Title: Taistelu
Author: Galsworthy, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu" ***


TAISTELU

Kirj.

John Galsworthy


Suom. Emil Elo



Työväen Näytelmiä N:o 2.



Helsinki,
Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö,
1912.

Työväen Kirjapaino.



HENKILÖT:

 John Anthony, Trenathan peltitehtaan esimies.
 Edgar Anthony, hänen poikansa |
 Frederic H. Wilder            | johtokunnan jäseniä.
 William Scantlebury           |
 Oliver Wanklin                |
 Henry Tench, johtokunnan sihteeri.
 Francis Underwood, tehtaan johtaja.
 Simon Harness, ammattiliiton virkailija.
 David Roberts  |
 James Green    |
 John Bulgin    | lakkokomitean jäseniä.
 Henry Thomas   |
 George Rous    |
 Henry Rous            |
 Lewis                 |
 Jago                  |
 Evans                 | tehtaan työmiehiä.
 Seppä                 |
 Davies                |
 Punatukkanuorukainen  |
 Brown
 Frost, Anthonyn palvelija.
 Enid Underwood, johtajan vaimo, Anthonyn tytär.
 Anni Roberts, Robertsin vaimo.
 Madge Thomas, Thomasin tytär.
 Rva Rous, Rousin veljesten äiti.
 Rva Bulgin.
 Rva Yeo.
 Palvelijatar.
 Jan, 10 vuotias Madgen veli.
 Joukko lakossa olevia työmiehiä.



Ensimäinen näytös.


On puolenpäivän aika. Underwoodin ruokasalissa palaa uunissa kirkas
tuli. Uunin toisella puolella on vierailuhuoneeseen vievät pariovet,
toisella puolella ovi eteiseen. Keskellä huonetta on pitkä ruokapöytä
ilman pöytäliinaa, järjestetty kokouspöydäksi. Sen päässä istuu
puheenjohtajan paikalla John Anthony, vanha kookas mies, parta tyyten
ajeltu, verevä, tukka valkonen ja sakea, kulmakarvat tummat ja tuuheat.
Hänen liikkeensä ovat jotenkin hitaat ja kankeat, mutta silmänsä hyvin
vilkkaat. Vieressään on vesilasi. Hänen oikealla puolellaan istuu hänen
poikansa Edgar, kolmekymmenvuotias, tomeran näköinen, lukien
sanomalehteä. Hänen vieressään istuu Wanklin, jolla on ulospistävät
kulmakarvat ja ohuet harmaat hapset, kumartuneena tarkastaen
jäljennöspaperia. Tench, sihteeri, lyhyt, nöyrännäköinen ja hermostunut
mies, jolla on poskiparta, seisoo avustaen Wanklinia. Wanklinin
rinnalla oikealla istuu tehtaanjohtaja Underwood, hiljainen,
jäykkäleukainen, vakavakatseinen mies. Selin uuniin päin istuu
Scantlebury, hyvin leveä, vaaleva, uninen mies, jonka päässä ei enää
ole kuin vähäsen harmaita haivenia. Hänen ja puheenjohtajan välillä on
kaksi tyhjää tuolia.

_Wilder_ (laiha, aaveennäköinen, valitteleva mies, jolla on harmaat,
riippuvat viikset, seisoo uunin edessä): Kuulkaa, tämä tuli on koko
paholainen! Ettekö voi hankkia suojustinta, Tench?

_Scantlebury_: Suojustin, niin.

_Tench_: Kernaasti, herra Wilder. (Katsoo Underwoodiin) Niin -- ehkä
johtaja -- ehkä herra Underwood --

_Scantlebury_: Nämä teidän uuninne, Underwood --

_Underwood_ (noussut tutkimasta joitakin papereja): Suojustin?
Kernaasti! Suokaa anteeksi. (Menee ovelle hiukan hymyillen.) Me emme
ole tottuneet täällä tehtaalla kuulemaan nykyään valituksia liiasta
kuumuudesta.

    (Puhuu kuin pitäisi piippua hampaissaan, ivallisesti.)

_Wilder_ (loukkaantuneella äänellä): Tarkoitatteko työväkeä. Hm.

    (Underwood menee ovesta.)

_Scantlebury_: Niitä raukkoja!

_Wilder_: Oma syynsä, Scantlebury.

_Edgar_ (ojentaen sanomalehteään): "Trenathan Uutisten" mukaan
vallitsee heidän keskuudessaan suuri kurjuus.

_Wilder_: Mokoma lehti-riepu! Antakaa se Wanklinille. Sopisi hänen
vapaamielisiin mielipiteisiinsä. Luultavasti ne sanovat meitä
hirviöiksi. Tuon roskan toimittaja pitäisi ampua.

_Edgar_ (lukee): "Jos arvoisat johtokunnan herrat, jotka valvovat
Trenathan peltitehdasta nojatuoleistaan Lontoossa, suvaitseisivat itse
tulla tänne alas katsomaan työmiestensä keskuudessa tämän lakon aikana
vallinnutta tilaa --"

_Wilder_: No, me olemme tulleet.

_Edgar_ (jatkaen): "Me emme voi uskoa, että edes heidän ihroittuneet
sydämensä saattaisivat pysyä heltymättä."

    (Wanklin ottaa häneltä lehden.)

_Wilder_: Se roisto! Muistan tuon miehen, kun hänellä ei ollut
penniäkään taskussaan. Mokomakin räkänokka, joka on kiivennyt
paikkaansa mustaamalla jokaista toisella kannalla olevaa.

    (Anthony sanoo jotakin, jota ei kuulu.)

_Wilder_: Mitä isänne sanoo?

_Edgar_: Hän sanoo "pata kattilaa soimaa".

_Wilder_: Hm.

    (Istuu Scantleburyn viereen.)

_Scantlebury_ (puhaltaen poskien täydeltä): Minä paistun, joll'ei tuoda
suojustinta.

    (Underwood ja Enid tulevat tuoden suojustimen, minkä asettavat
    uunin eteen. Enid on kookas. Hänellä on pienet päättävät kasvot;
    ijältään kahdenkymmenenkahdeksan vuotias.)

_Enid_: Pane se lähemmäksi, Frank. Suojaako se, herra Wilder? Se on
korkein mitä meillä on.

_Wilder_: Kiitoksia, vallan mainiosti.

_Scantlebury_ (kääntyen huokaisten helpotuksesta): Oh! Kiitos, hyvä
rouva!

_Enid_: Tarvitsetteko jotakin muuta, isä? (Anthony pudistaa päätään.)
Edgar -- entä sinä?

_Edgar_: Voit antaa minulle yhden "J"-kynänterän, iso tyttö.

_Enid_: Tuolla niitä on herra Scantleburyn edessä.

_Scantlebury_ (ojentaen pientä kynäaskia): Vai niin, Teidän veljenne
käyttää "J"-teriä. Mitäs johtaja käyttää? (Väkinäisellä
kohteliaisuudella.) Mitä miehenne käyttää, rouva Underwood?

_Underwood_: Hanhensulkaa.

_Scantlebury_: Kotoista hanhen tuotetta.

    (Ojentaa sulkia.)

_Underwood_ (kuivasti): Kiitoksia, saanko yhden. (Ottaa) Kuinka
puolisen laita on, Enid?

_Enid_ (pysähtyy vierailuhuoneen ovelle katsahtaen taakseen): Syömme
puolisen täällä vierailuhuoneessa, niin teidän ei tarvitse kiirehtiä
kokoustanne.

    (Wanklin ja Wilder kumartavat, Enid poistuu.)

_Scantlebury_ (nousten äkkiä): Ah! Kunnon syötävää! Siellä hotellissa
-- kauheata! Maistoitteko illalla sitä silliä? Rasvassa käristettyä!

_Wilder_: Kello on yli kahdentoista. Ettekö ala lukea pöytäkirjaa,
Tench?

_Tench_ (katsahtaa puheenjohtajaa, joka antaa myöntävän merkin, lukee
nopeasti yksitoikkoisella äänellä): "Tehty johtokunnan kokouksessa,
joka pidettiin 31 päivänä tammikuuta yhtiön konttorissa Cannon Street
512, E.C. Läsnä herra Anthony, puheenjohtaja, herrat F.H. Wilder,
William Scantlebury, Oliver Wanklin ja Edgar Anthony. Luettiin johtajan
tammikuun 20, 23, 25 ja 28 päivinä lähettämät kirjeet, jotka koskivat
lakkoa yhtiön tehtaalla. Luettiin johtajalle tammikuun 21, 23, 26 ja 29
päivinä lähetetyt kirjeet. Luettiin herra Simon Harnessilta,
ammattiliitolta, tullut kirje, jossa pyydettiin päästä johtokunnan
puheille. Luettiin lakkolaisten komitean kirje, jonka olivat
allekirjoittaneet David Roberts, James Green, John Bulgin, Henry Thomas
ja Georg Rous, tahtoen neuvottelua johtokunnan kanssa; ja päätettiin
pitää erityinen johtokunnan kokous 7 päivänä helmikuuta tehtaan
johtajan asunnossa, tarkoituksella neuvotella asemasta itse paikalla
herra Simon Harnessin ja lakkolaisten komitean kanssa. Päätettiin ottaa
kaksitoista jäljennöstä, allekirjoitettiin ja leimattiin yhdeksän
liitettä ja yksi varaliite."

    (Ojentaa kirjan puheenjohtajalle.)

_Anthony_ (raskaasti huoaten): Ei juuri huvita allekirjoittaa
tällaista.

    (Hän kirjoittaa liikuttaen kynää vaivaloisesti.)

_Wanklin_: Mitä se liitto ajaa takaa, Tench? Eiväthän he ole sopineet
rikkoutuneita välejään lakkolaisten kanssa. Miksi siis Harness pyrkii
puheille?

_Tench_: Luultavasti toivoen meidän taipuvan sovintoon. Hän pitää
iltapäivällä kokouksen lakkolaisten kanssa.

_Wilder_: Harness! Aa! Hän on niitä kylmäverisesti punnitsevia miehiä.
Minä epäilen heitä. Eiköhän ollut erehdys, että tulimme tänne
tehtaalle. Mihin aikaan lakkolaiset tulevat?

_Underwood_: Voivat tulla jo tuossa paikassa.

_Wilder_: No, ellemme ole vielä siksi valmiina, saavat he odottaa -- ei
ole heille haitaksi, jos vähän jäähdyttävät kantapäitään.

_Scantlebury_ (venyttelevällä äänellä): Niitä raukkoja! Siellä
pyryyttää. Onpas se ilmaa!

_Underwood_ (tarkoituksellisen verkalleen): Tämä huone tulee olemaan
lämpöisin paikka, missä ovat tänä talvena olleet.

_Wilder_: No, toivottavasti saamme tämän asian selväksi hyvissä ajoin,
jotta ehdin puoliseitsemän junaan. Minun on huomenna lähdettävä viemään
vaimoani Espaniaan. (Rupatellen.) Minun isäukollani oli lakko
tehtaassaan vuonna --69, helmikuussa silloinkin, juuri samanlaisena
talvena kuin nyt. Ne aikoivat ampua hänet.

_Wanklin_: Mitä! Rauhallisella ajalla?

_Wilder_: Jumala paratkoon, silloin ei ollut työnantajilla mitkään
rauhan ajat! Hän sai mennä konttoriinsa aina pistooli taskussa.

_Scantlebury_ (huomattavan hätääntyneenä): Eihän toki?

_Wilder_ (päättäväisesti): Loppu oli se, että hän ampui heistä yhtä
koipeen.

_Scantlebury_ (huomaamattaan tunnustelee jalkaansa): Tosiaanko? Jumala
varjelkoon!

_Anthony_ (ottaen esityslistan): Keskustellaan johtokunnan
menettelytavasta lakon suhteen.

    (Vallitsee hiljaisuus.)

_Wilder_: Tässä ollaan kirotussa kolmikulmaisessa taistelussa. --
Liitto, lakkolaiset ja me.

_Wanklin_: Liitosta ei meidän tarvitse välittää.

_Wilder_: Minä olen tullut siihen kokemukseen, että liitto on aina
otettava huomioon. On hämättävä heitä. Jos liitto aikoo kieltää
avustuksensa lakkolaisilta, miksi sallivat he heidän lainkaan ryhtyä
lakkoon?

_Edgar_: Sehän on selitetty jo kymmeniä kertoja.

_Wilder_: Olkoon, minä en ole sitä koskaan käsittänyt. Se on
ulkopuolella minun ymmärrykseni. He ovat sanoneet, että
koneenkäyttäjäin ja lämmittäjäin vaatimukset ovat liiallisia -- niin ne
ovatkin -- mutta eihän se voinut olla liitolle riittävä syy kannatuksen
kieltämiseen. Mitä on sen takana?

_Underwood_: Pelko lakon puhkeamisesta Harperin ja Tinewellin
tehtailla.

_Wilder_ (ihastuneena): Pelkäävät toisia lakkoja -- no, siinä on
järkeä? Miks'ei sitä ole ennen meille sanottu?

_Underwood_: Se on sanottu.

_Tench_: Te ette olleet sinä päivänä kokouksessa, herra Wilder.

_Scantlebury_: Miesten on täytynyt älytä, ettei heillä ole mitään
voiton mahdollisuutta kun liitto on jättänyt heidät oman onnensa
nojaan. Lakon jatkaminen olisi sulaa hulluutta.

_Underwood_: Se on Roberts, joka --

_Wilder_: Meille juuri pitikin sattua se kova onni, että työväelle on
joutunut johtajaksi Robertsin kaltainen yltiöpäinen intoilija.

    (Äänettömyys.)

_Wanklin_ (katsahtaen Anthonyyn): No?

_Wilder_ (keskeyttäen, pauhaten): Aika pulaan tässä on jouduttu.
Minusta tässä ollaan kuin ollaankin harmillisessa asemassa, olen sen
sanonut jo aikoja sitten. (Katsahtaa Wankliniin.) Kun Wanklin ja minä
tulimme tänne tehtaalle ennen joulua näytti lakkolaisten häviö
varmalta. Te uskoitte samoin, Underwood.

_Underwood_: Niin.

_Wilder_: Mutta he kestävät vieläkin! Siinä sitä ollaan. Joutumassa
ojasta allikkoon! -- Menetämme ostajamme -- osakkeiden arvo laskee!

_Scantlebury_ (pyöritellen päätään): Paha juttu, paha juttu!

_Wanklin_: Paljonko olemme menettäneet tämän lakon takia, Tench?

_Tench_: Lähes puolitoista miljoonaa, herra Wanklin.

_Scantlebury_ (tuskitellen): Tosiaanko?

_Wilder_: Ja ikinä emme tule saamaan sitä takaisin.

_Tench_: Ei.

_Wilder_: Kuka olisi saattanut otaksua, että miehet rupesivat näin
tavattomasti pinnistämään -- kukaan ei sellaiseen älynnyt viitata.

    (Katsoo vihaisesti Tenchiin.)

_Scantlebury_ (pyörittää päätään): Minä en koskaan ole pitänyt
taistelusta -- enkä koskaan tule pitämään.

_Anthony_: Antautuminen ei tule kysymykseen.

    (Kaikki katsovat häneen.)

_Wilder_: Kuka tahtoo antautumaan? (Anthony katsahtaa häneen.) Minä --
minä tahdon, että toimitaan järkevästi. Kun joulukuussa lakkolaiset
lähettivät Robertsin johtokunnan puheille -- silloin oli sopiva aika.
Meidän olisi pitänyt kohdella häntä suopeasti, sen sijaan että
puheenjohtaja -- (luo silmänsä alas, kun Anthony kääntää katseensa
häneen) -- niin -- me ärsytimme hänet pois suunniltaan. Silloin
olisimme saaneet heidät suostumaan pikku myönnytyksillä.

_Anthony_: Ei sovittelua!

_Wilder_: Siinä sitä ollaan. Tätä lakkoa on kestänyt jo lokakuusta asti
ja mikäli minä voin nähdä, se saattaa jatkua vielä toiset kuusi
kuukautta. Aika vyyhteen olemme silloin kietoutuneet. Ainoana
lohdutuksena on se, että lakkolaisten asema on silloin mahdollisimman
surkea.

_Edgar_ (Underwoodille): Minkälainen heidän asemansa oikein on, Frank?

_Underwood_ (tunteettomasti): Helvetin huono.

_Wilder_: Niin, kuka olisi arvannut heidän kestävän näin kauvan ilman
avustusta!

_Underwood_: Se joka tuntee heidät.

_Wilder_: Kuka heitä tuntee! -- Ja entäs tina? Kallistuu joka päivä.
Silloin kun saadaan työt käyntiin, joudumme suorittamaan tilaukset
kustannusten ollessa korkeimmillaan.

_Wanklin_: Mitä sanotte siihen, puheenjohtaja?

_Anthony_: Sitä ei voi auttaa!

_Wilder_: Ja milloin osingonjako voi tulla kysymykseen, siitä ei
tietoakaan.

_Scantlebury_ (painostaen): Meidän tulisi ajatella osakkeenomistajia.
(Kääntäen itseään raskaasti.) Puheenjohtaja, meidän tulisi muistella
osakkeenomistajia.

    (Anthony mutisee jotain.)

_Scantlebury_: Mitä niin?

_Tench_: Puheenjohtaja sanoo kyllä muistavansa teitä, herra
Scantlebury.

_Scantlebury_ (vaipuen entiseen velttoon asentoonsa): Julkeaa!

_Wilder_: Ei tämä ole leikin asia. Minä en halua jäädä vuosikausiksi
ilman osinkoja, vaikka puheenjohtaja haluaisikin. Me emme saa enää
yhtiön omaisuutta tuhlaamalla ostaa ruutia ja ampua harakoita.

_Edgar_ (arkaillen): Minun mielestäni meidän tulisi ajatella myös
lakkolaisten kohtaloa.

    (Kaikki paitsi Anthony käännähtävät levottomasti tuoleillaan.)

_Scantlebury_ (huokaisten): Me emme saa antaa persoonallisten
tunteittemme vaikuttaa asiaan, nuorimies. Sellainen ei tässä maailmassa
vetele.

_Edgar_ (ivallisesti): En minä tarkoitakkaan meidän tunteitamme, vaan
työväen.

_Wilder_: Mitä siihen tulee -- me olemme liikemiehiä.

_Wanklin_: Siinä se kiusa onkin.

_Edgar_: Eihän ole lainkaan välttämätöntä kärjistää asiaa, nähdessämme
mitä kaikkea kiusaa ja kärsimystä siitä johtuu -- se on -- se on
julmaa.

    (Kaikki vaikenevat, sillä Edgar oli paljastanut jotakin,
    jota kenenkään heidän arvonsa ei kumminkaan antanut
    myöten myöntää todeksi.)

_Wanklin_ (ivallisesti hymyillen): Pelkäänpä, että meillä ei ole varaa
perustaa menettelytapaamme sellaisen ylellisyyden kuin tunteellisuuden
pohjalle.

_Edgar_: Minusta tämä peli on inhottavaa.

_Anthony_: Me emme alottaneet riitaa.

_Edgar_: Tiedän sen, puheenjohtaja, mutta varmasti olemme menneet jo
tarpeeksi pitkälle.

_Anthony_: Ei tarpeeksi.

    (Kaikki katsovat toisiinsa.)

_Wanklin_: Liijoittelu pois, herra puheenjohtaja, meidän täytyy harkita
mitä teemme.

_Anthony_: Antakaa heille kerran perään, niin siitä ei ikinä loppua
tule.

_Wanklin_: Myönnän sen kyllä, mutta -- (Anthony puistaa päätään). Te
teette siitä periaatteellisen kysymyksen? (Anthony nyökäyttää.)
Liiottelua taaskin, herra puheenjohtaja! Osakkeet ovat jo alle
nimellisarvon.

_Wilder_: Niin, ja alenevat puoleen seuraavan osingonjaon jälkeen.

_Scantlebury_ (hätääntyneenä): No, no! Eihän toki niin hullusti.

_Wilder_ (jurosti): Saattepa nähdä. (Kurottautuu kuullakseen mitä
Anthony sanoo.) En kuullut --

_Tench_ (hätäillen): Puheenjohtaja sanoo: "Fais que -- que --
devra --".

_Edgar_: Isäni sanoo: "Tehkäämme velvollisuutemme -- ja antakaamme
asioiden kehittyä ratkaisuunsa".

_Wilder_: Tjaah!

_Scantlebury_ (ojentaen ylös käsiään): Puheenjohtaja on taipumaton kuin
stoalainen -- olen aina sanonut, että puheenjohtaja on stoalainen.

_Wilder_: Se on meille varsin hyvä.

_Wanklin_ (ystävällisesti): Mutta todellako, puheenjohtaja, te sallitte
laivan altanne upota ainoastaan -- periaatteen vuoksi?

_Anthony_: Se ei uppoa.

_Scantlebury_ (peloissaan): Toivoakseni ei ainakaan niin kauan kuin
minä olen laivassa.

_Anthony_ (pisteliäästi): Parempi karata pois, Scantlebury.

_Scantlebury_: Onpa hän mies!

_Anthony_: Minä olen aina taistellut heitä vastaan, enkä koskaan
hävinnyt.

_Wanklin_: Me olemme teoriassa yhtä mieltä, puheenjohtaja. Mutta me
emme kaikki ole raudasta valettuja.

_Anthony_: Meidän tulee ainoastaan pysyä lujina.

_Wilder_ (nousee ja menee uunin luo): Ja ajaa suoraa päätä helvettiin.

_Anthony_: Parempi helvettiinkin kuin antaa perään.

_Wilder_ (suuttuneena): Sellainen voi soveltua teille, herra, mutta ei
minulle, eikä luultavasti kellekään muulle.

    (Anthony katsoo häntä silmiin. Äänettömyys.)

_Edgar_: Minä en käsitä kuinka meidän tuntomme sallii jatkaa sillä
tavalla lakkolaisten vaimojen ja perheiden nälkiinnyttämistä.

    (Wilder kääntyy äkkiä uuniin päin ja Scantlebury tekee
    kädellään torjuvan eleen.)

_Wanklin_: Kun ei tuosta taas vaan haiskahtaisi tunteellisuus.

_Edgar_: Ajatteletteko, että liikemiesten ei tarvitse pysyä
säädyllisyyden rajoissa?

_Wilder_: Kukaan ei ole työmiesten kohtalosta enemmän huolissaan kuin
minä, mutta jos he (huojutellen itseään) haluavat olla sellaista
härkäpäistä joukkoa, niin me emme sille mitään mahda. Meillä on
kylliksi tekemistä pitäessämme huolta itsestämme ja osakkaista.

_Edgar_ (ärtyisästi): Se ei tapa osakkeenomistajia, jos menettävät
prosentin tai kaksi. Minusta _se_ ei ole riittävä syy työmiesten
kuristamiseen.

_Scantlebury_ (hyvin huolestuneesti): Te puhutte kovin kevytmielisesti
osingoistanne, nuori mies; eihän tässä tiedä missä ollaankaan.

_Wilder_: Asiassa on ainoastaan yksi katsantokanta järkevä. Ei käy
päinsä että yhä edelleen tuotamme itsellemme turmiota tällä
taistelulla.

_Anthony_: Ei perääntymistä.

_Scantlebury_ (epätoivoisin elein): Katsokaa häntä!

    (Anthony on nojautunut tuolin selkänojan varaan.
    He katsovat häneen.)

_Wilder_ (palaten istumaan): No niin, en voi sanoa muuta kuin, että jos
tuo on puheenjohtajan mielipide, niin en käsitä mitä varten olemme
tulleetkaan tänne tehtaalle.

_Anthony_: Sanoaksemme lakkolaisille, että meillä ei ole mitään
sanottavaa. -- (Jäykästi) He eivät ota sitä uskoakseen elleivät kuule
sanottavan suoraan päin naamaa.

_Wilder_: Hm. En yhtään hämmästyisi, vaikka tuo Roberts riiviö olisi
hommannut meidät tänne aivan samassa tarkotuksessa. Minä en siedä
sellaisia kiusottelijoita.

_Edgar_ (harmitellen): Me emme maksaneet hänelle riittävästi hänen
keksinnöstään. Minä siitä aikoinaan usein muistutin.

_Wilder_: Me maksoimme hänelle kaksitoista ja puoli tuhatta markkaa
sekä kolmen vuoden kuluttua ylimääräisesti viisituhatta. Eikö siinä ole
kylliksi! Mitä, herra nähköön, hän vielä tahtoo?

_Tench_ (valittaen): Yhtiö hyötyi hänen keksinnöstään kaksi- ja
puolimiljoonaa ja maksoi hänelle muutamia tuhansia -- sillä tavalla hän
selittelee, herra Wilder.

_Wilder_: Se mies on joukkojen kiihottaja! Katsokaas, minä vihaan
ammattiliittoja, mutta täällä on nyt Harness, antakaamme hänen
selvitettäväkseen koko juttu.

_Anthony_: Ei!

    (Taas he katsovat häneen.)

_Underwood_: Roberts ei anna lakkolaisten suostua siihen.

_Scantlebury_: Yltiöpäinen kiihkoilija!

_Wilder_ (katsoen Anthonyhin): Eikä hän ole ainoa.

    (Frost tulee salista.)

Frost (Anthonylle): Herra Harness, liiton asiamies, odottaa.
Lakkolaiset ovat täällä myöskin, herra Anthony.

    (Anthony nyökäyttää. Underwood menee ovelle palaten Harnessin
    kanssa. Harness on kalpea, parraton, kuoppaposkinen mies,
    silmät elävät ja leuka pitkä. Frost poistuu.)

_Underwood_ (osottaen hänelle Tenchin tuolia): Olkaa hyvä, Harness ja
istukaa tuonne puheenjohtajan viereen.

    (Harnessin tullessa ovat johtokunnan jäsenet istuutuneet
    paikoilleen ja kääntyneet katsomaan häntä syrjin,
    kuten karja koiraa.)

_Harness_ (silmäilee terävästi ympärilleen ja kumartaa): Kiitos! (Hän
istuu -- puhuu hiukan nenäänsä.) No niin, hyvät herrat, toivottavasti
me viimeinkin saadaan kaupat sovituksi.

_Wilder_: Riippuu siitä mitä te kaupalla tarkotatte, Harness. Miksi
ette taivuta lakkolaisia työhön?

_Harness_ (pisteliäästi): Lakkolaiset ovat enemmän oikeassa kuin te.
Meillä onkin kysymyksessä, eikö liiton olisi ruvettava heitä uudelleen
tukemaan.

    (Hän ei ole tietävinään muista kuin Anthonystä,
    jonka puoleen hän puhuessaan kääntyy.)

_Anthony_: Avustakaa heitä vaan jos haluatte. Me otamme työhön uusia
miehiä ilman sopimusta ja sillä on asia selvä.

_Harness_: Tuo ei kelpaa, herra Anthony. Te ette saa uusia työmiehiä.
Sen te hyvin tiedätte.

_Anthony_: Sepähän nähdään.

_Harness_: Tahdon puhua teille suoraan. Meidän oli pakko kieltää
kannatuksemme lakkolaisilta, koska muutamat heidän vaatimuksistaan ovat
nykyisiin työehtoihin nähden liiallisia. Odotan heidän luopuvan noista
vaatimuksistaan tänään: Jos he sen tekevät, niin olkaa vakuutettuja,
hyvät herrat, me tulemme heti heitä avustamaan. Ja nyt minä haluan,
että saadaan jotakin valmista ennenkuin matkustan illalla takaisin.
Emmekö voi lopettaa tällaista vanhanaikaista taistelemista viimeiseen
saakka. Mitä hyötyä siitä on teille? Miksi ette kertakaikkiaan
tunnusta, että kaikki nuo työmiehet ovat ihmisiä, kuten tekin ja
tahtovat juuri sitä mikä on heistä hyvää, aivan kuten tekin tahdotte
sitä mikä teistä on hyvää -- (katkerasti) automobiileja, samppanjaa ja
ylellisiä herkkupäivällisiä.

_Anthony_: Jos miehet palaavat työhön, niin teemme jotakin heidän
hyväkseen.

_Harness_ (ivallisesti): Onko se myöskin teidän mielipiteenne, herra --
ja teidän -- ja teidän? (Jäsenet eivät vastaa.) No niin, voin
ainoastaan sanoa: Tässä on jouduttu käyttämään korskeata ja mahtailevaa
ylimysten kieltä -- näyttää että minä olen toiveissani erehtynyt.

_Anthony_: Samaa kieltä lakkolaiset käyttävät. Tässä on ainoastaan
katsottava kuka kestää kauimmin -- he ilman meitä tahi me ilman heitä.

_Harness_: Minä ihmettelen, että te, hyvät herrat, jotka olette
liikemiehiä, ette häpeä tällaista voimien tuhlausta. Te tiedätte mihin
tämä kaikki päättyy.

_Anthony_: Mihin?

_Harness_: Sovitteluun -- ne aina päättyvät?

_Scantlebury_: Ettekö voi saada miehiä vakuutetuiksi siitä, että heidän
etunsa ovat samat kuin meidänkin?

_Harness_ (kääntyen ivallisesti): Saisin kyllä, hyvä herra, jos ne edut
olisivat samat.

_Wilder_: No no, Harness, olettehan älykäs mies, ettehän toki usko
kaikkia sosialistien lörpötyksiä, joita nykyaikana saa kuulla. Työväen
ja meidän etujemme välillä ei ole mitään todellista eroa.

_Harness_: Yhden vallan yksinkertaisen pikkukysymyksen tahtoisin teille
tehdä. Maksaisitteko työmiehillenne penniäkään yli siitä, minkä he
voivat pakottaa teidät maksamaan?

    (Wilder vaikenee.)

_Wanklin_ (myöntävästi): Minä mielihyvällä pidän liiketoiminnan
aakkosena sitä, ettei makseta enempää kuin on välttämätöntä.

_Harness_ (ivallisesti): Niinpä niin, se näyttää olevan liike-elämän
aakkosia, hyvä herra, ja nuo liike-elämän aakkoset ovat teidän ja
työmiesten etujen välillä.

_Scantlebury_ (kuiskaten): Meidän tulisi joten kuten järjestää tämä
asia.

_Harness_ (kuivasti): Saanko käsittää sitten, hyvät herrat, että
johtokunta ei tule tekemään mitään myönnytyksiä.

    (Wanklin ja Wilder kumartuvat kuin aikoisivat
    sanoa jotakin, mutta vaikenevat.)

_Anthony_ (nyökäyttäen): Ei mitään.

    (Wanklin ja Wilder taas kumartuvat ja Scantleburyltä
    pääsee tahtomattaan huokaus.)

_Harness_: Aijotte sanoa jotakin, luulen.

    (Mutta Scantlebury ei vastaa.)

_Edgar_ (kohottaa äkkiä katseensa): Meitä surettaa työmiesten asema.

_Harness_ (kylmästi): Työmiehille ei teidän säälistänne ole mitään
hyötyä, hyvä herra. He tahtovat vaan oikeutta.

_Anthony_: Sitten he saakoot oikeutta.

_Harness_: Sanokaa, "oikeuden" asemesta "nöyryytystä", herra Anthony.
Miksi olisi heidän oltava nöyriä? Koettaessaan estää rahavallan
väärinkäytöksiä, eivätkö he ole yhtä hyviä ihmisiä kuin tekin?

_Anthony_: Mahdotonta.

_Harness_: Hyvä, minä olen ollut viisi vuotta Amerikassa. Tuo kuuluu
miehen vastaukselta.

_Scantlebury_ (äkkiä, kuin korvaukseksi huokauksensa keskeytymisestä):
Kutsukaamme miehet sisään ja kuunnelkaamme mitä heillä on sanomista.

    (Anthony nyökäyttää ja Underwood menee pienemmästä ovesta.)

_Harness_ (kuivasti): Kun minulla on heidän kanssaan tänään
iltapäivällä neuvottelu pyydän teitä, hyvät herrat, lykkäämään
lopullisen päätöksenne teon siksi kuin se on päättynyt.

    (Anthony taas nyökkää ja ottaa vesilasin ja juo.) (Underwood
    palaa, mukanaan Roberts, Green, Bulgin, Thomas ja Rous. He
    astuvat peräkkäin sisään lakit kourassa ja jäävät äänettöminä
    riviin seisomaan. Roberts on laiha, keskikokoinen, hiukan
    kumarainen. Hänellä on pieni, epätasainen, harmaanruskea parta,
    ulkonevat poskipäät, kuoppaiset posket, eloisat pienet silmät.
    Hänellä on vanha, rasvapilkkuinen sininen sarssipuku ja vanha
    lierihattu. Hän on miehistä lähinnä puheenjohtajaa. Greenilla,
    hänen vieressään on siistit, kuihtuneet kasvot, pieni harmaa
    pukinparta, riippuvat viikset, rautasankaiset silmälasit, katse
    lempeä ja avoin. Hänellä on yllään ajan haalistama palttoo
    ja liinakaulus. Hänen vieressään on Bulgin, iso, vahva mies,
    tummaviiksinen, jykeväleukainen, yllään punanen pusero, ja
    muuttelee lakkiaan kädestä toiseen. Hänen vieressään on Thomas,
    vanha, laiha mies, jolla on harmaat viikset ja täysi poskiparta,
    naama uurteinen, palttoo ei peitä laihaa, kynityltä näyttävää
    kaulaa. Hänen oikealla puolellaan on Rous, nuorin viidestä,
    ryhdiltään kuin sotamies, katse kiihkeä, tuijottava.)

_Underwood_ (osottaen): Tuolla seinän vierustalla on tuoleja, Roberts,
tahdotteko ottaa ja käydä istumaan?

_Roberts_: Kiitoksia paljon, hra Underwood, me seisomme -- johtokunnan
edessä. (Hän puhuu katkonaisesti, ääntäen tavut lyhyesti ja terävästi.)
Kuinka te voitte, herra Harness? En odottanutkaan tätä iloa, että
tapaisimme teidät ennen iltaa.

_Harness_ (tyynesti): Tapaamme silloin taaskin, Roberts.

_Roberts_: Hauskaa kuulla. Meillä on silloin annettavana uutisia
vietäväksi teikäläisille.

_Anthony_: Mitä miehet tahtovat?

_Roberts_ (happamasti): Pyydän anteeksi, en oikein kuullut mitä
puheenjohtaja sanoi.

_Tench_ (puheenjohtajan istuimen takaa): Puheenjohtaja haluaa tietää
mitä lakkolaisilla on sanottavaa.

_Roberts_: Olemme tulleet kuulemaan, mitä johtokunnalla on sanottavaa.
Johtokunnan on puhuttava ensin.

_Anthony_: Johtokunnalla ei ole mitään sanottavaa.

_Roberts_ (katsoen pitkin miesten riviä): Siinä tapauksessa me
tuhlaamme johtokunnan aikaa. Me korjaamme jalkamme pois näiltä sieviltä
matoilta.

    (Hän kääntyy, miehet lähtevät hitaasti liikkeelle,
    kuin hypnotismin vaikutuksesta.)

_Wanklin_ (mielistellen): So, so, Roberts, ettehän toki aiheuttaneet
meille tätä pitkää, kylmää matkaa vain sitä huvia varten, että saitte
sanoa tuon.

_Thomas_ (oikea walesilainen): Ei, hyvä herra -- ja mitä minä
sanon on -- -- --

_Roberts_ (pilkallisesti): Jatka, Henry Thomas, jatka. Sinä kykenet
paremmin puhumaan -- johtokunnalle, kuin minä.

    (Thomas on vaiti.)

_Tench_: Puheenjohtaja tarkoittaa, Roberts, että kun kerran lakkolaiset
pyysivät neuvottelua, niin johtokunta toivoo saavansa kuulla mitä
heillä on sanomista.

_Roberts_: Hyvä! Jos minä alkaisin kertoa teille kaikki mitä heillä on
sanottavaa, en minä pääsisi tänään loppuun. Ja saattaisi olla joitain,
jotka toivoisivat, että eivät koskaan olisi lähteneet palatseistaan
Lontoosta.

_Harness_: Mikä on teidän ehdotuksenne, mies? Olkaa järkevä.

_Roberts_: Te puhutte järkevyydestä, herra Harness? Kierrelkää tänä
iltana ennen kokousta asunnoissa katselemassa. (Hän katsoo miehiin, he
ovat vaiti.) Te näette hyvin kauniita kuvaelmia.

_Harness_: Olkaa huoleti, ystäväni. Ette te minun mieltäni muuta.

_Roberts_ (miehille): Me emme voi herra Harnessin mieltä muuttaa.
Toivottavasti saatte vähän samppanjaa päivälliseksenne, herra Harness,
se on teille tarpeen.

_Harness_: So, so, asiaan mies!

_Thomas_: Me emme, nähkääs vaadi muuta kuin oikeutta.

_Roberts_ (myrkyllisesti): Oikeutta, Lontoosta? Mitä sinä puhutkaan
Henry Thomas? Oletko tullut hulluksi? (Thomas on ääneti.) Me tiedämme
vallan hyvin mitä me olemme -- tyytymättömiä koiria -- koskaan
täyttymättömiä. Mitä puheenjohtaja sanoikaan minulle Lontoossa? Etten
minä tietänyt mitä minä puhuin. Minä olin tyhmä ja sivistymätön, joka
en tietänyt mitään niiden tarpeista, joiden puolesta puhuin.

_Edgar_: Olkaa hyvä, pysykää asiassa.

_Anthony_ (nostaen kättään): Ainoastaan yksi isäntänä voi olla,
Roberts.

_Roberts_: Silloin, Jumal'auta, olemme me isäntänä.

    (Äänettömyys, Anthony ja Roberts tuijottavat toisiinsa.)

_Underwood_: Jos teillä, Roberts, ei ole mitään sanomista
johtokunnalle, ehkä sallitte Greenin tahi Thomasin puhua miesten
puolesta.

    (Green ja Thomas katsovat kysyvästi Robertsiin,
    toisiinsa ja maihin.)

_Green_: Jos minua olisi kuultu, hyvät herrat -- --

_Thomas_: Mitä minulla on sanomista, se on samaa mitä meillä
kaikilla -- -- --

_Roberts_: Puhu omasta puolestasi, Thomas.

_Scantlebury_ (hyvin kärsimättömän näköisenä): Antakaa noiden
miesparkain purkaa mitä heidän sielussaan on.

_Roberts_: Kyllä maar he tahtovat itse sielunsa säilyttää, sillä
ruumista te ette ole heille paljoa jättäneet, herra (purevasti
painostaen, kuten lausuisi solvauksen) Scantlebury! (Miehille.) No,
puhutteko te, vai puhunko minä teidän puolestanne?

_Rous_ (äkkiä): Puhu pois, Roberts, tai anna toisten puhua.

_Roberts_ (ivallisesti): Kiitos, George Rous. (Kääntyen Anthonyyn.)
Puheenjohtaja ja johtokunnan jäsenet ovat kunnioittaneet meitä tullen
Lontoosta tänne saakka kuulemaan, mitä meillä on sanottavaa. Ei olisi
kohteliasta antaa heidän kauemmin odottaa.

_Wilder_: Hyvä, kiitos Jumalalle siitä!

_Roberts_: Te ette rohkene kiittää häntä, kun olette kuullut mitä
minulla on puhumista, hra Wilder, huolimatta kaikesta hurskaudestanne.
Saattaa olla, että teidän jumalallanne siellä Lontoossa ei ole lainkaan
aikaa kuulla työmiehiä. Olen kuullut, että hän on mahtava jumala, mutta
jos hän suvaitsee kuunnella mitä minä sanon hänelle, niin tulee hän
tietämään enemmän kuin mitä koskaan on oppinut siellä ylimysten
kaupunginosassa.

_Harness_: So, so, Roberts, teillä on oma jumalanne. Antakaa arvo
toistenkin jumalalle.

_Roberts_: Aivan oikein, herra. Meillä on toinen jumala täällä
alhaalla. Ja pelkäänpä, että hän on aivan erilainen kuin hra Wilderin
jumala. Kysykää Henry Thomasilta, hän sanoo, onko hänen ja Wilderin
jumala sama.

    (Thomas kohottaa kätensä ja kurottaa päätään, kuin alkaisi
    hän profeettain tavalla puhumaan.)

_Wanklin_: Herran tähden, pysykäämme asiassa, Roberts.

_Roberts_: Minun mielestäni tämä on juuri asiaa, herra Wanklin. Jos te
saatte pääoman jumalan kulkemaan läpi työväen korttelien ja
kiinnittämään huomiota näkemäänsä, olette parempi mies kuin mitä minä,
kaikesta teidän radikaalisuudestanne huolimatta, olen luullutkaan.

_Anthony_: Kuulkaahan Roberts! (Roberts vaikenee.) Te olette täällä
puhumassa työmiesten puolesta, kuten minä johtokunnan. (Hän katsoo
hitaasti ympäriinsä, WiIder, Wanklin ja Scantlebury tekevät
kärsimättömiä liikkeitä, Edgar tähystelee permantoon. Harnessin suu
menee hieman hymyyn.) Siis, mitä on sanottavaa?

_Roberts_: Oikein, herra! (Koko seuraavan keskustelun aikana hän ja
Anthony katsovat tiukasti toisiinsa. Työmiehet ja johtokunnan jäsenet
osottavat useilla tavoilla tuskittelevaa levottomuutta kuullessaan
sanoja, joita eivät itse olisi tahtoneet lausua.) Työmiehet eivät voi
ajatellakaan Lontooseen matkustamista. Ja ovat sitä mieltä, että te
ette usko sitä mitä he paperille kirjotettuna teille sanovat. He
tietävät minkäverran on luottamista postiin. (Hän heittää katseen
Underwoodiin ja Tenchiin.) Ja minkälaisia johtokunnan kokoukset ovat:
"Lykätään asia johtajalle -- antaa johtajan selostella meille miesten
asemaa. Eikö voitaisi puristaa heitä vähän enemmän?"

_Underwood_ (matalalla äänellä): Älkää iskekö harhaan, Roberts!

_Roberts_: Onko se harhaan, hra Underwood? Miehet tietävät. Kun minä
tulin Lontooseen, kerroin teille aseman suoraan. Ja mitä siitä seurasi.
Minulle sanottiin, etten tuntenut asioita joista puhuin. Minusta ei
maksa vaivaa matkustaa Lontooseen kuullakseen tuon uudelleen.

_Anthony_: Mitä teillä on miesten puolesta sanomista?

_Roberts_: Tätä minulla on sanomista -- ja ensiksi heidän asemastaan.
Teidän ei tarvitse sitä lainkaan kysellä johtajaltanne. Te ette voi
pusertaa heitä enää yhtään enemmän. Jokainen meistä on nälkäkuoleman
partaalla. (Hämmästynyttä mutinaa miesten joukosta. Roberts katsoo
ympärilleen.) Te ihmettelette, miksi tämän sanon? Joka ainoa meistä on
puutteessa. Meille ei voi tulla sen pahempaa kuin mitä viime viikot
ovat olleet. Turhaa on teidän luulla, että vielä odottamalla te
pakotatte meidät taipumaan. Ennen me kaikki kuolemme. Miehet ovat
kutsuneet teidät, saadakseen tietää kertakaikkiaan, aiotteko te suostua
heidän vaatimuksiinsa. Minä näen paperin sihteerin kädessä. (Tench
liikahtaa hermostuneesti.) Se se varmaan on, herra Tench? Se ei ole
kovin pitkä.

_Tench_ (myöntäen): Se se on.

_Roberts_: Siinä kirjoituksessa ei ole yhtään vaatimusta, joka ei olisi
meille välttämätön.

    (Liikettä miesten joukossa.)

_Roberts_ (kääntyy heihin terävästi) Eikö se ole niin? (Miehet
myöntävät epäröiden. Anthony ottaa paperin Tenchilta ja silmäilee
sitä.) Ei yhtä ainoata lausetta. Kaikki nuo vaatimukset ovat
kohtuullisia. Me emme ole pyytäneet mitään, johon meillä ei olisi
oikeutta. Sen minkä sanoin Lontoossa käydessäni, sanon taaskin: Tuolla
paperiliuskalla ei ole mitään, jota oikeudentuntoinen mies ei pyytäisi
ja jota oikeudentuntoinen mies ei myöntäisi.

    (Äänettömyys.)

_Anthony_: Tässä paperissa ei ole yhtään ainoata vaatimusta, johon me
suostuisimme.

    (Siinä tähystelyssä, mikä näitä sanoja seuraa, Roberts tekee
    havaintoja johtokunnan jäsenistä, Anthony miehistä. Wilder nousee
    äkkiä ja menee uunin luokse.)

_Roberts_: Onko se niin?

_Anthony_: On.

    (Wilder tekee uunin edessä kiivaan paheksivan eleen.)

_Roberts_ (huomaten sen, kuivasti ja terävästi): Tehän sen paremmin
tiedätte, onko yhtiön asema parempi kuin lakkolaisten. (Tarkastaen
johtokunnan jäsenten kasvoja.) Te parhaiten tiedätte voitteko jatkaa
tyrannivaltaanne -- mutta sen sanon: Jos te luulette miesten antavan
tuumankaan perään, teette te suuremman erehdyksen kuin koskaan. (Hän
kiinnittää katseensa Scantleburyhin.) Te luulette, että kun liitto ei
meitä avusta -- sitä suurempi häpeä sille! -- että me jonakin kauniina
aamuna ryömimme polvillamme teidän eteenne. Te ajattelette, että kun
miehillä on elätettävinä perheensä ja vaimonsa niin on muka ainoastaan
viikon, parin kysymys --

_Anthony_: Olisi parempi, jos ette yrittäisi niin paljon arvailla
meidän ajatuksiamme.

_Roberts_: Niinpä kyllä. Ei siitä meille paljon hyötyä olekaan. Sanon
tämän teidän tähtenne. Hra Anthony -- tehän tiedätte omat ajatuksenne!
(Tuijottaen Anthonyhin.) Minä näen sen teistä.

_Anthony_ (ivallisesti): Olen kiitollinen teille!

_Roberts_: Ja minä tiedän omat ajatukseni. Sanon sen teille. Miehet
lähettävät vaimonsa ja perheensä vaikka vaivastaloon ja ennemmin he
nälkään kuolevat kuin taipuvat. Neuvon teitä, hra Anthony,
varustautumaan pahimmankin varalle, mikä saattaa yhtiötänne kohdata. Me
emme ole niin tietämättömiä kuin saatatte luulla. Kyllä me tiedämme
millä tavalla kissa hyökkää. Teidän asemanne ei ole sellainen kuin se
saattaisi olla -- varmasti ei!

_Anthony_: Olkaa hyvä ja sallikaa meidän itse arvostella asemaamme.
Menkää takaisin ja punnitkaa omaanne.

_Roberts_ (astuen eteenpäin): Hra Anthony, te ette ole enää nuori mies.
Siitä saakka kuin minä vaan muistan, olette te ollut tehtaalla jokaisen
työmiehen vihamies. Minä en sano, että te olisitte ollut halpamainen
tahi julma, mutta te olette pitäneet heitä kahleissa, niin ettei heillä
ole ollut mitään sanomista omasta kohtalostaan. Te olette kukistaneet
heidät neljä kertaa. Olen kuullut teidän sanovan, että te rakastatte
taistelua -- pankaa muistiin minun sanani -- te taistelette nyt
viimeistä taistelua.

    (Tench nykii Robertsia hihasta.)

_Underwood_: Roberts! Roberts!

_Roberts_: Roberts! Roberts! Minä en saisi sanoa ajatuksiani
puheenjohtajalle, mutta puheenjohtaja kyllä saa sanoa minulle!

_Wilder_: Mitä tästä lopulta tuleekaan?

_Anthony_ (jurosti hymyillen Wilderille): Jatkakaa Roberts; sanokaa
mitä haluatte!

_Roberts_ (hetken vaitioltuaan): Minulla ei ole enempää sanottavaa.

_Anthony_: Kokousta jatketaan kello viideltä.

_Wanklin_ (hiljaa Underwoodille): Tällä tavalla me emme saa koskaan
asiaa järjestetyksi.

_Roberts_ (pisteliäästi): Me kiitämme puheenjohtajaa ja johtokuntaa
suosiollisesta vastaanotosta.

    (Hän menee ovelle päin. Miehet kokoontuvat hitaasti yhteen,
    sitten Rous nostaen päänsä pystyyn, menee Robertsin ohi ulos.
    Toiset seuraavat perästä.)

_Roberts_ (käsi ovessa -- ilkeästi): Hyvästi, hyvät herrat!

    (Poistuu.)

_Harness_ (ivallisesti): Minä onnittelen teitä siitä sovinnollisesta
hengestä, jota olette osottaneet. Teidän luvallanne, hyvät herrat,
palaan luoksenne kello puoli kuusi. Hyvästi!

    (Hän kumartaa hiukan, kiinnittää katseensa Anthonyhin, joka
    katsoo vastaan jäykästi; sen jälkeen Harness Underwoodin
    seuraamana menee ulos. Hetken on tuskallinen hiljaisuus.
    Underwood ilmestyy ovelle.)

_Wilder_ (kovin äkeissään): Kas niin!

    (Pariovet avataan.)

_Enid_ (seisoen ovella): Ateria on valmis.

    (Edgar nousee äkkiä ylös ja menee siskonsa ohitse.)

_Wilder_: Tulettehan puolista syömään, Scantlebury?

_Scantlebury_ (nousten raskaasti): Tietysti, tietysti! Sehän on ainoa
mitä voimme tehdä.

    (Menevät ulos pariovista.)

_Wanklin_ (hiljaa): Aijotteko todella taistella loppuun saakka,
puheenjohtaja?

    (Anthony nyökkää.)

_Wanklin_: Olkaa varovainen! Tärkeimpänä seikkana kaikessa on tietää
milloin lopettaa.

    (Anthony ei vastaa.)

_Wanklin_ (hyvin vakavasti): Tällä tavalla onnettomuudet koituvat.
Muinaistroijalaiset olivat pelkkiä hupsuttelijoita Teidän isäänne
verraten, rouva Underwood.

    (Menee pariovista.)

_Enid_: Minä tahdon puhua isän kanssa, Frank.

    (Underwood menee Wanklinin perässä. Tench kulkee pöydän ympäri
    keräillen järjestykseen hajallaan olevia papereita ja kyniä.)

_Enid_: Etkö sinä tule isä?

    (Anthony ravistaa päätään. Enid katsoo merkitsevästi Tenchiin.)

_Enid_: Ettekö te tahdo myöskin mennä puolista syömään, hra Tench?

_Tench_ (papereja kädessään): Kiitoksia rouva, kiitoksia.

    (Menee hitaasti vilkaisten taakseen.)

_Enid_ (sulkien ovet): Minä toivon, että riita on sovittu, isä!

_Anthony_: Ei!

_Enid_ (kovin pettyneenä): Oh! Ettekö ole saaneet mitään aikaan?

    (Anthony ravistaa päätään.)

_Enid_: Frank sanoo, että he kaikki hartaasti tahtovat sovittelua,
paitsi se Roberts.

_Anthony_: Minä en.

_Enid_: Tämä on meille niin kauheaa. Jos sinä olisit johtajan vaimona
ja asuisit täällä tehtaalla. Sinä et voi käsittää, isä!

_Anthony_: Todellako?

_Enid_: Me näemme kaiken tämän kurjuuden. Muistatko minun
palvelijatartani, Annia, joka meni Robertsin kanssa naimisiin? (Anthony
nyökäyttää.) Heillä on niin kurjaa. Hänellä on heikko sydän. Sitten
kuin lakko alkoi ei hän ole saanut edes kunnon ravintoa. Minä tiedän
sen varmasti, isä.

_Anthony_: Anna sille vaimoraukalle, mitä hän tarvitsee!

_Enid_: Roberts ei anna hänen ottaa vastaan meiltä mitään.

_Anthony_ (tuijottaen eteensä): Minä en ole vastuunalainen miesten
itsepintaisuudesta.

_Enid_: Kaikki he kärsivät. Isä! Lopeta se minun tähteni!

_Anthony_ (katsoen suoraan): Sinä et ymmärrä, hyvä lapseni!

_Enid_: Jos minä olisin johtokunnassa, niin tekisin jotakin.

_Anthony_: Mitä sinä tekisit?

_Enid_: Se on sen vuoksi koska sinä et voi sietää peräytymistä.
Se on -- -- --

_Anthony_: No mitä?

_Enid_: Niin tarpeetonta.

_Anthony_: Mitä sinä tiedät tarpeellisesta. Lue romaanejasi, soita
pianoasi, lörpöttele juttujasi, mutta älä yritäkään selittää minulle
mitä on tällaisen taistelun pohjalla.

_Enid_: Minä asun täällä tehtaalla ja näen sen.

_Anthony_: Se hyvä mitä sinä kuvittelet seisoo sinun ja sinun luokkasi
sekä noiden työmiesten välillä, joidenka vuoksi sinä olet niin
huolissasi.

_Enid_ (kylmästi): En tiedä mitä sinä tarkotat, isä.

_Anthony_: Muutamassa vuodessa sinä lapsinesi olisit yhtä huonossa
asemassa kuin he ovat nyt, ellei olisi niitä, joilla on silmiä nähdä
asiat niin kuin ne ovat ja selkärankaa pitää lujasti puoliaan.

_Enid_: Sinä et tunne työmiesten asemaa.

_Anthony_: Tunnen sen vallan hyvin.

_Enid_: Et tunne isä; jos tuntisit, niin sinä et -- --

_Anthony_: Sinä juuri et tunne asiaintilaa ollenkaan. Minkälaista armoa
sinä luulet saavasi, jos kukaan ei seisoisi sinun ja työväen kasvavien
vaatimusten välillä. Tällaista armoa -- (Hän puristaa kädellään
kurkkuaan.) Ensiksi sinä menettäisit tunteesi, hyvä lapseni, ja sitte
sivistyksesi ja samalla aikaa sinä menettäisit kaikki varakkaan elämän
mukavuudet.

_Enid_: Minä en usko luokkarajoihin.

_Anthony_: Sinä -- et -- usko -- luokkarajoihin?

_Enid_ (kylmästi): Ja minä en tiedä mitä sillä on tämän kysymyksen
kanssa tekemistä.

_Anthony_: Tarvitaan parin sukupolven työ ennenkun sinä sen käsität.

_Enid_: Ainoastaan sinä, isä, ja Roberts. Ja sinä tiedät sen -- -- --
(Anthony työntää alahuulensa pitkälle.) Se saattaa yhtiön konkurssiin!

_Anthony_: Salli sinä minun pitää siitä huoli.

_Enid_ (suutuksissaan): Minä en tahdo kauemmin antaa Anni
Roberts-raukan tällä tavalla kärsiä! Ja ajattelepas lapsia, isä! Minä
varotan sinua.

_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Mitä sinä aijot tehdä?

_Enid_; Se on minun asiani

    (Anthony vain katsoo häneen.)

_Enid_ (muuttaneella äänellä, sivellen Anthonyn takin hihaa): Isä, sinä
tiedät, että et saisi näin ponnistella -- tiedäthän mitä tohtori
Fischer sanoi.

_Anthony_: Vanhan miehen ei auta kuunnella akkamaisia loruja.

_Enid_: Mutta sinä olet tehnyt jo kylliksi, siinäkin tapauksessa,
vaikka se olisikin sinulle periaatteellinen kysymys.

_Anthony_: Niinkö sinä ajattelet?

_Enid_: Älä, isä! (Kasvonsa värähtävät.) Sinä -- sinä saisit ajatella
meitäkin!

_Anthony_: Ajattelenhan minä.

_Enid_: Se tekee sinusta lopun.

_Anthony_ (hiljaa): Lapseni, minä en aijo nääntyä, siitä saat olla
varma.

    (Tench palaa papereineen, silmäilee heitä,
    sitten rohkasee itsensä.)

_Tench_: Pyydän anteeksi, hyvä rouva, tahtoisin mielelläni saada nämä
paperit kuntoon ennen syömistä.

    (Enid ensin katsahdettuaan häneen kärsimättömästi, katsoo
    isäänsä, kääntyy äkkiä ja menee vierailuhuoneeseen.)

_Tench_ (ojentaen kynän ja paperit Anthonylle, hyvin hermostuneesti):
Suvaitsetteko allekirjoittaa nämä, herra.

    (Anthony ottaa kynän ja kirjoittaa.)

_Tench_ (seisoen imupaperiarkki kädessä Edgarin tuolin takana, alkaa
puhua hermostuneesti): Olen teille asemastani kiitollisuuden velassa,
herra.

_Anthony_: No?

_Tench_: Minun on sallittu nähdä kaikki kuinka asiat käyvät, herra.
Minä -- minä riipun yhtiöstä kokonaan. Jos sille jotakin tapahtuu, on
se minulle turmioksi. (Anthony nyökäyttää.) Ja tietysti myöskin minun
vaimolleni, joten minä olen kaksin verroin huolissani. Ja osakkeiden
arvo on meidän mielestämme todella hirveän alhaalla.

_Anthony_ (hiukan huvitettuna): Ei hirveämmin kuin minunkaan
mielestäni.

_Tench_: Ei herra. (Hyvin hermostuneesti.) Tiedän, että yhtiö merkitsee
teille paljon, herra.

_Anthony_: Kyllä, minä perustin sen.

_Tench_: Niin, herra. Jos lakko jatkuu, käy asema hyvin vakavaksi. Minä
luulen, että johtokunnan jäsenet aikovat sen lopettaa, herra.

_Anthony_ (ivallisesti): Todellako?

_Tench_: Tiedän, että teillä on hyvin lujat mielipiteet, herra, ja että
teillä on tapana katsoa asioita suoraan silmiin. Mutta en luule toisten
johtokunnan jäsenten -- siitä pitävän, herra, nyt he -- he näkevät sen.

_Anthony_ (jurosti): Ettekä tekään näytä siitä pitävän.

_Tench_ (surullisesti hymyillen): Ei, herra. Minulla on lapsia ja
vaimoni on heikko. Minun asemassani on nämä seikat otettava huomioon.
(Anthony nyökkää.) Ei se ollut tätä, mitä aijoin sanoa, herra, jos
suotte anteeksi (hätääntyy) -- -- --

_Anthony_: Puhukaa pois!

_Tench_: Tiedän sen -- omasta isästäni, herra, että kun vanhenee, niin
vaikuttavat asiat järkyttävästi --

_Anthony_ (melkein isällisesti): Joutuin, sanokaa pois, Tench!

_Tench_: En minä tahtoisi sanoa sitä, herra.

_Anthony_ (jäykästi): Teidän täytyy.

_Tench_ (hetken vaiettuaan epätoivoisesti sanoo salaisuutensa): Minä
luulen, että toiset aikovat teidät syrjäyttää, herra.

_Anthony_ (istuu hiljaa): Soittakaa kelloa!

    (Tench soittaa hermostuneesti kelloa ja seisoo uunin edessä.)

_Tench_: Antakaa anteeksi, jos sanoin sen teille. Ajattelin ainoastaan
teitä, herra.

    (Frost tulee eteisestä pöydän ääreen ja katsoo Anthonyhin.
    Tench peittää hermostumistaan papereja järjestämällä.)

_Anthony_: Tuokaa minulle whiskya ja soodaa.

_Frost_: Eikö jotakin syötävää, herra?

    (Anthony puistaa päätään, Frost menee sivupöydälle
    ja laittaa juomat.)

_Tench_ (matalalla äänellä, melkein rukoilevasti): Jos te voisitte
katsoa eteenne, herra, se rauhoittaisi minun mieltäni kovasti,
rauhoittaisi varmasti. (Hän katsoo Anthonyhin, joka ei ole
liikahtanutkaan.) Se minua niin huolestuttaa. En ole kunnolleen
nukkunut viikkokausiin, herra, se on totta.

    (Anthony katsoo häntä kasvoihin ja sitte hitaasti
    pudistaa päätään.)

_Tench_ (nolostuneena): Eikö herra?

    (Järjestelee yhä papereja, Frost asettaa juomatarjottimen
    Anthonyn oikealle puolelle. Seisahtuu ulommaksi katsoen
    vakavasti Anthonykin)

_Frost_: Tarvitseeko mitään toimittaa teille, herra? (Anthony puistaa
päätään.) Muistatteko pitää mielessä mitä lääkäri sanoi, herra?

    (Äänettömyys. Frost äkkiä lähenee häntä ja puhuu
    matalalla äänellä.)

_Frost_: Tämä lakko, herra, saattaa teille kaikki nämä ponnistukset.
Suokaa anteeksi, herra, onko se -- onko se sen arvoinen, herra?
(Anthony mutisee joitain käsittämättömiä sanoja.) Aivan niin, herra!

    (Hän kääntyy ja menee eteiseen. -- Tench tekee pari yritystä
    puhuakseen, mutta kohdattuaan puheenjohtajan tuijotuksen, hän
    kääntää katseensa alas, kääntyy alakuloisesti ja menee ulos.
    Anthony jää yksin. Hän tarttuu lasiin, kallistaa ja juo
    hartaasti, sitte laskee sen pöydälle huokaisten syvästi ja
    äänekkäästi sekä heittäytyy selkäkenoon tuolissaan.)

Esirippu.



Toinen näytös.


Ensimäinen kuvaelma.

    Kello on puoli neljä. Robertsin keittiössä palaa pieni heikko
    tuli. Huone on puhdas, hyvin järjestetty, huonekaluja vähän,
    permanto kivestä, kalkitut seinät ovat savustuneet. Tulella on
    kattila. Hellan vastapäätä on suoraan lumiselta kadulta johtava
    ovi. Puisella pöydällä on kuppi ja teevati, teekannu, veitsi ja
    lautasella leipää ja juustoa. Tulen lähellä nojatuolissa saaliin
    kääriytyneenä istuu Robertsin vaimo, hoikka ja tummatukkainen
    kolmenkymmenviisivuotias-nainen, jolla on kärsivä katse. Hänen
    tukkansa ei ole ylöskierretty, vaan sidottu nauhalla niskasta.
    Tulen ääressä on myöskin Yeon vaimo, punatukkainen, leveäposkinen
    henkilö. Istuen lähellä pöytää on Rousin vaimo, vanha eukko,
    tuhkanharmaa ja hopeahapsinen. Ovella seisoen kuten olisi
    poismenossa on Bulginin vaimo, hiukan kalpea, laiha vaimo.
    Tuolilla kyynärpäillään pöytään nojaten ja pää käsien välissä
    istuu Madge Thomas, 22-vuotias kaunis tyttö, jolla on ulkonevat
    poskipäät, syvät silmät ja tumma kihara tukka. Hän kuuntelee
    keskustelua äänettömänä ja liikkumattomana.

_Rva Yeo_: Niin hän antoi minulle viisikymmentä penniä ja se on
ensimäinen rahalantti mitä olen tällä viikolla nähnyt. Eipä tämä tuli
kovin kuumota. Tulkaa lämmittelemään rouva Rous; te näytätte valkealta
kuin lumi.

_Rva Rous_ (tutisten, lempeästi): Ah! mutta sinä talvena, jolloin minun
ukkovainajani otettiin pois, oli vasta oikea talvi. --79 se oli,
jolloin tuskin kukaan teistä oli syntynyt. -- Ei Madge Thomas, eikä Sue
Bulgin. (Katsoen heihin vuoronperään.) Anni Roberts, kuinka vanha sinä
olit ystäväni?

_Rva Roberts_: Seitsemän vuotta, rouva Rous.

_Rva Rous_: Seitsemän -- no niin, silloin tapahtui jotakin.

_Rva Yeo_ (äkkiä): Niin, minä olin silloin kymmenvuotias, muistan sen.

_Rva Rous_: Yhtiö ei ollut vielä kolmeakaan vuotta vanha. Isä käsitteli
työssään happoja ja siinä sai jalkansa myrkytetyksi. Sanoin aina
hänelle: "Isä, sinä olet saanut myrkkyä jalkoihisi". "Muori", sanoi
hän, "olipa myrkkyä tahi ei, minä en voi yrittääkään jäädä pois
työstä". Ja kaksi päivää myöhemmin oli hän sängyn oma, eikä koskaan
senjälkeen noussut ylös. Se oli niin sallittu! Eikä siihen aikaan ollut
edes noita tapaturmalakeja.

_Rva Yeo_: Sinä talvena ei ollut lakkoa! (Vähän leikkisästi.) Tämä
talvi on minusta tarpeeksi ankara. Rva Roberts ei varmaan kaipaa
kovempaa talvea, vai mitä? Ei kai näyttäisi luonnolliseltakaan saada
päivällistä, vai mitä, rva Bulgin?

_Rva Bulgin_: Meillä on syöty vain leipää ja teetä jo neljä päivää.

_Rva Yeo_: Tehän saitte sen perjantaisen pyykinpesun?

_Rva Bulgin_ (alakuloisesti): Sanoivat sen antavansa minulle, mutta kun
viime perjantaina menin, oli se jo annettu toisille. Käskettiin
tulemaan ensi viikolla uudelleen.

_Rva Yeo_: Oo! Siihen on liian paljon pyrkijöitä. Minä lähetin Yeon
jäälle panemaan herrasväkilöiden jalkoihin luistimia ja tekemään mitä
sattuu löytämään. Onhan edes pois kotoa vetelehtimästä.

_Rva Bulgin_: Välipä nyt miehistä -- on tässä jo kyllin huonosti
lastenkin kanssa. Minä pidän heidät sängyssä, ett'eivät tule niin
nälkäisiksi kuin juoksennellessaan. Mutta ne ovat vuoteessakin niin
levottomia, että ihan niiden kanssa nääntyy.

_Rva Yeo_: Te olette onnellinen kun he ovat vielä niin pieniä. Koulua
käydessään ne vasta nälkäisiksi tulevat. Eikö Bulgin anna teille
mitään?

_Rva Bulgin_ (puistaa päätään, sitten ajateltuaan): Antaisi jos voisi,
luultavasti.

_Rva Yeo_ (pilkallisesti): Mitä. Eikö teillä ole yhtiössä osake?

_Rva Rous_ (nousten hyvin varovasti): No niin, hyvästi, Anni Roberts!
Minä lähden mukana kotiin.

_Rva Roberts_: Jääkää juomaan kuppi teetä, rouva Rous!

_Rva Rous_ (heikosti hymyillen): Roberts kyllä tarvitsee teensä kun
tulee kotiin. Lähden heti makaamaan; sängyssä on lämpösempää kuin
missään muualla.

    (Hän kulkee hyvin tutisevana ovelle.)

_Rva Yeo_ (nousten ja ojentaen hänelle kätensä): Tulkaa pois, muori, ja
ottakaa kädestäni. Meillä on kaikilla sama matka.

_Rva Rous_ (ottaen kädestä): Kiitoksia, ystäväiseni!

    (He menevät rva Bulginin seuraamina.)

_Madge_ (liikahtaen ensi kerran): Siinä näette, Anni! Minä sanoin
George Rousille: "Älä pyrikään minun pariini ennen kuin olet tehnyt
lopun kaikista näistä rettelöistä. Saisit hävetä", sanoin, "kun oma
äitisi näyttää jo aaveelta, eikä ole kalikkaakaan uuniin pistää. Niin
kauan kun te saatte piippunne täyteen annatte te meidän nähdä nälkää".
-- "Minä vannon, Madge", hän sanoi, "etten minä ole saanut ryyppyä eikä
tupakkaa näinä kolmena viime viikkona!" -- "No, miksi sitten jatkatte
lakkoa?" -- "Minä en voi perääntyä Robertsin tähden!" -- -- -- Siinä se
on! Roberts, aina Roberts! Ilman häntä olisivat kaikki sen jo
lopettaneet. Kun hän puhuu niin riivaa heti paholainen heidät.
(Hiljaisuus. Rouva Roberts tekee tuskaisen liikkeen.) Ah! Te ette tahdo
hänen kukistuvan! Hän on miehenne. Jokainenhan pitää omasta varjostaan!
(Hän tekee rouva Robertsiin päin liikkeen.) Jos Rous tahtoo saada
minut, täytyy hänen luopua Robertsista. Jos hän luopuu hänestä luopuvat
he kaikki. He odottavat ainoastaan alkua. Isä on häntä vastaan -- he
ovat kaikki sydämessään häntä vastaan.

_Rva Roberts_: Sinä et voi Robertsia kukistaa!

    (He katselevat vaieten toisiinsa.)

_Madge_: Enkö voi? Pelkurit -- kun heidän omat äitinsä ja lapsensa
eivät tiedä mihin turvautua.

_Rva Roberts_: Madge!

_Madge_ (katsoen tutkivasti rva Robertsia): Minä ihmettelen, että hän
uskaltaa katsoa teitä silmiin. (Hän kyykistyy tulen eteen lämmitellen
käsiään.) Harness on täällä taas. Heidän on määrättävä kantansa tänä
iltana.

_Rva Roberts_ (pehmeällä, hiljaisella äänellä): Roberts ei koskaan
hylkää lämmittäjiä ja koneenkäyttäjiä. Se ei olisi oikein.

_Madge_: Ette te voi kääntää minua. Se on vaan hänen ylpeyttään.

    (Ovelta kuuluu koputus, naiset kääntyvät kun Enid astuu
    sisään. Hänellä on karvahattu ja oravannahkaturkit.
    Hän sulkee oven jälkeensä.)

_Enid_: Saanko tulla sisään, Anni?

_Rva Roberts_: Enid-neiti. Anna rouva Underwoodille tuoli, Madge!

    (Madge antaa tuolin, jolla on istunut.)

_Enid_: Kiitos! -- Oletteko yhtään parempi?

_Rva Roberts_: Kyllä -- kiitoksia, hyvä rouva.

_Enid_ (katsoo yrmeesti Madgeen, kuin tahtoisi hänet poistumaan):
Miksi lähetitte te hillon takasin? Minusta se oli teiltä hyvin
ajattelemattomasti tehty.

_Rva Roberts_: Kiitoksia, rouva, minä en tarvinnut sitä.

_Enid_: Niinpä niin! Se oli Robertsin tahdosta, eikö ollutkin? Kuinka
saattaa hän antaa näiden kärsimystenne yhä jatkua?

_Madge_ (äkkiä): Minkä kärsimysten?

_Enid_ (hämmästyneenä): Pyydän anteeksi!

_Madge_: Kuka sanoi, että he kärsivät?

_Rva Roberts_: Madge!

_Madge_ (vetäen saalin päänsä päälle): Olkaa hyvä ja sallikaa meidän
olla omissa oloissamme. Me emme suvaitse teidän tulevan tänne urkkimaan
meitä.

_Enid_ (kääntyen tuolillaan häneen päin): Minä en puhunut teille.

_Madge_ (matalalla, kiivastuneella äänellä): Pitäkää itse
säälintunteenne. Te luulette saavanne meiltä urkittua, mutta siinä
erehdytte. Menkää kertokaa tämä tehtaan johtajalle.

_Enid_ (kylmästi): Tämä ei ole teidän kotinne.

_Madge_ (kääntyen ovelle): Ei, tämä ei ole minun kotini. Pysykää
kaukana minun kotoani, rouva Underwood.

    (Hän poistuu. Enid koputtaa sormillaan pöytään.)

_Rva Roberts_: Antakaa anteeksi Madge Thomasille, hyvä rouva. Hän on
vähän kiihottunut tänään.

    (Äänettömyys.)

_Enid_ (katsoen häneen): Oh, minä luulen, että he ovat kaikki yhtä
typeriä.

_Rva Roberts_ (hieman hymyillen): Niin, hyvä rouva.

_Enid_: Onko Roberts ulkona?

_Rva Roberts_: On, rouva.

_Enid_: Se on hänen työtään, että he eivät pääse sovintoon. Eikö olekin
Anni?

_Rva Roberts_ (lempeästi, katse kiinnitetty Enidiin ja toisen käden
sormillaan hivellen rintaansa): He sanovat, että teidän isänne, hyvä
rouva --

_Enid_: Isäni vanhenee ja ymmärrättehän millaisia vanhukset ovat.

_Rva Roberts_: Minua surettaa, hyvä rouva.

_Enid_ (paljon hellemmin): Minä en odota teiltä sääliä, Anni. Tiedän,
että se on yhtä hyvin hänen syynsä kuin Robertsinkin.

_Rva Roberts_: Minua säälittää kuka tahansa, joka tulee vanhaksi,
rouva. On kauheaa tulla vanhaksi, ja herra Anthony on niin hieno vanha
herra, minä aina ajattelin.

_Enid_ (kiihkeästi): Hän aina piti teistä, ettekö muista? Kuulkaa Anni,
voinko minä mitenkään auttaa? Tahtosin niin mielelläni. Te ette saa
mitä tarvitseisitte. (Menee ja ottaa kattilan tulelta, etsien hiiliä.)
Ja te olette niin kärkäs lähettämään takaisin sopat ja muut!

_Rva Roberts_: Niin, hyvä rouva.

_Enid_ (huolestuneesti): No, eihän teillä ole edes hiiliä?

_Rva Roberts_: Onko rouva niin hyvä ja asettaa kattilan takasin.
Robertsilla ei ole paljo aikaa odottaa teetään kun hän tulee. Hänen on
oltava kello neljä miesten kanssa kokouksessa.

_Enid_ (asettaen kattilan tulelle): Siis taas hän kiihottaa heidät
raivoihinsa. Ettekö te voi saada häntä talttumaan, Anni? (Rva Roberts
hymyilee ivallisesti.) Oletteko yrittäneet? (Äänettömyys.) Tietääkö hän
kuinka huonona te olette?

_Rva Roberts_: Se on ainoastaan sydän -- kun minulla on heikko, hyvä
rouva.

_Enid_: Te olitte aina niin terve meillä ollessanne.

_Rva Roberts_ (jäykemmin): Roberts on aina minulle hyvä.

_Enid_: Mutta teidän tulisi saada kaikkea mitä tarvitsette ja teillä ei
ole mitään!

_Rva Roberts_: Ihmisethän sanovat, etten minä näytä vielä kuolevalta?

_Enid_: Ette tietenkään. Jos vain saisitte oikeaa. -- Tahdotteko ottaa
vastaan minun lääkärini, jos lähetän hänet luoksenne? Varmasti siitä
olisi teille hyötyä.

_Rva Roberts_ (kysyvästi): Kyllä, hyvä rouva.

_Enid_: Madge Thomas ei saisi tulla tänne, hän vaan kiihottaa teitä.
Niinkuin minä en tietäisi mitä kärsimyksiä heillä on! Minä tunnen ne
liiankin hyvin, mutta tiedättehän, että he ovat menneet liian pitkälle.

_Rva Roberts_ (yhä hivellen rintaansa): He sanovat, etteivät he millään
muulla tavalla saa palkkojaan parannettua, rouva.

_Enid_ (totisena): Mutta, Anni, sen takiahan ei ammattiliittokaan heitä
kannata. Mieheni on työväelle hyvin myötätuntoinen, mutta hän sanoo,
ettei heillä ole huonot palkat.

_Rva Roberts_: Eikö, -- rouva?

_Enid_: He eivät lainkaan ajattele, kuinka yhtiö voisi pysyä pystyssä,
jos se maksaisi miesten vaatimia palkkoja.

_Rva Roberts_ (ponnistellen): Mutta voitto-osingot ovat olleet niin
suuria, hyvä rouva.

_Enid_ (joutuen hämilleen): Te kaikki näytte luulevan osakkeenomistajia
rikkaiksi, mutta he eivät ole -- enimmät heistä eivät varmaan ole
paremmassa asemassa kuin työmiehet. (Rouva Roberts hymyilee.) Heidän on
ylläpidettävä yhteiskunnallista asemaansa.

_Rva Roberts_: Niinkö, hyvä rouva?

_Enid_: Teillä ei ole maksettavana korkoja ja veroja, eikä satoja muita
menoja, joita heillä on. Jos työmiehet eivät tuhlaisi niin paljon
juomiseen ja vetojen lyöntiin, voisivat he vallan hyvin!

_Rva Roberts_: He sanovat, että työ on niin raskasta, että heillä
täytyy olla joitakin huvituksia.

_Enid_: Mutta ei suinkaan tuollaisia alhaisia huvituksia.

_Rva Roberts_ (vähän kuvastuen): Roberts ei koskaan maista tippaakaan,
eikä koko elämässään ole vielä lyönyt yhtään vetoa.

_Enid_: Jaa! mutta hän ei olekaan tavallinen -- tarkotan, että hän on
koneenkäyttäjä -- parempia työmiehiä.

_Rva Roberts_: Niin, hyvä rouva. Mutta Roberts sanoo, ettei heillä ole
mahdollisuutta saada muita huvituksia.

_Enid_ (hyvitellen): Niin kyllä minä käsitän, että se on vaikeata.

_Rva Roberts_ (hiukan pisteliäästi): Ja he sanovat että herrasväki
viettää samanlaista elämää.

_Enid_ (hymähtäen): Minä elän kyllä, kuten yleensä muutkin ihmiset,
mutta tiedättehän Anni, ettei se ole puolustettavaa.

_Rva Roberts_ (vaivaloisesti ponnistellen): Toiset miehistä eivät
koskaan aukase kapakan ovea, mutta eivät hekään saa säästetyksi kuin
hyvin vähän ja sairauden sattuessa menee sekin heti.

_Enid_: Mutta onhan heillä apukassat, eikö olekin?

_Rva Roberts_: Apukassat antavat korkeintaan kahdeksantoista markkaa
viikossa, hyvä rouva, ja se ei ole paljo perheellisille. Roberts sanoo,
että työläiset saavat aina elää kädestä suuhun. Viisikymmentä penniä
tänään on parempi kuin huomenna markka, sanovat he.

_Enid_: Mutta sehän on kuin uhkapeliä.

_Rva Roberts_ (tavallaan kiihottuneena): Roberts sanoo, että työmiehen
koko elämä on uhkapeliä, syntymästä aina hautaan saakka.

    (Enid nojautuu eteenpäin tarkkaavana. Rva Roberts jatkaa yhä
    kiihottuen siksi kuin viimeisissä sanoissa persoonallisista
    tunteistaan masentuu.)

Hän sanoo, hyvä rouva, että kun työmiehen lapsi on syntynyt, on hänen
elämänsä ensimäisestä viimeiseen hengenvetoon arvanheittoa siitä, eikö
se koskaan muuttuisi muuksi ja sitä kestää koko hänen elämänsä.
Vanhaksi tultuaan on hänellä valittavana joko vaivaistalo tahi hauta.
Hän sanoo, että vaikka on kuinka tarkka, vaikka näkee lapsineen nälkää
ja elää niukasti säästääkseen, ei silloinkaan jää säästöön pantavaa
vanhan päivän varaksi. Sen vuoksi hän ei tahdokaan lapsia (hervahtaa
taaksepäin) ei vaikka minä olen niitä niin tahtonut.

_Enid_: Niin, niin, kyllä minä käsitän.

_Rva Roberts_: Ei, ette, hyvä rouva. Teillä on lapsenne, eikä teillä
ole koskaan huolta niistä.

_Enid_ (rauhallisesti): Te ette saisi puhua niin paljoa, Anni. (Siitä
huolimatta jatkaa.) Mutta Robertsillehan maksettiin aika rahasumma siitä
teknillisestä keksinnöstä, eikö maksettukin?

_Rva Roberts_ (puolustain): Kaikki Robertsin säästöt ovat menneet. Hän
on aina katsonut tämän lakon menestymistä. Hän sanoo, ettei hänellä ole
oikeutta pitää penniäkään, kun toiset kärsivät. Mutta kaikki eivät ole
sellaisia! Jotkut eivät näy välittävän mistään muusta -- kunhan vain
saavat pitää omansa.

_Enid_: Minä en käsitä mitä heiltä voitaisi odottaakaan, kun he tuolla
tavalla kärsivät. (Muuttuneella äänellä.) Mutta Robertsin tulisi
ajatella teitä! Tämä on niin kauheaa! Kattila kiehuu. Laitanko minä
teen? (Hän ottaa teekannun ja nähtyään siellä olevan teelehtiä kaataa
vettä.) Ettekö tahdo kuppia?

_Rva Roberts_: En, kiitoksia, rouva. (Hän kuuntelee kun kuuluisi
askelia.) Toivoisin mieluummin, että te ette tapaisi Robertsia, hyvä
rouva. Hän kiivastuu niin.

_Enid_: Oh! mutta minun täytyy, Anni. Se käy vallan tyynesti, minä
lupaan.

_Rva Roberts_: Hän taistelee elämästä ja kuolemasta, hyvä rouva.

_Enid_ (hyvin rauhallisesti): Pyydän että hän tulee ulos puhumaan
kanssani. Emme tahdo kiihottaa teitä.

_Rva Roberts_ (heikosti): Ei, rouva.

    (Hän säpsähtää kovasti. Roberts on tullut huomaamatta sisään.)

_Roberts_ (käännellen hattuaan -- pisteliäästi): Pyydän anteeksi
tuloni. Sinä näyt olevan keskustelussa hienon rouvan kanssa.

_Enid_: Saanko puhutella teitä, herra Roberts?

_Roberts_: Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, arvoisa rouva?

_Enid_: Kyllähän te tunnette minut! Olen rouva Underwood.

_Roberts_ (ilkeästi kumartaen): Johtokunnan puheenjohtajan tytär.

_Enid_ (totisena): Olen tullut puhuttelemaan teitä, tahdotteko tulla
hetkiseksi ulos?

    (Katsahtaa rva Robertsiin.)

_Roberts_ (pannen hattunsa naulaan): Minulla ei ole mitään sanottavaa,
arvoisa rouva.

_Enid_: Mutta minun täytyy puhua teille, olkaa hyvä.

    (Menee ovelle päin.)

_Roberts_ (pisteliäästi): Minulla ei ole aikaa kuunnella.

_Rva Roberts_: David!

_Enid_: Rouva Roberts, olkaa niin hyvä!

_Roberts_ (riisuen palttootaan): Olen pahoillani, jos loukkaan ylhäistä
rouvaa -- herra Anthonyn tytärtä.

_Enid_ (epäröiden, sitten äkkiä päättävästi): Herra Roberts, minä
tiedän teillä olevan vielä kokouksen miesten kanssa. (Roberts
kumartaa.) Tulin vetoomaan teihin. Olkaa, -- olkaa hyvä ja koettakaa
toki päästä johonkin sovintoon. Antakaa perään edes vähän, vaikkapa
vain meidän itsemme tähden.

_Roberts_ (puhuen kuin itselleen): Herra Anthonyn tytär pyytää minun
perääntymään edes vähäsen, vaikkapa vain meidän itsemme tähden.

_Enid_: Kaikkien tähden! Oman vaimonnekin tähden!

_Roberts_: Vaimoni tähden, kaikkien tähden -- herra Anthonynkin tähden.

_Enid_: Miksi te olette isälleni niin katkeroitunut? Hän ei ole koskaan
tehnyt teille mitään.

_Roberts_: Eikö ole?

_Enid_: Hän ei voi luopua mielipiteistään yhtä vähän kuin tekään
omistanne.

_Roberts_: En todella arvannut, että minullakin saa olla mielipiteitä!

_Enid_: Hän on vanha mies ja te --

    (Nähtyään Robertsin tiukasti katsovan vaikenee.)

_Roberts_ (korottamatta ääntään): Vaikka minä näkisin herra Anthonyn
olevan hengen hädässä ja minä voisin hänet pelastaa kättäni
kohottamalla, minä en kohottaisi pikkusormeakaan.

_Enid_: Te -- te --

    (Hän vaikenee taas purren huultaan.)

_Roberts_: En nostaisi, se on varma!

_Enid_ (kylmästi): Te ette tarkota, mitä sanotte!

_Roberts_: Tarkotan sitä ihan joka sanalla.

_Enid_: Mutta miksi?

_Roberts_ (kiihkeästi): Herra Anthony tahtoo tyrannivaltaa! Siinä syy!

_Enid_: Joutavia.

    (Robertsin vaimo yrittää nousta, mutta vaipuu takaisin tuoliinsa.)

_Enid_ (tehden äkkinäisen liikkeen): Anni!

_Roberts_: Älkää koskeko minun vaimooni!

_Enid_ (peräytyen tavallaan kauhistuneena): Minä uskon -- te olette
hullu.

_Roberts_: Hullun talo ei sitten ole sopiva paikka ylhäiselle rouvalle.

_Enid_: En minä pelkää teitä.

_Roberts_ (kumartaen): En saattaisi odottaakaan herra Anthonyn tyttären
pelkäävän. Herra Anthony ei ole pelkuri, kuten ne toiset.

_Enid_ (äkkiä): Luulen teistä olevan urhoollista tämän taistelun
jatkamisen.

_Roberts_: Onko herra Anthonystä urhoollista taistella vaimoja ja
lapsia vastaan? Minä uskon, että herra Anthony on rikas, onko hänestä
urhoollista taistella niitä vastaan, joilla ei ole penniäkään? Onko
hänestä urhoollista panna lapset huutamaan nälästä ja vaimot värisemään
vilusta?

_Enid_ (kohottaen kätensä kuten iskua torjuakseen): Tiedättehän että
isäni toimii periaatteittensa mukaan.

_Roberts_: Niin myöskin minä.

_Enid_: Te vihaatte meitä, ettekä voi sietää peräytymistä.

_Roberts_: Ei myöskään herra Anthony, huolimatta siitä, mitä hän ehkä
sanoo.

_Enid_: Kaikessa tapauksessa teidän tulisi sääliä omaa vaimoanne.

    (Rva Roberts, jolla on ollut käsi sydämellä, ottaa
    sen pois ja yrittää tyynnyttää hengitystään.)

_Roberts_: Arvoisa rouva, minulla ei ole enää sanottavaa.

    (Hän ottaa leivän käteensä. Ovelle koputetaan ja Underwood
    tulee sisään, seisahtuu heitä katsomaan. Enid kääntyy
    häneen ja näyttää sitte epäröivältä.)

_Underwood_: Enid.

_Roberts_ (ivallisesti): Ei teidän olisi tarvinnut tulla vaimoanne
noutamaan herra Underwood. Emme me ole ryövärejä.

_Underwood_: Tiedän sen Roberts. Toivon, että rouva Robertsin
terveydentila on parempi. (Roberts kääntyy pois vastaamatta.)
Tule, Enid!

_Enid_: Minä kehotan teitä vielä kerran, herra Roberts, teidän
vaimonne tähden.

_Roberts_ (pilkallisen kohteliaasti): Jos minäkin neuvoisin teitä,
arvoisa rouva -- tehkää se teidän miehenne ja isänne tähden.

    (Enid pidättyen vastaamasta, menee ulos. Underwood avaa
    hänelle oven ja seuraa. Roberts menee tulen luokse ja
    lämmittää käsiään sammuvassa hiiloksessa.)

_Roberts_: Kuinka sinun tilasi on, tyttöseni. Tuntuu paremmalta vai
mitä?

    (Rouva Roberts hymyilee heikosti. Roberts tuo palttoonsa
    ja kietoo sen hänen ympärilleen. Katsoo kelloaan.)

Kymmentä vaille neljä! (Vilkastuen) Olen nähnyt heidän katseensa.
Heillä ei ole yhtään taisteluhalua, paitsi tuolla yhdellä vanhalla
ryövärillä.

_Rva Roberts_: Etkö tahdo jäädä syömään, David? Et ole syönyt koko
päivänä mitään!

_Roberts_ (koskettaen kädellään kurkkuaan): En voi niellä ennenkuin nuo
vanhat haikalat ovat lähteneet täältä. (Kävelee edestakasin.) Minun
täytyy keskustella miesten kanssa -- heillä ei ole enään lainkaan
rohkeutta, pelkurit. He ovat sokeita kuin yölepakot. -- Eivät näe
päivää nokkansa edestä.

_Rva Roberts_: Vaimojensa tähden he, David.

_Roberts_: Äh! Niinhän ne sanovat! Vasta silloin he muistavat vaimojaan
kun heidän omat vatsansa kurnuavat. Huolenpito vaimoistaan ei heitä
koskaan pidätä juomasta, mutta jouduttuaan itse oikean asian vuoksi
uhrautuessaan vähän kärsimään, silloin kyllä vaimot ovat esteenä.

_Rva Roberts_: Mutta ajattele lapsia, David.

_Roberts_: Äh! Jos he itse tahtovat synnyttää orjia, ajattelematta
niiden tulevaisuutta, joita synnyttävät -- -- --

_Rva Roberts_ (läähättäen): Riittää, David! Älä ala taas puhua siitä --
minä en tahdo -- en voi --

_Roberts_: No, no-o, tyttöseni!

_Rva Roberts_ (hengästyneenä): Ei, ei, David minä en tahdo!

_Roberts_: Rauhotu, rauhotu! Kas niin! Se on oikein. (Katkerasti.)
Eivät penniäkään he tahtoisi panna säästöön tällaisten aikojen varalle.
Eivät! Kädestä suuhun -- Jumaliste! -- minä tunnen heidät. He ovat
murtaneet sydämeni. Lakon alussa ei heistä kukaan ollut vastaan, mutta
nyt kun nälkä uhkaa.

_Rva Roberts_: Kuinka sinä saatat sitä odottaakaan, David? He eivät ole
raudasta.

_Roberts_: Odottaako sitä? Enkö minä saisi odottaa heiltä samaa, minkä
itse teen? Enkö minä mieluummin näe nälkää ja vaikka näänny kuin annan
perään? Minkä yksi ihminen voi tehdä, sen voi toinenkin.

_Rva Roberts_: Ja entä vaimot?

_Roberts_: Tämä ei ole vaimojen tehtävää.

_Rva Roberts_ (pahastuen): Ei, vaimot saavat kuolla, siitä te ette
välitä. Se on heidän tehtävänsä.

_Roberts_ (kääntäen pois katseensa): Kuka puhuu kuolemisesta? Kukaan ei
kuole, ennen kun olemme hävittäneet -- (Roberts kohtaa taas vaimonsa
katseen ja koettaa välttää sitä. Kiihtyen.) Tätä juuri olen nämä
kuukaudet odottanut. Saada nuo vanhat ryövärit tulemaan tänne tehtaalle
ja lähettää heidät sitte samaa tietä takaisin, saamatta penninkään
myönnytystä. -- Olen nähnyt heidän naamansa häviön pelon valtaamina,
sen vakuutan.

    (Hän menee ja ottaa hattunsa naulasta.)

_Rva Roberts_ (seuraten häntä katseillaan -- lempeästi): Ota palttoosi,
David -- siellä on varmaan hyvin kylmä.

_Roberts_ (tullen vaimonsa luokse, katseensa on arka): Ei, ei! Kas
niin, kas niin, ole hiljaa ja lämmittele. Minä en viivy kauan,
tyttöseni.

_Rva Roberts_ (hiukan katkerasti): Parempi, että sinä ottaisit sen.

    (Anni tyrkyttää palttoota, mutta Roberts asettaa sen takaisin,
    kietoen vaimonsa ympärille. Yrittää katsoa vaimonsa silmiin,
    mutta ei voi. Rva Roberts lepää palttooseen käärittynä;
    katseensa, joka seuraa miestään, on osittain pahastunut
    osittain kaipaava. Roberts katsoo kelloaan ja kääntyy menemään.
    Ovella tulee häntä vastaan Jan Thomas, kymmenvuotias poika,
    jolla on suuret vaatteet, kädessä pilli.)

_Roberts_: Hei, hei, poika!

    (Roberts menee. Jan pysähtyy askeleen päähän
    rva Robertsista, katsoen vaijeten häneen.)

_Rva Roberts_: Kas, Jan!

_Jan_: Isä tulee, Madge-sisko tulee.

    (Hän istuu pöydän ääreen leikkien pillinsä kanssa. Hän
    puhaltaa kolme epäselvää ääntä, sitte matkien kukkuuta.
    Ovelle kolkutetaan. Vanha Thomas tulee sisään.)

_Thomas_: Hyvin hyvää päivää teille, hyvä rouva. Parempaa vointia
kuin ennen.

_Rva Roberts_: Kiitoksia, Thomas.

_Thomas_ (hermostuneesti): Onko Roberts kotona?

_Rva Roberts_: Juuri meni kokoukseen, Thomas.

_Thomas_ (osaaottavasti ja tullen puheliaammaksi): Tämä on hyvin
onnetonta, nähkääs! Tulin sanomaan hänelle, että meidän täytyy tehdä
sovinto isännistön kanssa. On kovin suuri vahinko, että hän on mennyt
kokoukseen. Hän juoksee päänsä seinään, minä ajattelen.

_Rva Roberts_ (kohottautuen): Hän ei koskaan tule antamaan perään,
Thomas.

_Thomas_: Te ette saa kiihottua, se on teille hyvin vaarallista.
Nähkääs, heissä on tuskin yhtään miestä, joka häntä kannattaisi, paitsi
koneenkäyttäjät ja George Rous. (Juhlallisesti.) Tämän lakon jatkaminen
ei ole enää raamatun mukaista. Olen tarkkaavaisesti tutkinut ja
punninnut sitä. (Jan puhaltaa.) Tyst! En välitä mitä toiset sanovat,
minä sanon, että raamattu tahtoo meidän lopettamaan riidan ja minä teen
sen sen vuoksi, ja se on minun mielipiteeni, että tämä on kaikkein
parasta meille kaikille. Jos se ei olisi minun mielipiteeni, niin minä
en puhuisi siitä mutta se on minun mielipiteeni, nähkääs.

_Rva Roberts_ (hilliten kiihtymystään): Minä en ymmärrä, miten
Robertsin käy, jos te peräännytte.

_Thomas_: Eihän se ole mikään häpeä sittekään! Kaiken mitä kuolevainen
ihminen vain voi tehdä hän on tehnyt. Hän on joutunut taistelemaan
inhimillistä luontoa vastaan. Hyvin luonnollista -- kuka tahansa
saattaa niin tehdä. Mutta raamattu on puhunut ja sitä vastaan hän ei
saa toimia. (Jan matkii kukkuuta.) Älä tuota vinguta! (Mennen ovelle.)
Täältä tulee tyttöni seuraksenne. Hyvin hyvää vointia, hyvä rouva -- ei
saa kiihottua -- muistakaa se!

    (Madge tulee sisään ja seisoo avoimella ovella
    katsellen ulos kadulle.)

_Madge_: Myöhästytte, isä. He ovat alkamassa jo. (Hän tarttuu isänsä
hihaan.) Jumalan tähden, vastustakaa häntä, isä -- tämän kerran!

_Thomas_ (irrottaen hihansa, arvokkaasti): Anna minun tehdä, mikä on
oikein, tyttö!

    (Hän menee. Madge tulee ovelta hitaasti sisään
    kuten jonkun lähetessä.)

_Rous_ (ilmestyen ovelle): Madge!

    (Madge seisoo selin rva Robertsiin, tuijottaen
    kädet selän takana Rousiin.)

_Rous_ (katse säihkyvänä): Madge! Olen kokoukseen menossa. (Madge
hymyilee halveksivasti, liikahtamatta.) Kuuletko sinä?

    (He puhuvat sukkelaan, hiljaisella äänellä.)

_Madge_: Kuulen! Mene ja tapa oma äitisi jos sinun niin täytyy.

    (Rous tarttuu Madgen käsivarsiin. Madge seisoo jäykkänä,
    pää kenossa. Rous katselee häntä ja seisoo myöskin
    liikkumatta.)

_Rous_: Vannoin pysyväni Robertsin takana. Minä vannoin! Sinä tahdot
minut peräytymään valastani.

_Madge_ (hiljaa ivallisesti): Sinäpä olet sievä sulhanen!

_Rous_: Madge!

_Madge_ (hymyillen): Olen kuullut sanottavan, että sulhaset tekevät
mitä heidän tyttönsä pyytävät, (Jan puhaltaa kukkuuta) mutta nähtävästi
se ei ole totta!

_Rous_: Sinä tahdot tehdä minusta rikkurin!

_Madge_ (silmänsä puoliksi suljettuna): Tee se minun tähteni!

_Rous_ (lyöden kätensä otsaansa): Kirottua! Minä en voi --

_Madge_ (kiihkeästi) Tee se minun tähteni.

_Rous_ (hampaittensa raosta): Älä viettele minua!

_Madge_ (viitaten Jania kädellään -- sukkelaan ja hiljaa): Tahtoisin
sen tekemään, että lapsi saisi leipää!

_Rous_ (kiihkeästi, kuiskien): Madge! Oh, Madge!

_Madge_ (hiukan pilkallisesti): Mutta sinä et voi rikkoa lupaustasi
minun tähteni!

_Rous_ (läähättäen): Silloin jumal'avita, minä voin!

    (Hän pyörähtää ja syöksyy ulos. Madge seisoo, hiukan hymyillen
    katsellen hänen jälkeensä. Menee sitte pöydän luokse.)

_Madge_: Minä olen voittanut Robertsin!

    (Hän huomaa, että rouva Roberts on hervahtanut tuoliinsa.)

_Madge_ (juoksee hänen luokseen, tunnustelee hänen käsiään): Tehän
olette kylmä kuin kivi! Teidän täytyy saada tippa konjakkia. Jan juokse
"Leijona"-ravintolaan ja sano, että minä lähetin sinut hakemaan rouva
Robertsille.

_Rva Roberts_ (tehden heikon liikkeen): Minä istun aivan tyynesti,
Madge. Anna Janille teetä.

_Madge_ (antaen Janille leipäviipaleen): Siinä on sinulle rasavilli.
Älä vinguta! (Menee tulen luokse ja laskeutuu polvilleen.) Se sammuu.

_Rva Roberts_ (heikosti hymyillen): Se on samantekevää!

    (Jan puhaltaa pilliinsä.)

Madge: St! Hiljaa -- siinä --

    (Jan lakkaa.)

_Rva Roberts_ (hymyillen): Anna hänen soittaa, Madge.

_Madge_ (polvillaan tulen edessä -- kuuntelee): Odottaa ja odottaa.
Minä en voi sitä kärsiä! Odottaa, odottaa -- sitä nainen saa tehdä!
Voitteko kuulla sieltä heitä -- minä kuulen!

    (Hän asettuu nojaamaan kyynärpäät pöydällä ja kädet poskella.
    Hänen takanaan rva Roberts nojautuu tuskallisesti eteenpäin
    ja kiihtyy, kun kuuluu kaikua lakkolaisten kokouksesta.)

Esirippu.


II kuvaelma.

    Kello on yli neljä. Iltahämärää. Kurainen aukeama on työmiehiä
    täynnä. Aukeaman takana, erotettuna siitä piikkilanka-aidalla, on
    kanavan hinauslaituri, johon yksi lotja on kiinnitetty. Tehtaan
    korkea muuri kohoaa kanavasta aukeaman poikki ja sen kulmaan on
    tynnöreistä ja laudoista pystytetty kömpelö puhujalava. Sillä
    seisoo Harness. Roberts vähän joukosta ulompana, nojaa selällään
    muuria vasten. Hinauslaiturilla loikoo, välinpitämättömästi
    poltellen, kaksi lotjamiestä.

_Harness_ (ojentaen käsiään): Niin, minä olen puhunut teille suoraan.
Vaikka minä puhuisin huomisaamuun saakka, en minä voisi enempää sanoa.

_Jago_ (tumma, kellahtava espanjalaisen näköinen mies, jolla on lyhyt
tuuhea parta): Tahtoisin kysyä teiltä, herra! Voivatko he saada
rikkureja?

_Bulgin_ (uhitellen): Antaa niiden yrittää.

    (Väkijoukosta kuuluu kovaa hälinää)

_Brown_ (pyöreänaamainen): Mistä he niitä sitte saisivat?

_Evans_ (pieni, levoton, rasittunut mies, jolla on tappelijan naama):
Aina on rikkureja, se on niiden luonnossa. Aina on miehiä, jotka
tahtovat pelastaa oman nahkansa.

    (Taas kovaa hälinää. Väkijoukossa on liikettä ja vanha Thomas
    väkijoukkoon liittyneenä asettuu eteen.)

_Harness_ (pitäen käsiään ylhäällä): He eivät voi niitä saada. Mutta se
ei auta teitä. Olkaa siis järkeviä miehet. Teidän vaatimuksenne
olisivat aiheuttaneet tusinan lakkoja kannatettavaksemme aikana,
jolloin emme ole siihen varustautuneet. Ammattiliitot toimivat oikeuden
puolesta, ei yhden mutta kaikkien! Kuka puolueeton henkilö tahansa
sanoo teille -- teidät oli harhaanjohdettu! Minä en sano, että te
menette liian pitkälle siihen nähden, mihin teillä on oikeus, mutta te
menette liian pitkälle aikaan katsoen. Te olette kaivaneet itse
itsellenne kuopan. Aijotteko te pysyä siellä vai aijotteko kiivetä
ylös? Puhukaa!

_Lewis_ (mustaviiksinen walesilainen): Te iskitte paikalleen, herra!
Mitä on tehtävä?

    (Taas liikettä väkijoukossa. Rous tulee nopeaan
    asettuen Thomasin viereen.)

_Harness_: Alentakaa vaatimuksenne sopivaan määrään ja me otamme ne
perinpohjin tarkastettavaksi; jos kieltäydytte, älkää odottako minua
tulemaan tänne toista kertaa kuluttamaan aikaani turhaan. Minä en ole
niitä, kuten teidän tulisi tietää, jotka puhuvat harkitsematta. Jos te
olette niin tervejärkisiä kuin minä otaksun teidän olevan -- huolimatta
siitä, kuka neuvoo teidän tekemään toisin -- (hän katsoo Robertsiin),
te päätätte tulla liittoon, ja uskoa meille sopimuksen teon. Kumpaako
tahdotte? Yhteenliittymistä ja voittoa -- vaiko entisen nälkiintymisen
jatkamista?

    (Jatkuvaa mutinaa väkijoukosta.)

_Jago_ (äreästi): Älkää puhuko asioista, joita ette tunne.

_Harrness_ (korottaen äänensä hälinän yli): Tunne? (Kylmällä
liikutuksella.) Kaikkea mitä te olette saaneet kärsiä, ystäväni, olen
minä kärsinyt -- minä sain sen kokea kun minä en ollut suurempi
(osottaen erääseen nuorukaiseen) kuin tuo nulikka tuolla. Ammattiliitot
eivät olleet silloin niin voimakkaita kuin nykyään. Mikä teki ne
voimakkaiksi? Yhteenliittyminen -- se teki ne vahvoiksi. Minä olen
saanut sen kaiken kokea, sen vakuutan ja siitä on vielä arvet
sielussani. Minä tunnen kaiken, mitä te olette kärsineet -- te ette voi
minulle mitään uutta kertoa, jota en tuntisi. Mutta kokonaisuus on
suurempi kuin osa ja te olette ainoastaan osa. Seisokaa te meidän
takanamme ja me seisomme teidän takananne.

    (Hän odottelee seuraten heitä katseillaan. Hälinä kasvaa.
    Joukko kerääntyy pieniin ryhmiin. Green, Bulgin ja Lewis
    juttelevat yhdessä.)

_Lewis_: Puhuu hyvin järkevästi, tuo liiton mies.

_Green_ (tyyneesti): Ja'ah! Jos minua olisi kuunneltu, olisitte
kuulleet järkeä jo kaksi kuukautta sitte.

    (Lotjamiesten nähdään nauravan.)

_Lewis_ (osottaen): Katsokaa noita kahta pöllöä tuolla aidan takana!

_Bulgin_ (uhkaavasti): Heidän olisi paras lopettaa kakatuksensa tahi
minä lyön heiltä leukaluut murskaksi.

_Jago_ (äkkiä): Te sanoitte, että lämmittäjillä on riittävät palkat?

_Harness_: En sanonut, että heillä on riittävät palkat, sanoin, että
heillä on yhtä suuret palkat kuin lämmittäjillä muissa samanlaisissa
työpaikoissa.

_Evans_: Se on valetta. (Hälinää.) Miten on Harperilla?

_Harness_ (kylmän ivallisesti): Saisitte katsoa, ettette itse
valhettele, mies. Harperin vuorot ovat pitempiä, töistä maksetaan aivan
sama.

_Henry Rous_ (tummempi kuva veljestään Georgesta): Kannatatteko meidän
vaatimustamme kaksinkertaisesta maksusta lauantain ylityöstä?

_Harness_: Kannatamme.

_Jago_: Mitä olette tehneet meidän avustuslistoillemme?

_Harness_ (kylmästi): Olen sanonut teille miten tulemme niiden kanssa
menettelemään.

_Evans_: Oo! tekemätön on aina epävarmaa. Te tahdotte saada toverimme
pettämään meidät.

    (Hälinää.)

_Bulgin_ (ärjästen): Kitas kiinni!

    (Evans katsoo vihasesti.)

_Harness_ (korottaen äänensä): Ne, jotka osaavat erottaa vasemman
kätensä oikeasta, tietävät, että liitto ei ole kokoonpantu pettureista
ja roistoista. Olen sanonut sanottavani. Harkitkaa sitä, toverit, ja
kun tarvitsette minua, tiedätte missä minut tapaatte.

    (Hän hyppää alas, väki tekee tilaa ja hän menee pois. Yksi
    lotjamiehistä katsoo hänen jälkeensä tehden piipullaan halveksivan
    viittauksen. Miehet ryhmittyvät lähekkäin ja monta silmäystä
    heitetään Robertsiin, joka seisoo yksin muurin vieressä.)

_Evans_: Hän tahtoo teitä menemään rikkureiksi -- juuri niin hän
tahtoo. Hän tahtoo teitä luopumaan meistä. Ennen kuin rupean rikkuriksi
-- ennen kuolen vaikka nälkään.

_Bulgin_: Kuka puhuu rikkureista -- punnitsetko sanasi, vai mitä?

_Eräs seppä_ (keltatukkainen suurkäsinen nuorukainen): Entäs vaimot?

_Evans_: He voivat kestää saman, minkä mekin, minun luullakseni,
vai mitä?

_Seppä_: Sinulla ei ole vaimoa?

_Evans_: Enkä kaipaakaan.

_Thomas_ (korottaen äänensä): Niin! Valtuuttakaa meidät tekemään
sovintoa isännistön kanssa, pojat.

_Davies_ (tummaverinen, hidasliikkeinen, synkkä mies): Nouse lavalle,
jos sinulla on jotakin sanottavaa, mene ylös ja puhu!

    (Kuuluu huutoja "Thomas!" Häntä työnnetään puhujalavalle päin.
    Hän kohoaa sille vaivaloisesti ja paljastaa päänsä odottaen
    hiljaisuutta. Hyssytystä.)

_Punatukkainen nuorukainen_ (äkkiä): Oikein, vanha Thomas.

    (Naurun remahdus. Lotjamiehet keskustelevat. Uudelleen
    hyssytystä ja Thomas alkaa puhua).

_Thomas_: Me kaikki olemme samassa kuilussa ja se on luonto, joka
meidät on sinne heittänyt.

_Henry Rous_: Ne ovat tehtaanherrat Lontoosta, jotka ovat heittäneet!

_Evans_: Se on Ammattiliitto.

_Thomas_: Ei se ole isännistö, eikä se ole ammattiliitto, -- se on
luonto. Eikä se ole kenellekään häpeäksi väistyä luonnon tieltä. Sillä
tämä luonto on hyvin mahtava, se on paljon mahtavampi kuin ihminen.
Minun hartioillani on enemmän vuosia kuin yhdenkään teistä. Se on hyvin
pahaa, nähkääs, tämä taistelu luontoa vastaan. On pahaa saattaa
toisille ihmisille kärsimyksiä, kun niillä ei ole mitään voitettavissa.

    (Naurua. Thomas jatkaa vihasesti.)

Mitä te nauratte? Se on paha, sanon minä! Me taistelemme periaatteen
vuoksi -- teissä ei ole yhtään, joka voisi väittää, etten minä usko
periaatteeseen. Mutta kun luonto sanoo "ei edemmäksi", niin silloin ei
ole hyvä teidän näpsäyttää sormianne sen nokan edessä.

    (Roberts nauraa, kuuluu hyväksymisilmauksia.)

Tämä luonto täytyy tulla tyydytettyä. Ihmisen velvollisuus on olla
suora, rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias. Tätä raamattu opettaa.
(Robertsille vihasesti.) Ja kuule sinä, David Roberts, raamattu sanoo
että se voidaan tehdä joutumatta ristiriitaan luonnon kanssa.

_Jago_: Entä ammattiliiton kanssa?

_Thomas_: Minä en usko ammattiliittoon. He ovat kohdelleet meitä kuin
koiria. "Tehkää niinkuin me käskemme", sanoivat he. Olen ollut
kaksikymmentä vuotta lämmittäjäin etumiehenä ja minä sanon liitolle --
(kiihtyen) -- "voitteko te sitte sanoa minulle yhtähyvin kuin minä voin
sanoa teille, mikä on oikea palkka näiden miesten tekemästä työstä?"
Sillä viisikolmatta vuotta olen minä kantanut rahaani liitolle ja --
(hyvin kiihottuneena) -- hukkaan. Mitä se on muuta kuin peijausta,
huolimatta siitä mitä tuo herra Harness sanoo!

    (Melua.)

_Evans_: Kuulkaa, kuulkaa!

_Henry Rous_: Menkää matkaanne! Lakatkaa maksamasta sitte!

_Thomas_: Katsokaa, jos joku ei luota minuun, onko minun luotettava
häneen?

_Jago_: Se on oikein.

_Thomas_: Antaa heidän yksin peijata ja toimikaamme itsenäisesti.

    (Melua.)

_Seppä_: Emmekö juuri niin toimi vai mitä?

_Thomas_ (kasvavalla kiihkolla): Minä olen tottunut tulemaan yksin
toimeen. Jos minulla ei ole rahaa jotakin hankkia olen tottunut
tulemaan toimeen ilman sitä. On liian paljon, nähkääs, läpiä toisten
ihmisten rahoille. Me olemme taistelleet kunnollisesti ja jos olemme
hävinneet, ei se ole meidän vikamme. Valtuuttakaa meidät tekemään
ominpäin sopimukset isännistön kanssa. Jos emme onnistu, niin, sanon
minä, on parempi ottaa häviömme vastaan kuten miehet, kuin kuolla kuten
koirat tahi riippua toisten takinliepeessä antaen heidän tehdä meidän
puolesta kauppoja!

_Evans_ (murahtaen): Kuka on pyytänyt?

_Thomas_ (kurottaen): Mitä se on? Jos minä joudun otteluun jonkin
kanssa ja hän lyö minut maahan, en minä huuda toisia apuun. Minä nousen
taas ylös ja jos hän lyö minut perinpohjin, olen minä siinä, eikö se
ole oikein?

    (Naurua.)

_Jago_: Ei liittoon!

_Henry Rous_: Liittoon!

    (Toiset yhtyivät huutoihin.)

_Evans_: Rikkurit!

    (Bulgin ja seppä heristävät nyrkkejään Evansille.)

_Thomas_ (viitaten): Minä olen vanha mies, nähkääs.

    (Äkkiä hiljaisuus, sitte taas melua.)

_Lewis_: Vanha narri, joka vastustaa liittoa!

_Bulgin_: Senkin tuhkajussit! Parista lantista minä lyön koko joukolta
naamat mäsäksi.

_Thomas_ (pyyhkien kulmakarvojaan): Minä tulen nyt siihen, mistä aijoin
puhua -- --

_Davies_ (mutisten): Jo on aikakin!

_Thomas_ (juhlallisesti): Raamattu sanoo: Älkää jatkako tätä taistelua!
Lopettakaa se!

_Jago_: Se on valetta. Raamattu käskee jatkamaan!

_Thomas_ (halveksivasti): Todellako? Minulla on korvat päässäni.

_Punatukkanen nuorukainen_: Oon! Ja pitkät!

    (Naurua.)

_Jago_: Korvanne ovat kuulleet silloin väärin.

_Thomas_ (kiihtyen): Te ette voi olla oikeassa, jos minä olen; asia ei
voi olla kahdella tavalla.

_Punatukkanen nuorukainen_: Mutta raamattu voi!

    ("Nulikka" nauraa -- melua väkijoukossa.)

_Thomas_ (kiinnittäen katseensa "nulikkaan"): Ooh! te ajatte turmiota
kohden. Ja niin minä sanon teille kaikille. Jos te toimitte vastoin
raamattua, niin minä en ole mukananne eikä kukaan Jumalaa pelkäävä
ihminen.

    (Hän astuu alas puhujalavalta. Jago pyrkii lavalle.
    Kuuluu huutoja: "Älä laske sitä ylös!")

_Jago_: Älä laske sitä ylös? Täällä on puhevapaus. (Nousee ylös.)
Minulla ei ole teille paljon sanottavaa. Katsokaa asioita suoraan. Te
olette tulleet tietä näin pitkälle ja nyt tahdotte katkasta matkan. Me
kaikki olemme kulkeneet samalla laivalla ja nyt te tahdotte mentäväksi
kahdella. Me koneenkäyttäjät seisoimme teidän takananne, te olette nyt
valmiit sanomaan meille hyvästit, vai mitä? Jos olisimme tämän
tietäneet ennemmin, me emme olisi eräänä kauniina aamuna teidän
kanssanne lähteneetkään matkaan! Siinä se mitä minulla oli sanomista.
Vanha Thomas ei ole käsittänyt raamattuaan oikein. Jos te taivutte
isännistön tahi Harnessin tahtoon, niin te sysäätte meidät pois --
pelastaaksenne oman nahkanne -- siitä ette pääse minnekään, pojat. Se
on ruma juttu.

    (Hän laskeutuu alas. Hänen puheensa aikana, jossa on ivallinen
    sävy, on väkijoukossa levotonta kiihkoa. Rous astuu eteenpäin ja
    hyppää lavalle. Hänellä on tulinen esiintymistapa. Paheksivaa,
    äreää melua väkijoukosta.)

_Rous_ (puhuen hyvin kiihottuneesti): Minä en ole mikään puhuja,
toverit, mutta mitä minä sanon, se lähtee sydämestä. Minä vetoan teidän
tunteeseenne. Voiko mies istua ja nähdä äitinsä näkevän nälkää? Niin,
voiko?

_Roberts_ (tuijottaen eteensä): Rous!

_Rous_ (katsoen tulisesti häneen): Sim Harness puhui oikein. Olen
muuttanut mieltäni!

_Evans_: Ooh! Muuttanut karvaasi, tarkotat!

    (Joukon valtaa suuri hämmästys.)

_Lewis_ (tiuskasten Rousille): Kas vaan! Mikä sinun pääsi pyörsi?

_Rous_ (puhuen haltioissaan): Hän sanoi oikein. "Tukekaa te meitä", hän
sanoi, "ja me tulemme tukemaan teitä". Tässä juuri olemme tehneet
virheen jo kauan sitte. Ja ketä siitä on syytettävä? (Hän osottaa
Robertsiin.) Tuota miestä! "Ei", hän sanoi, "kukistakaamme ryövärit",
hän sanoi, "kuristakaa, että ei henkikään kule!" Mutta he ovat vielä
kuristamatta, ja se on totta kuin räntättyä. Minä en ole mikään puhuja,
toverit, se on minun lihani ja vereni, joka puhuu, se on minun
sydämeni. (Uhkaavalla, vielä puolittain häveliäällä liikkeellä
Robertsiin.) Ottakaa huomioon minun sanani, hän puhuu teille taas,
mutta älkää kuulko häntä. (Joukko rähisee.) Helvetin tuli on tuon
miehen kielellä. (Robertsin nähdään nauravan.) Sim Harness on oikeassa.
Mitä olemme me ilman liittoa -- kourallisen käpristyneitä lehtiä --
yksi pölläys savua. Minä en ole puhuja, mutta minä sanon: Lopettakaa
tämä! Lopettakaa tämä! Mieluummin kuin jatkatte vaimojen ja lasten
nälkiinnyttämistä.

    (Hyväksymishuudot melkein voittavat vastahuudot.)

_Evans_: Mikä sinusta teki petturin?

_Rous_ (katsahtaen vimmastuneena): Sim Harness tietää mitä hän puhuu.
Valtuuttakaa meidät tekemään sopimus isännistön kanssa. Minä en ole
mikään puhuja -- mutta sen sanon -- lopettakaa tämä synkkä kurjuus!

    (Hän pyöräyttää lakkiaan, keikauttaa päätään ja hyppää alas.
    Joukko taputtaa käsiään ja tunkeilee eteenpäin. Kuuluu huutoja:
    "Riittää!" "Eläköön liitto!" "Eläköön Harness!" Roberts nousee
    äänetönnä lavalle. Hetken hiljaisuus.)

_Seppä_: Me emme tahdo sinua kuulla. Lopeta!

_Henry Rous_: Tule alas!

    (Sellaisten huutojen kaikuessa he syöksyvät lavaa kohden.)

_Evans_ (kiivaasti): Antakaa hänen puhua! Roberts! Roberts!

_Bulgin_ (äristen): Katsokoon etten halkase hänen kalloaan.

    (Roberts silmäilee väkijoukkoa, tutkien heitä katseellaan siksi
    kunnes vähitellen tulee hiljaisuus. Hän alkaa puhua. Yksi
    lotjumiehistä nousee seisomaan.)

_Roberts_: Te ette siis tahdo kuunnella minua? Te kuuntelette
Rousia ja tuota vanhusta, mutta ette minua. Te kuuntelette liiton
lähettilästä Sim Harnessia, joka teitä kohteli niin kauniisti. Ehkä
kuuntelette isännistöäkin Lontoosta? Oo! Te ärhentelette vastaan!
Miksikä? Te suositte heitä hartioillanne, vai mitä? (Bulgin tyrkkii
itseään uhkaavan näköisenä lavalle päin.) Sinä tahdot murskata
leukaluuni, John Bulgin. Anna minun puhua ja murskaa sitten, jos se
sinua huvittaa. (Bulgin seisottuu jurrottaen vaieten.) Olenko minä
valehtelija, pelkuri tahi petturi? Jos minä olisinkin sellainen, niin
te tahtoisitte kuunnella minua. (Hälinä lakkaa ja tulee kuoleman
hiljaisuus.) Onko teissä yhtään, jolla on lakossa vähemmän
voitettavana? Onko teissä yhtään, jolla on ollut enemmän menetettävää.
Onko teissä yhtään, joka lakon aikana on uhrannut kaksikymmentä tuhatta
markkaa? Sanokaa, onko? Kuinka paljon on Thomas menettänyt --
kolmesataa, kaksisataa, vai mitä? Te kuuntelitte häntä, ja mitä oli
hänellä sanottavaa? "Kukaan ei voi luulla", hän sanoi, "että minä en
luottaisi periaatteeseen (purevalla ivalla) -- mutta kun luonto sanoo:
'Ei edemmäksi, se on taistelua luontoa vastaan'." Minä sanon teille,
jos ihminen ei voi sanoa luonnolle: "Masenna minut jos kykenet!" --
(tavallaan haltioissaan) -- niin hänen periaatteensa ovat ainoastaan
vatsassaan. "Oo, mutta", sanoo Thomas, "ihminen tulee olla suora ja
rehellinen, oikeudenmukainen ja armelias sekä paljastaa päänsä luonnon
edessä!" Minä sanon teille, että luonto ei ole suora eikä rehellinen,
eikä liioin sääliväinen. Te, toverit, jotka asutte vuoren toisella
puolella ja menette kotiinne kuoleman uhatessa pimeänä pyryisenä yönä
-- ettekö te taistelemalla raivaa joka askelta tiestänne?
Heittäydyttekö te pitkäksenne luottaen tämän armeliaan luonnon
suojelevaan armoon? Koetelkaa sitä ja tulette pian huomaamaan, kenen
kanssa olette tekemisissä. Ainoastaan tällä tavalla (hän iskee
nyrkillään) -- iskemällä luontoa vasten naamaa voi mies olla mies.
"Taipukaa", sanoo Thomas, "ryömikää polvillanne, hyljätkää mieletön
taistelunne ja, ehkä", hän sanoi, "ehkä teidän vihollisenne heittää
teille murusen."

_Jago_: Ei koskaan.

_Evans_: Kirous niille!

_Thomas_: En ole koskaan niin sanonut.

_Roberts_ (purevasti): Jos ette niin sanonut, oli tarkoitus kuitenkin
sama. Ja mitä sanoitte raamatusta? "Raamattu on vastaan", sanoitte. "Se
on sitä vastaan!" No hyvä, jos raamattu ja luonto kulkee käsikädessä,
on se ensi kerran kuin minä sen kuulen. Tuo nuori mies tuolla (osottaen
Rousia) sanoi, että minulla on helvetin tuli kielelläni. Jos minulla se
olisikin, niin käyttäisin sen kaiken korventaakseni ja tukahduttaakseni
nuo puheet antautumisesta. Antautuminen on pelkurien ja petturien
tehtävää.

_Henry Rous_ (kun George Rous astuu eteenpäin): Mene Georg -- tuki sen
suu!

_Roberts_ (osottaen sormillaan): Pysy siellä George Rous, nyt ei ole
aika ratkaista persoonallisia riitoja. (Rous pysähtyy.) Mutta herra
Simon Harness puhui teille toisellakin tavalla. Me emme ole paljon
herra Harnessille ja liitolle kiitollisuuden velkaa. He sanoivat
meille: "hyljätkää toverinne tahi me hylkäämme teidät". Ja he
hylkäsivät meidät.

_Evans_: Niin tekivät.

_Roberts_: Herra Simon Harness on kyvykäs mies, mutta hän on tullut
liian myöhään. (Hyvin syyttävästi.) Sillä huolimatta siitä mitä herra
Simon Harness sanoo, huolimatta siitä, mitä Thomas, Rous ja huolimatta
siitä mitä täällä läsnäolevat saattavat sanoa -- me olemme taistelussa
jo voittaneet!

    (Joukko pakkautuu lähemmäksi katsoen tarkkaavina ylös.
    Vähemmän katkerasti):

Te olette tunteneet nälän kouristuksen vatsoissanne. Te olette
unhottanut mitä tämä taistelu on ollut. Olen sen selittänyt teille
monta kertaa ja selitän sen vielä kerran. Tämä taistelu on kansan
taistelua verenimijöitä vastaan. Niiden taistelua, jotka kuluttavat
itseään jokaista iskua antaessaan ja jokaisessa hengenvedossa
taistellessaan sitä vastaan, joka heistä on lihonut ja joka paisuu ja
paisuu armeliaan luonnon lain avulla. Se on kapitaali! Se ostaa
ihmisten otsan hien ja heidän aivojensa kidutuksen, itse määräämillään
hinnoilla. Enkö minä tunne tätä? Eikö minun aivojeni työtä ostettu
viidellätoista tuhannella markalla ja eivätkö he ole noilla
viidellätoista tuhannella voittaneet useita miljoonia liikuttamatta
sormeaankaan. Se on sellainen, joka tahtoo ottaa teiltä mahdollisimman
paljon ja antaa mahdollisimman vähän. Se on Kapitaali! Sellainen, joka
tahtoo sanoa "minua surettaa kohtalonne, ystävä-raukat -- teillä on
siitä vaikeat ajat, minä käsitän", mutta ei tahdo luovuttaa puolta
markkaakaan osingostaan teidän asemanne parantamiseksi. Sellainen on
Kapitaali! Sanokaa minulle, että, huolimatta heidän kaikista
loruistaan, onko heissä yhtään, joka tahtoo lisätä tuloveroa köyhien
avustamiseksi kymmenelläkään pennillä. Sellainen on Kapitaali!
Valkonaamanen kivisydäminen hirviö! Te olette saaneet sen polvilleen,
aijotteko herpautua viimesenä hetkenä, pelastaaksenne kurjat ruumiinne
kärsimyksistä. Kun minä menin tänä aamuna noiden Lontoosta tulleiden
ukkojen luokse, katsoin minä aina heidän sydämiensä pohjaan saakka.
Siellä istui yksi heistä herra Scantlebury, meidän syöttämämme
lihakasa: istui siellä kuin koko maailmaa edustaen, oikea perikuva
tämän yhtiön osakkaista, jotka liikuttamatta kieltä tai kättä, kantavat
voitto-osinkoja -- suuri mykkä härkä, joka nousee ainoastaan kun sen
ruokaan kosketaan. Minä katsoin hänen silmiinsä ja näin, että hän
pelkäsi -- pelkäsi itsensä ja osinkojensa vuoksi, pelkäsi palkkionsa
vuoksi, pelkäsi niitä samoja osakkeenomistajia, joita hän edusti. Ja
kaikki he, paitsi yksi, pelkäävät -- kuten lapset, jotka ovat yöllä
joutuneet metsään, säikkyvät jokaista lehden rasahdusta. Minä pyydän
teiltä miehet -- (hän vaikenee ojentaen kättään kunnes on aivan
hiljasta) -- antakaa minulle vapaa valta sanoa heille: "Menkää takasin
Lontooseen. Miehillä ei ole teille mitään myönnettävää." (Hälinää.)
Antakaa minun tehdä näin ja minä vannon, että viikon sisällä on teidän
kaikki vaatimuksenne hyväksytty.

_Evans, Jago ja toiset_: Valtuutetaan! Annetaan vapaa toimivalta!
Hyvä! -- hyvä!

_Roberts_: Me emme taistele ainoastaan tämän lyhyen hetken vuoksi,
(hälinä lakkaa) eikä ainoastaan itsemme vuoksi, omain vähäpätöisten
persoonaimme ja vähäisten tarpeittemme, vaan kaikkien niiden vuoksi,
jotka tulevat elämään meidän jälkeemme. (Hyvin alakuloisesti.) Oo!
miehet -- jos heitä rakastatte, älkää vierittäkö kiveä heidän päälleen,
älkää synkistäkö heiltä taivasta ja älkää antako katkeruuden meren
heidän ylitsensä vuotaa. Heille on siunaukseksi pahinkin, mikä saattaa
minua kohdata, pahinkin mikä saattaa teitä kohdata, eikö niin -- onhan?
Jos me voimme ravistaa pois (kiihkeästi) tuon valkonaamaisen hirviön,
joka verisine huulineen on imenyt meistä elämämme, meidän vaimojemme ja
meidän lastemme elämän, aina maailman alusta alkaen. (Lauhtuneemmin,
mutta mitä suurimmalla voimalla ja painolla.) Jos meillä ei ole miesten
kurssia seisoa sitä silmä silmää vasten, rinta rintaa vasten ja
pakottaa se peräytymään siksi kuin se huutaa armoa, niin se jatkaa yhä
elämämme imemistä ja me saamme aina olla siinä missä me olemme,
(melkein kuiskien) halvempina kuin koirat.

    (Täydellinen hiljaisuus ja Roberts seisoo huojutellen
    vähän ruumistaan, ja katsellen kiihkeästi väkijoukkoa.)

_Evans ja Jago_ (äkkiä): Roberts!

     (Huutoa toistetaan. Joukossa näkyy vähä liikettä ja Madge
     kuljettuaan hinauslaiturin ohitse, pysähtyy puhujalavan
     eteen, katsellen Robertsia, Äkkiä utelias äänettömyys.)

_Roberts_: "Luonto", sanoo tuo vanhus, "taipukaa luonnon edessä". Minä
sanon teille, iskekää nyrkkinne luonnon naamaan -- ja antakaa sen
yrittää pahintaan!

    (Hänen katseensa huomaa Madgen, kulmakarvansa rypistyvät
    ja hän katsoo ulomma.)

_Madge_ (hiljaisella äänellä lähellä puhujalavaa): Teidän vaimonne on
kuolemaisillaan.

    (Roberts tuijottaa Madgeniin kuin puusta pudonneena.)

_Roberts_ (yrittää änkyttää): Kuulkaa -- vastatkaa heille -- vastatkaa
heille --

    (Väkijoukon melu vaijentaa hänet.)

_Thomas_ (astuen eteenpäin): Etkö sinä kuule häntä?

_Roberts_: Mitä sitte?

    (Kuoleman hiljaisuus.)

_Thomas_: Vaimosi, mies!

    (Roberts hätääntyy, sitte tehden liikkeen hän hyppää alas ja
    menee pois hinauslaiturin alitse, miesten antaessa hänelle
    tietä. Seisova lotjamies avaa lyhdyn ja valmistautuu sitä
    sytyttämään. Päivä hämärtyy nopeasti.)

_Madge_: Ei hänen olisi tarvinnut kiirehtiä. Anni Roberts on kuollut.
(Sitte hiljaisuuden vallitessa, kiihtyneenä.) Te olette kuin sokea
koiraparvi! Kuinka monen vaimon annatte vielä kuolla?

    (Joukko vetäytyy taaemmaksi hänestä ja ryhmittyy
    eri ryhmiksi epäröivin, levottomin liikkein.)

    (Madge poistuu sukkelaan hinaussillan alitse. Kuuluu
    hyssytystä kun he katsovat hänen jälkeensä.)

_Lewis_: Siinäpä oli kiukkupussi!

_Bulgin_ (ärhentäen): Minä lyön hänen leukaluunsa palasiksi!

_Green_: Jos minua oltaisi kuultu, ei tuo vaimo rukka --

_Thomas_: Se on Robertsille rangaistus siitä, että asettui raamattua
vastaan. Jo minä sanoin hänelle kuinka tulee käymään.

_Evans_: Sitä enemmän syytä tukea häntä. (Hyväksymistä.) Aijotteko
hyljätä hänet nyt kun häntä on kohdannut onnettomuus? Aijotteko luopua
hänestä nyt kun hän on menettänyt vaimonsa!

    (Joukossa melua ja samaan aikaan hyväksymistä.)

_Rous_ (hypäten lavalle): Menettänyt vaimonsa! Niin! Ettekö näe?
Katsokaa kotejanne, katsokaa omia vaimojanne! Mikä on heidät pelastava?
Teidän kaikkien kodeissa tulee ennen pitkää käymään samoin?

_Lewis_: Niin, kyllä!

_Henry Rous_: Oikein! George on oikeassa!

    (Hyväksymisen ilmauksia.)

_Rous_: Me emme ole sokeita, vaan Roberts. Kuinka kauan seuraatte
häntä?

_Henry Rous, Bulgin, Davies_: Pois kannatus häneltä!

    (Huutoa toistetaan.)

_Evans_ (kiihkeästi): Potkiako maassa makaavaa? Lyötyä?

_Henry Rous_: Tuki sen kita, siellä!

    (Evans nostaa kätensä ylös Bulginin uhatessa. Lotjamies, joka
    on sytyttänyt lyhdyn, pitää sitä ylhäällä päänsä päällä.)

_Rous_ (juosten lavalle): Mikä muu kuin hänen oma sokea itsepäisyytensä
tuotti hänelle tämän. Aijotteko seurata miestä, joka ei tuon paremmin
voi nähdä, mihin hän on menossa?

_Evans_: Hän on menettänyt vaimonsa.

_Rous_: Ja kenen muun syy se on kuin hänen itsensä. Lopettakaa peli
hänen kanssaan, sanon minä, ennen kuin hän on tappanut teidän omat
vaimonne ja äitinne.

_Davies_: Alas Roberts!

_Henry Rous_: Me olemme kuitit hänestä!

_Brown_: Olemme saaneet hänestä jo tarpeeksemme!

_Seppä_: Liiaksikin!

    (Joukko toistaa näitä huutoja, paitsi Evans, Jago ja Green,
    joka näkyy suopeasti väittelevän sepän kanssa.)

_Rous_ (korottaa äänensä hälinän yli): Me teemme sovinnon liiton
kanssa, miehet.

    (Suosion osotuksia.)

_Evans_ (kiivaasti): Rikkurit!

_Bulgin_ (raakamaisesti -- mennen hänen luokseen): Ketä sinä haukut
rikkureiksi, rotta?

    (Evans kohottaa nyrkkinsä, torjuu iskun ja antaa vastaiskun.
    He nyrkkeilevät. Lotjamies pitää ylhäällä lyhtyä, nauttien
    näytelmästä. Vanha Thomas astuu esille ojentaen kätensä.)

_Thomas_: Hävetkää tapellessanne!

    (Seppä, Brown, Lewis ja Punatukkanen nuorukainen vetävät
    Evansin ja Bulginin erilleen. Näyttämö on melkein pimeä.)

Esirippu.



Kolmas näytös.


(Kello on viisi. Underwoodin taiteellisesti kalustetussa
vierailuhuoneessa istuu Enid sohvalla, valmistaen pienen lapsen
vaippaa. Edgar on keskellä huonetta sijaitsevan pyöreän yksijalkasen
pöydän ääressä, pyöritellen pientä rasiaa. Hänen katseensa on
kiinnitetty ruokasaliin johtavaan parioveen.)

_Edgar_ (pannen pois rasian ja vilkaisten kelloaan): Juuri viisi, he
ovat kaikki siellä odottamassa, paitsi Frank. Missä hän on?

_Enid_: Hänen täytyi mennä ales Gasgoyiin, jonkin välikirjan vuoksi.
Tarvitsetteko häntä?

_Edgar_: Ei hän voi auttaa meitä. Tämä on johtokunnan tehtävä.
(Lähestyen ovea, joka on puolittain verholla varjostettu.) Onko isä
huoneessaan?

_Enid_: On.

_Edgar_: Toivoisin hänen pysyvänkin siellä, Enid. (Enid katsoo häneen.)
Tämä on ilkeä tehtävä, iso tyttö.

    (Hän ottaa taas pikku rasian ja pyörittelee sitä.)

_Enid_: Kävin äsken Robertsin luona, Edgar.

_Edgar_: Se ei ollut viisaasti tehty.

_Enid_: Hän suorastaan tappaa vaimonsa.

_Edgar_: Me tapamme, tarkoitat.

_Enid_ (äkkiä): Robertsin _pitäisi_ antaa perään!

_Edgar_: Työmiesten puolustamiseksi voidaan sanoa koko paljon.

_Enid_: Minä en tunne puoliksikaan sitä myötätuntoa heitä kohtaan, mitä
tunsin ennen sinne menoani. He juuri kiihottavat teitä vastaan
luokkavihaa. Anni-rukka näytti arveluttavan huonolta -- tuli uunissa
sammumassa -- eikä mitään hänelle sopivaa syötävää. (Edgar kävelee
edestakasin.) Mutta hän tahtoo Robertsin vuoksi näyttää terveeltä. Kun
näkee tämän kurjuuden ja tuntee, ettei voi sitä auttaa, niin ei auta
muuta kuin sulkea silmänsä koko näytelmältä.

_Edgar_: Jos voi sen tehdä.

_Enid_: Kun minä menin sinne, olin minä kokonaan heidän puolellaan,
mutta heti sinne päästyäni aloin tuntea aivan toista. Kun ihmiset
puhuvat myötätuntoisuudesta työväenluokkaa kohtaan, eivät he tiedä mitä
merkitsee yrittää sitä käytännössä toteuttaa. Se näyttää toivottomalta.

_Edgar_: Ah! niin kyllä.

_Enid_: On kauheata jatkaa taistelua miesten jouduttua siihen asemaan.
Toivoisin, että isä tekisi myönnytyksiä.

_Edgar_: Hän ei tahdo. (Synkästi.) Se on hänelle kuin uskontoa.
Kirottua! Minä tiedän mitä on tulossa! He äänestävät hänet kumoon.

_Enid_: He eivät uskalla!

_Edgar_: Uskaltavat -- he ovat kiukuissaan.

_Enid_ (pahoillaan): Hän ei sitä kestäisi.

_Edgar_ (olkapäitään kohottaen): Siskoseni, jos sinä häviät
äänestyksessä, niin saat sinä sen luvan kestää.

_Enid_: Oh! (Hän nousee hätääntyneenä.) Mutta eroaisiko hän?

_Edgar_: Tietysti! Se koskee hänen sydänjuuriinsa.

_Enid_: Mutta hän _on niin kiintynyt tähän yhtiöön_, Edgar! Hänelle ei
jäisi enää mitään jälelle! Se olisi kauheaa! (Edgar nytkäyttää
olkapäitään.) Oh! Edgar, hän on jo niin vanha. Sinä et saa antaa heidän
sitä tehdä!

_Edgar_ (salaten tunteidensa puhkeamista.) Minun myötätuntoni tässä
lakossa on kokonaan työmiesten puolella.

_Enid_: Hän on ollut puheenjohtajana yhtiössä yli kolmekymmentä vuotta.
Hän on perustanut koko laitoksen. Ja ajattele niitä huonoja aikoja
joita yhtiöllä on ollut ja juuri hän on aina vienyt yhtiön niistä läpi.
Oh, Edgar, sinun täytyy --

_Edgar_: Mitä sinä tahdot oikein? Äsken juuri sanoit toivovasi hänen
tekevän myönnytyksiä. Tämä ei ole leikinasia, Enid.

_Enid_ (kiihkeästi): Ei, se ei ole minulle leikinasia, että isä on
vaarassa menettää kaiken, mistä hän elämässään pitää. Jos hän ei myönny
ja hänet äänestetään kumoon, murtaa se kerrassaan hänet!

_Edgar_: Etkö sinä sanonut, että työväen vuoksi on kauheaa tällä
tavalla jatkaa?

_Enid_: Mutta etkö sinä voi nähdä, Edgar, isä ei sitä jaksa koskaan
kestää. Sinun täytyy heidät jollakin keinoin estää. Toiset pelkäävät
häntä. Jos sinä kannatat häntä --

_Edgar_ (pannen kätensä otsalleen): Vastoin minun omaa vakaumustani --
ja sinun. Siitä hetkestä kun se rupeaa itseämme kouristamaan --

_Enid_: Sehän ei koske itseämme, se koskee isää!

_Edgar_: Itseämme tahi omaisiamme, asia on sama.

_Enid_ (närkästyen): Vaikka sinä et sitä ota vakavalta kannalta,
otan minä.

_Edgar_: Minä pidän hänestä yhtä paljon kuin sinäkin. Sillä ei ole
tässä asiassa mitään tekemistä.

_Enid_: Me emme voi puhua työmiesten kohtalosta muuten kuin
arvailemalla. Mutta isä voi saada halvauksen milloin tahansa. Tahdotko
väittää, että hän ei ole sinulle muuta kuin --

_Edgar_: Tietysti hän on.

_Enid_: No sitte minä en sinua ymmärrä.

_Edgar_: Hm!

_Enid_: Jos se olisi itsemme vuoksi, se olisi aivan toista, mutta
meidän oman isämme! Sinä et näytä käsittävän.

_Edgar_: Käsitän täydellisesti.

_Enid_: Sinun ensimäinen velvollisuutesi on pelastaa hänet.

_Edgar_: En luule niin.

_Enid_ (rukoilevasti): Oo, Edgar! Se on hänen ainoa elämäntehtävänsä,
mikä hänellä on jälellä. Se olisi hänelle kuoleman isku!

_Edgar_ (hilliten liikutustaan): Tiedän sen.

_Enid_: Lupaa!

_Edgar_: Teen minkä voin.

    (Hän kääntyy parioville. Verhottu ovi avautuu ja
    Anthony tulee. Edgar avaa pariovet ja menee.)

    (Scantleburyn ääni kuuluu heikosti: "Yli viiden; me emme
    tästä selviä koskaan -- saa vielä syödä toisen päivällisen
    tuossa hotellissa!" Ovi suletaan. Anthony kävelee eteenpäin.)

_Anthony_: Sinä olet ollut Robertsin luona, kuulin.

_Enid_: Kyllä.

_Anthony_: Tiedätkö mitä on yrittää rakentaa siltaa sellaisen kuilun
yli? (Enid panee työnsä pikku pöydälle ja katsoo häneen.) Samaa kuin
yrittää juoda meri tyhjäksi.

_Enid_: Ei ole.

_Anthony_: Sinä luulet hansikoituine käsinesi voivan parantaa
aikakauden ristiriidat.

    (Menee eteenpäin.)

_Enid_: Isä! (Anthony pysähtyy parioville.) Ajattelen ainoastaan sinua!

_Anthony_ (leppeämmin): Voin itse pitää huolta itsestäni, lapseni.

_Enid_: Oletko ajatellut, mitä tapahtuu jos joudut tuolla -- (osottaa
ovelle) häviölle?

_Anthony_: En aijo joutua.

_Enid_: Oh! Isä, älä anna heille siihen tilaisuutta. Sinä et ole terve;
tarvitseeko sinun lainkaan mennä kokoukseen?

_Anthony_ (jäykästi hymyillen): Jänistäisinkö?

_Enid_: Mutta he äänestävät sinut kumoon.

_Anthony_ (tarttuen oven kahvaan): Sepähän nähdään!

_Enid_: Minä pyydän, isä! (Anthony katsoo häneen leppeästi.) Etkö
tahdo?

    (Anthony ravistaa päätään. Hän avaa oven. Kuuluu puheen sopotusta.)

_Scantlebury_: Voiko vielä puoli seitsemän junalla mentyä saada
päivällistä?

_Tench_: Ei, en usko sitä, herra.

_Wilder_: No niin, sanon sen suoraan, että minä olen saanut tästä jo
tarpeekseni.

_Edgar_ (terävästi): Mitä?

    (Keskustelu lakkaa. Anthony menee sulkien ovet takanaan. Enid
    juoksee ovelle epätoivosin elein, tarttuu kahvaan ja aikoo
    kääntää auki. Menee sitte uunin luokse ja naputtaa jalkaansa.
    Äkkiä soittaa kelloa. Frost tulee eteisestä.)

_Frost_: Mitä, rouva?

_Enid_: Kun työmiehet tulevat, Frost, käskekää heidät tänne. Eteinen
on kylmä.

_Frost_: Voisinhan viedä heidät kyökin puolelle, rouva.

_Enid_: Ei. Minä en tahdo loukata heitä. He ovat niin arkatuntoisia.

_Frost_: Niin, rouva. (Äänettömyys.) Suokaa anteeksi, mutta herra
Anthony ei ole syönyt koko päivänä mitään.

_Enid_: Tiedän sen, Frost.

_Frost_: Ei muuta kuin juonut kaksi whiskyä ja soodaa, rouva.

_Enid_: Oh, ette olisi saanut antaa hänelle sitä.

_Frost_ (vakavana): Herra Anthony on vähän sairas, rouva. Hän ei ole
kuten nuorempana, jolloin tiesi mikä hänelle sopi. Hän tahtoo pitää
oman päänsä.

_Enid_: Niin kai me kaikki tahdomme, luullakseni.

_Frost_: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta.
Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle
ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat,
olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi
hyvin hyvää hänelle, rouva.

    (Enid puistaa päätään.)

Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen
itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina
jälestäpäin siitä pahoillani.

_Enid_ (hymyillen): Oletteko te koskaan kiivastunut Frost?

_Frost_: Kyllä, rouva. Oh! toisinaan hyvinkin kiivastunut.

_Enid_: Minä en ole koskaan nähnyt.

_Frost_ (tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu
levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä,
kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua
nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään.
Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) --
näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki
on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi.
"Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta
lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri
tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän
sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo
kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle:
"Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä
huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän
anteeksi, rouva, että näin puhun.

_Enid_ (kävellen parioville ja kuunnellen): Tunnetteko tuota Robertsia,
Frost?

_Frost_: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun
näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.

_Enid_ (pysähtyen): Niinkö?

_Frost_: Hän ei ole noita tavallisia vaarattomia sosialisteja. Hän on
voimakas -- hänen sisässään liekehtii tuli. Sellainen, jota minä kutsun
"persoonallisuudeksi". Ihmisellä saattaa olla mitä mielipiteitä
tahansa, niin kauan kun hän ei ole persoonallinen, ei hänestä ole
vaaraa, mutta kun hän on sitä, ei hän ole vaaratoin.

_Enid_: Isälläni luulen olevan saman käsityksen Robertsista.

_Frost_: Epäilemättä, rouva, herra Anthony tuntee häntä kohtaan
vastenmielisyyttä. (Enid katsoo häneen terävästi, mutta huomattuaan
hänet aivan vakavaksi, seisoo purren huultaan ja katsoo parioville.) Se
on vaan taistelua noiden kahden välillä. Minä en lainkaan suvaitse
Robertsia, siitä päättäen mitä olen kuullut, hän on vaan tavallinen
työmies kuten ne toisetkin. Jos hän ei olisi tehnyt tuota keksintöä, ei
hän olisi kummempi kuin nuo toisetkaan. Veljeni keksi uuden
kääntöpöydän -- kukaan ei siitä antanut _hänelle_ mitään ja nyt se on
käytännössä kaikkialla. (Enid lähenee pariovia.) Niitä on ihmisiä,
jotka eivät koskaan anna anteeksi maailmalle sitä, etteivät ole
syntyneet herroiksi. Mitä minä sanon on -- ei kukaan, joka on kunnon
mies, katso alas toiseen, sentähden, että hän sattuu olemaan astetta
tai paria häntä ylempänä, enemmän kuin jos hän olisi astetta tahi paria
alempana.

_Enid_ (hiukan kärsimättömästi): Niin, kyllä tiedän Frost, ei
tietenkään. Olkaa hyvä ja menkää kysymään tahtovatko he teetä. Sanokaa,
että minä lähetin.

_Frost_: Kyllä, rouva.

    (Hän avaa hiljaa oven ja menee sisään. Kuuluu hetkisen
    vakavaa, jotenkin vihaista puhetta.)

_Wilder_: Minä en ole kanssanne yhtä mieltä. Wanklin: Tämä on jo ollut
esillä kymmeniä kertoja.

_Edgar_ (kärsimättömästi): No niin, mitä ehdotatte?

_Scantlebury_: Niin, mitä isänne sanoo? -- Teetäkö? Ei minulle, ei
minulle!

_Wanklin_: Mikäli minä käsitän, puheenjohtaja sanoo, että -- -- --

    (Frost palaa sulkien oven.)

_Enid_ (kulkien ovelta): Eivätkö he tahdo teetä, Frost?

    (Hän menee pikkupöydän ääreen ja katselee liikkumattomana
    lapsen vaippaa. Palvelijatar tulee eteisestä.)

_Palvelijatar_: Joku neiti Thomas, rouva.

_Enid_ (nostaen päätään): Thomas? Kuka neiti Thomas -- tarkotatko --?

_Palvelijatar_: Kyllä, rouva.

_Enid_ (hämmästyneenä): Ooh! Missä hän on?

_Palvelijatar_: Eteisessä.

_Enid_: Minä en tahdo -- (epäröi.)

_Frost_: Ilmoitanko minä hänelle, rouva?

_Enid_: Minä tulen ulos. Ei, käske hänet tänne, Ellen.

    (Palvelijatar ja Frost poistuvat. Enid puristaen huuliaan istuu
    pikkupöydän ääreen, kiinnittäen katseensa lapsen vaippaan.
    Palvelijatar laskee Madge Thomasin sisään ja menee ulos.
    Madge seisoo ovensuussa.)

_Enid_: Tulkaa sisään. Mikä nyt? Miksi olette tullut, sanokaa?

_Madge_: Sanomaan rouva Robertsin pyynnön.

_Enid_: Pyynnön? Niin.

_Madge_: Hän pyytää teitä pitämään huolta äidistään.

_Enid_: Minä en ymmärrä.

_Madge_ (synkästi): Se oli pyyntönsä?

_Enid_: Mutta -- mitä -- miksi?

_Madge_: Anni Roberts on kuollut.

    (Äänettömyys.)

_Enid_ (kauhistuneena): Mutta siitä on vasta vähän yli tunnin kun minä
näin hänet.

_Madge_: Vilusta ja nälästä.

_Enid_ (nousten): Oh! se ei ole totta! sen onnettoman sydän. Miksi
minuun noin katsotte? Minä yritin auttaa häntä.

_Madge_ (hillityllä julmuudella): Luulin tiedon teitä miellyttävän.

_Enid_ (tuskallisesti): Tuo on kerrassaan väärin! Ettekö näe, että minä
tahdon auttaa teitä kaikkia?

_Madge_: Minä en koskaan ole pahottanut ketään, joka ei ole minua ensin
loukannut.

_Enid_ (kylmästi): Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Miksi puhutte
minulle tuolla tavalla?

_Madge_ (hyvin katkerasti ja ankarasti): Te tulitte luoksemme
yltäkylläisyydestänne meitä urkkimaan! Viikko vielä, nälkää, sitä te
tahdotte!

_Enid_ (seisoen hänen edessään): Älkää puhuko joutavia!

_Madge_: Näin hänen kuolevan. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset.

_Enid_ (surkutellen): Oh! miksi ei hän sallinut minun auttaa itseään?
Se on niin mieletöntä ylpeyttä!

_Madge_: Ylpeys on parempi kuin mikään muu pitämään ruumiin lämpösenä.

_Enid_ (tuskallisesti): Minä en tahdo puhua kanssanne! Mistä te
tiedätte sanoa mitä minä tunnen? Se ei ole minun vikani, että minä olen
syntynyt parempaan asemaan kun te.

_Madge_: Emme me tahdo teidän rahojanne.

_Enid_: Te ette ymmärrä, ettekä tahdokaan ymmärtää; olkaa hyvä ja
poistukaa!

_Madge_ (vihaisesti): Te olette tappanut hänet, kaikista teidän
kauniista sanoistanne huolimatta, te ja teidän isänne.

_Enid_ (vihastuneesti ja liikutettuna): Tuo on katalaa. Isäni itse
kärsii näännyksiin asti tästä onnettomasta lakosta.

_Madge_ (salaisesti riemuiten): Sanokaa sitte hänelle, että rouva
Roberts on kuollut. Se parantaa hänet.

_Enid_: Menkää tiehenne!

_Madge_: On onni, ettei hänellä ole ollut lapsia niin kuin teillä.

    (Hän astuu äkkiä ketterästi Enidiin päin, kiinnittäen katseensa
    pöydällä olevaan lapsen vaippaan. Enid sieppaa sen kuten se
    olisi itse lapsi. He seisovat askeleen päässä toisistaan vaihtaen
    katseita.)

_Madge_ (osottaen vaippaa hiukan hymyillen): Ah! Se kai pisti.

    (Enid itkuun purskahtamaisillaan ojentaa lapsen vaippaa.)

_Enid_: Menkää tiehenne!

_Madge_: Olen toimittanut teille asiani.

    (Hän kääntyy ja menee eteiseen. Enid, oltuaan liikkumatta
    siksi kun hän poistuu, vaipuu pöytää vasten, taivuttaen
    päänsä lapsen vaipan yli, jota hän vielä puristaa. Ruokasalin
    ovi avautuu ja Anthony tulee hitaasti sisään. Hän kulkee
    tyttärensä ohi ja laskeutuu nojatuoliin. Hän on hyvin
    kiihtynyt.)

_Enid_ (salaten liikutustaan -- uteliaasti): Mitä nyt isä? (Anthony
tekee liikkeen, mutta ei vastaa.) Kuka se oli?

    (Anthony ei vastaa. Enid menee parioville päin ja kohtaa
    Edgarin. He puhuvat keskenään hiljaisella äänellä.)

_Enid_. Mitä on tapahtunut, Edgar?

_Edgar_: Tuo Wilder! Menee persoonallisuuksiin! Hän suorastaan herjasi.

_Enid_: Mitä hän sanoi?

_Edgar_: Sanoi että isä on liian vanha ja heikko käsittämään mitä hän
tekee. Isä vastaa viittä hänen kalttaistaan.

_Enid_: Tietysti vastaa.

    (He katsovat Anthonyhin. Ovi avautuu enemmän ja Wanklin
    tulee Scantleburyn seuraamana.)

_Scantlebury_ (hölmistyneenä): Minä en pidä tällaisista kohtauksista!

_Wanklin_ (mennen eteenpäin): Tulkaa, puheenjohtaja! Wilder pyytää
teiltä anteeksi. Mies ei voi tehdä enempää.

    (Wilder tulee Tenchin seuraamana ja menee Anthonyn luokse.)

_Wilder_ (kömpelösti): Peruutan sanani, herra. Olen pahoillani.

    (Anthony nyökäyttää hänelle.)

_Enid_: Te ette ole päässeet päätökseen, herra Wanklin?

    (Wanklin pudistaa päätään.)

_Wanklin_: Me olemme kaikki täällä, puheenjohtaja. Mitä sanotte?
Jatkammeko täällä asian käsittelyä vai menemmekö takasin toiseen
huoneeseen?

_Scantlebury_: Niin, niin, jatkakaamme vaan. Meidän täytyy päästä
johonkin ratkaisuun.

    (Hän pyörähtää pienemmältä tuolilta ja istuutuu äkkiä isompaan,
    huokaisten tyytyväisenä. Wilder ja Wanklin istuutuvat myöskin
    ja Tench vetäen suoraselkäisen tuolin lähelle puheenjohtajaa,
    istuu sen reunalle muistikirja ja kynä kädessään.)

_Enid_ (kuiskaten): Minulla on sinulle vähän puhumista, Edgar.

    (He menevät pariovista.)

_Wanklin_: Tosiaankin, puheenjohtaja, meillä ei ole vähääkään hyötyä
itsemme tyynnyttämisestä väärillä luuloilla. Jos tätä lakkoa ei saada
lopetettua ennen yhtiökokousta, niin osakkeenomistajat varmasti
ryvettävät meitä rapakossa.

_Scantlebury_ (hätkähtäen): Mitä -- mitä niin?

_Wanklin_: Tiedän sen varmasti.

_Anthony_: Tehkööt sen!

_Wilder_: Ja joutua erotetuiksi.

_Wanklin_ (Anthonylle): Minä en pelkää uhrautua periaatteen vuoksi,
johon minä uskon, mutta en tahdo tulla korvennetuksi jonkun toisen
henkilön periaatteiden vuoksi.

_Scantlebury_: Hyvin järkevää -- se teidän täytyy huomata,
puheenjohtaja.

_Anthony_: Me olemme toisten työnantajain vuoksi velvolliset pysymään
lujina.

_Wanklin_: Silläkin on rajansa.

_Anthony_: Te kaikki olitte alussa täynnä taisteluintoa.

_Scantlebury_ (tavallaan vaikeroiden): Me luulimme työmiesten taipuvan,
mutta he -- eivät ole.

_Anthony_: He tulevat taipumaan!

_Wilder_ (nousee ja kävelee edestakasin): Minä en tahdo pilata
liikemiesmainettani ainoastaan siitä hyvästä, että saataisiin työmiehet
nälkiinnytettyä. (Melkein itkien.) Minä en voi tehdä sitä. Kuinka
saatamme astua osakkeenomistajain eteen asiain tällä kannalla ollen?

_Scantlebury_: Niin, niin -- niin, niin!

_Wilder_ (huojutellen itseään): Jos luullaan minun sanovan heille, että
minä olen menettänyt teidän puolitoista miljoonaa markkaanne ja
kernaammin kuin masennan ylpeyttäni, menetän teidän muunkin
omaisuutenne -- (katsoen Anthonyhin) se on -- se on luonnotonta! Minä
en tahdo toimia teitä vastaan, herra --

_Wanklin_ (houkutellen): Kuulkaa, puheenjohtaja, meillä ei ole vapaat
kädet. Me olemme osa koneesta. Meidän ainoa tehtävämme on katsoa, että
yhtiö ansaitsee niin paljon voittoa kuin suinkin on mahdollista
asettamatta sen turvallisuutta vaaraan. Jos te syytätte minua
periaatteiden puutteesta, sanon: että me olemme uskottuja miehiä. Järki
sanoo, että me emme voi koskaan palkkojen säästöillä saada takasin
sitä, mitä tämän taistelun jatkamisella menetämme -- suoraan puhuen,
puheenjohtaja, meidän täytyy se saada loppumaan mahdollisimman
edullisilla ehdoilla.

_Anthony_: Ei.

    (Vallitsee hetken alakuloinen äänettömyys.)

_Wilder_: Siinä sitä taas ollaan pääsemättömissä. (Antaen epätoivoisena
kätensä vaipua.) Näin en minä koskaan pääse lähtemään Espanian
matkalle!

_Wanklin_ (hiukan pistävästi): Katsokaa voittonne seurauksia,
puheenjohtaja?

_Wilder_ (tunteellisesti): Vaimoni on _kipeä!_

_Scantlebury_: Voi, voi! Älkää nyt!

_Wilder_: Jollen minä saa vietyä häntä pois tästä kylmästä ilmanalasta
en voi vastata seurauksista.

    (Edgar tulee pariovesta hyvin vakavan näköisenä.)

_Edgar_ (isälleen): Oletko kuullut tätä? Rouva Roberts on kuollut!
(Jokainen tuijottaa häneen kuin yrittäisivät arvioida uutisen
tärkeyttä.) Enid näki hänet tänään iltapäivällä, hänellä ei ollut
hiiliä, ei ruokaa, eikä mitään. Jo riittää!

    (Äänettömyys. Jokainen välttelee toistensa katseita,
    paitsi Anthony, joka katsoo tuimasti poikaansa.)

_Scantlebury_: Ettehän otaksu, että me olisimme voineet onnettomuutta
estää?

_Wilder_ (kiivaasti): Vaimo oli terveydeltään heikko. Kukaan ei voi
sanoa, että siinä on meidän syytämme. Ainakaan -- ei minun.

_Edgar_ (kiihkeästi): Minä sanon että me olemme kaikki syypäät.

_Anthony_: Sota on sotaa!

_Edgar_: Ei naisia vastaan!

_Wanklin_: Ei ole harvinaista, että naiset saavat kantaa suuremmat
kärsimykset.

_Edgar_: Jos tiesimme sen, sitä enemmän on vastuunalaisuutta
hartioillamme.

_Anthony_: Tämä ei ole mitään puoskarien tehtävää.

_Edgar_: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä
ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.

_Wilder_: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään -- tuo vapaamielinen
lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa -- saattepa nähdä!
He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen
vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.

_Edgar_: Te ette voi. Ei kukaan meistä voi.

_Scantlebury_ (lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä
protesteeraan tätä vastaan. -- -- --

_Edgar_: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta
tosiasioita.

_Anthony_: Jo riittää.

_Edgar_ (katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki
mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se
hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin,
tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee --
niin -- se on kirottua!

    (Scantlebury nousee tuoliltaan.)

En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista,
mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta.
Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En
välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan
jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.

    (Kaikki, paitsi Anthony, seisovat. Anthony istuu pidellen
    käsillään tuolistaan ja tuijottaen poikaansa.)

_Scantlebury_: Minä en -- minä en pidä siitä tavasta, jolla te asiaa
käsittelette, nuori herra.

_Wanklin_: Te ammutte paljon yli maalin.

_Wilder_: Niin minäkin luulen!

_Edgar_ (hillittömästi): Asiain kaunistelemisesta ei ole mitään hyötyä!
Jos te tahdotte vaimojen kuolemat hartioillenne -- minä en!

_Scantlebury_: So, so, nuorimies.

_Wilder_: Meidän hartioillemme? Ei minun, minä en sitä tahdo!

_Edgar_: Meitä on viisi jäsentä johtokunnassa. Jos meitä neljä on ollut
sitä vastaan, miksi annoimme asioiden ajella noin pitkälle. Te tiedätte
vallan hyvin miksi -- koska luulimme saavamme miehet nälällä
taivutettua. No niin, kaikki mitä olemme voittaneet, on yhden vaimon
nälkäkuolema.

_Scantlebury_ (hermostuneena, melkein itkien): Minä protesteeraan, minä
protesteeraan! Minä olen inhimillinen mies -- kaikki olemme
inhimillisiä!

_Edgar_ (pilkallisesti): Meidän inhimillisyydessämme ei ole mitään
vikaa. Ainoastaan käsityskyvyssämme, hra Scantlebury.

_Wilder_: Joutavia. Minun käsityskykyni on yhtä hyvä kuin teidänkin.

_Edgar_: Jos niin on, niin silloin se ei ole kyllin hyvä.

_Wilder_: Minä näin jo edeltäpäin tämän.

_Edgar_: Miksi ette sitte asettunut vastaan!

_Wilder_: Paljonkohan siitä olisi ollut apua.

    (Katsoo Anthonyhin.)

_Edgar_: Jos te ja minä ja jokainen meistä täällä, joka sanoo, että
hänen käsityskykynsä on niin hyvä --

_Scantlebury_ (hätäisesti): En minä ole koskaan sitä sanonut.

_Edgar_ (Scantleburystä välittämättä): Olisimme olleet vastaan, niin
lakko olisi loppunut aikoja sitten, eikä tuo onneton nainen olisi
tullut tuolla tavalla hengiltä kuristetuksi. Ja kaikesta päättäen voi
sanoa, että saattaa olla vielä kymmeniä toisia vaimoja nälkään
nääntymässä.

_Scantlebury_: Jumalan tähden, herra, älkää käyttäkö tuota sanaa
johtokunnan ko-ko-uksessa -- se on -- se on hirvittävää.

_Edgar_: Minä käytän sitä, herra Scantlebury.

_Scantlebury_: Sitte minä en kuuntele teitä. En kuuntele! Se piinaa
minua.

    (Hän tukkii korvansa.)

_Wanklin_: Kukaan meistä, paitsi isänne, ei ole sovintoa vastaan.

_Edgar_: Olen varma, että jos osakkeenomistajat tietäisivät --

_Wanklin_: Ettehän luule heidän käsityskykynsä olevan yhtään paremman
kuin meidän. Jollain naisella sattuu olemaan heikko sydän --

_Edgar_: Tällainen taistelu etsii jokaisesta heikot paikat.
Jokainen lapsikin sen tietää. Jollei oltaisi harjotettu tällaista
kuristusmenettelyä, ei hänen olisi tarvinnut tuolla tavalla kuolla. Ja
eikä olisi olemassa kaikkea tuota kurjuutta, jonka jokainen, joka ei
ole hullu, näkee vallitsevan.

    (Anthony on koko edellisen ajan katsellut poikaansa. Hän
    liikahtaa noustakseen, mutta jää paikoilleen, kun Edgar jatkaa.)

Minä en puolusta työmiehiä, tahi itseäni tahi ketään.

_Wanklin_: Saisi riittää jo. Ruumiinavauksessa läsnäolevat
puolueettomat sääliväiset valamiehet saattavat puhua joitain hyvin
ilkeitä juttuja. Me emme saa jättää huomioonottamatta asemaamme.

_Scantlebury_ (yhä tukkien korviaan): Ruumiinavaus, valamiehistö! Ei,
ei, eihän se ole sellainen asia?

_Edgar_: Minä olen saanut tarpeekseni pelkuruudesta.

_Wanklin_: Pelkuruus on vastenmielinen sana, herra Edgar Anthony. Se
näyttäisi juuri pelkäämiseltä, jos me yhtäkkiä tällaisen tapauksen
satuttua hyväksyisimme miesten vaatimukset. Meidän täytyy olla
varovaisia.

_Wilder_: Tietysti meidän täytyy. Meillä ei ole mitään varmuutta tästä
asiasta, ainoastaan huhua. Oikea menettely on antaa koko juttu meidän
puolestamme Harnessin käsiin. Se on luonnollista ja siihen me
lopultakin tullaan.

_Scantlebury_ (arvokkaasti): Aivan niin! (Kääntyen Edgariin.) Ja teille
nuori herra, minä en voi kyllin ilmaista minun -- minun paheksumistani,
siitä tavasta, jolla te olette käsitelleet asiaa. Teidän tulisi
peruuttaa sananne. Puhua nälkiinnyttämisestä, puhua pelkuruudesta!
Arvailla meidän näkökantojamme! Lukuunottamatta omaa isäänne olemme
kaikki myöntäneet, että ainoa menettelytapa on on hyvä tahto -- se on
säädytöntä, se on mitä suurinta vääristelyä -- ja kaikki mitä voin
sanoa, se on -- se on, minua piinaa --

    (Hän panee kätensä naamalleen.)

Edgar (jäykästi): Minä en peruuta mitään.

    (Hän aikoo sanoa jotakin kun Scantlebury taas tukkii korvansa.
    Tench tekee torjuvan liikkeen muistikirjallaan. Kaikki huomaavat
    joutuneensa pois järjestyksestä ja palaavat istuimilleen. Edgar
    yksin jää seisomaan.)

_Wilder_ (kuin koettaisi jotakin haihduttaa mielestään): Minä en välitä
vähääkään siitä, mitä nuori herra Anthony sanoi. Ruumiinavaus ja
valamiehistö! Se ajatus on mieletön. Minä -- minä ehdotan
puheenjohtajan äänestettäväksi tämän: Että työriita jätetään heti hra
Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna esittämiensä
ehdotusten mukaan. Kannattaako tätä kukaan.

    (Tench kirjottaa)

_Wanklin_: Minä kannatan.

_Wilder_: Hyvä; sitte minä pyydän puheenjohtajan esittämään sen
johtokunnan äänestettäväksi.

_Anthony_ (raskaasti huokaisten -- hitaasti): Me olemme joutuneet
hyökkäyksen alaisiksi. (Katsoen ivallisen ylenkatseellisesti Wilderiin
ja Scantleburyyn.) Minä otan sen omille hartioilleni. Minulla on ikää
76 vuotta. Olen ollut esimiehenä tässä yhtiössä sen perustamisesta
lähtien, kolmekymmentäkaksi vuotta. Olen ollut tässä hyvinä ja huonoina
aikoina. Minun toimintani alkoi yhtiössä sinä vuonna kun tämä nuori
mies syntyi.

    (Edgar painaa päänsä alas. Anthony pidellen tuolistaan jatkaa.)

Olen ollut tekemisissä "miesten" kanssa jo viisikymmentä vuotta. Olen
aina seisonut heitä vastaan. En koskaan ole vielä joutunut häviölle.
Olen tämän yhtiön puolesta taistellut työväkeä vastaan neljä kertaa ja
neljä kertaa olen heidät kukistanut. On sanottu, etten ole enää sama
mies kuin ennen. (Katsoo Wilderiin.) Miten sen laita lieneekään, on
minussa kuitenkin kyllin miestä pysymään tykkieni ääressä.

    (Äänensä paisuu. Johtokunnan jäsenet, kukin tavallaan
    osottavat hänen sanojensa vaikutuksen heihin.)

Työväkeä on kohdeltu oikeuden mukaisesti, heillä on ollut kohtuulliset
palkat, me olemme aina olleet valmiit kuulemaan heidän valituksiaan. On
sanottu, että ajat ovat muuttuneet; jos ovatkin, en minä ole muuttunut
niiden mukana. Enkä tahdokaan. On sanottu, että herrat ja työmiehet
ovat tasa-arvoisia! Mahdotonta! Talossa voi olla ainoastaan yksi herra!
Missä kaksi ihmistä joutuu yhteen, parempi on hallitseva. On sanottu,
että pääomalla ja työllä ovat edut yhteiset. Mahdotonta! Niiden edut
ovat toisistaan kaukana kuin itä lännestä. On sanottu, että johtokunta
on ainoastaan osa koneesta. Mahdotonta! Me olemme kone, sen aivot ja
vieterit. Meidän on johdettava ja päätettävä, mitä on tehtävä ja
tehtävä se pelkäämättä ja suosiota tavottelematta. Peljätä työmiehiä!
Peljätä osakkeenomistajia! Peljätä omaa varjoamme! Ennen kuin minä
sellaiseksi tulen, toivon kuolevani.

    (Hän pysähtyy ja kohdattuaan poikansa katseen jatkaa.)

On ainoastaan yksi tapa, jolla voi kohdella "miehiä" -- rautaisella
kädellä. Nuo puolinaiset ja puolinaiset kaupat ja tämän aikakauden
puolinaiset ja puolinaiset tavat, ovat kaikki nämä meille aiheuttaneet.
Tunteellisuus ja hellyys, niitä epäilemättä tämä nuori mies kutsuu
yhteiskunnalliseksi menettelytavakseen. Ette voi leivästä syödä ja
säilyttää sitä! Tuo keskiluokan tunteellisuus, tahi sosialismi, tahi
mitä se lieneekään, on mätää. Herrat ovat herroja, työmiehet työmiehiä.
Myöntykää yhteen vaatimukseen ja he esittävät kymmenen. He ovat
(hymyilee jurosti) kuten Oliver Twist, tahtovat yhä enemmän. Jos minä
olisin heidän asemassaan, olisin minä samallainen. Mutta minä en ole
heidän asemassaan. Huomatkaa minun sanani. Jonakin kauniina aamuna kun
olette antaneet perään täällä ja antaneet perään tuolla -- huomaatte
te, että olette kaivaneet maan jalkojenne alta ja olette syvällä
suossa, häviön partaalla; ja teidän kanssanne ovat rehkimässä tuossa
suossa juuri ne samat miehet, joiden vaatimuksiin olitte suostuneet.
Minua on syytetty itsevaltiaaksi tyranniksi, joka ajattelen vain omaa
ylpeyttäni -- mutta minä ajattelen tämän maan tulevaisuutta, jota
uhkaavat kansan kapinat, roskajoukon hallitus ja monet muut seuraukset,
joita kaikkia en voi arvatakaan. Jos minä vain jollakin tavalla avustan
niiden valtaanpääsyä, häpeän minä katsoa tovereitani silmiin.

    (Anthony tuijottaa eteensä. Vallitsee täydellinen hiljaisuus.
    Frost tulee eteisestä, kaikki, paitsi Anthony, katsovat
    häneen levottomasti.)

_Frost_ (isännälleen): Miehet ovat täällä, herra. (Anthony tekee
poiskäskevän liikkeen.) Tuonko heidät sisään!

_Anthony_: Odota! (Frost menee ulos, Anthony kääntyy poikaansa päin.)
Minä tulen nyt siihen hyökkäykseen, joka on tehty minua vastaan. (Edgar
anteeksipyytävän liikkeen tehtyään, on liikkumatonna, pää vähän alas
vaipuneena.) Yksi vaimo on kuollut. Minulle on sanottu, että hänen
verensä on minun vastuullani; minulle on sanottu, että minun
vastuullani on toistenkin, naisten ja lasten nälkiintyminen ja
kärsimykset.

_Edgar_: Minä sanoin "meidän vastuullamme", puheenjohtaja.

_Anthony_: Se on samaa. (Hänen äänensä yhä painuu ja tunteensa käyvät
yhä huomattavimmiksi.) Minä en käsitä, että minun vastustajaini
kärsimykset rehellisessä taistelussa, jota minä en ole alkanut, ovat
_minun_ syytäni. Jos minä kaadun hänen jalkoihinsa -- kuten saattaa
käydä -- en minä valita. Se on oleva _minun_ kohtaloni ja tämä on --
hänen. Minä en voi eroittaa, kuten tahtoisin, noita miehiä heidän
vaimoistaan ja lapsistaan. Suora taistelu on suoraa taistelua. Antaa
heidän oppia ajattelemaan ennenkuin alkavat rettelöimään!

_Edgar_ (hiljaa): Mutta onko se suoraa taistelua, isä? Katso heitä ja
katso meitä! Heillä on ainoastaan tämä yksi ase!

_Anthony_ (jäykästi): Ja sinä olet kyllin herkkämielinen opettaaksesi
heille sen käyttöä. Näyttää olevan nykyään muodissa ihmisillä asettua
vihollisensa puolelle. Minä en ole oppinut sitä taitoa. Onko sekin
minun vikani, että he riitaantuivat liittonsa kanssa?

_Edgar_: On olemassa sellaistakin, jota sanotaan armoksi.

_Anthony_: Mutta oikeus käy sen edellä.

_Edgar_: Mikä näyttää yhdestä oikeudelta, puheenjohtaja, näyttää
toisesta vääryydeltä.

_Anthony_ (hillityllä kiihkolla): Sinä syytät minua vääryydestä --
kaikesta epäinhimillisyydestä -- julmuudesta --

    (Edgar tekee kauhistusta ilmaisevan eleen -- toiset
    liikahtelevat pelästyneinä.)

_Wanklin_: So so, puheenjohtaja.

_Anthony_ (jurolla äänellä): Nämä ovat oman poikani sanoja. Ne ovat
sellaisen aikakauden sanoja, jota minä en ymmärrä, heikon sukupolven
sanoja.

    (Yleistä mutinaa. Kovasti ponnistellen Anthony saa
    taas hillityksi itseään.)

_Edgar_ (tyynesti): Minä sanoin samaa myös itsestäni, isä.

    (He katsovat hetken toisiaan silmästä silmään ja Anthony
    tekee liikkeen, kuin tahtoisi lopettaa personallisuuksiin
    menon; asettaa sitte kätensä otsalleen huojutellen kun
    pyörryttäisi. Häntä lähestytään, mutta hän viittaa
    heidät pois.)

_Anthony_: Ennenkuin minä esitän tämän ehdotuksen äänestettäväksi on
minulla vielä yksi sana sanottavana. (Hän katsoo kaikkia vuorotellen.)
Jos se hyväksytään, merkitsee se, että luovumme päämäärästä, jonka
olemme ottaneet. Se merkitsee että lyömme laimiin velvollisuutemme
pääomaa kohtaan. Se merkitsee, että luovumme velvollisuuksistamme
itseämme kohtaan. Se merkitsee, että antaudumme alttiiksi alituisille
hyökkäyksille, joissa meidän on yhtä alituisesti peräännyttävä. Älkää
antautuko harhaluulojen valtaan -- paetkaa tällä kertaa, niin ette
koskaan voi enää pysähtyä! Te saatte paeta kuin rakkikoirat omien
työmiestenne ruoskan edessä. Jos te tuollaista kohtaloa toivotte, niin
voitte äänestää tämän ehdotuksen puolesta.

    (Hän katsoo taas heitä naamasta naamaan, lopulta kiinnittäen
    katseensa Edgariin; kaikki istuvat katseet maahan luotuna.
    Anthony viittaa ja Tench ojentaa hänelle kirjan. Hän lukee.)

"Herra Wilder ehdotti ja herra Wanklin kannatti: Että työmiesten
vaatimukset jätetään heti herra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen
tänä aamuna tekemiensä ehdotustensa mukaan." (Äkkinäisellä tarmolla.)
Ne jotka kannattavat, äänestävät, kuten tavallisesti!

    (Hetkeen ei kukaan liikahda, sitte äkkiä, juuri kuin Anthony
    aikoo puhua, Wilder ja Wanklin nostavat kätensä, sitte
    Scantlebury ja viimeisenä Edgar, joka ei nosta päätään.)

Jotka vastustavat? (Anthony nostaa kätensä. Selvällä äänellä.) Ehdotus
on hyväksytty. Minä jätän paikkani tässä johtokunnassa.

    (Kuoleman hiljaisuus. Anthony istuu liikkumatta, päänsä hiljaa
    vaipuessa. Äkkiä hän kuohahtaa kuin koko elämänsä olisi
    kysymyksessä.)

Viisikymmentä vuotta! Te olette häväisseet minut, hyvät herrat. Tuokaa
miehet sisään.

    (Hän istuu liikkumatta tuijottaen eteensä. Johtokunnan
    jäsenet vetäytyvät kiireesti yhteen ja muodostavat ryhmän.
    Tench puhuu peljästyneenä eteiseen. Wilder vetää Wanklinin
    erilleen.)

_Wilder_ (hätäisesti): Mitä heille sanotaan? Miksi ei Harness ole
täällä? Otammeko vastaan miehiä ennen kun hän tulee? Minä en --

_Tench_: Tulkaa sisään, olkaa hyvät!

    (Thomas, Rous, Green ja Bulgin tulevat asettuen riviin
    pikkupöydän sivuun. Tench istuu kirjottamaan. Kaikkien
    katseet ovat kiinnitetyt Anthonykin, joka ei ole heitä
    huomaavinaan.)

_Wanklin_ (astuen pikkupöydän ääreen -- hermostuneella
ystävällisyydellä): No, Thomas, miten on asiat? Mikä oli tulos
kokouksestanne?

_Rous_: Simon Harnessilla on vastauksemme. Hän sanoo teille, mikä se
on. Odotamme häntä. Hän puhuu puolestamme.

_Wanklin_: Onko asia niin Thomas?

_Thomas_ (jurosti): Kyllä. Roberts ei tule, hänen vaimonsa on kuollut.

_Scantlebury_: Niin, niin! Vaimo raukka! Niin niin!

_Frost_ (tullen eteisestä): Herra Harness!

    (Kun Harness tulee, Frost poistuu. Harnessilla on paperi
    kädessään, kumartaa johtokunnalle, nyökäyttää miehiin päin
    ja asettuu seisomaan pikkupöydän taakse, aivan keskelle
    huonetta.)

_Harness_: Hyvää iltaa, hyvät herrat.

    (Tench kirjottamansa paperi kädessään tulee hänen
    luokseen. He puhuvat hiljaa.)

_Wilder_: Olemme odottaneet teitä, Harness. Toivotaan että voidaan
päästä johonkin --

_Frost_ (tullen eteisestä): Roberts! (Hän poistuu.)

    (Roberts tulee hätäisesti sisään ja seisottuu tuijottaen
    Anthonyhin. Hänen naamansa on rasittuneen ja vanhentuneen
    näköinen.)

_Roberts_: Herra Anthony, pelkään, että olen vähän myöhästynyt, olisin
ollut täällä aikanaan, ellei olisi -- jotakin tapahtunut. (Miehille):
Onko jo jotakin sanottu?

_Thomas_: Mutta mies, mikä sinut tänne saattoi?

_Roberts_: Te sanoitte meille tänä aamuna, hyvät herrat, että menkää ja
harkitkaa uudelleen asemaanne. Me olemme sitä harkinneet; olemme
tuomassa nyt miesten vastausta. (Anthonylle.) Menkää te takasin
Lontooseen. Meillä ei ole teille mitään myönnettävää. Emme rikkuakaan
tule helpottamaan vaatimuksistamme, emmekä taivu ennen kuin kaikki nuo
vaatimukset on hyväksytty.

    (Anthony katsoo häneen, mutta ei puhu. Miehet näyttävät
    hämmästyneiltä.)

_Harness_: Roberts!

_Roberts_ (katsoo kiivaasti häneen, sitte Anthonyhin): Onko asia teille
kyllin selvä? Onko se kyllin lyhyesti ja sattuvasti sanottu? Te
erehdyitte suuresti luullessanne meidän tulevan armoille. Te voitte
ruhjoa ruumiimme, mutta ette murtaa mieltä. Menkää takasin Lontooseen,
miehillä ei ole teille mitään sanottavaa!

    (Pysähtyen, levottomana ottaa askeleen liikkumattomana
    istuvaan Anthonyhin päin.)

_Edgar_: Meitä surettaa onnettomuutenne, Roberts, mutta --

_Roberts_: Pitäkää säälinne, nuori mies. Antakaa isänne puhua!

_Harness_ (paperiarkki kädessään, puhuu pikkupöydän takaa): Roberts!

_Roberts_ (Anthonylle hyvin kärsimättömästi): Miksi ette vastaa!

_Harness_: Roberts!

_Roberts_ (kääntyen äkkiä): Mitä niin?

_Harness_ (vakavasti): Te puhutte ilman valtuuksia, asiat ovat menneet
teidän edellenne.

    (Hän viittaa Tenchiin, joka antaa paperin johtokunnan
    jäsenille. He allekirjoittavat sukkelaan sopimuspaperin.)

Katsokaa tätä, hyvä mies! (Kohottaen paperiaan.) "Vaatimukset
hyväksytään, _paitsi koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä koskevat_.
Lauvantain ylityöstä kaksinkertainen palkka. Työvuorot entiselleen."
Näihin ehtoihin on suostuttu. Miehet menevät aamulla jälleen työhön.
Lakko on loppunut.

_Roberts_ (lukee paperia ja kääntyy miehiin. He vetäytyvät taapäin,
paitsi Rousia, joka pysyy paikoillaan. Ihan tyynesti): Te olette
pelanneet minun selkäni takana? Minä seisoin rinnallanne kuolemaan
saakka; te odotitte sitä, hyljätäksenne minut!

    (Miehet vastaavat kaikki yht'aikaa.)

_Rous_: Se on vale!

_Thomas_: Teitä oli mahdoton sietää, hyvä mies!

_Green_: Jos minua olisi kuultu --

_Bulgin_ (hengästyneesti): Tuki kitasi!

_Roberts_: _Sitä_ te odotitte!

_Harness_ (ottaen johtokunnan allekirjoittaman sopimuksen ja antaen
omansa Tenchille): Jo riittää, miehet. Teidän on parasta poistua.

    (Miehet poistuvat hitaasti ja kömpelösti.)

_Wilder_ (hermostuneella, hiljaisella äänellä): Luultavasti ei ole enää
mitään esteitä. (Seuraa ovelle.) Minun on yritettävä tähän junaan!
Tuletteko, Scantlebury?

_Scantlebury_ (Wanklinin kanssa seuraten): Jaa, jaa. Odottakaa minua.

    (Hän seisahtuu kun Roberts puhuu.)

_Roberts_ (Anthonylle): Mutta te ette ole hyväksyneet noita ehtoja!
Eiväthän he voi tehdä sopimusta ilman esimiestään! Te ette koskaan
hyväksyisi noita ehtoja! (Anthony katsoo häneen vaieten.) Sanokaa
herran tähden että ette ole hyväksyneet! (Varmasti.) Näen sen teistä!

_Harness_ (ojentaen johtokunnan hyväksymää sopimusta): Johtokunta on
allekirjottanut!

    (Roberts katsoo tyrmistyneenä allekirjotuksia -- työntää
    paperin pois ja peittää silmänsä.)

_Scantlebury_ (kämmenensä suojassa Tenchille): Pitäkää huolta
puheenjohtajasta. Hän ei voi hyvin, hän ei voi hyvin -- hän ei syönyt
puolista. Jos vaimoille ja lapsille toimitetaan avunkeräystä, merkitkää
minun puolestani -- puolestani viisisataa markkaa.

    (Hän menee eteiseen vaivaloisen hätäisesti ja Wanklin, joka on
    tähystellyt Robertsia ja Anthonyä värähtelevin ilmein, seuraa
    perästä. Edgar jää istumaan sohvaan katsoen maahan. Tench
    palaten paikoilleen kirjottaa pöytäkirjaansa. Harness seisoo
    pikkupöydän ääressä katsellen vakavasti Robertsia.)

_Roberts_: Sitte te ette ole enää tämän yhtiön esimiehenä. (Purskahtaen
hurjanlaiseen nauruun.) Ah-ha, ha-ha, ha-ha! He ovat hyljänneet teidät
-- hyljänneet esimiehensä: Ah ha-ha! (Äkkiä pelottavan synkästi.) Siis
-- ovat syösseet meidät molemmatkin alas, herra Anthony?

    (Enid tulee kiireesti pariovesta isänsä luokse
    ja kumartuu hänen ylitsensä.)

_Harness_ (tullen ja tarttuen Robertsin hihaan): Hävetkää, Roberts!
Menkää kauniisti kotiinne, mies; menkää kotiinne!

_Roberts_ (tempaisten kätensä pois): Kotiin? (Lyyhistyen -- kuiskaten.)
Kotiin!

_Enid_ (tyyneesti isälleen): Tule pois rakas isä! Tule omaan
huoneeseesi!

    (Anthony ponnistautuu ylös. Hän kääntyy Robertsiin, joka katsoo
    häneen. He seisovat useita sekuntteja silmäillen toisiaan
    tiukasti. Anthony nostaa kätensä tervehtiäkseen, mutta antaa
    sen vaipua. Vihainen ilme Robertsin kasvoissa muuttuu
    ihmetteleväksi. Molemmat taivuttavat päätään kunnianosotukseksi.
    Anthony kääntyy ja kävelee hitaasti verhotulle ovelle. Äkkiä hän
    horjahtaa kuin kaatuisi, tointuu, Enidin ja Edgarin, joka on
    huoneen poikki rientänyt apuun, tukemana menee pois. Roberts
    seisoo liikkumatta useita sekuntteja, tuijottaen tiukasti
    Anthonyn jälkeen ja menee sitte eteiseen.)

_Tench_ (läheten Harnessia): On suuri paino pois sydämeltäni, herra
Harness! Mutta mikä järkyttävä kohtaus, herra!

    (Hän pyyhkii ohimoitaan. Harness on kalpea ja päättävä,
    katsellen hieman jäykästi hymyillen vapisevaa Tenchiä.)

Tämä kaikki on ollut niin ankaraa! Mitähän hän tarkoitti sanoessaan:
"He ovat syösseet meidät molemmatkin alas?" Vaikka hän on menettänyt
vaimonsa, mies raukka, ei hänen olisi tarvinnut puheenjohtajalle noin
sanoa!

_Harness_: Yksi vaimo kuollut ja kaksi parasta miestä murtunut!

    (Underwood tulee äkkiä.)

_Tench_ (tuijottaen Harnessiin -- äkkiä): Tiedättekö, herra -- nämä
ehdot, ne ovat juuri samat, jotka yhdessä laadimme, te ja minä ja
esitimme molemmille puolille ennen taistelun alkua. Kaikki tämä --
kaikki tämä ja -- ja minkä tähden?

_Harness_: (matalalla jäykällä äänellä): Sepä siinä merkillisintä
onkin!

    (Underwood kääntymättä ovelta tekee hyväksyvän viittauksen.)

Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.