| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kaarlo Bergbom - Henkilökuvaus Author: Finne, Jalmari Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarlo Bergbom - Henkilökuvaus" *** KAARLO BERGBOM Henkilökuva Kirj. JALMARI FINNE Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922. 1. Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen. Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla, sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas, yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa. Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana, mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa ajatuksiin ja toimintaan. Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne. Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden uutukaisen kirjallisuutensa kera. Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä, eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin työtä oteta varteen. Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui. Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista kukista. Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata. Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen. Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello, vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa. Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin huuto. Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa. Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan, valmiina uhraamaan kaiken mitä voi. Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta. Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon. Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi. Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin hänestä tuli suurmies. Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta. Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta", sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille. Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri toiminta-alat itselleen sopiviksi. Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta, joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta. Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään rakenneta. Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi. Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät? Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan. Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa. Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan. Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme. Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia, jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät. Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen... mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi, kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto, huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan. Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut. Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä onnea. Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä, jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä pitempiä. Miten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen hänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he eivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen kappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti pahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät rampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan, niin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa asemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon. Onnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa muodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on varma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja suomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä, vaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen vauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä näyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut sellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää, eikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa. Ei mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen, mutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu kaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat oikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä mielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä. Jokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää samanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen luonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa ihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne kehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi, on mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa joukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi unelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei suurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on voittoisa armeija. Kaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei hän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja saadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston professorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi vaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla kirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla. Hänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei hän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti, että työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus. Kohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä piirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille. Jos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi suurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen "leijona", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi perustanut Suomalaista teatteria. Esittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven suitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on kiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä paloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee aina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis imartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että jokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen heikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei mitään vaadita. Juuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo Bergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet hänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi tuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä tavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän ristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa saada voiton. Mikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään heidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään, kumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen palvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa. Ja Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen näyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui suomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut olemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja ikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän rakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo Bergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä näyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos hän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä näyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan. Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies, joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain, siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean. Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan täydessä kirkkaudessa. Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita, vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä, jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa uskoa ja ponnistuksen riemua. Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin. Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen. Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään huolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi -- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille, ellei Emilie Bergbomia olisi ollut. Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut, niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä. Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat, ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään, tuntien koko siihen kuuluvan koneiston. Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena. Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin, hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman. Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä, millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana, vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen. Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria. Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat aikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa. Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa, oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut. Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli kuninkaana. Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä. Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut mahdollista. Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä, Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen alaiseksi. Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää. Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi, mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran katkettuaan uusita. Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja, joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa. Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta. Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten sielullisen koneiston pani liikkeeseen. Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa. Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa, josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä. 2. Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä. Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä palvellaankin ulkonaisia tapoja. Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut. Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena. Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on nähnyt, kuullut tai lukenut. Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi. Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso. Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton. Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista. Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia katseita sinnepäin. Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli rautalangoilla tuettu. Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan. Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin, vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!" Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt, kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella, mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa ystävällisen neuvon?" -- "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. -- "Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan, missä puhutaan hänen vartalostaan. Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt. Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt. Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat. Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä. Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille. Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa. Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää. Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista nuorukaista. "Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään." Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen hyökkäykseen. "On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort. Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä Pietariin." Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä. "Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan, arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta, jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia meidän näyttelevän Faustia." Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui: "Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne." Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä eteisessä hän kääntyi ja sanoi: "Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana. Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'." Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen ystävällisesti jatkoi: "Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!" Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi. Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli, vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!" Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä. Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa. Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin tarkoittaa!" Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä. Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä, sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä tahansa anteeksi. Hän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei silloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen puuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa älyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu menettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin tämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän karttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen maalitauluna. Jos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! -- saattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti otti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen suustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei voinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän antanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken sanottavansa meni nopeasti tiehensä. Toisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa teatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ja oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys oli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma. Tällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä, ajoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä. Näyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom haavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja muistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne yhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he olivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin takaapäin. Jokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom synnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui suoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin kokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan johtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät tekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden joukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka aina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi palveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän suhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden tunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea sovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut kiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli. 3. Eroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi elää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana ja tulevaisuus huolena. Jota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin hänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta. Oikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan Goethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja uudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen ponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta. Kohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei koskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan. Kaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli hänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin hän aina heti siirsi sen syrjään. "Ja kun se kerran tulee, niin on parasta, että se tulee äkkiä", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha tuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti hän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana. Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään enää olevan elossa. Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi, mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan nääntynyt. Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui, iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan. Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla, harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin voittoon. Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä. Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua. Niin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin, ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen. Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä uskonnollisuus. Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman innostunut. Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen. Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä. Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa. "Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää. Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon, ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin kovin paljon jätetty pois". 4. Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Missä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan, ei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua, ja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko sivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan sielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että Kaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita neuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä tullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat Aleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän raivasi niille tien yleisön sydämeen. Suurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin kirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi henkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa Kaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle. Kaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset voimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi sopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla. Parhain näyte tästä yhteistyöstä on "Elinan surma". Maailman kirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin oivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden elämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai tarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan välttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään, tiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme on aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren taiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti "Elinan surma" on laadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että joku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki tarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret historialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on hänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla. Numers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä kansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi paljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun kanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon. Kolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo Bergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman toiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä runon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon, mutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti vaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää toimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun sellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän kysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat, ja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna. Tietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo Bergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin hyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana. Lukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet liian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki katoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen kaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen henkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat hänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat. Näytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta täydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho täydellinen. Kaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia kulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla veivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen ripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja Kirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan tarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo Bergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä näytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä. Tämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei löydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt maailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri kuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen mielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa. Niinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille uuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä "Kuopion takana". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli rovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli jonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin. Näytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen. Näytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien ihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman suurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa juhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo pintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä, jonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi. Numersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä. Mutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun arvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot "Elinan surman" syntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä uskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut hänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja suunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen yhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän lähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers yritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut mitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja saanut lapsi karttaa tulta. Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön. Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja väkevää. Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa, sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan. Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa, hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska. Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään. Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä. Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki. Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet unhoitukseen. Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä. Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken. Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken yhteistyön hajoaminen. Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin. Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman suurella ihailulla. Renan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat tuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin on, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä tuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat naiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi sietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati jokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa anteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein muistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi eniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta miesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että hän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista asemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri demokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti. Maailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat maailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla persoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä suuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom vaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa. Vaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki teatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen ihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin kukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä liekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla synnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset emme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme herätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille langan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä hetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy antaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan. Hänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella alalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä johtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein suurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden kukoistuksen. Ja kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo Bergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada suurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa olemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla originaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun siihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen voimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen kuvan ylläpitämiseen. Mielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina ympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen maailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla. Kaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily muuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina vuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen koneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin. 5. Kaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta hetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen ainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana edessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman uudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä. Lahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen. Määrättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä. Päästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin tulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa, vahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman ja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman tuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen voi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen alaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen taiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka ovat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse tähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat olla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa, joka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä, tovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että luomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen ainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn helpoksi kuin leikin. Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme. Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä. Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin, hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan syvimpiä onkaloita myöten. Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista. Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline. Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä muodossa. Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa, aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta. Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista, innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan, siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa. Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä, syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi paljon "nyansseja". Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys, mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei järkeilyllä koskaan saavuteta. Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa. Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee. Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska ilmenee kyynelissä. Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat käsittämättömiä. Tämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa, joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain ammattilaisia sen jälkeen. Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle, niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia. Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta. Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana, niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että näyttelijätär oli haltioitunut. Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta. Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli Kaarlo Bergbomkin. Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman paljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi, jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana. Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa etusijaa. Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta. Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista, joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi. Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu, mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen. Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta. Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää, ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja saada aikaan. Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain" hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden patoutumisesta näytelmän jännitys johtui. Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman, kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut annetaan näyttelijöille. Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan, kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan pakkopaitaa. Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin. Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä. Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan. Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva. Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken. Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan. Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa. Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta. Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja, on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista arvoista. Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen esitettävän luonteeseen. Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään sellainen oli mahdollista. Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti täydellisesti sisäisen patoutumisen. 6. On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee itsestään!" Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään suuntaviivoja. Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken. Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään, johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen, se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen, joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee. Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella. Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla tuloksesta varma. Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi rakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko omenan yksinään. Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella näytelmätaidetta. Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut samoja henkilöitä kohtaan. Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta. Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin, milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään. Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön iskettiin. Eräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen työtään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin kylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei olisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan. Näyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa. Mitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä heidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie Bergbom -- nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän -- huudahti: "Eikö sitten enää mikään kelpaa?", johon veljensä vain tyynesti vastasi: "Älä viitsi puhua, Emilie!" Mutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti usein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen vapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta. Jokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman tapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on taitettu. Miten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä, jotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui eroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä voimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei voinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti. Eräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui: "Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!" Näin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän voimistui ja lausui: "Ei, ei, se on väärin!" Jokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen puolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona lyhyenä hetkenä. Hän, kansakunnan taiteen kuningas, otti hetkiseksi kruunun päästään, ja silloin näkyi, että sen sisällä oli orjantappuraseppele. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarlo Bergbom - Henkilökuvaus" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.