Title: Buuritytön tarina
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Buuritytön tarina" ***


BUURITYTÖN TARINA

Kirj.

H. Rider Haggard

Englannista suomentanut

Jalmari Nieminen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.

Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.



SISÄLTÖ:

        Omistus.
        Esipuhe.
     I. Allan opiskelee ranskaa.
    II. Hyökkäys Maraisfonteiniin.
   III. Pelastus.
    IV. Hernando Pereira.
     V. Ampumakilpailu.
    VI. Lähtö.
   VII. Allanin kutsumus.
  VIII. Taistelu kuolemasta.
    IX. Lupaus.
     X. Rouva Prinsloo lausuu mielipiteensä.
    XI. Laukaus rotkossa.
   XII. Dingaanin vedonlyönti.
  XIII. Harjoitus.
   XIV. Näytös.
    XV. Retief pyytää suosionosoitusta.
   XVI. Neuvottelu.
  XVII. Avioliitto.
 XVIII. Sopimus.
   XIX. Lähtekää rauhassa!
    XX. Sotaoikeus.
   XXI. Viatonta verta.



OMISTUS.


Ditchingham, 1912.

Parahin Sir Henry.

Lähes kolmekymmentä seitsemän vuotta -- enemmän kuin miespolven
aika -- on kulunut siitä, kun ensimmäisen kerran näimme Afrikan
rannikon kohoavan merestä. Miten paljon onkaan senjälkeen tapahtunut:
Transvaalin yhdistäminen, zulusota, ensimmäinen buurisota, Randin
löytö, Rhodesian valtaus, toinen buurisota ja paljon muuta, mikä
näinä nopeasti vierivinä aikoina lasketaan jo historiaan kuuluvaksi.

No niin! Pelkäänpä, että, jos uudelleen siellä kävisimme, löytäisimme
vain muutamia ennen tuntemistamme kasvoista. Yhdestä asiasta
kuitenkin saamme olla iloisia. Nuo historialliset tapaukset, joista
sinä muutamissa näyttelit suurta osaa ollessasi Natal'in valtiaana ja
minäkin jouduin esittämään pienempää osaa, ovat -- mikäli saatamme
nähdä tulevaisuutta -- vihdoinkin tuoneet rauhan aikakauden
Etelä-Afrikaan. Tänään Englannin lippu liehuu Zambes'ista Kapniemen
kärkeen. Sen alla unohtukoot kaikki vanhat riidat ja veriset kiistat.
Tuntekoot alkuasukkaat itsensä onnellisiksi ja hallittakoon heitä
oikeamielisesti, sillä joka tapauksessa maa oli alkuaan heidän.
Tiedän sinun toivomuksesi käyvän samaan suuntaan kuin omanikin.

Tässä kertomuksessa tullaan kuitenkin aikaisemman Afrikan kanssa
tekemisiin. Vuonna 1836 viha ja epäluulo kohosi korkealle
paikallisen hallituksen ja sen hollantilaisten alamaisten välillä.
Orjien vapautuksen ja molemminpuolisten väärinkäsitysten johdosta
Kap-siirtokunnassa syntyi sekasorto, melkeinpä kapina, ja buurit
etsivät tuhatlukuisina uusia asuinpaikkoja tuntemattomassa, villien
asumassa pohjoisessa. Tästä verisestä ajasta olen koettanut kertoa,
suuresta maastamuutosta ja sitä seuranneista murhenäytelmistä, kuten
uskollisen Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaaminen zulukuninkaan,
Dingaanin, luona.

Mutta sinähän olet lukenut kertomuksen ja tunnet sen aiheen. Mitä
sitten jää minulle sanottavaksi? Ei muuta kuin, että kauan sitten
kuluneiden päivien muistoksi omistan sen sinulle, jonka kuva aina
johtuu mieleeni, kun yritän kuvailla englantilaista ihannemiestä.
Ystävällisyyttäsi en milloinkaan unhoita; muistaen sen tarjoan
sinulle tämän kirjan.

Alati uskollinen ystäväsi

_H. Rider Haggard_.



ESIPUHE.


Tekijä toivoo, että lukija löytäisi jotain historiallista
mielenkiintoisuutta siitä tarinasta, joka näillä sivuilla on
kerrottu buurikenraali Retiefin ja hänen kumppaniensa murhaamisesta
zulukuninkaan, Dingaanin, luona. Muutamia lisättyjä piirteitä
lukuunottamatta hän luulee sen olevan yksityiskohtiaan myöten
täsmällisen.

Sama on sanottava selostuksesta, joka annetaan niiden buurien
kauheista kärsimyksistä, jotka vaelsivat kuumeseudulle, siellä
tuhoutuakseen Delagoa Bay'n läheisyydessä. Näistä kärsimyksistä,
erittäinkin Triechard'in ja hänen kumppaniensa, on vieläkin olemassa
muutamia lyhyitä samanaikaisia kertomuksia hautautuneina niukkoihin
aikakirjoihin. Mainittakoon myöskin, että sen sukupolven buurien
kesken oli yleisenä luulona, että Retiefin ja hänen toveriensa
julma kuolema sekä muut heitä kohdanneet onnettomuudet johtuivat
erään englantilaisen tai englantilaisten petollisista vehkeilyistä
hirmuvaltias Dingaanin kanssa.



JULKAISIJAN HUOMAUTUS.


Seuraava ote selittää, miten tämän kertomuksen ja muutamien muiden --
niistä yksi nimeltään "Myrskyn lapsi" -- käsikirjoitukset joutuivat
julkaisijan käsiin. Se on eräästä 17 p:nä tammikuuta 1910 päivätystä
kirjeestä, jonka on kirjoittanut mr George Curtis, Sir Henry
Curtis'in veli, joka oli yksi mr Allan Quatermain vainajan ystäviä ja
tovereita sillä seikkailuretkellä, jolla hän löysi kuningas Salomonin
kaivokset, ja joka myöhemmin hävisi hänen kanssaan Keski-Afrikaan.

Tämä ote kuuluu seuraavasti:

    'Muistanet, että yhteinen rakas ystävämme, vanha Allan
    Quatermain, jätti minut ainoaksi testamenttinsa toimeenpanijaksi,
    jonka hän kirjoitti ennen lähtöään veljeni Henry'n kanssa
    Zuvendis'iin, missä hän sai surmansa. Tuomioistuin kuitenkaan ei
    tullut vakuutetuksi siitä, että hänen kuolemansa oli laillisesti
    todistettavissa, ja muutti sentähden hänen omaisuutensa
    luotettaviksi arvopapereiksi, jättäen minun neuvostani hänen
    Yorkshiressä olevan maatilansa vuokraajalle, joka on pitänyt
    sitä hallussaan kahden viimeisen vuosikymmenen ajan. Nyt tämä
    vuokraaja on kuollut, ja hyväntekeväisyysyhdistyksen, joka hyötyy
    Quatermain'in testamentista, sekä minun hartaasta pyynnöstä
    -- sillä epävarman terveydentilani tähden olen kauan kovasti
    pelännyt, etten voi suorittaa loppuun toimitsijan tehtävääni --
    tuomioistuin noin kahdeksan kuukautta sitten vihdoin suostui
    jakamaan tämän laajan omaisuuden testamentin määräysten mukaan.

    Tähän tietysti sisältyi kiinteimistön myyminen, ja ennenkuin se
    joutui huutokaupattavaksi, menin käymään talossa tuomioistuimen
    määräämän asianajajan seurassa. Huoneessa, jossa Quatermain
    tavallisesti oleskeli, me löysimme lukitun kaapin, jonka minä
    avasin. Se osoittautui olevan täynnä erilaisia esineitä, joita
    hän varmaankin piti suuressa arvossa niiden muistojen tähden,
    jotka niihin liittyivät hänen aikaisemmasta elämästään. Näitä
    minun ei tarvitse luetella tässä, koska olen säilyttänyt ne hänen
    pääperillisenään ja ne minun kuoltuani siirtyvät testamenttini
    mukaan sinulle.

    Näiden esineiden joukosta löysin lujan rasian, joka oli tehty
    jostain punaisesta ulkomaalaisesta puusta. Se sisälsi erilaisia
    asiapapereita ja kirjeitä sekä pinkan käsikirjoituksia. Nauhan
    alla, jolla käsikirjoitukset on sidottu yhteen, on paperipala,
    jolle on kirjoitettu sinisellä kynällä Allan Quatermain'in
    allekirjoittama määräys, että, jos hänelle jotain tapahtuisi,
    nämä käsikirjoitukset olisi lähetettävä sinulle (jota hän, kuten
    tiedät, suuresti kunnioitti), ja sinä saisit ominpäin joko
    polttaa tai julkaista ne, miten vain sopivaksi näkisit.

    Näin vuosien kuluttua, kun kumpikin meistä vielä elää, täytän
    vanhan ystävämme pyynnön ja lähetän sinulle hänen lahjansa, jonka
    uskon olevan sekä mielenkiintoisen että arvokkaan. Olen lukenut
    "Marie" nimisen käsikirjoituksen ja olen ehdottomasti sitä
    mieltä, että se on julkaistava, sillä se on mielestäni omituinen
    ja liikuttava kertomus suuresta rakkaudesta, ja sitäpaitsi täynnä
    unohdettua historiaa.

    Toinen, jonka nimi on "Myrskyn lapsi" näyttää myöskin hyvin
    mielenkiintoiselta tutkielmalta villi-ihmisten elämästä, ja
    toiset lienevät samaten mieltäkiinnittäviä. Mutta silmäni ovat
    vaivautuneet niin paljon, etten ole voinut niitä tavailla. Toivon
    kuitenkin eläväni niin kauan, että näen ne painettuina.

    Vanha Allan Quatermain raukka! On kuin hän olisi äkkiä ilmestynyt
    kuolleista! Niin ainakin ajattelin, kun tutkiskelin näitä
    kertomuksia siltä hänen elämänsä kaudelta, josta en muista hänen
    minulle puhuneen.

    Ja nyt vastuuni tässä asiassa on päättynyt ja sinun alkaa.
    Menettele niinkuin haluat käsikirjoitusten kanssa.

                                             George Curtis.'

Kuten saattaa kuvitella, olin minä, julkaisija, jotenkin hämmästynyt
saadessani tämän kirjeen ja mukana seuraavan nipun tiheään
kirjoitettuja käsikirjoituksia. Minustakin tuntui siltä kuin
vanha ystäväni olisi noussut haudastaan ja vielä kerran seisonut
edessäni, kertoen jotain tarinaa myrskyisestä ja traagillisesta
menneisyydestään rauhallisella, hillityllä äänellään, jota en koskaan
ole voinut unohtaa.

Ensimmäinen lukemani käsikirjoitus oli "Marie" nimellä varustettu.
Se kertoo mr Quatermain'in ihmeellisistä kokemuksista, kun hän
hyvin nuorena miehenä seurasi onnetonta Pieter Retiefia ja buurien
lähetystöä zuluvaltiaan, Dingaanin, luo. Tämä päättyi siten,
että heidät murhattiin ja ainoastaan Quatermain itse ja hänen
hottentottipalvelijansa Hans pääsivät hengissä teurastuksesta.
Myöskin siinä kerrotaan toisesta, häntä itseään läheisemmin
koskevasta asiasta, nimittäin hänen rakastumisestaan ja
avioliitostaan ensimmäisen vaimonsa, Marie Marais'n, kanssa.

Tästä Mariesta en koskaan kuullut hänen puhuvan, yhtä kertaa
lukuunottamatta. Muistan erään tilaisuuden -- se oli paikallisen
hyväntekeväisyysyhdistyksen hyväksi pidetyssä puistojuhlassa --,
jolloin seisoin Quatermain'in vieressä, kun joku esitti hänelle
nuoren tytön, joka seisoi jonkun matkan päässä ja joka oli herättänyt
huomiota laulamalla erittäin kauniisti juhlassa. Hänen sukunimensä
olen unohtanut, mutta hänen etunimensä oli Marie. Quatermain joutui
hämilleen sen kuullessaan ja kysyi, oliko hän ranskalainen. Nuori
nainen vastasi kieltäen; hän oli vain ranskalaista syntyperää
isoäitinsä kautta, joka myöskin oli Marie.

"Niinkö?" hän sanoi. "Tunsin kerran jotenkin teidän näköisenne tytön,
joka myöskin oli ranskalaista syntyperää ja jonka nimi oli Marie.
Olkoon elämänne onnellisempi kuin hänen, vaikka ette koskaan voikaan
olla häntä parempi tai jalompi." Hän kumarsi yksinkertaisella,
kohteliaalla tavallaan, ja kääntyi poispäin. Myöhemmin, ollessamme
kahdenkesken, kysyin häneltä, kuka oli tämä Marie, josta hän oli
puhunut nuorelle naiselle. Hän oli hetkisen vaiti ja vastasi sitten:

"Hän oli ensimmäinen vaimoni, mutta pyydän sinua olemaan puhumatta
hänestä minulle tai jollekulle muulle, sillä minä en jaksa kuulla
hänen nimeään. Kenties jonain päivänä saat tietää kaiken hänestä."
Sitten hän, surukseni ja hämmästyksekseni, purskahti ikäänkuin
nyyhkytykseen ja poistui nopeasti huoneesta.

Luettuani kertomuksen tästä Mariesta voin hyvin ymmärtää, miksi
hän oli niin liikutettu. Painan sen aivan sellaisena kuin se hänen
kädestään on lähtenyt.

Yksi niistä käsikirjoituksista, nimeltä "Myrskyn lapsi" kertoo
liikuttavan tarinan kauniista ja -- täytynee minun lisätä --
turmeltuneesta zulutytöstä, Mameena'sta, joka eläissään teki paljon
pahaa ja poistui katumattomana maailmasta.

Eräässä, muitten muassa, kerrotaan salainen tarina syistä, miksi
englantilaiset vuonna 1879 voittivat Cetewayo'n ja hänen armeijansa.
Tämä tapahtui vähän aikaisemmin kuin Quatermain tapasi Sir Henry
Curtisin ja kapteeni Goodin.

Nämä kolme kertomusta ovat enemmän tai vähemmän yhteydessä toistensa
kanssa. Ainakin muuan iäkäs kääpiö,Zikali, peloittava poppamies,
esiintyy niissä kaikissa, vaikka ensimmäisessä hänet vain ohimennen
mainitaan Retiefin murhan yhteydessä, mihin hän epäilemättä oli
pääyllyttäjänä. Koska "Marie" on aikajärjestyksessä ensimmäinen ja
koska tekijä oli sen asettanut pinkkaan päällimmäiseksi, julkaisen
sen ensin. Muita toivon voivani käsitellä myöhemmin, kun saan alkaa
ja tilaisuutta.

Mutta tulevaisuus pitäköön itsestään huolen. Me emme voi sitä
tarkastaa, eivätkä sen tapaukset ole meidän määrättävissämme.
Toivon siis, että ne, jotka nuoruudessaan ovat lukeneen kuningas
Salomonin kaivoksista ja Zuvendis'ista, ja kenties jotkut nuoremmat,
löytäisivät yhtä paljon mielenkiintoisuutta näissä uusissa luvuissa
Allan Quatermain'in itse kirjoittamaa elämäkertaa, kuin minä itse
olen löytänyt.



I Luku.

ALLAN OPISKELEE RANSKAA.


Vaikka minä, Allan Quatermain, vanhoilla päivilläni olen ryhtynyt
kirjoittamaan -- muotia seuraten -- en kuitenkaan koskaan ole
sanallakaan kertonut ensimmäisestä rakkaudestani ja niistä
seikkailuista, jotka liittyvät rakastettuni kauniiseen ja
traagilliseen elämän tarinaan. Luulen sen johtuneen siitä, että se
aina on näyttänyt minusta liian pyhältä ja kaukaiselta asialta, yhtä
pyhältä ja kaukaiselta kuin tuo taivas, joka säilyttää Marie Marais'n
kirkkaan, loistavan sielun. Mutta nyt, tällä iälläni, se mikä oli
kaukaista, tulee lähemmäksi jälleen; ja öisin minä tähtien lomitse
avaruudessa olen toisinaan näkevinäni avonaiset ovet, joiden kautta
minun tulee kulkea, ja taivuttautuneena kynnyksen yli maahan päin,
ojennetuin käsin ja tummat silmät kosteina, esiintyy minulle näyssä
varjo, jonka aikoja sitten ovat unohtaneet kaikki muut paitsi minä,
-- Marie Marais'n varjo.

Vanhan miehen unelmia epäilemättä, ei muuta. Kuitenkin tahdon
koettaa piirtää paperille tämän tarinan, joka päättyi niin suureen
ja muistamista ansaitsevaan uhraukseen, vaikka toivon, ettei
yksikään ihmissilmä sitä lue, ennenkuin minutkin on unohdettu tai
joka tapauksessa olen hämärtynyt unohduksen pilvien verhoon. Olenpa
iloinen, että olen odottanut näin kauan, kunnes ryhdyin tähän
kokeeseen, sillä minusta tuntuu siltä, että vasta viime aikoina
olen tullut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sen naisen luonteen
todellisen arvon, josta kerron, ja sen intohimoisen kiintymyksen,
jota todisti hänen aulis uhrautumisensa niin perin vähäpätöiselle
miehelle kuin minä. Ihmettelen, mitä olen tehnyt sellaista, joka
osakseni on määrännyt kahden sellaisen naisen rakkauden kuin Marien
ja Stellan, hänkin jo aikoja sitten kuollut, -- ainoa ihminen
maailmassa, jolle olen kertonut Marien koko tarinan. Muistan kovin
pelänneeni hänen siitä pahastuvan, mutta niin ei käynyt. Tosiasia
on, että hän lyhyen avioliittomme aikana ajatteli ja puhui paljon
Mariesta, ja hänen viimeisiä sanojaan minulle olivat, että hän meni
etsimään häntä, ja että he yhdessä odottaisivat minua rakkauden
maassa, puhtaina ja kuolemattomina.

Stellan kuollessa koko tämä puoli elämästä päättyi minuun nähden,
senjälkeen en niiden pitkien vuosien aikana, jotka sen ja nykyisen
ajan välillä ovat kuluneet, ole suonut ainoatakaan hyväilysanaa
naisille. Myönnän tosin, että kerran, paljoa myöhemmin, muuan
zuluheimoon kuuluva pikku lumoojatar sanoi hyväileviä sanoja
minulle, ja tunniksi tai niillä paikoin pani pääni pyörälle, --
taito, jossa hän oli hyvin perehtynyt. Tämän sanon ollakseni aivan
oikeudenmukainen, vaikka se -- tarkoitan päätäni, sillä sydän ei
ollut mitenkään sekaantunut tähän juttuun -- pian asettui paikalleen
jälleen. Hänen nimensä oli Mameena, ja minä olen toisessa yhteydessä
kertonut hänen huomattavan tarinansa.

Palatkaamme takaisin ajassa. Kuten jo olen kirjoittanut eräässä
toisessa kirjassa, minä vietin nuoruuteni vanhan isäni kanssa,
joka oli Englannin valtiokirkon pappi, seudulla, missä on nykyään
Cradockin piiri Kap-siirtomaassa.

Silloin se vielä oli jotenkin villiä seutua, jossa oli aivan pieni
valkoinen asutus. Harvalukuisten naapuriemme joukossa oli eräs
suuri farmari nimeltä Henri Marais, joka asui noin viidentoista
mailin päässä meidän asuinpaikaltamme, kauniilla Maraisfontein
nimisellä maatilalla. Sanoin, että hän oli buuri, mutta, kuten hänen
sekä etu- että sukunimestään voi arvata, hän oli syntyperältään
hugenotti, hänen esi-isänsä, jonka nimi myös oli Henri Marais --
vaikka luulen, että Marais kirjoitettiin hiukan toisin silloin -- oli
aikoinaan ollut ensimmäisiä tähän uskoon kuuluvista, jotka muuttivat
Etelä-Afrikaan välttääkseen Ludvig XIV:n julmuuksia Nantes'in ediktin
uudistamisen aikoina.

Toisin kuin useimmat samanlaista alkuperää olevat buurit, tämä
omituinen Marais-suku -- sillä tietysti oli useita muita samannimisiä
perheitä -- ei koskaan unohtanut syntyperäänsä. Niinpä he isästä
poikaan saivat jonkinlaiset tiedot ranskankielessä, ja keskenään
usein puhuivat sitä hyvän tavan mukaan. Joka tapauksessa Henri
Marais, joka oli harvinaisen uskollinen, tapasi lukea lukunsa
Raamatusta (jota buurien on tai oli tapana lukea ääneen joka aamu,
mikäli heidän lukutaitonsa vain sen teki mahdolliseksi), ei hollannin
kielellä, vaan vanhalla hyvällä ranskankielellä. Minulla on sama
kirja, josta hänen oli tapana lukea, sillä, kummallista kyllä
näin vuosien perästä, kun kaikki nämä tapaukset ovat kauan olleet
menneisyyteen kätkeytyneinä, satuin ostamaan sen Maritzburgissa
erään kirjanipun mukana eräästä viikottain pidetystä huutokaupasta,
jossa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Muistan, että kun avasin tuon
suuren niteen, joka oli sidottu alkuperäisiin hirvennahkakansiin, ja
näin kenelle se oli kuulunut, purskahdin kyyneliin. Siinä ei ollut
mitään epäilemistä, sillä, kuten entisinä aikoina oli tapana, tässä
Raamatussa oli erilaisia etulehtiä, jotka oli sidottu siihen kiinni
tarkoituksella johtaa mieleen tapauksia, jotka sen omistajalle olivat
tärkeitä.

Ensimmäisenä esiintyy alkuperäinen Henri Marais mainiten, kuinka
hän ja hänen maanmiehensä olivat lähteneet Ranskasta, hänen isänsä
menetettyä henkensä uskonnollisissa vainoissa. Tämän jälkeen seuraa
pitkä luettelo syntymisistä, avioliitoista ja kuolemantapauksista,
jatkuen sukupolvesta sukupolveen, joukossa muistiinpanoja, jotka
kertovat asioista sellaisista kuin perheen asuntopaikan muutoksista,
kaikki ranskankielellä. Luettelon loppupuolella ilmestyy merkintä
sen Henri Marais'n syntymästä, jonka minä tunnen liiankin
hyvin, sekä hänen ainoan sisarensa. Sitten on kirjoitettu hänen
avioliitostaan Marie Labuschagne'n kanssa, joka, kuten mainitaan,
myös on hugenottisukua. Seuraa vuotta myöhemmin minun Marieni, Marie
Marais'n syntymä, ja pitkän väliajan perästä, sillä muita lapsia ei
syntynyt, hänen äitinsä kuolema. Heti alempana on nähtävänä seuraava
merkillinen kohta:

"Le 3 Janvier, 1836. Je quitte ce pays voulant me sauver du maudit
gouvernement Britannique comme mes ancêtres se sont sauvés de ce
diable -- Louis XIV. A bas les rois et les ministres tyranniques!
Vive la liberté!" ["3 päivä tammikuuta 1836. Jätän tämän maan
pelastuakseni Britannian kirotulta hallitukselta, kuten esi-isäni
ovat pelastuneet tuon paholaisen, Ludvig XIV:n käsistä. Alas
kuninkaat ja itsevaltiaat ministerit! Eläköön vapaus!"]

Se ilmaisee sangen selvästi Henri Marais'n luonteen ja mielipiteet
sekä trek-buurien keskuudessa vallitsevat tunteet näihin aikoihin.

Tähän merkintä päättyy ja Marais'n historia on lopussa siinä, mihin
Raamattuun tehdyt muistiinpanot loppuvat, sillä tämä perheen haara on
nyt sammunut.

Heidän tarinansa viimeisen luvun tulen aikanaan kertomaan.

Tutustumisessani Marie Marais'hen ei ollut mitään merkillistä. En
pelastanut häntä missään kahakassa villiltä pedolta enkä onkinut
häntä ylös kohisevasta virrasta, niinkuin olisi sopivaa romaanissa.
Me vaihdoimme nuoria ajatuksiamme pienen ja tavattoman raskaan
pöydän yli, joka aikoinaan oli toimittanut lihanpaloittelemisessa
tarvittavan pölkyn virkaa. Vielä tällä hetkellä saatan nähdä ne sadat
naarmut, jotka kulkivat ristiin rastiin sen pinnalla, erittäinkin
sillä puolella olevat, missä minä tavallisesti istuin.

Eräänä päivänä, useita vuosia senjälkeen kuin isäni oli muuttanut
Kap-maahan, mynheer Marais saapui taloomme etsien, luullakseni,
muutamia kadonneita härkiä. Hän oli siihen aikaan laiha, parrakas
mies, jonka melkein villit, tummat silmät, jotka olivat hyvin lähellä
toisiaan, sekä vilkas, hermostunut esiintyminen eivät vähintäkään
muistuttaneet hollantilaista buuria -- ei ainakaan sellaista kuin
minä olin kuvitellut. Isäni otti hänet kohteliaasti vastaan ja pyysi
häntä jäämään päivälliselle, minkä hän tekikin.

He puhuivat keskenään ranskaa, jota kieltä isäni hyvin osasi, vaikkei
hän sitä moneen vuoteen ollut käyttänytkään; hollantia hän ei
osannut, tai, paremminkin, ei tahtonut puhua, jos vain muuten tuli
toimeen, ja mr Marais ei taasen pitänyt parempana puhua englantia.
Häntä ilahdutti tavatessaan jonkun, joka saattoi keskustella
ranskaksi, ja vaikka hänen puhetapansa oli sellaista, jota kaksi
vuosisataa aikaisemmin käytettiin, ja isäni taasen puhui nykyistä
kirjakieltä, he mieltyivät toisiinsa heti sangen hyvin, vaikka ei
kenties liian kestävästi.

Vihdoin, hetken vaitiolon jälkeen, mr Marais, osoittaen minua,
laihaa, paksutukkaista ja terävänenäistä nuorukaista, kysyi
isältäni, eikö hän mielellään haluaisi hankkia minulle opetusta
ranskankielessä. Vastaus oli, ettei mikään häntä enemmän miellyttäisi.

"Vaikka", isäni lisäsi totisena, "tehdäkseni, johtopäätöksiä omista
kokeistani, kun on ollut kysymys latinasta ja kreikasta, epäilen
hänen kykyään oppia mitään?"

Järjestettiin sitten niin, että minä menisin kahdeksi päiväksi
joka viikko Maraisfontein'iin, nukkuen siellä niiden välisen yön,
saamaan opetusta ranskankielessä eräältä kotiopettajalta, jonka mr
Marais oli palkannut opettamaan tytärtään tässä kielessä sekä muissa
aineissa. Muistan, että isäni suostui maksamaan määrätyn osan tämän
kotiopettajan palkkiosta, ehdotus, joka säästäväisestä buurista oli
erittäin mieluisa tietenkin.

Niinpä minä sitten määrättyyn aikaan menin sinne, lainkaan
pahoittelematta, sillä meidän asuinpaikkamme ja Maraisfonteinin
välillä saattoi löytää monia pauw ja koran nimisiä kurkia,
puhumattakaan mitään vuohipukeista, joita myös saattoi tavata,
ja minun sallittiin kantaa pyssyä, mikä juuri noina aikoina oli
minulle suureksi hyödyksi. Määrättynä päivänä minä siis ratsastin
Maraisfontein'iin erään Hans nimisen hottentotin saattamana, josta
minulla tulee olemaan paljon kerrottavaa. Harjoitin matkalla erittäin
menestyksellistä urheilua, sillä saapuessani paikalle minulla oli
selässäni yksi pauw, kaksi koran'ia ja pieni vuorikauris, jonka
onnistuin ampumaan, kun se hyppäsi esiin muutamien edessäni olevien
kallionkielekkeiden takaa.

Maraisfonteinin ympärille oli laitettu persikkapuuistutuksia,
jotka juuri silloin peittivät sen kokonaan ihanilla, punertavilla
kukillaan, ja kun minä ratsastin niiden keskitse hitaasti, tuntematta
tarkoin tietä taloon, ilmestyi eteeni hento tyttönen puettuna
mekkoon, joka väriltään oli aivan persikan kukan näköinen. Saatan
nähdä hänet tällä hetkellä, tumma tukka alas niskaan riippuen, ja
suuret arat silmät tuijottaen minuun hollantilaisen kapotin varjosta,
joka hänellä oli päässään. Hän todellakin näytti olevan pelkkänä
silmänä, kuin dikkop eli paksupäinen rantarauku; joka tapauksessa
minä huomasin vähän muutakin hänessä.

Pysäytin ponyni ja tuijotin häneen, tuntien itseni hyvin araksi
ja tietämättä, mitä sanoa. Hetkisen hän tuijotti minuun takaisin,
otaksuttavasti saman kiusallisen tunteen vaivaamana, sitten hän
ponnistautui puhumaan äänellä, joka oli hyvin pehmeä ja miellyttävä.

"Oletko sinä se pieni Allan Quatermain, jonka pitäisi tulla
opiskelemaan ranskaa minun kanssani?" hän kysyi hollanniksi.

"Olenpa kylläkin", vastasin samalla kielellä, jota hyvin taisin;
"mutta miksi sinä, neitiseni, kutsut minua pieneksi? Olen pitempi
kuin sinä", lisäsin pahastuneena, sillä kun olin nuori, oli pituuden
puute minulla aina arka kohta.

"Minä en usko", hän vastasi. "Mutta päästähän irti tuo hevonen, niin
mittaamme tässä tätä muuria vasten."

Astuin alas hevosen selästä, ja, saatuani hänet vakuutetuksi siitä,
ettei minulla ollut mitään korkoja apunani (minulla oli jalassani
jonkinlaiset raakavuodasta tehdyt tohvelit, joita buurit nimittivät
nimellä veld-shoon), hän otti kirjoitustaulun, joka hänellä oli
mukanaan -- siinä ei ollut, kuten hyvin muistan, mitään kehystä,
vaan oli se todellisuudessa vain kappale ainetta, jota käytettiin
katon kattamiseen -- ja painaen sen alas kankeaan tukkaani, joka
oli pystyssä silloin niinkuin nytkin, hän teki syvän merkin muurin
pehmeään hiekkakiveen kovakärkisellä kynällä.

"Noin", hän sanoi, "nyt se on oikein tehty. Nyt, pikku Allan, on
sinun vuorosi mitata minut."

Sitten minä mittasin hänet, ja katso, hän oli kokonaista puoli tuumaa
pitempi minua.

"Sinä seisot varpaillasi", sanoin harmissani.

"Pikku Allan", hän vastasi, "varpailla seisominenhan olisi
valehtelemista hyvän Herran edessä, ja kun sinä opit minut paremmin
tuntemaan, sinä tulet myöskin tietämään että, vaikka minulla on
peloittava luonne ja monia muita syntejä, minä en valehtele."

Luulen, että näytin nolatulta ja masentuneelta, sillä hän jatkoi
vakavalla, aikaihmisen puhetavalla: "Miksi sinä olet pahastunut
sentähden, että Jumala teki minut pitemmäksi kuin sinut, erittäinkin
kun minä olen kokonaisia kuukausia vanhempi, sillä isäni on minulle
niin kertonut. Tule, kirjoittakaamme nimemme näiden merkkien
kohdalle, niin että vuoden tai parin perästä saatat nähdä, kuinka
sinä kasvat minun ohitseni." Sitten hän kivikynällä raaputti "Marie"
oman merkkinsä päälle hyvin syvään, että se kestäisi, kuten hän
sanoi; senjälkeen minä kirjoitin oman merkkini kohdalle "Allan".

Viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa kohtalo saattoi minut kerran
vielä kulkemaan Maraisfonteinin ohi. Rakennus oli aikoja sitten
uudelleen rakennettu, mutta tämä omituinen muuri oli yhä paikallaan.
Ratsastin sen luo ja katsoin, ja tosiaankin siinä heikosti saattoi
vielä nähdä Marien nimen ja sen vieressä merkin, jonka minä olin
tehnyt. Oma nimeni ja sen mukana mittamerkit olivat hävinneet,
sillä välillä kuluneen neljänkymmenen vuoden kuluessa hiekkakivi
oli lohkeillut pois paikaltaan. Ainoastaan hänen nimikirjoituksensa
oli säilynyt, ja sen nähdessäni luulen tunteneeni samaa kuin
havaitessani, kenen oli se vanha Raamattu, jonka olin ostanut
Maritzburgissa.

Tiedän, että ratsastin pois nopeasti pysähtymättä edes tiedustamaan,
kenen käsiin farmi oli joutunut. Ratsastin läpi persikkatarhan, missä
puut -- kenties samat, kenties toiset -- olivat yhäti kukassa, sillä
vuodenaika oli sama, jona Marie ja minä ensiksi kohtasimme toisemme.

Mutta tässä tulkoon mainituksi, että Marie aina pysyi juuri
puolituumaa pitempänä ruumiillisesti, ja kuinka paljon korkeampana
hengeltään ja sielultaan, en voi sanoa.

Kun me olimme lopettaneet mittaamiskilpailumme, Marie kääntyi
johtamaan minua taloon, ja kohdistaen huomionsa ensinnäkin kauniiseen
kanakurkeen ja kahteen koran'iin, jotka riippuivat satulastani, ja
sitten myöskin vuorikauriiseen, jota hottentotti-Hans kantoi hänen
takanaan hevosensa selässä, hän kysyi:

"Ammuitko sinä kaikki nämä, Allan Quatermain?"

"Kyllä", vastasin ylpeästi; "surmasin ne neljällä laukauksella, ja
pauw ja koran olivat lennossa, eivätkä istumassa, mikä on enemmän
kuin mitä sinä olisit voinut tehdä, vaikka oletkin pitempi, neiti
Marie."

"Enpä tiedä", hän vastasi miettiväisenä. "Minä osaan ampua erittäin
hyvin rihlapyssyllä, sillä isäni on minua opettanut, mutta minä en
koskaan ole tahtonut ampua eläviä olentoja paitsi pakosta silloin
kun olen ollut nälkäinen, sillä minusta tappaminen on julmaa. Mutta
tietystikin on miesten laita toisin", hän lisäsi nopeasti, "ja
epäilemättä sinusta kerran tulee suuri metsästäjä, Quatermain, kun
sinä jo osaat niin hyvin tähdätä."

"Se on toivomukseni", vastasin, punastuen tästä kohteliaisuudesta,
"sillä minä rakastan metsästystä, ja kun on niin paljon villiä
eläimiä, ei haittaa, vaikka surmaamme muutamia. Minä ammuin nämä
sinulle ja isällesi syötäväksi."

"Tulehan sitten antamaan ne hänelle. Hän kiittää sinua", ja hän
johdatti meidät hietakivimuurissa olevasta portista pihalle, missä
olivat ulkorakennukset, joissa ratsuhevosia ja parasta rotukarjaa
pidettiin yöllä, ja niin ohi pitkän yksikerroksisen, kivestä
rakennetun ja valkeaksi sivellyn talon päädyn sen etupuolella
olevalle kuistille.

Tällä leveällä kuistilla, joka tarjosi miellyttävän näköalan yli
laajan, puistonkaltaisen maan, missä mimosa ja muut puut kasvoivat
ryhmissä, kaksi miestä istui juoden väkevää kahvia, vaikka tuskin oli
vielä kymmenen aika aamulla.

Kuullessaan hevosten kopinaa toinen näistä, mynheer Marais, jonka
jo tunsin, nousi ylös nahkapäällyksisestä nojatuolistaan. Hän ei,
kuten luullakseni olen sanonut, vähimmässäkään määrässä muistuttanut
flegmaattista buuria, ei ulkomuodoltaan eikä luonteenlaadultaan,
vaan pikemmin tyypillistä ranskalaista, vaikkei kukaan hänen sukunsa
jäsenistä ollut jalallaankaan astunut Ranskaan sadan viidenkymmenen
vuoden aikana. Ainakin havaitsin myöhemmin niin, sillä tietystikään
en silloin tiennyt mitään ranskalaisista.

Hänen seuralaisensa oli myös ranskalainen, nimeltään Leblanc, mutta
aivan erilaatuinen. Kooltaan hän oli lyhyt ja tanakka. Hänen suuri
päänsä oli kalju lukuunottamatta raudanharmaata kiharaa hiuskehää,
joka kasvoi sen ympärillä korvien yläpuolella ja valui hänen
hartioilleen, saaden hänet näyttämään papilta, jolta päälaki on
ajeltu mutta muualla hiukset jätetty valloilleen. Hänen silmänsä
olivat siniset ja vesiset, suu oli heikko, ja hänen poskensa
olivat kalpeat ja veltot. Kun mynheer Marais nousi, minä, ollen
tarkkaavainen nuorukainen, huomasin, että monsieur Leblanc käytti
hyväkseen tilaisuutta ojentaen jonkunverran vapisevan kätensä
täyttääkseen kahvikuppinsa mustasta pullosta, jonka hajusta päättelin
sisältävän persikkaviiniä.

Tosiaankin, olkoon se kerta kaikkiaan sanottu, tuo miesraukka
oli juomari, joka selittää sen, miksi hän, korkeasti sivistynyt
ja lahjakas mies, saattoi pitää alhaista kotiopettajan paikkaa
syrjäisellä buurifarmilla. Vuosia aikaisemmin hän väkijuomien
vaikutuksesta oli tehnyt joitakin rikoksia Ranskassa -- mitä ne
olivat, en tiedä enkä myös koskaan kysellyt -- ja paennut Kap-maahan
välttääkseen takaa-ajon. Täällä hän sai opettajanpaikan eräässä
yliopistossa, mutta jonkun ajan perästä hän ilmestyi luentosaliin
aivan juovuksissa ja menetti toimensa. Sama asia tapahtui muissa
kaupungeissa, kunnes hän vihdoin joutui kaukaiseen Maraisfonteiniin,
missä hänen työnantajansa sieti hänen heikkouttaan sen henkevän
seuran vuoksi, jota hänen omassa luonteessaan jokin näytti vaativan.
Hän sitäpaitsi katsoi häneen kuin onnettomuustoveriin, ja tärkeänä
yhdyssiteenä heidän välillään oli heidän molemminpuolinen katkera
vihansa Englantia ja kaikkea englantilaista kohtaan, mikä monsieur
Leblanciin nähden, joka nuoruudessaan oli taistellut Waterloon luona
ja tullut tuntemaan suuren keisari Napoleonin, ei ollutkaan aivan
luonnotonta.

Henri Marais'n laita oli toisin, mutta siitä minulla on myöhemmin
enemmän sanottavaa.

"Vai niin, Marie", sanoi hänen isänsä, puhuen hollantia, "sinä olet
hänet viimeinkin löytänyt", ja hän nyökkäsi minuun päin, lisäten:
"Sinun pitäisi tuntea itsesi imarrelluksi, pikku mies. Katsohan, tämä
pikku neiti on istunut kaksi tuntia auringonpaisteessa odotellen
sinua, vaikka minä sanoin hänelle, ettet sinä saapuisi paljon ennen
kello kymmentä, koska isäsi, pastori, sanoi sinun syövän aamiaista
ennenkuin lähdet. Niin, onhan se luonnollista, sillä Marie on yksin
täällä, ja sinä olet saman ikäinen, vaikkakin eri rotua"; hänen
kasvonsa synkistyivät, kun hän lausui nämä sanat.

"Isä", vastasi Marie, jonka punastumisen minä saatoin
hänen päähineensäkin varjosta eroittaa, "minä en istunut
auringonpaisteessa, vaan persikkapuun alla. Sitäpaitsi minä laskin
niitä lukuja, jotka monsieur Leblanc oli kirjoittanut taululleni.
Kas tässä ne ovat", ja hän piti ylhäällä taulua, joka oli koukeroita
täynnä, tosin hiukan tahraantuneena minun kankean tukkani ja hänen
päähineensä hankaamisesta.

Sitten monsieur Leblanc tarttui keskusteluun, puhuen ranskaa, josta,
kun se toistettiin, minä ymmärsin ajatuksen, sillä isäni oli antanut
minulle perustuksen tässä kielessä, ja sitäpaitsi olen luonnostani
nopea oppimaan vieraita kieliä. Joka tapauksessa sain selville että
hän kysyi, olinko se pieni "cochon d'anglais" eli englantilainen
porsas, jota hän syntiensä vuoksi joutuisi opettamaan. Hän lisäsi,
että hän arveli minut siksi, koska tukkani pörrötti pystyssä päässäni
-- olin ottanut hatun päästäni kohteliaisuudesta -- aivan kuin sian
niskassa.

Tämä oli minusta liikaa, niin että, ennenkuin kukaan muu ennätti
puhua, vastasin hollanniksi, sillä raivo teki minut puheliaaksi ja
rohkeaksi:

"Kyllä, olen se; mutta, mynheer, jos teistä pitää tuleman minun
opettajani, niin toivon, ettette kutsu enää toistamiseen minua
englantilaiseksi porsaaksi."

"Tietysti, gamin" (se on, pikku tyhjäntoimittaja), "ja mitä
tapahtuisi, pyydän kysyä, jos olen kyllin rohkea toistaakseni tuon
totuuden?"

"Luulen, mynheer", minä vastasin, tullen valkoiseksi raivosta tämän
uuden loukkauksen johdosta, "käyvän samoin, kuin kävi tuon pukin", ja
minä osoitin vuorikaurista Hansin satulassa. "Tarkoitan, että ammun
teidät."

"Peste! Au moins il a du courage, cet enfant" (lapsi on ainakin
rohkea), huudahti monsieur Leblanc hämmästyneenä. Tästä hetkestä
hän kunnioitti minua, eikä koskaan enään lausunut vasten kasvojani
loukkausta maastani.

Sitten puhkesi Marais puhumaan, käyttäen hollanninkieltä, jota minä
saatoin ymmärtää:

"Sinua, Leblanc, pitäisi nimittää porsaaksi, ei tätä poikaa,
sillä, niin aikainen hetki kuin onkin, sinä olet ollut juomassa.
Kas! Viinipullo on puolillaan. Tällaistako esimerkkiä sinä näytät
nuorille? Puhupa vielä sellaista, niin ajan sinut pellolle nälkään
kuolemaan. Allan Quatermain, vaikka minä, kuten lienet kuullut, en
pidä englantilaisista, pyydän kuitenkin anteeksi. Toivon, että annat
anteeksi ne sanat, jotka tämä juopporatti lausui arvellen, että sinä
et ymmärtäisi", ja hän otti hatun päästään ja kumarsi minulle oikein
juhlallisella tavalla, kuten hänen esi-isänsä varmaan olivat tehneet
Ranskan kuninkaalle.

Leblanc'in naama kävi noloksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli pois
melkoisesti horjuen; kuten myöhemmin sain tietää, hän meni upottamaan
päänsä kylmään vesiastiaan ja nielasemaan tuopillisen nuorta maitoa,
joka oli hänen suosimaansa vastamyrkkyä nautittuaan liian paljon
väkeviä juomia. Joka tapauksessa hän, ilmaannuttuaan jälleen puoli
tuntia myöhemmin alkaakseen opetustuntimme, oli aivan raitis ja
erinomaisen kohtelias.

Kun hän oli mennyt, ja minun lapsellinen suuttumukseni oli tyyntynyt,
esitin mynheer Marais'lle isäni tervehdykset, sekä myöskin pukin ja
linnut, joista viimeksimainittu näytti häntä miellyttävän enemmän
kuin edellinen. Sitten tuotiin satulapussini huoneeseeni, joka
oli pieni komero sen paikan vieressä, minkä monsieur Leblanc oli
vallannut, ja Hans lähetettiin viemään hevosia laitumelle muitten
farmille kuuluvien hevosten kanssa, sidottuaan sitä ennen niiden
jalat lujasti yhteen, etteivät ne pääsisi juoksemaan kotia.

Kun tämä oli tehty, mynheer Marais näytti minulle huoneen, jossa
meidän oppituntimme tulisivat pidettäviksi, sitkammer'in eli
istumahuoneen, joita, useimmista buuriasunnoista poiketen, tämä
talo saattoi kerskata omaavansa kaksi. Muistan, että permanto oli
tehty daga'sta, se on, muurahaispesästä tuodusta mullasta, johon oli
sekotettu lehmänlantaa, ja siihen sitten siroteltu tuhansia persikan
kiviä sen vielä pehmeänä ollessa, jotta se kestäisi jalkineen
astunnan -- karkea mutta kauniilta vaikuttava rakennusaine, eikä
silmälle suinkaan epämiellyttävä. Muuten siinä oli kuistille aukeneva
ikkuna, joka tässä kirkkaassa ilmanalassa, vaikka olikin varjossa,
antoi riittävästi valoa, erittäinkin kun se aina oli avoinna. Katto
oli pelkistä ruo'oista tehty. Iso kirjahylly oli nurkassa sisältäen
useita ranskalaisia teoksia, useimmat monsieur Leblancin omaisuutta,
ja huoneen keskellä oli jykevä, karkeatekoinen, luonnostaan
keltaisesta puusta tehty pöytä, joka aikoinaan oli toimittanut
teurastuspölkyn virkaa. Muistan myös erään värikuvan suuresta
Napoleonista hänen komentaessaan eräässä taistelussa, josta hän
suoriutui voittajana, istuen valkoisen hevosen selässä ja heiluttaen
sotamarsalkan sauvaa kuolleiden ja haavoittuneiden yläpuolella.
Lähellä ikkunaa riippui ruokokatosta pesä, jossa asusti pari
punapyrstöistä pääskystä, kauniita lintuja, jotka, aikaansaamastaan
likaisuudesta huolimatta, tuottivat Marielle ja minulle loppumatonta
huvia työmme lomassa.

Kun minä tuona päivänä arasti hiivin tähän kodikkaaseen paikkaan
ja, luullen olevani yksin, aloin sitä tutkia, sai minut äkkiä
seisahtumaan omituinen ääni, joka näytti lähtevän kirjakaapin takaa.
Ihmetellen, mikä siihen oli syynä, lähestyin varovaisesti ja huomasin
punertavapukuisen olennon seisovan nurkassa kuin pahantapaisen
lapsen, nojaten päätään seinää vasten ja hiljaa nyyhkyttäen.

"Marie Marais, miksi sinä itket?" minä kysyin.

Hän kääntyi, työnsi sivuun pitkät, mustat kiharansa, jotka riippuivat
hänen kasvoillaan, ja vastasi:

"Allan Quatermain, minä itken sen häväistyksen tähden, joka on
tapahtunut sinulle ja meidän talollemme tuon juopuneen ranskalaisen
puolelta."

"Mitä siitä?" kysyin. "Hän vain nimitti minua porsaaksi, mutta luulen
osoittaneeni hänelle, että porsaallakin on kulmahampaat."

"Kyllä", hän vastasi, "mutta hän ei tarkoittanut sinua, vaan kaikkia
englantilaisia, joita hän vihaa; ja pahinta on, että isänikin on
samaa mieltä. Hänkin vihaa englantilaisia. Voi, olenpa varma, että
murhetta seuraa hänen vihastaan, murhetta ja kuolemaa monille."

"No, jos niin on, emme mitään sille asialle voi, vai mitenkä?" minä
vastasin varhaisen nuoruuden iloisuudella.

"Mikä sinut tekee niin varmaksi?" hän sanoi juhlallisesti. "Huh!
tuossa tulee monsieur Leblanc."



II Luku.

HYÖKKÄYS MARAISFONTEIN'IIN.


Tarkoitukseni ei ole ryhtyä kertomaan niistä vuosista, jotka kulutin
ranskankielen ja erilaisten muitten aineitten opiskelemiseen,
oppineen, mutta ennakkoluuloisen monsieur Leblancin opastuksella.
Eikä siinä totisesti mitään kertomista olekaan. Kun monsieur Leblanc
oli raitis, oli hän mitä erinomaisin ja taitavin opettaja, vaikkakin
taipuvainen tekemään monia sivuhyppäyksiä, jotka itsessään kyllä
olivat hyvin rakentavaisia. Kun hän oli hiprakassa, hän innostui
pitämään meille juhlallista esitelmää, etupäässä politiikasta ja
uskonnosta, tai pikemmin sen varjopuolista, sillä hän oli valistunut
vapaa-ajattelija, vaikka hän tätä puolta luonteestaan, juovuksissakin
ollessaan, koetti peittää mynheer Marais'lta. Lisätä sopii, että
jonkinlainen lapsellinen kunniantunto esti meitä ilmaisemasta
hänen mielipiteitään tästä ja monesta muusta asiasta. Kun hän oli
aivan täysihumalassa, mikä tapahtui keskimäärin kerran kuussa, hän
yksinkertaisesti nukkui, ja me teimme, mitä halutti -- seikka, jota
ilmiantamasta lapsellinen kunniantuntomme meitä myöskin esti.

Mutta, suurin piirtein katsoen, me sovimme erittäin hyvin keskenämme,
sillä ensimmäisen kohtauksemme jälkeen monsieur Leblanc oli aina
kohtelias minulle. Marie'ta hän jumaloi, kuten teki jokainen talon
asukkaista, hänen isästään alhaisimpaan orjaan asti. Tarvitseeko
minun lisätä, että minä jumaloin häntä enemmän kuin kaikki toiset
yhteensä, ensin rakkaudella, jota muutamat lapset tuntevat toisiinsa,
ja myöhemmin, täysikasvaneina, tuolla laajemmalla rakkaudella, joka
on edellisen siirtänyt ja tehnyt täydelliseksi. Kummallista olisikin
ollut, jollei asianlaita olisi ollut näin, kun ottaa huomioon,
että me lähes puolet joka viikosta vietimme melkein yksinämme, ja
että Marie, jonka luonne oli yhtä avoin kuin kirkas puolipäivä,
alunpitäenkään ei koskaan salannut kiintymystään minuun. Totta
kyllä, se oli hyvin hillittyä kiintymystä, melkein sisarellista tai
kerrassaan äidillistä, päältäpäin katsoen, ikäänkuin hän ei koskaan
voisi unohtaa, että hän oli puolta tuumaa pitempi tai kuukauden pari
vanhempi.

Sitäpaitsi hän tuli lapsesta naiseksi, kuten sanoisi irlantilainen,
sillä olosuhteet ja luonne olivat hänet sellaiseksi luoneet. Hiukan
toista vuotta aikaisemmin, kun tapasimme toisemme, hänen äitinsä,
jonka ainoa lapsi hän oli, ja jota hän koko sydämensä voimalla ja
intohimoisuudella rakasti, kuoli hivuttavan taudin sairastettuaan,
jättäen hänet pitämään huolta isästään ja hänen taloudestaan. Luulen,
että tämä raskas menetys hänen aikaisessa nuoruudessaan antoi hänen
luonteelleen surumielisyyden harmaan värityksen ja saattoi hänet
näyttämään paljon vanhemmalta kuin hän vuosiensa puolesta oli.

Näin meni aika menojaan, minun salaisesti mielessäni ihaillessa
Marieta, sanomatta siitä kuitenkaan mitään, ja Marien puhuessa
ja käyttäytyessä minua kohtaan kuin olisin hänen rakas nuorempi
veljensä. Ei kukaan, ei edes hänen isänsä tai minun, tai monsieur
Leblanc, huomannut vähintäkään tästä omituisesta tuttavuussuhteesta,
tai näyttänyt uneksivankaan, että se saattaisi johtaa lopulta
selkkauksiin, jotka todella olisivat käyneet hyvin kiusallisiksi
heille kaikille syistä, jotka aion selittää.

Tarpeetonta sanoa, että aikanaan, kuten välttämätöntä oli, nämä
selkkaukset syntyivät, ja suuren fyysillisen sekä moraalisen
kiihoituksen painosta totuus tuli ilmi. Näin se tapahtui.

Jokainen, joka on lukenut Kap-siirtomaan historiaa, on kuullut
suuresta kafferisodasta vuonna 1835. Tätä sotaa käytiin suurimmaksi
osaksi Albanyn ja Somersetin alueilla, joten me Cradockin asukkaat,
kokonaisuudessaan, kärsimme erittäin vähän. Sentähden me, meille
ominaisen optimismin tähden ja pelkäämättä vaaraa villiasukkaiden
puolelta, aloimme uskoa olevamme kokonaan turvattuja hyökkäykseltä.
Todellisuudessa olisikin niin käynyt, jollei olisi tapahtunut erästä
typerää tekoa monsieur Leblancin puolelta.

Näytti siltä, että eräänä sunnuntaina, jonka päivän aina vietin
kotona isäni kanssa, monsieur Leblanc lähti yksin ratsastamaan
muutamille kummuille, jotka sijaitsivat noin viiden penikulman
päässä Maraisfonteinista. Häntä oli usein varoitettu seudun
epävarmuudesta, mutta totuus on, että tuo hullu mies luuli
löytäneensä rikkaan kuparikaivoksen noilla kummuilla, ja oli
peloissaan, että joku pääsisi osalliseksi hänen salaisuudestaan.
Sentähden hän sunnuntaisin, jolloin ei ollut mitään oppituntia ja
mynheer Marais'lla oli tapana pitää perherukous, joka Leblancia ei
miellyttänyt, tavallisesti ratsasti näille kummuille ja kokosi siellä
geoloogisia näytteitä sekä koetti määrätä kuparisuonensa paikan. Tänä
puheenaolevana pyhäpäivänä, joka oli erittäin kuuma, hän tehtyään
tehtävänsä laskeutui alas hevosensa, kesyn vanhan eläimen, selästä.
Jättäen sen irralleen hän ryhtyi syömään mukana tuomiaan eväitä,
joihin näytti sisältyneen pullo persikkaviiniä, joka hänet vaivutti
uneen. Herätessään iltapuolella hän havaitsi, että hänen hevosensa
oli hävinnyt, ja teki heti sen johtopäätöksen, että kafferit olivat
sen varastaneet, vaikka todellisuudessa eläin oli vain kiertänyt
erään mäentöyrään taakse etsimään ruohoa. Juostessaan edestakaisin
hän samassa tuli tämän mäen yli ja tapasi hevosensa, jonka ilmeisesti
oli vienyt pois kaksi punakafferia, jotka, kuten tavallisesti, olivat
asestetut assegailla. [Assegai on nimeltään kafferien käyttämä
heittokeihäs. Suom. muist.]. Tosiasiassa nämä miehet olivat löytäneet
eläimen ja, tietäen, kenelle se kuului, etsivät sen omistajaa,
jonka he aikaisemmin päivällä olivat nähneet kummulla, jättääkseen
sen hänelle takaisin. Tämä ei kuitenkaan koskaan pystynyt monsieur
Leblancin päähän, joka oli persikkaviinin höyryjen kiihoittama.

Kohottaen kaksipiippuisen pyssynsä, jota hän kantoi mukanaan, hän
laukaisi ensimmäistä kafferia kohti, joka oli nuori mies ja sattui
olemaan heimon päällikön vanhin poika ja perillinen, ja koska
välimatka oli hyvin lyhyt, ampui hänet kuoliaaksi. Tämän jälkeen
hänen kumppaninsa, jättäen hevosen, lähti henkensä edestä juoksemaan.
Häntä kohti Leblanc myöskin laukaisi, haavoittaen häntä lievästi
kylkeen, mutta ei muualle, niin että hän pääsi pakoon kertoakseen
tapauksen, josta hän ja jokainen muu alkuasukas peninkulmien päähän
asti sai sen käsityksen, että se oli tahallinen ja edeltäpäin
harkittu murha. Tekonsa tehtyään tulinen vanha ranskalainen nousi
juoksijansa selkään ja ratsasti rauhallisesti kotia. Matkalla
kuitenkin, kun viinin höyryt haihtuivat hänen päästään, tulivat
sijaan epäilykset, josta oli seurauksena, että hän päätti olla
sanomatta mitään seikkailustaan Henri Marais'lle, jonka hän tiesi
erittäin huolellisesti välttävän kaikenlaista riidan aihetta
kafferien kanssa.

Niinpä hän piti oman neuvonsa ja meni vuoteeseen. Ennenkuin hän
seuraavana aamuna oli jalkeilla, mynheer Marais, epäilemättä mitään
levottomuutta tai vaaraa, oli ratsastanut eräälle kolmenkymmenen
mailin tai enemmänkin päässä sijaitsevalle maatilalle maksamaan sen
omistajalle muutamia nautaeläimiä, jotka hän äskettäin oli ostanut,
jättäen talonsa ja tyttärensä aivan suojatta, lukuunottamatta
Leblancia ja muutamia alkuasukaspalvelijoita, jotka oikeastaan olivat
orjia ja asuivat maatilalla.

Nyt maanantai-iltana menin tavalliseen aikaan vuoteeseen ja nukuin,
niinkuin aina läpi elämäni olen tehnyt, kuin pölkky noin kello
neljään aamulla, jolloin heräsin siihen, että kuulin jonkinlaista
rapinaa ikkunaruudussa. Hyppäsin vuoteestani ja tunnustelin
pistooliani, kun oli aivan pimeä, hiivin ikkunan luo, avasin sen,
ja pitäen päätäni ikkunalaudan alapuolella, peläten, että sen
ilmestymistä tervehdittäisiin assegailla, kysyin kuka siellä oli.

"Minä, baas" [baas (hollantilainen sana) = mestari, herra.
Suom. muist.], sanoi Hans, hottentottipalvelijamme, joka, kuten
muistetaan, seurasi jäljessäni ratsastaen, kun ensimmäisen kerran
tulin Maraisfonteiniin. "Minulla on huonoja uutisia. Kuulkaa! Baas
tietää, että minä olen ollut ulkona etsimässä punaista lehmää, joka
katosi. No, minä löysin sen ja nukuin sen vieressä erään puun alla
kedolla, kun noin kaksi tuntia sitten eräs vaimo, jonka tunnen,
tuli nuotioni luokse ja herätti minut. Kysyin häneltä, mitä hänellä
oli tekeillä tähän aikaan yöstä, ja hän vastasi tulleensa kertomaan
minulle jotain. Hän sanoi että jotkut nuoret miehet päällikkö
Quabin heimosta, joka asuu noilla kukkuloilla, olivat käyneet
heidän kraalissaan [kraal on hottentottikylä. Suom. muist.], ja
tämä tapahtui muutamaa tuntia aikaisemmin kuin saapui sanantuoja
päällikön luota ilmoittaen, että heidän täytyy heti palata takaisin,
koska tänään aamun koittaessa hän ja kaikki hänen miehensä tekevät
hyökkäyksen Maraisfonteiniin ja surmaavat siellä jokaisen sekä vievät
mukanaan karjan."

"Hyvä Jumala!" minä huudahdin. "Miksi?"

"Koska, nuori baas", pitkitti hottentotti ikkunan toiselta puolelta,
"koska joku Maraisfonteinista -- luulen, että se oli Korppikotka
(alkuasukkaat antoivat tämän nimen Leblancille hänen kaljun päänsä
ja kyömynenänsä tähden) -- ampui Quabin pojan sunnuntaina, kun tämä
piteli hänen hevostaan."

"Hyvä Jumala!" sanoin jälleen, "se vanha hölmö on varmasti ollut
juovuksissa. Milloin sanoitkaan hyökkäyksen tapahtuvan -- aamun
koittaessa?" ja minä silmäilin tähtiä, lisäten: "Voi, siihen ei ole
enään tuntiakaan, ja baas Marais on poissa."

"Niin", rääkyi Hans; "ja neiti Marie -- ajatelkaahan, mitä
punakafferit tekevät neiti Marielle, kun heidän verensä kiehuu."

Työnsin nyrkkini ikkunan läpi ja sivelin hottentotin irvistelevää
naamaa, jota tähtienloiste heikosti valaisi.

"Lurjus!" sanoin, "satuloi tammani ja se punertavanharmaa kimo ja ota
pyssysi. Tulen kahden minuutin kuluttua. Ole nopsa tai ammun sinut."

"Minä menen", hän vastasi ja hävisi yöhön kuin pelästynyt käärme.

Sitten aloin pukeutua, huutaen pukeutuessani, kunnes isäni ja
kaffereita tuli huoneeseen. Pannessani ylleni vaatekappaleitani
kerroin heille kaikki.

"Lähettäkää sananviejä", sanoin, "Marais'n luo -- hän on Bothan
maatilalla -- ja kaikkien naapurien luo. Lähettäkää, henkenne tähden;
kootkaa yhteen meille ystävälliset kafferit ja ratsastakaa hiiden
kyytiä Maraisfonteiniin. Älkää puhuko minulle, isä; älkää puhuko!
Menkää ja tehkää, mitä teille sanon. Seis! Antakaa minulle kaksi
pyssyä, täyttäkää satulapussit ruutirasioilla ja ammuksilla, ja
sälyttäkää ne tammani selkään. Oh, joutukaa, joutukaa!"

Nyt vihdoin he ymmärsivät ja lähtivät juoksemaan sinne tänne
kynttilöineen ja lyhtyineen. Kahta minuuttia myöhemmin -- enempää
tuskin oli kulunut -- olin tallin edustalla, juuri kun Hans talutti
ulos punertavanruskeata tammaa, -- kuuluisa eläin, jonka ostamista
varten kaksi vuotta sitten olin säästänyt kaikki rahani. Joku
kiinnitti satulapussien hihnoja, kun minä koettelin vöitä; joku
muu ilmestyi taluttaen komeata punertavanharmaata tallioritta,
jonka tiesin tammaa seuraavan kuolemaan asti. Ei ollut aikaa sitä
satuloida, näin että Hans kiipesi sen selkään kuin munkki, pitäen
kainalossaan pyssyä, sillä minä kannoin vain yhtä ja kaksipiippuista
pistooliani.

"Lähettäkää matkaan sanansaattajat", huusin isälleni. "Jos tahdotte
nähdä jälleen minut, lähettäkää heidät nopeasti, ja seuratkaa niin
monen miehen kanssa, kuin voitte saada liikkeelle." --

Sillä meillä oli edessämme viidentoista mailin matka ja
kolmekymmentäviisi minuuttia päivänkoittoon.

"Hiljaa ylös rinnettä", sanoin Hansille, "kunnes eläimet ovat
ennättäneet vetää henkeä, ja sitten ratsastakaa sellaista vauhtia
kuin ette koskaan ennen ole ratsastanut."

Nuo ensimmäiset kaksi mailia ylämaata! Luulin, ettemme koskaan
pääsisi sen päähän, ja kuitenkaan en uskaltanut hellittää tamman
ohjaksia, peläten, että se tappaisi itsensä ruohon syömisellä.
Onneksi se ja sen kumppani, talliori -- erittäin kestävä hevonen,
vaikkakaan ei kovin nopea -- olivat seisseet laiskoina viimeiset
kolmekymmentä tuntia, ja tietystikään eivät olleet syöneet tai
juoneet auringonlaskun jälkeen. Siksipä ne, ollen mainiossa kunnossa,
olivat innostuneita hommaan; me olimme myöskin kevyitä painoltamme.

Minä pidättelin tammaa, kun se kapusi ylös jyrkännettä, ja ori asetti
askeleensa sen mukaan. Me saavuimme huipulle, ja eteemme levisi laaja
tasanko, yksitoista mailia pitkä, ja sitten kaksi mailia kukkulaa
alas Maraisfonteiniin.

Tamma kiiti sellaista vauhtia, että kolea yöilma vinkui
korvissani, ja sen jäljessä pinnisteli kunnon punertavanharmaa ori
hottentottimunkki selässään. Oh, millaista ratsastusta se oli!

Kauemmaksi olen samanlaisesta syystä ratsastanut, mutta en koskaan
sellaisella kiireellä, sillä minä tunsin eläinten kestävyyden ja
miten kauan sitä riittäisi. Puoli tuntia ne sitä kestäisivät, sen
jälkeen ne tällä menolla varmasti kaatuisivat tai kuolisivat.

Ja kuitenkin oli pelkoni aiheuttama tuska niin suuri, että tuntui
minusta, kuin matelisin pitkin maata kilpikonnan tavoin.

Kimo oli jäänyt jälkeen, sen kavioitten ääni kuoli pois, ja minä
olin yksin yössä pelkoineni. Maili liittyi mailiin, silloin
tällöin tähtivalo näytti minulle jonkun kiven tai kuolleen eläimen
luurangon. Kerran syöksyin valtavaan eläinlaumaan niin äkkiä, että
eräs antiloopi, kykenemättä pysähtymään, hyppäsi suoraan ylitseni.
Kerran tamma pisti jalkansa erääseen muurahaiskarhun koloon ja
melkein kaatui, mutta pääsi jälleen jalkeilleen -- Jumalan kiitos
vahingoittumattomana -- ja minä toimitin itseni takaisin satulaan,
josta olin ollut aivan putoamaisillani.

Olimme lähellä tasangon päätä, ja tammani voimat alkoivat olla
lopussa. Olin hoputtanut sitä liiaksi; välimatka oli liian kauhea.
Sen vauhti väheni tavalliseen nopeaan raviin, kun se katseli sitä
töyrästä, joka sen silmien eteen ilmestyi. Ja nyt minä taasen
uudelleen kuulin takanani kimon kavioiden kapseen. Sillä se tuli
väsymättömänä perässä. Samaan aikaan kun me saavuimme ylätasangon
päähän, se oli aivan lähellä, tuskin viidenkymmenen yardin päässä,
sillä minä kuulin sen hirnunnan heikosti.

Sitten alkoi laskeutuminen. Aamutähti laski ja itä alkoi käydä
harmaaksi valosta. Oi, ennätämmekö sinne ennen aamunkoittoa?
Vastaukseksi kaikuivat korvissani hevoseni kavioitten iskut.

Nyt saatoin nähdä paikalla joukon puita. Ja nyt syöksyin johonkin,
vaikka vasta sitten, kun olin päässyt lävitse, sain tietää sen olleen
miesketjun, sillä heikko valo välkkyi erään keihäästä, joka oli
tullut yliajetuksi.

Se ei siis ollut valetta! Kafferit olivat siellä! Kun minä sitä
ajattelin, täytti uudelleen kauhu sydämeni; kenties heidän
murhatyönsä jo oli tehty ja he olivat poistumassa.

Minuutin epätietoisuus -- tai liekö ollut vain sekunteja --
tuntui ikuisuudelta. Mutta se loppui vihdoin. Olin nyt korkean,
ulkorakennuksia talon takana ympäröivän muurin portilla, ja siellä
minä innoissani pysäytin tamman -- iloinen se raukka kyllä olikin
päästessään seisahtumaan -- sillä minun pisti päähäni, että jos
minä ratsastaisin rakennuksen edustalle, minut hyvin luultavasti
keihästettäisiin assegailla eikä minusta sitten olisi enempää
hyötyä. Koettelin ovea, joka oli tehty lujista hajupuun laudoista.
Tarkoituksella tai sattumalta se oli jätetty sulkematta. Kun minä
työnsin sen auki, saapui Hans tömisten, lujasti pidellen kiinni
hevosesta ja kasvot kätkettyinä sen harjaan. Eläin pysähtyi tamman
viereen, jota se oli seurannut, ja heikossa valossa näin, että sen
kylkeen oli isketty assegai.

Viisi sekuntia myöhemmin me olimme pihalla sulkien ja teljillä
varustaen oven takanamme. Sitten, siepaten ampumatarpeita sisältävät
satulapussit hevosten selästä, jätimme ne siihen seisomaan, ja
minä juoksin talon takakäytävää kohti, käskien Hansin herättämään
alkuasukkaat, jotka nukkuivat ulkorakennuksissa, ja seuraamaan heidän
mukanaan. Jos joku niistä osoittaisi uskottomuuden merkkejä, hänen
pitäisi ampua hänet heti. Muistan, että tullessani vedin ulos keihään
tallioriin kyljestä ja toin sen mukanani.

Nyt minä kolkutin talon takaovelle, jota en voinut aukaista. Hetken
kuluttua, joka tuntui pitkältä, avattiin ikkuna, ja ääni -- se oli
Marien -- kysyi pelästyneesti kuka siellä oli.

Hän riensi ovelle yöpuvussaan, ja vihdoin olin paikalla.

"Jumalan kiitos, olet vielä vahingoittumaton", läähätin.
"Pue päällesi vaatteet sillä aikaa kun kutsun Leblancia. Ei,
pysähdyhän, kutsu sinä hänet; minun täytyy odottaa täällä Hansia ja
palvelijoitasi."

Hän kiiruhti pois sanaakaan sanomatta, ja samassa Hans saapui, tuoden
mukanaan kahdeksan pelästynyttä miestä, jotka siihen asti tuskin
tiesivät, olivatko he nukuksissa vai hereillä.

"Onko tässä kaikki?" kysyin. "Siinä tapauksessa avatkaa ovi ja
seuratkaa minua arkihuoneeseen, missä baas pitää pyssyjään."

Juuri kun saavuimme sinne, Leblanc astui sisään, puettuna paitaan ja
housuihin, ja hänen jälessään tuli samassa Marie kynttilä kädessä.

"Mistä on kysymys?" kysyi Leblanc.

Otin kynttilän Marien kädestä ja asetin sen permannolle lähelle
seinää, ettei se osoittaisi paikkaa assegaille tai pyssyn kuulalle.
Juuri niinä päivinä kaffereilla oli jonkun verran tuliaseita,
jotka he suurimmaksi osaksi olivat valloittaneet tai varastaneet
valkoisilta miehiltä. Sitten kerroin heille kaikki muutamin sanoin.

"Ja koska sait tämän kaiken tietää?" kysyi Leblanc ranskaksi.

"Lähetysasemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten", vastasin,
katsoen kelloani.

"Asemalla vähän enemmän kuin puoli tuntia sitten! Peste! Se ei
ole mahdollista. Sinä uneksit tai olet juovuksissa", hän huusi
kiihtyneenä.

"Hyvä, monsieur, pohdimme sitä myöhemmin", vastasin. "Sillävälin
kafferit ovat täällä, sillä ratsastin heidän keskitsensä; ja jos
haluatte säilyttää henkenne, lopettakaa puhuminen ja toimikaa. Marie,
montako pyssyä siellä on?"

"Neljä", hän vastasi, "isäni pyssyä; kaksi roeria ja kaksi pienempää
pyssyä."

"Ja kuinka moni näistä miehistä" -- osoitin kaffereita -- "osaa
ampua?"

"Kolme hyvin ja yksi huonosti, Allan."

"Hyvä", sanoin. "Anna heidän ladata pyssynsä loopereilla" -- se
on, särmikkäillä, ei pyöreillä, kuulilla -- "ja anna muiden seistä
käytävässä assegait kädessä, siltä varalta, että kvaabit yrittäisivät
vallata takaoven."

Nyt tässä talossa oli kaikkiaan vain kuusi ikkunaa, yksi kummassakin
arkihuoneessa, yksi kummassakin isommassa makuuhuoneessa, aueten nämä
kaikki neljä kuistille, ja yksi talon kummassakin päässä, antamassa
valoa kahdelle pienelle makuuhuoneelle, joihin päästiin isompien
makuuhuoneiden kautta. Takana onneksi ei ollut yhtään ikkunaa, sillä
rakennus oli vain yksikerroksinen ja varustettu käytävällä, joka
kulki etupuolelta takaovelle asti, ollen vähän yli viisitoista jalkaa
pitkä.

Niin pian kuin pyssyt oli ladattu, jaoin miehet siten, että yksi
pyssymies tuli kuhunkin ikkunaan. Oikeanpuoleisen arkihuoneen ikkunan
otin haltuuni itse, varustautuneena kahdella pyssyllä, Marien
tullessa mukaani lataamaan, jota hän, tämän villin maan kaikkien
tyttöjen tavoin, osasi tehdä varsin hyvin. Sitten me asetuimme
valmiiseen ampuma-asentoon, ja sitä tehdessämme me olimme erittäin
iloisella tuulella kaikki, lukuunottamatta monsieur Leblancia, joka,
kuten huomasin, näytti erittäin tyrmistyneeltä.

En tahdo hetkeäkään uskotella, että hän oli pelästynyt, vaikka
niin olisi hyvin saattanut ollakin, sillä hän oli tavattoman
rohkea ja vieläpä äkkipikainen mies; mutta luulen, että tietoisuus
siitä, että hänen juovuspäissään tekemänsä teko oli tuonut tämän
kauhean vaaran meille kaikille, painoi hänen mieltään. Myöskin
lienee siihen ollut muita syitä; jonkinlainen hieno ennakkotieto
sen elämän lähestyvästä lopusta, jota, kun kaikki myönnytykset oli
tehty, tuskin saattoi sanoa hyvin vietetyksi. Joka tapauksessa hän
liikkui ikkunapaikallaan, kiroten hiljaa, ja pian näin hänen alkavan
seurustella rakkaan persikkaviinipullonsa kanssa, jonka hän veti
esiin eräästä kaapista.

Myöskin palvelijat olivat apealla mielellä, kuten kaikki
alkuasukkaat ovat, kun heidät äkkiä herätetään yöllä; mutta kun tuli
valoisa, kävivät hekin iloisemmiksi. Kafferi raukka ei juuri pidä
tappelemisesta, erittäinkin, kun hänellä on pyssy ja valkoinen mies
tai kaksikin häntä johtamassa.

Kun sitten olimme tehneet sellaisia pieniä valmistuksia kuin
saatoimme, -- joita minä, ohimennen, täydensin kasaamalla muutamia
huonekaluja etu- ja takaovia vastaan, -- seurasi väliaika, joka,
puhuakseni omasta puolestani -- olin kaikessa tapauksessa silloin
vain nuori poika -- minusta tuntui kovin hermoja koettelevalta.
Siinä minä seisoin ikkunassani kahden pyssyn kera, joista toinen oli
kaksipiippuinen ja toinen yksinkertainen roer, eli elefanttipyssy,
johon mahtui tavaton lataus, mutta molemmat olivat, se muistettakoon,
piilukkoja; sillä, vaikka nallit jo oli otettu käytäntöön, me olimme
Cradockissa vähän ajastamme jälessä. Lisäksi siinä, kyyristyneenä
maahan sivullani, ja pidellen ampumatarpeita valmiina uudelleen
lataamista varten, pitkä musta tukka valuen hartioille, oli Marie
Marais, josta nyt oli tullut hyvin kehittynyt nuori nainen. Syvän
hiljaisuuden vallitessa hän kuiskasi minulle:

"Miksi tulit tänne, Allan? Sinä olit siellä turvassa, ja nyt sinä
kenties saat surmasi."

"Koettaakseni pelastaa sinut", vastasin yksinkertaisesti. "Miten
olisit tahtonut minun menettelevän?"

"Koettaaksesi pelastaa minut? Oi, teit siinä hyvin, mutta sinun olisi
pitänyt ajatella itseäsi."

"Sitten minä olisin kuitenkin ajatellut sinua, Marie."

"Miksi, Allan?"

"Koska sinä olet minulle sama kuin oma itseni ja enemmänkin. Jos
jotain sinulle tapahtuisi, minkälaiseksi kävisikään elämäni?"

"En oikein ymmärrä, Allan", hän vastasi luoden katseensa maahan.
"Sano minulle, mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan, sinä yksinkertainen tyttö", sanoin; "mitäpä muuta
voin tarkoittaa kuin että rakastan sinua, minkä luulin sinun jo kauan
sitten tienneen."

"Ah!" sanoi hän, "nyt minä sen ymmärrän." Sitten hän nousi
polvilleen, ja kohotti huulensa suudeltaviksi, lisäten: "Kas, tässä
on vastaukseni, ensimäinen ja kenties viimeinen. Kiitos, Allan rakas;
olen iloinen kuultuani tämän, sillä, katsohan, toinen tai kumpikin
meistä saattaa pian kuolla."

Kun hän nämä sanat lausui, lensi ikkuna-aukosta assegai, kulkien
aivan päittemme välitse. Niinpä jätimmekin rakastelun ja kiinnitimme
huomiomme sotaan.

Nyt alkoi päivä valjeta valon levitessä helmikirkkaalta itäiseltä
taivaalta; mitään hyökkäystä ei vielä oltu tehty, vaikka sen uhka
olikin olemassa, kuten takanamme olevaan seinään tarttunut keihäs
meille selvästi osoitti. Kenties oli kaffereita säikähdyttänyt
hevosten ravaaminen pimeässä heidän ketjunsa läpi, kun he eivät
tietäneet, montako niitä siinä oli ollut. Tai ehkä he odottivat
nähdäkseen paremmin, minne tehdä hyökkäyksensä. Nämä ajatukset
johtuivat mieleeni, mutta kumpikin oli väärä.

He pidättyivät mihinkään ryhtymästä, kunnes sumu haihtuisi hiukan
sen paikan alapuolelta olevasta notkosta, missä karjakraalit
[kraal merkitsee tässä eräänlaista karja-aitausta. Suom. muist.]
sijaitsivat, sillä niin kauan kuin sumu säilyi, he eivät nähneet
viedä eläimiä ulos. Nämät he halusivat varmuuden vuoksi ajaa pois
ennen taistelun alkua, ettei sen kuluessa saattaisi tapahtua jotain,
joka riistäisi heiltä heidän saaliinsa.

Tällä hetkellä näistä kraaleista, missä mynheer Marais'n sarvikarjaa
ja lampaita säilytettiin öisin, noin sata viisikymmentä edellisiä
ja ehkä kaksi tuhatta jälkimmäisiä, -- puhumattakaan hevosista,
sillä hän oli varakas ja hyvinvoipa farmari, -- kuului mylvimistä,
hirnumista ja määkimistä, ja sen ohella ampumista.

"Ne ajavat ulos karjaa", sanoi Marie. "Oi, isäparkani, hän on
tuhoutunut; se murtaa hänen sydämensä."

"Paha kylläkin", vastasin, "mutta on asioita, jotka saattavat olla
pahemmin. Kuuntele!"

Puhuessani alkoi kuulua jalkojen töminää ja villiä sotalaulua. Sitten
sumusta, joka leijaili sen notkon yläpuolella, missä karjakraalit
sijaitsivat, tuli näkyviin olioita, liikkuen hiljaa edestakaisin,
aavemaisen ja epätodellisen näköisinä. Kafferit järjestelivät
miehiään hyökkäystä varten. Minuuttia myöhemmin se jo oli alkanut.
He tulivat ylös rinnettä pitkissä epätasaisissa riveissä, luvultaan
useita satoja, viheltäen ja huutaen, heilutellen keihäitään,
sotatöyhdöt ja hiuskoristeet tuulessa liehuen, ja murhanhimo silmistä
loistaen. Kahdella tai kolmella heistä oli pyssyt, joita juostessaan
laukaisivat, mutta minne kuulat menivät, sitä en tiedä; kenties yli
rakennuksen.

Huusin Leblancille ja kaffereille, etteivät he ampuisi ennen minua,
sillä tiesin, että he olivat huonoja tähtäämään ja että paljon
riippui siitä, miten vaikuttava ensimäinen yhteislaukauksemme olisi.
Kun sitten hyökkäyksen johtaja tuli kolmenkymmenen yardin päähän
paikalta, minä -- sillä nyt valo, vähitellen lisääntyen, oli kyllin
voimakas tehdäkseen minulle mahdolliseksi eroittaa hänet hänen
puvustaan ja rihlapyssystä, jota hän piti kädessään -- laukaisin
häntä kohden roer'ini ja ammuin hänet kuoliaaksi. Vieläpä raskas
kuula läpäistyään hänen ruumiinsa haavoitti kuolettavasti erästä
toista kvaabia hänen takanaan. Nämä olivat ensimmäiset miehet, jotka
taistelussa olen kaatanut.

Kun he kaatuivat, Leblanc ja loput väestämme laukaisivat myöskin,
jolloin heidän luotinsa saivat aikaan suurta tuhoa vihollisten
rivissä, mikä oli juuri tarpeeksi pitkä salliakseen heidän
hajaantua. Kun savu hieman hälveni, näin lähes tusinan miehiä
makaavan maassa, ja lopun, tästä vastaanotosta peljästyneinä,
pysähtyneen. Jos he olisivat hyökänneet eteenpäin, kun me
parhaillaan latasimme, he epäilemättä olisivat vallanneet paikan;
mutta, tottumattomina tuliluikkujen peloittaviin vaikutuksiin, he
pysähtyivät hämmentyneinä. Osa heistä, noin kaksi- tai kolmekymmentä,
kerääntyi kaatuneitten kafferien ruumiitten ympärille, ja, tarttuen
toiseen pyssyyni, minä laukaisin molemmat piiput heitä kohti
sillä peloittavalla seurauksella, että koko rykmentti sai kintut
alleen ja pakeni, jättäen maahan kuolleensa ja haavoittuneensa.
Kun he juoksivat, hurrasivat palvelijamme, mutta minä huusin heitä
vaikenemaan ja lataamaan hiljalleen, hyvin tietäen, että vihollinen
pian palaisi.

Pitkään aikaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään, vaikka me saatoimme
kuulla heidän puhelevan jossain karjakraalin läheisyydessä, noin
sadan viidenkymmenen yardin päässä rakennuksestamme. Marie käytti
hyväkseen tätä keskeytystä tuodakseen ruokaa ja jakaakseen sen
meidän keskemme. Minä omasta puolestani olin kylläkin iloinen sitä
saadessani.

Nyt oli aurinko noussut, jonka nähdessäni kiitin Jumalaa, sillä
joka tapauksessa meitä ei enään voitu yllättää. Myöskin päivän
valjetessa joku määrä pelkoani hävisi, koska pimeys aina tekee vaaran
kaksikertaa pelottavammaksi miehelle ja hevoselle. Kun me vielä
söimme ja varustimme ikkunapaikkoja parhaamme mukaan tehdäksemme
sisäänpääsyn niistä vaikeaksi, ilmestyi näkyviin yksi kafferi,
heiluttaen päänsä yläpuolella seivästä, johon oli kiinnitetty
valkoinen härän häntä rauhan merkiksi. Määräsin, ettei kukaan saanut
ampua, ja kun mies, joka oli rohkea veitikka, oli saapunut sille
paikalle, missä kuollut päällikkö makasi, huusin hänelle, kysyen
hänen asiaansa, sillä osasin hyvin puhua hänen kieltään.

Hän vastasi, että hän oli tullut tuomaan sanomaa Quabilta. Tämä
sanoma oli seuraava: että lihava valkoinen mies, jota nimitettiin
Korppikotkaksi ja joka asui mynheer Marais'n talossa, oli julmasti
murhannut Quabin vanhimman pojan, ja että hän, Quabi, vaati veren
verestä. Lisäksi, hän ei halunnut surmata nuorta valkoista emäntää
(se oli Marie) tai muita talon asukkaista, joiden kanssa hänellä ei
ollut mitään riitaa. Jos me siis luovuttaisimme lihavan valkoisen
miehen, jotta hän antaisi hänen "hitaasti kuolla", tyytyisi Quabi
hänen henkeensä ja siihen karjaan, jonka hän jo oli ottanut, ja
jättäisi meidät sekä talomme rauhaan.

Nyt, kun Leblanc ymmärsi tämän tarjouksen laadun, joutui hän aivan
suunniltaan sekä pelosta että raivosta, ja alkoi kiljua ja kirota
ranskaksi.

"Olkaa hiljaa", sanoin; "emme aio teitä luovuttaa, vaikkakin
olette kaiken tämän ikävyyden meille saattanut. Teidän
elämismahdollisuutenne ovat yhtä hyvät kuin meidänkin. Ettekö häpeä
esiintyä tuolla tavoin näiden mustien miesten edessä."

Kun hän vihdoin jonkun verran rauhoittui, huusin sanantuojalle, ettei
meillä valkoisilla miehillä ollut tapana luopua toisistamme, ja että
me eläisimme tai kuolisimme yhdessä. Vielä pyysin häntä kertomaan
Quabille, että jos me kuolisimme, kosto, joka kohtaisi häntä ja
koko hänen heimoaan, huuhtelisi heidät pois niin tarkoin, ettei
ainoakaan jäisi jälelle, minkätähden hän tekisi hyvin varoessaan,
ettei kenenkään meidän veremme tulisi vuotamaan. Myöskin lisäsin,
että meitä oli talossa kolmekymmentä miestä (mikä tietysti oli vale)
ja meillä oli runsaasti ampumatarpeita ja ruokaa, niin että jos
hän pitäisi parempana jatkaa hyökkäystä, se päättyisi onnettomasti
hänelle ja hänen heimolleen.

Kuullessaan tämän lähetti huusi takaisin, että me olisimme jokainen
kuolleita ennen iltaa, jos asia hänestä riippuisi. Kuitenkin hän
lupasi ilmoittaa sanani uskollisesti Quabille ja tuoda hänen
vastauksensa.

Sitten hän kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Juuri kun hän sen teki,
ammuttiin talosta laukaus, ja mies kaatui eteenpäin maahan, nousi
jälleen ylös ja hoiperteli takaisin seuralaistensa luo, oikea olkapää
murskaantuneena ja käsivarsi roikkuen.

"Kuka sen teki?" kysyin savun läpi, joka esti minua näkemästä.

"Minä, parbleu!" huusi Leblanc. "Sapristi! tuo musta paholainen
tahtoi kiduttaa minua, Leblancia, suuren Napoleonin ystävää. Hyvä,
lopuksi minä olen kiduttanut häntä, jonka aion surmata."

"Niin, te hullu", vastasin; "ja me myöskin joudumme kidutettaviksi
teidän kevytmielisyytenne tähden. Te olette ampunut sanansaattajan,
jolla oli rauhan lippu, ja sitä kvaabit eivät koskaan anna anteeksi.
Sanonpa teille, että olette osunut yhtä hyvin meihin kuin häneen,
joka ilman teitä olisi säästynyt."

Nämä sanat lausuin aivan rauhallisesti ja hollannin kielellä, jotta
omat kafferimme ymmärtäisivät ne, vaikka todellisuudessa kiehuin
vihasta.

Mutta Leblanc ei vastannut rauhallisesti.

"Kuka sinä olet", hän huusi, "sinä kurja pieni englantilainen, joka
uskallat antaa neuvoja minulle, Leblancille, suuren Napoleonin
ystävälle?"

Nyt minä vedin esiin pistoolini ja astuin miestä kohti.

"Olkaa hiljaa, senkin juopporatti", sanoin, sillä arvasin, että hän
pimeydessä oli juonut lisää viinaa. "Jollette ole hiljaa ja tottele
minua, joka täällä komennan, joko minä isken aivonne ulos tai annan
teidät näille miehille", osoitin Hansia ja kaffereita, jotka olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen, muristen pahaenteisesti. "Tiedättekö,
mitä he teille tekevät? He raahaavat teidät talosta ja jättävät
teidät yksin kvaabien kanssa ratkaisemaan riitanne."

Leblanc silmäili ensin pistooliani ja sitten alkuasukkaiden kasvoja,
ja näki jotain jommassakummassa niistä, tai molemmissa, mikä saattoi
hänet vaihtamaan sävyään.

"Anteeksi, monsieur", hän sanoi. "Olin kiihtynyt. En tiennyt mitä
sanoin. Jos olettekin nuori, olette rohkea ja taitava, ja minä
tottelen teitä", ja hän palasi paikalleen ja alkoi ladata pyssyään.

Kun hän sen teki, kohosi äänekäs raivon huuto karjakraalista.
Haavoittunut lähetti oli saapunut kvaabien luo ja kertoi heille
valkoisten miesten petoksesta.



III Luku.

PELASTUS.


Kvaabien toinen hyökkäys ei alkanut, ennenkuin puoli kahdeksan
tienoissa. Villi-ihmisetkin rakastavat henkeään ja huomaavat sen
tosiasian, että haavat tekevät erittäin kipeätä, eivätkä nämä
tehneet poikkeusta säännöistä. Heidän ensimmäinen rynnistyksensä
oli antanut heille katkeran opetuksen, josta näkyväisenä hedelmänä
olivat raajarikot tai kuolevat miehet, jotka liikkuivat sinne tänne
kuumassa auringon paahteessa, puhumattakaan niistä, jotka eivät
koskaan nousisi paikaltaan. Nyt, kun paikka talon ympärillä oli aivan
avoin ja suojaamaton, oli selvää, ettei sitä voinut valloittaa ilman
erittäin raskaita tappioita. Välttääkseen sellaisia tappioita jokin
sivistyskansa olisi hyökkäyksessä käyttänyt apunaan juoksuhautoja,
mutta niistä kvaabit eivät tienneet mitään ja kaivamiseen tarvittavat
työkalut puuttuivat heiltä.

Niinpä kävikin, että he keksivät toisen, ja olosuhteisiin nähden
kylläkin vaikuttavan apuvälineen. Karjakraal oli rakennettu
karkeista, muuraamattomista kivistä. Nämät kivet he ottivat,
kukin mies kantaen kaksi tai kolme, ja rynnäten eteenpäin, he
kokosivat niistä siellä täällä puolustusasemia, jotka olivat
noin kahdeksantoista tuumaa tai kaksi jalkaa korkeita. Nämät
puolustusasemat miehitti heti niin monta soturia kuin saattoi saada
suojaa niiden takana, maaten peräkkäin. Tietysti ne villit, jotka
kantoivat ensimmäisiä kiviä, olivat meidän tulellemme alttiita
sillä seurauksella, että usea heistä kaatui, mutta heitä oli aina
täydennysjoukko takana. Kun he olivat alkaneet rakentaa noin
tusinaan eripaikkaan, ja meillä oli vain seitsemän pyssyä, niin,
ennenkuin saatoimme uudelleen ladata, joku yksityinen vallitus, jonka
ensimmäiset rakentajat kenties olivat kaatuneet, saattoi kohota niin
korkealle, etteivät kuulamme voineet enään haavoittaa sen takana
olevia. Myöskin ampumatarvevarastomme oli rajoitettu, ja jatkuva
kulutus tyhjensi sitä niin paljon, että viimein jäi jälelle vain
noin kuusi latausta miestä kohti. Vihdoin olin todella pakoitettu
määräämään ampumisen lopetettavaksi, jotta saatoimme varustaa
itseämme sen suuren hyökkäyksen varalta, joka ei enää voinut pitkälle
lykkäytyä.

Havaitessaan, etteivät meidän kuulamme enään häirinneet, kvaabit
etenivät nopeammin, suunnaten hyökkäyksensä talon eteläpäähän, missä
oli ainoastaan yksi ikkuna, ja siten välttäen tulen, joka heitä
vastaan olisi voinut suuntautua eri aukoista kuistin katoksen alta.
Ensin ihmettelin, miksi he valitsivat tämän pään, kunnes Marie
huomautti minulle, että tämä osa asuntoa oli peitetty ruo'oilla, jota
vastoin muu osa rakennuksesta, joka oli rakennettu myöhemmin, oli
liuskakivillä katettu.

Heidän päämääränään oli polttaa katto. Niin pian kuin heidän
viimeinen vallituksensa oli kyllin lähellä (kello oli silloin noin
puoli yhdentoista tienoissa), he alkoivat heittää ruokokatolle
assegaita, joihin oli kiinnitetty palavia ruohokimppuja. Monet niistä
menivät harhaan, mutta vihdoin, kuten heidän huudoistaan saatoimme
päättää, yksi osui. Kymmenessä minuutissa tämä osa rakennusta oli
tulessa.

Nyt asemamme kävi toivottomaksi. Me peräydyimme keskikäytävää pitkin,
etteivät palavat kattoparrut putoaisi alkuasukkaittemme niskaan,
jotka alkoivat kadottaa rohkeutensa eivätkä tahtoneet enään seistä
niiden alla. Mutta kvaabit, rohkaistuneina, kiipesivät sisään
eteläisen ikkunan kautta ja ahdistivat meitä isomman arkihuoneen oven
edustalla.

Tässä alkoi ratkaiseva ottelu. Kun he ryntäsivät kimppuumme, me
ammuimme, kunnes he syöksyivät alas epäjärjestyksessä. Melkein
viimeisellä laukauksellamme he peräytyivät, ja juuri silloin katto
putosi heidän päälleen.

Oh, mikä kauhea näky se olikaan! Tiheät savupilvet, alle
hautautuneiden ja palavien miesten tuskanhuudot, hämminki,
kuolinkamppailu!

Etuovi murtui sivustahyökkäyksestä.

Leblanciin ja erääseen orjaan, joka oli hänen lähellään, tarttuivat
mustat, kynsimäiset kädet, ja vetivät heidät ulos. Miten ranskalaisen
kävi, en tiedä, sillä alkuasukkaat laahasivat hänet pois, mutta
pelkään hänen loppunsa olleen kauhean, koska hänet otettiin elävänä.
Palvelijan näin heidän lävistävän assegailla, joten hän ainakin kuoli
heti. Laukaisin viimeisen panokseni, surmaten erään lurjuksen, joka
heilutteli sotakirvestään, sitten iskin pyssyn perällä hänen takanaan
olevaa miestä naamaan kaataen hänet, ja, tarttuen Marien käteen vedin
hänet pohjoispuolella olevaan huoneeseen -- jossa tapanani oli nukkua
-- ja suljin sekä telkesin oven.

"Allan", hän huudahti, "Allan rakas, kaikki on lopussa. En tahdo
joutua näiden miesten käsiin. Ammu minut, Allan."

"Hyvä", vastasin, "teen sen. Minulla on pistoolini. Yksi laukaus
sinulle, yksi minua varten."

"Ei, ei! Ehkä sinä jotenkuten pääset pakenemaan; mutta, näethän,
minä olen nainen, enkä uskalla jättäytyä sen mahdollisuuden varaan.
Tule nyt, minä olen valmis", ja hän polvistui levittäen käsivartensa
ottaakseen vastaan kuoleman syleilyn, ja katsoi ylös minuun armailla,
sääliväisillä silmillään.

"Ei voi tappaa rakkauttaan ja elämäänsä", vastasin käheästi. "Me
olemme joutuneet kulkemaan yhdessä", ja minä kohotin molempia
pistoolin piippuja.

Hottentotti-Hans, joka oli paikalla kanssamme, näki ja ymmärsi sen.

"Se on oikein, se on parasta!" hän sanoi; ja kääntyen poispäin hän
peitti silmänsä kädellään.

"Odota hiukan, Allan", huudahti Marie; "on vielä aikaa sitten kun ovi
on murskattu, ja kenties Jumala voi vielä auttaa meitä."

"Hän voi", vastasin epäröiden; "mutta minä en tahtoisi jättäytyä sen
varaan. Mikään ei voi meitä nyt pelastaa, paitsi jos muut tulevat
meidät vapauttamaan, ja on liian paljon toivoa sitä."

Sitten eräs ajatus osui mieleeni, ja minä lisäsin kaameasti nauraen:
"Ihmettelen, missä olemme viiden minuutin kuluttua."

"Oh! Yhdessä, rakkaani; ikuisesti yhdessä jossain uudessa ja
kauniissa maailmassa, sillä rakastathan minua, eikö totta, niinkuin
minä rakastan sinua? Ehkä näin on parempi kuin elää edelleen
täällä, missä meillä varmasti olisi murheita ja kenties joutuisimme
toisistamme eroon lopulta."

Nyökäytin päätäni, sillä vaikka rakastin elämää, rakastin Marie'ta
enemmän, ja tunsin, että päättäisimme hyvin elämämme urhoollisen
taistelun jälkeen. Ovelle jyskytettiin nyt, mutta, kiitos taivaan,
Marais oli tehnyt vahvat ovet, ja se kesti jonkun aikaa.

Vihdoin kuitenkin puu alkoi antaa perään, assegai ilmestyi särkyneen
laudan raosta, mutta Hans pisteli keihäällä, joka hänellä oli
kädessään ja jonka minä olin temmannut hevosen kyljestä, ja se sai
aikaan huutoa. Mustia käsiä työnnettiin aukosta, ja hottentotti
iski niihin keihäällä. Mutta toisia tuli enemmän kuin hän saattoi
keihästää, ja koko oven kehys alkoi pullistua ulospäin.

"Nyt, Marie, ole valmis", sanoin tukahtuneesti, kohottaen pistoolia.

"Oi Kristus, ota minut vastaan!" hän vastasi heikosti. "Eihän se tee
kipeätä, eihän, Allan?"

"Et ollenkaan tunne mitään", kuiskasin; kylmän hien kihotessa asetin
pistoolin suun tuuman päähän hänen otsastaan, ja aloin painaa
liipasinta. Jumalani! Minä todellakin aloin painaa liipasinta hiljaa
ja vakavasti, sillä en tahtonut erehtyä.

Juuri tällä hetkellä minä, kohisevien liekkien peloittavasta
rätinästä, villien kiljunnan, haavoittuneiden ja kuolevien miesten
huutojen ja voihkinan keskeltä kuulin ihanimman äänen, mikä
milloinkaan on korviini kaikunut -- pyssyn laukausten äänen, ja aivan
lähellä.

"Suuri Jumala!" huudahdin; "buurit ovat tulleet meitä pelastamaan.
Tahdon puolustaa ovea niin kauan kuin voin. Jos kaadun, kiipeä
ikkunalle -- voit alapuolella olevalta tuolilta tehdä sen -- hyppää
maahan ja juokse laukauksia kohti. Sinulla on mahdollisuus, hyvä
mahdollisuus."

"Ja sinä, entä sinä", hän voihki. "Tahtoisin mieluummin kuolla sinun
kanssasi."

"Tee niinkuin pyydän", vastasin uhkamielisesti ja kiiruhdin huojuvaa
ovea kohti.

Se taipui ulospäin, kaatui, ja sen päähän ilmestyi kaksi kookasta
villiä heilutellen leveäkärkisiä keihäitään. Kohotin pistoolini,
ja kuula, joka oli tarkoitettu Marien otsan varalle, murskasi
ensimmäiseltä raakalaiselta otsan, ja kuula, joka oli tarkoitettu
minun sydämeni varalle, lävisti toiselta heistä sydämen. He vaipuivat
molemmat kuolleina oven edustalle.

Tempasin käteeni yhden heidän keihäistään ja loin silmäyksen
taakseni. Marie oli juuri kiipeämässä tuolille; saatoin juuri nähdä
hänet sakenevan savun lävitse. Toinen kvaabi hyökkäsi paikalle. Hans
ja minä otimme hänet vastaan assegaittemme kärjillä, mutta niin
voimakas oli hänen tölmäisynsä, että ne menivät hänen lävitsensä
ikäänkuin hän ei olisi ollut mitään, ja koska me sitäpaitsi olimme
hyvin keveitä, kaaduimme kumpikin selällemme maahan. Kompuroin
jälleen jaloilleni, tällä kertaa ilman puolustusasetta, sillä
keihääni oli taittunut kafferin ruumiiseen, ja odotin loppua.
Katsahtaessani vielä kerran taakseni näin, että Marie joko oli
epäonnistunut koettaessaan päästä ikkunasta ulos tai oli hyljännyt
yrityksen. Joka tapauksessa hän seisoi lähellä tuolia nojaten oikeaan
käteensä. Epätoivossani tartuin katkenneen assegain teräpuoleen ja
vedin sen kafferin ruumiista, ajatellen, että voisin sitä käyttää
surmatakseni Marien, ja sitten käännyin pannakseni tekoni täytäntöön.

Mutta juuri kun käännyin, kuulin äänen, jonka hyvin tunsin, huutavan:
"Oletko elossa, Marie?" ja ovensuuhun ilmestyi, ei villi, vaan Henri
Marais.

Hitaasti vetäydyin taaksepäin hänen edestään, sillä en voinut puhua,
ja viimeinen kauhea tahdon ponnistukseni näytti ajavan minua Marieta
kohti. Saavuttuani hänen luokseen kiedoin käteni, joka vielä piteli
veristä keihään kärkeä, hänen kaulalleen. Sitten ikäänkuin pimeys
laskeutui ylleni ja kuulin hänen huutavan:

"Älä ammu, isä. Se on Allan, Allan, joka on pelastanut henkeni!"

Sen jälkeen en muista enempää, eikä myöskään hän muistanut vähiin
aikoihin, sillä me molemmat putosimme tiedottomina maahan.

       *       *       *       *       *

Kun jälleen tulin tajuihini, tapasin itseni makaamasta takapihalla
olevan vaunuliiterin lattialla. Luodessani ympärilleni katseen
puoliavoimista silmistäni, sillä olin yhä edelleenkin sanaton,
huomasin Marien, valkoisena kuin lakana, tukka valuneena
epäjärjestyksessä olevan puvun yli. Hän oli istuutunut eräälle niistä
laatikoista, joita käytimme vaunujen etuosassa istuimina, niitten
nimityksenä oli voorkissies, ja kun hänen silmänsä vartioivat minua,
tiesin, että hän eli. Hänen vieressään seisoi pitkä, tummaverinen
nuori mies, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Tämä piteli hänen
kättään ja katseli häntä tuskallisella ilmeellä, ja juuri silloin
tunsin tuota miestä vihaavani. Näin vielä muutakin; esimerkiksi
vanhan isäni kumartuneena alas ja katsellen minua huolestuneena, ja
ulkopuolella pihalla, sillä vaunuliiteriin ei ollut mitään ovia,
joukon miehiä pyssyt kädessä; muutamia heistä tunsin, toiset olivat
vieraita. Varjossa, muuria vastaan seisoi tammani pää riipuksissa ja
koko ruumis vapisten. Vähän matkaa siitä makasi kimo maassa, kylki
aivan punaisena.

Yritin nousta, mutta en voinut, ja kun sitten, tuntiessani kipua
vasemmassa reidessäni, katsoin, näin että se oli myöskin punainen.
Tosiasia oli, että assegai oli tunkeutunut puoleksi sen läpi ja
iskenyt luuhun. Tosin en sitä ollenkaan tuntenut silloin, kun
tämän haavan minuun iski, arvatenkin kaatuessani se suuri kvaabi,
jonka Hans ja minä otimme vastaan keihäittemme kärjillä. Hans,
sivumennen sanoen, oli myös siellä, peloittava ja kuitenkin samalla
naurettava näky, sillä kvaabi oli kaatunut suoraan hänen päälleen
ja maannut tässä asennossa seurauksella, jonka saattaa kuvitella.
Siinä hän istui maassa, katsellen ylöspäin ja haukkoen ilmaa kuin
kala. Jokainen haukkominen, muistan sen hyvin, muovautui sanaksi
"Allemachte!" joka on erittäin suosittu hollantilainen huudahdus ja
merkitsee: "Kaikkivaltias".

Marie huomasi ensimmäisenä, että olin jälleen palannut elämään.
Vapauttaen itsensä nuoren miehen kädenpuristuksesta hän tuli horjuen
minua kohti ja laskeutui polvilleen viereeni, supattaen sanoja, joita
en voinut kuulla, sillä ne takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten
Hans teki itsestään tilanteen herran ja, laahaten epämiellyttävän
olemuksensa toiselle puolelleni, kohotti kättäni ja suuteli sitä. Sen
jälkeen isäni puhui, lausuen:

"Kiitetty olkoon Jumala, hän elää! Allan, poikani, olen ylpeä
sinusta; olet tehnyt velvollisuutesi kuten englantilaisen pitääkin."

"Miksi englantilainen paremmin kuin jonkun muun lajinen mies, herra
saarnaaja?" kysyi pitkä muukalainen, puhuen hollantia, vaikka hän
nähtävästi ymmärsi meidän kieltämme.

"Tämä kohta on sellainen, jota en nyt tahdo todistaa, sir", vastasi
isäni kohoutuen pystyyn. "Mutta jos kuulemani on totta, oli tässä
talossa ranskalainen, joka ei tehnyt velvollisuuttaan; jos kuulutte
samaan kansallisuuteen, pyydän teitä suomaan anteeksi."

"Kiitän teitä, sir; sattuu niin, että kuulun puoleksi. Toinen puoli
minusta on portugalilaista, ei englantilaista, Jumalan kiitos."

"Jumalaa kiitetään monista asioista, jotka varmasti Häntä
hämmästyttävät", vastasi isäni kohteliaalla äänellä.

Tällä hetkellä tämä jotenkin epämiellyttävä keskustelu, joka sekä
suututti että huvitti minua suuresti, katkesi, sillä mynheer Marais
saapui paikalle.

Kuten saattoi odottaakin niin helposti kiivastuvalta mieheltä,
hän oli peloittavan kiihtymyksen vallassa. Kiitollisuus ainoan,
rakastetun lapsensa pelastamisesta, raivo kaffereita kohtaan, jotka
hänet olivat yrittäneet surmata, ja ääretön suru menetettyään
suurimman osan omaisuuttaan -- kaikki nämä vastakkaiset tunteet
kiehuivat yhdessä hänen rinnassaan kuin vastakohtaiset alkuaineet
sulatuskauhassa.

Niistä johtuneet tunteenpurkaukset olivat kirjavat ja erittäin
valtavat. Hän syöksyi luokseni, siunasi ja kiitti minua (sillä
hän oli jonkunverran kuullut kertomusta puolustautumisestamme),
nimitti minua nuoreksi sankariksi ja niin edelleen, toivoen Jumalan
palkitsevan minut. Sitten hän alkoi raivota Leblancille, joka
kaiken tämän kauhean onnettomuuden oli hankkinut hänen talolleen,
sanoen, että se oli rangaistus hänelle siitä, että hän oli suojannut
ateistia ja juomaria niin monet vuodet vain sentähden, että tämä
oli ranskalainen ja älykäs mies. Joku, toisin sanoen isäni, jolla
kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta oli suuri oikeuden tunto,
huomautti hänelle, että ranskalaisparka oli sovittanut tai kenties
parhaillaan oli sovittamassa rikoksia, jotka hän mahdollisesti oli
tehnyt.

Tämä käänsi hänen hyökkäyksensä kvaabikaffereihin, jotka olivat
polttaneet osan hänen taloaan ja varastaneet melkein kaiken hänen
karjansa, tehden hänet rikkaasta miehestä köyhäksi yhdessä ainoassa
tunnissa. Hän huusi kostoa "mustille paholaisille", ja pyysi
kaikkia läsnäolevia auttamaan häntä karjansa takaisinhankkimisessa
ja varkaitten surmaamisessa. Useimmat näistä -- heitä oli noin
kolmekymmentä kaikkiaan, lukuunottamatta kaffereita ja hottentotteja
-- vastasivat olevansa halukkaita hyökkäämään kvaabien kimppuun.
Ollen seudun asukkaita he tunsivat, ja myöskin lausuivat sen julki,
että mikä tänään oli sattunut hänelle, saattoi huomenna tulla heidän
kohtalokseen. Sentähden he olivat valmiit heti lähtemään liikkeelle.

Sitten puuttui puheeseen isäni.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minusta tuntuu siltä että, ennenkuin
etsitte kostoa, joka, kuten Sanassa sanotaan, on Herran, olisi
hyvä, erittäinkin mynheer Marais'n, kiittää siitä, mitä hänelle on
pelastunut. Tarkoitan hänen tytärtään, joka nyt olisi sangen helposti
saattanut saada surmansa."

Hän lisäsi, että omaisuus tulee ja menee onnen vaihteluista riippuen,
mutta rakastettu ihmiselämä ei, kerran menetettynä, enään voi
palautua. Tämä kallisarvoinen elämä oli säilynyt hänelle, hänen
mielestään ei miehen avulla -- tässä hän katsahti minuun -- vaan
maailman Ohjaajan avulla, joka tämän miehen kautta toimi. Kenties
läsnäolevat eivät oikein ymmärtäneet, mitä isäni oli saanut tietää
hottentotti-Hansilta, että minä, hänen poikansa, olin vähällä iskeä
päähän Marie Marais'ta ja sen jälkeen itseäni, kun niitten ampumien
laukausten ääni, jotka olivat kerääntyneet noudattaen antamaani
kehoitusta ennen lähtöäni Lähetysasemalta, oli pysäyttänyt käteni.
Hän kehoitti sen sanottuaan Hansia ja Marieta itseään kertomaan
heille koko jutun, kun minä olin liian heikko tehdäkseni sen.

Tämän kehoituksen kuultuaan pikku hottentotti, vereen tahrautuneena,
nousi ylös. Yksinkertaisella, dramaattisella tyylillä, mikä hänen
rodulleen on ominaista, hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen, kun hän tapasi kedolla vaimon vähän yli kaksitoista tuntia
takaperin, pelastusjoukon saapumiseen asti. Koskaan en ole nähnyt
mitään kertomusta seurattavan syvällisemmällä mielenkiinnolla, ja
kun lopuksi Hans osoitti minua maatessani maassa ja lausui: "Siinä
on hän, joka tämän kaiken teki, jota tuskin kukaan mies olisi tehnyt
-- hän, vain poika", veltot hollantilaisetkin kohottivat yleisen
hurraa-huudon. Mutta, kohottautuen käsieni varaan, minä huusin:

"Mitä hyvänsä teinkin, saman teki myös tämä hottentottiparka, ja
jollei häntä olisi ollut, en olisi voinut tehdä mitään -- häntä ja
kahta hyvää hevosta."

Sitten he puhkesivat jälleen suosionhuutoihin, ja Marie nousi ylös
lausuen:

"Niin, isä; näitä kahta saan kiittää hengestäni."

Sen jälkeen isäni luki kiitosrukouksensa hyvin huonolla
hollanninkielellä -- sillä, alettuaan sitä vasta vanhemmalla iällään
opiskella, hän ei koskaan tainnut täysin hallita tätä kieltä -- ja
jäykät buurit polvistuivat hänen ympärillään lausuen "amen". Kuten
lukija saattaa kuvitella, oli näytelmä kaikkine yksityiskohtineen,
joita en käy toistamaan, sekä erikoislaatuinen että vaikuttava.

Mitä tämän rukouksen jälkeen seurasi, en aivan hyvin muista, sillä
heikonnuin rasituksesta ja veren menetyksestä. Luulen kuitenkin,
että he sammutettuaan tulen siirsivät kuolleet ja haavoittuneet
talon palamatta jääneestä osasta ja kuljettivat minut pieneen
huoneeseen, missä Marie ja minä olimme käyneet läpi sen kauhean
kohtauksen, jolloin minä olin juuri surmaamaisillani hänet. Sitten
buurit ja Marais'n kafferit, tai pikemmin orjat, jotka hän oli
koonnut sieltä täältä talonsa lähiseuduilta, luvultaan kolme- tai
neljäkymmentä, lähtivät ajamaan takaa tappiolle joutuneita kvaabeja,
jättäen joukostaan noin kymmenen suojavahdiksi. Tässä mainittakoon,
että seitsemästä tai kahdeksasta miehestä, jotka olivat maanneet
ulkorakennuksissa ja taistelleet kanssamme, kaksi oli saanut surmansa
taistelussa ja kaksi oli haavoittunut. Loput olivat, tavalla tai
toisella, onnistuneet pakenemaan vahingoittumattomina, niin että koko
tässä peloittavassa kahakassa, jossa me rankaisimme kaffereita niin
kauheasti, me menetimme ainoastaan kolme kaatuneina, ranskalainen
Leblanc mukaanluettuna.

Mitä seuraavan päivän tapauksiin tulee, tiedän vain sen, mitä minulle
on kerrottu, sillä oikeastaan koko tämän ajan pääni oli sekaisin
veren vuodosta, johon tuli lisäksi kokemani kauhean järkytyksen
ja ponnistuksen aiheuttama kuume. Kaikki, mitä voin muistaa, on
Marie kumartuneena ylitseni ja koettaen saada minut nauttimaan
jotain ruokaa -- maitoa tai keittoa, luulen -- sillä näytti siltä,
etten tahtonut sitä mistään muusta kädestä ottaa. Myöskin näin
ikäänkuin näkynä valkotukkaisen isäni kookkaan vartalon, hänen
laitellessaan siteitä reiteni ympärille, sillä hän, kuten useimmat
lähetyssaarnaajat, ymmärsi jonkunverran kirurgiaa ja lääkintäoppia.
Myöhemmin hän kertoi minulle, että keihäs oli todella raapaissut
valtimon seinämiä, mutta onneksi menemättä läpi. Jos se olisi mennyt
hiukkaistakin syvemmälle, olisi vereni juossut kuiviin kymmenessä
minuutissa.

Kolmantena päivänä muistini palautui harhailuiltaan kuullessani
talossa kovaa melua, josta saattoi eroittaa Marais'n äänen, kun hän
raivosi ja huusi, sekä isäni äänen hänen koettaessaan edellistä
tyynnyttää. Samassa Marie astui huoneeseen vetäen takanaan kiinni
kafferilaisen karossin, joka toimitti oviverhon virkaa, sillä
on muistettava, että ovi oli lyöty rikki. Nähdessään että olin
hereillä ja mietteissäni hän juoksi sivulleni päästäen hiljaisen
ilonhuudahduksen, ja alas polvistuneena suuteli minua otsalle.

"Olet ollut hyvin sairas, Allan, mutta tiedän, että nyt paranet.
Koska olemme yksin, mikä", hän lisäsi hitaasti ja korostaen,
"luullakseni ei usein tapahdu tulevaisuudessa, tahdon sydämeni
pohjasta kiittää sinua kaikesta, mitä teit pelastaaksesi minut.
Jos sinua ei olisi ollut, ah, jos sinua ei olisi ollut" -- ja hän
silmäili veritahroja permannolla, peitti silmänsä käsillään ja värisi.

"Joutavia, Marie", vastasin, tarttuen hennosti hänen käteensä,
sillä olin vielä hyvin heikko. "Kuka hyvänsä muu olisi tehnyt saman
verran, vaikkakaan ei olisi rakastanut sinua kuten minä. Kiittäkäämme
Jumalaa, ettei se tapahtunut turhaan. Mutta mitä kaikki tämä melu
tietää? Ovatko kvaabit tulleet takaisin?"

Hän pudisti päätään.

"Eivät ole; buurit ovat palanneet heitä takaa ajamasta."

"No, saivatko he kiinni heidät ja löysivätkö karjansa?"

"Ei. He löysivät ainoastaan muutamia haavoittuneita miehiä, jotka he
ampuivat, sekä monsieur Leblancin ruumiin, josta pää oli leikattu
irti ja viety pois muitten hänestä leikeltyjen palasten kanssa
valmistettavaksi lääkkeeksi, jonka sanotaan antavan sotureille
rohkeutta. Kvaabi-päällikkö oli polttanut kraalinsa ja paennut
kaikkine joukkoineen yhdistyäkseen muihin kaffereihin Suurilla
vuorilla. Eivät ainoatakaan lehmää tai lammasta he löytäneet,
lukuunottamatta muutamia, jotka olivat uupumuksesta kaatuneet ja
joiden kurkut olivat poikkileikatut. Isäni tahtoi seurata heitä ja
hyökätä punakafferien kimppuun vuorilla, mutta muut eivät tahtoneet
mennä. He sanoivat, että siellä oli tuhansia, ja että siitä saattaisi
tulla onneton sota, josta ei yksikään heistä palaisi elävänä. Hän on
surusta ja raivosta hurjistunut, sillä, Allan rakas, olemme joutuneet
melkein perikatoon, erittäinkin kun Brittiläinen hallitus aikoo
vapauttaa orjat ja antaa meille aivan mitättömän hinnan, ei kolmatta
osaa niiden arvosta. Mutta, kuule! Hän huutaa minua, ja sinun ei
pidä puhua paljon eikä kiihdyttää itseäsi, jotta et tulisi uudelleen
sairaaksi. Nyt sinun on nukuttava ja syötävä sekä voimistuttava.
Myöhemmin, rakkaani, saat puhua." Taivuttaen vielä kerran alas päänsä
hän hyväili ja suuteli minua, sitten hän nousi ylös ja poistui hiljaa.



IV Luku.

HERNANDO PEREIRA.


Useampia päiviä kului, ennenkuin minut päästettiin ulos siitä sodan
jälkiä täynnä olevasta huoneesta, jonka pelkkä näkeminen alkoi
minussa nostattaa vihaa. Pyysin isääni viemään minut ulkoilmaan,
mutta hän ei sitä tahtonut tehdä, sanoen pelkäävänsä, että
kaikenlainen liikunto aiheuttaisi verenvuodon alkamisen jälleen
tai vieläpä saisi haavoittuneen valtimon puhkeamaan auki. Haava ei
tosiaan vielä ollutkaan parantunut aivan hyväksi, sillä keihäs,
joka sen oli aiheuttanut, oli ollut likainen tai kenties sitä oli
käytetty kuolleita eläimiä nylettäessä, mikä aiheutti eräänlaisen
tulehduksen vaaran, joka niihin aikoihin yleisesti merkitsi kuolemaa.
Kuitenkin pääsi nuori ja terve vereni voitolle eikä mitään tulehdusta
ilmaantunut, huolimatta siitä, että minua hoidettiin vain kylmällä
vedellä, sillä antiseptiset lääkkeet olivat silloin tuntemattomia.

Mikä nämä päivät teki vielä hullummiksi, oli se, että niitten
kuluessa näin sangen vähän Marieta, joka nyt tuli paikalle ainoastaan
isänsä seurassa. Kerran rohkenin kysyä häneltä, miksi hän ei tullut
useammin ja yksin. Hänen kasvoilleen tuli huolestunut ilme ja hän
kuiskasi: "Koska minulla ei ole lupa, Allan", ja sitten hän sanaakaan
lisäämättä jätti paikan.

Miksi, ihmettelin itsekseni, hänellä ei ollut siihen lupaa, ja
vastaus juolahti heti mieleeni. Tietystikin tapahtui se tuon
pitkän nuoren miehen tähden, joka oli neuvotellut isäni kanssa
vaunuvajassa. Marie ei koskaan ollut puhunut minulle hänestä, mutta
hottentotti-Hansilta ja isältäni sain kootuksi hyvän joukon tietoja
hänestä ja hänen asioistaan.

Kävi selville, että hän oli Henri Marais'n sisaren ainoa lapsi. Tämän
sisaren mies oli Delagoa Bay'sta kotoisin oleva portugalilainen
nimeltä Pereira, joka oli tullut Kap-maahan liikeasioissa monta
vuotta takaperin ja asettunut sinne asumaan. Sekä hän että hänen
vaimonsa olivat kuolleet, ja heidän poikansa Hernando, Marien serkku,
oli perinyt kaiken heidän sangen huomattavan omaisuutensa.

Nyt tosiaankin muistan kuulleeni tästä Hernandosta eli Hernan'ista,
kuten buurit häntä lyhykäisyyden vuoksi nimittivät, herra Marais'n
aikaisemmin puhuneen. Hän oli maininnut hänet suurten rikkauksien
perijäksi, senjälkeen kun hänen isänsä oli hankkinut runsaan
omaisuuden tuottamalla maahan viiniä ja väkijuomia hallituksen
hänelle myöntämän monopoolin turvissa. Usein hänet oli kutsuttu
käymään Maraisfonteinissa, mutta hänen vanhempansa, jotka asuivat
jonkun matkaa Kap-kaupungista, hemmoittelivat häntä eivätkä koskaan
tahtoneet sallia hänen matkustaa niin kauaksi näissä villiseuduissa.

Heidän kuoltuaan oli kuitenkin asioissa tapahtunut muutos. Kävi ilmi,
että vanhan Pereiran poistuttua elämästä siirtokunnan kuvernööri oli
peruuttanut viini- ja väkijuomamonopoolin, jonka hän sanoi olevan
häpeällistä keinottelua, -- seikka, joka saattoi Hernando Pereiran
sangen surulliseksi, vaikka hän ei tarvinnutkaan enempää rahaa,
ja sai hänet omistautumaan koko sydämellään ja sielullaan ajamaan
tyytymättömien buurien suunnitelmia. Niinpä hänet nyt oli pyydetty
olemaan mukana suuren siirtolan järjestämisessä, mikä parhaillaan
oli pohdittavana. Tosiasiassa se oli jo alkanut siirtokunnan
rajojen ulkopuolella olevalla vain osittain tutkitulla alueella,
missä hollantilaiset farmarit ehdottivat muodostettavaksi omia
hallintopiirejä.

Tämä oli tarina Hernando Pereirasta, josta oli tulemaisillaan -- ei,
josta oli jo tullut -- minun kilpailijani, joka tavoitteli suloisen
ja kauniin Marie Marais'n kättä.

Eräänä yönä, kun isäni ja minä olimme yksin pienessä
makuuhuonessamme, ja hän oli lakannut lukemasta ääneen iltalukuaan
raamatusta, kokosin rohkeuteni kertoakseni hänelle, että rakastin
Marieta ja halusin naida hänet, ja että olimme kafferien hyökkäyksien
aikana vannoneet toisillemme uskollisuutta.

"Lempi ja sota tietystikin!" hän sanoi, katsoen minua tuimasti, mutta
osoittamatta merkkiäkään hämmästyksestä, sillä näytti siltä kuin hän
olisi jo ollut salaisuutemme perillä. Tämä ei ollutkaan ihmeellistä,
sillä hän ilmoitti minulle myöhemmin, että kuumeeni aikana en ollut
muuta tehnyt kuin hourinut Mariesta mitä hellimmin sanoin. Myös Marie
itse, minun huonoimmillani ollessa, oli puhjennut kyyneliin hänen
edessään ja kertonut peittelemättä hänelle rakastavansa minua.

"Lempi ja sota, niinpä niin!" hän toisti, lisäten hellästi: "Poika
parkani, pelkään sinun joutuneen suureen murheeseen."

"Miksi, isä?" kysyin. "Onko väärin, että rakastamme toisiamme?"

"Ei väärin, vaan olosuhteisiin katsoen aivan luonnollista -- minun
olisi jo edeltäpäin pitänyt nähdä, että niin varmasti tapahtuisi.
Ei, väärin ei se ole, vaan kovin onnettomasti. Ensiksikään en
toivo näkeväni sinun naivan muukalaista ja sekaantuvan näihin
epälojaalisiin buureihin. Toivoin, että jonain päivänä, useampien
vuosien kuluttua, -- sillä sinä olet vielä lapsi, Allan, -- löytäisit
englantilaisen vaimon, ja minä toivon sitä vieläkin."

"Ei koskaan!" huudahdin.

"Ei koskaan on pitkä sana, Allan, ja uskallan väittää, että se,
minkä mahdottomuudesta olet niin varma, tapahtuu kuitenkin loppujen
lopuksi", -- sanat, jotka saivat minut kylliksi surulliseksi sillä
kertaa, vaikka myöhempinä vuosina olen usein niitä ajatellut.

"Mutta", hän jatkoi, "syrjäyttäen omat toivomukseni, kenties
ennakkoluulot, olen sitä mieltä, että kosimisesi on toivotonta.
Vaikka Henri Marais pitää sinusta ja on kiitollinen sinulle juuri
nyt, koska olet pelastanut hänen rakkaan tyttärensä, on sinun
muistettava, että hän vihaa englantilaisia katkerasti. Luulen
hänen ainakin yhtä kernaasti näkevän tyttärensä menevän naimisiin
sekarotuisen kuin englantilaisen kanssa, ja erittäinkin köyhän
englantilaisen kanssa, kuten sinä olet ja -- jollet kykene hankkimaan
rahaa -- jona sinun täytyy pysyä. Minulla on vähän jätettävänä
sinulle, Allan."

"Minä voin ansaita rahaa, isä, vaikkapa esimerkiksi norsunluulla.
Tiedäthän, että olen hyvä pyssymies."

"Allan, en usko sinun koskaan saavan paljon rahaa, se ei ole veressä;
tai, jos saatkin, et osaa sitä pitää. Olemme vanhaa sukua, ja minä
tunnen saavutuksemme, ainakin Henrik VIII:n aikoihin asti. Meistä ei
kenelläkään ole koskaan ollut menestystä liikeasioissa. Otaksukaamme
kuitenkin, että sinä osoittaisit olevasi poikkeus säännöistä, se ei
voi tapahtua yhtäkkiä, tokko voikaan? Omaisuudet eivät synny yhdessä
yössä kuten sienet."

"Ei, sitä en luulekaan, isä. Kuitenkin saattaa olla jonkinlaista
menestystä."

"Mahdollisesti. Mutta toistaiseksi sinun on taisteltava miestä
vastaan, jolla on menestys, tai toisin sanoen rahaa taskussaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyin, suoristautuen.

"Tarkoitan Hernando Pereiraa, Allan, Marais'n sisarenpoikaa, jonka
sanotaan olevan siirtokunnan rikkaimpia miehiä. Tiedän hänen haluavan
naida Marien."

"Kuinka sen tiedät, isä?"

"Koska Marais minulle niin kertoi tänään iltapäivällä, luultavasti
tarkoituksellisesti. Hän oli hämmästynyt Marien kauneudesta
nähdessään hänet ensi kertaa sinun poistuttuasi -- kun hän
viimeiseksi oli Marien nähnyt, oli tämä vielä lapsi, -- ja kun hän
jäi suojelemaan taloa muitten lähtiessä ajamaan takaa kvaabeja --
no, voithan arvata. Sellaiset asiat sujuvat nopeasti näiltä etelän
miehiltä."

Kätkin kasvoni tyynyyn ja purin huuliani estääkseni nyyhkytyksen,
joka oli valmiina puhkeamaan, sillä tunsin tilanteen toivottomuuden.

Kuinka minä voisin kilpailla tämän rikkaan miehen kanssa, jota
sitäpaitsi luonnollisesti kihlattuni isä suosisi? Sitten syttyi
epätoivoni synkkyyteen toivon tähti. Minä en voisi, mutta
mahdollisesti Marie. Hän oli erittäin lujaluontoinen ja erittäin
uskollinen. Hän ei ollut ostettavissa, ja epäilin, tokko hän antaisi
itseään peloitella.

"Isä", sanoin. "Voi olla mahdollista, etten koskaan saa vaimokseni
Marieta, mutta luulen ettei myöskään Hernando Pereira häntä koskaan
saa."

"Miksi ei, poikani?"

"Koska hän rakastaa minua, isä, eikä hän ole sellainen, joka voidaan
käännyttää. Uskon, että hän ennemmin kuolisi."

"Sitten hänen täytyy olla hyvin tavallisuudesta poikkeava nainen.
Niin, olkoon niinkin, se näkee, ken elää. Minä voin ainoastaan
rukoilla ja jäädä luottamuksella odottamaan, että, miten käyneekin,
se on teidän kumpaisenkin parhaaksenne. Hän on suloinen tyttö ja minä
pidän hänestä paljon, vaikka hän onkin buuri -- tai ranskalainen.
Ja nyt, Allan, olemme puhelleet tarpeeksi ja sinun on parasta mennä
nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttää itseäsi, ymmärräthän, tai saat
uudelleen tulehduksen haavaasi."

"Mene nukkumaan. Sinun ei pidä kiihdyttämän itseäsi." Mutisin näitä
sanoja tuntikaudet, säilyttäen ne muistissani katkerilla ajatuksilla
höystettynä. Vihdoin väsymys tai heikkous, valtasi minut, ja minä
vaivuin jonkinlaiseen pahojen unien verkkoon, jotka -- Jumalan
kiitos! -- olen unohtanut. Kuitenkin, kun jotain erikoista tapahtui
sen jälkeen, ajattelin aina -- ja ajattelen vieläkin --, että se tai
jotain sen tapaista oli ollut osana noissa pahoissa unissa.

Seuraavana aamuna tämän keskustelun jälkeen minut vihdoinkin
sallittiin kuljettaa kuistille, missä minut laskettiin, kiedottuna
hyvin likaiseen peitteeseen, rimpi-puusta punotulle penkille eli
hyvin alkeelliselle sohvalle. Kun olin ensin tarpeeksi nauttinut
katsellen aurinkoa ja hengittäen raitista ilmaa, aloin tutkia
ympäristöäni. Talon edustalle -- mikäli talosta nimittäin oli jäänyt
jälelle -- oli järjestetty vaunuista kehä siten, että sen kummassakin
päässä viimeisenä olevat vaunut liittyivät kuistin päätyihin.
Näistä vaunuista oli muodostettu varustus, joka altapäin oli
suojattu multavallituksella sekä aidattu mimosan oksilla. Ilmeisesti
nämä vaunut, joissa buurien vartiosto ja asestetut alkuasukkaat
nukkuivat öisin, oli asetettu siihen puolustukseksi kvaabien
tai muiden kafferien mahdollisen hyökkäyksen varalta. Päivisin
kuitenkin keskimäinen vaunu vedettiin hiukan sivuun uloskäytävän
aikaansaamiseksi. Tästä aukosta näin, että vaunukehän ulkopuolelle
oli rakennettu pitkä vallitus, myöskin puoliympyrän muotoon, joka
jätti molempien varustusten väliin niin suuren alan, että siinä öisin
voitiin pitää mynheer Marais'n jälelle jäänyttä karjaa ja hevosia
yhdessä hänen ystäviensä karjan kanssa, sillä nämä eivät ilmeisesti
halunneet nähdä härkiensä häviävän vuorten rotkoihin. Keskellä tätä
tilapäistä kraalia oli pitkä matala kumpu, johon oli kätketty taloa
vastaan tehdyssä hyökkäyksessä kaatuneita. Kaksi orjaa, jotka olivat
puolustuksessa kaatuneet, oli haudattu Marien laittamaan pieneen
puutarhaan, ja Leblancin päätön ruumis talosta oikealla olevaan
pieneen kumpuun, jossa lepäsi muutamia tilan entisistä omistajista
sekä pari mynheer Marais'n omaisista, niiden joukossa hänen vaimonsa.

Minun tehdessä huomioitani Marie ilmestyi kuistin päähän, tultuaan
talon palaneen päädyn ympäri, Hernando Pereiran seuraamana.
Huomattuaan minut hän juoksi lepopaikkani viereen levitetyin
käsivarsin ikäänkuin aikoisi hän syleillä minua. Sitten hän, näyttäen
muistavan jotain, pysähtyi äkkiä sivulleni, punastuneena hiusmartoaan
myöten, ja sanoi hämmentyneellä äänellä:

"Oi, herra Allan", -- hän ei koskaan eläissään ollut aikaisemmin
nimittänyt minua herraksi -- "olen kovin iloinen nähdessäni teidät
ulkona! Kuinka olette voinut?"

"Kiitos, varsin hyvin", vastasin, purren huuliani, "kuten olisitte
havainnut, jos olisitte käynyt minua katsomassa."

Seuraavassa tuokiossa kaduin sanojani, sillä näin hänen silmiensä
kyyneltyvän ja hänen rintansa värisevän ikäänkuin nyyhkytyksestä.
Tällä kertaa kuitenkin vastasi Pereira eikä Marie, joka tuskin sillä
hetkellä olisi voinut puhua.

"Kuulehan, poikaseni", hän sanoi mahtavalla, isäntämäisellä tavalla
englannin kielellä, jota hän taisi täydellisesti, "luulen serkullani
olleen täyden työn hoitaessaan kaikkia näitä ihmisiä muutamien
viime päivien kuluessa, vaikka hän ei olekaan juossut katsomaan
sinun sääressäsi olevaa haavaa. Kuitenkin olen iloinen kuullessani
arvoisalta isältäsi, että se on melkein terve ja että sinä pian
kykenet jälleen leikkimään leikkejäsi muitten ikäistesi lailla."

Nyt oli minun vuoroni käydä sanattomaksi ja tuntea silmieni täyttyvän
kyynelillä, raivon kyynelillä, sillä on muistettava, että olin vielä
hyvin heikko. Mutta Marie puhui puolestani.

"Niin, Hernan serkku", hän sanoi kylmällä äänellä, "Jumalan kiitos,
herra Allan Quatermain pian kykenee jälleen leikkimään leikkejä,
sellaisia verisiä leikkejä kuin Maraisfontein'in puolustus
kahdeksalla miehellä koko kvaabien laumaa vastaan. Sillä Jumala
auttakoon niitä, jotka ovat hänen pyssyään vastassa", ja hän katsahti
kumpuun, joka peitti kuolleet kafferit, -- niistä useat tosiaankin
minun surmaamiani.

"Oh, ei mitään puolustelua, ei mitään puolustelua, Marie", sanoi
Pereira pehmeällä, täyteläisellä äänellään. "Minä en tahtonut tehdä
pilaa nuoresta ystävästäsi, joka epäilemättä on yhtä urhoollinen
kuin kaikkien englantilaisten sanotaan olevan, ja joka taisteli
hyvin, koska hän oli onnellinen saadessaan tilaisuuden puolustaa
sinua, rakas serkkuni. Mutta kaiken kaikkiaan hän ei sittenkään ole
ainoa, joka osaa tähdätä pyssyllä, kuten näyt luulevan. Tämän olen
mielihyvällä ja kaikessa ystävyydessä osoittava hänelle, kun hän on
vahvistunut."

Hän astui askeleen eteenpäin ja katsoi alas minuun, sitten lisäsi
nauraen: "Allemachte! Pelkäänpä, ettei se tapahdu aivan tällä
hetkellä. Totta tosiaan, poika näyttää sellaiselta kuin voisi hänet
puhaltaa pois kuin höyhenen."

Vieläkään en sanonut mitään, katselin vain tätä pitkää ja komeata
miestä, joka seisoi lähelläni hienossa puvussaan, sillä hän oli
puettu loistavasti ajan muodin mukaisesti, ja hänen kasvonsa
loistivat terveydestä ja elinvoimasta. Ajatuksissani vertasin
häntä itseeni sellaisena kuin olin kuumeen ja verenvuodon jälkeen,
kalpeakasvoinen poikaraukka, jonka päässä ruskea tukka pörrötti,
alhaalla leuassa oli vain hiukan haivenia, kädet olivat kuin tikut,
ja ruumiin verhona likainen peite. Kuinka minä voisin kestää
vertailua häneen missään suhteessa? Miten minun olisi mahdollista
vastustaa tätä rikasta öykkäriä, joka vihasi minua ja koko minun
rotuani, ja jonka käsissä minä olisin vain lapsi, vaikka olisinkin
hänen mieleisensä.

Ja kuitenkin, maatessani siinä masennettuna ja pilkan esineenä,
tuli mieleeni vastaus. Minä tunsin, että, miten tahansa
olikaan ulkomuotoni laita, urhoollisuudessa, uskaliaisuudessa,
päättäväisyydessä ja kykeneväisyydessä, lyhyesti sanoen kaikessa,
mikä todella tekee miehen, olin enemmän kuin Pereiran vertainen.
Tunsinpa vielä, että näiden ominaisuuksien avulla, niin köyhä kuin
olinkin ja niin heikolta kuin näytinkin, löisin hänet lopulta
laudalta ja pitäisin itselleni sen, minkä jo olin voittanut, --
Marien rakkauden.

Sellaiset ajatukset risteilivät mielessäni, ja luulen, että
jotain niiden sisällöstä siirtyi Marien tietoisuuteen, joka usein
saattoi lukea sydämeni aivoitukset, ennenkuin huuleni olivat ne
lausuneet. Joka tapauksessa hänen käytöksensä muuttui. Hän nousi
ylös. Hänen hienot sieraimensa laajenivat ja ylväs katse ilmestyi
hänen silmiinsä, kun hän nyökäytti päätään ja mumisi äänellä niin
matalalla, että luullakseni minä yksin saatoin kuulla hänen sanansa:

"Niin, niin, älä ole peloissasi."

Pereira puhui jälleen. Hän oli kääntynyt sivulle päin iskeäkseen
tuluksia ja iski parhaillaan kipinää hehkumaan sytyttääkseen suuren
piippunsa.

"Sivumennen sanoen, herra Allan", hän sanoi, "teillä on erittäin hyvä
tamma. Se näyttää suorittaneen Lähetysaseman ja Maraisfontein'in
välisen matkan ihmeellisessä ajassa, kuten muuten kimokin suoritti.
Minä olen ihastunut siihen, ratsastettuani sen selässä eilen
antaakseni sille hieman harjoitusta, ja vaikka en tiedäkään, onko se
aivan painoni mukainen, tahdon ostaa sen."

"Tamma ei ole myytävänä, herra Pereira", sanoin, puhuen nyt vasta
ensimmäisen kerran, "enkä muista antaneeni kenellekään lupaa sen
harjoittamiseen."

"Ei, isänne sen antoi, tai liekö ollut se ruma hottentotin elukka.
Olen unohtanut, kumpiko. Mitä siihen taasen tulee, ettei se olisi
myytävänä -- no, tässä maailmassa on kaikki myytävänä, määrätystä
hinnasta. Annan sinulle -- odotahan -- niin, mitäpä raha rikkaalle
merkitsee! Annan sinulle sata Englannin puntaa tästä tammasta. Mutta
älä luule minua hulluksi. Vakuutan, että aion saada sen takaisin,
vieläpä enemmänkin, suurissa kilpa-ajoissa etelässä. No, mitä sanot?"

"Sanon, ettei tamma ole myytävänä, herra Pereira." Sitten johtui
mieleeni eräs ajatus, ja, kuten aina oli tapani, ryhdyin toteuttamaan
sitä heti. "Mutta", lisäsin hitaasti, "jos niin haluatte, niin hiukan
vahvistuttuani panemme toimeen kilpa-ammunnan tästä tammasta, te
asettaen peliin sata puntaanne ja minä tammani."

Pereira purskahti nauruun.

"Tulkaahan tänne, hyvät ystävät", hän huusi muutamille buureille,
jotka tallustelivat taloon aamukahville. "Tämä pikku englantilainen
haluaa ampua kilpaa kanssani, pannen tämän hienon tammansa sataa
brittiläistä puntaa vastaan, -- minun kanssani, joka olen voittanut
kaikki palkinnot ampumakilpailuissa, milloin olen niihin ottanut
osaa. Ei, Allan ystäväni, minä en ole varas, minä en tahdo sinulta
ryöstää tammaasi."

Nyt näiden buurien joukossa sattui olemaan kuuluisa herra Pieter
Retief, hieno ja jaloluontoinen mies, sekä vielä elämänsä keväässä.
Hän oli hugenottilaista syntyperää kuten mynheer Marais. Hallitus
oli hänet määrännyt rajakomendantiksi, mutta jouduttuaan joihinkin
riitaisuuksiin kuvernöörin, sir Andries Stockenstrom'in, kanssa hän
äskettäin oli luopunut virastaan, ja oli tällä hetkellä kiinnitetty
järjestämään trek'iä Kap-siirtokunnasta. Minä näin nyt Retief'in
ensimmäistä kertaa, -- vähänpä ajattelin, miten ja missä näkisin
hänet viimeisen kerran. Mutta kaikki tämä kuuluu tarinaan, josta
minun on myöhemmin kerrottava.

Nyt, kun Pereira laski pilaa ja kerskui urhoollisuudestaan, Pieter
Retief katsahti minuun, ja silmämme kohtasivat toisensa.

"Allemachte!" hän huudahti. "Onko tämä se nuori mies, joka puolen
tusinan kurjan hottentotin ja orjan kanssa piti puoliaan viisi tuntia
koko kvaabiheimoa vastaan ja piti ne loitolla?"

Joku sanoi asian niin olevan ja huomautti, että olin ollut
ampumaisillani Marie Marais'n ja itseni, kun apu tuli.

"Siinä tapauksessa, mynheer Allan Quatermain", sanoi Retief,
"ojentakaa minulle kätenne", ja hän otti laihat sormeni suureen
käteensä, lisäten: "Isänne täytyy olla teistä nykyään ylpeä, kuten
minä olisin, jos minulla olisi sellainen poika. Hyvä Jumala,
minne teidän uranne päättyykään, kun olette niin pitkällä, vaikka
olettekin vasta poika? Ystävät, tultuani tänne eilen olen saanut
kuulla koko tarinan kaffereilta ja tältä mooi meisje'lta (sievältä
nuorelta neitoselta)", ja hän nyökäytti päätään Marie'ta kohti.
"Olen myös käynyt läpi pihamaan ja talon sekä nähnyt, mihin kukin
mies on kaatunut -- se on helppoa verijälkien avulla -- ja useimmat
heistä on tuo englantilainen ampunut, lukuunottamatta yhtä kolmesta
viimeisestä, jonka hän surmasi keihäällä. Niin, sanonpa teille,
etten koskaan eläissäni ole kuullut paremmin järjestetystä tai
mainiommin suoritetusta puolustuksesta niin suunnatonta ylivoimaa
vastaan. Kenties parhaana osana siinä oli se tapa, jolla tämä nuori
leijona toimi tiedon saatuaan, ja hänen loistava ratsastuksensa
Lähetysasemalta. Sanon vielä kerran, että hänen isällään on syytä
olla ylpeä hänestä."

"No, jos siitä tulee kysymys, niin minä olenkin ylpeä, mynheer",
sanoi isäni, joka juuri silloin yhtyi seuraamme tultuaan
aamukävelyltään, "vaikka pyydänkin, ettette sanoisi enempää, jottei
poika kävisi itserakkaaksi."

"Joutavia!" vastasi Retief, "hänen tapaisensa miehet eivät ole
itserakkaita; itserakkaita ovat teidän suuret suunsoittajanne",
ja samalla hän katsahti silmänurkastaan terävästi Pereiraan, "nuo
kalkkunakukot, jotka levittelevät pyrstöään. Luulen, että tästä pikku
miehestä tulee toinen samallainen kuin teidän suuri merenkulkijanne
-- mikä hänen nimensä olikaan, Nelson? -- joka piiskasi ranskalaisia
kuin munakuohua ja kuoli, elääkseen ikuisesti. Hän oli myös pieni,
sanotaan, ja heikkovatsainen."

Minun täytyy tunnustaa, etten luule minkään ylistyksen kaikuneen
suloisemmin korvissani kuin nämä komendantti Retief'in sanat, kun
ne lausuttiin juuri silloin kun tunsin itseni maahan masennetuksi.
Sitäpaitsi, kuten näin Marien ja isäni kasvoista, oli muitakin
korvia, joita ne miellyttivät. Buurit myös, urhoollisina ja kunnon
miehinä, ilmeisesti antoivat niille arvoa, koska sanoivat:

"Ja, ja! Das ist recht" (Se on oikein).

Ainoastaan Pereira käänsi leveän selkänsä ja puuhaili piippunsa
sytyttämisessä, joka oli sammunut.

Sitten Retief alkoi uudelleen.

"Mitä meidän pitikään tulla kuulemaan, mynheer Pereira? Että tämä
Allan Quatermain on tarjoutunut kanssanne kilpa-ammuntaan? No, miksi
ei? Jos hän osuu kaffereihin, jotka juoksivat häntä kohti keihäineen,
niin hän varmaankin kykenee osumaan muunlaisiinkin esineisiin. Te
sanotte, ettette tahdo ryöstää häneltä hänen rahojaan -- ei, vaan
hänen kaunista hevostaan -- koska olette ottanut niin monta palkintoa
maalitauluun ampumisessa. Mutta oletteko te koskaan osunut kafferiin,
joka on juossut teitä vastaan assegai kädessä, mynheer, te, joka
asutte tuolla etelämpänä, missä kaikki on turvallista? Jos niin on,
en ole koskaan siitä kuullut."

Pereira vastasi, ettei hän ymmärtänyt minun ehdottaneen
ampumakilpailua, jossa maalitauluina käytettäisiin assegait kädessä
hyökkääviä kaffereja, vaan jotain muuta -- hän ei tiennyt, mitä.

"Aivan niin", sanoi Retief. "No, mynheer Allan, mitä sitten
ehdotatte?"

"Että seisoisimme tuolla kahden kallion välisessä rotkossa -- mynheer
Marais kyllä tuntee paikan -- kun villihanhet lentävät sen yli
tuntia ennen auringon laskua, ja että se, joka pudottaa niistä kuusi
vähimmällä laukausmäärällä, voittaa kilpailun."

"Jos pyssymme ovat ladatut looper'eilla, ei se ole vaikeata", sanoi
Pereira.

"Loopereilla saisitte harvoin linnun hengiltä, mynheer", vastasin
minä, "sillä ne lentävät yli seitsemänkymmenen ja sadankin yardin
korkeudessa. Ei, tarkoitan rihlapyssyillä."

"Allemachte!" puuttui puheeseen eräs buuri. "Te tarvitsette
tavattoman määrän ampumatarpeita tavoittaaksenne hanhen tästä
korkeudesta pikku kuulalla."

"Sellainen on tarjoukseni", sanoin, "ja lisään siihen vielä, että
kun kumpikin on ampunut kaksikymmentä laukausta, voittaa se,
joka on useamman linnun surmannut, vaikkapa hän ei vielä täyttä
kuutta olisikaan ennättänyt pudottaa. Suostuuko mynheer Pereira?
Myönteisessä tapauksessa rohkenen ruveta hänen vastakilpailijalleen,
vaikka hän onkin voittanut niin monet palkinnot."

Mynheer Pereira näytti kovin epäröivältä, -- niin epäröivältä
tosiaankin, että buurit alkoivat hänelle nauraa. Lopuksi hän melkein
hätääntyi ja sanoi, että hän oli taipuvainen ampumaan kanssani
metsäkauriita tai pääskysiä, tai kiiltomatoja, tai mitä tahansa muuta
halusin.

"Ampukaamme siis hanhia", vastasin, "sillä todennäköisesti kuluu
vielä aikoja, ennenkuin olen kyllin vahva voidakseni ajaa takaa
metsäkauriita tai muita villejä otuksia."

Kilpailuehdot kirjoitti muodollisesti paperille Marie, kun isäni --
vaikka hän osoittikin vilkasta mielenkiintoa tuloksiin nähden -- ei
tahtonut olla missään tekemisissä tuon "rahakilpailun" kanssa, kuten
hän sitä nimitti, ja minua lukuunottamatta ei läsnäolijoissa ollut
ketään muuta, jolla olisi ollut riittävästi oppineisuutta voidakseen
kyhätä pitkän asiakirjan. Sitten me kumpikin allekirjoitimme
nämä ehdot, Hernan Pereira jonkinmoisella vastenmielisyydellä,
luullakseni. Sillä edellytyksellä, että parantumiseni kävisi kyllin
nopeasti, määrättiin kilpailu tapahtuvaksi siitä päivästä lukien
viikon kuluttua. Riitaisuuksien varalta valittiin erotuomariksi
ja pelikassan hoitajaksi mynheer Retief, joka toistaiseksi tuli
oleskelemaan Maraisfonteinissa tai sen läheisyydessä. Järjestettiin
myös niin, ettei kumpikaan meistä saisi käydä määräpaikalla eikä
ampua hanhia ennen kilpailua. Kuitenkin meillä oli siihen mennessä
vapaus harjoitella niin paljon kuin halusimme ampumalla jotain muuta,
pyssyn saimme valita sellaisen, mikä parhaiten miellytti.

Kun kaikki nämä järjestelyt olivat päättyneet, vietiin minut takaisin
huoneeseeni, sillä tunsin itseni aivan väsyneeksi kaikista aamun
mielenliikutuksista. Täällä minulle tuotiin päivälliseni, jonka
Marie oli keittänyt. Kun olin lopettanut syöntini -- raitis ilma
oli antanut minulle hyvän ruokahalun, -- tuli sisään isäni mynheer
Marais'n seuraamana ja alkoi puhua minulle. Jälkimäinen kysyi minulta
ystävällisesti, luulinko olevani kyllin voimistunut voidakseni tänään
iltapäivällä lähteä ajamaan takaisin lähetysasemalle vietereillä
varustetuilla härkävankkureilla, joissa saattaisin maata pitkin
pituuttani nahkapäällyksisellä cartel'illa eli matrassilla.

"Tietysti", vastasin, -- ja samoin olisin vastannut, vaikka olisin
ollut kuolemaisillani, sillä huomasin hänen haluavan päästä minusta
eroon.

"Asia on niin, Allan", hän sanoi kömpelösti, "etten suinkaan ole
epävieraanvarainen, kuten kenties luulet, erittäinkin sellaista
kohtaan, jolle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta sinä
ja sisarenpoikani, Hernan, ette näy oikein hyvin sopivan olemaan
yhdessä, ja, kuten arvannet, jouduttuani juuri melkein kerjäläiseksi,
en halua mitään ikävyyksiä perheeni ainoan rikkaan jäsenen kanssa."

Vastasin, etten suinkaan tahtonut olla syynä mihinkään sellaiseen.
Minusta näytti kuitenkin siltä, että mynheer Pereira halusi tehdä
minusta pilaa ja saattaa minut käsittämään, mikä kurja raukka olin
häneen verrattuna -- minä sairas poika, joka en ollut minkään
arvoinen.

"Tiedän kyllä", sanoi Marais pakoitetusti, "sisarenpoikani on ollut
liian onnellinen elämässään ja on sen vuoksi jonkun verran vaatelias
käyttäytymisessään. Hän ei muista, että taistelu ei aina ole ankaraa
tai juoksu nopeaa, hän, joka on nuori, rikas ja kaunis, sekä alusta
pitäen hemmoiteltu lapsi. Minua surettaa, mutta en voi asiaa auttaa.
Jollen voi saada maissiani keitettynä, minun täytyy syödä se raakana.
Sitäpaitsi, Allan, etkö ole koskaan kuullut, että mustasukkaisuus
toisinaan tekee ihmiset töykeiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?" ja hän
katsoi minuun merkitsevästi.

En vastannut mitään, -- sillä kun ei oikein tiedä mitä vastata, on
usein parasta olla vaiti -- ja hän jatkoi:

"Levottomuudella olen kuullut siitä typerästä ampumakilpailusta,
josta on sovittu ilman minun tietoani ja suostumustani. Jos hän
voittaa, hän nauraa sinulle vain entistä enemmän, ja jos sinä voitat,
suuttuu hän."

"Se ei ollut minun vikani, mynheer", vastasin. "Hän tahtoi pakoittaa
minut myymään tammani, jolla hän oli ratsastanut minun luvattani, ja
rupesi kerskumaan ampumataitoaan. Lopuksi suutuin ja annoin hänelle
haasteen."

"Eihän siinä mitään ihmeellistä, Allan. En moiti sinua. Kuitenkin
olet hyvin yksinkertainen, sillä hänelle ei merkitse mitään rahojensa
menettäminen; tuo kaunis tamma sitävastoin on sinun lampaankaritsasi,
ja minua surettaisi nähdä sinut eroitettuna eläimestä, josta meille
on ollut niin paljon hyötyä. No, siinä sitä ollaan. Kenties kuitenkin
olosuhteet tekevät lopun tästä kokeilusta. Toivon sitä."

"Minä taasen en toivo, että niin kävisi", vastasin itsepintaisesti.

"Rohkenen väittää, että toivot, sillä juuri tällä hetkellä olet
väsynyt kuin haavoitettu hevonen. Mutta kuulehan, Allan, ja te
myös, saarnaaja Quatermain. On olemassa muita tärkeämpiä syitä kuin
tämä vähäpätöinen riita, miksi olisin iloinen, jos toistaiseksi
poistuisitte. Minun on neuvoteltava maanmiesteni kanssa muutamista
salaisista asioista, joista hyvinvointimme ja tulevaisuutemme
riippuvat, ja tietystikään ei heille olisi mieleen, jos paikalla
olisi koko ajan läsnä kaksi englantilaista, joita he saattaisivat
pitää vakoojina."

"Älkää sanoko enempää, mynheer Marais", puuttui puheeseen kiivaasti
isäni. "Kaikkein vähimmin haluaisimme olla täällä, missä emme ole
haluttuja vieraita ja missä meitä katsellaan epäluulolla, --
rikoksemme on se, että olemme englantilaisia. Jumalan siunauksesta
poikani on kyennyt tekemään eräänlaisen palveluksen teille ja
omaisillenne, mutta nyt on kaikki loppunut ja unohdettu. Antakaa
valjastaa vaunut, jotka ystävällisyydessänne lainaatte meille. Me
lähdemme heti paikalla."

Silloin Henri Marais, joka pohjaltaan oli kunnon mies, vaikkakin --
erittäinkin juuri niihin aikoihin -- kiivas ja harkitsematon, milloin
hän sattui olemaan kiihtynyt tai milloin rotuennakkoluulot saivat
hänet valtoihinsa, alkoi puolustella aivan säyseästi. Hän vakuutteli
isälleni, ettei hän mitään ollut unohtanut eikä ollut tarkoittanut
mitenkään loukata. Siten he kuittasivat asian, ja tuntia myöhemmin me
lähdimme.

Kaikki buurit tulivat meitä lähtiessämme saattamaan, lausuen
minulle useita ystävällisiä sanoja ja ilmaisten hartaan halunsa
olevan tavata minut jälleen seuraavana torstaina. Pereira, joka
oli heidän joukossaan, oli myöskin erittäin rakastettava sekä
kehoitti minua olemaan huoleton ja parantumaan, sillä hän ei
halunnut voittaa sellaista, joka oli vielä rampa, -- ei edes hanhien
ampumiskilpailussakaan. Vastasin tekeväni parhaani. Omasta puolestani
en halunnut tulla voitetuksi missään pelissä, jonka vakaasti olin
päättänyt voittaa, olipa sitten kysymyksessä suuri tai pieni voitto.
Sen jälkeen käänsin päätäni, sillä makasin koko ajan selälläni,
lausuakseni jäähyväiset Marielle, joka oli hiipinyt talosta ulos
pihalle vaunujen luo.

"Hyvästi, Allan", hän sanoi, ojentaen minulle kätensä ja luoden
silmistään katseen, jota luullakseni ei nähty. Sitten hän, ollen
järjestelevinään peitettä ylläni, kumartui alas ja kuiskasi hiljaa:

"Voita tuo kilpailu, jos minua rakastat. Rukoilen joka yö Jumalaa,
että niin kävisi, sillä se olisi hyvä enne."

Luulen, että kuiskaus kuultiin, vaikkakaan ei sanoja, sillä
näin Pereiran purevan huuleensa ja tekevän liikkeen ikäänkuin
keskeyttääkseen hänet. Mutta Pieter Retief työnsi ison ruhonsa hänen
eteensä miltei töykeästi ja sanoi sydämellisesti nauraen:

"Allemachte, ystäväiseni! Antakaahan toki missje'n toivottaa hauskaa
matkaa nuorelle miehelle, joka pelasti hänen henkensä."

Seuraavassa hetkessä hottentotti-Hans sivalsi härkiä tavalliseen
tapaan, ja vaunut vierivät ulos portista.

Totta tosiaan! Jos ennemmin jo olin pitänyt mynheer Retief'istä, nyt
häntä rakastin.



V Luku.

AMPUMAKILPAILU.


Matkani takaisin Lähetysasemalle oli omituinen vastakohta sille
matkalle, jonka sieltä olin tehnyt joitakin päiviä aikaisemmin.
Silloin vallitsi pimeys ja tamma allani kiiti seudun halki linnun
nopeudella; kauhea pelko, että saapuisin liian myöhään, ahdisti
sydäntäni, kun kiihkein silmin tähystin kalpenevia tähtiä ja nousevaa
päivän koittoa. Nyt härkävaunujen kolinaa, tuttu keto, rauhaisan
auringonpaisteen kirkas välke, sydämessäni suuri kiitollisuus ja
kuitenkin samalla uusi pelko, että omakseni voittamani puhdas ja pyhä
rakkaus varastettaisiin minulta petoksen avulla.

No, kun Jumala toisesta asiasta oli pitänyt huolen, niin pitäisi
hän toisestakin, ja tähän tietoisuuteen minun täytyi tyytyä.
Ensimmäinen koe oli päättynyt kuolemaan ja voittoon. Kuinka tulisi
toinen päättymään? Ihmettelin, ja nuo sanat näyttivät hyppelehtivän
mielessäni ja muodostavan ajatuksen, jota en ymmärtänyt. Se oli:
"Voitossa on kuolema", mikä, kun sitä rupesin ajattelemaan, ei
tietystikään merkinnyt mitään. Kuinka voitosta saattaisi tulla
kuolema, en voinut käsittää -- en ainakaan siihen aikaan, jolloin
vielä olin ainoastaan vähän kokenut poika.

Ajaessamme edelleen -- tarpeeksi mukavasti kylläkin, sillä tie oli
hyvä ja vaunut, ollen vietereillä varustetut, eivät aiheuttaneet
jalalleni mitään tuskaa -- kysyin isältäni, mitä hän arveli mynheer
Marais'n tarkoittaneen kertoessaan buureilla olevan Maraisfonteinissa
puuhaa, jonka aikana meidän läsnäolomme, jotka olimme englantilaisia,
ei olisi heistä mieluisaa.

"Tarkoittaneenko, Allan? Hän tarkoitti, että nämä petolliset
hollantilaiset ovat salaliittoutuneet hallitsijaansa vastaan ja
pelkäävät, että me ilmiantaisimme heidän petoksensa. Joko he aikovat
nousta kapinaan sen mitä oikeamielisimmän toimenpiteen johdosta,
jonka kautta orjat vapautetaan, ja myös senjohdosta, ettemme halua
surmata kaikkia kaffereja, joiden kanssa he ovat joutuneet riitaan,
tai on heillä aikomuksena muuttaa pois koko siirtokunnasta. Omasta
puolestani luulen jälkimmäisen olevan kysymyksessä, sillä, kuten olet
kuullut, jotkut joukkueet ovat jo menneet; ja ellen ole erehtynyt,
aikovat monet seurata niiden joukossa. Antaa heidän mennä, --
mitä pikemmin, sitä parempi, -- sillä en ollenkaan epäile, ettei
englantilainen lippu seuraisi heitä aikanaan."

"Toivon, etteivät he tekisi sitä", vastasin hermostuneesti nauraen.
"Ei ainakaan missään tapauksessa ennemmin kuin olen voittanut
takaisin tammani." (Olin jättänyt sen Retiefin haltuun siihen asti
kuin ampumakilpailu olisi ohi.)

Lopun tuosta kahden ja puolen tunnin ajomatkasta isäni, hyvin
arvokkaan ja isänmaallisen näköisenä, piti minulle arvokkaan
esitelmän buurien huonosta käyttäytymisestä, jotka vihasivat ja
solvasivat lähetyssaarnaajia, inhosivat ja kammoksuivat brittiläistä
hallintoa ja paikallisia viranomaisia, suosivat orjuutta ja tappoivat
kaffereja, milloin vain tilaisuuden saivat. Kuuntelin häntä
suopeasti, sillä ei ollut viisasta väitellä isääni vastaan, kun hän
oli tällä tuulella. Myöskin siitä, että hän sekoitti puheeseensa
joukon hollantilaisia sanoja, käsitin, että asialla oli toinenkin
puolensa, se nimittäin, että lähetyssaarnaajat toisinaan solvasivat
heitä -- kuten asianlaita olikin, -- ja että brittiläinen hallinto,
tai pikemmin puoluehallitus, pelasi omituista peliä etäisempien
siirtokuntien eduilla, että viranomaiset usein esittivät heidät
väärässä valossa ja sortivat heitä, että kafferit rohkaistuina näiden
hallitusten ja heidän palvelijainsa kirjavasta politiikasta usein
varastivat heidän karjaansa -- ja sopivan tilaisuuden sattuessa
murhasivat heidät vaimoineen ja lapsineen, kuten olivat yrittäneet
tehdä Maraisfontein'issa, jossa heillä tosin oli siihen jonkun verran
aihetta, -- että brittiläinen hyveellisyys oli vapauttanut orjat
maksamatta heidän omistajilleen hyvää hintaa heistä, ja niin poispäin.

Mutta, sanoakseni totuuden, en ajatellut näin korkean poliittisia
asioita, jotka minun ikäisestäni nuorukaisesta pysyttelivät
jokseenkin kaukana. Se mikä minua vaivasi ja teki sydämeni sairaaksi,
oli ajatus, että, jos Henri Mairais ja hänen ystävänsä muuttaisivat,
Marie Marais'n täytyi suorittaa matka heidän kanssaan, ja että, kun
minä englantilaisena en voinut olla tässä seikkailevassa seurassa,
Hernando Pereira sekä voi että tahtoi.

Seuraavana päivänä kotiin saapumisemme jälkeen minä -- osittain
raittiin ilman ja hyvän ravinnon vaikutuksesta, jota suurella
ruokahalulla söin, osittain runsaista annoksista Pontac'ia,
erinomaista Kapmaan viiniä, joka on jonkinlainen portviinin ja
burgundilaisen välimuoto -- tunsin itseni niin paljon paremmaksi,
että kykenin liikkumaan ulkosalla kainalokeppien varassa, jotka
Hans oli minua varten kyhännyt kafferien sauvoista. Seuraavana
aamuna parantumiseni jatkuessa nopeata vauhtia, kohdistin huomioni
vakavasti ampumakilpailuun, jota varten minulla oli vain viisi päivää
valmistusaikaa.

Nyt sattui niin, että muutamia kuukausia aikaisemmin eräs hyvästä
perheestä oleva englantilainen -- hänen nimensä oli Vavasseur Smyth
-- joka oli seurannut erästä virkamies-saksalaistansa Kap-maahan,
joutui tiellemme etsiessään ajankulukseen riistaa, jota hänelle
saatoin näyttää hyvän joukon. Hän oli tuonut muiden aseiden joukossa
mukanaan siihen aikaan erittäin kauniina pidetyn pistimellä
varustetun kapeaputkisen rihlapyssyn, joka oli silloin aivan uusi
keksintö. Sen tekijä oli eräs J. Purdey Lontoosta, ja se oli maksanut
hyvin sievoisen summan tekotapansa täydellisyyden vuoksi. Kun
kunnianarvoisa V. Smyth -- josta en sen jälkeen ole kuullut -- otti
jäähyväiset meiltä lähtiessään Englantiin, niin hän jalosydämisenä
nuorena miehenä ystävällisesti lahjoitti muistoksi itsestään minulle
tämän rihlapyssyn, joka minulla vieläkin on.

Tämä sattui noin kuusi kuukautta aikaisemmin sitä aikaa, josta
kirjoitan, ja noiden kuukausien aikana olin usein käyttänyt tätä
rihlapyssyä ampuessani kauriita ja kanakurkia. Havaitsin sen olevan
aivan harvinaisen tarkan ja kantavan noin kahdensadan yardin päähän.
Tosin en, ratsastaessani epätoivoisella kiireellä Maraisfonteiniin,
ottanut sitä mukaani syystä, että se oli yksipiippuinen ja liian
kapea ladattavaksi lööpereillä hätätilassa. Kuitenkin, haastaessani
Pereiran, päätin käyttää juuri tätä pyssyä eikä mitään muuta. Jos
minulla ei olisi sitä ollut, niin enpä totta puhuen luule, että
olisin uskaltanut ryhtyä kilpailuun.

Mr Smyth oli lisäksi jättänyt minulle rihlapyssyn mukana suuren
varaston erikoisia valettuja kuulia ja uusia nalleja, puhumattakaan
erittäin hienosta ruudista. Niinpä, kun minulla oli amputarpeita
runsaasti, ryhdyin harjoittelemaan. Istuutuen tuolille erääseen
aseman läheisyydessä olevaan rotkoon, jonka yli tunturikyyhkyset
tavallisesti lensivät suurin joukoin verrattain korkealla, aloin
ampua niitä kohti, kun ne liihoittelivat ylitseni.

Nyt tällä iälläni voinen sanoa, pelkäämättä joutuvani kerskuriksi,
että minulla on yksi lahja: olen hyvä pyssymies, -- mikä luullakseni
on yhdistys hyvästä arvostelukyvystäni, silmän tarkkuudesta ja
käden vakavuudesta. Voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten
parhaina päivinäni tavannut miestä, joka minut elävään maalitauluun
ampumisessa olisi voittanut. En puhu mitään kilpeen ampumisesta,
missä minulla on vähän kokemusta. Kumma kyllä, luulen tässäkin
lajissa -- vaikka minulta silloin puuttuikin harjaannus, jota
sen jälkeen niin runsaasti olen saanut -- olleeni yhtä hyvä
nuorena kuin koskaan myöhempinä päivinäni ja tietystikin paljon
parempikin kuin olen nykyään. Sen sain pian kokea, sillä istuessani
mainitsemassani rotkossa havaitsin muutamien kokeitten jälkeen
voivani pudottaa kokonaisen joukon nopeita turturikyyhkysiä lennosta
niiden kiiruhtaessa ylitseni, ja tällöin on muistettava, että tein
sen yhdellä ainoalla kuulalla, -- seikka, joka monesta tuntuu
uskomattomalta.

Niin kuluivat päivät, ja minä harjoittelin, havaiten joka ilta hiukan
kehittyneeni tässä tavattoman vaikeassa urheilussa. Sillä aina opin
lisää, mitä tulee pyssyni todelliseen kykeneväisyyteen ja kaikkeen
siihen, mikä on otettava huomioon linnun nopeuteen, etäisyyteen sekä
tuuleen ja valon vaikutukseen nähden. Noiden päivien kuluessa myöskin
paranin niin nopeasti, että niiden lopulla olin melkein tavallisessa
terveydentilassa ja saatoin kävellä hyvin yhden kepin varassa.

Vihdoin sitten tuli tuo tapauksista rikas torstai, ja noin
puolenpäivän tienoissa -- makasin vuoteessani myöhään tänä aamuna
enkä ampunut -- minä kuljin, tai pikemmin minut kuljetettiin,
kahden hevosen vetämillä rattailla paikalle, joka tunnetaan nimellä
Groote rotko tai Iso kouru. Tämän onkalon yli villihanhet lensivät
pan'eistaan eli ruokailupaikoistaan ylämaassa toisiin pan'eihin,
jotka sijaitsivat muutamia penikulmia alempana, ja sieltä ne
luullakseni lensivät meren rannikolle, mistä palasivat aamun
koitteessa.

Saapuessamme Groote rotkon suulle noin kello neljän tienoissa
iltapäivällä minä ja isäni hämmästyimme nähdessämme siellä koolla
suuren joukon buureja ja heidän joukossaan kirjavina täplinä heidän
nuorempaa vaimoväkeään, joka oli tullut hevosen selässä tai rattailla.

"Armias Luoja!" sanoin isälleni, "jos olisin tiennyt tällaisen touhun
syntyvän siitä ampumakilpailusta, niin luulenpa, etten olisi voinut
tänne saapua."

"Hm", hän vastasi, "luulenpa tuntevani ilmassa muunkinlaista käryä
kuin sinun ampumakilpailusi. Jollen pahasti erehdy, on sen varjossa
kutsuttu kokoon yleinen kokous syrjäiseen paikkaan, viranomaisten
eksyttämiseksi jäljiltä."

Itse asiassa isäni oli aivan oikeassa. Ennen meidän saapumistamme
sinne oli noiden buurien enemmistö perinpohjaisen ja pitkän
keskustelun jälkeen päättänyt pudistaa jaloistaan Kap-siirtokunnan
tomut ja etsiä kotia uusilta alueilta pohjoisessa päin.

Samassa me olimme heidän joukossaan, ja huomasin, kuinka toinen
toisensa jälkeen heidän kasvonsa saivat levottoman ja yllätetyn
ilmeen. Pieter Retief huomasi minut, kun isäni ja Hans, jonka olin
tuonut mukanani lataamaan, auttoivat minua rattailta, ja hetkisen hän
katseli minua hämmästyneenä. Sitten hän muisti ja huudahti iloisella
äänellään: "No! Tässä on pikku englantilaisemme, joka on tullut
suorittamaan ampumakilpailunsa kuten ainakin sanansa pitävä mies.
Marais ystäväni, lakkaahan puhumasta häviöstäsi" -- sen hän sanoi
varoittavalla äänellä -- "ja toivota hänelle hyvää päivää."

Marais tulikin, ja hänen mukanaan Marie, joka punastui ja hymyili,
mutta mielestäni näytti enemmän täysikasvaneelta naiselta kuin
koskaan ennen, -- sellaiselta, joka on jättänyt jo tyttövuotensa
taakseen ja tapaa itsensä katselemassa kasvoista kasvoihin todellista
elämää ja kaikkia sen huolia. Hänen lähellään -- hyvin lähellä, kuten
nopeasti saatoin huomata -- seurasi Hernan Pereira. Hän oli vielä
hienommin puettu kuin tavallisesti ja piteli kädessään kaunista uutta
yksipiippuista rihlapyssyä, jossa kuitenkin arveluni mukaan oli liian
laaja putki hanhen ampumista varten.

"Kas, olette taasen terve", hän sanoi kohteliaalla äänellä, joka
kuitenkaan ei kuulostanut todelta. Päinvastoin minusta tuntui kuin
hän olisi toivonut, ettei mitenkään siten olisi käynyt. "No, mynheer
Allan, tässä minut näette valmiina ampumaan vaikka päänne poikki.
Voin teille vakuuttaa, että tamma on jo melkein minun, sillä olen
harjoitellut -- enkö olekin, Marie? -- kuten ympäristön korppikotkat
vahingokseen tietävät."

"Niin kyllä, Hernan serkku", sanoi Marie, "sinä olet ollut
harjoittelemassa, mutta samaten on kenties Allan ollut."

Tällä hetkellä koko buuriseurue oli kerääntynyt ympärillemme ja
alkoi tuntea suurta mielenkiintoa ratkaisematonta riitaamme kohtaan,
kuten oli luonnollistakin ihmisten kesken, joitten kädestä pyssy
harvoin oli poissa ja joitten mielestä hyvä ampumataito oli kaikista
taidoista jumalallisin. He eivät kuitenkaan kauan saaneet seistä,
kun kafferit sanoivat, että hanhet alkaisivat iltalentonsa noin
puolen tunnin kuluttua. Katselijoita pyydettiin kaikkia etsimään
itselleen rotkon paljaiden kalliokielekkeiden alta paikka, mistä
heitä takaapäin tulevat linnut eivät voineet nähdä, ja pysymään siinä
hiljaa. Sitten Pereira ja minä -- minä lataajani seuraamana, hän
yksin, koska hänen sanojensa mukaan toinen mies hänen mukanaan olisi
vain vastuksena -- ja meidän kanssamme Retief, erotuomari, asetuimme
noin sadanviidenkymmenen yardin päähän rotkon pinnasta. Täällä me
kätkeydyimme niin hyvin kuin saatoimme lintujen näkyvistä muutamien
korkeiden pensaiden taakse, joita paikalla kasvoi.

Istuuduin pukkituolille, jollaisen olin mukanani tuonut, sillä
jalkani oli vielä siksi kipeä, ettei se sietänyt pitkään seisomista
ja odottamista. Samassa Pereira ilmoitti Retiefin välityksellä
pyytävänsä sellaista suosionosoitusta, että sallisin hänen ampua
ensimmäiset kuusi laukausta, koska odotuksen jännitys teki hänet
hermostuneeksi. Vastasin: "Tietysti", vaikka hyvin tiesin hänen
pyyntönsä johtuneen siitä, että hän luuli etuvartiohanhien, --
"vakoilijahanhiksi" me niitä nimitimme, -- lentävän yli hyvin
matalalta ja hitaasti, kun sitävastoin jälessä seuraavat, vaaraa
vainuten, saattaisivat lentää korkealta ja nopeaa vauhtia. Niin
todella yritti käydäkin, sillä ei ole olemassa neuvokkaampaa lintua
kuin huonomaineinen hanhi.

Kun olimme näin neljännestunnin odottaneet, sanoi Hans:

"Hiljaa! Hanhet tulevat."

Hänen sanoessaan tämän en tosin saattanut nähdä lintua, mutta kuulin
sen huudon "honk, honk" ja sen vahvojen siipien suhinan.

Sitten ilmestyi vanha jäykkäsiipinen koirashanhi, luultavasti
joukkueen kuningas, lentäen niin alhaalla, että se ainoastaan noin
kahdenkymmenen jalan päässä sivuutti äärimmäisen kallionkielekkeen ja
kulki enintään kolmenkymmenen yardin korkeudessa, -- mikä on helppo
ampumaväli. Pereira laukaisi, ja se tuli alas jokseenkin hitaasti,
pudoten noin sadan yardin päähän hänen taaksensa, jolloin Retief
sanoi:

"Yksi meidän puolellemme."

Pereira latasi uudelleen, ja juuri kun hän oli pyssynsä ladannut,
ilmestyi yläpuolelle kolme hanhea -- myöskin matalalla lentäen --
niiden edellä joukko sorsia. Pereira ampui, ja hämmästyksekseni
putosi toinen lintu, ei ensimmäinen, -- myöskin hyvän matkaa hänen
taaksensa.

"Tähtäsitkö tähän hanheen, vaiko tuohon toiseen?" kysyi Retief.

"Tähän tietystikin", hän vastasi nauraen.

"Hän valehtelee", vastasi hottentotti. "Hän tähtäsi ensimmäiseen,
mutta osui toiseen."

"Ole hiljaa", vastasin. "Kuka sellaisessa asiassa valehtelisi?"

Taasen Pereira latasi. Kun hän oli valmis, oli lisää hanhia tulossa,
-- tällä kertaa seitsemän lintua kolmiomaisessa ryhmässä, johtaja
kolmion kärjessä, ja lentäen korkeammalla kuin ne, jotka olivat
aikaisemmin tulleet. Hän laukaisi, ja alas ei pudonnut ainoastaan
yksi lintu, vaan kaksi, nimittäin johtaja ja sen oikealla puolella
jonkun verran sen takana oleva hanhi.

"Kas, sitä!" huudahti Pereira. "Näittekö noiden lintujen sivuuttavan
toisensa, kun laukaisin? Tämä oli minulle onneksi, mutta en tahdo
laskea toista, jos mynheer Allan on sitä vastaan."

"En, en nähnyt", vastasi Retief, "mutta epäilemättä on täytynyt niin
tapahtua, tai sama kuula ei ole voinut lävistää molempia."

Mutta Hans ja minä vain katsoimme toisiimme ja nauroimme. Emme
vieläkään sanoneet mitään.

Kallion alapuolella olevien katsojien suusta kuului suosionosoituksen
mumina, johon sekoittui hämmästystä. Uudelleen Pereira latasi,
tähtäsi ja laukaisi melko korkealla olevaa hanhea kohti -- se
lienee ollut noin seitsemänkymmenen yardin korkeudessa ilmassa. Hän
sai juuri parhaiksi osumaan siihen, sillä höyhenet lentelivät sen
rinnasta; mutta hämmästyksekseni lintu, liideltyään alas ikäänkuin
aikeessa pudota, tointui ja lensi tiehensä näkyvistämme.

"Sitkeitä lintuja nämä hanhet!" huudahti Pereira. "Ne sietävät yhtä
paljon lyijyä kuin mursu."

"Hyvin sitkeitä, totta tosiaan", vastasi Retief epäröiden.
"Koskaan ennen en ole nähnyt linnun lentävän tiehensä unssi lyijyä
keskiruumiissaan."

"Oh, se putoaa kuolleena johonkin", vastasi Pereira.

Neljän minuutin kuluttua Pereira oli laukaissut kaksi jälellä olevaa
laukaustansa, valiten, kuten hänellä oli oikeus tehdä, pari nuorta
hanhea, jotka hyvin alhaalla ja hitaasti lensivät hänen ylitsensä.
Hän ampui kumpaisenkin, vaikkakin jälkimmäinen niistä pudottuaan
laahasi itsensä erääseen korkeata ruohoa kasvavaan tiheikköön.

Kuulijakunta puhkesi pidätettyihin suosionhuudahduksiin, joihin
Pereira hyväksyväisesti kumarsi.

"Teidän on ammuttava erittäin hyvin, mynheer Allan", sanoi Retief
minulle, "jos tahdotte voittaa tämän. Sittenkin vaikka laskisin
pois toisen niistä kahdesta linnusta, jotka putosivat yhdellä
laukauksella, kuten minun luullakseni on tehtävä. Hernan on kuudella
laukauksella surmannut viisi, mikä tulos tuskin on parannettavissa."

"Niin", vastasin; "mutta, mynheer, olkaa hyvä ja pitäkää nuo hanhet
yhteen koottuina ja pistäkää ne sivulle. En tahdo niiden sekaantuvan
omiini, jos nimittäin onnistun pudottamaan jonkun alas."

Hän nyökäytti päätään, ja muutamia kaffereja lähetettiin tuomaan
hanhia. Useat niistä, kuten huomasin, räpyttelivät vielä ja niiltä
piti vääntää niskat nurin, mutta sillä kertaa en mennyt niitä
lähemmin tarkastamaan. Kun tämä oli tehty, huusin Retiefiä ja pyysin
häntä tarkastamaan ruutia ja kuulia, joita aijoin käyttää.

"Mitä se hyödyttäisi?" hän kysyi, katsoen minuun kummallisesti.
"Ruuti on ruutia ja kuula on kuula."

"Ei suinkaan, rohkenen väittää. Vielä kerran siis: täyttäkää pyyntöni
ja katsokaa niitä."

Sitten Hans otti käskystäni kuusi kuulaa ja asetti ne hänen käteensä,
pyytäen häntä palauttamaan ne meille tarvittaessa.

"Niiden täytyy olla hyvän joukon pienempiä kuin Hernan'in", sanoi
Retief, "joka, ollen vahvempi, käyttää raskaampaa pyssyä."

"Aivan niin", vastasin lyhyesti, kun Hans pisti ruutipanoksen
pyssyyn. Sitten hän, ottaen kuulan Retiefin kädestä, latasi pyssyn ja
ojensi sen minulle.

Samassa hanhet tulivat tihein joukoin, sillä niiden lentoaika oli
juuri parhaimmillaan. Tällä kertaa ne kuitenkin lensivät paljon
ylempänä ja nopeammin kuin ensimmäiset tulokkaat, joko sitten siitä
syystä, että muutamat niistä ohi lentäessään olivat huomanneet
kafferien kokoavan kuolleita lintuja ja kohonneet ylemmäksi --
esimerkki, jota toiset kaukaa huomattuaan seurasivat, -- tai siitä
syystä, että he jollain tuntemattomalla tavalla olivat saaneet
varoituksen heitä uhkaavasta vaarasta.

"Teille jäi pahin puoli, Allan", sanoi Retief. "Olisi pitänyt ampua
vuorotellen kukin laukaus."

"Kenties", vastasin, "mutta se ei nyt ole autettavissa."

Sitten nousin tuoliltani pyssy kädessäni. Minulla ei ollut pitkää
aikaa odottaa, sillä samassa ilmestyi yläpuolelle hanhiparvi noin
sadan yardin korkeuteen. Tähtäsin ensimmäistä, suunnaten noin
kahdeksan yardia siitä sivuun varatakseni sen lentovälin, ja painoin
liipasinta. Seuraavassa sekunnissa kuulin kuulan naksahduksen,
mutta voi! Se oli vain koskettanut nokkaa, josta pieni palanen
putosi maahan. Lintu itse kieputtuaan hetkisen otti takaisin
paikkansa joukkueen johtajana ja lensi tiehensä näennäisesti
vahingoittumattomana.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, kun hän tarttui pyssyyn ja ryhtyi sitä
uudelleen lataamaan, "te olitte liian kaukana edessäpäin. Nämä
vesilinnut eivät kulje yhtä nopeasti kuin tunturikyyhkyset."

Nyökäytin päätäni hyväksymiseksi. Sitten minä mielenliikutuksesta
vapisten -- sillä jos ampuisin harhaan seuraavan laukauksen, olisi
kilpailu ilmeisesti menetetty -- otin pyssyn hänen kädestään.

Tuskin olin sen tehnyt, kun yksi hanhi ilmestyi yläpuolelleni aivan
yhtä korkealle kuin toiset ja rientäen "aivankuin musta piru olisi
sitä potkaissut", kuten Retief sanoi. Tällä kertaa jätin saman
välimatkan korvaamaan ammuttavan lisääntynyttä nopeutta ja painoin
liipaisinta.

Alas se tuli kuin kivi, pudoten vain jonkun matkaa taakseni pää
poikki ammuttuna.

"Baas, baas", kuiskasi Hans, "vieläkin liian kauas eteenpäin. Miksi
tähdätä silmään, kun on koko ruumis tähdättävänä?"

Taasen nyökkäsin päätäni ja päästin samalla helpoituksen huokauksen.
Kilpailu oli sittenkin vielä voitettavissa. Pian ilmestyi yläpuolelle
taaja parvi, jossa oli joukossa sorsia. Valitsin oikeanpuoleisessa
nurkassa olevan linnun, jotta ei kukaan voisi otaksua, että olin
"käristänyt koko lauman", kuten Englannissa sanotaan, jos joku
laukaisee koko lintuparvea kohti eikä vain yksityistä lintua. Alas
sekin tuli, suoraan läpi rinnan ammuttuna. Silloin huomasin jälleen
olevani hermojeni herra enkä enään tuntenut pelkoa.

Tehdäkseni jutun lyhyeksi mainitsen, että ammuin seuraavat kolme
lintua toisen toisensa perästä -- vaikka niistä kaksi oli äärettömän
vaikeasti ammuttavissa, toinen kun oli ainakin satakaksikymmentä
yardia yläpuolellani eikä toinenkaan suinkaan helposti osuttavissa
-- ja luulenpa tosiaankin, että olisin voinut vielä lisäksi tusinan
surmata erehtymättä, sillä minä ammuin nyt kuten en koskaan ennen
ollut ampunut.

"Sanohan, Allan poikaseni", kysyi Retief omituisesti viidennen ja
kuudennen laukauksen välillä, "miksi sinun hanhesi putoavat niin eri
tavalla kuin Hernanin?"

"Kysykää häneltä; älkää minulle siitä puhuko", vastasin ja
seuraavassa hetkessä pudotin alas viidennen, joka oli koko sarjan
hienoin laukaus.

Ihmetyksen ja hyväksymisen huuto kohosi koko katselijakunnalta, ja
minä näin Marien liehuttavan valkoista nenäliinaa.

"Kilpailu on päättynyt", sanoi erotuomari.

"Hetkinen vain, ennenkuin menette", vastasin. "Tahdon ampua johonkin
muuhun kilpailun ulkopuolella, nähdäkseni vain, voinko surmata kaksi
lintua yhdellä kuulalla, kuten mynheer Pereira."

Hän hyväksyi pyyntöni pään nyökäytyksellä, kohotti kätensä estääkseen
yleisöä poistumasta ja kehoitti Pereiraa, joka yritti keskeyttää,
pysymään hiljaa.

Kilpailun kuluessa olin huomannut kaksi englantilaisen muuttohaukan
kokoista haukkaa lentelemässä edestakaisin korkealla rotkon
yläpuolella, jossa niillä epäilemättä oli pesänsä, ilmeisesti aivan
ampumisesta häiriintymättä. Tai kenties ne olivat iskeneet silmänsä
pudonneisiin hanhiin. Otin pyssyni ja odotin hyvän aikaa, kunnes
viimein sopiva tilaisuus sattui. Näin naarashaukan suuntaavan
kulkunsa suoraan kumppaninsa kiertämän kehän poikki, heidän
välimatkansa ollessa kenties kymmenen yardia. Tähtäsin, arvostelin --
sekunnin ajan aivoni toimivat kuin jonkinlainen laskukone -- lintujen
erilaisia kaartoja ja niiden nopeutta, jotka oli otettava huomioon;
alinna oleva oli silloin yhdeksänkymmenen yardin korkeudessa. Sitten,
huulteni lausuessa jotain rukouksen tapaista, painoin liipasinta
jokaisen silmän tähytessä ylöspäin.

Alas putosi matalampana ollut haukka. Puolen sekunnin väliaika, ja
alas tuli ylempikin, pudoten kuolleena kumppaninsa päälle.

Nyt nekin buurit, jotka eivät kernaasti nähneet englantilaisen
jossain suhteessa olevan etevämmän, puhkesivat voimakkaisiin
suosionhuutoihin. Koskaan he eivät olleet tämän kaltaista laukausta
nähneet, enkä totta puhuen ollut minäkään.

"Mynheer Retief", sanoin, "annoin teidän huomata, että aikomukseni
oli ampua ne molemmat, eikö niin?"

"Niinpä teit. Allemachte, teitpä tosiaankin niin! Mutta sanohan,
Allan Quatermain, ovatko sinun silmäsi ja kätesi aivan inhimilliset?"

"Teidän on kysyttävä sitä isältäni", vastasin olkapäitäni kohauttaen
istuutuessani tuolilleni ja rypistäen kulmakarvojani.

Buurit tulivat rynnäten luokseni, -- Marie liidellen heidän
etunenässään kuin pääskynen, ja heidän uljas naisväkensä saapastaen
jäljessä, -- ja muodostivat kehän ympärillemme, kaikki puhuen
yht'aikaa. En kuunnellut heidän keskusteluaan, jonka yhteydessä
käytiin jonkinlaista silmäleikkiä Marien kanssa, kunnes kuulin
Pereiran sanovan kovalla äänellä:

"Niin, se oli mainiosti, erittäin mainiosti, mutta kaikesta
huolimatta, setä Retief, minä esitän vaatimukseni kilpailun johdosta,
koska ammuin kuusi hanhea viittä vastaan."

"Hans", sanoin, "tuo minun hanheni", ja ne tuotiin, jokaisessa
säännöllinen reikä läpi ruumiin, ja laskettiin maahan niiden viereen,
jotka Pereira oli ampunut. "Nyt", sanoin Retiefille, "tutkikaa näiden
lintujen haavoja ja sitten toisen linnun, jonka mynheer Pereira
surmasi silloin kun hän pudotti kaksi yhtaikaa. Luulen käyvän ilmi,
että hänen kuulansa on täytynyt pirstoutua."

Retief tuli ja tutki kaikkia lintuja kohottaen niitä yksitellen.
Sitten hän heitti maahan viimeisen kiroten ja huusi lujalla äänellä:

"Mynheer Pereira, miksi tuotatte meille häpeää näiden kahden
englantilaisen nähden? Te olette käyttänyt looper'eita tai muita
kuulia, jotka on leikattu neljään osaan ja liimattu tai sidottu
langalla yhteen. Katsokaa, katsokaa!" ja hän osoitti haavoja, joita
eräässäkin tapauksessa oli kokonaista kolme yhdessä linnussa.

"Miksi ei?" vastasi Pereira kylmästi. "Sopimus oli sellainen, että
käytettäisiin kuulia, mutta ei ollenkaan sanottu, etteivät ne saisi
olla leikattuja. Epäilemättä herra Allanin olivat samalla tavalla
käsiteltyjä."

"Ei", vastasin, "kun minä sanoin ampuvani kuulalla, tarkoitin
kokonaista kuulaa, en palasiksi leikattua ja jälleen yhteen
kiinnitettyä, joka pyssyn putkesta poistuttuaan hajaantuisi ammuksen
lailla. Mutta en halua keskustella asiasta. Mynheer Pieter Retief'in
asiana on lausua tuomionsa mielensä mukaan."

Nyt seurasi buurien kesken kiihkeä väittely, jonka kestäessä Marie
saattoi kuiskata minulle kuulumattomasti:

"Oi, olen iloinen, Allan, sillä miten tahansa he päättänevätkin, sinä
olet voittanut, ja se on hyvä enne."

"En huomaa, mitä tekemistä hanhilla on enteitten kanssa, rakkaani",
vastasin, -- "nimittäin jälkeen muinaisten roomalaisten ajan.
Pikemmin sanoisin enteitten olevan huonoja, sillä on syntymäisillään
meteli juuri parhaillaan."

Juuri silloin Retief kohotti kätensä, huutaen:

"Hiljaisuutta! Olen ratkaissut. Kilpailuehdoissa ei mainita, ettei
kuulia saisi leikata, ja senvuoksi Hernan Pereiran linnut on
otettava huomioon. Mutta näissä ehdoissa sanotaan, että sattumalta
surmattuja lintuja ei oteta huomioon ja sentähden yksi hanhi on
poistettava Pereiran kokonaismäärästä, joten molemmat ampujat jäävät
tasaväkisiksi. Siten kilpailu joko on ratkennut tai -- koska hanhet
ovat lakanneet tulemasta -- se on ratkaistava jonain muuna päivänä."

"No, jos siitä on kysymys", sanoi Pereira, joka tunsi yleisen
mielipiteen olevan suuresti itseään vastaan, "antaa englantilaisen
ottaa rahat. Uskallan väittää hänen niitä tarvitsevan, sillä
lähetyssaarnaajien pojat eivät ole rikkaita."

"Siitä ei ole kysymys", sanoin, "sillä, olenpa rikas tai köyhä, en
tuhannesta punnasta tahtoisi enään ampua kilpaa sellaisen kanssa,
joka käyttää moisia temppuja. Ottakaa rahanne, mynheer Pereira, ja
minä otan tammani. Erotuomari on sanonut, että kilpailu on ratkennut,
ja sillä on kaikki lopussa."

"Ei aivan", keskeytti Retief, "sillä minulla on sana sanottavana.
Allan ystäväni, sinä olet kauniisti kilvoitellut, ja uskon, ettei
kukaan koko Afrikassa osaa ampua sinun laillasi."

"Asia on niin", sanoivat ympärillä olevat buurit.

"Mynheer Pereira", jatkoi Retief, "vaikka te olettekin hyvä
pyssymies, kuten hyvin olen tiennyt, uskon, että te rehellisesti
pelaten olisitte joutunut häviölle, mutta näin ollen te olette
pelastanut sata puntaanne. Mynheer Pereira", hän lisäsi kovalla
äänellä, "te olette petturi, joka olette tuottanut häpeätä meille
buureille, ja minä puolestani en koskaan enään halua pudistaa
kättänne."

Kun nämä sanat oli lausuttu -- sillä Retief ei sovitellut sanojaan
silloin, kun hänessä heräsi halveksiminen, -- muuttuivat Pereiran
verevät kasvot valkoisiksi kuin liinavaate.

"Mein Gott, mynheer", hän sanoi, "mieleni tekee vastata teille
sellaisesta puheesta", ja hän tavoitteli kädellään vyössään olevaa
veistä.

"Mitä!" kiljasi Retief, "tahdotteko toista ampumakilpailua? No, jos
niin on, olen valmis sekä kokonaisilla että pirstotuilla kuulilla.
Kukaan ei saa sanoa, että Pieter Retief on pelännyt ketään miestä,
kaikkein vähimmin sellaista, joka ei häpeä yrittäessään varastaa
palkinnon kuten hyena varastaa luupalan jalopeuralta. Tulkaa pois
vain, Hernan Pereira, tulkaa!"

En varmasti voi sanoa, mitä tällä hetkellä olisi tapahtunut,
vaikka olenkin varma siitä, ettei Pereiralla ollut mitään halua
kaksintaisteluun peloittavan Retiefin kanssa, jonka rohkeus oli
muodostunut sananparreksi kautta maan samaten kuin hänen luonteensa
ehdoton oikeamielisyys. Joka tapauksessa, nähdessään asioitten olevan
hyvin synkällä kannalla, Henri Marais, joka oli kuunnellut tätä
kinastelua ilmeisellä huolestumisella, astui esiin ja sanoi:

"Mynheer Retief ja sisarenpoikani Hernan, te olette kumpikin
vieraitani, enkä minä salli riitelemistä tällaisesta hullutuksesta,
erittäinkin kun olen varma ettei Hernan koskaan aikonut petkuttaa,
vaan tehdä sen, minkä luuli luvalliseksi. Miksi hän, joka on
siirtokunnan parhaita pyssymiehiä, olisi niin tehnyt, olkoonpa että
tämä nuori Allan Quatermain onkin parempi? Etkö sinäkin sano samaa,
Retief ystävä, erittäinkin juuri nyt, kun on välttämätöntä meidän
kaikkien olla kuin veljet?" hän lisäsi puolustellen.

"En", jyrisi Retief, "en tahdo valehdella miellyttääkseni sinua tai
jotakuta muuta."

Nähdessään, että Retief ei ollenkaan antanut perään, Marais meni
sisarenpoikansa luo ja kuiskaili hänen kanssaan hetkisen. Mitä
hän sanoi, en tiedä. Tulos oli joka tapauksessa se, että Pereira,
suotuaan sekä Retiefille että minulle vihasta leimuavan katseen,
käänsi selkänsä ja meni hevosensa luo, nousi sen selkään ja ajoi pois
kahden jälessä ratsastavan hottentotin seuraamana.

Tämä oli viimeinen kerta pitkäksi ajaksi eteenpäin, jolloin näin
Hernan Pereiran, ja sydämestäni toivon, että se olisi ollut ainiaaksi
viimeinen kerta. Mutta niin ei tullut käymään.



VI Luku.

LÄHTÖ.


Buurit, jotka näennäisesti olivat tulleet rotkolle katsomaan
ampumakilpailua, vaikka todellisuudessa aivan eri tarkoituksessa,
alkoivat nyt hajaantua. Muutamat heistä ratsastivat suoraan pois, kun
taasen toiset menivät vaunujensa luo, jotka he jonkun matkan päähän
olivat irroittaneet valjaista, ja ajoivat eri tahoille kotiinsa. Olen
iloinen voidessani sanoa, että suuri joukko heidän parhaimmistaan
ennen lähtöään tuli onnittelemaan minua sekä Maraisfonteinin
puolustuksen että ampumiseni johdosta. Myöskin hyvin useat lausuivat
mielipiteensä Pereirasta erittäin suorasukaisella kielellä.

Oli päätetty, että isäni ja minä nukkuisimme tämän yön Marais'n
tilalla, palaten kotiin seuraavana aamuna. Mutta isäni, joka oli
koko tätä näytelmää seurannut hiljaa mutta tarkkaavasti, tuli
siihen johtopäätökseen, että kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin
olisimme tervetulleita sinne, ja että Pereiran seuraa oli vältettävä
juuri nyt, ja senvuoksi hän meni Marais'n luo ja sanoi hyvästit,
ilmoittaen, että me tahtoisimme lähettää hakemaan minun tammaani.

"Ei niin, ei niin", hän vastasi, "te olette minun vieraitani tämän
yön. Myöskin, olkaa pelotta, Hernan on poissa. Hän on matkustanut
jollekin liikeasialleen."

Kun isäni epäröi, Marais lisäsi: "Ystäväni, pyydän sinua tulemaan,
sillä minulla on muutamia tärkeitä sanoja sinulle sanottavana, joita
en voi sanoa tässä."

Silloin isäni myöntyi, ilokseni ja helpoituksekseni. Sillä, jollei
hän olisi myöntynyt, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut saada
vaihtaa Marien kanssa muutamia vieläkin tärkeämpiä sanoja? Koottuani
hanhet ja kaksi haukkaa, jotka lupasin kyniä Marielle, minut
autettiin rattaille, ja me ajoimme pois saapuen Maraisfonteiniin
juuri yön tullessa.

Sinä iltana, syönnin jälkeen, mynheer Marais pyysi isääni ja
minua tulemaan kanssaan arkihuoneeseen puhelemaan. Jollain
sivutarkoituksella - siltä ainakin minusta näytti -- hän myös
kehoitti tytärtään, joka oli pessyt astioita ja jonka puhuttelemiseen
en siihen mennessä ollut saanut tilaisuutta, tulemaan kanssamme ja
sulkemaan oven jälkeensä.

Kun me kaikki olimme istuutuneet ja me miehet olimme sytyttäneet
piippumme -- vaikka aavistus siitä, mitä oli seuraava, kokonaan vei
minulta tupakoimishalun -- Marais aloitti puheen englanniksi, jota
hän jossain määrin taisi. Tämä oli isäni hyvittämiseksi, joka piti
kunnia-asianaan olla ymmärtämättä hollantia, vaikka hän vastasikin
Marais'lle tällä kielellä, kun tämä vakuutti, ettei hän ymmärtänyt
englantia. Minulle hän puhui hollantia ja toisinaan ranskaa Marielle.
Se oli mitä kummallisinta ja monikielisintä keskustelua.

"Nuori Allan", hän sanoi, "ja sinä tyttäreni Marie, olen kuullut
kerrottavan teistä, että, vaikka en koskaan ole antanut teille lupaa
yövalvomiseen, te olette rakastelleet keskenänne."

"Se on totta, mynheer", sanoin. "Olen vain odottanut tilaisuutta
saadakseni kertoa teille, että vannoimme toisillemme uskollisuutta
kvaabien tätä taloa vastaan tekemän hyökkäyksen aikana."

"Allemachte! Allan, kummallinen aika valintaa varten", vastasi Marais
nykien partaansa. "Uskollisuus, joka on veressä vannottu, voi vereen
päättyä."

"Turhaa taikauskoa, johon en voi yhtyä", keskeytti isäni.

"Kenties niinkin", vastasin minä. "En tiedä. Jumala yksin sen tietää.
Minä tiedän vain, että vannoimme valamme, kun luulimme olevamme
kuoleman partaalla, ja että sen pidämme, kunnes kuolema sen lopettaa."

"Niin, isäni", lisäsi Marie, nojaten eteenpäin yli naarmuisen
keltapuisen pöydän, posket käsiä vasten ja tummat kauriinsilmät hänen
kasvoihinsa suunnattuina. "Niin, isäni, asia on niinkuin sinulle jo
olen kertonut."

"Ja minä sanon sinulle, Marie, mitä jo aikaisemmin olen sanonut,
ja sinulle myös, Allan, ettei tästä asiasta tule mitään", vastasi
Marais, iskien nyrkillään pöytään. "Minulla ei tietenkään ole mitään
sanomista sinua vastaan, Allan. Minä kunnioitan sinua, ja sinä olet
tehnyt minulle arvokkaan palveluksen, mutta siitä ei voi tulla
mitään."

"Miksi ei, mynheer?" kysyin.

"Kolmesta syystä, Allan, joista jokainen on ratkaiseva. Sinä olet
englantilainen, ja minä en halua tyttäreni menevän naimisiin
englantilaisen kanssa. Se on ensimmäinen syy. Sinä olet köyhä,
mikä ei ole mikään häpeä sinulle, mutta sittenkun olen joutunut
taloudellisesti perikatoon, ei tyttäreni voi mennä naimisiin köyhän
miehen kanssa. Siinä on toinen syy. Sinä asut täällä, ja tyttäreni
sekä minä aiomme jättää tämän paikkakunnan; siksi et voi naida häntä.
Tämä on kolmas syy", ja hän pysähtyi.

"Eikö ole vielä neljättä todellista syytä?" kysyin. "Nimittäin se,
että haluatte naittaa tyttärenne jollekulle toiselle."

"Kyllä, Allan. Koska minut siihen pakoitat, niin myönnän, että se
on neljäs syy. Olen luvannut tyttäreni hänen serkulleen Hernando
Pereiralle, joka on varakas ja parhaassa iässä oleva mies; ei mikään
poikanen, vaan sellainen, joka kykenee ylläpitämään vaimon."

"Ymmärrän", vastasin kylmästi, vaikka sydämessäni kokonainen helvetti
raivosi. "Mutta sanokaahan, mynheer, onko Marie itse lupautunut --
tai kenties saan vastauksen hänen omasta suustaan?"

"Kyllä, Allan", vastasi Marie levolliseen tapaansa, "minä olen
lupautunut -- sinulle enkä kenellekään muulle miehelle."

"Te kuulette, mynheer", sanoin Marais'lle.

Silloin hän puhkesi tavallisiin kiivauden purkauksiinsa. Hän raivosi,
syytti ja soimasi meitä kumpaistakin. Hän sanoi, ettei hän koskaan
sitä sallisi. Ennemmin hän näkisi tyttärensä haudassa. Hän sanoi,
että olin väärin käyttänyt hänen luottamustaan ja loukannut hänen
vieraanvaraisuuttaan, että hän ampuisi minut, jos lähestyisin hänen
tyttöään, että Marie oli alaikäinen ja lain mukaan hän saattoi
päättää hänen avioliitostaan, että Marien täytyi seurata häntä minne
tahansa, ja että minä varmaankaan en tekisi niin, ja paljon muuta sen
tapaista.

Kun hän viimein oli väsyttänyt itsensä ja iskenyt mielipiippunsa
pöytään, lausui Marie:

"Isäni, tiedäthän, että rakastan sinua syvästi, sillä äitini kuoleman
jälkeen me olemme olleet kaikki kaikessa toisillemme, eikö niin?"

"Varmasti, Marie, sinä olet minun elämäni ja enemmänkin kuin elämäni."

"Hyvä, isä. Niinollen tunnustan määräysvaltasi suhteeni, mitä hyvänsä
laki sanoneekin. Tunnustan, että sinulla on oikeus kieltää minun
avioliittoni Allanin kanssa, ja jos sinä minulta kiellät -- koska
joka tapauksessa olen alaikäinen -- en velvollisuudesta sinua kohtaan
mene hänen kanssaan naimisiin. Mutta" -- hän nousi ylös ja katsoi
häntä suoraan silmiin, ja voi! kuinka ylväältä hän tällä hetkellä
näytti yksinkertaisessa totisuudessaan ja nuorekkaassa suloudessaan!
-- "on yksi seikka, jota en hyväksy -- oikeutesi pakoittaa minut
menemään jonkun muun miehen kanssa naimisiin. Naisena, joka on oma
määrääjänsä, kiellän tämän oikeuden. Niin paljon kuin kärsinkin
siitä, että minun täytyy sinua, isä, jossakin asiassa vastustaa,
vakuutan kuitenkin, että mieluummin kuolisin, kuin suostuisin. Olen
lupautunut Allanin omaksi myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jollen
saa mennä Allanin kanssa naimisiin, menen hautaan naimattomana.
Jos sanani sinua loukkaavat, pyydän anteeksi, mutta samalla pyydän
muistamaan, että nämä sanani eivät tule muuttumaan."

Marais katseli tytärtään ja tytär katseli Marais'ta. Ensin ajattelin,
että hän aikoi kirota tytärtään, mutta jos niin olisikin ollut,
näytti jokin tämän katseessa muuttavan hänen mielensä, sillä hän
sanoi vain:

"Mahdoton, kuten muutkin sukupuolesi jäsenet! No, johtakoon kohtalo
niitä, jotka eivät muitten anna itseään ohjata, ja tämän asian minä
jätän kohtalon käsiin. Koska olet alaikäinen -- noin kaksi vuotta tai
enemmänkin -- et voi ilman suostumustani mennä naimisiin, ja juuri
olet luvannutkin, ettet sitä tule tekemään. Tällä hetkellä lähdemme
tästä paikasta etäisiin seutuihin. Ken tietää, mitä siellä tapahtuu?"

"Niin", sanoi isäni juhlallisella äänellä, puhuen ensimmäisen kerran,
"kukapa sen tietää Jumalaa lukuunottamatta, joka ohjaa kaikki asiat
ja joka järjestää nämäkin asiat mielensä mukaan, Henri Marais.
Kuulkaahan", hän jatkoi hetken kuluttua, sillä Marais ei vastannut
mitään, vaan istui ja tuijotti synkkänä pöytään "Te ette halua
poikani naivan tytärtänne useasta eri syystä, joista yksi on se,
että luulette häntä köyhäksi ja rikkaampi kosija on tarjoutunut sen
jälkeen kun onnen kääntyminen on tehnyt teistä köyhän. Toinen ja
tärkeämpi, todellinen syy on hänen englantilainen syntyperänsä, jota
te vihaatte niin suuresti, että -- vaikka hän Jumalan avulla pelasti
tyttärenne hengen -- te ette halua hänen jakavan elämää tyttärenne
kanssa. Eikö se ole totta?"

"Kyllä, se on tosi, mynheer Quatermain. Te englantilaiset olette
koiria ja pettureita", vastasi hän kiihtyneenä.

"Ja sitten te haluatte antaa tyttärenne sellaiselle, joka
on osoittaunut alhaiseksi ja epärehelliseksi, tälle hyvälle
englantilaisvihaajalle ja kuningasta vastaan vehkeilevälle Hernando
Pereiralle, jota te rakastatte, koska hän on yksin elossa vanhasta
suvustanne."

Muistellessaan iltapäivän tapahtumaa tämä iva sai Marais'n
vaikenemaan.

"No", jatkoi isäni, "vaikka tunnen Marien ja tiedän hänen olevan
suloisen ja jalosydämisen tytön, en minäkään toivo hänen menevän
Allanin kanssa avioliittoon. Tahtoisin nähdä poikani naivan
englantilaisen naisen, eikä joutuvan buurien ja heidän vehkeilyjensä
verkkoihin. Kuitenkin on ilmeistä, että nämä kaksi rakastavat
toisiaan koko sydämellään ja sielullaan, kuten epäilemättä on
heidän kohtalokseen määrätty. Jos niin on, on mielestäni heidän
eroittamisensa ja jonkun heistä pakoittaminen toiseen avioliittoon
rikos Jumalaa vastaan, jonka Hän varmaan pitää mielessään ja maksaa
teille takaisin. Aavistamattomia tapauksia voi sattua niissä
seuduissa, minne menette, Henri Marais. Ettekö tahdo sitten tyytyä
jättämään lapsenne hyvään turvaan?"

"En koskaan!" kiljaisi Marais. "Hän on seuraava minua uuteen kotiin,
joka ei ole teidän kirotun brittiläisen lippunne varjossa."

"Sitten minulla ei ole enempää sanottavaa. Tulkoon se teidän päänne
päälle nyt ja vastedes", vastasi isäni juhlallisesti.

Kykenemättä kauemmin itseäni hillitsemään huudahdin:

"Mutta minulla on, mynheer. Marien ja minun eroittaminen toisistamme
on synti, ja se tulee murtamaan hänen sydämensä. Mitä köyhyyteeni
tulee, on minulla jotain, enemmän kenties kuin luulette, ja tässä
rikkaassa maassa voivat kerätä omaisuuksia ne, jotka tekevät työtä,
kuten minä hänen tähtensä tekisin. Se mies, jolle tahtoisitte antaa
hänet, näytti oikean luonteensa tänään, sillä sellainen, joka voi
pelata niin alhaista peliä voittaakseen kilpapalkinnon, pelaa vielä
alhaisemmin voittaakseen tärkeämpiä etuja. Kaikesta huolimatta
laskelman täytyy pettää, koska Marie ei huoli hänestä."

"Minäpä sanon, että hänen täytyy", vastasi Marais. "Tahtokoon hän
tai olkoon tahtomatta, hän seuraa minua eikä jää tänne tullakseen
englantilaisen pojan vaimoksi."

"Seurata sinua minä kyllä tahdon, isä, ja jakaa kohtalosi viimeiseen
saakka. Mutta mennä avioliittoon Hernando Pereiran kanssa en tahdo",
sanoi Marie tyynesti.

"Kenties, mynheer", lisäsin, "on tuleva päiviä, jolloin vielä kerran
olette iloinen englantilaisen pojan avusta."

Nämä sanat tulivat lausutuiksi aivan umpimähkään, jonkinlaisesta
sydämen pakoituksesta, jonka Marais'n tylyyden ja solvausten
tuottamat pistokset aiheuttivat; ne olivat ikäänkuin eläimen huuto
sitä lyötäessä. Vähän tiesin silloin, kuinka toteen ne tulisivat
käymään, mutta toisinaan on niin, että totuus salaperäisesti
pulpahtaa esiin jonkinlaisesta sieluihimme kätketystä salaisen tiedon
lähteestä.

"Kun tarvitsen apuanne, pyydän sitä teiltä", raivosi Marais, joka,
tuntiessaan olevansa väärässä, koetti peittää sitä ylimielisyydellä.

"Pyydettäessä ja pyytämättä annan apuani, jos elän, tulevaisuudessa
yhtä hyvin kuin menneisyydessäkin, mynheer Marais. Jumala antakoon
teille anteeksi sen tuskan, jonka tuotatte Marielle ja minulle."

Nyt Marie alkoi hiljaa nyyhkyttää, ja, voimatta kestää tätä näkyä,
peitin silmäni kädelläni. Marais, jolla oli hyvä sydän, milloin hän
ei ollut ennakkoluulojensa tai intohimojensa vaikutuksen alaisena,
oli myöskin liikutettu, mutta koetti kätkeä tunteensa kovuuteen.
Hän sadatteli Marieta ja käski hänen mennä vuoteeseensa; ja tytär
totteli, yhä vuodattaen kyyneliä. Sitten isäni nousi ylös ja sanoi:

"Henri Marais, emme voi lähteä täältä tänä iltana, koska hevosemme
ovat laitumella emmekä helposti voi niitä löytää näin pimeässä, joten
meidän täytyy pyytää vieraanvaraisuuttanne aamunkoittoon asti."

"Minä en sitä pyydä", huudahdin. "Minä menen rattaille nukkumaan",
ja minä hoipertelin ulos huoneesta ja koko talosta, jättäen molemmat
miehet toistensa kanssa.

Mitä heidän keskensä sen jälkeen tapahtui, en oikein tiedä. Kuulin,
kuinka isäni -- joka myöskin saattoi kiivastua ja joka henkisesti
sekä älyllisesti oli vahvempi -- lausui mielipiteensä hänen
jumalattomuudestaan ja mielettömyydestään kielellä, jota toinen ei
hevin unohtanut. Luulen hänen pakoittaneen hänet myös tunnustamaan
menettelynsä näyttävän julmalta, ja pyytämään sitä anteeksi,
kuitenkin huomauttaen vannoneensa Jumalalle, ettei hänen tyttärensä
milloinkaan menisi naimisiin englantilaisen kanssa. Myöskin hän
vakuutti juhlallisesti luvanneensa Marien Pereiralle, sisarensa
pojalle, jota hän rakasti, eikä hän voinut rikkoa sanaansa.

"Ei", vastasi isäni, "koska te vihan sokaisemana, mikä käy ennen
perikatoa, ennemmin rikotte Marien sydämen ja kenties joudutte
vastuuseen hänen verestään."

Sitten hän jätti hänet.

       *       *       *       *       *

Pimeys oli läpitunkematon. Etsin sen kautta tieni rattaille, jotka
olivat talosta jonkun matkan päässä kedolla, minne ne oli valjaista
irroitettu. Sydämestäni toivoin samalla, että kafferit valitsisivat
tämän mustan yön toista hyökkäystään varten ja tekisivät lopun
minusta.

Kun saavuin rattaiden luo ja sytytin lyhdyn, joka aina oli mukana,
hämmästyin havaitessani, että ne häthätää oli laitettu kuntoon
makuuta varten. Istuimet oli raivattu pois, takaverhot kiinnitetty ja
niin edelleen. Myöskin aisaa oli tuettu siten, että ajoneuvot olivat
vaakasuorassa, jotta niissä saattoi nukkua. Kun minä epätietoisena
ihmettelin, kuka sen oli mahtanut tehdä, kiipesi Hans astuimelle,
kantaen kahta taljapeitettä, jotka hän oli lainannut tai varastanut,
ja kysyi, oliko minun mukava olla.

"Kyllä", vastasin. "Mutta kuinka sinä ajattelit tulla nukkumaan
rattaille?"

"Baas", hän vastasi, "en ajatellutkaan tulla. Valmistin sen teille.
Kuinka tiesin, että te tulisitte? Erittäin yksinkertaista. Istuin
parvekkeella ja kuuntelin, mitä huoneessa puhuttiin. Ikkunaa ei,
baas, sen jälkeen ole korjattu, kun kvaabit sen rikkoivat. Herran
nimessä, millaista puhetta se oli! En ole koskaan tiennyt, että
valkoihoisella olisi niin paljon sanottavaa yksinkertaisesta asiasta.
Te tahdotte naida baas Marais'n tyttären. Baas tahtoo hänet naittaa
toiselle miehelle, jolla on enemmän karjaa maksaa hänestä. No,
meidän kesken se olisi pian päätetty, sillä isä olisi ottanut kepin
ja paksummalla päällä hutkien ajanut sinut ulos majasta. Sitten
hän olisi kepittänyt tyttöä ohuemmalla päällä, kunnes hän olisi
luvannut ottaa toisen miehen, ja kaikki olisi järjestynyt koreasti.
Mutta te valkoiset, te puhutte ja puhutte, eikä mitään päätöstä
tule. Te yhä ajattelette naida tyttären ja tytär yhä ajattelee olla
huolimatta miehestä, jolla on paljon lehmiä. Sitäpaitsi isä ei ole
voittanut todellisuudessa mitään muuta kuin sairaan sydämen ja paljon
onnettomuutta, joka on tulossa."

"Miksi paljon onnettomuutta on tulossa, Hans?" kysyin innokkaasti,
sillä hänen yksinkertainen tapauksen arviointinsa kiinnitti mieltäni
epämääräisellä tavalla.

"Oh, baas Allan, kahdesta syystä. Ensiksikin, kunnianarvoisa isänne,
joka minusta teki kristityn, sanoi hänelle niin, ja niin hyvä
saarnamies kuin hän on kumpu, jota pitkin Jumalan kirous juoksee
taivaasta niinkuin salama alas puuta pitkin, ja kaikki me hyvin
tiedämme, miten käy sen, joka on puun alla, kun salama siihen iskee.
Se on ensimmäinen syyni kristittynä. Toinen syy, jonka mustaihoisena
miehenä lausun ja josta ei voi syntyä erehdystä, sillä se on aina
pitänyt paikkansa niin kauan kuin musta mies on ollut olemassa, tämä
toinen syy on se, että tyttö on veren kautta omanne. Te pelastitte
hänen henkensä verellänne", -- ja hän osoitti jalkaani -- "ja siten
ostitte hänet ainiaaksi, sillä veri on enemmän arvoinen kuin karja.
Sentähden se, joka tahtoo eroittaa hänet teistä, kokoaa verta
hänen ja sen toisen miehen päälle, joka hänet koettaa varastaa,
ja itselleen -- en tiedä, mitä." Ja hän heilutteli kellertäviä
käsivarsiaan, tuijottaen minuun pienillä mustilla silmillään erittäin
tuikeasti.

"Joutavia!" sanoin. "Miksi sellaisia pahoja sanoja lausut?"

"Koska ne ovat tosia, baas Allan. Te nauratte Totty raukalle, mutta
minä kuulin sen isältäni, ja hän taasen vuorostaan isältään suvusta
sukuun, -- ja saattepahan nähdä. Saattepa nähdä niinkuin minä olen
nähnyt tätä ennen, ja niinkuin tulee näkemään mynheer Marais, joka
-- jollei suuri Jumala olisi tehnyt häntä hulluksi, sillä hullu hän
meidän käsityksemme mukaan on -- olisi voinut elää kotonaan vanhaksi
asti, kunnon vävypoika olisi kantanut hänet hautaan hänen omaan
peitteeseensä käärittynä."

Nyt olin mielestäni saanut tarpeekseni tästä kolkosta keskustelusta.
Tietysti on helppoa nauraa alkuasukkaille ja heidän taikauskolleen,
mutta pitkän elämänkokemuksen perusteella minun täytyy myöntää, että
he eivät aina ole väärässä. Alkuasukkaalla on jonkinlainen kuudes
aisti, jonka sivistynyt ihminen on kadottanut, -- niin ainakin
minusta näyttää.

"Peitteistä puhuttaessa", sanoin vaihtaakseni puheenaihetta, "keneltä
olet saanut nämä taljat?"

"Keneltäkö? No tietysti missie'lta, baas. Kun kuulin teidän aikovan
nukkua vaunuissa, menin hänen luoksensa ja lainasin ne teidän
peitteeksenne. Sitä paitsi, olin sen aivan unohtanut, hän antoi
minulle kirjeen teille", ja hän koetteli ensin likaista mekkoaan,
sitten kainaloaan ja lopuksi kiharaista tukkaansa, josta viimeksi
mainitusta kätköpaikasta hän veti esiin pienen paperipalasen, joka
oli kierretty kuulan muotoiseksi. Levitin sen auki ja luin seuraavat
sanat, jotka oli lyijykynällä kirjoitettu ranskaksi:

"Olen persikkapuutarhassa puolta tuntia ennen auringonnousua. Ole
siellä, jos tahdot jättää minulle jäähyväiset. -- M."

"Tuleeko siihen mitään vastausta, baas?" kysyi Hans, kun olin
työntänyt paperilapun taskuuni. "Siinä tapauksessa voin sen ottaa
mukaani tulematta keksityksi." Sitten eräs ajatus välähti hänen
mielessään, ja hän lisäsi: "Miksi ette itse ota sitä mukaanne?
Missien ikkuna on helposti avattavissa, ja olen sitäpaitsi varma,
että hän mielellään näkisi teidät."

"Ole hiljaa", sanoin. "Aijon mennä nukkumaan. Herätä minut tuntia
ennen kukon laulua ja katso, että hevoset pääsevät ulos aitauksesta,
ettet voi niitä helposti löytää, jos arvoisan pastorin tekisi mieli
lähteä liikkeelle kovin aikaisin. Mutta älä anna niiden vaeltaa
kauas, sillä täällä me emme ole tervetulleita vieraita."

"Ymmärrän, baas. Sivumennen sanoen, baas, mynheer Pereira, joka aikoi
teitä pettää noiden hanhien suhteen, nukkuu eräässä tyhjässä talossa
noin parin penikulman päässä täältä. Herätessään ylös aamulla hän juo
kahvia, ja hänen palvelijansa, joka sen valmistaa, on hyvä ystäväni.
No, mitä arvelisitte, jos sekoittaisin hiukan jotain siihen? Ei
sellaista, joka surmaa hänet, sillä se on raamatun käskyjä vastaan,
vaan sellaista, joka tekisi hänet hulluksi, sillä siitä ei raamattu
sano mitään. Minulla on sitä varten erittäin hyvää lääkettä, jota te
valkoiset ette tunne, ja joka parantaa kahvin makua; se saattaisi
säästää paljon huolia. Katsokaahan, jos hän tulee tanssien paikalle
ilman mitään vaatteita, kuten tavallinen kafferi, ei mynheer Marais
- vaikka hänkin todellisuudessa on hullu -- varmaankaan toivo häntä
vävykseen."

"Mene pirun tykö, jollet jo siellä ole", minä vastasin ja käänsin
kylkeä ikäänkuin nukkuakseni. -- -- --

Ei ollut mitenkään tarpeellista neuvoa tuota uskollista olentoa,
viekasta mutta moraalitonta Hansia, herättämään minut aikaisin, kuten
runossa kerrotaan neitosen kehoittaneen äitiään, sillä en luule
ummistaneeni silmääni tänä yönä. Säästän mietelmäni, sillä on helppo
kuvitella, mitä liikkui vakavaluontoisen pojan mielessä, kun häneltä
aiottiin ryöstää hänen ensimmäinen rakkautensa.

Paljon ennen aamun koittoa seisoin persikkatarhassa -- samassa
tarhassa, missä ensimmäisen kerran olimme kohdanneet toisemme --
ja odottelin. Vihdoin Marie tuli hiipien puunrunkojen välitse
kuin harmaa kummitus, sillä hän oli kietoutunut jonkinlaiseen
vaaleanväriseen viittaan. Oi, vielä kerran saimme olla kahden
kesken toistemme kanssa. Kahden siinä täydellisessä yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa, mikä vallitsee Afrikassa ennen päivän koittoa,
jolloin kaikki elävät olennot, jotka rakastavat yötä, ovat
vetäytyneet leireihinsä ja turvapaikkoihinsa, ja ne, jotka rakastavat
päivää, vielä nukkuvat parhainta untaan.

Hän levitti käsivartensa ja puristi minut rintaansa vasten lausumatta
sanaakaan. Hetkistä myöhemmin hän melkein kuiskaten lausui:

"Allan, minä en voi viipyä täällä kauemmin, sillä jos isäni tapaisi
meidät yhdessä, hän varmaankin ampuisi sinut kiivaudessaan."

Nyt kuten aina ennenkin hän ajatteli minua, ei itseään.

"Entä sinä, rakkaani?" kysyin.

"Oi", hän vastasi, "ei tee mitään. Jollei se olisi syntiä, toivoisin
hänen ampuvan minut, sillä sitten olisin päässyt kaikesta tästä
tuskasta. Sanoinhan sinulle, Allan, silloin kun kafferit ahdistivat
meitä, että olisi parempi kuolla. Ja katsohan, sydämeni puhui
totuuden."

"Eikö sitten ole mitään toivoa?" kysyin huoahtaen. "Tahtooko hän
todellakin eroittaa meidät ja viedä sinut mukanaan erämaahan?"

"Aivan varmasti; mikään ei voi muuttaa hänen mieltään. Kuitenkin,
Allan, on olemassa toivoa. Kahden vuoden kuluttua, jos elän, olen
täysi-ikäinen ja voin mennä naimisiin kenen kanssa haluan. Vannon
sinulle, etten ota ketään muuta kuin sinut, en sittenkään, vaikka
kuolisit huomenna."

"Siunaan sinua näistä sanoistasi", sanoin.

"Miksi?" kysyi hän yksinkertaisesti. "Miten voisin toisin puhua?
Tahtoisitko minun tekevän väkivaltaa omalle sydämelleni ja vaeltavan
elämäni läpi uskottomana ja häpeissäni?"

"Minä puolestani vannon myöskin", lausuin.

"Ei, älä vanno mitään. Niin kauan kuin elän, tiedän sinun rakastavan
minua, ja jos minut temmattaisiin pois, on toivomukseni, että nait
jonkun toisen kunnon naisen, sillä ei ole hyvin eikä oikein, että
mies elää yksin. Meidän tyttöjen laita on toisin. Kuulehan, Allan,
kukot ovat alkaneet kiekua ja pian on valoisa. Sinun täytyy jäädä
tänne isäsi kanssa. Jos mahdollista kirjoitan sinulle aika ajoittain,
kertoen, missä olemme ja kuinka voimme. Mutta jollen kirjoita, niin
tiedät sen johtuvan siitä, etten voi tai etten saata löytää ketään
lähettiä tai että kirjeet ovat joutuneet harhateille, sillä me
menemme autioihin seutuihin, raakalaisten keskuuteen."

"Minne päin menette?" kysyin

"Luullakseni suurta Delagoa Bay nimistä lahtea kohti, missä
portugalilaiset hallitsevat. Serkkuni Hernan, joka meitä saattaa" --
tässä kohdassa hän värisi jonkunverran käsivarsillani -- "on puoliksi
portugalilainen. Hän kertoo buureille, että hänellä on siellä
sukulaisia, jotka kirjeissään ovat usein luvanneet antaa meille
hyvää maata asuttavaksi siellä, missä eivät meitä voisi seurata
englantilaiset, joita hän ja isäni niin suuresti vihaavat."

"Olen kuullut, että se on kaikki aukeata ketoa ja että välillä oleva
alue on täynnä villejä kaffereja", sanoin nyyhkyttäen.

"Kenties. En tiedä, enkä liioin välitä. Sitäpaitsi tämä suunnitelma
on isäni päässä, vaikka tietysti olosuhteet voivat sitä muuttaa.
Koetan antaa sinulle tiedon, Allan, tai jollen sitä voi tehdä,
kenties kykenet itse ottamaan selvän. Sitten, jos me molemmat elämme
ja sinä vielä pidät minusta, joka olen aina pitävä sinusta, kun minä
olen täysi-ikäinen, sinä yhdistät meidät ja, sanokoot tai tehkööt
mitä tahansa, minä menen naimisiin sinun kanssasi eikä kenenkään muun
miehen. Ja jos kuolen, kuten hyvin saattaa tapahtua, niin silloinkin
sieluni sinua vartioi ja odottaa sinua yhtyäkseen sinuun Jumalan
siipien suojassa. Katso, valkenee jo. Minun täytyy mennä. Hyvästi,
rakkaani, ensimmäinen ja ainoa rakastettuni, hyvästi siksi kunnes
elämässä tai kuolemassa toisemme jälleen kohtaamme, kuten varmasti
kohtaamme."

Vielä kerran syleilimme ja suutelimme toisiamme, kuiskaten
katkonaisia sanoja, ja sitten hän riistäytyi syleilystäni ja oli
kadonnut. Mutta, oi, kun kuulin hänen jalkansa kahinan kasteen
peittämässä ruohikossa, oli sydämeni paeta rinnastani. Olen kärsinyt
paljon eläissäni, mutta en luule koskaan tunteneeni katkerampaa
tuskaa kuin tällä hetkellä erotessani Mariesta. Sillä mikä ilo
oikeastaan vetää vertoja puhtaan ensi lemmen tuottamalle ilolle, ja
mikä katkeruus on niin katkeraa kuin sen menettäminen?

Puoli tuntia myöhemmin Maraisfonteinin kukkivat puut olivat
takanamme, ja edessämme levisi auringonpaahteinen keto, mustana kuin
elämäni sillä hetkellä.



VII Luku.

ALLANIN KUTSUMUS.


Kahta viikkoa myöhemmin Marais, Pereira ja heidän seuralaisensa,
-- pieni, kaikkiaan noin kaksikymmentä miestä sekä kolmekymmentä
naista ja lasta käsittävä joukkue, johon lisäksi tuli viisikymmentä
sekarotuista ja hottentotteja jälkiratsastajina -- vaelsi
vankkureissaan, kotinsa jättäen, erämaata kohti. Minä ratsastin
tasahuippuisen kukkulan harjanteelle ja seurasin katseillani
pitkää vaunujonoa, joista yhdessä oli Marie, sen hiljaa liikkuessa
pohjoiseen päin poikki kedon, joka oli noin mailin verran tai
enemmänkin alapuolellani.

Suruissani tunsin kiusausta karahuttaa heidän jälkeensä ja etsiä
tilaisuutta viimeiseen keskusteluun hänen ja hänen isänsä kanssa.
Mutta ylpeyteni kielsi. Olihan Henri Marais antanut tietää, että jos
lähestyisin hänen tytärtään, hän ajaisi minut takaisin sjambock'eilla
eli nahkaruoskilla. Kenties hän oli saanut vihiä viimeisestä
hyvästijätöstämme persikkatarhassa. En tiedä. Mutta tiedän, että
jos joku olisi kohottanut sjambock'in minua kohti, olisin vastannut
kuulalla. Siinä tapauksessa välillemme olisi tullut verta, jonka
ylitse on pahempi astua kuin kokonaisten vihan ja kateuden virtojen.
Tähystelin siinä vaunuja, kunnes ne olivat kadonneet, ja ratsastin
sitten kotia rosoista rinnettä pitkin, toivoen, että hevonen
kompastuisi ja taittaisin niskani.

Kun saavuin asemalle, olin kuitenkin iloinen, ettei niin ollut
käynyt, tavatessani isäni kuistilla istumassa lukien kirjettä, jonka
eräs ratsastava hottentotti oli tuonut.

Se oli Henri Marais'lta, ja kuului seuraavasti:

    "Arvoisa herra ja ystäväni Quatermain. -- Lähetän täten
    jäähyväiseni teille, sillä vaikka olettekin englantilainen ja
    vaikka meillä toisinaan onkin ollut riitaa, kunnioitan teitä
    sydämessäni. Nyt kun olemme lähdössä, painavat varoittavat
    sananne minua kuin lyijy, enkä tiedä, miksi. Mutta mikä on tehty,
    ei tule tekemättömäksi, ja minä luotan, että kaikki käy oikein.
    Jollei, tapahtuu se siitä syystä, että Herra Jumala tahtoo
    toisin."

Tässä isäni katsahti ylös ja sanoi: "Kun miehet kärsivät omasta
intohimostaan ja hulluudestaan, he aina asettavat edesvastuun
Kaitselmuksen niskoille."

Sitten hän jatkoi kirjeen tavailemista:

    "Pelkään, että poikanne Allan, joka on kunnon miehenalku, kuten
    hyvin tunnen, ja rehellinen, ajattelee minun kohdelleen häntä
    kovasti ja kiittämättömästi. Mutta minä olen vain tehnyt sen,
    mikä minun on tehtävä. Totta kyllä, että Marie, joka äitinsä
    tapaan on hyvin kova ja itsepäinen mieleltään, vannoo, ettei
    hän tahdo kenenkään muun kanssa mennä naimisiin. Mutta pian
    luonto saa hänet unohtamaan tämän kaiken, erittäinkin kun
    sellainen oivallinen mies odottaa hänen kättään. Pyytäkää siis
    Allania myöskin unohtamaan kaikki hänen suhteensa ja kyllin
    vanhaksi tultuaan valitsemaan jonkun englantilaisen tytön. Olen
    juhlallisesti vannonut Jumalalle, että hän ei koskaan minun
    suostumuksellani saa tytärtäni vaimokseen."

    "Ystäväni, kirjoitan teille kysyäkseni erästä asiaa, koska
    luotan teihin enemmän kuin näihin kehnoihin asiamiehiin. Puoli
    hintaa -- vähäinen summa tosin -- on minulla vielä saatavana
    farmistani Jacobus van der Merveltä, joka jää paikalle ja ottaa
    haltuunsa kaikki meidän maamme. Se tekee sata Englannin puntaa,
    langeten maksettavaksi vuoden kuluttua tästä päivästä, ja minä
    lähetän teille valtakirjan mainitun summan vastaanottamista ja
    kuittaamista varten. Myöskin minulla on saatavaa Brittiläiseltä
    hallitukseltanne laskun mukaan 253 puntaa vapautetuista orjista,
    joiden arvo oli ainakin 1,000 puntaa. Tämä paperi myöskin
    valtuuttaa teidät nostamaan. Mitä tulee korvausvaatimuksiin,
    jotka sanotulle kirotulle Hallitukselle olen tehnyt sen häviön
    johdosta, jonka kafferit minulle tuottivat, ei se tahdo hyväksyä
    niitä, sanoen ranskalaisen Leblanc'in, joka kuului talouteeni,
    aiheuttaneen hyökkäyksen."

"Ja hyvällä syyllä kylläkin", huomautti isäni.

    'Kun olette saanut nämä rahat, jos koskaan saatte, pyydän teitä
    valitsemaan jonkun turvallisen tilaisuuden lähettääksenne
    ne minulle, missä tahansa olenkin, minkä epäilemättä
    lähitulevaisuudessa saatte tietää, vaikka tällä hetkellä toivon
    tulevani rikkaaksi jälleen enkä tarvitsevani rahaa. Jääkää
    hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne, kuten toivon hänen olevan
    minun ja Marien sekä kaikkien muiden trek-buurien kanssa.
    Kirjeentuoja ennättää vastauksinenne luoksemme ensimmäisellä
    levähdyspaikallamme.

                                              Henri Marais.'

"No", sanoi isäni huokaisten, "luulen, että minun täytyy ottaa
vastaan hänen luottamustehtävänsä, vaikka en tosiaankaan ymmärrä,
miksi hän on valinnut 'kirotun englantilaisen', jonka kanssa hän
on ankarasti riidellyt, keräämään saataviaan eikä jotakuta omista
rakkaista buureistaan. Menen kirjoittamaan hänelle. Allan, katso,
että lähetti ja hänen hevosensa saavat jotain syötävää."

Nyökkäsin myöntymykseksi ja menin miehen luo, joka oli yksi niitä,
jotka kanssani puolustivat Maraisfonteinia, kunnon veikko, milloin
vain ei päässyt lähelle väkijuomia.

"Mynheer Allan", hän sanoi, katsahtaen ympärilleen nähdäkseen, ettei
kukaan meitä kuunnellut, "minulla on pieni kirje myöskin teille", ja
hän veti laukustaan esiin paperilipun, joka oli ilman osoitetta.

Levitin sen auki kiihkeästi. Sen sisäpuolelle oli kirjoitettu
ranskaksi, jotta kukaan buuri ei ymmärtäisi, jos kirje joutuisi hänen
käsiinsä:

"Ole reipas ja uskollinen, ja muista minua niinkuin minä sinua. Oi,
sydämeni rakastettu, jääös hyvästi, hyvästi!"

Tämä sanoma oli ilman allekirjoitusta. Mutta mitä allekirjoitusta
siinä olisi tarvittukaan?

Kirjoitin vastauksen, jonka sisällön saattaa kuvitella, vaikka en
sanoja ehdottoman tarkasti muista näin lähemmäs puolen vuosisadan
kuluttua. Kummallista kyllä saatan näin pitkän ajan perästä paremmin
muistaa sellaista mitä sanoin kuin sellaista, mitä kirjoitin, --
kenties siitä syystä, että se, mikä oli kerran kirjoitettu, jätti
ajatukseni rauhaan eikä vaivannut sitä enempää. Oikeaan aikaan sitten
hottentotti lähti vieden mukanaan isäni kirjeen ja omani, ja tämä oli
viimeinen suoranainen liikeyhteys, mikä meillä oli Henri tai Marie
Marais'n kanssa enemmän kuin vuoden aikana.

Luulen näiden pitkien kuukausien olleen onnettomimmat mitä koskaan
olen viettänyt. Se aika elämästä, joka minulla parhaillaan oli
kulumassa, on aina ratkaiseva. Tämä siirtymisaika nuorukaisiästä
täyteen ja edesvastuulliseen miehuuteen, mikä Afrikassa yleensä
tapahtuu aikaisemmin kuin täällä Englannissa, missä nuoret miehet
minusta näyttävät usein pysyvän poikina kahdenkymmenenviiden
ikäisiksi. Olosuhteet, joista olen kertonut, tekivät tämän aikaisin
kehittymisen erittäinkin minun suhteeni mahdolliseksi, sillä minä,
jonka olisi pitänyt olla vain iloinen poika, olin surujen ja huolien
painama sekä kypsyyden tunteiden kahlehtima.

En voinut saada Marieta mielestäni. Hänen kuvansa seurasi minua
päivin ja öin, erittäinkin öin, jonka tähden nukuin huonosti. Tulin
ärtyisäksi, liikatunteelliseksi ja helposti suuttuvaksi. Minä aloin
yskiä ja ajatella kuten muutkin, että olin menossa perikatoani kohti.
Muistan Hansin kerran kysyneenkin minulta, enkö tahtoisi tulla
näyttämään oikeata paikkaa, mihin haluaisin tulla haudatuksi, että
saisin olla varma, ettei erehdystä tapahtuisi, kun en enään itse
voisi puolestani puhua. Tällaisessa tapauksessa potkaisin Hansia,
joka on yksi niitä harvoja alkuasukkaita, joihin olen koskenut.
Tosiasia oli se, ettei minulla ollut vähintäkään tarkoitusta tulla
haudatuksi. Minä halusin elää ja naida Marien enkä kuolla ja joutua
Hansin kuopattavaksi. En kuitenkaan nähnyt mitään mahdollisuutta
päästä Marien kanssa naimisiin tai edes nähdä häntä jälleen, ja
sentähden tunsin itseni alakuloiseksi.

Tietysti meille aika ajoittain saapui tietoja trek-buureista,
mutta ne olivat erittäin sekavia. Heitä oli niin monia ryhmiä.
Heidän seikkailujaan oli niin vaikea seurata ja, tahtoisin lisätä,
usein niin peloittavaa. Vain harvat heistä osasivat kirjoittaa.
Luotettavat tiedot olivat kovin niukkoja, välimatkat kovin pitkiä.
Joka tapauksessa emme kuulleet mitään Marais'n joukkueesta paitsi
huhua, että he olivat tulleet Rustenberg nimiseen seutuun nykyisessä
Transvaalissa, ja sieltä Delagoalahtea kohti tuntemattomalle
lakeudelle, minne he olivat häipyneet. Marielta itseltään ei saapunut
mitään kirjettä, mikä osoitti minulle kyllin selvästi, ettei hän
ollut saanut tilaisuutta sen lähettämiseen.

Huomatessaan masentuneen tilani isäni ehdotti parannuskeinona, että
menisin Kapkaupungin jumaluusopilliseen korkeakouluun valmistuakseni
papiksivihkimistä varten. Mutta kirkko elämänurana ei minua
miellyttänyt, kenties siitä syystä, etten tuntenut voivani koskaan
olla tarpeeksi hyvä, kenties myöskin siitä syystä, että tiesin
minulle pappismiehenä olevan mahdotonta saada tilaisuutta matkustaa
pohjoiseen, kun kutsumukseni saapuisi, sillä aina uskoin, että tämä
kutsumus saapuisi.

Isäni, joka toivoi minun kuulevan toisenlaista kutsumusta, joutui
kanssani riitaan tästä asiasta. Hän halusi vakavasti, että
seuraisin tätä elämänuraa, jota hän kaunisteli, eikä tietystikään
nähnyt muuta avoinna minulle enempää kuin minä itsekään. Tietysti
hän oli tavallaan oikeassa huomatessaan, että loppujen lopuksi
en löytäisi mitään, jollei suurta kilpametsästystä ja kafferien
kanssa taistelemista voi nimittää elämänuraksi. En tiedä varmasti.
Kuitenkin, niin vähäpätöinen juttu kuin se lieneekin, sanon nyt, kun
olen menossa kohti elämäni loppua, että olen iloinen, etten seurannut
mitään muuta. Se on sopinut minulle. Se oli se vähäpätöinen aukko
maailman hommissa, jota täyttämään minut oli määrätty, jonka ainoat
lahjat olivat mainio taito ylöspäin ampumisessa ja tavallisempi taito
tehdä huomioita, johon sekaantui hiukan harjaantumatonta filosofiaa.

Niin kumminkin kävivät todistelumme kirkosta keskusteltaessa, --
sillä, kuten kuvitella saattaa, niiden aikana minä paljastin jonkun
verran vääräoppineisuutta, erittäinkin mitä tulee menettelytapoihimme
kafferien kristinuskoon käännyttämisessä, -- että olin erittäin
kiitollinen, kun tapahtui käänne, joka saattoi minut pois kotoa.
Kertomus Maraisfonteinin puolustamisestani oli levinnyt kauaksi,
ja samoin ampumataidostani, erittäinkin Hanhirotkossa, vielä
kauemmaksi. Lopputulos oli se, että ne, joilla oli valta, komensivat
minut palvelemaan yhdessä niistä yhtämittaisista rajasodista, joka
oli kaffereja vastaan käynnissä, ja heti antoivat minulle tehtävän
jonkinlaisena rajajoukko-luutnanttina.

Nyt tietysti tämän omituisen sodan tapahtumilla ei ole mitään
tekemistä kertomani tarinan kanssa, niin että en edes yritä
kosketellakaan niitä. Palvelin siinä vuoden ajan, kohdaten paljon
seikkailuja, pari kolme menestystä ja useita pettymyksiä. Kerran
haavoituin lievästi, kahdesti nipin näpin pelastin henkeni. Kerran
minua moitittiin ajattelemattomasta uhkarohkeudesta ja muutamien
miesten menettämisestä. Kaksi kertaa minua ylistettiin niin
sanotuista urotöistä, sellaisista kuin haavoittuneen toverin tuominen
turvaan kuumassa kivääritulessa tai assegaitten lennellessä, ja
tunkeutuminen yön aikaan melkein yksin päällikön varustukseen hänet
ampumaan.

Vihdoin tämä sota päättyi tuloksettomaan rauhaan ja minun
joukkoni hajoitettiin. Minä palasin kotiin, en enään poikasena,
vaan miehenä, jolla oli mitä monipuolisin kokemus ja melkein
ainoanlaatuinen kafferien, heidän kielensä, historiansa ja
ajatus- sekä toimintatapojensa tuntemus. Myöskin olin tullut tuntemaan
suuren joukon englantilaisia upseereja, ja heiltä sain tietää
paljon sellaista, jonka oppimiseen en ennemmin ollut saanut mitään
tilaisuutta, erittäinkin toivoakseni englantilaisten herrasmiesten
aatteet ja esikuvat.

En ollut Lähetysasemalla ollut kolmea viikkoa enempää, -- pitkä
aika kylläkin minulle, joka aloin ikävystyä työttömyyteen ja
toimettomuuteen -- kun se kutsumus, jota olin odottanut, vihdoin tuli.

Eräänä päivänä eräs smous -- siten nimitetään alhaisrotuista
valkoista miestä, usein juutalaista, joka matkustaa ympäri, tehden
kauppaa yksinkertaisten buurien ja kafferien kanssa sekä pettäen
heitä, jos voi -- tuli käymään asemalla rattaat täynnä tavaroita.
Olin aikeissa lähettää hänet pois, koska en tuntenut mitään
mielenkiintoa moiseen säätyyn, kun hän kysyi minulta, oliko nimeni
Allan Quatermain. Sanoin "kyllä", jonka jälkeen hän vastasi, että
hänellä oli kirje minulle, ja veti esiin purjekankaaseen kiedotun
paketin. Kysyin, mistä hän sen oli saanut, ja hän vastasi saaneensa
sen eräältä mieheltä, jonka hän oli tavannut Port Elisabethissa,
eräältä itärannikon kauppiaalta, joka kuultuaan hänen tulevan
Cradockin piiriin uskoi hänelle kirjeen. Mies kertoi hänelle sen
olevan tärkeän, ja että minä palkitsisin hänet hyvin, jos se
jätettäisiin vahingoittumattomana.

Kun juutalainen puhui (luulen hänen olleen juutalaisen), avasin
purjevaatteen. Sen sisällä oli palanen liinakangasta, joka oli
öljytty vedenpitäväksi, ja johon oli jollain punaisella värillä
kirjoitettu minun tai isäni osoite. Tämänkin aukaisin, ei tosin ilman
vaikeutta, sillä se oli huolellisesti ommeltu, ja löysin sen sisältä
kirjelipun, joka myöskin oli Marien käsialalla, osoitettu minulle tai
isälleni.

Suuri taivas! Kuinka jyskyttikään sydämeni tämän nähdessäni! Käskien
Hansin pitää huolta smous'in viihtymisestä ja antaa hänelle ruokaa
menin huoneeseeni ja luin siellä kirjeen, joka kuului seuraavasti:

    'Rakas Allan! -- En tiedä, ovatko muut aikaisemmin kirjoittamani
    kirjeet saapuneet käsiisi tai saapuuko tämäkään. Kuitenkin
    lähetän sen umpimähkään erään vaeltavan sekarotuisen
    portugalilaisen mukana, joka on menossa Delagoa lahdelle päin,
    mikä on nykyisestä paikastani luullakseni noin viidenkymmenen
    mailin päässä, lähellä Krokodiilijokea. Isäni on tämän paikan
    nimittänyt Maraisfontein'iksi vanhan kotimme mukaan. Jos nuo
    kirjeeni ovat joutuneet haltuusi, olet saanut tietää niistä
    kauheita asioita, joita matkallamme olemme kokeneet: kafferien
    hyökkäykset Zoutansbergin seudulla, jossa yksi joukkueistamme
    kokonaan tuhoutui, ja niin edespäin. Jollet ole niitä saanut,
    täytyy tämän jutun odottaa, sillä se on liian pitkä nyt
    kerrottavaksi, ja sitäpaitsi minulla on ainoastaan vähän paperia
    eikä paljon kynästäkään tietoa. Riittänee kun sanon, että
    me noin kolmekymmentäviisi henkeä, miehiä, naisia ja lapsia
    käsittävänä joukkona lähdimme alkupuolella kesää, kun ruoho alkoi
    kasvaa, Lydenburgin seudulta -- kauhea matka yli vuorten ja
    tulvillaan olevien jokien. Monien pysähdysten jälkeen -- jotka
    toisinaan kestivät kuukausia -- saavuimme tälle paikalle noin
    kahdeksan viikkoa sitten, sillä kirjoitan tätä sinulle kesäkuun
    alkupuolella, jos olemme oikein pitäneet laskua ajasta, josta
    en kyllä ole aivan varma. -- Tämä on kaunis paikka katsella,
    tasaisella maalla, jossa on laajoja suuria puita kasvavia
    kenttiä, ja se sijaitsee noin kahden mailin päässä suuresta
    Krokodiilijoesta. Tänne, hyvän veden lähettyville, isäni ja
    Hernan Pereira, joka nyt häntä joka asiassa ohjailee, päättivät
    asettua, vaikka jotkut toiset tahtoivat työntäytyä lähemmäksi
    Delagoa-lahtea. Siitä syntyi suuri kinastus, mutta lopulta
    isäni, tai pikemminkin Hernan, sai tahtonsa perille, kun härät
    olivat lopen väsyneet ja monet olivat jo kuolleet myrkyllisten
    tsetse-nimisten kärpästen pistoksista. Sitten jaoimme maan, jota
    täällä on riittävästi sadoille, ja aloimme rakentaa karkeita
    asuinrakennuksia.

    Sitten tuli huolien aika. Kafferit varastivat useimmat
    hevosistamme, vaikka ne eivät kyllä ole uskaltaneet hyökätä
    kimppuumme, ja kahta Hernanille kuuluvaa lukuunottamatta muut
    kuolivat sairaudesta, viimeinen eilen. Härät ovat myöskin kaikki
    kuolleet tsetse-kärpästen puremiin tai muihin tauteihin. Mutta
    pahinta on, että tämä maa niin terveelliseltä kuin se näyttääkin,
    on kuumetaudin myrkyttämä, joka luullakseni nousee joesta sumun
    mukana. Kolmestakymmenestä viidestä hengestä on jo kymmenen
    kuollut, useampia on sairaana. Kuitenkin isäni ja minä sekä
    serkkuni Pereira olemme Jumalan avulla pysyneet aivan terveinä.
    Mutta vaikka olemmekin aivan virkeitä, en voi sanoa, kunka kauan
    sitä kestää. Onneksi meillä on runsaasti ampumavaroja ja paikka
    on sakeanaan riistaa, niin että terveenä olevat miehet voivat
    ampua kaiken tarvitsemamme ravinnon, ja me naiset olemme tehneet
    suuren joukon varastoja suolaamalla lihaa ja kuivaamalla sitä
    auringossa. Tällä hetkellä emme pitkään aikaan tule näkemään
    nälkää, vaikka riistan saanti loppuisikin.

    Mutta, rakas Allan, jollei apua saavu, luulen meistä joka
    ainoan kuolevan, sillä Jumala yksin tuntee kärsimämme surkeudet
    ja sen kauhean sairauden ja kuoleman näyn, joka meitä ympäröi.
    Tällä hetkellä lepää vieressäni pieni tyttö, joka on kuumeeseen
    kuolemaisillaan.

    Oi, Allan, jos voit meitä auttaa, tee se! Sairautemme tähden
    meidän on mahdoton päästä Delagoa-lahdelle, ja jos pääsisimmekin,
    ei meillä ole rahaa, millä ostaa mitään siellä, sillä kaikki
    omaisuutemme oli lastattuna yhteen vaunuun, joka hukkui tulvivaan
    jokeen. Se oli suuri summa, sillä se sisälsi Hernanin suuren
    omaisuuden, jonka hän kullassa toi mukanaan Kap-kaupungista. Me
    emme myöskään voi liikkua muualle, sillä meillä ei ole karjaa
    eikä hevosia. Me olemme koettaneet Delagoa-lahden seuduilta,
    missä niitä on myytävänä, saada ostaa niitä velaksi. Mutta
    serkkuni Hernanin sukulaiset, joista hänen oli tapana niin
    paljon puhua, ovat kuolleet tai muuttaneet pois, eikä kukaan
    tahdo meihin luottaa. Naapureinamme olevien kaffereiden kanssa,
    joilla on runsaasti karjaa, olemme riidelleet siitä asti kun
    serkkuni ja jotkut muut buurit -- onnettomasti kyllä -- yrittivät
    ottaa joitakin heidän eläimistään maksutta. Siten olemme aivan
    avuttomia ja voimme vain odottaa kuolemaa.

    Allan, isäni sanoo pyytäneensä sinun isääsi keräämään jotkut
    rahasummat, jotka hän on saamassa. Jos sinulle tai muulle
    ystävälle olisi mahdollista tulla tämä raha mukanasi laivalla
    Delagoaan, luulen, että se tekisi meille mahdolliseksi ostaa
    muutamia härkiä, jotka riittäisivät muutamien vaunujen
    vetämiseen. Sitten me kenties vaeltaisimme takaisin ja tapaisimme
    luullaksemme sen buurijoukon, joka on kulkenut Quathlamba-vuorien
    yli Natal'iin. Tai kenties me pääsisimme lahdelle ja löytäisimme
    laivan, joka kuljettaisi meidät jonnekin tästä kauheasta
    paikasta. Jos voisit tulla, opastaisivat alkuasukkaat sinut
    tänne, missä olemme.

    Mutta on liian paljon toivoa, että sinä tulet, tai jos tulet,
    että löydät meidät vielä hengissä.

    Allan, rakkaimpani, minulla on vielä eräs asia sinulle
    sanottavana, vaikka minun on sanottava se lyhyesti, sillä paperi
    on melkein lopussa. En tiedä, -- otaksun, että olet elossa ja
    terveenä -- pidätkö vielä minusta, joka jätin sinut niin kauan
    sitten, mutta minun sydämeni on sama kuin se oli silloin, ja
    jollaisena lupasin sen pysyvän, -- sinun omasi. Tietysti Hernan
    on ahdistanut minua menemään kanssaan naimisiin, ja isäni on sitä
    toivonut. Mutta minä olen aina vastannut kieltävästi, ja nyt
    kurjuudessamme ei avioliitosta tällä hetkellä ole ollut mitään
    puhetta, mikä on ainoa hyvä asia, mikä minulle on tapahtunut. Ja,
    Allan, ennen pitkää olen täysi-ikäinen, jos elän. Kuitenkaan en
    uskalla vaatia sinua kauemmin ajattelemaan avioliittoa kanssani,
    kun kenties jo olet naimisissa jonkun toisen kanssa, erittäinkin
    kun nyt minä ja me kaikki muutkaan emme ole parempia kuin
    vaeltavia kerjäläisiä. Kuitenkin olen katsonut oikeaksi kertoa
    sinulle nämä asiat, jotka varmaan haluat tietää.

    Oi, miksi Jumala johtikaan isäni mieleen ajatuksen jättää
    Kap-maan vain siitä syystä, että hän vihasi brittiläistä
    hallitusta ja että Hernan Pereira sekä muut häntä kehoittivat?
    Minä en tiedä, mutta hän on, mies parka, kylliksi suruissaan nyt.
    On säälittävää nähdä häntä. Luulen, että hän, jos tätä jatkuu,
    tulee hulluksi.

    Paperi on lopussa ja lähetti on lähdössä. Sairas lapsi on juuri
    kuolemaisillaan ja minun täytyy valvoa hänen luonaan. Ihmettelen
    mahtaneeko tämä kirje koskaan joutua käsiisi. Lähetän sen mukana
    sen vähäisen rahan, joka minulla on maksaaksesi sen lunastuksen
    -- noin neljä englannin puntaa. Jollet voi tulla tai lähettää
    muita, rukoile ainakin puolestamme. Uneksin sinusta öisin ja
    ajattelen sinua päivisin, sillä en sanoin voi kertoa, kuinka
    suuresti sinua rakastan.

    Elämässä ja kuolemassa olen

                                             Sinun Mariesi."

Sellainen oli tämä kauhea kirje. Minulla on se vielä tallella. Se
lepää edessäni, nuo rypistyneet paperilehdet, joita peittää pehmeä
kirjoitus, jonka siellä täällä kyyneltäplät tahraavat, muutamat
niistä Marien kyyneliä, joka oli kirjoittanut, muutamat minun
kyyneleitäni, joka sitä luin. Ihmettelen, onko olemassa surullisempaa
muistomerkkiä trek-buurien julmista kärsimyksistä, erittäinkin
niiden, jotka suuntasivat kulkunsa Delagoan ympärillä olevia
myrkyllisiä lakeuksia kohti, kuten teki tämä Marais'n retkikunta ja
Triechardin komennuksessa olevat. Parempi, että monien maanmiestensä
tavoin olisivat kertakaikkiaan tuhoutuneet Umzilikazin ja muiden
villiasukkaiden nuolista kuin kestäneet näitä kuumeen ja nälänhädän
riuduttavia tuskia.

Kun lopetin lukemiseni, tuli kotia isäni, joka oli ollut erään
lähetyssaarnaaja-kafferin luona, ja minä menin häntä arkihuoneeseen
tapaamaan.

"Mitä, Allan, mikä sinun on?" hän kysyi huomatessaan kyyneltyneet
kasvoni.

Annoin hänelle kirjeen, sillä en voinut puhua, ja vaivoin hän sai
siitä selvän.

"Laupias Jumala, miten peloittavia uutisia!" hän sanoi lopetettuaan.
"Nuo ihmisraukat! Onnettomat, harhaanjohdetut ihmiset! Mitä voisimme
heidän hyväkseen tehdä?"

"Tiedän yhden asian, jonka voimme tehdä, isä, tai ainakin koettaa
tehdä. Minä voin yrittää päästä heidän luokseen."

"Oletko hullu?" hän kysyi. "Kuinka on sinulle, yhdelle miehelle,
mahdollista päästä Delagoaan, ostaa karjaa ja pelastaa nämä ihmiset,
jotka nyt ovat luultavasti kaikki kuolleet?"

"Kaksi ensimmäistä asiaa on kylläkin mahdollista, isä. Joku laiva vie
minut Delagoaan. Sinulla on Marais'n rahat ja minulla on ne viisi
sataa puntaa, jotka vanha tätini Englannista jätti minulle viime
vuonna. Kiitos taivaan! Koska juuri silloin olin pois komennettuna,
ovat ne vieläkin koskemattomina Port Elisabethissa. Se tekee noin
kahdeksan sataa puntaa yhteensä, jolla voisi ostaa suuren joukon
karjaa ja muutakin. Mitä kolmanteen seikkaan tulee, ei se ole meidän
päätettävissämme, tokko on? Saattaa olla, ettemme voi heitä pelastaa,
saattaa olla, että he ovat kuolleet. Minä voin kuitenkin mennä
katsomaan."

"Mutta, Allan, Allan, sinä olet ainoa poikani, ja jos sinä menet, on
mahdollista, etten enään koskaan sinua näe."

"Olen läpäissyt muutamia vaaroja äskettäin, isä, ja olen edelleenkin
elossa ja terveenä. Sitäpaitsi, jos Marie on kuollut" -- pysähdyin,
jatkaen sitten intohimoisesti -- "älä koeta estää minua, sillä sanon
sinulle, isä, etten tahdo itselleni asetettavan esteitä. Ajattele
tämän kirjeen sanoja ja mikä häpeämätön koira olisin, jos istuisin
täällä levollisena, kun Marie on siellä kuolemaisillaan. Olisitko
sinä tehnyt niin, jos Marie olisi ollut äitini?"

"En", vastasi vanha herra, "niin en olisi tehnyt. Mene, ja olkoon
Jumala kanssasi, Allan, ja minun kanssani myös, sillä en koskaan
odota sinua näkeväni jälleen." Ja hän käänsi päänsä sivulle
hetkiseksi.

Sitten palasimme asioihin. Smous kutsuttiin paikalle ja häneltä
tiedusteltiin laivaa, joka oli kirjeen tuonut Delagoasta. Kävi ilmi,
että se oli englantilaisten omistama priki, joka tunnettiin nimellä
"Seitsemän tähteä", ja että sen kapteeni, muuan Richardson, lupasi
purjehtia takaisin Delagoaan seuraavana päivänä, eli kolmantena
heinäkuuta, toisin sanoen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua.

Kaksikymmentäneljä tuntia! Ja Port Elisabeth oli sadan
kahdeksantoista mailin päässä, ja "Seitsemän tähteä" saattaisi
lähteä aikaisemmin, jos se olisi täydentänyt lastinsa ja tuuli sekä
sää olisivat suotuisat. Sitä paitsi, jos se lähtisi, saattaisi
kulua viikkoja ja kuukausia, ennenkuin joku toinen laiva purjehtisi
Delagoaan päin, sillä siihen aikaan siellä ei tietenkään ollut mitään
postilaivoja.

Silmäilin kelloani. Se oli neljä iltapäivällä, ja erään kalenterin
mukaan, jossa oli lähtöajat Port Elisabethista ja muista
etelä-afrikkalaisista satamista, ei näyttänyt luultavalta, että
"Seitsemän tähteä" purjehtisi ennenkuin noin kahdeksan aikaan aamulla.
Satakaksikymmentä mailia kuljettava neljässätoista tunnissa läpi
aution seudun, jossa oli muutamia kukkuloita! No, toiselta puolen
tiet olivat varsin hyvät ja kuivat, eikä mitään tulvivia jokia matkan
varrella, vaikkakin yhden yli oli uitava, ja sitäpaitsi oli täysikuu.
Sen saattoi pelotta tehdä, ja nyt minä tosiaankin olin iloinen, ettei
Hernan Pereira ollut tammaani voittanut ampumakilpailussa.

Huusin Hansia, joka kuljeskeli edestakaisin talon ulkopuolella, ja
sanoin rauhallisesti:

"Ratsastan Port Elisabeth'iin ja minun on oltava siellä kello
kahdeksan huomenaamulla."

"Allemachte!" huudahti Hans, joka oli kulkenut tämän matkan useita
kertoja.

"Sinä tulet kanssani ja Port Elisabethista edelleen Delagoaan.
Satuloi tamma ja Kimo, ja pistä riimu raudikon päähän sekä taluta
sitä mukanasi varalta. Anna niille kaikille rehua, mutta ei vettä.
Lähdemme puolen tunnin kuluttua." Sitten lisäsin muita määräyksiä
pyssyistä, jotka oli otettava mukaan, satulalaukuista, vaatteista,
peitteistä ja muista yksityisseikoista sekä kehoitin häntä puuhassaan
pitämään kiirettä.

Hans ei koskaan siekaillut. Hän oli ollut kanssani äsken sotaretkellä
ollessani ja oli tottunut äkkinäisiin määräyksiin. Sitäpaitsi luulen,
että, jos olisin kertonut hänelle aikovani ratsastaa kuuhun, niin hän
tavallista "Allemachte" huudahdusta lukuunottamatta ei olisi tehnyt
mitään vastaväitteitä sinne seuraamisen suhteen.

Seuraavan puolen tunnin aikana oli minulla puuhaa. Henri Marais'n
rahat oli otettava esiin vahvasta rasiasta ja sovitettava
pukinnahkaiseen vyöhön, jonka olin vyölleni sitonut. Isäni oli
kirjoitettava kirje Port Elisabethin pankin johtajalle, mikä
todentaisi minut sen summan omistajaksi, joka sinne nimelleni oli
talletettu. Oli aterioitava ja valmistettava jonkun verran evästä
meitä varten matkalle. Hevosten kengät oli tarkastettava, ja muutamia
vaatekappaleita sullottava satulalaukkuihin. Tietysti otimme
muutakin, jonka nyt olen unohtanut. Kolmenkymmenenviiden minuutin
kuluttua pitkä, laiha tamma seisoi oven edustalla. Sen takana oli
Hans, pitkä kurjen sulka hatussaan istuen oriin selässä ja taluttaen
nelivuotiasta raudikkoa, jonka olin ostanut varsana yhdessä tamman
kanssa. Syötettynä varsasta pitäen kauralla se oli erittäin terve ja
hyvärakenteinen hevonen, vaikka ei riittänytkään emolleen juoksussa.

Ohimennessä vanha isäraukkani, joka oli aivan tyrmistynyt tämän jutun
nopeudesta ja pikaisuudesta, syleili minua.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas poikani", hän sanoi. "Minulla on
ollut vähän aikaa ajatella, mutta rukoilen, että kaikki käy parhaiten
ja että me vielä maailmassa tapaamme toisemme. Mutta jollei, muista,
mitä sinulle olen opettanut, ja jos minä elän sinun jälkeesi, minä
puolestani muistan, että kuolit koettaessasi täyttää velvollisuutesi.
Oi, mitä huolia on Henri Marais'n sokea mielettömyys tuottanut
meille kaikille! No, varoitinhan hänelle niin käyvän. Hyvästi, rakas
poikani, hyvästi. Rukoukseni seuraavat sinua, ja muuten --. No, minä
olen vanha, ja mitä tekee, jos harmaat hiukseni surusta joutuvat
hautaan?"

Suutelin häntä ja tuskallisin sydämin hyppäsin satulaan. Viittä
minuuttia myöhemmin lähetysasema oli kadonnut näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Kolmetoista ja puoli tuntia myöhemmin minä ohjasin hevoseni Port
Elisabethin rantalaiturille aivan juuri parhaaseen aikaan tavatakseni
kapteeni Richardsonin, kun hän aikoi astua veneeseensä ja soutaa
"Seitsemän tähteä" laivaa kohti, jossa purjeet jo oli nostettu.
Niin hyvin kuin väsyksissä ollen saatoin selitin hänelle asiat ja
suostutin hänet odottamaan jonkun aikaa. Sitten, kiitos Jumalalle
tamman nopeudesta -- Kimo oli uupuneena jätetty kolmenkymmenen mailin
päähän, ja Hans seurasi raudikolla, mutta ei ollut vielä saapunut --
vein eläinraukan lähellä olevaan majataloon. Siellä se kaatui maahan
ja kuoli. No, se oli tehnyt tehtävänsä, eikä mikään muu hevonen
maailmassa olisi saavuttanut tätä laivaa.

Noin tunnin verran myöhemmin saapui Hans raudikkoaan ruoskien, ja
lisättäköön tässä, että sekä se että Kimo tointuivat. Tietysti
ratsastin niillä monet vuodet, kunnes ne olivat aivan vanhoja.
Syötyäni tai koetettuani syödä jonkunverran ja levättyäni hetkisen
menin pankkiin ja onnistuin selittämään asiani johtajalle, niin että
joittenkin vaikeuksien jälkeen -- sillä kultaa ei ollut erittäin
runsaasti Port Elisabethissa -- sain kolme sataa puntaa kultarahoina.
Kahdesta jälelläolevasta sadasta hän antoi minulle maksuosoituksen
eräälle asiamiehelleen Delagoassa, sekä suosituskirjeen hänelle ja
portugalilaiselle kuvernöörille, joka, kuten selvisi, oli velassa
heidän liikkeelleen. Lähemmin ajateltuani kuitenkin, vaikka pidin
kirjeet, palautin hänelle maksuosoituksen ja kulutin kaksisataa
puntaa ostamalla suuren joukon erilaisia esineitä, en ryhdy niitä
luettelemaan, -- joiden tiesin olevan hyödyksi kauppatarkoituksissa
itärannikon kafferien keskuudessa. Minä todellakin suoraan sanoen
puhdistin tyhjiksi Port Elisabeth'in varastot, ja minulla tuskin oli
aikaa, Hansin ja kauppamiesten auttamana, sulloa ja laivata tavarat
ennenkuin "Seitsemän tähteä" lähti merelle.

Kaksikymmentäneljä tuntia sen jälkeen kuin olimme jättäneet
lähetysaseman, Hans ja minä näimme Port Elisabeth'in takanamme
häipyvän etäisyyteen ja edessämme myrskyävän ulapan.



VIII Luku.

TAISTELU KUOLEMASTA.


Kaiken muun kävi hyvin tällä matkalla paitsi minun
henkilökohtaisesti. En ole ollut valtamerellä sitten kuin lapsena
ja, koska en luonnollisesti ole mikään hyvä purjehtija, sairastuin
kovasti, kun päivän toisensa perästä purjehdimme merta, joka kävi
yhä aaltoilevammaksi. Myöskin, terveydestäni huolimatta, oli kauhea
ratsastus uuvuttanut minut. Näihin fyysillisiin epämukavuuksiin
tuli lisäksi kiduttava sielun tuska, jonka jokainen, jolla on
mielikuvitusta, voi itsekseen kuvitella. Oli todellakin hetkiä,
jolloin toivoin, että "Seitsemän tähteä" vaipuisi keula edellä
syvyyden pohjaan ja tekisi lopun minusta ja surkeudestani.

Kuitenkin, mitä tulee näiden tuskien ruumiilliseen puoleen, olivat
luullakseni palvelijani Hansin tuskat vielä suuremmat, hän kun ei
tosiaankaan koskaan ennen ollut jalallaankaan astunut laivaan.
Kenties se oli onneksi, sillä jos hän olisi tuntenut valtameren
kauhut, olisi hän varmasti, huolimatta suuresta rakkaudestaan minuun,
tavalla tai toisella jättänyt minut yksin matkustamaan "Seitsemässä
tähdessä". Siellä hän makasi pienen hyttini lattialla, vierien
edestakaisin prikin vahvasti heiluessa, kauhun jähmetyttämänä.
Hän oli vakuutettu, että me uppoaisimme ja kauhean merisairauden
väliaikoina lausui surkeita valituksia hollannin, englannin ja
erilaisten alkuasukkaiden kielillä, sekoittaen joukkoon mitä
alkeellisimpia ja realistisimpia kirouksia ja rukouksia.

Ensimäisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän kovasti
nyyhkyttäen ilmoitti minulle, että viimeinen pala hänen
sisälmyksistään oli juuri hänestä lähtenyt ja että hän nyt oli
aivan ontto "kuin kurpitsa". Myöskin hän selitti, että kaikki nämä
paholaiset olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, koska hän oli ollut
kyllin hullu luopuakseen kansansa uskonnosta -- ihmettelen, mikä se
oli -- ja antaakseen isäni hänet "pestä valkoiseksi", se on, kastaa.

Minä vastasin hänelle, että koska hän oli tullut valkoiseksi sen
sijaan että olisi pysynyt keltaisena, kehoitin häntä pysymään
sellaisena, koska todennäköisesti hottentottijumalat eivät tahtoneet
olla missään tekemisissä sellaisen kanssa, joka heidät oli hyljännyt.
Sen johdosta hän väänsi naamansa niin kauheaksi, että minun kesken
omia tuskiani täytyi nauraa hänelle, päästi pitkän ulvonnan ja kävi
sitten niin hiljaiseksi, että luulin hänen kuolleen. Mutta merimies,
joka toi minulle ruokaa, vakuutti minulle, ettei niin ollut ja sitoi
hänet lujasti makuulavitsaan kiinni käsistä ja jaloista estääkseen
häntä heittelehtiessään menemästä kappaleiksi.

Seuraavana aamuna Hansille annettiin annos viinaa, joka hänet, kun
hänen vatsansa oli aivan tyhjä, laittoi aivan juovuksiin, niin että
hän tästä lähtien alkoi nähdä asiat paljon hauskemmassa valossa.
Erittäinkin oli asianlaita silloin niin, kun "viinalääkkeen" aika
tuli. Hans, useimpien muiden hottentottien tavoin, piti väkijuomista
ja olisi uhrannut paljon saadakseen niitä, isäni jyrkästä
halveksumisesta huolimatta.

Neljäntenä päivänä luullakseni vihdoinkin hinasimme itsemme yli
Port Natalin tasaisen särkän ja saimme hetkisen nauttia rauhaa sen
paikan turvissa tässä kauniissa lahdessa, jonka rantamilla nykyinen
Durban'in kaupunki sijaitsee. Silloin se oli surkea paikka, jossa
oli vain muutamia hirsimajoja, jotka zulut myöhemmin polttivat, sekä
joukko kafferien hökkeleitä. Sillä sellaisilla valkoisilla miehillä,
jotka siellä asuivat, oli enimmäkseen alkuasukkaita seuralaisina ja,
lisättäköön vielä, vaimoina alkuasukkaita.

Me vietimme muutamia päiviä tällä Durbanin uutisasutuksella,
missä kapteeni Richardsonin oli purettava jonkunverran lastia
englantilaisille uutisasukkaille, joista yksi tai kaksi oli ryhtynyt
kaupantekoon alkuasukkaiden ja muuttaneiden buurijoukkojen kanssa,
jotka ylämaasta johtavaa tietä olivat alkaneet tunkeutua heidän
alueelleen. Nämä päivät vietin rannikolla, -- vaikka en sallinut
Hansin seurata mukanani peläten hänen karkaavan --, kuluttaen
aikaani hankkimalla kaikki mahdolliset tiedot asioiden tilasta,
erittäinkin mitä zuluihin tulee, joiden kanssa jo hyvin aikaisin
jouduin läheiseen tuttavuuteen. Tarpeetonta on sanoa, että sekä
alkuasukkailta että valkoisilta tiedustin, tiesivätkö he mitään
Marais'n joukkueen kohtalosta, mutta kukaan ei näyttänyt edes
kuulleenkaan heistä. Yhden asian kuitenkin sain tietää, että ystäväni
Pieter Retief suuren seurueen kanssa oli kulkenut Quathlamba vuorien
yli, jotka me tunnemme nimellä Drakensberg, ja astunut Natalin
alueelle. Tänne he päättivät asettua, jos he saisivat siihen luvan
zulujen kuninkaalta, Dingaan'ilta, tuolta villien valtiaalta, joka
sotajoukkoineen näytti pitävän jokaista pelon vallassa.

Kolmantena aamuna suureksi helpoituksekseni -- sillä minua peloitti,
että jäisimme sinne lepäämään -- "Seitsemän tähteä" purjehti
suotuisan tuulen vallitessa. Kolmea päivää myöhemmin saavuimme
Delagoan satamaan. Huolimatta matalasta ankkuroimispaikasta
se on kaakkois-Afrikan parhaita luonnon satamia, mutta nyt jo
englantilaisilta menetetty.

Kuutta tuntia myöhemmin ankkuroimme vastapäätä erästä hietasärkkää,
jolla sijaitsi luhistunut linnoitus ja kehno asutus, tunnettu nimellä
Lorenzo Marquez, missä portugalilaiset pitivät muutamia sotilaita,
useimmat niistä värillisiä. Pääsin huolistani tullin suhteen, jos
sitä sellaiseksi voi nimittää. Riittää kun sanon, että onnistuin
saamaan maihin tavarani, joista maksettava tulli oli ilmeisesti
tavattoman suuri. Tämän sain aikaan jakamalla kaksikymmentäviisi
sovereignia eri virkailijoiden kesken, alkaen virkaatekevästä
kuvernööristä ja lopettaen juopuneeseen mustaan nuohoojaan, joka
istui jonkinlaisessa vahtikojussa rantaäyräällä.

Aikaisin seuraavana aamuna "Seitsemän tähteä" purjehti edelleen,
koska oli syntynyt hieman eripuraisuutta viranomaisten kanssa, jotka
uhkasivat sen pidättää -- en muista, mistä syystä. Sen päämääränä
olivat itä-Afrikan satamat ja, luullakseni, Madagaskar, jossa oli
tilaisuus tuottavaan kaupankäyntiin karjalla ja orjilla. Kapteeni
Richardson sanoi olevansa jälleen Lorenzo Marquez'issa noin kahden
tai kolmen kuukauden kuluttua, tai sitten hän ei tulisi ollenkaan.
Todellisuudessa jälkimäinen otaksuma kävi toteen, sillä "Seitsemän
tähteä" tuhoutui jollekin särkälle lähellä rannikkoa, sen miehistön
ainoastaan pelastuessa Mombasaan kestettyään suuria vaivoja.

No, se oli pelastanut matkani, sillä kuulin myöhemmin, ettei mikään
muu laiva poikennut lahdelle kokonaiseen vuoteen siitä päivästä
lukien, kun se jätti sen. Jos siis en olisi saavuttanut laivaa
Port Elisabethissa, en olisi ollenkaan päässyt, paitsi tietystikin
maitse. Se taasen olisi parhaassa tapauksessa vienyt kuukausia ja oli
sitäpaitsi matka, jota ei kukaan mies voisi tehdä yksin.

Nyt palaan takaisin kertomukseeni.

Lorenzo Marquez'issa ei ollut ainoatakaan majataloa. Erään
alkuasukas- tai sekarotuisen vaimon ystävyyden avulla onnistuin
saamaan asunnon rappeutuneessa talossa, joka kuului eräälle
kevytmieliselle henkilölle nimeltä Don Jose Ximenes, joka
todellisuudessa oli sekarotuinen. Hyvä onni teki minut hänen
ystäväkseen. Raittiina ollessaan don Jose kävi kauppaa alkuasukkaiden
kanssa, ja oli vuotta aikaisemmin saanut heiltä kahdet hyvät
härkävaunut. Luultavasti ne oli varastettu joiltakin vaeltavilta
buureilta tai löydetty hyljättyinä heidän saatuaan surmansa
tai kuoltuaan kuumeeseen. Nämä vaunut hän oli liiankin kernas
myymään pilkkahintaan. Annoin hänelle muistaakseni kaksikymmentä
Englannin puntaa vankkureista, ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa
kahdestatoista närästä, jotka hän oli samaan aikaan ostanut kuin
vaunutkin. Ne olivat erinomaista afrikkalaista rotua, jotka
pitkäaikaisessa toimettomuudessa olivat tulleet lihaviksi ja
vahvoiksi.

Tietysti ei kaksitoista härkää riittänyt vetämään kahta vaunua, eipä
edes yhtäkään. Sentähden, kuullessani sisämaan alkuasukkailla olevan
runsaasti karjaa, annoin heti tietää olevani valmis ostamaan ja
maksamaan hyvin peitteissä, vaatteissa, koruissa ja niin edespäin.
Tulos oli, että minulla kahden päivän kuluttua oli valittavana
neljä- tai viisikymmentä pieniä ja kesyttömiä zululaisia lehmiä. Lisäksi
ne olivat kestäviä ja tottuneita tähän maaperään ja sen rasituksiin.
Tässä tulivat kaksitoista harjaantunutta eläintäni hyvään tarpeeseen.
Asettamalla niistä kuusi kumpaistenkin vaunujen eteen, kaksi
edelle, kaksi taemmaksi ja kaksi keskelle, Hans ja minä kykenimme
pitämään muut kymmenen, jotka tarvittiin täydentämään valjakko
kuusitoistalukuiseksi, jonkinlaisen silmälläpidon alaisina.

Voi taivas, kuinka me työskentelimme sen viikon ajalla, joka kului,
ennenkuin minulle kävi mahdolliseksi jättää Lorenzo Marquez. Me
korjasimme ja lastasimme vaunuja, ostimme varoja, palkkasimme
alkuasukkaita palvelijoiksi -- joista minulla oli onni vapauttaa
kahdeksan, jotka kuuluivat erääseen zuluheimoon ja halusivat
päästä takaisin maahansa, mistä he muutamien buurien mukana olivat
vaeltaneet, -- niin että luullakseni emme nukkuneet enempää kuin
kaksi tai kolme tuntia kahdestakymmenestä neljästä.

Mutta, saatetaan kysyä, mikä oli tarkoitukseni, minne menin ja mitä
tiedusteluja olin toimittanut? Vastatakseni ensiksi jälkimäiseen
kysymykseen, olin kaikin mahdollisin tavoin tiedustellut, mutta
vähäisellä, tai ei minkäänlaisella menestyksellä. Marien kirje oli
ilmoittanut, että he olivat leiriytyneet Krokodiilijoen rantamalle,
noin viidenkymmenen mailin päähän Delagoa-lahdelta. Kysyin jokaiselta
tapaamaltani portugalilaiselta -- joita ei kylläkään ollut monta --
olivatko he sellaisesta maastasiirtyneiden buurien leiripaikasta
kuulleet. Mutta nämä portugalilaiset eivät näyttäneet kuulleen
mitään, isäntääni don Jose'ta lukuunottamatta, jolla oli hämärä
muisto jostain, mutta mistä, sitä hän ei muistanut.

Asianlaita oli niin, että Lorenzo Marquez'in vähäiset asukkaat
olivat niin väkijuomien ja muiden paheiden veltostuttamia
kiinnittääkseen mieltään ulkomaailman uutisiin, mikäli ne eivät
välittömästi koskeneet heitä. Sitäpaitsi alkuasukkaat, joita he
ruoskivat ja sortivat, jos he olivat heidän palveluksessaan, tai
taistelivat heidän kanssaan, jos he olivat vapaita, kertoivat
heille vähän, ei ainakaan mitään totta, sillä molempien rotujen
välillä oli perinnöllinen viha, joka ulottui sukupolvia taaksepäin.
Portugalilaisilta hän niinikään ei saanut mitään tietoa.

Sitten käännyin kafferien puoleen, erittäinkin niiden, joilta olin
ostanut karjaa. He olivat kuulleet, että jotkut buurit olivat
saapuneet Krokodiilijoen rantamille kuukausia sitten, -- kuinka monta
heitä oli, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta tämä seutu oli erään
päällikön hallinnossa, joka vihasi heitä ja surmasi jokaisen heidän
kansastaan, joka uskalsi sinne. Sentähden he eivät tietäneet mitään
varmaa. Lisäksi eräs heistä vakuutti, että muuan nainen, jonka hän
oli orjana ostanut ja joka oli puheena olevan seudun läpi kulkenut
joitakin viikkoja sitten, oli kertonut hänelle kuullensa näiden
buurien kaikkien kuolleen sairauteen. Hän oli lisännyt pitkän matkan
päästä nähneensä heidän vaunujensa kuomut, niin että jos he itse
olivat kuolleet, "heidän vaununsa olivat vielä elossa".

Pyysin nähdä tätä naista, mutta alkuasukas kieltäytyi tuomasta häntä.
Hyvän aikaa suostuteltuani häntä hän viimein tarjoutui myymään
hänet minulle, sanoen kyllästyneensä häneen. Ryhdyin miehen kanssa
neuvottelemaan ja suostuin vihdoin maksamaan hänestä kolme naulaa
kuparilankaa ja kahdeksan yardia sinistä kangasta. Seuraavana aamuna
nainen tuotiin luokseni; hän oli erittäin surkean näköinen, leveä- ja
litteänenäinen olento, joka tuli jostain Afrikan sisäosista,
missä arabialaiset olivat hänet ottaneet vangiksi ja myyneet kädestä
käteen. Hänen nimensä, mikäli sen voin ääntää, oli Jeel.

Minun oli varsin vaikeata päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen
kanssaan, mutta vihdoin keksin, että eräs äskettäin palkkaamistani
kaffereista saattoi jonkunverran ymmärtää hänen kieltään. Sittenkin
oli häntä vaikea saada puhumaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt
valkoista miestä ja ajatteli, että olin ostanut hänet johonkin
kauheaan tarkoitukseen. Mutta kun hän huomasi, että häntä kohdeltiin
ystävällisesti, avasi hän suunsa, ja kertoi saman jutun, jonka hänen
edellinen isäntänsä oli toistanut, ei enempää eikä vähempää. Vihdoin
kysyin, saattoiko hän opastaa minut sille paikalle, missä hän oli
nähnyt "elävät vaunut".

Hän vastasi: "Kyllä", sillä hän oli monet tiet kulkenut eikä koskaan
mitään niistä unohtanut.

Tämä olikin kaikki, mitä halusin naiselta, joka muuten lopulta antoi
minulle hyvän joukon huolta. Se raukka ei nähtävästi koskaan ollut
kokenut ystävällisyyttä, ja hänen kiitollisuutensa siitä vähästä,
mitä häntä kohtaan osoitin, oli niin sydämellinen, että se kävi
vastenmieliseksi. Hän seurasi minua melkein kaikkialle, koettaen
omalla tavallaan palvella minua, ja yrittipä hän vielä tarttua
ruokaani ja pureksia sen ennenkuin minä pistin sen suuhuni --
tietenkin säästääkseen minulta vaivan. Lopulta naitin hänet -- hiukan
vastoin hänen tahtoaan, pelkään, eräälle palkkaamalleni kafferille,
josta tuli hänelle hyvä aviomies, vaikkakin hän miehen erottua
palveluksestani tahtoi jättää hänet ja seurata minua.

Vihdoin me tämän naisen, Jeel'in, opastuksella lähdimme
liikkeelle. Matkaa oli vain viisikymmentä mailia, jonka hyvä
hevonen kunnollisella tiellä suorittaisi kahdeksassa tunnissa
tai vähemmässäkin. Mutta meillä ei ollut hevosia, eikä ollut
liioin mitään tietä -- ei muuta kuin sieniä, pensaita ja rosoisia
kukkuloita. Harjaantumattoman karjamme kanssa kesti kolme päivää
matkamme ensimmäiset kaksitoista mailia, vaikka se sen jälkeen
sujuikin paremmin.

Saattaa kysyä, miksi en lähettänyt ketään edellä. Kenet olisin voinut
lähettää, kun kukaan ei tuntenut tietä, Jeel'ia lukuunottamatta,
josta en uskaltanut erota, peläten etten enää häntä näkisi?
Sitäpaitsi, mikä hyöty siitä olisi ollut, kun lähetit eivät
kuitenkaan olisi kyenneet auttamaan? Jos jokainen leiripaikalla oli
kuollut, kuten huhu kertoi -- no, silloin he olivat kuolleet. Ja jos
he elivät, saattoi toivoa, että he eläisivät jonkunverran kauemmin.
En myöskään uskaltanut lähteä oppaani kanssa enkä myöskään jättää
jälelläolevia vaunuja kulkemaan hänen kanssaan yksin. Jos niin olisin
tehnyt, en varmasti koskaan olisi niitä jälleen nähnyt, sillä vain se
seikka, että ne omisti valkoinen mies, joka ei ollut portugalilainen,
esti alkuasukkaita ryöstämästä niitä.

Se oli todellakin kauhea matka. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut
seurata Krokodiilijoen rantamia, jota olisinkin yrittänyt, jollen
olisi tavannut tuota naista, Jeel'ia. Onneksi, etten niin tehnyt,
sillä jälestäpäin huomasin, että tämä joki katkesi useassa kohdassa
ja yhtyi lisäjokiin. Myöskin se oli metsien reunustama. Jeelin polku
sitävastoin seurasi vanhaa orjatietä, joka huonoudestaan huolimatta
karttoi ympäristön suoperäisiä kohtia ja niitä alkuasukasheimoja,
jotka kauppamiesten sukupolvien aikana saama kokemus tässä kehnossa
liikenteessä oli osoittanut kaikkein vaarallisimmiksi.

Yhdeksän päivän kauhea ponnistelu oli ohi. Me olimme eräänä yönä
joutuneet pitkän vuorenharjanteen alapuolelle, joka oli siroitettu
täyteen suuria kiviä, niin että meidän täytyi monet niistä käsivoimin
vierittää syrjään tehdäksemme tietä vaunuille. Härät saivat olla
valjaissaan koko yön, sillä emme uskaltaneet niitä irroittaa, peläten
niiden karkaavan. Sitäpaitsi liikkui lähistössä jalopeuroja, vaikka
ne, pelin ollessa tasaväkinen, eivät uskaltaneet lähestyä. Niin
pian kuin jonkunverran valkeni, päästimme juhdat täyttämään itsensä
ympärillä kasvavalla pensasmaisella ruoholla, ja sillä välin keitimme
ja nautimme vähän ruokaa.

Samassa aurinko nousi, ja minä huomasin alapuolellamme pitkän jonon
sumunpeittämiä kukkuloita ja pohjoisessa, meistä oikealla, useampia
tiheitä sumupilviä, jotka osoittivat Krokodiilijoen suunnan.

Askel askeleelta tämä sumu kohosi, puiden korkeat latvat tulivat
näkyviin, kunnes se vihdoin oheni höyryksi, joka haihtui auringon
noustessa. Kun minä sitä toimettomana katselin, ryömi Jeel tapansa
mukaan salaa luokseni, kosketti olkapäätäni ja osoitti erästä etäistä
puuryhmää.

Katsoen tiukasti näitä puita näin niiden välissä jotain, jota ensin
olin pitänyt valkoisina kivinä. Lähempi tarkastelu kuitenkin, kun
sumu haihtui, ilmaisi minulle, että ne saattoivat olla vaunutelttoja.
Juuri samassa tuli paikalle se zulu, joka ymmärsi Jeel'in puhetta.
Kysyin häneltä niin hyvin kuin taisin -- sillä siihen aikaan en vielä
taitanut hänen kieltään täydellisesti -- mitä nainen halusi sanoa.
Hän kysyi tältä ja vastasi hänen haluavan ilmoittaa minulle, että
ne olivat Amaboonien -- buurien -- liikkuvia taloja, juuri samalla
paikalla, missä hän ne oli nähnyt noin kaksi kuukautta sitten.

Tästä tiedosta sydämeni näytti pysähtyneen, etten noin minuutin
aikaan voinut puhua mitään. Siinä siis vaunut vihdoinkin? Huusin
Hansin ja käskin hänen valjastaa niin pian kuin mahdollista,
selittäen hänelle, että tuolla oli Marais'n leiri.

"Miksi emme antaisi härkien ensin täyttää itsensä?" hän vastasi. "Ei
ole mitään kiirettä, sillä vaikka vaunut ovatkin siellä, ovat kaikki
ihmiset epäilemättä aikoja sitten kuolleet."

"Tee, mitä käsken, sinä pahaa ennustava elukka", sanoin, "sensijaan
että rääkyt kuin varis. Ja kuule: minä kävelen edeltäpäin leirille.
Sinun on vaunujen kanssa seurattava niin nopeasti kuin ne voivat
kulkea."

"Ei, baas, teidän ei ole turvallista mennä yksin. Kafferit tai
villipedot voisivat teidät viedä."

"Turvallista tai ei; minä menen. Mutta jos arvelet viisaaksi, käske
kahden näistä zuluista seurata kanssani."

Muutamia minuutteja myöhemmin olin matkalla, kahden keihäällä
asestetun kafferin seuraamana. Nuoruudessani, kun jäseneni olivat
vankat ja ruumiini kevyt, olin hyvä juoksija, mutta en luule koskaan
suoriutuneeni seitsemästä mailista -- se oli suunnilleen välimatka
leirille -- lyhyemmässä ajassa kuin tänä aamuna. Jätin tosiaankin
kafferit niin paljon jälkeen, että saapuessani puiden luo heitä ei
vielä näkynyt. Täällä hiljensin kävelyksi -- vetääkseni henkeä, kuten
itselleni vakuutin. Todellisuudessa tein sen siksi, että tunsin
olevani niin peloissani siitä, mitä saattaisin löytää, että lykkäsin
tämän löydön tekemisen ainakin minuutin edemmäksi. Kun lähenin, oli
toivo -- vaikkakin heikko -- vielä jälellä. Kun saavuin, saattoi
toivo vaihtua ikuiseen toivottomuuteen.

Nyt saatoin nähdä, että vaunujen taakse oli rakennettu jonkinlaisia
hökkeleitä, epäilemättä samoja, joista Marie oli kirjoittanut. Mutta
niiden lähistöllä en voinut nähdä kenenkään liikkuvan, en myöskään
nähnyt mitään karjaa, en savua enkä muutakaan elämän merkkiä. En
myöskään kuullut ainoatakaan ääntä.

Epäilemättä -- ajattelin itsekseni -- Hans on oikeassa. He ovat
kaikki aikoja sitten kuolleet.

Epävarmuudesta johtuneen tuskani sijaan oli tullut jäinen kylmyys.
Vihdoinkin tiesin pahimman. Kaikki oli lopussa, -- olin ponnistellut
turhaan. Kävelin puitten lomitse kahden vaunun keskelle. Toisen
niistä huomasin olevan saman, jossa Marais tyttärineen oli
matkustanut, hänen lempivaununsa, jota yhdessä hänen kanssaan olin
kerran korjannut.

Edessäni olivat puiden oksista kyhätyt kömpelöt rakennukset, savella
siveltyinä, tai paremmin sanoen niiden takaseinät, sillä niiden
etupuoli oli länteenpäin. Seisoin hiljaa hetkisen, ja seistessäni
luulin kuulleeni heikon äänen ikäänkuin joku olisi hitaasti lukenut.
Hiivin uloimman rakennuksen päätyä pitkin ja, pyyhkäisten kylmää
hikeä kasvoiltani, kurkistin nurkan takaa, sillä mieleeni juolahti,
että villit isännöisivät siellä. Silloin näin, mikä äänen aiheutti.
Risainen, mustunut ja parrakas mies seisoi pitkän ja matalan aukon
edustalla lausuen rukousta.

Se oli Henri Marais, vaikka en heti tuntenut häntä, sillä niin
muuttunut hän oli. Joukko pieniä kumpuja hänen oikealla ja vasemmalla
puolellaan kertoi minulle kuitenkin, että paikka kokonaisuudessaan
oli yhtä ainoata hautaa.

Katsellessani ilmestyi paikalle kaksi muuta miestä, raahaten
välissään naisen ruumista, jota he nähtävästi eivät jaksaneet kantaa,
koska sen jalat laahasivat maata. Vartalosta päättäen se oli kookkaan
nuoren naisen ruumis, mutta kasvojen piirteitä en saattanut nähdä,
kun sitä kannettiin kasvot alaspäin. Myöskin päästä riippuva pitkä
tukka peitti ne. Se oli tumma tukka kuten Marien. He saapuivat
haudan luo ja pudottivat painavan taakkansa sinne, mutta minä --
minä en päässyt paikaltani liikahtamaan. Viimein jäseneni tottelivat
tahtoani. Astuin miesten luo ja sanoin ontolla äänellä hollanniksi:
"Ketä hautaatte?"

"Johanna Mayeriä", vastasi joku koneellisesti, sillä he eivät
näyttäneet vaivautuneen katsomaan minua. Kun kuulin nämä sanat, niin
sydämeni, joka oli ollut aivan hiljaa vastausta odottaessani, alkoi
jälleen sykkiä niin nopeassa tahdissa, että saatoin hiljaisuudessa
sen kuulla.

Katsahdin ylös. Erään rakennuksen oven luota -- hyvin hiljaa
ikäänkuin heikkoudesta rasittuneena -- taluttaen kädestä melkein
luurankoa muistuttavaa lasta, joka pureksi joitakin lehtiä, läheni
-- Marie Marais! Hän oli kuihtunut melkein olemattomiin, mutta hänen
silmistään en voinut erehtyä, noista harmaista, pehmeistä silmistä,
jotka olivat ohuissa kasvoissa.

Hänkin huomasi minut ja tuijotti hetkisen. Sitten irroittaen sormensa
lapsen kädestä hän kohotti ylös kätensä, joiden läpi aurinko paistoi
kuin pergamentin läpi, ja vaipui hitaasti maahan.

"Hänkin on mennyt", sanoi yksi miehistä välinpitämättömällä äänellä.
"Sitä minä ajattelinkin, ettei hän kestäisi seuraavaan päivään."

Nyt vasta haudan päässä oleva mies kääntyi. Kohoittaen kätensä hän
osoitti minua, jolloin toiset kaksi miestä myöskin kääntyivät.

"Jumala kanssamme!" hän sanoi tukahtuneella äänellä, "vihdoinkin olen
aivan hullu. Katsokaahan! Tuossa seisoo nuoren Allanin, Cradockin
lähellä asuvan englantilaisen papin pojan haamu."

Heti kuultuani äänen tunsin puhujan.

"Oi, mynheer Marais!" huudahdin. "Minä en ole mikään kummitus. Olen
Allan itse, joka olen tullut teitä pelastamaan."

Marais ei vastannut mitään. Hän näytti tyrmistyneeltä. Mutta toinen
miehistä huusi heikosti:

"Kuinka voit meidät pelastaa, nuorukaiseni, jollet ole valmis
syötäväksi? Etkö näe, me näemme nälkää, nälkää?"

"Minulla on vaunuja ja ruokaa", vastasin.

"Allemachte! Henri", huudahti mies villisti nauraen, "kuuletko, mitä
englantilainen kummituksesi sanoo? Hän sanoo, että hänellä on vaunuja
ja ruokaa, ruokaa, ruokaa!"

Silloin Marais purskahti kyyneliin ja heittäytyi rintaani vasten,
painaen minut melkein maahan. Irtauduin hänestä ja juoksin Marien
luo, joka kasvot ylöskäännettyinä lepäsi maassa. Hän näytti kuulevan
askeleeni, sillä hänen silmänsä avautuivat ja hän kohottautui
istuma-asentoon.

"Oletko se todellakin sinä, Allan, vai uneksinko minä?" hän kuiskasi.

"Minä se olen, minä se olen", vastasin, nostaen hänet jaloilleen,
sillä hän ei tuntunut painavan enempää kuin lapsi. Hänen päänsä
vaipui olkapäälleni ja hän alkoi nyyhkyttää.

Pidellen häntä yhä käännyin miesten puoleen ja sanoin:

"Miksi näette nälkää, kun riistaa on ylt'ympäri?" ja minä osoitin
kahta lihavaa antiloopia, jotka astelivat puitten välissä ainoastaan
noin sadan viidenkymmenen yardin päässä.

"Voimmeko me ampua riistaa kivillä?" kysyi toinen heistä. "Ruutimme
oli jo kuukausia sitten poltettu. Nämä pukit", hän lisäsi rajusti
nauraen, "tulevat joka aamu tänne ärsyttämään meitä, mutta ne eivät
kävele loukkuihimme. Ne tuntevat ne liian hyvin, eikä meillä ole
voimia kaivaa uusia."

Jättäessäni vaunut olin ottanut mukaani saman rihlapyssyn, jolla olin
ampunut hanhet kilpailussa Pereiran kanssa. Olin valinnut sen siksi,
että se oli niin kevyt kantaa. Kohoitin käteni hiljaisuutta vaatien,
laskin Marien hellävaroen maahan ja aloin tähdätä antilooppeja kohti.
Etsien suojaa, mistä löysin, pääsin sadan yardin päähän niistä, kun
ne äkkiä saivat hälyytyksen, pelästyttyään todellisuudessa kahta
zulupalvelijaani, jotka nyt saapuivat.

Pois ne laukkasivat, iso koiras edellä, ja hävisivät muutamien
puiden taakse. Minä näin niiden suunnan ja että ne ilmestyisivät
jälleen kahden pensasryhmän välistä noin kahden sadan viidenkymmenen
yardin päässä. Nopeasti asetin pyssyni tähtäimen, niin että se
saattoi kantaa kaksisataa yardia, kohotin sitä ja odotin, rukoillen
Jumalalta, ettei taitavuuteni pettäisi minua.

Koiras tuli näkyviin, pää eteenpäin ojennettuna ja pitkät sarvet
leväten selkää vasten. Ampumaväli oli sangen pitkä ja eläin kovin
suuri niin pienellä kuulalla surmattavaksi. Tähtäsin suoraan
eteenpäin sen selkärangan suuntaisesti ja painoin liipasinta.

Pyssy laukesi, kuula pamahti, ja antiloopi juoksi eteenpäin lujemmin
kuin koskaan. Olin ampunut harhaan! Mutta mitä tämä oli? Äkkiä iso
koiras kääntyi ympäri ja alkoi laukata meitä kohti. Kun se oli vain
viidenkymmenen yardin päässä, kaatui se kasaan, kieritteli kahdesti
kuin ammuttu kani ja jäi sitten liikkumattomana makaamaan. Kuula oli
osunut sydämeen.

Molemmat kafferit ilmestyivät hengästyneinä ja hikeä valuen.

"Leikatkaa lihaa antiloopin kyljestä. Älkää jääkö sitä nylkemään",
sanoin murteellisella zulukielellä, auttaen sanoja merkeillä.

He ymmärsivät, ja minuuttia myöhemmin he olivat assegaineen työssä.
Katselin sitten ympärilleni. Lähellä oli läjä kuivia oksia, jotka oli
siihen varattu polttopuiksi.

"Onko teillä tulta?" kysyin buureilta, jotka olivat pelkkiä
luurankoja.

"Nein, nein", he vastasivat, "tulemme on sammunut."

Vedin esiin tuluspussini, joka minulla oli mukana, ja iskin piitä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin meillä oli hauska roihu ja kolmen
neljännestunnin kuluttua hyvä keitto, sillä rauta-astioista ei ollut
puutetta, -- ainoastaan niihin pantavasta ruuasta. Luulen, etteivät
ne raukat sinä päivänä tehneet juuri muuta kuin söivät, nukkuen
aterioittensa välillä. Oi, mikä ilo minulla oli heitä ruokkiessani,
erittäinkin vaunujen saavuttua tuoden mukanaan suolaa -- kuinka he
kaipasivatkaan tätä suolaa! -- sokeria ja kahvia.



IX Luku.

LUPAUS.


Kolmestakymmenestä viidestä hengestä alkuasukkaita lukuunottamatta,
jotka alkujaan olivat seuranneet Henri Marais'ta hänen onnettomalla
retkellään, oli yhdeksän jäänyt eloon uudessa Maraisfonteinissa. Nämä
olivat hän itse, hänen tyttärensä, neljä Prinsloo'ta -- erinomaisen
kestävää perhettä -- ja kolme Meyer'ia, sen vaimoraukan mies, joka
äsken oli laskettu hautaan, ja kaksi hänen kuudesta lapsestaan.
Muut, Hernan Pereiraa lukuunottamatta, olivat kuolleet kuumeeseen
ja nälkään, sillä kun kuume helpotti vuodenaikojen vaihtuessa, tuli
nälänhätä sijaan. Kävi ilmi, että he vähäistä määrää lukuunottamatta,
olivat asettaneet ruutivarastonsa jonkinlaiseen rakentamaansa
ulkorakennukseen, joka turvallisuuden vuoksi oli jonkun matkan
päässä. Kun useimmat elossa olevat miehet olivat poissa, sytytti
kulovalkea tämän rakennuksen ja kaikki ruuti räjähti ilmaan.

Tämän jälkeen he jonkun aikaa varustivat leirin ruualla niiden
ampumavarojen avulla, jotka heille olivat jääneet. Kun ne loppuivat,
he kaivoivat kuoppia, pyydystääkseen niihin riistaa. Lopulta eläimet
kuitenkin tulivat tuntemaan nämä kuopat, niin että ne eivät enään
menneet loukkuun.

Sitten kun "biltong" eli heidän auringossa kuivattamansa liha oli
kaikki kulutettu, oli heidän turvauduttava jokaiseen epätoivoiseen
keinoon, jonka nälänhätäinen tuntee, kuten juurien kaivamiseen
maasta, ruohon, oksien ja lehtien keittämiseen, sisiliskojen
pyydystämiseen ja niin edespäin. Luulen, että he söivät toukkia
ja matojakin. Mutta kun heidän viimeinen valkeansa oli sammunut
sen kehnon kafferin huolimattomuuden tähden, joka sitä oli jätetty
vartioimaan, eikä heillä ollut taulaa, millä uudelleen sytyttää se,
meni tietysti tämäkin ravinto heiltä hukkaan. Saapuessani olivat he
tosiaankin olleet kolme päivää syömättä muuta kuin vihreitä lehtiä ja
ruohoa, jollaista näin lapsen pureksivan. Toisten seitsemänkymmenen
tunnin kuluessa varmaankin jokainen heistä olisi kuollut.

No, he toipuivat kyllä nopeasti, sillä ne, jotka olivat kestäneet
kuumeen hävitykset, näyttivät nyt olevan siltä turvassa. Ken voi
kertoa tuntemani ilon, kun näin Marien palaavan aivan haudan
partaalta täyteen ja kukoistavaan naisellisuuteen? Oikeastaan
emme ole niinkään kaukana ihmisyyden alkutilasta, jolloin miehen
ensimmäisenä velvollisuutena oli ruokkia vaimonsa ja lapsensa, ja
luulen, että jotain tästä vaistosta on meissä säilynyt. Vihdoin en
koskaan tietääkseni ole kokenut suurempaa huvia kuin nähdessäni
rakastamani nälkäisen naisparan syömistään syövän ruokaa, jota minä
saatoin hänelle antaa, -- hänhän oli viikkokaudet elättänyt itseään
heinäsirkoilla ja kasveilla.

Muutamina ensimmäisinä päivinä emme puhuneet paljon, paitsi
hetken välittömistä tarpeista, jotka pitivät kaikki ajatuksemme
vallassaan. Myöhemmin, kun Marais ja hänen tyttärensä olivat kylliksi
vahvistuneet, keskustelimme jonkunverran. Hän alkoi kysymällä, kuinka
olin voinut löytää heidät.

Vastasin: Marien kirjeen avulla, josta hän ei näyttänyt tietävän
mitään, sillä hän oli tätä kieltänyt kirjoittamasta minulle.

"Näyttää olleen onneksi, ettei teitä toteltu, mynheer", sanoin, johon
hän ei vastannut mitään.

Sitten kerroin, kuinka kirje oli saapunut Kap-maahan lähetysasemalle
erään kuljeksivan smous'in mukana Port Elisabethiin, missä nipin
napin onnistuin tavoittamaan prikin "Seitsemän tähteä", ennenkuin se
lähti merelle. Myöskin kerroin niistä onnellisista sattumista, jotka
tekivät minulle mahdolliseksi ostaa vaunut ja löytää opastajan heidän
leirilleen, jonne saavuin vain muutamia tunteja aikaisemmin kuin se
olisi ollut liian myöhäistä.

"Se oli suurenmoinen teko", sanoi Henri Marais, ottaen piipun
suustaan, sillä olin varastojeni mukana tuonut tupakkaa. "Mutta
sanohan, Allan, miksi teit sen sellaisen hyväksi, joka ei ollut
kohdellut sinua ystävällisesti?"

"Minä tein sen", vastasin, "hänen hyväkseen, joka aina on kohdellut
minua ystävällisesti", ja osoitin Marieta, joka jonkun matkan päässä
hääri keittoastioita pesten.

"Uskon sen, Allan. Mutta tiedäthän, että hänet on kihlattu toiselle."

"Tiedän, että hän on minun kihlattuni eikä kenenkään muun", vastasin
lämpimästi, lisäten, "ja missä sitten on tuo toinen? Jos hän elää en
ainakaan täällä häntä näe."

"Ei", vastasi Marie omituisella äänellä. "Totuus on, että
Hernan Pereira jätti meidät noin kaksi viikkoa ennen tuloasi.
Jälelle jääneellä hevosella, joka oli hänen, ja kahden
hottentottipalvelijansa seurassa hän ratsasti takaisin samaa tietä,
jota olimme tulleet koettaakseen etsiä apua. Sen jälkeen emme ole
mitään hänestä kuulleet."

"Niinpä niin. No, kuinka hän arveli saavansa ruokaa matkan varrella?"

"Hänellä oli pyssy, tai tarkemmin sanoen heillä kaikilla kolmella oli
pyssyt, ja noin sata panosta, jotka olivat tulelta välttyneet."

"Sadalla ruutipanoksella huolellisesti käyttäen olisi leirinne tullut
ravituksi kuukauden, kenties kaksikin", huomautin. "Kuitenkin hän
otti ne kaikki mukaansa mennessään -- etsimään apua."

"Asia on niin, Allan. Pyysimme häntä jäämään, mutta hän ei tahtonut;
ja panokset taasen olivat hänen omaisuuttaan. Epäilemättä hän
ajatteli menettelevänsä parhaiten, erittäinkin kun Marie ei tahtonut
mitään häneltä", lisäsi Marais painolla.

"Hyvä", vastasin, "näyttää siltä, että teille olen avun tuonut minä
eikä Pereira. Myöskin ohimennen sanoen, mynheer, olen tuonut teille
rahat, jotka isäni on koonnut laskuunne, sekä noin viisisataa puntaa
omiani, tai mitä siitä on jälellä, tavarassa ja kullassa. Sitäpaitsi
Marie ei hylkää minua. Sanokaa siis, kummalle meistä hän kuuluu?"

"Näyttää siltä, että hän kuuluu sinulle", hän vastasi hitaasti,
"sittenkun olet osoittanut olevasi niin uskollinen, ja jollei sinua
olisi ollut, lepäisi hän nyt tuolla", ja hän osoitti pieniä kumpuja,
jotka peittivät useampien retkeläisten luut. "Niin, näyttää siltä,
että hänen tulee kuulua sinulle, joka kahdesti olet pelastanut hänen
henkensä ja kerran myöskin omani."

Nyt luulen hänen huomanneen kasvoillani ilon, jota en voinut salata,
sillä hän lisäsi nopeasti: "Kuitenkin olen, Allan, vuosia sitten
vannonut sormi raamatulla Jumalan edessä, ettei tyttäreni koskaan
minun suostumuksellani menisi naimisiin englantilaisen kanssa,
vaikka hän olisi hyväkin englantilainen. Vannoin myöskin uudelleen,
ennenkuin lähdin siirtokunnasta, tyttäreni ja Hernan Pereiran läsnä
ollessa, etten antaisi häntä sinulle, joten en voi rikkoa lupaustani,
voinko? Jos sen tekisin, kostaisi hyvä Jumala sen minulle."

"Joku saattaisi luulla, että minun tullessani tänne hyvä Jumala
parhaillaan aikoi kostaa teille tämän onnettoman valan vannomisen",
vastasin katkerasti, silmäten minä vuorostani hautoja kohti.

"Niin saattaisi, Allan", hän vastasi vihastumatta, sillä kaikki
hänen vastoinkäymisensä olivat tehneet hänet mielenlaadultaan
harkitsevammaksi -- toistaiseksi. "Mutta tutkimattomat ovat hänen
tiensä, eikö niin?"

Nyt minun kiukkuni puhkesi, ja nousten ylös sanoin:

"Tarkoitatteko, mynheer Marais, että huolimatta rakkaudestamme, jonka
tiedätte olevan todellisen ja syvän, ja huolimatta siitä, että minä
yksin olen kyennyt vetämään sekä teidät, että muut kuoleman kidasta,
minä en koskaan voi naida Marieta? Tarkoitatteko, että hänet on
annettava sille kerskailijalle, joka hylkäsi hänet hädän hetkellä?"

"Entä sitten, jos tarkoitan sitä, Allan?"

"Vaikka olenkin vielä nuori, olen kuitenkin, kuten hyvin tiedätte,
mies, joka osaa ajatella ja toimia puolestaan. Sitäpaitsi olen
teidän herranne täällä, sillä minun on karja, pyssyt ja palvelijat.
No, tahdon ottaa Marien, ja jos joku koettaisi estää minua, tiedän
puolustaa itseäni ja häntä."

Tämä rohkea puhe ei näyttänyt häntä vähintäkään hämmästyttävän tai
saavan minuun pahastumaan. Hän katsoi minua hetkisen, hypistellen
pitkää partaansa miettivästi, ja vastasi sitten:

"Myönnän, että sinun iälläsi olisin pelannut samaa peliä, ja totta
on, että sinulla on tärkeitä seikkoja puolellasi. Mutta vaikka Marie
rakastaakin sinua paljon, ei hän lähtisi pois sinun kanssasi ja
jättäisi isäänsä nälkään kuolemaan."

"Tehän voitte tulla mukanamme appenani, mynheer Marais. Joka
tapauksessa on varmaa, etten lähde täältä jättäen hänet kuolemaan
nälkään."

Nyt luulen hänen huomanneen silmistäni jotain, joka osoitti minun
olevan tosissani. Vihdoin hän vaihtoi äänilajia ja alkoi todistella,
ikäänkuin puolustellen:

"Ole järkevä, Allan", hän sanoi. "Kuinka sinä voit naida Marien, kun
ei ole ketään pappia yhdistämään teidät? Varmaankaan, jos rakastat
häntä niin paljon, et tahdo valaa lokaa hänen nimelleen, ei edes
täällä erämaassa?"

"Hän ei katsoisi sitä loaksi", vastasin. "Miehet ja naiset ovat
menneet avioliittoon ilman pappien apua tätä ennen, molemminpuolisen
sopimuksen ja julkisen ilmoituksen perusteella, esimerkiksi, ja
heidän lapsiaan pidetään avioliitossa syntyneinä. Tiedän sen, sillä
olen lukenut avioliittolakia."

"Olkoon niin, Allan, mutta minä en pidä mitään avioliittoa hyvänä,
ennenkuin pyhät sanat on lausuttu. Mutta miksi et anna minun päättää
kertomustani?"

"Koska luulin sen loppuneen, mynheer Marais."

"Ei vielä, Allan. Sanoin vannoneeni, ettei hän koskaan saisi sinua
minun tahdostani. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, mikä tapahtuu noin
kuuden kuukauden kuluttua, ei tahtoni enään tule kysymykseen, koska
hän silloin on vapaa nainen, joka itse voi päättää kohtalostaan.
Myöskin minä olen vapaa valastani, sillä mitään haittaa ei tule
sielulleni siitä, jos se tapahtuu, mitä en voi auttaa. No, oletko nyt
tyytyväinen?"

"En tiedä", vastasin epäröiden, sillä kaikki Marais'n todistelu,
joka minusta tuntui halveksittavalta, ei saanut minua vakuutetuksi
hänen rehellisyydestään. "En tiedä", toistin. "Paljon saattaa muuttua
kuudessa kuukaudessa."

"Tietysti, Allan. Esimerkiksi Marie saattaa muuttaa mielensä ja mennä
naimisiin jonkun toisen kanssa."

"Tai ei minua ole menemässä naimisiin hänen kanssaan, mynheer.
Sattuu toisinaan onnettomuuksia sellaisille miehille, jotka eivät
ole mieluisia -- erittäinkin villeissä seuduissa -- tai, tässä
tapauksessa, sellaisillekin, jotka ovat."

"Allemachte! Allan, ethän tarkoita, että minä -- --."

"Ei, mynheer", keskeytin, "mutta maailmassa on muitakin ihmisiä kuin
te -- Hernan Pereira esimerkiksi, jos hän on elossa. Sitäpaitsi en
ole ainoa asianomainen jutussa. On vielä Marie. Kutsunko hänet?"

Hän nyökkäsi, luultavasti kernaimmin suoden minun puhutella häntä
hänen läsnäollessaan kuin yksin.

Huusin Marieta, joka seurasi puheluamme hiukan rauhattomana
puuhaillessaan. Hän tuli heti. Tämä Marie oli aivan erilainen kuin se
nälkiintynyt tyttö, joka hän hetki sitten oli ollut, sillä vaikka hän
vielä olikin laiha ja väsynyt, palasivat nuoruus ja kauneus nopeasti
hyvän ravinnon ja onnellisuuden vaikutuksesta.

"Mikä on, Allan?" hän kysyi lempeästi.

Kerroin hänelle kaikki, toistaen keskustelumme ja molemmin puolin
käytetyt todistelut sanasta sanaan, sikäli kuin saatoin ne muistaa.

"Onko se oikein?" kysyin lopetettuani Marais'lta.

"Oikein on. Sinulla on hyvä muisti", hän vastasi.

"Hyvä. No, mitä sanottavaa sitten on sinulla, Marie?"

"Minullako, rakas Allan? Tämä vain: Elämäni kuuluu sinulle, joka
tämän ruumiini olet kahdesti pelastanut kuolemasta, samoinkuin
rakkauteni ja sieluni kuuluvat sinulle. Sentähden en olisi katsonut
miksikään häpeäksi, jos minut olisi annettu sinulle nyt tässä kaiken
kansan nähden, ja myöhemmin annettu papin vihkiä, kun sellaisen
olisimme löytäneet. Mutta isäni on vannonut valan, joka painaa
hänen mieltään, ja hän on sinulle osoittanut, että kuuden kuukauden
kuluttua tämä vala itsestään kuoleentuu, kun hän lain mukaan ei enään
voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Koska en, Allan, tahdo häntä
loukata, tai kenties saattaa hänet sanomaan tai tekemään jotain
tyhmyyksiä, katson parhaaksi odottaa nuo kuusi kuukautta, jos hän
puolestaan lupaa, ettei hän sitten tee avioliitollemme mitään esteitä."

"Kyllä, kyllä lupaan olla tekemättä sitten mitään esteitä
avioliitollenne", vastasi innokkaasti Marais, joka äkkiä oli
löytänyt ulospääsyaukon mahdottomasta tilanteesta, lisäten ikäänkuin
itsekseen: "Mutta Jumala saattaa kaikesta huolimatta tehdä jotain sen
estämiseksi."

"Me olemme jokainen Jumalan kädessä", vastasi Marie pehmeällä
äänellään. "Allan, kuulithan, isäni on luvannut" -- "muodollisesti",
vastasin synkästi, sillä Marais'n sanat olivat vaikuttaneet kuin
kylmä viima.

"Olen luvannut ja tahdon pitää lupaukseni sinulle, Allan, kuten
olen pitänyt valani Jumalalle; en tahdo sinulle tuottaa mitään
vastusta, vaan jätän kaikki Hänen haltuunsa. Mutta sinun puolestasi
on luvattava, ettet ota Marieta vaimoksesi, ennenkuin hän on
täysi-ikäinen, -- ei siinäkään tapauksessa, että jäisitte yksin
toistenne kanssa. Teidän pitää olla kuten ihmiset, jotka ovat
kihlautuneet toisilleen, ei muuta."

Lupasin sen raskain sydämin, koska muutakaan ei ollut valittavana.
Sitten, -- luultavasti tehdäkseen tämän juhlallisen sopimuksen
julkiseksi -- Marais kutsui elossa olevat buurit, jotka kuljeskelivat
lähitienoilla, ja toisti heille tekemämme sopimuksen sanamuodon.

Miehet nauroivat ja kohauttivat olkapäitään. Mutta rouva Prinsloo,
muistaakseni, sanoi suoraan pitävänsä juttua hullunkurisena,
sillä minulla, jos kellään, oli oikeus ottaa Marie koska tahansa.
Hän lisäsi, että, mitä Hernan Pereiraan tulee, hän oli matelija
ja hätähousu, joka oli livistänyt pelastaakseen oman henkensä
ja jättänyt heidät kaikki kuolemaan. Jos hän olisi Marie ja he
tapaisivat vielä toisensa, hän heittäisi tervehdykseksi saavillisen
likaista vettä hänen naamaansa, kuten hän omasta puolestaan aikoikin
tehdä, jos saisi tilaisuuden.

Rouva Prinsloo, kuten voi huomata, oli sangen avomielinen nainen ja
-- lisättäköön -- erittäin rehellinen.

Niin oli tämä sopimus päätetty. Olen sen esittänyt kokonaisuudessaan,
sen tärkeyden vuoksi kertomuksessamme. Mutta nyt toivon -- ah,
kuinka sitä toivon! -- että olisin pysynyt vaatimuksessani naida
Marien silloin heti. Jos niin olisin tehnyt, olisin luullakseni
saavuttanut tarkoitukseni, sillä minä olin "monien legioonain
herra", jolla oli karjaa, ruokaa ja ampumavaroja, niin että buurit
olisivat pakoittaneet Marais'n antamaan perään ennemmin kuin olisivat
uskaltaneet riitautua minun kanssani. Mutta me olimme nuoria ja
kokemattomia; sitäpaitsi oli Kohtalo määrännyt toisin. Kuka voi
kysellä Kohtalon päätöksiä, jotka muuttamattomina ovat kirjoitettuina
-- kenties kauan ennen syntymäämme -- ihmiskohtaloiden ikuiseen
kirjaan.

Puistettuani pois ensimmäiset pelkoni ja epäilykseni huomasin
kuitenkin omani ja Marien osan erittäin onnelliseksi, todelliseksi
paratiisiksi siihen verrattuna, mitä katkeran vaitiolon ja eron
aikana olimme kokeneet. Joka tapauksessa se pieni seurapiiri,
jossa elimme, tunnusti meidät kihlautuneiksi, ja salli meidän
olla kahdenkesken niin paljon kuin tahdoimme. Toisin sanoen,
tapasimme toisemme aamunkoittaessa erotaksemme vasta yön tullen,
sillä keinotekoisen valon puutteessa me menimme yhtaikaa auringon
kanssa levolle tai vähän sen jälkeen. Suloista todellakin oli tämä
kumppanuus, joka perustui täydelliseen luottamukseen ja rakkauteen,
-- niin suloista, etten edes kaikkien näiden vuosien kuluttua malta
olla viipymättä näiden siunattujen kuukausien pyhässä muistossa.

Niin pian kuin eloon jääneet buurit alkoivat toipua varastojeni
ja lääkkeideni sekä runsain määrin ampumani lihan avulla, heräsi
tietysti vakavia keskusteluja tulevaisuussuunnitelmiemme suhteen.
Ensin suunnittelimme lähteä Lorenzo Marquez'iin ja odottaa siellä
laivaa, joka veisi meidät Nataliin, sillä kukaan ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan palaamisesta Kap-maahan kerjäläisinä kertomaan heidän
pettymyksensä ja kauheitten häviöittensä tarinaa. Minä kuitenkin
huomautin siitä seikasta, ettei mitään laivaa saapuisi pitkään
aikaan -- kenties ei vuoteen tai pariin -- ja että Lorenzo Marquez
ympäristöineen näytti olevan myrkyllinen paikka asuttavaksi.

Seuraava ajatus oli, että jäisimme sinne missä olimme, mikä minusta
oli tervetulleempaa, koska olisin mielelläni viettänyt rauhassa
Marien kanssa jälelläolevat kuusi koetuskuukautta.

Kuitenkin se viimein hyljättiin monista hyvistä syistä. Nämä
kymmenkunta valkoihoista, joista neljä oli saman perheen jäseniä,
eivät varmasti olleet kyllin vahvoja muodostamaan uutisasutusta,
erittäinkin kun ympäristön alkuasukkaat saattoivat ryhtyä
vihollisuuksiin minä hetkenä tahansa. Lisäksi oli pahin kuumekausi
tulossa ja se saattaisi hyvin korjata meidät kaikki saaliikseen.
Edelleen meillä ei ollut mitään rotukarjaa tai hevosia, jotka eivät
eläisi tällä seudulla, vaan ainoastaan ampumavaroja ja tavaroita,
jotka minä olin tuonut mukanani.

Oli niinollen selvää, että vain yksi mahdollisuus oli jälellä,
nimittäin kulkea takaisin sinne, missä nykyinen Transvaalin piiri
on, tai vielä paremmin Nataliin, sillä tämä tie saattaisi meidät
välttämään pahimmat vuoret. Siellä saattaisimme tavata jonkun muun
muuttavan buurijoukkueen, esimerkiksi Retiefin, jonka saapumisesta
Drakensbergin yli saatoin heille kertoa.

Tehtyämme päätöksemme ryhdyimme valmisteluihin. Ensiksikin
minulla oli härkiä vain kaksiin vaunuihin, jotapaitsi meidän
-- vaikka jättäisimmekin loput -- oli otettava ainakin neljät.
Sentähden ryhdyin kafferieni kautta hieromaan kauppoja ympäristön
alkuasukkaitten kanssa, jotka, kuultuaan, etten ollut buuri ja
että olin valmis maksamaan sen mitä ostin, pian lausuivat olevansa
halukkaat kaupantekoon. Tosiaankin meillä oli lyhyessä ajassa
järjestettynä oikein markkinat, joille tuotiin karjaa, jota minä
ostin antaen siitä maksuksi vaatteita, veitsiä, kuokkia ja tavallisia
kafferien tarvikkeita.

Myöskin he toivat maissia ja muuta viljaa. Millä ilolla söivätkään
tätä jauhoruokaa nuo ihmiset, jotka kuukausimääriä olivat eläneet
pelkällä liharuoalla. En koskaan unohda sitä näkyä, kun Marie ja
eloonjääneet lapset nauttivat ensimmäistä jauhokeittoateriaansa ja
huuhtoivat tahmean aineen alas muutamilla siemauksilla tuoretta,
sokeroitua maitoa, sillä härkien mukana olin onnistunut saamaan kaksi
hyvää lehmää. Tämä ravintojärjestyksen muutos palautti pian heidän
terveytensä täysin ennalleen ja teki Marien paljon kauniimmaksi kuin
hän koskaan ennen oli ollut.

Saatuamme härät oli lähin tehtävämme totuttaa ne ikeeseen; sillä,
vaikka ne olivatkin helposti opetettavia eläimiä, ne eivät olleet
koskaan edes nähneet vaunuja. Tämä vaati pitkän ja vaikean
käsittelyn, johon sisältyi monia koematkoja. Sitäpaitsi valittuja
vaunuja, joista yksi oli kuulunut Pereiralle, täytyi korjata erittäin
riittämättömillä työaseilla ja ilman pajan apua. Jollei olisi
sattunut niin, että Hans joskus aikoinaan oli työskennellyt erään
vaununtekijän palveluksessa, en todella luule, että olisimme kyenneet
suorittamaan koko hommaa ollenkaan.

Olimme parhaillaan näissä puuhissa, kun saapui uutisia, jotka olivat
epämieluisia kaikille muille paitsi kenties Henri Marais'lle. Eräänä
iltana yritin juuri valjastaa yhteen kuuttatoista kafferien härkää,
kun Hans, joka minua auttoi, äkkiä huusi:

"Katsokaa, baas, tuossa tulee yksi veljistäni", eli toisin sanoen
hottentotti.

Seuraten hänen kätensä suuntaa näin laihan ja surkean olion, puettuna
ainoastaan muutamiin rääsyihin ja päässä ison hatun jäännös, josta
yläpuoli oli poissa, laahustavan puitten välistä meitä kohti.

"Mitä!" huudahti Marie säikähtyneellä äänellä, seistessään
tapansa mukaan sivullani. "Sehän on Klaus, yksi Hernan serkkuni
jälkiratsastajista."

"Mikäli se ei ole serkkusi Hernan itse, en hänestä välitä", sanoin.

Samassa onneton, nälkäinen "totty" saapui ja, heittäytyen maahan,
pyysi ruokaa. Kylmä pukin lapa annettiin hänelle ja hän söi, pidellen
sitä molemmin käsin ja repien suuria lihapaloja hampaillaan kuin
villipeto.

Kun hän viimein oli kylläinen, kysyi Marais, joka muiden buurien
mukana oli tullut, mistä hän tuli ja mitä uutisia hänellä oli
isännästään.

"Pensaikosta", hän vastasi, "ja uutiseni baasista on, että hän on
kuollut. Ainakin jätin hänet niin sairaana, että hänen, luullakseni,
on täytynyt nyt jo kuolla."

"Miksi jätit hänet, jos hän oli sairas?" kysyi Marais.

"Koska hän kehoitti minua, baas, etsimään apua, sillä me kärsimme
nälkää, laukaistuamme viimeisen kuulamme."

"Onko hän sitten yksin?"

"On, on, villipetoja ja korppikotkia lukuunottamatta. Jalopeura söi
toisen miehen, hänen palvelijansa, aikoja sitten."

"Kuinka kaukana täältä hän on?" kysyi Marais jälleen.

"Oi, baas, noin viiden tunnin matkan päässä hevosen selässä hyvää
tietä kulkien." (Tämä tekisi noin kolmekymmentäviisi mailia.)

Sitten hän kertoi seuraavan tarinan: Pereira oli kahden
hottentottipalvelijansa kanssa, hän ratsain ja he jalan, vaeltanut
noin sata mailia epätasaista maata turvallisesti, kun yöllä leijona
surmasi ja vei toisen hottentoteista ja peloitti pakosalle hevosen,
jota ei senjälkeen ole nähty. Pereira ja Klaus jatkoivat matkaa
jalan, kunnes saapuivat suurelle joelle, jonka rannalla tapasivat
muutamia kaffereita, jotka näyttivät olleen vartiopalveluksessa
olevia zuluja. Nämä miehet vaativat heidän pyssyjään ja
ampumavarojaan viedäkseen ne kuninkaalleen ja, Pereiran kieltäytyessä
niitä luovuttamasta, sanoivat surmaavansa heidät molemmat seuraavana
aamuna. Ja he olivat pakoittaneet hänet neuvomaan heille pyssyjen
käyttöä iskemällä häntä kepeillä.

Yöllä nousi myrsky, jonka suojassa Pereira ja Klaus pääsivät
pakenemaan. Kun he eivät uskaltaneet mennä eteenpäin peläten
joutuvansa zulujen käsiin, he kääntyivät takaisin pohjoiseen, juosten
koko yön, havaitakseen aamulla, että he olivat kadottaneet tien. Tämä
oli tapahtunut noin kuukausi sitten -- niin ainakin Klaus arveli,
sillä epäilemättä päivät kuluivat hyvin hitaasti -- jonka ajan he
olivat harhailleet, koettaen määrätä jotenkuten suunnan auringon
mukaan päämääränään paluu leirille. He eivät tavanneet ainoatakaan
ihmistä, ei mustaa eikä valkoista, ja elättivät itseään ampumallaan
riistalla, jonka he söivät raakana tai auringossa kuivattuna, kunnes
vihdoin kaikki heidän ruutinsa oli kulunut ja he heittivät pois
raskaat roer'insa, joita he eivät kauemmin voineet kantaa.

Tällä hetkellä Klaus erään korkean puun latvasta näki pienen kukkulan
pitkän matkan päässä, hänen arvionsa mukaan noin viisitoista mailia
Marais'n leiriltä. He olivat aivan nälkään kuolemaisillaan; vain
Klaus oli heistä molemmista vahvempi, sillä hän löysi ja söi erään
eläimen raadon, -- luulen sen olleen kuolleen hyenan. Pereira
koetti myös syödä tätä kauheata ruokaa, mutta, kun hänellä ei ollut
hottentotin vatsaa, tuli hän jo ensimmäisestä suupalasta peloittavan
sairaaksi. He etsivät suojaa eräästä rantapenkereessä olevasta
rotkosta virran rannalla, missä kasvoi vesikrasseja ja muita kasveja,
kuten villiä parsaa. Täällä Pereira kehoitti Klausia pyrkimään
takaisin leirille ja, jos löytäisi jonkun siellä elossa, tuomaan
hänelle apua.

Klaus lähti, ottaen jälelläolevan hyenan reiden mukaansa ja saapui
perille seuraavan päivän iltapäivänä, kuten on kerrottu.



X Luku.

ROUVA PRINSLOO LAUSUU MIELIPITEENSÄ.


Kun hottentotti oli päättänyt kertomuksensa, alettiin neuvotella.
Marais sanoi, että jonkun täytyy mennä katsomaan, vieläkö hänen
sisarenpoikansa eli, johon muut buurit välinpitämättömästi vastasivat
"niin". Sitten rouva Prinsloo palasi vertaukseensa.

Hän huomautti, kuten hän jo aikaisemmin oli tehnyt, että hänen
arvostelunsa mukaan Hernan Pereira oli hätähousu ja matelija, joka
oli koettanut hyljätä heidät heidän hädässään ja oikeamielisen
Jumalan tuomiosta joutunut itse hätään. Omasta puolestaan hän toivoi,
että leijona olisi vienyt hänet kunnon hottentotin sijasta, vaikkakin
hän sai paremman käsityksen leijonasta senjohdosta, ettei se niin
tehnyt, koska se muussa tapauksessa olisi tullut myrkytetyksi.
Hänen mielipiteensä oli siis, että olisi aivan yhtä hyvä antaa tuon
petturin maata sillä vuoteella, minkä hän itselleen oli valmistanut.
Sitäpaitsi hän epäilemättä oli nyt jo kuollut; mitä siis hyödytti
olla hänestä huolissaan?

Nämä mietteet näyttivät saavan kannatusta buurien puolelta, sillä he
huomauttivat: "Niin, mitä hyötyä siitä on?"

"Onko oikein", kysyi Marais, "hyljätä toveri onnettomuudessa, hänet,
joka on samaa verta kuin me?"

"Mein Gott!" vastasi rouva Prinsloo. "Hän ei ole mitenkään samaa
verta kuin minä, tuo inhoittava portugalilainen. Mutta myönnän hänen
olevan teidän vertanne, mynheer Marais, koska hän on sisarenne poika,
joten on selvää, että te olette yksi niistä, jotka lähtevät häntä
etsimään."

"Niin näyttää olevan, rouva Prinsloo", sanoi Marais miettivällä
tavallaan. "Kuitenkin minun täytyy muistaa, että minun on pidettävä
huolta Mariesta."

"Niin piti hänenkin, kunnes hän muisti oman nahkansa ja lähti
tiehensä ainoalla hevosella ja vieden kaiken ruudin, jättäen Marien
ja meidät muut nälkää näkemään. No, te siis ette mene, Prinsloo ei
mene, ei myöskään kumpikaan poikani, siitä pidän huolen; siis täytyy
Meyerin mennä."

"Ei, ei, hyvä rouva", vastasi Meyer. "Minulla on nämä lapset, jotka
on hoitooni uskottu."

"Sitten", huudahti rouva Prinsloo voitonriemuisena, "ei kukaan tahdo
mennä, joten unohtakaamme siis tämä hätähousu, kuten hän unohti
meidät."

"Näyttääkö oikealta", kysyi Marais jälleen, "että kristitty mies
jätetään erämaahan kuolemaan nälkään?" ja hän katsahti minuun.

"Sanokaahan, mynheer Marais", huomautin, vastaten hänen katseeseensa,
"miksi minun koko joukosta pitäisi mennä etsimään mynheer Pereiraa,
joka ei koskaan ole ollut erittäin hyvissä väleissä kanssani?"

"En tiedä, Allan. Kuitenkin raamattu kehoittaa meitä kääntämään
toisen poskemme ja unohtamaan kärsimämme vääryydet. Ajattele
sitäpaitsi, että meidän on kaikesta vastattava viimeisenä päivänä;
sinulla on itselläsi valta päättää, ei minulla. Tiedän vain, että jos
olisin sinun ikäisesi, eikä minulla olisi tytärtä huolehdittavana,
minä menisin."

"Miksi puhutte sellaista minulle?" kysyin halveksuen. "Miksi ette
mene itse, kun näette minun olevan aivan valmiina pitämään huolta
Mariesta?" (Tässä rouva Prinsloo ja muut buurit nauraa hihittivät.)
"Ja miksi ette osoita huomautuksianne näille toisille minun
sijastani, nähdessänne heidän olevan sisarenpoikanne ystäviä ja
matkatovereita?"

Tällä hetkellä miespuoliset Prinsloot ja Meyer havaitsivat, että
heillä oli asiaa muualle.

"Se on sinun itse päätettävänäsi, mutta muista, Allan, että on
kauheata ilmestyä Luojansa eteen kädet lähimmäisensä veressä. Mutta
jos sinä ja nämä muut kovasydämiset miehet eivät mene, menen itse,
iästäni ja kärsimysteni aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta."

"Hyvä", sanoi rouva Prinsloo, "siinä on paras ratkaisu. Te
sairastutte pian matkasta, mynheer Marais, emmekä me koskaan näe sitä
hätähousua."

Marais nousi ylös hillitysti, sillä hän ei koskaan antautunut
väittelyyn rouva Prinsloon kanssa, jolle hän ei riittänyt, ja sanoi:

"Hyvästi, Marie. Jollen palaa, muista toivomukseni, ja testamenttini
on Pyhän raamattumme ensimmäisten lehtien välissä. Nouse ylös, Klaus,
ja opasta minut herrasi luo", ja hän suuntasi jonkunverran äkäisen
potkun täyteläiselle hottentotille, joka loikoi maassa.

Nyt Marie, joka koko ajan oli seisonut ääneti, kosketti minua
olkapäähän ja sanoi:

"Allan, onko oikein, että isäni menee yksin? Etkö tahdo seurata
häntä?"

"Tietysti", vastasin iloisesti. "Sellaisessa hommassa täytyy olla
kaksi ja muutamia kaffereita lisäksi kantamaan miestä, jos hän vielä
elää."

Nyt rientäkäämme kertomuksen loppuun. Kun hottentotti Klaus oli liian
väsynyt lähteäkseen sinä iltana, päätettiin lähteä aamun koittaessa.
Nousin vähää ennen auringon nousua ja olin juuri lopettamassa
aamiaistani, kun Marie ilmestyi siihen vaunuun, jossa nukuin. Nousin
häntä tervehtimään, ja koska ei ketään ollut näkyvissä, me suutelimme
toisiamme useamman kerran.

"Ole valmis, rakkaani", hän sanoi, vetäen minua mukanaan. "Tulen
isäni luota, jonka vatsa on kipeä ja joka haluaa sinua nähdä."

"Mikä merkitsee sitä, että minun on mentävä etsimään serkkuasi
yksin", vastasin närkästyneellä äänenpainolla.

Hän pudisti päätään ja vei minut siihen pikku hökkeliin, jossa hän
nukkui. Nousevan auringon valossa, joka tunkeutui sisään ovesta,
sillä ikkunaa ei ollut, eroitin Marais'n istumassa puutuolilla,
painaen käsillään keskiruumistaan ja valittaen.

"Hyvää huomenta, Allan", hän sanoi alakuloisella äänellä. "Olen
sairas, hyvin sairas, kenties jostakin, jota olen syönyt, tai se on
vatsan vilustusta, mikä usein käy ennen kuumetta tai punatautia."

"Kenties se paranee, kun kävelette, mynheer", arvelin, sillä totta
puhuen epäilin tätä vilustusta ja tiesin, ettei hän ollut syönyt
muuta kuin, mikä oli aivan terveellistä.

"Kävelen! Jumala yksin tietää, kuinka voin kävellä, kun sisuksiani
nipistää kuin vaununtekijän ruuvipihdeissä. Tahdon kuitenkin koettaa,
sillä on mahdotonta jättää Hernan raukkaa yksin kuolemaan. Ja jollen
minä mene häntä etsimään, ei kukaan muukaan näy sitä tekevän."

"Miksi eivät jotkut kaffereistani voisi mennä Klausin mukana?" kysyin.

"Allan", hän vastasi juhlallisesti, "jos sinä olisit kuolemaisillasi
jossain rotkossa kaukana avusta, ajattelisitko hyvää niistä, jotka
lähettäisivät raakoja kaffereja sinua auttamaan, kun olisivat voineet
tulla itse, -- kaffereita, jotka varmaan antaisivat sinun kuolla ja
palaisivat kertoen jonkun väärän jutun?"

"En tiedä, mitä ajattelisin, mynheer Marais. Mutta sen tiedän, että
jos minä olisin tuossa rotkossa ja Pereira täällä leirissä, ei hän
tulisi itse eikä edes lähettäisi ketään alkuasukasta pelastamaan
minua."

"Saattaa niin olla, Allan. Mutta jos toisen sydän onkin musta,
pitääkö sinun myöskin oleman musta? Minä tulen, vaikka se olisikin
kuolemakseni", ja nousten tuolilta mitä kauheimmin valittaen, hän
alkoi poistaa päältään risaista peitettä, johon hän oli kietoutunut.

"Oi, Allan, isäni ei saa mennä; se on hänen surmansa", huudahti Marie,
joka otti hänen tilansa vakavammalta kannalta kuin minä.

"No olkoon menneeksi, jos niin arvelet", vastasin. "Ja nyt, koska
minun on aika lähteä, hyvästi."

"Sinulla on hyvä sydän, Allan", sanoi Marais, vaipuen takaisin
tuolille ja ottaen jälleen peitteensä, kun Marie epätoivoisena
katseli ensin toista sitten toista meistä.

Puoli tuntia myöhemmin olin matkalla mitä pahimmalla tuulella.

"Muistakaa, mitä olette tekemäisillänne", huusi rouva Prinsloo
jälkeeni. "Ei ole onneksi pelastaa vihollistaan, ja jos tunnen
jonkunverran tuota hätähousua, hän puree teitä pahasti sormeen
kiitoksen ohella. Ah, poikaseni, jos minä olisin teidän sijassanne,
oleilisin muutaman päivän pensaikossa ja tulisin takaisin sanoen,
etten voinut löytää jälkeäkään Pereirasta, lukuunottamatta kuolleita
hyenoja, jotka hänet syötyään olivat tulleet myrkytetyiksi. Hyvää
onnea joka tapauksessa, Allan. Kunpa minä löytäisin sellaisen ystävän
hädässä. Minusta näyttää kuin te olisitte syntynyt auttamaan toisia."

Hottentotti Klausin rinnalla olivat kumppaneinani tällä
epämieluisalla matkalla kolme zulukafferia, sillä Hans minun oli
täytynyt jättää hoitamaan karjaani ja omaisuuttani toisten miesten
kanssa. Myöskin otin kuormahärän, vilkkaan eläimen, jota olin
opettanut kantamaan taakkoja ja, tarpeen tullen, miehen, vaikka se ei
vielä ollutkaan erittäin hyvin harjaantunut.

Koko sen päivän marssimme erittäin rosoista maata pitkin, kunnes
vihdoin pimeys tavoitti meidät eräässä vuorenrotkossa, minne
nukuimme, sytytettyämme ympärillemme suojatulia leijonain varalta.
Seuraavana aamuna lähdimme heti päivän sarastaessa liikkeelle ja noin
kello kymmenen tienoissa kahlasimme virran poikki erääseen pieneen
luonnon luolaan, jonne Klaus sanoi jättäneensä isäntänsä. Tämä luola
näytti kovin hiljaiselta, ja viivyttyäni hetken sen suulla johtui
mieleeni ajatus, että, jos Pereira vielä olisi siellä, hänen täytyisi
olla kuollut. Itse asiassa tämä ajatus, vaikka miten olisin koettanut
tukahuttaa sen, toi eräänlaisen helpoituksen vieläpä mielihyvän
tunteen. Sillä tiesin hyvin, että Pereira elävänä oli minulle
paljon vaarallisempi kuin kaikki Afrikan villi-ihmiset ja pedot
yhteensä. Työntäen syrjään tämän arvottoman tunteen niin hyvin kuin
taisin, astuin luolaan yksin, sillä alkuasukkaat, jotka pelkäsivät
saastuttavansa itsensä koskettamalla ruumista, jäivät ulkopuolelle.

Se oli vain matala onkalo, jonka vesi oli ylitse kaartuvaan kallioon
syövyttänyt. Niin pian kuin silmäni tottuivat sen hämärään, näin
sen perällä miehen makaamassa. Niin hiljaa hän lepäsi, että nyt
olin melkein varma siitä, että hänen huolensa olivat ohi. Menin
hänen luoksensa ja kosketin hänen kasvojaan, jotka olivat kylmät ja
kosteat, ja sitten, aivan vakuutettuna, käännyin jättääkseni paikan,
joka -- ajattelin -- muodostaisi mahtavan haudan, jos muutamia
kallionlohkareita vieritettäisiin sen suulle.

Juuri kun astuin ulos auringonvaloon ja aioin huutaa miehiä kokoomaan
kiviä, luulin kuitenkin kuulleeni takanani hyvin heikon valituksen,
jonka sillä hetkellä panin mielikuvituksen laskuun. Palasin vielä,
vaikka en koko hommasta paljoa välittänytkään, polvistuin alas
olennon viereen ja odotin käsi hänen sydämellään. Viisi minuuttia tai
kauemminkin pysyin siinä ja sitten, aivan vakuutettuna, aioin jättää
hänet uudelleen, kun toisen kerran kuulin heikon valituksen. Pereira
ei ollut kuollut, vaan ainoastaan kuoleman äärimmäisellä partaalla.

Juoksin luolan suulle huutaen kaffereja, ja yhdessä kannoimme hänet
ulos auringon valoon. Hän oli kauhea nähdä, pelkkää luuta, jota
keltainen nahka peitti, lian ja jostain haavasta vuotaneen hyytyneen
veren peitossa. Minulla oli viinaa mukanani, josta tipautin vähän
hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen hänen sydämensä alkoi heikosti lyödä.
Sitten laitoimme jonkinlaista keittoa sekä valutimme sen ynnä lisää
viinaa hänen kurkkuunsa, ja seurauksena oli, että hän virkosi eloon
jälleen.

Kolme päivää tohtoroin tätä miestä, ja luulen todella, että
jos hetkiseksikään näiden päivien kuluessa olisin laiminlyönyt
silmälläpitoni vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, olisi hän liukunut
sormieni välitse, sillä tässä hommassa Klausista ja kaffereista ei
ollut mitään hyötyä ollenkaan. Mutta minä liikuin hänen ympärillään,
ja kolmantena aamuna hän tuli tajuihinsa. Pitkän aikaa hän tuijotti
minua, sillä olin asettanut hänet luolan suulle, missä valo oli hyvä,
vaikka yli kaartuvat kallionkielekkeet suojasivat häntä auringolta.
Sitten hän sanoi:

"Allemachte! Te muistutatte jotakuta, nuorimies. Nytpä tiedän. Te
muistutatte sitä kirottua englantilaispoikaa, joka voitti minut
hanhen ampumisessa ja saattoi minut riitelemään oom (setä) Retiefin
kanssa, sitä apinaa, johon Marie oli niin rakastunut. No, kuka
tahansa lienettekin, te ette voi olla hän, Jumalan kiitos."

"Olette erehtynyt, mynheer Pereira", vastasin. "Olen sama kirottu
nuori englantilainen apina, Allan Quatermain nimeltäni, joka voitin
teidät ampumisessa. Mutta jos otatte varteen neuvoni, kiitätte
Jumalaa jostain muusta, nimittäin siitä, että henkenne on pelastettu."

"Kuka sen pelasti?" hän kysyi.

"Jos haluatte tietää, tein minä sen. Olen ruokkinut teitä nämä kolme
päivää."

"Te, Allan Quatermain! Sepä kummallista, sillä varmasti minä en olisi
pelastanut teidän henkeänne", ja hän nauroi hiukan, kääntyi sitten ja
nukahti.

Tästä hetkestä hänen toipumisensa kävi nopeasti, ja kaksi päivää
myöhemmin aloimme paluumatkamme Marais'n leirille, neljän
alkuasukkaan kantaessa toipuvaa Pereiraa paareilla. Se oli työ,
jossa he murisivat hyvän joukon, sillä taakka oli raskas ja maa
epätasainen, ja milloin he kompastuivat tai täräyttivät häntä,
hän kirosi heille. Niin kovasti hän tosiaan kirosi, että vihdoin
eräs zulu, karkealuontoinen mies, sanoi, että jollei Inkoos'ia --
sillä hän tarkoitti minua -- olisi, hän pistäisi assegainsa hänen
lävitsensä ja antaisi korppikotkien viedä hänet. Tämän jälkeen
Pereira tuli paljon sävyisämmäksi. Kun kantajat väsyivät, asetimme
hänet härän selkään, jota kaksi meistä talutti, kun kaksi muuta
kannatti häntä kummaltakin sivulta. Tällä tavoin me eräänä iltana
saavuimme leirille.

Rouva Prinsloo oli ensimmäisenä meitä tervehtimässä. Tapasimme
hänet seisomassa metsästyspolulla, jota olimme seuranneet, noin
neljännesmailin päässä vaunuista; hän seisoi siinä kädet leveillä
lanteillaan ja jalat hajallaan. Hänen asentonsa oli niin uhmaava
ja niin edeltäpäin harkitun näköinen, etten voi olla ajattelematta
hänen saaneen vihiä saapumisestamme, kenties nähtyään viimeisten
nuotioittemme savun, ja odottelevan meitä. Hänen tervehdyksensä oli
lämmin.

"Ah, siinähän te tulette, Hernan Pereira", hän huusi, "ratsastaen
härän selässä, kun paremmat miehet kävelevät. No niin, haluan
rupattaa kanssanne. Miten sen asian laita on, että te lähditte yön
aikana, vieden mukananne ainoan hevosen ja kaiken ruudin?"

"Menin hakemaan teille apua", vastasi hän jurosti.

"Niinkö, niinkö tosiaankin! No, näyttää siitä, että loppujen lopuksi
te itse tarvitsitte apua. Miten aiotte korvata Allan Quatermainille
sen, että hän on pelastanut henkenne, sillä olen varma, että hän on
niin tehnyt? Teille ei ole jäänyt mitään omaisuutta, vaikka aina
kerskuitte rikkauksillanne. Ne ovat nyt joen pohjassa, joten teidän
on maksettava rakkaudella ja palvelevaisuudella."

Hän mutisi jotain siihen tapaan, etten minä halunnut mitään maksua
kristillisestä laupeudentyöstä.

"Ei, hän ei halua maksua, Hernan Pereira, hän on siksi kunnon mies,
mutta te maksatte hänelle kaiken sen huonolla rahalla, jos saatte
tilaisuuden. Olen tullut teille sanomaan, mitä teistä ajattelen. Te
olette hätähousu, kuuletteko? Olio, jota ei koirakaan purisi, jos
voisi olla sen tekemättä! Te olette myöskin petturi. Te toitte meidät
tähän kirottuun maahan, jossa sanoitte sukulaistenne antavan meille
omaisuutta ja maata, ja sitten, nälän ja kuumeen iskiessä kimppuumme,
ratsastitte tiehenne pelastaaksenne oman likaisen nahkanne ja
jätitte meidät kuolemaan. Ja nyt te tulette takaisin etsimään apua,
hänen pelastamanaan, jota loukkasitte Hanhirotkossa, hänen, jonka
uskollisen rakastetun te olette yrittänyt riistää. O, mein Gott!
Miksi Kaikkivaltias jättää sellaiset konnat eloon, kun niin moni
hyvä ja rehellinen ja viaton lepää maan mullassa teidän kaltaisenne
hätähousun tähden?"

Hän jatkoi, astellen kuormahärän sivulla ja solvaten Pereiraa
katkeamattomalla sanaryöpyllä, kunnes tämä vihdoin pisti peukalot
korviinsa ja silmäili häntä sanattomassa raivossa.

Tällöin me vihdoinkin saavuimme leirille, missä buurit kaikki,
nähtyään meidän tulevan, olivat kokoontuneet. He eivät olleet
erikoisen humoristista väkeä, mutta, nähdessään Pereiran saapuvan
istuen kuormahärän -- perin harvojen ratsumiesten käyttämän hevosen
-- selässä ja raivoisan sekä pyylevän rouva Prinsloon astelevan hänen
sivullaan ja syytävän solvauksia hänelle, he purskahtivat nauruun.
Silloin Pereiran kärsivällisyys loppui ja hän alkoi vielä enemmän
solvata kuin rouva Prinsloo.

"Tälläkö tavoin te otatte minut vastaan, te metsäsiat, te
yksinkertaiset buurit, jotka ette ole soveliaat olemaan yhdessä minun
asemassani ja minun sivistykselläni varustetun miehen kanssa?" hän
alkoi.

"Miksi Herran nimessä sitten tulette joukkoomme?" kysyi juro Meyer.
"Kun olimme nälkäisiä, ette seurastamme välittänyt, vaan hiivitte
tiehenne vieden kaiken ruudin mukananne ja jätitte meidät. Mutta kun
me nyt taasen olemme kylläisiä, kiitos tämän pienen englantilaisen,
ja te olette nälässä, te tulette takaisin. No, jos minä saisin oman
pääni pitää, antaisin pyssyn käteenne ja kuuden päivän muonan sekä
käännyttäisin teidät takaisin pitämään huolen itsestänne."

"Älkää pelätkö, Jan Meyer", kiljasi Pereira härän selästä. "Niin pian
kuin olen kyllin vahva, jätän teidät tänne englantilaisen kapteeninne
hoitoon" -- hän osoitti minua -- "ja menen kertomaan kansallemme,
minkälaatuista väkeä te olette."

"Ne ovat hyviä uutisia", keskeytti Prinsloo, komea vanha buuri, joka
seisoi piippuaan tupruttaen. "Parantukaa, parantukaa niin nopeasti
kuin voitte, Hernan Pereira."

Juuri tällä hetkellä saapui Marais, Marien seuraamana. Mistä hän
tuli, en tiedä, mutta luullakseni hän oli piileillyt taaempana
nähdäkseen, minkälaisen vastaanoton Pereira saisi osakseen.

"Hiljaisuutta, veljet", hän sanoi. "Tälläkö tavalla te tervehditte
sisarenpoikaani, joka on palannut kuoleman kidasta, kun teidän olisi
oltava polvillanne kiittäen Jumalaa hänen pelastuksestaan?"

"Laskeutukaa sitten polvillenne ja kiittäkää Häntä itse, Henri
Marais", tokaisi suorasukaisesti rouva Prinsloo. "Minä kiitän tämän
Allanin onnellisesta paluusta, vaikka ne kiitokset olisivatkin
lämpimämmät, jos hän olisi jättänyt tämän hätähousun jälkeensä.
Allemachte! Henri Marais, miksi pidätte niin suurta porua tästä
portugalilaisesta? Onko hän noitunut teidät? Tai johtuuko se siitä,
että hän on sisarenne poika, tai siitä, että tahdotte pakoittaa
Marien menemään naimisiin hänen kanssaan? Tai johtuuko se kenties
siitä, että hän tietää jotain pahaa teidän menneisyydestänne, ja te
tahdotte lahjoa hänet pitämään suunsa kiinni?"

No, oliko tämä viimeinen epämieluisa arvelu aivan sattumalta rouva
Prinsloon hyvin varustetusta viinestään esiin vetämä nuoli tai oliko
rouva saanut hännänpäästä kiinni jonkun aikoja sitten haudatun
totuuden, en tiedä. Tietysti kuitenkin jälkimmäinen selitys on
mahdollinen. Monet miehet ovat tehneet nuoruudessaan tekoja, joita he
eivät toivo kaivettavan esiin heidän myöhemmällä iällään. Pereira oli
kenties saanut äidiltään tietää sentapaisen perhesalaisuuden.

Joka tapauksessa vanhan naisen sanojen vaikutus Marais'hen oli aivan
huomattava. Hänet valtasi äkkiä ankara luontainen raivonpuuska. Hän
sadatteli rouva Prinsloolle. Hän kirosi jokaista muutakin, vannoen
heille yksitellen sekä koko joukolle, että taivas kostaisi heille.
Hän sanoi, että häntä ja hänen sisarenpoikaansa vastaan oli tehty
salaliitto, ja että minä olin sen takana, minä, joka olin saanut
hänen tyttärensä ihastumaan innoittavaan pieneen naamaani. Niin
raivoisat olivat hänen sanansa -- monet muut niistä olen unohtanut,
-- että vihdoin Marie alkoi itkeä ja juoksi pois. Samassa buuritkin
lähtivät pois, hartioitaan kohauttaen, ja yksi heistä sanoi aivan
kuuluvasti, että Marais oli viimeinkin tullut aivan hulluksi, kuten
hän aina oli ajatellut hänen tulevan.

Sitten Marais seurasi heitä, kohotellen käsiään ja yhä kiroten
kävellessään, ja laskeuduttuaan kuormahärän selästä, Pereira
seurasi häntä. Niinollen rouva Prinsloo ja minä jäimme yksin, sillä
värilliset miehet olivat hajaantuneet, kuten ne aina tekevät, kun
valkoiset alkavat riidellä.

"Kas niin, Allan poikani", sanoi rouva Prinsloo voitonriemuisesti.
"Olen löytänyt kipeän paikan muulin selästä, ja enkö saanutkin sitä
kirkumaan ja potkimaan, vaikka se useimpina viikon päivinä näyttää
sellaiselta hyvältä ja rauhalliselta muulilta -- ainakin viime
aikoina."

"Myönnän, että löysitte, rouva", sanoin vihaisena, "mutta toivon,
että jättäisitte mynheer Marais'n kipeät paikat rauhaan, nähdessänne,
että, vaikka kirkuminen onkin teille, potkut kohdistuvat minuun."

"Mitä se tekee, Allan?" hän kysyi. "Hän on aina ollut vihollisenne,
joten on aivan yhdentekevää, vaikka te näettekin hänen kavionsa,
kun ette ole niiden tavoiteltavissa. Poika raukkani, luulen teille
koittavan huonon ajan tuon hätähousun ja muulin keskuudessa, vaikka
olette tehnyt niin paljon kumpaisellekin heidän hyväkseen. No, yksi
hyvä puoli sentään on asiassa -- Mariella on uskollinen sydän. Hän
ei koskaan tahdo mennä jonkun muun miehen kanssa naimisiin kuin
juuri teidän, Allan -- vaikka ette olisikaan täällä", hän lisäsi
sivuajatuksella.

Vanha nainen pysähtyi hetkeksi, tuijottaen maahan. Sitten hän kohotti
katseensa ja sanoi:

"Allan, rakkaani" -- hän todella piti minusta ja nimitti minua
toisinaan näin -- "te ette ottanut varteen antamaani neuvoa, olla
etsivinänne Pereiraa löytämättä häntä. No, annan teille toisen
neuvon, jota seuraatte, jos olette viisas."

"Mikä se on?" kysyin epäröiden. Sillä vaikka rouva Prinsloo omalla
tavallaan olikin oikeassa, saattoi hän katsella asioita hyvin
omituisessa valossa. Useitten muitten naisten tavoin hän arvosteli
siveellisiä lakimääräyksiä sydämensä vaistojen mukaan ja oli aivan
valmis soveltamaan ne olosuhteisiin tai tavoittamaan päämäärää, jonka
hän arveli itsessään hyväksi.

"Tämä juuri, poikaseni. Tehkää Marien kanssa kahden päivän matka
viidakkoon. Minä tahdon hieman vaihtelua ja tulen sinne myös sekä
vihin teidät siellä. Minulla on nimittäin rukouskirja ja minä voin
lukea ääneen vihkimäkaavan, jos ensin käymme sen läpi kertaan tai
pariin."

Rouva Prinsloo vihkimässä minut ja Marien autiossa ja asumattomassa
erämaassa, -- tämä tulevaisuuden kuva, vaikkakin houkutteleva, oli
niin mahdoton, että puhkesin nauramaan.

"Miksi nauratte, Allan? Kuka tahansa voi vihkiä ihmisiä, ellei
ole muuta saatavissa; uskonpa vielä että he voivat itsekin vihkiä
itsensä."

"Myönnän kyllä", vastasin, koska en halunnut ryhtyä lainopilliseen
väittelyyn rouva Prinsloon kanssa. "Mutta katsokaahan, täti, minä
lupasin juhlallisesti hänen isälleen, etten naisi häntä ennenkuin hän
olisi täysi-ikäinen, ja, jos rikkoisin sanani, en olisi rehellinen
mies."

"Rehellinen mies!" hän huudahti äärimmäisellä halveksumisella.
"Rehellinen mies! No, ovatko sitten Marais ja Hernan Pereira
rehellisiä miehiä? Miksi ette mittaa samalla mitalla kuin hekin,
Allan Quatermain? Sanon teille, että tuo kirottu rehellisyytenne
koituu turmioksenne. Muistatte sanani myöhemmin", ja hän poistui
vihan vimmoissaan.

Kun hän oli mennyt, lähdin vaunujeni luo, missä Hans odotteli minua
antaakseen seikkaperäisen ja loputtoman selostuksen kaikesta,
mitä poissaollessani oli tapahtunut. Olin iloinen havaitessani
että, paitsi yhden sairaaloisen härän kuolemaa, kaikki oli käynyt
hyvin. Kun hän vihdoin oli lopettanut pitkän kertomuksensa, söin
jonkunverran ruokaa, jonka Marie oli valmiiksi keitettynä minulle
lähettänyt, sillä olin liian väsynyt mennäkseni tapaamaan ketään
buureista sinä iltana. Juuri kun olin lopettanut aterioimiseni
ja aioin kääntyä makuulle, ilmestyi Marie leiritulen valaisemaan
piiriin. Hyppäsin ylös ja juoksin hänen luoksensa sanoen, etten ollut
odottanut häntä näkeväni tänä iltana enkä halunnut tulla taloon.

"Ei", hän vastasi, vetäen minut varjoon, "ymmärrän kyllä. Isäni
näyttää kovin kiihoittuneelta, melkeinpä hullulta. Jos rouva
Prinsloon kieli olisi ollut käärmeen myrkkyhammas, ei se olisi voinut
pistää häntä pahemmin."

"Ja missä on Pereira?" kysyin.

"Serkkuni nukkuu toisessa huoneessa. Hän on heikko ja perin uupunut.
Siitä huolimatta hän halusi suudella minua. Sanoin hänelle heti,
kuinka asiat olivat minun ja sinun välilläsi, ja että me menisimme
naimisiin kuuden kuukauden kuluttua."

"Mitä hän siihen sanoi?" kysyin.

"Hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi: 'Onko tämä totta, enoni?' Isäni
vastasi: 'On, se on paras kauppa, minkä saatoin tehdä englantilaisen
kanssa nähdessäni, ettet sinä ollut täällä tekemässä parempaa'."

"Ja mitä tapahtui sitten, Marie?"

"No, sitten Hernan ajatteli hetkisen. Vihdoin hän kohotti katseensa
ja sanoi: 'Ymmärrän. Asiat ovat menneet hullusti. Toimin parhaani
mukaan mennessäni etsimään apua teille kaikille. Minä petyin.
Sillävälin englantilainen tuli ja pelasti teidät. Myöhemmin hän
pelasti minut myöskin. Eno, näen tässä kaikessa Jumalan käden; jollei
tätä Allania olisi ollut, ei kukaan meistä olisi elossa. Niin, Jumala
käytti häntä säilyttääkseen meidät elossa. No, hän on luvannut, ettei
hän nai Marieta ennen kuutta kuukautta. Te tiedätte, eno, että jotkut
näistä englantilaisista ovat suuria hölmöjä. He pitävät lupauksensa,
vaikka se olisi heidän omaksi vahingokseenkin. No, kuudessa
kuukaudessa saattaa paljon tapahtua; ken tietää, mitä tapahtuu?'"

"Olitko läsnä, kun kuulit kaiken tämän, Marie?" kysyin.

"En, Allan; olin seinän toisella puolella. Mutta nämä sanat kuultuani
astuin sisään ja sanoin: 'Isäni ja Hernan serkkuni, suvaitkaa
ymmärtää, että on yksi seikka, mikä ei koskaan tapahdu'."

"Mikä se on?" kysyi serkkuni.

"Ei koskaan tapahdu, että menisin sinun kanssasi naimisiin, Hernan",
vastasin.

"Kuka tietää, Marie, kuka tietää?" hän sanoi.

"Minä tiedän, Hernan", vastasin. "Vaikka Allan kuolisi huomispäivänä,
en menisi sinun kanssasi naimisiin, en silloin enkä kahtakymmentä
vuotta myöhemmin. Olen iloinen, että hän on pelastanut henkesi, mutta
tästä lähtien olemme vain serkkuja, ei mitään muuta."

"Kuulethan, mitä tyttö meille sanoo", sanoi isäni. "Miksi et luovu
yrityksestä? Mitä hyödyttää potkia tutkainta vastaan?"

"Jos on jalassa vahvat saappaat ja potkii kyllin kovasti, antavat
tutkaimet perään", sanoi Herran. "Kuusi kuukautta on pitkä aika,
enoni."

"Saattaa olla, serkku", sanoin. "Mutta muista, ettei kuusi kuukautta,
ei kuusi vuotta, ei edes kuusi tuhatta vuotta ole kyllin pitkä aika
saattaakseen minut menemään naimisiin jonkun muun miehen kuin Allan
Quatermain'in kanssa, joka juuri on pelastanut sinut kuolemasta.
Ymmärrätkö?"

"Kyllä", hän vastasi, "ymmärrän, ettet tahdo minun kanssani mennä
naimisiin. Sen vain lupaan, ettet mene naimisiin Allan Quatermain'in
etkä kenenkään muunkaan miehen kanssa."

"Jumala päättää sen", vastasin ja lähdin pois, jättäen hänet ja isäni
kahdenkesken. "Ja nyt, Allan, kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut
senjälkeen kuin erosimme."

Kerroin hänelle kaikki, mainiten rouva Prinsloon neuvon myöskin.

"Tietysti, Allan, olit aivan oikeassa", hän huomautti, kun olin
lopettanut. "Mutta olen varma, että rouva Prinsloo myös oli tavallaan
oikeassa. Pelkään serkkuani Hernania, joka pitää isääni kädestä
varsin lujasti. Me olemme kuitenkin luvanneet ja meidän täytyy pitää
sanamme."



XI Luku.

LAUKAUS ROTKOSSA.


Luullakseni noin kolme viikkoa näiden tapahtumain jälkeen aloimme
matkamme etelään päin. Seuraavana aamuna Marais'n leirille
saapumisemme jälkeen Pereira tuli luokseni useiden henkilöiden
läsnäollessa ja, ottaen minua kädestä, kiitti minua kuuluvalla
äänellä henkensä pelastuksesta. Senjälkeen hän selitti minun olevan
hänelle rakkaamman kuin veljen, sillä olihan meidät veriside
yhdistänyt.

Vastasin, etten luullut mitään sellaista sidettä olevan;
en tosiaankaan ollut varma, mitä se tarkoitti. Olin tehnyt
velvollisuuteni hänen suhteensa, en enempää enkä vähempää, eikä siinä
ollut enempää sanomista.

Kävi kuitenkin ilmi, että oli paljonkin vielä sanomista, sillä
Pereira halusi lainata rahaa, tai pikemmin tavaraa, minulta.
Hän selitti, että, huomioonottaen leirillä eloon jääneiden
sivistymättömien buurien ja erittäinkin häpeämätön-kielisen rouva
Prinsloon ennakkoluulot, sekä hän että hänen enonsa olivat tulleet
siihen päätökseen, että hänen olisi viisasta poistua niin pian kuin
mahdollista. Sentähden hän suunnitteli lähteä pois aivan yksin.

Vastasin, että minun käsitykseni mukaan hän oli tehnyt kylliksi
yksinäisiä matkoja tällä seudulla, kun näin, miten hänen viimeinen
retkensä oli päättynyt. Hän vastasi, että jokainen oli niin
katkeroitunut hänelle, ettei muuta valinnan varaa ollut. Sitten hän
lisäsi, päästäen todellisen mielensä valloilleen:

"Allemachte! Mynheer Quatermain, luuletteko minusta olevan mieluisaa
nähdä teidän joka päivä mielistelevän sitä tyttöä, joka oli
kihlattuni, ja nähdä hänen vastaavan mielistelyynne silmillään, --
niin, epäilemättä myöskin huulillaan, kuulemastani päättäen?"

"Te saatoitte jättää hänet, jota nimititte kihlatuksenne, mutta joka
omasta tahdostaan ei koskaan ole ollut muiden kuin minun kihlattuni,
kuolemaan nälkään, mynheer. Miksi te sitten olisitte pahoillanne
siitä, että minä poimin ylös sen, minkä te heititte pois, erittäinkin
kun se aina oli ollut omani eikä teidän? Jollei minua olisi ollut, ei
olisi emään mitään tyttöä, josta riitelisimme, samaten kuin ei olisi
ketään miestä elossa, joka riitelisi kanssani tästä tytöstä."

"Oletteko te, englantilainen, sitten Jumala, että päätätte miesten ja
naisten elämästä tahtonne mukaan? Hän meidät pelasti, ette te."

"Olkoon, että hän on pelastanut teidät, mutta se tapahtui minun
kauttani. Minä toin pelastuksen näille ihmisraukoille, jotka te
hylkäsitte, ja minä ruokin teidät takaisin henkiin."

"Minä en heitä hyljännyt. Menin etsimään heille apua."

"Ottaen kaiken ruudin ja ainoan hevosen mukaanne! No, se on tehty, ja
nyt te tahdotte lainata tavaroita, maksaaksenne karjan, -- minulta,
jota te vihaatte. Te ette ole ylpeä, mynheer Pereira, kun teillä
on joku tarkoitus palveltavana, mikä se sitten lieneekin", ja minä
katsoin häntä silmiin. Vaistoni varoitti minua tämän petollisen
ja väärän miehen suhteen, joka, tunsin sen, silläkin hetkellä oli
sydämessään vannoutunut tuottamaan jonkun onnettomuuden minulle.

"En, en ole ylpeä. Miksi olisinkaan sitä, sillä tarkoitukseni on
maksaa takaisin kaksinkerroin kaiken, mitä nyt lainaatte minulle?"

Tuumiskelin hetkisen. Varmasti matkamme Nataliin olisi
miellyttävämpi, jos Pereira ei olisi seurassa. Myöskin olin
vakuutettu siitä, että, jos hän tulisi mukaamme, toinen tai toinen
meistä jättäisi luunsa tielle. Lyhyesti, pelkäsin että hän tavalla
tai toisella tuottaisi minulle surman saadakseen omistaa Marien. Me
olimme villissä seudussa, oli vain muutamia todistajia eikä yhtään
tuomioistuimia, ja siellä sellaiset teot saattaisivat tapahtua yhä
uudelleen ilman että tekijää voitaisiin vaatia tilille todistusten ja
tuomarien puutteessa.

Niinpä päätin suostua hänen toivomuksiinsa ja me aloimme tehdä
kauppaa. Lopputulos oli, että minä siirsin hänelle niin paljon
jälellä olevasta omaisuudestani, että hän saattoi maksaa ympäristön
alkuasukkailta tilaamansa karjan. Se ei ollut mikään suuri määrä,
kun ajattelee, että tällä sivistyksestä etäällä olevalla seudulla
saattoi härän lunastaa muutamilla helminauhoilla tai halpahintaisella
veitsellä. Edelleen möin hänelle muutamia harjoittamiani
eläimiä, pyssyn, jonkun verran ampumavaroja ja muutamia muita
välttämättömyyksiä, josta kaikesta hän merkitsi taskukirjaani
omakätisen kuittauksen. Teinpä vielä enemmänkin. Sillä kun kukaan
buuri ei tahtonut häntä auttaa, avustin minä Pereiraa hänen ostamansa
karjan harjoittamisessa, ja myönnyin myöskin, kun hän pyysi minua
antamaan hänen palvelukseensa kaksi zulua, jotka olin palkannut.

Kaikki nämä valmistukset veivät paljon aikaa. Jos muistan oikein,
oli kulunut kaksitoista päivää, ennenkuin Pereira vihdoinkin lähti
liikkeelle Marais'n leiristä; silloin hän oli aivan terve ja voimakas
jälleen.

Me kokoonnuimme kaikki katsomaan tätä lähtöä, ja Marais lausui
rukouksen, että hänen sisarenpoikansa suoriutuisi terveenä matkastaan
ja että onnellisesti tapaisimme toisemme Natalissa Retiefin leirissä,
mikä olisi kokoontumispaikkamme, jos tämä johtaja vielä olisi
Natalissa. Kukaan muu ei yhtynyt tähän rukoukseen. Ainoastaan rouva
Prinsloo lisäsi kuuluvasti oman rukouksensa. Siinä hän toivotti
ettei Pereira tulisi toista kertaa takaisin, ja ettei hänen koskaan
tarvitsisi nähdä jälleen hänen kasvojaan, ei Retiefin leirissä eikä
missään muuallakaan, jos hyvä Jumala näkisi parhaaksi niin järjestää
asiat.

Buurit tirskuivat; Meyerin lapsetkin tirskuivat. Sillä tällä hetkellä
rouva Prinsloon viha Hernan Pereiraa kohtaan oli koko paikan huvin
aiheena. Mutta Pereira itse ei ollut kuulevinaan, sanoi hyvästi
meille kaikille sydämellisesti lisäten erikoisen toivotuksen rouva
Prinsloolle, ja me lähdimme liikkeelle.

Sanon "me lähdimme", koska tavallisen onneni mukaan minut määrättiin
seuraamaan tätä miestä, auttaakseni häntä puoliharjaantuneiden
härkien kanssa, hänen ensimmäiselle levähdyspaikalleen, mikä oli noin
kahdentoista mailin päässä leiristä hyvän vesipaikan ääressä ja missä
hän aikoi viipyä yön.

Kun me lähdimme liikkeelle noin kymmenen tienoissa aamulla ja seutu
oli erittäin tasaista, toivoin meidän saapuvan tälle pysähdyspaikalle
noin kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä, jolloin minulla olisi
aikaa kävellä takaisin ennen auringonlaskua. Kuitenkin tapahtui
niin paljon yhtä ja toista, sekä itse vaunuille, jotka olivat
ravistuneet seistyään kauan auringonpaahteessa, että karjalle,
joka tottumattomana ikeeseen veti ne jokaisessa mahdollisessa
tilaisuudessa kaksinkertaiseen solmuun, joten saavuimme sinne vasta
yön lähetessä.

Viimeinen maili matkastamme meidän oli kuljettava kapean kuilun
läpi, jonka vesi oli kallioon kaivertanut. Täällä kasvoi harvakseen
puita sekä suuria sananjalkoja, mutta kuilun pohja, jota pitkin
metsäeläinten oli tapana kulkea, oli kyllin pehmeä vaunujen ajaa,
muutamista pudonneista kivenlohkareista huolimatta, joita oli
vältettävä.

Kun vihdoin saavuimme pysähdyspaikalle, kysyin hottentotti Klausilta,
joka auttoi minua valjaitten riisumisessa, missä hänen isäntänsä oli,
sillä en nähnyt häntä missään. -- Hän sanoi tämän menneen takaisin
rotkoon etsimään jotain, joka oli pudonnut vaunuista.

"Hyvä", vastasin. "Sanokaa sitten hänelle, jollemme tapaa toisiamme,
että olen palannut leirille."

Kun lähdin paluumatkalle, oli aurinko vaipumassa taivaanrannan
taakse, mutta se ei minua kovin suuresti huolestuttanut, kun minulla
oli mukanani pyssy, jolla suuressa kilpailussa olin ampunut hanhia.
Myöskin tiesin täysikuun samassa nousevan.

Aurinko laski ja rotko peittyi hämärään. Paikka näytti kolkolta ja
yksinäiseltä ja äkkiä aloin tuntea pelkoa. Aloin ihmetellä, missä
Pereira oli ja mitä hän mahtoi tehdä. Ajattelinpa palata takaisin
ja etsiä jonkun kiertotien, mutta koska lukuisilla ampumaretkilläni
leiriltä käsin olin tutkinut koko tämän seudun aivan perinpohjin,
tiesin ettei ollut mitään kulkukelpoista tietä kukkuloitten poikki.
Niinpä siis jatkoin matkaa sormi pyssyn liipasimella, vihellellen
rohkeuteni ylläpitämiseksi, mikä tietystikin niissä olosuhteissa oli
tyhmästi tehty. Mieleeni johtui heti, että se oli tyhmästi, mutta
totta puhuen en tahtonut antaa tilaa niille synkille epäluuloille,
jotka risteilivät mielessäni. Epäilemättä Pereira nyt jo oli kulkenut
ohitseni ja saapunut levähdyspaikalle.

Kuu alkoi kumottaa -- Afrikan ihmeellinen kuu, joka muuttaa yön
päiväksi -- heittäen ikäänkuin verkkona pitkiä, mustia varjoja,
jotka puista ja kalliosta lankesivat pitkin eläinten polkua, jota
seurasin. Oikealla edessäni oli omituinen tumma läikkä tästä
varjosta, jonka aiheutti ulkoneva kallion seinämä, ja sen toisella
puolella samanlainen kuun valaisema kirkas läikkä. Jonkunverran
minussa herätti epäilystä tämä varjon lisäke, sillä, vaikka tietysti
en voinut nähdä siellä mitään, tarkka korvani kuuli liikkumisen
aiheuttaman äänen.

Pysähdyin hetkiseksi. Sitten ajattelin, että ne aiheutti joku yöllä
liikkuva eläin, joka, vaikka se saattaisikin olla vaarallinen,
pakenisi miehen lähestyessä, ja syöksyin sitä kohti rohkeasti. Kun
sukelsin esiin toisessa päässä -- varjo oli kahdeksantoista tai
kaksikymmentä askelta pitkä -- juolahti mieleeni, että, jos joku
vihollinen siellä väijyisi, olisin helppo maalitaulu astuttuani
kirkkaaseen valoon. Niinpä melkein vaistomaisesti -- sillä en
muista tarkemmin ajatelleeni asiaa, -- ensimmäiset kaksi askelta
astuttuani valoon tein pienen hyppäyksen vasemmalle, missä jälleen
oli varjo, vaikkakaan ei syvä. Hyvä olikin, että niin tein, sillä
samalla hetkellä tunsin jonkin koskettavan poskeani ja kuulin pyssyn
äänekkään pamauksen aivan takanani.

Nyt olisi minun ollut viisainta juosta, ennenkuin se, joka oli
laukaissut, saisi aikaa uudelleen ladatakseen. Mutta jonkinlainen
raivo valtasi minut enkä minä tahtonut juosta. Päinvastoin käännyin
kiljaisten ja syöksyin takaisin varjoon. Jokin kuuli minun tulevan,
jokin pakeni edessäni. Muutaman sekunnin kuluttua olimme kuun
valossa, ja, kuten odotin, huomasin tuon jonkin olevan miehen --
Pereiran!

Hän pysähtyi ja juoksi ympäri, kohottaen pyssynsä perää nuijan tavoin.

"Jumalan kiitos! Se olette te, mynheer Allan", hän sanoi. "Luulin
teitä tiikeriksi."

"Siinä tapauksessa se on viimeinen ajatuksenne, murhaaja", vastasin,
kohottaen pyssyäni.

"Älkää ampuko", hän sanoi. "Tahdotteko vereni tulevan teidän
päällenne? Miksi tahdotte minut surmata?"

"Miksi te yrititte surmata minut?" vastasin, tähdäten häneen.

"Minäkö yritin surmata teidät! Oletteko hullu? kuunnelkaa, oman
etunne tähden. Istuin tuolla kummulla odottaen kuun nousua ja,
koska olin väsynyt, nukahdin. Sitten heräsin jonkun liikkumisesta
ja, äänistä päättäen luullen tiikerikissan olevan kintereilläni,
laukaisin peloittaakseni sitä. Allemachte! Jos minä, hyvä mies,
olisin tähdännyt teitä, olisinko tällaisen välimatkan päästä osunut
harhaan?"

"Te ette kokonaan harhaan osunut, ja jollen olisi astunut vasemmalle,
olisitte lävistänyt pääni. Lukekaa rukouksenne, koira!"

"Allan Quatermain", hän huudahti epätoivon tarmolla, "puhun aivan
totta. Surmatkaa minut, jos tahdotte, mutta muistakaa, että joudutte
siitä hirteen. On tunnettua, että me mielistelimme samaa naista,
ja kuka uskoo kertomustanne, että minä yritin ampua teidät? Pian
kafferit tulevat minua etsimään, luultavasti he ovat parhaillaan
matkalla, ja löytävät ruumiini sekä sydämeni sinun kuulasi
lävistämänä. Sitten he vievät sen takaisin Marais'n leirille, ja
sanon -- kuka uskoo kertomustanne?"

"Joku, luullakseni, murhaaja", mutta lausuttuani nämä sanat tunsin
pelon puistatuksen ruumiissani. Oli totta, en voinut mitään näyttää
toteen, koska minulla ei ollut todistajia, ja vastedes olisin Kain
buurien joukossa, joka olin surmannut miehen mustasukkaisuudesta.
Hänen pyssynsä oli tyhjä; niin kylläkin, mutta saatettaisiin sanoa,
että olin laukaissut sen hänen kuolemansa jälkeen. Ja mitä poskessani
olevaan naarmuun tulee, -- no, oksa oli saattanut sen aiheuttaa. Mitä
minä sitten tekisin? Ajaa hänet edelläni leirille, ja kertoa tämä
juttu? Silloinkin se olisi vain minun syyttelyäni häntä vastaan.
Ei, hän oli saanut minut pihteihin. Minun täytyi antaa hänen mennä
ja luottaa, että taivas kostaisi hänen rikoksensa, kun minä sitä en
voinut. Sitäpaitsi alkoi ensimmäinen raivoni jo jäähtyä, ja surmata
mies -- --.

"Hernan Pereira", sanoin, "te olette valehtelija ja pelkuri. Te
koetitte teurastaa minut, koska Marie rakastaa minua ja vihaa
teitä, ja te tahdotte pakoittaa hänet menemään kanssanne naimisiin.
Kuitenkaan en voi teitä kylmäverisesti ampua, kuten ansaitsisitte.
Jätän teidän rankaisemisenne Jumalalle, minkä hän ennemmin tai
myöhemmin tekee, teidät, joka ajattelitte teurastaa minut ja jättää
hyenain kätkettäväksi rikoksenne, kuten ne ennen aamua olisivat
tehneetkin. Joutukaa matkoihinne, ennenkuin muutan mieleni, ja
nopeasti."

Lausumatta sanaakaan hän kääntyi ja juoksi nopeasti kuin pukki,
hypellen puolelta toiselle juostessaan, vaikeuttaakseen tähtäämistä,
jos aikoisin ampua.

Kun hän oli noin sadan yardin päässä tai kauempanakin, käännyin minä
myöskin ja juoksin, tuntematta olevani turvassa ennen kuin välillämme
oli maili matkaa.

       *       *       *       *       *

Kello oli yli kymmenen sinä iltana, kun saavuin leirille, missä
tapasin Hansin juuri lähdössä etsimään minua kahden zulun kanssa,
ja sanoin, että asianhaarat olivat pakoittaneet minua viipymään
vaunujen luona. Rouva Prinsloo oli myöskin vielä hereillä, odotellen
kuullakseen saapumisestani.

"Mikä se asianhaara oli, Allan?" hän kysyi. "Näyttää siltä, kuin
siinä olisi ollut kuula", ja hän osoitti veristä naarmua poskessani.

Nyökkäsin päätäni.

"Pereiranko?" hän kysyi jälleen.

Nyökkäsin uudelleen.

"Surmasitteko hänet?"

"En; annoin hänen mennä. Olisi sanottu, että minä murhasin hänet", ja
minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Niin, Allan", hän huomautti, kun olin lopettanut. "Luulen teidän
menetelleen viisaasti, sillä te ette olisi voinut todistaa mitään.
Mutta mitä ihmettä kaikkivaltias Jumala säästää tätä hätähousua. No,
menen kertomaan Marielle, että olette vahingoittumattomana palannut
takaisin, sillä hänen isänsä ei päästä häntä mökistä ulos näin
myöhään; mutta mitään muuta en sano, jollette halua."

"Ei, täti, ei luultavasti mitään muuta, ei ainakaan tällä hetkellä."

Tässä voin mainita kuitenkin, että muutaman päivän kuluttua Marie
ja jokainen muu leirissä tunsi tämän jutun yksityiskohtaisesti,
kenties Marais'ta lukuunottamatta, jolle ei kukaan puhunut
hänen sisarenpojastaan. Ilmeisesti rouva Prinsloo oli havainnut
mahdottomaksi pitää salassa sellaista todistusta hänelle
vastenmielisen Pereiran roistomaisuudesta. Niinpä hän kertoi sen
tyttärelleen, joka kertoi nopeasti toisille, vaikka havaitsin, että
jotkut heistä asettivat sattuman syyksi sen, mitä oli tapahtunut.
Vaikka he tunsivat Pereiran kehnoksi, he eivät voineet uskoa hänen
olevan syypään niin mustaan rikokseen.

Noin viikkoa myöhemmin jälelläolevat meistä lähtivät liikkeelle
Marais'n leiriltä, paikasta, jonka monista siihen liittyvistä
surullisista muistoista huolimatta tunnustan jättäneeni
jonkinlaisella kaipauksella. Edessämme oleva matka, vaikka ei
ollutkaan varsin pitkä, oli kuitenkin äärettömän vaarallinen. Meidän
oli kuljettava noin kaksisataa mailia läpi seudun, josta emme
muuta tienneet kuin että sen asukkaat olivat Amatonga'n ja muihin
villeihin heimoihin kuuluvia. Tässä minun on selitettävä, että pitkän
keskustelun jälkeen olimme hyljänneet ajatuksen palata takaisin samaa
tietä, jota Marais oli seurannut kovaonnisella matkallaan Delagoaan.

Jos olisimme tämän viimeksimainitun valinneet, olisi meidän ollut
kuljettava peloittavien Lobombovuorien yli, ja oli epätietoista,
olisiko heikko karjamme voinut vetää vaunut niiden yli. Sitäpaitsi
sanottiin vuorten lähistössä olevan seudun olevan aivan tyhjän
riistasta ja myöskin kaffereista, joten ravinnosta saattoi tulla
puute. Toisaalta taasen, jos menisimme vuorten itäpuolitse, oli
seutu, jonka kautta tulisimme kulkemaan, tiheään asuttu, joten meillä
ainakin olisi mahdollisuus ostaa jyviä.

Lopullisesti kuitenkin päätimme valita tämän tien sentähden, että
näissä lämpimissä ja alavissa maissa olisi ruohoa härille. Se
nimittäin näin kevään alussa oli jo tässä osassa Afrikkaa työntymässä
maasta. Mutta jollei sitä olisi ollutkaan, olisivat eläimet
voineet elää siitä kasvullisuudesta, mikä edelliseltä kesältä oli
jäänyt, sekä puiden lehdistä, sillä tämä seutu ei talven aikana
koskaan tullut aivan elottomaksi, jotavastoin kuivilla ja auringon
paahtamilla kukkuloilla vuorten lähistössä härät eivät olisi
löytäneet ollenkaan mitään. Niinpä päätimme olla pelkäämättä villejä
ja leijonia, jotka riistaa ajaen kulkivat näissä kuumissa seuduissa,
erittäinkin, kun ei vielä ollut kuumempi vuodenaika tai sadekausi,
joten jokien yli saattoi kahlata.

En aio esittää seikkailujamme yksityiskohtaisesti, sillä se kävisi
liian pitkäksi. Erääseen tärkeään tapaukseen asti, jonka heti tulen
kertomaan, ne olivat pikemmin vähäpätöisiä kuin tärkeitä laadultaan.
Kun kuljimme vuorten ja meren välistä tietä, emme helposti saattaneet
eksyä, erittäinkin kun zuluni olivat ennen kulkeneet tämän seudun
läpi; ja kun heidän tietonsa pettivät, käytimme yleensä hyväksemme
paikallisten oppaitten palvelusta. Tiet kuitenkin, tai pikemmin
eläinten jäljet ja kafferien polut, joita seurasimme, olivat kauheat,
sillä yhtä ainoata lyhyttä väliä lukuunottamatta, josta Pereira oli
kulkenut, eivät mitkään vaunut olleet ennen kulkeneet niitä pitkin.
Hiukan myöhäisempään aikaan vuodesta ei niitä olisikaan voinut
ollenkaan kulkea. Toisinaan takerruimme soihin, joista meidän oli
kaivettava pyörät esiin, toisinaan taasen jokien kivisiin pohjiin, ja
kerran meidän oli aivan kirjaimellisesti raivattava tie läpi tiheän
pensasvyöhykkeen, josta päästäksemme meiltä kului kahdeksan päivää.

Toisena päähuolenamme olivat leijonat, joita tällä seudulla oli
suuret joukot. Näiden nälkäisten petojen lukuisuus pakoitti
meidät vartioimaan karjaamme erittäin tarkoin sen ollessa
laitumella, ja öisin, mikäli mahdollista, suojaamaan ne ja itsemme
piikkiaitauksella, jonka sisäpuolelle sytytimme tulia peloittaaksemme
loitolle villipedot. Näistä varokeinoista huolimatta me menetimme
useita eläimiä ja itse toisinaan hädintuskin pelastuimme.

Niinpä eräänä yönä, kun Marie aikoi mennä vaunuun, missä naiset
nukkuivat, suuri nälkiintynyt leijona hyppäsi yli aitauksen. Hän
juoksi petoa pakoon, mutta kompastui ja kaatui, jolloin leijona
ennätti hänen luoksensa. Vain muutamia sekunteja, ja hän olisi ollut
hengettömänä tai leijona olisi kantanut hänet elävänä pois.

Mutta kun se tapahtui, oli rouva Prinsloo heti paikalla. Kiskaisten
palavan oksan tulesta tämä peloton nainen juoksi leijonaa kohti
ja, kun se avasi suuren kitansa karjuakseen tai purrakseen, työnsi
oksan palavan pään sen kurkkuun. Leijona puri leukansa yhteen,
mutta, huomattuaan suupalan vähemmän maukkaaksi, poistui vielä
nopeammin kuin oli tullut, kauheasti ulvoen ja jättäen Marien
aivan vahingoittumattomana. Tarpeetonta sanoa, että tämän jälkeen
todella kunnioitin rouva Prinsloota, vaikka hän, tuo hyvä ihminen,
ei ajatellut ollenkaan koko juttua, mikä näinä päivinä oli vain
tavallinen tapahtuma matkan varrella.

Seuraavana päivänä, luullakseni, tämän leijonakohtauksen jälkeen
tapasimme Pereiran vaunut tai paremmin sanoen niiden jäännökset. Hän
oli nähtävästi yrittänyt kulkea pitkin jyrkkää, kivistä penkerettä,
joka kohosi virran partaalla, sillä seurauksella, että vaunut
olivat pudonneet joen uomaan, joka silloin oli melkein kuiva, ja
rikkoutuneina jätetty siihen korjaamatta.

Lähiseudun tonga-heimoon kuuluvat alkuasukkaat, jotka olivat
polttaneet suurimman osan puuaineesta saadakseen arvokkaat
raudoitukset, ilmoittivat meille, että vaunujen mukana seurannut
valkoinen mies oli palvelijoineen jatkanut matkaa jalkaisin noin
kymmenen päivää sitten, ajaen karjaa edellään. Oliko tämä juttu tosi
vai ei, sen selville saamiseksi meillä ei ollut mitään keinoja. Oli
hyvin mahdollista, että Pereira seuralaisineen oli murhattu, vaikka,
havaittuamme tongat erittäin rauhalliseksi väeksi, jos heitä hyvin
kohdeltiin ja annettiin tavanmukaiset kohteliaisuuslahjat, tämä
otaksuma ei näyttänyt uskottavalta. Viikkoa myöhemmin epäilyksemme
tässä suhteessa olivatkin häipyneet.

Me olimme saapuneet suureen Fokoti nimiseen, Umkusi-joen varrella
sijaitsevaan kraaliin, joka näytti melkein hyljätyltä. Kysyimme
eräältä tapaamaltamme vanhalta vaimolta, minne sen asukkaat olivat
menneet. Hän vastasi heidän paenneen Swazimaan rajoja kohti, peläten
hyökkäystä zulujen puolelta, joiden alueet alkoivat tämän Umkusi-joen
toisella puolella. Kävi selville, että muutamia päiviä aikaisemmin
eräs zulurykmentti oli ilmestynyt joen äyräille. Vaikka sillä kertaa
ei mitään sotaa ollutkaan zulu- ja tongaheimojen välillä, katsoivat
jälkimäiset viisaimmaksi poistua heidän peloittavien keihäittensä
ulottuvilta.

Kuullessamme nämä uutiset pohdimme, eikö olisi parasta meidänkin
seurata heidän esimerkkiään ja, länteenpäin kulkien, koettaa löytää
polku vuorien yli. Mielipiteet olivat jakaantuneet tässä kohdassa.
Marais, joka uskoi kohtaloon, tahtoi jatkaa matkaa, sanoen hyvän
Jumalan kyllä suojelevan meitä kuten tähänkin asti.

"Allemachte!" vastasi rouva Prinsloo. "Suojeliko hän niitä kaikkia,
jotka lepäävät kuolleina Marais'n leirissä, jonne teidän hulluutenne
meidät johti, mynheer? Hyvä Jumala odottaa, että itse pidämme huolen
nahastamme, ja minä tiedän, että nämä zulut ovat samaa verta kuin
Umsilikazi'n kafferit, jotka ovat surmanneet niin monia kansastamme.
Koettakaamme vuorten yli, se on mielipiteeni."

Tietysti hänen miehensä ja poikansa yhtyivät häneen, sillä heille
hänen sanansa olivat laki. Mutta Marais oli kuten tavallisesti
itsepäinen eikä tahtonut antaa perään. Koko iltapäivän he
kinastelivat; minä olin vaiti ja selitin tyytyväni enemmistön
päätökseen. Lopuksi he, kuten edeltäpäin arvasin, kehoittivat minua
toimimaan erotuomarina välillään.

"Ystävät", vastasin, "jos olisitte kysyneet mielipidettäni
aikaisemmin, olisin äänestänyt vuorten yli menemisen puolesta,
sillä niiden takana saattaisimme kenties tavata joitakin buureja.
Minua ei miellytä tuo juttu zulurykmentistä. Luulen, että joku on
heille kertonut tulostamme ja että hyökkäys tarkoittaa meitä eikä
tonga-heimoisia, joitten kanssa he elävät rauhassa. Mieheni sanovat,
etteivät zulujen sotajoukot tavallisesti käy tällä seudulla."

"Kuka heille olisi kertonut?" kysyi Marais.

"En tiedä, mynheer. Kenties ovat alkuasukkaat lähettäneet sanan, tai
kenties -- Hernan Pereira."

"Tiesin, että epäilisit sisarenpoikaani, Allan", huudahti hän
kiukkuisesti.

"En epäile ketään. Punnitsen vain, mikä on mahdollista. Joka
tapauksessa on liian myöhäistä tänä iltana lähteä etelää tai länttä
kohti. Aion nukkua jättäen tämän asian lepäämään ja katsoa, mihin
zuluni kelpaavat."

Sinä yönä tai pikemmin seuraavana aamuna kysymys oli meidän
suhteemme ratkaistu, sillä kun heräsin aamunkoitteessa, saatoin
nähdä valon heikosti välkehtivän esineissä, joitten tiesin olevan
keihäitä. Meidät ympäröi suuri komppania zuluja, -- yli kaksi sataa
miestä, kuten myöhemmin havaitsin. Otaksuen heidän tapansa mukaan
aamunkoittaessa valmistautuvan hyökkäämään kimppuumme huusin tämän
sanoman muille, jolloin Marais hyökkäsi ylös ja, heti vuoteensa
jätettyään, etsi roer'insa ja saapui käsi liipaisimella.

"Jumalan tähden, älkää ampuko!" sanoin. "Kuinka me voimme niin monia
vastustaa? Lempeät sanat ovat ainoa keinomme."

Hän yritti siitä huolimatta ampua ja olisi niin tehnytkin, jollen
olisi heittäytynyt hänen päällensä ja aivan kirjaimellisesti
vääntänyt pyssyn hänen kädestään. Samassa rouva Prinsloo tuli
paikalle. Hän oli tosiaankin kummitusmainen näky "makuupuvussaan",
kuten hän sitä nimitti, johon kuului kuluneesta sakaalin nahasta
tehty yömyssy ja jonkinlaiset saukonnahkaiset liivit.

"Kirottu hullu!" hän sanoi Marais'lle. "Tahdotteko saattaa meidät
kaikki päätä lyhyemmiksi? Menkää, Allan, ja puhukaa näille mustille
elukoille lempeästi niinkuin puhuisitte vihaiselle koiralle. Teillä
on öljyyn kastettu kieli, ja he saattavat teitä kuunnella."

"Niin", vastasin, "se lienee parasta. Jollen palaisi, osoittakaa
rakkauttanne Marielle."

Sitten viittasin zulujeni päämiestä, jonka olin Delagoassa palkannut,
seuraamaan itseäni ja astuin rohkeasti eteenpäin aivan aseetonna.
Olimme leiriytyneet eräälle töyräälle neljännesmailin päähän
rannasta, zulujen rykmentti, tai me, jotka heistä saatoimme nähdä,
olivat tämän töyrään juurella noin sadan kuudenkymmenen yardin
päässä. Päivä alkoi jo valjeta, ja kun minä olin viidenkymmenen
askeleen päässä heistä, huomasivat he minut. Komentosana kajahti,
ja joukko miehiä ryntäsi minua kohti kilpi suojanaan ja keihäs
ojennettuna.

"Me olemme kuoleman omia!" huudahti kafferini alakuloisella äänellä.
Olin samaa mieltä hänen kanssansa, mutta ajattelin yhtä hyvin voivani
kuolla seisaalleni kuin pakoon juostessa.

Vaikka en koskaan vielä ollut ollut näiden zulujen kanssa
tekemisissä, osasin sangen hyvin puhua useita alkuasukkaiden
murteita, jotka olivat sukua heidän käyttämälleen. Sitäpaitsi olin,
palkattuani saman heimoisia miehiä Delagoassa, kuluttanut kaiken
vapaa-aikani keskustelemalla heidän kanssaan ja hankkimalla tietoja
heidän kielestään, historiastaan ja tavoistaan. Tähän aikaan tunsin
siis hyvin heidän kieltään, vaikka toisinaan saatoinkin käyttää
lauseparsia, jotka olivat heille vieraita.

Senpätähden kykenin huutamaan heille ja kysymään, mitä asiaa heillä
oli meille. Kuullessaan itseään puhuteltavan kielellä, jota he
ymmärsivät, miehet pysähtyivät ja, nähdessään minun olevan aseetonna,
kolme heistä lähestyi minua.

"Me tulemme ottamaan teidät vangiksi, valkoiset miehet, tai
surmaamaan, jos vastustatte", sanoi heidän päällikkönsä.

"Kenen käskystä?" kysyin.

"Dingaanin, kuninkaamme käskystä."

"Niinkö? Ja kuka sanoi Dingaanille, että me olemme täällä?"

"Buuri, joka tuli teidän edellänne."

"Todellako?" sanoin taasen. "Ja mitä nyt vaaditte meiltä?"

"Että seuraatte meitä Dingaanin kraaliin."

"Ymmärrän. Suostumme siihen, sillä se on matkamme varrella. Mutta
miksi sitten tulette meitä vastaan keihäät ojennettuina, kun olemme
vain rauhallisia matkamiehiä?"

"Tästä syystä. Buuri sanoi meille, että joukossanne on eräs 'Yrjön
Poika' (englantilainen), kauhea mies, joka surmaisi meidät, jollemme
me surmaisi tai sitoisi häntä ensin. Näyttäkää minulle tämä Yrjön
Poika, jotta ottaisimme hänet kiinni tai surmaisimme, niin me emme
vahingoita muita teistä."

"Minä olen se Yrjön Poika", vastasin, "ja jos katsotte
välttämättömäksi ottaa minut kiinni, niin tehkää se."

Nyt zulut purskahtivat nauramaan.

"Sinäkö! Mutta sinähän olet vain poika, joka et paina enempää kuin
lihava tyttö", huudahti heidän päällikkönsä, suuri, luiseva mies,
jonka nimi oli Kambula.

"Saattaa niin olla", vastasin, "mutta toisinaan isien viisaus asustaa
nuoressa. Olen se Yrjön Poika, joka pelasti nämä buurit kuolemasta,
ja minä vien heidät takaisin heidän kansansa luo. Me haluamme nähdä
Dingaanin, teidän kuninkaanne. Olkaa siis hyvä ja viekää meidät hänen
luoksensa, kuten hän on määrännyt. Jollette usko, mitä teille sanon,
kysykää tältä mukanani olevalta mieheltä ja hänen kumppaneiltaan,
jotka ovat omaa heimoanne. He kertovat teille kaikki."

Silloin päällikkö Kambula kutsui palvelijani erikseen ja puhui kauan
hänen kanssaan.

Kun haastattelu oli päättynyt, tuli hän luokseni ja sanoi:

"Nyt olen kuullut kaikki sinusta. Olen kuullut, että sinä
nuoruudestasi huolimatta olet hyvin taitava, niin taitava, että sinä
et nuku, vaan valvot yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Sentähden
minä, Kambula, annan sinulle nimen Macumazahn, Yövalvoja, ja tällä
nimellä sinut vastedes tunnetaan keskuudessamme. No, Macumazahn,
Yrjön Poika, tuo buurit, joita olet opastamassa, jotta vien heidät
liikkuvissa majoissaan Suurelle Aukealle, Umgungundhlovuun, missä
Dingaan kuningas asuu. Katso, me laskemme alas keihäämme ja
tulemme heitä vastaan aseettomina luottaen sinun suojelukseesi, oi
Macumazahn, Yrjön Poika", ja hän heitti assegainsa maahan.

"Tulkaa", sanoin, vieden heidät vaunujen luo.



XII Luku.

DINGAANIN VEDONLYÖNTI.


Kun saavuin vaunujen luo Kambulan ja hänen kahden kumppaninsa
seuraamana, näin, että Marais kovasti kiihoittuneena oli joutunut
sanasotaan kumpaisenkin miespuolisen Prinsloon ja Meyerin kanssa,
rouva Prinsloon ja Marien koettaessa häntä tyynnyttää.

"He ovat aseettomia", kuulin hänen huutavan. "Käykäämme kiinni noihin
mustiin paholaisiin ja pitäkäämme heidät panttivankeina."

Senjälkeen nuo kolme buuria, Marais'n kulkiessa edellä, tulivat
epäröiden meitä kohti, pyssyt kädessä.

"Varokaa, mitä teette", huusin heille. "Nämä ovat lähettejä", ja
he vetäytyivät hiukan taaksepäin, kun sillävälin Marais jatkoi
kinasteluaan.

Zulut katselivat heitä ja minua, sitten Kambula sanoi:

"Vietkö meidät ansaan, Yrjön Poika?"

"En suinkaan", vastasin. "Nämä buurit vain pelkäävät teitä ja aikovat
ottaa teidät vangeiksi."

"Sano heille", sanoi Kambula rauhallisesti, "että jos he surmaavat
meidät tai kädellään koskevat meihin, kuten he epäilemättä voivat
tehdä, on jokainen heistä hyvin pian kuollut ja heidän vaimonsa
samaten."

Toistin tämän uhkavaatimuksen kyllin tarmokkaasti, mutta Marais huusi:

"Englantilainen on kavaltanut meidät zuluille! Älkää luottako häneen.
Käykää käsiksi heihin, kuten sanon."

En varmasti tiedä, mitä olisi tapahtunut, mutta juuri silloin rouva
Prinsloo tuli paikalle ja otti miestään käsivarresta, huutaen:

"Sinulla ei saa olla mitään osuutta tämän hullun puuhassa. Jos
Marais tahtoo käydä käsiksi zuluihin, tehköön sen itse. Oletteko
hulluja tai juopuneita, kun luulette Allanin tahtovan kavaltaa
Marien kaffereille, meistä muista puhumatta?" ja hän alkoi heiluttaa
erittäin likaista vatdoek'ia eli lautasliinaa, joka hänellä aina oli
mukanaan ja jota hän käytti kaikenlaisiin tarkoituksiin, Kambulaa
kohti rauhan merkiksi.

Nyt buurit perääntyivät, ja Marais, huomaten olevansa vähemmistönä,
tuijotti minuun ääneti.

"Kysy näiltä valkoisilta miehiltä, Macumazahn", sanoi Kambula, "kuka
heidän päällikkönsä on, sillä päällikön kanssa tahtoisin puhua."

Minä käänsin kysymyksen, ja Marais vastasi: "Minä olen."

"Ei", keskeytti rouva Prinsloo, "minä olen. Sanokaa heille, Allan,
että nämä miehet ovat hulluja ja ovat antaneet johdon minulle,
naiselle."

Sanon sen heille. Ilmeisesti tämä ilmoitus heitä hiukan hämmästytti,
sillä he keskustelivat keskenään. Sitten Kambula sanoi:

"Olkoon niin. Olemme kuulleet, että Yrjön kansaa nykyään hallitsee
nainen, ja koska sinä, Macumazahn, olet yksi tästä kansasta, on
asianlaita epäilemättä sama teidän joukkueessanne."

Tässä mainittakoon, että zulut tämän jälkeen aina tunnustivat rouva
Prinsloon pienen joukkomme päälliköksi, inkosikaasiksi, ja vain minua
lukuunottamatta, jota he pitivät hänen "suunaan", eli indunana,
he toimittivat asioita tai antoivat ohjeita vaan hänelle. Muihin
buureihin he suhtautuivat täysin välinpitämättömästi.

Kun tämä etikettiasia oli järjestetty, pyysi Kambula minua
toistamaan, mitä hän jo oli sanonut minulle, että me olimme vankeja,
jotka hänen Dingaanin määräyksestä oli vietävä hänen Suurelle
paikalleen, ja ettei meille matkalla tapahtuisi mitään vahinkoa,
jollemme koettaisi paeta.

Tein niin, jonka jälkeen rouva Prinsloo kysyi, kuten minä olin
tehnyt, kuka Dingaanille oli ilmoittanut meidän tulostamme.

Toistin hänelle sana sanalta, mitä zulut olivat kertoneet minulle,
että se oli Pereira, jonka päämääränä näyttää olleen saattaa minut
hengiltä tai vangiksi.

Silloin rouva Prinsloo räjähti.

"Kuuletteko tämän, Henri Marais?" hän kirkui. "Se on teidän hätähousu
sisarenpoikanne taasen. Oi, luulin haistaneeni hänet! Teidän
sisarenpoikanne on kavaltanut meidät näille zuluille, saattaakseen
Allanin hengiltä. Kysykää heiltä, Allan, mitä tämä Dingaan on tuolle
hätähousulle tehnyt."

Kysyin niin ja sain ilmoituksen, että he uskoivat kuninkaan
antaneen Pereiran jatkaa matkaansa kansansa luo, palkkioksi siitä
ilmoituksesta, jonka hän oli hänelle tehnyt.

"Jumalani!" sanoi rouva. "Toivoin, että hän olisi taittanut häneltä
niskan. No, mitä nyt on tehtävä?"

"En tiedä", vastasin. Sitten eräs ajatus iski päähäni ja minä sanoin
Kambulalle:

"Minusta tuntuu siltä, että kuninkaanne haluaa minut, Yrjön Pojan.
Ottakaa minut ja antakaa näiden ihmisten jatkaa matkaansa."

Kolme zulua alkoi pohtia tätä seikkaa, vetäytyen hiukan syrjään,
etten voinut heitä kuulla. Mutta kun buurit ymmärsivät tarjouksen,
jonka olin tehnyt, Marie, joka tähän asti oli ollut vaiti, tuli
vihaisemmaksi kuin koskaan olin ennen nähnyt.

"Se ei saa tapahtua!" hän sanoi, polkien jalkaansa. "Isä, olen
kauan ollut sinulle kuuliainen, mutta jos tähän suostut, en enään
ole. Allan pelasti serkkuni Hernanin hengen, kuten meidän kaikkien
muidenkin. Palkkioksi tästä hyvästä työstä Hernan koetti murhata
hänet rotkossa, -- rauhoitu, Allan; tunnen koko jutun. Nyt hän
on kavaltanut hänet zuluille, kertoen heille, että hän kauhea ja
vaarallinen mies, joka on surmattava. No, jos hänet on surmattava,
tahdon tulla surmatuksi hänen kanssaan, ja, jos zulut ottavat
hänet jättäen meidät vapauteen, menen hänen kanssansa. Sanokaa nyt
mielipiteenne."

Marais hypisteli partaansa, tuijottaen ensin tytärtään, sitten minua.
En tiedä, mitä hän olisi vastannut, mutta samassa Kambula astui esiin
ja ilmoitti ratkaisunsa.

Hän lausui, että, vaikka Dingaan halusikin Yrjön Pojan, oli hänen
määräyksensä mukaan otettava kaikki mukana olevat. Näitä käskyjä
oli toteltava. Kuningas päättäisi, surmattaisiinko toiset ja toiset
päästettäisiin vapaiksi, kun saapuisimme hänen Taloonsa. Sentähden
hän komensi meitä "sitomaan härät liikkuviin majoihin ja kulkemaan
joen poikki heti".

Tämä oli sen näytöksen loppu. Kun meillä ei ollut muuta valittavana,
valjastimme ja jatkoimme matkaamme, näiden kahden sadan villin
seuratessa saattueenamme. Minun täytyy sanoa, että niiden neljän tai
viiden päivän aikana, jotka kuluivat matkalla Dingaanin kraaliin,
he käyttäytyivät erittäin hyvin meitä kohtaan. Kambulan ja hänen
upseeriensa kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan kunnon miehiä, minä
olin paljon puheissa ja opin paljon zulujen oloista ja tavoista.
Niiden seutujen asukkaat, joiden läpi kuljimme, kokoontuivat
vaunujamme ympärille jokaisella pysähdyspaikalla, sillä useimmat
heistä eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä ja
muutamia helmikoristeita vastaan he toivat meille ruokaa niin paljon
kuin pyysimme. Tosin nämä helmet ja muut sentapaiset olivat vain
lahjoja, sillä kuninkaan käskystä heidän täytyi tyydyttää meidän
tarpeemme. Sen he tekivätkin hyvin perusteellisesti. Kun esimerkiksi
viimeisenä matkapäivänä muutamat häristämme väsyivät, valjastettiin
joukko zuluja niiden sijaan ja heidän avullaan vaunut vedettiin
suureen kraaliin, Umgungundhlovuuun.

Täällä meille osoitettiin pysähdyspaikka lähellä erään
lähetyssaarnaajan taloa tai paremmin sanoen hökkeliä. Hän oli
nimeltään Owen, ja oli uskaliaasti vaeltanut tälle seudulle. Hän
otti vaimoineen ja perheineen meidät vastaan mitä suurimmalla
ystävyydellä, ja mahdotonta on minun sanoin kuvata sitä iloa, jota
tunsin tavatessani matkojeni jälkeen omaa rotuani olevan sivistyneen
miehen.

Lähellä leiriämme oli kivillä peitetty kumpu, missä seuraavana aamuna
näin kuusi tai kahdeksan miestä mestattavan tavalla, jota en tahdo
kuvailla. Heidän rikoksensa, mr Owen'in sanojen mukaan, oli, että he
olivat noituneet muutamia kuninkaan härkiä.

Kun olin ennättänyt tointua tämän kauhean näytelmän johdosta,
jota Marie onneksi ei ollut näkemässä, saapui päällikkö Kambula
ilmoittaen, että Dingaan haluaa nähdä minua. Otin mukaani hottentotti
Hansin ja kaksi Delagoassa palkkaamaani zulua -- sillä kuninkaallisen
käskyn mukaan ei kukaan muu valkoinen mies saanut tulla, -- ja minut
vietiin läpi aitauksen laajaan kaupunkiin, jossa oli tuhansia majoja,
ja poikki laajan aukeaman keskukseen.

Tämän aukeaman etäisimmässä laidassa, missä ennen pitkää jouduin
erittäin traagillisen näytelmän todistajaksi, astuin jonkinlaiseen
labyrinttiin. Tämän nimi oli siklohlo ja sitä ympäröi korkea aitaus
lukuisine käänteineen, niin että oli mahdoton nähdä, minne oltiin
menossa, tai löytää sisään- tai ulospääsyä. Lopuksi kuitenkin saavuin
suuren majan luo, jonka nimi oli intunkulu, mikä sana merkitsee
"talojen talo", ja joka oli kuninkaan asunto. Sen edustalla näin
lihavan miehen istuvan tuolilla; pukuna hänellä oli vain moocha
keskiruumiin ympärillä ja sinisistä helmistä punotut kaula- ja
rannerenkaat. Kaksi soturia piteli leveitä kilpiään hänen päänsä
yläpuolella suojatakseen häntä auringolta. Muuten hän oli yksin,
vaikka tiesin varmasti lähellä olevien lukuisien käytävien olevan
sotamiehiä täynnä, sillä saatoin kuulla niiden liikkumisen.

Tullessaan tälle paikalle Kambula ja hänen kumppaninsa heittäytyivät
kasvoilleen ja alkoivat laulaa ylistyksiä, joihin ei kuningas
ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan. Samassa hän katsahti ylös ja,
ikäänkuin nyt vasta olisi minut huomannut, kysyi: "Kuka tämä
valkoinen poika on?" Silloin Kambula nousi ja sanoi: "Kuningas, tämä
on se Yrjön Poika, jonka käskit minut vangitsemaan. Olen tuonut
hänet ja amaboona't" -- se on, buurit, -- "hänen kumppaninsa kaikki
luoksesi, kuningas."

"Muistan", sanoi Dingaan. "Se suuri buuri, joka oli täällä, ja jonka
Tambusa" -- hän oli Dingaanin päälliköitä -- "antoi mennä vastoin
minun tahtoani, sanoi hänen olevan peloittavan miehen, joka olisi
surmattava, ennenkuin hän tuottaisi paljon ikävyyttä kansalleni.
Miksi et häntä surmannut, Kambula; vaikka, totta puhuen, hän ei näytä
kovin peloittavalta?"

"Koska kuninkaan käsky oli, että toisin hänet elävänä kuninkaalle",
vastasi Kambula. Sitten hän lisäsi iloisesti: "Voinhan kuitenkin, jos
kuningas niin haluaa, surmata hänet heti."

"En tiedä", sanoi Dingaan epäröiden. "Kenties hän voi korjata
pyssyjä." Heti sen jälkeen hän hetkisen mietittyään käski erään
kilvenkannattajan etsiä jonkun, en voinut kuulla, kenet.

"Epäilemättä", ajattelin itsekseni, "se on mestaaja", ja näin
ajatellessani jonkinlainen hullu raivo tarttui minuun. "Miksi
pitääkään elämäni näin nuorena päättyä tyydyttääkseni villi-ihmisen
oikkua? Ja jos niin pitää käymän, miksi menisin yksin?"

Risaisen takkini sisätaskussa minulla oli pieni kaksipiippuinen
ladattu pistooli. Yksi kuula surmaisi Dingaanin -- viiden askeleen
päästä en saattaisi ampua tämän ruhon ohi -- ja jälelläolevat
lävistäisivät aivoni, sillä minä en halunnut antaa taittaa niskaani
tai pistellä itseni keihäällä kuoliaaksi. Jos se oli tehtävä, oli
parasta tehdä se heti. Tavoittelin jo kädelläni taskuuni, kun uusi
ajatus, tai kaksikin, iski mieleeni.

Ensimmäinen oli, että jos ampuisin Dingaanin, zulut luultavasti
murhaisivat Marien ja toiset, -- Marien, jonka suloisia kasvoja en
koskaan enään näkisi. Toinen oli, että kun on henki, on aina toivoa.
Kenties hän loppujen lopuksi ei sittenkään ollut lähettänyt hakemaan
mestaajaa, vaan jotakuta muuta. Päätin odottaa. Muutamat minuutit
elämän pidentämiseksi olivat omaisuuden arvoiset.

Kilvenkantaja palasi, sukeltaen esiin eräästä ahtaasta, aidatusta
käytävästä, ja hänen jälessään ei tullut mikään mestaaja, vaan nuori
valkoinen mies, joka, kuten hänen näöstään saatoin päättää, oli
englantilainen. Hän tervehti kuningasta ottaen päästään hatun, joka
muistaakseni oli pistetty yltympäri täyteen kamelikurjen sulkia,
sitten hän tuijotti minuun.

"Oi Tho-maas" (näin hän äänsi nimen Thomas), sanoi Dingaan, "sano
minulle, onko tämä poika veljiäsi vai onko hän buuri?"

"Kuningas haluaa tietää, oletteko hollantilainen vai brittiläinen",
sanoi valkoinen poika, puhuen englantia.

"Yhtä brittiläinen kuin tekin", vastasin. "Olen syntynyt Englannissa
ja saapunut Kap-maahan."

"Se saattaa olla teille onneksi", sanoi hän, "sillä vanha poppamies,
Zikali, on sanonut hänelle, ettei hänen pidä surmata ketään
englantilaista. Mikä on nimenne? Minun on Thomas Halstead. Olin
tulkkina täällä."

"Allan Quatermain. Sanokaa Zikalille, kuka hän lieneekin, että jos
kuningas noudattaa hänen neuvoaan, minä annan hänelle hyvän lahjan."

"Mistä te keskustelette?" kysyi Dingaan epäluuloisesti.

"Hän sanoo olevansa englantilainen, eikä buuri, oi kuningas. Hän on
syntynyt Mustan veden toisella puolella, ja hän tulee maasta, mistä
kaikki buurit ovat muuttaneet."

Tämän ilmoituksen kuullessaan Dingaan höristi korviaan.

"Sitten hän voi kertoa minulle näistä buureista", hän sanoi, "ja
mitä ne etsivät, tai hän voisi kertoa, jos hän kykenisi puhumaan
minun kieltäni. Minä en luota sinun tulkintaasi, sinä Tho-maas, jonka
tiedän valehtelijaksi", ja hän katsoi tuikeasti Halstead'iin.

"Minä osaan puhua kieltäsi, vaikkakaan en varsin hyvin, kuningas",
keskeytin, "ja minä voin kertoa kaiken buureista, sillä olen elänyt
heidän keskuudessaan."

"Ow!" sanoi Dingaan, kovasti huvitettuna. "Mutta ehkä sinäkin olet
valehtelija. Tai olet saarnamies, kuten tuo hullu tuolla, jonka nimi
on Oweena", -- hän tarkoitti lähetyssaarnaajaa, mr Owenia -- "ja
jonka säästin, koska ei ole onneksi surmata sellaista, joka on hullu,
vaikkakin hän koettaa peloittaa sotureitani kertomuksillaan tulesta,
jonne he joutuvat kuoltuaan. Ikäänkuin sillä olisi väliä, mitä heille
tapahtuu, kun he ovat kuolleet!" lisäsi hän miettiväisesti, ottaen
hyppysellisen nuuskaa.

"Minä en ole mikään valehtelija", vastasin. "Mitä syytä minulla olisi
valehdella?"

"Voisit valehdella pelastaaksesi henkesi, sillä kaikki valkoiset
miehet ovat pelkureita, eivätkä kuten zulut, jotka mielellään
kuolevat kuninkaansa puolesta. Mutta mikä on nimesi?"

"Kansasi kutsuu minua nimellä Macumazahn."

"No, Macumazahn, jollet ole valehtelija, sano minulle, onko totta,
että nämä buurit kapinoivat kuningastaan vastaan, jonka nimi oli
Yrjö, ja pakenivat hänen luotaan, kuten petturi Umasilikazi pakeni
minun luotani?"

"Kyllä", vastasin, "se on totta."

"Nyt olen varma siitä, että sinä olet valehtelija", sanoi Dingaan
voitonriemuisesti. "Sanoit olevasi englantilainen ja palvelevasi
kuningastasi tai inkosikaas'ia" -- tämä merkitsee: Suuri rouva,
-- "jonka nykyään sanotaan istuvan hänen paikallaan. Kuinka on
selitettävissä, että kuljet näiden amaboona'in joukkueessa, joiden
täytyy olla vihollisiasi, koska ne ovat kuninkaasi vihollisia?"

Nyt tunsin joutuneeni ahtaalle, sillä tässä lojaalisuusasiassa
zulujen, ja kaikkien alkuasukkaiden, mielipiteet ovat hyvin
alkeellisia. Jos olisin sanonut, että tunsin myötätuntoa buureja
kohtaan, silloin olisin petturi, koska olin heihin liittynyt, ja
petturi hänen silmissään olisi surman ansainnut. En mielelläni puhu
uskonnosta, ja jokainen, joka on lukenut, mitä lukuisissa teoksissa
olen kirjoittanut, myöntää minun puhuneen harvoin, jos koskaan.
Tällä hetkellä kuitenkin rukoilin opastusta, tuntien nuoren elämäni
riippuvan vastauksestani. Se tulikin, -- en tiedä, mistä. Tämä
opastus sisälsi sen että kertoisin yksinkertaisen totuuden tälle
lihavalle raakalaiselle. Sanoin siis hänelle:

"Vastaukseni on seuraava, oi kuningas. Näiden buurien keskuudessa
on tyttö, jota rakastan ja joka lupautui minulle, kun olimme 'noin
korkeita.' Hänen isänsä vei hänet mukanaan pohjoiseen. Mutta hän
lähetti sanasaattajan luokseni ilmoittamaan, että hänen kansansa
kuoli kuumeeseen ja hän itse kärsi nälkää. Purjehdin sinne laivassa
pelastaakseni hänet, ja minä olen pelastanut hänet ja ne, jotka hänen
kansastaan hänen kanssansa jäivät eloon."

"Ow!" sanoi Dingaan. "Ymmärrän tämän syyn. Se on hyvä syy. Olkoon
miehellä kuinka monta vaimoa tahansa, ei ole sitä hullutusta, johon
hän ei ryhtyisi jonkun erikoisen tytön tähden, joka ei vielä ole
hänen vaimonsa. Minä olen itse nähnyt yhtä paljon vaivaa, erittäinkin
erään tytön vuoksi, jota nimitettiin Nada Liljaksi, ja jonka muuan
Umslopogaas ryösti minulta, eräs omaa vertani oleva, jota suuresti
pelkään."

Hetkiseksi hän vaipui raskaisiin mietteisiin, sitten hän jatkoi:

"Syysi on hyvä, Macumazahn, ja minä hyväksyn sen. Kenties surmaan
nämä buurit, tai kenties en surmaa heitä. Mutta jos päätän surmata
heidät, lupaan että tämä tyttösi säästetään. Osoita hänet tälle
Kambulalle -- ei Thomaas'ille, sillä hän on valehtelija ja näyttäisi
minulle väärän ja hänet säästetään."

"Kiitän sinua, oi kuningas", sanoin. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos
minut surmataan?"

"Minä en sanonut, että sinut surmattaisiin, Macumazahn, vaikka
kenties surmaan sinut tai kenties en surmaa sinua. Se riippuu siitä,
havaitsenko sinut valehtelijaksi vai ei. Buuri, jonka Tambusa päästi
menemään vastoin tahtoani, sanoi sinun olevan mahtavan taikurin yhtä
hyvin kuin erittäin vaarallisen miehen, sellaisen, joka voi kuulalla
ampua lintuja lennossa siipeen, mikä on mahdotonta. Voitteko niin
tehdä?"

"Toisinaan", vastasin.

"Erinomaista, Macumazahn. Nyt katsotaan, oletko todenpuhuja vai
valehtelija. Lyön vetoa kanssasi. Tuolla leirinne luona on kukkula,
missä pahantekijät surmataan. Tänään iltapäivällä kaksi sellaista
paatunutta kuolee siellä, ja heidän kuoltuaan tulevat korppikotkat
heidät syömään. Lyön seuraavan vedon kanssasi. Kun nämä korppikotkat
tulevat, on sinun ammuttava niitä, ja jos ensimmäisestä viidestä
surmaat kolme siipeen ampumalla -- ei vatsaan, Macumazahn, --
säästän nämä buurit. Mutta jos ammut harhaan, silloin tiedän sinun
olevan valehtelijan eikä todenpuhujan, ja minä surmaan teidät joka
ainoan Hloma Amabutu'n kummulla. En säästä ketään heistä, tyttöä
lukuunottamatta, jonka kenties otan vaimokseni. Mitä sinuun tulee, en
vielä tahdo sanoa, mitä sinulle teen."

Nyt oli ensimmäinen ajatukseni hyljätä tämä hirmuinen veto, joka
merkitsi sitä, että lukuisain kansalaisten henki asetettaisiin minun
ampumataitoani vastaan. Mutta nuori Thomas Halstead, arvaten mitä
olin aikeissa lausua, sanoi englanniksi:

"Hyväksykää, jollette ole hullu. Jollette hyväksy, hän leikkaa kurkut
jokaiselta heistä ja pistää tyttönne emposeniin, haaremiinsa, ja te
itse joudutte vangiksi kuten minä."

Nämä olivat sanoja, joita en voinut väärin ymmärtää enkä hyljätä,
joten sydämessäni olevasta epätoivosta huolimatta sanoin kylmästi:

"Olkoon niin, oi kuningas. Hyväksyn vetosi. Jos minä surmaan kolme
viidestä korppikotkasta, kun ne leijailevat kummun yläpuolella,
minulla on lupauksesi, että kaikki ne, jotka ovat matkassani, saavat
häiritsemättä mennä täältä."

"Kyllä, kyllä, Macumazahn. Mutta jos et onnistu surmaamaan niitä,
muista, että seuraavat korppikotkat ovat ne, jotka tulevat syömään
heidän lihaansa, sillä silloin tiedän, ettet ole mikään taikuri, vaan
tavallinen valehtelija. Ja nyt matkoihisi, Tho-maas! En tahdo sinun
vakoilevan itseäni. Ja sinä, Macumazahn, tule tännemmäksi. Vaikka
puhutkin kieltäni niin huonosti, tahdon puhua kanssasi buureista."

Sitten Halstead meni olkapäitään kohauttaen ja mutisten ohitseni
mennessään:

"Toivon tosiaankin, että _voit_ ampua."

Kun hän oli poistunut, istuin kokonaisen tunnin yksin Dingaanin
kanssa, hänen toimittaessaan ristikuulustelua kanssani
hollantilaisista, heidän liikehtimisistään ja heidän tarkoituksistaan
matkustaessaan hänen maansa rajoille.

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin taisin, koettaen saada
heidät hyvään valoon.

Vihdoin, kun hän väsyi puhumisesta, hän taputti käsiään, jolloin
joukko siroja tyttöjä ilmestyi, kaksi heistä kantaen olutmaljoja,
joista hän kehoitti minua juomaan.

Vastasin, etten halunnut mitään, sillä olut saattoi käden vapisemaan
ja käteni vakavuudesta riippui sinä iltana useiden henki. Hän
sanoi täydellisesti ymmärtävänsä minua. Vieläpä hän määräsi minut
saatettavaksi heti takaisin leiriin saadakseni levätä, ja lähetti
lisäksi yhden seuralaisistaan mukaan pitämään kävellessäni kilpeä
pääni yläpuolella auringolta suojelemiseksi.

"Hamba-gachlé" -- se on: "mene rauhassa", -- sanoi tuo jumalaton vanha
tyranni minulle, kun Kambulan opastamana poistuin. "Tänä iltana
ennen auringonlaskua tapaan sinut Hloma Amabutu'n luona, ja siellä
ratkaistaan näiden amaboonain, kumppaniesi kohtalo."

Kun saavuin leirille, tapasin siellä kaikki buurit kokoontuneina
yhteen odottamaan minua, ja heidän kanssaan kunnianarvoisa mr Owen
väkineen, joukossa eräs walesilainen palvelija, keski-ikäinen nainen,
jonka nimi muistaakseni oli Jane.

"No", sanoi rouva Prinsloo, "mitä uutisia teillä on, nuori mies?"

"Uutiseni, täti", vastasin, "on se, että tuntia ennen auringon
laskua tänään minun on ammuttava korppikotkia siipeen kaikkien
teidän henkeä vastaan. Tästä saatte kiittää tuota petollista koiraa,
Hernan Pereiraa, joka sanoi Dingaanille minun olevan taikurin. Nyt
Dingaan tahtoo koettaa sitä. Hän luulee, että vain taikuudella
voi ampua lennossa olevia korppikotkia, ja koska hän on päättänyt
surmata teidät kaikki, Marieta kenties lukuunottamatta, vedonlyöntiä
muodollisesti hyväkseen käyttäen, on hän minulle asettanut tehtävän,
jonka hän uskoo mahdottomaksi. Jos minä ammun harhaan, on veto
menetetty ja myöskin teidän henkenne. Jos onnistun, luulen teidän
henkenne säästyvän, sillä Kambula sanoo, että kuningas aina pitää
kunnia-asianaan maksaa vetonsa. Nyt tiedätte totuuden ja toivon sen
teitä miellyttävän", ja minä nauroin katkerasti.

Kun olin lopettanut, puhkesi täydellinen kirousten myrsky buurien
suusta. Jos kiroukset olisivat voineet surmata Pereiran, varmasti
hän olisi paikalla kuollut, missä tahansa hän olisi ollut. Kaksi
vain oli vaiti, Marie, joka kävi aivan kalpeaksi, tyttö raukka, ja
hänen isänsä. Samassa yksi heistä -- luullakseni Meyer -- kävi hänen
kimppuunsa myrkyllisesti ja kysyi häneltä, mitä hän nyt ajatteli
tuosta paholaisesta, sisarenpojasta.

"Siinä täytyy olla tapahtunut erehdys", vastasi Marais rauhallisesti,
"sillä Hernan ei ole voinut toivoa, että me kaikki joutuisimme
kuoleman omiksi.'"

"Ei", kiljasi Meyer. "Mutta hän toivoi Allan Quatermainin joutuvan,
mikä on yhtä huonosti. Ja nyt on tultu siihen, että vielä kerran
henkemme riippuu tästä englantilaisesta pojasta."

"Joka tapauksessa", vastasi Marais, katsellen minua omituisesti,
"näyttää siltä, että hän ei joudu surmattavaksi, joko hän sitten
ampuu korppikotkat tai epäonnistuu."

"Sepä nähdään, mynheer", vastasin kiivastuen, sillä tämä salaviittaus
loukkasi minua. "Mutta suvaitkaa ymmärtää, että jos teidät kaikki,
kumppanit, teurastetaan ja Marie joutuu tämän mustan naudan vaimojen
joukkoon, kuten hän uhkaa, ei minulla ole mitään halua jatkaa
elämääni."

"Jumalani! Uhkaako hän niin?" sanoi Marais. "Varmasti olet käsittänyt
hänet väärin, Allan."

"Luuletteko, että sellaisessa asiassa valehtelisin teille -- --"
aloin.

Mutta ennenkuin saatoin jatkaa, työntäytyi rouva Prinsloo väliimme ja
huusi:

"Olkaa hiljaa, Marais, ja te myöskin, Allan. Onko tämä sopiva aika
kinastella ja kiihdyttää itseänne, Allan, niin että koetuksen
tullessa ammutte mahdollisimman huonosti, kun teidän olisi yritettävä
parhaanne? Ja onko nyt aika teidän, Henri Marais, syytää solvauksia
sellaista vastaan, josta meidän kaikkien henki riippuu, sensijaan
että rukoilisitte Jumalan kostoa kirotulle sisarenpojallenne? Tulkaa,
Allan, nauttimaan ruokaa. Olen paistanut sen mullikan maksan, jonka
kuningas meille lähetti; se on valmis ja varsin maukas. Syötyänne sen
teidän täytyy laskeutua pitkäksenne ja nukkua hetkinen."

Nyt oli kunnianarvoisan mr Owen'in taloudessa englantilainen poika
nimeltä William Wood, joka ei ollut enempää kuin kaksitoista tai
neljätoista vuotias. Tämä poika osasi sekä hollantia että zulukieltä
ja toimi tulkkina Owen'in perheessä, kun viran varsinainen haltija,
muuan mr Hulley oli poissa matkoilla. Kun tätä keskustelua käytiin
hollannin kielellä, oli hänen tehtävänään kääntää se sanasta sanaan
pastorille ja hänen perheelleen. Kun mr Owen ymmärsi tilanteen koko
peloittavuuden, hän puhkesi puhumaan:

"Nyt ei ole aika syödä tai nukkua, vaan aika rukoilla, että Jumala
kääntäisi villin Dingaanin sydämen. Tulkaa, rukoilkaamme!"

"Niin", yhtyi rouva Prinsloo, kun William Wood oli kääntänyt hänen
sanansa. "Rukoilkaa te, pastori, ja kaikki te muutkin, joilla ei
ole muuta tekemistä, ja kun rukoilette, rukoilkaa samalla, etteivät
Allan Quatermainin kuulat osuisi ohi. Mitä minuun ja Allaniin tulee,
meillä on muita asioita hoidettavana, niin että teidän on rukoiltava
hiukan kovemmin suojellaksenne meitä yhtä hyvin kuin itseännekin.
Joutukaa nyt, Allan, tai tämä maksa paistuu liiaksi ja tuottaa teille
ruuansulatushäiriöitä, mikä on ampuessa vielä pahempaa kuin huonolla
tuulella oleminen. Ei, ei yhtään sanaa. Jos yritätte yhtään puhua,
Henri Marais, isken nyrkilläni korvillenne", ja hän nosti kätensä
kuin lampaan käpälän, ja sitten, kun Marais peräytyi hänen edestään,
tarttui hän minua kauluksesta kuin olisin ollut tottelematon poika ja
vei minut vaunujen luo.



XIII Luku.

HARJOITUS.


Naisten vaunun luona löysiimme maksan kypsänä paistinpannussa, kuten
rouva Prinsloo oli sanonut. Valiten erikoisen lihavan viipaleen
hän ryhtyi sitä ottamaan pannusta sormillaan asettaakseen sen
tinalautaselle, josta hän ensin oli poistanut aamullisen aterian
näkyväisimmät jäljet vakituisella kumppanillaan, vanhalla ja
pesemättömällä vatdoek'illa, lautasliinallaan. Sattui niin, ettei
hänen ponnistelunsa täydellisesti onnistunut, sillä kiehuvan maksan
rasva poltti rouvan sormia saaden hänet pudottamaan sen ruohikkoon
ja, minun täytyy surukseni lisätä, kiroamaan hyvästi. Jotta se ei
kuitenkaan joutuisi hukkaan, hän nuolaisi sormiaan helpoittaakseen
niiden kipua ja tarttui kiinni tirisevään maksaan vatdoek'illa ja
sijoitti sen likaiselle tinalautaselle.

"Kas niin, poikaseni", hän sanoi riemuissaan, "on muitakin keinoja
tappaa kissa kuin upottamalla. Mikä hullu olinkaan, kun en heti
tullut ajatelleeksi vatdoek'ia. Allemachte, kuinka se liha poltti
minua! En luule, että tappaminen olisi tehnyt kipeämpää. Myöskin se
on pahimmassa tapauksessa pian ohi. Ajatelkaa, Allan, että tämä yö
saattaa tehdä minusta enkelin, joka on puettu pitkään valkoiseen
yönuttuun, jollaisia äitini antoi minulle, kun menin naimisiin, ja
jotka minä leikkelin lapsenvaatteiksi, koska havaitsin ne kylmiksi
päällä pitääkseni, kun olin aina tottunut nukkumaan liivit ja
alusnuttu ylläni. Niin, ja sitten minä saan myöskin siivet sellaiset
kuin uroshanhella, isommat vain, jotta ne kannattavat minun painoni."

"Ja kunnian kruunun", lisäsin minä.

"Niin, tietysti, kunnian kruunun, -- hyvin suuren sitäpaitsi,
sillä minusta tulee marttyyri. Mutta minä toivon, että sitä on
kannettava vain sunnuntaisin, koska en koskaan voisi kantaa
mitään raskasta hiusteni päällä. Sitäpaitsi se muistuttaisi minua
kafferin kultaisesta kaulavanteesta ja minä olen silloin saanut
tarpeekseni kaffereista. Sitten siellä on harppu", hän jatkoi, kun
hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen näistä taivaallisten
ilojen tarjoamista näköaloista. "Oletteko koskaan nähnyt harppua,
Allan? Minä en ole nähnyt paitsi sitä, joka kuningas Davidilla on
raamatussani olevassa kuvassa ja joka näyttää rikkinäiseltä tuolilta,
joka on käännetty ylösalaisin. Mitä sitten tulee tämän kapineen
soittamiseen, niin sen taidon opettaminen minulle tulee olemaan ainoa
vaikea juttu, katsoen siihen, että mieluummin kuuntelisin kissojen
naukumista katolla kuin musiikkia, puhumattakaan siitä, että itse
esittäisin -- --."

Niin hän rupatteli edelleen, luullakseni tarkoituksella viihdyttää
ja huvittaa minua, sillä hän oli siksi terävänäköinen vanhus, että
hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli pitää minut tasaisessa mielentilassa
tänä kohtaloillemme ratkaisevana hetkenä.

Sillävälin minä yritin parhaani maksapalasen kanssa, joka maistui
kiusallisesti vatdoek'ilta ja oli hiekan peitossa. Heti, kun rouva
käänsi selkänsä, heitin suurimman osan siitä takanani seisovalle
Hansille, joka nielaisi sen yhdellä hotkaisulla kuin koira, sillä hän
ei halunnut kenenkään näkevän itseään sitä kalvamassa.

"Hyvä Jumala, kuinka nopeasti te söitte, poikaseni", sanoi rouva
Prinsloo, huomattuaan tyhjän lautaseni. Sitten hän, katsoen ahnasta
hottentottia epäluuloisesti, lisäsi: "Eihän tuo keltainen koiranne
ole varastanut sitä, vai miten? Jos niin on, kyllä minä hänet opetan."

"Ei, ei, rouva", vastasi Hans hätäisesti. "Ei yhtään ruokaa ole vielä
tänään kulkenut huulieni yli, paitsi minkä nuolin pannusta aterian
jälkeen."

"Sitten te, Allan, varmasti saatte vatsanväänteitä, mitä juuri
tahdoin välttämään. Enkö ole usein sanonut teille, että teidän on
purtava palanne kaksikymmentä kertaa ennenkuin sen nielette, minkä
itsekin tekisin, jos minulla olisi mitään takahampaita jälellä.
Tässä, juokaa tämä maito; se on vain hiukan hapanta, ja se asettaa
vatsanne", ja hän veti esiin mustan pullon, jonka kanssa hän antoi
vatdoek'in tehdä tuttavuutta, ja kun minä kieltäydyin ja lähetin
hakemaan vettä, tuli hän varsin pahoilleen.

Sitten hän kehoitti minua menemään vaunuun hänen omaan vuoteeseensa
nukkumaan, kieltäen minua tupakoimasta, koska se laittaisi käden
vapisemaan. Meninkin sinne, keskusteltuani lyhyesti Hansin kanssa,
jota neuvoin puhdistamaan pyssyni perusteellisesti. Halusin
nimittäin olla yksin ja tiesin, että minulla olisi vähän tilaisuutta
yksinäisyyteen ulkopuolella tämän jonkunverran ummehtuneen makuusijan.

Puhuakseni totuuden, vaikka suljinkin silmäni pettääkseni rouvaa,
joka silloin tällöin vilkaisi vaunuun nähdäkseen, kuinka jaksoin,
ei uni tullut silmiini tänä iltapäivänä, -- ei ainakaan pitkään
aikaan. Kuinka saatoin nukkua tällä kuumalla paikalla, kun sydäntäni
väänsi epäily ja pelko? Tuntia tai paria myöhemmin riippui minusta
kahdeksan valkoisen ihmisen henki -- miesten, naisten lapsien -- sekä
sen naisen turvallisuus tai äärimmäinen häpeä, jota minä rakastin ja
joka puolestaan rakasti minua. Ei, hänet oli säästettävä pahimmalta.
Antaisin hänelle pistoolini ja tarpeen tullen hän tietäisi, mitä
tekisi.

Tämä peloittava vastuunalaisuus oli enemmän kuin saatoin kestää.
Jouduin todellisen tuskan valtaan. Vapisin ja nyyhkytinkin hiukan.
Sitten ajattelin isääni ja mitä hän sellaisessa tapauksessa olisi
tehnyt sekä aloin rukoilla, jota en koskaan ennen ollut tehnyt.

Rukoilin Kaikkivaltiasta antamaan minulle rohkeutta ja viisautta,
jotta en erehtyisi tänä huolestuttavana hetkenä ja siten saattaisi
näitä ihmisraukkoja veriseen kuolemaan. Rukoilin siksi kunnes
hiki valui kasvojani pitkin; sitten äkkiä vaivuin uneen tai
tajuttomuuteen. En tiedä, kuinka kauan siinä makasin, luullakseni
parhaassa tapauksessa tunnin. Vihdoin heräsin yhtäkkiä ja samassa
kuulin selvästi ohuen äänen, erilaisen kuin kaikki muut äänet
maailmassa, puhuvan pääni sisässä -- tai siltä minusta tuntui --
seuraavasti:

"Mene Hloma Amabutu'n kummulle ja tarkkaa korppikotkien lentoa. Tee,
mitä mieleesi johtuu, ja jos näytätkin epäonnistuvan, älä pelkää
ollenkaan."

Nousin ylös vuoteeltani ja tunsin, että jokin salaperäinen muutos
oli minussa tapahtunut. En ollut enään sama mies. Epäilykseni
ja pelkoni olivat kadonneet. Käteni oli kuin kallio; sydämeni
oli kevyt. Tunsin, että voisin surmata nuo kolme korppikotkaa.
Tietysti juttu näyttää mielettömältä ja helpolta selittää hermojeni
jännittyneen tilan avulla, ja mikäli tiedän, saattaa se olla
oikea selitys. Kuitenkaan en häpeä tunnustaa, että olen aina
ollut ja vieläkin olen toista mieltä. Uskon, että äärimmäisessä
hädässäni joku korkeampi voima puhui minulle vastaukseksi vakaviin
rukouksiini ja toisten rukouksiin, antaen minulle opastusta ja --
mitä vielä enemmän tarvitsin -- arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä.
Että tämä oli vakaumukseni sillä hetkellä, käy joka tapauksessa
ilmi siitä tosiasiasta, että kiiruhdin noudattamaan tämän heikon,
epäluonnollisen äänen neuvoja.

Kiiveten ulos vaunusta menin Hansin luo, joka istui lähitienoilla
hehkuvassa auringonpaisteessa, jota hän silmiään räpyttämättä näytti
tuijottavan.

"Missä on pyssy, Hans?" sanoin.

"Intombi on tuossa, minne sen asetin pysyäkseen kylmänä, ettei se
laukeisi ennen aikojaan", ja hän osoitti pientä, haudan tapaista,
heinistä kasattua kumpua sivullaan.

Alkuasukkaat nimittivät tätä eriskummallista pyssyä intombi'ksi, mikä
merkitsee nuorta tyttöä, koska se oli paljon hoikempi ja sirompi kuin
muut pyssyt.

"Onko se puhdistettu?" kysyin.

"Koskaan se ei senjälkeen, kun se valmiina vedettiin ahjosta,
ole ollut puhtaampi, baas. Myöskin ruuti on seulottu ja asetettu
aurinkoon kuivamaan ja kuulat on sovitettu piippuun, ettei tapahtuisi
mitään vahinkoa, kun tulee ampumisen aika. Jos te ette osu
korppikotkiin, ei se ole intombi'n eikä ruudin tai kuulien syy, vaan
teidän oma syynne."

"Sepä mainiota", vastasin. "No, tule mukaani, tahdon lähteä tuonne
Kuolemankummulle."

"Miksi, baas, ennen määräaikaa?" kysyi hottentotti, vetäytyen hiukan
taaksepäin. "Eihän se ole sellainen paikka, missä käydään muuten kuin
pakosta. Nämä zulut sanovat, että kummitukset istuvat siellä keskellä
päivääkin, kummitellen kivillä, missä heidät tehtiin aaveiksi."

"Korppikotkat istuvat tai lentävät siellä myöskin, Hans. Haluaisin
nähdä, miten ne lentävät, jotta tietäisin, milloin ja mihin ampua
niitä."

"Se on oikein, baas", sanoi kunnon hottentotti. "Tämä ei ole samaa
kuin hanhien ampuminen rotkossa. Hanhet kulkevat suoraan kuin
assegait päämääräänsä. Mutta korppikotkat leijailevat ympäri, tehden
aina käänteitä. On helppoa ampua ohi linnun, joka kääntyy, baas."

"Varsin helppoa. Lähdetään."

Juuri kun olimme lähdöissä, ilmestyi rouva Prinsloo toisten vaunujen
takaa, ja hänen mukanaan Marie, joka oli hyvin kalpea ja jonka
kauniit silmät olivat punaiset, ikäänkuin itkemisestä.

Rouva kysyi, minne olimme menossa. Sanoin hänelle. Hiukan mietittyään
hän sanoi, että se oli hyvä ajatus, kuten aina on hyvä tutkia
maaperää ennen taistelua.

Nyökkäsin ja vein Marien sivuun muutamien piikkiäispuiden taakse,
joita kasvoi lähellä.

"Oi, Allan, miten tämä päättynee?" hän kysyi surullisesti. Vaikka
hänen rohkeutensa olikin suuri, näytti se nyt jättäneen hänet.

"Hyvin se päättyy, rakkaani", vastasin. "Me selviydymme tästä
loukosta terveinä, kuten monista muistakin olemme selviytyneet."

"Kuinka sen tiedät, Allan, minkä Jumala yksin tietää?"

"Koska Jumala on niin minulle sanonut, Marie", ja toistin hänelle
kertomuksen äänestä, jonka unissani olin kuullut, ja se näytti häntä
viihdyttävän.

"Kuitenkin", hän huudahti epäilevästi, "se oli vain uni, Allan, ja
unet ovat kovin epäluotettavia. Sinä saatat sittenkin ampua harhaan."

"Näytänkö siltä, kuin aikoisin erehtyä, Marie?"

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Et, et näytä, vaikkakin näytit siltä tullessasi kuninkaan majasta.
Nyt olet aivan muuttunut. Kuitenkin saatat, Allan, erehtyä, ja sitten
-- mitä sitten? Muutamat näistä kauheista zuluista ovat olleet täällä
nukkuessasi kehoittamassa meitä kaikkia olemaan valmiit lähtemään
Kuolemankummulle. He sanovat Dingaanin olevan tosissaan. Jos sinä
et surmaa korppikotkia, hän surmaa meidät. Näyttää siltä, että ne
ovat pyhiä lintuja, ja jos ne pelastuvat, ei hän luule olevan mitään
pelättävissä valkoisten miesten ja heidän taikuruutensa taholta,
ja alkaa teurastamalla meidät. Tarkoitan muut meistä, sillä minut
jätetään eloon ja --. Ooi, mitä minun pitää tekemän, Allan?"

Minä katsoin häneen ja hän katsoi minuun. Sitten otin kaksipiippuisen
pistoolin taskustani ja annoin sen hänelle.

"Se on ladattu ja puolivireissä", sanoin.

Hän nyökkäsi ja kätki sen vaatetukseensa esiliinan alle. Sitten me
enempää puhumatta suutelimme ja lähdimme, sillä kumpikin meistä
pelkäsi pitkittää tätä kohtausta.

Hloma Amabutu'n kukkula oli aivan lähellä leiripaikkaamme ja arvoisan
mr Owen'in majoja, tuskin neljännesmailin päässä arvioni mukaan,
kohoten tasangosta erään pienen syvennyksen äärimmäisestä laidasta,
joka tuskin aleni laaksoksi. Kun lähestyimme sitä, huomasin sen
omituisen ja aution näön, sillä vaikka kaikkialla ympärillä ruoho
oli kevään vihreätä, ei tällä paikalla näyttänyt mitään kasvavan.
Kohoama, joka oli rakennettu tummista kivikasoista ja niiden välissä
joitakin vaivaisia, tummalehtisiä pensaita, -- sellainen se oli
ulkonäöltään. Sitäpaitsi useat näistä kivilohkareista näyttivät siltä
kuin ne olisi tahrattu ja sivelty kalkilla, osoittaen niiden olevan
satojen ahneiden korppikotkien lepopaikkoja.

Luullakseni kiinalainen sanoo, että erikoisella paikalla on hyvät
tai pahat vaikutukset niihin lyöttyineinä, jonkinlainen henki, ja
tosiaankin Hloma Amabutu ja muutamat muut paikat Afrikassa, joihin
olen tutustunut, antavat tukea tälle uskolle. Varmaa on, että kun
astuin jalallani tälle kirotulle paikalle, tälle Golgatalle, tälle
Pääkallopaikalle, kulki väristys läpi ruumiini. Se saattoi johtua
atmosfääristä, henkisestä ja todellisesta, tai se saattoi johtua
erään kauhean näytelmän aavistuksesta, jonka todistajana olin
siellä tuomittu olemaan muutamia kuukausia myöhemmin. Tai kenties
paikka itse ja tietoisuus edessäni olevasta kokeesta toi äkillisen
vilunpuistatuksen terveeseen ruumiiseeni. En saata sanoa, mikä sen
aiheutti, mutta tosiasia pysyy sellaisena kuin olen vakuuttanut,
vaikka paria minuuttia myöhemmin nähdessäni, minkälaisia nukkujia
tällä kummulla lepäsi, minun ei olisi tarvinnut kaukaa etsiä
selitystä pelkooni.

Poikki tämän kummun mutkitteli lukuisia polkuja korkeiden kivien
välissä, joita oli siellä täällä kuin rakeita talvisen myrskyn
jälkeen. Lyhin tie eri paikkoihin Suuren Kraalin lähistössä näyttää
kulkeneen sen poikki. Sillä vaikka kukaan zulu ei koskaan uskaltanut
astua jalallaan sinne auringon laskun ja nousun välisenä aikana,
käyttivät he päivällä kylläkin vapaasti näitä polkuja. Mutta luulen,
että he myöskin uskoivat tällä kuoleman pahaenteisellä kentällä
olevan oman omituisen hengen, jonkin näkymättömän, mutta uhkaavan
paholaisen, jota täytyi hyvitellä, ettei se vaatisi heitä myöskin.

Tällainen oli heidän hyvittelytapansa, kylläkin tavallinen
luullakseni monissa maissa, vaikka en sen tarkoitusta voikaan sanoa.
Kun matkustaja tuli näille paikoille, missä polut leikkasivat
toisiaan, otti hän kiven ja heitti sen kasaan, joka oli muodostunut
toisten matkustajien heittämistä kivistä. Sellaisia kasoja oli
kummulla useita -- yli tusinan luullakseni -- ja ne olivat suuria
kooltaan. Arvelisin suurimman niistä sisältäneen kokonaista
viisikymmentä tonnia kiviä ja pienimmän ainakin kaksikymmentä tai
kolmekymmentä.

No, vaikka Hans ei koskaan ennen ollut jalallaan astunut sinne,
näytti hän oppineen kaikki paikan perimätiedot ja ne menot, joilla
sen kirous oli vältettävä. Joka tapauksessa, kun tulimme ensimmäisen
kasan luo, hän heitti siihen kiven ja pyysi minua tekemään samoin.
Minä nauroin ja kieltäydyin, mutta toisen kasan luo saavuttuamme
uudistui sama asia. Taasen kieltäydyin, minkä jälkeen, ennenkuin
saavuimme kolmannen ja suuremman läjän luo, Hans istui maahan ja
alkoi ulvoa, vakuuttaen, ettei hän menisi askeltakaan edemmäksi,
jollen lupaisi tehdä tavanmukaista uhritoimitusta.

"Miksi et, sinä hullu?" kysyin.

"Siksi, että luulen meidän jäävän tänne iäksi, jos te sen
laiminlyötte, baas. Niin, naurakaa vain, mutta sanon teille, että
nyt jo olette hankkinut huonon onnen itsellenne. Muistakaa sanojani,
baas, kun viidestä korppikotkasta ammutte kahta harhaan."

"Joutavia!" huudahdin. Koska kuitenkin tämä puhe korppikotkista
kosketti minua läheisesti ja koska on aina yhtä hyvä mukautua
alkuasukkaiden ennakkoluuloihin, heitin seuraavaan ja sitä seuraavien
kasojen kohdalla kiveni yhtä siivosti kuin taikauskoisin zulu koko
maassa.

Olimme nyt saapuneet huipulle, joka lienee ollut kaksisataa
yardia pitkä. Sen keskusta oli hiukan syvenevä ja puhdas kivistä,
joko sitten ihmiskäden tai luonnon puhdistama, ja se muistutti
yleispiirtein suuresti laajaa sirkusta.

Voi, sitä näkyä, joka silmiäni kohtasi! Kaikkialla ympärillä virui
miesten ja naisten irtonaisia luita siroiteltuina, useat niistä
hyenain hampaitten raatelemia. Muutamat olivat aivan tuoreita,
sillä tukka riippui vielä pääkalloissa, toiset olivat vaalenneita
ja vanhoja. Niitä oli siinä, sekä nuoria että vanhoja, sadottain.
Kukkulan sivuilla oli asianlaita sama, vaikka siellä enimmäkseen
luut oli koottu kiiltäviksi kasoiksi. Ei ihme, että korppikotkat
rakastivat Hloma Amabutu'a, verisen zulukuninkaan teurastuspaikkaa.

Näistä peloittavista linnuista ei kuitenkaan tällä hetkellä ollut
ainoatakaan näkyvissä. Kun ei siellä ollut tapahtunut muutamaan
tuntiin mitään mestausta, olivat ne muualla etsimässä ruokaansa.
No, minä halusin omia tarkoituksiani varten nähdä ne, sillä muuten
käyntini oli turha, ja aloin heti tuumia, miten saisin ne saapumaan.

"Hans", sanoin, "minä olen surmaavinani sinut, ja sitten sinun täytyy
maata aivan hiljaa kuin kuollut. Vaikka korppikotkat laskeutuisivat
päällesi, on sinun maattava aivan hiljaa, että näen, mistä ne tulevat
ja kuinka ne laskeutuvat."

Hottentotti ei ollenkaan ollut mielissään tästä ehdotuksesta. Hän
suorastaan kieltäytyi minua tottelemasta, mainiten useita hyviä
syitä. Häh sanoi, että tämän tapainen harjoitus oli pahaenteinen. Hän
sanoi zulujen selittävän, että Hloma Amabutu'n pyhät korppikotkat
olivat yhtä villejä kuin leijonat, ja kun ne kerran näkisivät miehen
alhaalla, repisivät ne hänet kappaleiksi, olkoon hän sitten elävä tai
kuollut. Lyhyesti, Hans ja minä olimme jyrkästi eri mieltä. Koska
kuitenkin kaikin mokomin oli välttämätöntä, että minun näkökantani
pääsisi voitolle, en vitkastellut esittää asiat hänelle hyvin
suorasukaisesti.

"Hans", sanoin, "sinun on oltava korppikotkien syöttinä. Valitse,
tahdotko olla elävä vai kuollut syötti, ja minä kosketin pyssyn
liipasinta merkitsevästi, vaikka tosin viimeksi olisin halunnut tai
aikonut ampua uskollisen vanhan hottentottiystäväni. Mutta Hans, joka
tiesi, miten suuri panos minulla oli pelissä, tuli toiseen päätökseen."

"Allemachte, baas!" hän sanoi. "Minä ymmärrän enkä tahdo moittia
teitä. Jos tottelen elävänä, kenties suojelushenkeni suojelee minua
pahalta enteeltä, ja kenties korppikotkat eivät nouki silmiäni.
Mutta jos te kerran lähetätte kuulan vatsani läpi, silloin on kaikki
lopussa, ja Hansille se on samaa, baas kuin 'hyvää yötä, nuku hyvin.'
Tottelen teitä, baas, ja makaan, missä tahdotte, mutta kuitenkin
pyydän, ettette unohtaisi minua ja menisi pois, jättäen minut noiden
paholaislintujen saaliiksi."

Lupasin hänelle vahvasti, etten niin tekisi. Sitten me näyttelimme
hyvin julman pienen pantomiinin. Me astuimme areenan tapaisen paikan
keskelle, minä kohotin pyssyni ja olin iskevinäni Hansia päähän
sen perällä. Hän kaatui selälleen, potki hiukan ja jäi sitten
liikkumattomana makaamaan. Siten päättyi ensimmäinen näytös.

Toinen näytös oli seuraava: Hyppelin ilosta kuin eläimellinen
zulumestaaja ja peräydyin sitten uhrini luota, kätkeydyin tasangon
laidassa noin neljänkymmenen yardin päässä olevaan pensaikkoon.
Senjälkeen tuli pysähdys. Paikka oli vahvasti auringonpaahteinen
ja aivan hiljainen, yhtä hiljainen kuin ympärilläni olevien
murhattujen miesten luurangot, yhtä hiljainen kuin Hans, joka makasi
siinä näyttäen niin kovin pieneltä ja kuolleelta tässä suuressa
teatterissa, jossa ei yhtään ruohoa kasvanut. Se oli kolkkoa odotusta
sellaisessa ympäristössä, mutta vihdoin kolmannen näytöksen esirippu
kohosi.

Äärettömässä sinisessä avaruudessa yläpuolellani huomasin täplän,
joka ei ollut suurempi kuin tomuhiekkanen. Korppikotka oli
vahtiessaan tuolla korkealla ihmissilmän kantamattomissa nähnyt teon
ja alaslaskeutuessaan antanut siitä merkkitiedon kumppaneilleen,
jotka noin viidenkymmenen mailin laajuisella alueella liitelivät
taivaalla; sillä nämä linnut etsivät saaliinsa katseillaan, ei
hajuaistinsa avulla. Yhä alemmaksi se tuli, ja kauan ennen kuin
se oli saapunut maanpinnan läheisyyteen, ilmestyi kaukaiseen
siintävyyteen toisia täpliä. Nyt se oli vain neljän tai viiden
sadan yardin etäisyydessä minusta ja alkoi kiertää ympäri paikan
suurilla siivillään liihoitellen, ja laskeutui samalla yhä
alemmaksi. Se laskeutui pehmeästi ja hitaasti, kunnes se oli noin
sadanviidenkymmenen jalan päässä Hansista. Sitten se äkkiä pysähtyi,
pysyi aivan liikkumattomana muutaman sekunnin, sulki siipensä
ja putosi kuin nuoli, levittäen ne uudelleen juuri ennen maahan
koskettamistaan.

Tässä se laskeutui, eteenpäin kurkoittaen sillä kummallisella
tavalla, mikä korppikotkille on ominaista, ja tehden muutamia
kömpelöitä askeleita, kunnes se voitti tasapainonsa. Sitten se
jäykistyi liikkumattomaksi, katsellen kauhealla kivettyneellä
ilmeellä maassa makaavaa Hansia, joka oli noin viidentoista jalan
päässä siitä. Tuskin tämä korppikotka oli alhaalla, kun toiset
taivaan avaruudesta ilmestyen tekivät niinkuin se oli tehnyt. Ne
tulivat, laskeutuivat, kiertelivät, aina idästä länteen auringon
suuntaan. Ne liitelivät muutamia sekunteja, sitten ne putosivat
kuin kivet iskien maahan nokkansa ja toinnuttuaan astelivat riviin
ja istuivat katsellen Hansia. Pian niitä oli suuri kehä hänen
ympärillään, kaikki liikkumattomina, kaikki katsellen ja odotellen
jotakin.

Samassa tämä jokin ilmestyikin erään korppikotkan muodossa, joka
oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin toiset linnut. Tämä oli se,
jota buurit ja alkuasukkaat nimittivät "kuningaskotkaksi" ja joita
joka parven mukana on yksi. Tämä hallitsee joukkoa ja ilman sen
läsnäoloa ja lupaa ei kukaan uskalla hyökätä ruumiin kimppuun. Onko
tämä inhoittava lintu eri lajia kuin muut, tai onko se vain vankempi
kooltaan ja rakenteeltaan kuin muut ja sen vuoksi päässyt niiden
yliherraksi, sitä en voi sanoa. Ainakin on varmaa, kuten pitkän ja
alituisen havainnon perusteella voin todistaa, että melkein joka
parvella on kuninkaansa.

Kun tämä omituinen majesteetti oli saapunut, alkoivat toiset
korppikotkat, joita nyt oli kenties viisi- tai kuusikymmentä Hansin
ympärillä, osoittaa vilkkaan eloisuuden merkkejä. Ne katselivat
kuningaslintua, ne katselivat Hansia, kurottaen paljaita punaisia
kaulojaan ja vilkuttaen säihkyviä silmiään. Minä en kuitenkaan
kiinnittänyt erikoista huomiota maassa oleviin, vaan olin
täydellisesti syventynyt seuraamaan niiden kumppaneita ilmassa.

Ilokseni huomasin, että korppikotka on hyvin vanhoillinen olento.
Kaikki ne tekivät samaa, mitä ne epäilemättä olivat Aatamin ajoista
tai aikaisemminkin tehneet -- kiertelivät ja pysähtyivät hetkiseksi
ennenkuin putosivat maahan kuin lyijy. Nyt olisi oikea hetki ampua
niitä, kun ne neljän tai viiden sekunnin ajan tarjosivat aivan
paikallaan pysyvän maalitaulun. No, tällaisen välimatkan päästä,
vähemmän kuin sadan yardin, tiesin hyvin voivani osata teelautaseen
joka laukauksen, ja korppikotka on paljon leveämpi kuin teelautanen.
Niinpä minusta näyttikin, että, onnettomuuksia lukuunottamatta,
minulla ei ollut syytä suuresti pelätä edessäni olevaa kauheata
ampumiskoetta. Yhä uudelleen tähtäsin paikallaan pysyviä lintuja
pyssylläni, tuntien, että painamalla liipasinta olisin lävistänyt ne.

Arvellen sen harjoituksen vuoksi hyväksi jatkoin tätä peliä pitkän
ajan, kunnes se lopulta sai odottamattoman lopun. Äkkiä kuulin
tappelua muistuttavan äänen. Laskiessani katseeni alas näin koko
korppikotkien lauman ryntäävän Hansin kimppuun, auttaen toisiaan
eteenpäin suuria siipiään räpyttäen, ja noin kolme jalkaa niiden
edellä oli niiden kuningas. Seuraavassa hetkessä Hans hävisi, ja,
tämän höyhenisen, inhoittavan joukon keskeltä kohosi hirveä kiljahdus.

Jälkeenpäin havaitsin, että kuningaskotka oli tarttunut hänen
nykerönenäänsä, kun taasen sen peloittavat kumppanit tartuttuaan
muihin kohtiin hänestä alkoivat repiä tapansa mukaan varatakseen
itselleen jonkin makupalan. Hans potki ja kirkui, ja minä nyökkäsin
paikalle huutaen, ja saaden ne kohoamaan suurena räpyttelevänä
parvena, joka samassa katosi kunkin lentäessä omalle suunnalleen.
Minuutin kuluttua ne olivat kaikki kadonneet, ja hottentotti ja minä
jäimme kahdenkesken.

"Hyvä on", sanoin. "Sinä näyttelit hyvin."

"Hyvä! baas", hän vastasi, "ja minulla kun on kaksi niin suurta
lovea nenässä, että voin pistää niihin sormeni, ja lisäksi puremia
kaikkialla. Katsokaa, kuinka housuni ovat revityt. Katsokaa päätäni,
-- missä on tukka? Katsokaa nenääni. Hyvä! Näyttelin hyvin! Ne
olivat nuo kirotut korppikotkat, jotka näyttelivät. Oi, baas, jos te
olisitte nähnyt ja haistanut niitä, ette sanoisi, että se oli hyvä.
Kas, olisi tarvittu vain sekunti lisää ja minulla, jolla on kaksi
sierainta, olisi nyt neljä."

"Ei tee mitään, Hans", sanoin, "se on vain naarmu, ja minä lahjoitan
sinulle muutamat uudet housut. Tässä on myös tupakkaa sinulle. Tule
tänne pensaikkoon, niin saamme jutella."

Sitten menimme, ja kun Hans oli hiukan tointunut, kerroin hänelle
kaikki, mitä olin huomannut korppikotkien tavoista ilmassa, ja hän
kertoi, mitä hän oli huomannut niiden tavoista maassa, mikä ei
kiinnittänyt mieltäni, koska en voinut niitä istualtaan ampua. Hän
oli samaa mieltä kanssani, että oikea hetki laukaisemiseen olisi
juuri vähää ennen kuin ne syöksyivät alas.

Kun me vielä keskustelimme, kuulimme huutoja ja, katsoessamme yli
kummun reunan, joka oli Umgungundhlovuun päin, näimme surullisen
näyn. Rinnettä ylös meitä kohti tuli kolme mestaajaa seitsemän tai
kahdeksan sotilaan kanssa laahaten kolmea miestä, joiden kädet oli
sidottu selän taakse. Yksi näistä oli hyvin vanha, toinen noin
viisikymmentävuotias ja kolmas vielä poika, joka ei näyttänyt olevan
vanhempi kuin kahdeksantoistavuotias. Kuten pian kuulin, he olivat
samaa perhettä, isoisä, isä ja vanhin poika, jotka oli vangittu
syytettyinä muka taikuuden harjoittamisesta, mutta todellisuudessa,
jotta kuningas saisi heidän karjansa.

Nyangat eli poppamiehet olivat heidät tutkineet ja tuominneet, ja nyt
näiden onnettomien raukkojen oli kärsittävä kuolemanrangaistuksensa.
Dingaan ei sitä paitsi tyytynyt hävittämään heimon nykyisiä ja
tulevia päämiehiä kolmessa polvessa, vaan oli jo poistanut tieltään
kaikki heidän lähemmät ja kaukaisemmat sukulaisensa, joten hän
saattoi esiintyä perheen karjan ainoana perijänä.

Sellaisia olivat ne kauheat julmuudet, joita tapahtui Zulumaassa
niihin aikoihin.



XIV Luku.

NÄYTÖS.


Nuo kolme kuolemaan tuomittua kuljettivat heidän murhaajansa
syvennykseen keskikohdalle, muutaman yardin päähän siitä paikasta,
missä Hans ja minä seisoimme.

Heidän jälessään tuli pääpyöveli, iso elukkamaisen näköinen mies,
jolla oli päässä kummallinen leopardin-nahkainen lakki -- luullakseni
jonkinlaisena arvomerkkinä -- ja piteli kädessään raskasta nuijaa,
jonka varsi oli monien naarmujen uurtama, niistä jokainen edustaen
ihmishenkeä.

"Katso, valkoinen mies", hän huusi, "tässä on syötti, jonka kuningas
lähettää sinulle houkutellaksesi pyhät linnut luoksesi. Jollet sinä
olisi ollut sellaisen syötin tarpeessa, olisivat nämä taikurit
kenties pelastuneet. Mutta Musta sanoo, että pieni Yrjön Poika, jonka
nimi on Macumazahn, tarvitsee niitä näyttääkseen taikavoimaansa, ja
sen tähden heidän täytyy tänään kuolla."

Tämän ilmoituksen kuultuani tulin tosiaankin sairaaksi. Enkä suinkaan
tuntenut voivani paremmin, kun nuorin uhreista, kuullen pyövelin
sanat, heittäytyi polvilleen ja alkoi rukoilla minua säästämään
hänet. Hänen isoisänsä myöskin kääntyi puoleeni, sanoen:

"Päällikkö, eikö riitä, jos minä kuolen? Minä olen vanha ja minun
elämäni ei merkitse mitään. Tai jos yksi ei riitä, ottakaa minut
ja poikani, mutta anna nuoren pojanpoikani päästä vapauteen. Me
olemme kaikki viattomia taikuuden harjoittamiseen, eikä hän ole edes
kylliksi vanha harjoittaakseen sellaista, hän kun on vain naimaton
poika. Päällikkö, te myöskin olette nuori. Eikö sydämenne olisi
raskas, jos teidät surmattaisiin, kun elämänne aurinko vielä on
taivaanrannalla nousemassa? Ajatelkaa, valkoinen päällikkö, mitä
isänne tuntisi, jos hänen olisi pakko nähdä teidät surmattavan
silmiensä edessä, jotta joku muukalainen voisi käyttää ruumistanne
näyttääkseen taitoaan ampua noidutulla aseella niitä otuksia, jotka
sitä syövät."

Nyt keskeytin melkein kyyneleet silmissä ja selitin tuolle kunnon
miehelle niin hyvin kuin taisin, ettei minulla ollut mitään
tekemistä heidän kauhean kohtalonsa kanssa. Sanoin hänelle, että
olin viaton heidän vereensä, jonka oli pakko vuotaa, jotta minä
voisin koettaa ampua siipeen korppikotkia pelastaakseni valkoiset
kumppanini samallaiselta tuomiolta kuin heidän omansa. Hän kuunteli
tarkkaavasti, tehden kysymyksen silloin tällöin, ja kun hän oli
käsittänyt ajatukseni, sanoi hän mitä arvokkaimmalla tyyneydellä:

"Nyt ymmärrän, valkoinen mies, ja minä olen iloinen havaitessani,
että ette ole julma, kuten ajattelin. Lapseni", hän jatkoi, kääntyen
toisten puoleen, "älkäämme vaivatko tätä inkoos'ia enempää. Hän
tekee vain, mitä hänen on pakko tehdä pelastaakseen veljiensä
hengen ampumataidollaan, jos voi. Jos me jatkamme puolusteluamme ja
koetamme saada hänen sydämensä säälistä liikutetuksi, saattaa siitä
nouseva suru laittaa hänen kätensä vapisemaan, ja sitten he kuolevat
myös ja heidän verensä tulee hänen ja meidän päällemme. Lapseni,
kuninkaan tahto on, että meidät surmataan. Valmistukaamme tottelemaan
kuningasta, kuten meidän perheemme miehet ovat aina tehneet.
Valkoinen herra, me kiitämme teitä hyvistä sanoistanne. Eläkää kauan
ja olkoon onni majassanne elämänne loppuun. Osukoon taika-aseenne
maaliinsa, jotta siten pelastatte seuralaistenne hengen kuninkaan
käsistä. Hyvästi, inkoos", ja kun hän ei voinut kohoittaa sidottuja
käsiään tervehdykseen, hän kumarsi minulle ja samoin tekivät muut.

Sitten he kävelivät vähän matkan päähän ja, istuutuen maahan,
alkoivat keskustella keskenään sekä jonkun ajan kuluttua hyräillä
jotain kummallista laulua yksiäänisesti. Pyövelit ja vartijat myöskin
istuutuivat jonkun matkan päähän, nauraen, rupattaen ja antaen
nuuskasarven kulkea kädestä käteen. Huomasin myös heidän päällikkönsä
antavan hiukan nuuskaa uhreille ja pitävän sitä kämmenellään heidän
nenänsä alla, josta he vetivät sitä sieraimiinsa ja kohteliaasti
kiittivät häntä nuuskatessaan.

Minä puolestani sytytin piippuni ja poltin sitä, sillä näytin
kaipaavan jotain kiihoittavaa tai pikemmin rauhoittavaa. Ennenkuin
olin lopettanut, Hans, joka tohtoroi korppikotkain nokkien jättämiä
naarmujaan jonkinlaisella lehtikeitoksella, huudahti äkkiä
tavallisella äänellään:

"Katsokaa, baas, tässä ne tulevat, valkoiset miehet toisella puolella
ja mustat toisella, aivankuin vuohet ja lampaat raamatun mukaan
tuomiopäivänä."

Katsahdin, ja oikealla puolellani tuli näkyviin buurijoukko,
rouva Prinsloo etunenässä, pitäen vanhan sateenvarjon jäännöksiä
päänsä yläpuolella. Vasemmalta lähestyi joukko zulujen ylimyksiä
ja neuvosmiehiä, joiden edessä Dingaan asteli puettuna helmillä
koristettuun tanssipukuunsa. Hän nojasi kahteen rotevaan
henkivartijaan, kolmannen pitäessä kilpeä hänen päänsä yläpuolella
auringon suojana ja neljännen kantaessa suurta tuolia hänen
istuakseen. Kumpaisenkin ryhmän takana huomasin myöskin joukon zuluja
sota-varustuksissa, kaikki asestettuina leveillä pistokeihäillä.

Molemmat ryhmät saapuivat kiven luo, jolla istuin, melkein
samanaikaisesti, kuten luultavasti oli edeltäpäin järjestetty
tapahtuvaksi, ja pysähtyivät tuijottaen toinen toisiaan. Minä taasen
istuin yhä edelleen kivellä ja jatkoin tupakoimistani.

"Allemachte! Allan", läähätti rouva Prinsloo, joka oli hengästynyt
kävellessään ylös kummulle, "täälläkö te olettekin! Kun ette tullut
takaisin, ajattelin teidän juosseen tiehenne ja jättäneen meidät
kuten se hätähousu Pereira."

"Niin, täti, täällä minä olen", vastasin synkästi, "ja toivoisin
taivaan nimessä olevani jossain muualla."

Juuri silloin Dingaan, joka oli asettanut suuren ruhonsa tuolille ja
tointunut hengästyksestään, huusi mukanaan olevaa nuorta Halstead'ia
luokseen ja sanoi:

"Tho-maas, kysy veljeltäsi Macumazahn'ilta, onko hän valmis
koettamaan korppikotkien ampumista. Jollei, annan hänelle hiukan
enemmän aikaa taikalääkkeensä valmistamiseen."

Vastasin ärtyisästi, että olin niin valmis kuin minun koskaan voitiin
toivoa olevan.

Sitten rouva Prinsloo, joka ymmärsi zulujen kuninkaan olevan
edessään, astui häntä kohti sateenvarjoaan heiluttaen. Tarttuen
kädestä Halstead'ia, joka ymmärsi hollantia, hän pakoitti tämän
kääntämään erään lausunnon, joka oli Dingaanille osoitettu.

Jos hän olisi kääntänyt sen sanallisesti sellaisena kuin se rouva
Prinsloon huulilta lähti, olisimme viidessä minuutissa kaikki
olleet hengettöminä, mutta onneksi tämä onneton nuori mies oli
oppinut jonkunverran käärmeen viekkautta oleskelunsa aikana zulujen
keskuudessa ja muutteli hänen voimakkaita lausetapojaan. Tämän puheen
ytimenä oli, että Dingaan oli mustasydäminen ja verenhimoinen roisto,
jota Kaikkivaltias ennemmin tai myöhemmin rankaisisi (kuten Hän
todella tekikin), ja että, jos hän koskisi hiuskarvaankaan hänen tai
hänen kumppaniensa päässä, buurit, hänen maanmiehensä koettaisivat
olla Kaikkivaltiaan apulaisina tässä asiassa. Halsteadin kääntäminä
zulukielelle hänen sanansa kuuluivat, että Dingaan oli suurin
kuningas koko maailmassa. Ei todellakaan ollut nyt eikä ennen hänen
vertaistaan kuningasta voimassa, viisaudessa tai ruumiin kauneudessa,
ja että, jos hänen kumppaneineen oli kuoltava, hänen loistonsa
näkeminen lohdutti heitä kuolemassa.

"Totta tosiaan", sanoi Dingaan epäluuloisesti, "jos tämä mies-nainen
sanoo näin, kertovat hänen silmänsä toista ja huulensa toista. Oi,
Thomaas, älä enään valehtele. Sano valkoisen päälliköttären oikeat
sanat, ettei minun tarvitse toisella tavalla ottaa niistä selvää,
jonka jälkeen antaisin sinut mestaajille."

Halstead selitti nyt, ettei hän ollut vielä sanonut kaikkea. Tämä
"mies-nainen", joka, kuten Dingaan otaksui, oli suuri päällikkö
hollantilaisten keskuudessa, lisäsi, että, jos hän, mahtava ja
kunniakas kuningas, maantärisyttäjä ja maailmansyöjä, surmaisi hänet
ja jonkun hänen alaisistaan, hänen kansansa kostaisi hänen puolestaan
surmaamalla Dingaanin ja hänen kansansa.

"Sanooko hän niin?" sanoi Dingaan. "Sitten nämä buurit ovat
vaarallisia, kuten ajattelin, eikä sitä rauhallista väkeä, jota he
uskottelevat olevansa", ja hän mietti hetkisen katse maahan luotuna.
Sitten hän nosti päänsä ja jatkoi "No, veto on veto, enkä sentähden
tahdo raivata tieltäni tätä kourallista, kuten muuten olisin heti
tehnyt. Sano sille vanhalle lehmälle, että hänen uhkauksistaan
huolimatta pysyn lupauksessani. Jos pieni Yrjön Poika, Macumazahn,
voi taikavoimansa avulla ampua kolme korppikotkaa viidestä,
saavat hän ja hänen palvelijansa mennä rauhassa. Jos ei, saavat
korppikotkat, joihin hän ei ole osannut, ravita itseään heidän
ruumiillaan, ja myöhemmin keskustelen hänen kansansa kanssa, kun se
tulee hänen puolestaan kostamaan. No, riittäköön se tästä indaba'sta.
Tuokaa nuo pahantekijät tänne, jotta he kiittäisivät ja ylistäisivät
minua, joka annan heille niin armeliaan lopun."

Sitten sotilaat työnsivät Dingaanin eteen isoisän, isän ja pojan,
jotka tervehtivät häntä kuninkaallisella tervehdyksellä.

"Oi, kuningas", sanoi vanhus, "minä ja lapseni olemme viattomia. Jos
kuitenkin tahtosi on sellainen, oi kuningas, olen valmis kuolemaan,
ja niin on myöskin poikani. Kuitenkin pyydämme sinua säästämään
nuorimman. Hän on vielä poika, joka isommaksi tultuaan saattaa
tehdä sinulle hyviä palveluksia, kuten minä olen tehnyt sinulle ja
huoneellesi monet vuodet."

"Vaikene, sinä valkopäinen koira!" vastasi Dingaan raivoisasti. "Tämä
poika on taikuri kuten te muutkin ja kasvaisi noituakseen minut ja
yhtyäkseen vihollisiini. Tiedä, että olen tuhonnut koko perheesi;
jättäisinkö sitten eloon hänet, jotta hän siittäisi toisen, joka
minua vihaisi? Menkää henkien valtakuntaan ja kertokaa niille, kuinka
Dingaan menettelee noitien kanssa."

Vanhus yritti uudelleen puhua, sillä hän rakasti ilmeisesti
lapsenlastaan, mutta eräs sotilas sivalsi häntä kasvoille ja Dingaan
huusi:

"Mitä! Etkö ole tyytyväinen? Jos vielä sanot jotakin, pakoitan sinut
surmaamaan pojan omin käsin. Viekää heidät pois."

Sitten minä käännyin ja kätkin kasvoni, kuten kaikki valkoiset
tekivät. Kuulin pian vanhan miehen, joka oli säästetty viimeiseksi,
jotta hän näkisi jälkeläistensä kuoleman, äänekkäästi huutavan:

"Yöllä kolmannenkymmenennen täysikuun aikana tästä päivästä lukien
minä, kaukonäkijä, ennustaja, vaadin sinut, Dingaan, tulemaan
aaveitten maahan tapaamaan minua ja omaisiani sekä siellä vastaamaan
-- --."

Silloin pyövelit kauhusta kiljahtaen iskivät häntä, ja hän kuoli.
Kun syntyi hiljaisuus, katsahdin ylös ja näin kuninkaan, joka oli
käynyt likaisen keltaiseksi väriltään pelosta, sillä hän oli hyvin
taikauskoinen, vapisevan ja pyyhkivän hikeä otsaltaan.

"Olisit voinut jättää taikurin eloon", hän sanoi vapisevalla äänellä
pääpyövelille, joka oli valmis taittamaan lisäksi kolme niskaa
peloittavan nuijansa iskulla. "Hullu, minä olisin saanut kuulla lopun
hänen valheellisesta sanomastaan."

Mies vastasi nöyrästi, että hän arveli parhaaksi, että se jäisi
sanomatta, ja hävisi näkyvistä niin pian kuin mahdollista. Tässä
yhteydessä huomautettakoon, että Dingaan omituisesta sattumasta
todellakin surmattiin noin kolmekymmentä kuukautta myöhemmin. Mopo,
hänen kenraalinsa, joka tappoi hänen veljensä Chaka'n, tappoi hänet
myöskin Chakan pojan, Umslopogaas'in avulla. Vuosia myöhemmin
Umslopogaas kertoi minulle tämän tyrannin kauheasta kuolemasta
kummitusten ahdistamana, mutta tietenkään hän ei voinut tarkalleen
sanoa, minä päivänä se tapahtui. Sentähden en tiedä, oliko ennustus
ehdottaman täsmälleen täyttynyt.

Nuo kolme uhria lepäsivät kuolleina Kuolemankummun syvennyksessä.
Toinnuttuaan kuningas heti antoi määräyksen, että katselijoiden oli
vetäydyttävä taaksepäin paikoille, mistä he korppikotkia pelkäämättä
saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Buurit sotilasosaston saattamina,
joita oli komennettu surmaamaan heidät heti, jos he yrittäisivät
paeta, menivät toista tietä ja Dingaan zuluineen toista, jättäen
Hansin ja minut yksin pensaikkomme taakse. Kun valkoiset kulkivat
ohitseni, toivotti rouva Prinsloo minulle iloisella äänellä hyvää
onnea, vaikka saatoin nähdä hänen vanhan käsiraukkansa vapisevan
ja hänen kuivaavan silmiään vatdoek'illa. Henri Marais myöskin
murtuneella äänellä rukoili minua ampumaan suoraan hänen tyttärensä
vuoksi. Sitten tuli Marie, kalpeana, mutta tyynenä, ja katseli
sanaakaan sanomatta silmiini sekä koetteli taskuaan, missä tiesin
pistoolin olevan kätkössä. Muihin heistä en kiinnittänyt mitään
huomiota.

Hetki, kauhea koetuksen hetki oli vihdoin tullut. Epätietoisuus ja
odotus olivat kauheat kestää! Tuntui ikuisuudelta aika ennenkuin
ensimmäinen täplä, jonka tiesin korppikotkaksi, ilmestyi tuhannen
jalan päähän yläpuolelleni ja alkoi laskeutua suuria kaartoja tehden.
"Oh, baas", sanoi Hans onnettomana, "tämä on pahempaa kuin hanhien
ampuminen Hanhirotkossa. Silloin te saatoitte menettää ainoastaan
hevosenne, mutta nyt -- --."

"Ole hiljaa", kuiskasin, "ja anna minulle pyssy."

Korppikotka leijaili ja laskeutui, laskeutui ja leijaili. Loin
silmäyksen buureihin päin ja näin heidän kaikkien olevan polvillaan.
Silmäilin zuluja ja näin heidän odottavan hartaudella, jommoisella
he luullakseni eivät koskaan ennen olleet mitään odottaneet, sillä
heille tämä oli uutta kiihoitinta. Sitten kiinnitin silmäni lintuun.

Se oli tehnyt viimeisen kierroksensa. Ennenkuin se syöksyi alas,
se riippui isoilla levitetyillä siivillään, kuten toiset olivat
tehneet, pää minua kohti ojennettuna. Vedin syvään henkeä, kohoitin
pyssyn, tähtäsin kuolettavaan paikkaan sen rinnassa ja kosketin
liipasinta. Kun panos laukesi, näin korppikotkan tekevän jonkinlaisen
kääntöliikkeen taaksepäin. Heti senjälkeen kuulin äänekkään
läiskäyksen ja ilon värähdys kulki lävitseni, sillä luulin kuulan
osuneen päämääräänsä. Mutta, voi! Niin ei ollut käynyt.

Läiskähdyksen sai aikaan ilma, joka kuulan tieltä hajaantuen löi
siipien jäykkiä sulkia vastaan. Jokainen, joka on ampunut suuria
lintuja siipeen, tuntee tämän äänen. Lintu ei pudonnut, vaan tointui
pian. Ymmärtämättä tämän epätavallisen melun merkitystä se pudotti
itsensä rauhallisesti maahan ja istuutui ruumiiden läheisyyteen,
iskien tavalliseen tapaan nokkansa maahan ja juosten muutamia askelia
kuten toiset olivat samana iltapäivänä tehneet. Ilmeisesti se oli
aivan vahingoittumaton.

"Harhaan!" sanoi Hans huokaisten tarttuessaan pyssyyn ladatakseen
sen. "Oi, miksi ette heittänyt kiveä siihen ensimmäiseen kasaan?"

Loin Hansiin silmäyksen, joka varmasti sai hänet pelästymään. Ei
hän ainakaan puhunut enempää. Buureilta kuului heikko valitus.
Sitten he alkoivat rukoilla hartaammin kuin ennen, kun taasen zulut
kerääntyivät kuninkaan ympärille ja kuiskasivat hänelle jotain. Sain
myöhemmin tietää, että hän löi korkeita vetoja minusta, kymmenen
härkää yhtä vastaan, mihin heidän, vastenmielisesti kyllä, oli
suostuttava.

Hans päätti lataamisen ja ojensi pyssyn minulle. Samassa ilmestyi
näkyviin muita korppikotkia. Koettaen epätoivon tuskalla selviytyä
asiasta tavalla tai toisella valitsin oikeana hetkenä ensimmäisen
niistä. Tähtäsin taasen ja painoin liipasinta. Pyssyn pamahdettua
näin taaskin linnun tekevän väistöliikkeen taaksepäin ja kuulin ilman
läiskähtävän sen siipiä vastaan. Sitten -- oi kauhistusta! -- tämä
korppikotka kääntyi rauhallisesti ja alkoi kohota taivaalle samalla
tavalla kuin se oli laskeutunutkin. Olin taasen ampunut harhaan.

"Toinen kivikasa on tämän aikaansaanut, baas", sanoi Hans
alakuloisesti, ja tällä kertaa en edes katsonut häneen. Istuuduin
vain ja kätkin kasvoni käsiini. Yksi harhalaukaus vielä ja
sitten -- --.

Hans alkoi kuiskata minulle.

"Baas", hän sanoi, "nuo korppikotkat näkevät pyssyn välkkyvän, ja
kavahtavat sitä kuin hevonen. Baas, te ammutte niitä edestäpäin,
sillä ne riippuvat kaikki nokka teitä kohti ennenkuin ne
pudottautuvat. Teidän on mentävä niiden taakse ja ammuttava
niitä pyrstön puolelta, sillä ei edes korppikotkakaan voi nähdä
pyrstöllään."

Annoin käsieni vaipua alas ja tuijotin häneen. Varmasti oli tuota
miesparkaa joku korkeampi voima valistanut. Ymmärsin tämän kaiken
nyt. Kun niiden nokat olivat minua kohti, saisin ampua viittäkymmentä
korppikotkaa enkä kuitenkaan koskaan osuisi, sillä joka kerta ne
väistäisivät pyssyn väikettä, joten kuula lentäisi ohi, vaikkakin
vain hiukan.

"Tule", sanoin ja aloin nopeasti kävellä syvennyksen reunan ympäri
kivelle, jonka vastakkaisella puolella näin noin sadan yardin
päässä. Matkallani jouduin lähelle zuluja, jotka pilkkasivat minua
ohimennessäni ja kysyivät, missä taikavoimani oli ja halusinko nähdä
valkoiset heti surmattavan. Dingaan löi vetoa minusta tarjoten
viisikymmentä härkää yhtä vastaan, mutta kukaan ei suostunut vetoon
edes kuninkaan kanssa.

En vastannut mitään, en sittenkään, kun he kysyivät, olinko heittänyt
pois keihääni ja aionko juosta pakoon. Synkkänä, epätoivoisena
astelin kiveä kohti ja asetuin sen taakse suojaan Hansin kanssa.
Näin buurien vielä olevan polvillaan, mutta he olivat lakanneet
rukoilemasta. Lapset itkivät. Miehet tuijottivat toisiaan. Rouva
Prinsloo oli kietonut käsivartensa Marien vyötäisille. Odotellessani
kiven takana rohkeuteni palasi, kuten toisinaan tapahtuu äärimmäisen
hädän hetkellä. Muistin untani ja tyynnyin. Varmasti Jumala ei olisi
niin julma, että antaisi minun erehtyä ja siten saattaisi nämä
ihmisraukat kuolemaan.

Siepaten pyssyn Hansilta latasin sen itse; mitään en tahtonut uskoa
toiselle. Kun pistin nallin, teki korppikotka viimeistä kierrostaan.
Se riippui ilmassa kuten toiset olivat tehneet ja sen pyrstö oli
minuun päin. Nostin pyssyn, tähtäsin, painoin liipasinta ja suljin
silmäni, sillä en uskaltanut katsoa.

Kuulin kuulan osuvan, ja muutamia sekunteja myöhemmin kuulin jotain
muuta -- raskaan jymähdyksen maassa. Katsoin ja siinä tuo ruma lintu
makasi levitetyin siivin kuolleena, kuolleena kuin kivi, kahdeksan
tai kymmenen askeleen päässä ruumiista.

"Allemachte! Se onnistui paremmin", sanoi Hans. "Tehän heititte kiviä
jokaiseen muuhun, eikö niin, baas?"

Zulut kiihtyivät ja vedot alenivat hiukan. Buurit kurkottivat
valkoisia kasvojaan ja tuijottivat minuun. Näin heidät
silmänurkastani, kun uudelleen latasin. Toinen korppikotka tuli.
Nähdessään yhden kumppaninsa maassa, vaikkakin hiukan luonnottomassa
asennossa, se ehkä ajatteli, ettei tässä kuitenkaan ollut mitään
pelättävää. Minä nojasin kalliota vastaan, tähtäsin ja laukaisin,
melkeinpä huolettomasti, niin varma olin tuloksesta. Tällä kertaa en
sulkenut silmiäni, vaan tarkastelin, mitä tuleman piti.

Luoti osui lintua jalkojen väliin ja lävisti rumiin pitkin sen
pituutta, ja korppikotka tuli alas kuin kivi aivan toverinsa eteen.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Hans ilosta kurkkuansa karauttaen. "Nyt, baas
älkää erehtykö kolmannesta ja, als sall recht kommen (kaikki on käyvä
hyvin)."

"Niin kyllä'", vastasin, "jos yleensä voin enää ampua harhaan."

Minä latasin taas pyssyn itse, erittäin huolellisesti tarkastaen
ruudin ja valiten sellaisen kuulan, joka sopi täysin tarkkaan
piippuun. Lisäksi puhdistin luotireiän ohdakkeella ja sirotin
sinne hiukkasen hienoa ruutia poistaakseni kaikki harhaanammunnan
mahdollisuudet. Sitten istuuduin kivelle ja odotin. Mitä buurien ja
zulujen mielessä liikkui, en voinut tietää. Tänä viimeisenä kaikille
meille ratkaisevana hetkenä en katsonut ympärilleni, sillä olin liian
jännittynyt omasta osastani näytelmässä.

Nyt kuitenkin näyttivät korppikotkat vainuavan, että jotakin
tavatonta oli tulossa, ja että vaara uhkasi heitä. Joka tapauksessa,
vaikka ne tällä hetkellä kokoontuivat satalukuisina kaikilta
ilmansuunnilta ja kiertelivät mahtavissa kaarteissa ylhäällä ilmassa,
ainoakaan niistä ei näyttänyt haluavan laskeutua ruumiita syömään.
Minä pidin niitä silmällä yhä. Tiesin että korppikotkien joukossa oli
tuo suuri kuningaskotka, joka oli iskenyt nokkansa Hansin kasvoihin.
Sen saattoi helposti erottaa, sillä se oli koko joukon suurempi kuin
toiset ja sillä oli siipien kärjissä hiukan valkoista. Huomasin, että
muutamat sen tovereista lähestyivät sitä ja muodostivat piirin sen
ympärille ikäänkuin neuvotellakseen sen kanssa.

Sitten ne erisivät jälleen ja kuningas alkoi laskeutua, luultavasti
valtuutettuna, vakoilemaan maahan. Alas se tuli yhä hiljentäen
vauhtiaan, kunnes se saapui määrätylle syöksymispaikalle ja näiden
lintujen ikivanhan tavan mukaan pysyi liikkumattomana hetkisen
ennenkuin syöksyi pää etelää kohti ja suuri, levällään oleva pyrstö
minuun päin käännettynä.

Tämä oli minulle onneksi ja, iloisena näin suuresta maalitaulusta,
tähtäsin sitä ja laukaisin. Kuula kumahti, muutamia höyheniä lensi
linnun vatsan alta, osoittaen luodin osuneen paikalleen, ja minä
odotin näkeväni sen putoavan kuten edellisetkin. Mutta, voi, se
ei pudonnutkaan! Muutaman sekunnin ajan se leijaili edestakaisin
suurilla siivillään, sitten se alkoi kulkea ylöspäin suuria kaartoja
tehden, jotka asteettain supistuivat, kunnes se näytti lentävän
melkein suoraan taivaaseen. Minä tuijotin, tuijotin. Jokainen
tuijotti, kunnes tuosta suunnattoman suuresta linnusta näkyi vain
läiskä taivaalla, ja vihdoin vain pieni täplä. Sitten se katosi
kokonaan kauas silmänkantamattomiin.

"Nyt tuli loppu", sanoin Hansille.

"Niin, baas", vastasi hottentotti kalisevien hampaittensa välistä,
"nyt tuli loppu. Te ette pannut tarpeeksi ruutia. Pian me olemme
kaikki kuolleita."

"Ei aivan", sanoin katkerasti nauraen. "Hans, lataa pyssyni, lataa se
nopeasti. Ennenkuin he kuolevat, on toinen kuningas zulumaassa."

"Hyvä, hyvä!" hän huudahti ja latasi epätoivoisesti. "Ottakaamme
tuo lihava Dingaan sika mukaamme. Ampukaa häntä vatsaan, baas, että
hänkin saa kokea, minkälaista on kuolla hitaasti. Sitten leikatkaa
kurkkuni, tässä on iso veitseni, ja senjälkeen leikatkaa oma
kurkkunne, jollei teillä ole aikaa ladata pyssy uudelleen ampuaksenne
itsenne, mikä on helpompaa."

Nyökäytin myöntymykseksi, sillä olin aikeissa tehdä niin. En
mitenkään voisi rauhallisesti katsella näiden buurien surmaamista, ja
tiesin Marien pitävän huolen itsestään.

Sillävälin zulut olivat tulossa minua kohti, ja sotilaat ajoivat
edellään Marais'n väkeä, uhaten lävistää heidät assegaillaan
ja kiljuen heille kuin karjalle. Molemmat joukkueet saapuivat
syvennyspaikalle melkein samaan aikaan, mutta jäivät lyhyen
välimatkan päähän toisistaan. Tällä heidän välillään olevalla
paikalla viruivat murhattujen miesten ja kahden kuolleen korppikotkan
ruumiit, joita vastapäätä Hans ja minä seisoimme.

"No, pikku Yrjön Poika", puuskutti Dingaan, "sinä olet hävinnyt
vedon, sillä sinä surmasit vain kaksi korppikotkaa viidestä
taikataitosi avulla, mikä oli hyvä kylläkin, mutta ei tarpeeksi hyvä.
Nyt sinun on maksettava vetosi, kuten minäkin olisin maksanut, jos
sinä olisit voittanut."

Sitten hän ojensi kätensä ja antoi kauhean määräyksensä: "Bulala
amalongu!" (Surmatkaa valkoiset miehet.) "Surmatkaa heidät
yksitellen, jotta näen, osaavatko he kuolla, -- kaikki muut paitsi
Macumazahn'ia ja pitkää tyttöä, jonka minä pidän."

Muutamat törmäsivät yhtaikaa ja tarttuivat rouva Prinsloo'hon, joka
seisoi joukkueen etupäässä.

"Odota hiukan, kuningas", hän huusi, kun assegait kohosivat häntä
kohti. "Kuinka tiedät, että veto on menetetty? Hän, jota nimität
Macumazahn'iksi, osui viimeiseen lintuun. Sitä olisi etsittävä,
ennenkuin meidät surmataan."

"Mitä vanha nainen sanoo?" kysyi Dingaan, ja Halstead käänsi hänen
sanansa hitaasti.

"Totta", sanoi Dingaan. "No, nyt minä lähetän hänet etsimään
korppikotkaa taivaalta. Tule takaisin sieltä, Lihava, ja ilmoita
meille, jos löydät sen."

Sotilaat kohottivat assegainsa, odottaen kuninkaan sanaa. Minä olin
katsovinani maahan ja sormielin pyssyni liipasinta, lujasti päättäen,
että, jos hän sen sanan lausuisi, se olisi hänen viimeisensä. Hans
silmäili ylöspäin -- luullakseni välttääkseen kuoleman näkemistä,
-- sitten hän äkkiä päästi villin kiljahduksen, joka sai jokaisen,
myöskin tuomitut, kääntämään silmänsä häneen. Hän osoitti taivaalle,
ja he katselivat nähdäkseen, mitä hän osoitti.

Nyt he sen näkivät. Kaukaa, kaukaa rajattomasta sinimerestä ilmestyi
pieni täplä, jonka hänen tarkka silmänsä oli jo huomannut. Tämä täplä
laajeni laajenemistaan laskeutuessaan peloittavalla ja yhä kasvavalla
nopeudella.

Se oli kuningaskotka, joka putosi taivaalta -- kuolleena!

Alas se tuli rouva Prinsloon ja pyövelien väliin, temmaisten yhdeltä
heistä kohollaan olevan assegain ja paiskaten sen maahan. Alas se
tuli ja makasi siinä pelkkänä liha- ja höyhenkasana.

"Oi, Dingaan", sanoin sitä seuranneen syvän hiljaisuuden vallitessa,
"näyttää siltä, että vedon olen voittanut minä, etkä sinä. Minä
surmasin tämän lintujen kuninkaan, mutta ollen kuningas se halusi
kuolla ylhäällä korkeudessa yksinään, siinä kaikki."

Dingaan epäröi, sillä hän ei halunnut säästää buureja, ja minä,
huomatessani hänen epäröintinsä, kohotin hiukan pyssyäni. Kenties hän
näki sen tai kenties hänen kunniantuntonsa -- sellaisena kuin hän
sen sanan ymmärsi -- voitti hänen verenhimonsa. Joka tapauksessa hän
sanoi yhdelle neuvosmiehistään:

"Tutki tämän korppikotkan ruumista ja katso, onko siinä kuulan reikä."

Mies totteli, tunnustellen luu- ja lihakasaa. Hyväksi onneksi hän
löysi, ei reikää -- sillä se oli hävinnyt lihakudosten yleisesti
tuhoutuessa, -- vaan itse kuulan, joka lävistettyään paksun ruumiin
alhaalta ylös asti oli pysähtynyt kovaan nahkaan aivan selkärangan
lähelle siinä kohdassa, missä pitkä punainen kaula sukeltaa esiin
siipien välistä. Hän kaivoi sen esiin ja piti sitä kaikkien nähtävänä.

"Macumazahn on voittanut vetonsa", sanoi Dingaan. "Hänen
taikataitonsa on voittanut, vaikkakin vain nipin näpin. Macumazahn,
ota nämä buurit, ne ovat sinun, ja lähde heidän kanssaan maastani."



XV Luku.

RETIEF PYYTÄÄ SUOSIONOSOITUSTA.


Silloin tällöin saavumme vaivaloisella matkallamme elämän läpi
pieniin keitaisiin, jotka tarjoavat meille melkein täydellisen onnen.
Ne ovat jalokivien tavoin siroitettuina pitkin ajan orjantappuraista
erämaata. Toisinaan nämä ovat pelkän aistillisen tyydytyksen
hetkiä. Toisinaan ne tekee kauniiksi olemuksemme henkisistä
hetteistä pursuava vesi, kuten niissä harvinaisissa tapauksissa,
jolloin voimakas käsi näyttää aikovan temmata syrjään elämän
aineellisen verhon, ja me tunnemme sisimmässämme Jumalan läsnäolon
ja lohdutuksen, hänen ohjatessaan askeleitamme siihen sanomattomaan
päämäärään, joka on Hän itse. Toisinaan kuitenkin nämä kaikki,
fyysillinen tyydytys ja jumalallinen sekä inhimillinen rakkaus, ovat
sulautuneet kokonaisuudeksi kuten sielu ja ruumis, ja me voimme
sanoa: "Nyt tiedän, mitä ilo on."

Sellainen hetki tuli minulle tuon päivän iltana, jolloin voitin
vetoni Dingaanin kanssa, kun tusinan ihmisen henki oli asetettu minun
kylmäverisyyteni ja ampumataitoni varaan. Nämä ominaisuuteni eivät
pettäneetkään minua, vaikka tiesinkin, että ilman hottentotti Hansin
saamaa hengen valaistusta niistä ei olisi ollut kerrassaan mitään
hyötyä. Kaiken ajatteluni ja kokemukseni jälkeenkään ei koskaan olisi
juolahtanut mieleeni, että korppikotkien ihmeelliset silmät näkisivät
ruudin välkkeen väliin tunkeutuvasta auringon valosta huolimattakin
ja väistäisivät kuolettavaa kuulaa, ennenkuin se saavuttaisi ne.

Sinä iltana olin todellakin sankari pienessä kaavassa. Henri
Marais'kin suli ja puhui minulle kuin isä lapselleen, hän, joka aina
oli salaisesti tuntenut vastenmielisyyttä minua kohtaan, osittain
siksi, että olin englantilainen, osittain siksi, että olin kaikki
kaikessa hänen tyttärelleen ja hän oli kateellinen, ja osittain siitä
syystä, että olin hänen sisarenpoikansa Hernan Pereiran tiellä,
jota hän joko rakasti tai pelkäsi tai kumpaakin. Muut heistä,
miehet, naiset ja lapset kiittivät ja siunasivat minua kyyneleet
silmissä, luvaten juhlallisesti, että, nuoruudestani huolimatta,
minä eikä kukaan muu olisin heidän johtajansa siitä lähtien. Kuten
saattaa kuvitella, oli rouva Prinsloo innostunein heistä kaikista,
-- vaikka onkin totta, että hän uskoi menestykseni johtuneen siitä
mullikanmaksa-ateriasta ja uinahduksesta, jonka hän oli saanut minut
ottamaan.

"Katsokaa häntä", hän sanoi, osoittaen lihavalla sormellaan minun
vähäpätöistä persoonaani ja kääntyen perheeseensä päin. "Jos minulla
vain olisi sellainen mies tai poika teidän löntysten sijasta, jotka
Jumala on minuun sitonut niinkuin kapulan aasintamman kavioihin,
olisin onnellinen."

"Jumala teki sen estääkseen sinut potkimasta, vanha rouva", sanoi
hänen puolisonsa, tyyni mies, joka näytti omaavan pisteliään
huumorin suonen. "Jos hän olisi sitonut toisen kapulan kieleesi,
olisin minäkin onnellinen;" jonka jälkeen rouva sivalsi häntä päähän
ja lapset juoksivat tiehensä nauraa hihittäen. Mutta siunatuin
asia kaikista oli keskusteluni Marien kanssa. Se, mitä meidän
keskemme sanottiin, voi parhaiten jäädä kunkin mielikuvituksen
varaan, koska rakastavaisten puhelu, sellaisissakin olosuhteissa,
ei ole mielenkiintoinen muille. Myöskin se tavallaan on liian pyhä
toistettavaksi. Yhden lauseen panen paperille kuitenkin, koska
myöhempien tapausten valossa tunnen sen sisältäneen ennustuksen eikä
lausutun vain sattumasta. Se oli keskustelumme loppupuolella, kun hän
ojensi takaisin pistoolin, jonka hänelle muuatta kauheaa tarkoitusta
varten olin antanut.

"Kolme kertaa sinä olet pelastanut henkeni, Allan, -- kerran
Maraisfonteinissa, kerran nälkäkuolemasta, ja nyt Dingaanin käsistä,
jonka kosketus olisi merkinnyt kuolemaani. Ihmettelen, tuleeko
koskaan minun vuoroni pelastaa sinun henkesi?"

Hän loi katseensa hetkiseksi maahan, sitten kohotti päänsä ja laskien
kätensä olkapäälleni lisäsi hitaasti: "Tiedätkö, Allan, luulen sen
tapahtuvan -- --" ja äkkiä hän kääntyi ja jätti minut lopettamatta
lausettaan.

Niinpä siis kaitselmuksen avulla minulle kävi mahdolliseksi
pelastaa kaikki nämä kunnioitettavat ihmiset kurjasta ja verisestä
kuolemasta. Ja kuitenkin olen usein miettinyt senjälkeen sitä
mahdollisuutta, että asiat olisivat käyneet päinvastoin. Jos
esimerkiksi tuo kuningaslintu olisi saanut voimia kulkeakseen
jonnekin matkan päähän, sensijaan, että se kohosi suoraan ylöspäin
kuin peltokana, kuten keuhkoihin haavoitetut linnut usein tekevät,
-- luultavasti etsiäkseen ilmaa, -- olisi se loppujen lopuksi
saattanut olla parempi. Silloin olisin varmasti ampunut Dingaanin
ja jokainen meistä olisi yhtä varmasti surmattu siihen paikkaan.
Mutta jos Dingaan olisi tuona päivänä kuollut, eivät Retief ja hänen
kumppaninsa koskaan olisi joutuneet hänen murhattavikseen. Kun
luullakseni rauhaarakastava Panda, hänen veljensä, olisi seurannut
valtaistuimelle, olisi myöskin luultavasti teurastus Weenen'in luona
ja kaikki myöhemmät taistelut jääneet tapahtumatta. Mutta kohtalo oli
niin määrännyt, ja mikä minä olen kiistelemään ja utelemaan kohtalon
päätöksiä? Epäilemättä nämä tapahtumat oli määrätty tapahtuviksi ja
ne tapahtuivatkin aikanaan. Siinä ei ole muuta sanomista.

Aikaisin seuraavana aamuna me kokosimme härkämme, jotka, vaikkakin
vielä olivat jaloistaan kipeitä, olivat nyt täysin syötettyjä ja
jonkun verran levähtäneitä. Tuntia tai paria myöhemmin aloimme
matkamme, sillä Dingaanilta oli tullut sana, että meidän oli heti
lähdettävä. Myöskin hän lähetti meille oppaita päällikkö Kambulan
komennuksessa näyttämään meille tietä Natal'iin.

Söin sinä päivänä aamiaista kunnianarvoisan mr Owen'in ja hänen
väkensä kanssa, koettaen taivuttaa hänet lähtemään pois kanssamme,
koska en pitänyt Zulumaata turvallisena paikkana valkoisille naisille
ja lapsille. Tehtäväni ei johtanut hedelmälliseen tulokseen. Mrs
Hulley, poissaolevan tulkin vainio, jolla oli kolme pienokaista, miss
Owen ja palvelija, Jane Williams olivat kaikki kylläkin halukkaita
noudattamaan ehdotustani. Mutta mr ja mrs Owen, joissa hehkui
oikea lähetyssaarnaajien innostus, eivät tahtoneet kuulla asiasta
puhuttavan. He sanoivat, että Jumala suojelisi heitä. He olivat
olleet maassa vain muutamia viikkoja ja olisi sekä raukkamaista
että petturimaista paeta. Retiefin murhaamisen jälkeen he muuttivat
mieltään -- varsin vähäpätöinen moite heille -- ja pakenivat yhtä
nopeasti kuin muutkin.

Kerroin mr Owen'ille, kuinka vähällä olin ampua Dingaanin, jossa
tapauksessa he olisivat kaikki saaneet surmansa meidän kanssamme.
Tämä uutinen pelästytti häntä suuresti. Hän piti minulle ankaran
saarnan verenhimoisuuden ja kostonhalun synnillisyydestä.
Huomatessani niinollen, että me katselimme asioita eri näkökannalta
ja että oli hyödytöntä tuhlata sanoja todistelemiseen, lausuin
hyvästi ja toivotin onnea hänelle ja hänen väelleen ja lähdin
kulkemaan tietäni, vähintäkään aavistamatta, kuinka pian uudelleen
tapaisimme toisemme.

Tuntia myöhemmin lähdimme liikkeelle. Kulkien ohi tuon kirotun Hloma
Amabutu'n kukkulan, missä näin muutamia kylläisiä korppikotkia
kivillä makaamassa, saavuimme Suuren Kraalin portille. Täällä näin
hämmästyksekseni Dingaanin muutamien neuvosmiestensä ja aseellisen
yli satamiehisen vartioston ympäröimänä istumassa kahden suuren
maitopuun varjossa. Peläten petosta pysäytin vaunut ja neuvoin
buureja lataamaan pyssynsä sekä olemaan valmiit pahimman varalta.
Suunnilleen minuuttia myöhemmin nuori Thomas Halstead saapui
ilmoittaen, että Dingaan halusi puhutella meitä. Kysyin häneltä,
merkitsikö se sitä, että meidät aiottiin surmata. Hän vastasi: "Ei,
te olette aivan turvattuja." Kuningas oli saanut joitakin uutisia,
jotka olivat saattaneet hänet hyvälle tuulelle valkoisia kohtaan, ja
hän halusi lausua meille jäähyväiset, siinä kaikki.

Me jatkoimme siis rohkeasti matkaamme sinne, missä Dingaan oli, ja
pysäytettyämme vaunumme menimme yhtenä miehenä hänen luoksensa. Hän
tervehti meitä varsin ystävällisesti ja ojensi vielä lihavan kätensä
puristettavakseni.

"Macumazahn", hän sanoi, "vaikka se minulle maksoikin useita härkiä,
olen iloinen, että taikavoimasi eilen teki sinusta voittajan. Jollei
niin olisi käynyt, olisin surmannut kaikki nämä ystäväsi, mikä olisi
aiheuttanut sodan minun ja amaboona'in välillä. No, tänä aamuna olen
saanut tietää, että nämä amaboonat aikovat lähettää minun luokseni
ystävällisen lähetystön erään suuren päällikkönsä johtamana, ja
luulen sinun tapaavan heidät tiellä. Annan sentähden tehtäväksesi
ilmoittaa heille, että he voivat pelotta jatkaa matkaansa, sillä
minä otan heidät hyvin vastaan ja kuuntelen kaikkea, mitä heillä on
sanottavaa."

Vastasin tekeväni sen.

"Hyvä", hän vastasi. "Aion lähettää mukaasi kaksitoista härkää, kuusi
niistä sinun ravinnoksesi matkalla ja kuusi lahjaksi amaboonain
lähetystölle. Myöskin annan päällikölleni Kambulalle tehtäväksi
saattaa teidät turvallisesti Tugela-joen yli."

Kiitin häntä ja käännyin lähteäkseni, kun hänen silmänsä äkkiä
kiintyivät Marie'en, joka -- tyhmästi kylläkin -- käytti tilaisuutta
tullakseen toisten joukosta luokseni puhumaan jostakin, -- en muista,
mistä.

"Macumazahn, onko tämä se tyttö, josta puhuit minulle?" kysyi
Dingaan; "hän, jonka aiot naida?"

"On", vastasin.

"Kautta paholaisen pään", hän huudahti, "hän on hyvin kaunis. Etkö
tahdo lahjoittaa häntä minulle, Macumazahn?"

"En, sillä hän ei ole omani, jotta voisin antaa hänet", vastasin.

"No sitten, Macumazahn, annan sinulle hänestä sata härkää, mikä on
kuninkaallisen vaimon hinta, ja lisäksi vielä kymmenen Zulumaan
kauneinta tyttöä."

Vastasin, että se ei käynyt päinsä.

Nyt kuningas alkoi suuttua.

"Minä otan hänet, tahtoen tai tahtomattasi!" hän sanoi.

"Siinä tapauksessa saat hänet kuolleena, Dingaan", vastasin, "sillä
se taikavoima ei ole vielä loppunut, joka tappoi korppikotkat."

Tietysti tarkoitin, että Marie tulisi kuolemaan. Mutta kun zulukielen
taitoni oli epätäydellinen, hän ymmärsi sanojen merkinneen, että hän
itse tulisi kuolemaan, ja luulen niiden pelästyttäneen häntä. Joka
tapauksessa hän sanoi:

"Minähän lupasin sinulle täyden turvallisuuden, jos voittaisit vedon,
joten siis hamba gachlé (mene rauhassa). En tahdo saada aikaan mitään
riitaa valkoisten kanssa, mutta Macumazahn, sinä olet ensimmäinen
heistä, joka on kieltänyt lahjan Dingaanilta. Kuitenkaan en kanna
mitään kaunaa sinua kohtaan, ja jos haluat tulla takaisin, olet
tervetullut, sillä huomaan, että pienuudestasi huolimatta olet sangen
taitava ja että sinulla on oma tahto; tarkoitat myöskin samaa, mitä
sanot, ja puhut totta. Vie Yrjön kansalle tieto, että sydämeni on
lempeä heitä kohtaan." Sitten hän kääntyi ja lähti pois.

Olin tosiaan iloinen, kun hän oli häipynyt näkyvistämme, sillä
nyt tiesin, että olimme turvassa, lukuunottamatta sellaisia
onnettomuuksia, jotka saattavat kohdata ketä matkustajaa tahansa
villiseuduissa. Tällä hetkellä Dingaan joka tapauksessa tahtoi
pysyä hyvissä väleissä buurien kanssa siksi, kunnes oli nähnyt
heidän lähetystönsä. Sentähden oli epäiltävää, tokko hän saattaisi
itseään heidän kanssaan auttamattomaan riitaan surmaamalla meidät
petollisesti matkallamme hänen maansa läpi. Ollen varmoja siitä
jatkoimme matkaamme keventynein sydämin, kiittäen taivasta siitä
laupeudesta, joka osaksemme oli tullut.

Kun kolmantena päivänä matkallamme lähenimme Tugelaa, tapasimme
buurien lähetystön majoittuneena pienen virran varrelle, missä
päätimme pysähtyä levähdyttääksemme härkiä ja nauttiaksemme
päivällistä. He nukkuivat päivänpaisteessa eivätkä huomanneet meitä
ollenkaan ennenkuin olimme aivan heidän edessään, jolloin he,
nähdessään zuluvartiostomme, hyppäsivät ylös ja juoksivat etsimään
pyssyjään. Sitten vaunumme sukeltautuivat pensaikosta, ja he
tuijottivat hämmästyneinä, ihmetellen, kuka näillä seuduilla matkusti.

Huusimme heille hollanniksi, ettei heidän pitäisi olla peloissaan,
ja seuraavana hetkenä olimme heidän keskuudessaan. Kun olimme vielä
jonkun matkan päässä, osuivat silmäni kookkaaseen, valkopartaiseen
mieheen, jonka ulkomuoto tuntui minusta tutulta, ja häntä kohti
suuntasin askeleeni, kiinnittämättä huomiotani muihin, joita lienee
ollut kuusi tai seitsemän. Pian sain varmuuden, ja käsi ojennettuna
menin häntä vastaan, sanoen:

"Hyvää päivää, mynheer Piet Retief. Kuka olisi luullut, että me,
jotka niin kaukana ja kauan sitten erosimme, tapaisimme toisemme
zulujen maassa?"

Hän tuijotti minuun.

"Kuka se onkaan? Kuka se onkaan? Allemachte! Nytpä tiedän. Pieni
englantilainen, Allan Quatermain, joka ampui hanhia lennosta siellä
vanhassa siirtokunnassa. No, minun ei pitäisi olla hämmästynyt, sillä
mies, jonka voititte tuossa kilpailussa, on kertonut minulle, että
matkustelitte näissä seuduissa. Luulin vain hänen sanoneen, että
zulut olivat surmanneet teidät."

"Jos tarkoitatte Hernan Pereiraa", vastasin, "niin missä tapasitte
hänet?"

"Tapasin hänet etelämpänä Tugelan varrella kehnoissa olosuhteissa.
Mutta hän voi teille tästä kaikesta kertoa itse, sillä olen tuonut
hänet mukanani näyttämään meille tietä Dingaanin kraaliin. Missä on
Pereira? Lähettäkää Pereira tänne. Haluan puhua hänen kanssaan."

"Tässä olen", vastasi uninen ääni, Pereiran itsensä vihattu ääni,
tiheän pensaikon takaa, mihin hän oli nukahtanut. "Mikä on asiana,
komendantti? Minä tulen", ja hän kohosi ylös, ojennellen itseään ja
haukotellen, juuri kun joukkueeni jäännös tuli paikalle. Kaikista
ensiksi hän huomasi Henri Marais'n ja alkoi tervehtiä häntä, sanoen:

"Jumalan kiitos, enoni, te olette turvassa!"

Sitten hänen silmänsä osuivat minuun, enkä luule koskaan nähneeni
miehen kasvojen täydellisemmin muuttuvan. Hänen puheensa taukosi,
väri katosi hänen poskiltaan, jättäen ne kellertäviksi, mikä on
ominaista portugalilaista syntyperää oleville henkilöille; hänen
ojennettu kätensä putosi sivulle.

"Allan Quatermain!" hän huudahti. "Minä luulin teidän kuolleen."

"Kuten varmaan olisinkin, mynheer Pereira, kahdesti, jos teidän
suunnitelmanne olisivat onnistuneet", vastasin.

"Mitä tarkoitatte, Allan?" yhtyi puheeseen Retief.

"Kerron teille, mitä hän tarkoittaa", huudahti rouva Prinsloo,
pudistaen lihavaa nyrkkiään Pereiralle. "Tuo keltainen koira
on kahdesti yrittänyt murhata Allanin -- Allanin, joka pelasti
hänen henkensä ja myöskin meidän. Kerran hän laukaisi häntä kohti
eräässä kallionrotkossa, mutta kuula raapaisi vain hänen poskeaan;
katsokaa, tuossa näkyy sen jättämä naarmu. Kerran hän taasen
ryhtyi salahankkeisiin zulujen kanssa saadakseen hänet hengiltä;
hän nimittäin uskotteli Dingaanille hänen olevan pahantekijän ja
taikurin, joka tuottaisi kirousta hänen maalleen."

Nyt Retief silmäili Pereiraa.

"Mitä teillä on tähän sanomista?" hän kysyi.

"Mitä minulla on sanomista?" toisti Pereira, toinnuttuaan
hämmästyksestään. "Se minulla vain on sanottavana, että se on vale
tai väärinkäsityksestä johtunut. Minä en koskaan missään rotkossa
ole ampunut mynheer Allania. Onko otaksuttavaa, että olisin niin
tehnyt, kun hän juuri oli hoitamisellaan palauttanut minut takaisin
elämään? En koskaan ole zulujen kanssa vehkeillyt hänen henkeään
vastaan, mikä samalla olisi merkinnyt enoni ja serkkuni sekä kaikkien
heidän seuralaistensa kuolemaa. Olisinko niin hullu, että sellaiseen
ryhtyisin?"

"Ette hullu, vaan häikäilemätön", kirkui rouva. "Sanon teille,
mynheer Retief, ettei se ole mikään valhe. Kysykää noilta
toisilta", hän lisäsi, vedoten kumppaneihinsa, jotka -- Marais'ta
lukuunottamatta -- yhteen ääneen vastasivat:

"Ei, se ei ole vale."

"Hiljaisuutta!" sanoi päällikkö. "No, Allan poikaseni, kertokaahan
nyt vaiheistanne."

Kerroin senjälkeen hänelle kaikki, tietystikin jättäen pois
yksityisseikat. Sittenkin selostukseni kävi pitkäksi, vaikkakaan se
ei näyttänyt kuulijoitani väsyttävän.

"Allemachte!" sanoi Retief, kun olin lopettanut, "tämä on kummallinen
juttu, kummallisin, mitä koskaan olen kuullut. Jos se on totta,
Hernan Pereira, olisi ansioittenne mukaista asettaa teidät selkä
puunrunkoa vasten ja ampua."

"Hyvä Jumala!" hän vastasi. "Tuomitaanko minut sellaisen kertomuksen
perusteella, -- minut, joka olen viaton mies? Missä ovat
todistukset? Tämä englantilainen syyttää minua kaikesta tästä siitä
yksinkertaisesta syystä, että hän on ryöstänyt minulta serkkuni
rakkauden, jonka kihlattu jo olin. Missä ovat hänen todistajansa?"

"Mitä tulee rotkossa tapahtuneeseen ampumiseen, ei minulla ole
muuta todistajaa kuin Jumala, joka teidät näki", vastasin. "Mitä
tulee vehkeilyynne minua vastaan zulujen keskuudessa, niin siihen
todellakin sattuu olemaan yksi todistaja, päällikkö Kambula, joka
neuvosi mukaan oli lähetetty minua vangitsemaan ja joka nyt komentaa
saattojoukkuettamme."

"Raakalainen!" huudahti Pereira. "Uskotaanko siihen syytökseen,
jonka tällainen raakalainen lausuu valkoista miestä vastaan? Kuka
sitäpaitsi kääntää hänen kertomuksensa? Te, mynheer Quatermain,
olette meikäläisistä ainoa, joka ymmärtää hänen kieltään -- jos
ymmärrätte nimittäin, -- -- ja te olette minun syyttäjäni."

"Se on totta", huomautti Retief. "Sellaista todistajaa ei
kuultaisi ilman valantehnyttä tulkkia. Nyt kuunnelkaa. Joukkueen
komentajana langetan tuomion. Hernan Pereira, olen tiennyt
teidän menneisyydessänne olleen lurjuksen, sillä muistan, kuinka
petitte tätä nuorta miestä, Allan Quatermainia, ystävällisessä
ampumakilpailussa, jossa olin läsnä. Senjälkeen en kuitenkaan tähän
asti ole kuullut teistä mitään, en hyvää enkä pahaa. Tänään tämä
Allan Quatermain ja joukko maanmiehiäni tekevät raskaita syytöksiä
teitä vastaan, mitkä eivät kuitenkaan tällä hetkellä kykene
todistamaan tai kumoamaan mitään. En voi ratkaista näitä syytöksiä,
mikä oma mielipiteeni lieneekin. Luulen, että teidän olisi parasta
enonne, Henri Marais'n, kanssa palata trekbuurien luo, missä nämä
syytökset voidaan jättää tuomioistuimelle ja ratkaista lain mukaan."

"Siinä tapauksessa hän saa mennä yksin", sanoi rouva Prinsloo. "Hän
ei tule meidän kanssamme, sillä me valitsemme kenttäoikeuden ja
ammumme hänet, tuon hätähousun, joka jätti meidät kuolemaan nälkään
ja myöhemmin koetti surmata pikku Allan Quatermain'in, joka pelasti
meidän henkemme." Kuoro hänen takanaan vastasi:

"Niin, niin aivan, me ammumme hänet."

"Hernan Pereira", sanoi Retief, hieroen leveätä otsaansa, "en tiedä,
mistä se johtuu, mutta kukaan ei näytä haluavan teitä kumppanikseen.
Sanoakseni totuuden en minä itsekään halua. Kuitenkin luulen teidän
olevan paremmin turvassa minun seurassani kuin näiden toisten, joita
ilmeisesti olette loukannut. Sentähden ehdotan, että jatkatte matkaa
meidän kanssamme. Mutta kuulkaa, mies", hän lisäsi ankarasti, "jos
huomaan teidän vehkeilevän zulujen keskuudessa meitä vastaan, olette
samassa hetkessä kuollut. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän että olen joutunut parjauksen uhriksi", vastasi Pereira.
"Kuitenkin on kristityn velvollisuus alistua vääryyksiin, ja sen
vuoksi teen niinkuin haluatte. Nämä väärän todistuksen lausujat jätän
Jumalan haltuun."

"Ja minä jätän teidät pirulle", huusi rouva Prinsloo, "joka
varmaankin teidät ennemmin tai myöhemmin noutaa. Poistukaa
näkyvistäni, hätähousu, tai revin hiukset päästänne." Ja hän hyökkäsi
Pereiraa kohti läimäyttäen kauhealla vatdoek'illaan -- jonka hän veti
esiin jostain vaatetuksensa poimusta -- häntä kasvoihin, ajaakseen
hänet pois, ikäänkuin hän olisi vahingollinen hyönteinen.

No, hän meni -- en tiedä, minne, -- ja niin ankara oli yleinen
mielipide häntä vastaan, ettei luullakseni edes hänen enonsa, Henri
Marais, etsinyt Hernania lohduttaakseen häntä.

Kun Pereira oli mennyt, rupesi meidän joukkomme Retief'in joukon
kanssa juttusille, ja paljon meillä olikin puhumista. Erittäinkin
kiinnitti komentaja Retiefin mielenkiintoa kertomus vedostani
Dingaanin kanssa, jonka kautta pelastin kaikkien kumppanieni hengen
korppikotkien ampumisella.

"Ei kaikkivaltias Jumala turhaan antanut sinulle taitoa pitää
pyssyä niin suorassa", sanoi Retief, kun asia hänelle selvisi. "Kun
kuulillasi surmasit ne villilinnut rotkossa, mitä kukaan muu mies ei
olisi kyennyt tekemään, muistan silloin ihmetelleeni, miksi sinun
piti oleman niin paljon taitavampi meitä muita, jotka olimme niin
paljon useampia vuosia harjoitelleet. Nyt sen ymmärrän. Kaikkivaltias
Jumala ei ole hullu; hän tietää, mitä tekee. Mielelläni toivoisin
sinun tulevan kanssani takaisin Dingaanin luo, mutta kun tämä
turmeltunut Hernan Pereira on seurassani, on kenties parempi, että
jäät pois. Kerrohan nyt minulle Dingaanista. Aikooko hän surmata
meidät?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä luullakseni", vastasin, "sillä ensin
hän tahtoo saada tietää kaiken buureista. Älkää kuitenkaan liikoja
luottako häneen, vaikka hän puhuukin teille lempeästi. Muistakaa,
että jos en olisi osunut kolmanteen korppikotkaan, olisi meidät
kaikki heti tapettu. Ja, jos tahdotte menetellä viisaasti, pitäkää
silmällä Hernan Pereiraa."

"Tämän kaiken teen, erittäinkin viimeksimainitun; ja nyt meidän
on jatkettava. Seis! Tulkaahan tänne, Henri Marais; minulla on
teille sana sanottavana. Ymmärrän, että tämä pieni englantilainen,
Allan Quatermain, joka vastaa sataa isompaa miestä, rakastaa
tytärtänne, jonka hengen hän kerta toisensa jälkeen on pelastanut,
ja että tyttärenne rakastaa häntä. Miksi ette sitten salli heidän
kunniallisesti mennä naimisiin?"

"Koska Jumalan edessä olen vannonut antavani hänet toiselle miehelle,
sisareni pojalle Hernan Pereiralle, jota jokainen solvaa", vastasi
Marais vihoissaan. "Siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, tämä vala
pysyy voimassa."

"Oho!" sanoi Retief. "Olette siis luvannut karitsanne tälle hyenalle,
niinkö? No, katsokaa, ettei hän riko teidän luitanne ja tyttärenne
tai mahdollisesti muutamien muiden myös. Miksi Jumala muutamille
asettaa madon aivoihin, kuten villipedoille, jolloin tämä mato saa
heidät aina juoksemaan väärää tietä? Minä en tosiaankaan tiedä;
mutta te Henri Marais, joka olette hyvin uskonnollinen, voitte
miettiä asiaa ja ilmoittaa vastauksenne, kun ensi kerran tapaamme.
No, tämä tyttärenne on pian täysi-ikäinen, ja sitten minä, -- koska
olen käskynhaltijana siellä, minne hän on menossa, -- pidän huolen
siitä, että hän saa sen miehen, jonka kanssa hän haluaa mennä
avioliittoon, välittämättä siitä, mitä te sanotte, Henri Marais. Voi,
hyvä Jumala! Toivoisinpa vain, että se tyttö, jota hän rakastaa,
olisi minun tyttäreni. Mies, joka käyttää ampumataitoaan niin hyvään
tarkoitukseen, saakoon myös palkkion vaivoistaan." Ja puhjeten
tavalliseen leveään, sydämelliseen nauruunsa hän lähti hevosensa luo.

Tämän kohtauksen jälkeisenä aamuna kahlasimme Tugela-joen poikki
ja astuimme alueelle, jonka nimi nykyään on Natal. Kahden päivän
vaelluksen jälkeen läpi tämän kauniin seudun saavuimme muutamille
kukkuloille, joiden nimi muistaakseni oli Pakadi, -- tai lieneekö
jonkun siellä asustavan päällikön nimi ollut Pakadi, en sitä varmasti
muista. Kuljettuamme näiden kukkuloiden yli tapasimme niiden toisella
puolella -- kuten Retief oli meille vakuuttanutkin -- suuren
joukkueen trek-buureja, jotka parhaillaan valtasivat asuttavakseen
Bushman-joen tämänpuolista maata, aavistamatta ollenkaan, ihmisparat,
että kohtalo oli useille heistä määrännyt sen hautapaikaksi. Nykyään
ja kaikkina tulevina aikoina on ja tulee olemaan sen paikan nimenä
Weenen eli Itkupaikka, koska nämä uutisasukkaat siellä Dingaanin
toimesta murhattiin muutamia viikkoja myöhemmin nyt puheenaolevasta
ajasta.

Vaikka paikka olikin kaunis, ei se kuitenkaan syystä tai toisesta
ollut oikein mieleiseni ja niinpä -- ajatellen lähestyvää
avioliittoani Marien kanssa -- aloin ratsun selässä, jonka
eräältä buurilta olin ostanut, tutkia ympäristössä olevaa seutua.
Tarkoitukseni oli etsiä kappale hedelmällistä maata, mihin naimisiin
mentyämme voisimme asettua asumaan, ja sellaisen paikan löysinkin
suuremmitta vaivoitta. Se sijaitsi noin kolmenkymmenen mailin päässä
itäänpäin, erään kauniin joen -- nykyään tunnettu nimellä Mooi River
-- mutkassa.

Tähän mutkaan sisältyi noin kolmekymmentä tuhatta acre'a erittäin
hedelmällistä, alavaa maata, joka oli melkein puutonta ja rehevän
ruohon peittämää sekä harvinaisen riistarikasta. Sen toisessa päässä
kohosi tasahuippuinen kukkula, jonka harjalta -- kumma kyllä --
juoksi vuolas vesivirta, joka sai alkunsa voimakkaasti pulppuavasta
lähteestä. Puolivälissä tämän kukkulan itäisellä rinteellä oli virran
kostuttama useita acreja laaja tasanko, joka oli melkein soveliaimpia
asuinrakennuksen paikkoja, mitä koko Etelä-Afrikassa tunnen. Tänne
päätin rakentaa asuntomme ja täällä aioin rikastua kasvattamalla
suuria karjalaumoja. Selitykseksi mainittakoon, että tämä paikka
kerran oli -- kuten vanhojen kraalien jäännökset osoittivat --
kuulunut eräälle kafferiheimolle, jonka zulukuningas Chaka oli
surmannut sukupuuttoon, joten se nyt siis oli vapaa asuttavaksi.

Koska siellä oli maata enemmän kuin meidän oli mahdollista ottaa
haltuumme, taivutin Henri Marais'n, Prinsloo't ja Meyer'it, joiden
kanssa olin matkustanut Delagoasta, käymään mukanani sitä katsomassa.
Kun he olivat sen nähneet, vakuuttivat he vastaisuudessa perustavansa
kotinsa sinne, mutta toistaiseksi katsoivat turvallisuuden kannalta
paremmaksi palata toisten buurien luo. Kafferien avulla, joita
seudulla oli jälellä muutamia niistä heimoista, jotka Chaka oli
hävittänyt, raivasin noin kahdentoista tuhannen acren suuruisen
alueen itselleni ja, valittuani rakennuksen paikan, panin
alkuasukkaat siihen rakentamaan karkeata savimökkiä, joka saisi käydä
väliaikaisesta asumuksesta. Prinsloot, ja Meyerit myöskin ryhtyivät
puuhaamaan samanlaisten mökkien rakentamista melkein omani viereen.
Palasin sen jälkeen Marien ja buurien luo.

Seuraavana aamuna paluuni jälkeen leirille Piet Retief ilmestyi sinne
viiden tai kuuden seuralaisensa kanssa. Kysyin häneltä, miten hän oli
selviytynyt Dingaanista.

"Hyvin kylläkin", hän vastasi. "Ensin kuningas oli hiukan kiukkuinen,
väittäen, että me buurit olimme varastaneet kuusi sataa härkää hänen
karjastaan. Mutta minä näytin toteen, että sen oli tehnyt päällikkö
Sikonyela, joka asuu tuolla Caledon River'in varrella. Hän oli
nimittäin pukenut miehensä valkoisten vaatteisiin ja asettanut heidät
hevosen selkään sekä myöhemmin ajanut karjaa erään meidän leirimme
läpi, jotta näyttäisi siltä kuin me olisimme varkaita. Sitten
hän tiedusti, mikä oli käyntini tarkoituksena. Vastasin tulleeni
pyytämään lupaa asettua asumaan Tugelan eteläpuolella olevalle
seudulle."

"Tuo takaisin karjani, jonka sanot Sikonyelan varastaneen -- hän
sanoi, -- niin puhumme lähemmin tästä maa-alasta. -- Tähän suostuin
ja pian senjälkeen jätin kraalin."

"Miten menettelitte Hernan Pereiran suhteen?" kysyin.

"Menettelin seuraavasti, Allan. Ollessani Umgungundhlovussa otin
selvän sen kertomuksesi todenperäisyydestä, että hän oli vehkeillyt
saadakseen zulut surmaamaan sinut muka taikurina."

"Ja mitä saitte selville?"

"Sain tietää sen olleen totta, sillä Dingaan itse kertoi sen minulle.
Lähetin hakemaan Pereiraa ja käsikin hänen poistua leiristäni sekä
ilmoitin samalla, että, jos hän palaisi takaisin buurien joukkoon,
asetettaisiin hänet syytteeseen murhayrityksestä. Hän ei sanonut
mitään, vaan lähti."

"Minne hän meni?"

"Dingaan antoi hänelle asuinpaikan aivan kraalinsa ulkopuolella.
Kuningas sanoi itselleen olevan hänestä hyötyä, koska hän osasi
korjata pyssyjä ja opettaa hänen sotilaitaan niillä ampumaan. Siellä
hän luullakseni myöskin pysyy, vaikkakin hän kenties oli ajatellut
viisaammaksi laittautua tiehensä. Joka tapauksessa olen varma, ettei
hän täällä tule tuottamaan ikävyyksiä sinulle eikä kenellekään
muulle."

"Ei tietenkään, mutta hän saattaa tuottaa ikävyyksiä siellä", sanoin
epäilevästi. "Mitä tarkoitat, Allan?"

"En oikein tiedä, mutta hän on mustasydäminen ja petturi
luonteeltaan, ja tavalla tai toisella hän tulee tuottamaan murhetta.
Tai luuletteko esimerkiksi, että hän rakastaa teitä senjälkeen, kun
olette ajanut hänet tiehensä kuin varkaan?"

Retief kohautti olkapäitään ja nauroi, kun hän vastasi:

"Aion siinä suhteessa olla huoleton. Mitä hyödyttää vaivata päätään
sellaisen kurjan olion ajattelemisella? Ja nyt, Allan, minulla on
jotain kysyttävää sinulta. Oletko jo mennyt naimisiin?"

"Ei, eikä se voi tapahtua ennenkuin viiden viikon kuluttua, jolloin
Marie tulee täysi-ikäiseksi. Hänen isänsä on yhä sitä mieltä, että
hänen valansa sitoo häntä, ja minä olen luvannut, etten ota hänen
tytärtään sitä ennen."

"Niinkö tosiaankin, Allan? Luulen että Henri Marais on vähämielinen,
tai muuten hänen kirottu sisarenpoikansa, Hernan, on lumonnut hänet
kuten käärme linnun. Kuitenkin luulen lain olevan hänen puolellaan,
ja koska olen päällikkö, en voi neuvoa ketään rikkomaan lakia.
Kuulehan siis. Sinulla ei ole mitään hyötyä siitä, että jäät tänne
katselemaan kypsää persikkaa, jota et saa poimia, sillä se tekee
vain vatsan kipeäksi. Siksi on sinulle parasta, että lähdet mukaani
noutamaan sitä karjaa Sikonyelalta, sillä olen seurastasi oleva
erittäin iloinen. Myöhemmin toivon sinun myöskin palaavan kanssani
Zulumaahan, kun menen pyytämään lupaa saada asuttavakseni koko tämän
alueen."

"Mitä sitten naimisiin menostani?" kysyin peloissani.

"Oh, vakuutan, että voit mennä naimisiin ennen lähtöämme. Tahi
jollei, niin ainakin palattuamme. Kuulehan nyt, älä petä minua tässä
asiassa, Allan. Meistä ei kukaan muu osaa puhua zulukieltä kuin sinä,
joka olet näihin alkuasukkaiden kieliin yhtä kotiutunut kuin sorsa
veteen, ja minä haluan sinua tulkikseni Dingaanin luona. Myöskin
kuningas erityisesti pyysi, että sinä tulisit mukaani, kun toisin
karjaa, josta päättäen hän näyttää suuresti mieltyneen sinuun. Hän
sanoi, että sinä kääntäisit hänen sanansa tunnontarkasti, jotavastoin
hän ei voinut luottaa siihen poikaan, joka hänen luonaan toimi
hollannin ja englannin kielen tulkkina. Niinkuin näet, autat minua
paljon tässä tärkeässä asiassa, jos tulet mukaani."

Epäröin vieläkin, sillä jonkinlainen pelko tulevaisuudesta painoi
raskaasti sydäntäni, varoittaen minua tämän retken suhteen.

"Allemachte!" sanoi Retief harmistuneena, "jos et tahdo luvata
minulle tätä suosionosoitusta, niin jättäkäämme tämä asia. Tai
tahdotko siitä itsellesi palkkion? Jos niin on, voin ainoastaan
luvata kaksikymmentä tuhatta acrea parasta maata koko seudulla, niin
pian kuin sen saamme."

"Ei, mynheer Retief", vastasin, "ei ole kysymys palkkiosta. Mitä
muuten maahan tulee, olen jo raivannut itselleni farmin joen rannalle
noin kolmekymmentä mailia tästä itään. Syy on se, etten haluaisi
jättää Marieta yksin, koska hänen isänsä saattaisi ryhtyä joihinkin
vehkeilyihin minua vastaan."

"No, jos sinulla ei muuta pelkäämistä ole, Allan, voin pian järjestää
asiat. Annan määräyksen lähetyssaarnaaja Celliers'ille ettei hän
saa vihkiä Marie Marais'ta kenenkään muun kanssa kuin sinun, ei
sittenkään, vaikka Marie itse pyytäisi. Myöskin annan määräyksen,
että, jos Pereira tulisi leirille, hänet on pidätettävä siksi kunnes
palaan häntä kuulustelemaan. Vihdoin minä päällikkönä nimitän Henri
Marais'n yhdeksi niistä, joiden on meitä seurattava, joten hän ei
kykene vehkeilemään sinua vastaan. Oletko nyt tyytyväinen?"

"Olen", vastasin niin iloisesti kuin saatoin, vaikka tunsinkin itseni
kaikkea muuta kuin iloiseksi, ja sitten me erosimme, sillä päällikkö
Retief'illä oli tietystikin paljon hommaamista.

Menin suoraa päätä Marien luo kertomaan, mitä olin luvannut. Hiukan
minua kummastutti, kun hän vastasi, että minä hänen mielestään olin
menetellyt viisaasti.

"Jos jäisit tänne", hän jatkoi, "saattaisi kenties uudelleen syntyä
kinastusta sinun ja isäni välillä, mikä saattaisi myöhemmin vaikuttaa
katkeroittavasti. Sitäpaitsi, rakkaani, olisi harkitsematonta sinun
vastustaa päällikkö Retiefiä, josta tulee vaikutusvaltainen mies
tällä paikkakunnalla ja joka on kovin kiintynyt sinuun. Loppujen
lopuksi me, Allan, joudumme toisistamme erilleen vain joksikin
ajaksi, jonka jälkeen koko lopun elämämme saamme viettää yhdessä.
Mitä minuun tulee, ei sinun tarvitse olla peloissasi, sillä
tiedäthän, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin sinun
kanssasi -- en edes pelastaakseni itseni kuolemasta."

Jätin hänet jonkunverran rohkaistuna, tuntien hänen terveen
arvostelukykynsä, ja lähdin varustautumaan retkelleni Sikonyeala'n
alueelle.

Koko tämän keskusteluni Retief'in kanssa olen täydellisenä merkinnyt
paperille, niin tarkoin kuin voin sen muistaa, sen kohtalokkaiden
seurausten tähden. Oi, kunpa olisin voinut edeltäpäin aavistaa! Kunpa
vain olisin voinut aavistaa!



XVI Luku.

NEUVOTTELU.


Kahta päivää myöhemmin lähdimme etsimään Dingaanin karjaa. Meitä
oli kuusi- tai seitsemänkymmentä miestä hyvissä asevarustuksissa
ja ratsain. Mukanamme seurasi kaksi Dingaanin päällikköä ja
joukko zuluja -- noin sata miestä kenties -- joiden piti ajaa
karjaa edellään, jos sen löytäisimme. Koska osasin puhua heidän
kieltään, olin enemmän tai vähemmän tämän zulujoukkueen kanssa
vuorovaikutuksessa ja osasin tehdä itseni erittäin tarpeelliseksi
tässä ominaisuudessani. Sitäpaitsi minä tämän kuukauden verran
kestäneen poissaolomme aikana yhtämittaisen keskustelun kautta
täydensin huomattavasti tietojani heidän kauniissa, mutta vaikeassa
kielessään.

Ei ole tarkoitukseni kirjoittaa tämän retken yksityiskohtia,
sillä sen varrella ei tapahtunut yhtään taistelua eikä muutakaan
erikoisempaa. Me saavuimme määräaikana Sikonyela'n luo ja selitimme
asiamme. Kun hän näki, kuinka mieslukuisa ja hyvin asestettu joukko
me olimme ja että takanamme oli koko voimakas zuluarmeija, tuo viekas
vanha lurjus katsoi parhaaksi luovuttaa karjan muitta mutkitta
ja sen lisäksi vielä hevoset, jotka hän buureilta oli anastanut.
Saatuamme karjan jätimme sen zulupäällikköjen haltuun, kehoittaen
heitä kuljettamaan sen huolellisesti Umgungundhlovuun. Retief lähetti
näiden miesten mukana tiedon, että hän omalta osaltaan täytettyään
sopimuksen odottaisi Dingaania niin pian kuin mahdollista sopimaan
maa-alueesta.

Kun olimme tämän puuhan päättäneet, otti Retief minut ja joukon
buureja mukaansa toisten muuttaneiden hollantilaisten ryhmiä
katsomaan, jotka olivat Drakensbergin ympäristössä, missä nykyään
on Transvaal. Tämä vaati pitkän ajan, kun nämä buurit olivat
laajalti hajaantuneet ja meidän oli joka leiriin jäätävä muutamiksi
päiviksi, jolloin Retief selitti kaikki asiat niiden johtajille.
Myöskin hän antoi heille määräyksen tulla Nataliin sekä olla valmiit
kansoittamaan sen heti, kun hän oli saanut Dingaanilta aluetta
koskevan mahdollisen luovutuksen. Useimmat heistä lähtivät heti
liikkeelle, vaikka kateus eri päällikköjen kesken saattoi jotkut,
onneksi itselleen, pysymään vuorten takimmaisella puolella.

Vihdoin me saatuamme kaiken järjestykseen ratsastimme pois ja
saavuimme Bushman River'in leirille eräänä lauantai-iltapäivänä.
Täällä oli ilokseni kaikki hyvin. Hernan Pereirasta ei ollut mitään
kuulunut, ja zulut taasen -- jos luoksemme tulleista läheteistä
saattoi päättää -- näyttivät olevan ystävällisiä. Marie myöskin
oli nyt kokonaan tointunut niistä kauhuista ja rasituksista,
joita hän oli kokenut. Koskaan ei hän silmissäni ollut näyttänyt
niin suloiselta ja kauniilta kuin tervehtiessään minua, puettuna
yksinkertaiseen mutta ihastuttavaan pukuun, johon hän kankaan
oli ostanut eräältä kauppiaalta, joka tuli leirille Durban'ista.
Sitäpaitsi luulen muunkin syyn vaikuttaneen tämän muutoksen, sillä
sarastavan onnen välke loisti hänen syvistä silmistään.

Päivä, kuten sanottu, oli lauantai, ja maanantaina hän tulisi
täysi-ikäiseksi ja saisi vapauden itse määrätä avioliitostaan, sillä
sinä päivänä kuoleentuisi lupaus, jonka me hänen isälleen olimme
tehneet. Mutta kohtalon kirotusta oikullisuudesta Retief oli juuri
tuona maanantaina aamupäivällä päättänyt ratsastaa Zulumaahan toisen
kerran käydäkseen Dingaanin luona, ja kunniani vaati minua menemään
Retiefin mukana.

"Marie", sanoin, "eikö isäsi sydän pehmene meitä kohtaan niin paljon,
että hän sallisi meidän mennä naimisiin jo huomenna, jotta saisimme
viettää yhdessä muutamia tunteja ennenkuin eroamme?"

"En tiedä, rakkaani", hän vastasi punastuen, "sillä tässä asiassa hän
on erittäin kova ja järkähtämätön. Tiedätkö, että koko poissaolosi
aikana hän ei kertaakaan maininnut nimeäsi, ja, jos joku muu sen
lausui, hän nousi ylös ja poistui!"

"Se on ikävää", sanoin. "Mutta voimmehan kuitenkin koettaa, jos
sinulla ei ole mitään sitä vastaan."

"Tietysti, tietysti, Allan, minulla ei ole mitään sitä vastaan; olen
aivan sairas sentähden, että olen niin lähellä sinua ja kuitenkin
niin kaukana. Mutta miten sitten menettelisimme?"

"Luulen, että pyydämme päällikkö Retiefiä ja rouva Prinsloo'ta
puhumaan puolestamme, Marie. Menkäämme heitä etsimään."

Hän nyökkäsi päätään ja käsi kädessä me kävelimme buurien keskitse,
jotka nyhkäisivät toinen toisiaan ja nauroivat meille, kun me
suuntasimme askeleemme sinne, missä vanha rouva istui tuolilla
vaununsa vieressä kahvia juoden. Muistan, että hänen vatdoek'insa oli
levitettynä hänen polvilleen, sillä hänellä oli uusi puku, jota hän
varoi tahraamasta.

"No, rakkaani", hän sanoi kovalla äänellään, "oletteko jo naimissa,
kun riiputte niin kiinni toisissanne?"

"Ei, täti", vastasin. "Mutta me haluamme päästä naimisiin ja olemme
sentähden tulleet teidän luoksenne saadaksemme apua."

"Sitä olen täydestä sydämestäni halukas teille antamaan, vaikka totta
puhuen, nuoret ystävät, minä teidän iällänne olisin tällaisessa
tapauksessa kernaimmin auttanut itse itseäni, kuten aikaisemmin
olen teille puhunut. Mikä sitten, Herran nimessä, tekee avioliiton
Jumalan silmissä päteväksi? Se, että mies ja nainen kaiken kansan
edessä julistavat itsensä aviomieheksi ja -vaimoksi ja sellaisina
elävät. Pappi ja hänen höpisemisensä ovat sangen hyviä, jos ne ovat
saatavissa, mutta avioliitto solmitaan käden ojentamisella eikä
asettamalla sormus käteen, se solmitaan kahden uskollisen sydämen
keskeisellä valalla eikä sanoilla, jotka luetaan kirjasta. Tämä on
kuitenkin rohkeata puhetta, mistä joku arvoisa saarnamies minua
moittisi, sillä, jos te nuoret ihmiset toimisitte sen mukaan ja
vaikka niin solmittu liitto lain mukaan olisikin pitävä, miten kävisi
hänen palkkionsa? Lähtekäämme etsimään päällikköä kuullaksemme, mitä
hänellä on sanomista. Allan, vetäkää minut ylös tästä tuolista, missä
minä -- jos oman pääni saisin pitää -- niin paljon matkustelemisen
jälkeen mielelläni istuisin siksi, kunnes katto olisi rakennettu
pääni yläpuolelle, ja lopun osan elämääni."

Minä tein työtä käskettyä, mikä ei ollut aivan helppoa, ja me
lähdimme etsimään Retief'iä.

Sillä hetkellä hän seisoi yksin, katsellen kahta vaunua, jotka juuri
olivat lähteneet. Niissä oli hänen vaimonsa muiden hänen perheensä
jäsenien kanssa ja muutamia ystäviä, jotka hän mynheer Smit'in
huolenpitoon uskottuina lähetti Doornkop nimiselle paikalle, joka
sijaitsi noin viidentoista mailin etäisyydessä. Tänne Doornkop'iin
hän jo oli rakennuttanut yksinkertaisen talon, tai pikemmin hökkelin,
rouva Retiefin käytettäväksi, ajatellen, että tämän olisi mukavampi
ja kenties turvallisempi oleskella siellä hänen poissaollessaan kuin
taajaväkisellä leiripaikalla vaunussa.

"Allemachte, Allan!" hän sanoi, huomatessaan minut. "Sydämeni on
sairas; en tiedä, miksi. Kun juuri äsken suutelin vanhaa vaimoani
jäähyväisiksi, tuntui siltä kuin en koskaan enään näkisi häntä, ja
kyyneleet kihosivat silmiini. Toivoisin, että olisimme kaikki jo
onnellisesti palanneet Dingaanin luota. Mutta koetan päästä tapaamaan
vaimoani huomenna, koska emme lähde ennen maanantaita. Mitä sinä,
Allan, tämän mooi mesje'si kanssa haluat?" -- ja hän osoitti solakkaa
Marie'ta.

"Mitä muuta kukaan mies haluaisi kuin päästä naimisiin hänen
kanssaan?" puuttui puheeseen rouva Prinsloo. "No päällikkö, kuulkaa
nyt, kun kerron, miten asiat ovat."

"Erinomaista, mutta olkaa lyhytsanainen, sillä minulla ei ole paljon
aikaa tuhlattavana."

Hän myöntyi, mutta ei voi sanoa, että hän oli lyhytsanainen.

Kun tuo vanha nainen vihdoin hengästyneenä pysähtyi, sanoi Retief:

"Ymmärrän kaikki. Ei ole ensinkään tarpeellista teidän nuorten
selittää asiaa. Lähdemme nyt etsimään Henri Marais'ta ja, jos hän ei
ole hullumpi kuin tavallisesti, koetamme puhua hänelle järkeä."

Sitten lähdimme Marais'n vaunun luo, joka oli rivin päässä,
ja tapasimme hänet istumassa aisapuulla leikellen tupakkaa
taskuveitsellään.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi, sillä minun paluuni jälkeen emme
olleet toisiamme tavanneet. "Onko sinulla ollut hauska matka?"

Aioin juuri vastata, kun Retief puuttui puheeseen malttamattomasti:

"Kas niin, Henri, emme ole tulleet puhelemaan Allanin matkasta, vaan
hänen avioliitostaan, mikä on tärkeämpää. Hän ratsastaa maanantaina
mukanani Zulumaahan, kuten tekin, ja haluaa naida tyttärenne
huomenna, sunnuntaina, mikä on siihen tarkoitukseen erittäin sovelias
päivä."

"Se on rukoilemista, eikä avioliiton solmimista varten", selitti
Marais jurosti. "Sitäpaitsi Marie ei tule täysi-ikäiseksi ennen
maanantaita, ja siihen asti vala, jonka Jumalalle vannoin, pysyy
voimassa."

"Tuossa saatte valastanne!" huudahti rouva Prinsloo, läimäyttäen
kauhealla räsyllään -- vatdoek'illa -- häntä kasvoihin. "Kuinka
paljon luulette Jumalan välittävän siitä, mitä hulluudessanne
vannoitte tuolle hätähousulle, sisarenpojallenne? Pitäkää varanne,
Henri Marais, ettei Jumala kallisarvoisesta valastanne valmista
kiveä, johon iskette päänne puhki kuin pähkinän kuoren."

"Tukkikaa, akka, lörpöttelevä suunne", sanoi Marais vihoissaan.
"Pitääkö minun kuunnella teidän neuvojanne velvollisuudestani
omaatuntoani ja tytärtäni kohtaan?"

"Tietysti teidän pitää, jos ette itse kykene sitä itsellenne
selvittämään", alkoi rouva, asettaen kätensä lanteilleen.

Mutta Retief työnsi hänet sivuun ja sanoi:

"Ei tässä mitään riitelemistä ole. Teidän käyttäytymisenne, Henri
Marais, näitä kahta nuorta ihmistä kohtaan on häpeä. Sallitteko
heidän huomenna mennä naimisiin vai ettekö?"

"En, en salli. Lain mukaan minulla on määräysvalta tyttäreeni nähden
siksi kunnes hän on täysi-ikäinen, ja minä kieltäydyn sallimasta
hänen avioliittoaan kirotun englantilaisen kanssa. Sitäpaitsi pastori
Celliers on poissa, joten ei ole ketään heitä vihkimään."

"Puhutte kummallisia sanoja, mynheer Marais", sanoi Retief tyynesti,
"erittäinkin kun muistelen kaikkea, mitä tämä kirottu englantilainen
on tehnyt teidän ja omaistenne hyväksi, sillä olen kuullut aivan
seikkaperäisesti koko jutun, vaikkakaan en häneltä itseltään. No,
kuulkaa siis. Te olette vedonnut lakiin, ja päällikkönä minun on
hyväksyttävä vetoamisenne. Mutta huomisiltana kello kahdentoista
jälkeen laki -- omien sanojenne mukaan -- lakkaa sitomasta
tytärtänne. Maanantaiaamuna siis, ellei pappia ole leirissä ja he
haluavat mennä naimisiin, minä päällikkönä vihin heidät kaikkien
nähden, kuten minulla on valta tehdä."

Silloin Marais sai raivokohtauksen, mikä oli hänen luonteelleen
ominaista ja mielestäni osoitti, ettei hän koskaan ollut
aivan tervejärkinen. Kummallista kyllä, hän kohdisti raivonsa
Marie-parkaan. Hän kirosi tätä kauheasti, koska tämä oli vastustanut
hänen tahtoaan ja kieltäytynyt menemästä naimisiin Hernan Pereiran
kanssa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään tyttärelleen onnettomuutta
sekä toivotti, ettei tämä koskaan synnyttäisi lasta, ja, jos
synnyttäisikin, että tämä lapsi kuolisi; vielä hän lausui paljon
muutakin, mikä on liian epämiellyttävää mainittavaksi.

Tuijotimme häneen hämmästyneinä, ja luulenpa, että jos hän olisi
ollut joku muu mies kuin kihlattuni isä, olisin sivaltanut häntä
korville. Huomasin, kuinka Retief nosti kätensä tehdäkseen niin,
mutta laski sen jälleen alas, mutisten: "Olkoon. Hän on pirun
riivaama."

Vihdoinkin Marais lakkasi -- ei, luullakseni, sanojen puutteessa,
vaan väsymyksen tähden -- ja seisoi edessämme, pitkä vartalo vapisten
ja ohuet kasvot kouristuksen tapaisesti nytkähdellen. Silloin Marie,
jonka pää tämän myrskyn aikana oli painunut alas, kohotti sen ylös
jälleen ja näin hänen silmiensä salamoivan ja hänen kasvojensa olevan
aivan valkoiset.

"Sinä olet isäni", hän sanoi matalalla äänellä, "ja sentähden
minun on alistuttava kaikkeen mitä katsot sopivaksi minulle sanoa.
Sitäpaitsi luulen olevan todennäköistä, että toivottamasi onnettomuus
kohtaa minua, sillä saatana on aina valmiina täyttämään hänelle
osoitettuja toivomuksia. Mutta jos niinkin käy, olen varma, että
tämä onnettomuus kimpoaa takaisin omaan päähäsi. Me tulemme kumpikin
saamaan ansioittemme mukaisen tuomion, kenties aivan piakkoin, ja
samaten myös sisarenpoikasi Hernan Pereira."

Marais ei vastannut mitään; hänen raivonsa näytti asettuneen. Hän
vain istuutui jälleen vaunun aisalle ja jatkoi tupakan leikkelemistä
vihoissaan, ikäänkuin hän olisi kiskonut sydäntä viholliselta. Rouva
Prinsloo'kin oli hiljaa ja tuijotti häntä, samalla kun hän vatdoek'ia
viuhkanaan käyttäen vilvoitteli itseään. Mutta Retief ryhtyi puhumaan.

"Minä ihmettelen, oletteko te, Henri Marais, hullu vaiko ainoastaan
ilkeä", hän sanoi. "Voidaksenne kirota omaa suloista tytärtänne --
ainoaa lastanne, joka aina on teille ollut hyvä -- teidän täytyy olla
jompikumpi. No, koska maanantaina ratsastatte mukanani, pyydän teitä
pitämään luontoanne hieman kurissa, ettei siitä olisi huolestuttavia
seurauksia meille sekä teille itsellenne. Mitä sinuun tulee, Marie,
rakkaani, älä ole huolissasi senjohdosta, että villieläin on
koettanut puskea sinua sarvillaan, vaikkakin se sattuu olemaan isäsi.
Maanantaiaamuna vapaudut hänen tahtonsa alaisuudesta oman tahtosi
herraksi, ja sinä päivänä minä vihin sinut täällä Allan Quatermainin
kanssa. Siihen mennessä luulen sinulle olevan turvallisinta pysytellä
poissa tämän isän läheisyydestä, joka saattaisi ryhtyä leikkaamaan
kurkkuasi tuon tupakan sijasta. Rouva Prinsloo, olkaa hyvä ja pitäkää
silmällä Marie Marais'ta ja tuokaa hänet ensi maanantaiaamuna eteeni
vihittäväksi. Siihen asti minä päällikkönä asetan teille, Henri
Marais, vartioston, määräyksellä pidättää teidät tarpeen tullen. Nyt
neuvon teitä tekemään pienen kävelyretken, ja tyynnyttyänne pyytämään
Jumalalta anteeksi mielettömiä sanojanne, etteivät ne kävisi toteen
ja vetäisi teitä itseänne tuomiolle."

Sitten me kaikki lähdimme, jättäen Henri Marais'n jatkamaan tupakan
leikkelemistään.

Sunnuntaina tapasin Marais'n leirissä kävelyllä, Retiefin asettaman
vartioston seuraamana. Hämmästyksekseni hän tervehti minua melkein
sydämellisesti.

"Allan", hän sanoi, "sinun ei pidä ymmärtää minua väärin. En todella
toivo pahaa Marielle, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni.
Jumala yksin tietää, kuinka suuresti häntä rakastan. Mutta annoin
lupaukseni hänen serkulleen, Hernanille, ainoan sisareni ainoalle
pojalle, ja te ymmärtänette, etten voi rikkoa tätä lupausta, vaikka
Hernan onkin tuottanut minulle pettymyksen monessa suhteessa -- niin,
hyvin monessa suhteessa. Mutta jos hän on kehno, jollaiseksi häntä
sanotaan, johtuu se hänen suonissaan virtaavasta portugalilaisesta
verestä, ja sitä onnettomuutta hän ei voi auttaa, tokko voikaan?
Mutta olkoon hän kehno tai ei, niin rehellisenä miehenä minun
on pidettävä lupaukseni, eikö niin? Sinun on, Allan, myöskin
muistettava, että olet englantilainen, ja se on vika, jota et voi
toivoa minun antavan anteeksi, vaikka itse kohdaltasi olisitkin
kunnon nuorukainen. Jos taasen kohtalo on määrännyt, että sinä
nait Marien ja synnytät hänelle englantilaisia lapsia -- Jumala
varjelkoon! ajatellapa sitä: englantilaisia lapsia! -- niin silloin
ei asiasta enään ole mitään sanottavana. Älä muistele sanoja, jotka
lausuin Marielle. Kun minä suutun, syöksyy jonkinlainen veritulva
aivoihini, ja sitten unohdan, mitä olen sanonut", ja hän ojensi
kätensä minulle.

Minä puristin sitä ja vastasin ymmärtäväni, ettei hän ollut itsensä
herra, kun hän lausui ne kauheat sanat, jotka sekä minä että Marie
halusimme unohtaa.

"Toivon, että tulette huomenna vihkiäisiimme", jatkoin, "ja pyyhitte
pois nuo sanat isällisellä siunauksellanne."

"Huomenna! Aiotko tosiaankin mennä naimisiin huomenna?" hän huudahti,
kalpeiden kasvojensa hermostuneesti värähtäessä. "Oi, Jumala, toisen
miehen kuvittelin näkeväni seisomassa Marien vieressä. Mutta hän
ei nyt ole täällä; hän on häväissyt ja hyljännyt minut. No, minä
tulen, jos vanginvartijani se sallivat. Hyvästi, sinä huomispäivän
onnellinen sulhanen, hyvästi."

Hän kääntyi ympäri ja poistui, vartijoittensa seuraamana, joista
yksi pyyhkäisi otsaansa ja puisti päätään hyvin merkitsevästi
ohimennessään.

Luulen, että se sunnuntai tuntui elämäni pisimmältä päivältä.
Rouva Prinsloo tuskin salli minun vilaukselta nähdä Marieta, koska
hän jotenkin oli saanut päähänsä, ettei ollut tavallista eikä
myöskään onnellista, että morsian ja sulhanen tapaisivat toisensa
avioliittonsa edellisenä iltana. Kulutin siis aikaani niin hyvin kuin
taisin. Ensiksi kirjoitin pitkän kirjeen isälleni -- kolmannen koko
aikana lähettämistäni -- kertoen kaiken, mitä tulisi tapahtumaan sekä
lausuen suruni siitä, ettei hän voinut olla läsnä vihkiäkseen meidät
ja antaakseen meille siunauksensa.

Tämän kirjeeni annoin eräälle kauppiaalle, jonka seuraavana aamuna
piti matkustaa lahdelle, ja pyysin häntä sopivassa tilaisuudessa
toimittamaan sen perille.

Täytettyäni tässä suhteessa velvollisuuteni lähdin tarkastamaan
hevosia, jotka aioin ottaa mukaani Zulumaahan; niitä oli kolme, kaksi
minua varten ja yksi Hansille, joka seurasi minua jälkiratsastajana.
Myöskin satulat, satulapussit, pyssyt ja ampumatarpeet oli
tutkittava, mikä kaikki vei jonkunverran aikaa.

"Te lähdette viettämään kummallisella tavalla wittebroodsweek'ia
(valkoisen leivän viikkoa eli toisin sanoen kuherruskuukautta),
baas", sanoi Hans, katsoen ilkamoiden minuun pienillä silmillään.
"Jos minut huomenna vihittäisiin avioliittoon, niin kyllä minä jäisin
kultani kanssa muutamaksi päiväksi, ja ratsastaisin pois johonkin
muualle vasta sitten, kun olisin häneen väsynyt, erittäinkin, jos
tämä jokin muu paikka sattuisi olemaan Zulumaassa, missä ollaan niin
mieltyneitä ihmisten tappamiseen."

"Olen vakuutettu siitä, että sinä niin tekisit, Hans. Voit olla
varma, että minä tekisin samoin, jos voisin. Mutta näethän, että
päällikkö haluaa minua tulkiksi, ja velvollisuuteni on siis lähteä
hänen mukaansa."

"Velvollisuus, mitä on velvollisuus, baas? Rakkauden ymmärrän.
Rakkaudesta teihin seuraan mukananne, mutta myöskin pelosta, että
toimittaisitte minulle selkäsaunan, jos kieltäytyisin. Muuten
varmasti pysyisin täällä leirissä, missä on runsaasti syötävää ja
vähän työtä; saman tekisin myös teidän sijassanne rakkaudesta tähän
valkoiseen neitiin. Mutta velvollisuus -- se on hullunkurinen sana,
joka saattaa miehen ennen aikojaan hautaan ja jättää hänen tyttönsä
muille."

"Tietysti sinä, Hans, et ymmärrä enempää kuin te värilliset
yleensäkään, mitä kiitollisuus on. Mutta mitä sinä tästä matkastamme
ajattelet? Pelkäätkö?"

Hän kohautti olkapäitään. "Hiukan kenties, baas. Ainakin pelkäisin,
jos ajattelisin huomispäivää, mitä en kuitenkaan tee, koska tässä
päivässä on minulle tarpeeksi ja koska sellaisen ajatteleminen,
mitä ei tiedä, laittaa pään kipeäksi. Dingaan ei ole mikään lempeä
mies, baas; mehän näimme sen, eikö niin? Hän on metsästäjä, joka
tietää, miten asettaa ansansa. Sitäpaitsi hänellä on luonaan baas
Pereira auttamassa. Todennäköisesti teidän siis olisi paljon
mukavampaa suudella täällä Marie neitiä. Miksi ette sano, että olette
loukannut jalkanne ettekä voi juosta? Ei olisi suuri vaiva kävellä
kainalosauvojen varassa päivän tai pari; kun päällikkö olisi mennyt,
saattaisi jalkanne parantua ja voisitte heittää sauvat pois."

"Mene pois, saatana, minun tyköäni", mutisin itsekseni ja aioin
antaa Hansin kuulla ajatukseni, kun mieleeni johtui, että hän
miesparka katseli asioita omalta näkökannaltaan eikä häntä siitä
voinut moittia. Sitäpaitsi, kuten hän sanoi, hän rakasti minua ja
ehdotti vain sellaista, mikä tuottaisi minulle viihdytystä ja takaisi
turvallisuuteni. Kuinka saatoin luulla, että hänen mielenkiintoaan
herättäisi Dingaanin luo tehtävän diplomaattisen lähetysmatkan
onnistuminen tai että hän siitä ylipäänsä ajattelisi muuta kuin, että
se oli uhkarohkea yritys? Sanoin siis ainoastaan:

"Hans, jos sinä pelkäät, on parasta, että jäät tänne. Voin helposti
hankkia jonkun muun jälkiratsastajaksi."

"Onko baas minuun suuttunut, kun hän puhuu noin?" kysyi
hottentotti. "Enkö aina ole ollut hänelle uskollinen; ja jos minut
surmattaisiinkin, mitä se tekee? Enkö ole sanonut, etten ajattele
huomista päivää ja että meidän kerran täytyy kaikkien nukkua
viimeiseen uneen? Vaikka baas minua löisikin, tulen kuitenkin
hänen mukanaan. Mutta, baas" -- tämän hän lausui hyväilevällä
äänellä -- "voisitte antaa minulle hiukan viinaa, juodakseni tänä
iltana terveydeksenne. On kovin hyvä päästä humalaan, kun pitkät
ajat jälkeen päin saa olla raittiina tai kenties kuolleena. Sitä
olisi hauska muistella kerran henkenä tai valkosiipisenä enkelinä,
jollaisesta vanha baas, teidän isänne, tapasi kertoa meille
pyhäkoulussa."

Huomatessani Hansin olevan toivottoman lähdin pois ja jätin hänet
lopettamaan matkavalmistuksiamme.

Sinä iltana oli leirissä rukouskokous, sillä vaikka ketään pappia
ei ollut saapuvilla, eräs buurivanhin asettui hänen paikalleen
ja kohotti korkeuteen rukouksia, jotka yksinkertaisesta ja
ajatuksettomasta muodostaan huolimatta olivat kyllin hartaita. Muun
muassa muistan hänen rukoilleen turvaa niille, jotka olivat lähdössä
lähetystönä Dingaanin luo ja niille, jotka jäivät leiriin. Näitä
rukouksia ei kuultu, sillä kaikkivaltias, jolle ne osoitettiin, näki
hyväksi päättää toisin.

Tämän kokouksen jälkeen, johon vakavasti otin osaa, Retief, joka
juuri ennen sen alkamista oli saapunut Doornkop'ista, missä hän
oli ollut vaimoaan katsomassa, piti jonkinlaisen neuvottelun,
jossa niiden nimet, jotka vapaaehtoisesti tai komennettuina
tulisivat seuraamaan häntä, lopullisesti merkittiin muistiin. Tässä
neuvottelussa syntyi vilkas väittely, sillä useat buurit eivät
pitäneet retkeä järkevänä -- ei ainakaan, jos se toteutettaisiin
niin laajassa kaavassa. Eräs vanha mies heistä -- en muista, kuka
-- huomautti, että se saattoi näyttää sotaretkeltä ja että olisi
viisaampaa, jos vain viisi tai kuusi lähtisi, kuten ennenkin
oli tapahtunut, sillä silloin ei voisi syntyä erehdystä heidän
tarkoitustensa rauhallisesta luonteesta.

Retief itse taisteli tätä mielipidettä vastaan ja kääntyi vihdoin
äkkiä minun puoleeni, joka aivan lähellä kuuntelin, ja sanoi:

"Allan Quatermain, sinä olet nuori, mutta sinulla on hyvä
arvostelukyky; sitäpaitsi olet niitä perin harvoja, jotka tuntevat
Dingaanin ja voivat puhua hänen kieltään. Sano meille, mikä sinun
mielipiteesi on."

Tämän kehoituksen saatuani vastasin -- liikutettuna kenties Hansin
puheesta enemmän kuin ajattelinkaan, -- että minäkin pidin asiaa
vaarallisena ja että jonkun, jonka henki oli vähemmän arvoinen kuin
päällikön, pitäisi ottaa retken johto käsiinsä.

"Miksi niin sanot, poikaseni", hän sanoi kiihkeästi, "sillä ovathan
kaikkien valkoisten miesten henget samanarvoisia, enkä minä voi
vainuta mitään vaaraa koko yrityksessä?"

"Siksi, päällikkö, että minä vainuan vaaraa, vaikka en voikaan sanoa,
mikä tämä vaara on, enempää kuin koira tai härkä voi haistaessaan
jotain ilmasta ja haukkuessaan tai juoksennellessaan. Dingaan
on tällä hetkellä kesytetty tiikeri, mutta tiikerit eivät ole
kotikissoja, joiden kanssa voi leikitellä, sen tiedän minä, joka olen
tuntenut hänen hampaansa ja aivan juuri päässyt niistä pelastumaan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Retief suoralla tavallaan. "Luuletko, että
tämä musta paholainen aikoo surmata meidät?"

"Luulen, että se on hyvin mahdollista", vastasin.

"Siinä tapauksessa sinulla järkevänä miehenä täytyy olla jokin syy
luuloasi tukemaan. Anna nyt kuulua, mikä se on."

"Ei minulla muuta syytä ole kuin se, että mies, joka voi asettaa
kahdentoista ihmisen hengen riippuvaksi jonkun taidosta ampua lintuja
siipeen ja joka voi surmauttaa ihmisiä näiden lintujen syötiksi,
kykenee mihin tahansa. Sitäpaitsi hän sanoi, ettei hän rakastanut
teitä buureja, ja mitä syytä hänellä siihen olisikaan?"

Kaikkiin ympärillä seisoviin näytti tämä todistus vaikuttaneen. He
joka tapauksessa siirtyivät lähemmäksi Retief'iä odottaen kiihkeästi
hänen vastaustaan.

"Varmaankin", vastasi päällikkö, joka, kuten olen maininnut,
oli kiihdyksissä sinä iltana, "varmaankin ne englantilaiset
lähetyssaarnaajat ovat myrkyttäneet kuninkaan mielen meille
vihamieliseksi. Myöskin", lisäsi hän epäluuloisesti, "luulen sinun
maininneen, Allan, että kuningas piti sinusta ja aikoi säästää
sinut siinäkin tapauksessa, että hän olisi surmannut kumppanisi,
vain sentähden, että sinä olet englantilainen. Onko varma, ettet
tiedä enempää kuin sen, minkä katsot hyväksi meille kertoa? Onko
Dingaan kenties uskonut sinulle jotain juuri sentähden, että olet
englantilainen?"

Huomasin, että nämä sanat kiihdyttivät kokoontuneita buureja, joissa
rotuennakkoluulot ja äskeiset tapahtumat olivat synnyttäneet vahvan
epäluottamuksen kaikkiin brittiläissyntyisiin, ja kovin suuttuneena
vastasin:

"Päällikkö, Dingaan ei uskonut minulle mitään, paitsi että eräs
kafferien poppamies, nimeltä Zikali, jota en koskaan nähnyt, oli
varoittanut häntä surmaamasta englantilaista. Sentähden hän halusi
säästää minut, vaikka muuan kansaasi kuuluva, Hernan Pereira, oli
kuiskannut hänen korvaansa, että minut olisi surmattava. Kuitenkin
sanon suoraan, että pidän teitä hulluna, jos lähdette tämän
kuninkaan luo, jolla on niin laaja valta. Olen sentään itse valmis
tekemään niin parin kolmen muun seurassa. Antakaa minun siis mennä
koettaakseni taivuttaa hänet allekirjoittamaan tämän maata koskevan
sopimuksen. Jos minä saan surmani tai epäonnistun, voitte astua
tilalleni ja koettaa paremmalla menestyksellä."

"Allemachte!" huudahti Retief. "Sepä kaunis uhraus! Mutta mitä
takeita minulla on siitä, ettei sopimus, kun sen saamme lukeaksemme,
luovuta kaikkea maata teille englantilaisille eikä meille buureille?
No, älähän nyt toki näytä noin vihaiselta. Sanani eivät olleet
aivan oikein valittuja, sillä sinä olet rehellinen, olkootpa muut
heimolaisesi minkälaisia tahansa. Allan poikaseni, sinä, joka olet
rohkea mies, pelkäät tätä retkeä. Mistä ihmeestä se oikein johtuu?
Aha, nytpä tiedän. Olin unohtanut. Sinä aiot huomisaamuna naida
ihanan tytön eikä ole luonnollista, että haluaisit viettää seuraavat
kaksi viikkoa Zulumaassa. Ettekö näe, veljet, että hän haluaa päästä
eroon, koska hän aikoo mennä naimisiin, ja sentähden hän koettaa
peloitella meitä kaikkia? Kun me olimme menossa naimisiin, olisimmeko
halunneet heti lähteä vierailulle jonkun haisevan villi-ihmisen
luo? Olen iloinen, että tulin ajatelleeksi tätä juuri, kun aioin
alkaa muuttaa hänen synkkää väriään aivankuin kameleonttia mustalla
hatulla, sillä se selittää kaiken", ja hän löi reiteensä leveällä
kämmenellään ja purskahti jyrisevään nauruun.

Koko ympärillä seisoskeleva buurijoukko alkoi myöskin nauraa
meluavasti, sillä tämä alkeellinen pila miellytti heitä. Sitäpaitsi
heidän hermonsa olivat jännityksessä; he myöskin pelkäsivät tätä
retkeä, ja olivat sentähden iloisia voidessaan huojentaa mieltään
bukoolisella iloisuudella. Kaikki selvisi heille nyt. Tuntien
kunnia-asiakseni lähteä lähetystön mukana, koska olin heidän
ainoa tulkkinsa, minä kekseliäänä veitikkana koetin pelata heidän
pelkuruutensa kustannuksella, estääkseni lähdön, jotta saisin viettää
viikon tai pari vasta naidun vaimoni seurassa. He huomasivat sen ja
osasivat antaa pilalle oikean arvon.

"Hän on heikko, tämä pieni englantilainen", huusi eräs.

"Älä suutu häneen. Me olisimme itse tehneet samoin", vastasi toinen.

"Jättäkää hänet tänne", sanoi kolmas. "Eivät edes zulut lähetä äsken
naineita miehiä palvelukseen."

Sitten he taputtivat minua selkään ja tuuppivat kömpelöllä,
ystävällisellä tavallaan, kunnes vihdoin raivostuin ja iskin yhtä
heistä nenään, josta hän yltyi enemmän nauramaan, vaikka nenä vuoti
verta.

"Kas niin, ystävät", sanoin, niin pian kuin hiljaisuus oli
palautunut, "olenpa nainut tai ei, niin lähden Dingaanin luo,
välittämättä siitä, lähteekö kukaan muu, ja vastoin omaa
vakaumustani. Naurakoot ne äänekkäimmin, jotka viimeksi nauravat."

"Hyvä!" huudahti eräs. "Jos te astutte ensimmäisen askeleen, olemme
pian jälleen kotona, Allan Quatermain. Kuka ei tahtoisikaan olla
Marie Marais'n kanssa matkan päätyttyä?"

Senjälkeen minä, heidän raa'an ja ivallisen naurunsa seuraamana,
pakenin pois heidän luotaan ja vetäydyin vaunuuni, vähän aavistaen,
että koko tämä keskustelu jonain päivänä käytettäisiin minua vastaan.

Eräissä kehittymättömissä piireissä aavistusta pidetään usein tiedon
arvoisena.



XVII Luku.

AVIOLIITTO.


Sen päivän aamuna, jolloin aioin mennä avioliittoon, heräsin ankaran
ukonilman aiheuttamaan ryskeeseen ja ulvontaan. Salama leimahteli
peloittavasti yläpuolellamme, tappaen kaksi härkää aivan vaununi
vierestä, ja kävi sellainen jyrinä, että koko maa näytti vapisevan.
Sitten seurasi kylmä tuulenpuuska ja senjälkeen rapiseva rankkasade.
Vaikka olin hyvin tottunut sellaisiin luonnonilmiöihin, erittäinkin
tähän vuodenaikaan, tunnustan, että nämä näyt ja äänet eivät olleet
omiaan nostamaan mielialaani, mikä jo oli matalampi kuin se olisi
saanut olla tänä tapausrikkaana päivänä. Hans kuitenkin, joka saapui
auttaakseen minua pukeutumaan parhaisiin pukimiini juhlatoimitusta
varten, oli heti lohduttelemassa.

"Älkää näyttäkö murheelliselta, baas", hän sanoi, "sillä vaikka
aamulla myrskyää, on illalla selkeätä."

"Niin", vastasin minä, puhuen pikemmin itsekseni kuin hänelle, "mutta
mitä tapahtuu aamuisen myrskyn ja iltaisen tyvenen välillä?"

Oli järjestetty niin, että seurue, johon -- alkuasukkaat mukaan
luettuina -- kuului yli sata henkeä, niiden joukossa useita
poikia, jotka tuskin olivat lapsuusiän jättäneet, lähtisi matkalle
kello yhden tienoissa iltapäivällä. Kukaan ei päässyt tekemään
välttämättömiä valmistuksiaan, ennenkuin ankara sade oli lakannut,
mikä tapahtui vähän jälkeen kahdeksan. Kun siis jätin vaununi
syödäkseni, tai koettaakseni syödä hiukan aamiaista, tapasin koko
leirin vilkkaassa puuhassa.

Buurit huusivat palvelijoilleen, hevosia tarkastettiin, naiset
sulloivat miestensä ja isiensä satulapusseihin varavaatteita,
kuormaeläimiä lastattiin kuivatulla lihalla ja muilla elintarpeilla,
ja niin poispäin.

Kaiken tämän melun keskellä aloin epäillä, että yksityisasiani
jäisi unohduksiin, sillä ei näyttänyt luultavalta, että jäisi aikaa
avioliittojen solmimista varten. Kello oli kymmenen tienoissa, kun
tehtyäni kaikki tehtäväni istuin alakuloisena vaunun istuimella,
ollen liian ujo mennäkseni noiden puuhailevien ivailijoiden joukkoon
tai lähteäkseni Prinsloo'n leirille tiedustelemaan; silloin rouva
Prinsloo itse ilmestyi paikalle.

"Joutukaa, Allan", hän sanoi, "päällikkö odottaa ja kiroilee, kun
te ette ole siellä. Siellä odottaa myöskin eräs toinen, joka on
niin rakastettavan näköinen. Jokainen mies leirissä, joka hänet
näkee, toivoo häntä itselleen, olkoon hänellä vaimo tai ei, sillä
siinä suhteessa he kaikki ovat samallaisia kuin kafferit. Oi, minä
tunnen heidät, minä tunnen heidät; valkoinen nahka ei aiheuta mitään
eroitusta."

Kun hän esitti tämän tavallisella avomielisellä tavallaan, veti hän
minua kädestä perässään, aivankuin olisin ollut pahankurinen pieni
poika. En voinut vapautua hänen vahvasta otteestaan enkä myöskään,
kun hänen suuri ruhonsa kerran oli liikkeessä, kilpailla painossa
hänen kanssaan. Tietysti muutamat nuoremmat buurit, jotka tietäen
hänen asiansa olivat häntä seuranneet, kohottivat hyvähuutoja ja
nauroivat, mikä kiinnitti jokaisen huomion kulkueeseen.

"On liian myöhäistä rimpuilla vastaan nyt, englantilainen." --
"Koettakaa huonosta yrityksestä tehdä niin hyvä kuin mahdollista."
-- "Jos halusitte muuttaa mieltänne, olisi se ollut tehtävä
aikaisemmin." -- Tällaisia ja monia muita senkaltaisia ärsyttäviä
sanoja miehet ja naiset meluten ja kirkuen huusivat, kunnes vihdoin
tunsin kasvojeni käyvän punaisiksi kuin tulppaani.

Saavuimme sitten vihdoin sille paikalle, missä Marie ihailevan piirin
keskellä seisoi. Hän oli pukeutunut pehmeään valkoiseen pukuun,
joka oli valmistettu jostain yksinkertaisesta, mutta ryhdikkäästä
kankaasta, ja hän oli mustille kutreilleen asettanut seppeleen,
jonka olivat sitoneet leirin muut tytöt, joita hänen takanaan seisoi
kokonainen liuta.

Seisoimme nyt vastatusten. Meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja
minä näin rakkauden ja luottamuksen loistavan hänen silmistään. Ne
lumosivat ja saattoivat minut hämilleni. Tunsin, että minun oli pakko
puhua, mutta en tiennyt, mitä sanoa, vaan sopersin ainoastaan: "Hyvää
huomenta", mikä sai jokaisen puhkeamaan äänekkääseen nauruun, rouva
Prinsloo'ta lukuunottamatta, joka huudahti:

"Onko koskaan nähty moista hölmöä?" Myöskin Marie hymyili.

Sillä hetkellä Piet Retief ilmestyi jostakin puettuna pitkävartisiin
saappaisiin ja karkeaan ratsastuspukuun. Ojentaen roer'in, joka
hänellä oli kädessään, eräälle pojalleen, hän pitkän kopeloimisen
jälkeen veti taskustaan kirjan, johon määrätty paikka oli ruohon
korrella merkitty.

"Nyt sitten", hän sanoi, "olkaa hiljaa kaikki ja osoittakaa
kunnioitusta, sillä muistakaa, etten minä juuri tällä hetkellä ole
tavallinen mies. Minä olen pappi, mikä on aivan eri asia, ja, koska
samalla olen päällikkönä ja monessa muussa virassa, aion lain minulle
myöntämällä oikeudella vihkiä avioliittoon nämä nuoret ihmiset, ja
siinä minua Jumala auttakoon. Älköön kukaan teistä todistajista
jälkeenpäin sanoko, etteivät he ole oikein ja laillisesti naimisissa,
koska minä teille julistan sen." Hän pysähtyi henkeään vetääkseen,
ja joku sanoi: "kuulkaahan, kuulkaahan", tai vastaavan hollanniksi,
minkä jälkeen Retief, vaiennettuaan loukkaajan katseellaan, jatkoi:

"Nuori mies ja nuori nainen, mikä on nimenne?"

"Älkää tehkö typeriä kysymyksiä, päällikkö", keskeytti rouva
Prinsloo; "tiedättehän heidän nimensä varsin hyvin."

"Tietysti tiedän, hyvä täti", hän vastasi. "Mutta tässä tapauksessa
minun täytyy edellyttää, etten tiedä niitä. Tunnetteko te paremmin
lain kuin minä? Mutta, odottakaahan, missä on isä, Henri Marais?"

Joku työnsi Marais'n esiin, ja siinä hän seisoi aivan hiljaa,
tuijottaen meihin kummallinen ilme kasvoillaan. Hän piteli pyssyä
kädessään, sillä hänkin oli valmistautunut matkalle lähtöä varten.

"Ottakaa pois tuo pyssy", sanoi Retief. "Se saattaisi laueta ja
aiheuttaa sekasortoa ja kenties onnettomuuksia", ja joku noudatti
käskyä. "No, Henri Marais, annatteko tyttärenne aviopuolisoksi tälle
miehelle?"

"En", sanoi Marais heikosti.

"Hyvä; se on aivan teidän tapaistanne, mutta ei tee mitään, sillä
hän on täysi-ikäinen ja voi itse antaa itsensä. Eikö hän ole
täysi-ikäinen, Henri Marais? Älkää seisoko siinä kuin jukuripää
hevonen, vaan vastatkaa, onko hän täysi-ikäinen?"

"Luulen niin", sanoi Marais samalla pehmeällä äänellä.

"Ottakaa siis, kaikki läsnäolijat, huomioon, että tämä nainen on
täysi-ikäinen ja suostuu avioliittoon tämän miehen kanssa, eikö niin,
rakkaani?"

"Niin", vastasi Marie.

"Hyvä, nyt alkakaamme", ja hän avasi kirjansa sekä, pitäen sitä valoa
kohti, alkoi lukea tai pikemmin tavailla avioliittokaavaa.

Samassa hän takertui kiinni, -- sillä useimpien sen ajan buurien
tavoin hän ei ollut mikään suuri kirjanoppinut --, ja huudahti:

"Tulkaa joku auttamaan minua näissä vaikeissa sanoissa."

Kun ketään ei vapaaehtoisesti ilmaantunut, ojensi Retief kirjan
minulle, sillä hän tiesi, ettei Marais auttaisi häntä, ja sanoi:

"Sinä olet kirjanoppinut, Allan, koska olet papin poika. Jatka
sinä lukemista, kunnes tulemme tärkeisiin kohtiin, ja minä sanelen
jäljessäsi, mikä on aivan yhtä hyvä ja aivan lainmukaista."

Minä luin -- Jumala tietää, kuinka, sillä tilanne oli varsin
kiusallinen -- kunnes tulin ratkaiseviin kysymyksiin, jolloin annoin
kirjan takaisin.

"Oh", sanoi Retief, "tämähän on varsin helppoa. No, Allan, otatko
siis tämän naisen vaimoksesi?"

Vastasin myöntävästi, ja kysymys toistettiin Marielle, joka samaten
vastasi myöntävästi.

"No niin, asia on siis selvä", sanoi Retief, "sillä en tahdo teitä
vaivata kaikenlaisilla rukouksilla, joita lausumaan en tunne itseäni
kyllin papilliseksi. Ei, yhden seikan unohdin. Onko teillä sormus?"

Vedin sormestani sellaisen, joka aikoinaan oli ollut äitini --
luulen, että se oli toimittanut samaa virkaa hänen isoäitinsä
vihkiäisissä -- ja asetin tuon pienen kultarenkaan Marien vasemman
käden keskisormeen. Minulla on sama sormus vielä tänä päivänä
sormessani.

"Sen olisi pitänyt olla uusi", mutisi rouva Prinsloo.

"Olkaa vaiti", sanoi Retief. "Onko täällä erämaassa mitään
kultasepänliikkeitä? Sormus kuin sormus, vaikka se tulisi hevosen
kuolaimista. -- Siinä sitten luullakseni onkin kaikki. Ei,
odottakaahan hetkinen, minä luen itse tekemäni rukouksen teille,
eikä tästä kirjasta, joka on niin huonosti painettu, etten voi sitä
lukea. Polvistukaa kumpikin; muut saavat seistä, koska ruoho on niin
kosteata."

Rouva Prinsloo, huolehtien Marien uudesta puvusta, veti esiin
tilavasta taskustaan vatdoek'insa ja levitti tuon likaisen
vaatekappaleen Marien polvien alle. Sitten Pieter Retief viskasi
maahan kirjan, risti kätensä ja lausui seuraavan yksinkertaisen,
vakavan rukouksen, josta jokainen sana, kumma kyllä, on jäänyt
mieleeni. Kun se ei ollut lähtöisin painetusta kirjasta, vaan hänen
rehellisestä ja uskovaisesta sydämestään, oli sen vaikutus mahtava ja
juhlallinen.

"Oi taivaallinen Jumala, joka meidät kaikki näet ja olet kanssamme
kun synnymme, kun menemme naimisiin, kun kuolemme, ja myöhemmin
iankaikkisesti taivaassa, jos teemme velvollisuutemme, kuule
rukouksemme. Rukoilen Sinulta siunausta tälle miehelle ja tälle
naiselle, jotka nyt astuvat silmiesi eteen solmiakseen avioliiton.
Säilytä heissä uskollinen rakkaus toisiinsa kautta elämänsä,
olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, olkoot he sairaita tai terveitä,
onnellisia tai surullisia, rikkaita tai köyhiä. Anna heille lapsia
kasvatettaviksi Sinun sanasi valossa, anna heille kunniallinen
nimi ja kaikkien tuttaviensa arvonanto, ja lopuksi toimita heille
pelastuksesi Vapahtajamme Jesuksen veren kautta. Jos he ovat yhdessä,
anna heidän iloita toisistaan. Jos he ovat erossa, älä anna heidän
unohtaa toisiaan. Jos toinen heistä kuolee ja toinen jää eloon,
saata eloonjäänyt suuntaamaan katseensa eteenpäin jälleenyhtymisen
päivään ja taipumaan tahtoosi, ja pidä hänet, joka kuolee, pyhässä
suojeluksessasi. Oi, Sinä, joka kaiken tiedät, ohjaa näiden kahden
elämä ikuista päämäärääsi kohti ja opeta heidät uskomaan, että
kaikki, minkä teet, on heidän parhaakseen. Sillä sinä olet hurskas
Luoja, joka haluaa lapsilleen hyvää eikä pahaa, ja vihdoin Sinä
annat heille tämän hyvyyden, jos he vain päivin ja öin luottavat
Sinuun. Älä anna kenenkään yrittää eroittaa heitä, jotka olet yhteen
liittänyt, oi Herra Jumala, Kaikkivaltias Isämme. Amen."

Näin hän rukoili, ja kaikki läsnäolevat vastasivat sydämellisesti
amen, -- kaikki, lukuunottamatta yhtä, sillä Henri Marais käänsi
meille selkänsä ja poistui.

"Niin", sanoi Retief, pyyhkien silmänurkkaansa takkinsa hihalla, "te
olette viimeinen pari, minkä koskaan aion vihkiä avioliittoon. Työ
on liian raskasta maallikolle, joka näkee huonosti painettua sanaa.
Suudelkaa nyt toisianne; se sopii erinomaisesti tähän tilaisuuteen."

Me suutelimme, ja seurakunta hurrasi.

"Allan", jatkoi päällikkö, vetäen esiin hopeakellon, suuren kuin
nauriin, "teillä on täsmälleen puoli tuntia lähtöömme, ja rouva
Prinsloo sanoo valmistaneensa teille hääaterian tuonne telttaan,
joten teidän on parasta mennä syömään."

Lähdimme niinmuodoin telttaan ja tapasimme siellä yksinkertaisen,
mutta runsaan juhla-aterian valmiina. Otimme siihen osaa, auttaen
toisiamme syönnin kestäessä, kuten on, tai oli tapa äskennaineiden
kesken. Myöskin useat buurit tulivat juomaan terveydeksemme, vaikka
rouva Prinsloo sanoi heille, että olisi ollut soveliaampaa jättää
meidät kahdenkesken. Henri Marais vain ei tullut terveydeksemme
juomaan.

Siten puolituntinen kului liiankin nopeasti, emmekä sanaakaan saaneet
vaihtaa kahdenkesken. Vihdoin minä epätoivoissani, kun näin Hansin
jo odottelevan hevosineen, vedin Marien sivulle, viitaten jokaista
pysymään paikoillaan.

"Rakkahin vaimoni", virkoin katkonaisin sanoin, "meidän avioelämämme
alkaa omituisesti, mutta sitä ei voi auttaa, kuten näet."

"Ei, Allan", hän vastasi, "sitä ei voi auttaa. Mutta toivoisin
sydämeni olevan onnellisemman matkasi johdosta kuin se tällä hetkellä
on. Minä pelkään Dingaania, ja, jos jokin onnettomuus kohtaisi sinua,
kuolisin murheeseen."

"Miksi sitten jokin onnettomuus minua kohtaisi, Marie? Me olemme
luja ja hyvin asestettu joukko, joten Dingaan kohtelee meitä
rauhallisesti."

"En tiedä, mieheni, mutta sanotaan Hernan Pereiran oleskelevan
zulujen keskuudessa, ja hän vihaa sinua."

"Sitten hänen on parasta pitää huoli käytöksestään, tai hän ei
kauan enään vihaa ketään", vastasin tuikeasti, sillä sisuni nousi
ajatellessani tätä miestä ja hänen petoksiaan.

"Rouva Prinsloo", huusin jonkun matkan päässä olevalle vanhalle
naiselle, "olkaa hyvä ja tulkaa tänne kuuntelemaan. Ja, Marie,
kuuntele sinä myöskin. Jos sattumalta kuulisin jonkun uhkaavan
turvallisuuttanne ja lähettäisin jonkun luotettavan henkilön mukana
sanan, että teidän esimerkiksi on vetäydyttävä jonnekin muualle tai
piilouduttava, luvatkaa minulle tottelevanne sitä kyselyittä."

"Tietysti minä sinua tottelen, rakas mieheni. Enkö juuri ole vannonut
sellaisen valan?" sanoi Marie alakuloisesti hymyillen.

"Niin teen minäkin, Allan", sanoi rouva Prinsloo; "en sentähden,
että olisin jotain vannonut, vaan sentähden, että tiedän
hartioillanne lepäävän kunnon pään. Samoin tulee tekemään mieheni
ja muut joukkueemme jäsenet. Tosin en voi aavistaa, miksi arvelette
tarpeelliseksi lähettää sanan, ellette tiedä jotain, joka meiltä
on salattu", lisäsi hän terävästi. "Sanotte, ettette tiedä; no,
ei ole luultavaa, että kertoisitte meille, vaikka tietäisittekin.
Kas! Huudetaan jo; teidän täytyy lähteä. Tule, Marie, niin menemme
katsomaan heidän lähtöään."

Saavuimme paikalle, missä lähetyskunta oli lähtövalmiina hevostensa
selässä, ja ennätimme juuri parhaiksi kuulemaan Retiefin puheen
väelleen, -- tai paremmin sanoen viimeiset sanat siitä.

"Ystävät", hän sanoi, "me ryhdymme tärkeään yritykseen, josta toivon
meidän onnellisesti suoriutuvan jotenkin lyhyessä ajassa. Tämä on
kuitenkin villiä seutua ja me joudumme villien ihmisten kanssa
tekemisiin. Sentähden neuvon kaikkia teitä tänne jääviä olemaan
hajaantumatta ja pysymään yhdessä, jotta vaaran sattuessa jälelle
jätetyt miehet ovat saapuvilla puolustamassa leiriä. Sillä jos he
ovat täällä, ei teillä kaikista Afrikan raakalaisista ole mitään
pelkäämistä. Ja nyt, olkoon Jumala kanssanne. Hyvästi. Matkaan,
veljet, matkaan!"

Sitten seurasi hetkiseksi liikettä, kun miehet suutelivat vaimojaan,
lapsiaan ja sisariaan jäähyväisiksi tai puristivat toistensa kättä.
Minäkin suutelin Marie'ta ja jotenkuten viskauduttuani hevoseni
selkään ratsastin pois, silmät kyynelten sokaisemina, sillä tämä ero
oli katkera. Kun saatoin jälleen nähdä selvästi, pysäytin hevoseni
ja katsahdin taakseni leiriin päin, joka nyt oli jonkun matkan
etäisyydessä. Se näytti totisesti rauhaisalta paikalta, sillä,
vaikka aamullinen myrsky olikin palaamassa ja tumma pilven hattara
leijaili sen yläpuolella, aurinko paistoi yhä vaunujen valkoiselle
telttakankaalle ja ihmisiin, jotka niiden keskellä kulkivat edes
takaisin.

Kuka olisi osannut ajatella, että se lyhyen ajan kuluttua olisi
pelkkänä verikenttänä, että nuo vaunut olisivat assegaitten
lävistämiä ja että vaimot ja lapset, jotka siellä liikkuivat,
useimmat makaisivat maassa silvotuin jäsenin ja hirveinä nähdä? Mutta
buurit, jotka eivät koskaan sietäneet neuvomista eivätkä luottaneet
muuhun kuin omaan yksilölliseen arvosteluunsa, jota he pitivät
parhaana, eivät totelleet päällikkönsä määräystä pysyä yhdessä. He
menivät mikä minnekin ampumaan metsänriistaa, jota oli erittäin
runsaasti, ja jättivät perheensä melkein suojatta. Tämän zulut
huomasivat ja surmasivat heidät.

Ratsastaessani jonkun matkaa toisista erillään joku karautti
vierelleni, ja näin sen olevan Henri Marais'n.

"No, Allan", hän sanoi, "Jumala on siis antanut sinut minulle
vävypojaksi. Kuka olisi sellaista voinut ajatella? Sinä et minun
silmissäni ole vastanainut mies, sillä tämä avioliitto ei ole
luonnollinen, kun sulhanen ratsastaa pois, jättäen morsiamensa tunnin
kuluttua. Kenties sinä et koskaan sittenkään joudu todellisesti
avioliittoon, sillä Jumala, joka antaa vävypoikia, voi ne ottaa pois
myöskin, erittäinkin milloin niitä ei häneltä pyydetä. Niin", jatkoi
hän kääntäen puheensa ranskankieliseksi, kuten hänen kiihtyneenä oli
tapansa, "qui vivra verra! Qui vivra verra!" [Ken elää, se näkee.
Suom. muist.] Tämän erinomaisen, mutta selvätarkoituksisen lauselman
hän huusi kimeimmällä äänellään. Sitten hän iski pyssynperällä
hevostaan ja nelisti tiehensä, ennenkuin saatoin vastata hänelle.

Tällä hetkellä vihasin Henri Marais'ta enemmän kuin koskaan olen
ketään vihannut, enemmän kuin hänen sisarenpoikaansakin Hernan'ia.
Olin melkein ratsastamaisillani päällikön luo valittamaan hänestä,
mutta mietin itsekseni, että hän ensiksikin oli epäilemättä
puolihullu eikä siis vastuunalainen teoistaan, ja että hänen toiseksi
oli parempi olla täällä meidän kanssamme kuin samassa leirissä
vaimoni kanssa, ja hylkäsin ajatuksen. Mutta, voi, juuri puolihullu
onkin vaarallisin mielipuolista!

Hans, joka oli huomannut tämän kohtauksen ja kuullut kokonaan
Marais'n puheen ja joka myös tunsi asiantilan kyllin hyvin, ratsasti
hevosellaan sivulleni ja kuiskasi imartelevalla äänellä:

"Baas, luulen, ettei vanha baas ole oikein tervejärkinen. Hän näyttää
sellaiselta kuin haluaisi hän vahingoittaa jotakuta. No, baas,
otaksukaamme, että pyssyni laukeaa vahingossa. Tehän tiedätte, että
me värilliset olemme hyvin varomattomia pyssyjen suhteen. Mynheer
Marais'ta eivät koskaan enään mitkään kuvittelut vaivaisi, ja te
sekä missie Marie ja me kaikki olisimme turvallisempia. Teitä ei
myöskään voitaisi moittia, eikä myöskään minua, sillä kuka voi mitään
vahingolle? Pyssyt laukeavat toisinaan, baas, jolloin ette sitä
halua."

"Mene tiehesi", vastasin. Jos kuitenkin Hansin pyssy olisi sattunut
"laukeamaan", olisi luullakseni joukko ihmishenkiä pelastunut!



XVIII Luku.

SOPIMUS.


Matkamme Umgungundhlovuun tapahtui onnellisesti ja ilman selkkauksia.
Kun olimme puolen päivänmatkan päässä Suuresta Kraalista, saavutimme
karjalauman, jonka olimme ottaneet takaisin Sikonyela'lta, sillä
näitä eläimiä oli kuljetettu hyvin hitaasti ja lepuutettu hyvin,
jotta ne saapuisivat perille hyvässä kunnossa. Myöskin halusi
päällikkö kaikin mokomin, että me itse ne lahjoittaisimme kuninkaalle.

Ajaen tätä eläinpaljoutta edellämme -- niitä oli kaikkiaan yli
viisituhatta päätä -- saavuimme Suurelle Aukealle lauantaina
kolmantena päivänä helmikuuta noin puolenpäivän tienoissa ja
kuljetimme eläimet karjakraaleihin. Sen jälkeen riisuimme hevoset
valjaista ja söimme päivällisemme niiden kolmen maitopuun alla, missä
olin sanonut jäähyväiset Dingaanille.

Päivällisen jälkeen lähetit tulivat pyytämään meitä vierailulle
kuninkaan luo. Heidän seurassaan tuli nuori Thomas Halstead,
joka ilmoitti päällikölle, että kaikki aseet oli jätettävä
mukaanottamatta, sillä zulujen lain mukaan ei kukaan mies saanut
tulla kuninkaan eteen aseistettuna. Retief otti vastaan tämän
tiedon epäröiden, jolloin lähetit vetosivat minuun, jonka he olivat
tunteneet, ja kysyivät, eikö ollut heidän maansa tapa sellainen.

Vastasin, etten ollut heidän maassaan ollut kyllin kauan tietääkseni
sen. Syntyi hetkeksi vaitiolo, jonka aikana he lähettivät hakemaan
jonkun todistajaksi; sillä hetkellä en tiennyt, kenet, koska en ollut
kylliksi lähellä Thomas Halstead'ia voidakseni kysyä. Samassa tämä
joku ilmestyikin ja kävi selville, ettei se ollut kukaan muu kuin
Hernan Pereira.

Hän astui meitä kohti zulujen saattamana aivankuin päällikkö,
näyttäen lihavalta, hyvinvoivalta ja kauniimmalta kuin koskaan ennen.
Nähdessään Retief'in hän nosti hattuaan sirosti ja ojensi kätensä,
johon Retief ei kuitenkaan vastannut.

"Te olette siis yhä täällä, mynheer Pereira!" hän sanoi kylmästi.
"Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mitä merkitsee tämä aseiden
jättämisjuttu?"

"Kuningas valtuuttaa minut sanomaan -- --" alkoi Hernan.

"Valtuuttaa teidät sanomaan, mynheer Pereira! Oletteko te siis tämän
mustan miehen palvelija? Mutta jatkakaa."

"Että kukaan ei saa tulla hänen yksityiskartanoonsa asestettuna."

"No, hyvä sitten, mynheer, olkaa hyvä ja kertokaa tälle kuninkaalle,
että me emme halua tulla hänen yksityiskartanoonsa. Minä olen
tuonut karjan, jonka hän pyysi minun etsimään, ja minä olen valmis
luovuttamaan sen hänelle missä tahansa, mutta sitä varten me emme
riisu aseitamme."

Syntyi keskustelu, ja sanantuojat lähetettiin takaisin. Pian ne
palasivat täyttä vauhtia, ilmoittaakseen, että Dingaan ottaisi buurit
vastaan suurella tanssikentällä Kraalin keskellä, ja että he saisivat
tuoda pyssynsä mukaan, koska hän halusi nähdä, kuinka he laukaisivat
ne.

Me siis ratsastimme paikalle, koettaen tehdä niin edullisen
vaikutuksen kuin mahdollista. Havaitsimme tanssikentän, joka oli
usean acre'n laajuinen, olevan ylt'ympäri reunustetun tuhansilla
sulin koristetuilla, mutta aseettomilla sotureilla, jotka oli
järjestetty rykmentteihin.

"Näettehän", kuulin Pereiran sanovan Retief'ille, "näillä ei ole
mitään keihäitä."

"Ei ole", vastasi päällikkö, "mutta heillä on seipäitä, jotka -- kun
heitä on sata yhtä vastaan -- tekevät saman tehtävän."

Sillävälin suunnaton karjalauma ajettiin kahtena joukkueena
aukeaman päässä olevan miesryhmän ohi ja sitten heidän takanaan
olevista porteista ulos. Kun eläimet olivat kaikki menneet,
lähestyimme näitä miehiä, joiden joukosta keksimme Dingaanin lihavan
vartalon helmikoristeiseen vaippaan kääriytyneenä. Me sijoituimme
puoliympyrään hänen eteensä ja seisoimme siinä hänen tarkastaessaan
meitä terävillä silmillään. Samassa hän huomasi minut ja lähetti
erään neuvosmiehen ilmoittamaan minulle, että minun oli tultava hänen
tulkikseen.

Astuin alas hevosen selästä ja lähdin Retiefin, Thomas Halsteadin ja
muutamien buurien johtomiesten seurassa.

"Sakubona (hyvää päivää), Macumazahn", sanoi Dingaan. "Olen iloinen,
että olet tullut, koska tiedän sinun tulkitsevan sanani oikein ja
koska kuulut Yrjön kansaan, sillä tähän Tho-maas'iin minä en luota,
vaikka hänkin kuuluu Yrjön kansaan."

Toistin Retiefille hänen sanansa.

"Aha!" huudahti hän äristen, "näyttää siltä, että te englantilaiset
olette askeleen edellä meistä buureista, täälläkin."

Sitten hän astui esiin ja paiskasi kättä kuninkaalle, jonka luona hän
jo aikaisemmin oli käynyt, kuten muistettaneen.

Tämän jälkeen indaba eli haastattelu alkoi, mitä en kuitenkaan ryhdy
esittämään kokonaisuudessaan, sillä se kuuluu historian tehtäviin.
Riittää mainitessani, että Dingaan, kiitettyään Retiefiä karjan
palauttamisesta, kysyi, missä oli päällikkö Sikonyela, joka ne oli
varastanut, sillä hän halusi surmata tämän. Kun hän sai tietää, että
Sikonyela oli jäänyt omaan maahansa, hän tuli -- tai ainakin oli
tulevinaan -- vihaiseksi. Sitten hän kysyi, missä ne kuusikymmentä
hevosta olivat, jotka hän oli kuullut meidän anastaneen Sikonyelalta,
sillä ne oli luovutettava hänelle.

Retief, vastauksen sijasta, silitti harmaata tukkaansa ja kysyi,
luuliko Dingaan häntä lapseksi, koska vaati hevosia, jotka eivät
hänelle kuuluneet. Hän lisäsi, että nämä hevoset oli palautettu
buureille, joilta Sikonyela oli ne varastanut.

Kun Dingaan oli lausunut olevansa tyytyväinen tähän vastaukseen,
nosti Retief kysymyksen sopimuksesta. Kuningas kuitenkin vastasi,
että valkoiset miehet olivat vastikään saapuneet ja hän halusi nähdä
heidän tanssivan oman tapansa mukaan. Asia saisi niin ollen jäädä
lepäämään johonkin toiseen päivään.

Lopuksi buurit "tanssivat" hänen huvikseen. Toisin sanoen, he
jakautuivat kahteen ryhmään ja ajoivat toisiaan täyttä laukkaa,
ampuen pyssyillään ilmaan, mikä näytelmä näytti täyttävän kaikki
läsnäolijat ihailulla ja pelolla. Kun he pysähtyivät, pyysi kuningas
heitä jatkamaan ja ampumaan sata laukausta kukin, mutta Retief
kieltäytyi, sanoen ettei hänellä enään ollut voimia tuhlata.

"Mihin te voimia tarvitsette rauhallisessa maassa?" kysyi Dingaan
epäluuloisesti. Retief vastasi minun välitykselläni: "Tappaaksemme
riistaa ravinnoksemme tai puolustautuaksemme, jos jotkut
paha-aikeiset miehet hyökkäisivät kimppuumme."

"Siinä tapauksessa niitä ei täällä tarvita", sanoi Dingaan, "sillä
minä annan teille ravinnon, ja kun minä, kuningas, olen ystävänne, ei
kukaan Zulumaassa uskalla olla vihamiehenne."

Retief sanoi olevansa iloinen kuullessaan sen ja pyysi lupaa vetäytyä
buurien kanssa leiriinsä portin ulkopuolelle, koska he kaikki olivat
ratsastuksesta väsyneitä. Tähän Dingaan myöntyi, ja me sanoimme
hyvästi ja lähdimme. Ennenkuin saavuin portille, saavutti minut
sanantuoja -- muistaakseni oli se vanha ystäväni Kambula -- ja
ilmoitti, että kuningas halusi puhua kanssani kahdenkesken. Vastasin
hänelle, etten voinut puhua kuninkaan kanssa kahdenkesken ilman
päällikköni lupaa. Siihen Kambula sanoi:

"Tule mukaani, Macumazahn pyydän sinua, sillä muussa tapauksessa
sinut viedään väkivalloin."

Nyt käskin Hansin nelistämään Retiefin luo kertomaan pulastani,
sillä näin jo zulujen ryhtyvän minua piirittämään Kambulan antamaa
merkkiä noudattaen. Hän teki niin, ja pian Retief itse palasi yhden
ainoan miehen seuraamana ja kysyi minulta, mistä nyt oli kysymys.
Ilmoitin hänelle kääntämällä Kambulan sanat, jotka tämä toisti hänen
läsnäollessaan.

"Tarkoittaako tuo veitikka, että sinuun käydään käsiksi, ellet mene
tai ellen minä salli sinun mennä?" Tähän kysymykseen Kambulan vastaus
kuului: "Asia on niin, inkoos, sillä kuninkaalla on sanottavana
yksityisiä sanoja, jotka ovat vain Macumazahn'in korvia varten. Siksi
meidän on toteltava määräyksiä ja vietävä hänet kuninkaan eteen
elävänä tai kuolleena."

"Allemachte!" huudahti Retief, "tämä on kummallista." Ja ikäänkuin
kehoittaakseen buureja avukseni hän katsoi taaksensa suureen
buurijoukkoon, joka melkein kokonaan oli portin toisella puolella,
jota iso joukko zuluja vartioi. "Allan", hän jatkoi. "Jollet pelkää,
on sinun luullakseni mentävä. Kenties Dingaanilla on lähetettävänä
joku sopimusta koskeva tiedonanto sinun kauttasi."

"En pelkää", vastasin. "Mitä hyödyttää pelätä tämän kaltaisella
paikalla?"

"Kysy tältä kafferilta, takaako kuningas turvallisuutesi", sanoi
Retief.

Kysyin, ja Kambula vastasi: "Kyllä, tämän käynnin aikana. Mitenkä
minä voin puhua sellaista, mistä kuningas ei maininnut mitään?"
(Toisin sanoen: taata hänen tahtonsa tulevaisuudessa.)

"Hämärää puhetta", selitti Retief. "Mutta mene vain, Allan, koska
sinun on pakko mennä, ja johtakoon Jumala sinut terveenä takaisin. On
selvää, ettei Dingaan turhaan pyytänyt sinua tulemaan kanssani. Nyt
toivon, että olisin jättänyt sinut kotiin kauniin vaimosi seuraan."

Niin me sitten erosimme. Minä lähdin kuninkaan yksityisasuntoon
jalkaisin ja ilman pyssyäni, koska minun ei ollut lupa esiintyä hänen
edessään asestettuna. Retief lähti kraalin porttia kohti Hansin
seuraamana, joka talutti hevostani. Kymmentä minuuttia myöhemmin
seisoin Dingaanin edessä, joka tervehti minua erittäin ystävällisesti
ja alkoi tehdä kysymyksiä buureista, erittäinkin tiedustaen, eivätkö
he olleet kansaa, joka oli kapinoinut omaa kuningastaan vastaan ja
karannut hänen luotaan.

Vastasin, että he olivat karanneet pois, koska he tarvitsivat enemmän
tilaa elääkseen; muuten olin kertonut hänelle kaiken heistä, kun
aikaisemmin näin hänet. Hän myönsi kyllä sen tietävänsä, mutta hän
halusi kuulla, tulivatko samat sanat samasta suusta, vaiko erilaiset,
hänen voidakseen päätellä, olinko rehellinen vai ei. Sitten hän,
hetkisen vaiettuaan, katseli minua läpitunkevasti ja kysyi:

"Oletko tuonut minulle lahjaksi sen pitkän valkoisen tytön, jolla oli
silmät kuin kaksi tähteä? Tarkoitan sitä tyttöä, jota kieltäydyit
minulle luovuttamasta ja jota en voinut ottaa, koska olit voittanut
vedon, joka antoi sinulle kaikki valkoihoiset, -- sitä tyttöä, jonka
tähden tekeydyit näiden buurien veljeksi, jotka ovat kuninkaansa
kavaltajia."

"En, Dingaan", vastasin. "Mukanamme ei ole ainoatakaan naista.
Sitäpaitsi tämä tyttö on nyt vaimoni."

"Vaimosi!" hän huudahti vihastuneena. "Kautta mustan paholaisen
pään, oletko uskaltanut tehdä vaimoksesi hänet, jota minä halusin?
No, sanohan, poika, sinä taitava Yövalvoja, sinä pieni valkoinen
muurahainen, joka työskentelet pimeässä ja pujahdat esiin
tunnelisi päästä vasta sitten kun se on valmis, sinä taikuri, joka
taikakeinoillasi voit siepata koko maailman mahtavimman kuninkaan
kädestä hänen saaliinsa -- sillä taikakeinollasi sinä, Macumazahn,
surmasit ne korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla, et kuulilla --
sanohan, miksi en tekisi sinusta loppua heti paikalla tämän tempun
tähden?"

Minä ristin käteni ja katselin häntä. Muodostimme varmaankin
kummallisen vastakohdan, tämä suurikokoinen musta tyranni, jolla oli
kuninkaallinen ryhti - sillä se minun totuuden nimessä on myönnettävä
- ja jonka viittauksesta satojen tie kulki kuolemaan, ja minä,
ainoastaan vähäpätöinen valkoinen poika, sillä ulkomuodostani ei
ainakaan voinut mitään muuta päättää.

"Oi, Dingaan", sanoin kylmästi, koska tiesin, että ainoa, mitä
saatoin tehdä, oli pysytellä kylmäverisenä. "Vastaan sinulle suuren
päällikköni, Retief'in, sanoilla. Pidätkö minua lapsena, että
antaisin oman vaimoni sinulle, jolla jo on niin monta? Sitäpaitsi
sinä et voi surmata minua, sillä minulla on kapteenisi Kambulan sana,
että olen turvattu luonasi."

Tämä vastaus näytti huvittavan häntä. Joka tapauksessa hänen
vihastuksensa kääntyi nauruksi, mikä melkein lapsellinen mielialan
muutos on ominaista kaikille villikansoille.

"Sinä olet nopsa kuin sisilisko", hän sanoi. "Miksi minä, jolla on
niin monta vaimoa, haluaisin vielä yhden, joka varmasti vihaisi
minua? Juuri sentähden, että hän on valkoinen ja saattaisi
luullakseni muut, jotka ovat mustia, mustasukkaisiksi. Varmasti
he myrkyttäisivät hänet tai kiusaisivat hänet kuoliaaksi yhdessä
kuukaudessa ja tulisivat sitten kertomaan, että hän on kuollut
suruun. Olet myös siinä suhteessa oikeassa, että sinä olet
minun suojeluksessani ja sinun on siis tällä kerralla päästävä
vahingoittumattomana täältä. Mutta katsohan, pikku sisilisko, vaikka
sinä käsistäni pujahdat kivien väliin, isken kuitenkin häntäsi
poikki. Olen sanonut, että tahdon poimia korkean valkoisen kukkasi,
ja minä poimin sen. Tiedän, missä hän asuu. Niin, tiedänpä vielä,
millä kohdalla vaunu, jossa hän nukkuu, on rivissä, sillä vakoojani
ovat sen minulle ilmoittaneet. Aion antaa määräyksen, että, kuka
tahansa surmattaneenkin, hänet on säästettävä ja tuotava minulle
elävänä. Kenties niinollen tapaat tämän vaimosi täällä, Macumazahn."

Nämä enteelliset sanat kuullessani, jotka saattoivat merkitä niin
paljon tai myöskin niin vähän, kohosi hiki otsalleni ja väristys
kulki selkääni pitkin.

"Kenties ja kenties ei, oi kuningas", vastasin. "Maailma on yhtä
täynnä mahdollisuuksia tänään kuin joku aika takaperin, jolloin
ammuin pyhät korppikotkat Hloma Amabutu'n kukkulalla. Luulen
kuitenkin, ettei vaimoni koskaan tule sinun omaksesi, kuningas."

"Oho!" sanoi Dingaan. "Tämä pieni valkoinen muurahainen aikoo tehdä
toisen tunnelin, luullen siten pääsevänsä niskaani. Mutta mitähän,
jos astun maahan kantapääni ja murskaan sinut, pieni valkoinen
muurahainen? Tiedätkö", hän lisäsi luottamuksellisesti, "että
buuri, joka korjaa pyssyni ja jota nimitämme 'Kaksinaamaksi', koska
hän toisella silmällään katselee teihin valkoisiin päin, toisella
meihin mustiin, toivoo kovin hartaasti, että minä surmaisin sinut?
Kun kerroin hänelle vakoojieni ilmoittaneen, että sinä ratsastaisit
buurien seurassa, koska olin pyytänyt sinua heidän tulkikseen,
vastasi hän, että, jollen lupaisi antaa sinua korppikotkille, hän
varoittaisi heitä tulemasta. Koska tahdoin heidän tulevan, kuten olin
hänen kanssaan järjestänyt, lupasin."

"Onko niin, kuningas?" kysyin. "Miksi sitten tämä Kaksinaama, jota me
nimitämme Pereiraksi, haluaa, että minut surmattaisiin?"

"Oo!" kaakatti tuo paksu vanha roikale. "Etkö sinä kaikesta
taitavuudestasi huolimatta sitä arvaa, Macumazahn? Kenties juuri
hän tarvitseekin pitkää valkoista tyttöä enkä minä. Kenties hän
suorittaa puolestani jotain sellaista, josta palkkioksi olen luvannut
tytön hänelle. Ja kenties", hän jatkoi, nauraen aivan ääneensä,
"minä loppujen lopuksi häntä petkutan, pitäen tytön itse ja palkiten
hänet muulla tavalla, sillä voiko petturi murista, jos häntä itseään
petetään?"

Vastasin, että olin rehellinen mies enkä tiennyt mitään pettureista
tai siitä, mistä he saattoivat murista ja mistä olla murisematta.

"Niin, Macumazahn", vastasi Dingaan hyvin vilkkaasti. "Siinä
suhteessa sinä ja minä olemme toistemme kaltaisia. Me olemme kumpikin
rehellisiä, kovin rehellisiä, ja sentähden myöskin ystäviä, mitä en
koskaan voi olla näiden amaboonain kanssa, jotka ovat pettureita,
kuten sinä ja monet muut ovat sanoneet minulle. Me pelaamme päivän
valossa, kuten miehet, ja se voittaa, ken voittaa, ja ken häviää,
se häviää. Kuule nyt minua, Macumazahn, ja muista, mitä sanon. Mitä
tahansa tapahtuneekin minulle, mitä tahansa nähnetkin, sinä olet
turvassa niin kauan kuin minä elän. Dingaan on puhunut. Saanpa
pitkän valkoisen tytön tai olen saamatta, sinä olet joka tapauksessa
turvattu; sen pidän muistissani", ja hän pyyhkäisi hiuksillaan olevaa
kumirengasta.

"Ja miksi minä olen turvattu, kun muita uhkaa vaara, oi kuningas?"
kysyin.

"Jos sen tahdot tietää, kysy eräältä vanhalta Zikali nimiseltä
ennustajalta, joka eli tässä maassa isäni Senzangacona'n päivinä ja
sitä ennen -- jos nimittäin satut hänet löytämään. Pidän sinusta
myöskin, kun et ole litteänaamainen hölmö niinkuin nämä amaboonat,
vaan on sinulla aivot, jotka suoriutuvat kaikista vaikeuksista
kuten käärme rämeiköstä. Olisi synti surmata sellainen, joka ampuu
lintuja, niiden lennellessä korkealla ilmassa hänen yläpuolellaan,
mitä ei kukaan muu kykene tekemään. Mitä tahansa siis näet tai
kuulet, muista, että sinulle ei tapahdu mitään pahaa ja että pääset
vahingoittumatta lähtemään tästä maasta tai jäädä tänne rauhassa, jos
tahdot, ollaksesi tulkkinani puhuessani Yrjön poikien kanssa.

"Palaa nyt päällikkösi luo ja sano hänelle, että hänen sydämensä on
minun sydämeni ja että kovin kernaasti haluan nähdä hänet täällä.
Huomenna ja kenties sitä seuraavana päivänä tahdon näyttää hänelle
muutamia kansani tansseja ja senjälkeen allekirjoitan asiapaperin,
antaen hänelle kaiken pyytämänsä maan ja kaiken muun, mitä hän
haluaa, vieläpä enemmän kuin hän saattaa toivoakaan. Hamba gachlé,
Macumazahn", ja, nousten hämmästyttävällä nopeudella tuoliltaan,
joka oli veistetty yhdestä ainoasta puupölkystä, hän kääntyi ja
hävisi pienestä hänen takanaan olevan aidan aukosta, joka vei hänen
yksityismajoihinsa.

Kun Kambulan saattamana, joka odotteli minua tämän isiklohloksi
nimitetyn labyrintin portin ulkopuolella, olin matkalla takaisin
buurien leiriin, tapasin Thomas Halstead'in, joka kuljeskeli
luultavasti saadakseen puhutella minua. Pysähdyin ja kysyin häneltä
suoraan, mitä aikeita kuninkaalla oli buurien suhteen.

"En tiedä", hän vastasi olkapäitään kohauttaen, "mutta hän näyttää
niin hyväntahtoiselta heitä kohtaan, että luulen hänen valmistavan
jotain onnettomuutta. Hän on ihmeellisesti kiintynyt teihin, sillä
kuulin hänen antavan määräyksen lähettää sana joka rykmenttiin, että
se, joka teitä vain haavoittaisikin, joutuisi heti surmattavaksi.
Myöskin teitä näytettiin kaikille ratsastaessanne tänne muiden
joukossa, jotta kaikki tuntisivat teidät."

"Se on minun puolestani hyvä", vastasin. "Mutta en käsitä, miksi
minä tarvitsisin erikoista suojelusta ennen muita, jollei joku tahdo
minua vahingoittaa."

"Täällä onkin sellainen, Allan Quatermain. Indunat kertovat minulle,
että kaunis portugalilainen, jota he nimittävät Kaksinaamaksi, pyytää
kuningasta surmaamaan teidät joka kerta, kun hän näkee hänet. Itsekin
olen sen kuullut."

"Se on hänen tapaistaan", vastasin. "Mutta sanokaahan, mistä hän
puhelee kuninkaan kanssa, milloin hän ei pyydä surmaamaan minua?"

"En tiedä", hän sanoi jälleen. "Jostain likaisesta, siitä olen varma.
Siitä antaa myöskin varmuuden se nimi, jonka alkuasukkaat hänelle
ovat antaneet. Luulen kuitenkin", hän lisäsi kuiskaten, "että hän
on ollut samassa juonessa buurien kanssa, koska hänen on sallittu
tulla tänne saadakseen heidän sopimuksensa allekirjoitetuksi.
Vihdoin eräänä päivänä, kun olin tulkkina ja Dingaan vannoi, ettei
hän antaisi heille maata enempää kuin mikä oli tarpeen heidän
hautaamisekseen, Pereira mainitsi hänelle, ettei ollut väliä, mitä
hän allekirjoitti, koska kynällä kirjoitetun saattoi pyyhkiä pois
keihäällä."

"Tosiaanko! Ja mitä kuningas siihen vastasi?"

"No, hän nauroi ja sanoi, että se oli oikein ja että hän antaisi
buurien lähetystölle kaikki, mitä heidän kansansa halusi, ja heille
itselleen vielä muuta lisäksi. Mutta älkää kertoko tätä kenellekään,
Quatermain, sillä jos sen teette ja se joutuu Dingaanin korviin, olen
varmasti kuoleman oma. Sanon teille vielä, että olette kunnon mies
ja että niissä korppikotkan ampujaisissa voitin suuren vedon teidän
tähtenne, joten nyt annan teille vähäisen neuvon, joka teidän on
viisainta ottaa varteen. Lähtekää tästä maasta niin pian kuin voitte
ja menkää suojelemaan miss Marais'ta, johon olette niin ihastunut.
Dingaan haluaa häntä, ja mitä Dingaan haluaa, sen hän tässä osassa
maailmaa saa."

Sitten hän, odottamatta kiitosta, kääntyi ja hävisi zulujen joukkoon,
jotka seurasivat meitä uteliaisuudesta; jäin ihmettelemään,
oliko Dingaan oikeassa vai eikö nimittäessään tätä nuorta miestä
valehtelijaksi. Hänen kertomuksensa näytti vastaavan niin hyvin sitä,
minkä kuningas itse kertoi, että kaikesta siitä päättäen hän ei ollut
valehtelija.

Juuri kun olin kulkenut suuren kaupungin pääportista, missä Kambula,
tehtävänsä tehtyään, hyvästeli ja jätti minut, näin kaksi miestä
syventyneenä vakavaan keskusteluun erään maitopuun alla, joita, kuten
jo luullakseni mainitsin, kasvaa, tai kasvoi, siellä. Ne olivat Henri
Marais ja hänen sisarenpoikansa. Huomatessaan minut Marais käveli
poispäin, mutta Pereira lähestyi ja puhutteli minua, vaikka ilokseni
voin mainita, ettei hän ojentanut minulle kättään, -- kenties
varoituksenaan se, miten hänen oli käynyt Retiefin jutussa.

"Hyvää päivää, Allan", hän sanoi teeskentelevästi. "Kuulin juuri
enoltani, että minun on sinua onniteltava -- Mariesta nimittäin --,
ja usko minua: teen sen kaikesta sydämestäni."

Kun hän nämä sanat lausui ja kun samalla muistin, mitä juuri olin
kuullut, kiehui vereni, mutta katsoin parhaaksi hillitä itseni ja
vastasin siis vain:

"Kiitän."

"Tietysti", hän jatkoi, "me olemme kumpikin tavoitelleet tätä
palkintoa, mutta kun Jumala on nähnyt hyväksi antaa sinun voittaa, en
minä ole sellainen, joka kantaa pahaa mieltä."

"Minua ilahduttaa kuulla se", vastasin. "Ajattelin, että kenties
olisitte sellainen. Sanokaahan nyt, muuttaaksemme puheen aihetta,
kuinka kauan Dingaan meitä pitää täällä?"

"Enintään pari kolme päivää. Kas, Allan, minun on onnistunut
saada hänet suuremmitta vaivoitta suostumaan allekirjoittamaan
maasopimuksen. Niin pian siis, kuin se on tehty, te saatte kaikki
mennä kotia."

"Päällikkö on oleva erittäin kiitollinen teille", sanoin. "Mutta mitä
te aiotte tehdä?"

"En tiedä, Allan. Näettehän, etten ole sellainen onnen poika kuin
sinä, jota vaimo odottelisi. Luulen, että kenties joksikin ajaksi
jään tänne. Minusta näyttää olevan mahdollista pusertaa kokoon
suuri joukko rahaa näistä zuluista; ja hävitettyäni kaikki Delagoan
retkellä tarvitsen rahaa."

"Me kaikki tarvitsemme", vastasin, "erittäinkin, jos aiomme aloittaa
elämän. Jos teille siis sopii maksaa velkanne, olen iloinen."

"Oi, älä pelkää", huudahti hän, tummien silmiensä äkkiä välähtäessä,
"maksan sinulle velkani, joka pennin, hyvä korko mukaan laskettuna."

"Kuningas on juuri minulle kertonut, että se on tarkoituksenne",
huomautin tyynesti, katsoen häntä suoraan silmiin. Sitten
kävelin edelleen, jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni ilmeisesti
kykenemättömänä sanaakaan lausumaan.

Menin suoraa päätä majaan, joka Retiefille oli varattu pienessä
syrjäisessä suoja-aitauksessa, mikä meille oli leiripaikaksi annettu.
Tapasin päällikön istumassa kafferilaisella tuolilla kirjeen
kirjoittamispuuhissa, käyttäen pulpettinaan polvilleen asettamaansa
laudan palaa.

Hän katsahti ylös ja kysyi, miten olin menestynyt Dingaanin kanssa,
kiinnittämättä huomiotaan anteeksipyyntööni sen johdosta, että
häiritsin häntä kirjoitushommissaan.

"Kuunnelkaa, päällikkö", sanoin ja, puhuen matalalla äänellä
ikäänkuin estääkseni ketään kuulemasta, kerroin hänelle joka sanan
niistä haastatteluista, joita minulla juuri oli ollut Dingaanin,
Thomas Halstead'in ja Pereiran kanssa.

Hän kuunteli minua loppuun asti ääneti ja sanoi sitten:

"Tämä on kummallinen ja ruma juttu, Allan, ja jos se on tosi, täytyy
Pereiran olla vieläkin suurempi roisto kuin olen luullut. Mutta en
voi uskoa, että se on totta. Luulen, että Dingaan valehteli sinulle
omien tarkoituksiensa hyväksi; tarkoitan juttua sinun surmaamiseksesi
tehdystä suunnitelmasta."

"Kenties, päällikkö. En tiedä, enkä suuresti väiltäkään tietää. Mutta
olen varma, ettei hän valehdellut, kun hän sanoi aikovansa varastaa
vaimoni joko itselleen tai Pereiralle."

"Mitä sitten aiot tehdä, Allan?"

"Aion teidän luvallanne lähettää jälkiratsastajani, Hansin, takaisin
leiriin viemään Marielle kirjeen, missä kehoitan häntä siirtymään
rauhassa joen rannalta valitsemalleni tilukselle, josta olen teille
kertonut, ja pysyttelemään siellä kätkössä, kunnes palaan takaisin."

"Minusta se on tarpeetonta, Allan. Jos se kuitenkin tuo mielellesi
helpoitusta, niin tee niin, sillä en voi sallia sinun itse mennä.
Älä kuitenkaan lähetä tätä hottentottia, joka lörpötyksillään
saisi ihmiset pelästymään. Aion juuri lähettää sananviejän leiriin
kertomaan onnellisesta saapumisestamme ja Dingaanin taholta osaksemme
tulleesta hyvästä vastaanotosta. Hän voi ottaa kirjeesi, missä
sinun on vaimollesi sanottava, että, jos hän ja Prinsloon sekä
Meyer'in perheet lähtevät tälle maatilallesi, heidän on mentävä
lörpöttelemättä, ikäänkuin haluten vaihtelua, siinä kaikki. Laita
kirje huomiseksi ennen aamunkoittoa valmiiksi, jolloin uskon omani
olevan valmiina", hän lisäsi murahtaen.

"Se on silloin oleva valmis, päällikkö. Mutta mitä Hernan Pereirasta
ja hänen vehkeilyistään?"

"Se tuosta kirotusta Hernan Pereirasta", huudahti Retief,
jymäyttäen nyrkkinsä kirjoituspöytään, "että ensi tilassa hankin
itse todistukset Dingaanilta ja siltä englantilaiselta pojalta,
Halstead'ilta. Jos havaitsen heidän kertovan saman jutun kuin
sinulle, asetan Pereiran koetukselle, kuten olen jo aikaisemmin
uhannut tehdä. Ja jos hänet havaitaan syylliseksi, niin Jumala
häntä varjelkoon! Tahdon hänet ammuttavaksi. Mutta toistaiseksi on
parasta olla mitään tekemättä ja pitää vain silmällä häntä, ettemme
aiheuttaisi pelkoa ja häväistystä leirissä, eikä ollenkaan todistella
juttua. Mene nyt kirjoittamaan kirjettäsi ja jätä minut kirjoittamaan
omaani."

Lähdin ja kirjoitin Marielle kirjeen, jossa en kuitenkaan kertonut
läheskään kaikkea, minkä tässä olen pannut paperille. Pyysin häntä
ja Prinsloo'n sekä Meyer'in perheitä -- jos nämä haluaisivat seurata
hänen mukanaan, kuten varmasti uskoin -- siirtymään heti maatilalle,
jonka kolmenkymmenen mailin päässä Bushman-joen rannasta olin
keksinyt; tekosyynä heidän oli mainittava, että he menivät katsomaan,
kuinka rakennustyöt siellä edistyivät. Tai jos toiset eivät tulisi,
kehoitin häntä menemään yksin muutamien hottentottipalvelijain kanssa
tai muiden kanssa, jotka saisi seurakseen.

Tämän kirjeen vein Retiefille ja luin sen hänelle. Pyynnöstäni hän
raaputti sen alareunaan:

"Olen nähnyt edelläolevan ja hyväksyn sen, tietäen koko jutun, joka
olkoon oikea tai väärä. Tee kuten miehesi sinua pyytää, mutta älä
siitä puhu muille kuin niille, jotka hän mainitsee. -- Pieter Retief."

Sananviejä lähti siis aamunkoitteessa ja jätti jonkun ajan kuluttua
kirjeeni Marielle.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aamulla menin tervehtimään
lähetyssaarnaajaa, arvoisaa mr Owen'ia, joka ilostui suuresti minut
nähdessään. Hän ilmoitti minulle, että Dingaan oli suopealla mielellä
meitä kohtaan ja oli ollut pyytämässä häntä kirjoittamaan sopimuksen,
jolla buureille luovutettaisiin se maapala, jota he halusivat.
Jäin jumalanpalveluksen ajaksi mr Owen'in majaan ja palasin
sitten leiriin. Illalla Dingaan toimeenpani kunniaksemme suuret
sotakarkelot, joihin otti osaa kaksitoistatuhatta soturia.

Se oli ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä näky, ja muistan
jokaisella siihen osaaottavalla joukko-osastolla olleen useita
harjoitettuja härkiä, jotka tekivät temppujaan heidän kanssaan,
ilmeisesti annettujen komentosanojen mukaan. Me näimme Dingaanin
sinä päivänä vain etäältä, ja tanssin päätyttyä palasimme leiriimme
syömään raavaanlihaa, jota hän runsain määrin oli meille hankkinut.

Kolmantena päivänä, joka oli maanantai, 5 päivä helmikuuta, oli
vielä enemmän tansseja ja valetaisteluita, -- niin paljon enemmän,
että aloimme väsyä tähän raakalaisnäytelmään. Myöhään illalla
Dingaan kuitenkin lähetti hakemaan Retiefiä ja hänen miehiään
luoksensa, sanoen haluavansa hänen kanssaan puhua sopimusasiasta. Me
lähdimme; mutta vain kolmen tai neljän -- niiden joukossa minä --
sallittiin päästä Dingaanin puheille, muiden jäädessä jonkun matkan
päähän, mistä he saattoivat nähdä meidät, mutta olivat kuulomatkan
ulkopuolella.

Dingaan veti sitten esiin paperin, jonka kunnianarvoisa mr Owen oli
kirjoittanut. Tämä asiakirja, jonka vieläkin luulen olevan tallessa,
sillä se löydettiin myöhemmin, oli sepitetty viralliseen tai
puoliviralliseen muotoon, ja alkoi niinkuin julkinen kuulutus.

Siinä luovutettiin "paikka, jota nimitetään Port Natal'iksi,
ympärillä olevine seutuineen -- Tugelasta Umzimvubu-jokeen lännessä
ja merestä alkaen pohjoisessa -- buureille heidän ikuiseksi
omaisuudekseen". Kuninkaan pyynnöstä käänsin asiakirjan hänelle,
koska mr Owen oli sen laatinut englanninkielellä, ja senjälkeen nuori
Halstead käänsi sen myöskin, jota varten hänet kutsuttiin sisään, kun
minä olin lopettanut.

Tämä tapahtui minun tulkintani tarkistamiseksi, ja se vaikutti
kaikkiin buureihin hyvin edullisesti. Se osoitti heille,
että kuningas halusi ymmärtää täydellisesti, mitä hänen oli
allekirjoitettava; niin ei olisi tapahtunut, jos hän olisi ajatellut
jotain kepposta tai päättänyt pettää heidät myöhemmin. Tästä hetkestä
lähtien Retief ja hänen väkensä luopuivat epäilemästä Dingaanin hyvää
tahtoa tässä asiassa ja yksinkertaisuudessaan laiminlöivät kaikki
varovaisuustoimenpiteet petoksen varalta.

Kun kääntäminen oli päättynyt, kysyi Retief kuninkaalta,
allekirjoittaisiko hän paperin heti paikalla. Tämä vastasi
kieltävästi; hän allekirjoittaisi sen seuraavana aamuna, ennenkuin
lähetystö palaisi Nataliin. Sitten Retief vuorostaan kysyi
Dingaanilta, Thomas Halsteadin välityksellä, oliko perää siinä, mitä
hän oli kuullut, että eräs Pereira niminen buuri, joka oleskeli hänen
luonaan ja jonka zulut tunsivat nimellä Kaksinaama, oli jälleen
kehoittanut surmaamaan minut, Allan Quatermain'in, jota he nimittivät
Macumazahn'iksi. Dingaan nauroi ja vastasi:

"Niin, se on kylläkin totta, sillä hän vihaa tätä Macumazahn'ia.
Mutta älköön pieni Yrjön Poika tunteko mitään pelkoa, sillä sydämeni
on lempeä häntä kohtaan, ja vannon paholaisten pään kautta, ettei
hänelle tapahdu mitään ikävyyksiä Zulumaassa. Onhan hän vieraani,
eikö niin?"

Sitten hän jatkoi sanoen, että, jos päällikkö niin halusi, hän
vangitsisi ja surmaisi Kaksinaaman, koska tämä oli uskaltanut pyytää
minun henkeäni. Retief vastasi, että hän huolehtisi itse siitä
asiasta. Kun Thomas Halstead oli vakuuttanut kuninkaan kertomuksen
Pereiran menettelystä todeksi, nousi hän ylös ja sanoi hyvästi
Dingaanille.

Tästä Herman Pereiran jutusta Retief puhui vähän, kun palasimme
kylän ulkopuolella olevaan leiriimme, mutta sekin vähä, mitä hän
puhui, osoitti hänen syvää suuttumustaan. Kun saavuimme leiriin,
hän lähetti hakemaan Pereiraa ja Marais'ta sekä muutamia vanhempia
buureja. Muistan viimeksimainittujen joukossa olleen Gerrit Bothma
seniorin, Hendrik Labuschagne'in ja Matthys Pretorius seniorin,
kaikki kunnioitettuja ja arvostelukykyisiä henkilöitä. Minut myöskin
määrättiin olemaan läsnä. Kun Pereira saapui, syytti Retief häntä
avoimesti minun murhaamiseni suunnittelemisesta ja kysyi häneltä,
mitä hänellä oli sanottavana. Tietysti hän vastasi jyrkästi kieltäen
ja syytti minua siitä, että olin keksinyt jutun, koska olimme olleet
vihamiehiä tytön tähden, jonka minä olin sittemmin nainut.

"No, mynheer Pereira", sanoi Retief, "kun Allan Quatermain nyt on
voittanut tytön vaimokseen, tuntuisi siltä, että vihamielisyyden aihe
hänen puoleltaan on poistunut, jotavastoin teidän on saattanut jäädä
jälelle. Kuitenkaan ei minulla nyt ole aikaa tutkia tämäntapaisia
seikkoja. Mutta huomautan teille, että myöhemmin, palattuamme
Natal'iin, tulee pohdittavaksi, minne teidät vien mukanani, ja että
siihen mennessä tullaan teitä ja teidän puuhianne pitämään silmällä.
Huomautan myöskin ennakolta, että minulla on kaiken sanomani tueksi
todistuksia. Olkaa nyt hyvä ja menkää, ja pysytelkää poissa minun
näkyvistäni niin paljon kuin mahdollista, sillä minua ei miellytä
mies, jota nämä kafferit nimittävät Kaksinaamaksi. Mitä teihin
tulee, ystäväni Henri Marais, tekisitte hyvin, jos olisitte vähemmän
läheisessä liitossa miehen kanssa, jonka nimi on niin synkän pilven
peitossa, vaikka hän olisikin sisarenne poika, jota kaikki tietävät
teidän sokeasti rakastavan."

Mikäli muistan, ei kumpikaan heistä vastannut tähän suoraan
puheeseen. He yksinkertaisesti käänsivät selkänsä ja poistuivat.
Mutta kun seuraavana aamuna, tuona kohtalokkaana helmikuun 6 päivänä,
tapasin sattumalta päällikkö Retiefin hänen ratsastaessaan läpi
leirin tekemässä matkavalmistuksia Nataliin lähtöä varten, hän
pysäytti hevosensa ja sanoi:

"Allan, Hernan Pereira on mennyt ja Henri Marais hänen mukanaan, enkä
omasta puolestani sitä sure, sillä epäilemättä me tapaamme toisemme
jälleen tässä tai tulevassa maailmassa ja saamme selville koko
totuuden. Kas tässä, lue tämä ja anna se minulle takaisin myöhemmin",
ja hän viskasi minulle erään paperin ja ratsasti edelleen.

Avasin rypistyneen paperiarkin ja luin seuraavaa:

    'Päällikkö Retiefille, siirtolaisbuurien käskynhaltijalle.

    Mynheer Commandant.

    En tahdo jäädä tänne, missä sellaisia likaisia syytöksiä syytävät
    päälleni mustat kafferit ja englantilainen, Allan Quatermain,
    joka kaikkien heimolaistensa tavoin on meidän buurien vihollinen
    ja joka -- vaikka ette sitä tiedä -- on petturi ja suunnittelee
    yhdessä zulujen kanssa suurta tuhoa teille. Sentähden jätän
    teidät, mutta olen valmis vastaamaan ajan tullen todellisen
    tuomioistuimen edessä kaikkiin syytöksiin. Enoni, Henri Marais,
    tulee kanssani, koska hän tuntee kunniataan myös loukatun.
    Sitäpaitsi hän on kuullut, että hänen tytärtänsä, Marie'ta, uhkaa
    vaara zulujen taholta, ja palaa suojelemaan häntä, koska hänen
    miehensä laiminlyö tehdä sen. Allan Quatermain, englantilainen,
    joka on Dingaanin ystävä, saattaa selittää, mitä tarkoitan,
    sillä hän tietää zulujen suunnitelmista enemmän kuin minä, kuten
    lopulta tulette havaitsemaan.'

Sitten seurasivat Hernan Pereiran ja Henri Marais'n nimikirjoitukset.

Pistin kirjeen taskuuni, ihmetellen, mikä sen tarkoitus oikeastaan
oli, erittäinkin tuon järjettömän ja epämääräisen syytöksen
minua vastaan petoksesta. Minusta näytti siltä, että Pereira oli
jotakin peläten jättänyt meidät, -- joko sitten peläten joutuvansa
kuulusteltavaksi tai peläten jotain äärimmäistä katastroofia, joka
veisi hänetkin pyörteisiinsä. Marais luultavasti oli mennyt hänen
kanssaan samasta syystä, mistä raudan pala seuraa magneettia, koska
hän ei koskaan voinut vastustaa tämän tunnottoman miehen, oman
verisukulaisensa, vetovoimaa. Tai kenties hän oli tältä saanut kuulla
tytärtään uhkaavasta vaarasta, jonka johdosta minä jo olin ryhtynyt
toimiin, ja todellakin käynyt levottomaksi hänen turvallisuutensa
puolesta. Sillä on aina muistettava, että Marais rakasti Marie'ta
intohimoisesti, niin huonosti kuin tämän kertomuksen lukija
saattaakin luulla hänen kohdelleen häntä. Hän oli isänsä lemmikki,
silmäterä, ja hänen suurin syntinsä tämän silmissä oli se, että hän
piti minusta enemmän kuin hänestä. Tämä on yksi syy, miksi Marais
vihasi minua yhtä paljon kuin hän tytärtään rakasti.

Tuskin ennätettyäni lukea kirjeen läpi, saapui käsky, että meidän
oli kaikkien lähdettävä sanomaan jäähyväiset Dingaanille, sitä
ennen jätettyämme aseemme yhteen läjään maitopuiden alle kaupungin
portin luona. Useimmat jälkiratsastajistamme komennettiin seuraamaan
meitä, -- luullakseni sentähden, että Retief tahtoi tehdä zuluihin
niin suurenmoisen vaikutuksen kuin mahdollista. Muutamien näistä
hottentoteista käskettiin kuitenkin jäädä paikalle kokoamaan ja
satuloimaan hevoset, jotka jonkun matkan päähän oli sidottu liekaan
laitumelle. Näiden joukossa oli Hans, sillä sattui niin, että
nähdessäni hänet lähetin hänet muiden mukana, jotta saatoin olla
varma siitä, että omat hevoseni löytyisivät ja olisivat valmiina
matkaa varten.

Juuri ollessamme lähdössä tapasin nuoren William Wood'in, joka oli
tullut Lähetysmajasta, missä hän asui mr. Owen'in luona, ja käveli
edestakaisin levottoman näköisenä.

"Kuinka voit, William?" kysyin.

"En varsin hyvin, mr Quatermain", hän vastasi. "Asia on niin", lisäsi
hän luottamuksellisesti, "että tunnen huolestumista teidän kaikkien
puolesta. Kafferit ovat minulle kertoneet, että jotain tulisi teille
tapahtumaan, ja minä luulen, että teidän pitäisi siitä tietää. En
uskalla sanoa enempää", ja hän hävisi väkijoukkoon.

Samassa hetkessä näin Retief'in ratsastavan edestakaisin jaellen
käskyjä. Saavuttuani hänen luokseen tartuin häntä hihasta ja sanoin:

"Päällikkö, kuunnelkaa minua."

"No, mitä nyt, poikaseni?" hän kysyi hajamielisesti.

Kerroin hänelle, mitä Wood oli sanonut, lisäten, että itsekin olin
levoton; en tiennyt miksi.

"Oh!" hän vastasi kärsimättömästi, "tämä on kaikki vain rakeita
ja kuloa. Miksi sinä, Allan, aina koetat peloittaa minua
kuvitteluillasi? Dingaan on ystävämme eikä vihollisemme. Ottakaamme
siis onnen antimet ja olkaamme kiitollisia. Lähtekäämme."

Tämän hän sanoi noin kello kahdeksan tienoissa aamulla.

Me vaelsimme Suuren Kraalin porteista. Useimmat buurit, asetettuaan
aseensa läjään kahden maitopuun alle, kulkivat tietä pitkin
neljä- tai viisimiehisissä ketjuissa, nauraen ja rupatellen mennessään.
Olen usein senjälkeen ajatellut, että, vaikka jokainen heistä
minua lukuunottamatta oli tuomittu tunnin kuluessa astumaan tuon
peloittavan askeleen ajasta ijäisyyteen, näyttää kummalliselta, ettei
lähestyvä kohtalo heittänyt minkäänlaista varjoa heidän sydämiinsä.
Päinvastoin he olivat varsin iloisia ja erinomaisen tyytyväisiä
tehtävänsä onnellisen päätöksen johdosta, ja sen johdosta, että
pian saisivat palata vaimojensa ja lastensa luo. Myöskin Retief oli
iloinen, sillä kuulin hänen kumppaniensa kanssa laskevan leikkiä
minusta ja "valkoisen leivän viikostani" eli kuherruskuukaudestani,
jonka hän sanoi olevan varsin lähellä.

Kun saavuimme perille, huomasin, että useimmat niistä rykmenteistä,
jotka edellisenä päivänä olivat edessämme suorittaneet suuret
sotatanssit, olivat poissa. Kaksi vain oli jälellä: Ischlangu Inhlope
eli "Valkoiset kilvet", johon kuului joukko veteraaneja, joilla oli
rengas päänsä ympärillä, ja Ischlangu Umnyama eli "Mustat kilvet",
jotka olivat kaikki nuoria miehiä ja joilla ei ollut mitään renkaita.
"Valkoiset kilvet" olivat asettuneet riviin pitkin suuren aukeaman
aitausta meistä vasemmalle, ja "Mustat kilvet" olivat samalla tavoin
sijoittuneet meistä oikealle. Kumpaankin rykmenttiin kuului noin
tuhat viisisataa miestä. Lukuunottamatta nuijia ja tanssisauvoja he
olivat aivan aseettomia.

Saavuimme samassa tanssipaikan päähän, missä tapasimme Dingaanin
istumassa tuolillaan ja kaksi ylhäistä indunaa, Umhlela ja Tambusa,
hänen kummallakin puolellansa kyyryllään. Hänen takanansa seisoi
labyrintin sisäänkäytävän luona, josta kuningas oli tullut, muita
indunoita ja päälliköitä. Saapuessamme Dingaanin eteen tervehdimme
häntä ja hän vastasi tervehdykseen ystävällisin sanoin ja hymyili.
Sitten Retief, pari kolme muuta buuria, Thomas Halstead ja minä
astuimme esiin, jolloin sopimus tuotiin uudelleen käsiteltäväksi
ja todettiin samaksi asiakirjaksi, jonka edellisenä päivänä olimme
nähneet.

Sen alareunaan oli joku -- olen unohtanut, kuka -- kirjoittanut
hollanniksi: "De merk van Koning Dingaan" (Kuningas Dingaanin
merkki). Sanojen "merk" ja "van" välille jätettyyn aukkoon Dingaan
teki ristin kynällä, joka hänelle annettiin, Thomas Halstead'in
pitäessä hänen kädestään ja osoittaessa, mitä hänen oli tehtävä.

Tämän jälkeen kolme hänen indunaansa eli ylhäistä neuvosmiestään
nimeltä Nwara, Yuliwana ja Manondo todistivat sen zulujen puolelta ja
M. Oosthuyzen, A. C. Greyling ja B. J. Liebenberg, jotka seisoivat
lähinnä Retief'iä, buurien puolelta.

Kun tämä oli tehty, määräsi Dingaan yhden isibongo'n eli ylistäjän
juoksemaan edes takaisin rykmenttien ja muiden sinne kokoontuneiden
edessä ja kuuluttamaan, että hän oli luovuttanut Natalin buureille
heidän ikuiseksi omaisuudekseen, minkä ilmoituksen zulut ottivat
kiljuen vastaan. Sitten Dingaan kysyi Retiefiltä, eikö hän halunnut
syödä, ja suuret lautaselliset keitettyä härän lihaa tuotiin esiin ja
kuljetettiin ympäri. Buurit siitä kuitenkin kieltäytyivät, selittäen
jo syöneensä aamiaista. Siihen kuningas vastasi, että heidän ainakin
oli juotava, ja maljallisia twala'a eli kafferien olutta tuotiin
esiin ja tarjoiltiin yltympäri, ja kaikki buurit nauttivat sitä.

Heidän juodessaan Dingaan antoi Retiefin tehtäväksi viedä
hollantilaisille farmareille sana, että hän toivoi heidän pian
tulevan ja ottavan Natalin haltuunsa, joka tästälähtien oli heidän
maatansa. Myöskin tuo mustasydäminen roisto toivotti heille hauskaa
kotimatkaa. Senjälkeen hän antoi molemmille rykmenteille käskyn
tanssia ja laulaa sotalauluja huvittaakseen vieraitaan.

He aloittivat tanssin ja siirtyivät sen kestäessä yhä lähemmäksi.

Tällä hetkellä eräs zulu ilmestyi, tehden itselleen tietä
päällikköjen välitse, jotka olivat kerääntyneet labyrintin portille,
ja jätti jonkun sanoman eräälle indunalle, joka vuorostaan ilmoitti
sen kuninkaalle.

"Oho! Onko niin?" sanoi kuningas huolestunein katsein. Sitten
hänen silmänsä ikäänkuin sattumalta osuivat minuun, ja hän lisäsi:
"Macumazahn, eräs vaimoistani on äkkiä vaikeasti sairastunut ja
sanoo, että hänen on saatava jotain valkoisten miesten lääkettä,
ennenkuin he menevät pois. No, sinä sanot olevasi vastanainut mies,
joten voin uskoa vaimoni sinun haltuusi. Pyydän sinua menemään ja
ottamaan selvän, mitä lääkettä hän tarvitsee, sillä sinähän osaat
puhua meidän kieltämme."

Minä epäröin, sitten käänsin hänen sanansa Retiefille.

"Sinun on parasta mennä, poikaseni", sanoi päällikkö, "mutta tule
pian takaisin, sillä me lähdemme heti."

Vieläkin epäröin, sillä tämä tehtävä ei minua miellyttänyt. Silloin
kuningas alkoi suuttua.

"Mitä!" hän sanoi. "Kiellättekö te, valkoiset miehet, minulta
tämän pienen suosionosoituksen, kun minä olen juuri antanut niin
paljon teille, -- te, joilla on ihmeellisiä lääkkeitä sairaan
parantamiseksi?"

"Mene, Allan, mene", sanoi Retief, kun hän ymmärsi hänen sanansa,
"tai hän tulee vihaiseksi ja kaikki menee myttyyn."

Kun ei siis mitään valinnan varaa ollut, lähdin portin kautta
labyrinttiin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi kimppuuni miehiä, ja ennenkuin
saatoin sanaakaan lausua, heitettiin vaate suuni eteen ja sidottiin
lujasti pääni ympäri.

Olin vankina ja suukapulalla mykäksi tehtynä.



XIX Luku.

LÄHTEKÄÄ RAUHASSA!


Kookas kafferi kuninkaan vartioväestä tuli assegai kädessä luokseni
ja kuiskasi:

"Kuule, pieni Yrjön Poika. Kuningas tahtoisi pelastaa sinut, jos
vain voi, koska et ole hollantilainen, vaan englantilainen. Tiedä
kuitenkin, että olet kuoleman oma, jos yrität huutaa tai jos
teet vastarintaa", ja hän kohotti assegaitaan ikäänkuin valmiina
upottamaan sen sydämeeni.

Nyt ymmärsin, ja kylmä hiki kihosi koko ruumiistani. Seuralaiseni
joutuisivat joka ainoa murhattaviksi. Oi, ilomielin olisin antanut
henkeni voidakseni varoittaa heitä. Mutta, voi! En voinut, sillä
suuni edessä oleva vaate oli niin paksu, ettei mikään ääni läpäissyt
sitä.

Eräs zuluista pisti seipään aitauksen ripojen väliin. Sitten hän
väänteli sitä sivullepäin edestakaisin, tehden aukon juuri silmieni
kohdalle. Nyt minun täytyi nähdä jotain.

Jonkun aikaa -- kymmenen minuuttia arviolta -- tanssiminen ja
oluen juominen jatkui. Sitten Dingaan nousi tuoliltaan ja puristi
lämpimästi Retiefin kättä, lausuen "hamba gachlé" eli lähtekää
rauhassa. Hän vetäytyi labyrintin porttia kohti ja hänen poistuessaan
buurit ottivat hatut päästään ja heiluttaen niitä ilmassa hurrasivat
hänelle. Hän oli jo melkein portin toisella puolella, ja minä aloin
jälleen hengittää.

Epäilemättä olin erehtynyt. Mitään petosta ei sittenkään suunniteltu.

Aivan portin aukossa Dingaan kuitenkin kääntyi ja lausui zulukielellä
kaksi sanaa, jotka merkitsivät:

"Käykää kimppuun!"

Heti soturit, jotka nyt olivat tanssineet aivan lähellä ja odottivat
näitä sanoja, hyökkäsivät buurien kimppuun. Kuulin Thomas Halstead'in
huutavan englanniksi:

"Meidät on petetty!" Zulukielellä hän lisäsi: "Antakaa minun
puhutella kuningasta!"

Dingaan kuuli sen myöskin ja osoitti kädenliikkeellään kieltäytyvänsä
kuuntelemasta ja samalla huusi kolmasti:

"Bulala abatagati!" eli "Lyökää kuoliaaksi nuo taikurit!"

Näin Halstead raukan vetävän veitsensä ja upottavan sen erääseen
zuluun, joka oli hänen lähellään. Mies kaatui, ja uudelleen hän
sivalsi toista sotilasta, leikaten hänen kurkkunsa poikki. Buurit
vetivät myös veitsensä esiin -- ne heistä, joilla oli aikaa --
ja koettivat puolustautua näitä mustia paholaisia vastaan, jotka
joukoittain ryntäsivät heidän kimppuunsa. Kuulin myöhemmin, että
heidän onnistui tappaa kuusi tai kahdeksan niistä ja haavoittaa
kenties pariakymmentä. Mutta se oli pian päättynyt, sillä mitä
saattoivat miehet, jotka olivat astutetut vain taskuveitsillä, tehdä
sellaiselle paljoudelle?

Kauhean melun, huutojen, valitusten, kirousten, armonpyyntöjen ja
zulujen taistelukiljunnan kajahdellessa kaikki buurit lyötiin maahan,
molemmat pienet pojatkin ja hottentottipalvelijat. Sitten sotilaat
raastoivat heidät vielä elävinä pois, kantapäät maassa laahaten,
aivan niinkuin mustat muurahaiset raahaavat haavoittuneita matoja tai
hyönteisiä.

Dingaan seisoi nyt sivullani ja nauroi, lihavien kasvojen
hermostuneesti nytkähdellessä.

"Tule, Yrjön Poika", hän sanoi, "katsokaamme näiden hallitsijallesi
petollisten loppua."

Sitten minut kuljetettiin eräälle labyrintin sisäpuolella olevalle
kummulle, josta levisi näköala ympäristöön. Täällä odotimme
hetkisen, kuunnellen melua, joka kävi yhä etäisemmäksi, kunnes
äkkiä tuo kammottava kuoleman saattue ilmestyi jälleen näkyviin,
tullen Suuren Kraalin aitauksen ympäri ja suunnaten kulkunsa suoraan
Teurastuskukkulaa, Hloma Amabutu'a kohti. Pian sen rinteitä pitkin
oli kiivetty ylös, ja siellä keskellä tummalehtisiä pensaita ja
kivenlohkareita mustat sotilaat murhasivat heidät joka ainoan.

Minä näin sen ja pyörryin.

       *       *       *       *       *

Luulen olleeni tiedottomana useita tunteja, vaikka loppupuolella
tajuttomuuteni kävi niin lieväksi, että saatoin kuulla onton äänen
yläpuolellani puhuvan zulukielellä.

"Olen iloinen, että pieni Yrjön Poika on pelastunut", sanoi kaikuva
ääni, jota en tuntenut, "sillä hänellä on suuri kutsumus ja hänestä
on tulevina aikoina oleva hyötyä mustalle rodulle." Sitten ääni
jatkoi:

"Oi Senzangacona'n huone! Nyt olet maitoosi sekoittanut verta,
valkoisten verta. Tämä malja sinun on tyhjennettävä pohjasakkaa
myöten, ja myöhemmin maljan täytyy särkyä"; ja puhuja nauroi pitkää,
kaameata naurua, jota en useampaan vuoteen uudelleen kuullut.

Kuulin hänen poistuvan laahustavin askelin kuin suuri matelija,
ja senjälkeen suurella ponnistuksella sain silmäni auki. Olin
isossa majassa, jonka ainoana valaistuksena oli keskellä olevasta
tulennoksesta leviävä loimu; oli näet yöaika. Nuori ja kaunis
zulunainen oli lähellä tulta kumartuneena kurpitsapullon yli, jota
hän täytti jollakin. Puhuttelin häntä hämilläni.

"Oi vaimo", sanoin, "oliko tässä joku mies, joka ylitseni
kumartuneena nauroi?"

"Ei aivan, Macumazahn", hän vastasi miellyttävällä äänellä. "Se oli
Zikali, suuri taikuri, kuninkaiden neuvosmies, Tienraivaaja, -- hän,
jonka syntymää isoisämme eivät muista, hän, jonka sanan voimasta puut
nousevat juurineen maasta, hän, jota Dingaan pelkää ja tottelee."

"Kehoittiko hän surmaamaan buurit?" kysyin.

"Kenties", hän vastasi. "Kuinka minä sellaisia asioita tietäisin?"

"Oletko se nainen, joka oli sairaana ja jota minun piti tulla
katsomaan?" kysyin jälleen.

"Kyllä, Macumazahn, olin sairas, mutta nyt olen terve ja sinä olet
sairas, sillä sellaista on maailman meno. Juo tätä", ja hän ojensi
minulle kurpitsapullossa maitoa.

"Mikä on nimesi?" kysyin ottaessani sen vastaan.

"Naya nimeni on", hän vastasi, "ja minä olen sinun vanginvartijasi.
Älä luule, että voit paeta käsistäni, Macumazahn, sillä ulkopuolella
on toisia vartijoita, joilla on keihäät kädessä. Juo!"

Join ja tulin samalla ajatelleeksi, että juoma saattoi olla
myrkytettyä. Olin kuitenkin niin janoinen, että tyhjensin sen
viimeistä tippaa myöten.

"Nyt olen kai kuollut mies?" kysyin, laskiessani kädestäni pullon.

"Ei, ei, Macumazahn", vastasi lempeällä äänellä nainen, joka nimitti
itseään Nayaksi; "et ole kuollut mies, vaan mies, joka nukkuu ja
unohtaa."

Sitten menetin tajuntani ja nukuin -- kuinka kauan, sitä en tiedä.

Kun heräsin, oli kirkas päivän valo; aurinko heloitti korkealta
taivaalta. Kenties oli Naya sekoittanut jotain lääkettä maitooni tai
kenties yksinkertaisesti olin nukkunut. En tiedä. Joka tapauksessa
olin kiitollinen tästä nukkumisesta, sillä ilman sitä olisin
varmaankin tullut hulluksi.

Muistan, kuinka siellä majassa levätessäni ihmettelin, mitenkä
Kaikkivaltias oli voinut sallia sellaisen teon tapahtua, jonka
olin nähnyt. Kuinka oppi rakastavasta ja laupiaasta Isästä saattoi
soveltua sellaisen kanssa yhteen? Nuo buuriraukat -- mitä vikoja
heillä lieneekin ollut, ja heillä oli useita kuten meillä muillakin
-- olivat yleensä hyviä ja kunnollisia miehiä omalta kannaltaan
katsoen. Kuitenkin heidät oli tuomittu joutumaan niin raa'alla
tavalla teurastettaviksi erään raakalaisdespootin viittauksesta;
heidän vaimonsa joutuivat leskiksi, heidän lapsensa jäivät
isättömiksi tai -- kuten myöhemmin saatettiin todeta -- useimmissa
tapauksissa murhattiin tai tehtiin orvoiksi.

Salaperäisyys oli liian suuri, -- niin suuri, että se saattoi pois
tasapainostaan nuoren miehen mielen, joka oli ollut sellaisen kauhean
näytelmän todistajana kuin olen kuvaillut.

Muutamien päivien aikana todellakin luulen järkeni olleen aivan
tuhoutumisen partaalla. Lopuksi kuitenkin harkinta ja kasvatus,
josta minun on kiittäminen isääni, tulivat avukseni. Muistin,
että sellaisia joukkomurhia oli, usein paljon suuremmassakin
mittakaavassa, tapahtunut tuhansia kertoja historiassa, ja kuitenkin
niiden kautta, vieläpä usein niiden avullakin, sivistys oli kulkenut
eteenpäin, ja anteeksianto ja rauha olivat suudelleet toisiaan uhrien
verisillä haudoilla.

Sentähden nuoruudestani ja kokemattomuudestanikin huolimatta
päättelin, että joku käsittämätön tarkoitus oli tuon kauheuden
päämääränä ja että niiden onnettomien miesten henget, jotka siten oli
uhrattu, olivat olleet välttämättömiä tälle tarkoitusperälle. Tämä
saattaa tuntua peloittavan fatalistiselta opilta, mutta sille antaa
luonto joka päivä vahvistusta, ja epäilemättä kärsimään joutuneet
saavat korvauksensa jossain toisessa valtakunnassa. Jos niin ei ole,
ovat usko ja uskonnot arvottomia.

Voi tietysti myöskin olla mahdollista, että sellaisia kauheita
onnettomuuksia tapahtuu -- ei laupiaan Kaikkivaltiaan tahdosta,
vaan sitä uhmaillen. Kenties raamatun paholainen, jolle me olemme
taipuvaisia hymyilemään, on vieläkin todellisena ja toimivana tässä
meidän maailmassamme. Kenties ajasta aikaan joku paha alkuvoima
puhkeaa esiin kuin tulivuoren kahlehditut voimat, tuoden kuolemaa ja
kurjuutta siivillään, kunnes sen lopuksi täytyy poistua voimattomana
ja voitettuna. Ken tietää?

Kysymys sietäisi esittää Canterbury'n arkkipiispalle ja Rooman
paaville konklaavissa, jolloin riidanratkaisijana esiintyisi Tibetin
Dalai Lama, ellei yksimielisyyttä syntyisi. Minä vain koetan merkitä
muistiin ajatuksia, jotka niin kauan sitten liikkuivat mielessäni,
sellaisina kuin ne nykyään ovat muistissani. Hyvin todennäköisesti
ne eivät ole aivan samoja ajatuksia, sillä kokonainen ihmisikä on
senjälkeen kulunut, ja siinä ajassa äly kypsyy kuin viini pullossa.

Paitsi näitä yleisiä asioita oli minulla omiakin kysymyksiä
pohdittavana näinä vankeuspäivinäni, -- esimerkiksi kysymys omasta
turvallisuudestani, vaikka ollakseni rehellinen täytyy sanoa, että
ajattelin sitä vähän. Jos joutuisin surmattavaksi, niin joutuisin, ja
sillä loppu. Dingaanin tuntemukseni sanoi minulle, ettei hän ollut
turhaan surmannut Retiefiä kumppaneineen. Tämä olisi vain alkua
suurempaan teurastukseen, sillä en ollut unohtanut, mitä hän sanoi
Marien säästämisestä ja mitä muita viittauksia hän minulle antoi.

Kaikesta tästä päättelin -- aivan oikein, kuten myöhemmin ilmeni
--, että jonkinlainen yleinen hyökkäys tehtäisiin buurien kimppuun,
jotka luultavasti hävitettäisiin viimeiseen mieheen asti. Ajatella,
että olin täällä vankina kafferien kraalissa, vartijanani vain nuori
nainen, mutta kuitenkin kykenemättömänä pakenemaan varoittaakseni
heitä! Majani ympärillä oli piha, jonka ympäri kulki noin viisi
jalkaa ja kuusi tuumaa korkea aita. Milloin tahansa, yöllä tai
päivällä, silmäilin tämän aitauksen yli, näin sotamiehiä joka
viidentoista yardin päässä. Siellä ne seisoivat kuin kuvapatsaat,
leveät keihäät kädessään, kaikki katsellen aitausta kohti. Siinä ne
seisoivat; -- öisin niiden luku oli kaksinkertainen. Ilmeisesti ei
ollut aikomus päästää minua pakenemaan.

Kului siten viikko, -- kauhea viikko, sen saatte uskoa. Koko
sinä aikana oli ainoana kumppaninani mainitsemani sorea nuori
nainen, Naya. Meistä tuli tavallaan ystäviä, ja me juttelimme mitä
erilaisimmista asioista. Keskustelumme lopussa minä kuitenkin aina
havaitsin, etten ollut saanut vähintäkään tietoa mistään asiasta,
jolla olisi ollut välitöntä mielenkiintoa. Sellaisista seikoista
kuin zulujen ja naapuriheimojen historiasta tai suuren kuninkaan
Chakan luonteesta tai muista merkityksettömistä asioista hän saattoi
jutella tuntikaudet. Mutta kun jouduimme päivän tapauksiin, kuivui
hän kuin vesi tulikuumalla arinalla. Kuitenkin Naya kovin kiintyi tai
oli kiintyvinään minuun. Hän kuvitteli yksinkertaisuudessaan, että
minä saattaisin tehdä sen hullutuksen, että naisin hänet, mihin hän
sanoi Dingaanin olevan sangen suostuvaisen, koska hän piti minusta ja
arveli minusta olevan maassaan hyötyä. Kun mainitsin hänelle, että jo
olin naimisissa, kohautti hän kiiltäviä olkapäitään ja kysyi nauraen,
niin että hänen kauniit hampaansa paljastuivat:

"Mitä se tekee? Eikö miehellä voi olla useampia kuin yksi vaimo? Ja
kuinka sinä, Macumazahn", hän jatkoi, nojaten eteenpäin ja katsellen
minua, "tiedät, että sinulla on edes yksi? Sinä saatat joutua hänestä
eroon tai leskeksi millä hetkellä tahansa."

"Mitä tarkoitat?" kysyin.

"Minäkö? En tarkoita mitään. Älä katsele minua niin kiivaasti,
Macumazahn. Varmasti sellaista tapahtuu maailmassa, eikö niin?"

"Naya", sanoin, "sinä olet kahtena pahana -- syöttinä ja vakoojana --
ja sinä tiedät sen."

"Kenties olen, Macumazahn", hän vastasi. "Voiko minua siitä moittia,
jos henkeni siitä riippuu, erittäinkin, kun todella pidän sinusta
sinun itsesi tähden?"

"En tiedä", sanoin. "Sanohan, milloin tästä paikasta pääsen pois?"

"Kuinka minä sen voin sanoa sinulle, Macumazahn?" vastasi Naya,
tarttuen käteeni vilkkaalla tavallaan. "Luulen kuitenkin piakkoin
voivani sanoa. Kun olet lähtenyt, Macumazahn, muista minua joskus
ystävyydellä, koska olen todella koettanut tehdä olosi niin mukavaksi
kuin mahdollista vartijan tirkistellessä joka raosta majaan."

Sanoin jotain tilaisuuteen sopivaa, ja seuraavana aamuna vapautukseni
saapui. Kun olin syömässä aamiaistani pihamaalla majan takana,
ilmestyivät nurkkauksen takaa näkyviin Nayan kauniit ja miellyttävät
kasvot, ja hän ilmoitti, että joku kuninkaan lähetti oli tullut minua
tapaamaan. Jättäen lopun ateriasta nauttimatta menin pihaportille ja
näin siellä vanhan ystäväni Kambulan.

"Tervehdin sinua, inkoos", hän sanoi minulle. "Tulen viemään sinut
takaisin Nataliin vartioston seuraamana. Mutta kehoitan sinua olemaan
kyselemättä minulta mitään, sillä minun ei ole lupa niihin vastata.
Dingaan on sairas etkä siis voi häntä nähdä, et myöskään valkoista
saarnamiestä etkä ketään muuta. Sinun on lähdettävä kanssani heti
paikalla."

"Minä en halua nähdä Dingaania", vastasin, katsoen häntä suoraan
silmiin.

"Ymmärrän", vastasi Kambula. "Dingaanin ajatukset ovat hänen
ajatuksiaan ja sinun ajatuksesi ovat sinun ajatuksiasi, ja kenties
hän juuri sentähden ei halua nähdä sinua. Muista kuitenkin,
inkoos, että Dingaan on pelastanut henkesi, temmatessaan sinut
kärventymättömänä hyvin suuresta tulipalosta, kenties siksi, että
sinä olet erilaatuista puuta, jota hänen mielestään on sääli polttaa.
No, jos olet valmis, niin lähtekäämme."

"Olen valmis", vastasin.

Tiellä tapasin Nayan, joka sanoi:

"Et koskaan ole edes ajatellut sanoa minulle hyvästi, valkoinen mies,
vaikka olen sinua hyvin kohdellut. No, mitäpä muuta olisin voinut
odottaakaan? Toivon kuitenkin, että, jos minun olisi tästä maasta
paettava henkeni säilyttääkseni, kuten saattaa tapahtua, sinä tekisit
puolestani sen, mitä minä olen tehnyt sinun puolestasi."

"Sen lupaan", sanoin, puristaen hänen kättään. Sattui niin, että
vuosia myöhemmin saatoinkin täyttää lupaukseni.

Kambula ei vienyt minua Umgungundhlovu'n kraalin läpi, vaan kiersi
sen. Tiemme kulki aivan kuoleman kukkulan, Hloma Amabutu'n, ohi,
missä korppikotkia edelleen oli suurin joukoin koolla. Kohtalo oli
määrännyt, että minun oli kuljettava muutamien kukkulan juurella
henkensä menettäneiden seuralaisteni juuri kaluttujen luiden yli.
Eräs näistä luurangoista oli vaatteista päättäen Samuel Esterhuizen,
erittäin kunnon mies, jonka vieressä olin nukkunut koko matkamme
ajan. Hänen tyhjät silmäkuoppansa näyttivät tuijottavan minuun
moittivasti ikäänkuin kysyen, miksi minä jäin eloon, kun hän ja
kaikki hänen veljensä olivat saaneet surmansa. Tein itse itselleni
saman kysymyksen. Miksi koko tuosta suuresta seurasta vain minä yksin
olin jäänyt eloon?

Sisäinen ääni tuntui minulle vastaavan: Jotta saattaisin olla yhtenä
välineenä kostettaessa Dingaanille, tuolle pirulliselle murhaajalle.
Katsellessani näitä murskattuja ja häväistyjä luurankoja, jotka
olivat olleet miehiä, vannoin itsekseni, etten tätä tehtävääni
jättäisi tekemättä, jos saisin elää. Enkä jättänytkään, vaikka en
näillä sivuilla voikaan kertoa siitä suuresta kostosta.

Käännettyäni silmäni tästä kauheasta näystä huomasin vastakkaisella
rinteellä, johon olimme leiriytyneet matkallamme Delagoasta, vielä
kunnianarvoisan mr Owen'in majat ja vaunut. Kysyin Kambulalta,
olivatko hän ja hänen väkensä myös saaneet surmansa.

"Ei, inkoos", hän vastasi. "He ovat Yrjön Lapsia, kuten sinäkin,
ja sentähden kuningas on säästänyt heidät, vaikka hän aikookin
karkoittaa heidät maastaan."

Nämä olivat hyviä uutisia, ja minä kysyin uudelleen, oliko myöskin
Thomas Halstead säästynyt, koska hänkin oli englantilainen.

"Ei", sanoi Kambula. "Kuningas tahtoi säästää hänet, mutta hän
tappoi kaksi meidän miehistämme ja laahattiin pois muiden mukana.
Kun pyövelit ryhtyivät työhönsä, oli liian myöhäistä pidättää heidän
käsiään."

Taasen kysyin, enkö saisi lähteä yhdessä mr. Owen'in kanssa, mihin
Kambula vastasi lyhyesti:

"Ei, Macumazahn. Kuningas on määrännyt, että sinun on mentävä yksin."

Niin meninkin. Mr. Owen'ia ja hänen väkeään en koskaan enää tavannut.
Uskon kuitenkin, että he turvallisesti saapuivat Durban'iin ja
purjehtivat pois laivalla, jonka nimi oli Comet.

Lyhyessä ajassa saavuimme kraalin pääportin vieressä olevien kahden
maitopuun luo, missä paljon tavaroistamme oli maassa hajallaan,
vaikka pyssyt olivat kadonneet. Kambula kysyi, saatoinko tuntea oman
satulani.

"Tuossa se on", vastasin, osoittaen sitä; "mutta mitä hyötyä on
satulasta ilman hevosta?"

"Hevonen, jolla ratsastit, on varattu sinua varten, Macumazahn", hän
vastasi.

Sitten hän antoi yhdelle miehistään määräyksen tuoda satulan ja
ohjakset sekä muutamia muita tarvekapineita, jotka valikoin, kuten
esimerkiksi pari peitettä, vesipullon, kaksi kahvia ja sokeria
sisältävää säilykelaatikkoa, pienen lääkerasian ja niin edespäin.

Noin puolentoista kilometrin päässä löysin yhden hevosistani
laitumella syrjäisen majan vieressä ja tein heti sen huomion, että
sitä oli hyvin ruokittu ja hoidettu. Kambulan luvalla satuloin sen ja
nousin sen selkään. Hän varoitti kuitenkin samalla, etten yrittäisi
ratsastaa pakoon saattueesta, koska silloin varmasti saisin surmani,
sillä, vaikka heiltä pääsisin pakoon, oli pitkin koko maata annettu
määräys ottaa minut hengiltä, jos minut nähtäisiin yksin.

Vastasin, etten aseettomana ajatellutkaan ryhtyä sellaiseen
yritykseen. Me jatkoimme sitten matkaa eteenpäin, Kambulan ja hänen
sotilaidensa kävellessä tai juostessa sivullani.

Neljä vuorokautta me siten vaelsimme, poiketen, mikäli saatoin
arvostella, noin kaksi- tai kolmekymmentä mailia itäänpäin siitä
tiestä, jota olin kulkenut jättäessäni aikaisemmin Zulumaan ja
palatessani jälleen Retiefin ja hänen lähetystönsä kanssa. Ilmeisesti
minun näkemiseni herätti suurta mielenkiintoa niissä zuluissa,
joiden alueen läpi kuljimme; kenties sentähden, että he tiesivät
minun olevan ainoan eloon jääneen kaikista valkoisista miehistä,
jotka olivat menneet kuninkaan luona käymään. He tulivat kylistään
joukottain ja tuijottivat minua melkein kauhulla ikäänkuin olisin
ollut aave enkä mies. Yksikään ei minua puhutellut; luultavasti
heitä oli siitä kielletty. Varmaa ainakin on, että he poikkeuksetta
kääntyivät ja kävelivät tai juoksivat pois, kun jotakuta heistä
puhuttelin.

Neljännen päivän iltana Kambula ja hänen sotilaansa saivat uutisia
jotka suuresti näyttivät heitä kiihdyttävän. Sanantuoja, jonka
vasemman käsivarren paksuimmassa kohdassa oli haava, joka minusta
näytti kuulan aiheuttamalta, ilmestyi läähättäen pensaikosta ja
sanoi jotain, josta korviani heristäen eroitin kaksi sanaa -- "suuri
teurastus." Sitten Kambula asetti sormet huulilleen vaitiolon
merkiksi ja vei miehen sivulle, joten en kuullut enkä nähnyt häntä
enempää. Myöhemmin kysyin Kambulalta, keneen tämä suuri teurastus oli
kohdistunut, jolloin hän tuijotti minuun viattomasti ja sanoi, ettei
hän tiennyt, mistä minä puhuin.

"Mitä hyödyttää valehdella minulle, Kambula, kun minä kuitenkin ennen
pitkää saan selville totuuden?"

"Siinä tapauksessa odota, Macumazahn; kunnes saat siitä selvän, ja
olkoon se sinulle mieluinen", hän vastasi ja lähti jonkun matkan
päähän puhelemaan miestensä kanssa.

Koko sen yön kuulin heidän puhelevan, sillä uusia onnettomuuksia
aavistaen makasin valveilla. Olin varma, että jokin kauhea asia
oli taasen tapahtunut. Luultavasti Dingaanin armeijat olivat
tuhonneet kaikki buurit ja siinä tapauksessa -- oi, miten olikaan
Marien käynyt? Oliko hän saanut surmansa vai oliko hän kenties
joutunut vangiksi, kuten Dingaan oli uhannut hänet ottaa alhaisia
tarkoituksiaan varten? Mikäli tiesin, saattoi hän nyt olla vartioston
seuraamana matkalla Umgungundhlovu'un kuten minä Nataliin.

Aamu tuli vihdoinkin, ja sinä päivänä puolenpäivän tienoissa me
saavuimme eräälle Tugela-joen kahlauspaikalle, josta onneksi oli
aivan helppo kulkea yli. Tässä Kambula lausui hyvästi, ilmoittaen
tehtävänsä päättyneen. Samalla hän antoi toimekseni viedä Dingaanilta
Natalissa asuville englantilaisille seuraavan tiedon: Dingaan oli
surmannut buurit, jotka olivat tulleet hänen luokseen, koska hän
huomasi heidän pettäneen päämiehensä ja senvuoksi olevan arvottomia
elämään. Sitävastoin hän rakasti Yrjön Poikia, jotka olivat
uskollista kansaa ja joiden sentähden ei tarvinnut pelätä mitään
hänen taholtaan. Vieläpä hän pyysi heitä käymään katsomassa häntä
hänen Suuressa Kartanossaan, missä hän olisi valmis keskustelemaan
heidän kanssaan.

Sanoin vieväni tämän sanoman perille, jos tapaisin englantilaisia,
mutta tietysti en voinut sanoa, hyväksyisivätkö he Dingaanin kutsun
Umgungundhlovu'un. Päinvastoin pelkäsin, että mainittu kaupunki oli
joutunut niin huonoon maineeseen, että he kernaasti eivät tulisi
sinne ilman sotajoukkoa.

Sitten, ennenkuin Kambula ennätti ryhtyä vastahyökkäykseen, puristin
hänen ojennettua kättään ja kannustin hevostani jokeen. En koskaan
uudelleen tavannut Kambulaa elävänä; Hurmevirran taistelun jälkeen
näin hänet kuolleena.

Kerran päästyäni Tugelan toiselle puolelle ratsastin noin puolen
mailia pysähtymättä, kunnes olin selviytynyt pensaista ja
ruokokasveista, joita kasvoi veden rajaan asti, peläten, että zulut
seuraisivat ja veisivät minut takaisin Dingaanin luo selittämään
hieman ajattelematonta lausuntoani. Kun en nähnyt merkkiäkään heistä,
pysähdyin, -- yksinäinen ihminen yksinäisessä seudussa, jota en
tuntenut -- ihmetellen, mitä tekisin ja mihin suuntaan ratsastaisin.
Sitten tapahtui kummallisin koko seikkailurikkaan elämäni
kokemuksista.

Istuessani alakuloisena hevoseni selässä, joka myöskin oli
alakuloinen, keskellä muutamia kivilohkareita, jotka joskus
maailmanhistorian kaukaisina aikoina olivat muodostaneet suuren joen
rantapenkereen, kuulin äänen, joka tuttavallisesti sanoi minulle:

"Baas, tekö se olette, baas?"

Katselin ympärilleni enkä voinut ketään nähdä, joten luulin, että
mielikuvitukseni oli minut johtanut harhaan, enkä antanut sen
rauhaani häiritä.

"Baas", sanoi ääni jälleen, "oletteko kuollut vai elättekö vielä?
Sillä, jos olette kuollut, en halua olla missään tekemisissä
aaveitten kanssa muuten kuin pakosta."

"Kuka puhuu, ja mistä?" vastasin nyt, vaikka todellisuudessa luulin
pettyneeni, koska en ketään voinut nähdä.

Seuraavassa hetkessä hevoseni hirnui ja hypähti ankarasti,
eikä ihmekään, sillä vajaan viiden askeleen päässä olevasta
muurahaiskarhun loukosta ilmestyi näkyviin keltainen naama; päätä
koristi musta villa, johon oli pistetty taittunut sulka. Tuijotin
naamaan ja naama tuijotti minuun.

"Hans", sanoin, "sinäkö se olet? Luulin, että sinut surmattiin muiden
mukana."

"Ja minä taasen luulin, että teidät oli surmattu muiden mukana, baas.
Oletteko varma siitä, että olette elossa?"

"Mitä siellä teet, sinä vanha hölmö?" kysyin.

"Olen zuluilta piilossa, baas. Kuulin heidän puheitaan toisella
rannalla ja sitten näin miehen hevosen selässä kulkevan joen yli ja
kätkeydyin kuin shakaali. Olen saanut tarpeekseni zuluista."

"Tulehan ulos", sanoin, "ja kerro tarinasi."

Hän sukelsi esiin, -- laiha ja likainen olento, jonka ylle ei ollut
jäänyt muuta kuin yläosa vanhoista housuista, mutta sittenkin Hans,
epäilyksettä Hans. Hän juoksi luokseni, tarttui jalkaani ja suuteli
sitä useampaan kertaan, vuodattaen ilon kyyneleitä ja sopertaen:

"Oi, baas, ajatella sitä, että löytäisin teidät, joka olitte kuollut,
elävänä, ja itseni myöskin hengissä. Oi, baas, koskaan en enää
epäile sitä suurta miestä taivaassa, jota kunnianarvoisa isänne
niin rakastaa. Sillä koetettuani kaikkia omia henkiolentojamme,
vieläpä esi-isienikin, tuloksetta, lausuin rukouksen, jonka tuo
kunnianarvoisa mies opetti meille, pyytäen jokapäiväistä leipääni,
koska olin niin nälissäni. Sitten katsoin ulos loukosta ja siinä te
olitte. Onko teillä, baas, mitään syötävää mukananne?"

Sattui niin, että satulapussissani minulla oli hiukan kuivattua
lihaa, jota olin hätätilaa varten säästänyt. Annoin sen hänelle, ja
hän ahmi sen kuin nälkäinen hyena, repien sitkeän lihan palasiksi
ja nielaisten ne puremattomina. Sen tehtyään hän nuoli näppinsä ja
huulensa ja jäi tuijottamaan minua.

"Kerro minulle tarinasi", toistin.

"Baas, minä menin noutamaan hevosia muiden mukana, ja meidän
hevosemme olivat eksyneet. Kiipesin puuhun nähdäkseni ne. Silloin
kuulin melua ja näin zulujen tappavan buureja. Koska tiesin, että he
samalla tappaisivat meidätkin, jäin puuhun ja kätkeydyin niin hyvin
kuin saatoin erään haikaran pesään. No, he tulivat ja keihästivät
kaikki muut hottentotit ja jäivät sitten puun alle seisomaan,
puhdistaen keihäitään ja vetäen henkeä, sillä yksi veljistäni oli
antanut heille aikalailla juoksemista. He eivät koskaan nähneet
minua, vaikka minä olin melkein sairaana pelosta heidän päänsä
yläpuolella. Minä olinkin sairas, mutta pysyin pesässä.

"No, istuin siellä pesässä koko päivän, vaikka aurinko paahtoi
minua kuin paistia tikun nenässä. Yön tultua hyppäsin alas ja
juoksin, sillä tiesin, ettei ollut hyvä jäädä etsimään teitä, ja
'joka mies omasta puolestaan, kun musta paholainen ahdistaa', kuten
kunnianarvoisa isänne sanoo. Koko yön juoksin ja aamulla kätkeydyin
erääseen koloon. Yön saavuttua jatkoin taasen juoksuani. He olivat
pari kolme kertaa melkein saamaisillaan minut kiinni, mutta eivät
onnistuneet, sillä minä tunnen kätkeytymisen taidon ja minä
pysyttelin paikoissa, missä miehet eivät käy. Mutta nälkäinen minä
olin, hyvin nälkäinen. Elätin itseäni etanoilla, madoilla ja ruoholla
kuin härkä, kunnes keskiruumiini tuli kipeäksi. Kuitenkin pääsin
vihdoin joen yli ja lähelle leiriä.

"Silloin, juuri vähää ennen päivänkoittoa, sanoin itselleni: 'No,
Hans, vaikka sydämesi on murheellinen, saa vatsasi iloita ja laulaa',
ja mitä näinkään muita kuin noita zulupaholaisia; tuhansittain ne
ryntäsivät leiriin ja tappoivat kaikki buuriraukat. Miehiä, naisia
ja pieniä lapsia he surmasivat sadoittain, kunnes vihdoin tuli muita
buureja, jotka ajoivat heidät pakosalle, vaikkakin he veivät mukanaan
kaiken karjan. No, kun olin varma, että he tulisivat takaisin, en
pysähtynyt siihen. Juoksin alas joen rantaan ja olen maleksinut
päiväkaudet ruovostossa, elättäen itseäni vesilintujen munilla ja
muutamilla pienillä kaloilla, joita vangitsin puroista, kunnes tänä
aamuna jälleen kuullessani zulujen puhetta matelin tänne loukkoon.
Sitten te tulitte, ja pitkän aikaa luulin teitä aaveeksi.

"Mutta nyt me kerran vielä olemme yhdessä ja kaikki on hyvin,
aivan niinkuin kunnianarvoisa isänne sanoi niille käyvän, jotka
sunnuntaisin menevät kirkkoon kuten minä, kun minulla ei ollut muuta
tekemistä." Ja uudelleen hän alkoi suudella jalkaani.

"Hans", sanoin, "sinä näit leirin. Oliko missie Marie siellä?"

"Baas, kuinka minä sen tiedän, kun en ollenkaan sinne päässyt?
Ainakaan vaunuja, joissa hän nukkui, ei ollut siellä; ei myöskään
rouva Prinsloon eikä mynheer Meyer'in vaunuja."

"Jumalan kiitos!" huoahdin ja jatkoin: "Minne sinä yritit päästä,
Hans, kun juoksit pois leiriltä?"

"Baas, ajattelin, että mahdollisesti missie ja Prinsloon sekä
Meyer'in perheet olivat menneet sille kauniille farmille, jonka te
valikoitte, ja päätin mennä katsomaan, olivatko he siellä. Olin
nimittäin varma, että, jos he olisivat siellä, he ilostuisivat
saadessaan tietää teidän todellakin kuolleen ja palkkioksi
uutisistani antaisivat minulle jotain syötävää. Mutta pelkään kulkea
avoimen lakeuden poikki, peläten zulujen näkevän ja surmaavan minut.
Sentähden kiersin joen rannalla kasvavan tiheän pensaikon läpi, missä
voi vain hitaasti kulkea, erittäinkin onttona", ja niin sanoessaan
hän taputti tyhjää vatsaansa.

"Mutta, Hans", kysyin, "olemmeko sitten lähellä farmiani, minne
asetin miehiä rakentamaan asuntoja joen yläpuolella olevalle
kukkulalle?"

"Tietenkin, baas. Ovatko aivonne pehminneet, kun ette löydä tietä
aavikon poikki? Neljän, korkeintaan viiden tunnin matka hevosen
selässä, hiljaa ratsastaen, niin olette perillä."

"Tule, Hans", sanoin, "ja joudu, sillä luulen, etteivät zulut ole
kovin kaukana jälessämme."

Sitten me lähdimme, Hans pidellen kiinni jalustimestani ja opastaen
minua, sillä tiesin aivan hyvin, että, vaikka hän ei koskaan
ollut kulkenut tätä tietä, ei värilliselle miehelle ominainen
paikallisuusvaisto häntä pettäisi, hän kun voi löytää tiensä
poluttoman aavikon läpi yhtä varmasti kuin pukki tai ilman lintu.

Niin jatkui matkamme yli tasangon, ja matkan varrella minä aivan
lyhykäisesti kerroin hänelle tarinani, sillä mieleni oli siksi
kauhujen runtelema, etten voinut puhua paljoa. Hän myöskin puolestaan
kertoi lisää paostaan ja seikkailuistaan. Nyt ymmärsin, mitä
ne uutiset olivat, jotka olivat järkyttäneet Kambulaa ja hänen
sotureitaan. Oli ilmeistä, että zulujen armeijat olivat tuhonneet
suuren joukon buureja, jotka eivät olleet varustautuneet hyökkäyksen
varalta, mutta sen jälkeen muista leireistä saapuneet apujoukot
olivat ajaneet heidät pakosalle.

Siinä oli syy, miksi minua koko sen ajan oli pidetty vankina. Dingaan
pelkäsi, että minä ennättäisin ajoissa Nataliin varoittamaan hänen
uhrejaan.



XX Luku.

SOTAOIKEUS.


Tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia, ja sitten äkkiä näkyi erään
kukkulan huipulta kaunis Mooi River, joka mutkitteli tasangon poikki
kuin suuri hopeakäärme; eräässä sen mutkassa näin tasahuippuisen
mäennyppylän, johon olin toivonut saavani itselleni kodin. Olin
toivonut! Miksi en vieläkin toivoisi? Mikäli tiesin, saattoi kaikki
olla vielä hyvin. Marie oli saattanut päästä teurastusta pakoon,
kuten minäkin, ja siinä tapauksessa kenties meitä kaikkien vastuksien
jälkeen odotti monien vuosien onnellinen elämä. Se vain tuntui liian
hyvältä ollakseen totta.

Hoputin hevostani, mutta eläinraukka oli perinpohjin väsynyt ja
saattoi vain ponnistautua lyhyeen hölkötykseen, mikä pian hiljeni
jälleen kävelyksi. Mutta sekä sen juosta hölköttäessä että kävellessä
tuntuivat sen kavioista kajahtelevan sanat: "liian hyvä ollakseen
totta!" Toisinaan ne kaikuivat nopeasti, toisinaan hitaasti, mutta
aina tuntui niiden sanoma samalta.

Hans oli myöskin uupunut ja nälän heikontama. Sitäpaitsi hänellä oli
jalassa haava, joka haittasi häntä niin paljon, että hän vihdoin
sanoi, että minun oli parasta jatkaa yksin; hän seuraisi jälessä
hitaammin. Minä astuin silloin alas hevosen selästä ja nostin hänet
sijalleni, kävellen itse sen sivulla.

Sattui niin, että säteilevä auringonpaiste oli päättynyt ja taivas
käynyt harmaaksi, ennenkuin illan suussa saavuimme kukkulan juurelle.
Vaipuvan auringon viimeiset säteet olivat ennen riutumistaan
kuitenkin näyttäneet minulle jotain. Kukkulan rinteellä kohosi
muutamia savi- ja risumajoja, jollaisia olin käskenyt rakentaa, ja
niiden läheisyydessä oli muutamia valkotelttaisia vaunuja. En vain
nähnyt minkäänlaisen savun kohoavan noista rakennuksista, kuten olisi
pitänyt tähän aikaan päivästä, jolloin keitettiin iltaruokaa. Tiesin
kuun aivan heti tulevan näkyviin, mutta hetkisen oli pimeätä, ja
väsynyt hevonen kompasteli kiviin, joita oli kukkulan juurella.

En voinut kauemmin malttaa.

"Hans", sanoin, "seiso tässä hevosen kanssa. Minä hiivin talojen luo
katsomaan, asuuko niissä kukaan."

"Olkaa varovainen, baas", hän vastasi, "ettette tapaisi zuluja, sillä
noita mustia paholaisia on kaikkialla."

Nyökkäsin, sillä en voinut puhua, ja sitten aloin kiivetä ylöspäin.
Useita satoja yardeja ryömin kiveltä kivelle, tunnustellen tietä,
sillä kafferien polku, joka johti pienelle ylängölle lähteen luo,
jonka yläpuolella majat sijaitsivat, kulki kukkulan toisessa päässä.
Tavoittelin puroa, joka sai alkunsa mainitusta lähteestä, ja veden
solina johtikin minut sen luo. Seurasin sen reunamaa pitkin, kunnes
kuulin äänen, joka sai minut kyyristymään ja kuuntelemaan.

En voinut saada varmuutta puron lakkaamattoman lorinan tähden, mutta
ääni kuulosti nyyhkytykseltä. Odotellessani täysikuu äkkiä ilmestyi
tumman pilven liepeiltä, valaen seutuun valoa. Tässä valossa näin
jotain, joka pikemmin muistutti taivaallista olentoa kuin naista,
näin -- Marien!

Hän seisoi tuskin viiden askeleen päässä minusta, joen partaalla,
mistä hän oli tullut ammentamaan vettä, sillä hänellä oli astia
kädessään. Hän oli puettu jonkinlaiseen mustaan pukuun, jollaista
lesket käyttävät, mutta se oli tehty karkeasta kankaasta. Hänen
kasvonsa näyttivät aivan valkoisilta kuun valkoisessa säteilyssä.
Katsellessani häntä varjosta saatoin nähdä kyynelten vierivän hänen
poskiaan pitkin, sillä hän se oli, joka tuolla yksinäisellä paikalla
nyyhkytti, nyyhkytti sen puolesta, joka ei koskaan palaisi.

Ääneni takertui kurkkuuni. En saanut sanaakaan lausutuksi. Nousten
erään kiven takaa astelin häntä kohti. Hän näki minut ja tuli minua
vastaan, kuiskaten värisevällä äänellä:

"Oi, mieheni! Onko Jumala sinut lähettänyt minua kutsumaan? Olen
valmis, mieheni, olen valmis!" Hän ojensi kätensä rajusti minua
kohti, antaen astian kilahtaen pudota maahan.

"Marie!" sain vihdoin sanotuksi. Tämän sanan lausuttuani veri syöksyi
hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa, ja näin hänen vetävän henkeä
ikäänkuin huutaakseen.

"Hiljaa!" kuiskasin. "Minä olen Allan, joka on päässyt elävänä
pakoon."

Muistan, että hän seuraavassa hetkessä lepäsi käsivarsillani. -- -- --

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin, kun olin kertonut seikkailuni,
tai osan siitä.

"Ei mitään, Allan", hän vastasi. "Sain kirjeesi leiriin, ja me
lähdimme pois sieltä, kuten pyysit, sanomatta toisille syytä
lähtöömme, koska Retief kirjeessään -- kuten muistat -- kehoitti
meitä niin menettelemään. Niin pelastuimme siitä suuresta
teurastuksesta, sillä zulut eivät tienneet, minne me olimme menneet,
eivätkä koskaan seuranneet meitä tänne, vaikka olen kuullut heidän
etsineen minua. Isäni ja serkkuni Hernan saapuivat leirille vasta
kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen ja, saatuaan tietää tai arvattuaan
kätköpaikkamme, jatkoivat matkaansa tänne. He sanoivat tulleensa
kehoittamaan buureja olemaan varuillaan, sillä he eivät luottaneet
Dingaaniin, mutta he tulivat liian myöhään. Siten hekin pelastuivat
teurastuksesta, sillä hyvin, hyvin moni, Allan, sai surmansa, --
puheitten mukaan viisi- tai kuusisataa, joista suurin osa naisia ja
lapsia. Mutta -- Jumalan kiitos! -- monet myöskin pelastuivat, sillä
miehiä tuli toisista leireistä etäämpää sekä ampumaretkiltä, ja nämä
ajoivat zulut pakoon, surmaten heitä joukottain."

"Ovatko isäsi ja Pereira nyt täällä?" kysyin.

"Eivät ole, Allan. He saivat kuulla mainitusta joukkomurhasta sekä,
että zulut olivat kaikki lähteneet eilen aamulla. Myöskin he kuulivat
sen huonon uutisen, että Retief kaikkine seuralaisineen oli surmattu
Dingaanin pääkaupungissa, -- erään englantilaisen kavaltamina, kuten
sanottiin, joka neuvoi Dingaania tappamaan heidät."

"Se on vale", sanoin, "mutta jatka."

"Sitten, Allan, he tulivat ja sanoivat minun olevan lesken kuten
monen muun vaimon, -- minun, joka en koskaan ole ollut vaimo.
Heraan sanoi, ettei minun kannattaisi sinua surra, sillä sinä olit
kohtalosi ansainnut joutuessasi omaan ansaasi petettyäsi buureja.
Rouva Prinsloo vastasi hänelle vasten kasvoja, että hän valehteli, ja
minä sanoin, Allan, etten puhuisi hänen kanssaan, ennenkuin Jumalan
tuomioistuimen edessä, enkä myöskään aio sitä tehdä."

"Mutta minä aion puhua hänelle", mutisin. "No, missä he nyt ovat?"

"Tänä aamuna he ratsastivat takaisin muiden buurien luo. Luulen,
että he haluavat tuoda osan heistä tänne asumaan, jos paikka heitä
miellyttää, sillä tätä on niin helppo puolustaa. He sanoivat
palaavansa huomenna. Sillävälin me voisimme olla rauhallisia, sillä
heillä oli varmat tiedot siitä, että kaikki zulut olivat Tugela-joen
toisella puolella, jonne he olivat vieneet mukanaan muutamia
haavoittuneitaan ja myöskin buurien karjaa lahjaksi Dingaanille.
Mutta tule huoneeseen, Allan, -- kotiimme, jonka sinua varten olen
laittanut kuntoon niin hyvin kuin olen osannut, kotiimme, jonka
kynnykselle en luullut sinun koskaan asettavan jalkaasi. Kun kuu
kohosi tuon pilven alta, uskoin niin, ja katso, ne ovat vieläkin
aivan lähellä toisiaan. Mutta kuulehan, mitä tuo on?"

Kuuntelin ja eroitin hevosen kavioiden kapseen kivikossa.

"Älä säikähdä", vastasin. "Sieltä tulee vain Hans hevoseni kanssa.
Hän pelastui myöskin. Millä tavoin hän pelastui, sen kerron myöhemmin
sinulle." Minun vielä puhuessani hän tuli näkyviin surullisen ja
nääntyneen näköisenä.

"Hyvää päivää, missie". hän sanoi, koettaen näyttää iloiselta. "Nyt
teidän pitäisi antaa minulle kelpo ateria, sillä katsokaahan, minä
olen tuonut baasin terveenä takaisin. Enkö sanonut teille, baas, että
kaikki kävisi hyvin?"

Sitten hän vaikeni uupumuksesta. Eikä se meitä surettanutkaan, sillä
me emme sillä hetkellä halunneet kuunnella tuon miesparan
puhetta. -- -- --

Hiukan yli kaksi tuntia oli kulunut sen jälkeen, kun kuu pujahti
esiin pilvistä. Olin käynyt tervehtimässä rouva Prinsloo'ta ja
kaikkia muita ystäviäni, jotka ottivat minut ihastuksella vastaan
ikäänkuin kuolleista nousseen. Jos he jo ennenkin olivat minua
rakastaneet, niin nyt liittyi heidän rakkauteensa uusi kiitollisuus,
sillä ilman minun varoitustani hekin olisivat saaneet tehdä
tuttavuutta zulujen keihäiden kanssa ja tuhoutuneet. Juuri siihen
osaan leiriä, jossa he olivat olleet, oli hyökkäys ankarimpana
kohdistunut. Siellä olleista vaunuista tuskin ainoakaan pääsi pakoon.

Olin kertonut heille kaikki seikkailuni ja he olivat kuolon
hiljaisuuden vallitessa kuunnelleet. Lopetettuani kertomukseni
mynheer Meyer, jonka luontainen raskasmielisyys oli lisääntynyt
kaikkien näiden tapausten kuulemisesta, sanoi:

"Allemachte! Sinulla oli onnea, Allan, kun yksinäsi kaikista muista
jäit jälelle. Jos en tuntisi sinua niin hyvin, niin totisesti
luulisin Hernan Pereiran tavoin, että sinä ja tuo Dingaan paholainen
olitte liittoutuneet keskenänne."

Rouva Prinsloo kääntyi raivostuneena häneen päin.

"Kuinka uskallattekaan lausua sellaisia sanoja, Carl Meyer?" hän
huudahti. "Pitääkö Allania aina solvata vain sentähden, että hän on
englantilainen, mitä hän ei voi auttaa? Minä puolestani olen sitä
mieltä, että jos joku on liittoutunut Dingaanin kanssa, on se ollut
hätähousu Pereira. Kuinka hän muuten olisi osannut poistua ennen
murhaamisen alkamista ja tuoda mukanaan hullun Henri Marais'n?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Meyer säveästi, sillä, kuten kaikki
muutkin, hän pelkäsi rouva Prinsloota.

"Miksi ette sitten voi hillitä kieltänne puhumasta tyhmyyksiä, jotka
tuottavat tuskaa?" kysyi rouva. "Ei, älkää vastatko, sillä, sillä
se vain pahentaa asioita. Viekää loput tästä lihasta hotttentotti
paralle, Hansille", -- minun on selitettävä, että olimme juuri
aterioineet -- "joka varmasti voi ajaa sisäänsä naulan tai parin
verran, vaikka hän onkin syönyt niin paljon, että kenen tahansa
valkoisen miehen vatsa halkeaisi."

Meyer totteli nurisematta, ja toiset haihtuivat myöskin pois, kuten
heidän oli tapana rouvan näyttäessä sotaisia merkkejä, joten me
jäimme kahdenkesken.

"No", sanoi rouva, "jokainen on väsynyt, ja nyt on mielestäni aika
mennä levolle. Hyvää yötä, Allan poikaseni ja Marie lapsukaiseni!"
Senjälkeen hän tallusteli pois, jättäen meidät kahdenkesken.

"Mieheni", sanoi samassa Marie, "etkö tule katsomaan kotia, jonka
laitoin sinua varten kuntoon, ennenkuin luulin sinun olevan kuollut?
Se on vähäpätöinen paikka, mutta rukoilen Jumalaa, että tulisimme
siellä onnellisiksi." Hän tarttui käteeni ja suuteli minua kerran,
toisen ja kolmannenkin. -- -- --

Puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä minä ja vaimoni nauroimme
ja pohdimme eräitä pikku seikkoja, jotka koskivat köyhän asuntomme
järjestelyä -- niin pian saa ylitulvehtiva ilo unohtamaan suuret
surut --; äkkiä näin hänen kasvojensa muuttuvan ja kysyin syytä
siihen.

"Hiljaa!" hän sanoi. "Kuulen hevosten ääntä", ja hän osoitti erääseen
suuntaan.

Katsahdin ja näin kukkulan takaa ilmestyvän joukon buureja
jälkiratsastajineen, -- kolmekymmentäkaksi tai -kolme kaikkiaan,
niistä kaksikymmentä valkoihoista.

"Katso", sanoi Marie, "isäni on heidän joukossaan, ja serkkuni Hernan
ratsastaa hänen rinnallaan."

Se oli totta. Siellä oli Henri Marais, ja aivan hänen takanaan, hänen
korvaansa supatellen, ratsasti Hernan Pereira. Muistan, kuinka näiden
kahden näkeminen johti mieleeni lukemani tarinan miehestä, jonka paha
henki oli riivannut, vetäen häntä jotain kauheata tuomiotaan kohti
hänen paremman luontonsa kuiskauksista huolimatta. Laiha, kuihtunut
ja hurjakatseinen Marais sekä lihavanaamainen ja aistillinen
Pereira, kuiskien viekkaasti hänen korvaansa: he vastasivat aivan
täydellisesti noita tyyppejä sadun miehestä ja hänen pahasta
hengestään, joka veti häntä alas helvettiin. Jonkin mielijohteen
vaikutuksesta kiedoin käsivarteni Marien ympäri syleillen häntä, ja
sanoin:

"Olemmehan ainakin hetkisen olleet hyvin onnellisia."

"Mitä tarkoitat, Allan?" hän kysyi epäröivästi.

"Sitä vain, että onnen hetkemme ovat tällä kertaa päättyneet."

"Kenties", hän vastasi verkalleen. "Mutta ne ovat joka tapauksessa
olleet varsin onnellisia hetkiä, ja jos minun tänään olisi kuoltava,
olisin iloinen, että olen saanut niistä nauttia."

Sitten buurien ratsujoukkue saapui perille. Hernan Pereira, jonka
aisteja vihan ja mustasukkaisuuden vaistot kenties terästivät, tunsi
ensimmäisenä minut.

"Kas, mynheer Allan Quatermain", hän sanoi, mistä johtuu, että
te olette täällä? Mistä johtuu, että te vielä elätte? Päällikkö,
hän lisäsi, kääntyen noin kuusikymmentä vuotiaan tumman ja
synkkäkatseisen miehen puoleen, jota en silloin tuntenut, "tämä on
kummallinen juttu. Tämä englantilainen, mynheer Quatermain, oli
käskynhaltija Retiefin mukana zulukuninkaan pääkaupungissa, kuten
mynheer Henri Marais voi todistaa. Nyt tiedämme varmasti, että Pieter
Retief ja koko hänen väkensä ovat kuolleet, Dingaanin murhaamina.
Kuinka sitten on mahdollista, että tämä mies on pelastunut?"

"Miksi asetatte minulle arvoituksia, mynheer Pereira?" kysyi tumma
buuri. "Epäilemättä englantilainen on valmis selittämään."

"Tietysti, mynheer", sanoin. "Haluatteko, että puhun nyt heti?"

Päällikkö epäröi. Kutsuttuaan Henri Marais'n sivummaksi ja puhuttuaan
hänen kanssaan hetkisen hän vastasi:

"Ei, ei nyt, luullakseni. Asia on liian vakava. Syötyämme kuuntelemme
kertomustanne, mynheer Quatermain, ja siihen mennessä kiellän teitä
poistumasta tältä paikalta."

"Tarkoitatteko, että olen vanki, herra päällikkö?" kysyin.

"Niin, jos niin tahdotte, mynheer Quatermain, -- vanki, jonka
on selitettävä, kuinka noin kuusikymmentä veljistänne, jotka
olivat seuralaisianne, joutuivat eläinten tavoin teurastettavaksi
Zulumaassa, kun te sitävastoin pelastuitte. Ei sen enempää sanoja
tällä kertaa. Pian epäilemättä saamme kuulla niitä hyvän joukon. Hei,
Carolus ja Johannes, vartioikaahan tätä englantilaista, josta kuulen
kummallisia juttuja, ladatuin pyssyin; kun lähetämme sanan, tuokaa
hänet eteemme."

"Kuten tavallisesti, serkkusi Hernan tuo huonoja lahjoja", sanoin
Marielle katkerasti. "No, syökäämme mekin päivällisemme, jonka herrat
Carolus ja Johannes kenties suvaitsevat jakaa kanssamme -- tuoden
ladatut pyssynsä mukanaan."

Carolus ja Johannes ottivat kutsun vastaan, ja heiltä me kuulimme
paljon uutisia, kaikki varsin kauheita; erityisesti saimme kuulla
yksityiskohtia teurastuksesta sillä seudulla, joka tämän kauhean
tapauksen johdosta nyt ja aina tunnetaan nimellä Weenen eli
Itkupaikka. Tarvinneeko sanoa, että ne riittivät viemään meiltä
ruokahalun kokonaan, vaikka Carolus ja Johannes, jotka silloin jo
olivat jotenkin tointuneet tuon verisen kauhun yön hyökkäyksestä,
söivät tavalla, joka olisi täyttänyt Hansinkin kateudella.

Vähän ajan perästä aterioimisemme päätyttyä Hans, joka näytti
jotakuinkin tointuneen uupumuksestaan, tuli korjaaman pois astioita.
Hän ilmoitti meille, että kaikki buurit pitivät suurta "puhetta"
ja että he aikoivat lähettää noutamaan minua. Muutamia minuutteja
myöhemmin saapuikin kaksi asestettua miestä ja käski minun seurata
mukanaan. Käännyin lausuakseni muutamia jäähyväissanoja Marielle,
mutta hän sanoi:

"Menen sinne, minne sinäkin, mieheni", ja, kun vartiosto ei mitenkään
estänyt, hän tuli.

Noin kahdensadan yardin päässä tapasimme buurit erään vaunun
katoksen alla istumassa. Kuusi heistä oli istuutunut puoliympyrään
tuoleille tai mitä kukin oli istuimekseen löytänyt. Synkkäkatseinen
päällikkö istui keskellä, ja hänen edessään oli karkea pöytä
kirjoitustarpeineen.

Näiden kuuden vasemmalla puolella olivat Prinsloo'n ja Meyerin
perheen jäsenet, jotka minä olin pelastanut Delagoasta, ja oikealla
puolella olivat muut buurit, jotka sinä aamuna olivat saapuneet
leiriin. Ensi silmäyksellä näin, että oli muodostettu sotaoikeus ja
että kuusi vanhinta toimi tuomareina, päällikön toimiessa oikeuden
presidenttinä.

En mainitse heidän nimiään tarkoituksellisesti, sillä minulla ei ole
mitään halua saattaa jälkimaailman tietoon sen kauhean erehdyksen
aiheuttaneita syyllisiä, josta aion kertoa. He toimivat joka
tapauksessa rehellisesti omalta näkökannaltaan katsoen, ja he olivat
vain roistomaisen Hernan Pereiran välikappaleita.

"Allan Quatermain", sanoi päällikkö, "teidät on tuotu tänne
tutkittavaksi sotaoikeudessa, joka laillisesti on kutsuttu kokoon
emigranttibuurien leirissä julkaistujen asetusten mukaan. Tunnustatko
mainitut lait?"

"Tiedän sellaisten lakien olemassaolon, päällikkö", minä vastasin,
"mutta en tunnusta teidän sotaoikeudellanne olevan valtaa tutkia
miestä, joka ei ole buuri, vaan Ison Britannian kuningattaren
alamainen."

"Olemme neuvotelleet tästä kohdasta, Allan Quatermain", sanoi
päällikkö, "ja me hylkäsimme sen. Kenties muistatte, että Bushman
River'in luona ennen lähtöänne Pieter Retief vainajan kanssa
päällikkö Sikonyelan luo te saitte hänen mukanaan seuranneet zulut
komennettaviksenne ja vannoitte silloin tulkitsevanne oikein ja
olevanne uskollinen joka suhteessa kenraali Retiefille, hänen
seuralaisilleen ja hänen asialleen. Sen valan me katsomme antavan
tälle oikeudelle tuomiovallan teihin nähden."

"Minä kiellän teidän tuomiovaltanne", vastasin, "vaikkakin on totta,
että vannoin tulkitsevani uskollisesti. Pyydän, että kieltoni
merkitään pöytäkirjaan."

"Tapahtuman pitää", sanoi päällikkö ja teki vaivaloisesti merkinnän
edessään olevalle paperille.

Lopetettuaan hän katsahti ylös ja sanoi:

"Teitä syytetään, Allan Quatermain, siitä, että te ollessanne
jäsenenä siinä lähetystössä, joka äskettäin kävi zulukuningas
Dingaanin luona edesmenneen käskynhaltijan ja kenraalin Pieter
Retiefin johtamana, epärehellisesti ja rikollisesti yllytitte
sanotun Dingaanin murhaamaan mainitun Pieter Retiefin ja hänen
kumppaninsa, erittäinkin Henri Marais'n, appiukkonne, ja Hernan
Pereiran, hänen sisarenpoikansa, joiden molempien kanssa te olitte
riidassa. Edelleen, että te myöhemmin panitte täytäntöön sanotun
murhan, sovittuanne sitä ennen zulukuninkaan kanssa, että teidät
siirrettäisiin sen toimeenpanon ajaksi turvalliseen paikkaan. Onko
teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Kuullessani tämän väärän ja inhoittavan syytöksen sai raivo ja kiukku
minut ääneen nauramaan.

"Oletteko, päällikkö, hullu", huudahdin, "kun puhutte tuollaista?
Minkä todistuksen perusteella tämä törkeä vale syytetään minua
vastaan?"

"Ei, Allan Quatermain, minä en ole hullu", hän vastasi, "vaikka
onkin totta, että minä, jolta zulujen keihäät ovat riistäneet
vaimon ja kolme lasta, olen kärsinyt teidän pahoista töistänne
kylliksi tullakseni hulluksi. Mitä todistuksiin tulee, saatte ne
pian kuulla. Mutta ensin merkitsen pöytäkirjaan, että te ilmoitatte
tyytymättömyyttä."

Hän teki niin ja sanoi sitten:

"Jos te tunnustatte erinäisiä seikkoja, voitamme siten paljon aikaa,
jota meillä tällä hetkellä on varsin niukasti. Nämä seikat ovat:
Tietäen,mitä tulisi tapahtumaan lähetystölle, te yrititte välttää
siihen liittymistä. Onko se totta?"

"Ei ole", vastasin. "En tiennyt mitään, mitä lähetystölle tulisi
tapahtumaan, vaikka pelkäsinkin jotain, kun juuri olin pelastanut
ystäväni" -- osoitin Prinsloon perhettä -- "kuolemasta Dingaanin
käsistä. En halunnut seurata lähetystön mukana siitä syystä, että
olin lähdön edellisenä päivänä mennyt naimisiin Marie Marais'n
kanssa. Menin kuitenkin lopulta, koska ystäväni kenraali Retief pyysi
minua tulemaan tulkikseen."

Nyt jotkut läsnäolevista buureista sanoivat:

"Se on totta. Me muistamme kyllä."

Mutta päällikkö jatkoi, ottamatta ollenkaan huomioon vastaustani ja
näitä välihuomautuksia.

"Tunnustatteko, että olitte huonoissa väleissä Henri Marais'n ja
Hernan Pereiran kanssa?"

"Kyllä", vastasin, "koska Henri Marais teki kaiken voitavansa
estääkseen avioliittoani tyttärensä Marien kanssa, käyttäytyen
erittäin kehnosti minua kohtaan, joka olin pelastanut hänen
ja hänen eloonjääneen väkensä hengen Delagoassa ja myöhemmin
Umgungundhlovussa. Hernan Pereira koetti ryöstää minulta Marien,
vaikka olin pelastanut hänet kuolemasta hänen sairaana ollessaan,
myöhemmin koetti murhata minut ampumalla minua yksinäisellä paikalla.
Tässä on siitä merkki." Osoitin ohimossani olevaa pientä naarmua.

"Se on totta. Niin se hätähousu teki", melusi rouva Prinsloo, saaden
käskyn pysyä vaiti.

"Tunnustatteko", jatkoi päällikkö, "että lähetitte vaimollenne ja
hänen seuralaisilleen kehoituksen poistua Bushman River'iin leiriltä,
koska sitä vastaan tehtäisiin hyökkäys, ja samalla käskitte heitä
pitämään asian salassa? Tunnustatteko, että myöhemmin sekä te
että hottentottipalvelijanne palasitte yksin vahingoittumattomina
Zulumaasta, missä kaikki muut mukananne seuranneet lepäävät
kuolleina?"

"Tunnustan", vastasin, "että kirjoitin vaimolleni kehoittaen häntä
tulemaan tänne, jonne olen rakentanut asuntoja, kuten näette, ja
tuomaan mukanaan jonkun seuralaisistamme, joka halusi tänne muuttaa,
tai päinvastaisessa tapauksessa tulemaan yksin. Tämän tein siksi,
että Dingaan oli minulle kertonut -- joko leikillään tai tosissaan,
en sitä tiennyt -- antaneensa määräyksen ryöstää puolisoni, koska hän
halusi tämän ottaa vaimokseen; hän oli nimittäin nähnyt vaimoni ja
ihastunut häneen. Sen minkä tein, tein käskynhaltija Retief vainajan
tieten ja toivomuksesta, minkä osoittaa todeksi hänen kirjoituksensa
kirjeeni alareunaan. Tunnustan myöskin, että minä samoin kuin
hottentotti Hans, pelastuin, kun sitävastoin kaikki veljeni saivat
surmansa. Jos haluatte tietää, miten ja miksi pelastuimme, kerron sen
teille."

Päällikkö teki uudelleen muistiinpanoja ja sanoi sitten:

"Kutsuttakoon todistaja Hernan Pereira valalle."

Hänet kutsuttiin ja käskettiin kertomaan, mitä tiesi.

Kuten saattaa kuvitella, oli se pitkä puhe ja suurella huolella
valmistettu. Tahdoin vain panna paperille sen mustimmat
valheellisuudet. Hän vakuutti oikeudelle, ettei hän tuntenut
mitään vihamielisyyttä minua kohtaan eikä ollut koskaan yrittänyt
minua tappaa eikä mitenkään vahingoittaa, vaikka totta olikin,
että hänen sydämensä oli haavoittunut, kun olin häneltä varastanut
hänen kihlattunsa -- nykyisen vaimoni -- rakkauden vastoin tytön
isän tahtoa. Hän sanoi jääneensä Zulumaahan, koska hän tiesi
minun naivan tytön niin pian kun tämä tulisi täysi-ikäiseksi,
ja se olisi ollut hänestä liian tuskallista nähdä. Hän sanoi,
että hänen siellä ollessaan, ennen lähetystön tuloa, Dingaan ja
muutamat hänen sotapäälliköistään olivat hänelle kertoneet, että
minä olin tämän tästä kiihoittanut häntä, Dingaania, surmaamaan
buurit, koska nämä olivat pettäneet Englannin hallitsijan; Dingaan
kuitenkin oli kieltäytynyt niin tekemästä. Retiefin lähetystöineen
tultua hän sanoi varoittaneensa häntä minun suhteeni, mutta Retief
oli minun sokaisemani kuten moni muukin -- näin sanoessaan hän
katsahti Prinsloo'n perhettä kohti -- eikä halunnut kuulla sellaista
puhuttavankaan.

Sitten tuli pahin kaikesta. Hän sanoi kerran olleensa korjaamassa
Dingaanin pyssyjä eräässä hänen majassaan, ja silloin hän oli
kuullut minun ja Dingaanin välisen keskustelun, joka tapahtui majan
ulkopuolella, minun tietysti aavistamatta, että hän oli sisäpuolella.
Tämän keskustelun aiheena oli se, että minä uudelleen yllytin
Dingaania surmaamaan buurit ja myöhemmin lähettämään sotajoukkonsa
teurastamaan heidän vaimonsa ja perheensä. Minä vain pyysin aikaa
saadakseni toimitetuksi pois tytön jonka heidän joukostaan olin
nainut, sekä hänen mukanaan muutamia ystävistäni, jotka tahdoin
säästää päästäkseni jonkinlaiseksi johtajaksi heidän keskuudessaan ja
-- siinä tapauksessa, että hän suostuisi -- pitääkseni koko Natalin
alueen hänen hallintonsa alaisena ja englantilaisten suojeluksessa.
Näihin ehdotuksiin Dingaan vastasi, että "ne näyttivät viisailta ja
hyviltä, ja hän pohtisi niitä erittäin huolellisesti."

Pereira sanoi edelleen, että tullessaan ulos majasta Dingaanin mentyä
hän soimasi minua ankarasti rikollisista puuhistani ja ilmoitti
varoittavansa buureja, minkä hän myöskin teki sekä suusanallisesti
että kirjeellisesti. Senjälkeen minä olin muka saanut aikaan sen,
että zulut pidättivät hänet; itse menin Retiefin luo, ja kerroin
tälle jonkun väärän jutun hänestä, Pereirasta, minkä johdosta
Retief ajoi hänet pois leiristään ja kielsi ketään buureja edes
puhuttelemasta häntä. Sitten hän oli toiminut ainoalla mahdollisella
tavalla. Hän meni enonsa Henri Marais'n luo ja kertoi tälle -- ei
koko totuutta, vaan että hän oli saanut varman tiedon, että Marieta
uhkasi kauhea hengenvaara zulujen aikoessa tehdä hyökkäyksen ja
että kaikki buurit, joiden keskuudessa hän asui, myöskin olivat
hengenvaarassa.

Sentähden hän antoi Henri Marais'n ymmärtää, että, kun kenraali
Retief oli sokaistu eikä tahtonut kuulla hänen puhettaan, paras keino
oli ratsastaa pois varoittamaan buureja. Sen he sitten tekivätkin
salassa, Retiefin tietämättä, mutta yksi ja toinen seikka -- jotka
hän yksityiskohtaisesti selitti -- viivytti heidän matkaansa, joten
he saapuivat Bushman River'in leiriin liian myöhään, kun joukkomurha
jo oli tapahtunut. Kuten päällikkö tiesi, olivat he, kuultuaan huhun
mukaan Marie Marais'n ja muiden buurien muuttaneen tälle seudulle
ennen teurastusta, tulleet tänne ja saaneet tietää näiden toimineen
siten Allan Quatermain'in varoituksen johdosta: sitten he palasivat
ja veivät nämä uutiset Bushman River'iin eloon jääneille buureille.

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli sanottavana.

Lykkäsin ristikuulusteluni siksi kunnes kuulin kaikki todistukset
itseäni vastaan. Pereiran jälkeen kutsuttiin siis valalle Henri
Marais, joka vahvisti tyttärenpoikansa todistuksen useassa kohdassa,
mitä tuli esimerkiksi suhteisiin hänen tyttäreensä, siihen, että
hän vastusti avioliittoani tämän kanssa, koska olin englantilainen,
joita hän halveksi ja joihin hän ei luottanut, ja niin edelleen. Hän
lisäsi vielä, että Pereira oli ollut oikeassa kertoessaan saaneensa
varmasti tietää, että Marieta ja buureja uhkasi vaara, koska Allan
Quatermain ja Dingaan olivat päättäneet järjestää hyökkäyksen heidän
kimppuunsa. Hän sanoi myös kirjoittaneensa Retiefille ja koettaneensa
puhua hänelle, mutta Retief oli kieltäytynyt häntä kuuntelemasta.
Sen jälkeen hän oli ratsastanut pois Umgungundhlovu'sta yrittääkseen
pelastaa tyttärensä ja varoittaa buureja. Siinä oli kaikki, mitä
hänellä oli sanottavana.

Sitten kutsuin omat todistajani, Marien, jonka todistusta he
kieltäytyivät kuuntelemasta sillä perusteella, että hän oli minun
vaimoni ja niin ollen jäävi, rouva Prinsloon ja hänen perheensä sekä
Meyer'it. Kaikki he kertoivat totuuden mukaisesti suhteistani Hernan
Pereiran, Henri Marais'n ja Dingaanin kanssa, mikäli niistä tiesivät.

Senjälkeen, kun päällikkö oli kieltäytynyt hyväksymästä Hans'ia
todistajaksi, koska hän oli hottentotti ja minun palvelijani,
minä käännyin oikeuden puoleen, kertoen tarkoin kaiken, mitä
oli tapahtunut minun ja Dingaanin välillä ja miten minä ja Hans
pelastuimme toisella käynnillämme hänen kraalissaan. Viittasin myös
siihen, että onnettomuudekseni en voinut näyttää toteen sanojani,
koska Dingaan ei ollut kelvollinen todistajaksi ja kaikki muut olivat
kuolleet. Edelleen vedin esiin Marielle kirjoittamani kirjeen, jonka
Retief oli hyväksynyt, ja Marais'n sekä Pereiran allekirjoittaman
kirjeen Retiefille, joka jäi haltuuni.

Kun olin lopettanut puheeni, oli aurinko parhaillaan laskemassa ja
jokainen oli väsynyt. Minun käskettiin vartijain saattamana poistua
siksi aikaa kun oikeus neuvotteli, mikä kesti pitkän ajan. Sitten
minut huudettiin jälleen esiin, ja päällikkö sanoi:

"Allan Quatermain, me olemme rukoiltuamme Jumalaa pohtineet tätä
asiaa parhaimman arvostelumme ja kykymme mukaan. Toiselta puolelta
merkitsemme sen seikan, että olette englantilainen, sen rodun
jäsen, joka vihaa ja aina on sortanut kansaamme. Sitäpaitsi oli
teidän etujenne mukaista päästä eroon niistä molemmista, joiden
kanssa olitte ollut riidassa. Henri Marais'n ja Hernan Pereiran
todistukset, joiden luotettavuutta emme voi epäillä, osoittavat,
että olitte kylliksi turmeltunut joko tehdäksenne tämän tai,
vihamielisenä buureille, liittoutuaksenne raakalaisen kanssa
heidän tuhoamisekseen. Tulos on, että noin seitsemänsataa miestä,
naista ja lasta on menettänyt henkensä hyvin julmalla tavalla,
jota vastoin te, palvelijanne, vaimonne ja ystävänne yksin ovat
vahingoittumattomina pelastuneet. Tämän laatuisesta rikoksesta ei
sata kuolemanrangaistusta riittäisi sovitukseksi. Kuitenkin vain
Jumala yksin voi siitä määrätä oikean rangaistuksen, ja sentähden
on velvollisuutemme lähettää teidät hänen tuomittavakseen. Me
tuomitsemme teidät petturina ja murhamiehenä ammuttavaksi, ja olkoon
Herra sielullenne armollinen."

Nämät kauheat sanat kuullessaan Marie vaipui tiedottomana maahan.
Seurasi lyhyt keskeytys, kun hänet kannettiin pois Prinsloo'n majaan,
jonne rouva Prinsloo seurasi häntä hoitamaan. Senjälkeen päällikkö
jatkoi:

"Vaikka näin olemmekin tuominneet teidät ansioittenne mukaan,
pidämme kuitenkin oikeana -- koska olette englantilainen, jota
vastaan meillä voidaan väittää olevan ennakkoluuloja, ja koska
teillä ei ole ollut tilaisuutta valmistella puolustustanne, eikä
teillä myöskään ole ollut yhtään todistajaa, koska kaikki ne, jotka
sanojenne mukaan voisivat puolestanne todistaa, ovat kuolleet --
että tämä yksimielinen päätöksemme alistetaan emigranttibuurien
pääoikeusistuimen vahvistettavaksi. Sentähden teidät huomenna aamulla
viedään Bushman River'in leirille, missä asia tutkitaan ja, tarpeen
vaatiessa, mestaus toimitetaan leirin kenraalien ja alapäälliköiden
päätöksen mukaan. Siihen mennessä teitä pidetään vartioituna omassa
talossanne. Onko teillä nyt mitään sanomista tätä päätöstä vastaan?"

"On kyllä", vastasin, "senverran, että, vaikka ette sitä tiedä, tämä
tuomionne on väärä. Se perustuu sellaisen miehen valheisiin, joka
aina on ollut viholliseni, miehen, jonka aivot ovat turmeltuneet.
En ole koskaan pettänyt buureja. Jos kukaan on heitä pettänyt, on
se juuri Hernan Pereira itse, joka, kuten näytin toteen kenraali
Retiefille, oli pyytänyt Dingaania tappamaan minut, jonkatähden
Retief uhkasi asettaa hänet syytteeseen tästä suuresta rikoksesta;
siitä syystä, eikä mistään muusta, Pereira pakeni kraalista, ottaen
mukaansa välikappaleensa Henri Marais'n. Te olette pyytäneet Jumalaa
tuomitsemaan minut. No, minä pyydän myöskin Jumalaa tuomitsemaan
hänet ja Henri Marais'n, ja tiedän hänen sen tekevän tavalla tai
toisella. Minä kyllä puolestani olen valmis kuolemaan, kuten olen
ollut jo kuukausia sitten, jolloin teidän buurien hyväksi olen
toiminut. Ampukaa minut nyt, jos haluatte, ja tehkää loppu. Mutta
vakuutan teille, että, jos teidän käsistänne pelastun, en salli tämän
osakseni tulleen kohtelun jäädä rankaisematta. Esitän asiani kansani
hallitusmiehille ja, jos niin tarvitaan, kuningattarelleni, vaikka
minun sitä varten olisi matkustettava Lontooseen. Te buurit saatte
silloin oppia, että te ette voi tuomita viatonta englantilaista
väärän todistuksen nojalla joutumatta maksamaan siitä korvausta.
Vakuutan sen hinnan tulevan suureksi, jos minä elän, ja kuoltuani
siitä tulee vielä suurempi."

Näiden sanojeni -- myönnän, että ne olivat sangen tyhmiä, jotka
nuoruuden kokemattomuudessa sanoin englantilaisen ylpeydellä --
näin tekevän mahtavan vaikutuksen tuomareihin. He uskoivat --
ollakseni oikeudenmukainen minun on se myönnettävä, -- että he
olivat tuominneet oikein. Ennakkoluulon ja valheellisten puheiden
sokaisemina sekä niistä kauheista tappioista tylsistyneinä, jotka
olivat kohdanneet heidän kansaansa muutamien viime päivien aikana
julmurimaisen raakalaisen taholta, he uskoivat minun yllyttäneen
noihin tihutöihin, ja sentähden minun täytyi kuolla. Tosiasia on,
että kaikki, tai melkein kaikki buurit olivat vakuutettuja siitä,
että Dingaan oli englantilaisten neuvosta toimeenpannut tämän
joukkomurhan. Jo yksistään se seikka, että minä ja palvelijani
ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet, kun kaikki kumppanini
olivat tuhoutuneet, todisti minut heidän silmissään syylliseksi ilman
Pereiran todistusta; tämän seikan he myöskin, lakia tuntemattomina,
katsoivat riittävän tuomionsa puolustukseksi.

He tunsivat kuitenkin kiusallista epäilyä, ettei tämä todistus
ollut ratkaiseva, ja että sen saattaisi pätevämpi oikeus useilla
perusteilla hyljätä in toto. He tiesivät myös itse olevansa
kapinoitsijoita, joilla ei ollut laillista oikeutta muodostaa
tuomioistuinta, ja pelkäsivät Englannin pitkälle ulottuvan käden
voimaa, josta he vain joku aika sitten olivat pelastuneet. Jos minä
pääsisin kertomaan tietoni Lontoon parlamentille, miten kävisikään
silloin heidän, jotka olivat uskaltaneet tuomita kuolemaan Ison
Britannian kuningattaren alamaisen? Eikö vaaka silloin saattaisi
kääntyä heidän vahingokseen? Eikö saattaisi käydä niin, että
Britannia raivostuneena nousisi ja murskaisi heidät, jotka uskalsivat
vedota sen lainkäyttöön voidakseen surmata sen alamaisen? Nämä
ajatukset -- kuten myöhemmin sain tietää -- risteilivät heidän
mielessään.

Toinenkin ajatus välähti heidän mieleensä. Jos tuomio heti pantaisiin
täytäntöön, ei kuollut mies voisi vedota mihinkään; täällä ei minulla
myöskään ollut ketään ystävää, joka ottaisi asiaani ajaakseen ja
kostaakseen puolestani. Mutta kaikesta tästä he eivät puhuneet
mitään. Annettiin vain merkki viedä minut pois pieneen talooni, jossa
minua vartioston silmälläpidon alaisena pidettiin vankina.

Nyt ryhdyn kertomaan loppua tästä traagillisten tapausten
historiasta. Yksinkertaisempana ja helpompana pidän kertoa tapaukset
siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, vaikka muutamat niistä
sainkin tietää vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.



XXI LUKU.

VIATONTA VERTA.


Näyttää siltä, että, senjälkeen kun minut oli viety pois, oikeus
kehoitti Hernan Pereiraa ja Henri Marais'ta seuraamaan yksinäiselle
paikalle jonkun matkan päähän, missä he eivät luulleet kenenkään
kuulevan neuvotteluja. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä he olivat
unohtaneet hottentotti Hansin kettumaisen viekkauden. Hans oli
kuullut minun tuomioni ja luultavasti pelkäsi joutuvansa osalliseksi
samasta tuomiosta, koska hänkin oli tehnyt saman rikoksen, että oli
pelastautunut Dingaanin käsistä. Myöskin hän oli halukas tietämään
noiden buurien salaisesta neuvottelusta; heidän kieltään hän tietysti
ymmärsi yhtä hyvin kuin omaansakin.

Hän kiersi kukkulan ympäri ja ryömi heitä kohti vatsallaan kuin
käärme, kiemurrellen edellisen vuoden ruohonpeittämien kuivuneiden
mättäiden lomitse, liikuttamatta edes heinän latvoja. Vihdoin hän
jäi hiljaa makaamaan erään pensaikon keskelle, joka kasvoi puhujista
noin viiden askeleen päässä olevan kiven takana; sieltä hän kuunteli
tarkkaavasti jokaista sanaa, joka heidän huuliltaan pääsi.

Heidän keskustelunsa sisältö oli seuraava. Syistä, jotka jo olen
maininnut, he pitivät parhaana, että heti kärsisin kuolemantuomioni.
Tuomio, sanoi päällikkö, oli langetettu, eikä sitä voitu peruuttaa,
ja vaikka peruutettaisiinkin, pysyisi heidän loukkauksensa yhtä
raskaana englantilaisten silmissä. Mutta jos he veisivät minut
pääleiriinsä suuren neuvostonsa uudelleen tutkittavaksi, saattaisi
tapahtua, että tuomio peruutettaisiin ja heidät jätettäisiin
yksitellen ja yhdessä vastaamaan siitä, mitä olivat tehneet. He
tiesivät minut myöskin erittäin nokkelaksi, joten saattaisin jollain
tavoin päästä pakoon ja tuoda englantilaisia tai mahdollisesti zuluja
heidän kimppuunsa, sillä heistä oli selvää, että minä ja Dingaan
työskentelimme yhdessä heidät tuhotaksemme, ja, koska minussa oli
rohkeutta, en missään tapauksessa luopuisi kostoaikeistani.

Kun kävi selville, että he olivat kaikki samaa mieltä tässä asiassa,
nousi kysymys: mitä olisi tehtävä? Joku ehdotti, että minut heti
ammuttaisiin, mutta päällikkö huomautti, että sellainen teko yön
aikana suoritettuna näyttäisi murhalta, erittäinkin kun he siten
rikkoisivat sanansa.

Tehtiin sitten toinen ehdotus, että minut vietäisiin ulos asunnostani
ennen aamunkoittoa sillä verukkeella, että oli aika lähteä matkalle;
minulle annettaisiin sitten tilaisuus karata ja ammuttaisiin heti
maahan. Tai myöskin saatettaisiin väittää minun yrittäneen paeta,
samanlaisella tuloksella. Kuka tietäisi sellaisessa puolihämärässä,
olinko tosiaan yrittänyt vai enkö paeta tai uhannut heidän henkeään,
jollaisissa tapauksissa laki myöntää oikeuden ampua vangin, joka jo
muodollisesti on tuomittu kuolemaan?

Tähän mustaan tuumaan he kaikki suostuivat, peläten niin kauheasti
vähäistä englantilaista poikaa, jonka elämä riistettäisiin
väärän todistuksen perusteella, -- tosin useimpien heistä sitä
tietämättä. Mutta sitten nousi uusi kysymys: kenen käden kautta
se toimitettaisiin? Ei yksikään heistä näyttänyt haluavan täyttää
tätä veristä tehtävää; päinvastoin he kaikki kieltäytyivät siitä.
Esitettiin ehdotus, että jotkut alkuasukasorjista pakoitettaisiin
toimimaan pyöveleinä. Kun oikeuden yleinen mielipide kuitenkin tämän
hylkäsi, oli kaikki neuvot käytetty loppuun.

Sitten, jonkun ajan kuiskailtua, päällikkö lausui seuraavat
peloittavat sanat.

"Hernando Pereira ja Henri Marais", hän sanoi, "tämä nuori mies
on tuomittu teidän todistustenne perusteella. Me luotamme näihin
todistuksiin, mutta jos vähänkin niissä on väärin, ei tapahdu
oikeus, vaan törkeä murha, ja hänen viaton verensä olkoon ikuisesti
teidän päällänne. Hernando Pereira ja Henri Marais, oikeus määrää
teidät vartijoina tuomaan vangin asunnostaan huomenaamuna juuri
taivaan alkaessa valjeta. Teitä hän koettaa paeta, ja te saatte
hänen kuolemallaan estää hänen pakonsa. Sitten teidän on tultava
määräpaikkaan, missä teitä odotamme, ja ilmoitettava ampumisesta."

Nämät sanat kuultuaan Henri Marais huudahti: "Jumalan nimessä vannon,
etten sitä voi tehdä. Onko oikein tai luonnollista, että mies
pakoitetaan surmaamaan oma vävypoikansa?"

"Saatoittehan te todistaa vävypoikaanne vastaan, Henri Marais",
vastasi synkkäkatseinen päällikkö. "Miksi ette sitten voi surmata
pyssyllänne miestä, jonka surmaamisessa jo olette kielellänne ollut
avullisena?"

"En tahdo, en voi!" sanoi Marais, repien partaansa. Mutta päällikkö
vain vastasi kylmästi:

"Olette saanut oikeuden määräyksen. Jos aiotte olla niitä
tottelematta, alamme uskoa teidän tehneen väärän valan. Silloin
te ja sisarenpoikanne joudutte myös suuren neuvoston eteen,
kun englantilaista on uudelleen tutkittu. Meille on kuitenkin
yhdentekevää, laukaisetteko te pyssyn vaiko Hernan Pereira. Se on
teidän asianne, kuten juutalaiset sanoivat Judakselle, joka oli
pettänyt viattoman Herransa."

Sitten hän pysähtyi, ja jatkoi Pereiraan kääntyen: "Kieltäydyttekö
tekin, Hernando Pereira? Muistakaa, ennenkuin vastaatte, että, jos
kieltäydytte, me vedämme siitä omat johtopäätöksemme. Muistakaa
myös, että antamanne todistus, joka osoittaa tämän turmeltuneen
englantilaisen vehkeilleen ja aiheuttaneen veljiemme, vainajiemme
ja lastemme kuoleman, ja jota me pidämme oikeana todistuksena, --
muistakaa, että tämä todistus punnitaan ja tutkitaan sana sanalta
suuressa neuvostossa."

"Todistaminen on eri asia, ja petturin sekä murhamiehen ampuminen
eri asia", sanoi Pereira. Sitten hän lisäsi kiroten -- niin vakuutti
Hans --: "Mitä syytä olisi minulla, joka tunnen tämän lurjuksen
koko syyllisyyden, kieltäytyä panemasta täytäntöön lain määräämää
rangaistusta. Älkää pelätkö, päällikkö; kirottu Allan Quatermain ei
huomenaamuna onnistu karkaamisyrityksessään."

"Olkoon niin", sanoi päällikkö. "Painakaa mieleenne nämä sanat, te,
jotka ne kuulitte."

Kun Hans näki neuvoston olevan hajaantumaisillaan ja kun hän pelkäsi
joutuvansa kiinni ja surmatuksi, hän hiipi pois samaa tietä kuin oli
tullutkin. Hän ajatteli varoittaa minua, mutta vartijoiden tähden hän
ei voinut sitä tehdä. Hän meni sitten Prinsloo'n luo ja tapasi rouvan
yksin Marien kanssa, joka oli tullut tajuihinsa; hän kertoi rouvalle
kaiken, mitä oli kuullut.

Hänen puhuessaan Marie polvistui ja rukoili tai ajatteli kauan, nousi
sitten ylös ja sanoi:

"Täti, yksi asia on selvä, että Allan murhataan aamun koittaessa. Jos
hänet sitävastoin voidaan kätkeä, saattaa hän paeta."

"Mutta minne ja kuinka me voimme hänet kätkeä", kysyi rouva, "kun
paikka on vartioitu?"

"Täti", sanoi Marie uudelleen, "talonne takana on kafferien
tekemä vanha karja-aitaus, ja tässä karja-aitauksessa olen nähnyt
maissikuoppia, minne kafferit ovat panneet jyvänsä säilöön. Nyt
minä ehdotan, että kätkemme mieheni yhteen noista maissikuopista ja
peitämme sen päältäpäin. Sieltä buurit eivät häntä voisi löytää,
vaikka kuinka tarkoin etsisivät."

"Se on hyvä ajatus", sanoi rouva; "mutta miten Herran nimessä
me saamme Allanin ulos vartioidusta talosta viedäksemme hänet
maissikuoppaan?"

"Täti, minulla on oikeus mennä mieheni asuntoon, ja minä menen
sinne. Myöhemmin minulla on myöskin oikeus jättää talo, ennenkuin
hänet viedään pois. No, hän jättäköön sen minun sijastani, minuna,
ja te sekä Hans saatte auttaa häntä. Seuraavana aamuna sitten buurit
tulisivat tarkastamaan talon eivätkä löytäisi ketään muita kuin
minut."

"Se on kaikki sangen somaa", vastasi rouva. "Mutta luuletko,
tyttöseni, että nuo kirotut korppikotkat menevät tiehensä, ennenkuin
ovat nokkineet Allanin luut? Eivät varmastikaan, sillä liian paljon
riippuu siitä. He kyllä ymmärtävät, ettei hän voi olla kaukana, ja
he nuuskivat koko paikan, kunnes löytävät hänet maissikuopastaan
tai kunnes hän itse tulee esiin. He himoitsevat verta -- kiitos
serkkusi Hernanin, sen valehtelijan -- ja verta he tarvitsevat oman
turvallisuutensa tähden. He eivät missään tapauksessa poistu täältä,
ennekuin näkevät Allanin makaavan kuolleena maassa."

Nyt Marie, Hansin sanojen mukaan, ajatteli taasen kotvan aikaa.
Sitten hän vastasi:

"Meidän on uskallettava paljon, täti; mutta ei auta, se on tehtävä.
Lähettäkää miehenne rupattelemaan noiden vartijoiden kanssa, ja
antakaa hänelle pullo viinaa. Minä juttelen tämän Hansin kanssa ja
koetan katsoa, mitä voidaan saada aikaan."

Marie siirtyi sivummaksi Hansin kanssa, kuten tämä myöhemmin minulle
kertoi, ja kysyi häneltä, tunsiko hän lääkettä, joka vaivutti
ihmiset pitkäksi ajaksi sikeään uneen. Hans vastasi myöntävästi;
kaikki värilliset heimot tunsivat koko joukon sellaisia lääkkeitä.
Epäilemättä hän saisi jotain paikkakunnalla asuvilta kaffereilta tai,
ellei hän heiltä saisi, hän voisi kaivaa kasvin juuria, jonka hän oli
nähnyt kasvavan lähistössä ja joka soveltuisi tähän tarkoitukseen.
Marie lähetti hänet etsimään tätä ainetta. Myöhemmin hän puhui rouva
Prinsloolle:

"Suunnitelmani on, että Allanin on paettava talostamme minun
vaatteisiini pukeutuneena. Mutta tiedän hyvin, ettei hän tajuissaan
ollen juokse pois, koska hän niin tehdessään tunnustaisi
syyllisyytensä. Senvuoksi ehdotan, että häneltä otetaan tajunta
pois huumausjuomalla. Sitten ehdotan, että te ja Hans kantaisitte
hänet tämän rakennuksen taakse ja sieltä, kun ei kukaan näe, vanhaan
jyväkuoppaan, joka on vain muutamien yardien päässä; senjälkeen
peittäisitte sen suun kuivilla heinillä. Siellä hän pysyy siksi,
kunnes buurit väsyvät hänen etsimiseensä, ja ratsastavat matkoihinsa.
Jos taasen sattuisi niin, että he löytäisivät hänet, ei hänen kävisi
huonommin kuin aikaisemmin."

"Hyvä suunnitelma kylläkin, Marie, vaikka ei sellainen, jonka kanssa
Allan tahtoisi olla missään tekemisissä niin kauan kun hän olisi
järjissään", vastasi rouva, "katsoen siihen, että hän aina on,
nuoruudestaan huolimatta, selviytynyt pulasta. Me koetamme kuitenkin
pelastaa hänet, hänestä itsestään välittämättä, tuon lurjuksen
Pereiran kynsistä -- tulkoon Jumalan kirous hänen päälleen! --
ja isältäsi, hänen välikappaleeltaan. Kuten sanot, ei pahimmassa
tapauksessa hänelle koidu mitään vahinkoa, vaikka hänet löydetäänkin,
kuten luultavasti käy, sillä he eivät jätä tätä paikkaa verettä."

Sellainen oli suunnitelma, jonka Marie valmisti rouva Prinsloon
kanssa. Oikeastaan minun piti sanoa: näytti valmistavan, sillä hän
ei maininnut tälle mitään oikeasta tarkoituksestaan, hän kun tiesi
rouvan olevan oikeassa, tiesi, etteivät buurit omista yksityisistä
syistään ja siitä syystä, että luulivat harjoittavansa oikeutta,
koskaan jättäisi sitä paikkaa, ennenkuin näkisivät veren virtaavan
ruohikossa.

Marien todellinen ja kauhea suunnitelma oli -- antaa henkensä minun
henkeni sijasta! Hän oli vakuutettu siitä, että Hernan Pereira kerran
tapettuaan uhrinsa ei pysähtyisi tutkimaan ruumista. Hän ratsastaisi
pois rikollisen omantuntonsa ahdistamana, ja sillä välin minä
saattaisin paeta.

Hän ei miettinyt asiaa kaikkia yksityisseikkoja myöten, sillä kauhu
oli hänet tylsistyttänyt, eikä hänellä sitäpaitsi ollut aikaa. Hän
vain tunnusteli tietä askel askeleelta, hämärästi nähden vapautukseni
matkan päässä. Marie ei sanonut rouva Prinsloolle mitään muuta
kuin, että hän aikoi antaa minulle huumausainetta, ellen ilman sitä
lähtisi. Sitten rouvan tulisi kätkeä minut niin hyvin kuin voisi,
joko jyväkuoppaan tai muualle, tai, jos olisin tajuissani, antaa
minun itse kätkeytyä. Myöhemmin hän, Marie, menisi buurien luo ja
käskisi heitä etsimään minua, jos minut halusivat.

Rouva Prinsloo vastasi, että hän oli keksinyt paremman suunnitelman.
Hän järjestäisi miehensä, poikansa ja Meyer'ien kanssa, jotka kaikki
rakastivat minua, asian siten, että nämä pelastaisivat minut tai
tarpeen vaatiessa surmaisivat tai tekisivät vaarattomaksi Pereiran,
ennenkuin hän ennättäisi ampua minut.

Marien mielestä suunnitelma oli hyvä, jos se vain oli
toteutettavissa, ja rouva meni noutamaan aviomiestään ja muita
miehiä. Pian hän kuitenkin palasi naama pitkänä, sanoen päällikön
asettaneen heidät kaikki silmälläpidon alaisiksi. Hänen mieleensä
näytti juolahtaneen, tai pikemminkin Pereiran mieleen, että
Prinsloo't ja Meyer'it, jotka pitivät minua veljenään, yrittäisivät
jotain pelastusta tai antaisivat muulla tavoin aihetta pelkoon.
Sentähden heidät varovaisuuden vuoksi oli pistetty arestiin ja
otettu heiltä aseet kuten minultakin. Päällikkö puolestaan vakuutti
ryhtyneensä näihin jonkunverran omavaltaisiin toimenpiteisiin
voidakseen olla varma siitä, että Prinsloo't ja Meyer'it olisivat
seuraavana aamuna valmiit ratsastamaan hänen ja vangin mukana
pääleiriin, missä suuri neuvosto kenties halusi kuulustella heitä.

Yhden myönnytyksen rouva kuitenkin oli saanut päälliköltä, jolla,
tietäessään, miten minun kävisi, ei ollut luullakseni sydäntä siitä
kieltäytyä. Se oli, että vaimoni ja hän saisivat käydä luonani
tuomassa ruokaa sillä ehdolla, että molemmat jättäisivät talon, johon
minut oli teljetty, kello kymmenen aikaan illalla.

Asia oli siis sillä kannalla, että, jos jotain oli tehtävä, oli
se näiden kahden naisen tehtävä, sillä he eivät saattaneet toivoa
minkäänlaista apua suunnitelmissaan. Tässä lisättäköön, että rouva
kertoi Marielle Hansin läsnäollessa ajatelleensa hyökkäystä päällikön
kimppuun. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin luopui siitä kahdestakin
syystä, ensiksi, koska hän pelkäsi vain pahentavansa asioita
ja riistävänsä minulta ainoat auttajat, ja toiseksi, koska hän
pelkäsi hankkivansa Hansille kuoleman, sillä jutun jäljet varmasti
johtaisivat häneen.

Koska hän oli salahankkeen ainoa todistaja, oli ilmeistä, että hänen
tuskin sallittaisiin päästä pakoon levittämään tietojaan. Näin
erittäinkin siitä syystä, että hottentotin, jota epäiltiin petoksesta
kuten isäntäänsä, selittämätön kuolema ei ollut sen arvoinen asia,
että se olisi ansainnut huomiota noina raakoina ja verisinä aikoina.
Hän olkoon ollut oikeassa tai väärässä, mutta punnitessa hänen
ratkaisuaan on aina muistettava, että hän oli ja loppuun asti pysyi
täysin tietämättömänä Marien sankarillisesta aikeesta mennä kuolemaan
minun sijastani.

Molemmat naiset ja hottentotti ryhtyivät siis toteuttamaan
suunnitelmia, jotka pääpiirteissään olen esittänyt. Hans ehdotti
kuitenkin toista vaihtoehtoa. Sen mukaan heidän oli yritettävä
juottaa vartiostolle jonkunverran siitä yrttijuomasta, joka oli
tarkoitettu minulle, ja senjälkeen Marie, minä ja hän hiipisimme alas
joelle ja kätkeytyisimme ruovostoon. Sieltä me kenties pääsisimme
Port Nataliin, missä asui englantilaisia, jotka suojelisivat meitä.

Tietysti tämä ajatus oli toivoton alusta alkaen. Kuunvalo oli melkein
yhtä kirkas kuin päivällä ja tienoo laajalti yltympäri avoin, joten
meidät varmasti olisi nähty ja otettu uudelleen kiinni, mikä tietysti
olisi merkinnyt kuolemaa heti paikalla. Edelleen sattui niin, että
vartiostoa oli varoitettu koskemasta minkäänlaisiin väkijuomiin,
koska pidettiin luultavana, että heidät yritettäisiin huumata. Naiset
kuitenkin päättivät koettaa tätä menetelmää, jos vain saisivat
tilaisuuden. Ainakin se oli toinen jänne heidän jousessaan.

Sillävälin he tekivät valmistuksiaan. Hans poistui hetkeksi ja palasi
mukanaan unilääkettään, vaikka en muista, saiko hän sen kaffereilta
vai kokosiko hän itse. Joka tapauksessa se oli keitetty vedessä,
mistä he valmistivat kahvia minun juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut
samaa, jota Marie oli juovinaan kanssani, sillä kahvin kirpeä maku
ja musta väri kätkivät erinomaisesti kaiken tuoksun tai värin, joka
kasvista saattoi lähteä. Rouva Pnnsloo koetti myös jotain ruokaa,
jonka hän antoi Hansin kannettavaksi. Ensin tämä kuitenkin meni
tutkimaan vanhaa maissikuoppaa, joka oli Prinsloon talon takaovesta
muutamien askelten päässä. Hän ilmoitti että sinne saattaisi hyvin
kätkeä miehen, erittäinkin kun sen suulla kasvoi korkeata heinää ja
pensaita.

Sitten he kaikki kolme lähtivät liikkeelle, ja kun he saapuivat minun
noin sadan yardin päässä olevan taloni ovelle, huusivat vartijat
tietenkin, mitä asiaa heillä oli.

"Herrat", sanoi Marie. "Päällikkö on antanut meille luvan tuoda
ruokaa miehelleni, jota te täällä vartioitte. Pyydän, ettette estä
meiltä sisäänpääsyä."

"Saatte mennä", vastasi yksi heistä varsin kohteliaasti, sillä
häntä säälitti Marien asema. "Meille on annettu määräys laskea
teidät, rouva Prinsloo ja alkuasukaspalvelijanne, vaikka en tosin
ymmärrä, miksi tarvitaan kolme viemään ruokaa yhdelle miehelle.
Minä puolastani olisin luullut, että hän sellaisena aikana olisi
mieluummin ollut yksin vaimonsa kanssa."

"Rouva Prinsloo haluaa tehdä erinäisiä kysymyksiä hänen täällä olevan
omaisuutensa suhteen sekä tiedustaa, mitä on tehtävä sillä aikaa
kun hän on pääleirissä toista kuulustelua varten, sillä minä, jonka
sydän on täynnä suruja, en jaksa sellaisia asioita miettiä. Myöskin
hottentotin täytyy saada määräykset minne hänen on tuotava hevonen
hänen ratsastaakseen. Pyydän siis, päästäkää meidät, mynheer."

"Erittäin hyvä; meillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, rouva
Quatermain. -- -- Pysähtykäähän, ei suinkaan teillä ole mitään aseita
tuon vaippanne alla."

"Etsikää, jos haluatte, mynheer", hän vastasi, avaten vaippansa,
jolloin mies pikaisen silmäyksen luotuaan nyökäytti ja kehoitti heitä
astumaan sisään, sanoen:

"Muistakaa, että teidän on tultava pois kello kymmenen aikaan.
Te ette saa viettää yötä tässä talossa, sillä muuten pikku
englantilainen nukkuu aamulla liian pitkään."

Senjälkeen he astuivat sisään ja tapasivat minut pöydän ääressä
valmistamassa muistiinpanoja puolustustani varten ja merkitsemässä
muistiin pääkohtia suhteistani Pereiraan, Dingaaniin ja edelliseen
päällikköön Retiefiin.

Tässä yhteydessä lisättäköön, ettei asemani koko aikana tuntunut
peloittavalta, pikemminkin tunsin vain hehkuvaa suuttumusta. Minulla
ei tosiaan ollut vähintäkään epäilystä siitä, että, jos asiani
tutkittaisiin uudelleen suuressa neuvostossa, kykenisin osoittamaan
täydellisen viattomuuteni niihin kauheisiin syytöksiin, joita
minua vastaan oli tehty. Kun Marie siis ehdotti, että koetettaisiin
paeta, pyysin melkein tylysti häntä olemaan mainitsematta uudelleen
sellaista asiaa.

"Juosta pakoon!" sanoin. "No, sehän olisi samaa kuin tunnustaa itseni
syylliseksi, sillä vain syyllinen juoksee pakoon. En muuta toivo
kuin että tämä juttu selviäisi ja tuon pirullisen Pereiran vehkeet
paljastuisivat."

"Mutta, Allan", sanoi Marie, "entä jollet näkisikään sen koskaan
selviävän? Entä jos sinut ammutaan sitä ennen?" Sitten hän nousi
ylös ja, katsottuaan, että pieni ikkunaluukku oli suljettu ja hänen
säkkikankaasta tekemänsä verho edessä, hän palasi ja kuiskasi: "Hans
on kuullut kauhean jutun, Allan. Kerro se baas'ille, Hans."

Sillä aikaa kun rouva Prinsbo, johtaakseen meitä mahdollisesti
vaanivat silmät harhaan, puuhaili sytyttäen tulta toisen huoneen
takkaan lämmittääkseen ruokaa, Hans kertoi tietonsa melkein niinkuin
edellä jo on selostettu.

Kuuntelin sitä yhä lisääntyvällä epäuskoisuudella. Asia näytti
minusta mahdottomalta. Joko Hans oli pettynyt tai hän valehteli;
viimemainittu oli hyvin luultavaa, sillä tunsin erinomaisesti
hottentottien mielikuvituksen voiman. Tai kenties hän oli
juovuksissa; hän tosiaankin tuoksui väkijuomilta, joita tiesin hänen
sietävän suuren määrän näyttämättä mitään ulkonaisia juopumuksen
merkkejä.

"En saata sitä uskoa", sanoin, kun hän oli lopettanut. "Vaikka
Pereira minua vihaakin siinä määrässä, kuten on mahdollista, niin
voisiko isäsi Henri Marais - joka kuitenkin on aina ollut hyvä
ja Jumalaa pelkäävä mies -- suostua tekemään sellaisen rikoksen
tyttärensä miestä vastaan, vaikka hän tätä vihaakin?"

"Isäni ei ole sama kuin hän on ollut, Allan", sanoi Marie. "Toisinaan
tulen ajatelleeksi, että hän on menettänyt järkensä."

"Ei ainakaan hänen puheensa tänään iltapäivällä todista sitä, että
hän olisi menettänyt järkensä", vastasin. "Mutta olettakaamme,
että tämä kertomus on tosi. Mitä siinä takauksessa toivoisit minun
tekevän?"

"Allan, toivon, että pukeudut minun vaatteisiini ja lähdet
kätköpaikkaan, jonka Hans ja rouva Prinsloo tietävät, jättäen minut
tänne sijallesi."

"Kuinka niin, Marie?" sanoin. "Sittenhän sinut ammuttaisiin minun
sijastani, otaksuen, että he aikovat ampua minut. Minä sitäpaitsi
varmasti joutuisin kiinni ja saisin surmani, sillä heillä olisi
oikeus ampua minut yrityksestä paeta valepuvussa. Se on siis hullu
suunnitelma, mutta minulla on parempi. Rouva Prinsloo, menkää suoraan
päällikön luo ja kertokaa hänelle koko juttu. Tai, jollei hän halua
teitä kuunnella, huutakaa se kimakalla äänellä, että kaikki kuulevat;
tulkaa sitten takaisin ja kertokaa tuloksesta. Yhdestä seikasta
olen varma: jos tämän teette, niin suunnitelma minun ampumisestani
huomenna hylätään, vaikka sellaista olisikin ajateltu. Voitteko
kieltäytyä ilmoittamasta, kuka asian teille kertoi."

"Niin, olkaa hyvä ja tehkää se", mumisi Hans, "sillä muuten tiedän
sellaisen, joka ammutaan."

"Hyvä, minä menen", sanoi rouva Prinsloo ja hän meni, vartijoiden
päästettyä hänet jonkun sanan sanottuaan, joita emme kuulleet.

Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ja huusi meitä avaamaan oven.

"No?" kysyin.

"Niin", hän sanoi, "olen epäonnistunut. Noita oven ulkopuolella
olevia vartijoita lukuunottamatta ovat päällikkö ja kaikki buurit
ratsastaneet pois -- en tiedä, minne -- vieden meidän väkemme
mukanaan."

"Sepä kummallista", vastasin, "mutta kenties heillä ei mielestään
ole ollut tarpeeksi heinää hevosilleen tai, Herra tietäköön, mitä he
ovat ajatelleet. Jääkää tänne, aion ryhtyä johonkin." Avasin oven
ja huusin vartijoille, jotka olivat tavallaan kunnollisia miehiä ja
jotka aikoinaan olin tuntenut.

"Kuulkaa, ystävät", sanoin. "Minulle on kerrottu, ettei minua
viedäkään isolle leirille, jotta neuvosto tutkisi asiani, vaan
aiotaan minut kylmäverisesti ampua, kun huomenaamuna tulen ulos tästä
rakennuksesta. Onko se totta?"

"Allemachte, englantilainen!" vastasi eräs heistä. "Pidätkö meitä
murhaajina? Meillä on määräys viedä teidät päällikön luo niinpian
kuin hän käskee, joten teidän ei ensinkään pidä pelätä, että ammumme
teidät kuin kafferin. Joko te tai se, joka teille sellaista on
kertonut, on hullu."

"Sitä ajattelinkin, ystävät", vastasin. "Mutta missä päällikkö on ja
missä ovat kaikki muut? Tämä rouva Prinsloo on käynyt heitä etsimässä
ja ilmoittaa, että he ovat kaikki menneet."

"Se on hyvin todennäköistä", sanoi buuri. "Huhu tietää, että jotkut
zuluveljistänne ovat tulleet Tugelan yli jälleen metsästämään meitä,
mikä -- jos haluatte kuulla totuuden -- on syynä tähän vierailuun.
No, päällikkö on ottanut miehensä ratsastusmatkalle nähdäkseen,
voisiko näitä zuluja tavata tällaisessa kirkkaassa kuunvalossa.
Sääli, etteivät he voineet ottaa teitäkin, joka olisitte niin hyvin
tiennyt, mistä he ovat löydettävissä. Olkaa nyt hyvä ja lakatkaa
puhumasta meille loruja, joiden kuunteleminen tekee meidät sairaiksi.
Älkää myöskään luulko, että voitte livistää tiehenne, koska meitä on
vain kaksi, sillä tietäkää, että pyssymme ovat ladatut, ja meille on
annettu käsky käyttää niitä."

"Siinä sen nyt itse kuulitte", sanoin sulkiessani oven. "Kuten
ajattelinkin, ei tuossa mainiossa jutussa ole yhtään perää, kuten
tekin luultavasti tulitte vakuutetuiksi."

Rouva Prinsloo ja Marie eivät kumpikaan vastanneet mitään, ja
Hans pysyi myöskin vaiti. Kuitenkin -- kuten myöhemmin muistin --
näin kumpaisenkin naisen vaihtavan omituisia silmäyksiä, sillä he
eivät olleet ensinkään vakuutettuja. He olivatkin nyt -- vaikka
en sellaista voinut uneksiakaan -- päättäneet viedä perille oman
epätoivoisen suunnitelmansa. Mutta tästäkin rouva Prinsloo ja Hans
tiesivät vain puolet; loppu oli kätkettynä Marien rakastavaan
sydämeen.

"Kenties olet oikeassa, Allan", sanoi rouva Prinsloo sellaisella
äänellä, joka antaa myöten ymmärtämättömälle lapselle. "Toivon sitä,
ja joka tapauksessa voit huomenaamulla kieltäytyä tulemasta ulos
rakennuksesta, kunnes olet aivan varma. Ja nyt syökäämme hiukan
illallista, sillä nälkäisenä ollen asiat eivät parane. Hans, tuo
ruoka."

Me söimme siis, tai olimme syövinämme, ja minä join janoissani kaksi
kuppia mustaa kahvia, johon oli sekoitettu viinaa maidon asemesta.
Sen jälkeen tunsin kummallista uneliaisuutta. Viimeinen muistoni on,
kuinka Marie katsoi minuun kauniilla silmillään, jotka olivat täynnä
rakkautta, ja suuteli minua lakkaamatta huulille.

Näin kaikenlaisia unia, yleensä jotenkin miellyttäviä unia. Sitten
heräsin askelten ääneen ja havaitsin olevani pullon muotoisessa
maakuopassa. Mieleeni johtui Josef, jonka veljet olivat laskeneet
erämaassa olevaan kaivoon. Kuka toden totta oli laskenut minut
kaivoon, minulla kun ei edes ollut veljiä? Kenties en todellisuudessa
ollutkaan kaivossa. Kenties tämä oli painajainen. Tai mahdollisesti
olin kuollut. Aloin muistella, että oli hyviä syitä olemassa siihen,
että olin kuollut. Mutta miksi he sitten olivat haudanneet minut
naisten vaatteissa, jollaiset näkyivät olevan ylläni?

Ja mitä merkitsi se melu, johon olin herännyt?

Se ei voinut olla tuomiopasuuna, ellei tuomiopasunan täräys muistuta
kaksipiippuisen pyssyn laukausta.

Yritin ryömiä esiin kuopastani, mutta kun se oli yhdeksän jalkaa syvä
ja pullonmuotoinen, minkä sen suulta virtaava valo osoitti, huomasin
yritykseni mahdottomaksi. Juuri kun olin aikeestani luopumaisillani,
ilmestyi aukolle keltainen naama, joka minusta näytti Hansin
naamalta, ja käsivarsi työnnettiin alas.

"Hypätkää, jos olette hereillä, baas", sanoi ääni -- varmasti se oli
Hansin ääni -- "niin minä vedän teidät ylös."

Minä hyppäsin ja tartuin käteen ranteen kohdalta. Sitten käden
omistaja veti epätoivoisesti, ja loppujen lopuksi minun onnistui
saada kiinni pullomaisen kuopan laidasta ja käden avulla vetää itseni
ulos.

"Nyt, baas", sanoi Hans, sillä se oli Hans, "juoskaa, juoskaa,
ennenkuin buurit saavat teidät kiinni."

"Mitkä buurit?" kysyin unisena; "ja kuinka minä voin juosta, kun nämä
repaleet lepattavat kinttujeni ympärillä?"

Sitten katsahdin ympärilleni ja, vaikka päivä juuri alkoi sarastaa,
aloin tuntea ympäristöni. Varmasti oli oikealla puolellani oleva talo
Prinsloon, ja tuo taasen, joka heikosti häämöitti sumun läpi noin
sadan askeleen päässä, oli Marien ja minun. Siellä näytti olevan
jotain tekeillä, joka kiihoitti heräävää uteliaisuuttani. Näin
olioita, jotka liikkuivat omituisella tavalla, ja halusin tietää,
mitä he puuhasivat. Aloin kävellä heitä kohti ja Hans puolestaan
koetti vetää minua päinvastaiseen suuntaan, lörpötellen kaikenlaista
siitä, kuinka välttämätöntä minun oli juosta pakoon. Mutta minä en
antanut itseäni vetää. Sivalsin häntä, niin että hän vihdoin tuskasta
kiljaisten päästi minut ja hävisi.

Jatkoin matkaa yksinäni. Saavuin asuntoni luo ja näin siellä
noin kymmenen tai viidentoista yardin päässä portaista oikealle
ihmisolennon maassa makaamassa; hämärästi huomasin sen olevan
puetun omia vaatteitani muistuttaviin pukimiin. Rouva Prinsloo
hullunkurisessa yöpuvussaan laahusti olentoa kohti ja vähän etäämpänä
seisoi Hernan Pereira, ilmeisesti lataamassa kaksipiippuista
pyssyä. Hänen lähellään seisoi, häneen tuijottaen, kalpeakasvoinen
Henri Marais kiskoen pitkää valkoista partaansa toisella kädellään
ja toisessa kädessään pitäen pyssyä. Heidän takanaan oli kaksi
satuloitua hevosta; ne olivat raa'an kafferin hoidettavana, joka
katseli eteensä typerän näköisenä.

Rouva Prinsloo saapui ruumiin luo, joka makasi maassa puettuna
vaatteisiin, jotka muistuttivat minun vaatteitani. Sitten hän
vaivaloisesti taivutti alas uljaan vartalonsa ja kääntyi katsomaan
maassa makaavaa. Hän tarkasti sen kasvoja ja alkoi sitten huutaa.

"Tulkaa tänne, Henri Marais", hän huudahti. "Tulkaa katsomaan, mitä
rakastettu sisarenpoikanne on tehnyt! Teillä oli tytär, joka oli
teille kaikki kaikessa, Henri Marais. Tulkaa nyt katsomaan häntä, kun
rakastettu sisarenpoikanne on päättänyt työnsä häneen nähden!"

Henri Marais läheni hitaasti kuten sellainen, joka ei ymmärrä. Hän
seisoi maassa makaavan ruumiin ääressä ja katseli sitä aamusumun läpi.

Sitten hän äkkiä sai raivokohtauksen. Hänen leveä hattunsa putosi
hänen päästään ja hänen pitkä tukkansa näytti nousevan pystyyn.
Myöskin hänen partansa laajeni ja törrötti kuin linnun sulat
pakkassäällä. Hän kääntyi Hernan Pereiraan päin. "Sinä paholainen!"
hän huusi ja hänen äänensä kaikui kuin villin pedon kiljunta. "Sinä
paholainen olet murhannut tyttäreni! Kun et saanut Marieta itsellesi,
olet hänet murhannut. No, minä maksan sen sinulle takaisin!"

Sen enempää siekailematta hän nosti pyssynsä ja laukaisi suoraan
Pereiraa kohti, joka vaipui hitaasti maahan ja jäi siihen koristen
makaamaan.

Juuri samalla hetkellä kuulin suuren joukon ratsastajia lähenevän
meitä, vaikka en tiennyt, mistä he tähän aikaan tulivat. Yhden heistä
tunsin puolijuopuneenakin, sillä hän oli erittäin elävästi painunut
mieleeni. Se oli synkkäkatseinen päällikkö, joka minut oli tutkinut
ja tuominnut kuolemaan. Hän astui hevosensa selästä ja, tuijottaen
molempiin maassa makaaviin olentoihin, hän sanoi kovalla ja kolkolla
äänellä:

"Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä miehet ovat ja miksi heidät on
ammuttu? Selittäkää, Henri Marais."

"Miehet!" vaikeroi Henri Marais "Eivät ne ole miehiä. Toinen on
nainen -- ainoa lapseni; toinen taasen on paholainen, joka sentähden,
että on paholainen, ei tahdo kuolla. Kas! Hän ei tahdo kuolla.
Antakaa minulle toinen pyssy, että saan hänet kuolemaan."

Päällikkö katseli ympärilleen rajusti, ja hänen silmänsä osuivat
rouva Prinslooseen.

"Mitä on tapahtunut, rouva?" hän kysyi.

"Ei muuta", vastasi hän omituisen kalsealla äänellä, "kuin että
murhaajanne, jotka te lain ja oikeuden nimessä asetitte, ovat
erehtyneet. Teillä oli omat syynne kehoittaa heitä murhaamaan Allan
Quatermain. No, he ovat sen sijaan murhanneet hänen vaimonsa."

Nyt päällikkö tarttui kädellään otsaansa ja valitti, ja minä
puolihereillä juoksin eteenpäin, puiden nyrkkiäni ja höpisten.

"Kuka tuo on?" kysyi päällikkö. "Onko se mies vai nainen?"

"Se on mies naisen vaatteissa. Se on Allan Quatermain", vastasi rouva
Prinsloo, "jonka me juotimme ja koetimme kätkeä teurastajiltanne."

"Varjelkoon Jumala!" huudahti päällikkö. "Onko tämä maailma vai
helvetti?"

Silloin haavoittunut Pereira kohottautui toisen kätensä varaan.

"Minä kuolen", hän huusi. "Elämäni juoksee kuiviin, mutta ennen
kuolemaani minun täytyy puhua. Koko se juttu, jonka englantilaista
vastaan kerroin, on väärä. Hän ei ole koskaan vehkeillyt Dingaanin
kanssa buureja vastaan. Päinvastoin olin juuri minä se, joka vehkeili
Dingaanin kanssa. Vaikka vihasin Retiefiä, koska hän paljasti minut,
en toivonut häntä enkä hänen väkeään surmattavaksi. Mutta Allan
Quatermain'in surmaa minä halusin, koska hän oli voittanut sen,
jota minä rakastin. -- Tapahtui kuitenkin niin, että kaikki muut
saivat surmansa ja hän yksin pelastui. Sitten tulin tänne ja sain
tietää, että Marie oli hänen vaimonsa, ja minä jouduin vihasta ja
mustasukkaisuudesta pois suunniltani. Vannoin väärän valan häntä
vastaan, ja te hullut uskoitte minua ja määräsitte minut ampumaan
hänet, joka on viaton Jumalan ja ihmisten edessä. Sitten kävi
asioitten hullusti. Nainen petti minut taasen -- viimeisen kerran.
Hän pukeutui mieheksi, ja aamuhämärässä minä erehdyin. Surmasin
hänet, ainoan, jota rakastan. Nyt hänen isänsä, joka myöskin rakasti
häntä, on surmannut minut."

Ymmärsin nyt kaiken, sillä pääni oli vihdoinkin juopumuksesta
selvinnyt. Juoksin maassa makaavan hirviön luo. Varsin
hullunkurisissa naisen pukimissani minä hyppäsin hänen päälleen ja
tallasin hänestä viimeisen elonkipinän sammuksiin. Seisoen hänen
kuolleen ruumiinsa päällä minä sitten pudistin nyrkkejäni ja huusin:

"Miehet, katsokaa, mitä olette tehneet. Kostakoon Jumala teille
kaiken sen mitä olette rikkoneet Marieta ja minua vastaan!"

He astuivat hevostensa selästä ja kerääntyivät ympärilleni; he
vakuuttelivat viattomuuttaan, vieläpä itkivätkin. Minä raivosin heitä
vastaan toisella puolella, kun taasen hullu Henri Marais raivosi
toisella puolella. Rouva Prinsloo heilutti pitkiä käsivarsiaan ja
vannoi Jumalan kirouksen sekä viattomasti vuotaneen veren ikuisesti
olevan heidän ja heidän lastensa pään päällä.

Senjälkeen en muista mitään.

Kun kaksi viikkoa myöhemmin palasin tajuihini, sillä olin hourinut,
makasin yksin rouva Prinsloon talossa. Buurit olivat kaikki menneet
itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, ja kuolleet oli aikoja sitten
haudattu. He olivat ottaneet Henri Marais'n mukaansa -- niin minulle
kerrottiin -- ja vetivät häntä härkävaunuissa, joihin hänet oli
sidottu kiinni, sillä hän oli raivohullu. Myöhemmin hän rauhoittui
ja eli vielä useita vuosia, kuljeskellen ympäri ja kysellen kaikilta
vastaantulijoilta, saattoivatko he viedä hänet Marien luo. Mutta
riittäköön tämä hänestä, miesraukasta!

Kulkupuheena kerrottiin, että Pereira oli murhannut Marien
mustasukkaisuudesta, jonka jälkeen Marien isä oli surmannut hänet.
Mutta noina sodan ja murhaamisen päivinä liikkui niin paljon
traagillisia tarinoita, että tämä yksi ainoa pian unohdettiin,
erittäinkin, kun ne, joita se koski, eivät kovin paljoa puhuneet sen
yksityiskohdista. En minäkään siitä puhunut, sillä mikään kosto ei
voinut parantaa särkynyttä sydäntäni. -- -- Minulle tuotiin kirje,
joka oli löydetty Marien povelta, missä se oli tahraantunut verestä.

Näin se kuului:

    'Rakas mieheni!

    Kolmasti olet sinä pelastanut henkeni, ja nyt on minun vuoroni
    pelastaa sinut, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Saattaa
    käydä niin, että he surmaavat sinut myöhemmin, mutta siinäkin
    tapauksessa olen iloinen, että olen kuollut ensin, ollakseni
    valmiina tervehtimään sinua toisessa maailmassa.

    Annoin sinulle unijuomaa, Allan. Sitten leikkasin hiukseni ja
    pukeuduin sinun vaatteisiisi. Rouva Prinsloo, Hans ja minä puimme
    minun vaatteeni sinun yllesi. Sinut talutettiin ulos, ikäänkuin
    tajuttomana, ja vartijat päästivät kyselyittä menemään, kun
    näkivät minun, jota he luulivat sinuksi, seisovan oviaukossa.

    Mitä tapahtunee, sitä en tiedä, sillä kirjoitan tätä sinun
    mentyäsi. Toivon kuitenkin, että sinä pelastut ja alat elää
    täydellistä ja onnellista elämää, vaikka pelkään, että sen
    parhaimpiin hetkiin on aina minun muistoni luova varjonsa. Sillä
    tiedän, että sinä rakastat minua, Allan, ja olet aina rakastava,
    kuten minäkin olen aina rakastava sinua.

    Valo on sammumaisillaan -- kuten minunkin --; siis hyvästi,
    hyvästi! Kaikki maallinen päättyy kerran ja senjälkeen me jälleen
    tapaamme toisemme. Siihen mennessä: näkemiin. Olisin mielelläni
    tahtonut tehdä enemmän puolestasi, sillä kuoleminen sellaisen
    puolesta, jota rakastaa ruumiineen, sydämineen ja sieluineen, on
    vain vähäpätöinen asia. Kuitenkin olen ollut vaimosi, Allan, ja
    vaimonasi olen pysyvä silloinkin, kun maailma on vanha. Taivas ei
    tule vanhaksi, Allan, ja siellä minä sinua tervehdän.

    Valo on sammunut, mutta -- oi! -- sydämessäni syttyy uusi valo!

                                              Sinun Mariesi.'

Tällainen oli hänen kirjeensä.

En luule mitään muuta olevan lisättävänä. -- --

Sellainen on kertomus ensimmäisestä rakkaudestani. Ne, jotka sen
lukevat -- jos nimittäin kukaan koskaan lukee, -- ymmärtävät, miksi
en koskaan aikaisemmin ole hänestä puhunut, ja miksi en halua
sen tulevan tunnetuksi ennen kuin minäkin olen kuollut ja mennyt
kohtaamaan Marie Marais'n suurta sielua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Buuritytön tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.