkkeja, korkkeja, purjelankaa, nauloja, kaikellaista
romua, mitä ei voitu mukaan ottaa tai muutoin arvottomana pidettiin;
paljolti putoeli murusia rikkaan miehen pöydältä. Professorin
hyvinkin tunsivat, että heidän lähtönsä herätti kaipuuta ja ikävää.
Karlssonista alkaen, joka nyt menetti lemmittynsä, kanoihin ja
porsaisiin asti, joiden herkkupäivät ja makeanleivänjuhlat nyt
päättyivät. Lievin oli hylätyn Liisan ja Lotan suru, jotka nyt
tosin jäivät muutamaa kahvikuppista vähemmälle, mutta jotka samalla
tunsivat, että heidän keväänsä nyt kerrankin oli koittava, jahka
heidän vaaralliset kilpailijansa lemmen markkinoilla syystuulien
mukana olivat hävinneet.

Kun iltapäivällä höyrylaiva tuli rantaan herrasväkeä noutamaan,
herätti se suurta huomiota saaren asukkaissa, sillä laivaa ei
vielä milloinkaan ennen siinä rannassa oltu nähty. Karlsson johti
maihinnousua, komennellen ja pitäen suurta suuta, laivan laituriin
pyrkiessä. Mutta pahempaan kuin pulaan hän tässä joutui, mies kun
ei meriasioista tietänyt tuon taivaallista. Ja juuri kun köysi
juhlallisesti heitettiin laiturille ja hänen Iidan ja herrasväen
silmissä tuli kunnostautua, romahti koko sylyys luomaköyttä hänen
niskaansa, jotta lakki vierähti veteen; hän tavotteli, siitä
huolimatta, köyttä ja hapuili samalla pakenevata lakkiaan, vaan
sotkeutuikin silmukkaan ja kaatui, vastoin tahtoaan tehtyänsä
muutamia tanssiaskeleita, pitkäkseen kapteenin haukkuessa hänen
suunsa ja silmänsä täyteen, ja laivamiesten katketakseen nauraa
hohottaessa. Iita ei ollut sankarinsa tomppelimaista käytöstä
huomaavinaan, ja kyynel kiertyi silmään, niin hän häpesi Karlssonin
puolesta. Pikipäin jäähyväiset heitettyään Iita jätti lemmittynsä
rautaportaalle seisomaan, ja kun tämä kättä puristaen tahtoi puhella
tulevasta kesästä, kirjeenvaihdosta ja osotteesta, kiskaistiin porras
hänen jalkainsa alta, jotta hän oli suistua nenälleen, ja märkä lakki
lotkahti niskaan perämiehen komennussillalta kiljaistessa:

-- Etkö ikinäsi saa köyden päätä irti, senkin tolvana?

Ja herjasanoja sateli satelemistaan onnettoman rakastajan silmille,
ennen kuin hän sai touvin irroitetuksi. Laiva ulkoni peräytyen salmen
suuta kohti. Kuin herrastaan jäänyt koira Karlsson juoksi rantaa
pitkin kompastellen juuriin ja kantoihin, hyppien kiveltä kivelle,
ennättääkseen niemeen, missä hänen pyssynsä oli pajupehkon juurella
piilossa; jäähyväislaukaukset hänen täytyi ampua, maksoi mitä maksoi.
Mutta juuri kun laiva laski ohitse ja hänen piti laukaista, niin
pyssy ei lauennutkaan. Viskaten pyssynsä nurmeen otti hän sinisen
pumpulinenäliinansa, vilkutti sitä, juoksi veden partaalle yhä
viuhuttaen sitä ja päästäen eläköönhuutoja, vaan laivalta ei yksikään
vastannut, ei ainoatakaan kättä kohonnut, ei yhden yhtä nenäliinaa
heilunut. Iitaa ei näkynyt. Mutta uupumatta, yltyen, raivoissaan
hän kiiti kukkurakivisen rannan äyräälle, hyppäsi veteen, vedestä
takaisin maalle, syöksi leppäpensasten halki aitaan niin rutosti,
että tunkeusi senkin läpi. Seipäät repivät hänen vaatteensa ja
haavoittivat hänen kätensä, ja kun vihdoin laiva juuri oli niemen
taa katoamaisillaan, katkaisi ruohikkolahti hänen kulkunsa. Mies
empimättä veteen, vielä viimeistä kertaa nenäliinaansa liehuttaen
ja päästäen viimeisen, epätoivoisen eläköönhuudon. Laivan peräkeula
hävisi mäntyjen taa, ja hän näki professorin hatun viuhkuen katoavan
metsäniemeen, vetäen perässään postitorven kuvalla varustettua
lippua, joka vielä kerran vilahti leppien lomista; ja sitten ei
enää mitään näkynyt paitsi pitkää sakeata savua, joka laskeutui
suruharsoksi vedenpintaan, sumentaen ilman.

Karlsson rämpi maalle ja palasi pyssynsä luo. Tuikeasti hän siihen
tuijotti kuin petturiin ainakin; puisti päätään, pani uuden nallin ja
laukaisi.

Paluumatkallaan hän saapui sillalle. Koko äskeinen sappea
paisuttava tapahtuma uudistui hänen silmäinsä eteen; miten hän oli
siltalankuilla lenkoillut kuin pajatso, kuin markkinailveilijä
ikään; hän kuuli pilkkanaurun ja parjaukset, muisteli hämmästystä
ilmaisevan, kylmän katseen ja jäykän kädenannin. Kivihiilen ja
koneentalin haiku, kyökinkamiinin käry ja laivanlaiteiden öljymaali
tuntuivat vielä hänen sieramissaan. Laiva oli saapunut tänne,
hänen vastaiseen valtakuntaansa, tuoden mukanaan häntä halveksivia
kaupunkilaisia, jotka tuokiossa olivat survaisseet hänet maahan
tikapuilta, joiden kapuloita hän jo oli noussut hyvän matkaa ja --
hän säpsähti -- riistäneet häneltä kesäonnen ja kesäilon. Hän katsoi
kotvasen aikaa veteen. Rattaansiivet olivat sen sameaksi velloneet,
sen pinnalla, joka oli tuhkan peitossa, päilyivät öljypilkut punaisen
vihreinä kuin vanhat ikkunanlasit; jos jonkinlaista likaa oli
puhkuileva peto vähään aikaan ennättänyt purkaa sisuksistaan, pilaten
pahanpäiväiseksi kirkkaan, viheriän veden: olutpullon korkkeja,
munankuoria, sikarinpätkiä, puoleksi palaneita tulitikkuja ja paperin
palasia, joita salakat huvikseen nieleskelivät. Näytti siltä kuin
kokonaisen kaupungin katuränni siihen olisi likansa ja saastansa
vuotanut. Hänen mielensä apeutui, ja hänessä selveni selvenemistään
se ajatus, että jos mieli päämäärän perille päästä, niin oli
lähdettävä juuri noille kaitaisille kaduille, noihin solukoihin
kaasulyhtyineen, puodinikkunoineen ja tyttöineen. Siellä ne olivat
kaikki nuo tytöt, joilla oli röyhelöt ja mansetit ja nappikengät,
siellä kaikki, mikä miestä saattoi houkutella. Mutta hän vihasi tuota
kaupunkia yhtäkaikki. Siellä hän aina oli viimeinen, siellä hänen
murrettaan naurettiin, kaupungin hieno työ ei hänen karkeata kättään
kaivannut, eikä hänen monet tietonsa täällä mitään tuottaneet. Ja
kumminkin hänen oli pakosta tuota matkaa tuumiminen, sillä Iita oli
väittänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikänä maalaisrengille menisi.
Vilvakka vihuri yhä yltyi salmella. Aallot alkoivat nuoleskella
laiturin palkkeja. Leyhähtelevä tuulenhenki lakaisi vedenpinnan
puhtaaksi ja hajoitti pilvet. Haavanlehtien rapina, laineiden loiske
ja veneenkeulain jyskytys laituriin herättivät hänet haaveiluista, ja
pyssy olalla hän lähti kotiin.

Kummun kuvetta kiertävä tie oli pähkinäpuitten peitossa, ja tien
oikealta puolen uhkaili kulkijaa korkea, mäntymetsää kasvava
kallionrinta.

Uteliaisuuttaan hän sinne lähti kapuamaan kuolemankourain ja
vattupensaikon läpi ja saapui pian paaterolle, jonne merirasti oli
tehty. Sinne näkyi koko saari metsineen, peltoineen niittyineen,
pirttineen, ja sen ympärillä pienempiä saaria, kareja ja kallioita.
Olihan se oiva palanen tuota ihanata maailmaa, ja vedet, puut,
kivet, kaikki saisi hän itselleen omistaa, jos hän vaan ojentaisi
kätensä, toisen kätensä vaan ja vetäisi takaisin toisen, sen, joka
köyhyyttä ja turhuutta tavoitteli. Kiusaajaa ei kaivattu, joka
houkutteli polvistumaan tämän maiseman eteen, minkä laskevan auringon
lumoavat säteet panivat purppuralta paistamaan, missä sininen vesi,
viheriät metsät, keltaiset pellot, punaiset pirtit muodostivat
ihanan taivaankaaren, joka peräti olisi hurmannut huonompijärkisen
miehen kuin maalaisrengin. Suutuksissaan tuon kavalan tahallisesta
välinpitämättömyydestä, joka viiteen minuuttiin oli ehtinyt unohtaa
viimeisen pikku lupauksensakin -- jäähyväisvilkuttamisen --
loukkauneena kuin selkäänsä saanut, pöyhkeileväin kaupunkilaisten
herjasanoista, ja tuon lihavan maan, kalaisain vesien ja lämpimien
pirttien hurmaamana hän päätti lähteä kotiin tutkiakseen vielä
kerran, enintään kahdesti, tuota petollista sydäntä, joka kenties
jo oli hänet unohtanut -- ja sitten -- ammentaa niin paljon kuin
suinkin, varastamatta.

       *       *       *       *       *

Kun hän kotiin tullessaan näki ison-tuvan autiona ammottavan, uutimet
ikkunain eteen laskettuina, olkia ja tyhjiä sälylaatikoita rappusten
edessä, tuntui siltä kuin jotain olisi poikkiteloin hänen kurkustaan
solunut, ja koottuaan säkkiin lähteneiden kesävieraiden hänelle
jättämät muistot, hiipi hän hiljaa kammariinsa. Kätkettyään aarteensa
sängyn alle istautui hän pöydän ääreen, tarttui kynään ja hankkiutui
kirjeen kyhäämiseen. Ensi sivu paisui mahtavaksi sanatulvaksi, joka
osaksi vuoti Afzeliuksen saduista ja ruotsalaisista kansanlauluista,
osaksi oli omaa tekoa. Afzeliusta hän oli lueskellut erään pehtuorin
luona Vermlannissa ollessaan, ja nämät sadut olivat häntä suuresti
huvittaneet:

"Hyvä rakas Ystävä!" hän alkoi -- "Yksin istun nyt piskuisessa
kammarissani ja kauheasti on Iita-kultaani ikävä; Iitan meille muutto
on ikimuistooni uurtunut, minä sen muistan aivan kuin se eilen olisi
tapahtunut; Iita tuli kevättoukoja tehdessä, käen härkäha'assa
kelliessä, ja nyt syksy on tullut ja pojat ovat vesillä silakan
pyynnissä; ei olisi muutoin niin kamalan ikävä, ellei Iita olisi
kaupunkiin mennyt ja vielä vilkuttamatta laivalta lähtiessään,
niinkuin professori alentui tekemään peräkeulankannelta. Tuntuu
niin ammottavan kolkolle, kun Iita ei ole täällä tänä iltana, ja se
surun tekee yhä raskaammaksi. Muistaako Iita mitä Iita lupasi viime
heinäntekotalkoissa, minä sen hyvin muistan, niin selvään kuin olisin
sen muistiini kirjoittanut, mutta minäpä kykenenkin _täyttämään_
lupaukseni, johon _kaikki_ eivät pystykään, mutta samapa tuo lie,
enkä minä siihen paljon perusta mitenkä ihmiset minua pitelevät,
mutta ketä minä rakastan, sitä minä en unhota, sen minä sanon".

Kaihoavan surun lievittyä kohotti mielenkarvaus päätään; sitten
pääsivät pelontunteet purkaumaan; hän puhui tuntemattomista
kosioista, kaupungin kiusauksista ja Bernsin salongista, ja koska
hän hyvin tiesi noiden pelättyjen syntiinlankeemisten olevan
Jumalan hallussa, kävi hän jalompiin tunteisiin käsiksi, ja silloin
tunkeusivat vanhat muistot kaupustelija-ajoilta esiin. Hän heittäytyi
juhlalliseksi siveyden saarnaajaksi ja ankaraksi kostajaksi, jonka
suulla Toinen (isolla alkukirjaimella) puhui:

"Kun minä ajattelen miten Iita nyt on yksin eksyttävässä Baabelissa
ilman tukevata kättä, joka saattaisi torjua vaaraa ja kiusauksia
Iidasta, kun ajattelen kaikkia niitä syntisiä tilaisuuksia
lankeemiseen, jotka tekevät tien leveäksi ja jalan keveäksi, niin
tunnen sydämmenpistosta, tuntuu siltä, että olen rikkonut Jumalaa
ja ihmisiä vastaan, jättäissäni Iidan synnin pauloihin, olisin
tahtonut olla ikään kuin Iidan isänä, ja Iita olisi turvannut vanhaan
Karlssoniin kuin isään ikään".

Kirjoittaessaan sanat "isä" ja "vanha Karlsson" heltyi hänen
sydämmensä perin pehmeäksi, ja hänen mieleensä muistuivat viimeiset
hautajaiset kylässä.

-- "Kuin isä, jonka sydän ja huulet aina ovat alttiit säälimään ja
anteeksi antamaan, kuka sen tietää miten kauvan vanhan Karlssonin
(hän rakasti jo tätä lausetapaa) on sallittu täällä elää, vai eikö
hänen päivänsä täällä jo ole luettu kuin vedenpisarat meressä ja
tähdet ilmassa, ehkä hän, ennen kuin arvataankaan, on lakastunut
kuin kulokorsi ja silloin joku kenties mielellään penkoisi hänet
ylös maan povesta, joka nyt ei sitä uskoisi, mutta toivokaamme ja
rukoilkaamme, että hänen on suotu elää vielä sinä päivänä, jolloin
kukkaset puhkeavat ja mettiset jälleen meillä kuhertelevat; silloin
on sarastava suloinen aamu _monelle,_ joka nyt valittaa ja huokailee
ja psalmistan kanssa tahtoisi laulaa -- -- --"

Koska hän ei jaksanut muistaa miten psalmista lauloi, täytyi hänen
nousta testamenttiaan hakemaan kirstusta. Mutta siinä oli niin
paljolti valitsemisen varaa, ja Liisa huusi jo illalliselle, jotta
täytyi iskeä umpimähkään ja pistää paperille:

Korven laitumet myös tiukkuvat ja kukkulat ovat ympäri iloissansa.

Kedot ovat laumaa täynnä, ja laaksossa on tihkiältä jyviä, niin että
siitä ihastutaan ja myös lauletaan.

Luettuaan tämän hän mielihyväkseen huomasi, että maalaiselämää
siinä sangen sattuvasti kuvattiin kaupungin elämää kaikin puolin
paremmaksi, ja koska juuri tämä asian kipeä kohta olikin, niin hän
päätti olla siihen enää kajoamatta; kyllä kaiketi Iita jo tuosta
yskän ymmärtäisi.

Sitten hän rupesi miettimään mitä muuta hän voisi keksiä; vaan
nälkäpä siinä alkoi tulla ja yhdentekevä mitä hän kirjoitti, sillä
ennen kevättä Iita jo olisi poissa, sen hän tunsi.

Siksi hän piirsi kirjeen alle "Sinun uskollisin ja luopumattomin
ystäväsi" ja laskeusi kyökkiin illastamaan. -- Iltapuoleen oli
ruvennut tuulemaan. Levottoman näköisenä eukko istuutui pöydän
ääreen, missä ennestään istui Karlsson yksin. Tytöt käyskelivät
äänettöminä ja odotellen takan ja pöydän väliä.

-- Karlsson on ryyppyä vailla tänä iltana, lausui muori; näen
silmistä, että se on ihan tarpeen.

-- Noh, olihan tuossa hiukan verran hommaa, tavaroita laivaan
saattaessa, vastaeli Karlsson.

-- Nyt saa levähtää, arveli muori ja lähti "tuntilasia" noutamaan. --
Mutta hirveä on tuo myrsky tänä iltana, ja itäiseksi se kiertyy; saas
nähdä saavatko pojat jataverkot kunnolla nostetuksi tänä ehtoona.

-- Niin, sille minä en mitään taida; en minä säiden hallitsija ole,
murahti Karlsson. Mutta nousviikolla pitää olla kaunis ilma, sillä
silloin minä itse lähden kaupunkiin puhuttelemaan kalakauppiasta.

-- Vai niin, vaine, vai on Karlssonilla semmoiset aikeet?

-- Niin, näettehän, minun mielestäni pojat eivät saa hintaa kaloista;
lieneehän se vika jossain, missähän sitten lie.

Eukko nyppi pöytää varoen, että eikö lie muuta asiata kaupunkiin kuin
tuo kala-asia.

-- Hm -- eihän Karlsson vaan jättäne käymättä professorilla? Yhdellä
tiellä!

-- Pitäisi kai sielläkin käväistä, jos vaan aikaa riittää,
professorilta näkyy tänne unehtuneen pullokorikin...

-- Kovasti hyviä ihmisiä ne vaan olivat... Eikö Karlsson huoli
puolikasta?

-- Suur' kiitosta, paljon kiitoksia, täti! -- Niin, kyllä ne olivat
mainiota väkeä, ja kai ne vielä palajavatkin -- niin ainakin Iita
arveli.

Suurella mielihyvällä Karlsson lausui sen nimen ja laski siihen koko
mahtipontisen etevämmyytensä. Eukko tunsi olevansa vähäväkisempi,
alakynnessä, ja se tunne pani posket palamaan ja silmät säihkymään.

-- Minä luulin teidän välinne jo rikkoutuneen, kuiskasi eukko.

-- Ei sinnepäinkään, kyllä se vielä kauvankin eheänä kestää, intoili
Karlsson, joka siimasta tunsi, että hyväkin kala koukussa potki.

-- Menettekö te sitten yhteen?

-- Kyllä maar', kun sekin aika joutuu; mutta pitänee ensin hankkia
jonkinlaista palvelusta.

Vanhuksen rypistyneet kasvot värähtelivät, ja luiseva käsi nypli
pöytäliinaa kuin kuumetautisen lakanaa.

-- Karlsson siis aikoo lähteä talosta? rohkeni muori kysyä
kuivettuneella äänellä.

Niille paikoillepa se panee, lähdettävähän tästä kumminkin kerran
on, säikytteli Karlsson, -- omille puuroille -- eihän kukaan toisen
työhön ilmaiseksi viimeisiä voimiaan rupee tuhlaamaan.

Liisa toi jauhopuuroa ja yhtäkkiä Karlssonin päähän pälkähti laskea
hiukkasen leikkiä tytön kanssa.

-- No, tytöt, eikö teitä pelota yksinänne nukkua tänä yönä, kun pojat
ovat kalassa? Ehkä minä tulisin toveriksenne?

-- Ei liioin kaivattane! vastasi Liisa.

Keittiöstä ei kotvaseen kuulunut mitään. Ulkona riehui myrsky,
repi lehtiä koivuista, ravisteli aitoja, riuhtoi räystäitä ja
viirejä. Välistä tuulenpuuska puhahti piipusta lieteen, jotta
Lotan täytyi kädellään suojella silmiään. Ja kun tuuli hetkiseksi
herkesi vinkumasta, kuului ulapalta kuinka aallot jyskivät karikkoja
vastaan. -- Äkkiä rupesi koira pihamaalla haukkumaan, ja haukunta
kuului etääntyvän, ikään kuin peni olisi juossut tulijoita vastaan
tervehtien tai uhaten.

-- Karlsson on hyvä ja menee katastamaan kuka siellä on tulossa,
käski eukko, ja Karlsson nousi heti istualtaan.

Kun renki tuli ovelle, kohtasi häntä niin paksu pimeä, että sitä
olisi saanut veitsellä viiltää, ja vinkka tuuli nosti hänen
nivuksensa pystyyn kuin herneen varret. Hän huusi koiraa luokseen,
mutta haukunta kuului jo lähdeniityltä asti, ja siltä kuului, että
koira tunsi tulijat.

-- Tulee vieraita näin iltamyöhällä, ihmetteli renki muorin ovelle
tullessa -- keitähän lienevät? Pitänee lähteä katsomaan. Kuules
Liisa, sytytäppäs lyhty ja anna mulle lakkini!

Saatuaan lyhdyn hän pyrki vastatuuleen niittyä kohti ja saapui
haukuntaa noudattaen mäntymetsään, joka erotti niityn rannasta. Koira
oli herennyt haukkumasta, vaan männyt humisivat ja narisivat kaakon
kynsissä. Nyt renki kuuli korkorautain kalinaa, taittuvain oksien
rusketta, vesilätäköihin molskahtelemista, koiran älähdyksiä ja
jonkun vihastuneen kirouksia.

-- Hei! Kuka siellä, huusi Karlsson.

-- Pastori, vastasi painuksissa oleva ääni, ja samassa renki näki
kengän kannan iskevän kokonaisen kipinäkimpun mukurakivestä, ja
vuorenkynneltä tiheiköstä vierähti paksuun vaatteeseen kääriytynyt,
harteva mies. Ahavoituneita, karkeapiirteisiä kasvoja reunusti
harmaa, tuuhea korvaparta, ja niitä elähytti sammalisten kulmakarvain
varjostamat silmät.

-- Helvetin huonossa kunnossa te tienne täällä saaressanne pidätte,
toraili tulija terveisiksi.

-- Jesus siunatkoon, -- pastoriko se tämmöisellä säällä on yön
selkään lähtenyt! vastasi Karlsson nöyrästi sielunpaimenensa
sadatuksiin. -- Mutta miss' on ruuhi?

-- Sumpillapa minä tänne tulin; -- kyllä Roopertti siitä huolen
pitää. Viehän minut suojaan vaan, sillä tänä iltanahan tuulee läpi
luitten ja ytimen. Soh, mars vaan!

Karlsson kulki edeltä, lyhty kädessä, ja pastori perässä
kintereillään koira, joka tuontuostakin hyppeli pensaihin ikään
lentoon lehahtaneen töyrin jälkiä nuuskimaan.

Emäntä oli lähtenyt lyhdyn valoa kohti käymään, ja tuntiessaan
tulijan pastoriksi, ihastui hän ja toimitti hänelle tervetuliaiset.

Pastorin oli kalanmyyntimatkalla myrsky yllättänyt, jotta oli pakosta
yötyminen taloon; hän manasi ja kiroili huonoa onneaan, kun ei ollut
päässyt ajoissa kaupunkiin kaloja myymään "nyt kun sata pirua oli
vaanimassa jok'ikistä häntää, mikä vedessä liikkui".

Emäntä olisi vienyt tulijan tupaan, mutta tämä kulki suoraa päätä
kyökkiin pesävalkean ääreen, jonka nopeimmin luuli hänen vaatteensa
kuivavan. Lämpö ja valo eivät kumminkaan näkyneet tekevän pastorin
hyvää, sillä kasvojaan pahoin väännellen, ikään kuin karistellakseen
unet silmistään, hän rupesi riisumaan saappaita jalastaan. Karlsson
veti sill'aikaa hänen päältään vanhan, vihreänharmaan, pörröisestä
villavaatteesta tehdyn viitan, ja vähän ajan päästä pappi istui
sukkasillaan villaröijy yllään, pöydän kulmassa, johon eukko
vast'ikään oli kahvivehkeet tuonut.

Se, joka ei pastori Nordströmiä tuntenut, ei mitenkään olisi voinut
arvata, että tämä saaristolainen kuului hengelliseen säätyyn;
siksi oli tuo Upsalasta määrätty, aikanansa jotensakin hieno
kappelikunnansaarnaaja kolmikymmenvuotisen sielunhoitonsa kuluessa
entuudestaan muuttunut. Lopen niukka palkka oli hänet pakoittanut
hankkimaan elatuksensa merestä ja maasta, ja kun tämä riista ei
riittänyt, täytyi turvauta pitäjäläisten avuliaisuuteen, jota hän,
oloihin mukautumalla ja ystävällistä kanssakäymistä viljelemällä,
piti vireillä. Mutta tuo hyvänsuonto ilmausi enimmäkseen kestityksen
ja puolikuppisten muodossa, jotka paikalla olivat nautittavat eivätkä
siis saattaneet pappilaa vaurastuttaa vaan pikemmin vaikuttivat pahaa
noiden etujen nauttijan ruumiilliseen ja hengelliseen tilaan. Koska
paitsi sitä saaristolaiset joko siitä syystä, että monasti olivat
kokeneet Jumalan hengenhädässä auttavan vaan sitä, joka itse kykeni
itseään auttamaan, tahi siitä, etteivät oikein jaksaneet käsittää
mitä yhteyttä kovalla itätuulella oli Augsburgin tunnustuksen
kanssa, eivät täysin pystyneet ymmärtämään tuon pienen rakentamansa
puukappelin hyötyä, niin muuttui kirkolla-käynti, jota vaikeuttivat
pitkät soututaipaleet tahi suorastaan estivät kovat vastatuulet,
paremmin jonkinlaisiksi markkinoiksi, joilla tuttavia tavattiin,
kauppoja tehtiin ja kuulutuksia kuunneltiin. Muuten pastori oli
ainoa paikkakunnan viranomainen, jonka kanssa jouduttiin tekemisiin,
etenkin kun loitommalla sydänmaissa asuvalta vallesmannilta ei
milloinkaan kysytty neuvoa lakiasioissa, jotka miehet keskenään
ratkaisivat viinatuopin tai oluthaarikan ääressä.

Pappi oli nyt, niinkuin mainittiin, lähtenyt kaupunkimatkalle
myymään pyytämiään kaloja, mutta myrskyn noustessa joutunut
tuuliajolle. Pyssy raavaannahkaisessa huotrassa ja ruoka ja käsikirja
hylkeennahkalaukussa, märkänä ja vilusta kohmettuneena hän oli
valoon ja lämpimään tullut ja silmiään hieroen laskeunut kahvipöydän
ääreen. Kreikan ja latinan viimeisetkin jäljet olivat haihtuneet tuon
pesävalkean ja kahden talikynttilän valostaman olennon kasvoista,
joka oli merimiehen ja talonpojan parittelusta syntynyt. Tuo
muinoin valkoinen käsi, joka koko nuoruutensa ajan oli kirjanlehtiä
käännellyt, oli ruskea; aurinko ja suolainen merivesi oli siihen
kirjannut kellertäviä kesakoita, airot, purjenuorat ja ruoritanko
olivat sen kovoittaneet ja kansittaneet; puoleksi syötyjen kynsien
reunat olivat mustat mullasta ja likaisista työkaluista; ulkokorvat
olivat kasvaneet karvoja umpeensa, ja niihin oli pantu lyijyrenkaat
märänvuotoa ehkäisemään; villaröijyn taskusta riippui tukkalenko,
johon hänen vaskinen kellonavaimensa oli kiinnitetty, märistä sukista
kurottivat isot-varpaat likaisia päitään, jota jalkain alituinen
liikunta pöydän alla koki salata; röijy oli kainalokuoppien kohdalta
keltainen hiestä, housunlämsä ra'ollaan nappien puutteesta.

Hän otti piipun housunlakkaristaan, ja juhlallisen vaitiolon
vallitessa hän sitä kopisti pöydän laitaan, jotta pieni myyränmätäs
tuhkasta ja happamesta tupakasta syntyi lattialle. Mutta käsi vapisi
eikä piippuun pistämisestä tahtonut sen valmiimpaa tulla; se kävi
niin seikkaperäisesti, ettei voinut olla huomiota herättämättä.

-- Mitenkäs pastorin terveyden laita tänä iltana on, ette taida olla
oikein hyvissä voimissa? kysyi Flodin matami.

Pastori kohotti päätään ja katsahti katto-orsiin ikään kuin sieltä
puhujaa etsien.

-- Niin minäkö? kysyi hän, koettaen pistää tupakkaa piippuunsa, vaan
ei osunut. Sitten hän puisti päätään osottaen, että tahtoi olla
rauhassa ja vaipui synkkiin ja epämääräisiin mietteisiin. Karlsson,
joka huomasi millä kannalla asiat olivat, kuiskasi muorille:

-- Hän on päissään! -- Ja katsoen velvollisuudekseen puuttua asiain
juoksuun Karlsson otti pannun, kaatoi kahvia pastorille, siirti
viinapullon likemmäksi ja pyyteli kumarrellen vieraan pitämään
hyvänään.

Kohottaen harmaata päätänsä vanhus iski masentavan katseen
Karlssoniin, miesparan melkein vialle pelottaen, ja inholla työntäen
tarjotun kupin luotaan hän ärjäisi:

-- Sinäkö tässä isäntänä olet, sinä, senkin renginrähjys! Ja kääntyen
emäntään hän käski:

-- Antakaa minulle kuppi kahvia, Flodin matami!

Sitten hän vaipui kotvaksi aikaa sanattomaksi kenties mennyttä
suuruuttaan kaihoellen ja yhteisen kansan yhä yltyvää hävyttömyyttä
miettien.

-- Perhanan renki! mörähti hän vielä kerran. -- Ulos, mene auttamaan
Rooperttia!

Karlsson koetti puhua mielin kielin, mutta pastori kiljaisi: --
Tiedätkös kuka olet? Ja rengin täytyi poistua.

-- Onko teidän jataverkkonne laskettuna? kysyi hän muorilta, joka
koetti pyydeskellä anteeksi rengin käytöstä. Pastori oli hiukkasen
tointunut kahvikulauksesta.

-- Niinhän ne ovat, paha kyllä, pastori kulta. Kuuden aikana ei
kukaan osannut aavistaakaan, että yöksi nousisi tuuli, ja kyllä minä
Kustin tunnen; hän menisi ennen itse meren pohjaan kuin jättäisi
jatansa sinne yöksi.

-- Elä ole milläsikään, kyllä hän aina suoriutuu! lohdutteli pastori.

-- Elkää sanoko, pastori! Enhän minä verkkorääsyistä paljon piittaa,
vaikka onhan niistäkin rahaa maksettu, kunhan vaan poika kunnialla
sieltä pääsisi, niin...

-- Eihän tuo nyt tämmöiseen rajuilmaan lähtene jatoja nostamaan.

-- Pastori kulta, ei sitä tiedä taata; se on isäänsä, pitää
liiaksikin hellän huolen omaisuudestaan ja on aulis henkensä kaupalla
haromaan verkkonsa vaikka meren pohjasta.

-- Jos hän semmoista suden sukua on, niin hän on auttamattomissa!
Muuten vesi antaa runsaasti riistaa tätä nykyä, olimme menneellä
viikolla valaan pyynnissä ja saatiin kuudesta apajasta
kahdeksantoista kappaletta.

-- No olivatko nuo minkälaisessa lihassa?

-- Vielä häntä kysyy! lihavia kuin syöttöporsaat. Mutta kuulkaahan
nyt, Flodin matami, onko noissa kuuluvilleni tulleissa juorupuheissa,
että uudelleen aijotte miehelle mennä, vähintäkään perää? Sanokaa
pois, onko niissä perää?

-- Voi, voi, niiden loruja ja lörpötyksiä, kyllä osaavat, jos niiksi
tulee. Voi, voi, san' niin, hupattavatko ne todellakin semmoisia?

-- No niin, eihän se minua liikuta, toisti pastori, -- mutta jos
siinä on perää, että renki olisi tuo valittu, niin tulee minun poikaa
sääli.

-- Mikäpähän pojalla olisi hätänä? Huonompaankin isintimään sen olisi
ollut pakosta tyytyminen.

-- Ka niin, kyllä jo yskän ymmärrän! Kutkuaako todellakin niin
tuhannen tulisesti tuota vanhaa ruumisrukkaa, ettet enää kumppalitta
kestä? No, no, saatavansa se lihakin kiskoo, ja vieläpä koron kanssa!
hähä-hähä-hä!

-- Eikö pastori suvaitse puolikasta? katkaisi akka, jota rupesi
arveluttamaan, kun keskustelu alkoi kallistua liian mielaalle
laidalle.

-- Kiitoksia, matami! Olkoonpa menneeksi pikkuinen tintti vielä!
Pitäisihän tästä jo muuten levollekin päästä; mutta ehk'ei minulle
vielä tilaakaan ole tehty.

Lotta lähti tilaa kammariin tekemään; Karlssonia ja Rooperttia
makuutettaisiin tänä yönä kyökissä.

Pastori haukotteli, jotta leuvat luskivat, hän raapi toista jalkaansa
toisella, siveli kädellään ryppyistä otsaansa ikään kuin nimettömiä
suruja häätääkseen. Pää painui nytkähdellen pöydänlaitaa yhä
likemmäs, kunnes leuka vihdoin siihen jäsähti.

Akka, joka oivalsi minnepäin asiat nyt kallistuivat, tuli pastorin
luo, laski kätensä hänen olalleen, ja hellän hyväilevästi väsynyttä
taputellen hän pyysi liikuttavalla äänellä:

-- Pastori kulta! lukekaa vielä sananen ennen maatapanoa, muistakaa
äitiä ja hänen poikaansa, joka on hurjain aaltojen vallassa.

-- Sananen, niin! niin! Anna minulle kirjani, tiedäthän tuolta
ruokalaukusta!

Muori löysi nahkalaukusta mustan kirjan, jonka kannessa oli kultainen
risti ja joka pastorin taloon saapuessa aina tuli näkösälle
aivan kuin matkalipas, mistä ikälopuille ja potilaille annettiin
vahvistavia rohtoja; ja täynnä hartautta, juuri kuin pastori olisi
tuonut osan kirkkoa muassaan muorin matalaan majaan, kantoi tämä
käsillään tuota salaperäistä kirjaa, yhtä varovasti kuin olisi vienyt
lämpösiä naapuriystävättärilleen; siirti kupin syrjemmäksi, pyyhki
vyöliinallaan kirjan sijaa pöydälle ja laski vihdoin pyhän kappaleen
tuon raskaan pään eteen.

-- Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa
-- tässä olisi kirja.

-- Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään
päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen
korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista
pöytää.

-- Ai-jai-jai -- pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; -- ei nyt
luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.

Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna
pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja
toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.

-- Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli
muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä
hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet
juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna
tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt.
Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen
kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.

Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista
seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee
kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi
sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.

-- Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki,
silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin
suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä
rinnalla.

Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan
hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään
olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.

-- Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, -- työntäkää
vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu
huomiseen.

Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan
lakassa ja Karlsson kammarissaan.

Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.

Seuraavana aamuna, kun kukko lauloi ja Flodin matamin piti lähteä
pastoria herättämään, olikin vieras renkineen hävinnyt. Tuuli oli
hiukkasen talttunut, kylmiä, valkoisia syksypilviä liikkui idästä
maaperää kohden, ja taivas oli helakan sininen. Kahdeksan korvissa
muori lähti käymään itäiseen niemeen päin, että eikö ne kalamiehet
jo alkaisi kotiutua. Karien välistä välähti tuon tuostakin tuulen
pingoittama purje, hävisi ja tuli taas näkyviin. Isoina ajelehtivat
vielä aallot, kaukaisimmat saaret kuvastuivat utuisiin verhoihin,
kohosivat vedestä ja näyttivät häviävän ilmaan kuin yöusva. Koskelon
täysi-ikäiset pojat uiskentelivat niemissä ja lahden poukamissa ja
juoksentelivat pitkin veden pintaa, kun näkivät merikotkan heitä
vaanivan, sukelsivat pohjaan, nousivat kalvoon ja kiitivät jälleen
eteenpäin, jotta vesi koskena kohisi. Jos muori näki kalalokkien
kirkuen lähtevän lentoon joltain karilta, luuli hän sieltä purjeenkin
pian ilmaantuvan, ja tulikin niitä, mutta ne laskivat kaikki saaren
ohitse, suunnaten kulkunsa milloin oikealle, milloin vasemmalle.

Kylmähkö tuulenviima ja valkoiset pilvet panivat silmät kirvelemään,
ja vanhus kääntyi takaisin metsään, väsyneenä pitkästä odottamisesta;
ja hän rupesi ajan kuluksi poimimaan puolukoita vyöliinaansa.
Poika oli sittenkin hänen paras tavaransa, eivätkä huolet olleet
häntä painaneet likimainkaan niin raskaasti sinä iltana kun hän
seisoi ha'an veräjällä ja näki erään toisen toiveen pettyvän,
pimeään häviävän. Mutta tänään oli poikaa tavallista ikävämpi,
sillä hän tunsi, että tämä kenties kohtakin tekisi eron hänestä.
Papin sanat eilenillalla olivat sytyttäneet ruutilangan ja pian
pyssy paukahtaisi. Vaikeata oli edeltäpäin arvata kenen kulmakarvat
kärventyisivät; se vaan oli varma että jotain tapahtuisi.

Hän kääntyi vihdoin kotiin päin ja saapui tammitörmälle. Sinne
alkoi kuulua melua laiturilta, ja tammen lehtien lomitse näki hän
ihmisiä liikkuvan ranta-aitan ympärillä, väittelevän, keskustelevan,
selittelevän. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Levottomuus ja utelijaisuus pakoittivat hänet rantaan. Veräjälle
näkyi jo jataruuhen peräpuoli. He olivat siis jo kotona saaren ympäri
soudettuaan.

Norman kertoi selvällä, huutavalla äänellä tapahtuman.

-- Hän painui pohjaan kuin kivi ja nousi takaisin pintaan, mutta
silloin Tuoni iski hänen vasempaan silmäänsä, joka sammui kuin
kynttilä.

-- Herra Jeesus, onko hän kuollut? huusi eukko, karaten aidan yli,
vaan ei kukaan häntä kuullut, sillä Rundqvist jatkoi hautapuhetta
ruuhesta.

-- Ja naaraan hän viimeiseltä tarttui, ja kun rautakoukku hänen
selkäänsä sattui, niin...

Muori oli joutunut vapeilla riippuvain verkkojen taa ja näki niiden
läpi kuin harsosta koko talon väen kyykistyvän harmaan, ruuhen
pohjalla viruvan esineen ympärille. Hän rupesi huutamaan ja pyrki
verkkojen alitse, mutta tuohikohokkeet takertuivat hänen tukkaansa ja
kivekset sätkivät häntä säärille kuin ruoskat.

-- Mikä Herran nimessä meidän kampelaverkkoihimme on käynyt? huusi
Rundqvist, joka huomasi oudon liikkeen verkoissa. -- No herranen
aika! Tätihän siellä taitaa olla!

-- Joko se loppui? huusi Flodin matami hätääntyneenä. -- Joko se on
kuollut?

-- Kuollut kuin koira.

Muori pääsi irti ja töytäsi laiturille. Hän näki nyt paljaspäisen
Kustin nokallaan ruuhessa, mutta poika liikkui, ja hänen altaan näkyi
karvaista, isohkoa ruumista.

-- Sinäkö siellä olet, äiti? tervehti Kusti, päätään kääntämättä. --
Tämä se on otus!

Eukko ällistyi nähdessään ison lihavan hylkeen, jota Kusti
parhaillaan nylki. Hylkeitä tosin ei joka päivä saatu, ja niiden
lihakin oli syötävää näin syksyisin, hylkeenrasvalla sai monta
saapasparia voidelluksi ja nahastakin maksettiin parisenkymmentä
kruunua, vaan talvihailitta ei tultu aikoihin ensinkään, ja hän ei
nähnyt häntääkään veneessä; muorin tuli hiukkasen paha mieli, ja
unohtaen sekä löydetyn poikansa että odottamattoman hylkeen rupesi
hän toruskelemaan:

-- No mutta entäs silakat?

-- Niin silakat? Niitä ei ollut helppo saada käsiinsä, vastasi Kusti,
-- mutta onhan meillä hyle, ja niitä ei kaikin ajoin oteta.

-- Niin, semmoisia sinä Kusti aina jaarittelet, mutta häpeäksi se
teille vaan on, että kolme päivää kalassa oltuanne, palajatte kotiin
tyhjin käsin. Mitähän syömme tulevanakin talvena taas. Tyhjää!
Hampaat naulaan, ei muuta neuvoksi! Vaan muorin puheita ei kukaan
kuunnellut eikä puoltanut, sillä silakoihin oli kyllästytty, ja
liha oli aina lihaa. Sitä paitsi kaikkien tarkkaavaisuus kiintyi
erämiesten hupaiseen kertomukseen kummallisesta retkestä.

-- Niin, Karlssonkin käytti hyväkseen tilaisuutta, anastaen itselleen
osan haaskasta -- joll'ei meillä maata olisi, niin hampaat naulaan!

Sinä päivänä nuotanvedosta ei tullut mitään sillä iso pesupata
pantiin hylkeenrasvaan; ja kyökissä paistettiin ja keitettiin ja
juotiin puolikuppisia; eteläiselle luuvan seinälle pingoitettiin
nahka kuivamaan voitonmerkiksi; siinä sitä kiiteltiin, ja siinä
siitä hautapuheita pidettiin, ja kaikkien tulevien ja menevien
heikkouskoisten täytyi pistää sormensa luodinläpiin, kuulla miten
luodit sinne olivat joutuneet, mille kivelle hylje oli kavunnut,
mitä Kusti oli Normanille sanonut hetkistä ennen kuin laukaukset
pamahtivat, ja vihdoin miten peto viimeisen henkäyksensä oli vetänyt.

Karlssonia näinä päivinä ei paljonkaan huomattu, mutta salakkali hän
veistään hioi, ja kun nuotanveto viimeinkin päättyi, niin hän istui
purjeveneen perään ja purjehti Lotan ja Normanin kanssa kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Kun Flodin matami tuli laiturille kaupungista palaajia vastaan, oli
Karlsson niin myöntelijäällä ja mielaalla päällä, että muori oitis
arvasi Iidan ja hänen välinsä jollain tavalla muuttuneen.

Illallisen syötyänsä Karlsson tuli tupaan tekemään tiliä
kalarahoista; ja sitten hänen oli kuulumisia kerrottava. Mutta
huononpuoleisestipa matkakertomus sujui, eikä renkiä oikein näkynyt
miellyttävän koko juttu. Mutta muori ei hellittänyt.

-- No, sano pois Karlsson, alkoi eukko lypsää, -- Karlsson tietysti
käväsi professorillakin?

-- Niin, tulihan sielläkin kerta käytyä, vastasi Karlsson, jota tämä
aine ei laisinkaan tuntunut huvittavan.

-- No kuinkas siellä jaksettiin?

-- Kyllähän ne; ne laittoivat paljon terveisiä kaikille, kielsivätpä
vielä suuruksellekin jäämään. Huoneet oli vietävän upeasti
sisustettu, ja hyvästi siellä kaikin puolin sovittiin.

-- Vai niin, no mitäs tarjottiin?

-- Merirapuja ja svampinjooneja syötiin ja portteria juotiin.

-- Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?

-- No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten
mieltään.

-- Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?

Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut
asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin
huvittanut.

-- Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin
salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin
punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin
erittäin rattoisa.

Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei
ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa
olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten
professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia
ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun
illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken,
niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen
Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä
sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina
siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja
sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti
kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja
hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan,
missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies --
ammatiltaan olutkuski -- ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin
salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.

Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja
oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät
myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin
hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen
kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun,
juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit.
Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan
hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin
päivätyö jo päättynyt.

-- Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne
ikinä mennenkin? alkoi renki.

-- No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.

-- Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme
tietysti, mitäs muuta.

-- Tuohan jo melkein alkaa kyllästyttää.

-- Niin, mutta perin luonnotontahan on, että ihmiset olemattomasta
lopertelevat; minä en ainakaan sen perille pääse, sanoi Karlsson
ilkipilaisesti.

-- Niin, mitäs Karlsson, nuori pulska mies, minusta vanhasta,
hatarahampaasta akasta huolisi.

-- Joutavia, täti, vanhasta vara parempi. Ja jos minä kerran naimista
ajattelisin, niin en minä ottaisi lutusta, joka ei mitään osaa eikä
ymmärrä, sillä katsokaas, täti, halu on toista ja naiminen toista;
halu, lihallinen halu, katoaa kuin savu eivätkä monenkaan lupaus ja
luottamus mitään merkitse. Mutta toisin on minun laitani. Uskokaa
pois, täti, kenen minä nain, sille minä uskollisena pysyn; semmoinen
minä aina olen ollut ja semmoiseksi jään. Se valehtelee, joka muuta
julkenee sanoa.

Flodin matami höristeli korviaan.

-- Entäs Iita, milläs kannalla se Iidan ja Karlssonin väli nyt on;
eihän vaan lie rikkoutunut? tutkisteli muori.

-- Niin, Iita, mitäs Iidalla on hätänä, jos vaan viitsisin sormellani
osottaa, olisi tyttö tuota pikaa sylissäni, mutta katsokaas, täti,
hänellä ei ole oikeata mielenlaatua, hän on maailmanmielinen ja
turhapäinen, ja eiköpä tyttö parka jo harhateillekin lie eksynyt.
Minulla alkaa jo olla ikää, eikä minua enää haluta hupsutteleminen;
minä sanon sen suoraan, että _jos minä_ naimista hommaisin, niin
minä ottaisin vanhanpuoleisen, ymmärtäväisen ihmisen, jolla on oikea
mieli. En oikein tiedä miten tuon sanoisin, mutta täti sen kenties
ilmankin hoksaa, sillä tätillä on pää ja aatteet, on niin, kautta
kunniani.

Akka oli istautunut pöydän ääreen paremmin päästäkseen Karlssonin
koukkujen perille ja ollakseen valmis antamaan myöntävän vastauksen,
niin pian kuin Karlsson vähänkin ikään kuin kosijaksi kallisteleisi.

-- No mutta kuulkaahan Karlsson, eukko etsi vyyhdestä uuden langan
pään, -- eikö Karlsson ole ajatellut ypöyksinäistä ja upporikasta
Åvassan leskeä, joka ei muuta halaja kuin toista miestä entisen
sijaan?

-- Hyi tuo, kyllä minä sen vanhan hupakon tunnen, hänelläkään ei
ole _oikeata_ luontoa eikä oikeata mielenlaatua, joka yksin minua
tyydyttää. Rahoista, ulkonaisesta prameudesta ja koreista vaatteista
minä en välitä; ja se, joka minut tuntee, voi sen todeksi todistaa.

Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon
mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.

-- No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.

-- Ajatellut tai ajattelematta ollut -- kyllähän jotkut paljonkin
ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen
mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä
en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun
houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.

Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.

-- No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän
silloin ketään toista todenperästä voi ajatella...

-- Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, -- vaikka syliini
heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä
vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä
semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.

Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy,
jollei eukko olisi noussut työntämään.

-- Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin
ryysymme yhteen?

Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin
halpamainen ajatus.

-- No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme
koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten
ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan
semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä
ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle
ja kättä paiskaten -- (hän ojensi kätensä) -- ettei siitä enää
milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.

Mutta muori ei ollut siihen niinkään nopsa. Hän päinvastoin halusi
juurta jaksain asiaa pohtia.

-- Ja miks'ei siitä puhuttaisi, josta arvoltaan jotain saattaa tulla?
Minä en enää ole nuori, tietäähän Karlsson sen, eikä Kusti vielä
kykene taloa hoitamaan; minä olen tukea vailla ja ymmärrän hyvin,
ettei Karlsson tahdo kuluttaa paraita voimiaan toisen palveluksessa
eikä raataa palkatta. Mutta minä en tälle vialle muuta voidetta
tiedä kuin naimista. Joutaa ihmisten lörpötellä mitä ikinä haluavat,
pälpättää niiden kumminkin pitää. Minä todellakaan en käsitä miksi
emme menisi yhteen.

-- Enhän minäkään muusta -- -- mutta tuo turkasen pärpätys, joka
siitä syntyy, minun sydäntäni kaivelee, ja sitten tuo Kusti, se kai
meihin silmittömästi suuttuu.

-- No jos todellakaan ette itse jaksa poikaa torjua, niin teen sen
sitten minä. Onhan minulla jo ikää, vaan sopenkuluksi en vielä jouda,
ja -- näin kahden kesken sanoen: kyllä vielä saatan olla yhtä hurja
rakkaudessa kuin hyväkin kutka, jos niiksi tulee.

Nyt jää oli murtunut, ja tuumat, suunnitelmat ja keskustelut
paisuivat tulvivaksi tyrskyksi -- -- siten ja siten Kustille tieto
annettaisiin, niin ja niin häät vietettäisiin ja niin edespäin.
Keskustelun lanka venyi pitkäksi vyyhdeksi, jotta sitä keriessä,
vaikk'ei se suinkaan sotkeuksissa ollut, kahvipannu tulelle siirtyi
ja tulelta pöydälle, viinapullo sen viereen; ilta kului ja yö loppui,
aamuakin luiskahti palanen.



Viides luku.

Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja
vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä.


Vasta kuoltuaan on kukin hyvä, naimisiin mennessään huonointakin
huonompi. Sen sai Karlssonkin nyt kokea. Kuin harmaa hylje nälissään
oli Kusti karjunut, kolme päivää umpeen rähissyt ja riehunut
kuin mielipuoli, mutta Karlsson käväsi sill'aikaa kaupungissa.
Flod-vainaja pengottiin haudastaan, häntä käänneltiin ja väänneltiin,
ja paras oli hän Jumalan luomista, jota vastoin Karlssonissa
huomattiin sisällisiä likapilkkuja kuin vanhoissa, käännetyissä
vaatteissa. Senkin rantajätkä ja renkutusten kaupustelija! Kolmesti
oli hänet palveluksesta ajettu, kerran hän oli karannut ja
yhdesti jo oikeuteenkin vedetty tappelemisesta. Flodin matamille
paiskattiin kaikki nämät totuudet vasten naamaa, vaan kerran
syttynyt lemmen liekki tuosta ei ottanut sammuakseen. Leskeys oli
nyt loppumaisillaan, ja sarastava avio-onni näytti hänen mieltään
melkoisesti virkistyttävän ja hänen nenänahkansa entisestään
vankemmaksi kovottavan, jotta se halkeilematta sieti sekä sitä että
tätä.

Karlsson oli ulkopitäjistä syntyisin, ja siinäpä se häntä kohtaavan
vihan pääjuuri piilikin. Naimaoikeudella hän vast'edes oli omistava
maat ja kalavedet, joita pitäjäläiset tähän asti olivat tottuneet
pitämään milt'ei yhteisinä. Flodin matami hallitsi jakamatonta pesää,
ja siltä näytti, että hän terveyteensä nähden vielä vuosikaudet oli
sitä hallitseva. Kusti siis ei kaukaan aikaan pääsisi omaisuutensa
hallintoon ja tuli sen lisäksi entisen renkinsä isännyyden
alaiseksi. Ei siis sovi oudoksua, että kovia kiukun sanoja Kustin
huulilta tulvaili. Ja hän uhkasi rupeavansa hakemaan häätötuomiota
tuolle anastajalle, jota hänelle isäpuoleksi toimitettiin.
Korkeimmilleen Kustin viha ja kiukku kiehahti, kun Karlsson
palasi kaupunki-matkaltaan Flod-vainajan mustassa juhlatakissa,
hylkeennahkalakki päässä. Nämät hän oli saanut huomenlahjaksi
ensimmäisen hellän kohtauksen perästä. -- Kusti hillitsi, vaikka
vaivoin, läikkyvän mielensä, mutta harkitsi kostoa. Hän kielotteli
ja lahjosi Rundqvistin tekemään vihatulle kunnon kepposet. Ja eräänä
aamuna aamiaista alotettaessa Karlssonin sijalla oli verho, joka
näkyi peittävän koko joukon tavaraa. Pahaa aavistamatta Karlsson
nosti verhoa, löytäen pöydältä romukasan, jota oli säilyttänyt
sänkynsä alla säkissä. Siinä oli rapumalkkeja, portteripulloja,
korkkeja, rikkinäinen kukkarasia y.m.

Vihreän vaaleaksi kalpeni Karlsson, mutta kenellepä tässä vihaansa
purki? Rundqvist koki hänen vimmaansa suistaa. Tämmöiset pienet
kolttoset tehtiin, näet, kaikille naimisiin aikoville. Tähän
asia kenties olisi rauennutkin, mutta kovaksi onneksi Kusti
sattui paikalle, ja hän rupesi heti päivittelemään ryysynajajan
aikaista saapumista tänä vuonna. Ennen hän oli tullut vasta uuden
vuoden vaiheilla. Mutta silloin Norman ehätti ilmoittamaan, ettei
ryysykauppiasta täällä vielä lainkaan oltu nähty; tähän oli vaan
Iidan jättämät muistit näytteille kerätty, koska Karlssonin ja Iidan
välit nyt olivat puretut.

Nuolenpäisiä sanoja sateli kotvasen vielä, kunnes Kusti teki riidasta
lopun lähtemällä pappilaan, jossa sai toimeen häiden lykkäämisen
tuonnemmaksi, kun Karlssonin paperit muka eivät olleet selvät. Kuusi
kuukautta Karlssonin vielä tätä ilopäivää täytyi odottaa. Se isku
koski kipeästi häneen, mutta minkäpä sille taisi. Voimainsa takaa
hän pyysi väliaikaa hyväkseen käyttää. Hän puheli leikillisesti
lykkäyksestä ja voitti puolelleen talon väen, paitsi Kustia, jossa
ei sovinnon oireitakaan näkynyt. Karvasta mielialaa ja salamähkäistä
riitaisuutta koki poika kaiken aikaa vireillä pitää.

Siten meni talvi hiljaista menoaan. Hirren hakkuu ja jäänuotan veto
vaihtelivat linnustamisen, korttipelin, puolikupin juonnin tai
pienempäin kemujen kanssa. Talvi meni mailleen, ja jälleen oli kevät.
Pitkissä jonoissa palasivat haahkatelkät ja houkuttelivat järvelle,
mutta maatyöhön Karlsson kiinnitti kaikki voimat. Runsas sato oli,
näet, tarpeen, jott'eivät hääkulungit lopen suurta läpeä kukkaroon
kaivaisi. Häät muutoin pidettäisiin oikein rahahäät, niin upeat, että
niiden täytyi painua jokaisen osanottajan ikimuistiin.

Muuttolintujen keralla saapuivat suvivieraatkin. Professori lausui
kaikesta niinkuin ennenkin: "hyve, hyve!". Suuresti näyttivät häntä
huvittavan naimapuuhat ja tekeillä olevat häät. Ida onneksi ei ollut
mukana. Huhtikuulla hän oli luopunut palveluksesta, arvatenkin
naimista hommaten. Hänen jälkeläisensä ei ollut suinkaan viehättävä,
ja Karlssonilla oli tätä nykyä siksi paljon touhua, ett'ei hän
lainkaan joutanut piikain armastelijaksi; sitä paitsi hänellä oli
varmat valtit kourassa, joita tietenkään ei halunnut hyötähyviään
alttiiksi panna.

Juhannuspäivänä kuulutettiin ensi kertaa, ja heinän teon ja leikkuun
välillä häät olivat pidettävät, silloin kun on hiukkanen työlomaa.

Jo ensi aikoina kuulutuksen otettua saattoi Karlssonissa jonkinlaisen
mielenmuutoksen huomata. Flodin matami sen tietysti ensimäisenä
oivalsi. Maan tavan mukaan he tosin aina kihlauksesta saakka olivat
eläneet kuin aviopari ikään, mutta kun Kustin pappilassa ilmoittama
este yhä uhkasi Karlssonin tulevaisuutta, niin hän tällä ajalla oli
ollut varovainen ja sävyisä. Nyt kun sotkuinen vyyhti oli selvennyt,
nosti hän nokkansa pystyyn, rupesipa vielä kynsiäänkin näyttämään.
Muoriin tämä käytös silti ei sanottavasti vaikuttanut, kun hän tunsi
asemansa ja vallan hyvin tiesi kenen omaisuus oli. Hampaitaan näytti
kumminkin tarvittaessa hänkin, vaikka niitä tosin ei montakaan ollut.
Kolmantena kuulutuspäivänä sattui ensimäinen pieni kahakka.

Paitsi Lottaa oli saaresta joka kynsi lähtenyt rippikirkkoon. Tavan
mukaan otettiin pienin vene tälle matkalle. Jos, näet, sattuisi
tyyntymäänkin, olisi tämä kevyt soutaa. Tilasta sentähden pyysi
tinka tulla, erittäinkin kun matkatarpeita liiemmaksikin oli mukana;
papille kaloja ja lukkarille kynttilöitä, sekä oman tarpeen varaksi
vaatteita, joita muutettaisiin kirkkorannassa; painoa lisäsi veneen
runsas kalustokin, purjeet, airot, viskaimet, istuinlaudat, jakkarat.

Vanhan tavan mukaan suurusteltiin näin sunnuntai-aamuna tavallista
hiukkasen ylellisemmin; taskumateista ja lekkereistä tarjoiltiin
virvoketta. Järvellä pani paahtava helle miehet hikoilemaan, eikä
soutu tuntunut yhtäkään miellyttävän. Päinvastoin tehtiin tenää, ja
pikku kiistakin syntyi, sillä ei ketään haluttanut hikipäässä saapua
kirkolle. Naiset välittämään ja sovittamaan. Onneksi jo jouduttiin
kirkkolahdelle, jonne kirkonkellot rupesivat kuulumaan. Tämä rauhaa
ja sovintoa tietävä ääni, jota vuosikausiin ei oltu kuultu, sai
kiihtyneet mielet asettumaan. Aamukellot ne vasta olivat; ei siis
kiireestä vielä tietoakaan.

Flodin matami lähti pappilaan kaloja viemään. Pastori oli
parranajo-puuhissa ja nurpealla päällä. --

-- Harvinaisia, perinharvinaisia vieraita kirkolla tänään, tervehti
hän. -- Hemsöläiset eivät juuri heti huomenna kirkkoon tule. Pastori
pyyhki saippuan vaahtoa veitsestä etusormeensa.

Karlsson, joka oli kantanut kalat, käskettiin kyökkiin, jossa sai
ryypyn kanto-vaivoistaan.

Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin
niinikään ryyppy.

Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin
mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla.
Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot
rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta
kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle,
sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä.
Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui
siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he
siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että
herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä
heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset
olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä
ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin
saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat
muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin
ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat
alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla
ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä
alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.

-- Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi
Rundqvist Normanille.

Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori
Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli
päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia
tuonkin verran oli koolla.

Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi
puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin.
Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että
henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut
kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä
kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä
katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.

Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan
joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut
ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin
välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli
väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän,
mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi
rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän
kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään,
siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja
saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi
valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa
julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle,
urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui
paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.

Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään
seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin
jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla.
Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei
yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut
heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä
istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.

Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä
kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen,
silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään,
ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen
ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä
suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen
sanan.

-- Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti
takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen,
ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa
aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He
kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.

Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja
puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla.
Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari
paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä
vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi
siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui
uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.

Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien
laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin
armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka
alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli
tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan
penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin
kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan
kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.

Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo
onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät
jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan
heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille.
Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden
unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen
Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.

Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että
hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu
syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa
käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta
Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi
artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.

-- Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.

-- Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo
kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa
väkevämpi.

-- Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.

-- No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.

-- Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka
mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.

Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran
ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko.
Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa.
Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi
rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin
soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin
ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.

Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja
laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli
tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään
niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta
kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas
ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään,
veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi
Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.

Vaan Kusti tuohon ei vastannut mitään, kiinnitti vaan purjenuoraa,
jotta vettä hulahti veneeseen.

Raivoissaan nousi Karlsson seisoalleen ja koetti saada airot veteen,
mutta Flodin matami tarttui hänen takkinsa kaulukseen, painaen hänet
istumaan.

-- Istu Herran tähden, ihminen! kirkui matami.

Karlsson istuutui paikoilleen, vaikka kalman kalpeana. Vaan
ei aikaakaan, ennen kuin toistamiseen nousee seisoalleen ja
epätoivoisena huitoo käsillään.

-- Herra varjelkoon, vuotaahan se sittenkin! huusi hän takkinsa
liepeitä huiskutellen.

-- Kuka vuotaa? kysyttiin yhteen ääneen.

-- Tynnyri, tynnyri, mikäs muu!

-- Voi, voi, Jesus siunatkoon! kuului nyt kaikkialta. Jokainen koetti
välttää tervaa, jota virtanaan valui veneeseen.

-- Istukaa veneessä! komensi Kusti, -- järveen teidät muuten kaadan
jok'ikisen!

Taasen nousi Karlsson seisalleen, juuri kun tuulispää venettä läheni.
Rundqvist huomasi vaaran, kohottautui varovasti istuiltaan ja veti
Karlssonia korvalle voimainsa tiestä, jotta tämä typertyi istualleen.
Tappelu näytti nyt olevan välttämätön, mutta muori pyysi tarmonsa
takaa sitä ehkäistä.

Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli
häntä:

-- Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö
saa ihmisiksi veneessä istuttua?

Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun
kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.

-- Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen
laidalle tervatulvaa pakoon.

-- Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. -- Sinunko takkisi muka!
Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain
kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä,
ettei sormi suussa kastu!

-- Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, --
vai puhunko suuni puhtaaksi?

Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän
alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin
yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin
yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat
yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla
pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet
rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.

Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä
juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa
ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin,
paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi
muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta
sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin
Dalarössä.

Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi
hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja
uuteli mihin poika teki lähtöä.

-- Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat
nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.

Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän
varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut
tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän
huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski
luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.

Häikäisevän kirkkaana hohti heinäkuun haalean sinertävä taivaan
kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden
kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai
taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä,
ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja
kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja
rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan
veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa
piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi
matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään;
siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä
nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui
tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki
kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin,
hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi
veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä,
vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän
tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa
eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine
marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa
kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka
viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin
jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi
pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän
tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan
hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä,
korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä
noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät
eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla
haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat
ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten
silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen
kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta,
katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli
tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat,
lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä
salvaimessa tulisija.

Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun
tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin
ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut
sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla
paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata
porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.

Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään
kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin
niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin
elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos
olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan
eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä
paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.

Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa
lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten
aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa,
näkymättömissä ja kuulumattomissa.

Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti
hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja
auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään
muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet
mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään
veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.

Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen
Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat
auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä
joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.

Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä.
Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan
piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.

-- Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.

-- Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin
nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. -- Ja ypösen yksin
täällä asti?

-- Tietysti, lähdin turskia pyytämään. Olin tuolla eteläpuolella,
joten en sinua nähnyt. Vaan miksi et ole kotosalla häitä hommaamassa
sinäkin?

-- Kas niihin häihin meidän poika ei tulekkaan, uhmaili Kusti.

-- Mitä, mitä joutavia julkenet minulle lörpötellä? Miks'et muka
tulisi?

Kusti koki selvitellä syitänsä. Ensiksikin hän ei tahtonut olla
kemuissa, jotka hänen mieltänsä tylkäisivät, ja toiseksi hän täten
tahtoi "merkitä" erään henkilön, joka häntä vastaan oli rikkonut.

-- No entäs äitisi? Et suinkaan häntä ilkiä häväistä?

-- No, enpä oikein tiedä. Suuremmaksi häpeäksi on itselleni, kun
täytyy ottaa tuommoinen ärmätti isäpuoleksi. Enhän ikinä pääse
talolliseksi, kun se rutale sinne kerta tulee.

-- Katsos, poikani, eihän sille nyt mitään voi, ehken aika sitten
neuvon antaa. Huomisaamuna sinä kauniisti lähdet kotiin soutamaan.
Häissä sinun olla pitää!

-- Kyllähän siitä ei taida mitään tulla, kun se kerran niin on tullut
päätetyksi, arveli Kusti.

Pastori rupesi nyt syömään sillejänsä, lieden laidalla istuen.

-- Ei suinkaan sinulla ole ryyppyä, jatkoi hän kotvasen kuluttua. --
Katsos meidän muorilla on se paha tapa, että hän pitää lukon takana
kaikki väkevät, joten ani harvoin pääsee viinan makuun.

Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi
puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen
kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa
verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville
kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin
yöksi.

Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä.
Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö
täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat
pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat
lavoille yöksi.

-- Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä
ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen
voitelun", ja sitten oli maattava.

Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän
sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia
uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja
kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä
armahtaneet.

-- Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. --
Joko nukut, Kusti?

-- Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille
taitaa?

-- Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan
minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei
ole mukanasi?

-- Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet
korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle.
Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".

Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän.
Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin
lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden
kulutettiin yön tunnit.

-- Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun
joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.

Mutta pastorin ajatukset näyttivät harhailevan kaukana korteista ja
hyttysistä.

-- Kuules Kusti, lausui hän vihdoin, -- voisithan sille antaa vähän
nenälle, silti häistä poisjäämättä. Pelkurimaiseltahan näyttäisi, jos
tuommoista viikaria väistäisit. Jos haluat häntä oikein suututtaa,
niin tiedän minä paremman keinon.

-- No mitenkä se sitten kävisi päinsä? kysyi Kusti, jonka mieleen nyt
johtui hääherkut, jotka sitä paitsi vielä hänen omista peruistaan
maksettaisiin.

-- Tule kotia heti vihkimisen päätyttyä. Voithan sanoa viivästyneesi
järvellä. Siinä on jo haveria yltäkyllin. Sitten juotamme hänet
yksissä neuvoin humalaan, jott'ei morsiusvuoteelle pääsekkään.
Pojilla teetetään hänelle jotain kuria sen lisäksi. Eiköhän tuo jo
riittäne?

Pastorin tuuma alkoi Kustia miellyttää. Yksinäinen elämä ja öinen
taistelu hyttysten kanssa ei ajan mittaan huvittanut, ja sitä paitsi
alkoi yhä enemmän mieli tehdä hääruokia, joita kotoa lähtiessä oli
nähnyt valmistettavan. Pitkittä tuumitta hän siis hyväksyi pastorin
suunnitelman, jonka hän päätti panna toimeen, niin totta kuin eli.
Sangen tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa he päivän noustessa
kapusivat lavoillensa nukkumaan, kun hyttysetkin vihdoin olivat
väsyneet yölliseen tanssiinsa.

       *       *       *       *       *

Kotiin palaavilta hailinpyytäjiltä Karlsson oli kuullut pastorin ja
Kustin olleen matkalla Norstenille päin. Jotain koirankuria siis
varmaankin oli tekeillä, arveli Karlsson. Hän vihasi pastoria sekä
kuusikuukautisen esteen että yleensä halveksivan kohtelun vuoksi.
Karlsson oli imarrellut, liehakoinut, nöyristellyt, lahjonut, sanalla
sanoen, koettanut kaikkia keinoja pastorin suosiota saavuttaakseen,
mutta turhaan. Kun sattuivat samaan huoneeseen, kääntyi pastori
aina selin Karlssoniin pistellen ja laskien kokkapuheita, jotka
vallan hyvin soveltuivat rengin yksityisiin suhteisiin. Kuultuaan
yhtymisestä ulkoluodoilla, arvasi renki sillä olevan erityisen
tarkoituksen sekä että hänen varalleen salavehkeitä tehtiin. Hän
päätti sentähden olla varuillaan ja etukynnessä häätää heidän
hankkeensa. Ranniston pursimies oli sattumalta virkalomalla. Hän oli
otettu juomanlaskijaksi ja apumieheksi Hemsöhön, missä hän vanhastaan
oli taitavaksi huvien ja tanssien toimeenpanijaksi tunnettu. Tämä
mies oli Karlssonin puolelle voitettava. Se kävikin helpommin kuin
oli luullut. Pastori oli aikanaan viivyttänyt pursimies Rappia
rippikoulussa kokonaisen vuoden siitä syystä, että tämä enemmän
rakasti tyttöjen kuin kirjojensa seuraa. Tämä tietysti hidastutti
Rapin edistymistä laivaston virassa ja tuotti hänelle muitakin
haittoja. Kahvipuolikkaan ääressä suunniteltiin kostotuumaa pastorin
pään varalle. Naurun ja pilkan alaiseksi hän oli saatettava, joka
paraiten kävisi päinsä siten, että pappi juotettaisiin humalaan. Tämä
oli pääjuoni, sivuseikat ajallaan itsestään selviäisivät.

Molemmin puolin paulat siis oli viritetty, sattumus oli ratkaiseva
ken voittajana saaliin korjaisi.

Jo sarasti hääpäivän aamu. Kiukkuisina ja häähommista ylen
uuvuksissa sinä aamuna herättiin. Koska vesimatkoja on vaikea
tarkoin laskea, saapuivat ensimäiset vieraat ennen aikojaan, vaan
niitä ei kukaan ollut huomaavinaankaan. He kuhnivat sentähden pitkin
mäkiä kuin kuokkavieraat. Karlsson hulmusi paitahihasillaan laseja
pyyhkien, pulloja availlen, kynttilöitä jalkoihin asetellen ja
milloin missäkin askareessa. Morsianta vasta puettiin. Huonekalut
ryhmöttivät tuvan peräseinämällä kuin huutokaupan varalle. Tupa oli
lehvillä koristeltu, lattia puhtaaksi pesty. Viirisaikassa liehui
pursimieheltä lainattu tullilippu. Koivut olivat kahdenpuolen tuvan
ovea, ja yläpuolella seinämällä puolan varsista ja päivänkakkaroista
tehty seppele ja kruunu. Ikkunoissa loisti kauniine leimoineen pitkät
pullorivit kuin parhaassa väkijuomamyymälässä. Karlssonin toimesta
täten oli järjestetty, sillä hän rakasti koreita värejä. Päivän
säteiden tavoin loisti kullankarvainen punssi vihreiden ikkunalasien
läpi, ja konjakin purppura paistoi kuin hiilituli ahjossa, korkkien
hopeanhohtoiset koterot säkenöivät kuin uudet neljänkolmatta äyrin
kappaleet. Vastustamattomalla voimalla akkunat vetivät muutamia
nuoria miehiä puoleensa. Ihmetellen ja ihaellen he siinä seisoivat
kuin suuren kaupungin puodin ikkunassa. Oikeinpa kurkkulakea rupesi
repimään.

Kahden puolen ovea oli kaksi kuudenkymmenen kannun astiaa. Siinä ne
törröttivät kuin tykit linnan portilla, toisessa viinaa, toisessa
sahtia. Näiden taa oli kaksisataa olutpulloa kartioiksi kasattu
kuin tykkien luodit. Uhka-uljaalta tuo näytti, ja korkinavain
vyöllä pursimies Rapp siinä käveli, ylvästellen ja kuin hyväkin
sotakapteini huostaansa uskottua sotavarastoa järjestellen. Tynnyrit
hän oli koristellut kuusen oksilla ja varustanut rautahanikoilla.
Tuon tuostakin hän löi pamahutti tulppavasaralla astioita, jotka
kumisten vastasivat olevansa täpö täynnä jaloja nesteitä. Pulska
tuo juomanlaskija juhlapukineissaan olikin. Sininen verkatakki
suli somasti solakan vartalon ympärille, valkoiset housut olivat
jalassa, kiiltonahkainen lakki päässä. Miekkaa hän vaan puuttui.
Moukat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, joten hänelle hyvin sopi
toinenkin luottamusvirka näissä pidoissa. Järjestysmiehenä hänen tuli
ehkäistä mahdollisesti sattuvia tappeluja, estää vallattomuutta ja
tarvittaessa heittää kinastelijoita ulos. Vauraampien talollisten
pojat olivat häntä halveksuvinaan, mutta silkkaa kateutta se oli.
Olisivat kyllä itsekin halusta virkatakissa upeilleet, jos eivät
pamppua ja ärhäköitä meritykkimiehiä olisi pelänneet.

Kaksi isoa pataa lekotti kyökin liedellä kahvissa, ja kahvia
jauhoivat rämisten ja niristen lainatut myllyt. Sokeritopat
paloiteltiin pienemmäksi käsikirveellä, ja kahvileipää oli isot
kasat ikkunalaudoilla. Milloin mitäkin noutaen piiat tepsuttelivat
tuvan ja ruoka-aitan väliä. Viime mainittu huone oli täpösen täynnä
jos jonkinlaisia leivoksia ja paisteja, vehnäsiä oli suuret säkit.
Kammarin ikkunasta välähtelivät vähäväliä morsiamen valkoiset
paidanhihat ja läpäjävät tekoletit, kun hän palvelustytöille ohjeita
ja neuvoja huuteli.

Purjeitten luku lahdella karttui. Toinen vene toisensa perään laski,
kiertäen pitkän mutkan laiturin ohitse, pyssyjen paukkuessa rantaan.
Kotvanen vielä kuhnailtiin ja nahjusteltiin talon likitienoissa,
ennen kuin lähdettiin suojaan.

Professorin perhe oli edellisenä päivänä joutunut lähtemään jonnekin
vieraisille. Professori itse oli kotosalla ja oli uhannut olla
häissäkin saapuvilla. Olipa vielä suosiollisesti luvannut luovuttaa
salinsa juhlamenoihin ja nurmikot tammien alla häävieraiden
kestitsemiseen. Pitkät pöytärivit olivat jo valmiina valkoisine
liinoineen, sokeriastioineen, kahvikuppineen ja talehikkoineen
vieraita odottamassa.

Pihamaalle ryhmittyi vähitellen hääväki. Joukosta näkyi Rundqvistkin,
tukka juhlan kunniaksi hylkeenrasvalla voideltuna, parta ajettuna
ja musta nuttu yllä. Hän piti velvollisuutenaan huvitella vieraita
laskettelemalla ivallista leikkiä kulloin kustakin. Normanille
ja pursimies Rapille oli tervehdyslaukausten ampuminen uskottu.
Harjaantuakseen toimeen Norman par'aikaa tuvan nurkan takana ahkeraan
opetteli vanhalla pistoolilla, ruutipatruuneja räjähytellen.
Paljepelistään hänen täksi juhlaa oli täytynyt luopua, sillä
paikkakunnan mahtavin viuluniekka, eräs räätäli Fifångin kylästä, oli
pyydetty soittajaksi, eikä tämä lainkaan suvainnut poropeukaloiden
tunkeutumista hänen taiteensa alalle.

Nyt tuli pastori ja ylen iloisella häätuulella tuntui olevankin,
vanhan hyvän tavan mukaan valmiina pilan tekoon morsiusparin kanssa.
Karlsson otti hänet vastaan kynnyksellä ja lausui tervetulleeksi.

-- No otetaanko kirkkoon samalla? tervehti ilveillen pastori.

-- Oh hitto! -- Ei niin kiirettä kirkkoon! vastasi sulhanen
ujostelematta.

-- Oletko siihen niin varma? irvisteli pappi vieraiden nauraa
hohottaessa. -- Minä olen aikanani vihkinyt, ristinyt ja kirkotellut
samoissa häissä, mutta nepä olivatkin ripeätä väkeä, todella perin
kykeneviä toimeensa. Pilaa puhumatta, miten on morsiamen laita?

-- Tuota, ei ainakaan vielä mitään hätää ole, vaan ei tuo kuinkaan
kaukana sentään liene, vastasi Karlsson, ja vei sielunpaimenen
kirkkoväärtin emännän ja Avassan lesken väliin istumaan, joiden
kanssa pastori rupesi lopikoimaan ilmasuhteista, kalastuksesta ynnä
muusta.

Professorikin liittyy häävierasten joukkoon. Hänellä on musta
silkkilakki päässä, valkoinen huivi kaulassa ja musta hännystakki
yllä. Pastori anastaa heti hänet vertaisenaan säätyhenkilönä
seuraansa. Heidän keskusteluaan ämmät pörhössä korvin kuuntelevat
perinvakuutettuna siitä, että professori on korkeasti oppinut mies.

Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan
Kusti saataisiin käsiin.

-- Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.

Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.

-- Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.

-- No missä hän on? ilkkui pastori.

-- Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle
kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt
juomaan!

-- Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, -- jos hän on
huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona,
missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian
sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?

Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli
hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis
lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi
ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen,
morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka
kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä,
pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat
näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi
juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa
paukkuessa.

Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa
olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet
salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja
sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat
asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja
keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään
rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa
suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski
kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä
siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.

Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin
uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut
alushameet kahahtivat -- muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina
vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.

Tämä lausui vihdoin juhlallisesti:

-- Pitkästyttämään jo rupee tämä vartoominen. Kun hän ei jo ole
tullut, niin ei hän tulekkaan.

Pappi alkoi lukea: Rakkaat ystävät, avioliitto on Jumalan asettama...

Toimitus oli jo hyvällä alulla. Vanhemmat naishenkilöt itkivät
koiruohoa haistellen; miehet ryähtelivät tuon tuostakin. Silloin
kartanolta äkkiä kuului pamaus ja ikään kuin pullojen pirstautumista.
Kuunneltiin kotvanen, sitten toimitus jatkui entiseen tapaan.
Karlsson yksin näytti levottomalta, vähäväliä syrjäsilmällä vilkuen
ikkunaan. Pam! pam! pam! kuului toistamiseen pihamaalta, aivan
kuin samppanipulloja olisi avattu, ja pojat rupesivat ovensuussa
hykättämään. Tästä huolimatta menot jatkuivat. Minä kysyn sinulta
Juhana Eerikki Karlsson Jumalan ja tämän pyhän seurakunnan läsnä
ollessa tahdotko ottaa tämän Anna Eeva Flodin aviovaimoksesi
rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisessä? Mutta vastauksen
sijasta nyt ulkoa kuului hirveätä räikkinää ja lasien murskautumista.
Rakki rupesi hurjasti haukkumaan.

-- Kuka siellä ulkona pulloja avaa, häiriten pyhää toimitusta? huusi
pastori julmistuen.

-- Sitäpä minäkin tässä juuri arvelin kysyä säesti Karlsson kovin
levottomana. -- Pursimieskö se siellä koiran kuria tekee?

-- Mitä, eläpäs syytöntä säti! nuhteli Rapp ovensuusta.

Pam! pam! pam! kuului yhtä mittaa.

-- Menkää herran nimessä katsomaan mikä siellä on! Eihän vaan mitään
onnettomuutta liene tapahtunut, huusi pastori. -- Jatketaan sitten.

Toiset syöksyivät ulos, toiset ahtautuivat oven suulle.

-- Oluthan siellä paukkaa! Olut on ruvennut happanemaan! huusi joku.

-- Ollu, ollu halkke, toisti professori.

-- No mutta kuka tomppeli on pannut oluen auringon paisteeseen?

Kuin kuularuiskut olivat olutpullot sinkoilleet pihamaalle, paukkuen
ja sähisten, ja vaahtona olut nyt virtaili nurmea myöten.

Toimituksen keskeytyminen, joka arvatenkaan ei hyvää tiennyt, teki
morsiameen kovin kiusallisen vaikutuksen; sulhasta vähin moitittiin
huonosta järjestyksestä, mutta Karlsson syytti Rappia, joten näiden
välillä oli syntyä tappelu. Pastori oli vihoissaan pyhän toimituksen
keskeytymisestä, mutta pihasalla pojat tyhjentelivät pullojen
pohjia, vieläpä erehdyksissä sellaisiakin, joista vaan tulpat
olivat lauenneet. Vihdoin olivat kaikki toistamiseen koolla, mutta
hartaus oli entisestäänkin heikommaksi haihtunut. Pastori uudisti
äskeisen kysymyksensä, ja toimitus päättyi ilman pahempia häiriöitä,
jos lukuun ei oteta porstuassa rehkiväin poikain tavan takaista
tirskutusta.

Kun vastavihityitä oli onniteltu, lähdettiin tuota pikaa salista ja
käytiin kahville. Raskaana ja sakeana tuvasta tulvaili kuihtuneille
kukille, koiruoholle ja hielle hajahtava ilma.

Papin ja professorin väliin istuutui nyt Karlsson; morsiamella ei
ollut rääpyä istahtaa, täytyi alati valvoa vieraiden kestitsemistä.

Kirkkaana paistoi heinäkuun aurinko, ja yhä raikkaammiksi kävivät
mielet tammien suojassa. Vehnäiskahvit oli jo juotu, oli puolikasten
vuoro, ja viina valui virtanaan.

Pöydän päässä sulhanen tarjosi punssia, jota ei kukaan pahonut. Aimo
kulauksia otti muiden muassa pastori kahvikupistaan; punssi ei ollut
vallan jokapäiväistä juomaa.

Ja kuin tuhka tuuleen hävisivät papin ja Karlssonin väliset vanhat
vihat. Yhtämittaa he kilistelivät; ja pastori kiitteli Karlssonia,
tarinoiden mielin kielin hänen kanssaan siltä professoria
unohtamatta. Nyt oli harvinainen tilaisuus seurusteluun sivistyneen
miehen kanssa. Keskusteluaineista vain pyysi tinka tulla. Pappi ei
lainkaan ymmärtänyt musiikkia, ja professori koki kohtelijaisuudesta
pysytellä jumaluus-opillisella alalla, jolta taas hänen uusi
tuttavansa kynsin hampain pyrki pois. Huolimatta kielisuhteiden
synnyttämistä hankaluuksista, tahtoi keskustelu rakoilla siitäkin
syystä, että professori ei juuri ollut tottunut tunteitaan
ilmaisemaan paljon muuten kuin musiikissa.

Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan
puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa
alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa
puhuakseen professorin kanssa musiikista.

-- Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan
näpsäytellen -- mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan
minäkin, tavallani tietysti.

-- Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi
Karlsson.

-- Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, -- vaan eipä siltä
että se Karlssoniin koskee, -- koettakaapas tätä viulua, herra
kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä;
Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.

Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui
hymähtäen:

-- Okke hyve, okke hyve!

-- Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa
asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos
näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, -- räätäli koetti kuiskata,
mutta sattuikin vahingossa huutamaan -- jos näiden tollojen kanssa...

-- Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.

-- Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka
meille sitten soittaa!

-- Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!

-- Eikö minua juominkeihin muka olekaan kutsuttu, vai joko varot
varasi loppuvan, sen saituri?

-- Istuhan Rietu, eläkä ole milläskään! Rauhoitu, käski pastori, --
muutoin saat selkääsi!

Soittoniekka ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Taiteesta piti hänen
kaikin mokomin jutella, ja todistaakseen, että hänen viulunsa toden
perästä oli erinomainen, liirutteli hän kielillä.

-- Kuulkaa, herra kammarisoittoniekka, kuulkaa basson jylkeätä ääntä,
se soi kuin pienet urut!...

-- Tukkikaa sen suu!...

Pöytien ympärillä syntyi liikettä ja jymäkkätä. Silloin joku huutaa:
Kusti on täällä!

-- Missä? Missä?

Liisa ilmoittaa nähneensä hänet halkovajan luona.

-- Ilmoita minulle heti koska hän saapuu, käskee pastori, -- elä
ennemmin eläkä myöhemmin, muista se!

Totilasit ovat jo reilassa, ja pursimies Rapp availee konjakkipulloja.

-- Kutakuinkin nopeaanpa tässä riennetään, kursaili pappi, mutta
Karlssonin mielestä kävi kaikki niinkuin piti.

Rapp luikki miehestä mieheen, salavihkaa vieraita yllytellen
kilistelemään pastorin kanssa. Pian olikin pastori tyhjentänyt
ensimäisen lasinsa ja oli jo toista tekemässä.

Silmät pyörivät hänen päässään ja suu matustaa. Karlssonia tähystää
hän tarkoin päästäkseen siitä selville eikö mies jo alkanut olla
vähän niinkuin hienossa tikussa. Mutta näköä rupesi hämärtämään,
jonka vuoksi hän vaan kilisteli vanhan vihollisensa kanssa.

Nyt Liisa huutaa:

-- Hän on siellä, hän on siellä!

-- Mitä hittoja, joko hän on siellä!

Pastori oli peräti unohtanut mistä oli kysymys!

-- Kuka siellä on, Liisa? huudettiin miehissä.

-- No kah, Kusti! Kukas muu!

Pastori nousi, astua hynttäili tupaan ja toi sieltä ujostelevan
Kustin, jonka väkisten istutti pöydän päähän. Pojan malja juotiin
"eläköön" huutojen kaikuessa. Kusti muutti sitten Karlssonin luo ja
kilisti sanoen: -- no, onneksi sitten!

Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan
laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta
myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi
ilahutti.

-- Ja usko pois, päätti hän puheensa, -- sille, joka oikein tahtoo
vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.

Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin
Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.

Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät,
räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä
täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn
laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.

Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli
tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia
kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja
kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja
läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret
saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:

-- Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!

-- Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. -- Emmehän me ennen
kuin pastori...

-- Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin
mahdotonta on ilman heitä alkaa!

Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen
koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi,
hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys
painosti.

-- Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton
ääni.

Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja
aivan oikein -- täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä
ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon
asianomaisiin.

-- Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!

-- Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me
täältä aikanamme joudumme!

-- Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi,
hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!

-- Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!

Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo
olevan hyvällä alulla.

Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja
tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja
pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.

Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli
leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän
loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi
veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:

-- Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!

Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän
kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään,
muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso
hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen:

-- Hyvät ystävät! Me vietämme tänään iloista juhlaa.

Puhuja rupesi siirottamaan Karlssoniin päästäkseen juhlan laadun
ja tarkoituksen perille. Hänen henkensä näytti harhailevan kaukana
avaruudessa, vuodenaika, paikka, syyt, vaikuttimet, kaikki sulivat
yhteen sumuiseksi varjokuvaksi. Karlssonin irvistelevistä kasvoista
ei hänelle lainkaan ollut ohjaavaa apua. Hän tuijotti avaruuteen
ikään kuin johtavaa aatetta sieltä tavoitellen. Vihdoin välkkyvä
katse kiintyi tammien oksilla killuviin lyhtyihin. Aivan niin,
joulukuusi, arveli pastori, nyt ollaan tolalla.

-- Tämä valon riemujuhla, hän alkoi, -- jolloin päivä pakkasta
pakenee, ja lumi -- hän näki valkoisen pöytäliinan leviävän suureksi,
äärettömiin ulottuvaksi lumivaipaksi... -- hyvät ystävät, kun
ensimäinen lumi laskeutuu verhoamaan syksyn likaa... ei, luulenpa
teidän tekevän minulle kuria...! Pastori kääntyi vieraisiin selin.
Herpoontunut ruumis runnahti, väsähtänyt vartalo lyngistyi, ja puhuja
oli pöydästä poistettava.

-- Pastori on hieman vilustunut! lausui Karlsson -- hän suvaitsee
lähteä levolle! Vieraat tekevät hyvin ja alkavat!

Pitkästyttävästä odottamisesta tuskistuneet, nälkäiset vieraat
karkasivat ruuan kimppuun ja pastori jätettiin omille hoteilleen.

Tämä teki lähtöä yösijalleen, professorin vinnikammariin.
Todistaakseen olevansa selvä hän ei huolinut apua, jopa uhkasi
hyvänsuontoisille auttajille selkäänkin, joll'eivät jättäisi
häntä omiin rauhoihinsa. Ikkunasta kiiluvaa valoa kohti hän lähti
hoipertelemaan, lyhty lerkkuen polvien kohdalla, selkä kumarassa
kuin olisi etsinyt kastematoja kosteasta nurmesta. Mutta veräjälle
saavuttuaan hän kaatui ja suistui niin pahasti sen pieleen, että
lyhty särkyi ja valo sammui. Hän pyrki takaisin seisoalleen, mutta
oli nyt kuin säkissä, ei omaa kättänsä nähnyt. Hän lyykistyi
polvilleen. Ikkunassa palava kynttilä johti kuin tulitorni, ja hän
luuli astuvansa eteenpäin. Mustat housut kastuivat polvista ja
polviluita pakotti aivan kuin ne olisivat kiviin kolahdelleet.

Vihdoin hänen kätensä alkavat hapuilla jotain suurta, pyöreätä ja
kosteata; hän tunnustelee ja hapuroi. Käteen pistää joku naula tai
muu, siihen sattuu veneen hankatappi tahi sen semmoinen; samassa
hän kuulee veden kohinaa ja kastuu pahanpäiväiseksi. Luullen
pudonneensa järveen hän kavahtaa mastoon kiinni, jonka sanomattomaksi
mielihyväkseen sittemmin huomaa ovenpieleksi, kaatuu nurin niskoin
porstuaan, loukkaa polvensa portaisiin ja kuulee piian huutavan: --
Herra Kiesus! sahti! Ja himmeästi tuntien tehneensä jotain pahaa
hän kömpii voimainsa tiestä portaita ylös, avain sattuu käteen, ovi
aukenee sisään päin, ja hän romahtaa huoneeseen, johon on tehty vuode
isoon kahden maattavaan sänkyyn. Vielä oli voimia siksi, että pääsi
sänkyyn. Siihen hän suistui saappaineen päivineen, veti peitteen
korvilleen, joten luuli pääsevänsä vainoojiansa piiloon, jotka
huutaen etsivät häntä tuolta alhaalta; vielä hän oli kuulevinansa
huutoa sahdista, mutta sitten tuntui siltä, että hän sammui tai
kuoli tai hukkui. Välipäin hän tointui, oli syttyvinään, nousevinaan
vedestä, elävinään ja seisovinaan joulupöydän ääressä, mutta
uudelleen hänet puhallettiin sammuksiin kuni kynttilä, hän sammui,
kuoli, kastui ja upposi.

Tammien suojassa illastettiin raikkaan mielialan vallitessa ja oluen
ja viinan viljoin vuotaessa. Pastoria ei muistanut enää kukaan. Kun
kulhot ja kupit oli tyhjennetty, lähdettiin tupaan tanssimaan.

Morsian olisi lähettänyt maistiaisia hääpöydältä pastorille
kammariin, mutta Karlsson vakuutti, että sielunpaimen tällä erää ei
ollut mitään muuta kuin lepoa vailla.

Kusti oli jättänyt liittolaisensa oman onnensa nojaan, nähdessään,
että yhteinen vihollinen heidät jo viekkaudellaan oli voittanut.
Harvoin häisiä päiviä, hän ajatteli ja huvitteliin tarmonsa takaa,
sammuttaen vihansa liekkejä Bakkos-jumalan ilomehuilla.

Riehkeä tanssi pani lattian palkit ryskien huojumaan, ja tosissaan
soittoniekkakin työtänsä teki pesävalkean luona; avoimissa ikkunoissa
jäähdytteliivät hiestyneimmät yön raittiista ilmasta nauttien.
Pihatöyryllä vanhat iloitsivat, hurakasta tupakoiden, juoden ja
leikkiä laskien.

Mutta niittyjen ja kumpujen kosteita heinikoita poljeskeltiin,
parittain kulkien tummasilmäisten tähtien suruvoittoisesti
tuikkiessa. Hyvähajuisten heinäin sylissä ja sirkan siksuttaessa
sammuivat tuvan lämpimän, ohraviinan ja soiton sytyttämät lieskat.

Sydänyön kerkeät tunnit luiskahtelivat tiehensä, ja itäinen
taivas jo rusotti; otavaa ei näkynyt enää, jo häipymistään häipyi
seitsentähtinenkin, kunnes kokonaan katosi, sorsat käkersivät
kaislikossa ja lahden laineettomaan kalvoon kajastui kimallellen
aamukoi. Kotvasen kuluttua pilvet pimittivät ruskon ja taasen oli yö.

Nyt kajahti kyökistä kuin sotahuuto: keittoviina! keittoviina!
Kulkujärjestyksessä tulivat miehet kantaen kattilata, jossa palava
viina liekehti, viulunvinguttajan marssia soitellessa.

-- Ja ensimäinen lasi pastorille! huusi Karlsson, joka aikoi
kostonsa loistavasti lopettaa. Myrskyisillä suosionosotuksilla
ehdotus hyväksyttiin. Nyt lähdettiin professorille ja kavuttiin
portaita ylös mikä minkin verran hoippuen. Avain oli ovella.
Miehet kömpivät sisään, vaikka olivat melkein varmat siitä, että
pastori lyöden ja piesten heille tervetuliaisia tekisi. Huone oli
tyhjänä. Viinakattilan väikkyvä valo valaisi sängyn, joka oli
koskematta. Onea aavistus pöyristytti Karlssonia, mutta hän salasi
epäluulonsa ja ilmoitti nyt muistavansa pastorin hänelle sanoneen,
että hän itikoiden vuoksi aikoi nukkua navetan ylisellä. Karlssonin
kesken kiireen tekaisema selitys lopetti arvailemiset ja hajoitti
epätietoisuuden kuin tuhkan tuuleen. Kun heinäparveen ei saanut tulta
viedä, luovuttiin alkuperäisestä suunnitelmasta ja juhlasaatto lähti
mäelle, missä uhri pantaisiin toimeen.

Jätettyään isännyyden Kustille ja jouduttuaan Rapin kanssa
kahden kesken Karlsson ilmoitti juomanlaskijalleen hirvittävät
aavistuksensa. Kenenkään tietämättä salaliittolaiset hiipivät
portaita ylös morsiuskammariin, tulitikut ja kynttilän tynkä taskussa.

Kun Rapp sai tulen viritetyksi, kohtasi miehiä morsiusvuoteelta niin
ilettävä näky, että se voitti Karlssonin synkeimmätkin kuvitelmat.

Reikäneuloksilla koristetulla, valkoisella päänaluksella lepäsi, suu
sepiselällään, pörröinen pää.

-- Katso nyt tuota riiviötä, tirskui Karlsson. -- En sentään olisi
uskonut, että tuo roisto niin siaksi heittäytyisi. No, Jumala
nähköön! Ja saappaatkin sillä konnalla on jalassa!

Mikäs nyt neuvoksi? Miten potilas saataisiin huoneesta häneen
koskematta, vieraiden siitä vihiä saamatta, ja ennen kaikkea
morsiamen mitään huomaamatta.

-- Se on ikkunan kautta hinattava! keksi Rapp. -- Me kiinnitämme
hänet taljaan ja laahaamme hänet veteen. Sammuta kynttilä! Minä
noudan luuvasta kalut.

Ovi lukittiin ulkoa, avain otettiin ovelta; sitten kierrellen ja
kaarrellen luuvaan. Karlsson vakuutti ja vannoi, että hän antaisi
riitaveljellensä "kuin isän kädestä", jahka hänet ensin saisi
kunnialla ulos.

Löydettyään riu'ut, nuoran ja väkipyörän he saapuivat kiertäen tuvan
taitse, ison-tuvan päätyseinämälle, pastorin ikkunan alle. Rapp
pystytti tikapuut, sitoi riu'ut ristiin, yhdisti päät ruoteella,
jonka kiinnitti räystääseen. Sitten hän laati raksin, sitoi kiinni
väkipyörän, ja puikahti itse ikkunasta huoneeseen. Karlsson odotteli
alhaalla, keksi kädessä.

Vähän aikaa ähkäen ja puhkaen kammarissa työtä tehtyään, Rapp pisti
päänsä ulos komentaen: hinaa!

Karlsson hinasi eikä aikaakaan, ennen kuin musta esine ilmaantui
ikkunaan.

-- Hinaa tiukkaan, komensi Rapp. Karlsson teki niinkuin käskettiin.
Riukujen haarassa roikkui jo pastorin hervoton ruumis, kuin hirtetyn
pitkäksi venyneenä.

-- Hellitä! komensi Rapp. Pitele!

Mutta Karlsson oli jo laskenut nuoran kädestään, ja pastori oli
tupsahtanut kuin mallassäkki polttiaisiin ääntäkään päästämättä.

Samassa tuokiossa pursimies kiipesi tikapuitansa myöten maahan,
korjasi pois telineet, ja sitten pappi taas yksissä neuvoin
laapustettiin rantaan pesulaiturille.

Kun tultiin veden äyräälle, ähmi Karlsson:

-- Nyt saat kylpeäksesi, senkin raato!

Ranta oli laito, mutapohjainen ja vuosikausien kalan sotkut olivat
siihen keräytyneet. Rapp tarttui hänen vyötäistensä ympärille
tekemäänsä silmukkaan ja viskasi hänet järveen. Pastori rupesi
äläjämään kuin tapettava porsas.

-- Hinaa! komensi Rapp, kun väkeä alkoi kokoontua mäelle ja muutamia
rantaan päin juosta.

Mutta Karlsson laskeusi polvilleen nukkunutta liejussa
vierittelemään; hän ryvetteli mustat vaatteet saveen, jott'ei enää
jälkiäkään näkynyt morsiusvuoteella tapahtuneesta onnettomuudesta.

-- Mikä siellä on? Mikä kumma! huusivat paikalle saapuvat miehet.

-- Pastori on kaatunut järveen! Ohoi! vastasi Rapp, vetäen maalle
huutavaa pappia.

Siihen kokoontuivat kaikki häävieraat. Karlsson rupesi nyt
jalomielisen pelastajan ja armelijaan samariitan osaa näyttelemään.
Hän oihkaili ja päivitteli käyttäen kotipuolensa murretta, niin kuin
ainakin kun oikein uskottavalta tuli näyttäytyä:

-- Outtako kummempoo kuulleet! Kun sattumalta tulen rantaan, kuulen
ve'estä pulikoimista ja puipotusta, jotta luulin hylkeen siellä
elämöivän; mutta ihmeekseni löyvän sieltä meijän oman pienen
pastorin. Herra Jiessus, huusin minä purs'miehelle, -- sehän taitaa
olla ite Nordströmin pastori, joka siinä siipiään räpyttelee! Ja
siittä minä sanoin Rapille: Juokseppas nuoran peä! Ja Rapp toi
nuoran. Mutta kun tuo lihava ruumis pingoitettiin raksiin, niin
tämäkös älähymään kuin tapettava porsas. Kahtokoo nyt missä siivossa
se on!

Pastori oli todellakin tuiki ruokottoman näköinen, ja miehet
katselivat sielunpaimentaan häviämättömän kunnioituksen sekaisella
inholla ja kokivat kiireimmän kautta korjata hänet suojaan.

Tätä tarkoitusta varten pastori nostettiin kahdesta airoparista
tekaistuille sapilaille, ja neljä tukevata miestä kantoi hänet
luuvaan kuiviin puettavaksi.

Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja
kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:

    Veikot, veikot väistykää
    Vanhan Smit'in tieltä!
    Urhon aimon Bakkuksen
    Kalma korjas' meiltä!

Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka
hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja
Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin
käsiinsä.

Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja
surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta
huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota
iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta
lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas --
ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan
juovuksissa -- hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi
suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että
hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen
mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu,
vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi,
eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.

Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä
hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan
"hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti
ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja
valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni
ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet
olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi
ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita
kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle
otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä
hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä
värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan
hän kääntyi huoneeseen.

-- Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän
itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita
sängystä.



Kuudes luku.

Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle,
ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.


Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin
väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi
niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa
ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä
edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä
oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma
naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden
kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan,
ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt,
päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui
muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset
saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin
läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli
lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi
välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä
piippu hampaissa sitä valvoen.

-- Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; -- sen olen lehdistä
lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.

-- Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti,
joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja
tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä
isäkseen tunnustanut.

-- Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä,
että hän suo minun viisastua päivä päivältä!

Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa
yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän
joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti
se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai
sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan
kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona
oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli
vastannut.

-- Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; -- tällä kertaa sinun
pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: -- Karlsson,
hän sanoi, -- elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin
puolin järkimies, hän sanoi.

Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita.
Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan
kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda.
Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä.
Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni
jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin
viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi
ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista
metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja
pulskaa väkeä.

Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt
semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen
ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä
kaikkeen, mikä merta koski.

Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän
viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi,
kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja
teki pitkiä purjehdusmatkoja.

-- Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen
etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun
tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä
rappeutuvan.

-- Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa
maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli
kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan
lauseensa kuin säätykokousten puhujat.

-- Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.

-- Metsä on harvennettava, jos mieli sillä hyötyä! Sitä mieltä on
ainakin järkiperäinen maanviljelijä. En minä muuta tiedä.

Karlssonilla ei ollut muuta neuvoa. Kuinkas sitten muilla!

Maanviljelys jäi Rundqvistin huostaan, karjanhoito Liisalle.
Ja Rundqvist pani pellot heinää kasvamaan, veteli pientareilla
aamiaisruokalepoja puolille päiville asti, nautti toiset ruokalevot
pensaikossa puolilta päivin iltaiseen ja teki taikoja, kun lehmät
alkoivat ehtyä.

Kusti liikkui vesillä entistään uuraammin ja solmitsi uuden
metsästysliiton Normanin kanssa. Kotvan oli kestänyt tuota
harrastusta, joka kaikki kädet ja jalat oli pannut liikkeelle, nyt
se oli kokonaan haihtunut; toiselle raataminen ei ajan pitkään
ketään tyydyttänyt, ja sentähden talouden toimia tehtiin veltosti ja
ätöstämällä.

Syksymmällä, pari kuukautta häistä, synnytti Karlssonin vaimo
ennenaikuisen, kuolleen sikiön. Tämä pikku tapahtuma oli vähällä
kaataa Karlssonin purren, jonka purjeet hiljattain olivat olleet
pulleana myötätuulesta. Seuraukset olivat sitä paitsi arveluttavat,
ja lääkäri vakuutti, että nyt oli loppu; toisia ei enää syntyisi.

Asiain näin ollen Karlsson aikojen takaa joutuisi eläkkeelle. Kun
muori sitä paitsi lapsivuoteestaan oli raihnastunut, niin aseman
muutos miestä jo ennenaikojaan uhkasi. Nyt oli siis aika tyystin
käytettävä, hankittava "ystäviä väärästä mammonasta", koottava
riiheen ja huomispäivästä surtava.

Karlsson tuli taas entisille evilleen. Maanviljelys oli tuota pikaa
parannettava; minkä tähden, se ei kehenkään koskenut. Rakennuspuita
kaadettiin, sillä uusi tupa oli rakennettava; minkä tähden, siitä hän
ei kenellekään huolinut tiliä tehdä.

Normanin metsästyshalu oli kiireen kautta kukistettava ja kumppani
hänestä vieroitettava; ja Rundqvist saatiin satimeen ja narrattiin
työhön uusia etuja lupaamalla. Kynnettiin, kylvettiin, kalastettiin
ja tupaa salvettiin; kunnallistoimet jäivät sikseen.

Perhe-elämää Karlsson sen ohessa viljeli; oleskeli eukkonsa
luona kotosalla, luki tuon tuostakin ääneen sanasen raamatusta
ja virsikirjasta; puhutteli häntä sydämellisesti ja vetosi hänen
jaloimpiin tunteihinsa, itsekään oikeastaan tietämättä mitä tuolla
tarkoitti. Muori piti seurasta ja kuunteli mielellään valmista;
pani arvoa pieneen kohteliaisuuteen ollenkaan huomaamatta mitä nämä
kuolemanvalmistukset tiesivät.

Oli talvisilta. Lahti oli jäässä, ulapoita ei päässyt kulkemaan,
neljätoista päivää oli jo vankina oltu naapuria näkemättä, kirjettä
tai sanomalehteä saamatta. Yksinäisyys ja lumen paljous painosti
mieltä, ja pitkältä yöltä sai vaan vähäsen valmista. Väki oli
kyökissä ja muiden mukana Kusti. Loimottavan pesätulen valossa pojat
kutoivat nuottaa, tytöt kehräsivät ja Rundqvist vuoleskeli lapion
vartta. Päivän pitkään kasaantuneet kinokset olivat jo ylimmäiset
ikkunalasit peittämäisillään, jotta keittiö oli kuin ruumishuone,
ja joka neljännestunti jonkun miehen oli lähdettävä lunta ovelta
luomaan, ett'ei jäätäisi lumen alle. Tietäkin täytyi sen verran
tehdä, että pääsi navettaan lehmiä lypsämään ja vaalimaan.

Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin
päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti
kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn.
Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät
harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen
putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen
upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain
yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen
kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi
äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen
uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta
liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi
tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin
edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli
painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli
innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan
antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi
korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta
kuin sekavata jupinaa.

Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan
häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun
leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.

Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja
kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi
vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän
selvään mitä tuvassa puhuttiin.

-- Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, -- joka
yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin
kunnanmiehen mahtia, -- elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät
yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä
lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan
yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä
parane.

Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan
kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen
vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.

-- Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan
ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä,
ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.

-- No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla,
olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten
tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan
yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!

-- Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni -- koki eukko
sittenkin panna vastaan, -- ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei
suinkaan se...

-- Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva!
Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!

-- Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan
aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt
vastarintaan.

-- No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori
kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.

-- Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen
ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.

Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei
vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää
voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.

Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven
ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat
sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin
tehdyksi.

Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän
puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka
oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää
kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun
sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi
heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.

Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä
tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti
"tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, -- hän
sanoi, -- aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä
huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!

Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita
hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta
ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan
eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian
ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen
sikseen.

Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään,
nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen,
että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin
edespäin.

       *       *       *       *       *

Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi
paikkakuntaan.

Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut
puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta,
hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut
lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.

Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan,
hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon
rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja
sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin
noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.

Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut
kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.

-- Raatakaapas nyt te, -- hän sanoi, niin saatte kokea miltä se
tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!

Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja
siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että
toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria
ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee
syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai
pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai
oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle
se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin
lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien
päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja
kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli
asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan
aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan
silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä,
viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla
liikkuvat veneet.

Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen
olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti
pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas,
ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan
Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.

Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti.
Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli
syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, -- hänen
miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, -- joutuisi mierontielle.
Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei
kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut
kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan
vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa
selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä,
koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin
ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.

Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun
Liisa astui huoneeseen huutaen:

-- Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan
herra, joka kaipaa Teitä.

Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan.
Sitten hän lähti utelemaan.

Tultuaan verannalle yhytti hän professorin ja mustapartaisen,
teräväsilmäisen vieraan herran.

-- Tirehtööri Diethoff tahtoo puhutella Karlssonia, lausui
professori, viitaten kumppaliinsa.

Karlsson pyyhki verannan penkkiä ja pyysi vierasta istumaan.

Tirehtöörillä ei ollut aikaa istua, vaan hän kysyi seisoaltaan eikö
Rågholmen ollut myytävänä.

Karlsson oudoksui kysymystä, koska hän ei jaksanut ymmärtää mitä
mokomalla saarella tekisi, jossa ei ollut kolmeakaan tynnyrinalaa
maata, sekin kivikkoa, ja ainoastaan pikkuruinen tilkku lampaan
laidunta.

-- Teollisuutta varten, vastasi tirehtööri ja kysyi paljonko siitä
pyydettiin.

Karlsson joutui kahden vaiheelle ja pyysi miettimisaikaa päästäkseen
siitä perille mikä ihme saarelle arvoa antoi. Vaan tirehtööri
ei tahtonut, että Karlsson siitä heti saisi tiedon ja hän kysyi
toistamiseen mikä saarella pidettäisiin hintana, tunnustellen
povitaskuaan, jossa paksu lompakko pullotti.

-- Eihän tuo taida hinnalla olla pilattu, arveli Karlsson, -- mutta
muijaa ja poikaa minun ensinnä täytyy puhutella.

Hän näkyi olevan hiukkasen hämillään eikä ollut saada ilmaistuksi
vaatimustaan.

-- Kyllähän tirehtööri itse tietää mitä hän tahtoo antaa, sai hän
viimein sanotuksi.

Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.

-- Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai
Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.

Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja
laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.

-- Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?

Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa
hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka
hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten
lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä
piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli
molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään,
vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.

Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli
kirjoittanut alle.

-- Viisi tuhatta! hän huusi. -- Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui
sadasta.

-- Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna
Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?

Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.

-- Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin
vakuuttavasti kuin suinkin.

Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta
vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.

Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut
ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan
pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.

Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia,
jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa
tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä
työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla
täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.

Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät
vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua
laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se
oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa
hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille
vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti
menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja
puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle,
arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja
silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin
uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi -- kaikki kävisi kuin rasvattu.

Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön
sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi
sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon
nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia,
pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.

Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin,
johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät
luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen,
valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla
patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa
kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty
piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi
ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain
takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin
kemuihin.

Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän
professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa
selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa
kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan --
tahi mieluummin sikarista, -- joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.

Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin,
sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.

-- Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija,
täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.

Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille,
että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.

Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja
Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti
pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.

Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja
Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi
liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä
veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena
paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla
seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine
valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan
viehätysvoimaa.

Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle.
Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan.
Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja
haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren
sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko
saaren halenneen.

-- Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt
ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja
viimein pientä kiveä kuin rakeita.

Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista,
jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen
nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.

Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi,
mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.

-- Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei
puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki
leiviksi muuttuisivat.

-- Hyvä! hyvä!

Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen
rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.

-- Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville
hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.

Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan
tuota prameutta nyt ainakin katsella.

-- Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff,
keksittyään tulijat. -- Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia
esitellen. -- Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!

Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä
totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan
peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään
ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan
hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua.
Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.

Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut.
Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli
suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia
oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin,
jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön
suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja
panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän
juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi,
ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.

Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä,
että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien
epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat
ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen
menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa,
milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen
mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti
hänkin muiden mukana nauroi.

Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin
tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko
pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi
puheilleen hyttiin.

Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa
asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista
vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.

-- Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli
Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi,
ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.

Mutta tirehtöörin käsistä hän ei niin vähällä päässyt. Hänen täytyi
kirjoittaa neljäkymmentä osaketta à sata kruunua Vuolukivi-Osakeyhtiö
Eaglessa. Hänestä tulisi sitä paitsi tilintarkastajan varajäsen.
(Karlsson pyysi tirehtöörin kirjoittamaan hänelle muistiin sen
sanan). Maksuista ei muuta puhuttu, kuin että ne saisi vähittäin
suorittaa.

Sitten juotiin kahvia ja konjakkia ja punssia ja biliner-vettä, jotta
Karlsson vasta kello kuudelta pääsi lähtemään.

Hän pisti kättä kaikille laskutikkaiden päässä seisoville
laivamiehille ja pyysi käymään talossa vasta maihin tullessa.

Neljäkymmentä osakekirjaa taskussa, hän soudatti itsensä kotirantaan
pitäen perää, hieno sikari suussa, ja punssikori polvien välissä.

Kotiin tullessa paisui hän autuuttaan, tarjoten punssia piioillekin,
näytteli osakekirjoja, jotka olivat kuin hyvin isoja valtiopankin
seteleitä; tahtoi kutsua professorinkin kemuihin, vastaten toisten
väitteisiin, että hän, tilintarkastajan varajäsenenä, ehkä oli yhtä
iso herra kuin joku saksalainen viuluniekka, joka ei ollut oppinut
eikä siis mikään oikea professorikaan. Hänen päässänsä pyöri pilven
pitäviä tuumia. Hän aikoi perustaa ison, koko saaristolle yhteisen
hailinsuolaamisyhtiön, kutsua tynnyrin vannehtijoita Englannista,
rahdata laivan, joka toisi hänelle suoloja suoraan Espanjasta asti!
Samassa henkäyksessä hän puhui pääelinkeinosta, sen edustajista ja
tulevaisuudesta, lausui arveluita ja toiveita. Hänen punssiansa
juotiin, hukuttiin savupilviin ja vaivuttiin elähyttäviin unelmiin
Hemsön loistavasta tulevaisuudesta.

Karlssonin päätä rupesi viipottamaan kun hän näin oli kohonnut
ylimmäiselle harjalle. Rågholmenissa tuli niin taajaan käytyä, että
pääelinkeino laiminlyötiin. Karlsson tutustui tehtaankäyttäjään ja
joi kahvia ja konjakkia hänen verannallaan, katsellen työmiesten
touhuntaa saarella. Tehtaankäyttäjä oli entinen vuorivouti,
joka ymmärsi asettautua ystävälliselle kannalle osakkaan ja
tilintarkastajan varajäsenen kanssa; ja hän osasi senkin laskea
kauvanko liike kannattaisi.

Mutta kaivosviljelys vaikutti melkoisesti hemsöläisten ruumiilliseen
ja hengelliseen hyvinvointiin. Kolmisenkymmenen naimattoman työmiehen
läsnäolo alkoi näyttää vaikutuksiaan.

Rauha oli häiritty. Päivän umpeen kuului laukauksia ja pauketta
vuorelta; höyryalukset vihelsivät salmessa, jahtilaivoja tuli,
jotka syytivät suuria merimiesjoukkoja maihin. Illoin työmiehet
saapuivat taloon, kiertelivät kaivoa ja navettaa, urkkivat tyttöjä,
panivat toimeen tansseja; joivat poikien kanssa ja tappelivat tavan
takaa. Talon väkikin elämöi yökaudet, ja päivin sujui työ miten
kuten; niityllä nukuttiin, arinan ääressä torkuttiin. Ja vähä väliä
tehtaankäyttäjä vieraili talossa. Silloin kahvipannu tulelle, ja kun
sille herralle ei saattanut viinaa tarjota, niin konjakkia aina piti
olla talossa. Mutta koska kala ja voi meni hyvin kaupaksi, tulvaili
rahoja taloon niin kosolti, että voitiin elää laajasti ja syödä lihaa
entistä useammin.

Karlsson alkoi lihoa ja oli hienossa hutikassa pitkin päivää
kuitenkaan juopumatta, ja kesä oli yhtämittaista juhlaa hänelle,
jonka aika meni osaksi kunnallistoimiin ja vuoriviljelykseen, osaksi
kartanon ympäristön kaunistamiseen.

Kun Karlsson eräänä syysaamuna varhain kotiutui palosyynistä,
joka oli kestänyt kahdeksan päivää, otti muori hänet vastaan,
kertoen huolestuttavia uutisia. Rågholmenissa varmaankin jotain
oli tapahtunut. Neljään päivään sieltä ei ollut laukauksia eikä
höyrylaivain vihellystä kuulunut. Talosta oltiin riihellä, niin ettei
kukaan ollut saareen päässyt asiata tutkimaan. Tehtaan käyttäjätäkään
ei ollut näkynyt eikä työmiehiäkään liioin tuvan nurkissa. Jotain
olisi siis tapahtunut. Päästäkseen asian perille Karlsson käski
"valjastaa" kuten hänellä oli tapana sanoa, kun tahtoi soudattaa
itseään vuoriviljelykselle. Ruuhen hän oli maalauttanut valkoiseksi,
ja jotta hän perässä istuessaan näyttäisi enemmän patruunamaiselle,
oli hän peräsimeen laatinut taljan vanhasta uutimen nauhasta, joten
hän saattoi istua selkä kenossa viilettämässä. Sitä paitsi hän oli
opettanut Rundqvistin ja Normanin soutamaan laivamiesten tapaan,
jotta komealta näytti, kun hän vesillä liikkui.

Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin
oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.

Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä
näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen
yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin;
ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin,
oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli
poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.

-- Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.

-- Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen,
mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli
hänelle kirje.

Aivan niin. Siellä oli iso kirje tirehtööriltä, joka ilmoitti yhtiön
lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden.
Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne
neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt
maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja
mainitun Karlssonin välillä.

-- Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli
Karlsson. -- No, sama se!

Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista
kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva
kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki
jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä
halutti ottaa ne haltuunsa.

Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi.
Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi.
Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin
tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui
olkapäitään nostellen:

-- Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!

Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin
laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen
suussa kökötti pieni kesäasunto -- huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä
ja leveät lahdenselät saarineen.

Kesä viehättävine unelmineen oli vierinyt tiehensä. Talvi oli
tulossa. Ilma kävi raskaammaksi, upelmat synkeämmäksi, ja
todellisuuden kasvot muuttuivat toisille suopeammaksi, toisille
uhkaavammaksi.



Seitsemäs luku.

Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta
pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.


Vaikka Karlssonin avioliitto oli ollut lyhyt, ei se ollut kaikin
puolin onnellinen. Eukko oli jo vanha, jos kohta ei vielä ikäloppu,
ja Karlssonin vaaralliset vuodet alkoivat. Menneet nelisenkymmentä
vuotta häneltä olivat kuluneet leipähuoliin, eikä hän sitä tyttöä
ollut saanut, jota rakasti. Nyt perille päästyään ja rauhallisen
vanhuuden koittaessa, rupesi liha ängertelemään, kenties siitä
syystä, että viime vuonna oli vähän työtä, ehkä siitäkin, että sitä
oli ylellisesti ruokittu. Hänen mielikuvituksensa ei enää ottanut
aisoissa pysyäkseen, kun hän istui kyökin lämpimässä, ja hänen
silmänsä tottuivat seuraamaan Liisan nuortean vartalon sulavia
liikkeitä. Katse seisattui väliin, laskeutui lepäämään, retkeili
kahakäteen, liihotti tiehensä, palasi jälleen. Vihdoin jäi tytön kuva
silmään, ja menipä hän minne tahansa, niin alati hän näki vaan hänet.
Mutta oli eräs kolmas, jonka silmät myös olivat näkemässä, ei Liisaa,
vaan niitä silmiä, jotka hänessä riippuivat, ja mitä kauvemmin hän
katsoi, sitä enemmän hän luuli näkevänsä, ja siitä syntyi vuotava
näärännäppylä, jota pakotti, ja joka vuoti.

Joulu oli tulossa. Nouseva kuu pani lumipeitteiset puut, lahden
kierän selän ja valkoisen maan kuulakkaasti kumottamaan. Ahnas
pohjatuuli kokoili kuivaa lunta helmaansa. Kyökissä Liisa lämmitti
leivinuunia, Lotta alusti leipää.

Karlsson istui pöydän päässä, polttaa tuprutellen ja kehräten
kuin kissa lämpimässä; hänen silmänsä liekkuivat jälleen, ja
ne lämmitteliivät ja ahmivat, pysähtyessään Liisan paljaille
käsivarsille.

-- Lähdetkö lypsylle, ennen kuin lakaisemme? kysyi Lotta.

-- Eiköpä sinne liene lähdettävä, vastasi Liisa, pani hiilikoukun
nurkkaan ja puki ylleen lammasnahka sielikkonsa.

Sitten hän sytytti navettalyhdyn ja meni ulos. Ja hänen jälkeensä
lähti Karlsson.

Kotvasen kuluttua muori tuli tupaan ja kysyi Karlssonia.

-- Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.

Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.

Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin
lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana.
Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli
pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta
kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä
ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen
päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla
silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita
hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän
suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli
häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.

Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä;
lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä.
Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut
katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka
yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi
herätetty.

Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi,
toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an
veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi,
vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän
takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku
ha'assa-olija veti.

Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan
pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt
kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi
haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat
lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja
tummanvihreä taivas.

Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien
alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille
hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja
kylmi.

Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen,
missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne
veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen,
kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.

Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat,
vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten
yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon
poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen,
ruuppuläjien ja ojain yli.

Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja
vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä
lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin,
mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta
kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa
lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut;
tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että
he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka
sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet
vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi,
kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän
vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi
aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja
mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja
tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi
hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle
jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle,
kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin;
hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi
toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut
vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten
ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin
sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan
missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli,
hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan,
sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja
keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti
vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää
rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin
luokseen.

-- Oletko sairas, äiti? kysyi poika vakaasti.

-- Olen, vastasi eukko läähättäen, enkä parane enää. Sulje ovi
ja mene sifonjeerin luo. Avain on hyllyllä, ruutisarven takana,
tiedäthän.

Kustin mieli meni masennuksiin, ja hän teki niin kuin neuvottiin.

-- Avaa laskuluukku, vedä auki kolmas laatikko vasemmalla ja ota iso
paperikirje... Kas niin... Se tuleen!

Kusti totteli, pian paperi leimahti ilmituleen, kipristyi kokoon ja
hiiltyi.

-- Sulje ovi, poikani, ja lukitse piironki! Pistä avain taskuusi!
Istu sängyn laidalla ja kuuntele, sillä huomenna olen sanaton.

Kusti totteli ja itkeä tihutti vähän aikaa, sillä hän kuuli, että
tosi oli käsissä.

-- Kun minä olen silmäni umpeen painanut, niin sinä otat isäsi
pitsierin, joka on hallussasi ja painat sillä sinetin jok'ikiseen
avaimenreikään, kunnekka lakiherrat tulevat.

-- Entäs Karlsson? kysäsi Kusti epäröiden.

-- Hän joutuu eläkkeelle; sitä häneltä sentään ei voitane riistää,
vaan sen enempää hän ei saa; jos jaksat hänet lunastaa pesästä irti,
niin tee se! Jumalan haltuun, poikani! Vihkiäisiin olisit joutanut
tulla, mutta kai sinulla oli syytä poisjäämiseesikin. Ja nyt kun
minä täältä lähden, tulee sinun menetellä järkevästi. Hopeahelaista
arkkua en tahdo; ota yksi noista, joita on valmiina Slussplanissa;
elä kutsu paljon vieraita, vaan kelloja soitata; ja jos pastori
sanasen suvaitsee lausua, niin tehköön sen ja palkitse sinä hänet.
Anna isävainaasi syöskumipiippu, rouvalle lähetä lampaan puolisko.
Ja sitten, Kusti, nai; ota kainaloinen kana, josta pidät ja ota
vertaisesi. Jos hänellä on rahoja, niin ei nekään haitaksi ole. Elä
nai alhaistosta, ne sinusta tekevät lopun kuin syöpäläiset. Lue
minulle nyt pikkuisen, jotta nukkuisin.

Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.

-- Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.

-- En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.

Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja
hän koki solmita sovintoa.

-- Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. -- No jotain! Elä nyt eto
asiasta vihastu! -- Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?

-- Elä huoli! vastasi muori.

Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska
hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa
ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät,
eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä
Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia
aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut,
sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.

Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä.
Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin
koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti,
säpsähti heti toinen.

Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä,
kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta
olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi
itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja
pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki,
sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja
lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.

Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui
sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.

-- Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.

-- Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti -- minä Hemsön isäntä, --
eläkemiehen rinnalla?

-- Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.

Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi,
naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:

-- Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.

-- Uhkaatko sinä?

-- Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti,
joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.

Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.

-- Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien
tiehensä.

Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja
arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta
virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei
saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa,
jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan.
Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät
toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta
sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä;
ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se
enimmäkseen jäi tekemättä.

Joulupäivä oli harmaa ja sumuinen. Lunta satoi. Kirkkoon lähdöstä
näin kelirikon aikana tietysti ei ollut puhettakaan. Karlsson luki
sen tähden saarnan kyökissä. Jokainen tunsi, että ruumis oli talossa,
ja se karkotti kauvas jouluilon. Ruoka oli huonoa, ei mikään ollut
ajoissa valmisna, eikä kukaan ollut tyytyväinen. Ilma oli tukahuttava
sekä ulkona että sisässä, ja kun vanhus makasi ruumiina tuvassa,
oleskelivat kaikki kyökissä. Oltiin kuin majokkaat, syötiin ja
juotiin; rupeamat maattiin ajan kuluksi. Mikä venyi sohvalla, mikä
sängyssä; ei kenenkään mieleen juolahtanut tarttua klaveeriin tahi
kortteihin.

Toinen joulupäivä oli yhtä raskas ja ikävä kuin ensimäinen; mutta
nyt Flod menetti malttinsa. Hyvin ymmärtäen mitä ikävätä siitä
saattaisi olla, jos toimeen ei ryhdytty, koska ruumis jo alkoi
muuttua, lähti hän Rundqvistin kanssa veistoaittaan ja tekaisi arkun,
joka maalattiin keltaiseksi; käärinliinoiksi täytyi välttää mitä
kotosalla oli. Tuli jo viides päivä. Koska saattoi varmana pitää,
ettei ilma neljääntoista päivään paranisi, täytyi, maksoi mitä maksoi
tuota pikaa toimittaa ruumis kirkolle maahan laskettavaksi. Iso
jataruuhi työnnettiin vesille ja kaikki miesväki hankkiutui matkaan,
tuurilla, kelkoilla, kirveillä ja nuorilla varustettuna. Kuudennen
päivän aamuna lähdettiin tuolle vaaralliselle retkelle. Kun satuttiin
sulaan, niin soudettiin; tuli kierä ulappa eteen, silloin nostettiin
ruuhi kelkoille ja sitten joka mies vetämään; tukalammaksi kävi
kulku jääsohjossa, johon airot huonosti pystyivät, ja ruuhi eteni
vain tuumasen joka vedolta. Toisinaan katsottiin parhaaksi hakata
juova tuurilla ja kirveillä, mutta onneton se joka silloin iski liian
ankarasti tahi joutui juovan ulkopuolelle, missä salainen virta oli
syönyt jään kohvan alta.

Vasta iltapuolella maltettiin haukata vähäsen leipää, sillä isohko
selkä oli vielä taivallettavana. Silmän kantaman alalle levisi laaja,
valkoinen lumivaippa, jonka muutoin tasaisesta pinnasta sieltä täältä
kohosi lumen kattamia kiviä; tummansininen, itäinen taivaanranta
tiesi lumisadetta; varikset tulivat rääkyen mereltä päin painaen
maata kohti yöpuulle päästäkseen; jää kumisi, railot raikuivat, leuto
oli siis tulossa; hylkeetkin möyrysivät meressä. Suivelota ei näkynyt
koko selällä, ja kumminkin kuului allin "allatusta" meren partailta,
mutta kun sieltä neljääntoista päivään muuta ei ollut kuulunut,
eivät hemsöläiset tienneet oliko tulitornin valkeat sammutettu, vaan
pitivät sen varmana näin joulun ja uudenvuoden välillä.

-- Nyt tie taitaa kääntyä pystyyn, virkkoi vihdoin Karlsson, joka
parhaasta päästä oli ollut ääneti.

-- Kääntyköön, mutta kirkolle tästä yhtäkaikki painetaan, lausui
Flod, työntäen kelkkaa. -- Måskläppanissa taas hiukkasen haukataan ja
kurkkujamme kostutetaan.

Ja sitten suunnattiin matka ulapan keskimäistä karia kohti.

Se oli etempänä kuin ensin oli luultu ja muutti muotoansa, mikäli
sitä lähestyttiin; nyt se oli vain sadan sylen päässä.

-- Suivelo edessä! huusi Norman, joka toimitti tähystäjän virkaa. --
Käännä vasemmalle! Kelkat käännettiin vasemmalle, ja alati samaan
suuntaan kääntyen, saatiin kari kierretyksi. Viimeiset auringon
säteet tahi lämpimät pohjavirrat olivat leikanneet jään sen ympäriltä
auki, joten siihen ei päässyt mistään päin. Ilta hämärsi, ei auttanut
aprikoiminen ja Flod, joka oli ruvennut johtajaksi, komensi, että
ruuhi nostettaisiin kelkoilta ja työnnettäisiin suiveloon; samassa
tuokiossa joka kynsi hyppäisi ruuheen ja sitten heti airoihin. Niin
tehtiinkin.

-- Yks, kaks, komensi Flod, ruuhi liukui veteen, keikahti kallelleen,
ja ruumisarkku romahti veteen.

Säikäyksissään Flod ja Karlsson, jotka kulkivat viimeisinä, eivät
hoksanneet hypätä ruuheen ja jäivät jään reunalle, mutta Norman ja
Rundqvist pelastausivat. Arkku oli hatara ja huonosti naulattu, se
täyttyi ja vajosi, ennen kuin kukaan ennätti ajatellakaan muuta kuin
omaa nahkaansa.

-- Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään
oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.

Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään
parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään
vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille
pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.

Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille,
että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen
jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.

Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla
jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus
pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta,
joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.

Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän
katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.

-- Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän -- se
Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, -- hän viittasi itään päin.

Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli
vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin,
ja oli tunnettu purjehdusmerkki.

-- Ja tuossa on Trälskär.

Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi
pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut
rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti
suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.

Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että
näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli
Karlsson hänen perässään.

Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton
korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista
pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja
mustempi pilvipatsas oli noussut.

He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti
kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.

-- Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.

-- Meri se on, tämä vastasi. -- Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa
itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy.
Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!

Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi
jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.

-- Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään
koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa
tuli! Meri on auki!

Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan
pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.

Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas
näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan
putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt
olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi
kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.

Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään
voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään.
Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei
vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana.
Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei
Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista,
manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.

-- Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja
käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.

Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin,
ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin
ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit
kirkuivat saaliin haluaan.

Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän
päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui
äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys,
pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.

Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki
lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan
suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.

-- Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui
pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.

Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän
astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään
vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa,
pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä
ryöstöretkellä.

       *       *       *       *       *

Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja
hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa
yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen
nykäisten huusi:

-- Eerikki! Eerikki!

-- No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.

-- Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! -- -- --

Peläten pitkäveteisiä selityksiä pastori ei enää vastannut, vaan veti
tulta tikulla ja kysäsi toistamiseen mitä tekeillä oli.

-- Joku huutaa puutarhassa! Etkö kuule? Pastori kuunteli ja nosti
nenäkakkulat nokalleen paremmin kuullakseen.

-- Totta tosiaan! Joku siellä on! Kuka sitten lienee -- --

-- Mene katsomaan eläkä vitkastele, vastasi rouva, tuupaten häntä
toistamiseen.

Pastori veti alushousut ja turkit ylleen, päällyskengät jalkaansa,
otti pyssyn seinältä, pisti nallin, puisteli, jotta ruuti valuisi
alas ja lähti ulos.

-- Hei, kuka siellä? huusi hän.

-- Flod! vastasi käheä ääni sireenipensasten takaa.

-- Piruko sinut tänne lähetti tähän aikaan! Tekeekö muori lähtöä?

-- Vielä huonommin on asiat, toisti väsynyt ääni. -- Hän lähti jo.

-- Joko meni? Mihin?

-- Meren pohjaan hän meni.

Kusti oli kuin tyhjiin puhallettu muna, kun hän pitkään päivään ei
ollut syönyt eikä juonut paljosti mitään ja päälle päätteeksi juossut
kilpaa itätuulen kanssa. Yhdessä henkäyksessä hän kertoi koko jutun.

Pastori meni vaimonsa luo ja pikkuisen kinastelun jälkeen talon
emäntä antoi hänelle kyökinkaapin avaimen. Tämä lähti nyt
haaksirikosta pelastuneen vieraansa kanssa kyökkiin. Piakkoin Kusti
istui ison pöydän ääressä, pastorin tuodessa viinaa, ihravoita,
sylttyä ja leipää nälkään nääntyväisen eteen.

Sitten ruvettiin tuumimaan mitä hädänalaisten hyväksi voitaisiin
tehdä. Turha vaiva varmaankin olisi lähteä yön selkään, pilkkopimeään
ihmisiä herättelemään; vaarallista oli virittää nuotiotulia
rannoille, koska ne voisivat viedä laivoja harhaan, jos valo jaksaisi
tunkea usvan halki.

Karille pelastuneilla ei ollut mitään hätää, vaan Karlssonin lienee
käynyt pahemmin. Kusti luuli tietävänsä, että meren selkä oli
murtunut ja että Karlsson näihin aikoihin piti olla Tuonen tuvilla,
ja siltä näytti, arveli hän, että "hän oli saanut töittensä mukaan".

-- Kuuleshan nyt, Kusti, väitti pastori Nordström, -- minun
mielestäni te olette tehneet vääryyttä Karlssonille, enkä minä
käsitä mitä tarkoitat puheellasi hänen "töittensä palkasta". Etkö
muista talon rappiotilaa siihen aikaan kun Karlsson siihen tuli?
Eikö hän ole vaurastuttanut tilaa sinun hyväksesi? Eikö hän ole
hankkinut sinulle kesävieraita ja rakentanut sinulle uutta tupaa?
Ja hän nai lesken. Entä sitten? Leski oli miehelle perso. Karlsson
pakoitti hänet testamentin tekoon; no, tietysti hän parastaan koetti,
mutta olisihan äitisi saanut olla siihen suostumatta. Karlsson oli
terhakka ja toimelijas mies, joka teki sen, mitä itse mielelläsi
olisit tehnyt, vaan johon et kyennyt! Mitä, eikö niin? -- Etkö muka
soisi, että rupeen puhemieheksesi Åvassan rikkaan lesken luona,
jolla on kahdeksan tuhatta riksiä? Elä ole ankara, Kusti, ja katsos:
näkökohtia on useampiakin kuin tuo sinun ainoasi!

-- Niin, niin, mutta hän tappoi äitini, enkä sitä ikinäni unohda.

-- Elähän mitään! Vai et unohda! Minä takaan, ettet sitä muista,
kun laskeudut vaimosi viereen; ja tietymätöntä sitä paitsi on onko
Karlsson hänet todellakin tappanut. Jos muori esimerkiksi olisi
ottanut vähän enemmän vaatetta illalla ulos lähtiessään, niin hän
varmaankaan ei olisi vilustunut. Ja ei hän tuo nyt tuota lie kovin
oudoksunut, että Karlsson, nuori mies, hiukkasen hupsutteli tytön
kanssa. Tänä iltana emme enään pysty mihinkään toimenpiteisiin,
mutta huomenna, jos eletään! Huomenna on sunnuntai, ja kansaa tulee
kirkolle, jottei niitä tarvitse kokoon haalia! Mene nyt huoleti
levolle! Ja usko pois: ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvää
saattaisi koitua.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun kansaa oli kokoontunut kirkonmäelle, saapui
sinne pastori Nordström Flodin kanssa.

Pappi ei mennyt kirkkoon, vaan pysähtyi joukkoon, jonka kuuluville
yölliset tapahtumat jo näkyivät tulleen. Ilmoitettuaan että
kirkonmenot tänään jäisivät pitämättä, kehotti hän miesväkeä
kokoontumaan veneineen pappilan laiturille, niin pian kuin suinkin,
että viipymättä päästäisiin hädänalaisia auttamaan. Takalikosta tosin
kuului hiljaista nurisemista, ulkolaisen kunnallisten vihamiesten
puolelta, jotka väittivät tahtovansa kuulla Jumalan sanaa.

-- Vieläkös mitä, intteli pastori; -- tokkopa liioin välittänette
vesivellistäni, jollen perin erehdy! Vai mitä? Mitäs Åvassan ukko
arvelee, sinä joka olet niin kirjan oppinut, että arvaat, koska
pöntöstäni pohja alkaa kuultaa.

Myöntyen hymyilivät useimmat, ja epäilykset olivat puoleksi puretut.

-- Sitä paitsi on sunnuntai taas seitsemän päivän takaa. Tulkaa
silloin, niin kyllä minä teitä opetan ja ottakaa muijanne mukaanne;
minä lupaan heitäkin löylyttää, jotta sen muistavat kolmisen
kuukautta! Joko suostutte nostamaan naapurin aasin kaivosta?

-- Suostumme, kohisi kansajoukko, aivan kuin olisi saanut
synninpäästön sapatinrikkomisesta. Ja sitten lähdettiin kotiin;
heittäyttiin arkoisiin ja lähdettiin soutamaan.

Pyry oli tauvonnut, tuuli kääntynyt pohjaiseksi, ja ilma selennyt
kylmäksi. Kymmenkunta jataruuhta lähti pappilan laiturilta
siintävälle selälle, joka kuohupäisnä hyrskyi valkoisten kallioiden
ympärillä. Kirveillä ja naaroilla varustetuilla miehillä oli
liiviturkit yllä, hylkeennahkalakit päässä. Purjehtia ei voinut;
airoihin joka mies. Pastori ja Flod istuivat ensimäisessä veneessä,
neljän rotevan saaristolaisen soutamina, kokassa Rapp tähystäjänä ja
keksimiehenä.

Totisina siinä istuttiin, vaan ei lopen alakuloisina; täällä ei
pidetty ihmeenä eikä minään, että meri silloin tällöin ihmisen
nielaisi.

Aaltoili joltisenkin ankarasti ja löi veneeseen vettä, joka heti
jäätyi; jää oli kiireimmän kautta rikottava ja vesi luotava.

Tuon tuostakin tuli jäälohkareita, ne raapaisivat veneen laitoja;
vajosivat, nousivat jälleen pinnalle. Moneen oli jäätänyt ruovon
korsia, lehtiä, puunpalasia ja törkyä.

Pastori tähysteli kaukoputkellaan Trälskäriä missä Hemsön pojat
olivat saarroksissa, vähä väliä toivottomasti katsoen ulapalle,
johon Karlsson luultavasti oli hukkunut, toisten taas koettaen
ajelehtivilla jäälohkareilla keksiä ihmisjalan jälkiä, jotain
vaatekappaletta tahi itse ruumistakin. Mutta turhaan.

Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat
jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle.
Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin
kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.

-- Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.

Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun
se oli tehty, ruumista naaraamaan.

Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt
noidantulen veden kalvossa.

Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut
kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin
puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja
kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai
juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen
mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta
luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.

Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden
pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään
koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät
näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.

Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori
Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja
pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen
Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.

Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään.
Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja
kivet rusottamaan.

Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan.
Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.

-- Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä
ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.

-- Osataan, vastattiin rannalta.

Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat
sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon,
panivat äänet värähtelemään.

Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin,
kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen
latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien
kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat,
ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle
päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan
hongan hapenia.

-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman,
Jesus Kristus on sinun viimeisenä päivänä herättävä! -- Rukoilkaamme
-- alkoi hän syvällä äänellään, jonka oli tuulen ja laineitten kanssa
taisteleminen, jos mieli kuuluakseen.

Hautajaismenot loppuivat päättyen Isämeitään ja Herran siunaukseen.
Pastori ojensi kätensä merelle päin viimeisiksi jäähyväisiksi.

Lakit pantiin jälleen päähän. Kusti puristi pastorin kättä kiittäen,
mutta vielä hänellä näytti olevan jotain sanottavaa.

-- Pastori, minusta... eiköhän Karlssonillekin olisi sananen luettava.

-- Nämät menot koskivat molempia, poikaseni! Mutta oikein teit siinä,
että häntäkin muistit, vastasi ukko, joka oli enemmän liikutettu kuin
itse olisi suonut.

Aurinko oli laskenut. Oli erottava ja pyrittävä kotiin kiireimmän
kautta.

Kun jäähyväiset oli heitetty, ja kaikki olivat astuneet veneisiinsä,
saatettiin Flodia vielä vähän matkaa, muodostettiin veneistä pitkä
jono kuin jatoja laskettaessa, ja tervehtien airoja nostamalla ja
huutaen hyvästejä, ilmaistiin nuorelle isännälle viimeiset osanoton
tunteet.

Kunnioitettiin surua, vaan samalla myös nuorta miestä, joka nyt pääsi
aikaisten piiriin, jossa jokainen itse on töistään edesvastauksen
alainen.

Oman ruuhensa perässä viiletti Hemsön uusi isäntä kotirantoja kohti.
Itse oli hän tästä lähin ohjaava aluksensa elämänkin myrskyisillä
ulapoilla ja vihreissä salmissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hemsöläiset - Kertomus saaristosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.