Title: Kuvaelmia ja kertomuksia
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia ja kertomuksia" ***


KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA

Kirj.

Alphonse Daudet


Suomennos.



Vaasa,
Vaasan Painoyhtiön kustantama.
1887.

Vaasan Painoyhtiön kirjapaino.



SISÄLTÖ:

Knvaelmia ranskalais-saksalaisesta sodasta.

    I. Lipunkantaja.
   II. Peli piljaartia.
  III. Etuvartiostoista.
   IV. Lapsi vakoojana.
    V. Kahdeksannen komppanian laulajaiset.
   VI. Berliinin piiritys.
  VII. Kunnoton sotilas.
 VIII. Viimmeinen koulupäivä.
   IX. Belisairon preussilainen.
    X. Kommuunin turco.
   XI. Pikkupiirakat.
  XII. Chauvinin kuolema.
 XIII. Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".
  XIV. Lautta.
   XV. Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.

Kertomuksia Pariisin ja Eteläeuroopan kansan-elämästä.

    I. Notario.
   II. Apina.
  III. Tutkinto-oikeuden esikossa.
   IV. Valokuvaaja.
    V. Naapurini umpikadussa.
   VI. Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.
  VII. M:n herttuan kuolema.
 VIII. Tullimiehet.
   IX. Cabecillan.
    X. Hyvä Jumala Chemillé'ssä.



KDVAELMIA RANSKALAIS-SAKSALAISESTA SODASTA.



I.

Lipunkantaja.


1.

Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä
se oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät
seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin
toisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle:
"Maata, -- maata pojat!" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja
kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin
seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen
ympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo
kiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn
ensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.

Mutta satoikin -- satoi rautaa -- tällä tienvierteellä!...
Ei kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain
sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat
tappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon
pinkoitetut kielet.

Tämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden
ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan
savussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen
kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen:
"Lipulle, pojat, lipulle!"

Heti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan
savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas
uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta
kertaa otettiin sen varsi, -- vielä lämminnä, kuolevan kantajan
kädestä ja nostettiin taas, -- ja kun päivän laskiessa rykmentin
jäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi
tuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka
siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.

Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin
osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta
saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki
kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa,
tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä,
joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän
vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan
mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui
överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!...
No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen
sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti
vänrikin-nauhat.

Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta
tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka,
joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina,
otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina
pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan
päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla --
korkealla yli petoksen ja tappion.

Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa
kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä
nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä
vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani
kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat
tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä
katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"

Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n
ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli
jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen
kantajana.


2.

Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys,
tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja
maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain
puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina
kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa
juurelle. Päälliköt -- sotilaat -- kaikki olivat kadottaneet
toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo
kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an,
kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta
sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin
everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka
oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty
imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen
ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja
aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi
hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä,
uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun
liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten
juoksuhautain yli.

Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä
suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli
koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen
telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut
nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän
vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni!
Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet
heitä... He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet
miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli
sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin
varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän
antaumaan viholliselle ilman tappelua.

"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten... Liputko jättää viholliselle
samassa, kun kaikki muutkin -- kiväärit -- kuormasto -- kaikki...

"Ju... Ju... Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani
eivät he kuitenkaan saa..." Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan
kaupunkiin päin.


3.

Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit,
porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä.
Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää
marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään.
Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:

"Ottaa minunkin lippuni!... Oih!... Mahdotonta!... Kuka oikeuttaa
hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa,
nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja
pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun... se on minun kunniani;
minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"

Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin;
mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt:
ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa
päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin
häntä tahtosi seurata.

Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti,
hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei
hevillä hellittänyt.

Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!"
-- Viimmein aukeni eräs ikkuna:

"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";

"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"

"Kaikki liput ovat asehuoneessa... sinun tarvitsee mennä vaan sinne
ottamaan kuittisi..."

"Kuittini?... Mitä minä sillä te'en?..."

"Se on marskin käsky."

"Mutta, herra översti..."

"Mene hit... ja anna minun olla!"

Ja ikkuna sulkeutui.

"Kuitti... kuitti..." kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi
hän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli
asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.


4.

Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään
olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt
kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus
kylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä:
viisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa
odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet
niiden takana joukoissa paljain päin -- kaikki tämä teki samallaisen
vaikutuksen, kuin hautajaiset.

Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa
tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä,
kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja
nuo taidetekoiset lipunvarret -- kaikki tämä kunniarikas pulskeus
tahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen
maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui
kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi
preussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä
valvomassa.

Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa
paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut
murretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin
moni muukin pyhä, joka on saastutettu -- ja teistä jokaisen kanssa
riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.

Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän
ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte
Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet
sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.

"Hornus, nyt on sinun vuorosi... Sinua huudetaan... Mene ja ota
kuittisi!"

Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!

Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja
kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään
kuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan,
sotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen
kehoittavan: "Lipulle, pojat, lipulle!" Hän näki ne kaksikolmatta
toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin
kannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. -- Ja voi! sinä
päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä
kuolemassakin. Ja nyt!...

Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen
vimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä
lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle
päänsä päälle huutaen: "Lipull..." Mutta ääni takertui kurkkuunsa.
Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. -- Tuollaisessa
raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua
kaupunkia -- tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua --
ei mikään uljuus elää. -- Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.



II.

Peli piljaartia.


Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa
rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja
kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää
tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa.
Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan
nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen
toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa
laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu
riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.

Sade -- loka -- vilu -- nälkä -- synkkä, raskas sää -- vihollinen,
jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä -- kaikki tämä herättää syvää
alakuloisuutta.

Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?

Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat
uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat
ilmanrantaa kohden. -- Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina.
Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?

Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista
vieläkään tullut.

Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla
tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa
huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat
noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin
ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan
marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana
pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla
ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille
asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat
karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät
hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä
riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa
kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.

Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä
kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina
seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut
kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina
jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua
tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys,
tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen
menoon.

Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa
syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä,
korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin,
ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki
loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka
liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat
vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa
olevansa pääkorttierissa.

Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja
lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan
läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa
housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta
hietikko-pihaa.

Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille
päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on
avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki,
mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.

Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen
sekä kilisevien lasien melua.

Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa
sotajoukko odottaa käskyä.

Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä
ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

Piljaarti!... Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo
siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin
tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta,
pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät
häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen
töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki
kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki
hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo
kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit
hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja
sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta
näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin -- kaikki tämä johtaa
mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän
levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä
sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja
muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.

Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty,
sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä
voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän
ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä
siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on,
kuten sanotaan: _tulevaisuuden mies_...

Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino!
Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että
pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet
ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa
tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja
tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne
moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!

Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja
vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.

Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä
täristää ikkunoita.

Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski
ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän
juuri ottamaisillaan takapaukon -- sillä _takapaukko_ juuri onkin
hänen paras -- avunsa.

Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja
saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan
preussilaiset todellakin hyökätä...?"

"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On
vuoronne, kapteeni!"

Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena
tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka
ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin
vieressä...

Yhä vaan _yltyy_ meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä
kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva,
syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa.
Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit
rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja
kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti
seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.

Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei
mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

"On vuoronne, kapteeni!"

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla
nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee
aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat
pelin hänen edukseen.

Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita
kuvaavista kasvoistaan.

Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen.
Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion
ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.

"Herra marski! Herra marski!"

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!

Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa
piljaartikeppi kädessään:

"Mikä on! -- Mitä puuttuu?... Eikö täällä ole: edes vartiota?"

"Mutta, herra marski..."

"Hyvä... hetken perästä... Pitäisi toki, tuhat tulimmaista!
ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"

Odottaa hänen käskyään!

Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä
sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa.
Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset
seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä
tällaiseen toimettomuuteensa.

Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei
käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana
ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.

Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja
heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo
veri...

Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt
etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin
tiikeri:

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää
merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää
ainoastaan yksi.

Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli
puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy
ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä
piiristä.

Nyt viimeinen hyökkäys!

Sitten syvä hiljaisuus!

Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja
epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä --
niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.

Sotajoukko on täydessä pa'ossa!

Marski on voittanut pelinsä!



III.

Etuvartiostoista.

Piiritysmuistoja.


Seuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni
etuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt
piiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä,
mitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten
olen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia,
särmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan
kappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta,
muuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä
mieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella
totuutta ja niin turmella kaikki.


Courneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.

Avara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon
kylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja
tykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa
jamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja
käärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta
kalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.

Tämän tästäkin huudetaan "seis!"

Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä
nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja
tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista
muuria kohti.

"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen
niitä tunnoissaan...

Sitten taas, e'espäin!... Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä
ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.

Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu
Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja
säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö
ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja
pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme
jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat
säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.


Sama päivä.

Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja,
lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat
ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista
kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse
käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin
katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen,
joka etsii varmaa piilopaikkaa.

Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon.
Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja
ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan
puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen
ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset
kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen
pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja
hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste
herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja
vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet
hyytyneessä veressä. -- Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli
vielä lämmintä -- mitä surullista tapausta kertoikaan se!


Pitkin Marnea.

Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä
pohjatuuli, sumua.

Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan
takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona,
piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä
on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta
maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin,
kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät
poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa...

Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän,
jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in
armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä.
Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia
kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho
laahaten perässä pitkin tietä.

Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään,
nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat,
reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia,
vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville
sidottuna -- kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden
vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä
Algerialaisesta kaupungista.

Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle
viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta;
lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla
suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa
sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä
erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi
ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme
vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään,
mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.

Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle.
Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa
virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää
Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine
pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa.
Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka
keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia,
jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset
tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa
edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:

"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n
kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään
jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho
kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."

Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin
kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.

"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä
loistivat.

Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me
erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä
takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja
rientävän juosten meitä vastaan.

"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"

Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.

Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi
ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen
satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat
toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen
kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä,
asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä
saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna.
Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi
hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt
kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä
virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun
kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat
meitä takaisin.

"Vene hoi!"

Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja
kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina
kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti
kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on
kadonnut.

"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani
etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat
toiset kärsimättömiksi.

"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"

Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä!
Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni
tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua
liikahtamatta puunsa takaa.

Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen
sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa
mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis
rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä
asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni
palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan
toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä
tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn.
-- Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.


Sama päivä.

Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää
se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun
osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai,
jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai
itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan
omalla tavallaan kiinnittävää?... No niin -- jotakin tuollaista
tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin
Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä
kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit,
tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla
koristetut puutarhat y.m. -- Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri
paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina,
katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta
kaikkialla -- nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman
vaikutuksen.

Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri
tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja
tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin.
Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin --
muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja
ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja
sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä
tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä... Minä lämmittelen tuon
naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea
erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu
minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen
tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa
takanani?... Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät
ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään... Se kuuluu todellakin
lautapeliltä... Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta
rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke
päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.

Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat
sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat
viiniköynnösten välissä.


Muisto Montrouge varustukselta.

Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät
laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla
hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin
ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine
ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja
ulvoen kuolemaa...

Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi
kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa.
Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja
vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman
korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi
kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti
silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.

Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä
sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille
Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka
kaatuivat tällä kunnian varustuksella!


La Fouilleuse'ssa.

Aamu tammikuun 20 päivänä.

Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle,
kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla
suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in
mylly -- vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri
käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa,
joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu
ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan
keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu
sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen,
kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.

La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo.
Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen
rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki.
Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden
selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen
nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen
toivon kipinän.

Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat
eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet
keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta
jotenkin hillityn äänen:

"Niin, herra kenraali... No ei, herra kenraali... Epäilemättä, herra
kenraali."

Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:

"Kuinka! -- Tuliko hän surmatuksi? Oi... poika raukka... poika
raukka!..."

Sitten hiljaisuus... ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta
lionneessa maassa...



IV.

Lapsi vakoojana.


Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka
myöskin oli Stenne.

Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai
viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei
ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha
merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa.
Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät
äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen
tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi
isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa
viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä,
hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin
ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:

"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"

Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili
niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli
noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin
pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja
tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.

Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto
sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna
taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä
elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen
noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai
ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun
poikansa. -- Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän
puhui Preussilaisista!

Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta
elämästä.

Piiritys -- no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua --
ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin
markkinatori.

Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin
seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille,
aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä
suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän
peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä,
mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin
taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä
vielä jälkijoukotkin...

Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun
hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille.
Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia
tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella
kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.

Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset,
ja ennen kaikkia tuo kuuluisa _kalossipeli_, jonka bretagnelainen
nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei
ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että
hän oli _kalossipelissä_ eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei
sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa,
ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen
silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.

Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut
peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen
ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke
hänen takkinsa taskuista!

Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina
Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:

"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?... No, jos sinä tahdot saada
sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."

Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan
ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä
preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia
jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti
jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois
pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut
syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset
kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit.
Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château
d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä...

Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet
mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat
Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi
vartiaa -- joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies
-- rukoillen valittavalla äänellä:

"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on
kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän
perunoita tuolta pellolta!"

Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen
heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle
tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:

"Joutuun! menkää!" -- Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in
tielle nauroi "tuo pitkä."

Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja
tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja
katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja
sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä.
Siellä täällä vartiosto -- upseeria huupat päässään ja tähystimet
silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta
läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä
vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat
he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen,
joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan
ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta.
Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan
näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen,
valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta
vartiokopistaan ulos, sanoen:

"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta
käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!... Hän näyttää aivan
paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"

Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja
häpeästä. -- Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla
nuotiolla -- oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa
nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa
lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän
juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui
hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.

"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin
kojuun, "_nyt ei puutu tupakka ensi yönä_... Preussilaisten
tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme
me heiltä takaisin tuon per... Bourget'in."

Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua.
Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen
hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.

Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara
kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä
valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa
pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.

"Ei, -- mutta palatkaamme takaisin!... Älkäämme menkö tuonne!"...
pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.

Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin.
Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.

"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään
maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta
myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen
tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä
hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan
osoittaen "se on veljeni."

Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään
hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin
aukolle.

Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja
mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki
ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät
omituiseen hymyynsä.

Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus.
Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja
keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi
hyvältä -- kaali ja silava; -- mikä vastakohta vapaa-ampujien
leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto
ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat
sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä;
sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla
näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä"
huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He
nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa
pariisilaisliassa, jota heille purettiin.

Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja
näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka -- hän
ei tiennyt oikein mikä -- sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui
erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri,
joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan
kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja
sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi,
saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:

"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan
tuollaista ammattia..."

Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään
ja estävän sitä tykkimästä.

Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen
silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun
rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia,
pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä
ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista.
-- Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja
kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain
hyökkäysaikomuksen.

"Älä sitä -- ei sitä, pitkä, ei... minä en tahdo!"

Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti,
olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea
lausuen:

"Joutuun -- lähtekää leiristä!"

Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi
saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain
helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti
tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut,
kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: "_Bas
chôli, Ça... Bas chôli_!" (Ei ole kaunista, tuo... Ei kaunista!)

Stenne sai kyyneleet silmiinsä.

Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt
kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita,
joita olivat preussilaisilta saaneet, ja -- kiitos niille -- he
pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.

Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin
miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä
miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.

Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.

Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa
ajatteli hän huutaa:

"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"

Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja
kauhistus pidätti hänen siitä.

Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan
rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan
tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden
kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia
_kalossipeliä_, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan
enää hetikään niin inhoittavana.

Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! -- kun he tulivat
kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli
hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka
hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle
enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin
ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen
jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset -- kaikki muodostuivat
hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi --
_vakooja!_

Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki,
ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki
tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin
raskaasti.

Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen
kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja
maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas
taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein
lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:

"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä
olisit ollut suuri!"

Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.

"Se on Aubervilliers'issa... tappelu on Bourget'in luona," selitti
vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani
hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua.
Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset
tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan.
Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä
kaatuneena lumessa -- ja kuinka monta muutakin vielä!... Kaiken tämän
veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle -- _hän_
-- vanhan Stennen oma poika -- sotilaan poika!... Kyyneleet melkein
tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan
edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan
edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona
järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä
ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.

"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.

Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja
heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan
lierahtivat hopeakolikot lattialle.

"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.

Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut
preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun
hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi -- se kevensi häntä, kun
hän sai itse syyttää itseänsä.

Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli
kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.

"Isä! Isä"!... rukoili poika.

Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat
lattialta.

"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.

Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja
latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.

"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"

Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja
yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. -- -- --
Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.



V.

Kahdeksannen komppanian laulajaiset.


Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista
olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun
varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn
kunnahilla, ja me -- me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.

Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen,
sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri
kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista
siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista.
Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle
kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa
lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään
tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva.
Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan.
Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä
jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p.
Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui
varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka
tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää
valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon
soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan,
näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä
tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin
Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin
pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa
ryömivän.

Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla
suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:

"Tule mukana kahdeksanteen -- -- he näkyvät saaneen toimeen
laulajaiset."

Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen
oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä.
Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista
ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan
noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet
juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta,
joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.

Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä
rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja
rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.

Paraillaan pidettiin laulantoa.

Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin
perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai
vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat
huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita
tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät
äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa
lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja
pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa.
Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita
jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja
höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi
ja kiusallisiksi kuulla.

Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen
konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "_Pauvro
prolétoiro... o... ets..._" [Köyhä mierolaisraukka -- -- a -- -- --
a --] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt
kaiken vihansa.

Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi
meille tuon kuuluisan "_Chanson de la canaille_", Roiston laulun,
mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä,
että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä
pilalauluna:

    Cest-la... canaille...
    Eh bien... j'en suis...

    [Hän siis -- -- -- roisto on
    No niin -- -- -- ja minäkin.]

Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat
nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.

Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä
läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti
sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia
Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä
väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.

Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.

Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä
ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia.
Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat
toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja
toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat
näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä
huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä
ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.

Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian
vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään
näytteen, nimeltä "_l'Egoiste_", (omavoiton pyytäjä), jonka
kertosointuna vaihtelehtivat sanat "_chacun pour soi_" (kukin
itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan
"_l'égoift_" ja "_facum pour foi_." Kappale oli olevanaan ilveily
noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona
uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon -- ja minä näen vielä
silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna
ihan leuan nenällä -- sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa
väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt
kertosäkeet:

"_Facun pour foi... facun pour foi_."

Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän
korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat
puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa --
kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä --
sokeista surmankoneista -- mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä
liiteli kaikilla suunnilla...

Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.

Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä
kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja
tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa
aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen
veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi
leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi
hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:

    "Le bon Dieu Saoûl comme un..."

    [Hyvä Jumala, ravittu kuin -- -- --]

Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun
vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada
ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti.
Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman
kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien
salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit
loimusivat kukkuloilla siellä täällä.

Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman
kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä:
"O... hoi!"

Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin
sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat.
Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä
valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään
tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa
ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina,
joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion
vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.

Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät
sinua -- kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään
kuin kuohumaan vihasta!... Vielä viimmeinen voimain ponnistus --
heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa:
"eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.

"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja
kahdeksannen komppanian konseertilla!"



VI.

Berliinin piiritys.


Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V... ja minä,
lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä
käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä
Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä
suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti
ympäröivät Riemuporttia.

"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella
noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa --
tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden
kamalassa elokuussa -- kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen
halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs
sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta
ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het'
samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen
asunnon Elysiläiskentillä... Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä
joukkojemme voittopalausta!... Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen
tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun
hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin
ukkosen iskemänä lattialle."

"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin
kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän
saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla
sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä.
Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan
kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä... Hänen
viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen
näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi
kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa.
joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen
virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."

"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja
sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa
ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään
hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä
toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin
tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei
ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen
puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin
sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden
ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."

Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme
kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon,
jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut,
perintöruhtinas vangittu... Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä
sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta
tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi
yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että
kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä
hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa
taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa:
"Voitto! voitto!"

"Niin, herra översti, suuri voitto!"

Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton
erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina
enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni...

Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja
nyyhkien.

"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.

Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in
tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä
pa'ossa, koko armeija murrettu... Me tuijotimme toisiimme epätoivosta
mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan
varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta...
Mitä olisi siis tehtävä?... Jättääkö hänen noihin rakkaisiin
mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!... Mutta
silloinhan täytyisi valehdella!...

No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki
kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.

Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät
menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu
oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi.
Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin
vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista
ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä
nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä
kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä
lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä;
Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren
rannikoilla... Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä
autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa
sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan
aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina
jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä,
että he menevät sinne... niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt
tapahtua..." ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei
suinkaan tullut vähän ylpeäksi.

Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti
kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko
oli aivan kohtuuton... Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.

"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo
nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja
sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:

"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! -- Yhdessä viikossa olemme me
Berliinissä!"

Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää
viikonmatkallakaan Pariisista... Nostettiin kysymys: eikö olisi
paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan
maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan
todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin
hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon
osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.

Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän
luoksensa, mutta -- minä muistan sen vielä -- siinä polttavassa
sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että
Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen
rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.

Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.

"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."

Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te
tiedätte siis?..." Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra
tohtori... sehän on päivää suuri uutinen... Berliinin piiritys on
alkanut."

Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan...
Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta
varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja
muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan
pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä
ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat
oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien
kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä
voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia
jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta
lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa
juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa
liuhahijatantussaan -- ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas,
marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v.
kauneuden käsite vaati.

Kunnon översti!... Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli
se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen
Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.

Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista
keveämmäksi. Valloittaa Berliini -- oli enää ainoastaan ajan kysymys.
Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä,
luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja
nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja
Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut
vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon
tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään,
jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna,
kenties vielä sairaana -- ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen
omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan
kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen
maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman
kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut
öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje -- Saksasta,
näet sen, -- ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten,
asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä
ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan
muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä
näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan
pojalle.

"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen... Ole jalomielinen
voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian
raskaaksi..." Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita
kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden
osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän
oli niin kauan odottanut -- Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua
kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä,
ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin
Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita
kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että
me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä,
tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta.
Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä,
juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti
tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie
Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus
sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti
koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä
tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa,
sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa
jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi
suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään
siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki
ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri
hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan
valkeita punaisella ristillä -- eikä ollenkaan kansaa liikkeessä
rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.

Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty... Mutta ei! Tuolta loitolta,
kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi
lähestyi aamupäivän valossa... Vähitellen rupesivat sotalakit
välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin
trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä --
Schubert'in riemumarssi!

Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen
parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne
neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä
parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui
kuolleena maahan.

Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.



VII.

Kunnoton sotilas.


Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana
entisellään.

Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski,
istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä,
jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi
oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia
kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset
tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies
pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän
tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja
ajatteli:

"Mikähän ukkoa vaivaa?... Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja
sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?... Taikka,
jos meidän vanhimpamme on sairaana?..."

Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea
liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja
jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla
höystettyä retikkarosolliaan.

Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:

"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"

"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"

"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille,
jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan
ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia.
He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat -- no, kuinka se nyt
sanotaankaan? -- äänestäneet preussilaista kansallisuutta. -- Ja
tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! --
Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"

Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.

"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän,
noiden poikaparkain vika!... Onhan se niin kaukana tuo Algeri
Afrikassa, johon he lähetetään!... Heidän tulee siellä ikävä, ja
heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."

Lory löi nyrkkinsä pöytään.

"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te
elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä
minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia
asioita samalla penttu-mitallanne... Mutta minä sanon sinulle, minä,
että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita
pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi,
että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin
totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta
ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen
säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."

Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän
pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla --
erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva
ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista
pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota
kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa
rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.

"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen... Juuri kuin, jos meidän Ristomme
saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi -- hän, joka sodassa on
antanut niin monen haistaa maata!..."

Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä
illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen
muutamia lasia _Strasbourg_-ravintolassa.

Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata,
jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus
illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään
puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee
itsekseen:

"Niin kyllä, niin päätetään... He ovat kyllä lurjuksia...
pakolaisia... Mutta kuitenkin -- ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia,
saadessaan heidät jälleen takaisin."

Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen
kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja
puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää
kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä
hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän
otettiin suaaviksi.

Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka
vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku,
mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa
ja puikkii mehiläiskekojen välitse.

"Äiti, se olen minä!"

Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa
sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli
palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen
ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa
sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä
siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka
olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten
esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä
tuolla etelässä -- ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten
tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa
vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki,
mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen
kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet
ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään
isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä,
ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä
sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa
särpinyt.

Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.

"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua
hänen kanssansa ja selittää...", ja näin sanoen työnsi hän hänen
suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt
vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle!
ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin
kalpeudesta hänen neuvottomuutensa... ja käsitti kaikki.

"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla
virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi
harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa
kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että
hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa..."

Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen
jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet
äänet, parkuvat hirmuisesti.

Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:

"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin... Vai niin!
se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on
tehtävä."

Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla
täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä,
lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi
humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat
alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän
vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan
ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen
horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita.
Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa,
leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva
kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja
lausuu: "Ylös! pue!"

Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.

"Ei niitä..." lausuu isä ankarasti.

Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."

"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."

Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo
avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän
kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.

"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme
alas pajalle... Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä
työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän
oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa
ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla
päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan
kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri
anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo
isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.

Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.

"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut... kaikki
nämät ovat sinun... ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä
puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä
rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot,
huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut
kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne
sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä... Minä menen... Sinun
on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun
puolestasi!"

"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.

"Isä!" rukoili poika.

Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin
ta'akseen katsomatta...

Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen
kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.



VIII.

Viimmeinen koulupäivä.

Erään pienen elsassilaisen kertomus.


Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani
toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut
kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan
niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.

Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat
sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä
sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa
kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä
vauhtia koulua kohden.

Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin
väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan
naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu
kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta,
nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni:
"mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"

Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä
Wachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.

"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä
aikanansa kouluun!"

Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen
hengestyksissäni koulunpihaan.

Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen
melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä
luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti
pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"

Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä
parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri
tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla.
Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja
herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain
kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa
tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja
olin oikein hirmuisesti peloissani.

Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli
vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:

"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman
sinua."

Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä
pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi,
että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa,
laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota
hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä
päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi
sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.

Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät
rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka
istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser
kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko
ryhmä muita ukkoja ja akkoja.

Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut
mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki
polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.

Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut
opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän
oli minuakin tervehtänyt:

"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä
opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja
Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi...
Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme
ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"

Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis
tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!

Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin
kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun
täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!

Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä
olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista,
jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani
pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni,
jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta
kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani -- nyt katselin minä
niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle
katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän
jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti
unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai
antanut vähän viivain-maistiaisia.

Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli
pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi
kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi
heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja
tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta
palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme
menettäneet...

Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni
mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut
taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät
laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi
sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta
katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:

"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta
kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te:
no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen
hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy... Oi, se on ollut suuri
onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja
valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla
ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne
ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa
kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy.
Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!

"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne.
He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin
saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani
Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka
meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa,
olenhan silloin antanut lupaa!"

Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan
ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli
koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää,
keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän,
kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain
tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.

Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin
huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi,
näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä
ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin
pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun
tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan
antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.

Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää
varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla
pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: _Ranska, Elsassi, Ranska,
Elsassi, Ranska, Elsassi_... Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat
ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan
nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme
sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva
mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta
kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat
"kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos
sekin olisi ollut äitinkieltä... Kouluhuoneen katolla kuhertelivat
kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni:
"Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."

Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin
minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin
esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen
koulunsa...

Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa
paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja
luokka edessänsä -- kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat
kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat,
jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina
räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui
ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken
tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään,
kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo
seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.

Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua
seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba,
be, bi, bo, bu.

Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja
tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin
ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja
kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me
olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.

Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä
koulupäivää.

Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin
Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten
joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan... Herra Hamel
nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana... Ei milloinkaan
ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.

"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä... minä..."

Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.

Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen
ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla
kirjaimilla:

"_Vive la France_!" (Eläköön Ranska).

Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi
kädellään kuiskaten:

"Menkää kotiinne... Kaikki on lopussa!"



IX.

Belisairon preussilainen.


Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten
kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä
kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla
taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri
puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren
viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda
oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani
herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni
kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän
kamalan tosikertomuksen:

"-- -- -- Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt
meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne
Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä
oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana
emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui
hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän
tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan
sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä
nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan!
menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."

"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen
ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"

"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo
penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa,
ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se,
että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi
kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle
emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne
näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä
nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"

"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri
silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme
hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä
näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan
kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat
villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi
poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi
kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti.
Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."

"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä
tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin
itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."

"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä
vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään
huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun
muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka,
joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."

"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt...
Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa,
johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin
sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan
odottaa ja menin alas katsomaan.

"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi
suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä
säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt
sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti
minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä..."

"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin
kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni... Minä koprasin
kerran ja heilahutin... Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät
jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä
mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi
siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen
pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta
-- oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat -- perin pohjin nenätty!
Kuollut, kuin nuijittu härkä... Miltäs tuntuu!

"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut
pienintäkään eloa, en varpustakaan -- tunsin nyt itseni aivan
neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä... Kaunis vaaleapintainen
poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin
hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on,
että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä
tuijottelin häneen. -- Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla
ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'

"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän
säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti
mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin
silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut
enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin
alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta
roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."

"Tule..."

"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"

"Joutavaa! Tule vaan -- joudu!"

"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat
kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka
tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään
vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat
meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan
täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni
kauhusta. -- Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli.
aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi
väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää
täällä! -- Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.

"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät
surmatun toverinsa -- eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja
Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi
joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen
läheisyydestään.

"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä
itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin
ahdisti tuo ajatus minua. Ties p--ru miksi, mutta tieto siitä,
että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua.
Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:

"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä
tekemistä S:t Denis'sä.

"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti
rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin
niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.

"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte
uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain
nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun
näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin
virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri
paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä
tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.

"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in
pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan
ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme -- ja hapuroin
alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa.
Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte
arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen
uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa... mutta ei... pää oli raskas
ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni
tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat
maata.

"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä,
mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin
surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru -- tuu... tuu... nu!
Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä
maata tuollaisella säveleellä.

"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista;
sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:

"Hofman! Hofman!"

Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä
höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka
silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon
kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani,
mutisten itsekseni:

"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla... niin lahjoitat sinä P.
Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"

"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen,
päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa
kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko
tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin
päästäkseni tieheni.

"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas
aika kiireellä -- vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta -- nostin
hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin... Te voitte uskoa,
se oli raskas tuo ryökäle!... ja sitte se vaara, eikä niin Herran
einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun... Jo luulin, etten
milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä -- noin puolitiessä rantaan
-- huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti -- käännyn,
katsahdan ympärilleni -- ei niin sieluakaan!... Näkyi vaan kuu, joka
nousi... Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'

"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos
minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut
siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä -- kauemmaksi ja
kauemmaksi... aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en
jaksanut enää... jäseneni kankistuivat... Kun minä viimeinkin
luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen... No! Kas niin!
Mene... Kyllä mar... tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada
sitä liikkeelle!... Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni
tuulenpuuskaus. Seine liikkuu -- ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen,
kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. -- Onnea
matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja
niin riensin kiireesti takaisin rannalle.

"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa
keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli
minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."



X.

Kommuunin turco.


Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen
nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä
turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän
oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn
asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina
itsensä, _derbouka'nsa_ (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset
rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät
tietäneet, missä hänen tapaisivat.

Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen
iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista
ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna
löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta
kankistuneena.

Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä
sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.

Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän
aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään.
Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli
kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja
töin tuskin voi hän sanoa _sabir_, tämä algerilainen "kontinkieli"
sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä,
täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita
simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.

Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas _derbouka'nsa_. Kun hän
ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä
siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat
häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä,
kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta,
elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon
vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa
heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas
kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen
sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa,
pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in
herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka
valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa
uimasta.

Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut
Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä.
Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja
marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut
tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon
kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään --
ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja
tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.

Eräänä kauniina päivänä otti hän _derbouka'nsa_ ja läksi etsimään
rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi
muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en"
(Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).

Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään
muuta kun "_bono bezef, macache bono_" päätti päivän kenraali
antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen
esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia;
täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia
takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja
koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco
sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja _derbouka'neen_
ikään kuin naamiaisten täytteeksi.

Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen,
tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon
hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota
oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla
ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco
aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä
silmänräpäyksen suuruudeksi.

Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen
aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla.
Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin,
että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin
erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä
kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön,
sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu
heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu,
eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta
tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi
siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta
todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden
hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan,
leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa,
hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.

Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa -- hän olisi, näet
sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti
kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin --
päällikkökunta meni harvoin tuleen.

Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä
katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa
Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon
haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia
viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti
ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen
piirityskauden nälkäaikoihin.

Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen,
pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta
puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti
muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs
arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut
suorittamalla jonkun laulun pätkän _derbouka'llansa_, kääreytyi hän
vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.

Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta
ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät
pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä,
hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.

Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista
paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia
rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa...
Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli
ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta
Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä
hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki)
tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en
katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista
juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui.
Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä
mutisten: "Macach bono... Brissien...", sillä hänen käsityksessään
olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo
vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa.
Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat
hänelle:

"Tännepäin! Turco! tänne!"

Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli
yhtä hyvä kuin koko armeija.

Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä
ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen
kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.

Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen,
hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain
ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä
sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja
antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.

Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies
luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa.
Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa
ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti
piikkilakkeja rohkeasti.

Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.

Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:

"Antautukaatte!"

Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy
ilmassa huutaen:

"Bono, bono Francese!"

Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että
tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota
Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka
onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella
ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.

Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja
sidottu.

"Näytä kiväärisi!"

Se oli vielä lämmin.

"Näytäs kätesi!"

Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä
iloisemmasti hymyillen.

Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää
vasten, ja -- pang!... yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.

Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.



XI.

Pikkupiirakat.


1.

Aikaisin aamupäivällä -- eräänä sunnuntai-aamuna -- kuultiin
piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan
oppipoikaansa ja sanovan hänelle:

"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat... vie nämä hänelle
ja tuo maksu kaikista... Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen
Pariisiin".

Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin
mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi
kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja
varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä
laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli
kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää
hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.

Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä
katujen kulmissa, oli vanha _Marais_-osa entisessä rauhallisessa
muodossaan.

Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset
hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä"
porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen
piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä,
lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin
kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.

Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle.
Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita;
jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja
toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri
ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus
tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja
juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina
juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin
heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin
kummallisen keveästi.

Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin,
väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen
torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse,
toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa
selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.

Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in
luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista,
sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.

Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät
ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja
viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä,
punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä
ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten
paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla
puistokaduilla.

Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää
tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin
monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla
ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että
piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä.
Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo
hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan
niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja
Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan
virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.


2.

Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in
luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi.
Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe -- pienet ja suuret -- olivat
kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon
yhteisesti vastattiin: "Kas!... tääll' ovat piirakat!"

Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan
lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen
porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat
hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.

Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi
herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara
koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset
seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin,
mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän
tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi
ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita
noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja
pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut
naisten ilmaläyhkät.

Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut
hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden
liiaksikiehumisesta... mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut
pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon
täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä
kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta
hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä
naapurit:

"Varokaa, hra Bonnicar... sillä väitetään, että versaillilaiset ovat
murtauneet Pariisiin."

Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka
Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n
hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia
ikkunoita.

"Äh, sinä Sureau!... sinä Sureau!"... Ja kiireessä matkassaan
puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja
törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet
tärisivät.

Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa
rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia
liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.

"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta
tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin,
kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa
silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.

"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää
hänen Rigault'in luo."

Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään
rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään
kivääriensä perillä.

Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he
kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja
asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin
vietäväksi.

Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti
keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti
kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa
tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin
mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat
sille:

"Hyv'on -- hyv'on, ukkosemme -- hyvä... te saatte selittää asianne
likemmin Versailles'sa!"

Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina,
läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.


3.

Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista
estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo
suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella,
joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.

Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä
valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän
matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka
oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta
kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika... piirakat", niin
luultiin hänen menettäneen järkensä.

Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä.
Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla
pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa
matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen
takki ja lakki? -- Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla
näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas
katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin
vartta vasten kiusoitellakseen häntä.

Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi
tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja
vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi
mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:

"Se on Felix Payât... ei, se on Delescluze."

Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana
kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua,
oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat,
uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut
itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä
kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja
häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden
päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu
pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten
masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. -- ja kaikki
tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!

"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne..." kuului nyt ääni
aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?...
ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni
yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä
valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön
hänelle.

-- -- -- -- -- -- -- --

Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin
kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset
piirakkansa.



XII.

Chauvin'in kuolema.


Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa,
eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun,
"espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en
ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti
paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä
nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet
leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan
nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa -- otsa sellainen,
johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin
herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan
syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden
täydellinen sekoitus -- kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi
korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le
drrrapeau frrrançais'sta"... oli huomiota herättävää.

"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.

Ja Chauvin se todella olikin -- Chauvin koko loistossaan!...
Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan
edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut
korvapuusteja koko Preussille.

Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä,
hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei
sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!

"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"

"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten
runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien
jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.

Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt
kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat
ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!

Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää
häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan
tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont
ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden,
puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä,
jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön
Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät
käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.

Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän
suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista
Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet
oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika
oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"

Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen
kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä
jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja
"marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville
sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja
-- kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava
muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli
ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin
600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota
suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä
sekä ovet että ikkunat.

Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua
Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien
rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme
saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.

Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä
levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia
ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia,
tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina
näyttivät aivan aaveen-omaisilta? -- Näinä iltapuhteinakin kohtasin
minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti
puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä
uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle
kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in
valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen...

Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja
vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut;
sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi
tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun
kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima -- ikäänkuin
sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.

Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä
piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha
oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka
kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä
kahdeksaa päivää.

Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska
vaan tahtoo!"

"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus,
Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; -- hän luotti korkeasti
asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli
hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n
kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme
ne, mekin; -- siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi
tunkeutunut meihin kaikkiin.

Kunnon Chauvin!

Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä,
joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet
sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti
meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin,
joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen
portilla. Niinä... joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä
ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin
miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla
nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin
lumessa...

    "Le, lon, la, laissez les passer,
    les Prussiens dans la Lorraine."

    [Antaa mennä kuten nukuksissa,
    Preussilaiset ovat Lotringissa!]

hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja
villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä
terveyden vivahduksia.

Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana,
mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon
äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin
tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in
koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat
miehittäneet Montretout-kunnahat".

Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.

Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin.
Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja
puhumassa _revanchesta_ (kostosta) -- vielä viimmeinen koriseva
"_r_"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi
janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi
suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan
hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä
hänen ympärilleen.

"Hullu," sanoivat muutamat.

"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.

Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus".
Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi
joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. -- Ja kuitenkin, kun
viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin
oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa.
Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat
pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.

"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui,
nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä
esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan:
"Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"

Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään
itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen
kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse
ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse.
Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden
vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin
entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste
tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä
Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin
ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri
murtautuneet Pariisiin.

Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti
hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi
kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. -- Onnettomasta erehdyksestä
oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja
kaatui keskinäisen vihan uhrina. -- Hän kieri rikkinäisessä kadussa
ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja
liikkumattomin kasvoin.

Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja
hänessä meni viimeinen ranskalainen!



XIII.

Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".


Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?... Lorua!... Uskokaa
minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan
joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti
seuraava: Iltahämärässä 22:tta -- se oli kumminkin sunnuntai -- tuli
tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan
patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He
sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu
minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."

Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän
juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi
tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun
avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että
nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän
päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui
asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta,
joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!... oikeaan,
vasempaan, mars!"

Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä
kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään
juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä
saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät
ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de
Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin
arvoinen.

Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista
tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta
tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa
muun mennä miten tahansa... Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää
he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat
hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa
tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä
raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten
vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki
koko yöksi.

Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme
nyt roskaelämästä kyllänsä.

Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa
tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja
aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:

"Ampukaa Louvren'ia... ampukaa Palais Royal'ia!"

Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät
korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui
ei osannut meistä kukaan sanoa.

Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää,
mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan
Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet
Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin.
Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja
teki heidät kerrassaan selviksi.

Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin
ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n
kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti,
ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään
luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku
vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs
vielä! Viisi minuuttia... uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti
liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. --
Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa
oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä
mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja
kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta
vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja
-- uskokaa minua tai ei -- mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon
saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä
pa'osta.

Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin
muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on
vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään:
"_Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon_..."

Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta
näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan... Oi! tuota iltaa en unhota
milloinkaan. Tuolla loitolla -- palava Pariisi... Hôtel de Ville,
aseisto, viljavarastot -- kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä --
valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata
jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät
he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen
hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan
ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden
kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia
julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä
hänen viimmeinen yönsä.

Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri
tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka
näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä
niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin
olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin
näin pahalla säällä... Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti.
Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan
liittolaisia... mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni
sotakoululaisia ja lääkäri.

"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.

Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään
ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä
ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet
haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.

Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten
minunkin mukaansa.

Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka
nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään
kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin
sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina
jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin
johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin.
Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai
toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan
vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin
heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja
naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus
kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska
näky... tuossa kylmässä hämärässä... Uh!

Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi
kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la
Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät
pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut
ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan
näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä
edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää
heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta.
Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää,
että siinäkin meni aikansa...

Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu
Père-La-Chaise'ssa.

Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti.
Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat
tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa,
kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä
ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän
kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit
jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa;
näin päälliseksi aivan lähellä tuossa -- juuri kupukattojen,
muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän
haamua -- Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen
katselevan tätä murhe-näytelmää.



XIV.

Lautta.


Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin
kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa
vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa
laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden
verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat
sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine
lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria,
pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin
rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana
poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota
Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin
viehättävä taulu...

Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään
määräpaikkaan; -- siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut
ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa
siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja
muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista
jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi
osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri
laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa
vesimatkalaisia -- ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan,
patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.

Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen
kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta
täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut
raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat
nyt kokonaan matojen vallassa -- puillakin on heidän hävityksensä
-- ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo
mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä
puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat
perhoset.

Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta -- alus
moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia
auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat
silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut
anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat
-- maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat
kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja,
ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie
nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin
ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä
toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen
surunsekaisella juhlallisuudella.

Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle.
Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan
vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni
ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.

"Holoi, lautturi!"

"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin.
Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan
merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja
saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen
sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo
kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."

Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi
ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle.
Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa
torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät
hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana.
Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet
kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään
täydellisesti näkyviin. -- Yksi niistä oli hellä, valittavasti
liikutettu naisääni!

"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä
onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin
suinkin voi... odottakaa -- antakaa hänelle aikaa... ei hän muuta
pyydäkään!..."

"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa... Mutta nyt siit' on loppu",
vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa
oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä...
Holoi, lautturi."

"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä
minulle... "Tänne päin, tänne!"

Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa
päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa.
Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet
osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta
ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa,
tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä
suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.

"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen
äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi
maalaisvaimo ukolta:

"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"

"Kas! eukko Blancheko se on!... Ah, älä puhu!... voipihan tässä tulla
hulluksi jo vähemmästäkin... No tuolle Maziliers'in joukolle..."
murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa,
varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.

"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"

"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet
asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä
viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada
edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!... Mutta
minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta
roistokunnasta kerrassaan eron!"

"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan
ei voi maksaa teille... Niitä on niin monta, jotka sodanaikana
menettivät kaiken, mitä heillä oli."

Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!...
Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se
raato, ei tahtonut... Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat
seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois.
Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa
kuin puuveitsellä sodanaikana; -- mutta hän, hän mokoma ei myynyt
pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai
istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä
edes nahoissaan... Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta...
'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!... Mitä ne häneen
kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa
oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut
maksaa minullekin. -- Mutta kyllä minä opetan sille s--tanalle
toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla
olo' maksaa!"

Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla
kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen
vaan lyhyeen takkiin.

Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään
vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti
sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli
talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan
vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se
olisi risti-aatteinenkin.

"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja
jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa
kääntää onnelle selkäänsä."... Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan
loppupäätöksen:

"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin
täytyyhän hänen se maksaakin!"

Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta... hän on nauta!..."

Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi
nyt keskusteluun:

"Älkää olko armoton, isä Chachignot... Mitä maksaa vaivaa teille,
mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo
raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on
niin hyvät varat!"

Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:

"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys;
sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!... Onpa
oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua
-- eikä penniäkään -- ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä
vihollista kohden, tarvitsematta sitä... Ja minä kysyn herralta, minä
(toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!)
mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut
naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt -- nyt elää
hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan
lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee
pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"

Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen
tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä
selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän
voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän
työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. -- Ja parasta se
olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä
nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on
kunnallisneuvosten jäsen.



XV.

Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.


[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta
ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin,
kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen
puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]

On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan
kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä.
Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä
maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se
tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten
mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin
täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä
kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia
ihmisiä ja eläimiä.

Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa.
Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä
ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret
pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä,
puoleksi maahan vajonneina.

Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään
nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa
läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota
tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät
hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin
voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot
ja kuolonkoraukset vastaavat.

Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain
humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän
kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan
äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa
pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen --
tulkoon sitten uni tai kuolema.

Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä
ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa
pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät
siiviltä -- mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.

Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia
liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa
sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle
niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.

Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat
nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa
sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.

"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas
kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän
näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan
multakasalle lähelle häntä.

Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia!
Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin
elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä -- elävätpä itse te'ossa
ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne
niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana
yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu
tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa,
kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.

Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne
tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun
niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he
vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset,
asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa
keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta
tuokioksikaan silmistänsä.

"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä
olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka
makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta
hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen
johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen
läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on
maksanut saada hänen maistamaan maata... Korkea arvoiset serkkuni,
hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme
me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän,
ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa
murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi
hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen
virkoaisi..."

Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat
toiset -- vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään --
pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä
nokastaan.

"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä
nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi
uudistaa minun omanikin."

Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!... Eikö todellakaan
sydämmesi syki vilkkaammin?

Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä
tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."

Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää
mitään näetkään!

Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa
on se kuitenkin hienoin pala."

Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että
huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on
sinulla kuitenkin vielä kyllä...

Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun
nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja
saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen
ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.

Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään
ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä
sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän
silmiinsä, vaikkapa _se_ viruisikin veressä.

Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata
häntä sormeen.

Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa
läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.

"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät
multakasalleen takaisin.

No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa
vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen
kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä
tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi
ilma melkoista keveämpi -- kuin voisi hän taas hengittää.

Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän,
ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka
kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten
lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta
pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.

O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä.
Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen.
Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne
näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan
hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä
tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan
ilmasta, mutta _sortunut sotilas on noussut_!



KERTOMUKSIA PARIISIN JA ETELÄ-EUROOPAN KANSAN-ELÄMÄSTÄ.



I.

Notario.


Yh -- tuollainen sumu!... mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle.
Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa
suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin
pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.

Sumua aika-tavalla -- se on toden totta. Kaduilla voipi sentään
jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin
kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät
imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan
avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi.
Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka
ovat niin köyhiä -- kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat
sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin
sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen
harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret,
vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla
laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre
Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa
hämärästä yölampusta -- siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä
ja liikkumattomana pilvimuurina.

Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies
menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi
voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku
salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin
sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden
kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat
tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin
jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää
kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan
tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää
uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi
nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.

Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden
viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja
nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan
keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta,
jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä -- usvalla.
Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota
niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta,
hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän
vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.

Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja
sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä
nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä
pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä
ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä -- vankeushuveja moisia,
joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset
olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.

"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän
tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.

Laituria -- aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän
Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin
muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit
puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä
seisahtaa miehemme; hän on paikalla.

Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka
istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja
ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät
täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä
appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.

Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne
kimaltavat kastehelmien alta... Yks' toisensa perään katoaa näistä
hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten
jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee
yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.

"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.

"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa
läpimärkä ajuri.

Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.

Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki
on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa
aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin
edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla
kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti
pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan,
hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta
mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka
ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla
loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat
aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja
sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina,
-- ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin --
tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden --
mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon
veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa
kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin,
jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.

Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa
eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa,
kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten
suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu,
pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja
irtautuisi pisaroina.

Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan
omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja
levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee
hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden
nokkumista.

"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni
eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja
menee kaipauksen huokauksella.

Mihin menee hän?

Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä
ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja
väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille
ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka
roikkuvat hijoistaan pitkinä ja -- nokkuvat, tippuvat.

Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita
läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään
punaisiksi kohmistuneita käsiään.

"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että -- sellaisessa
ilmassa..." mutisee hän hytisten. -- "Mikä heitä vaivaa?"

Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa
helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla.
Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä
mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit
niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa
yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää
järjestystä ja huolta.

Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla
kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä
tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.

Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan
ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta
puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.

"Oi! -- niin nuori!... niin kaunis!... voi raukkaa!" Tungehditaan,
kuiskaillaan.

Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on
suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän
äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden
sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei
milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja
yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta
voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi... ei ollenkaan
rahaa... maksupäivä..."

Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:

"Taas tuo vanha juttu."

Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset,
jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan
asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä
käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:

_Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias_.



II.

Apina.


Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin
koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän
työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren
viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen
olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna
huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät
hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn
rasittamalta ja perin rauhattomalta.

Mihin menee hän? Mitä etsii hän?

Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan,
joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän
itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan
paikalle!"... Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja
hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja
heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan.
"Ei, kas vaan! Apina!... Valentinin apina, joka kulkee miestänsä
haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää... khää... löytyy, ei
löydy..." Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja
läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille
asti, on raskas käydä.

Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla
etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri
tehdas... Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta
päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja
vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa
vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy
noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se
tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa
pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on
kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis,
liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt... Mitä hänen nyt on
tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen
viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?... Rahat olisivat niin
polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä.
Leipuri on maksamatta... Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa
tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.

Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä
noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten
ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset
värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja
Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien
kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien
kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään --.

Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta,
ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat,
ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita,
eikä...

Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat
pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne
tänne... Etsi, etsi, kurja apina-raukka!... Hän käy kapakalta
kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun
ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen,
aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena... Yht'äkkiä värähtää
hän, hän keksii etsikkonsa... Hänen Valentininsa on siellä, ihan
hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea
vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan
ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven
keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan... Hän
puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut...
Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot
painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja
laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä
kaasuvalossa kuvastuu.

Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka
uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset
kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa,
kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä
noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen... Hän puolestaan ei
uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta
olisi häväistys miehelle... "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se
käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!..."

Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin
kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän
meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä
ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa,
jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He
rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat
yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän
odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.

Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin
toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin
toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni
kotinsa valmis.

Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä
hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa
jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs
paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa
taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa
suoritetuiksi... Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin
ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään
pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita
likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi
herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään
kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori
vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa.
Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien
luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä
tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin
niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.

Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän
astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa
yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä... Kuinka kauan täytyy hänen
vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta
aina uskaltamatta avata.

Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee
hänen viimein. Hän astuu sisään... mutta tuskin on hän päässyt
yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa:
"Valentin -- apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen
tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja
väsymyksen kalpeus poskillaan.

"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton
vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla
aina tänne asti ja häiritsemään häntä -- masentamaan häntä hänen
toveriensa nähden... mutta odotas, saapipa hän nähdä..." Ja hirmuisin
nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä
pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää
muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa... Synkkä yö
ylt'ympärinsä... ei ketään ohitsekulkevaa... apina kurja!

Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha.
Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin
täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he
käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni
synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä...
Apinan vuoro on siis tullut.



III.

Tutkinto-oikeuden esikossa.


En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä
milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä
vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo
ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin
leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi
ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus,
kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys
sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta
kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen
vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja
vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä
näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään
muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo
ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä,
kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.

Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset
ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai
itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia
haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä
sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin
perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos
vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. -- Kaikki nämä epäsoinnut
yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen
hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän
hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen
kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa
vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon;
sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka
vastenmielinen se on päästämään saalistansa.

Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin
etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa
muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli
kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän
takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita
henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa,
naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka
juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin
siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua
johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään -- synkkä
käytävä, joka vei -- ken ties mihin! -- ehkäpä aina mestauspölkylle,
ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat
niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua
huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, --
ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon,
oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta
kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin,
tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat
sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan
ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon
rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus
oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon
vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku
Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi
tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.

Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan
nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin
työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa
Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka
vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras.
Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he
haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän
toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain.
Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat
hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen:
"Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!..."

Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa
syytettyjen haastella keskenään.

"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja
kumartui pitkälle käytävään.

Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei... ei, se ei käy laatuun...
Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle,
kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni
keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.

Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi
hän:

"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut
ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko
elämässäni rakasta ketään muuta!"

Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen
suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman
äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut
eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"

Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka
oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti
takaisin penkilleen.

"-- -- Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun
vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa?
-- Puhuiko hän kauniisti?"

"Hän sanoi olevansa kovin onneton."

Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään
tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure,
ystäväni... kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä
hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden
vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen
kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.

Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin
paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!... Minä saan varmaankin minun
viisi vuotta, minä..." Se herra tunsi asiansa.

Vartiat huusivat; "Vait'... Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.

Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.

Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat
huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen -- oikein
tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä
rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit,
jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli
sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti,
niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei
ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä
säikäytti hän koko käytävän.

"Mitä tämä rähinä merkitsee?... Tehkää tehtävänne!" mörähti hän
vartioille ja tempasi oven kiinni.

Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen
syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä.
Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta;
vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän
käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P--rujako te
täällä seisotte töllistelemässä?"

Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut
tuon pienen etukaupunki-näytelmän.



IV.

Valokuvaaja.


Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa
mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo
etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän
mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä.
Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi
eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla
huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla
ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa
valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät,
teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi
melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja
saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei
uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin
kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä,
äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä
sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi
vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua,
kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä
olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä
teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa
on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda
tulevaisuutensa valokuvaajana.

Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on
saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine
vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa
kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko
muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä
peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale
harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit
käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on
jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin
taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman
vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein,
kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin
silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin.
Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän
antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan
lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"... Pimeä
kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan
luolasta... Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka
kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut
ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään
jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja
astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla
alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää
sisään -- niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen... Mutta!
Herra valmistaa uhrin! -- Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään
järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt
vaan ohitsekulkioista.

Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset
seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän
kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi
ainoatakaan kuvauttajaa... Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee
ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy... No, vait'! Tuolla tulee
muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa
perään; hän näyttää tyytyväiseltä -- hän tulee varmaankin ylös.
Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä
vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään!
Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella.
Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy
taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa
oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa
ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän
jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan
minuutiksi -- jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti
matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia
kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja
silmät kostua.

"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat..." virkahtaa viimein
isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois... käykääpäs
alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat
lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan;
mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan
yksikään ihminen piittaa siitä.

Sitäpaitsi... kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat
lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista
mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa,
mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen
hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein.
Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan... Mutta
pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt
ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen:
"Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."

Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan
ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion,
arvelee, katsahtaa ylöspäin... Oi, Jospa kaikki ne silmäparit,
jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin
magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin
neljään!...

Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja
koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään
kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja
avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen
monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.

"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta
hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs
nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä
ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti.
No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.

Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä"
kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun
valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja
hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä
lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää
päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä
liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin
peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin
valokuvaajiksi kaikki!

Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle
riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa
tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja
poistuu vallan tyytyväisenä...

Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he
hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä
tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa;
äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa
-- sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi
uudessa kodissa -- ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa;
suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla
kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi
sekä saatu tulos: 12 frankkia!

Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että -- kiitos olkoon piirakalle
höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon
pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille --
menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on
kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä
ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia,
niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden
ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa,
mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen
kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!...

Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei
ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään
juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä
vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.

Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella
kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa
-- ja siinä kaikki.

Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia
leipää... Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan.
Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa;
hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia
jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat
alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".

Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan,
nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut
viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian,
tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen
kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt
tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.

Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa
enempi... Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi... Ja
siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä
loppunut.



V.

Naapurini umpikadussa.


Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs
Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas
mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden
suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin
yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua
muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku,
vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman
kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä
homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita
ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia
nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja.
Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka
elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita -- sellaisia, joita
tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa --; sen lisäksi muutamia
huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla
huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja
elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien
ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti
sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina
korkeissa porttiholveissa -- kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä
kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri
ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat
verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi
kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla
ympäröidyt peilit.

Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi
ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa
sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli
vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja
nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia;
hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia
ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää
väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat
kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun
siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus
tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin -- laneetit, torvet,
sakkipelit, posetiivit -- nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän
melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin
omalla säveleellä.

Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli
kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin -- väsyksissä. Ei kuulunut
mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai
palkkansa.

Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu
muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen
asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä
yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen
kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa
työläiskodissa näyteltiin.

Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset
leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja
kiireellisesti. Kello löi seitsemän... kahdeksan... ketään ei tullut.
Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi
itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja
ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein
syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja
ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin
hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:

"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"

Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat
häntä.

"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt
tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä
neuvoja ja puheita päättymättömiin.

"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!... Miksikä Te ette
sano hänen työnantajalleen?"

Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän
pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin,
hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen
käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki
mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella
lauseellaan: "olkoon menneeksi!" -- joka on omituinen alhaiselle aina
puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, -- kertoi hän itsekseen
ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes,
kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän...
Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi
kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja
hetkiä lukemasta... Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun
minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona
parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden
pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua
pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta
toivottomasta itsestään.

Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin
jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli
kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille
asti, huutaen: "tule mukana!... tule mukana, no tule!..." Ja sitten
vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin
tietäen mikä odotti häntä siellä kotona... Kun hän meni astimia ylös,
näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen
askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa
sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella
ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!..."
Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset
herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat
aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta
pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja
täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin
vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin
tulo! "Avaa! Minä se olen..."

Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla,
tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään
rupesi änkyttämään jotakin kertomusta... aina samaa: tovereista --
uusista tuttavuuksista... "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee
rautatiellä..."

Vaimo ei kuunnellut.

"Ja rahat?"

"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.

"Sinä valehtelet!"

Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina
muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se
viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur
vastusti.

"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi
hän.

Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko
voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen
taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan
permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.

"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"

Sitten kirouksia ja lyöntiä -- juopon kosto. Kerran päästyään
lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain
myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu,
viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät
peljästyksissään. -- Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä
ilmoitetaan toisilleen metelin syy.

"Se on Arthur! Se on Arthur!"

Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui
viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi
Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan.
Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi
olosuhteita toiseltakin taholta.

"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen
konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:

"Jo kyllä! Minä _olen_ viettänyt kaksi vuotta vankeudessa... entäs
sitten?... Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni,
minä!... Tehkääpäs tekin samoin!..."

Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen
varastanut... Te olette laittaneet minun vankeuteen... Me olemme
suoralla!... Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi
kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi
appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman
kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".

Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin,
juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin,
kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän
perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin
parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja
pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja
rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi
työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui
miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä
täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman
hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta
tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen -- eikä hän
ollutkaan ainoa.

"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!..." kuiskasi rouva Veber
huokaten...

Sitten saivat naiset hänen laulamaan... Hän lauloi "Pääskyset"
herra Bèranger'ilta... Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä
kyyneleitä -- raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!... Tervatusta
pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti
riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja
sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan
lumoutuneena, vetiset silmänsä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina
taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa
tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka
vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät -- juomaan
viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa...

Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan
maailmaa! Oi toki! -- -- --



VI.

Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.


Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos
kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin
tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja
aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden
raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?...
Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat
teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja
kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa
sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.

Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko
tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa
askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen
tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan
sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin;
enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme,
ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon
pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan
vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän
kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita
nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan
kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.

Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on
katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat
itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus
kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto,
äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri
seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin
kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu
kyttyrä-hartion ympärille... Kaikki tuollaiset tuntemattomain
onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme
ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä;
meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he
laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen,
mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme,
ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa
huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen,
joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin
yhteistä.

Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin
näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan
ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän
pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin
kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti
eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin
takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin
salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.

Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän
käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa.
Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista
työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä
nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista
ilmaa. -- Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli
tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan
murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti
taskussaan.

Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten
tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti
aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama
naamaa vasten.

"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä
häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka
viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä,
mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli
antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua
painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten
yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi
hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen,
ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.

Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja
keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion
köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi
hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella... Hänen asiansa
soluivat hyvin, erinomaisen hyvin... ne olivat vaan tilapäisesti
lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä
pulskea yritys... suuri kuvallinen teollisuuslehti... Rahoja
yllinkyllin... ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan
oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen
kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa
toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.

"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla,
"tämä on luotettava yritys... Minä alotan niillä 300,000, jotka
Girardin on luvannut!"

Girardin!

Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla.
Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia
kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko
joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja
osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys
ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in
kanssa."

Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma.
Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut
laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin
ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin
kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä
mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo
300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei
tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.

Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää
vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun
käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä
näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin
katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä
pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä
pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat
keskenään salaperäistä numerokieltä.

Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa,
tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava
kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen
vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista
myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä
tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen"
onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen
loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi
minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien,
haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa
vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".

Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin
kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset
vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine
kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine
kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille
sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."



VII.

M:n herttuan kuolema.

(Historiallinen tutkimus.)


Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa,
kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies,
aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan
kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan
kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean
viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja
etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei
mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa,
jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen
aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina
kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se
mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän
paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez
trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki
hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi
maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen
ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja
kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin
vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin
paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.

Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka
saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua
jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja
neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät
aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi
hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka
hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui
kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta,
näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän
itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on
ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä
huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta
äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt
olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille
vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa
valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla
ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä
luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana,
kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa
varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.

"Sanokaa minulle totuus... Minulla ei ole enää pitkiä jälellä... eikö
niin?"

Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.

Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin
toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren
herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä
elämässä -- vallan, arvon, rikkauden -- kaiken täytyi jo näyttää
hänestä loitolle poistuneelta -- hänestä, joka jo oli valmis
vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.

Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!

Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa
tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää
oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen
ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat
hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään
uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja.
Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita
käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista,
koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja
jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli
kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "_Te kävitte minun ohitseni eilen
Boulongemetsässä, mr le Duc_..."; siellä oli valituskirjoituksia
hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista.
Yks'ainoa loimuava punainen liekki -- ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.

Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys,
joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki.
Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten
vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja
saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina
ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen
voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä.
Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet
mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja
kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja
itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden
ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset
tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta -- jonka luona kamaripalvelia,
osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet
valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä
-- aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien
herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina
kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka
ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin
vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.

Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo
epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi
vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat
kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat
matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella
hartaudella...

... Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt --
hän viimeisen jäähyväisensä lausunut -- nyt voipi herttua kuolla --
ja hän kuoleekin.

Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin
moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet
toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt
hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein
ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut
yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen
kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa
kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja... Päivä
tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien
takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun
säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.

Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat
huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos
ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä,
tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden
aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat... ne
painoivat... päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat
tiedot... Mutta kuka muistaa sitä tänään?



VIII.

Tullimiehet.


Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä
eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta
purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää;
siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä
vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen
suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero,
että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte
nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa
ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat
läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella
viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin
perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta
epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää
tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä.
Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä
milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina
samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä
puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!

Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta
kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa
vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä
sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei
milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa -- ja kaikki tämä vaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän
palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja
likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka
rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.

Mutta... Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan
alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko
täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin
hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen
nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" -- joka kyllä
oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa
niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.

Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen
päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän
esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä,
vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven
vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla -- ja kaikki seisoivat
varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi,
kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa
laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:

    Non Monseigneur
    C'est trop d'honneur.
    Lisette est sa...ge
    Reste au villa...ge.

Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä,
heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen
laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan
säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta
jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja
vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä
loppusointu:

    Lisette est sa...ge
    Reste au villa...ge...

Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua
kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä
pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään
ollenkaan?"

Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa
alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko
ruumiinsa värisi kuumeesta.

Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. -- Ei voine nähdä mitään
surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja
tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka
leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen
pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada
maalle.

Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin
iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat
liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui
jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt
synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri
ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli
harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; -- se
oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni
valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen
kanhelan vaikutuksen.

Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava
turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella
takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot
kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine
silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka
vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli
vilutaudin tapaan puhuessaan meille.

"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä.
"Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.
Hetekuumeet nielevät ne..."

Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut
Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä
oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli
liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos
ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies,
joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein
todellinen salametsästäjän tai _rosvon_ malli. Jo maalle noustessamme
näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy
polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin
kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.

Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja
lausui: "se on minun serkkuni... ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän
metsikössä."

Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi
vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja
läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.

Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta
olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului
kastanjia ja _brucio'ta_ (laihaa juustoa) veden kanssa -- ei
milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki
kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen
pienokaisten heikkoa verta!...

Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä
ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa
sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä
ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan
lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen... Pari
kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti
kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä
vedetyt tiilet...

Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja
me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta,
kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku
tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa.
Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä
valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen
sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja
äkilliset vaarat vaikuttavat.

Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen
pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana
omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien
alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne,
heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista
meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei
napinoita... ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan... ja kaikki on
sanottu.

Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni
nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan
sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:

"Niin, herra... vaivansahan on meidänkin ammatissamme."



IX.

Cabecillan.


Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen
luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa.
Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia
runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan
puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi
pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti
kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka
oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului
latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri
seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja
toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko -- Navarran
ihanin pääsiäisaurinko -- loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun,
missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja
hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä
vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta
vasten, kuin liikkumattomat kuvat.

Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa,
oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan
[espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne
hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan,
jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti
lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta;
pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin
suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset
ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi
järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna
kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "_Dominus vobiscum_" [Herra
olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja
kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.

"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja
muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota
Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen
merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.

Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin
leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän
edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä
kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli
valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.

Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat
suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä,
astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta
tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta
ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla
karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut.
Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä
kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin
karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka
olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän
paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly,
joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä
häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa
kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.

Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan
vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä,
nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin
varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine
ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja
baskilais-vuoristolaisia.

"_Viva Dios!_ lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta
ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin
laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta
vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien
halkioimista... Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia.
Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne
ja ottakaa valkoiset lakit!... Niin totta, kuin tänään on pyhä
Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!"
pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.

Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät
ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!"
kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet
kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan
leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat
liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus...
Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin
vilpittömästä sydämestä.

"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat
tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".

Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän
eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin
hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön
hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät
kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri
lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen
notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan,
että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui
hänen soikeissa loistavissa silmissään -- arapialais-silmiä säihkytti
espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan
Cabecillaa.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.

"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".

"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut
ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".

"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä... Minä
yksinäni en ottanut osaa huutoon!"

Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:

"Mikä on nimesi?"

"Toni Vidal".

"Mistä kotoisin?"

"Puycenda'sta".

"Kuinka vanha?"

"Kahdeksantoista."

"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"

"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,... minä olen vapaaehtoinen".

"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun
huutamaan 'eläköön kuningas!'"

Poika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: "Minä en pelkää teitä!"

"Tahdot siis mieluimmin kuolla?"

"Vaikka sata kertaa!"

"Hyvä... saat siis kuolla!"

Pappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin
ympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti
johtajassa silmänräpäykseksi sääliä.

"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä?
Tahdotko sinä juoda?"

"En", vastasi poika, "mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä
tahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani."

Cabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. "Polvistu", sanoi
hän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat
kahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: "Kuule minua, rakas isä!
Minä olen syntiä tehnyt..."

Mutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.

"Aseisiin!" huusivat vartiat.

Cabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja
järesti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa
päälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan
polvistuneessa asennossa.

"Mitä sinä täällä te'et?"

"Minä odotan päästöä."

"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun."

Juhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään
päälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta
kun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu
hän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu
hänen paikalle.



X

Hyvä Jumala Chemilléssä, joka ei ole puolella eikä vastaan.

(Turaanilainen pyhimystaru.)


Chemillén pastori oli kutsuttu viemään "hyvä Jumala"
(ristiinnaulitunkuva) erään sairaan luo.

Kovaa oli todellakin ajatella jonkun täytyvän kuolla sellaisena
suloisena kesä-päivänä ja vielä juuri puolipäivärukouksen hetkellä
ihan elämän ja valon loistopisteessä.

Mutta kovaa oli ajatella pastoriraukkaakin, jonka täytyi lähteä
matkalle heti puolipäiväisen jälkeen juuri sillä hetkellä, jona
hän oli tottunut -- rukousnauha käsissään -- vähän uinahtamaan
viiniköynnösmajassa, joka lehotti niin raittiina ja rauhallisena
kauniissa persikka- ja ruusukoristeisessa puutarhassa.

"Sinulle Herra kannan minä uhrini!" ajatteli tuo pyhä mies huo'ahtaen
-- ja ratsastaen harmaalla aasilla "hyvä Jumala" edessänsä
satulan-sarjalla, kulki hän rantavierun kapeaa tietä, jota toiselta
puolelta rajoitti kukkasilla ja sammalilla koristettu punainen
vuoriseinä sekä toiselta puolelta kimaltelevilla piikivillä kirjattu
ja korkeilla pensastoilla verhottu jyrkänne.

"Sinulle Herra kannan minäkin uhrini", ajatteli aasi-raukkakin
huo'ahtaen omalla tavallaan ja nosteli vuorotellen milloin toista
milloin toista korvaansa karkoitellen kärpäsiä, jotka kiusasivat
häntä.

Kärpäset ovatkin kovin vaivaavia ja surisevia varsinkin tähän
vuoden-aikaan; ja kun siihen lisätään vielä mäkinen tie ja tuon pyhän
miehen paino, varsinkin näin heti puolisen jälkeen, niin täytyy
myöntää aasi-raukan tuntevan tehtävänsä.

Tämän tästäkin tuli vastaan käypäläisiä maalaisia, jotka antaen
"hyvälle Jumalalle" tietä väistyivät aina hieman syrjään ja nostellen
hattuaan käytöksellä, joka turaanilaisilla talonpojilla on niin
omituinen: silmä viekas ja kumarrus nöyrä.

Pastori vastasi kaikkiin tervehdyksiin "hyvän Jumalan" puolesta
sangen ystävällisesti, mutta tietämättä mitä hän teki, sillä uni
alkoi painaa hänen päätänsä.

Sää oli kuuma, tie karkea. Alinna rannalla poppelipuiden takana
päilyi Loirevirran mutkainen pinta, kuin hopea-suomus. Kaikki tuo
tulviva valo, nuo surisevat mehiläisparvet, jotka pemistelivät
liikkeelle kokonaisia pöly-pyörteitä kukkien siitin-tuoksua,
rastaiden laulu viinitarhoissa, joka ilmoitti noiden hotikaisten
pikkueläinten yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia, kaikki tuo yhdistyi
hurmeuttamaan pastoria, jota jo entuudesta hyvä viinillä säestetty
puolinen kyllin painoi...

... Villandry oli jo jäänyt, ja juuri siinä, missä kallioseinä kohouu
jyrkimpänä ja tie kapenee ahtaimmaksi, herätti Chemillén pastorin
yht'äkkiä erään ajomiehen näreä huuto "dia! hue!" joka hevosmies
tuli häntä vastaan ajaen korkeaa heinäkuormaa, mikä jokaisessa tien
nikamassa raskaasti hetkahteli.

Silmänräpäys oli tukala; sillä niin oli rata ahdas, että vaikka olisi
suistunut kuinkakin sievästi kallion viereen, ei sittenkään riittänyt
tietä kahdelle... Mitä siis tehdä; palatakko aina maantielle asti
takaisin; vai --... Pastori ei voi siihen mitenkään suostua;
sillä sitävartehan hän oli juuri oikotien valinnutkin, että hän
ennättäisi ajoissa kuolevaisen sairaansa luokse. Hän selitti sen
kyllä ajomiehelle, mutta tuo tolvana ei tahtonut sillä korvalla edes
kuullakaan.

"Se tekee minulle kyllä pahaa, arvoisa pastori", lausui ajuri
ottamatta edes piippua suustansa, "mutta päivä on liian lämmin minun
palatakseni Azay'hin. Vaan teille, joka istutte mukavasti aasin
selässä, on se pieni asia, mutta..."

"Mutta, sinä heittiö, etkö siis ole jo nähnyt mitä minulla on
täällä?... Tämä on se 'hyvä Jumala' -- sinä tuonaisen pakana -- itse
'hyvä Jumala Chemillé'stä', jonka minun pitää kiireimmiten viemän
erään kuolevan sairaan luokse."

"No mutta, katsokaas, minähän olenkin Villandry'stä, minä..." ilvehti
ajomies, "ja 'hyvä Jumala Chemillé'stä' ei siis kuulu minuun... Dia!
hue!"

Ja niin läimäsi tuo pakana vaan hevosiaan selkään, uhaten heittää
aasin kuormineen kampsuineen kierien rinnettä alas aina virran
kaltalle asti.

Pastorillamme ei ollut kärsimystä liiaksi. "Ä-hää! Onko niin!
No, odota sitten vähän!" Ja vilauksella hypähti pastori aasinsa
selästä alas ja asetti "hyvän Jumalan" suurimmalla varovaisuudella
tienviereiselle kukkaspenkareelle, joka tuoksui niin hyvältä ja
kimalsi niin kauniin moniväriseltä, että tuskin itse Pyhän Martin
tuomiokirkko Tours'issa sille vertoja veti.

Sitten polvistui tuo pyhä mies alas ja rukoili lyhyen rukouksen:
"Hyvä Jumala Chemillé'ssä, sinä näet nyt kaikki mitä minulle
on tapahtunut; sinä näet, että tuo heittiö on pakoittanut minun
opettamaan hänelle vähän ihmis-tapoja. Tätä tehdäkseni en minä
tarvitse kenenkään apua, koska minulla on jänterät ranteet ja
oikeuskin puolellani... Istu siis tässä suloisimmassa rauhassa ja
katso taistelua, mutta älä ole puolella äläkä vastaan, niin on asia
pian suoritettu!"

Rukouksensa päätettyään nousi hän seisoalleen, käärien takkinsa hihat
ylös saadaksensa kätensä vapaammaksi; ja siinä olikin todellinen,
pehmeä ja ikäänkuin siunauksella silitetty papin-käsipari,
kiinnitettynä oikein vaikka leipurille sopivaan rannepariin ja niin
kovat kuin kuhmurat tammen rungossa.

Loiskis! Läiskis! Ja ensi läimäyksellä sai ajuri piippunsa murskaksi
vasten hampaitaan; toisella makasi hän eräässä kuopassa hävyissään,
ruhjottuna ja liikkumattomana. Sitten työnsi pastori kärryt
taaksepäin, käänsi ne varovaisesti sivuun, asetti hevosen pään suuren
silkkiäispuun siimekseen ja jatkoi matkaansa hienolla hyssy-juoksulla
sairaansa luo, jonka hän tapasi jo istumassa kukkakoristeisten
vuode-verhojensa välissä, ikäänkuin ihmeen kautta kuumeesta
parantuneena ja tuosta oikein täydellisesti taipuaksensa nyt juuri
avaamassa vaahtoavaa Vauvray-viini-pulloa.

Ja aina tästä ajasta asti on "hyvä Jumala Chemillé'ssä" ollut
korkeimmasti kansallinen Turaanissa ja häntä huutavat Turaanilaiset
kaikissa tappeluissaan, sanoen: "_Hyvä Jumala Chemilléssä älä ole
puolella äläkä vastaan_!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia ja kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.