Title: Candida
Author: Shaw, Bernard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Candida" ***


CANDIDA

Kirj.

BERNARD SHAW

Suomentanut Helmi Setälä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien
päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan
niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä.
Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut;
vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka
taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti
liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla
ruohokenttiä -- puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin
pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia,
tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia
rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä,
joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa,
jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä
keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän
tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona.
Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi
katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole
vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat,
sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään
ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.

Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin
toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on
runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä,
joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli
tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa
nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin,
Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia,
vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät
ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena.
Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on
hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin
aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja
loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan
vaikutuksen.

Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan
päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan
kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni
puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon
asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa
sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki
ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana.
Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava
sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon.
Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää
loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell.
Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan
edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä
yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo
pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen
ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja,
sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen
tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo,
seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä
kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi
kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on
täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista
kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset
hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville
hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja
köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali",
sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat
sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella
puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia,
seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli
leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on
mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla
koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä
varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat
sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja
upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä
uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian
taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka
järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki
pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa.
Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota
tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina
vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä
vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti
kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston
vaikutusta.

Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu
englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja
"Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu
mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas,
käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja
kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla
lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa
kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa,
joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin
tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen
innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään
kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa
voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on
suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti
on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat
kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin
hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat,
liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.

Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin
30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti
puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs,
ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän
naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa
viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä
koomillisella epätoivon murinalla.

_Proserpine_. Taaskin esitelmä?

_Morell_. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään
heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle
"sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä
järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?

_Proserpine_. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.

_Morell_. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei
pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla
kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa,
että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä
päiväkirja esillä?

_Proserpine_ (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.

_Morell_. Onko esitelmää maanantaina?

_Proserpine_ (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower
Hamletsissä.

_Morell_. No, entä torstaina sitten?

_Proserpine_. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.

_Morell_. Entä sitten?

_Proserpine_. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen
Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen
yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka --
(kärsimättömästi) -- parasta sanoa heille, että te ette voi tulla.
Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei
ole kerrassaan mihinkään.

_Morell_ (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä
sukulaisiani, miss Garnett.

_Proserpine_ (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!

_Morell_. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.

_Proserpine_ (helpoituksella). Oi, eikö muuta!

_Morell_ (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä,
mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan -- ei kukaan. (Rivakasti, palaa
takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi
löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen
päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.

_Proserpine_ (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin -- Fabian yhdistys.

_Morell_. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?

_Proserpine_. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät
päivällisille.

_Morell_. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille.
(Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa
ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell
avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut
postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä
uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen
Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut
läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista
jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on
itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä
oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän
puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa
molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on
voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella
vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut
koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo).
No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!

_Lexy_. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta
varhain ylös.

_Morell_ (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti).
Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!

_Lexy_. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani
rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?

_Proserpine_ (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.

_Lexy_. Suokaa anteeksi -- Miss Garnett.

_Proserpine_. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.

_Lexy_. Miksi?

_Proserpine_. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos
kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä
saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi
pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?

_Morell_ (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella
tänään.

_Lexy_. Tekö! Sitä te ette osaa.

_Morell_ (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa
koko päivän -- tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän
tulee 11.45.

_Lexy_ (hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin -- lastenko kanssa?
Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.

_Morell_. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi,
ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme
toimeen ilman häntä.

_Lexy_ (huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä
todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää --

_Morell_. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin
sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin
lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies
kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne
tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan
mikä onni se olisi teille!

_Lexy_ (hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne
Mrs Morelliin --

_Morell_ (hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin -- ottakaa hyvä
nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä,
mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme
rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin.
Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta
onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi.
Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä
muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa
itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina
olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo
mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)

_Lexy_. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja
kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne.
(Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)

_Morell_ (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?

_Lexy_. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän
tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa
tänne.

_Morell_ (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen --
voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän
laske leikkiä?

_Lexy_ (vakavasti). En ensinkään.

_Morell_ (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee
tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen
olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy
katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella.
Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää
tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)

_Lexy_. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy
istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja
ottaa esille paperossin.)

_Proserpine_ (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on
kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää
voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.

_Lexy_ (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!

_Proserpine_ (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen
kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja
Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan
kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se
pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista
ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että
hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.

_Lexy_ (moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen
kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja
toistaa vieläkin suuremmalla painolla.) _Harvinaisen_ kaunis. Kuinka
ihanat silmät hänellä on!

_Proserpine_. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun
-- ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.)
Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja
vähäpätöinen.

_Lexy_ (nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin
jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen
luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)

_Proserpine_ (ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja
lohdullista.

_Lexy_ (surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että
teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.

_Proserpine_ (loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan.
Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon,
ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin
ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään
ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä.
Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te
usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa
pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen?
Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te
tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies,
jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin
meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne
katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme
toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo
lämmittelemään käsiään.)

_Lexy_. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi
miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin
naiskysymystä ei olisi olemassakaan.

_Proserpine_ (olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte
Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te
ette ole.

_Lexy_. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle
kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä
totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa.
Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin
sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas
kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen
kokonaan.)

_Proserpine_ (järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin
reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia
mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan
tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.

_Lexy_ (loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä
matkia häntä.

_Proserpine_ (tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te
sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne
vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin
muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin
kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli
kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee
takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo
aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle
paperin.)

_Lexy_ (syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja
seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine
alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella,
välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta
sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen
pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi;
ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja
liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno,
typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä
kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva
rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai
kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on
kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua
tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen
itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä
aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen
liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on
yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään,
ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies,
joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja
iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä
keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta,
leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden
ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee
myös helposti äänessä.)

_Burgess_ (pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle
sanottiin, että Mr Morell on täällä.

_Proserpine_ (nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.

_Burgess_ (tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti,
joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?

_Proserpine_. En.

_Burgess_ (nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee
häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä
huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin
uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?

_Lexy_ (panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun
pitää lähteä heti paikalla.

_Burgess_ (arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill.
Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.

_Lexy_ (ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr
Burgess. Näkemiin asti!

_Burgess_ (suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri
kun Lexy aikoo mennä).

_Morell_ (Lexylle). Työhönkö menossa?

_Lexy_. Niin, herra.

_Morell_ (taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen
kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja
hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden
johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)

_Burgess_. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat
tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen
minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.

_Morell_ (varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää,
että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat
kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin
minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua
tavalliselle paikallesi?

(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin
pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)

_Burgess_ (liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.

_Morell_. Kun sinä viimeksi olit täällä -- siitä on kai noin kolme
vuotta -- sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun
sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"

_Burgess_ (mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja
sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä
on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin,
joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä
asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi,
ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle
rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun
minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit
tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan
sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle
anteeksi, James.

_Morell_ (nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!

_Burgess_ (säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen
käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? --
ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?

_Morell_ (kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille.
Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua
hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa
olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen
kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?

_Burgess_. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin
tarjous: sitä sinä et voi kieltää.

_Morell_. Tosin halvin, siksi että sinä maksoit huonompia palkkoja kuin
kukaan muu työnantaja -- oikeita nälkäpalkkoja -- vieläkin huonompia
kuin nälkäpalkkoja -- naisille, jotka suorittivat työn. Sinun palkkasi
olisi ajanut heidät kadulle, sillä muuten he eivät olisi voineet
elättää itseään. (Kiihtyy yhä enemmän ja enemmän.) Nuo naiset kuuluivat
minun seurakuntaani. Minä sain aikaan sen, ettei vaivaistalon
hoitokunta hyväksynyt sinun tarjoumustasi, minun ansioni on se, että
veronmaksajat eivät kehdanneet antaa hoitokunnan hyväksyä sitä; ainoa,
jota minä en saanut häpeämään, olit sinä. (Yhä kiihkeämmin.) Kuinka te
uskallatte, hyvä herra, tulla nyt tänne ja sanoa, että te annatte
minulle anteeksi, ja puhua tyttärestänne, ja --

_Burgess_. Ei niin kiivaasti, James, ei niin kiivaasti! Älä kiihoitu
turhasta. Myönsinhän minä olleeni väärässä.

_Morell_ (raivoissaan). Myönsitkö todellakin? Sitä minä en ole kuullut.

_Burgess_. Tietysti minä sen tein. Minä myönnän sen nytkin. Minä pyydän
sinulta anteeksi sitä kirjettä, jonka sinulle kirjoitin. Riittääkö se?

_Morell_ (napsahuttaa sormiaan). Ei se mitään merkitse. Oletko
korottanut työpalkkoja?

_Burgess_ (riemuiten). Olen.

_Morell_ (hillitsee itsensä). Mitä ihmettä!

_Burgess_ (intoilevasti). Minusta on tullut mallityönantaja. En pidä
enää naisia työssä, olen antanut heille kaikille matkapassit. Ja kaikki
työ tehdään koneilla. Ei kukaan saa vähemmän kuin kuusi penceä
tunnissa, ja taitavimmille maksetaan ammatti-yhdistyksen taksan mukaan.
(Ylpeästi.) Mitä sinä nyt sanot?

_Morell_ (voitettuna). Onko se mahdollista! No niin, taivaassa on
enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka tekee parannusta -- (Astuu
Burgessin luo anteeksipyytäväliä ystävyydellä). Rakas Burgess: minä
pyydän sinulta sydämestäni anteeksi, että olen ajatellut niin pahaa
sinusta. (Pusertaa hänen kättään). Ja etkö tunne itseäsi nyt paljoa
paremmaksi? Tunnusta pois: sinä olet onnellisempi. Sinä näytät
onnellisemmalta.

_Burgess_ (surkeasti). No, ehkä kylläkin. Kai se niin on, koska sinä
sen sanot. Joka tapauksessa valtuusmiehet nyt hyväksyvät minun
tarjoumukseni. (Ilkeästi). He eivät tahdo olla minun kanssani
tekemisissä, jollen maksa kunnollisia palkkoja. Piru vieköön kaikki nuo
idiotit, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan!

_Morell_ (päästää irti hänen kätensä, alakuloisesti). Senkö vuoksi sinä
korotit palkkoja! (Käy synkkänä istumaan.)

_Burgess_ (ankarasti, kovalla äänellä). Miksi minä sitä muuten olisin
tehnyt? Eihän siitä ole muuta hyötyä, kuin että työmiehet juovat ja
tulevat ylpeiksi. (Käy istumaan nojatuoliin ankaran näköisenä.) Sinulle
se kyllä kelpaa, James, sillä sinä joudut sanomalehtiin ja tulet
kuuluisaksi. Mutta sinä et ajattele, kuinka paljon vahinkoa sinä teet
hankkiessasi työmiehille enemmän rahaa, kuin mitä he voivat tarvita, ja
riistäessäsi ne ihmisiltä, jotka voisivat hyvin niitä käyttää.

_Morell_ (huokaa syvään, puhuu kylmän kohteliaasti). Mitä asiaa sinulla
on tänään minulle? Et sinä voi saada minua uskomaan, että olet tullut
tänne vain sukulaisrakkaudesta.

_Burgess_ (itsepäisesti). Olenpa sittenkin. Vain sukulaisrakkaudesta
enkä mistään muusta.

_Morell_ (väsyneen levollisesti). Minä en usko sinua.

_Burgess_ (nousee uhkaavana ylös). Älä sano sitä enää, James Mavor
Morell.

_Morell_ (kylmästi). Minä sanon sen niin useasti kuin se on
tarpeellista, jotta saan sinut uskomaan, että se on totta. Minä en usko
sinua.

_Burgess_ (loukkaantuneena). No, jos olet päättänyt olla
epäystävällinen, niin on kai parasta, että menen pois. (Hän lähenee
vastahakoisesti ovea. Morell ei estä millään tavalla. Burgess
seisahtuu.) En minä luullut, että sinä olisit niin haluton
sovinnontekoon, James. (Kun Morell edelleen ei vastaa, niin hän astuu
jälleen pari askelta vastahakoisesti ovea kohti, palaa sitten taas
takaisin, valittaa.) Mehän tulimme ennen niin hyvin toimeen, vaikka
meillä olikin aivan erilaiset mielipiteet; miksi sinä nyt olet niin
muuttunut? Minä vakuutan sinulle, minä tulin tänne vain ystävyydestä,
sillä en tahtoisi olla huonoissa väleissä tyttäreni miehen kanssa. No
kuule, James, näytä nyt, että olet hyvä kristitty ja anna minulle
kättä. (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle.)

_Morell_ (katsoo häneen miettivästi). Kuuleppas, Burgess, tahdotko olla
yhtä tervetullut taloomme kuin ennen kontrahtisi rikkomista?

_Burgess_. Sitä minä tahtoisin -- sitä minä täydestä sydämestäni
tahtoisin.

_Morell_. Miksi sinä et sitten ole entiselläsi?

_Burgess_ (vetää varovaisesti pois kätensä). Mitä sinä tarkoitat?

_Morell_. Sen minä sanon sinulle. Sinä arvelit silloin, että minä olin
hupsu haaveilija.

_Burgess_ (mielistellen). Ei, en minä sitä ajatellut, James. Minä --

_Morell_ (keskeyttää hänet). Kyllä, kyllä sinä sitä ajattelit. Ja minun
mielestäni sinä olit vanha lurjus.

_Burgess_ (torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et
tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.

_Morell_. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me
tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä
sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä
sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen
perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa
avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen
tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa
samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella
Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa.
Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi
itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä
lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne.
Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja
iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa).
minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet
mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole
muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei
rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari
askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta
vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin!
Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja
sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi
pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on
sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn,
tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii
hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille
tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!

_Burgess_ (hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se
täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy
sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin
puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi
pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua
varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.)
Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme
suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä,
mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein
seurannut aikani mukana.

_Morell_ (riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?

_Burgess_. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin.
Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää
sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he
laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota
Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka
poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku
tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä
vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen.
(Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän
vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa
sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun
kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä
antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi
sellaiselle miehelle kuin sinä olet.

_Morell_ (ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä
puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos
tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille,
joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.

_Burgess_ (on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan
ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta
olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?

_Naisen ääni_. Vastaa myöntävästi, James!

He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka
juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen
suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen
vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti
huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt
hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava
nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi
aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän
hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia
omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä
muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen
naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta
Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen
suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa
tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että
se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin
yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan
jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja
kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään
olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat
Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on
kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä
käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.

_Morell_ (hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta --
(katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä).
Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä,
valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin
livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni
olivat kokonaan kiinni -- (palaa hänen luokseen). -- minä unohdin
kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)

_Burgess_ (hiukan häpeissään ja epävarmana siitä, miten Candida ottaa
hänet vastaan). Mitä sinulle kuuluu, Candy? (Tämä yhä Morellin sylissä,
tarjoo hänelle poskensa, jota hän suutelee.) James ja minä olemme
tehneet sovinnon -- eikö totta, James?

_Morell_ (kiivaasti). Viis sinun sovinnostasi! Sinä estit minua
menemästä Candidaa vastaan. (Kiihkeällä osanotolla). Oma kultani:
kuinka sinä tulit yksin toimeen kaikkine tavaroinesi?

_Candida_ (keskeyttää hänet ja irtaantuu hänestä). No, no, no! En minä
tullut yksin. Eugene oli meidän kanssamme; ja me matkustimme yhdessä.

_Morell_ (mielissään). Eugene!

_Candida_. Niin: hän laahaa minun tavaroitani, poika parka. Mene sinä
sinne, ystäväni, muuten hän maksaa ajurin, ja sitä minä en tahtoisi.
(Morell kiiruhtaa ulos. Candida laskee maahan käsilaukkunsa; sitten hän
riisuu päältään palttoon ja hatun ja panee ne sohvalle peitteen viereen
ja puhelee koko ajan.) -- No, isä, kuinka te jaksatte kotona?

_Burgess_. Elämä on tullut aivan sietämättömäksi sen jälkeen kuin sinä
läksit, Candy. Jospa sinä tulisit kerran ja läksyttäisit hiukan meidän
piikaamme. Kuka Eugene on, joka tuli sinun kanssasi?

_Candida_. Ah, Eugene on yksi Jamesin holhokeista. Hän löysi hänet
nukkumasta Thamesin rannalta viime kesänä. Oletko huomannut meidän
uutta tauluamme? (Viittaa Pyhään Neitsyeeseen). Hän antoi sen meille.

_Burgess_ (epäillen). Mitä! Koetatko sinä uskotella -- omalle isällesi
-- että tuollainen kadunkuljeskelija, joka viettää yönsä taivas-alia,
ostaisi tällaisia tauluja? (Vakavasti). Älä koeta petkuttaa minua,
Candy: se on uskonnollinen kuva ja James on sen itse ostanut.

_Candida_. Arvaappas uudestaan. Eugene ei ole mikään kadunkuljeskelija.

_Burgess_. Mitä hän sitten on? (Pilkallisesti). Ehkäpä aatelismies.

_Candida_ (nyökkää ihastuneena). Niin. Hänen setänsä on pääri. Oikea
elävä kreivi.

_Burgess_ (ei uskalla uskoa niin hyviä uutisia). Eihän toki!

_Candida_. Onpa niinkin. Hänellä oli taskussaan seitsemän päivän
vekseli viidellekymmenelleviidelle punnalle, kun James löysi hänet
Thamesin rannalta. Hän luuli, ettei hän saisi sillä rahaa ennenkuin
seitsemän päivän kuluttua ja hän oli liian ujo pyytääkseen krediittiä.
Oi, se vasta on kiltti poika! Me pidämme hänestä niin paljon.

_Burgess_ (halveksivinaan aatelismiehiä, mutta loistavin silmin). Hm!
En olisi koskaan luullut, että sinä saisit jonkun päärin veljenpojan
tulemaan vieraisille Victoria Parkiin, jollei hän olisi hiukan tyhmä.
(Katselee taas taulua). Tietysti minä en hyväksy tuota taulua, Candy,
mutta on se sittenkin hieno, ensimäisen luokan työtä: sen minä voin
nähdä. Sinä voit esittää hänet minulle, Candy. (Katselee kelloaan
levottomasti). Minulla ei ole kuin pari minuuttia aikaa.

Morell palaa takaisin Eugenen kanssa, jota Burgess katselee
ihastuksesta kosteilla silmillä. Hän on omituinen, ujo, kahdeksantoista
vuotias nuorukainen, hento, naisellinen, ääni on heikko ja lapsellinen,
kasvojen ilme kiusattu ja rasittunut ja käytöstapa arka, mikä osoittaa,
että hän on saanut kärsiä paljon ennenkuin hänen luonteensa on
kehittynyt täyteen voimaansa. Hän on kovin päättämätön eikä tiedä miten
seisoa tai mitä tehdä. Hän pelkää Burgessia ja juoksisi mielellään
tiehensä, jos hän uskaltaisi. Mutta juuri se raju tapa, millä aivan
jokapäiväinenkin asia vaikuttaa häneen, johtuu liiallisesta
hermopinnistyksestä. Hänen sieramensa, suunsa ja silmänsä ilmaisevat
kiivasta ja uhmailevaa itsepäisyyttä, jota vastoin otsa, jossa näkyy jo
säälin uurteita, tekee levollisen vaikutuksen. Hän on niin tavaton,
että hän tuntuu melkein luonnottomalta, ja proosallisten ihmisten
mielestä tuossa luonnottomuudessa on jotakin sairaalloista, jotavastoin
runolliset ihmiset näkevät siinä jotain enkelimäistä. Hänen pukunsa on
anarkistinen, yllään hänellä on vanha sininen takki lawntennispaidan
päällä, silkkihuivi kaulassa, housut ovat samanväriset kuin takkikin ja
puolikengät ruskeata kangasta. Hän on silminnähtävästi maannut
kanervikossa ja kahlannut vedessä nämät vaatteet yllään, eikä mikään
todista sitä, että hän koskaan olisi niitä harjannut. Kun hän
astuessaan sisään näkee vieraan, pysähtyy hän ja hiipii pitkin seinää
huoneen toiselle puolelle.

_Morell_ (astuessaan sisään). Tulkaa sisään: te voitte ainakin uhrata
meille neljännestunnin. Tämä on minun appeni, Mr Burgess? -- Mr
Marchbanks.

_Marchbanks_ (hermostuneesti peräytyy kirjahyllyä vasten). Hauska
tavata teitä, herra.

_Burgess_ (astuu hänen luokseen hyvin ystävällisesti, samassa kuin
Morell menee Candidan luo uunin ääreen). Hauska tavata, Mr Marchbanks.
(Pakoittaa hänet antamaan kättä). Miten te jaksatte tässä ilmassa?
Toivottavasti ette anna Jamesin tyrkyttää itsellenne tyhmiä aatteita.

_Marchbanks_. Tyhmiä aatteita! Ah, te tarkoitatte sosialismia! En.

_Burgess_. Se on oikein. (Katselee taas kelloaan). Nyt minun täytyy
mennä: ei siinä mikään auta. Tuletteko te samaan suuntaan kuin minäkin,
Mr Marchbanks?

_Marchbanks_. Mihin suuntaan sitten?

_Burgess_. Viktoria Park asemalle. Sieltä lähtee juna Cityyn 12.25.

_Morell_. Kaikkea vielä. Eugene jää meille aamiaiselle, eikö niin?

_Marchbanks_ (tuskallisesti pyytäen anteeksi). Ei -- minä -- minä...

_Burgess_. No, no, en minä vaadi, tietysti te mielemmin syötte
aamiaista Candyn kanssa. Jonakuna iltana, toivottavasti, te tulette
minun kanssani syömään päivällistä klubiini Norton Folgateen. Sanokaa,
että te tulette!

_Marchbanks_. Kiitos, Mr Burgess. Missä on Norton Folgate -- eikö se
ole Surreyssä? (Burgess on pakahtua nauruun.)

_Candida_ (tulee apuun). Sinä myöhästyt, isä, jollet mene nyt heti.
Tule takaisin iltapuolella selittämään Mr Marchbanksille, missä sinun
klubisi on.

_Burgess_ (mylvien ilosta). Surreyssä, kuulkaa, kuulkaa! Se ei ole
tyhmempää. Enpä tosiaankaan ole ennen tavannut miestä, joka ei olisi
tiennyt missä Norton Folgate on. (On hämillään meluamisestaan).
Hyvästi, Mr Marchbanks. Minä tiedän että te olette aivan liian hieno
loukkaantuaksenne minun pilastani. (Tarjoa jälleen kätensä.)

_Marchbanks_ (tarttuu siihen hermostuneesti). Ei mitenkään!

_Burgess_. Hyvästi, hyvästi, Candy. Minä pistäydyn uudestaan myöhemmin.
Näkemiin, James.

_Morell_. Pitääkö sinun mennä?

_Burgess_. Älä vaivaudu. (Menee ulos hyvillä mielin.)

_Morell_. Minä tulen saattamaan. (Seuraa häntä. Eugene tuijottaa heidän
jälkeensä tuskallisesti, pidättäen henkeään, kunnes Burgess on
kadonnut.)

_Candida_ (nauraen). No, Eugene? (Tämä kääntyy äkisti, ja astuu
kiihkeästi häntä kohti, mutta pysähtyy huomatessaan Candidan ilkkuvan
ilmeen.) Mitä pidätte isästäni?

_Marchbanks_. Minä -- minähän tuskin tunnen häntä. Näyttäähän hän
varsin hauskalta vanhalta herralta.

_Candida_ (hyväntahtoisella ivalla). Te aiotte siis mennä päivällistä
syömään hänen klubiinsa, vai mitä?

_Marchbanks_ (surkeasti, vakavasti). Niin, jos se huvittaa teitä.

_Candida_ (liikutettuna). Tiedättekö, kaikista merkillisyyksistänne
huolimatta te olette sentään kiltti poika. Jos olisitte nauranut
isälleni, niin en olisi pannut sitä pahakseni; mutta minä pidän teistä
vielä paljoa enemmän, kun olette ystävällinen hänelle.

_Marchbanks_. Olisiko minun pitänyt nauraa? Kyllä minä huomasin, että
hän sanoi jotakin hassua; mutta minä en tule toimeen ventovieraitten
kanssa; enkä minä ymmärrä pilaa. Olen hyvin pahoillani. (Käy istumaan
sohvalle, nojaa kyynärpäänsä polviinsa ja ohimonsa nyrkkeihinsä
toivottoman kärsimyksen ilmeellä.)

_Candida_ (tekee hyväntahtoista pilaa hänestä). No kuulkaahan! Mikä
suuri lapsi te olette! Vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Miksi te
olitte niin surumielinen, kun me ajoimme yhdessä?

_Marchbanks_. Ei se ollut mitään. Minä vain ajattelin kuinka paljon
minä maksaisin ajurille. Minä tiedän kyllä, että se on hirveän tyhmää,
mutta te ette aavista kuinka julmaa kaikki tuollainen minusta on --
kuinka vaikea minun on olla tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa.
(Nopeasti ja rauhoittuen). Mutta se kävi aivan hyvin. Hänen kasvonsa
aivan loistivat ja hän kohotti hattuaan, kun Morell antoi hänelle kaksi
shillingiä. Minä aioin antaa hänelle kymmenen. (Candida nauraa
sydämellisesti. Morell tulee takaisin muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä
kädessä, jotka ovat tulleet päiväpostissa.)

_Candida_. Ajatteleppas, James, hän aikoi antaa ajurille kymmenen
shillingiä -- kymmenen shillingiä kolmen minuutin ajosta! Ajattelehan
toki!

_Morell_ (pöydän ääressä, missä hän katselee kirjeitään). Älkää
välittäkö hänestä, Marchbanks. Anteliaisuus on jalo ominaisuus, paljoa
parempi kuin itaruus, ja paljoa harvinaisempi.

_Marchbanks_ (vajoaa taas alakuloisuuteen). Ei, se on pelkurimaisuutta
ja kykenemättömyyttä. Mrs Morell on aivan oikeassa.

_Candida_. Tietysti hän on. (Ottaa laukun käteensä). Ja nyt minä jätän
teidät hetkeksi Jamesin huostaan. Te olette luultavasti liiaksi
runoilija, voidaksenne ymmärtää, millaisessa tilassa nainen näkee
kotinsa, kun hän on ollut poissa kolme viikkoa. Antakaa minulle
peitteeni. (Eugene ottaa matkapeitteen sohvalta ja ojentaa sen hänelle.
Candida ottaa sen vasempaan käteensä. Oikeassa on laukku.) Heittäkääpä
päällystakki käsivarrelleni. (Hän tottelee.) Ja nyt hattuni. (Hän antaa
sen siihen käteen, missä laukku on.) Avatkaa ovi! (Hän kiiruhtaa
Candidan edelle ja avaa oven.) Kiitos. (Candida menee ulos ja
Marchbanks sulkee oven.)

_Morell_ (yhä toimessa pöydän ääressä). Te jäätte tietysti aamiaiselle,
Marchbanks.

_Marchbanks_ (hätäisesti). En minä saa. (Katsoo äkkiä Morelliin,
väistää hänen suoraa katsettaan ja lisää, silminnähtävästi
valehdellen.) Minä en voi.

_Morell_. Te tarkoitatte, että te ette tahdo.

_Marchbanks_ (vakavasti). En: kyllä minä mielelläni tahtoisin. Kiitos
vaan. Mutta -- mutta --

_Morell_ (nopeasti, jättää kirjeensä ja tulee hänen luokseen). Mutta --
mutta -- mutta -- mutta -- turhia! Jos teitä haluttaa jäädä, niin te
jäätte, jäätte. Älkää koettako uskotella minulle, että teillä olisi
muuta tekemistä. Jos olette ujo, niin menkää hetkeksi puistoon
kävelemään ja sepittäkää siellä runoja puoli kahteen asti; ja tulette
sitten sisään saamaan kelpo aterian.

_Marchbanks_. Kiitos, se olisi hyvin mieluista. Mutta minä en voi.
Totta puhuen Mrs Morell kielsi. Hän sanoi, että te luultavasti ette
pyytäisi minua jäämään aamiaiselle, ja jos te sittenkin sen tekisitte,
niin pitäisi minun muistaa, että te ette sitä kuitenkaan täydellä
todella tarkoita. (Valittaen). Hän sanoi, että minä ymmärrän sen aivan
hyvin, mutta minä en ymmärrä laisinkaan. Älkää sanoko hänelle, että
minä puhuin tästä teille.

_Morell_ (leikillisesti). Eikö muuta? Eiköhän minun ehdoitukseni, että
menisitte hetkeksi puistoon kävelemään, selvittäisi pulmaa?

_Marchbanks_. Millä tavalla?

_Morell_ (huudahtaa iloisesti). Voi, teitä tyhmeliiniä -- (Mutta tämä
äänekkäisyys viiltää hänen korviaan yhtä pahasti, kuin Eugenenkin. Hän
hillitsee itseään ja jatkaa ystävällisesti ja vakavasti.) Ei, en minä
tahdo sitä käsittää sillä tavalla. Rakas ystävä, onnellisessa
avioliitossa, sellaisessa kuin meidän, on vaimon kotiintulo pitemmän
poissaolon jälkeen jotakin pyhää. (Marchbanks katsoo nopeasti häneen,
puoleksi arvaten hänen tarkoituksensa.) Vanha ystävä tai todellisesti
jalo ja sympaatinen ihminen ei tuollaisena hetkenä ole tiellä, mutta
tilapäinen kävijä hyvinkin. (Pelokas ilme tulee äkkiä Eugenen
kasvoihin, kun hän ymmärtää toisen tarkoituksen. Morell, joka on omissa
ajatuksissaan, jatkaa panematta tähän huomiota). Candida luuli, että
minulle olisi mieluisempaa jos te ette olisi täällä, mutta siinä hän
erehtyi. Minä pidän paljon teistä, poikaseni, ja te saatte mielellänne
itse nähdä, kuinka onnellista on olla naimisissa niinkuin minä.

_Marchbanks_. Onnellista? Teidänkö avioliittonne olisi onnellinen?
Luuletteko te sitä?

_Morell_ (vilkkaasti). Sen minä tiedän, poikaseni. Larochefoucauld on
sanonut, että on olemassa vain sopivia avioliittoja, mutta ei
onnellisia. Te ette usko, kuinka hauska on saada kiinni tuollaisesta
suurvalehtelijasta, tuollaisesta inhottavasta kyynikosta, kuin tuo mies
on. Hahaa! Lähtekää nyt puistoon sepittämään runoa, ja tulkaa
täsmälleen kello puoli kaksi takaisin! Me emme koskaan odota ketään.

_Marchbanks_ (hurjasti). Ei, malttakaahan! Minun täytyy pakoittaa se
esille!

_Morell_ (hämmästyneenä). Mitä? Pakoittaa, mitä?

_Marchbanks_. Minun täytyy puhua teidän kanssanne! Meidän välimme
täytyy tulla selväksi!

_Morell_ (katselee kelloaan). Nytkö?

_Marchbanks_ (intomielisesti). Nyt juuri! Ennen kuin te lähdette
täältä! (Hän vetäytyy pari askelta taakse ja asettuu siten, ikäänkuin
hän koettaisi estää Morellia poistumasta huoneesta).

_Morell_ (liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin
vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta
minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen
kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee
itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen
olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan,
että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa
istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä,
eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin
kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa
toisillemme sanottavaa.

_Marchbanks_ (kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan --
(peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa
käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla
äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen
ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä
säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne
vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain
on sydän rinnassanne.

_Morell_ (hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!

_Marchbanks_. Ensiksikin --

_Morell_. Ensiksikin?

_Marchbanks_. Minä rakastan teidän vaimoanne!

Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen,
purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu;
pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.

_Morell_ (käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas
lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi
olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta -- (katsoo häneen
puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta
kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on
kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?

_Marchbanks_ (kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista
hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on
loukkaus häntä kohtaan.

_Morell_ (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä
kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta
on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua
kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!

_Marchbanks_ (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain
taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää,
kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä
raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut
hänet omakylläisyytenne tähden -- te -- (kääntyy hänen puoleensa).
jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä
tunnetta hänen kanssansa!

_Morell_ (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo
häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte
naurettavaksi -- hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen,
paljas totuus!

_Marchbanks_. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko
te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi,
ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi
kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää
pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä
todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette
minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun
tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain
naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli
täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te
olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi.
Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.)
Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen
mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?

_Morell_ (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo
sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea -- ei vähintäkään -- saada
miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä
hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä!
Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!

_Marchbanks_ (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani.
Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.

Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa
entisen arvokkaisuutensa.

_Morell_ (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon,
että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen.
(Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka
tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja
jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette
työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa
samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa
kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja,
ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä
paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko,
poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin,
ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin
minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että
runoilijassa ihmisen pyhä henki -- se mikä on jumalallista hänessä, --
on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette,
että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän
hartioillenne lasketut.

_Marchbanks_ (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset
epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei
se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla
sitä, saattaa minut vapisemaan.

_Morell_ (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että
Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni,
älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen
kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne
uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut
meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä
meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin
työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki,
pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, -- luottakaa
minuun, -- ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän
vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme
sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja
alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran
meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme
kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko
tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?

_Marchbanks_ (katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina
on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja
vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja
vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että
naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?

_Morell_ (loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen
minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt
yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla
jumalallista totuutta.

_Marchbanks_ (kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään
muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä
totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän
kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja
minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön
hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat
käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja
näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan
jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David
innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä
sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."

_Morell_ (vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä
kohti.)

_Marchbanks_ (peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko
minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene
kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell:
jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää!
(Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!

_Morell_ (hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä
pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin
pelosta saatte halvauksen!

_Marchbanks_ (sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on
vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!

_Morell_ (levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin
näyttää, eikö totta?

_Marchbanks_ (uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell
kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette
sitä, koska minä pelkään rääkkäystä -- koska (itkevällä äänellä) en voi
muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla -- koska
en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska
en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin
ruumiillinen työntekijä -- kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette,
että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä
te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään
brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin
mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan,
minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat
mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette
uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä.
Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti
vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.)
Antakaa minun olla! Minä menen.

_Morell_ (kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio
koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin
hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla,
että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa
saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen
mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.

_Marchbanks_ (palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän
täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä
se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri.
Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka
voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan
kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä
olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja
ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon.
Minä kirjoitan hänelle.

_Morell_ (hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?

_Marchbanks_ (lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää
minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte
häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan
hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun
asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle
eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

_Morell_ (hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.

_Marchbanks_ (kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko
totuus tai jokin valhe, jos minä menen.

_Morell_ (estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus --

_Marchbanks_ (keskeyttää hänet). Minä tiedän -- valehdella. Se ei auta
yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!

Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee
sisään.

_Candida_. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta
miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te
olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä
takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos
hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa!
Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet
hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee
kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen
tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on
parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille,
ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän
korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää
huoliko!

_Marchbanks_. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän
kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.

_Candida_. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja
auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee
olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)

_Morell_ (lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja
on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)

_Marchbanks_ (tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan
pöytää.

(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he
menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!

_Morell_. Sitä minäkin olin -- tunti sitten.

    Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS


Sama päivä, myöhemmin iltapuolella. Sama huone. "Vieraitten tuoli" on
asetettu paikoilleen pöydän ääreen, jossa on, jos mahdollista vieläkin
enemmän tavaraa. Marchbanks, yksin ja toimettomana, koettaa ottaa
selkoa siitä, miten kirjoituskone toimii. Kun hän kuulee jonkun
tulevan, hiipii hän syyllisen tunnolla ikkunan luo ja on syventyvinään
näköalan katselemiseen. Miss Garnett astuu sisään kädessä
muistiinpanokirja, johon hän Morellin sanelun mukaan kirjoittaa
pikakirjoituksella hänen kirjeensä. Hän käy istumaan kirjoituskoneen
ääreen ja alkaa kirjoittaa puhtaaksi niin työhönsä vaipuneena, ettei
hän kiinnitä mitään huomiota Eugeneen. Onnettomuudeksi takertuu
ensimäinen kosketin kiinni, kun hän yrittää lyödä sitä.

_Proserpine_. Kas niin! Nyt te olette naputellut minun koneellani, Mr
Marchbanks! Ei siitä apua, vaikka te koetattekin näyttää viattomalta.

_Marchbanks_ (hämillään). Suokaa anteeksi, Miss Garnett! Minä koetin
vain sillä kirjoittaa.

_Proserpine_. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen
takertumaan kiinni.

_Marchbanks_ (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan
koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota
pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)

_Proserpine_. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu
koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen
posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä
kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?

_Marchbanks_ (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa
rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?

_Proserpine_ (hiukan suuttuneena -- sillä tällainen keskustelu, jollei
se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä
tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?

_Marchbanks_. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla
ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita -- että
heillä olisi -- aina olisi -- rakkausasioitakin.

_Proserpine_ (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen
ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)

_Marchbanks_ (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut
teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?

_Proserpine_ (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo
terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te
uskallatte väittää jotakin sellaista?

_Marchbanks_ (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä
ujo kuin minäkin! Vai mitä?

_Proserpine_. Ei, minä en ole ujo. Mitä te sillä tarkoitatte?

_Marchbanks_ (salaperäisesti). Kyllä te varmaan olette! Siinä syy,
miksi maailmassa on niin vähän rakkausasioita. Me kuljemme kaikki ja
kaipaamme rakkautta: se on meidän luonteemme ensimäinen tarve,
sydämemme ensimäinen pyyntö. Mutta me emme puhu kaipauksestamme, me
olemme siksi liian ujoja ja arkoja. (Syvällä vakavuudella). Oi, Miss
Garnett, mitäpä te ette antaisi, jos voisitte voittaa pelkonne ja
ujoutenne -- -- --

_Proserpine_ (hyvin loukkaantuneena). No, onpas tämä!

_Marchbanks_ (vallattomalla kärsimättömyydellä). Älkää puhuko
tuollaisia tyhmyyksiä minulle! Eivät ne minua petä. Mitä hyötyä niistä
on? Miksi te pelkäätte olla oma itsenne minun edessäni? Minä olen aivan
sellainen kuin tekin.

_Proserpine_. Sellainen kuin minä! Tahdotteko te imarrella minua vai
itseänne? En ole varma siitä, kumpaako te tarkoitatte. (Hän kääntää
hänelle selkänsä ja aikoo mennä takaisin kirjoituskoneen luo).

_Marchbanks_ (estää häntä, salaperäisesti). Kuulkaahan! Minä kuljen
ympäri ja etsin rakkautta, ja minä huomaan, että sitä on vaikka kuinka
paljon muitten ihmisten rinnoissa. Mutta kun minä yritän pyytää sitä,
niin tuo kauhea ujous on aivan tukehduttaa minut; ja silloin minä tulen
aivan mykäksi -- tai mikä vielä pahempi, minä sanon tolkuttomuuksia,
tyhmiä valheita. Ja sitä rakkautta, jota minä kaipaan, tuhlataan
kissoille ja koirille ja kanarialinnuille, siksi että ne pyytävät sitä.
(Melkein kuiskaten). Sitä on pakko pyytää. Se on kuin sadun
haltia-olento: se ei osaa puhua, jollei sitä puhuttele ensin.
(Tavallisella äänellä, mutta syvän alakuloisesti). Kaikki rakkaus
maailmassa tahtoo puhua; mutta se ei uskalla, sillä se on ujo, ujo,
ujo! Siinä on maailman traagillisuus. (Syvällä huokauksella hän
heittäytyy vierastuoliin ja peittää kasvot käsiinsä.)

_Proserpine_ (hämillään, mutta säilyttää tavallisen näykkimisäänensä,
mikä on hänelle kunnia-asia joutuessaan väittelyyn vieraitten, nuorten
herrojen kanssa). Pahat ihmiset voivat joskus voittaa tuon ujoutensa,
eikö totta?

_Marchbanks_ (hyökkää ylös melkein vimmoissaan). Pahat ihmiset, ne ovat
ne, joilla ei ole rakkautta; siksi he eivät ole myöskään ujoja. He
osaavat pyytää rakkautta, siksi etteivät he sitä tarvitse; he voivat
tarjota sitä, siksi ettei heillä ole sitä. (Hän vajoo kokoon tuoliinsa
ja lisää surullisesti). Mutta me, joilla on rakkautta ja jotka
tahtoisimme voittaa vastarakkautta: me emme saa sanaakaan suustamme.
(Ujosti). Ettekö te ole tehnyt samaa huomiota?

_Proserpine_. Mr Marchbanks, jos te puhutte yhä tuohon tapaan, niin
minä lähden pois, sen teen todellakin. Se ei ole sopivaa!

Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen, avaa sinisen kirjan ja
valmistautuu kirjoittamaan lauseen siitä.

_Marchbanks_ (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole
sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä
teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?

_Proserpine_ (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa
ilmasta!

_Marchbanks_. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä
olisi lapsi, joka itkisi nälissään?

_Proserpine_. Sitä minä en voisi.

_Marchbanks_. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä
asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.

_Proserpine_. No, olkaa sitten vaiti!

_Marchbanks_. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko
se vaimentaa teidän sydämenne itkua -- sillä se itkee: eikö totta? Sen
täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.

_Proserpine_ (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On
aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla.
(Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on
hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei;
mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.

_Marchbanks_. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen
täytyy itkeä.

_Proserpine_. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin
sanoneen, niin minä en myönnä sitä.

_Marchbanks_ (säälivästi). Niin, kyllä tiedän. Teillä ei ole rohkeutta
sanoa sitä hänelle.

_Proserpine_ (säikähtäen). Hänelle! Kelle?

_Marchbanks_. Kelle se nyt lieneekin. Sille miehelle, jota te
rakastatte. Joku se varmaan on. Ehkä Mr Mill, apulainen?

_Proserpine_ (halveksien). Mr Mill! Sepä olisi oikea mies murtamaan
minun sydämeni! Valitsisinpa sittenkin mielemmin teidät kuin Mr Millin.

_Marchbanks_ (hämmästyy). Ei, ei millään muotoa! Olen hyvin pahoillani,
mutta sitä te ette saa ajatella! Minä -- --

_Proserpine_ (kiusoittaen, menee uunin luo ja asettuu seisomaan selin
häneen). Oi, älkää pelätkö! Ette te se ole! Ei se ole kukaan erityinen.

_Marchbanks_. Minä ymmärrän. Te tunnette, että te voisitte rakastaa
ketä hyvänsä, joka vain tarjoutuisi -- -- --

_Proserpine_ (vihastuen). Ken vain tarjoutuisi! Ei, sitä minä en voisi.
Miksi te minua luulette?

_Marchbanks_ (alakuloisesti). Se on yhdentekevää. Te ette tahdo antaa
minulle suoraa vastausta. Te puhutte vaan, niinkuin kaikki muutkin.
(Hän menee hitaasti sohvan luo ja käy istumaan synkän näköisenä.)

_Proserpine_ (loukkaantuneena, arvelee toisen kohtelevan häntä
aristokraatin halveksumisella). Jos te haluatte originelliä
keskustelua, niin voitte mennä juttelemaan itsenne kanssa.

_Marchbanks_. Sitä juuri kaikki runoilijat tekevätkin! He puhuvat
ääneen itsensä kanssa ja koko maailma kuuntelee heitä. Mutta tuntuu
niin kovin yksinäiseltä, kun ei koskaan kuule kenenkään muun puhuvan.

_Proserpine_. Odottakaahan kunnes Mr Morell tulee! Hän puhuu kyllä
teidän kanssanne. (Marchbanks hätkähtää). Ei teidän tarvitse näyttää
noin happamelta; hän osaa puhua paremmin kuin te. (Kiivaasti). Hän osaa
puhua, niin että teidän pieni päänne menee pyörälle. (Aikoo suuttuneena
mennä paikallensa, mutta Marchbanks saa äkkiä päähänpiston, hyökkää
ylös ja estää häntä.)

_Marchbanks_. Ah, nyt minä ymmärrän!

_Proserpine_ (punastuu). Mitä te ymmärrätte?

_Marchbanks_. Teidän salaisuutenne. Sanokaa minulle: onko todellakin
mahdollista, että nainen voi rakastaa häntä?

_Proserpine_ (niinkuin keskustelu menisi jo kaikkien rajojen yli).
Onpas sekin!

_Marchbanks_ (kiihkeästi). Ei, vastatkaa minulle! Minä tahdon tietää!
Minun täytyy saada se tietää! Minun on aivan mahdoton sitä ymmärtää.
Minä en näe hänessä muuta kuin sanoja, sanoja, sanoja, hurskaita
päätöksiä, joita ihmiset sanovat hyvyydeksi. Sellaista te ette voi
rakastaa!

_Proserpine_ (koettaa nuhdella häntä näyttämällä arvokkaan kylmältä).
Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en käsitä teitä.

_Marchbanks_ (kiivaasti). Kyllä te ymmärrätte! Te ette puhu totta!

_Proserpine_. Oh!

_Marchbanks_. Kyllä te ymmärrätte! Ja kyllä te tiedätte! (Päättäen
vaatia esille vastauksen.) Voiko nainen todellakin rakastaa häntä?

_Proserpine_ (katsoo häntä suoraan silmiin). Niin... (Marchbanks
peittää kasvonsa käsiinsä.) Mikä teitä vaivaa? (Marchbanks ottaa kädet
kasvoiltaan ja katselee häntä. Pelästyen hänen traagillista ilmettänsä
pakenee Proserpine niin kauaksi kuin suinkin hänestä, pitäen häntä
silmällä, kunnes hän kääntyy pois ja käy istumaan tuolille uunin ääreen
syvän alakuloisena. Kun Proserpine lähestyy ovea, avautuu se ja Burgess
astuu sisään. Kun hän näkee hänet, niin hän huudahtaa). Jumalan kiitos,
että joku tulee! (ja käy levollisena pöytänsä ääreen istumaan. Hän
panee uuden paperin kirjoituskoneeseen, kun Burgess astuu Eugenen luo.)

_Burgess_ (tahtoo innokkaasti suojella hienoa vierasta). Vai niin!
Tälläkö tavalla he jättävät teidät yksin, Mr Marchbanks! Minä pidän
teille seuraa. (Marchbanks katsoo häneen ihmetellen, mikä kuitenkin on
aivan turhaa.) James ottaa parasta aikaa vastaan lähetystöä
ruokasalissa, ja Candy koettaa kasvattaa erästä ompelijaa, jonka hän on
keksinyt. Hän istuu siellä ja opettaa häntä lukemaan "Taivaallisista
kaksoisista". (Valittaen). Teillä on varmaan täällä ikävä, kun teillä
ei ole ketään muuta seurananne kuin tuo konekirjoittaja! (Hän kääntää
nojatuolin ja käy istumaan.)

_Proserpine_ (hyvin kiihoittuneena). Ei hänellä enää hätää ole, kun
hänellä on onni saada kuunnella teidän hienoa keskusteluanne. Se on
aina suuri etu. (Hän alkaa kiivaasti kirjoittaa niin että kone
räiskyy.)

_Burgess_ (ihmetellen hänen röyhkeyttään). En minä luullakseni
puhutellut teitä, neiti.

_Proserpine_ (terävästi Marchbanksille). Oletteko te ennen nähnyt
mokomaa hävyttömyyttä, Mr Marchbanks?

_Burgess_ (juhlallisella ankaruudella). Mr Marchbanks on gentleman ja
tietää mitä hänen arvonsa vaatii. Sitä eivät kaikki tiedä!

_Proserpine_ (nenäkkäästi). Sepä hyvä, että te ja minä emme kuulu
hienostoon! Te saisitte kuulla suoraa puhetta, jollei Mr Marchbanks
olisi täällä. (Hän vetää niin kiivaasti paperin koneesta, että se
repeytyy.) Kas nyt -- nyt tämä kirje meni pilalle -- saan kirjoittaa
sen uudestaan! Oi, minä en osaa hillitä itseäni -- te vanha, hupsu
pöllöpää!

_Burgess_ (nousee, voi tuskin hengittää suuttumuksesta). Mitä? Olenko
minä vanha, hupsu pöllöpää! Niinkö te sanoitte? Vai tosiaankin! (Vetää
henkeä). Hyvä, hyvä, tyttöseni, hyvä, hyvä! Odottakaa vain, kunnes
isäntä tulee! Minäpä sanon sen hänelle, saattepa nähdä! Kyllä minä
teitä opetan -- totta totisesti!

_Proserpine_. Minä -- -- --

_Burgess_ (keskeyttää hänet). Ei, ei se nyt enää auta. Ei maksa vaivaa
enää pyytääkään. Kyllä te saatte nähdä kuka minä olen! (Proserpine
kuljettaa koneen vaunua kovalla melulla ja jatkaa halveksivan näköisenä
työtänsä.) Älkää välittäkö hänestä, Mr Marchbanks! Sitä hän ei
ansaitse! (Hän käy ylpeästi istumaan.)

_Marchbanks_ (hyvin hermostuneesti ja kiusaantuneena). Eikö olisi
parasta vaihtaa puheenainetta? En minä -- en minä luule, että Miss
Garnett tarkoitti mitään pahaa.

_Proserpine_ (pannen painoa sanoihinsa). Ah, sitä minä juuri
tarkoitinkin!

_Burgess_. Minä en välitä hänestä hituistakaan.

    Sähkökello soi kaksi kertaa.

_Proserpine_ (kokoaa muistiinpanokirjansa ja paperinsa). Minua
kutsutaan. (Kiiruhtaa ulos.)

_Burgess_ (huutaa hänen jälkeensä). Kyllä me tulemme toimeen ilman
teitä! (Hiukan keventyneenä, kun hän on saanut sanoa viimeisen sanan ja
ikäänkuin haluten vieläkin parantaa sanojansa, hän katsoo hetken hänen
jälkeensä, vaipuu sitten tuoliinsa Eugenen viereen ja puhuttelee häntä
tuttavallisesti.) Nyt me olemme yksin, Mr Marchbanks, sallikaa että
annan teille ystävällisen viittauksen, jota en antaisi kelle hyvänsä.
Kuinka kauan te olette tuntenut vävyäni, Jamesiä?

_Marchbanks_. En tiedä. Minun on niin vaikea muistaa sellaista.
Muutamia kuukausia, ehkä.

_Burgess_. Ettekö ole koskaan huomannut mitään kummallista hänessä?

_Marchbanks_. Ei minun tietääkseni.

_Burgess_ (vakuuttaen). Niin, ette tekään ole sitä huomannut. Siinäpä
juuri vaara onkin. Katsokaapas, hän on hullu!

_Marchbanks_. Mielisairasko!

_Burgess_. Täysi hullu! Pitäkää häntä silmällä, niin te kyllä
huomaatte!

_Marchbanks_ (levottomana). Te tarkoitatte kai, että hänen
mielipiteensä --

_Burgess_ (koskettaa etusormellaan hänen polveansa ja painaa kovasti
kiinnittääkseen hänen huomiotansa). Niin minäkin luulin, Mr Marchbanks.
Minä luulin kauan aikaa, että siihen olivat vain hänen mielipiteensä
syynä. Vaikka muistakaa se, mielipiteet voivat tulla vaarallisiksi, jos
niitä rupeaa toteuttamaan sillä tavalla kuin hän tekee. Mutta sitä minä
en nyt tarkoita. (Hän katselee ympärilleen ollakseen varma siitä, että
he ovat yksin ja kumartuu Eugenen puoleen, aivan hänen korvansa
juureen.) Mitä te luulette, että hän sanoi minulle tänään juuri tässä
samassa huoneessa?

_Marchbanks_. Mitä sitten?

_Burgess_. Hän sanoi minulle -- niin totta kuin minä istun tässä, hän
sanoi: "Minä olen hullu", sanoi hän, "ja sinä olet lurjus", sanoi hän
-- niin levollisesti kuin suinkin. Ajatelkaahan, että minä olisin
lurjus! Ja sitten hän puristaa minun kättäni, aivan kuin hän olisi
kehunut minua. Voiko väittää, että se mies on viisas?

_Morell_ (ulkopuolella, huutaa Proserpinea, avatessaan oven). Pitäkää
huolta siitä, että saatte kaikkien nimet ja osoitteet, Miss Garnett!

_Proserpine_ (kaukaa). Kyllä, Mr Morell!

    Morell tulee sisään lähetystön paperit kädessä.

_Burgess_ (hiljaa Marchbanksille). Hullu hän on! Pitäkää häntä
silmällä, niin saatte nähdä. (Nousee äkkiä). Olen pahoillani, että
minun täytyy tehdä valitus. En tee sitä mielelläni, mutta minä tunnen,
että minun täytyy, se on ikäänkuin minun velvollisuuteni.

_Morell_. Mikä 011 hätänä?

_Burgess_. Mr Marchbanks voi todistaa. Hän oli saapuvilla. (Hyvin
juhlallisesti). Sinun nuori naisesi on unohtanut itsensä siihen
määrään, että hän sanoi minua vanhaksi, hupsuksi pöllöpääksi.

_Morell_ (tavattoman sydämellisesti). Niin, se on aivan Prossyn
tapaista! Hän puhuu aina suunsa puhtaaksi, hän ei voi hillitä itseänsä!
Prossy parka! Ha! Haa!

_Burgess_ (vapisee vihasta). Luuletko sinä minun tyytyvän siihen, että
se on vain hänen tapaistansa?

_Morell_. Tyhmyyksiä! Ei sinun pidä sellaisesta välittää! (Hän astuu
asiakirjakaapin luo ja pistää paperin laatikkoon).

_Burgess_. En minä siitä välitäkkään. Minä seison aivan sen
yläpuolella. Mutta onko se nyt oikein? Sitä minä tahtoisin tietää. Onko
se oikein?

_Morell_. Se kysymys koskee kirkkoa eikä seurakuntaa. Onko siitä
sinulla ollut vahinkoa? se kysymys koskee sinua, mitä? Eihän se ole
vähintäkään vahingoittanut sinua. Älä viitsi sitä sen enempää ajatella!
(Hän estää keskustelun jatkumista tästä aineesta menemällä pois ja
istahtamalla pöydän ääreen, tarkastellen kirjeenvaihtoaan.)

_Burgess_ (hiljaa Marchbanksille). Mitä minä sanoin! Aivan täysi hullu!
(Hän menee pöydän luo ja kysyy nälkäisen miehen epäilystä herättävällä
kohteliaisuudella.) Milloin te syötte päivällistä, James?

_Morell_. Emme vielä pariin tuntiin.

_Burgess_ (alakuloisella kohtaloon tyytymisellä). Anna minulle joku
hauska kirja, niin olet ystävällinen, ja minä käyn istumaan ja lukemaan
tuonne uunin ääreen.

_Morell_. Millaisen kirjan? Hyvänkö?

_Burgess_ (vastustaa melkein huutaen). Ei, ei! Jotakin huvittavaa,
jolla saan aikani kulumaan! (Morell ottaa kuvalehden pöydältä ja antaa
sen hänelle. Hän ottaa sen nöyrästi vastaan.) Kiitos, kiitos, James!
(Hän menee suuren tuolin luo uunin ääreen ja käy siihen rauhallisesti
ja mukavasti istumaan.)

_Morell_ (kirjoittaessaan). Candida tulee heti teille pitämään seuraa.
Hän pääsi jo suojatistaan. Hän täyttää vain lamput.

_Marchbanks_ (hyökkää hätäisenä ylös). Hänen kätensähän tahraantuvat!
Minä en voi sitä sallia, Morell: se on suuri häpeä! Minä menen
täyttämään lamppuja! (Lähestyy ovea.)

_Morell_. Parasta kun ette sitä tee. (Marchbanks pysähtyy
kahdenvaiheilla.) Hän panee teidät vain kiilloittamaan minun
saappaitani, säästääkseen sen vaivan minulta huomis-aamuna.

_Burgess_ (moittivasti). Eikö sinulla ole yhtään palvelijaa, James?

_Morell_. On. Mutta hän ei ole mikään orja, ja talo on siinä kunnossa
kuin minulla olisi kolme. Se merkitsee, että jokainen saa olla työssä.
Se ei ole niinkään huono järjestys: Prossy ja minä keskustelemme
asioista pestessämme astioita. Ei ole yhtään vaikea pestä astioita, kun
työssä on kaksi.

_Marchbanks_ (kiusaantuneella ilmeellä). Luuletteko, että kaikki naiset
ovat yhtä kovaluontoisia kuin Miss Garnett?

_Burgess_ (vilkkaasti). Se on oikein, Mr Marchbanks, se on aivan
oikein! Hän on kovaluontoinen!

_Morell_ (levollisesti ja arvokkaasti). Marchbanks!

_Marchbanks_. Niin!

_Morell_. Kuinka monta palvelijaa on teidän isällänne?

_Marchbanks_. Oi, en minä tiedä. (Hän menee epämieluisan tunteen
vallassa sohvan luo tullakseen niin kauas kuin mahdollista Morellin
kysymyksistä ja istuu siinä suuressa sieluntuskassa ajatellen
lamppuöljyä.)

_Morell_ (hyvin vakavasti). Niin monta, että te ette edes sitä tiedä!
(Hyökkäävämmin). Joka tapauksessa kun jotakin karkeaa työtä on tehtävä,
niin te soitatte kelloa ja annatte sen jonkun muun tehtäväksi, vai
kuinka? Se ainakin on yksi suuri tosiasia teidän elämässänne, eikö
totta?

_Marchbanks_. Oi, älkää kiusatko minua! Ainoa suuri tosiasia minun
elämässäni on nyt vain se, että teidän vaimonne kauniit kädet
tahraantuvat öljystä, ja että te istutte täällä mukavasti ja saarnaatte
siitä -- alituisesti saarnaatte ja saarnaatte, sanoja, sanoja, sanoja
vain.

_Burgess_ (suuresti ihastuneena). Hyvä, hyvä! Kerrassaan mainiota!
(Loistaen). Siinä sait, James! Suoraa puhetta!

Candida tulee sisään edessään siro esiliina, kädessä pöytälamppu,
puhdistettuna, täytettynä ja valmiina sytyttämistä varten. Hän laskee
sen pöydälle Morellin viereen.

_Candida_. Jos te jäätte meille, niin minä taidankin uskoa teille
lamppujen hoidon.

_Marchbanks_. Minä jään sillä ehdolla, että te annatte kaiken karkean
työn minulle.

_Candida_. Sehän on mainio tarjoumus; mutta enköhän minä ensin halua
nähdä, miten te siitä suoriudutte. (Kääntyen Morellin puoleen). James,
sinä et ole hoitanut huolellisesti taloa!

_Morell_. Mitä minä sitten olen tehnyt -- tai laiminlyönyt -- ystäväni?

_Candida_ (vakavasti pahastuneena). Minun lempiharjaani,
kuurausharjaani on käytetty saappaitten kiilloittamiseen!
(Sydäntäsärkevä huudahdus kuuluu Marchbanksin huulilta, Burgess katsoo
ihmeissään ympärilleen, Candida kiiruhtaa sohvan luo.) Mikä on hätänä?
Voitteko te huonosti, Eugene?

_Marchbanks_. En, en! Mutta minua värisyttää, minua värisyttää!

_Burgess_ (kiihoittuneena). Mitä kummaa! Sairastatteko te vilutautia,
Mr Marchbanks? Se ei ole hyvä teidän iällänne! Siitä teidän täytyy
vähitellen päästä.

_Candida_ (rauhoittaen). Loruja isä! Ne ovat vain runollisia
väristyksiä. Vai mitä, Eugene? (Hyväilee häntä.)

_Burgess_ (hämillään). Vai niin! Vai niin! Runollisia väristyksiä!
Pyydän tuhannesti anteeksi! (Kääntyy taas uuniin päin ikäänkuin
karkoittaakseen pikaisen johtopäätöksensä seuraukset.)

_Candida_. Miten teidän laitanne nyt on, Eugene -- kuurausharjako oli
siihen syynä? (Hän värisee jälleen). No, älkää siitä välittäkö! (Käy
istumaan hänen viereensä). Ettekö te haluaisi antaa minulle uutta
norsunluista harjaa, jossa olisi helmiäiskoristeita?

_Marchbanks_ (pehmeästi ja soitannollisesti, mutta surullisesti ja
kaihoten). Ei, ei kuurausharjaa, vaan veneen -- kevyen, pienen aluksen.
Ja sitten me purjehtisimme kauaksi koko maailmasta, sinne missä sade
pesee marmorilattiat ja aurinko ne kuivaa, missä etelätuuli puhaltaa
tomun pois viheriäisistä ja purppuraisista matoista. Tai vaunut, jotka
kantaisivat meidät ylös pilviin, missä tähdet loistavat, eikä lamppuja
tarvitse joka päivä täyttää öljyllä.

_Morell_ (karkeasti). Ja missä ei tarvitse muuta tehdä kuin laiskotella
ja olla itsekäs ja hyödytön.

_Candida_ (pahoillaan). Mutta, James, kuinka sinulla oli sydäntä pilata
kaikki!

_Marchbanks_ (kiihoittuen). Niin, olla laiska, itsekäs ja hyödytön, se
on samaa kuin olla kaunis ja vapaa ja onnellinen! Eikö jokainen mies
ole toivonut sitä sille naiselle, jota hän rakastaa? Se on minun
ihanteeni! Mikä on teidän ihanteenne, teidän ja kaikkien niiden
kauheiden ihmisten, jotka elävät näissä inhottavissa kasarmeissa?
Saarnat ja kuurausharjat! Te saarnaatte ja teidän vaimonne kuuraa!

_Candida_ (merkillisellä äänenpainolla). Hän harjaa saappaat, Eugene.
Te saatte harjata ne huomenna, rangaistukseksi siitä, mitä te nyt
sanoitte hänelle.

_Marchbanks_. Oi, älkää puhuko saappaista! Kuinka kauniit teidän
jalkanne olisivat ylhäällä kukkuloilla!

_Candida_. Minun jalkani eivät olisi kauniit kengittä Hackney Roadilla.

_Burgess_. (hämillään). No, mutta Candy! Älä ole epähieno! Mr
Marchbanks ei ole tottunut sellaiseen. Hän saa uudestaan
väristyskohtauksen. Niin, niin, minä tarkoitan runollisen väristyksen!
(Morell on vaiti, ulkonaisesti syventyneenä kirjeihinsä, mutta
todellisuudessa tuumien uusia, huolestuttavia kokemuksiaan, sillä mitä
kovempia moraalisia hyökkäyksiä hän tekee, sitä nopeammin ja varmemmin
Eugene niihin vastaa. Hänestä tuntuu vaikealta, että hänen täytyy
ruveta pelkäämään miestä, jota hän ei kunnioita. Miss Garnett tulee
sisään, sähkösanoma kädessä.)

_Proserpine_ (ojentaa sähkösanoman Morellille). Vastaus maksettu.
Lähetti odottaa. (Candidalle mennessään koneensa luo ja käyden
istumaan.) Maria on valmis aloittamaan työtänsä kyökissä, Mrs Morell.
(Candida nousee). Sipulit ovat tulleet.

_Marchbanks_ (kouristuksentapaisesti). Sipulit!

_Candida_. Niin, sipulit. Eivätkä ne ole edes espanjalaisia. Aivan
tavallisia punasipuleita. Te saatte auttaa minua leikkaamaan niitä
hienoiksi. Tulkaa pois!

Hän tarttuu häntä ranteeseen ja juoksee ulos, vetäen häntä jäljessään.
Burgess nousee hämillään ja jää kummissaan uunin edessä olevalle
matolle seisomaan ja katsoo heidän jälkeensä.

_Burgess_. Candyn ei pitäisi kohdella päärin veljenpoikaa tuolla
tavalla! Hän menee aivan liian pitkälle. Kuules, James! Onko hän usein
noin kummallinen?

_Morell_ (lyhyesti, kirjoittaen sähkösanomaa). En minä tiedä.

_Burgess_ (hempeämielisesti). Hän puhuu kauniisti. Minä olen aina ollut
hiukan hullaantunut runouteen. Candy on sen perinyt minulta. Hänellä
oli tapana pyytää minua kertomaan hänelle satuja keijukaisista ja
peikoista, kun hän oli vain noin pikkuinen. (Hän osoittaa noin kahden
jalan korkeutta.)

_Morell_ (ennakolta tehdyllä päätöksellä). Vai niin, todellako! (Hän
pyyhkii imupaperilla sähkösanomaa ja menee ulos).

_Proserpine_. Oliko teillä tapana keksiä keijukaisjutut aivan omasta
päästänne?

    Burgess ei vastaa, vaan näyttää hyvin halveksivalta.

_Proserpine_ (levollisesti). Minä en olisi koskaan uskonut, että teillä
olisi sellaisia ajatuksia. Mutta, asiasta toiseen, on parasta, että
varoitan teitä, koska te näytte niin ihastuneen Mr Marchbanksiin. Hän
on hullu.

_Burgess_. Hullu! Mitä! Hänkö myöskin!

_Proserpine_. Hullu kuin keväinen jänis. Uskokaa pois, hän peloitti
minua juuri ennenkuin te tulitte sisään. Ettekö ole huomannut, kuinka
kummallisesti hän puhuu?

_Burgess_. Vai niin, sitäkö he tarkoittavat runollisella väristyksellä!
Tuhat tulimmaista, enkö jo pari kertaa ajatellut, että hänellä varmaan
on joku ruuvi irti! (Hän astuu huoneen poikki ja sanoo kovalla
äänellä). Onpa tämä hauska hulluinhuone, johon ei ole hyvä jäädä. Eihän
täällä ole ketään muuta kuin te, joka voisi pitää ihmisestä huolta!

_Proserpine_ (kun Burgess menee hänen ohitsensa). Niin, ajatelkaa,
miten julmaa, jos teille jotakin tapahtuisi!

_Burgess_ (kopeasti). Pitäkää huomautuksenne ominanne! Sanokaa
isännälle, että minä menin puutarhaan tupakoimaan.

_Proserpine_ (pilkallisesti). Oo!

    Ennenkuin Burgess ehtii vastata, palaa Morell.

_Burgess_ (hempeämielisesti). Minä menen puutarhaan tupakoimaan, James.

_Morell_ (äkäisesti). Vai niin, vai niin! (Burgess menee mahdikkaasti
ulos, ryhti on kuin väsyneen vanhan ukon. Morell seisoo pöydän ääressä,
koskettelee papereitaan ja sanoo puoleksi leikillisesti, puoleksi
poissaolevasti Proserpinelle.) No, Miss Prossy, miksi te haukuskelitte
appiukkoani?

_Proserpine_ (punastuen, katsoo nopeasti häneen, puoleksi pelokkaasti,
puoleksi moittien). Minä -- -- (Hän purskahtaa itkuun.)

_Morell_ (hellällä iloisuudella, kumartuen pöydän yli hänen puoleensa,
lohduttaen häntä). No, no, no! Älkää panko sitä pahaksenne, Prossy! Hän
on vanha, hupsu pöllöpää, eikö niin?

Huoaten Proserpine syöksee ovelle ja katoaa, paiskaten oven jälkeensä
kiinni. Morell pudistaa päätään ja astuu väsyneenä tuolinsa luo, jonne
hän istahtaa työtä tekemään. Hän näyttää vanhalta ja rasittuneelta.

Candida tulee sisään. Hän on lopettanut taloustoimensa ja ottanut
esiliinansa pois. Hän huomaa Morellin alakuloisen ilmeen ja käy
levollisesti istumaan vierastuoliin, katsellen Morellia tarkkaavasti.
Hän ei sano mitään.

_Morell_ (katsoo ylös, kynä valmiina kirjoittamaan). No? Missä Eugene
on?

_Candida_. Hän pesee käsiään vesijohdossa. Hänestä tulisi mainio kokki,
jos hän voisi voittaa vastenmielisyytensä Mariaa kohtaan.

_Morell_. Hm! Epäilemättä! (Rupeaa taas kirjoittamaan.)

_Candida_ (menee lähemmäksi, laskee pehmeästi kätensä hänen kädelleen
estääkseen häntä ja sanoo). Tule tänne, ystäväni! Näytäppä itseäsi!
(Morell antaa kynän pudota kädestään ja antautuu kokonaan hänen
valtaansa. Candida saa hänet nousemaan ja vie hänet pois pöydän luota,
koko ajan katsellen häntä tarkasti.) Käännä kasvosi valoon! (Hän
asettaa hänet vasten ikkunaa). Sinä et näytä terveeltä, poikaseni. Sinä
olet ehkä tehnyt liiaksi työtä?

_Morell_. En tavallista enemmän.

_Candida_. Sinä näytät kalpealta ja harmaalta ja vanhalta ja
ryppyiseltä. (Morellin alakuloisuus yltyy; Candida puhuu tahallaan
vallattomasti). Tulehan. (Vetää hänet nojatuolin luo). Tältä päivältä
olet kirjoittanut kylliksi. Anna Prossyn tehdä loput ja tule
juttelemaan minun kanssani!

_Morell_. Mutta --

_Candida_ (varmasti). Niin, minun täytyy saada jutella jonkun kanssa.
(Hän saa hänet istumaan ja käy itse matolle hänen jalkojensa juureen.
Taputtaa hänen kättänsä). Nyt sinä jo näytät virkeämmältä. Miksi et
jätä kaikkea tätä rasittavaa ylimääräistä työtä -- noita joka iltaisia
puheita ja esitelmiä? Tosin kaikki, mitä sinä sanot, on totta ja hyvää,
mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Eivät he välitä hituistakaan siitä,
mitä sinä sanot. He myöntävät kyllä, että sinä olet oikeassa, mutta
mitä hyötyä siitä on, kun he tekevät aivan päinvastoin kuin sinä
käsket, niinpian kuin sinä käännät heille selkäsi. Ajattelehan meidän
seurakuntaamme St. Dominioissa! Miksi he tulevat joka sunnuntai
kuuntelemaan kun sinä saarnaat kristinuskoa? Etkö luule että he tulevat
vain siksi, että he noina kuutena päivänä ajattelevat vain
liikeasioitansa ja raha-ansiotansa, ja tahtovat unohtaa ne
seitsemäntenä päivänä ja levätä niistä hiukan -- voidakseen uusin
voimin palata niihin jälleen ja ansaita vielä entistä enemmän rahaa?
Sinä autat heitä oikeastaan paljoa enemmän kuin estät.

_Morell_ (suurella vakavuudella). Sinä tiedät varsin hyvin, Candida,
että minä luen heille useinkin lakia sen johdosta. Mutta jos he menevät
kirkkoon vain levätäksensä ja saadaksensa aikansa kulumaan, niin miksi
he eivät etsi hauskempia ja vallattomampia huveja? Jotakin hyvää lienee
siinä varmaan, että he mielemmin menevät kirkkoon sunnuntaisin kuin
huonompiin paikkoihin.

_Candida_. Oi, huonommat paikat eivät ole avoinna, ja vaikka
olisivatkin, niin he eivät uskalla näyttäytyä niissä. Ja sitten sinä
saarnaat niin erinomaisen hyvin, rakas James, että se on heille yhtä
hauskaa kuin joku näytelmä. Miksi sinä luulet, että naiset ovat niin
innostuneita?

_Morell_ (kiihoittuneena). Candida!

_Candida_. Oi, kyllä minä sen tiedän! Sinä tyhmä poika, sinä luulet,
että siihen on sinun sosialismisi ja uskontosi syynä! Mutta jos niin
olisi, niin he eläisivät sanojesi mukaan, eivätkä tulisi vain sinua
katselemaan. He sairastavat kaikki Prossyn tautia.

_Morell_. Prossyn tautia? Mitä sinä tarkoitat, Candida?

_Candida_. Niin, Prossy ja kaikki muutkin sihteerit, joita sinulla on
ollut! Miksi Prossy pesee astioita ja kuorii perunoita ja tekee
kaikenlaisia palvelijan toimia, vaikka hänellä on kuusi shillingiä
vähemmän palkkaa kuin mitä hän voisi saada jossakin konttorissa
kaupungilla? Hän on rakastunut sinuun, James, siinä koko syy! He ovat
kaikki rakastuneet sinuun! Sinä olet rakastunut saarnaamiseen, siksi
että sinä teet sitä niin kauniisti. Ja sinä luulet, että kaikki vain
innoissaan tahtovat rakentaa Jumalan valtakuntaa tänne maan päälle, ja
sitä hekin luulevat. Sinä pyhä yksinkertaisuus!

_Morell_. Candida, mikä hirveä sieluamurhaava kyynillisyys! Lasketko
sinä leikkiä -- vai -- olisiko mahdollista -- oletko sinä
mustasukkainen?

_Candida_ (miettivästi). Niin, joskus minä olen hiukan
mustasukkainenkin.

_Morell_ (epäillen). Prossylleko?

_Candida_ (nauraen). Ei, ei, ei! En minä ole mustasukkainen kellekään!
Mustasukkainen toisen tähden, jota ei rakasteta niinkuin häntä pitäisi
rakastaa.

_Morell_. Tarkoitatko sinä minua?

_Candida_. Sinuako! Sinua on hemmoiteltu rakkaudella ja ihailulla. Sinä
saat sitä enemmän kuin mikä on sinulle hyväksi. Ei, minä tarkoitan
Eugenea.

_Morell_ (säpsähtää). Eugenea!

_Candida_. Minusta tuntuu väärältä, että kaikki rakkaus tulee sinun
osaksesi, eikä mitään hänen ja kuitenkin hän tarvitsisi sitä paljoa
enemmän kuin sinä. (Kouristuksen tapainen väristys puistattaa Morellia
vastoin hänen tahtoansa.) Mikä sinun on? Tuotanko minä sinulle tuskaa?

_Morell_ (nopeasti). Et lainkaan! (Katselee häntä tuskallisella
jännityksellä). Tiedäthän sinä, että minä luotan järkähtämättömästi
sinuun, Candida.

_Candida_. Kuinka itserakas sinä olet! Oletko niin varma
vastustamattomasta lumousvoimastasi?

_Morell_. Candida! Sinä loukkaat minua! En ole koskaan ajatellut mitään
sellaista itsestäni. Minä ajattelin sinun hyvyyttäsi ja puhtauttasi --
siihen minä luotan.

_Candida_. Kuinka rumia, ikäviä asioita sinä minulle sanot! Sinä olet
todellakin pappi, James, pappi kiireestä kantapäähän!

_Morell_ (kääntyy pois hänestä syvästi loukkaantuneena). Aivan samaa
Eugenekin sanoo!

_Candida_ (vilkkaalla mielenkiinnolla, kumartuu hänen puoleensa nojaten
käsivarttaan hänen polveensa). Eugene on aina oikeassa! Hän on
ihmeellinen poika. Poissa ollessani ihastuin häneen yhä enemmän.
Tiedätkös James, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, niin on hän
jo hyvällä alulla rakastua minuun aivan päättömästi.

_Morell_ (synkästi). Vai eikö hänellä ole siitä aavistustakaan?

_Candida_. Ei vähintäkään! (Hän nostaa käsivartensa Morellin polvelta
ja kääntyy miettivän näköisenä pois, vaipuen lepäävään asentoon, kädet
sylissä.) Kerran hän saa sen tietää, sitten kun hän on täysi-ikäinen ja
kokenut niinkuin sinä. Ja silloin hän saa myös tietää, että minä sen
tiesin. Mitäpähän hän silloin ajattelee minusta?

_Morell_. Ei mitään pahaa, Candida! Ei mitään pahaa, sitä minä toivon
ja uskon.

_Candida_. Se riippuu asianhaaroista!

_Morell_ (tuskissaan). Mistä se riippuu?

_Candida_ (katselee häntä). Niin, se riippuu siitä, miten hänen käy.
(Morell katsoo häneen ilmeettömästi.) Etkö sinä ymmärrä. Se riippuu
siitä, millä tavalla hän oppii ymmärtämään, mitä rakkaus on. Minä
tarkoitan: minkälainen nainen sen hänelle opettaa.

_Morell_ (ajatuksissaan). Niin. Ei. En minä ymmärrä mitä sinä
tarkoitat.

_Candida_ (selittäen). Jos hän oppii sen hyvältä naiselta, niin kaikki
käy hyvin. Sitten hän antaa minulle anteeksi.

_Morell_. Antaa anteeksi!

_Candida_. Mutta oletappa, että hän oppii sen huonolta naiselta,
niinkuin niin useiden miesten käy, varsinkin runoilijaluonteiden, jotka
kuvailevat mielessään, että kaikki naiset ovat enkeleitä. Oleta, että
hän ei ymmärrä rakkauden arvoa, ennenkuin hän on sen jo heittänyt pois
ja alentanut itseään tietämättömyydessään. Luuletko sinä, että hän
silloin voi antaa minulle anteeksi?

_Morell_. Antaa sinulle anteeksi? Mitä hänen pitäisi antaa anteeksi?

_Candida_ (huomaa, ettei hän ymmärrä ja sanoo, hiukan pettyneenä vaikka
hyvin hellästi). Etkö sinä ymmärrä? (Morell pudistaa päätään. Candida
kääntyy taas hänen puoleensa ikäänkuin hellästi selittääkseen asiaa.)
Minä tarkoitan, että hän antaa minulle anteeksi sen, etten itse sitä
hänelle ole opettanut. Että minä jätin hänet tuolle huonolle naiselle
oman hyvyyteni ja puhtauteni vuoksi, joksi sinä sitä nimität. Oi,
James, kuinka vähän sinä ymmärrät minua, kun sinä sanot luottavasi
minun hyvyyteeni ja puhtauteeni! Minä antaisin ne molemmat Eugene
paralle yhtä mielelläni kuin shaalini kerjäläiselle, joka on kuolla
viluun -- jollei olisi jotakin muuta, mikä pidättäisi minua. Luota sinä
minun rakkauteeni, James, sillä jos se katoaisi, niin minä vähät
välittäisin sinun saarnoistasi -- ne ovat vain turhia korupuheita,
joilla sinä petät itseäsi ja muita päivästä toiseen. (Aikoo nousta.)

_Morell_. Aivan hänen sanansa!

_Candida_ (kiireesti hillitsee haluaan nousta ylös). Kenen sanoja?

_Morell_. Eugenen.

_Candida_ (ihastuneena). Hän on aina oikeassa! Hän ymmärtää sinua; hän
ymmärtää minua; hän ymmärtää Prossya. Ja sinä, James, sinä et ymmärrä
mitään! (Hän nauraa ja suutelee häntä lohdutukseksi, Morell peräytyy,
ikäänkuin hän olisi saanut iskun ja hyökkää ylös.)

_Morell_. Kuinka sinä voit tehdä jotakin sellaista, kun -- Candida!
(Tuskallisella äänellä). Mielemmin saisit pistää puukolla minua
sydämeen, kuin suudella minua!

_Candida_ (nousee tuskallisena). Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

_Morell_ (kiivaasti, torjuen). Älä koske minuun!

_Candida_ (hämmästyneenä). James!

He keskeyttävät puheensa, sillä Marchbanks ja Burgess tulevat.
Jälkimäinen pysähtyy ovelle tuijottamaan. Eugene kiiruhtaa heidän
väliinsä.

_Marchbanks_. Onko jotakin tapahtunut?

_Morell_ (kalmankalpeana, lujasti hilliten itseänsä). Ei mitään muuta,
kuin että joko te olitte oikeassa tänä aamuna tai Candida on hullu.

_Burgess_ (ääneensä vastustaen). Mitä! Onko Candykin hullu! Tuhat
tulimaista! (Hän astuu yli huoneen uunin luo, innokkaasti vastustellen
ja naputtaa tuhan piipustaan ristikkoa vasten. Morell käy istumaan
poissa suunniltaan, kumartuu eteenpäin ja peittää kasvonsa käsiinsä,
joita hän pitää lujasti yhteen puristettuina.)

_Candida_ (Morellille, levollisesti ja nauraen). Oi, sinä vaan
säikähdit! Ei mitään muuta! Millaisia konvenanssi-ihmisiä te olette,
vaikka te ette itse sitä myönnä!

_Burgess_. No, no! Ajattele, miten sinä käyttäydyt, Candy! Mitä Mr
Marchbanks sinusta ajattelee!

_Candida_. Se tulee siitä, että James on opettanut minua ajattelemaan
itsenäisesti, niin etten koskaan pelkää mitä ihmiset sanovat. Se on
varsin hyvä niin kauan kuin ajattelen samalla tavalla kuin hän. Mutta
nyt, kun olen uskaltanut ajatella hiukan eri tavalla -- katsokaa häntä!
Katsokaa vaan! (Hän viittaa Morelliin, hyvin huvitettuna, Eugene katsoo
Morelliin ja painaa äkkiä kätensä sydäntänsä vasten, ikäänkuin kova
tuska viiltäisi häntä. Hän käy sohvaan istumaan ja hän näyttää siltä
ikäänkuin hän olisi todistajana murhenäytelmässä.)

_Burgess_ (seisoo matolla uunin edessä). Niin, James, et sinä näytä
yhtä hurmaavalta kuin tavallisesti!

_Morell_ (nauraen, samalla puoleksi huoaten). Kyllä minä sen uskon!
Suokaa minulle anteeksi. Minä en tiennyt, että saisin aikaan tällaisen
hälinän. (Koettaa rauhoittua). Niin, niin, niin, niin! (Menee takaisin
pöydän luo ja istahtaa työskentelemään papereittensa ääreen koettaen
näyttää iloiselta.)

_Candida_ (menee sohvan luo ja käy istumaan Marchbanksin viereen, yhä
laskien leikkiä). No, Eugene, miksi te näytätte niin synkältä? Oletteko
sipuleista saanut kyyneleitä silmiinne?

    Morell ei voi olla kiinnittämättä huomiotaan heihin.

_Marchbanks_ (hiljaa Candidalle). Te olette julma! Minä vihaan
julmuutta! On kauheaa nähdä ihmisen kiusaavan toista!

_Candida_ (pilkallisen hyväilevästi). Poikaparka! Olenko minä ollut
teille julma? Pakoitinko minä teitä leikkaamaan noita likaisia pieniä
punasipuleita?

_Marchbanks_ (vakavasti). Ei, olkaa vaiti! En minä itseäni tarkoita.
Häntä te kiusaatte kauheasti! Minä tunnen hänen kärsimyksensä omassa
rinnassani. Minä tiedän, ettei syy ole teidän -- se on jotain, minkä
täytyi tulla. Mutta älkää ottako sitä näin kevyesti! Minua värisyttää,
kun te nauratte kiusatessanne häntä.

_Candida_ (epäilevästi). Kiusaanko minä Jamesia! Loruja, Eugene, kuinka
te liioittelette! Tyhmyyksiä! (Candida silmäilee Morelliin, joka
nopeasti alkaa taas kirjoittaa. Hän menee hänen luokseen ja pysähtyy
hänen tuolinsa taakse, kumartuen hänen ylitsensä.) Älä tee enää työtä,
armaani! Tule juttelemaan meidän kanssamme!

_Morell_ (hellästi, mutta katkerasti). Ei! _Minä_ en osaa jutella! Minä
vaan saarnaan!

_Candida_ (hyväilee häntä). No, tule sitten saarnaamaan!

_Burgess_ (panee voimakkaasti vastaan). Ei, ei, Candy! Paha periköön
kaikki saarnat! Lexy Mill tulee sisään. Hän näyttää olevan täydessä
toimessaan.

_Lexy_ (kiiruhtaa puristamaan Candidan kättä). Mitä kuuluu, Mrs Morell!
Hauska nähdä teitä täällä taaskin!

_Candida_. Kiitos, Lexy! Tunnettehan te Eugenen?

_Lexy_. Tietysti! Kuinka voitte, Mr Marchbanks?

_Marchbanks_. Kiitos, hyvin!

_Lexy_ (Morellille). Minä tulen juuri Mateusseurasta. He ovat aivan
suunniltaan teidän sähkösanomanne johdosta. Ei suinkaan mitään ole
tapahtunut?

_Candida_. Mitä sinä sähköitit, James?

_Lexy_ (Candidalle). Hänen oli määrä puhua heille tänä iltana. He ovat
vuokranneet tuon suuren salin Mare Streetin varrelta ja kuluttaneet
paljon rahoja ilmoituksiin. Morell sähköitti heille, ettei hän voi
tulla. Se iski kuin salama heidän keskellensä.

_Candida_ (hämmästyneenä, alkaa epäillä, ettei kaikki ole niinkuin
pitäisi). Kieltäytynyt pitämästä esitelmää!

_Burgess_. Minä lyön vetoa, ettei se koskaan ennen ole tapahtunut! Vai
mitä luulet, Candy?

_Lexy_ (Morellille). He päättivät lähettää teille pikasähkösanoman
kysyäkseen teiltä, ettekö voisi muuttaa päätöstänne. Oletteko saanut
sen?

_Morell_ (hilliten kärsimättömyyttään). Kyllä, kyllä! Kyllä minä sain
sen.

_Lexy_. Vastaus oli maksettu.

_Morell_. Niin, kyllä tiedän. Minä vastasinkin. Minä en voi tulla.

_Candida_. Mutta miksi et, James?

_Morell_ (kiivaasti). Siksi etten tahdo! Nuo ihmiset unohtavat, että
minä olen ihminen. He luulevat, että minä olen puhekone, jota voi joka
ilta vetää vireeseen heidän huviksensa. Onko se liikaa, jos saan olla
yhden ainoan illan kotonani vaimoni ja ystävieni kanssa?

    He hämmästyvät kaikki tätä purkausta paitsi Eugene,
    jonka kasvonilme ei muutu.

_Candida_. Oi, James, sinä saat vain omantunnon vaivoja huomenna. Ja
siitä minä saan sitten kärsiä.

_Lexy_ (puolustellen, mutta pyytäen). Tiedänhän minä, että he vaativat
aivan liikoja teiltä. Mutta he ovat sähköittäneet puolelle ja toiselle
saadakseen toisen puhujan. Heidän ei ole kuitenkaan onnistunut saada
ketään muuta kuin agnostisen liigan johtajan.

_Morell_ (varmasti). No niin! Se on erinomainen mies. Mitä he sen
parempaa tahtovat?

_Lexy_. Mutta hän vaatii kiven kovaan sosialismin ja kristinuskon
eroittamista. Hän voi pilata kaiken sen hyvän, minkä me olemme
rakentaneet. Te ymmärrätte sen asian itse parhaiten, mutta -- (Hän
epäröi.)

_Candida_ (mielistelevästi). Tietysti sinä menet, James! Me lähdemme
kaikki yhdessä.

_Burgess_ (äkäisestä). Kuule, Candy! Jäädään kotiin ja pidetään lystiä
takan ääressä! Ei hän viivy kuin pari tuntia poissa.

_Candida_. Sinulla olisi yhtä hauska kokouksessa. Me saisimme istua
lavalla ja tekeytyä oikein hienoiksi.

_Marchbanks_ (kauhistuneena). Ei mennä lavalle istumaan! Sieltä kaikki
näkevät meidät. Sitä minä en siedä. Minä tahdon istua niin kaukana kuin
suinkin.

_Candida_. Älkää pelätkö! Heillä on kylliksi katselemista, kun James on
siellä. Teitä ei kukaan huomaa.

_Morell_ (kääntää päätään ja katselee merkitsevästi Candidaan). He
sairastavat kaikki Prossyn tautia, Candida, eikö niin?

_Candida_ (iloisesti). Niin juuri!

_Burgess_ (salaperäisesti). Prossyn tautia? Mistä sinä puhut, James?

_Morell_ (panematta häneen huomiota, nousee ylös, astuu ovelle, pitää
sen auki ja huutaa käskevällä äänellä). Miss Garnett!

_Proserpine_ (kaukaa). Kyllä, Mr Morell! Minä tulen.

    Kaikki odottavat paitsi Burgess, joka salaa
    menee Lexyn luo ja vetää hänet sivulle.

_Burgess_. Kuulkaahan, Mr Mill! Mikä on Prossyn tauti? Mikä häntä
vaivaa?

_Lexy_ (tuttavallisesti). En minä oikein tiedä, mutta hän puhui niin
kummallisesti tänä aamuna. Minä pelkään, ettei hän aina ole aivan
viisas.

_Burgess_ (kauhistuen). Se on varmaan tarttuvaa. Neljä samassa talossa!
(Hän menee takaisin uunin ääreen aivan masentuneena huomatessaan kuinka
vähän voi luottaa ihmisten järkeen kirkollisessa ilmakehässä.)

_Proserpine_ (näyttäytyy ovella). Mitä te haluatte, Mr Morell?

_Morell_. Sähköittäkää Mateusseuralle, että minä tulen!

_Proserpine_ (hämmästyneenä). Eivätkö he odota teitä?

_Morell_ (varmasti). Tehkää niinkuin minä pyydän!

Proserpine käy pelästyneenä istumaan koneen ääreen ja tottelee. Morell
menee Burgessin luo. Candida pitää koko ajan häntä silmällä, vuoroin
ihmetellen ja peläten.

_Morell_. Burgess, sinä et halua tulla mukaan?

_Burgess_ (puolustelevalla äänellä). Älä sano sitä, James, Mutta
katsoppas, eihän nyt ole sunnuntai.

_Morell_. Sepä ikävää! Minä luulin, että sinä tahtoisit tulla
esitetyksi esimiehelle. Hän on valtuusmiesten työvaliokunnan jäsen ja
hänen sanansa merkitsee paljon kontrahtien teossa. (Burgessin
mielenkiinto herää heti. Morell, joka on olettanut jotakin sentapaista,
odottaa hetken ja sanoo sitten). Tuletko mukaan?

_Burgess_ (innokkaasti). Tietysti minä tulen, James! Enkö minä aina ole
mielelläni kuunnellut sinua!

_Morell_ (kääntyy Prossyn puoleen). Minä tahtoisin pyytää teitä
tekemään hiukan muistiinpanoja esitelmästä, Miss Garnett, jollei teillä
ole muuta tekemistä. (Proserpine nyökkää, uskaltamatta puhua.) Kai
tekin tulette, Lexy?

_Lexy_. Tietysti.

_Candida_. Me tulemme kaikki, James.

_Morell_. Sinä et tule, eikä Eugene myöskään. Sinä jäät kotiin ja pidät
hänelle seuraa -- vietät siten kotiintuloasi. (Eugene nousee
hengästyneenä.)

_Candida_. Mutta, James -- --

_Morell_ (arvokkaasti). Se on minun tahtoni! Sinä et halua tulla, eikä
hän myöskään. (Candida aikoo sanoa vastaan.) Oi, älkää olko levottomia!
Kyllä minä saan kylliksi kuulijoita ilman teitäkin. Teidän tuolinne
tarvitaan kääntymättömiä ihmisiä varten, jotka eivät koskaan ennen ole
kuulleet minua.

_Candida_ (levottomasti). Eugene, ettekö te tahtoisi mennä mukaan?

_Morell_. Minä pelkäisin esiintyä Eugenen kuullen. Hän on niin
kriitillinen, kun saarnoista on puhe. (Katsoo häneen). Hän tietää, että
minä pelkään häntä, hän sanoi sen minulle tänä aamuna. No, minä näytän
hänelle, kuinka paljon minä häntä pelkään, jättämällä hänet sinun
huostaasi, Candida.

_Marchbanks_ (itsekseen liikutettuna). Sehän on mainiota! Se on
kaunista! (Käy istumaan, kuunnellen suu auki).

_Candida_ (levottomana). Mutta -- mutta -- Mitä tämä merkitsee, James?
(Hyvin levottomasti). Minä en ymmärrä --

_Morell_. Vai niin, minä luulin, että minä en ymmärtäisi, ystäväni.
(Hän ottaa hänet syliin ja suutelee häntä otsalle; sitten hän katsoo
levollisesti Marchbanksiin.)

    Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS


Kymmenen jälkeen illalla. Kierrekaihtimet ovat alhaalla ja lamput
sytytetyt. Kirjoituskone laatikossaan. Suuri pöytä on siistitty,
kaikesta näkyy, että päivän työ on ohitse.

Candida ja Marchbanks istuvat takan ääressä. Pöytälamppu seisoo
uuninreunalla Marchbanksin yläpuolella, joka istuu pienessä tuolissa
lukien ääneen. Pinkka käsikirjoituksia ja pari runovihkoa on matolla
hänen vieressään. Candida istuu nojatuolissa. Hänellä on kevyt
messinkinen hiilihanko ojona kädessänsä. Hän ojentaa jalkansa tulta
kohti, nojaten korkojaan uunin ristikkoa vasten. Hän istuu
ajatuksissaan huomaamatta mitään.

_Marchbanks_ (keskeyttää lukemisensa). Ei ole ollut ainoatakaan
runoilijaa, joka ei olisi pukenut tätä ajatusta sonettimuotoon. Hänen
täytyy se tehdä, hän ei voi sitä vastustaa. (Katsoo ylös odottaen
myöntävää sanaa ja huomaa, että Candida tuijottaa vain hiilihankoon.)
Ettekö te kuuntele? (Ei vastausta.) Mrs Morell!

_Candida_ (säpsähtää). Mitä?

_Marchbanks_. Kuuntelitteko te?

_Candida_ (liiallisella kohteliaisuudella, joka ilmaisee syyllisyyttä).
Tietysti! Se oli hyvin kaunista. Jatkakaa, Eugene! Minä odotan
jännityksellä, miten enkelin käy.

_Marchbanks_ (antaa käsikirjoituksen vajota maahan). Suokaa anteeksi,
että väsytän teitä!

_Candida_. Ette te väsytä minua, sen vakuutan. Jatkakaa, Eugene, minä
pyydän!

_Marchbanks_. Minä lopetin runon enkelistä jo neljännes tuntia sitten.
Olen lukenut sen jälkeen useita runoja.

_Candida_ (katuvaisesti). Minä luulen, että hiilihanko hypnotiseerasi
minut. (Hän panee sen pois.)

_Marchbanks_. Se rasitti minua kauheasti.

_Candida_. Miksi te ette sanonut? Minä olisin heti pannut sen pois.

_Marchbanks_. Minä pelkäsin, että tekin tuntisitte olevanne rasitettu.
Se oli ikäänkuin joku ase. Jos minä olisin ollut entisajan sankareita,
niin olisin laskenut paljastetun miekkani meidän välillemme. Jos Morell
olisi tullut sisään, niin hän olisi voinut luulla, että te olitte
ottanut hiilihangon, kun meidän välillämme ei ollut mitään miekkaa.

_Candida_ (ihmetellen). Mitä ihmettä? (Katsoo epävarmasti häneen). Minä
en voi oikein hyvin seurata teidän ajatusjuoksuanne. Teidän sonettinne
ovat panneet pääni aivan pyörälle. Miksi pitäisi paljastetun miekan
olla meidän välillämme?

_Marchbanks_ (vältellen). Älkää välittäkö siitä! (Hän kumartuu alas ja
ottaa ylös käsikirjoitukset.)

_Candida_. Pankaa nuo pois. Minun runoinnollanikin on rajansa --
silloinkin kun teidän runonne ovat kysymyksessä. Nyt te olette lukenut
minulle kolmatta tuntia -- aina siitä saakka kuin James läksi. Nyt minä
tahdon jutella.

_Marchbanks_ (nousee kauhistuneena). Ei, minä en saa puhua! (Hän katsoo
ympärilleen tavallisella hämmästyneellä tavallaan ja huudahtaa äkkiä).
Parasta että lähden hiukan puistoon kävelemään! (Hän lähestyy ovea.)

_Candida_. Loruja, se on aikoja sitten suljettu. Käykää istumaan tänne
matolle ja jutelkaa hölyn pölyä, niinkuin teillä on tapana tehdä! Minä
tahdon pitää lystiä. Ettekö tekin sitä tahdo?

_Marchbanks_ (puoleksi pelästyen, puoleksi ihastuen). Kyllä!

_Candida_. No, tulkaa sitten! (Hän siirtää tuolinsa hiukan taaksepäin,
jotta Marchbanks saisi tilaa. Tämä epäröi, mutta sitten hän ojentaa
itsensä pitkäkseen matolle ujona, kasvot ylöspäin käännettyinä ja nojaa
päätään Candidan polviin, katsoen häneen.)

_Marchbanks_. Oi, minä olen ollut niin onneton koko illan, siksi että
minä tein oikein! Nyt minä teen väärin ja olen onnellinen!

_Candida_ (hellästi, huvitettuna). Niin. Minä olen varma siitä, että te
mielestänne olette suuri, täysi-ikäinen, hirveä viettelijä -- ettekö te
ole oikein ylpeä itsestänne?

_Marchbanks_ (nostaa äkisti päätään ja kääntää sitä hiukan nähdäkseen
hänet). Varokaa! Jospa te tietäisitte, kuinka paljon minä olen teitä
vanhempi! (Hän kääntyy, niin että hän joutuu polvilleen, kädet ovat
ristissä, käsivarret Candidan sylissä. Hän puhuu yhä yltyvällä
kiihkeydellä, sillä hänen verensä on tullut kuohuksiin.) Saanko minä
sanoa teille jotakin hirveää?

_Candida_ (ilman pelkoa tai kylmyyttä, täydellisesti kunnioittaen hänen
tunnettansa, mutta viisaalla, äidillisellä huumorilla). Ette! Mutta te
saatte sanoa kaikkia, mitä te todellakin tunnette. Ihan kaikki, olkoon
se mitä hyvänsä! Minä en pelkää, jos te annatte sisällisen itsenne
puhua, kun ette vaan turvaudu teeskenneltyihin sanoihin --
ritarillisiin, tai alhaisiin, tai vaikkapa vain runollisiinkin
sanoihin. Minä vetoan teidän kunniaanne ja totuudenrakkauteenne! Nyt te
saatte sanoa mitä tahdotte.

_Marchbanks_ (kiihkeä, innokas ilme katoaa kokonaan hänen huuliltaan ja
sieramistaan ja hänen silmänsä loistavat intomielisen sielukkaina). Oi,
nyt minä en voi sanoa mitään, sillä kaikki sanat, joita minä tunnen,
ovat enemmän tai vähemmän vain sanoja -- kaikki paitsi yksi ainoa.

_Candida_. Mikä sitten?

_Marchbanks_ (hiljaa vajoten nimen musiikiin). Candida, Candida,
Candida, Candida, Candida! Minun täytyy lausua tuo nimi siksi, että te
vetositte minun kunniaani ja totuudenrakkauteeni; minun ajatuksissani
ja tunteissani te ette koskaan ole Mrs Morell, vaan aina vain Candida!

_Candida_. Tietysti. Ja mitä sanottavaa teillä on Candidalle?

_Marchbanks_. Minä tahdon vain toistaa teidän nimeänne tuhat kertaa!
Ettekö te tunne, että siihen joka kerta sisältyy pyyntö?

_Candida_. Ettekö tunne itseänne onnelliseksi, kun voitte pyytää?

_Marchbanks_. Kyllä, hyvin onnelliseksi!

_Candida_. No, se onni on vastaus teidän pyyntöihinne. Mitä muuta te
haluatte?

_Marchbanks_ (onnellisena). Ei, minä olen tullut taivaaseen, eikä
siellä ole enää mitään toiveita!

Morell tulee sisään. Hän pysähtyy kynnykselle ja huomaa
silmänräpäyksessä koko tapauksen.

_Morell_ (vakavasti ja levollisesti). Toivottavasti minä en häiritse.

Candida hyökkää ylös vähintäkään hämmästymättä, nauraen itselleen.
Eugene yhä polvistuneena, estää itseään kaatumasta nojautumalla
käsillään tuolin istuimeen ja jää siihen asentoon, tuijottaen Morelliin
suu selällään.

_Candida_ (noustessaan). Oi, James, kuinka sinä pelästytit minua! Minä
puhelin niin innokkaasti Eugenen kanssa, etten kuullut sinun tuloasi.
Kuinka kokous onnistui? Puhuitko sinä hyvin?

_Morell_. En ole koskaan eläissäni puhunut paremmin.

_Candida_. No, sepä erinomaista! Kuinka suuri oli kollehti?

_Morell_. En muistanut kysyä.

_Candida_ (Eugenelle). Hän puhui varmaan erinomaisesti, koska hän
unohti sitä kysyä! (Morellille). Missä muut ovat?

_Morell_. He menivät paljoa ennen kuin minä jouduin lähtemään. En
luullut koskaan pääseväni sieltä eroon. He menivät varmaan jonnekin
illallista syömään.

_Candida_ (tavallisella emännänäänellään). No, siinä tapauksessa voi
Maria panna maata. Minä menen hänelle sanomaan. (Hän menee kyökkiin.)

_Morell_ (katsoo ankarasti Marchbanksiin). No?

_Marchbanks_ (kyyryssä matolla, jalat ristissä, ei näytä yhtään
kiusaantuneelta, vaikka Morell on läsnä -- melkein epäkunnioittavan
humoristisesti). No?

_Morell_. Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?

_Marchbanks_. Ei muuta kuin että minä olen ollut täällä yksityisenä
narrina sillä aikaa kuin te olette ollut julkisena narrina.

_Morell_. Tuskinpa kuitenkaan samalla tavalla.

_Marchbanks_ (kiivaasti, hyökäten pystyyn). Niin, aivan samalla
tavalla! Minä olen näytellyt kunnon miestä aivan niinkuin tekin!
Kun te olitte niin suurenmoinen, että jätitte minut yksin Candidan
kanssa -- --

_Morell_ (paheksuen). _Candidan!_
_Marchbanks_. No niin! Niin pitkälle minä olen tullut! Suurenmoisuus on
tarttuvaa. Sen taudin minä sain teiltä. Minä vannoin, etten lausuisi
teidän poissaollessanne sanaakaan, jota en olisi voinut sanoa kuukausi
sitten teidän läsnäollessanne.

_Morell_. Pidittekö te sananne?

_Marchbanks_ (asettuu äkkiä lystikkääseen asentoon nojatuolinreunalle).
Minä olin niin suuri aasi, että rikoin sanani vasta kymmenen minuuttia
sitten. Siihen saakka minä luin kuin hullu hänelle ääneen -- luin omia
runojani -- luin muitten runoja -- estääkseni keskustelua. Minä seisoin
taivaan portin edustalla, enkä astunut kuitenkaan sisään. Te voitte
arvata kuinka suurenmoista se oli ja kuinka vaikeata! Sitten -- -- --

_Morell_ (hilliten jännitystään). Sitten?

_Marchbanks_ (proosallisesti istahtaen taas tavalliseen asentoon
tuolilleen). Sitten hän ei jaksanut enää kuulla sen enempää.

_Morell_. Ja te lähestyitte vihdoinkin taivaan porttia?

_Marchbanks_. Niin!

_Morell_ (vihoissaan). No? Puhukaa, ihminen! Eikö teillä ole yhtään
sääliä minua kohtaan?

_Marchbanks_ (pehmeästi ja musikaalisesti). Sitten hän muuttui
enkeliksi; ja siinä oli tulinen miekka, joka esti eteenpäinpääsyn, niin
etten voinutkaan astua sisään; sillä minä näin, että se portti olikin
itse helvetin portti.

_Morell_ (riemuiten). Hän työnsi teidät luotaan?

_Marchbanks_ (nousee, hurjalla pilkalla). Ei, te hupsu! Jos hän olisi
sen tehnyt, niin en koskaan olisi huomannut olleeni taivaassa. Työnsi
minut luotaan! Luuletteko, että se olisi pelastanut minut -- te
moraalisaarnaaja! Oi, te ette ansaitse elää samassa maailmassa kuin
hän! (Halveksivalla ilmeellä hän menee huoneen toiselle puolelle).

_Morell_ (joka levollisesti on pitänyt häntä silmällä liikkumatta
paikaltaan). Luuletteko kohottavanne omaa arvoanne herjaamalla minua?

_Marchbanks_. Tähän loppuu tuhannes ja ensimäinen opetus, Morell. Kun
kaikki käy ympäri, niin en pane paljoakaan arvoa teidän saarnoihinne.
Luulenpa, että osaisin itse paremmin siitä suoriutua. Se mies, jota
tahdon kohdata, on se, jonka kanssa Candida on naimisissa.

_Morell_. Se mies, joka -- --? Tarkoitatteko te minua?

_Marchbanks_. Minä en tarkoita hänen kunnia-arvoisuuttaan, pastori
James Morellia, moraalisaarnaajaa ja loruilijaa! Minä tarkoitan sitä
todellista miestä, jota pastori Jamesin täytyy pitää jossakin piilossa
mustan takkinsa alla -- sitä miestä, jota Candida rakasti. Te ette voi
voittaa sellaisen naisen kuin Candidan rakkautta vain napittamalla
kauluksenne takaa kiinni sen sijaan että kiinnittäisitte sen edestä
käsin.

_Morell_ (suoraan ja lujasti). Kun Candida lupasi mennä naimisiin minun
kanssani, niin olin minä sama moraalisaarnaaja ja loruilija kuin
nytkin. Minä käytin mustaa takkia, napitin kaulukseni takaa enkä
edestä. Luuletteko että hän olisi rakastanut minua enemmän, jos olisin
ollut teeskentelijä?

_Marchbanks_ (sohvassa, tarttuen kiinni nilkkoihinsa). Oi, hän antoi
teille anteeksi, aivan kuin hän antaa minulle anteeksi sen, että olen
pehmeäluontoinen ja suuri raukka, pieni kurja koiranpentu, niinkuin te
sanotte! (Uneksien). Sellaisella naisella kuin hänellä on jumalallinen
kyky nähdä meidän lävitsemme: hän rakastaa meidän sielujamme eikä
meidän hullutuksiamme, turhamaisuuttamme ja luulottelujamme, ei meidän
kauluksiamme ja takkejamme eikä muita riepuja ja ryysyjä, joihin me
käärimme itsemme. (Hän tuumii sitä hetken aikaa; sitten hän kääntyy
Morellin puoleen ja kysyy kiihkeästi.) Minä tahtoisin vain tietää,
miten te tulitte sen liekehtivän miekan ohi, joka minut hillitsi?

_Morell_ (painolla). Elikä siksi, ettei minua keskeytetty kymmenen
minuutin perästä.

_Marchbanks_ (hämmästyen). Mitä?

_Morell_. Ihminen kiipeää aina korkeimmalle harjalle, mutta ei voi
kauan pysyä siellä.

_Marchbanks_. Se ei pidä paikkaansa! Siellä voi pysyä ikuisesti, siellä
ja yksin siellä! Elämämme muina hetkinä me emme voi löytää rauhaa, emme
voi tuntea elämän äänetöntä, suurta ihanuutta. Missäpä minä mielemmin
eläisin kuin korkeimmalla harjalla?

_Morell_. Kyökissä, leikkaamassa sipulia ja täyttämässä lamppuja.

_Marchbanks_. Tai saarnastuolissa, puhdistamassa likaisia sieluja.

_Morell_. Niin, sitä myöskin. Siellä minä voitin suuren onneni ja
oikeuden pyytää häntä omakseni. Minä en ottanut sitä hetkeä velaksi,
enkä käyttänyt sitä myöskään varastaakseni toisen onnea.

_Marchbanks_ (melkein kyllästyneenä astuu takaisin uunia kohti). Minä
en epäile, ettette te suorittanut sitä yhtä rehellisesti ja
kunnollisesti, kuin jos olisitte ostanut naulan juustoa. (Hän pysähtyy
maton reunalle ja sanoo itsekseen, selin Morelliin). Minä tulin hänen
luokseen kerjäläisenä.

_Morell_ (hätkähtää). Kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun!
Joka pyysi hänen shaaliansa!

_Marchbanks_ (kääntyy hämmästyneenä). Kiitos, että parannatte minun
runoelmaani! Niin, jos niin haluatte, kerjäläisenä, joka oli vähällä
kuolla viluun ja pyysi hänen shaaliansa.

_Morell_ (kiihtyneenä). Ja hän kielsi. Sanonko teille, miksi hän
kielsi? Minä voin sanoa sen hänen puolestansa. Hän kielsi sentähden
että -- -- --

_Marchbanks_. Hän ei kieltänyt!

_Morell_. Todellako?

_Marchbanks_. Hän tarjosi minulle kaikki, mitä minä halusin: sielunsa,
siipensä, tähtidiademin otsaltansa, liljat käsistään, kuun jalkojensa
alta -- -- --

_Morell_ (tarttuu häneen kiinni). Sanokaa totuus, mies! Minun vaimoni
on minun vaimoni! Minä en siedä enää teidän runollisia korupuheitanne.
Minä tiedän liiankin hyvin, että jos olen kadottanut hänen rakkautensa
ja te olette sen voittanut, niin ei mikään laki sido häntä.

_Marchbanks_ (merkillisellä äänellä, pelotta ja vastustamatta).
Tarttukaa minua kaulukseen kiinni, Morell! Hän asettaa sen jälleen
paikoilleen, niinkuin aamullakin. (Hiljaisella ihastuksella). Sitten
minä saan tuntea taas hänen kätensä kosketusta!

_Morell_. Perhanan poika! Ettekö tiedä, että voi olla vaarallista sanoa
minulle sellaista? Vai -- (äkillisellä pelolla) oletteko te äkkiä
tullut rohkeaksi?

_Marchbanks_. Nyt minä en enää pelkää! Minä en pitänyt teistä ennen ja
siksi minua värisytti aina, kun te koskitte minuun. Mutta minä näin
tänään -- kun Candida kiusasi teitä -- että te rakastatte häntä. Siitä
saakka olen ollut teidän ystävänne, te voitte kuristaa minut jos
tahdotte.

_Morell_ (päästää hänet irti). Eugene, jos nuo teidän viime sananne
eivät ole sydämetöntä valhetta, jos teillä on hiukankin inhimillisiä
tunteita sielussanne -- niin sanokaa minulle, mitä tapahtui minun
poissaollessani?

_Marchbanks_. Mitäkö tapahtui! Niin, liekehtivä miekka -- (Morell
polkee jalkaansa kärsimättömästi). No, puhtaalla proosalla sitten, minä
rakastin häntä niin syvästi, etten pyytänyt muuta kuin saada elää siinä
rakkaudessa. Ja ennenkuin minulla oli aikaa laskeutua alas korkeimmalta
harjalta, tulitte te.

_Morell_ (syvällä kärsimyksellä). Se on siis vieläkin ratkaisematta!
Yhä vielä sama epäilyksen kurjuus!

_Marchbanks_. Kurjuus! Minä olen kaikista onnellisin ihminen! Minä en
toivo mitään kiihkeämmin kuin että hän olisi onnellinen. (Kiihkeästi,
liekehtivällä tunteellisuudella). Oi, Morell, luopukaamme molemmat
hänestä! Miksi hänen pitäisi valita hermostuneen pienen raukan,
sellaisen kuin minun ja paksupäisen papin, sellaisen kuin teidän
välillä? Lähtekäämme toivioretkelle, te itään ja minä länteen, etsimään
hänelle rakastajaa, joka olisi hänen arvoisensa -- jotakuta kaunista
purppurasiipistä ylienkeliä -- --

_Morell_. Loruja! Jos, jos hän on siksi hullu, että hän luopuu minusta
teidän tähtenne, niin kuka sitten suojelee häntä? Kuka auttaa häntä?
Kuka tekee työtä hänen puolestansa? Kuka rupee hänen lastensa isäksi?
(Hän käy istumaan sohvaan, ajatuksiinsa vaipuneena, kyynärpäät polvien
varassa ja pää nyrkkien nojassa.)

_Marchbanks_ (napsahuttaen hurjasti sormiansa). Hän ei tee tuollaisia
tyhmiä kysymyksiä! Hänen täytyy saada suojella ja auttaa jotakuta,
tehdä työtä jonkun puolesta -- hän tarvitsee jonkun, joka antaa hänelle
lapsia suojeltavaksi ja autettavaksi, joiden puolesta hän voi tehdä
työtä. Jonkun täysikasvuisen miehen, joka on tullut ikäänkuin lapseksi
jälleen. Kuinka mieletön te olette, kolminkertaisesti hullu! Minä olen
se mies, Morell! Minä se mies olen! (Hän pyörii ympäri kiihtyneenä ja
huutaa). Te ette ymmärrä, millainen nainen on! Pyytäkää häntä tänne,
Morell, ja antakaa hänen valita meidän välillämme --

    Ovi avautuu ja Candida tulee sisään. Hän jää
    aivan kuin kivettyneenä seisomaan.

_Candida_ (ihmeissään, kynnyksellä). Mikä kumma teitä vaivaa, Eugene?

_Marchbanks_. James ja minä olemme kilpaa saarnanneet ja hän on
joutunut alakynteen. (Candida katsoo nopeasti Morelliin, ja kun hän
huomaa, että hän on onneton, niin hän kiiruhtaa hyvin kiihtyneenä hänen
luokseen, puhuen kiivaasti ja moittivalla äänellä Marchbanksille.)

_Candida_. Te olette pahoittanut häntä. Se ei saa tapahtua, Eugene,
kuuletteko! (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle ja unohtaa
tuskassaan kokonaan naisellisen hienotunteisuutensa.) Ei kukaan saa
tehdä minun pojalleni pahaa! Minä suojelen häntä!

_Morell_ (nousee nopeasti). Suojelee!

_Candida_ (panematta huomiota häneen, Eugenelle). Mitä te olette
sanonut?

_Marchbanks_ (kalpenee). En mitään. Minä -- --

_Candida_. Eugene! Ettekö mitään?

_Marchbanks_ (surkeasti). Minä tarkoitan -- minä, suokaa anteeksi! En
minä sitä enää tee -- sen minä lupaan. Minä jätän hänet rauhaan.

_Morell_ (harmistuneena, tehden uhkaavan liikkeen Eugenelle). Tekö
jätätte minut rauhaan? Keltanokka -- --

_Candida_ (keskeyttää hänet). Hyss -- anna minun pitää hänestä huolta,
James!

_Marchbanks_. Ettehän te vain ole suuttunut minuun?

_Candida_ (ankarasti). Kyllä, sitä minä olen -- hyvinkin suuttunut!
Minun tekisi mieleni ajaa teidät ulos ovesta.

_Morell_ (hämmästyen Candidan kiivautta, ei ole ensinkään hyvillään
siitä, että Candida puolustaa häntä toista miestä vastaan). Hiljaa,
Candida, hiljaa! Minä voin itse puolustaa itseäni.

_Candida_ (hyväilevästi). Tietysti, armaani, tietysti sinä voit sitä!
Mutta kukaan ei saa häiritä sinua ja suututtaa sinua.

_Marchbanks_ (melkein kyynelissä kääntyy ovea kohti). Minä menen.

_Candida_. Oi, ei teidän tarvitse mennä. En minä voi ajaa teitä ulos
ovesta tähän aikaan päivästä. (Kiivaasti). Teidän pitäisi hävetä! Sitä
teidän todellakin pitäisi tehdä!

_Marchbanks_ (epätoivoisesti). Mutta mitä minä olen tehnyt?

_Candida_. Minä tiedän, mitä te olette tehnyt -- aivan kuin olisin koko
ajan ollut sisällä. Se oli kelvotonta! Te olette kuin lapsi, joka ei
osaa pitää suutansa kiinni.

_Marchbanks_. Mielemmin minä kuolisin kymmenen kertaa kuin tuottaisin
teille hetkenkään tuskaa!

_Candida_ (suuresti halveksien hänen lapsellisuuttaan). Ajatelkaa mitä
hyötyä minulla olisi teidän kuolemastanne!

_Morell_. Rakas Candida, tuo kinastelu on tuskin oikein sopivaa. Se on
kahden miehen välinen asia, ja minä olen oikea mies ratkaisemaan
riidan.

_Candida_. Kahden miehen! Sanotko sinä häntä mieheksi? (Eugenelle). Te
paha poika!

_Marchbanks_ (joka saa uutta rohkeutta nuhteista, sanoo merkillisellä,
hellällä tavalla). Pitääkö minun saada nuhteita kuin pienen pojan? Hän
aloitti. Ja hän on suurempi kuin minä.

_Candida_ (kadottaa hiukan varmuuttaan, kun hän ei enää yhtä lujasti
voi luottaa Morellin arvokkaisuuteen). Se ei voi olla totta!
(Morellille). Ethän sinä aloittanut, James?

_Morell_ (halveksien). En.

_Marchbanks_ (harmistuneena). Vai niin!

_Morell_ (Eugenelle). Te aloititte -- tänä aamuna. (Candida, joka
samassa yhdistää tämän hänen salaperäisen viittauksensa johonkin, jota
Eugene oli sanonut hänelle aamu-päivällä, katselee epäillen häntä.
Morell jatkaa loukattuna ja ylimielisen kaunopuheisesti.) Mutta teidän
toinen väitteenne on tosi. Minä olen todellakin meistä suurempi, ja
toivottavasti myös vahvempi, Candida. Voit siis jättää asian minun
käsiini.

_Candida_ (rauhoittaen häntä). Niin kultaseni, mutta (levottomasti) --
minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat puhuessasi aamusta?

_Morell_ (lempeästi oikaisten). Ei sinun tarvitsekkaan ymmärtää,
ystäväni!

_Candida_. Mutta James -- minä -- -- (Ovikello soi). Kas vaan! Nyt he
tulevat kaikki. (Hän menee avaamaan.)

_Marchbanks_ (juoksee Morellin luo). Eikö se ole julmaa, Morell, hän on
suuttunut meihin kumpaiseenkin. Hän vihaa minua, mitä minä nyt teen?

_Morell_ (merkillisellä epätoivoisella äänellä, repii tukkaansa).
Eugene, minun pääni on aivan pyörällä. Kohta en voi muuta kuin nauraa.
(Hän astuu edestakaisin huoneessa.)

_Marchbanks_ (astuu levottomana hänen kintereillään). Ei, ei, älkää
naurako! Muuten hän luulee, että minä olen tehnyt teidät hulluksi.

Kovaa ääntä ja naurua kuuluu yhä lähempää. Lexy Mill, jonka silmät
loistavat ja jonka koko olento ilmaisee hyvin kiihoittunutta
mielentilaa, astuu Burgessin kanssa sisään, joka on loistava ja
itseensä tyytyväinen ja tavallisessa mielentilassaan. Miss Garnett,
jolla on paras hattunsa ja palttoonsa yllään, tulee jäljessä, mutta
vaikka hänen silmänsä ovat tavallista kirkkaammat, niin näyttää hän
kuitenkin pelokkaalta. Hän käy istumaan selin kirjoituskonepöytään,
nojaten toisella kädellään siihen, ikäänkuin hän olisi väsynyt ja pää
tuntuisi raskaalta. Marchbanks tulee taas ujoksi ja vetäytyy nurkkaan
ikkunan luo, missä Morellin kirjat ovat.

_Lexy_ (iloisesti). Morell, minun täytyy onnitella teitä! (Tarttuu
häntä käteen). Kylläpä te piditte jalon, henkevän puheen! Te voititte
oman itsenne!

_Burgess_. Niin, se on totta, James! Se piti minut valveilla koko ajan.
Eikö totta, Miss Garnett?

_Proserpine_ (suuttuneena). En minä pitänyt teitä silmällä! Minä koetin
tehdä muistiinpanoja. (Hän ottaa esille kirjansa ja katselee
pikakirjoitustansa, joka melkein saattaa hänet itkemään.)

_Morell_. Puhuinko liian nopeasti, Prossy?

_Proserpine_. Aivan liian nopeasti! Tiedättehän, etten voi kirjoittaa
muuta kuin yhdeksänkymmentä sanaa minuutissa. (Hän päästää tunteensa
valloilleen heittämällä muistiinpanokirjansa koneen viereen pöydälle,
jotta se olisi valmiina käytettäväksi seuraavana aamuna.)

_Morell_ (rauhoittaen). No, no, no! Älkää siitä välittäkö! Ei se mitään
merkitse! Oletteko te kaikki syöneet illallista?

_Lexy_. Mr Burgess oli niin ystävällinen, että hän tarjosi meille
erinomaisen illallisen Belgravessa.

_Burgess_ (suuremmoiselia auliudella). Älkää puhuko siitä, Mr Mill!
(Vaatimattomasti). Te olette aina tervetullut minun vaatimattomiin
kesteihini.

_Proserpine_. Me saimme shampanjaa. En ole koskaan ennen maistanut
sitä. Minä olen aivan pyörällä päästäni.

_Morell_ (ihmeissään). Shampanjaillalliset! Sepä vasta! Minun
kaunopuheisuuteniko oli syynä sellaiseen ylellisyyteen?

_Lexy_ (juhlallisesti). Teidän kaunopuheisuutenne ja Mr Burgessin
hyväsydämisyys. (Uudella ihastuksen purkauksella). Ja mikä kelpo mies
tuo esimies on, Morell! Hän tuli meidän kanssamme syömään.

_Morell_ (pitkään ja merkitsevästi, katsellen Burgessiä). Esimies!
Ohoo! Nyt minä ymmärrän! Burgess yskähtää ja koettaa, siten peittää
tyytyväisyyttään, kun hänen toimensa ovat niin hyvin onnistuneet ja
vetäytyy uunin luo. Lexy panee käsivartensa ristiin ja nojautuu
kirjakaappiin, asettuen kopeaan asentoon. Candida tulee sisään tuoden
tarjottimella laseja, sitroneja ja kannun, jossa on kuumaa vettä.

_Candida_. Haluaako kukaan sitronatoddia? Te tunnette talon tavat:
ehdoton raittius. (Hän laskee tarjottimen pöydälle, ottaa
sitronapusertimen ja katselee sitä tutkivasti.)

_Morell_. Ei maksa vaivaa tarjota. He ovat kaikki saaneet shampanjaa.
Prossy on rikkonut raittiuslupauksensa.

_Candida_ (Proserpinelle). Sanotteko todellakin juoneenne shampanjaa?

_Proserpine_ (äkäisesti). Niin, sitä minä olen tehnyt! Minä olen vain
olutraitis, shampanjaa minä kyllä juon. Minä en pidä oluesta! Onko
vielä kirjeitä, joihin minun pitää vastata, Mr Morell?

_Morell_. Ei enää tänä iltana.

_Proserpine_. Sepä hyvä. Hyvää yötä, kaikki!

_Lexy_ (ritarillisesti). Saanko saattaa teitä kotiin, Miss Garnett?

_Proserpine_. Ei kiitos! Minusta on turvallisinta mennä yksin tänä
iltana kotiin. Jospa minä en olisi juonut tuota sotkua! (Menee suoraan
ulos.)

_Burgess_ (harmissaan). Hän sanoi sotkua! Se tyttö ei tiedä mitä
shampanja on. Pommery ja Greeno, kaksitoista ja puoli pullo! Hän joi
kaksi lasia yhteen kyytiin, oikein pohjaa myöten!

_Morell_ (hiukan levottomana). Menkää häntä saattamaan, Lexy!

_Lexy_ (levottomana). Mutta jos hän todellakin olisi -- -- --
Ajatelkaa, jos hän rupeaisi laulamaan kadulla tai jotain muuta
sellaista!

_Morell_. Juuri jotain sellaista voi tapahtua! Siksi teidän pitää
huolehtia, että hän tulee varmasti kotiin.

_Candida_. Tehkää se, Lexy, niin olette oikein kiltti! (Hän pudistaa
hänen kättänsä ja vie hänet väkisin ovelle.)

_Lexy_. Minun täytyy todellakin mennä. Toivottavasti minun apuni ei
kuitenkaan ole tarpeen. Hyvää yötä, Mrs Morell! (Toisille). Hyvää yötä!
(Hän menee. Candida sulkee oven.)

_Burgess_. Hän alkoi jo lörpötellä juotuaan kaksi kulausta. Ihmiset
eivät voi juoda kohtuullisesti. (Jättäen puheenaineen sikseen hän menee
uunin luo.) Niin James, nyt on aika kömpiä kotiin. Mr Marchbanks, onko
minulla kunnia kulkea teidän seurassanne jonkun matkaa?

_Marchbanks_ (kauhistuen). Kyllä. Parasta, että minäkin menen. (Hän
kiiruhtaa ovelle, mutta Candida asettuu sen eteen ja estää häneltä
pääsyn.)

_Candida_ (levollisen päättävästi). Te käytte istumaan. Te ette mene
vielä.

_Marchbanks_ (surkealla äänellä). Ei. Minä -- en minä sitä
tarkoittanut. (Hän palaa takaisin huoneeseen ja istahtaa hyvin surkeana
sohvalle.)

_Candida_. Mr Marchbanks jää meille yöksi, isä.

_Burgess_. No, sitten minä sanon hyvää yötä. Hyvästi James! (Hän
pudistaa kättä Morellin kanssa ja astuu Eugenen luo.) Ottakaa yölamppu
vuoteenne viereen yöksi, se on hyvä olemassa, jos heräätte ja
sattuisitte saamaan uuden taudin letkauksen. Hyvää yötä!

_Marchbanks_. Kiitos! Minä ajattelen sitä. Hyvää yötä, Mr Burgess! (He
pudistavat kättä. Burgess menee ovelle.)

_Candida_ (pidättää Morellia, joka aikoo saattaa Burgessia). Jää sinä
tänne! Minä autan isälle takin päälle. (Menee ulos Burgessin kanssa.)

_Marchbanks_. Morell, nyt tulee hirveä kohtaus. Ettekö te pelkää?

_Morell_. En vähintäkään.

_Marchbanks_. En koskaan ennen ole kadehtinut teidän rohkeuttanne. (Hän
nousee arkana ja laskee torjuen kätensä Morellin käsivarrelle.) Ettekö
tahdo auttaa minua?

_Morell_ (pudistaa hänet luotaan varmasti mutta levollisesti). Jokaisen
pitää itse vastata puolestaan, Eugene. Hänen pitää nyt valita
jompikumpi meistä! (Hän menee huoneen toiselle puolelle, juuri kun
Candida astuu sisään. Eugene istuu sohvassa ja näyttää koulupojalta,
joka on tehnyt jotakin pahaa ja katuu tekoansa.)

_Candida_ (molempien välissä, kääntyen Eugeneen). Oletteko te
pahoillanne?

_Marchbanks_ (vakavasti). Niin, aivan masennuksissa!

_Candida_. Silloin te saatte anteeksi. Menkää nyt kiltisti nukkumaan!
Minä aion puhua Jamesin kanssa teistä.

_Marchbanks_ (nousee hyvin hämillään). Sitä minä en voi tehdä, Morell!
Minun täytyy jäädä tänne! Minä en tahdo mennä! Sanokaa se hänelle,
James!

_Candida_ (jonka epäilykset vahvistuvat). Mitä hänen pitää sanoa
minulle? (Marchbanksin silmät harhailevat pitkin huonetta välttääkseen
Candidan katsetta. Candida kääntyy ympäri ja siirtää sanattoman
kysymyksensä Morelliin.)

_Morell_ (koettaen koota voimia ratkaisua varten). Minulla ei ole
hänelle muuta sanottavaa (hänen äänensä syventyy ilmaisten hillittyä ja
surunvoittoista hellyyttä), kuin että hän on minun suurin aarteeni
maailmassa -- jos hän todellakin on vielä minun.

_Candida_ (kylmästi, loukkaantuneena, kun hän vetoaa
kaunopuhujavaistoonsa, ikäänkuin Candida olisi Mateusseuran
kuulijakunta). Minä olen varma siitä, että Eugene sanoo jotakin yhtä
hyvää, jos ei muusta ole kysymys.

_Marchbanks_ (masentuneena). Morell, hän pitää meitä pilkkanaan!

_Morell_ (äkillisellä kiivaudella). Ei siinä ole mitään naurettavaa!
Pilkkaatko sinä meitä, Candida?

_Candida_ (levollisella suuttumuksella). Eugene on hyvin nopsa
ajattelemaan, James. Minä toivon voivani nauraa, mutta ei ole sanottu,
etten myös suutu. (Hän menee uunin luo, nojaa käsivartensa
uuninreunaan, nostaa jalkansa ristikolle, samalla kuin Eugene hiipii
Morellin luo ja nykäisee häntä käsivarresta.)

_Marchbanks_ (kuiskaa). Odottakaa, Morell! Ei sanota mitään!

_Morell_ (työntää hänet luotaan suomatta hänelle ainoatakaan katsetta).
Toivottavasti tuo ei ole mikään uhkaus, Candida?

_Candida_ (vakavasti varoittaen). Varo itseäsi, James! Eugene, minähän
pyysin teitä menemään. Miksi te ette lähde?

_Morell_ (polkee jalkaa). Hän ei saa mennä! Minä tahdon, että hän
jääpi!

_Marchbanks_. Minä menen. Minä teen kaikki mitä te haluatte.
(Hän menee ovelle.)

_Candida_. Jääkää! (Hän tottelee). Ettekö kuullut, että James käski
teitä jäämään? Hän on herra talossa. Ettekö te sitä tiedä?

_Marchbanks_ (jonka viha, kuin nuoren runoilijan ainakin leimahtaa
tyranniutta vastaan). Millä oikeudella hän on herra talossa?

_Candida_ (levollisesti). Sano se hänelle, James!

_Morell_ (hämmästyen). Ystäväni, en minä tiedä mitään sellaisesta
oikeudesta. En minä sitä vaadi.

_Candida_ (syvästi moittien). Sinä et tiedä! Oi, James, James!
(Eugenelle, mietteissään). Minä ihmettelen, tokko te ymmärrätte,
Eugene! Ei, te olette liian nuori. No niin, te saatte jäädä -- jäädä
oppiaksenne. (Hän menee uunin luota keskilattialle ja asettuu heidän
väliinsä.) No, James, mistä on kysymys? Sano se minulle!

_Marchbanks_ (kuiskaa pelästyneenä). Älkää sanoko!

_Morell_ (hitaasti). Minä olin aikonut valmistaa sinua varovaisesti,
Candida, jotta ei syntyisi väärinkäsitystä.

_Candida_. Minä tiedän, että sinä tahdoit sitä tehdä. Mutta älä huoli!
Minä en missään tapauksessa käsitä väärin.

_Morell_. Niin -- --( Hän epäröi eikä voi löytää sanoja pitkää
selitystä varten, jonka hän arvelee tarpeelliseksi.)

_Candida_. No?

_Morell_ (suoraan). Eugene sanoo, että sinä olet rakastunut häneen.

_Marchbanks_. Ei, ei, en ensinkään! Sitä minä en koskaan ole sanonut,
Mrs Morell: se ei ole totta! Minä sanoin, että minä rakastan teitä, ja
että Morell ei rakasta. Minä sanoin, että minä ymmärrän teitä, mutta
ettei hän voi sitä tehdä! Mutta minä sanoin sen jo ennenkuin me
istuimme täällä uunin ääressä. Niin, minä voin sen vannoa. Se tapahtui
jo aamulla.

_Candida_ (jolle asia on selvinnyt). Aamulla!

_Marchbanks_ (katselee häntä rukoillen, että häntä uskottaisiin, ja
lisää sitten luonnollisesti). Siinä syy miksi kaulus oli epäkunnossa.

_Candida_ (hetken vaitiolon jälkeen, sillä hän ei käsitä heti
tarkoitusta). Hänen kauluksensa! (Hän kääntyy kiihoittuneena Morellin
puoleen.) Mutta James, onko se totta --? (Hillitsee itseänsä.)

_Morell_ (hämillään). Sinä tiedät, Candida, että minulla on kiivas
luonto, jota vastaan saan taistella. Ja hän sanoi (puistellen itseään),
että sinä sydämessäsi halveksit minua.

_Candida_ (kääntyy nopeasti Eugenen puoleen). Sanoitteko te sitä?

_Marchbanks_ (pelästyen). En.

_Candida_ (ankarasti). Sitten James on valehdellut. Voitteko te sitä
väittää?

_Marchbanks_. Ei, ei, minä -- minä -- (singahuttaen selityksensä
epätoivoissaan) se oli Davidin vaimo. Eikä hän häntä kotona
halveksinut, vaan silloin kun hän näki hänen tanssivan kansan edessä.

_Morell_ (tarttuen repliikkiin taitavan väittelijän taituriudella).
Tanssi kansan edessä, Candida, siinä luulossa, että hän liikutti heidän
sydämiään, vaikka he sairastivatkin vain -- Prossyn tautia. (Candida
aikoo vastustaa, mutta Morell nostaa kätensä saadakseen hänet
vaikenemaan ja huudahtaa). Älä koeta näyttää loukkaantuneelta, Candida!

_Candida_. Koeta!

_Morell_ (jatkaa). Eugene oli oikeassa. Niinkuin sinä sanoit pari
tuntia myöhemmin -- hän on aina oikeassa! Hän ei sanonut mitään, mitä
sinä et olisi sanonut vielä paljoa paremmin. Hän on runoilija, joka
näkee kaikki, ja minä olen pappi parka, joka ei ymmärrä mitään.

_Candida_ (katuvaisesti). Välitätkö sinä siitä, mitä tyhmä poika sanoo,
siksi että minä olen leikilläni sanonut jotakin samantapaista?

_Morell_. Tuo tyhmä poika voi puhua lapsen inspiratsioonilla ja
käärmeen viekkaudella. Hän on koettanut väittää, että sinä kuulut
hänelle, etkä minulle. Olkoon totta tai ei, mutta minä olen alkanut
pelätä, että se voisikin olla totta. Minä en voi sietää epävarmuutta.
En tahdo elää sinun kanssasi, jos meidän välillämme on salaisuus.
Minä en tahdo kärsiä sitä sietämätöntä alennusta, joka seuraa
mustasukkaisuutta. Me olemme päättäneet -- hän ja minä -- että sinun
pitää valita toinen meistä. Minä odotan sinun päätöstäsi.

_Candida_ (ottaa hitaasti askeleen taaksepäin. Morellin saarnaava
puhetapa, vaikka siinä ilmeneekin hellää tunnetta, tekee hänen mielensä
kovaksi). Vai niin, saanko minä valita? Minä oletan, että herrat ovat
päättäneet, että minun täytyy kuulua jommallekummalle teistä?

_Morell_ (lujasti). Sinun täytyy valita.

_Marchbanks_ (tuskallisesti). Morell, te ette ymmärrä! Hän tarkoittaa,
että hän kuuluu vain itselleen.

_Candida_ (kääntyy hänen puoleensa). Minä tarkoitan sitä ja paljon
muutakin, nuori herra Eugene! Sen te saatte piakkoin kuulla molemmat!
Saanko minä kysyä, hyvät herrat ja mestarit, mitä te tarjoatte minusta?
Näyttää siltä kuin minut aiottaisiin ostaa huutokaupalla. Mitä sinä
tarjoat, James?

_Morell_ (moittivasti). Cand -- -- (Hän vajoo kokoon, ääni katkeaa,
silmiin tulee kyyneleitä; kaunopuhujasta tulee haavoittunut eläin).
Minä en voi puhua --

_Candida_ (menee äkillisen tunteen vallassa hänen luokseen).
Oi, rakas --!

_Marchbanks_ (hurjalla levottomuudella.) Seis! Tämä ei ole selvää
peliä! Te ette saa näyttää hänelle, että te kärsitte, Morell! Minun
oloni on yhtä tukala, mutta minä en itke.

_Morell_ (kooten voimansa). Niin, te olette oikeassa! Minä en pyydä
armoa. (Hän irroittaa itsensä Candidasta.)

_Candida_ (vetäytyy pois, kylmästi). Suo anteeksi James! Minä en
aikonut koskea sinuun. Minä odotan sinun tarjoumustasi.

_Morell_ (vaatimattomalla nöyryydellä). Minä en voi tarjota muuta kuin
voimani puolustukseksesi, rehellisen tarkoitukseni turvaksesi, kykyni
ja uutteruuteni elatukseksesi, vaikutukseni ja asemani kunniaksesi.
Siinä kaikki mitä miehen sopii naiselle tarjota.

_Candida_ (aivan levollisesti). Entäs te, Eugene, mitä te tarjoatte?

_Marchbanks_. Heikkouteni, yksinäisyyteni, sydämeni kaipauksen!

_Candida_ (liikutettuna). Se on hyvä tarjoumus, Eugene. Nyt minä tiedän
miten valita!

Hän vaikenee hetkeksi ja katselee tutkivasti toisesta toiseen,
ikäänkuin punniten heidän arvoansa. Morell, jonka ylpeä varmuus on
muuttunut sydäntäsärkeväksi peloksi kuullessaan Eugenen tarjoumuksen,
ei jaksa peittää tuskaansa. Eugene, joka on kiihkeässä jännityksessä,
ei liikuta ainoatakaan lihasta.

_Morell_ (tukahdetulla äänellä -- pyytäen, syvällä tuskalla). Candida!

_Marchbanks_ (hiljaa, leimahtavalla halveksumisella). Kurja raukka!

_Candida_ (suurella painolla). Minä annan itseni sille, joka teistä
molemmista on heikompi.

    Eugene käsittää heti hänen tarkoituksensa. Hänen kasvonsa
    tulevat kalman kalpeiksi.

_Morell_ (painaa hiljaa alas päänsä, aivan masentuneena). Minä taivun
sinun tahtosi alle, Candida.

_Candida_. Ymmärrättekö _te_, Eugene?

_Marchbanks_. Oi, minä tunnen, että olen kadottanut! Hän ei jaksa
kantaa kuormaa.

_Morell_ (epäluuloisesti, kiivaasti ja äkillisesti, nostaa ylös
päänsä). Tarkoitatko sinä minua, Candida?

_Candida_ (hymyilee hiukan). Istutaan ja puhutaan tästä asiasta
levollisesti kuin kolme ystävää. (Morellille). Käy istumaan, kultani!
(Morell ottaa tuolin uunin luota -- lasten tuolin). Antakaa minulle tuo
tuoli, Eugene! (Hän viittaa nojatuoliin. Eugene tuo sen ääneti, hänessä
ilmenee kylmää voimaa ja hän asettaa sen Morellin viereen, hiukan hänen
taakseen. Candida käy istumaan. Eugene menee sohvan luo, istuu siinä
hiljaisena, umpimielisenä. Kun kaikki ovat paikoillaan, alkaa Candida
puhua, punoen heidät hiljaisuuden ja rauhan tenhokehään levollisella,
kirkkaalla, hellällä äänellään.) Muistattehan, mitä te kerroitte
itsestänne minulle, Eugene, ettei kukaan välittänyt teistä teidän
vanhan imettäjänne kuoltua, että teidän viisaat, komeat sisarenne ja
lahjakkaat veljenne olivat teidän isänne ja äitinne lempilapsia, että
te olitte onneton Etonissa, että teidän isänne koetti nälällä pakoittaa
teitä palaamaan Oxfordiin, ettei teillä koskaan ollut mitään iloa, ette
koskaan tuntenut olevanne tervetullut kenenkään luo, vaan aina olitte
yksin ja väärinkäsitetty, poika parka!

_Marchbanks_ (vakavasti). Olihan minulla kirjani. Olihan minulla
luonto. Ja lopuksi minä tapasin teidät!

_Candida_. Älkää ajatelko nyt sitä! Minä pyydän teitä katselemaan tätä
toista poikaa, minun poikaani -- jota on hemmoteltu kätkyestä saakka.
Kaksi kertaa kuussa me käymme tervehtimässä hänen vanhempiansa.
Tulisittepa te kerran meidän kanssamme, Eugene, jotta näkisitte kodin
sankarin kuvat. James aivan pienenä lapsena! Ihmeellisin kaikista pikku
lapsista! James, saatuaan ensimäisen palkintonsa kahdeksan vuoden
vanhana! James, yhdentoista ikäisenä! James ensi kertaa frakissa! James
kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa! Te tiedätte kuinka voimakas hän on
-- toivottavasti hän ei tehnyt teille kovin pahaa -- kuinka viisas hän
on -- kuinka onnellinen! (Suuremmalla vakavuudella). Kysykää Jamesin
äidiltä ja kolmelta sisarelta, kuinka vaikeaa on ollut estää Jamesia
olemasta voimakas ja viisas ja onnellinen. Kysykää minulta, kuinka
vaikea on olla Jamesin äiti ja kolme sisarta, hänen vaimonsa ja
lastensa äiti, kaikki samalla kertaa. Kysykää Prossyltä ja Marialta,
miten rasittavaa taloudenhoito on, silloinkin kun meillä ei ole
vieraita, jotka auttavat meitä leikkaamaan sipulia. Kysykää
kauppiailta, jotka tahtovat häiritä Jamesia, kun hän valmistaa kauniita
saarnojansa, kuka heidät ajaa pois. Kun rahaa on annettava, niin hän ne
antaa, mutta kun on kiellettävä, niin minun täytyy kieltää. Minä
rakennan hänen ympärilleen hauskuuden ja rakkauden muurin ja olen aina
varoillani, voidakseni pitää kaikki jokapäiväiset pikku huolet
loitolla. Minä teen hänet täällä herraksi, vaikkei hän sitä tiedä eikä
hetki sitten olisi voinut sanoa, miten sen laita oikeastaan on.
(Suloisella ironiialla). Ja kun hän luuli, että minä menisin pois
teidän kanssanne, niin hän oli vain levoton siitä -- miten minun
kävisi! Ja viekoitellakseen minua jäämään, hän tarjosi minulle
(kumartuu eteenpäin ja hyväilee hänen tukkaansa joka lauseelta) oman
voimansa minun puolustuksekseni, uutteruutensa minun elatuksekseni,
asemansa minun kunniakseni (hellemmin) -- minä sekoitan varmaan sinun
kauniit lauseesi ja turmelen ne, armaani? (Hän painaa poskensa hellästi
hänen poskeansa vastaan.)

_Morell_ (aivan liikutettuna, vajoo polvilleen Candidan tuolin ääreen,
syleilee häntä ja sanoo melkein poikamaisella suoruudella). Sinä olet
tehnyt minut siksi mikä minä olen käsiesi työllä ja sydämesi
rakkaudella. Sinä olet minun vaimoni, äitini, sisareni, sinä olet minun
hellä huolenpitäjäni!

_Candida_ (hänen sylissään, hymyillen Eugenelle). Olenko minä teidän
äitinne ja sisarenne, Eugene?

_Marchbanks_ (nousee, tekee kiivaan, vastenmielisen liikkeen). Ette
koskaan! Ulos, ulos pimeään yöhön!

_Candida_ (nousee äkisti ja estää häntä). Ettehän te mene tuolla
tavalla, Eugene?

_Marchbanks_ (miehuullisella äänensoinnulla -- ei poikamaisesti enää).
Minä tiedän milloin aika on lyönyt. Minä haluan tehdä sitä, mitä on
pakko tehdä.

_Morell_ (nousee polvistuneesta asennostaan, levottomasti). Candida,
pyydä, ettei hän tee mitään ajattelematonta.

_Candida_ (luottamuksella, hymyillen Eugenelle). Ei siitä ole pelkoa.
Hän on oppinut elämään onnea vailla.

_Marchbanks_. Minä en enää etsi onnea: elämä on jotakin jalompaa.
Pastori James, minä annan teille onneni molemmin käsin; minä rakastan
teitä, koska te olette voinut täyttää sen naisen sydämen, jota minä
rakastin. Jääkää hyvästi! (Hän menee ovea kohti.)

_Candida_. Vielä yksi sana! (Eugene pysähtyy, kääntymättä häneen.)
Kuinka vanha te olette, Eugene?

_Marchbanks_. Nyt minä olen vanha kuin maailma! Aamulla minä olin
kahdeksantoista vuotias.

_Candida_ (menee hänen luokseen ja seisahtuu hänen taakseen, laskien
toisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen). Kahdeksantoista vuotta!
Tahdotteko minun mielikseni kirjoittaa pienen runon kahdesta lauseesta,
jotka nyt sanon teille? Ja lupaatteko toistaa sitä joka kerta, kun
ajattelette minua?

_Marchbanks_ (liikahtamatta). Sanokaa!

_Candida_. Kun minä olen kolmekymmentä, on hän neljäkymmentäviisi. Kun
minä olen kuusikymmentä, on hän seitsemänkymmentäviisi.

_Marchbanks_ (kääntyy hänen puoleensa). Sadan vuoden perästä me olemme
yhtä vanhat. Mutta minulla on parempikin salaisuus sydämessäni. Antakaa
minun nyt mennä! Pimeys ulkona käy jo kärsimättömäksi.

_Candida_. Jääkää hyvästi! (Hän ottaa Eugenen kasvot käsiensä väliin,
ja kun tämä aavistaa hänen tarkoituksensa, niin hän polvistuu, ja
Candida suutelee häntä otsalle. Sitten Eugene kiiruhtaa ulos yöhön.
Candida kääntyy Morellin puoleen, ojentaen hänelle kätensä.) Oi, James!
(He syleilevät toisiaan. Mutta he eivät tiedä, mikä salaisuus piilee
runoilijan sydämessä.)

Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Candida" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.