Title: Pietari Särkilahti - Historiallinen romaani
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pietari Särkilahti - Historiallinen romaani" ***


PIETARI SÄRKILAHTI

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO



WSOY, Porvoo, 1913.



SISÄLLYS:

     I. Ristinkannossa
    II. Laukossa.
   III. Koroisten raunioilla.
    IV. Hautasaaressa.
     V. Ensimmäinen saarna.
    VI. Harmajapintainen mies.
   VII. Erik Fleming palaa.
  VIII. Vaali tuomiokapitulissa.
    IX. Kesäisessä levossa.
     X. Rengon juhlat.
    XI. Saarna ja vastasaarna.
   XII. Syytettynä.
  XIII. Pyhän Olavin luostarissa.
   XIV. Vihkipiispa.
    XV. Vanha särkyy, uutta luodaan.
   XVI. Kirje Martti-tohtorille.
  XVII. Kurki-piispan haamu.
 XVIII. Ero luostarista.
   XIX. Kolmoishäät.
    XX. Kuka piispaksi?
   XXI. Apujoukko.
  XXII. Jäähyväiset.



I. RISTINKANNOSSA.


Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä
navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja
veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet
talvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt
vapaudesta ja valosta.

Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa,
eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä
saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia
kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen
kumahdus.

Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun
siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä
toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin
oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki
latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen.
Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon
päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen
korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin
rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja
toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit
puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin,
joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja
kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka
säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen
vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän
sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka
seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen
ristiruokia.

-- Jo tulevat, tilaa tehkää!

-- Veräjä auki! Missä paimenet?

-- Alas lapset aidalta!

Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki
kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi
heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen
pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta
ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti,
aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden,
jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa,
hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa
sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti
polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan
omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla
reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja
kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.

Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla
metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan
tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet
kotiinkin vietäviksi.

Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet
taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat
porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat
rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti
toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli
siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana
pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa
karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa,
ristinkantojoukkoa.

       *       *       *       *       *

Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti;
keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven
pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka
huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän
tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut
kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät,
terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli
äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia
alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet
aironsa lepäämään.

-- Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. -- Teillä onkin
molemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.

-- Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas
airoa venheeseen.

-- Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. --
Pitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.

-- Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.

Nuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat
venheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat
pitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin
vaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He
olivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä.
Toisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat
kasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen
luut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen,
mutta huulet kapeat ja kuivat, -- hän olisi ollut melkein
synkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt
silmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies.
Maisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja,
ja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista
veteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.

-- Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari
vakavammin. -- Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta,
pääsemme työhön ja taisteluun!

Punakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa,
jossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden,
eikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.

-- Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän
vihdoin. -- Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.

-- Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti
perämieheen päin. -- Sysikorven pappilassahan näkyi vanha
Varsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.

-- Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää
kotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, -- rakastan rauhaa.

Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.

-- Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri
taistelemaan tulleet.

-- Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja
kotvasen haudottuaan.

-- On, -- raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka
sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!

-- Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui
perämies vielä vastustushaluisella äänellä. -- Paljo olisi työtä
sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, --
pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia
kerätäkseen...

-- Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. -- Mutta tyvestä on
puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi
on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten
kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!

Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään
lisäsi rauhallisemmin:

-- Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole
nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, -- taikka
ehkä: parempi.

-- Miksi parempi? kysyi perämies.

-- Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä
onkin neljä innon miestä, -- tänä kesänä jo rynnistetään paavin
valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!

Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe
oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan,
jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat
jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne
palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja,
jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen
hän virkkoi:

-- Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan...

-- Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.

-- Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta...

-- Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen
enonsa...

-- Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy
vaellukseni vaikeaksi.

Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot.
Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui
vallan suuttuneena:

-- Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä
varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet,
hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun
Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja
jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä
lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi
kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen
kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät
peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten
meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!

-- Ei, ei...

Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt
melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin
säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja
hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään
hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva,
tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen
vieressään ääneti istunut toveri ja lausui:

-- Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos
uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.

-- Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. --
Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää.
Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille
kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä
aina parhaiten vahvistaa.

Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään,
paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi
tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella
otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja
pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja
uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat
neuvot.

Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken
kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he
siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä
uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin
Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle
opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet
siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä
rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan,
sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli
kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla
maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.

Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet
ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa
vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka
hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti
oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut
Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan
ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt
maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä,
aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther,
kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja
ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa
perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi
opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen
kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä
yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan
kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.

Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena,
rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan
oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen
vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu,
syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan
nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään,
raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän
Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin
pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut
ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi
tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille
ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän
opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen
Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet
syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään
kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä
luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä
evankelisen opin juurruttamiseen sinne.

Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa
poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka
pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana
harhailevan, -- epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan
sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili
ja aina itse epäilyksistään kärsi.

-- Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. -- Poikanen kai olit
vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?

-- Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä
veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten.
-- Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin
luonteen.

-- Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti,
virkkoi Pietari. -- Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei
kuitenkaan olisi löytänyt!

Tämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin
kuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin
kaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt
matkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan,
Arvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui.
Vuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen
pitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet
ainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan
rajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille
Saimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat
ainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin
säännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen
erämaantalossa -- jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi
silta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi
-- oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen.
Niistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin
aikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi
ohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa
lukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari
Manunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota
lyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.

Täten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen
kustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa,
Turussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui
vaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri
siksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista,
joka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä
kajasti.

Noihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:

-- Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa
vastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies,
tietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan
kirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee
ja tunnustaa.

Mutta perämies pudisteli päätään:

-- Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian
edustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.

-- Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?

-- Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri
soudettiin.

-- Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret
uppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin
juuriin.

-- Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari
varmuudella.

-- Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.

-- Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
-- Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?

Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä
pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:

-- Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot
kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä
kuin paavillisen komeuden perikuva -- mitä jäisi jälelle, jos se
komeus riisuttaisiin pois?

-- Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.

-- Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin.
Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle
kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen
itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka
tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman
välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän
voima on toisaalla...

Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi,
vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen
työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt
hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet
Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta
oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan
mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen.
Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut
hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään
ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa
ristinkantomatkalle, -- sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.

Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana
kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja
maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat
sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, -- jotka
tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja
samassa tarkoituksessa -- ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa,
missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet
ja tietysti ihmisetkin.

Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta
ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä
joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava
jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset
käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat
yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä
syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. -- Päijänteellä he
sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä
halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat
ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli
vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies,
joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt
kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla
ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä
viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille
oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan
mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo
olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.

Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen
Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa
ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten
viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko
ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat
kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He
koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä
voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.

-- Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua
kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. --
Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja
muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme
kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.

-- Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.

-- Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi
niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme
rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole
voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla
ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.

-- Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen
voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen
vakavana. -- Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.

Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta
rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:

-- Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla
lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin
voimiakin saamme. _Hän_ ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin,
saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme,
hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt
käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin
mielin!

Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin
sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin
kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti,
ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen
Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas
levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat
silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi
kädellään keulan taa ja virkkoi:

-- Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana
on Kurki-piispan syntymäkartano.

-- Häätalo! lisäsi Pietari. -- Mutta niinollen on meillä jo aika
peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset
häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, --
käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!

Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan -- leikattiin vuosi
1522 -- ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli
keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti
noita nuoria pappeja, jotka -- saattomiehen ihmeeksi -- iloisina ja
vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin
ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti
hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat
sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia
hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä
paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden
saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla
teiniajalla.

Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille,
töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion
kivitörmä, jolta kerran -- niin kertoi Silta -- kuumaverinen Klaus
Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen,
puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana
oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt
piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili.
Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava
työ...

Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta
leporannaltaan.



II. LAUKOSSA.


Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta
Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen,
piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan
keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä
juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat
perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.

Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään
ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan
ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut
ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä
juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän
ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat
jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa,
talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva,
lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti
liian ahtaalta, -- kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs
ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.

-- Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. -- Talossa on tosin
varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä
Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää
voi viipyä poissa Turusta.

-- Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan
salaamatta.

-- Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne
lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.

Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan
kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin
tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu,
vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta
ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin
ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen
taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan
toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen
läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita
ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä
taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia
prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään,
toiset heitä huomaamatta.

Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden
vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen
nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua
ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa
suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo
oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet
hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen,
harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn
asemaan.

Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan
viettänyt -- senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa
ja sitten ulkomailla -- esitteli mikäli osasi tovereilleen talon
vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.

Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen
oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina
näytti hymyilevän, -- Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken
vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun
ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen
tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran
näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin
jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:

-- Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan
juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat
suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa...

-- Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti
juuteille tappion, -- siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi
Silta. -- Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää,
hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei
värähdystäkään näkynyt.

-- Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. -- Porvarit
ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille
ankara herra.

Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta,
korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa
komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät
kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista
haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua,
ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle
riippui, -- hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun
entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli
Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan
kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta
pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno,
suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik
Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä
kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.

-- Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli
tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta
lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa,
vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne
lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä,
Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina,
vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet
henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen
taisteluun.

Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa
kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu
kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa
jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen
sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka
silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt
veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka
juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena,
nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea
ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana
oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut,
joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.

-- Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko,
vilkastuneena uudesta seurasta.

-- Ei minulle, ilman jäin...

Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen
maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä
kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen
miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli
lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon
valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:

-- Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette
kieltäneet kaikki nuorten ilot?

Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo
elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa
kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:

-- Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt
Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin
erakko minäkin.

-- Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille,
uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.

-- Niin, kesäksi, -- onhan sekin jotakin vaihtelua.

Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan
säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin
hiilostaen häneen tuijottivat.

-- Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä
leikarin huilu -- tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän
ei lie kielletty!

Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui
ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.

-- Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan
parin loittonemista. -- Ystävämme on tulenarka...

Mikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen
lemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän
aina koettanut sammutella, -- sitä varten hän jo melkein poikasena
luostariinkin meni --, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä
hänelle yhä uusia kepposia.

-- Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi
kummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa
voinut ymmärtääkään.

-- Eihän toki, lohdutti Jaakko. -- Nyt lähdetään jo levolle ja
aamullahan matkustamme.

Varhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin
juhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja
vieraiden laittautua maata, -- päivän noustua tulee kaikkien aamulla
olla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten
toteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä
häissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen
kuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että
nykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen
vierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.

Tanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin,
jotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain
iloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin.
Ritarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet,
oli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan
siirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka
päivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat
nyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet
jaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken
remuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa
yössä.

       *       *       *       *       *

Päivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja
Silta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet
puisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä
aamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä
näkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot.
Ainoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita
ratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.

Toverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa
taloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti
kuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, "Kurjen ukko
saapasjalka, kulki kivistä vuorta" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se
oli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä
kivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri,
-- miekka tähtien välissä -- oli kuin linnassa räystään alla
ampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.

-- Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko
tehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi
Silta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. -- Vanhat
multimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen
välitse.

-- Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi
Pietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.

-- Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle.
Eräänä talviyönä olivat -- niin hän kertoi -- sisarukset, Arvid ja
Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta
kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä
julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta
olivat he nähneet tulen hohtavan, -- aamulla oli leivintupa poissa
portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.

-- Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti
Pietari.

-- Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä
miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat
askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja
mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen
kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä.
Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.

-- Mutta nyt tuli... katso, tuossa hän on itse!

Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta
pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan
ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa
asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan
rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu
mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet
vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla
jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, -- se oli
sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa
leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.

Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt
erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä
vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä
kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti
päätäänkään kääntänyt.

-- Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä?
kysyi nuori pappi hämmästyneenä.

-- Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa
kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen
lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:

-- Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?

-- Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin
kirous, huoahti piispa. -- Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta
kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon
ääntä kuullut, -- siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta.
Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja
hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin
sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla
palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja
armoksi.

-- Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?

-- Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan
hankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman
istuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän
aneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä
taikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.

Nuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle
imenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden
tiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut
siinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi
innostuneena:

-- Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme
olen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun
avullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!

Vanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori
heimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa
kuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio
kiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin
edellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan
esirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he
piispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa
varalle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta
lähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka
jonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja
hoitamaan.

-- Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari
huvihuoneessa vierustoverilleen.

-- Ei, vastasi tämä. -- Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle
kirkolle on hankittava pyhän maine.

Jo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri
rakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin
juominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo
matkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen
oli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet
papit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa
makuusuojasta hakemaan.

-- Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe
ja rukoili.

-- Siis meni rauha sittenkin!

Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä
kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä.
Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut
sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa
kirkkoon tulemaan.

-- Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin
voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle
toverilleen.

Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän
pyyteli:

-- Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi.
Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta
tunnen epätoivoa sydämessäni... tuo kytevä taipumus on liian herkkä
syttymään.

Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt
vakavammin:

-- Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman
mielen maallisiin unelmiin.

-- Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut
pappi. -- Se iski kuin salama eilen... Ja jos on syytä pelkooni,
etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun
kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen...

-- Luovut kaikesta -- herää jo mies! torui Pietari. -- Minne pakenet?

-- Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni,
teidät... ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, -- niin
heikko olen!

-- Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin?
Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku -- eikö niin! -- Pietari
paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. --
Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että
rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle:
Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon!
Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, -- katso, toiset jo
menevät!

Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli
todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja
sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.

Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun
alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori
neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon
viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti
toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu
täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta
neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea
maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä
kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä,
vielä eilistä kärsivämpi ilme...?

Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee
urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.

       *       *       *       *       *

Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta
suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään
Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja
pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.

Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain
piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut
notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset
petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli
aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia,
lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti
ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta
vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset
ja henkivartijat -- niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin,
vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan
piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta
lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu
noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä
piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa
aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan,
Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli
taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.

Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia.
Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on
säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.

-- Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt
pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui
aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.

-- Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. -- Tanskalaiset
voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo
saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä
Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.

-- Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.

-- Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa,
seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen
kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.

Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen,
jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni
pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta
maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin
nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken
palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet
ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin
sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.

-- Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas
Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken
vastarinnan vereen.

-- Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. -- Täällä ei häntä
kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.

-- Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen
esivaltaan, kertoi dekanus. -- Mutta pian lähti meren takaa tulemaan
hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin
heilumaan..., taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.

-- Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa,
rohkaisevasti pakinaan puuttuen. -- Silloin on ryhdyttävä
lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin
joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.

Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi
heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille
puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän
oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä
taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin,
että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan
liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin
puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan -- nyt hän siis siihen
kävi käsiksi.

-- Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid
Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. -- Opintonne
ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei
enää mikään sido?

-- Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun
tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.

-- Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut,
huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. -- Hän on avustanut
kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina
saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä,
-- olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette
sen työnne itse ajatelleet?

Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi
kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he
eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne
muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin
kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:

-- Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.

-- Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. -- Ja kukin
luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen
taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän
vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee
uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä
opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta,
Pietari.

-- En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa,
vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.

-- Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme,
kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa
keskustelun. -- Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta
olen toivonut siihen verestäjää, -- eikö totta, siihen työhön suuret
lahjasi viittaavat.

Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:

-- Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän
korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.

-- Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan...

Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen
sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan
polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin
jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:

-- Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut
-- itseäni. Tarvitsen apulaisen, -- olen jo vanha, -- käsisihteerin,
kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi
käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo
kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.

Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea
hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:

-- Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi
minulle liian vaikeaksi, eno.

-- Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua.
Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin
etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri
meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.

Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas
leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle
toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle
ja virkahti:

-- Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa
johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana
pystyssä.

Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää
pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika,
se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin
ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin
itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää,
silloin on jo seuralainen tiedossa.

Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi
jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti
oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:

-- Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin
luostariin?

-- En ollut aikonut...

-- Oikein, poikani, -- juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut.
Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme
alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä
luostareissa ei ole moitteetonta..., ne alentavat kansan silmissä
kirkon arvon..., meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä
veljeskunnan jäsen..., meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!

-- Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. -- Mutta
minä siihen tuskin olen oikea mies..., kunpa voisin pitää itseni
kurissa...!

Toverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä,
jatkoi naurahtaen:

-- Niin itsemme..., se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen
asia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.

Kurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille
jo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän
Sillan puoleen, puhuen:

-- Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa.
En erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi
valitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen.
Kirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta
nopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä
hutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.

-- En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään
vain...

-- Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! -- Piispa korotti
taas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: -- Ilolla teitä
kaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen
alottaa jo "inter arma", kunnes rauha maahan palaa.

Silta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies,
mutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan
häneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja
avomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli
hän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi
tullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava
hyväntekijälleen kaikki... Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella
hymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka
kaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet
piispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet
ja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla
työskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa,
estääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että
heidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota
varten he olivat kotimaahan palanneet.

Ja kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:

-- Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille
on opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta
salata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat
muuttuneet...

Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin
mainitseman huolen:

-- Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki
opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä
uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori,
Martti..., mikä olikaan taas hänen sukunimensä?

-- Luther...

-- Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä
dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan
esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut
ympärilleen suuren lahkon... Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja
innostuneet..., nuorten mieli on herkkä..., en teitä siitä moiti,
päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa
saattaa olla hyvää..., mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana
Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.

Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa
lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:

-- Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle
vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän
täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole
yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia
paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin...

Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:

-- Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto
syventämistä...

-- Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, -- totuutta ennen
kaikkea...

-- Rauhoitu, Jaakko! -- lausui piispa lujemmin. -- Uuden heräämisen
siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta
seulotaan... Älä keskeytä minua -- en ole sokea, katoolisessa
kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon
tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä,
ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan... Totuutta on teillä oleva
tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on
säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.

Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei
näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen
lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan
kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät
soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi
täpötäydestä sydämestään:

-- Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut.
Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me
tarvitsemme siihen valoa!

Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn
sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:

-- Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei
se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan
hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta
siihen saataisiin valoa. Mihin valoa -- raunioihin!

Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo
ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti
melkein läähättäen:

-- Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä
pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen
eksytysten murtaminen...

Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen
ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen
silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä
väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain.
Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän
niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:

-- Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei
pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin.
Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on
hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi
yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja
johtava tahto. Tervetultua työhön --, pysytte luonani toistaiseksi ja
odotatte vain lähempiä määräyksiäni.

Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi
eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja
vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan.
Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi
Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:

-- Se on siis taistelua!

-- Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko
varmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari
lisäsi rohkeasti:

-- Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!

Mutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua.
Se oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä
selventänyt, -- ei, sen pahempi!

       *       *       *       *       *

Metsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä,
kiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle,
missä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan
huovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset
parvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli
näet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla
hevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki
pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin
esille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan
takaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa
syöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä
Turkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.

Mutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien
varrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet,
silloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies,
sama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt
viemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi
kysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin
nopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun
selkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he
lähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.

Piispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein
oli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan
kuiskiva sanoma:

-- Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.

-- Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!

-- Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä
vastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.

-- Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä...!

Sellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan,
kookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen
kanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja
kysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia
tietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän
henkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.



III. KOROISTEN RAUNIOILLA.


Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti
illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä,
ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan
multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin
tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski
virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki
laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin
ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan
piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka
lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän
rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin:
Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta
taistelusta.

Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset
soutajat piispalle hankkimasta.

-- Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten
linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita
katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. -- Mutta tämä
linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville
kirkkoruhtinaille.

-- Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta
alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. -- Niin tiesi toinen
pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. -- Tänne oli silloin palanut
linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia
korjaamaan.

-- Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne
Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa
käydä vaikeaksi lentää.

-- Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi
ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.

-- Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme
joukkoa...

Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla
linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt,
seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan,
josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana
kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli
Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa,
jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka
matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat
asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala.
Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli
sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä
liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon
oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma
saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää
vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.

Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien
puoleen, odottaen näiden viestiä.

-- Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista,
joka ensimmäisenä raunioille ehti.

-- Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi
piispa.

-- Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan,
ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.

-- Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?

-- On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo
laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan...

Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan
luostarirakennukseen ja jatkoi:

-- Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan
minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on
sanomaton sekasorto.

-- Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle
rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan
kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä
huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä
retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen,
johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän
kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan
verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia
pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia
taas joella souti.

-- Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.

-- Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha
Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan
prelaatteja.

Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta
tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän
ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle.
Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän
hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:

-- Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?

-- Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain
väet...

Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien
turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari
Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan
selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa.
Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut
Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston
linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa
puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin
seurueineen pyrkinyt sinne, -- ennenkin oli Kuusisto kestänyt
juuttien piirityksen.

Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti
ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri
perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa,
arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, -- siellä oli hänelle jotakin
vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat
kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat
pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia
oli ollut papiston salaisuutena -- se arkku, jota Heikinmessuissa
tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä -- ja nämä
Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea
pelastaa millä hinnalla tahansa.

-- Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin
raunion laella. -- Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja
minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö
kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö
tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä
pelastaa voi?

Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson
läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke
talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä
se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat
naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet
Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin
pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne
kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.

Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului
rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka
perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.

-- Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna
seuralaisiltaan.

-- Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.

-- Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!

Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin
kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja
kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä
palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville
ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.

-- Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.

-- Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.

-- Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran
voitaisiin taistella ja voittaa.

-- Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti
piispa raskaasti. -- Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?

-- Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät
Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra,
lisäten: -- Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi
meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne
hyökkäisi.

Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:

-- Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan
luiskahdit.

-- Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää
minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan
piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja,
jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.

Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:

-- Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.

-- Turha toivo! huudahti soturi varmasti. -- Ne vihaavat sinua nyt
yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin
suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet
henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti
puraisseet.

Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: -- Minä elin
kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.

Mutta Erik herra puisteli päätään:

-- Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, -- nyt, kun hänen
ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.

Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja
taas hän kaihoten huoahti:

-- Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!

Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle
hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen
syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse
kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo
Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, -- siellä
oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän
tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:

-- Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain
tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän
ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja
taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet
Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista:
Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!

-- Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!

Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla.
Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja
naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat
saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin -- eivät säästä
pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä
pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin
tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän
sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:

-- Pakoonko...? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin -- ei, ei...!

-- Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari
Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut
suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla
jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista
tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin
toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he
pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan
kysyneet: minne asti, kuinka kauan? -- Nyt, jos koskaan olisi
kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja
rohkaisten, lisäsi Pietari.

-- Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan...? epäili Silta
tapansa mukaan.

-- Kaiken uhalla, intti Pietari. -- Miksi on papeista tehty
ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.

Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen
harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:

-- Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille
valloittajista välittämättä!

-- Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä
saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.

-- Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. --
Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme,
ilmoittakaamme piispalle toivomme...

Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle
piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion
kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta
alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui
pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan
dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, -- miehen oli vain,
vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon
ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.

Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas
linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:

-- Palaatko yksin, missä dekanus?

-- Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.

-- Siis ei linnamme kestä?

-- Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia
purjehtii jo salmessa.

Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa
ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa
ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:

-- Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?

-- Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia
kiireessä löydettykään.

-- Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. --
Hänhän tunsi talletuspaikat.

-- Kappalaista ei näkynyt linnassa.

Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä
käsittävän.

-- Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän
edelleen.

-- Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen
yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa
teidän korkea-arvoisuuttanne.

Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit
kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen
ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen
ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen,
mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä,
täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle
matkalle.

-- Siis pakoretkelle!

-- Vihdoinkin!

Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli,
pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut.
Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi
saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi
vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen
heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli
tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä
tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään,
jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän
harvakseen saneli:

-- Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me
asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, --
ne ovat pelastetut!

Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni
piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja
seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista
varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän,
sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle,
kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.

Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä
jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen
metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä
ainakin.

Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi
väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui
niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden,
puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa
ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä,
kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He
eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan
toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.

Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon
ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen
olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa,
repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta
rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön
hiljaisuudessa kaameasti kajahti.

-- Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. -- Eikä hän
koskaan enää Turkuun palaa!

Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja
painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.

-- Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon
ehdittyään vierustoveriltaan.

-- Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului
vastaus. -- Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei
koskaan naura...

Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka
hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta,
joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta
edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:

-- Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!



IV. HAUTASAARESSA.


Tasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea
piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden
selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä
Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja
taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä,
ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan
ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse;
mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne
olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian"
kupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita
varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa
määrästä harvakseen haastelivat.

-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka
palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken
lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.

-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana.
-- Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin
metsän hirviä.

-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten
kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,
että mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta
taas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen
kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt
jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut
Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta
auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä
sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan
ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä
niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja
ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai
hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko
tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää
tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa.
Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen
oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan,
-- hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet
julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat
virastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan,
Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen
suosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at,
ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli
lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen
laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä
kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita
kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä
Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä
kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä
vähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,
hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että
se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä
iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä
vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin
turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään
kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,
Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on
jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei
toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä
maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

-- Kuinka pitkälle, -- oh, me olemme kuin vangit...!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan
pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää
melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet
tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen
aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa
juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta,
jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien
joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan.
Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon
jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä
seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa,
Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista
seuraa.

-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle
ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään
varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön,
vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!

-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle
mieluista.

-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

-- Katso, liekki jo nykäsi...!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois
keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi
maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla
oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli
toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.

-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut,
sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. -- Väliin hän
taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi
joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet
usein polviltaan tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en
mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa
ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä
lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset
pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat
syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren
laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.
Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet
mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut,
mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa
hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta
tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan
ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä
kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville,
virkahti Pietari:

-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta
menisikin avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista
merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen
mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari
vastasi:

-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään
soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...
Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...

Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin
kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet
vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa
uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja
vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen
kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja
ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys
tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä
tuntui aivan mahdottomalta -- hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua,
antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta
tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat
olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona
kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.

-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,
kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän
kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa
rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on
Kurjen verta...

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa
häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka
hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin
kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas
keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään.
Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa
neitosta tiukasti silmiin katsoen:

-- Sinä pidät toveristani..., ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut
koskaan ajatellut..., ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan
sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

-- Mutta hänhän on pappi...

-- Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut,
Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset
ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme
kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi
mahdoton -- uskaltaisitko?

-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta
hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...

-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --
arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret
papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä
yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän
pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,
voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa...!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan,
jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli
hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien
ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen
kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa
laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä,
eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana,
niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa
perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten
laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko
kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa
Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta
siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella
valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin,
oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että
kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen
miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla
vapauttamaan kotimaamme.

-- Entä ukko? uteli Pietari.

-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on
unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,
kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...

-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä
vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta
sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi
itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...

-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen
kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä
kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva
lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta
sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät
ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä
terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja
juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä
ruorimiehen puoleen, kysyen:

-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään
ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli
tyyntyi...

-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen
huomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,
saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen
lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan
keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot
soutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat
punersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään
tummalehtisten tuomien siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan
muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus
saunalleen pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja
pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin
ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon
helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta
vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi
viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä
jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti
siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa
kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta
kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien
joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita
kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän
mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta
arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista
lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se
sorahti...

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa
ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut
yksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään
oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä
lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä
suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet
kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä.
Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan
kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan
kanervamättäällä ja -- jo poimikin mansikan neitosen huulilta.
Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan...

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan
telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa
tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.

Raskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt
toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat
olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen
ja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä
arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina
toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:

-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän
täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!

-- Särkeä, miten? epäili Silta.

-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,
esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli
Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle
on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että
raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan
ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se
askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
-- Menen enoni luo...

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan,
pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka
ensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota
ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne
heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän
rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja
virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä
tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta
enoltaan:

-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät
avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,
ikäänkuin oikein kuullakseen.

-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka
miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa
aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin
Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski
uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä
lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit?
Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...

-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion
melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi
taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki,
jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua,
piispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä
ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän
astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

-- Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan
ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet
kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä
syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet
opinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä
oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin
vaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi
vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin
sisarelleen:

-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta
meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti
meiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme
häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan
ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan
hytkähtäen, -- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet.
Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:

-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi
tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta
sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että
olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden
riettauteen antautunut...

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo
ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki
kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin
haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita
ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä.
Hänelle nyt piispa puhui:

-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään
pois sydämien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta
nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja
tuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä
enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi
olla rikosta..., isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta.
Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin,
joka juuri on tahrain paikka...

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta
jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon
tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla
hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut
näyttää.

-- Vaikene, onneton, huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme
lisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,
vastaan...

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja
virkkoi tyyneemmin:

-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

-- Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei
saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden
tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!

-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet... Mutta piispa ei sitä
myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan
kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski
dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja
sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä
liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni
harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on
vastattava kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka
enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.
Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset
pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua
kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen
äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei
enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun
puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen
tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä
kovemmin Suomessakin kaikuva...

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,
jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä
rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin
julistaen:

-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen
kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen
ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,
se on petosta...

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka
nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas
nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi
tuokioksi käsirysy..., jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas
kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan
terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui
tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta
Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään
tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä
vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja
piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen
hän vaikerrellen hoki:

-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet,
hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä
heikkouteni, sinä toivoni, herää...!

       *       *       *       *       *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi
törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.
Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa
edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta
laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut
mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä
piispa jo oli arvannut.

-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän
istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,
eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään
levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli
pystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

-- Luokaa hauta vainajalle!

-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

-- Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle
luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse
kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä "De profundis"
värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka
kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä
eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt
kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy
mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän
tuota viestiä odottanutkin, käski:

-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli
astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen
ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi,
itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle
piispa lämmöllä virkkoi:

-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta
heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin:
-- Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten
harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen
piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän
kiireelle ja lausui:

-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli
alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva
läksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen
kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista
pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit
piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi
puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:

-- Minnekkä te erkanette?

-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on
työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin
käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen
vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan
meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja
kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka
etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi
laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään
närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää
voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää,
oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen,
vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan
tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi
polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää
haudattuna kovaonnisen piispan poika.



V. ENSIMMÄINEN SAARNA.


Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty
ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse
autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana
sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä,
jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse
astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta
kaupunkiin päin.

He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan
asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen
mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä
suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi
hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle
laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin,
ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla
kujilla.

-- Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan
piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle
mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: -- Vaan mitenpä saisikaan,
Turussahan ei ole väkeä...

Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan
kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.

Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle
hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä,
kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut
myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja
pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina
Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin
lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko,
ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty
viettämään.

       *       *       *       *       *

Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä
oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan
edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn
hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden
pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli
syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin
ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan
talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten
komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli
aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu
murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten
käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli
kulumassa, eikä apua kuulunut.

Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin
hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten
sotilasvahtien ohi.

-- Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen
meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. -- Niin
kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka
kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, -- nyt ei uskaltanut
veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.

-- Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas
elämään, säesti toinen seurueesta. -- Mutta meidät he ovat kokonaan
unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle
jäätiin!

-- Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe
saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi
toinen alakuloisesti siihenkin:

-- Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää
juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!

Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä.
Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta
säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa;
ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat
koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt
asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet
tai humalat.

Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli
Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen
ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin
dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet
pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina
Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas,
mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä
palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli
kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa
ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan
Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen
jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa
Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan
välttämättömimpiä, juoksevia asioita.

Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin
juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin
voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin
esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä.
Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset,
hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen
väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin
oli pälviä, -- ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti,
mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.

Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta
katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli
näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä
Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan
jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi
viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, -- siinä täytyi toisten
toisiaan odottaa.

Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti
tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain --
Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja
huudahti:

-- Terve, Silta, rauha kanssasi!

Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi
päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan
kuluttua sai hän vastanneeksi:

-- Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti
olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän
kroopin rannalle?

-- Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä
ystävänsä kättä puristaen. -- Tulin pormestari von Aakenin laivalla,
jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja
sinua juuri olen hakemassa.

Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:

-- Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?

-- Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille,
vastasi Pietari.

-- Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.
Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:

-- Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, -- mistä
alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.

-- Hyvin hitaasti, kuten näet, -- vaikeaksipa taitaa näissä oloissa
vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta
hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut
vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: -- Kuule,
miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit?
Minne sinä hävisit ja miten, -- kerro!

Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan
ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:

-- Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja
karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn
Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin...
Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle
puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi
riuduttamaan epäilys, -- se riudutti samoin sinuakin...

-- Muistan..., se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.

-- Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään
tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin
toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään
munkin, jonka seuraan lyöttäysin...

-- Minkä munkin?

-- Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, -- se oli Niilo Grabbe,
joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.

-- Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.

-- Senpä arvaan -- juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin
äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä
tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt
vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä,
että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, -- ei
auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen,
miehistöineen pakoon Viron rannalle.

-- Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään,
miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.

-- Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä
kotona saanut mitään aikaan. -- Pietari kertoi raskain mielin
noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen
merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: --
Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan
menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja
toivolla.

Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä
syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat
miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja
leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.

Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän
aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi
siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön
alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen
muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:

-- Yksinkö tulit?

-- En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt
vuorostaan kyselemään: -- Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä
olet saanut täällä aikaan?

Alakuloisesti vastasi Silta:

-- Mitäpä minä..., tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja
temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita...

-- Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa...
Luottamuksesi horjuu, -- tuon kyllä tunnen!

-- Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.

-- Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. -- Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?

-- Tuttavissani siellä kävin..., asun kuoripappien talossa kapitulin
vieressä...

He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin
pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa
kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne
sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä
Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:

-- Entä kärsivä veljemme Mikael?

-- Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään.
Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden
maine, -- hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne
priori.

-- Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. -- Olisipa hän seurannut
minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois,
Silta, tiedäpäs se!

-- Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.

-- Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?

-- Asuntooni kai.

-- Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat
ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui,
kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun,
jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja
kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain
lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain
puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa
johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa
saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset
kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö
rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä
paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli
kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi
kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät
tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät
ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja
tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety
hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut
korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö
oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät
uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet,
kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja
käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa
jalustoissa.

Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen
hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus
Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa
vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta
vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan
kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli
ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi
varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle.
Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt
on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt
vieraille maille...

Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia
kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti
parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon
alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen
viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.

Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä
kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta
ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen
kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä
tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku
kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan
Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen
Sören Norbylle läänitetty, -- kaikki merkit osottavat heidän aikovan
oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.

-- Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin
kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun
toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta
vieläkin sai meren takaa tietoja.

-- Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois,
väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut
kuulla ammatistaan puhuttavankaan.

-- Niin kerrotaan, totesi Heikki. -- Mutta meille taitaa siitäkin
olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen
voutinsa.

-- Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri,
sarkamekkoinen porvari. -- Eikä tule Erik Flemingkään meitä
pelastamaan, vaikka lupasi...

Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:

-- Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?

-- Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.

-- Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja
hirtti itse junkkarin...

-- Hirttikö heittiön, -- roikkukoon syntiensä palkaksi!

Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle
varotellen suihkastiin:

-- Hiljemmin puhu! -- Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:

-- Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä
päästiinkin.

Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla
porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän
noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen,
uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan
puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen
rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen.
Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti
tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat
vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen
puhujan jokaisen sanan.

Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä
papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin
tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen
ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti
kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen
tipahti...? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:

-- Kuka on tämä uusi pappi?

Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:

-- Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina
oli täällä kuoripappina.

Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:

-- Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?

-- Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa
keväänä, kun hän kotona kävi.

-- Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. --
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!

Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi.
Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa
hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana
ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei,
enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden
tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä
ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, -- huusi hän, -- kuinka
paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin.
Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa.
Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä
töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen
kansalta varoja kerätäkseen...

-- Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku
ymmälle joutunut kuuntelija.

-- Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. -- Mutta maltahan!

Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:

"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi
naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi
tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet
kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä
rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei
ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua
helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi
lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa
sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa,
saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala
ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän
varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta,
jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, -- ei, hyvät ihmiset, se
on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen
tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille
kuin köyhille..."

Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta
Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän
kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko... ei, ei! Jo hän
kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia,
mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia
vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla...!

Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien
tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä
siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen
tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin,
jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään
Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan
lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita
hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon
tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se
silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta..."

Puhujan äänen vaijettua -- hän laskeusi rappusilta ja poistui
hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin -- istuivat
turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat
toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli
tuo saarna? -- siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi
kirkkoa ja pappeja vastaan.

-- Mitä se sanoikaan? -- Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä
kyselemään. -- Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei
pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!

-- Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat...

-- Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta...

Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille
muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs
Puolalanmäen ryysyläisistä:

-- Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä
nylkevät ja sitten vielä...

-- Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on
kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan
toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. -- Kun ei lie mies
kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla...

-- Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan
veljenpoika..., väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi
tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.

-- Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. -- En
ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin
sinä tuossa...

-- Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua,
arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. -- Näinä sekasorron
aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta.
Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi
panna paavinkin viralta..., sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on
vailla piispaa ja tuomiokapitulia.

-- Sietää kyllä, -- parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!

-- Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!

-- Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä
vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. -- Merkillinen saarna
ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!

Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon
hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet
eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin
pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas
ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi
sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa
kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin
kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. --

Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa,
istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen,
-- sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt,
koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan
puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen
saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien
keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut
pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.

-- Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä
alkuunkaan, intti Pietari.

-- Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen.
-- Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita
kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian
uutta...

-- Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.

-- Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.

-- Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!

-- Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita.
-- Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki
käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: -- En tiedä, olenko
väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava
oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin
lusikoittain...

-- Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. -- Eikä silloin minua
kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai
latinalaisia messuja.

-- Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston
tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin.
Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka
kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry --
asiallemme vahingoksi.

Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja
ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, -- tunsihan hän itse,
että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä
ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän
totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma
into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla
ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut
aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana
saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen
virkkoikin:

-- Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun
katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?

-- Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. -- Ja papin
puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.

Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain
Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi
toverinsa eteen virkkaen:

-- Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin
tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja
itseäni tutkia, -- tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle
tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin
tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, -- ei Silta! Emme
saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään
ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas
totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin
totta kuin sen oikeaksi uskomme.

Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena,
Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä
pidättämään, kysellen:

-- Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on
täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon...

-- Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. -- Asun vävyni, Eerikki
Skalmin talossa, -- riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas
tavataan.

Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea,
josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan.
Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti
menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa
sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki
toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut
päässyt askeltakaan eteenpäin!

Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä
lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties
juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties
lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille...

Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän
yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi
tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!



VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.


Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon
kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli
eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen
pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja
toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan
poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus
häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista
kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului
-- kapitulistako vai sen viereisestä talosta -- ja mitä se merkitsi.
Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä
kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden
takana, keskelle katua katselemaan.

Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta
paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan
ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään,
jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui
hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.

-- Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa
välitse. -- Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin
vehkeitä!

Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta
kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen
toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen
kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas
rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja
luudansuhinaa.

Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten
päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia
noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.

Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes
Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun
kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen,
ainoan kaupungissa olevan prelaatin, -- johdettavina ja hän tahtoi
myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää,
kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.

Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista
vuotta oli ollut autiona, -- talvella vain oli siellä majaillut
palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari
Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat
lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen
hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan
silmiin katsellen.

-- Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään,
kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät
värähtämättöminä.

-- Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. -- Onhan
asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten
tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.

-- Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi
saadaan kokoon.

-- Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset
jotakin oppia.

Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia,
paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät
Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys
muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja
opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies,
ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut
tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja
elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli
nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka,
ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan
uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman
intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa..., häntä senvuoksi
oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt...
Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta
pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin
hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:

-- Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?

-- Kaduilta ja kujilta...

Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi
epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes
aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja
poikiin iloisesti viitaten:

-- Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä
muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.

Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään
seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä
koulunalku..., hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa!
Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois,
mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua
muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään
taas kääntyen:

-- Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun
ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.

-- Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari
Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään
saranoillaan pahasti keikkuvan oven.

Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa
käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt
itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt
puhutella pidempään ja ankarammin..., miksi oli hän näinikään paennut
koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen
rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä
käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen... Hän
oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä..., hänen
silmissään ja äänessään on jotakin vetävää..., jotakin voittavaa
varmuutta, -- pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!

Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän
puhutteli nuoria apulaisiaan:

-- Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme
myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan
minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun
soitetaan, tulee teidän olla täällä, -- tässä koulussa ei laiskotella!

-- Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.

-- Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko
mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!

Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän
päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun
kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä
kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän
työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.

Tiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina
olikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan
oikeauskoista kirkkoa vastaan -- nyt siis Suomessakin! Pietari
Särkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut
Uuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli
hänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa,
-- niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista...
Maassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon
heikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata
niinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista
salaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi
ja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on
kerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää,
sillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa
sangen heikot.

Mutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava,
päätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä
ja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä
paavillisen kirkon kimppuun, -- sitä ei ole sallittava varsinkaan
Suomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos
niitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä
kirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, --
se lankee pian takaisin pakanuuteen... Ei, mestari Pietarilla olkoon
vaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden
puolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä...

-- Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä
varmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta,
kävelemään takaisin koulutupaan.

Siellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää
korjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen
vaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen,
jota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa
itselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän
kyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi
saarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä
paremmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset
syvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava,
tulevaisuutta on ajateltava...

Siinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun,
nyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina
ja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat
kuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn
hän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä
itsekseen ääneensä ulkomuistilta:

    Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,
    Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.

[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki,
aritmetiikka, geometria ja astronomia.]

Niin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta
vielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista
työtään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on
teinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit
opetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä
esittämään...

Kun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän
arkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin
äskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan,
mutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:

-- Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme
johtajaksi, -- se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin
tuomiokapitulin jäsenelle.

-- Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari,
älyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä
ankarampana miehenä. -- Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto...

-- Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän
saatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.

-- Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, -- keskeyttäköön sen kapituli sitten
jos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä
ja värähtämättömänä jatkoi Hannus:

-- Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän
saarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.

-- Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää
hymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:

-- Ne ovat nyt lopetettavat?

-- Miksi?

-- Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.

-- Olenko siis puhunut jotakin väärää?

-- Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en
nyt puutu...

-- Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!

Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi
opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt
ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui
terästyvällä äänellä:

-- Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte
täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta
olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville
hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne...

-- Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä?
kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.

Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin
askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:

-- Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa
Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä
turmioksi kirkolliselle elämällemme ja... ja ehkä muutenkin...
Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla
hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana
päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu... Ymmärrättekö?

-- Kenties ymmärrän -- erehdyksenne...

-- Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta
kansaan...

Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan
ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle
muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään
antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut
lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa
hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:

-- Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle
hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava.
Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, -- hän
yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan...

Vai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari
itsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän
kysäsi melkein ivallisesti:

-- Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko
myöskin maapappilastaan?

-- Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on
tuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu
saarnaaminen kansan kielellä.

Arkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki
Pietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta
katseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen
maisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti
hän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä
olikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli
hän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän
tiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei
todellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi
hänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa
tuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti
-- kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota
ivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:

-- Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen
huomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta
mukananne forsian, jalkavaimon...

Särkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella,
melkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja
säikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus
Pietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi
vastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan.
Nyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin
leveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:

-- Se on vihitty vaimoni!

Mutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan,
jatkoi vain:

-- En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla
on sellainen ystävä..., taloudenhoitaja..., kirkko ei tahdo puuttua
näihin yksityissuhteisiin...

-- Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin.
-- niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi
arkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei
toinen olisi äännähtänytkään: -- Mutta teitä, mestari, tahdon aivan
yksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti
yhdessä jalkavaimojensa kanssa...

-- Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät...

-- Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi
Hannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. -- Se
herättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon
tulko.

-- Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin
uudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin
ilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan
kainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon.
Hetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä,
jonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi
puhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain
vastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin
kielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan,
jo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman
rauhallisesti:

-- Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on
nainen, -- niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät...?

Salavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun
silmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja
sammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla
kasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin
arvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi
äänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:

-- Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää
ollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti
tunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja
siveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit,
jotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia
ja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on
Jumalan säätämä laitos...

Pietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt
huoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain
hiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja
painanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän
jo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.

Hetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä
koulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan..., hänen mieleensä
oli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa
kiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi
samalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa.
Mutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen
kirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että
levottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle
koulupenkille, puhuen itsekseen:

-- Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai
tukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta,
-- ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta
julistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, --
ei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas
erottamaan meidät...! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.

Vielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin
varoituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita
taisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään
masentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:

-- Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,
Pietari, nyt alkaa työ!

Siistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein
askelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli
hän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti
säännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu
ja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi.
Hartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä
voimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta.
Mutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli
palanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, -- siksikö hän
tänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo
väittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!

Samassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä
astui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt,
tuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella,
vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei
Margareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti,
jolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin
ympäri, -- juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella
vaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, --
siispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.

Juuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt
vihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä
jo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli
omakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän
kuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään
varten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita,
kuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet,
ei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe,
oli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse
oli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja
paavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli
hänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi
vaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.

-- Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa!
Ei, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena
hän pysyy!

Näissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten
reunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin
kauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan
nuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella.
Luostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin
talo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä
autiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin
olivat vainolaiset tarvinneet, -- siksi oli Pietari asettunut
lankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja
sinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin
askelin.

Hänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa:
nuori, solakka nainen -- pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä
kyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka
emäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin
silmilleen..., mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina
iloiset silmät nyt itkettyneiltä... Pietari tempasi huivin syrjään:
Niinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka
vavahteli vieläkin...

-- Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. --
Miksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin
tavallisesti.

Mutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas
rajummin eikä saanut sanaa suustaan.

-- Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. -- Onko
joku tehnyt kyyhkylleni pahaa?

Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään
kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:

-- Meidän..., taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.

-- Muuttaa! Meidän taikka sinun! -- Pietari rupesi aavistamaan
jotakin: -- Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?

-- Lankosi...

-- Eerik -- se nahjus! -- Pietari puristi nyrkkiään.

-- Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi
äsken täällä luonani itkemässä...

-- Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:

-- Minä kun en ole oikea vaimosi..., sanotaan, enkä saa olla...

-- Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät
vihittiin..., ja tulet aina vaimoni olemaan. -- Niin lohdutteli
Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki
merkitsi. -- Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.

Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli
Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota
lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä,
hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei
Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa,
hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan
itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen
neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan
parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä
ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt
Margareetalle puhumassa.

Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja
tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut..., ei ole
soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä
naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.

-- Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi
ja pilkallisesti.

-- Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta
todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. -- Eikä ole hyvä
joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa...

-- Mutta eikö tämä ole minun asiani?

-- Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin
aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.

-- Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.

-- Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut
kansaa villitsemään, -- epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa
ja elämä on ahtaalla...

-- Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien
hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti
silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta
lankomiestään vielä lohduttamaankin:

-- Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä...

Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka
rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi
hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se
uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei..., hänen ei pidä saada
mieltäni masentaa... ei Hannus, niin helposti et toki minua
uraltani suista etkä kotionneanikaan säre..., minun on noustava kun
teräsjousen iskujesi alta!

Pihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja
hetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita
arkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi
vaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen
tarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen
ainoa turvansa.

-- Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla
rennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat,
kertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin
sukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun
perheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.

-- Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten
uusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma
yhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!

-- Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen
vaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita
ja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka
pelottavana asui.

-- Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!

-- Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.

Jo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei
ollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies;
pitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa.
Mutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon
korjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla
mielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:

-- Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme
tarvitsekaan vierasta apua.

Mutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka
aina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin
lohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta
koko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain
epäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi
asunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari
siirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli
saatu korjatuksi ja asuttavaksi.

-- Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. -- Älä
itke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.

-- Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan..., eikä ruokaa edes
alkaaksenne...

-- On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä
voi maata lattiallakin...

Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä
rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut
vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:

-- Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä
toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse
nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.



VII. ERIK FLEMING PALAA.


Turun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa
luostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin
Lähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja
katujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan,
kun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet
juottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen
tuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin
tarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko
Sorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla,
kertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen
laitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään
särmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja
seinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.

Lähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan
lähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin
puhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli
tullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle
ja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui
hän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä,
josta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään
sillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja
korentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa
jatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin
mennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.

Tällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen
kun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin,
missä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus
pysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla,
taikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät
itselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä
Aningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa
oli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin
asteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä
kiertävään, pahamaineiseen esikylään, "Helvettiin", jossa piiloilivat
ilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan
istahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen
porvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän
eräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää,
joka oli hänen ympärilleen kertynyt.

-- Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi,
virkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien
selitti:

-- Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut
emme sitä arvanneet.

Mutta punaparta ei arvostellut onneaan kovinkaan suureksi.

-- Vähänpä tuosta oli iloa, valitti hän. -- Jo kävi juutin vouti
siitä saalista neljänneksen linnaan korjaamassa, en ehtinyt satoa
kellariinkaan saada.

-- Tämäpä nyt vahinko! vähäksyi kankealiikkeinen,
hylkeennahkasaappainen kalastaja tuon valituksen kuullessaan. -- Toin
viime viikolla mereltä lastin silakoita, -- jo linnan kohdalla siitä
puolet sotaväelle korjattiin, joten kevyttä oli soutaa loppumatka.

Keskustelu katkesi hetkeksi, kun ryhmä tanskalaisia talutti
luostarin paltaalta, syöttömaaltaan, hevosiaan kaivolle. He kulkivat
ylimielisesti hoilaten ja hirvennahkavöistä riippuvia, leveitä
miekkojaan heilutellen. Kaivolla nipistivät leuvasta veivin luota
väistyvää tyttöä, roiskauttivat vettä hänen niskaansa, kun tyttö
juoksi pakoon, ja nauraa hohottivat sitten sillalle päin kävellessään.

Porvarit eivät vainonmiesten kuullen mitään puhuneet. Vasta heidän
huvettuaan nurkan taa virkahti Kissa-Iisakki myrtyneenä:

-- Nuohan meiltä elämän hävittävät. Majoitappas heitä taas talvikausi
tuvassasi, jossa he syövät lapsiltakin puuron padasta. Toivotonta on
yrittääkään mitään, ei saa elämistä kuitenkaan alulle!

-- Mutta yritämme kuitenkin, niinkuin pitääkin, virkkoi Pietari
rohkaisevasti. -- Juuteillakin taitaa pian tulla kylmä linnassaan,
he eivät liiku täällä enää entisellä varmuudellaan. Lähes vuoteen
eivät he ole saaneet mitään apua Tanskasta ja Niilo Grabbe sieppaa
pois heidän muonalaivansa. Kauan he eivät näissä oloissa säily
vihollismaassa.

-- Niinhän sitä luultiin jo kaksi vuotta sitten, intti Iisakki,
-- mutta täälläpä he yhä ovat. Niilo herra vie heiltä joskus
viljavenheen, mutta sen elon he heti kiskovat meiltä. Ja millä heitä
elätät, kun sinulla ei ole varoja käydä edes korvaripillä syntiesi
huojennukseksi.

Pietarin silmään nosti tämä viimeinen valitus veitikan. Hän ei
tällaisia tilaisuuksia juuri koskaan laiminlyönyt ja virkahti nytkin
vallan vakavin kasvoin:

-- Mutta huokeassa hinnassahan täällä nyt synnit ovat, pienellä
kolikolla voit niitä mustilta veljiltä saada anteeksi koko sarjan.

Miehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo
alkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä
aina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.

-- Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina,
myönsi punaleukainen Taavetti. -- Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän,
jollei äyriä ole...

-- Suuremmistakin synneistäsi, -- lisäsi Pietari puolivakavana, --
syödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei
sitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena,
-- jos joutuisitkin petokseen, hä?

-- Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. -- Vielä minä maksan
sielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi
kiirastulessa.

-- Maksa, maksa! kehotti Pietari. -- Munkit ovat tietenkin laskeneet,
paljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko
kolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko
rahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen
juoneet?

Taavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin
miehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa
kirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa.
Jo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin
haluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla
juuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli
vain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne
alituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä
uusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa
sitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä
aina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä
iskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin
ystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.

-- Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti
Kissa-Iisakki. -- Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin
näistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.

Pietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka
Mikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla
maalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka
häneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.

-- Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.

-- Hä? ärähti Mikko.

-- Tuota sinun vuolemaasi puukuvaa meidän sitten kirkossa on
kumarrettava. Mutta sanoppas, Mikko: miten ja mihin sinä siihen sen
autuuttavan ja pelastavan voiman puhallat?

-- Kuvapa siunataan, ennenkuin se kirkkoon palvottavaksi pannaan,
vastasi Mikko rauhallisesti, sivellen paksusti keltamaalia
sädekehään. -- Ja se on taas pappien tehtävä se!

-- Mutta jos nyt sen sijaan siunaan tuon seinustalla kuivavan
rukkisi, kumarratko sitäkin, kysyi Pietari. -- Ei, ukko, veistämäsi
kuvan päämerkitys on kyllä sen alaisessa lippaassa, johon raha
pistetään, -- eikö olekin reikä tehty sitä varten?

Katsottiin miehissä: olihan siinä rahan reikä. Mutta Pietari kyseli
vielä, minkätähden ihmisten pitää Kristuksen äidinäidiltä, josta ei
raamattu tiedä mitään, ostaa syntejään anteeksi, mikseivät he käänny
suoraan Vapahtajan puoleen saamaan lohdutusta. Eikä sitä voineet
selittää kuvan tekijä eikä katsojat. Vedenhakijat lähtivät vakaviksi
käyneinä ja hautoen itsekseen noita Pietarin kylvämiä mietteitä
kantamaan vesikorvojaan kaivolta.

Mutta samassa juoksi Rantakadulta kaksi poikaa kertoen, että juuttien
koko joukko on liikkeellä joentakaisella tiellä. Ratsuväki edellä,
jalkaväki perässä, rientävät he tulista vauhtia linnasta kaupunkiin
päin.

-- Mitä se merkitsee?

Tarinamiehet kiirehtivät Rantakadulle. Harmaapartainen tinanvalajakin
kantoi kalisevat kannunsa sisään ja saapui rantatielle samaan
aikaan kuin Mikko Sorvali, joka oli jättänyt pyhän Annan kuivamaan.
Todellakin: siellä juutit hölkkäsivät lippuineen ja rumpuineen kuin
sotimaan. Joen suulta juuri saapunut purjehtija kertoi vielä, että
Kuusistosta oli Norbyn vouti äsken tulisella kiireellä soutanut
Turunlinnaan, josta juuttien väki heti senjälkeen oli lähtenyt ulos.

-- Olisiko Niilo Grabbe taas liikkeellä, kuiskailivat turkulaiset,
toisilleen merkitsevästi silmää iskien.

-- Onpa kuin juutit rientäisivät suurempaa vihollista vastaan,
huomautti Kissa-Iisakki ehostuneena. -- Katso, tykkejäänkin vetävät
perässään.

-- Jo kääntyvät sillalle, heillä on siis kaupungin puolelle asiaa,
viittaili Taavetti levottomana.

-- Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.

Torvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät.
Kivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa,
ja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet
olivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta,
kiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi,
oveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin
kaksinkertaisesti.

Sotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun
vähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä
etäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle
ja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä,
lamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi
epämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:

-- Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!

-- Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena
hyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa
odottanut meritse joensuuhun.

-- Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, -- ovela mies! kertoi
Härkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. -- Sieltä hän
nyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.

-- Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, --
äiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!

Lippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen
alankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun
kappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa
hiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen
laaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin
toiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti
torvi ja toinen, -- oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni
läheni... Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri
äänillä sätkähtivät...

Kaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, -- se oli
nyt selvää.

-- Siis on Erik-herra todella palannut!

-- Vihdoinkin! -- Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.

-- Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?

Levottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana
hiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako
Erik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on
Suomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?

Luostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut
Pietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle
innoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan
kestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.

-- Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin
voitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.

-- Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta
Silta väitteli harvakseen:

-- Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin
opinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.

Pietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:

-- Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen
tukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut
kansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, -- se vie
pakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä
niinkuin me kaikki.

-- Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. -- Ja nyt siellä pian jo
jotakin ratkaistaankin -- kuule!

Taistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo
hurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.

-- Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa
kallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin
kaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja
oudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli
pian väistyttävä taistelevain tieltä.

Hyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits
Oldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin
pysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti.
Siellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa
vastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla
ja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan
turvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä.
Kaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä
nurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, -- Ivar
Fleming _näkyi_ sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen,
torin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen
torille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos
ja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää
perääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen
johdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle.
Erik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen
saksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään.
Mutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi
siten pakenevan vihollisjoukon käsistään.

Torilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista
linnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä
tiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka
vaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa
katoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa
kurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa.
Flemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan
korkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä
rynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain
takaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva,
riemuinen huuto:

-- Terve Erik-herra!

-- Terve pelastajamme!

Urhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti
eteenpäin, -- mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan.
Tuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik
Fleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä
ja uuden oriin selässä, -- ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja
kadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.

Aina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien
laitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään.
Silloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä
jäi heitä sinne joukko ahertamaan.

-- Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.

-- Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia...,
aikoo panna palamaan purkamansa palkit!

-- Polttavat meiltä sillan, riiviöt!

Porvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään
viittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen.
Mutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka
viholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille
Pietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:

-- Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä...!

-- Järjestetään vedennosto!

Jo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista
ja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik
Skalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja
korvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla,
vaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti
itse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä
sinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse
näki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota.
Mutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen
pesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua
oli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt
pilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen
voitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille.
Mutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari
Särkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja
kasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:

-- Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja
ihminen yhtaikaa!

-- Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla,
että sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä
miesjoukosta.

-- Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun
huuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. -- Tule!

Mieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen
linnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin,
jonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua
katsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti
ketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja
seisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.

Tuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan
oma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin
sotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa.
Legenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat
Eurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta,
saarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen
hurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta
Attilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten
tuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin
asejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin
pyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja
suojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan
suuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan
alaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin,
jolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni
haarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit
nuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa
kaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.

-- Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat
he kannujaan kalistellen.

-- Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt
vapaita porvareita!

-- Kiitos kaikkien pyhien!

Mutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän
kellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan
pitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti
hänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää
montakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa.
Vielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan
Turun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta
Erik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut
juuteille, että "teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna", --
ja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet
Fleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin
ensi kerralla.

-- Eläköön Erik-herra!

-- Turun vapauttaja, terve!

Niin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut
sai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa
säteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas
olevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka
taholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä
istuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka
toimista hän jo oli kertomuksia kuullut.

-- Terve Pietari, huudahti hän. -- Kautta pyhän Ursulan, sinähän
kuulut olevan taistelija maalla ja merellä. -- Vietkö voittoon
joukkosi sinäkin, sotapappi?

-- Niin koetan, Jumalan avulla!

Riemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä,
tuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli
painajainen pudonnut, -- Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten
keventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa
keskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, -- olipa hän
ollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten
oluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten
piirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan
kellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin
omituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset
kävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän
joukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin
aikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija
seisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet,
tuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari
kysäsi:

-- Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi
hinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?

-- Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät...!

Turkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin
vallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan.
Unholaan kaikki menneet kärsimykset, -- taas päästään elämään, se oli
kaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!



VIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.


Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat
koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini
aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui
puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät
pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.

Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt,
vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista
miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa
lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita
puhuttelemaan.

Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken
palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.

-- Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu
tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi,
jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen
puna.

-- Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.

-- Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä
silmää iskien.

-- Mitä ratkaisua? -- Pietari oli aivan ymmällä.

-- Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä
tapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei
siitäkään innostunut, urahti vain:

-- Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se
muuten meihin kuuluu?

-- Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. --
Kapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko
sinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka
suurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio
on tähän päivään kiintynyt!

Mutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota
oven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen
poikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko
oli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta
heikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut
ja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa...,
olipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä
halunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli
hän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen,
jota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä
menossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat,
Jaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin
oli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt
lunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä
todellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä
kotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään
vanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana
esiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.

Mutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:

-- Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo
luokseen...

-- Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi
Pietari vieläkin haluttomasti. -- Kanungeiksikin valitkoot ketä
tahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.

-- Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat
miehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. -- Vastustajamme
ovat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita...

Mutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän
katseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen
haali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, -- heti Turkuun tultuaan
oli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan
silmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.

-- Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä
oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan
hartioilleen, huudahtaen reippaammin:

-- En arkaile nytkään, menkäämme! -- Poikien puoleen kääntyen hän
lausui: -- Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että
teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!

Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa,
lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä
ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui,
olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla
peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.

Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut
tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä
palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä.
Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä
vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa
piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien
joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt
sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän
neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden,
Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja
hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin
Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän
mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana
oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä,
joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin
kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen
nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten
vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.

-- Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on
Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen
kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. -- Ja jos Turussa olisi
maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.

-- Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan
pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:

-- Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.

Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla
tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt
Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi".
Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa
kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta
vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari
Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili
paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä
syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan
pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.

Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen
hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän
kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti
Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla
sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa
ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan
tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista
sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.

Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan
pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita
sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi
kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen
yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät
voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin
kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan
tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan
heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan
patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen
äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville
kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.

Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.

Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että
useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska
he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta
puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää
niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet
ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.

-- Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa
itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä
ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi
veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin
opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin
useimmat muut Suomenkin papit.

Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:

-- Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, -- en
tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.

Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:

-- Sinusta juuri onkin kysymys -- sinua juuri tarvitsemme. Olen
kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin
olet meille arvokas voima -- henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi
pitää sinun niin rynnistää ja riehua?

Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että
Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän
virkkoi yhtä mutkattomasti:

-- Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.

-- Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin
kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus
kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari,
miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain...?

Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista
jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:

-- Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö
aneita...

Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi
että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:

-- Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti
arimpaan paikkaan... Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille
suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä
maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen
liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten
totuuksien...

-- Raamatun, pisti Pietari väliin.

-- Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä
vastaan ovat sangen selvät...

-- Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä
paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.

-- So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. --
Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut
teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. -- Minähän
olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa
teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme
kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin
myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi
löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä...?

-- Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. -- On vain oikea
tie ja väärä...

-- Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni,
lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. -- Tiedänhän, ettet sinäkään
sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia
kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat
pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, -- olen kuullut Lutherin
oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet
alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.

-- Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan,
selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä
Pietariin, puhuen:

-- Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on
huudettu.

Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:

-- Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi...

-- Olet, tiedän, keskeytti vanhus. -- Luonasi on nainen, jota sanot
vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka
kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on,
että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa...,
kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari,
kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille
lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.

-- Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään,
vakuutti Pietari.

-- Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?

-- Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi,
Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun
oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, -- ajamamme asia on meille toki
suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan
pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!

-- Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja
siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni,
onko teissä vakavuutta...

Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä
kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:

-- En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja
mikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien...

Kyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:

-- Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin
Pietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata
taipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi,
joko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten
pappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa
vanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen
siunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan
heidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin
talosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen
rinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään,
olisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa
ymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä
jostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin
joutunut jollekin keskitielle...!

Näistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti
keräytyvän tuomiokirkon ympärille.

-- Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.

-- Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.
-- Jännitys on kaupungissa suuri.

-- Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta
Pietarille. -- He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi;
heidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.

Nämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko
nuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet
hänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään
olevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla... Hiki
kihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut
saanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki
kylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui
hän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa.
Kaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten
teiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.

Mutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava
väkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan
kapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen
nuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan
sakastiin -- rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden
näet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta
oli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta
nyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin,
jonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.

-- Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi
häiritsevälle kirkonpalvelijalle.

-- Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski
tuomiorovasti sanoa.

-- No, tulenpahan tästä...

Vanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.

-- Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen
melkein valitellen. -- Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella
opettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme.
Pian onkin jo joulu käsissä.

Suntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään,
joka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja
kapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.

Sakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla,
paloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli,
melkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten
sekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa
huoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli
tapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää
odotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä
kyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen
lähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa
paistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut
välähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi
köynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit,
kappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain
hiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.

Pietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen
rukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun
Bartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan
eteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti,
ettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava,
hämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen
oli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta
rukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain
pappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.

Kahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa
piispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina
perin luotettavia.

-- Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he
kallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin
takana. -- Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo...

-- Mutta se viides paikka...!

Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua
taas kuului tuo äskeinen ääni:

-- Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja
vaikeahan sitä olisikin ajatella...

-- Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?

-- Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri
syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.

-- Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin
pikkuväkeä villitsemästä.

-- Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan...

Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä
pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit
kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka
toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain
joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa
kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari
koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan
yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat
ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen
Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden
opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä
siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta...
Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä,
mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten
äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden
mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän
lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan... Itse vaalia hän
vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että
hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi
vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään
tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo
vilpitön ja itsekkyydestä vapaa...

-- Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.

-- Nyt kaikki kapituliin!

Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat
sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että
muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että
piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta
kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via
scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.

Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki,
istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen
pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän
päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin
paikka -- se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi.
Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti
Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra
-- arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva
veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta
Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini
Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi
sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä
hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat,
kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista
tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän
ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten
lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden
tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet
sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu
apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten
valettu korkea, paksu vahakynttilä -- kaiken varalta, sillä joskus
saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.

Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että
vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista,
ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot,
henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta
kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin
monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki
nimenomaan vaadikaan...

-- Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi
nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. -- Pelkäsivät, etteivät
pidä puoliaan...!

Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen
täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat
puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri...
Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän
ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.

Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten
kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi
kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista
kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä
äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen,
kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa
kalpeana seisovaa maisteria.

Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja
lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön
ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä
vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa
veljeyshenkeä.

-- Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää
säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva
paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.

Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli
jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen,
jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se
estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen
tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt
kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti
viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä,
ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja
kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin
vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi
tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä
vastustajaansa kohtaan -- koko seurassa oli hänen tukala olla, --
vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä...
Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja
virkahti purevasti:

-- Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?

-- Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä
tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.

-- Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, -- En
minäkään tähän veljeyteen luota.

Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä
ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti
herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein
pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi
Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille,
olisi hänen sijassaan menetellyt, -- ei, hän ei varmaankaan olisi
lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit
nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa,
luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen,
uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan
varmana korotti äänensä lausuessaan:

-- Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla,
enkä mitään muuta...!

Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin
huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen
jäsenen kapituliin valitsitte!

Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa
päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää
pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien
johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa
siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana
olivat prelaattien ja kanunkien paikat.

Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä
hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien
paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He
kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille
paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria
vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti.
Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja
ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin
kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:

-- Ompahan siinä Pietari-maisterikin!

-- Eipä auttanut muu, valita se piti!

Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun
hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta
raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.

Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä
näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan
lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä
Pyhän Henrikin kellariin, -- siellä tarjottiin näet vaalipäivänä
viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten
iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan,
säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle
ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi
voitoniloisella äänellä:

-- Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin
paeten hänen kainalostaan irti.

-- Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. -- Onhan tämä oikein
sinun päiväsi, -- ajatteleppas!

-- Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.

Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta
pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan
nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty
alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä
olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja
tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen
keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken
opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:

    Ecce novum gaudium
    Ecce novum mirum.
    Virgo parit filium,
    Qva e non novit virum...

    (Katso uutta riemua,
    Ihme meille suotiin:
    Neitseen puhtaan kohdusta
    Poika maailmaan luotiin...)

Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari
niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä
asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja
Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen
nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen,
etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.

Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa
väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä
oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan
tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista
vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.

-- Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle
kadunkulmissa.

-- Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!

Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän
kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle
iloa tuottavansa, -- oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet.
Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa
äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua
heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti... Mutta hän
hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin
ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa
puoleen ja komensi reippaasti: -- Lauletaan, pojat!

Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri
äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain
iloinen parvi:

    In obscuro nascitur
    Illustrator solis.
    Stabulo reponitur
    Princeps terrae molis.
    Fasciatur dextera
    Qvae affixit sidera
    Et coelos ascendit.
    Concrepat vagitibus
    Qvi tonat in nubibus
    Ac fulgor accendit.

    (Yössä syntyy auringon
    Kirkastaja jalo.
    Seimi hänen suojansa,
    Jok' on maailman valo.
    Käden tuon, mi tähden loi
    Emo käärii, kapaloi:
    Heikko vahvan suoja.
    Itkee lailla lapsosen
    Jylisijä pilvien,
    Salamoiden luoja.)



IX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.


Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden
mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani
korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja
hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili
peiton päällä, kädet ristissä pään alla.

Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan,
leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat
korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana,
mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän
tuohon uuninrintaan: -- eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa
kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon
puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua
uuninotsaa.

-- Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja -- hymähti mies,
Pietari Särkilahti, itsekseen. -- Hän on pappilanuuniin, kai täällä
asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon
koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä
tuossa...?

Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä,
jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla
toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin
koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja
tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten
asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.

-- Taistelua! -- Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen.
-- Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää
toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää
sovinnossa, -- sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee...

Nyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti.
Luonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti
karjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, -- Pietari
tiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään...

-- Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa
rauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa
taisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään..., revitään tuleen
ja minun täytyy repiä muita..., ja kumminkin saa Jumala varmasti
minuttakin valtakuntansa toteutetuksi...

Hän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että
kissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.

-- Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, -- ja eiköhän
se olekin ihmisen tarkoitus!

Pari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut
Turusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu
kanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa,
hoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan
talvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja
häntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin
ajaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut
teininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä
elivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja
nuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua.
Täällä on hyvä nauttia levosta -- ja levon työstä!

-- Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän
ääneensä vuoteeltaan.

Ulkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa,
joka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta
palattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen
huudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.

-- Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. -- Täällä
soutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa...

Margareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli
saksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.

-- Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä
löyly..., virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan
antautuen.

-- Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, -- katso, tyttösikin
pyytää sinua jäämään.

Nuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä
vain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen
pienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja
laski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan
oli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, -- Turussa jouti
hän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.

-- Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta...

Hän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä
helteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän
lahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta
oli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta
nousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.

-- Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä
ilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan...

Hänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta.
Pikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että
pojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän
tuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja
tarttunut siihen sulin käsin... Juosten laskeutui hän rantaan päin
veikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka
kylätietä asteli pappilaan.

-- Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan
papinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon
talonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. -- Nyt, Margareeta,
huusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!

Hän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat
noista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan,
olivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.

-- Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän
vanhimmalle vieraistaan. -- Se oli niin likanen, otin sen seinältä
pois, sydämessäni on puhtaampi kuva.

-- Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.

-- Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu
kuin kuva.

Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan,
jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt
oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja
vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin
ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen
havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille
perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan
emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen
vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari
asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja
puhui:

-- Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne
emäntiä.

Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää
kättelemään. Ja Pietari selitti:

-- Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala
kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.

Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta,
lautakantista kirjaa.

-- Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä
seuraten.

-- Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi
talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: -- Vielä se teille on
ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!

Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta,
ja puhui reippaasti vierailleen:

-- Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä
liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan...

Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen.
Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä
se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä
mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet.
Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:

-- Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin.
Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille
kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta -- että se vähän,
mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla
paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan
jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan,
jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän
todistamaan.

Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja
laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:

-- Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette
varmaankin kuulleet paljon pahaa...

Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä,
Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla,
mutta varmalla kädellä.

-- Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin,
sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.

Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista,
kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen
perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt.
Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo
lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli
hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen,
Tammiston tila -- joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle
-- nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen
oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa
kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu.
Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden
yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin
löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa,
joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin
kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle...

Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian
ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä
toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän
vallan riemulla:

-- Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut.
Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän
luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään...

Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti --
vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva
raamattu, -- Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla
hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin
hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi
tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä
oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa
ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa
mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle,
mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan
se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella
enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää
ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli
hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä
kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.

       *       *       *       *       *

Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan
suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui
törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi
suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli
harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko
oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa
metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka
mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja
loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi
se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui
pohjukkaan päin.

Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin.
Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan
selälle katsellut:

-- Tuo venhe näyttää tulevan tänne.

-- Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, -- Se
laskee kai naapurin rantaan.

-- Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua
hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi.
Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.

-- Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä
avaamaan. -- No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut
veljille ikävä...!

Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän
tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan
vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut
Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet
kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui
piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa
vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti
kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi
Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi
tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen
kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu
oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja
näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman
Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja
siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet
Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi
vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he -- vähemmin puheillaan kuin
haltioituneilla tempuillaan -- villinneet pienen joukon uteliaita,
jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän
Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin",
kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä
teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy
nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari
Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin
se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo
kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin..."

Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan
ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa
vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on
pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi
oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi
Margareetan levottomiin kysymyksiin:

-- Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.

-- Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa
pappilassamme?

-- Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu...

-- Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut,
-- valitti vaimo katkerasti.

-- En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi
vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta
nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:

-- Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen...

Pietari huoahti kuin kaipauksella:

-- Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma -- mutta unelma
vain!

Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin
kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan,
sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä
oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli
noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei
yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois
paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä,
kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet
salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo
uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän
kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä
opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis
tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske
Suomeenkin.

-- Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas
olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. --
Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, -- ei,
mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!

Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt
oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen
puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.

-- Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä
tuijotti maahan. -- Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun
lähinnä ajatella sitä... Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit...

Nuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä
laskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena
virkkoi:

-- Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti
matkustat, Pietari...

-- Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!

Paavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija,
kiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä.
Sellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen
jouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari
kantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea.
Mutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo.
Hän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion
kuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä
olivat niin hajanaiset ja hapuilevat... Sitten laski hän hellävaroen
"Jumalan kirjan" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän
huolella lukitsi.

-- Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, -- ei
vielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on
minun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava,
sitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on
taisteltava, aina yhä taisteltava -- ei auta! -- sitten ehkä joskus,
vuosien perästä...

Huoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo
painunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden
päivän.



X. RENGON JUHLAT.


Eräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen
kirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi,
joka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle
päin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja
huojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti
torveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat
huoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti
Napaturun hölmistyneille kaalinnostajille:

-- Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta...

-- No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta
tuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa
mieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:

-- Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan
hurskasta matkuetta!

Torveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti
uutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi
tuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti
kankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.

Pian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla.
Sankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen
nyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille
ripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit
kiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä.
Sitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.

-- Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä,
puhui yksi luutamies. -- Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin
vielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä
kädettömäksi että jalattomaksi.

-- Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa,
kertoi toisen anetalon siistijä. -- Hän on nyt tehnyt pyhimykselle
ihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin
veistänyt... Niin kehui Mikko itse.

-- Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja
ulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt
taas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?

-- Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama
lakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. -- Lähteenkorvan
kaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa
järjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois
Särkilahden saarnoista.

-- Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet
todella sieltä terveytensä saaneet.

Kirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen
toivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu
toimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi
valittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun
suomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli
ollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu
luottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa
voimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty
keinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet
seikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän
Henrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut
oli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko
särki vanhoja käsityksiä -- hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan
lahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan
muistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan -- heti
julistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki
Hämeeseen.

-- Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla,
virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.

-- Niin, kellotkin soivat -- lähdetään jo mekin!

Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia
ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa
väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain
punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta
ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa
astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava
pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.

-- Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi
äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia
prelaatteja.

-- Se on piispa -- taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. -- Eikö
hän sinusta ole oikein piispan näköinen?

-- Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen
selkään, -- katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita
pakottaisi!

Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta
kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta
ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa.
Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen,
siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen
saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.

-- Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies
edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.

-- Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.

Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle
piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia
sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa
kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui
hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit
ja hopealta välkähti piispanvaippa.

-- Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.

-- Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. -- Uusi kuningas ei
salli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti
nyt Kuusistossakin isännöi...

Mutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo
ratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja,
kuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua
kantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä
oli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja
savisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia,
kansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä.
Pyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja
särpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille
oli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, -- siksi oli Turun
koko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt
pappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa
asteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin
nunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen
risti, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista
täplää -- Vapahtajan viisi haavaa.

Jälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi
tuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:

-- Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.

-- Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, -- kas,
onhan siinä pyhän Jaakopin kuva!

-- Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja
synninpäästö saatu.

-- Synnittöminä nyt siis palaatte?

-- Ainakin kuukauden päiviksi!

Kysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui
vakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen
kivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit
arkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, -- hänpä ei, itseään
säästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä
taajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua "kirkollista
tietä" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat
sepposelälleen avatut.

Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon,
missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui
kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus.
Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi
päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä
uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät
kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen
muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.

-- Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan
vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa
taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa
niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu
ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka
ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään;
heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja
kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa
kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin...

       *       *       *       *       *

Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen
partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan.
Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella
kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella
jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken
päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan
oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he
painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava
maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin
auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset
juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja
"leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.

Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille
päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan
tuttavansa ja virkkoi:

-- Näytäpäs koipeasi, Asarias, -- onpa tosiaan pyhä Jaakko sen
tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.

Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin
toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin
pyhiinvaeltajan:

-- Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? -- Köpittävä akka ei
kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole
korvatauteihin kajonnut. -- Mutta hyvän nälän ja janon se on heille
kaikille antanut! --

Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa
kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin
oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi
kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he
tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet
olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta
iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi
voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä
iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus -- niin
uskottiin --, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla
jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja
hyvä innon puhti...!

-- Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään
kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä;
hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. -- Miksei
hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!

-- Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen
Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa
jälkeen.

-- Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, -- juuri sieltä hänet
olisi ollut poistettava.

-- Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen?
kyseli Gasparus.

-- Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden
nimessä:

-- Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli
päätään kiukustuneena:

-- Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka
löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi...

-- Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin
suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. -- Mutta sitä menoa ei voi
enää pitkään jatkua!

-- Eikä jatku, terästi arkkiteini. -- Liian höllällä on Särkilahtea
joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, -- on sallittu
hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia
käsityksiä...

-- Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti
Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään
puolustamaan:

-- Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, -- mutta minun on
ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas
selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.

-- Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. -- Mies on vedettävä
kapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan...

-- Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten
vieraitaan sakastista saattamaan. -- Mutta nyt on meidän jo aika
lähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he
meitä kenties jo odottavat.

-- Vieläkö muitakin? kyseli Lille.

-- Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja,
sukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin...

Hannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä
saattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä
nyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä
elähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut... Ja
kansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään,
ikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.

       *       *       *       *       *

Rengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että
perusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi
kirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota
viinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita
niitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri
kulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan
käskystä asekatselmukseen.

Oli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta
valloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen
Voionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan
uudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia
vastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle
lääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan
takaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan
suuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden
vuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja
lisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata
varjelemaan.

Tästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän
sotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä
rouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa
ja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat
ja juopuivat.

Varhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat,
avatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen
paljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita
herroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa
seuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle,
jonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat
he armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle
sattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa
ja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin.
Ratsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne
sieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.

-- Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä,
kumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.

-- Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka
aina oli asioista selvillä. -- Yökauden ovat he juoneet Lehtisten
kartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla
päällä.

-- Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes
mene nukkumaan?

-- Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys
luonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. -- Mutta enin
asiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin.
Kuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!

Muita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista
Kirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja
linnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen
mittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa
torin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka
heidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa
puheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat
olivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle
vaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän
välinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.

Siinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain
Rengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja
työttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan
iloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin,
mutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri
kiistan ratkaisijaksi.

-- Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. -- Meillä
on oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset
ilmankin palkkaa, -- ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan...

-- Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille
-- sovitaanpa ehdoista ensiksi...

-- Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. -- Kas näin, tuotapikaa minä
kirjoitan teidät sotaväkeen.

-- Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit
hoipertelevaa kirjuria.

-- Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki...! Kiinni ne miehet!

Siinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat
tuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin
viemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.

Samassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs
juhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli
Pietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka
oli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet
pysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia
ryysymiehiä komentamaan.

-- Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan
ratsunsa selästä.

-- Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.

-- Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. --
Miekat esille, näin ajetaan karja navettaan...

Säikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa
heiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten
kivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä
ole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.

-- Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra,
ratsuaan kannustaen. -- Katsotaan, onko meillä valtaa...!

Mutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti
kerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi;
humalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti
pakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet
tietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut
herra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin
ympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui
hänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta
kuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat
sillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin.
Sillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja
heiluttaen veristä miekkaansa.

Kivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion
riehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät
sällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:

-- Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!

-- Kivittäkäämme houkkio!

Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen
hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet,
itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi
kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille
luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento
aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden
yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit,
kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki
näytti tulleen...

Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu,
voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:

-- Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset...!

Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. -- Hän oli, kirja kädessään,
kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, -- yhtäkkiä
hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti
älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin
sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit
kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään
tuhoon eksymästä.

Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät
Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan
juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan
selkoa kahakan syistä.

Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn
nousseet.



XI. SAARNA JA VASTASAARNA.


Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä
kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia
hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä
tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin
torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.

Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat
sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo
siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja
tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen
jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa
näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?

Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli
lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet
murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja
oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut
tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen
raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?

Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi
syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he
odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää
muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä
pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen,
jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä
paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin...

Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja
missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili -- ja ihmetteli sitä
itsekin.

-- He odottavat, -- mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli
miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. --

-- Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen.
Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui
olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin
painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin
hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.

-- Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.

-- Niin lie parasta...

Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi
Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä
hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten
elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.

-- Miksi? -- Jo korotti puhuja äänensä. -- Miksei pyhä Jaakko, jonka
juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki
heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi,
etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka
pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on
pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen
itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa.
Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä
petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta
kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.

Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen
asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut
alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime
päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua
pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota
hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.

-- Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä
mekkomiehiltä. -- Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa
Hemming vainaja -- muuten perin kunnollinen piispa -- kymmenen
vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin
kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia
nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja
salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä
piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana
ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat
olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta,
ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon
lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli
ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta...

-- Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette
silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon
kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me
kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten
kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan
Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat,
voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!

Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan
kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille
veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että
hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas
puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi
ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen
helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin
siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden
puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta
paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan
herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi
se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan
taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt
munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät
siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä
suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä
pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan
ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo
niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin
sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan
puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka
taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka
maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä
antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja
kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja
kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous...

Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia
vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen
sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet
näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, -- hän ei tahtonut eikä
voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa
voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä
kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen,
kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa,
ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa
pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän
jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli
hautuumaantäyteinen rahvas, -- tuo sydämissään katkeroittunut
pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden
sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli
joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja
he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti
hautasaarnansa.

-- Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki,
huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.

-- Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: -- Hän yritti katkaista
puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

-- Hän luimisti silmillään pahasti -- se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.

-- Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, -- sinun hautapuheestasi on
pian tieto piispalla ja prelaateilla.

-- Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti
vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. -- Taistelu
kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja
siihen ei ole meillä lupa vaipua.

Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää
Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä
parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina
keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla
käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat
omille teilleen.

       *       *       *       *       *

Taistelu kiihtyikin.

Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen
juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla,
nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.

Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää
iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin
pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia
ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka
reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset,
jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan,
kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen
lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea
nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-,
milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina
takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla.
Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita,
jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.

Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien
varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien
anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin
kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan
mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta,
jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana
ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva
väkijoukko täytti koko hortuksen.

-- Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. --
Onko siellä taas joku tempuntekijä?

-- Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.

Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana
seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja.
Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut
luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston
kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen
äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin.
Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan,
sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun
he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi
sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen
tungos syntynyt.

Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä
vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan
lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen
heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti
raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä
armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat
toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:

"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se
uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, -- johtaa ihmiset
takaisin pakanuuteen...!"

"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat
vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä,
saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja
hammasten kiristys..."

Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä
vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas
palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:

"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät
sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele
kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta -- voi aikoja!
-- näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon
esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin
kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan
kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan
tätä myrkyttävää saastaa..."

Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät
ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat
hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta
kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia
sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka,
joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät
saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja
kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka
työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:

-- Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!

-- Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.

-- Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit
tappoi.

-- Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!

Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia,
toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui
puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan
ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin,
mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat
vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.

-- Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. -- Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.

-- Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. --
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!

-- Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen
pappispäivänsä, -- itsepähän mertaan meni!

-- Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!

Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan,
että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin
syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen
aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon
ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää
kykene suojattiaan pelastamaan, -- jalat ovat poikki nyt Lutherin
liikkeeltä Suomessa!

Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua,
kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä
kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka
oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä -- ja he jäivät
kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.



XII. SYYTETTYNÄ.


Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla
kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva
pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä
miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin
valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus
häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli
hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari
Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain
perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt
Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi
pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.

Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua
myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä
luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä
hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää
_ystävälleen_ tuo pyyntönsä -- olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan
hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun
opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä.
Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti
tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään
tuomitsi, -- siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin.
Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun...?

-- Ei, -- takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin
seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta
korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa
kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin
tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä... Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt
on mieliala pappispiireissä..., tuli voi syttyä pienimmästäkin
aiheesta, -- eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä
porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä...!

Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo
tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä
jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi
hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä
olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta
myrsky vähän pääsisi asettumaan...

-- Poissako? kysyi Pietari kummissaan. -- Ja juuriko tänään?

-- Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun
hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti...!

-- Puhuinko mitään väärin?

-- Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he
ovat pitäneet kokouksia...

Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta
varmasti taluttamaan kirkkoon päin.

-- He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista.
Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin
sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, -- ethän toki
tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.

-- En, en! -- Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa.
Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: -- Et tunne mielialaa
kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan
vain kypene... Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin
tapahtuisi...

-- Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.

-- Niin, jos taas haastat taistelua...

-- Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme
kirkossakaan. Mutta -- lisäsi Pietari hymähtäen -- tämänpäiväisestä
saarnastani voit olla aivan levollinen... Pidä vain rauhassa
Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta,
-- vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.

Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset
sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa
maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:

-- Olet siis jo kuullut sinäkin...?

-- Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä
huolimatta, -- olenhan saanut kutsun minäkin.

-- Ja että siellä nostetaan kysymys...?

-- Minun erottamisestani, -- huhu on liidellyt jo
luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani,
joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään.
Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa
-- enkä kapitulista. Tule!

Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan
juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä,
yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa
kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan
istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin
värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma
parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta
kuvastui odottavaa jännitystä.

Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta
monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan.
Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän
Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka
1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan
rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten
keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan
niiden kätköpaikkaa, -- ei sittenkään, vaikka keisari käski
kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin
halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen
rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta
lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon
vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän
rukouksen voimaan...

Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda
vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut,
kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet
jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen
siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen
nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari
Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan
ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen
johdosta sanottavana, -- odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi
pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun
kirkkomaalla.

Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo
nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta
kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.

-- Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla,
virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. -- Sitä älä tee
enää tänään, -- onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän
kaikkien yhteinen.

-- Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme,
vastasi Pietari pistävästi, -- hän ei tätä liittolaistaan vieläkään
rakastanut.

Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan
sydämellisesti:

-- Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä
olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän
oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille
annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat,
että voivat niellä lihaa ja leipää...

Pietari hymähti vastatessaan:

-- Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset
käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin
tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat,
Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa
tapahtumaan...

Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja
kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:

-- Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa... Älä
heitä kirvestä mereen...!

Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava
saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli
ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui
näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään
pönttöön.

Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, -- se
vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain
kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei
hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan -- hiipipä toisten kuulijain
mieleen melkein pettymystä!

Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta
kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset
erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä
Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja
tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty
kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on
kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille
tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen
kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. -- Vapahtaja oli
kerran opetuslapsineen vuorella -- niin kertoi Pietari lämmöllä ja
hartaasti -- ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla
vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat
kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän
omalle kielellemme tulkittuna...

Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut
suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut
mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin.
Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen
virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla
äänellä, joka täytti suuren temppelin:

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan
valtakunta -- -- --"

Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi
tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista
saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi
luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden
käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se
vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin
ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan
miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, -- niin kauas
olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin
istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin
niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että
Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan
kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin,
joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen
ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin
kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili
lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi,
valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista...

Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat
sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät
seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin
ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta
Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos.
Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, -- tummapukuinen, kalpea
mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa,
-- mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden
ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon...

       *       *       *       *       *

Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi
keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei
prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli
kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken
kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.

He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua
olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään
ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti
kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari
Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa
tuolilta tuolille kuiskaamassa:

-- Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin
uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua
kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.

-- Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset
kanungit.

-- Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin,
selitti Gasparus silmää iskien.

-- Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!

-- Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!

Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut,
kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä
vastasi karttaen hänen katsettaan, -- jokainen ymmärsi tällaisen
tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen
kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä
tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia
pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.

Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät
kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä
kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä
terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin
kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille
käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon
ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää --
häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta.
Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen.
Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä,
sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan
melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä
palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen
kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut...

Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin
saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja
monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö
hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan
tyynenä tuolinsa selustaan, -- tätä hetkeähän hän juuri oli
odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin
edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada
esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian
vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin
ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan,
kumarsi piispalle ja kysyi:

-- Saako jo syytetty vastata?

Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien
tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi
ennakolta sovitun ohjelman mukaan:

-- Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. -- Prelaatit olivat päättäneet
laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat
koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei
ollut vielä valmis. -- Kapitulille on vasta tehty ehdotus...

-- Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä
äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin
pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin
lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein
kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he
puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen
väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin
vaatimuksen oikeutetuksi.

-- Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti
melkein kiivaasti.

-- Sen määrää jo kanooninen laki.

Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen
maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit
kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin.
Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin
heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä
puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki
pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu
tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.

Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia
dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi
kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:

-- Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn
esityksen ja piispa erottaa...

-- Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein
venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa
esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. -- Suomessa ei ole paavin
vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa...

-- Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty..., selitteli
Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta
Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.

-- Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!

Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli
paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt
myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet --
sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia --,
mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille
piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä
ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen
heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa:
Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät
vihkimättä ja käyttämättä, -- valittu mutta vihkimätön piispa ei
saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia
erottamaan.

-- Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin
harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka
muotojen mies.

-- Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin,
väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle
karille kaatumaan.

-- Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten
kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.

-- Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on
kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.

-- Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen...

Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa
Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen
omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä
silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti
laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja
aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja
neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi
hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:

-- Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten
yläpuolelle...! Ei, meidän täytyy odottaa..., lykätä tämä ikävä asia,
kunnes Roomasta saapuu vahvistus...

-- Siihen voi mennä vuosia..., eikä meillä ole varojakaan Roomaan
lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.

-- Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen.
-- En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta
vahvistuksen kieltävä...

Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä
kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli
sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama
istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä
mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus
valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt
kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden
kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta
vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa
tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini
Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin
piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten,
jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat,
kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat
tähän tarkoitukseen koottavat -- niistä asioista nyt kapitulissa
kiireiset päätökset tehtiin.

Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, -- Pietari Särkilahden asia
sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli
hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja
seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista
väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren
Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu,
mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä
hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus
kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, -- tämä käsitys
nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään.
Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin
lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia
paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on
vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia... Ja nuo katoliset
prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt
avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, -- koko hierarkia on
sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen
toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään...

Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä
suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät,
kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:

-- Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, -- tuota
ette ajoissa ajatelleet!

-- Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut,
vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: -- Kirkko ei
ole vielä keinoja vailla!

-- Eihän toki, veisteli Jaakko. -- Mutta Pietari ei luultavasti
sillävälin vaikene...

-- Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen
vaikutusaikansa jää pitkäksi.

Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka
hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein
pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut,
ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille,
jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä
viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään
kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten
he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut
alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä
ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.

Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta
Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat.
Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä
välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä
kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:

-- Oletko iloinen nyt, Silta?

-- Olen. Entä sinä!

-- Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän
asiamme kulkee eteenpäin...

Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin.
Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä
terävästi silmiin, kysyen:

-- Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?

-- Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä
äänestä sointuvan riemun.

-- Hän on siis astunut ulos luostaristaan?

-- Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!

-- Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi
tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja
vastasi vähän tankkaillen:

-- Tiedän..., olen käynyt hänen luonaan.

-- Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.

-- Olen häntä rippi-isänä puhutellut... Pietari katseli nuhtelevasti
ystäväänsä ja virkkoi vakavana:

-- Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa
hiljaisessa kammiossasi, -- pannassa pohjassako ovat vielä juuresi
kiinni! -- Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:

-- Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?

-- Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee
yksinäisessä luostarikopissaan!

Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa
riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui
vilkkaasti:

-- Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään.
Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme
palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon
ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä...
Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!

Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen
ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan
vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta
veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan
voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he
vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla
on noin tulinen kiire.



XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.


Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.

Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen
kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon,
kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa,
voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan
raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen
ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei
ollut vielä aikaa...

Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden
joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta,
jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita,
ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti
jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja
käveli hänkin toisten jäljestä portille.

Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä
tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria.
Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty"
kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava
pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari,
jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit
kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen
pikarin.

Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin
ympäri, -- tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään
koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa
saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen
Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina
kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli
Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen
ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät
laulavaan kulkueeseen.

-- Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori
Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin
nähdäkseen.

Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän
virkkoi puolittain itsekseen:

-- Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, --
omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!

-- Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. -- Näkihän
pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi
tähti puuttui...

-- Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen
juhla -- se luotiin!

-- Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin
vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana
sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen
sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon
käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat
alati palmikoituivat.

-- Petosta, matki Pietari harvakseen, -- älkäämme sanoko niin. Tuo
nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen,
kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten
muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi,
perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille
uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän
oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä
muuttua Vapahtajan ruumiiksi?

       *       *       *       *       *

Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi.
Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan... Äskenkin hän
oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan
juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä..., kertovan
m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt,
olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä
hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi... Satuako se siis on
kaikki, -- valhetta...!

Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin
veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:

-- Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta...?

-- Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet
vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää,
uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän
ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että
vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen
kirjaan...

Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa
katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten
portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä
verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle
taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli
saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria
taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi
työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne
imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.

-- Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki,
huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. -- Ja ruumiillisestikin
liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, -- melkeinpä oli pienokainen
tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa
todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin
lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.

Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon
itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä...? Pietari tunsi
nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin,
jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.

-- Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä
vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.

-- Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. -- Ei sinulla siellä ole
ystäviä.

-- Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.

Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain
pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan
poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä.
Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen
luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi
hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se
oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin
voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä
työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli
katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen
entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen,
jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina
sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?

Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän
ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui
luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän
kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla
sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä
mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen
luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään
heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan
kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki
vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen
peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen
kellertävät seinät... Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä
luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.

Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista
sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään...,
niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä.
Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta,
jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän
piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan
loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten
herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut
oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!

-- Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.

-- Mestari Mikaelin?

-- Niin juuri.

-- Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen
kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon
ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka
keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon
päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä:
siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin
olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku
maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita
ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan
tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta
muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina
murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet
luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat
ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä
nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa
katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä
Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen
pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin
hän vain oli käynyt tässä huoneessa, -- hänen mielikuvitustaan olivat
aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana
munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin
raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, -- pari munkkia,
jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa
kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.

Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin
kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa
vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, -- tuokion kuluttua
vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden
käveli. Se oli Mikko, -- nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat
vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä
enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut
rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti
askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen,
mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi
hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun
kuulunut.

-- Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen
harvinaisen vieraansa kättä.

-- Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä
verettömiä kasvoja.

-- Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain...

-- Pelkäsit?

-- Ehkä pelkäsin... Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, -- minä
olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!

-- Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät
kuitenkaan jätä. Niinkö?

-- Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset
siitä meitäkin...

Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:

-- En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.

-- Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.

-- Tulin pyytämään apuasi.

-- Minun apuani -- sinäkö? Apuani mihin?

-- Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä
vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.

-- Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket;
sinullahan on jo puolue Turussa.

-- Moititko minua siitä?

Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin
yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän
levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, -- hän
ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi
puhumaan:

-- Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa
vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä,
jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka
sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan
pikkumaailmaani...

-- Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää..., virkkoi Pietari varmalla
äänellä. -- Kävit kerran saarnaani kuulemassa.

-- Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan
ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen
ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari,
särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!

Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä,
jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko
käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:

-- Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä...

Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten
pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari
Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja
joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli
saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä
maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin
puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten
pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli
yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin
tärkeänä.

-- Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin
päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.

-- Leimusit liekkinä ja voitit?

Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot
kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi
wittenbergiläisiltä oppivuosilta.

-- "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän
munkin", -- muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka
eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä
itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri
Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat
luulivat voittaneensa!

Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin
sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin
yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa
ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän
ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:

-- Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?

-- Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.

-- Siitä, että minut tahdottiin -- ja kai edelleen tahdotaan --
erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.

Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita
ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin
ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:

-- Olen siitä jotakin kuullut, -- luuletko heidän panevan uhkauksensa
toimeen?

-- Panevat jos voivat, -- ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta
toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.

-- Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?

-- En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka
voisi erottaa kanungin, -- kuten näet, paavi minua nyt suojelee!
Mestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla,
hankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle
piispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan
nuhteiden evästämänä.

-- Kuninkaan!

Mikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen
hienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi
hänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta
ymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään,
vallan kiihtyneenä jatkoi:

-- Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin
puhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina
ruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät
käyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot
viedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset
laitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan
palstoja...

Pietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen
priorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta.
Mutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi
satunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja
rauhoittavasti vastata:

-- Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen,
siitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan
tunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja
luterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen
levittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii
kaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos
hän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä
meille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista
tulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana
seisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua:

-- Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?

-- Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja
pyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä
pulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.

-- Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi
Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. -- Sinä moitit sitä, että kirkot
ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja
maksuksi sielumessuista...

-- Niin teen.

-- Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta
suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? --
Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: -- Minusta
tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä
yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus
taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla
voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari,
taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?

-- Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän
rauhattomaksi.

Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:

-- Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja
luja, itse vain hapuilen...

Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili,
hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:

-- Hapuilen usein minäkin... Kuule, Mikko, miksi minulta tuota
kyselet?

-- Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni
kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi
haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota
olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään...!

Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa
heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan
omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion
kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui
vavahtavalla äänellä:

-- Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta
pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin
vetää sinut ulos luostarikammiostasi...

Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari
oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista
ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti
säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:

-- Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.

-- En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. --
Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, -- tunnen jo usein voimani
pettävän.

-- Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui
Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä
yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja
raukeutta. -- Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi
kesken polttamasta.

-- Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.

-- Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. -- Miksi
tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on
pappeja täynnä.

-- Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen
vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. -- Pietari
pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: -- Sinun koulusi
täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?

-- Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan
katkerasti. -- Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät
lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat...

-- Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.

-- Kuinka en, -- ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja
kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan... -- Mikko
puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle
tunkevaa kysymystä. -- Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti
kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on
kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.

-- Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta
salata moitetta äänestään.

-- Syytäkin, -- niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme,
niinkuin on papistossakin...

-- Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi
nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen
asiaansa. -- Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö
ollutkin, Mikko?

-- Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin
ja toivoin...

-- Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, -- ei, vielä kalliimpi
se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni...

Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta
hän jäykisti itsensä taas:

-- Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat
eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.

Pietari ravisteli päätään:

-- Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä
sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka
itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin
opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi,
sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat
heidät ajattelemaan.

-- Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.

-- En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka
luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!

-- Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.

-- Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää
oikean itsesi...

Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin
tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään:
Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen
suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen
itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä
kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin
hänessä pohjalla määrääjänä... Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha
Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja
iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei
voinut pelätä..., niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen
Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo
ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan
salata.

-- Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli
hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset
löysin... Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit...

Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt
lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen
luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan
nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän
ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan
vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja
hellyydellä kasvatettava.

-- Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.

Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin
puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta
sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:

-- Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun
antauduttava..., Pietari, olenhan munkki!

-- Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat
monesta kohden kaatuneet..., älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä
ikävöit työhömme, näenhän sen!

-- Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös
selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen
sinua... ja omaakin toivoani... kuuntelisi.

-- Tulet siis kouluuni?

-- Tulen...

Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.

Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa
pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen
katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain
kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa
löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne
täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli
hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan.
Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt
ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä,
joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja
taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja
sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia
sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana
kulki suoraa tietänsä...

       *       *       *       *       *

Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut
askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota
tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin
katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin
paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei
nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen
hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa,
kovaa polttoa ja hoki itsekseen:

-- Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä...,
taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta...?

Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki
kihosi.

-- Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella -- kysyi hän.
Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön
kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila,
joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin
takaisin niiltä, joilla liikoja on, -- ei, olen ajatellut itseäni ja
perhettäni ja työni palkkaa, -- oi, miksi nyt vasta käsitän, että
olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!

Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti
kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä
Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten
kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko
Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa
sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut..., vai oliko
hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?

       *       *       *       *       *

Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan
papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista
toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat
olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa
Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista
turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla.
Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista
eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle
lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä
vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, --
tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin
luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän
pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, --
nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia,
heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen
lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla
petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.

       *       *       *       *       *

Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä
vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt
tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:

-- Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka
itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi
samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat
kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan...? Enkö
sekoittanut oppiini omaa etuani...?

Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon
vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että
koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat,
on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden
syytöksestä, -- Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla
ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy...!

Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle
jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja
lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä
kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä,
mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään
laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun,
mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä...

Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen,
joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän
vastaansa kiirehtivän.

-- Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet
kokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.

Jaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.
Hän jatkoi ponteissaan:

-- Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä
laatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä
saarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla...

-- Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.

-- Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet
päättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa,
-- hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti
harkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta...

Torvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari
yhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten
merkitystä, tiukkasi Jaakko:

-- Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!

-- Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta
ainoastaan totuuden aseilla.

-- Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista
paavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!

Silloin Pietari hytkähti:

-- Ei kuninkaalle, ei... Maallisen vallan turviin meidän ei ole
taistelussamme lymyttävä.

-- Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa
kitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.

-- Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.

-- Kestää miten kestää, -- ei, tänään olet mahdoton, Pietari.
Mietipäs asemaa huomiseksi!

Jaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä
ja pysähtyi Pietarin luo:

-- Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen
syytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien
on aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä
tähtää?

-- En.

-- Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja
lapsesi äpäräksi, -- hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.

Pietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään
hyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen
miehen hereille.

Mutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta
ja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki
eteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä
ilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin
repäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.

Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta
Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan
nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan
työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti
sitä nopeasti kirjoittaessaan.

"... Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin
ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella
se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen,
kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis,
Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan
huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä..."

Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan,
tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan
tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi
sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin
askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa
hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista
tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään
hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, -- hetken kuluttua hän
taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän
ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt
lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö
toivonut...?

Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen
pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:

-- Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni
vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun
edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä...!

Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan,
-- se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta.
Hän avasi suunsa -- ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän
itsekin vaipui.

Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi
ja nosti vuoteeseen.



XIV. VIHKIPIISPA.


Vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt
sangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen
kotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain
nopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin
odotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä.
Vielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että
hänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla
verkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.

-- Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli
kappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.

-- Ei, ei..., pyyteli vanhus. -- Viekää minut pöytäni luo.

-- Olet heikko tänään, istunko luonasi?

-- Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää...

Kappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän
luo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä
ja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen
nahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi
halkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto,
ja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa
ottaa makeat aamu-unet.

Yksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten
katsellen takassa lepattavia liekkejä, -- siihen hän oli tottunut.
Ennen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin
luki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon
miettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen;
taas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien
valaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja
unen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä
kuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka
muuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi,
tuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.

Siinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa.
Särmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä
päällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja
hurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää
ja pystyniskainen Paavali Scheel... Mutta miksei Paavalilla ollut
hiippaa pääsään..., niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt
koskaan täyttyä... Muita prelaatteja tuli pitkä jono, -- itsensäkin
näki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle,
joka polvistui kahden puolen tietä...

Minne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä
kaukana, ylhäällä on valkoinen muuri... Ah, niin, siellähän on
korkea, valoisa taivaanportti..., avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin
väljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita,
kysyy moittivasti Arvid Kurjelta:

-- Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?

Piispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan,
ja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta
porttimies nuhtelee edelleen:

-- Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne
jätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat...

Hän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki
sankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia,
lapsia... Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi
kiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset...
Niin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja
palavat silmät...

Valkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti,
kohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta
ikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.

Vanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin.
Tähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla
häntä tervehtimään, -- missä nyt viipynee...! Ukko olisi tahtonut
lähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt
taistelussaan enemmän tukea...

Sairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua
kotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti
nahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan
nousta siihen asti... hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi
potilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät
painuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa
joukkonsa perille, hänessähän on uskon voima...

Väsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen
laskeutuessa hiilokselle.

       *       *       *       *       *

Tuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa,
jota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi
samana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen
mies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti
veltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä
kaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon
tuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän
yhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella
kielellä:

-- Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä,
nimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin,
että siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän
saunassanne, -- tämä on ilmeisesti esimakua!

-- Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa
vieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.

-- Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten
juomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa
ole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin
poltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin
täällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin
suloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan:
Reqviescat in pace! Levätköön rauhassa!

-- Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen "in pice" -- levätköön
piessä --, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.

Tämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe
yöjuominkien jäljestä, -- siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä
luo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin
hehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius
Cadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki
Espanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa,
oli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne
hiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut
ympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja
kaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta
piispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten
kutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla
paavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut
Ahvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta
asti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit,
kirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika
kulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.

Mutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa.
Nytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo
Turussa saanut tuttavia, -- kynttilänmessu oli remuavasti vietetty
paastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä
höyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja
pääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.

-- Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa
vieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle
heittämään lisää löylyä. -- Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?

-- Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. -- Enhän
tule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten
harmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut
tyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin,
ellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty
tähän karkoitusmaahan.

-- Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi
vaiko muista syistä?

Jaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut
tätä piispallista esimiestään, -- samaan tyyliin häntä yleensäkin
kohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa
taikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty
mitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta
kuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta
kerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli.
Eikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti
kohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle
vastasi:

-- Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken
pyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin,
preastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä
puhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene
Upsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa
luostarikopissa, missä minä äsken.

-- Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.

-- Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. -- Toisella
puolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja
hänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis
luovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä... Mutta johan sen
sanoin: Suu poikki! -- nyt siihen tulpan pistän!

Hän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten,
vetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan
latinalaista juomalaulua:

    Convivari
    Non tristari
    Judet lex in saeculo.
    Consolari
    Incundari
    Mandat Baccus po-pu-lo!

Jaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti
miettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan
erikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä
toimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei
ollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras
vielä tuntenut uuden "hiippakaupunkinsa" oloja eikä henkilöitä, ja
siksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta
puhuttelemassa.

-- Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta
tekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.

-- Mitä puhdasta? -- Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.

-- Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme
kerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?

-- Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder... Sarkofaagia, taikka mikä
hänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä --
ehei!

-- Kuinka et? oudosteli Jaakko. -- Eikö electus Erik Sveninpoika ole
sinulle puhunut...?

-- On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa
juoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta
uudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos
Jacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan
lellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään
virkoja viedä kuin te täällä luulette.

Espanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi
sitten:

-- Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu
minulle.

-- Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo
rupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.

-- Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.

-- Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, -- vallaton piispa...!

-- Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. -- Minulle kuuluvat
vain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi,
kun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se
on vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä
kantaa piispankymmenyksiä, -- ne kantaa kuninkaan vouti...

-- Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä
pätemättömät molemmat?

-- Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. -- Tiedätkö, kuka
nyt on oikeastaan paavina?

-- Tietysti Benedictus...

-- Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen
nimeään, suu tukkoon --! Ukko otti taas kulauksen haarikasta,
mutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. -- Hyi, tuo on jo aivan
ummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista
olutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!

Jaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet
kiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta
kun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja
hämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:

-- Ketä siellä haetaan?

-- Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on
kuollut...

Jaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana
hetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti
kaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen
päästään: Setä kuollut -- miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko
hän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain
tyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus
Pietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan...?

Tuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä
kuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan,
vastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka
turhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi
kysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.

Vihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan
hakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt.
Päästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen
pukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla
suuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä
munkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan,
ilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista
soivat kuolinkellot.

Oli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä
kulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana,
horjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon
painuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä
sivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen.
Hätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja
upposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota
kompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:

-- Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!

-- Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea
tuomitsemaan.

-- Vai oikein paavin edustaja, -- mutta ei ole mies nyt veden
jäljiltä.

-- Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!

Ymmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille,
joutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin
prelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut
ehtimättä saada viimeistä voitelusta.

       *       *       *       *       *

Maanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen
lepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon
pääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli
viikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.

Tällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen
oli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada
tuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin
siihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka
oli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi
asiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä
siitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja
valpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika,
mestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä
pantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden
kanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.

Eikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä,
vaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle
olisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty
seuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin
luterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi
sisukkaimman vastustajansa vaalin.

Turvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä
kirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja
vaalipäivänä iltapuolella oli "Saksan maisterien" ryhmäkunta
kokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän
kapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet
jo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä
joukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän
olivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina
ruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut
viestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä
niin vainottuun "luterilaiseen kerettiläiskuntaan", se kun yhä
ilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima
kasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat
salaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin
arkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista
opinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut
heidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten
mahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen
kuninkaan kilta.

       *       *       *       *       *

Suuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut
oluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin
vaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta
suuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti
ja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.

Pappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen
neuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen
jännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä
ja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken
julkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti
heti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo
ovelta: -- Hannus-mestari on valittu!

Hengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä
kilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:

-- Kuinka niin pääsi käymään?

-- Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?

Jaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja
suurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:

-- Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy,
yksinomaan hänen!

Pöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä
ymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!

-- Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.

-- Te ette sitä usko -- äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni
tyhjentyneen tinakannunsa kannen.

-- Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon
pannaan?

-- Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko,
ojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. -- Malttakaahan kun
kerron!

Uutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen
menosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin
tuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta
ole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari
Ragvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja
että on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana.
Silloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän
lausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen
hallitukseen...

-- Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. -- Mitäpä me
muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.

Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen
kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.

-- En tiedä, vastaili Jaakko. -- Hän on omituisesti muuttunut
viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut...

Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:

-- Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan
puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa
voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka
kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon
rakennuksen hyväksi.

-- Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. --
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!

-- Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?

-- Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
-- Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin...

-- Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha
Anttikin. -- Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta
vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.

-- Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.

-- Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista
puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. -- Hän leimahtaa ja voittaa,
mutta on sitten taas kuin lukossa!

Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa,
joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha
tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli
tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he
huolella ajattelivat tulevaisuutta.

Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi
aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen
kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä
kellarin perälle -- Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan
kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä
kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli
hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui
tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä
olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:

-- Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut
äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!

Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän
testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi
sangen happamasti:

-- Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa,
he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä
tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin
kai tänä iltana juodaan.

-- Sehän onkin kaunista sopua -- salutem! -- Pietari oivalsi hyvin,
mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko
jatkoi:

-- Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin,
mestari Gasparuksen maljan, -- me tietysti äänestämme häntäkin!

-- Mahdollisesti...

-- Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja.
Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat
huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he
toki ajoissa huomasivat erehdyksensä...

Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten,
siroittaen tyhjää maahan, -- merkiksi, kuinka tyhjiin
uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät
hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten
kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa
oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen
joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi
suoraan:

-- Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti
hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten
mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo
nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen
sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on...

Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:

-- Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?

-- Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.

-- Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä,
mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: -- Miehen, jolta ehkä
huomenna papintakki riisutaan!

-- Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta
Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:

-- Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin
intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin
itse paavi. Hän on sovinnon mies.

-- Niin näkyy olevan...

Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin
seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä
ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja
arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut,
se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia
liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, --
kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:

-- Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten
arkkiteini, -- oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä
hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja
te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, --
Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu
isänmaassamme!

-- Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.

-- Prelaattiviittain vaikutus! -- Pietari joi kannunsa pohjaan ja
nojautui taapäin seinää vastaan. -- Istuisimme viroissamme kuninkaan
armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille
määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja
me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.

-- Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään,
intti Antti Finno.

-- Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen
maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.

Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko
virkkoi hetken kuluttua:

-- Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä
aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin
vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?

Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:

-- Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko
vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä
asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan
vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat
ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.

-- Mitä?

-- Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet
sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä
kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. -- Ei, ystäväni, meidän
täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon
syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy
opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, -- vain siten voimme luoda
paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen.
Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä
hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!

Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet
Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista
ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat
sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti,
että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin
kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.

Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen
ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava
maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien
pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko
kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli
hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista
lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut,
kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien
keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja
rupesi latinaksi sopertamaan:

-- Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole
ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi
pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen,
-- näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun
olisi pitänyt julistaa pannaan, -- ehei! Meistä tulee hyvät ystävät,
meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme... ja
kuninkaan kanssa..., ja paavin kanssa -- eikös niin!

Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre
kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä
täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin
painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään
tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:

-- Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo,
-- katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa
kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit
ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä
lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa
nukkuvaa kansaamme. Terve!

Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan
suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen
pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan
kärsimättömänä.

-- Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei
vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee
teitä kuin teinejään. Per Bacho! -- ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän
erehtymätönkin!

Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian
hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua
katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:

-- Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta
hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.

Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet
itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat
selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä
hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen
vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat,
että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.



XV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.


Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari
Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä
Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei
hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli
taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan
huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt
tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili,
suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja
aina koettanut välttää, -- ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti
umpikujassa!

Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen
käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä
veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen
huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan
laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä
komeata laivaa nyt teetetään.

-- Piispalle, -- nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi
piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin
ivansekaisin hymyin.

-- Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan,
virkkoi Silta hämmästellen.

-- Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on
lahjalaiva kuninkaalle.

-- So, so...

Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin -- tuumi Silta
edelleen kävellessään -- riippuvaisuutensa paavinvastaisesta
kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä
mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa
piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin
piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti
takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa
tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään,
-- mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan
muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut...,
päässyt tapahtumaan.

Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä
Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut
kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi
poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa
mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja.
Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin
saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta
tyttölasta, -- hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan
lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö
oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen
mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin
löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan
leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.

Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta
sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, -- se täti kun oli
orvolle vähän tylykin, -- kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin
voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa..., eikä siinä
vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat,
tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin
kiintyneensä, -- hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli
ivannut!

Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin
luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin
olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis
Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään
muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen
sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä,
eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton
luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta -- kukas
tuota olisi osannut varoa! -- eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse
Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko
hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut... Tyttö ei häntä
tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, -- ja siinä
nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi
kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin
rintasoljen, väliin kautokengät... Naapurit kiinnittivät siihen
huomiota. Ja sitten...

-- Siinä sitä nyt ollaan merrassa!

Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan
pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä
salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli
kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän
oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla
kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari
Silta Elsaa forsianaan, -- tyttö on jo kahdeksantoista iässä.
Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt
emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä
asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä
vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan
Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on
ollut ystävättäriään... -- Siinä sitä nyt ollaan!

       *       *       *       *       *

Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen
välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle
linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä
linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. -- Kenen
ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.

-- Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. --
Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.

-- Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?

-- Varalta on käsketty olla. -- Muutamat laihat ja huonoksi ajetun
näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei
Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: --
Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä
kantamasta.

-- Kymmenyksiä?

-- Niin, piispankymmenyksiä...

Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan
ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja
antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt
sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!

Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa
sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä
kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut
tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä
taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään
asti oli salannut itseltäänkin.

-- Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!

Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen,
paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen
ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois
koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman
tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, --
jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta
hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko...

Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa
emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla
hänen virkatovereillaan, -- olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului
uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä
vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, -- useinhan
hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun
se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen
uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän
kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille
esimerkkinä, ratkaissut... Ei, ei!

Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja
uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei
hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla..., eihän hänestä
ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja
vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti,
hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma
onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina
vaivasi onnenkaipuu... Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän
ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä
päättäisikin sen astua?

-- Mutta miten on siis köysi katkaistava..., oh, se kiertyy yhä
tiukemmin ympärilleni!

Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan
alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin.
Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin,
ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli
linnanselän. -- Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä
kulkevaa venhettä, -- mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa
hän muisti:

-- Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita
Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha
piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella
ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se
revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään
nyt kuninkaanlinnaan, -- sinne on mennyt sekin mahti!

-- Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!

Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt
kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, --
olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?

Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan
papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa
sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan
raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä
katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan
ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen
haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös -- ainahan
se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi
joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon
yksinäisyyteensä...

Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten
katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi
juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:

-- Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?

-- En ole voinut pysyä sieltä poissa...

-- Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää
soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa;
sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.

He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli
syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen
vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas...? Ei,
Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime
kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta
ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä
kysyvään katseeseen:

-- Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin,
vaikken ajankohtaa vielä tiedä.

-- Pois?

Yhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli
viime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut
vaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, -- niin,
Pietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin
muutakin vaikutusta..., vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä
muutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?

Silta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan
pysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:

-- Oletko käynyt Naantalissa?

-- Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä
kutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. --
Se matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini..., mutta ei Silta, ei
niinkuin sinä epäilet! -- Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa
käyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: -- Pelkäsin kyllä
sitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen
perhosta väkisin veti, -- en luottanut arpiini, en...! Sillä
rinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää
tosi...

Hän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:

-- Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen
ja itsetietoisen, -- hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän
rikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin
salaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani.
Minä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin
tervehti minua -- tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen
toki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri
rohkeutta antoikin!

-- Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä
epäillen.

-- Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset
ovat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan
hänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää...
Heillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot
lähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka...

Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta
Silta sen täydensi:

-- Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?

-- Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi
Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina..., ne
palavat!

-- Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?

-- Ulkonainen kuri -- ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!

Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.

-- Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen
Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?

-- Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. -- Täällä elin nyt taas
vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani,
itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä
ympäristössänikään, -- elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten
astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään
ja ajattelemaan... Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän
antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua
aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin...
Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä
jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun
naamarin takana muodostumme valheihmisiksi...

Tuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä
hän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin
selväksi hänen ankaralle ystävälleen.

He kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen
kertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä
ja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun
hän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan
näkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut
toverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: "Hiljaa, priori rukoilee..." Ja
todellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia...
Eikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen
ansiotonta kuvittelua.

-- Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina
ihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme
rehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!

Siltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta
toverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa
mukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin.
Mikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä
on huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin.
Luostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi...

-- Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä
laitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän
kysyvässä muodossa kävelytoverilleen: -- Lutherkin on äsken eronnut
pois luostarista.

-- Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me
pienet kaislat...

-- Ja hän on jo mennyt naimisiinkin... Hiukan levoton ilme värähti
nyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin
kääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken
kuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:

-- Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt
näinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin...,
niin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua
entistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle
yksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena,
syntisenä ihmisenä ihmisten parissa.

Tuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:

-- Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin
raskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt
sieluni kamppailee.

Kalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt
huomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi
pölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan
ratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi
sillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät
herrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten
pitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan.
Peittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja
näiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa
vierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä.
Siihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan
prioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti
nyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle,
missä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.

-- Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen
ystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti
jalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä
paljonkin liikkumaan.

-- Siinä oli Yläneen väkeä, Flemingejä ja Illejä. Minun onkin mentävä
tuonne samaan taloon; olen sinne kutsuttu.

Mikko kiirehti Sillan mielestä, joka häntä torinreunaa pitkin
saatteli, melkein tarpeettomasti askeleitaan. Eräs noista naisista
oli varsinkin niin tuttavallisesti Mikkoa tervehtinyt, ettei Silta
voinut olla siitä toverilleen mainitsematta. Tämä hymähti hiukan
katkerasti:

-- Varot, vanha epäilijä, ettei vain uudistuisi Hautasaaren tarina.
Ei, ystäväni! Kun silloin lemmenverkkoon lankesin, tunsin sen
rajattomaksi onnettomuudekseni ja viheliäisyydekseni. Jos vielä
verkkoon joutuisin, käsittäisin sen ehkä pelastuksekseni, -- ehkäpä
se ratkaisisikin kaikki!

-- Sinä tahdot olla ennenkaikkea ihminen, lausui Silta, nyt yhä
paremmin ymmärtäen toverinsa.

-- Luulen, että se on kutsumuksista korkein, vastasi Mikko,
kiiruhtaen Saunakadunportista sisään.

Silta jatkoi, ystävästään erottuaan, yksinäistä vaellustaan, kävellen
sokkeloisen luostarikorttelin läpi, jossa kankeajalkaiset vuohet
olivat laitumella ruohokatoilla ja rikkatunkiot seinänvierustoilla
lemahtelivat. Hän jatkoi yhäti yksinäisiä, harmajia mietelmiään:
Mikko ystävä kykenee tekemään rohkeita, varmoja päätöksiä ja,
taisteltuaan ja kärsittyään, katkaisemaan ristiriitansa. Hän, Silta,
vain ei kykene...

Rantakatu tuli vastaan ja sinne näkyivät nyt joutavat joukot
sillalta tulvaavan..., kas, siinähän soluikin mereltä päin tuleva
laiva kokkapurjeen avulla verkalleen jokea ylöspäin, suuntautuen
Mustos-porvarin suureen aittalaituriin. Sitä riensivät ihmiset
vastaanottamaan, ja Silta laskeutui tietysti toisten mukana
laiturille, -- olihan merkkitapaus aina, kun Turkuun saapui laiva.

Pian vinkui ankkurivitja ja laiva pysähtyi. Ranta-aitan kupeelta
katseli Silta, kuinka laivan peräpuolta vivuttiin laituriin,
jollaikaa jo ensimmäiset tervehdykset laivan ja rannan välillä
huudettiin. Tukholmasta kuului laiva tulevan... rauha on maassa...,
Taalain kapina on asettunut, vehkeilevät piispat ovat vangitut...
Mutta merellä liikkuu taas Norbyn aluksia. Ahvenanmaalla oli kauhu
ollut suuri, sillä kaksi juutinlaivaa oli siellä äsken käynyt
ryöstämässä; pelolla oli loppumatka purjehdittu...

Tällaisia uutisia laivasta kerrottiin, ja kauhulla kuunteli
väkijoukko noita viestejä juuttien lähentelemisestä. Mutta vielä
kuuli Silta hiljaisen kuiskeen väkijoukossa:

-- Arkkipiispa kuuluu olevan laivassa mukana.

-- Tarkastusmatkallako?

-- Ei, pakomatkalla, sanotaan...

-- Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.

-- Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat
saaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.

-- Kuka on kerettiläinen..., puhu taitavammin...!

Niin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa,
kunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella
sieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean
näköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan
tulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä
nyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari
Gasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat
hetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja
hupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.

-- Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen,
kuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä
kantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja
ansioistaan. -- Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta
luodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet
mullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä
uskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, --
miksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen
arkailematta...?

Se ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti
häntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa...



XVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.


Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin
rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin
päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut
Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori
Martti Lutherille Wittenbergiin, -- vielä kertaan hän nyt punnitsi,
että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta.
Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten
oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi
isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten
mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta
innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:

"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen
valta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin
asioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä
tarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia
etuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti
vakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen
toivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan
väärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi..."

Tätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut
siinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän
pyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä
terästää...

Sillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi
syyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen
sen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi
joka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli
matkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset
olivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja
kapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja
sellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin
nyt kutsutut Turkuun.

Jo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit
piirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski
porvari Erik Skalmin siltaan, -- tämäkin entisen vilkkaan hyörinän
keskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän... Autio
oli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen
pikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta
palattuaan... Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen
olleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä
jo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein
käynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin
lampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen
arkitupaan, huudahtaen jo ovelta:

-- Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän
murkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.

-- Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä,
rientäen iloisena veljeään tervehtimään.

-- Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä
talosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.

-- Älä puhukaan siitä...

Sisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta
samassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan,
kysyen:

-- Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?

-- Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne
piispojen puheille.

-- Piispojen?

-- Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä,
lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. -- Mutta
sinullahan on täällä muitakin vieraita.

Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik
Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt
niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä,
Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari
muuta suomalaista, -- suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa
voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet
paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista,
rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta
puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli
tunnustelevinaan.

-- Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän
tervehdittyään rahille istahtaen. -- Jutelkaa vapaasti!

-- Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan
hämillään.

-- Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.

-- Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. -- Rauha on
olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu,
eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla
on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!

-- Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.

-- Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan.
Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä
henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.

Taaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan,
vaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat
porvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena
merelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien
oli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.

-- Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen
esille hihansa alle kätkemänsä paperin.

-- Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi,
virkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras,
tarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan
selittää Pietarille:

-- Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon..., vaikka se on kyllä
vielä vähän salainen asia.

Vieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi
maltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä.
Mutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut
pitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista
huolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.

Tarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa
elivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet
sopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä
purjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut
heille vapaapassin, -- kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä
isännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies
tehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.

-- Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.

-- Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki
hyvillään. -- Tehdään vain tällainen sopimuskirja...

-- Millainen...?

Hannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik
Skalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon
Hannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se
oli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören
Norby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä,
lupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin,
ehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen
hänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat...

Pietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja
Härkä-Heikin puoleen:

-- Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne
panneet?

-- Luki sen meille herra Luukas äsken.

-- Herra Luukas! -- Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä
vieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt
punakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia
jaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit
kostavat. -- Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi
Pietari.

-- Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja
missä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti
Skalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.

-- Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui
Pietari. -- Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien
puoleen...? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!

-- Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki
melkein hätääntyneenä. -- Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää
kuninkaan kanssa.

-- Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin
jo vähän hämillään.

Mutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:

-- Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö
käsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat
teidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun
Erik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti?
Niidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät...!

Pietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia
ja jatkoi:

-- Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne
vastaan...?

Hän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas
oli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.

-- Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin
rauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.

-- Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. -- Hän meni juuri ulos.
Mutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä...

Pietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta
oivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.

-- Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa
neuvottomana raapien. -- Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän
pitkää...

-- Iskarjot se oli koko mies..., ei lukenut meille oikein sitä
välikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. -- Mutta hänen tuumansa meitä
viehätti...

Porvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli
Pietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi
vihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen...

-- Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on,
kertoi Heikki kuin puolustautuen. -- Sitten oli hän juuttien aikana
linnassa tykkimestarina...

Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:

-- Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin,
kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa
sytytteli... Mokoman kanssa menitte kauppoihin...!

Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan
selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu
kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä
esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan
avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.

Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan,
kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli
heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista
tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä
paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen
järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on
koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää
köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä
hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan
ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset... Esivalta, joka
näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, --
ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava...

Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan.
Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin
poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt
juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen
mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana
juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona,
joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut
papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen
ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa
holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona
oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan
Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana.
Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä,
kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan...
Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi
portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat
tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa
etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita,
ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas
jakeli armoaan taikka nuhteitaan...

Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja
etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa
taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin
huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen
auttavasti asuttavaan kuntoon, -- nukkavieru suntio vastaanotti
siellä nyt saapuvat vieraat.

Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla,
puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa,
joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka
lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari
vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan
nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa
isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, -- joka vuosi
sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan -- häntä
sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna
mitään henkilökohtaista kaunaa.

-- Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa
poimuissa.

-- Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi
Pietari.

-- Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies.
-- Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään
valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming
juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.

Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne
suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat
maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka
siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon,
mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut
kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin
nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset
näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.

Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri
selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.

-- Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia
jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. -- Päinvastoin,
onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön
kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti
eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että
sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme
vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, -- lyhyesti,
olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.

-- Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika
väliin. -- Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.

-- Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. -- Mutta kaikkeenhan emme
voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten
pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon
omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa...

-- Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik
Sveninpoika. -- Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.

-- Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi
arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. -- Minä olen
jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään
Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet
paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa,
tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä
olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois
hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat
pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa
tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, -- tuskinpa enää yritänkään
palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin
kirjoitustöihini.

Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin
omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat.
Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen
syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan
lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan
yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat
hänelle mielet karvaat.

Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo
rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt
Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen
vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan
suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti
Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten
kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika,
Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten
seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen
äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan
luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä
korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin,
Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa
mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli
nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka
itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja
rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:

-- Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman
suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen
nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?

-- Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi
pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.

-- Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis
suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme..., niin, juuri
siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.

Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia
rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan
asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita
rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu.
Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten
aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön
kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin
suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.

-- Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik
Sveninpoika haikeasti. -- Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan
maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on
saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon
kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, -- kysyn, mitä jää
meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?

Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet
erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin
sanottavana.

-- Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon
verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka
tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta
aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.

-- Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus
Pietarinpoika sangen harmajana. -- Minunkin on maksettava kuninkaalle
200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat
enää riittävätkään.

Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti
kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia,
oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut
kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti
moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta
toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin
voinut kumota, -- niin hän oli kirjoittanut --, oli hän sen kuitenkin
jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla -- kuin armosta!

-- Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti
vaalipiispa edelleen. -- Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on
täällä vielä jaettava kahtia -- niinkuin valtakin!

Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan
vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli
asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla
äänellä valittamaan:

-- Kovat ajat -- kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin
palkkatulojenkin...? Minä olen kynitty mies!

Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt
suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko
omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui
tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon
sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa
sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain
käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista -- hänelle itselleen,
kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin
prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu
ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran,
hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava
pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi
ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä...

Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet
korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita...! Vihdoin
omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi
kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen
yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja
kysyen kumeasti:

-- Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin
alistua?

-- Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.

Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin
ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon
päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat
sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että
tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus
heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi
luterilaisuuden edistymistä.

-- Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid
Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan,
mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin
asemata puolustaakseen.

Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa,
jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan
tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken
oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas
sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja
samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta
järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin
henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin
levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin
prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan
apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset
epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.

Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita
eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi
juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.

-- Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen
senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi
Gasparus. -- Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.

-- Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon
kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.

Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa
ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä
kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua -- Erik Sveninpoika ja
arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas
eivät latinaa --, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen
ja kyseli:

-- Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan
kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?

Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään
asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:

-- Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme
kapinoimaan?

-- Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta
Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta
unhoittunut. -- Tietysti minä maksan.

Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:

-- Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin...?

Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta
sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:

-- Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys... Salissa syntyi pieni
hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu
ja uhmailtu?

Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti
äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:

-- Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille,
niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden
järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja,
niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on
nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja
koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen
poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani
kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja
tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä
tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan,
ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa
kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta
hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän
kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.

Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat
prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella
ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin
lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen
lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti
tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä
palan, -- se oli hyvää kiihtymystä vastaan --, ja talttuvasti huoahti
Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa
kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen,
ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.

Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin
rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan,
-- jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista
maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja
miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:

-- Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, -- siinä on kyllä
sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen,
häntä ajaa välttämättömyys... Meidän on sillävälin vain muokattava
maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten
sydämet!

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan
Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja
lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt
siellä ovensuussa, -- Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa
päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi
ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta
paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari
katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän
ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa
äpäräksi, -- nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen
vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena
emäntänään.

Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun
vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven..., se rinta, se
rinta...! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä
sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja
ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän
hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei
olisi ollut varaa väsymykseen... Mutta Pietari ei tahtonut valittaa,
hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä
koulussaan ja kirkossa..., ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata
jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä
surren asiansa hyväksi.

Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä
Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika
rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan
puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon
omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta
viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on
sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä
tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse
pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa
oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää
tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"...

Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje
Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt
keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:

"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle
vallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista,
ehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä.
Sellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää,
mutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä..."

Ovelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:

-- Pietari, sieltä tulee vieraita -- ja juuri ruoka-aikaan!

-- Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari,
astellen ovelle päin. -- Ketä tulee..., kas, Siltahan se on ja itse
priori!

Tupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:

-- Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi
siihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi
jätetty.

-- Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. -- Jospa
odotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle
kertomaan, et varmaankaan odottanut...

-- Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset.
Mitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut
juuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on
pistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne
matkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja
Erik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan...

-- Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi
hämillään, puoleksi hyvillään.

Mutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä,
lausui lyhyesti ja suoraan:

-- Me aiomme mennä naimisiin!

-- Te..., sinäkin... naimisiin?

Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle
papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan
epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori...? Jopa
peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen
yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko
jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:

-- Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.

-- Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. -- Mutta istukaa,
kertokaa!

Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin
olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi
Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli
juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon
laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran
luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa
seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli
hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären
Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui
Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven
Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa
kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin
virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä
tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista
vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa... ja hänen sydämensä ei
ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut...

-- Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan
kuultuaan. -- Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa,
säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu
luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin,
-- jouduit siis satimeen?

-- Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.
Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani...

-- Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän...!

-- Halusin katkaista solmun, -- nyt sen olen tehnyt!

Pietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät
elämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä
suuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:

-- Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!

Yksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta
muuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat
haavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet
toisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen
sydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat
he lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan
Pietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat
askelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:

-- Mitä siis nyt sanot, Pietari?

Mutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden
edessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo -- naisen korva
ei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta --, tarttui tätä
hellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.

-- Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et
ole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän
juhlittava: Tuo silavaa pöytään, -- eilen, torstaina, söimme kalaa
-- ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, -- me juomme nyt
kihlattujen ystäväimme maljan!

Usein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin
oli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet,
varsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka
palanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan
ja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen
voittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan
henkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin
opetusta tarvittiin, -- nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos
hän kesken kaatuisikin pois.

Mutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen
sijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti
suunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä
toteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan
poissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.

-- Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen
ajatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen
ihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki
ymmärtävät.

-- Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon
miettineen. -- Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti
dominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian
sitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.

-- Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. -- Luther kuitenkin sanoo, että
valat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä
kuitenkaan ei pidetä...

-- Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, -- ja
tähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.

-- Mutta sitten!

-- Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella
reippaudella.

-- Juuri niin, totesi Pietari. -- Kirkossa julistetaan aviokuulutus,
joka ei jää keneltäkään kuulematta.

-- Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. -- Voisitko
Pietari tehdä sen Taivassalossa?

-- Jotta asia herättäisi vähemmin "pahennusta", kuten paavilliset
sanovat, -- en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei,
veikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla
vieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on
kuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden.
Vieläkin Silta epäröi:

-- Siitä tulee suuri rymy ja taistelu...!

-- Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen
voimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!

Säkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon
mustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:

-- Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten
pelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!

Kauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja
vahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat
vihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa
heitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä
olevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:

-- Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen
samalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen
Martti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa,
Mikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta,
vaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa... Kas niin, nyt se
on paperille pantu! 324



XVII. KURKI-PIISPAN HAAMU.


Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli
merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä
soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.
Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja
harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva
lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan
papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti
kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan
venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka
hän mantereelta oli saanut saattajakseen.

-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna, kyseli hän. -- Eikö
elävää sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin, köyhille
ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän
muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa
kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston
linnasta, -- jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun
lipputangon nenään -- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa
luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Siten ei electus Erik
Sveninpoika ollut koskaan käynytkään tässä edeltäjänsä uljaassa
asunnossa, jonka juutit olivatkin puhtaaksi ryöstäneet. Jonkun
aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten
uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja
se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset
pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäen oli vanha piispanlinna
ollut kylmillä -- hylätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet
liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan
piispainkotiin.

-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat, uteli Pietari
salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,
ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,
tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja
laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,
huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä
olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,
vaikkakin hän käsitti monet katoolilaisten kummitusjutut ja
ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää
ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen
uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin
aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen
äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien
kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat.

-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. --
Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen
linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän
hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa...

-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana
tietysti.

-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon
kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan
piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,
jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.
Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään
kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo
vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän
tornikäytävän nurkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja
tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan
kahden rahapussin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen
luuranko, -- siihen oli nahkaisen säkin syrjää jyrsien kuollut.
Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan
aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, --
siihen jäi, apua ei tullut!

-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan
sokkelot vielä kätkevät...

Soutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.
Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin
asian yhteiseen siunaukseensa:

-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja
nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi
välinpitämättömästi:

-- Kuka hänet on nähnyt?

-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on
ollut. -- Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin
Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin
tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan
vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.

-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...
Merelle oli viittonut.

-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.

-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun
maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä
elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä
kotiin takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä
kotvan kuluttua:

-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jytkettä, -- sitä
kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois
Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he
joukolla liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta
piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä
palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täällä Suomea
hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana..., eikö todella hän
saisi rauhaa tuonen mailla...!

Mutta soutaja pyörähti yhtäkkiä kuin pahan aavistuksen pistämänä
keulaan päin katsomaan ja keskeytti säikähtyneenä ja armotta äkkiä
Pietarin mietteet:

-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi
Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon
harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset
muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.

-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä
vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin
samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa
notkorantaa kohden.

-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein
suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnanniemen ohi, jättäen vasemmalle
kolkon, paksun, harmaan kivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan
varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt.
Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa
päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo
yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri,
johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punoittava tie. Pihalta
näkyi pitkä, ruskea talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu
väentupa --, joka jo oli puolitiehen purettu.

-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka
muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.

-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili
soutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois
linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...

-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan
näin revitään?

-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko
nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon
ohitse suhahti valkamaan.

Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan
karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi
nuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja
ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko,
jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti
astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin
säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin...

       *       *       *       *       *

Tuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi
muutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan
käskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän
puheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa,
Martha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.

Ikäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören
Norbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu,
vaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin.
Kuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni..., oli
pidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista
sopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli
moneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet
Turunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut
huolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä
viedään kuninkaan luo Tukholmaan, -- siellä saattaa heiltä pian
pääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt
linnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta,
sillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta
vehkeillä esivaltaansa vastaan.

-- Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan
ymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi
Westgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla
sentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut
Pietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa
tekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia
ilmeisellä huomaavaisuudella.

-- Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. -- Heidän taloudellinen
pulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon
ajattelemattomaan yritykseen.

Käskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:

-- Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan
nousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin
mistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta
uniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset
prelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.

-- Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin
katsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein
hämmästyneenä:

-- Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka
katkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas
Kustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa
arkkipiispan siellä vieraillessa, -- muistatte, mitä virttä sielläkin
vedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin
vastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle.
Syyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu
uskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä
herrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.

Pietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen
tarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui
kuitenkin:

-- Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he
olisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan
he eivät nouse vehkeilemään, -- siihen he ovat liian pehmeät.

Käskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli
hänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton
käsitys.

-- Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään
unioonipuoluetta Suomessa?

-- Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet
Turussa tunnen, -- lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.

Taas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi
vieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin:

-- Sananne painaa tässä asiassa paljon, sillä teihin kuningas
luottaa, sen tiedän. Käyväthän työmme samaan suuntaan...

-- Minun työni on opettajan ja saarnaajan työtä, vastasi Pietari
kipakasti, melkein närkästyen. Mutta samassa hän, varsinaisen asiansa
muistaen, jatkoi: -- Nuo miesparat voitte huoletta laskea menemään
perheittensä luo, -- uskollisempia alamaisia kuin he ei sen jälkeen
kuninkaalla ole!

-- Tosiaankin, jos heidät lasken, on heidän teitä, maisteri,
kiittäminen paljosta, lausui herra, luopuen nyt kokonaan karskista
sävystään. -- Mutta kuninkaalle minun täytyy ilmoittaa, että vapautan
heidät teidän pyynnöstänne ja takuullanne.

-- Tehkää niin, jos on tarpeellista.

Pietari nousi lähteäkseen, asiansa hän nyt oli ajanut. Mutta
linnanpäällikkö istui vielä paikallaan ikäänkuin häntä pidättäen, ja
kertoi hetkisen kuluttua.

-- Kuningas on aikonut käydä Suomessa, onpa lausunut halunsa tavata
teitäkin, Pietari Särkilahti, -- hän on kuullut teistä puhuttavan...

Pietari ei ymmärtänyt, mitä varten linnanherra nyt vielä uudesta
päästä rupesi tarinoimaan taikka mihin hän tuolla puheellaan
tähtäili, ja hän seisahtui senvuoksi suurin silmin katsellen istuvaa
isäntää. Tämä jatkoi:

-- Nyt ei kuitenkaan ole tietoa, milloin kuningas voi tulla Suomeen.
Mutta matkustakaa te, mestari, hänen luokseen Tukholmaan!

-- Mitä varten sinne?

-- Mitä varten yleensä kuninkaissa käydään, -- hän tahtoo teitä
tavata! Ja voihan siitä olla etua asiallenne ja teille, teillähän on
vasta vaatimaton kanunginvirka...

Veret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan
noita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia,
jotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa.
Hänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen
hymähtäen, ja vastasi tyynesti: -- Jos asiat joskus vaativat, voin
kuninkaissakin käydä..., nyt en sinne töiltäni jouda...

Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston
kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli
sisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran
valtioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi
kansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi
viisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen
suopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille
venheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia
odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä
katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan
muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja
jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän
äänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden
vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden
latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä
huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta,
-- kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta
nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa
muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka
istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.

-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --
Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta
hirviöstä.

Hän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa
kuviota, puhuen itsekseen:

-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava
kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa
vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?
Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se
on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän
ulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki.

Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi
taivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran
ratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin
olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.

-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja
työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti
sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit
elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman
taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi
puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun
rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse
johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä,
-- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt
tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia
kuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi
sinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden
laineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin
lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta
sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi
olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut
käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!

Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui
vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui
sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:

-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä
suotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia
pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää
mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä
niinkuin tuomion Jehova, -- nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee
omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla
aseillaan taistelevat totuuden puolesta!

Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka
noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät
säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala
kuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta,
ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.

Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä
kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita,
kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata
hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle
hän hiljaisissa mietteissään lausui:

Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren
rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta
kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!



XVIII. ERO LUOSTARISTA.


Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi
maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana
joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan
pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille.
Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, --
talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.

Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat
käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit
tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta
laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat
murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa
varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:

-- Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa,
kertoi toinen. -- Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, -- ei ollut
esimies luopunut hurjasta päätöksestään!

-- Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin
hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!

-- Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen
ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä
sitten hurmaamaan maailma ja naiset...

Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen
toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:

-- Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos
olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä
voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää
lahjojaan kantavat.

-- Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan
vehkeet...!

Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili
portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä
lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen
tilaa näille aterianodottajille.

Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi
siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja
rukoillut aukinaisen raamatun edessä.

-- Nyt on siis aamu..., kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi
hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.

Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän
aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä,
jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen
yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä
kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi
rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä
uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa... Tuossa
oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa
vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt..., ei,
juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut
täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain,
hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos
hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi
se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen,
vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän
oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille
ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska.
Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt
oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.

-- Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa,
taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani
toivottomissa kamppailuissa. -- Niin hän taaskin hiljakseen hoki,
vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain
itsekkyyttä.

Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä
käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain
ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt
epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus,
joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä
päätöksessään..., jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa
muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa
oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen
vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten
konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti
puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään..., muut olivat vain
hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta
kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen
eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen,
tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain
konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, --
aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.

-- Aamulla, nyt on aamu! -- Halkosylys romahti jossakin kaukana,
luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita,
alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin
askareihin..., häntä ei enää...!

Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä
olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite,
mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti
hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen... Miksi?
Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli
päättänyt olla...

Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään
olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti
naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli
valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran
rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän
tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset...

Äkkiä hän siitä hypähti, -- kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa
kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun... Vavahtiko hänen
sydämensä todella noin rajusti, -- ei, pientä levottomuutta se vain
oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet
odottivat... Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi
ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu -- aamumessusta palattiin
näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin
oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle,
niinkuin tavallisesti...

Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria
messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit
vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei
eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien
katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat
miltei kaikki vanhoja miehiä -- nuoria ei näet viime aikoina ollut
luostariin liittynyt -- eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista
välittömästi tunteitaan... Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan
mitään tunteita...?

Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa
ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista
kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän
jäähyväismessunsa... Hän koetti puolestaan valaa siihen
sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti
kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman
eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan
jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta
turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan
sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan
lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen
edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään
vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta:
toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota,
toiset ehkä vihasivatkin..., niin, olihan se ymmärrettävää.
Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, --
itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista...?
Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein
töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja
poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen,
lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa,
veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan
kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit
pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa
keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon
ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi
tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti
molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen
ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:

-- Tässäkö aiot meistä erota?

-- Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme...

Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella
tavalla..., hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä
purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo
munkki lausua:

-- Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia...

-- Niin avaimet... -- Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä
mielialastaan..., hän oli luullut munkinkin sulanein mielin
tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi
ja kovaksi... Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi
hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä
toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa
tielle..., hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään
ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan...
Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, -- Mikko työnsi avaimet
isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin
paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla
ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.

Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet
kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen
myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja
todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista
ei voinutkaan olla..., olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt.
Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata..., mutta itsehän hän
sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään
tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä
vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin
yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa...? Ei,
eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää...!

Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie,
ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko
melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa..., vai katselivatko hekin
häntä tylysti...? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan
paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään
hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, -- mistäpä he
aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa...?

Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön
valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle
Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa
Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi
pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi... Mitä,
eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti -- reippaasti nousi
hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset
äänet.

Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, --
Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen
levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä
virkkoi Pietari vain tervehtiessään:

-- Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!

-- Niin, sieltä nyt tulen...

-- Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit
siis omistaa teineille kaiken aikasi, -- kylläpä tarvitaankin, sillä
pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.

He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä
koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime
aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden
oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen,
toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet
jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin
pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se
oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia
kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät
useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen
rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo
vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt
esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui
saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin
ja työn varrella into kasvoi.

Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka,
ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava.
Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa
latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava
kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari
pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen
vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten
tieteiden alkeita.

Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan
antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä
kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni
tänään kumminkin omituisesti katkeili, -- ilmeisesti Mikko ponnisti
pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä.
Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain,
vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä
tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja
koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi
huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli
äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.

Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta.
Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen
kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut
sitä kotia eikä pakopaikkaa, -- sitä ajatellessa kävi aamukauden
salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui
hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen
hentoja hartioitaan.

Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti
kysymään:

-- Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella
olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?

-- Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat
luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.

-- Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni
täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella
totuutta?

-- Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, -- itse löydät kyllä sitten
vastauksen kysymyksiisi.

-- Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää
koskaan satamaan?

Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean
madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä
ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen
ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet
yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli
pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet,
halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin
voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi..., hän
koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, -- oli
kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi.
Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.

Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan
korvaansa kaikuikin ääniä... Niin, askeleita kuului taas ovelta,
Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen
iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:

-- Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle
toin!

Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat,
jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi.
Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen,
joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski
kätensä hänen olkapäälleen.

Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat,
päättävät, älykkäät kasvot..., eivät nuoret eikä verevät, vaan
suloiset, sielukkaat.

Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo,
oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael
Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, -- hänen
varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen.
Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:

-- Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin
miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä
hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, --
teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen
te varmasti teettekin!

-- Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa
käteen.

Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt
kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli
hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä
vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa
ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti
neitosta kohti.

-- Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin.
-- Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me
kestämme...!

Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti
äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:

-- Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä
sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään
syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male
scripsisti..., pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen
luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.

Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan,
tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, -- hän oli ollut aikeessa
ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa
tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta
Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet
juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi
rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin
huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle
asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua
pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa
toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan
heitä kadulle:

-- Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan
pyytämään aviokuulutusta. -- Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin
ylitse!

Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä
kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.

-- Sen teemme, -- kenen luo siis ajetaan? uteli hän.

-- Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari
ja lisäsi terävämmin: -- Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran
henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta
paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen
pappilaansa, -- onnea matkallenne!

Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa
koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä
nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan
karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät
säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti
nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa
ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka
tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa
vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat
toisilleen:

-- Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi..., olipa käsivarsi kuin
kihlatun vyötäreillä!

-- Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!

Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään:
Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat
muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi...!

Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen
nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin
pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.



XIX. KOLMOISHÄÄT.


Pyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa
loppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa,
korkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten
kuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo
kattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä,
jonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat
viinikannut kädestä käteen.

Kolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään
vuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja
maaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen
kuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja
aatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren,
elinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän
Ursulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi
alempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin
suurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat
loisteliaammat.

Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti
laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa
juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo
loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja
tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain
kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään
ja joilla oli suuri maine, -- ken suinkin saattoi, koetti päästä
mukaan näihin juhlaesityksiin.

Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja
siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston
mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta
kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri
kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä
kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään
mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen
keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään
kantaen, -- hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana,
tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen
toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki
nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa
päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti
valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten
enkelien -- teinipoikain -- kuoro pitkää, latinalaista joululaulua,
kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.

Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun
säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu
päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin.
Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen.
Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri
osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he
usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan.
Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja
Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän
merkkitapausta.

-- Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?

-- Olimme..., emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki
aviokuulutukseen!

Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko,
lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen
aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon
papit olivat kauhistuneet, -- mistään muusta ei nyt puhuttukaan!
Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin
vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa
moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti
puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon
rohkean neitosen.

-- Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan,
virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu
komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. --
Magdaleena Hannuntytär Ille -- ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi
ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin
antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, -- jos
se nyt kerran käy.

-- Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa
seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. --
Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.

-- Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon
senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra,
joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. -- Ja täällähän meillä on
Särkilahtemme, aatelisverta hänkin...

-- Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. -- Hän
ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan
kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman
päämiestä...

-- Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan
lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.

Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään
kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla,
itsetietoisella äänellä:

-- En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki
kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien
saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta
tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan
kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei
saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä..., piispalla ei pidä olla
mitään ulkonaista valtaa, -- kaiketi ei kohta suurmiehilläkään!
Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa
tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.

-- Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää
hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. -- Saattepa nähdä, hän kerää uuden
opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.

Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia
vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:

-- Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa
tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut
itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa
maatilaa.

-- Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi
Erik veljelleen samassa äänilajissa. -- Sisaremme abbedissa on
sinusta haikeasti valittanut.

-- Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. -- Sehän tässä kuninkaan
suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi
vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!

-- Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen,
virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.

-- Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, -- mutta ei se minua
miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa -- varmasti
minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla
koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!

Virsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet
lavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään.
Pöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa
vaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja
jossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä
oli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä
tapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että
Jaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä
hän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla,
vaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin
uhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän
istui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei
mitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä
tapahtunut.

Piispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli
Hannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan
pienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne
toisetkin prelaatit.

-- Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään
tilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.

-- Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. -- Hän on muuten
iloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut...

Aivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia
kanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.

Jaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen
hän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut -- hän tahtoi
nyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin
asti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein
horjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden
ryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen
saapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa
heitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä
paavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, -- ja ennen pitkää hän
tunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti
juuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin
ääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit
kuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu...

Varmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta
samalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän
pikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he
valmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin
ne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista
hätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, -- sitä varten
oli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.

Kärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli
ryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä
Erik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon
suljettuun, toverilliseen neuvotteluun.

-- Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin
alttarin, puhui hän nuhtelevasti. -- Nyt emme teitä ymmärrä:
Kapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa
aviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää
pyhän säätymme.

Jaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:

-- On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä
yksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.

-- Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet
ymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota
hän sanoo vaimokseen...

-- En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan
ylpeästi.

Hämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan:
Tätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan
remuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen
sävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka
tuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:

-- Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä
tehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki
muuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet
virheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.

-- Olen valmis kestämään seuraamukset... Hannus oivalsi Jaakon
varmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli
Ruotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja
vastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain
kylmästi ja värähtämättömin kasvoin:

-- Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata
erehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla
on toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka
uudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.

Jaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, -- hänkö ryhtyisi
erottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko
nyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti
kauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko
senvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi
tiukentamaan, kysyen:

-- Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman
ilvekuulutuksesi?

Sydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa
kysymykseen vakavantyyneenä:

-- En.

Prelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli
toki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, -- hän on kai jo
säikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta
jotakin juonta ja kysyi:

-- Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle..., ehkä
Särkilahdelle?

-- Niin, luultavasti hänelle.

-- Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää
sinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten
ajatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon
taipumattoman ryntääjän kanssa.

-- Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.

-- Mikä syy -- saammeko sen tietää?

-- Saatte... Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, --
en voi sitä itse tehdä!

Syntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet
sanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut,
nautti vaieten tuosta ällistyksestä, -- sitäpä varten hän juuri oli
kiltaan tullutkin!

Todella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään
messun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen
vaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että
ne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka
kitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin
tulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet
ahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan
aviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: -- Koska minun
kerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta
-- niin hän mietti, -- miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian
oli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla,
toinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita
hopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut
Gertrud Karvataskun tuvassa, -- tuo topakka leski oli vielä verevä
ja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi
keittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään
virinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, --
koska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.

Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan
aviokuulutus herättäisi, -- tänään oli hän arvostellut sen löylyn
kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa
oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä
seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä
vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364

-- Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!

-- Kolme pappia jo, -- se on estettävä!

Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli
harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka
pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin,
koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää
äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:

-- Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät
puhtaiden pappiensa joukosta!

Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan.
Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen
puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä
vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa,
tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus
saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen
prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta
esiintymisestään heidän edessään...

Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara,
päättävä ilme kasvoillaan. -- Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo
kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää,
saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat
pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla
vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle...

-- Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua
tuomiorovasti.

-- Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka
aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. -- Miksei kukaan kirkossa
tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän,
huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.

-- Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä.
Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. -- Näin
virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten
moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän
syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:

-- Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme
onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!

-- Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. --
Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa
vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.

-- Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, -- loukkaus kirkkoa
vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta:
olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta.
Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin
niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla -- olen seisova tai
kaatuva!

Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti
hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman
voiman, ja jatkoi sitten:

-- Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun
esimiehyydestäni, -- en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.

Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus,
jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi
polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui
liikutetuin mielin:

-- Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina
tehneet!

-- Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo
äskeistä soimaustaan.

Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään
ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik
Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:

-- Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi
terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli
rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana
edessämme.

Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen
virkkoi:

-- Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa
minua. Tiedän, että yksin en kestä...

-- Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää,
vakuutti Gasparus juhlallisesti. -- Tänään kuulutetut avioliitot
raukeavat, siitä me pidämme huolen!

Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen
dekanus puhui huolestuneena:

-- Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?

-- Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi
Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. -- Emme
vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme,
pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin
luottamaan.

-- Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman,
intoili Gasparus.

-- Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. -- Ja tämä
kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina
lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava...

Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri
legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta
kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria -- eräs nuori pappi --
istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa,
kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke
lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna.
Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar,
hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta
jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien
kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, -- teinipojat olivat
iltaunisia -- viimeistä latinaista virttään.

Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen,
katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt
keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty,
mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti
hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit,
jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin
ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan
erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta
kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti
suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen
taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.

       *       *       *       *       *

Tuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina
viikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat
Turussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi
varustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä
pitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin
maalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien
huomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat
he luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:

-- Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen
avioliittoon?

-- Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus
kuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!

-- Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat
kutsutut tuomiokirkkoon.

-- Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!

Toimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa
kokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty
Ruotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta
kirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit
saarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia
vehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin
tuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin
saarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit
olivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille
tuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina
Heikinmessun jälkeen.

Tämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa
ensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat
pyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa
kanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa
hevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia
markkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä
Turussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten
kyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.

Pyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia
turkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat
päässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra
oli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin
yksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä
olivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen
Pietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli
aikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten
tähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla
liikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista
ja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan
ymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli
Turkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä
poikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän
on harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten
ollakin oikein!

Pihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut
veljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.

-- Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. --
Mutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.

-- Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin,
ettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen,
ilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.

-- Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. -- Johan ne tiesivät
sellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!

-- Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, -- kukapa nyt kirkossa
tappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa,
pitkää, punavalkoista villavyötään.

-- Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä
sydänmaalla, totesi ilvesturkki.

Tämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut
Silta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat
kuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:

-- Niinkö tuntuu sinusta, -- ehkä se totta onkin! Monestipa on
minunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!

-- Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. -- Varsa-Tuomas
on jo juonut itsensä höperöksi, -- me ei kirkossa tapella eikä sinua
haukuta kerettiläiseksi!

Silta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan
mielikuvaan:

-- Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni
luo..., siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! -- Mutta ei, veljeni,
en minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!

Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan
anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli
Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti
vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia
oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta
viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa
kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä
tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun
heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen
oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa
ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana
muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät
häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä
ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, -- muusta hän
ei välittänyt.

Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan
majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian
jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu
rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan
ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat
kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa
varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta
kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi
siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee
onnelliseksi pienen suojattinsa.

Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan
alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti
sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja
pikkuporvarituttavia.

-- Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi
Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut
huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.

-- Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. -- Minulle saapui kyllä
aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä
tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.

-- Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan..., epäili Silta
vieläkin.

-- Ei olisi ollut parempi..., astu eteenpäin vain!

Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista
tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta
paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko,
joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset
aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa
tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan
ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa.
Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi
kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle
Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon
kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja
sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta
talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi
keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä
punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja
kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat
häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen
ratoksi, -- tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja
hupaisalta...

Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat
siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa,
naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä
vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme
morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä
vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.

-- Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.

-- Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. -- Se on niinollen lopetettu
tavallista aikaisemmin.

-- Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli
paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät
aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen...

-- Se on kiinni!

-- Kirkonoviko?

-- Sitäpä ei ole ennen nähty! -- Näin huudahtivat ovelle ehtineet.

Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään
kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin
aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan
taikka levähtämään... Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista
kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, -- ei
se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun
jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.

Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle
ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja
huudahduksia kuului:

-- Miksei mennä sisään? Ovet auki!

-- Kuka siellä pidättelee...?

Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet,
mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä
yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt
paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää
kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet,
estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se,
ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet
näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää
suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten
käsitteiden perusteita, -- sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he
käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa.
Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja
muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja
singahtamaan karkeita pilkkasanoja.

-- Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi
tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan.
-- Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai
kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!

-- Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin
ymmälle joutuneena.

Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin
seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:

-- On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, -- meidän
täytyy päästä kirkkoon!

-- Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.

-- Sen täytyy aueta...

Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa,
laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät
ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat
siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät
yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he
käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet
mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen
kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta,
mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja
odottivat...

Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta
päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset,
vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja
hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit,
vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne
tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä
rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa
tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli
tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. -- Sulkekaamme kirkko mieluummin
kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, -- niin oli hän
ehdottanut, -- tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon
pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta
ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan
rynnistävät.

-- Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,
lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa
Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.
-- Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!

-- Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut,
että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan
saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. --
Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet
kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on
nyt astuttu...

-- Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan
luona. -- Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä
seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina
poskiltaan... Ja yleisö on levoton, -- kauan se ei siinä viitsi
värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut
lapset...

-- Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen
perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. -- Ehkä
lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät
itsensä näin naurettaviksi.

-- Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten
siivo dekaanuskin.

Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset.
Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan
ulkonaiseen apukeinoon.

-- Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon
jostakin ovesta, virkkoi hän -- silloin kääntyy pilkka meitä ja
katoolisuutta vastaan.

-- Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana.
-- Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme
korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja
avaimet ovat tässä. -- Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat
hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne
naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. -- Siinä ne
pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa
paeten, -- kuulkaa jo tuota kirkumista!

-- Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen
ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas
vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.

Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä
väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä
kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja
ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä.
Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni,
joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko
tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka
ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, -- se oli Pietari Särkilahden
saarnaääni.

Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja
seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo
suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta
oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän
varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään
rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu
joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai
verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet
estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä,
niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen
avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä
papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin
säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa
luontoa, -- sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää,
koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin...
Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti
nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä
vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta
sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan
siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita
vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan.
Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli
oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja
tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu
paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta
hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.

-- Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja
naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. --
No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen
piispansa ja munkkinsa -- niin hän sanoo -- ovat tahtoneet luoda
maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin
muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain
pappien, munkkien ja nunnain elämä on, -- se on elämätä, josta
aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset,
mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki
tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet
Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä
noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä
lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat
ovat yhtä puhtaat...

-- Näin on lausunut tuo hurskas mies, -- punnitkaa nyt tunnoissanne,
onko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin
teille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään
sulkevat kirkon.

Eipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta;
ainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea,
koettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken
huokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:

-- Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä
pyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden
voima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin
se suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille
kaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi
sitä lukoilla meiltä kieltää...

Ulkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy
vaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken
huutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat
vähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat
kansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan
väkijoukosta nurinaa:

-- Missä ovat ne prelaatit?

-- Mikseivät tule selittämään tekoaan?

-- Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon
päästä!

-- Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!

Eräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen
mitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit
nyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä
tuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville
prelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.

-- Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia
on tuotu kastettaviksi...

-- Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.

-- Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.

-- Valittakoot...!

Piispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei
enää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne
suljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä
repimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon
mielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt
pöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi
toki vieläkin vahingoniloisella toivolla:

-- Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin
väkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä...

Mutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:

-- Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin
hillitsee rahvasta. Kuule itse!

-- Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi
heikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. -- Ja joukon jännitys
laukee kerran...

-- Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? --
Niin huoahti piispa pöydän luona. -- Meidät vaaditaan tästä tilille.

-- Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti
Hannus vieläkin varmana. -- Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna...

Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli
näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua
väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa
voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi
ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa,
joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin
kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän
edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, -- vaimoraukka siinä
tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua
sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä
totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä
huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä
kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin
että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään
kestää, vaikkapa viimeisen kerran... Mutta hänen kasvonsa olivat
palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt
jäntereet...

Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta
torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan
väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen
turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä
reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi
Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä
tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä.
Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle
pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa
susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta
hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet
saatetuksi tuomiorovastin taloon.

Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta
läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja
horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen
silmät pyöreinä:

-- Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit
vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen
käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit
päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:

-- Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. --
Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, -- siksipä nyt olikin
roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin
polkemaan -- hä? Tuossako on kirkonavain, -- tänne se vain! Kirkko on
avattava!

Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:

-- Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä
kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.

-- Vastaammeko? Kuka vastaa, -- minä! Ja minä olen jo kerran istunut
Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen
Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!

-- Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä
vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. -- Liiankin selvästi sen
osoittaa tuo kirje.

-- Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi
pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.

Se oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus
turkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli
Ahvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton
vastaus, -- Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat
eivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa
neuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan
vastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla
varsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua
kokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada
hyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia.
On siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän
avioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa... Muuten aikoo kuningas
piakkoin itse matkustaa Suomeen...

-- Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen
luettuaan. -- Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!

-- Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti
tuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.

-- Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja
pestä käteni, -- vai annatteko minulle nuo avaimet?

-- Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen
valkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.

Vihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa,
yhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan
prelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon
näköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina
yrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului
vain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.

Pietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin
saksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja
prelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen
avioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken
kaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen,
joka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista,
joilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään
liikahtanut, ovi jäi sulkematta... Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi,
ovatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta
kirkon.

Väkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului
huudahduksia:

-- Missä lymyilevät ne pyhimykset?

-- Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.

-- Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä... Nurkissaan istuvat
hengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat
ovelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki,
ja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt
kansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta
isä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin
viittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:

-- Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse
sisään!

Kukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä
liian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen
jäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki
hetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa
kuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.

Vihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä
säikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta,
kuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja
laski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan
vaalipiispan kapealle olkapäälle:

-- Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko
avaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja
sulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.

Vaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä
pöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi
vihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:

-- Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee,
pidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen
kaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi
tapahtua?

Vastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja
tukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi
vallan valittavalla äänellä:

-- Tiedättehän, minä olen heikko... Jos me kaikki pysymme lujina,
olen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!

Mutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa
tuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan
kehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan
myöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki.
Hätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä
mieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan.
Viimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen
tuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin
ruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut,
mutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti
olisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi
kämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui
sitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin
oivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.

Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti.
Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten
päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa
myöten alas.

-- Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin
kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat
avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:

-- Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä
seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio
sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!

Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja,
joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin
odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan
kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone
oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa
avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä
parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili... Silloin
repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin
latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:

-- Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään
onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!

Lukkari juoksi.

       *       *       *       *       *

Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren
sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli
rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta,
jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja
äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen
iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen,
matalan kaupungin.

Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin
tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän
oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin,
laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan
astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi
kirjoittamaan.

Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen
entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta
hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei
ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin
oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.

Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo
piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin
kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:

"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän
hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko
raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani
Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni
täyttää, täällä piispana en..."

       *       *       *       *       *

Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen
tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän
Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle,
ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla
tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki
kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen
toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.

-- On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana
Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. -- Pelkäsinpä, että siinä
kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin...

-- Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu,
säesti toinen reki. -- Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.

-- Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi
kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen
ajaja. -- Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet
rymyämään.

-- Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan
innokas ääni. -- Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti,
emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.

-- Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan
sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista
rekeä ajoi.

-- Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. -- Mutta
valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin
vihkimisensä lopetti.

Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat
miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle
maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville,
silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle,
viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:

-- Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?

-- Ka, miksen usko..., mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka
olla uskomatta.

Mutta toinen reki vastasi vakavasti:

-- Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi
kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan?
-- häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin
lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei
ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan..., hän sen tiesi, se aukesi kuin
sanan voimalla!

-- Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta
vavahtavalla äänellä ensi reen mies. -- Eihän meikäläinen ymmärtänyt
kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin
veitsi sisälmyksiäni..., siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!

Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä
vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.



XX. KUKA PIISPAKSI?


Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä
tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen
entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa
Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia
ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias
kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi,
oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo
Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän
avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit
seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla
Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.

Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti
linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon
silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti
Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He
istuivat siellä, -- toinen harmajana ja harkitsevana, toinen
punakkana ja pisamaisin kasvoin -- selustapenkillä, väljähihaiseen
aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin
uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.

Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:

-- Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen
järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik
Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan
hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.

Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta
ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo
linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli
kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, --
ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon
esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä
ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan
aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän
linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:

-- Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon
omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.

Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon
arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi
rinnalleen, vakuuttamaan:

-- Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.

Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo,
penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen
tyynesti puhellen:

-- Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä
kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai
aikoinaan samat määräykset kuin tässä...

-- Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa
ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen
kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja
kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.

Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan,
kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:

-- Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset
ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat
myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi,
luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että
tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on
piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja
täyttämään...

Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä,
mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään:
Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:

-- Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka
joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan -- tärkeimmistä
tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.

Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen,
että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa
tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin,
kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua
olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus
Pietarinpoika katkerasti:

-- Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?

-- Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte
huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta
Hannus lisäsi happamesti:

-- Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius
vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!

Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain
kuivasti:

-- Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette... Tuokio istuttiin ääneti,
ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin
Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi
tekemään päätelmiään:

-- Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka
meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?

-- Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. -- En ainakaan
minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään
linnanherrakaan, -- sinähän olet täällä ainoa piispa!

-- Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana...

Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi
tahallisesti veistellen:

-- Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain
ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin.
-- Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat
lähteä.

Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli
oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin
nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus
ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi
yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana,
luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys
ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi,
-- juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa
kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli
rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi
sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin
väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain
melkein kuin itsekseen:

-- Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?

-- Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään,
vastasi Westgöte. -- Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja.
Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan
tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen...

Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan.
Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra
luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli
tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa
keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:

-- Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että
holhuudestaan, -- siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen
jako-osuuteni.

Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa
ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille,
missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti
hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli
ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.

Kuka piispaksi, -- se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä
Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys.
Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu,
kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko
se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat
olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo
pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois
esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan
piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja
piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan
lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta
tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului
sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan
kykeni, tehtiin piispa.

Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta
sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta
Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen
Tukholmaan -- Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli
Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta
Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut
ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois
hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen
uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta
monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet
hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi.
Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset
vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät,
sitä ei vielä Turussa tunnettu.

Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti
huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla
Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin
anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan
näitä rahallisia kysymyksiä...

-- Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä
Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli
laskemassa joensuuhun.

Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin
mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut
itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa
merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin
pettää itseänsä, -- toisin sen sattuman muut käsittävät!

-- Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. -- Tuhma
kysymys!

Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen
tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni.
Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:

-- Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen
piispa?

Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä
sateensuoja valahti hartioille.

-- En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan
kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama
likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä
arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko
hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan,
että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli
aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei!
Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon
kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen
hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin.
Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka
kerettiläisten pääpapille!

-- Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta
tämä yhä kaiveli:

-- Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain
armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.

-- Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. -- Eikö hän
ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta...?
Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin...

Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon..., hän oli
itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan.
Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen
ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki
edelleen:

-- Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii,
niin hän varmaan pääseekin.

Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa,
että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä,
että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo
tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen
samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on
käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!

Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:

-- Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi
katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva
pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että
arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään
prelaatinvirassa... Ei sitä tiedä, kenestä... taikka oikeammin,
kummasta teistä piispa tulee...

Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän
ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään.
Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta
mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.

Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi
soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja
lastattiin, -- kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin
ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja
voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille
vietäviksi... Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli
tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän
voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset,
tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin..., työlästä
on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia
vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin
vastaan... -- Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen
piispana, eikä hänen linnanvoutinsa... Venhe laski tuomiorovastin
rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan
nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista
pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä
pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi
nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään.
Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus
vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin
yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni
kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä
akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla.
Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta
haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen
kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti
seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset
uittaen kaarnavenheitään.

Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa.
Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen
huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne... Koettaisiko saada päivän
kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa,
-- mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä
tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on
sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa.
Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos,
ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua
ainakin muutamiksi päiviksi... Lopuksi Vincentius päätti laskeutua
Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin
Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, -- eipä olekaan nuoren
Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori
pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa
huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin
valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt...

Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua
kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli
palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli
matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli
kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili
Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:

-- Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata...

-- Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.

-- Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut
lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko
juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin
juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin
kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman
näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan...

-- Ukko parka, säälitteli Mikko, -- hänen osansa oli kova. Ajoi
parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä
rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa
kestänyt.

-- Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen
päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle
juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:

-- Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin
suinkin. Mutta ultra posse..., olen kerran jo kuninkaan tyrmässä
istunut ilman oluttilkkaakaan!

-- Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka
silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta
tyrmästään. -- Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?

-- Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa
nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla...

Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin
kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle
epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja
virkkoi:

-- Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä
kurittamaan!

-- Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.

-- Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla
äänellä. -- Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä
piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt
Ruotsiin, -- nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt
paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra.
Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi
toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.

-- Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella
äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.

-- Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne
jotakin uutta ruotsalaista, -- espanjalaista ei arvatenkaan enää
tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. -- Näin virkkoi
Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä
lisäsi: -- Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi
kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse...

Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan
luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän
Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän
voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta
ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut...
Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten
olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella
silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi
tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri
Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä,
-- joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden
opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin...
Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin
lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki
tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot,
sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi...

-- Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva
vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.

-- Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. -- Saat sitten
Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet,
ilmaisen oluen kuolemaasi asti, -- jos nuo luostarit niin kauan
seisovat.

-- Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. -- Minähän
olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä
kysytään moneen paikkaan.

-- Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua
kaipaa, totesi Jaakko. -- Mutta hänelle itselleenkin on meidän
toisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin
että heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat
hienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, -- ne
saamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme...!

       *       *       *       *       *

Levein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon
mietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin
kuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella
Pietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä
mitään kuvaa syntymään, -- se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta.
Hänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen
rynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta
pois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit,
prelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen.
Huonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, -- Mikko
ei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella..., siihen
tarvittaisiin aivan toisenlainen mies.

Kunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi
mietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt
omilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:

-- Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.
Arvonsatunteva, älykäs ja mahtava, -- hänen rinnallaan sitten
Särkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta
taittunut...

-- Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.

-- Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin,
todellisuuteen palaten. -- Ja hyvä tästä tulee näinkin!

-- Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua
kannunkorvaan. -- Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja
kuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille... ja Sillallekin, terve!

Portilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan
maisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään
tuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä
kertomaan:

-- Laiva saapuu jo linnanselältä..., ymmärrättekö, Erik Skalmin
laiva! Siinä piti Pietarin palata!

-- Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.

-- Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo
laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita
kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.

-- Pietari palaa -- tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko
melkein arkaillen.

-- Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. -- Palaako hän
piispana?

-- Pian sen tiedämme, nyt rantaan!

Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota
myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin
laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla,
jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on
voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan
murroksessa kuljettavaksi...? Tuo laiva, jonka mastot koottuine
purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta,
se sen tietää...!

Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun
humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä
pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa
istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.

-- Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen
kaltevaa katua kävellessään. -- Väliaikaisuus loppuu tavalla tai
toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita... saan taas
lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, -- minne, sitä en
tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja
elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, -- aika hyvää...!



XXI. APUJOUKKO.


Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta
ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa
päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt,
kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa
lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, --
pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.

Muutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia.
Laiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan,
muisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu
niihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan
oli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik
Skalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi
kaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin
jo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa
Tukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa
hänet juuri omaan laituriinsa.

-- Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan
kutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat
juhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut,
mutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä
jännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui
laivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi
törmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys,
jota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta
huuliltaan.

Pihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville
tulleet ystävät tupaansa "hiukan huokaisemaan", ja Pietari astui
sinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin
merimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen
ilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset
matkaterveisetkin.

-- Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.

-- Ja kuningas tervennä?

-- Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.

-- Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä
hän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli
kaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti
lankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein
väkisin tuo kiusaava kysymys:

-- Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?

Nyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki
juhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä
huolille:

-- Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan
vaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!

Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei
tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys
oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat
liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.

Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut,
virkosi myös ensimäisenä, -- olihan asialla vielä toinenkin puolensa!
Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:

-- Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi...?

-- Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy
huulillaan. -- Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!

Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista..., sivulle
piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten
ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta
juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan
kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei
kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:

-- Kenestä tulee siis Suomen piispa? -- Niin kysyivät papit melkein
tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. -- Onko siitä vielä tietoakaan?

-- On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari,
melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. -- Hyvän miehen
saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!

-- Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa
otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei,
oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska
näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon
vaikeuksia.

-- Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita
ystäviään kiusoitellen: -- Turun kanunkeja hänkin on!

Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään.
He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista
miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon
esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.

-- Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.

-- Sigtunasta...

-- Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen
vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä,
pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi
sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen
aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta
senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan
luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä.
Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin
oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:

-- Vanha Martti!

-- Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. -- Voinhan sen teille jo
kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.

Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat
aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä
edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä
Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta
kanunkiajoilta:

-- Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän
tehnyt kenellekään pahaa, -- eikä hyvääkään.

-- Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään
salaamatta.

Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla
uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja
murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein
nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:

-- Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se
mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä
olevan?

-- Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. --
Jos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, -- sitä
juuri tarvitsemme!

Mutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui
Pietarille:

-- Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä.
Mutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa.
Täällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus
ottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, -- asema jää samaksi kuin
Erik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle
sitäkin vaikeammaksi...

Tähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan
toisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin
hiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin
miehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, -- miksi pitää
juuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan
nyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän
tiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset
pyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi...? Mikko
siirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan,
ja lausui arkaillen:

-- Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa
yhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi
tarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.

Ystävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille
hyvää, ja hän vastasi:

-- Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen
Suomen piispaksi...

-- Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. --
Eikö niin?

-- Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti
syyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana
opinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo
sinuakin, Mikko...

-- Mutta hylkäsit sen ajatuksen -- kiitos, veli!

-- Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin
kanssa, -- hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme
tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen
katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin
me nuoret...

-- Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen
epäilevänä.

-- Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin
kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen,
vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. -- Eikä hänestä ole
sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua
matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja
kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus
oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa
kirkkoa palvelemaan, -- sen viestin vein ilolla kuninkaalle.

Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa
tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta
Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään
innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia
arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin
hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu
häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta..., ja
kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä
kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi.
Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli
niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen
edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi
hän hymähtäen:

-- Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta
hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt
muistamaan.

-- Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. -- Näin
matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se
jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme
me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä
varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä,
Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi...

Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi
sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi,
etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa
oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua,
haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti
uuden piispan maljan:

-- Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille
mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme
toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut
sallittu, -- teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme
kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti
juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.

Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen,
joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.

Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki
yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan
Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin
rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus
Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin
viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään
oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask,
suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan
toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan.
Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, --
nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja
kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.

-- Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden
taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi
muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan.
Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen
surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla
keskustelun vähän toisaalle:

-- Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana.
Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi,
-- tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!

-- Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka
huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.

-- Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. -- Minä ehdotin
hänelle toista miestä tähän virkaan...

-- Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä
hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt
askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei..., Särkilahti
kuului vastaavan:

-- Sinua, Pietari Silta...

-- Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena,
koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.

-- Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. -- Kylliksi
on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys...

Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo
rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat
ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat
kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas
painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla
iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja
surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, -- mutta tänään tuntui kaikki
hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys
uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa
tulos..., noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki,
jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta
joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän
itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys,
oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa
oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä...

Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos
pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen
rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä
vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon
venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen
seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä
ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.

-- Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa
hiprakassa. -- Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä
viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.

-- Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten
nousevaa suuttumustaan.

-- No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi
kuiskaten: -- Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen
etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet
ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy
meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto...

-- Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä
vallan hämmästyen.

-- Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa
naimisissa. Jaetaan tasan...

Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin
terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan
pisti..., hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla
yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet
uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta...! Ja keneltä
ovat he tämän rahtusen oppineet...? Pietari nieleskeli raskaasti
suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin
salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään
rantaan päin.

Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen
täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa
poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas
ja tulinen ja tahto oli luja..., hänen teki nytkin mielensä
palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen,
apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää... Hän
jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, --
mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei
kestänyt hengen innostumista...

-- Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa
tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. --
Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja
kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta
päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä...

Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin
hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.

Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin
juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari
oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan
täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä
istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa
tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja
vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus,
istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin
kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä
Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat
polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa
olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt
papilliseen toimeen.

Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti
kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan
ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä
ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut
ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen
vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.

Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa
lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt
ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori
lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa
liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas
esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta
Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa
luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, -- viisaana miehenä ei hän ollut
alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.

-- Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin,
virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen.
-- Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin
tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt
valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki
luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.

-- Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä
tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.

-- Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin
nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi --
kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.

-- Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen
vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt
entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun
tuomiorovasti edelleen jatkoi:

-- Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika
ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin
niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan
kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että
työ voisi tasaisesti jatkua.

Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen
raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi,
ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:

-- Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte
selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa
se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät
tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne..., no, ovathan he kunnon
miehiä, vaikkeivät reformaattoreita... Ei, vuosisatain muurit eivät
niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla,
silloin säilyy kirkkomme särkymättä... ja säilyy riippumattomana,
suomalaisena kirkkona.

Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan
Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään
tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:

-- Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin
näistä asioista ensi kerran puhuimme?

-- Muistan kyllä.

-- Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen
kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa
kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa
vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen.
Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt
myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen
vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.

Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain
päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua
keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän
kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista
sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:

-- Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta
suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.

Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:

-- Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin
luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen...

-- On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun
väitettäni.

-- Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, -- mutta ehkäpä ei ole
siitäkään enää vaaraa.

Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten
samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat
jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun
täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se
kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat
taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen
joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja
kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan
vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän
heidän jäähyväiskatseistaan.

Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti
vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut,
astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja
temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja
merkillistä...

-- Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään
ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille
selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella
kiteytyneet, -- nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä
tuo poika sanelee, -- sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he
ymmärsivät säkeen toisensa perästä.

-- Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan
jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.

-- Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta
raakaa se on ja rumaa...

-- Sehän loukkaa hartautta!

Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen
messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta.
Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa,
mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän
oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi
tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään
latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli
alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista
moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen
messuun piankin totutaan, -- sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin
ymmärtävät.

Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun
päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen
saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo
poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan
lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta
komeilua vastaan, -- voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan,
ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä... Siksipä ne
vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko
kirkkoyleisöön.

Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan,
vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa
Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä
voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit
olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä
varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon
nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, -- nyt
tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi
itsensä levottomaksi.

Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden
katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla
seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi
saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun
Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen
apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut
tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut
parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo
rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin
koskaan koulussa... Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä
pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä
taival omalle työvainiolleen, -- nyt heistä jo ensimäiset kulkivat
kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein
hänen huomaamattaan...! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea
luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa
pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin...

-- Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. -- Tuo
rintama se valloittaa Suomen!

Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä
joukossa laiskoja ja lahjattomiakin..., tuo harjastukka käyttää kai
pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen
kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se
todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo
ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, -- heissä on
kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi
Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan,
noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat
ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, -- hän
näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta,
joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja
jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän
Pietarilta kysyi:

-- Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä
ennen nähnyt?

-- Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari
vilkkaasti. -- Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita,
toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä
vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.

-- Mikä on hänen nimensä?

-- Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan"
teininimekseen...

-- Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen
saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. -- Siitä pojasta kasvaa vielä
jotakin!

-- Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, -- muista se, Silta,
silloinkin, kun minä olen poissa...

Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa
supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä
vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan
puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa
pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että
prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut
jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen
suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se
ollut avattava vai eikö...

Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut
raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän
verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista
Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin
loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri
ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne
aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä
tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun
vaikutuksesta.

-- Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika
säteilevin silmin.

-- Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. --
Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?

-- Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,
Pietari?

-- Tulen, jos tahdotte...

Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista
varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä
lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, -- Hannus näytti vallan
tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, -- jono,
josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin --
onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on
ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, -- varomatonta,
varomatonta se on ollut...!

Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän
huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä..., säpsähti
hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja
kylmällä äänellään:

-- Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette
luovanne tänne suomalaisen kirkon..., suomenkielisen...

-- Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua
salaamatta. -- Sen avulla on se tapahtuva!

Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi
sitten tyynesti:

-- Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan,
suomalaisen kirkon, -- sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin
ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät
yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän
kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut:
Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon
suomenkieliseksi ja samaa tietä -- luterilaiseksi...

-- Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen
Hannuksen sanoja.

-- Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. -- Luotatte noihin
poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat
miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.

-- Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä...

-- Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa:
Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä
niitä enää vaalimatta jätetä! -- Tuomiorovasti astui askelen Pietaria
lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin
kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: --
Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!

Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta,
ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin
puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen
käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.

-- Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. -- Vielä olen
mukana minäkin, enkä ole yksin!

Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään
taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin
intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, -- ikäänkuin
tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut
omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas
teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin
portista... Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin
tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.

-- Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen
astuva, sairas mies. -- Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus,
sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!



XXII. JÄÄHYVÄISET.


Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa
kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva,
joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä
kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä
lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren
yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat
matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen
hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen
myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi
rakennettu lautakatoskin vino ja laho.

Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän
siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja
Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan
päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi
lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen
viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis
heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama
matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse.
Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila,
joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna,
oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo
purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe,
jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut
Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta
ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian
palattava takaisin kaupunkiin.

-- Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten
metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.

-- Jokohan meidän lie lähdettävä taloon -- jäähyväisille?

-- Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. -- Hän
nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä...

-- Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin
välttämätön, huoahti Silta. -- Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki
on ehkä elämäni raskain!

-- Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu...?
-- Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta
omalle heikolle toivollensa.

Mutta Silta puisteli synkästi päätään: -- Ei hän toivu. Hän ei usko
sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin
asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea
reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti
rohkaista meitä...

-- Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. -- Hän alistui...

Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli
vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli
se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista
taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä
lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen
heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea,
hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa
avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia.
Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä
toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta
kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei
auttanut enää taistella...

Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän
toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja
toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt
lähti sinne -- kuolemaan!

Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet
Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle
miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan
istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat,
sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat,
tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet
olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään
elämäntyöhön.

-- Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin
itsekseen. -- En siihen kykene minä, et sinä...

-- Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi
Mikko. -- Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä
henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja
hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa
sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan...

Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:

-- Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä
olot vakiintuvat uuden piispan aikana.

-- Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko
vilkkaammin. -- Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen
taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan
nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella
tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen
intoansa..."

-- Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan
käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain
sammaliin tuijottaen. -- Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime
talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua,
näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin
tautiajastakin..., kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä
ostettu sielumessuja...

-- Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan
kansalle uskoa ja intoa... Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset
vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin
tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan
sairaan johtajansa heräämistä.

Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän
tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä
maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen
nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä
omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä
hänelle oli suotu...

Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita
vastaan:

-- Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut
työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla
päässyt laajempia sarkoja avaamaan, -- ja juuri nyt on minun pellolta
poistuttava!

Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen.
Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän
saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa
totuuden puolesta kaatuu -- polttoroviollakin ja vankilassa --
tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat
työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä,
joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla...

Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään
vaietakseen. Se alkoi taas:

-- Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.
Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?
Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole...

Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli
suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle
aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi
paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä.
Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta
luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina
peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti
näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus
saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku
tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen
tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä
voimaperäisemmäksi...

-- Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu
ääni. -- Miksi en saanut yrittää...?

-- Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä... Raskasta oli näin
taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista
tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon
vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli
kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva
itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi
helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa
kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi
kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa
aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta,
tuli häntä auttamaan istualleen.

-- Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi
emännäksi pyöristynyt vaimonsa. -- Täällä maalla nukutkin hyvin,
voimistut...

-- Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari
vaimolleen leikkisästi.

-- Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet,
kiivastut ja rasitut -- ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei
enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve
mies.

-- Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen
koettanut korpeen avata...

Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä
tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet
papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti
Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei
häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä
vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun
jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä
särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt
silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa
tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon
keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun
hän kouluaan kosketteli.

-- Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. -- Ovathan he
tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän...

-- Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko
ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa
huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:

-- Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.
Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin
ympärillään vanhat, katoliset muodot, -- ei hän ole Hannus
Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!

Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän
tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle,
johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit
Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että
vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että
tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä
ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa
prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin
ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.

-- Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti
Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.

-- Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta
oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin
usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen
hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti
taas vakavaksi käyneenä:

-- Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä
satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin.
Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne
suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana... Mutta
ei..., älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa
kyllä kerran sadon karustakin maaperästä...

Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi
ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti
samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei
ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi
leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan
reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä
huolehtivan naisen käsivarrelle:

-- Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta
ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua
huomenna ja joka päivä...

Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa
ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä
vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat
he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan
takaa.

-- Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina
palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella
tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme
ihmismieliin juurtuneet käsitykset... Olimme nuoria silloin,
aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia
useampiakin kuin minä..., mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt
jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin..., ei
ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!

Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se
ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha,
välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja
nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen
valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin
tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin
sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua
tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää
tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle
ystävälleen, -- hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä
uskallusta ja toivoa.

Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:

-- Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille
pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte
täältä hakea ja ottaa hoitoonne...

Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun,
raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti
hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja
Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen.
Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti
pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi
kirjoitettuja.

Silta katseli lehtiä, tavaili, luki...

-- Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän
iloisena.

-- Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä..., nekin ovat
keskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. --
Koetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja
puheenparsia, joita saarnoissani käytin..., tämä oli mielityötäni
täällä leponi hetkillä..., se oli toinen rakkauteni, koulu oli
ensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen,
täytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin,
sitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet
toisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin
kotikieliimme..., hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä
liiaksi päivän pieniin taisteluihin.

Silta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion
kuluttua:

-- Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?

-- Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat
kelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän
suureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen
apua.

-- Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien
parvessa..., taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee
varmasti, -- katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet
tähän työhön, joka minulta jäi...

Hetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon
hän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan
jonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden
etäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi
toveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin
arkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Enempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui
siellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet,
reippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun
Silta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli
venheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen,
kumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti,
silloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen
voimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle
saarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä..., tuohonko
päättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus?
Katkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään...

Venhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi
tammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana
rannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie
laskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan
luona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka
hämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä
Pietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi... Sillan sydän hytkähti,
-- sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja.
Jopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun,
joka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen...

Mutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt
tuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti
harmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen
pyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti
parrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti
hiljaa nytkähtelevän.

Niin, todellakin -- Suupalttu itki!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pietari Särkilahti - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.