Title: Mitä Katy teki - Kertomus
Author: Coolidge, Susan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mitä Katy teki - Kertomus" ***


MITÄ KATY TEKI

Kertomus


Kirj.

SUSAN COOLIDGE


Suomensi

Armida Enckell



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS

       Niille viidelle, alkuruno.
    I. Carrin lapset.
   II. Paratiisi.
  III. Vastuksien päivä.
   IV. Kikeri.
    V. Ylisillä.
   VI. Läheiset ystävät.
  VII. Helena-serkun vierailu.
 VIII. Huomenna.
   IX. Synkkiä päiviä.
    X. Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin.
   XI. Uusi läksy opittavana.
  XII. Kaksi vuotta myöhemmin.
 XIII. Vihdoinkin.



NIILLE VIIDELLE


    Meit' oli kerran kuusi lapsukaista,
    Jotk' yhdess' iloitsimme leikkien.
    Jos kesä, talvi tuima, ihanaista
    Se oli onnen aikaa lapsuuden.

    Paistoiko päivyt aina? Enpä vainen
    Mä muista pilvisäitä ollenkaan,
    Ei salamat, ei jyry pauhaavainen
    Lie meitä säikytelleet milloinkaan.

    Kai joskus kiistelimme keskenämme,
    Mut pian rauha taasen solmittiin,
    Ja kuhmut, joita saimme leikissämme,
    Ne äidin suuteloilla lääkittiin.

    Siit' onko kauan? -- On vain hetki,
    Niin tuntuu meistä. Mutta tamineet
    Nyt meill' on aikuisten, ja elon retki
    Jo leikit vei, toi vakaat askareet.

    Ja edessämme hyörii lapsosemme,
    Heill' on nyt riemun aika vuorostaan,
    Ja tähtisilmin aikaa lapsuutemme
    He mielin kiihkein pyytää kertomaan.

    "Sä ootko ollut pieni, niinkuin mekin?
    Sä leikitkö kuin mekin todella?"
    "Niin, lapsikullat, pieni niinkuin tekin --
    Oi, jospa vielä oisin sellaisna!"

    Oi rakas Nykyhetki, anteeks anna
    Tuo toivomus! Sä kallis meille oot.
    Elomme purtta vakaast' eelleen kanna!
    Mutt' armaat on myös lapsuusmuistelot.

    Siis, lapsoset, nää pikku muistelmani
    Ajasta armahimman lapsuuden
    Nyt selailkaa! On suuren' ilonani,
    Jos teille tuo ne hetken herttaisen.



I LUKU

Carrin lapset


Katyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa,
joka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo,
jossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen,
valkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen
etusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset
köynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen
yli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa
hiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha,
toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään
viettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja
pähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää -- kaksi punaista, yksi
keltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi
pieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.

Carrin perheessä oli kuusi lasta -- neljä tyttöä ja kaksi poikaa.
Katy, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip,
nuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.

Heidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja
toimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä
väliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli
kuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni
alkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli
ainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin
ja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja
juhlallisella tuulella.

Lasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar
Izzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle
pitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat
häntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen,
vanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi
olla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle,
kun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan.
Izzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään
oli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly
Locks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat
hänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy
joka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt
hituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä
kuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä
saattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea
antaa lapsille anteeksi heidän "omituisuuttaan". He eivät juuri
muistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia
lapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.

Tohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori
tahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja
hän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä
niistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai
tyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se
oli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan
heidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin
hän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin
harjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti
kellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä
koko päivän olivat he "sopimattomia nähdä", kuten hän sanoi.
Naapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne
kuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu
ripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: "Millaisen pesunäytelmän
nuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti
Carr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä." Mutta neiti
Carrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä -- siinäpä se
pahin pulma olikin.

"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi
lattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan -- kolmanteen naulaan
nurkasta päin!" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää.
Lapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin
pelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä
aina Izzie-tädiksi, ei koskaan "tätiseni." Kaikki pojat ja tytöt
kyllä tietävät, mitä _se_ merkitsee.

Tahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden
siihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin
katolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän
lempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska
se sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie
joka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli
myöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua
hitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha
kengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat
tavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja
pitää hauskaa.

Clover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea,
suloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja
lyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan
valmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä.
Varmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta
hänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina
myötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään
hänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke
mukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä,
piteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori
Carr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta
kuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: "Minä tahdon nuken!
Minä tahdon!" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: "Etkö
häpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!" Sen Katy
hyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin
tyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan,
vähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen
taitava kaikellaisissa leikeissä -- hyvä kujeilija ja lystikäs.
Kaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya,
jota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.

Sievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki
häntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma
kahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet
kiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka
oli "pariton" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri
vanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu
ja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin
kanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja
pieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat
kaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan
käskivät hänen "juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa." Tämä
loukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut
juosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen
luotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin
jätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian
ylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen
jäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän
salaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat
hänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat
ja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli,
kulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon
täynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa,
parsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki
kirjeet päättyivät sanoihin: "Älä suinkaan anna Elsien tietää."
Silloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten
luo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: "Siin' on vanha
postitoimistonne!" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku
Elsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen
yksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita
tuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei
huomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä
yksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota
hän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna.
Hän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla
ilahduksen puutteessa.

Dorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli
kuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin
vakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna,
jota lapset kutsuivat nimellä "Hanna" ja "Hanni", oli lyhyenvanttera,
komea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat
silmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina
nauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry
näytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna
pojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt,
kun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna
heidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi
ikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli
voitonriemuisena. "Eläköön", huudahti hän, "kaikki tehty, -- ja
Izzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En
voinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa.
Clover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla
minuutin kuluttua." Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat
katolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa
noutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä
oksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi
auki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.

On kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja
asui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä
pensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi
kolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen.
Hän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen
tavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi
sileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta.
Miten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä,
hänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta
koostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin
kuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan
saattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin
vain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä
Izzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan,
tuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut
pelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi
oli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja
kaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella
tuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta
kaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain
hyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt
niitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia
lapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta
tilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät
kuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään,
eikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän
äärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin
paljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen
paria käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen
toiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska
rakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen
tekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat
sekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen
selville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta
ajatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa
kenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin
nuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän
vähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli.
Mutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä
tulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli
liian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen
nupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten
tapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä,
vaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa
kadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset
ulottuivat maahan asti.



II LUKU

Paratiisi


Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn
alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti
siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan,
ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea
ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä,
vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin
tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja
linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja
oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä
paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja
rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.

Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät
sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat
avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat
metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä
ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän
talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän
siellä viimeksi oltuaan?

"Mitä polkua menemme?" kysyi Clover.

"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua
ja Vastuksien mäkeä."

"Niin minäkin!" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn
kanssa.

"Rauhan polku on hyvä polku", ehdotti Cecy.

"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!" huusivat Hanna ja Dorry.

Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin
kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen
tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä
kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he
astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän
oksataakkansa kanssa tullen perässä.

"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset
saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka
keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien
verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen.
Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta
peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja
söisi sitä.

"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara
uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."

"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn
jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.

"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan
haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja
juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli
hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne,
missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.

"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja
hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin.
Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli
puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies
keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus.
Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi
kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti
haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta
Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet
vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."

"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli
kuunnellut keromusta.

"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän
erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"

"Hyh!" kuului Dorryn vastaus, "sinä olet sirahvi -- isä sanoi niin!"

Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään.
Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella.
Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs
valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä
he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa
poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn
kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet
Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta,
kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.

"Minun alkaa olla nälkä", sanoi Dorry.

"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on
valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian
tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he
kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa,
sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin
hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle
suositellut laakeriteetä.

Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni,
juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne.
Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista
kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin
kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin
huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli
voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää
lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja
tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo
ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi
sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.

Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen
rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa
ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene
koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa.
Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja
siellä -- oi, mikä miellyttävä yllätys! -- oli seitsemän pientä
piirasta -- teevadeilla paistettuja siirappipiiraita -- kaikki
päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja
sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.

Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen,
ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän
paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat
työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä
ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen
tyytyväisyys valtasi seurueen.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit
kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään
syötävää.

"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli
puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui
melkein lasten pään tasalla.

"Leikitään aikuisia", sanoi Cecy, "ja kerrotaan mitä aiomme tehdä."

"Hyvä", sanoi Clover, "aloita sinä. Mitä aiot sinä tehdä?"

"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja
pitkän valkoisen harsohuivin", sanoi Cecy. "Minä tahdon olla aivan
Minerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä
kuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet
tahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani
heitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita
tervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan
vaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku
runoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta
runon", päätteli Cecy voitonriemuisena.

"Hyh!" sanoi Clover, "en usko että se olisi ollenkaan hauskaa.
_Minusta_ tulee kaunis nainen -- koko maailman kaunein nainen! Minä
aion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit
ja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on
minun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi
katsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta,
ja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen
silkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä.
Takapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen
sitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten
Cecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai
portille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat
ohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen."

"Minä aion ihan samaa", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä
loistava kuvaus sytytti, "minun lammikkoni on vain suurempi. Minä
aion myöskin olla paljon kauniimpi", lisäsi hän.

"Sitä sinä et voi", sanoi Katy oksaltaan. "Cloverista tulee maailman
kaunein nainen."

"Mutta minusta tulee _vieläkin_ kauniimpi kuin kaikkein kaunein",
intti pikku Elsie parka, "ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja
tahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle
ystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään
postilaatikoita eikä mitään muuta ikävää."

"Hanna, mikä sinusta tulee?" kysyi Clover haluten vaihtaa
keskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.

Mutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli
vain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry
puolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.

"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä", selitteli hän,
"ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan
paistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon
kastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään
sovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'."

"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas", huudahti Katy, jolla aikaa
lapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.

"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität",
sanoi hän nousten suuttuneena.

Mutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen
käsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin
paljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun
toiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.

"Katy, nyt on sinun vuorosi", sanoi Cecy, "kerro meille mikä sinusta
tulee aikuiseksi tultuasi."

"Minä en tiedä, mitä minusta tulee", vastasi Katy heidän
yläpuoleltaan, "tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta
ei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa _joskus_
ratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon
ja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani.
Me leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka
viidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone
ja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan
ompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan
vastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin _olla_. Mutta nyt minä
kerron, mitä aion _tehdä_."

"Eikö se ole aivan sama asia?" kysyi Cecy.

"Eihän toki", toisti Katy, "aivan eri asia, sillä näettehän, minä
aion _tehdä_ jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen
kasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni."

Katy parka sanoi aina: "Kun olen kasvanut isoksi", unohtaen kuinka
isoksi hän jo oli kasvanut.

"Ehkä", jatkoi hän, "soudellessani pelastan hukkuvia, kuten
satukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi
niinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella
ristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja
kannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan
ja veist -- veist -- mitä se nyt onkaan? -- ymmärräthän --
valmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä _jotain_.
Kun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän:
'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme
kunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä
tiesivät'", päätteli Katy viisaasti.

"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!" sanoi Clover ristien
kätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.

"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne
kirjoittaisivat mitään _sinusta_, Katy Carr", säesti Elsie
kostonhaluisesti.

"Kyllä ne kirjoittavat!" sanoi Clover tyrkäten Elsieä.

Vähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille
salaperäisille asioilleen.

"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?" huomautti Cecy; ja
taas he kaikki nauroivat.

"Jos lupaatte olla kertomatta", sanoi Katy, "näytän teille Dorryn
päiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon
aikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten
kamarista."

Kaikki lupasivat, ja Katy veti sen esille taskustaan. Se alkoi näin:

'Maaliskuu 12. -- Olen päättänyt pitää päivä kirjaa.

Maaliskuu 13. -- Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita,
ja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta
kun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja
siirappija teen kassa.

Maaliskuu 19. -- En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras
ja vietiin kouluu.

Maaliskuu 21. -- En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.
Debby ei tarpeeks paistanna.

Maaliskuu 24. -- Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin
raamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en
ajattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei
mittää erikoista teen kansa.

Maaliskuu 25. -- En muista mitä tein.

Maaliskuu 27. -- En muista mitä tein.

Maaliskuu 29. -- Leikittii.

Maaliskuu 31. -- En muista mitä tein

Huhtikuu 1. -- Olen päättäny että en enää kirjota päivä kirjaa.'

Tähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti
kuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo
varjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan
teelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että
pitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon
perästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina
olevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti
sen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli -- hyvin
helppo pääsy -- ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä
miekallaan pysäyttäisi heidät.



III LUKU

Vastuksien päivä


Rouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa
päässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli
matala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt
leikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu
viereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli
leikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.

Rouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan
ystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä
sitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat
tummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken
vallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta.
Tuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina
ja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla
koettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän
kiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa
he kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen
päällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea.
Knightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia
tavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui;
siellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta
näki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana
istua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla
muistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan "Knighteiksi" ja
"Millereiksi." Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight
saattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun
Millerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan
kehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta
määrättyyn suuntaan.

Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi.
Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten
hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän
juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes
Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.

"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen
kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat
kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip
leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä
ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä
ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi
siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi
osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä -- sitähän ei ilkeä
edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat
maksavat!"

"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on
hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.

"Ah, kiitoksia!" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.

"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla
_onkaan_? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää
tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa
liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."

Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti
touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli
neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain
lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä
korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän
lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky
portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen
häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.

"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"

He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja
ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän,
eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän
myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.

"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille,
että se oli hänen syynsä. Se oli _liian_ pahasti tehty." Ja hyvin
huonolla tuulella hän marssi kouluun.

Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten
monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän
hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten
siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta
kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen
kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten
rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy
suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi
Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia
käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn
omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu
nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin
luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet
hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän
pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui
siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen
saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.

Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin
kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin,
tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska,
joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä
katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari
kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun
Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana
aivan keskellä vihollisen pihaa.

Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli
aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi _siten_.
Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo
hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä,
kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan,
heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin
intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin
sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin
henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää
kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi
rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä
kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo
parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa
tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"

Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan
ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata.
Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli
yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli
hän jo puoleksi aidalla.

On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret
ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti.
Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt.
Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli
heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa
ja melkein vetäsi kengän siitä.

Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli
napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa
hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa
kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle
Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja
seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä
palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.

En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat
aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja
syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen
kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa
voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi
kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö
kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia
niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella
menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas
ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen
koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja
isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin
uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.

Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he
voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä
mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat
siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he
leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään
uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.

Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja
määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien
välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden
lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku
tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia
neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että
"joet tekevät niin."

Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän
temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän
väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä:
"Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten,
meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy
huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas
jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.

Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin
kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien
mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien
hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla
lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat
pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi,
miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat
sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista
meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."

Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään
väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän
melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi
talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti
nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä:
tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen
virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat
ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli
lavalla kuin hullu.

"Mitä tämä _merkitsee_?" läähätti rouva Knight raukka melkein
kykenemättömänä puhumaan.

Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti
hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt
huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja
he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle,
rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat,
jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja
töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli
tapahtunut.

Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen,
nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän
rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin
täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat
niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien
mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien
päässä.

Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva
Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään
ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa
heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen
poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä
niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten
sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän
oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko
ympäristölle -- jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua,
sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan
terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko
_hän_ jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian.
Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän
olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen
tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus,
mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä
aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja
jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin
oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.

Katyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.

"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän
hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja
vastasi sitten juhlallisesti:

"Hyvä on, Katy -- istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän,
samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä
on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän
vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.

Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt,
lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja
kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän
oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein
tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä
paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän
tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen
sydäntään.

Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä
nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa,
pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven
perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet
sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki
sen.

En voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se
oli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat
itkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he
saa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan
niin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin "uskonnollisena ja
masentuneena", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät
syntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä
olivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi
hänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy
oli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki
kuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.

Helläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän
päästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi,
mikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän
nyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan
ja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa
riekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta.
Katy ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti
olemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa
tilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina
valmis auttamaan heitä heidän huolissaan.

Tällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi
ollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä
hänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä
hänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka
punaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen,
eikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.

Vastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli
lapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen,
kun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä
seurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.

"Isä", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö
kuin olikin, piti hyvin paljon, "mistä syystä ovat toiset päivät
niin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan
hullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina
päivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei
Izzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi
alentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en _ehkä_
olisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin."

"Mutta mikä saattoi Izzie-tädin pidättämään sinut?"

"Hilkannauhan kiinnittäminen, isä."

"Mutta mistä se johtui, että nauha oli irti?"

"Niin", sanoi Katy vastahakoisesti, "luulen syyn olleen minussa,
sillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä."

"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän
alun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan
puutteessa kenkä menetettiin."

"En, en koskaan -- sano se!" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä
yhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.

Niin tohtori Carr lausui:

    "Naulan puutteessa kenkä menetettiin,
    Kengän puutteessa hevonen menetettiin,
    Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,
    Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,
    Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,
    Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden."

"Oi, isä," huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen
hänen polveltaan, "kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut
tuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan
niin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun
pulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että

"'Naulan puutteessa kenkä menetettiin'".



IV LUKU

Kikeri


Surukseni täytyy minun kertoa, että ajattelematon Katy parka taas
_unohti_ ja joutui uudelleen pulaan jo seuraavana maanantaina.

Carrien maanantai oli tavallisesti hyvin myrskyinen. Se oli
vaatteiden pesupäivä. Silloin oli vaikeata olla Izzie-tädin
mieliksi, ja palvelijatkin olivat paljon äreämpiä kuin tavallisina
päivinä. Mutta luulen, että lapset osaltaan olivat syypäät siihen,
sillä hiljaisen sunnuntain jälkeen he olivat erikoisen vilkkaita
ja meluisia sekä tavallista enemmän taipuvaisia kaikellaiseen
vallattomuuteen.

Cloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina
maatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin
papereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien
tukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt
tarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin
paksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne
vähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin
ikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin
toisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän
kääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin,
että kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä
tyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti
hänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin
kiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina
alkoivat: "Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs,
eikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin -- ei koskaan!"

Sunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä
seurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin
mielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset
lukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset,
joissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman
päässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine
punatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä
olevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana.
Kun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja
näyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen
taas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon
takana -- ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat
pyhäkoulukirjoja -- ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua
siellä heidän kanssaan.

Tohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan
Katyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes
varpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa.
Kun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita
puutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat
jakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana
näkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta.
Izzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut
apua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena,
ja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle
vierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: "Lopuksi,
rakkaat veljet ja sisaret", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus
se oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että
viimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan
pirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen
laulavansa kuten aikuisetkin.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät
hyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka
sunnuntaisin aina oli samallainen -- kylmää, suolattua häränpaistia,
paistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei
tarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan
he pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan
uskonnollista lehteä "Sunnuntaivierasta", jonka toimittaja hän itse
oli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille
arkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka
keskellä oli sana "Sunnuntaivieras". Luettava osa alkoi pienellä
ikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten
pääkirjoitukset, kosketellen "puhtautta", "tottelevaisuutta" tai
"säntillisyyttä." Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista
luettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn
lehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne
hänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa.
Sitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat
lainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia,
sillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari
hengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku
"Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan". Se oli kauhea kertomus,
johon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten
henkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein
heidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten
ollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä
Katy oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia
"Sunnuntaivieraita", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja
numeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! "Pikku
Maria" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja
Elsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen
sopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja
heittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he
pelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista.
He eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää
syyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta
aarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.

Sunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle
ja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja
oikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim.
"Lännen kultaportit ovat" ja "Aamuloisteessa mene". Itse asiassa
sunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin.
Mutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat
aina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina
kuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.

Tällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä
ulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua.
Suljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat
käyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli
nauttinut lääkettä, jonka nimi oli _Elixir Pro_. Se oli Izzie-tädin
lempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo
oli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten
kauhistus.

Kun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut,
sairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin
"Pikerille", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina
kuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen
tavallisesti mukaansa nukkumaan -- ei _vuoteeseen_, se olisi ollut
liian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi
toisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen
täytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.

"Anna sille vähän vettä", esitti Dorry.

"En", sanoi Hanna päättäväisesti, "sen täytyy olla mustaa ja pullosta
kaadettua, muutoin se ei vaikuta."

Mietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin
huoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir
Prota säilytettiin -- kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden
laatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset
olivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa
kädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin
puiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.

"Kas niin, kas niin, poika parkani", sanoi hän taputellen sen
olkapäitä -- tarkoitan sen käsinojaa -- "niele se -- se tekee sinulle
hyvää."

Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen
jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke,
jota se oli kieltäytynyt nielemästä.

"Mitä tuo on?" kysyi hän ankarasti.

"Vauvani on kipeä", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.

Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen
olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään.
Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa
sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista -- niinhän se aina on
maanantaisin."

En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä
päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun
ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin
ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski
avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs,
ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi
nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut
vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. _Pitäisikö_ heidän jäädä sinne
ainaiseksi ja kuolla nälkään.

"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen
aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie
-- kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki
pääsette sieltä."

Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri,
palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen
päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät
aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua
oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui
suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä
siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.

Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui
heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita
ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein
katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän",
päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet
talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"

"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen
hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä -- kymmenen minuutin
perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.

Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla
kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson _Vapautettu
Jerusalem_. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen
kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön
lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo
ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se
saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja
tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan,
huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti
häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna,
muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän
luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja
aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut
lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet
niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt,
joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat
aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet
sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi
siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista,
sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava
kotiin.

Mainittuna iltapäivänä hän luki _Jerusalemia_, kunnes pimeys esti
näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin
hattu päässä ja huivi hartioilla.

"Missä sinä olet ollut?" sanoi hän. "Olen huudellut sinua puolen
tuntia."

"En kuullut sitä, täti!"

"Mutta missä sinä olit?" intti Izzie-täti.

"Kirjastossa lukemassa", vastasi Katy.

Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen
enempää.

"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten
iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta
Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet
ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."

"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan
kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli
saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin
velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes
illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja
vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.

Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla
vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin _tarkoitti_
tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen
päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki
olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja
Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".

Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se
oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen
nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja
hippaleikin sekoitus -- silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin
pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu
valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin.
Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä
olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta
paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan
hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja
nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle
ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen
tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan",
ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin
kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa
mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se
tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta
esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä
oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän
päähänsä koettaa sitä uudelleen.

"Emmehän me luvanneet", sanoi Cecy.

"Emme, ja _isä_ ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä",
lisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli
aina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin
vastustaakin.

He menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo
puoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip
nukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.

Tietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle
istumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin
kuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää,
mistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi
itkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan
repeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä
asioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo
ja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen
vallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä
kuului kesken melua ääntä -- vaunun oven läiskäys kuului aivan
selvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!

Voi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin
ankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa.
Samalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki
Carrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan
oman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen
ovenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään
makuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja
Cecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana
kuin tavallista.

Sillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan
silloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan
huoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta
toisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen
toisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry
ja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie
hävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan
Izzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi
polvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla
äänellä iltarukouksiaan.

Izzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä
näytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover
ehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä
sitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: "Levolle lasken,
Luojani." Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:

"Riittää, Clover, voit nousta!"

Clover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä
olihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon
Izzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule
kumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.

Izzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli
niin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria
kovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän
Hannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan
niin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja
katseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he
olivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.

Sellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja,
olisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin
tahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja
toruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi
heidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt
peittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen
mieleensä.

"Missä pikku Elsie on?" huudahti hän.

"Vuoteessa", sanoi Clover nöyrästi.

"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän
vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös
totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa,
mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja
nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja
kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui,
ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa
nuhteita.

Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen
huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän
loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä
toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään
viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän
oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle
melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui
se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin
torumisista.

Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr
puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle
sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut:
"Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi."
Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen
kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt
mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut
aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen
ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan
leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin
ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti
levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole
leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.



V LUKU

Ylisillä


"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään,
"että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas
aikovatkaan tehdä?"

Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän
aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan
ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha
nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa
olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa.
Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta
ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa
alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän
käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän
erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka
Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni."
Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä
ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään
neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin,
ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet
huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä
siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää,
koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.

Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa
mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa
nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai
olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita.
Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään
maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa
"hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa,
jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka
varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan
Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti
kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se
ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä
korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään,
vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman
rehellisimpien ihmisten joukkoon.

Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina
mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen
vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella
valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli
saatavissa. Eihän siitä väliä, missä _se_ istui, tuumi neiti
Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso
perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta
kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin
ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut
merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva -- hänen nimensä
oli ennen ollut neiti Marcia Petingill -- ja rouva Porterin miehen
ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia
kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä
pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti
Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi
olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän
voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja
kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.

Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua
jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään,
kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä _oli_ todellakin
hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia
kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill
näki kaikki kuusi -- ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä
-- ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja
kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa
mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa
käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.

"Katariina Carr! _Katariina_!" huusi neiti Petingill nopauttaen
ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä
salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä
tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan,
mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista,
kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti
Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti
silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista
hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin
repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri
siltä kohdalta.

Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi,
olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan
pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran
päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta
naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan,
elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti
alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä.
Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään
piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.

Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa
lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa.
Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois,
nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen
märkiä, sillä ullakon katto vuoti.

En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät
tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin
ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko
kummastutti. Hänen nuorena ollessaan -- hämärässä, kaukaisessa
menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja
-pojistaan oikein uskonut olleenkaan -- ei hänellä ollut koskaan
ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia
sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään
kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut.
Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka
kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla
katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet
muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja
kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.

"Mitä pullossa on?" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.

"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika
joutuu. Se on jotain _herkkua_, saat uskoa minua."

"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että
antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne
varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole
millä juhlia."

Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli
alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän
vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän
nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja
leivoskasa sen ympärille.

"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti
heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit,
saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama
'Murhenäytelmä Alhambra'."

"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha',
tiedäthän Katy."

"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä
onnettomuus."

"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen
mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen
kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja
sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli
jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen
alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta
kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.

"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään
vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa,
mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja
istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"

"Miksi?" huudahtivat lapset.

"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen
väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää
taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu
käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta
luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan,
tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän
hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän
alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia
ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui
Izzie-täti sisälle."

"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun
purskahtamaisillaan.

"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja
kohautti silmiään -- tiedättehän, miten hän tekee -- ja tuomari ja
hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan,
missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet
mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla
Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen
sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob -- minun
enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan
nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin
Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä
on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.'
Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan
hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin
pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien,
"polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä -- ettei hän
löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin
takimaiseen osaan."

"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall,
olkaa hyvä ja nouskaa!"

Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket
punoittavina.

"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari
asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän
koskaan tulisi."

"Kuka -- kuuko?" kysyi Clover.

"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.

"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu.
Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja
se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'

"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu
isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät
muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä,
kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi
heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä
Alhambran loppu!"

"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin
surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta
toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut
surmata isää -- ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt
naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut -- oh, ei sekään
sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei
antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."

"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut
murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."

"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä
ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut
itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän
kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat,
niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! -- Mikä ihana
sana onkaan tuo 'korrigedori' -- mitä se merkitsee?"

"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan
valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."

"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi,
vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."

Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui
seuraavat säkeistöt:

    "Sä tunsitko pienen koirasen,
    Niin kiltin, herttaisan?
    Ja Seppi se oli nimi sen,
    Jos tietää tahdotaan.

    Kuin helmet sen silmät loistivat,
    Sen häntä pehmoinen,
    Kuin vienonpehmiät untuvat,
    Ain' heilui hyväillen.

    Sen karva ol' silkin kiiltävä,
    Ja maito ruokanaan.
    Mut kerran se keittiön pöydältä
    Sai suuhuns' pomaadaa.

    Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
    Ett' oikein läähätti.
    Ja siihen nyt loppua täytyvi
    Myös tämän lauluni.

    Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin --
    Siit' on jo viikkoja,
    Ja surevin mielin haudattiin,
    Ja sit' yhä suren ma."

"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat,
huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin
kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana.
Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä
hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä
tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä
kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.

"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti
Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu
selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun
vuorosi tulee!"

Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja
pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli
sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni
tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:

    "Kun välkkyvin miekoin enkeli
    Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
    He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
    Viel astuskelivat Edenin luo.
    Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
    Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
    Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
    Kun pois oli autuus Paratiisin."

Dorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet
vaikenemaan.

"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."

Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät
olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla
kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän
nauraen:

    "Bileamin aasi näk' enkelin
    Ja pysähtyi, säikähti,
    Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
    Vaan hosui hurjasti."

Sen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.

    "Elias puron varrella
    Eli korpin antimin,
    Sai leivän korpin nokasta
    Ja ruokaa muutakin."

"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki
taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:

    "Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät."

Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja
Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen
pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen
painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin
kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen
nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän
esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty
vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä
tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.

Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli
saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli
eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen
laulun, joka alkoi:

    "Kuuluu haudast' ääni kaamea."

Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla
painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:

    "Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,
    Vaikka tornit on suojananne."

Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja
melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät
lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä
nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa
huomattiin hänen itkevän.

"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana", nyyhkytti hän.

"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä,
kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan
kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin
itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip
nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia
kohtaan. _Ullakkojuhla_ näytti saavan surullisen lopun.

"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.

"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne,
sillä _nyt_ me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna,
älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."

Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry
muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti
keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat
pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä.
Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy
käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta
-- seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.

"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään
ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista
pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat
sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se
oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta
juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet
sitä etikkavedeksi -- ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen
eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi
kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa
"vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin
Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa",
jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän
luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja
viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan
Filipin runoa --

    "Vesipisarat pienet",

jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas
taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että
"juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki
leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään
alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi,
voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka
olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä.
Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi
Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! _ainoastaan_ luumuja,
sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä
illallisesta."

"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr,
mutta Katy selitti:

"Ei, isä; ei hän ole kipeä -- meillä on vain ollut juhlat ylisillä."

"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään
tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen:
"Erinomaisen hauskaa!"



VI LUKU

Läheiset ystävät


"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille
lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.

"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä
nimeä", vastasi täti.

"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa
ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja,
Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä
tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt,
ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule,
että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"

"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet
tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla
äänenpainolla.

"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä
välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen
isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät
paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on
perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!"
lopetti Katy tunteellisesta.

"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy,
käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun
kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin
olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."

Katy risti kätensä epätoivoissaan.

"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta
kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä
sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin
hirveästi hävettäisi."

"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen
Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun
kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää
toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä,
ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan
tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa
ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."

Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi
hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja
puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen
keskuudessa.

Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi
niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni
irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään
kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva
Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna
nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä
talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi
usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle
toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen
ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.

Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään
muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat
säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten
kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne
kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat
saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään
laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta.
Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle
suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan
uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.

"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut
suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan,
ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi.
Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna
Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua
Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."

"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.

Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui
puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli
iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan"
kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon
Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn
ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää
ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki
hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä
nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja
pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja
hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman
kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä
häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan
mitä kimakimmalla äänellä.

"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja
oli menossa yläkertaan.

"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä
tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut
vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."

Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori
Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen
vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi
huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten
ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni
nyyhkytti:

"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on
rottia."

"Kuka ihmeessä _sinä_ olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.

"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en
tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."

Ja taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.

Luulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin
makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää,
että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän
oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas
lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian
unohti surunsa ja nukahti.

Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun
huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui
pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin
hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään
ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan
luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai
luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen.
Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe
Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.

Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen
tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun
lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat
hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen
asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he
menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti,
että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi
Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven
lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä,
jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän
pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta
sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi
kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi,
että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se
tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi
istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen
majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä
hänet suuhunsa.

Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän
kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli
aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan.
He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan
saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen
lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat
portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset
heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään
tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta,
näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen
ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja
molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli
hilkka -- kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla
koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella
ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:

"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille
kukkasia."

Saatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.

Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta
ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs
höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin
keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään
ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs
sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy
itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi
harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva
rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä
sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun
kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski
ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo
veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta
surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.

Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa,
joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli
hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn
mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista
mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia
rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin
usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista
oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.

Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan
nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän
oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon
Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa,
ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan
sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja
ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen
miehensä oli melkein aina poissa.

Katy oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi
ihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka
kertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti
suuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista,
ihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui,
että hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä
otti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti
Spenserin pihalle.

Hän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän
taas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli
lukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen
pihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan
vähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei
ilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän
alkoi koputtaa kaikille sisäoville.

Talossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin
keittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä
täällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra
Spenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli
pöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita.
Tomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei
siinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.

Katy koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten
hän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen
kukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä,
kuului vieno ääni makuuhuoneesta:

"Kuka siellä?"

Se oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin
epäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone
oli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin
yöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen
kasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän
näytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa.

"Kuka sinä olet, lapsi?" kysyi rouva Spenser.

"Olen tohtori Carrin pikku tyttö", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen
luo. "Tulin tuomaan teille vähän kukkasia." Ja hän asetti kimpun
likaiselle hurstille.

Rouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä
pitkän aikaa äänetönnä.

"Mutta miten pääsit sisälle?" sanoi hän vihdoin.

"Ovi oli auki", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa
uskaliaisuuttaan, "ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin
ajattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään."

"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö", sanoi rouva Spenser ja suuteli
häntä.

Sen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva
Spenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli
pitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät
koskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä
käydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja
pesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.

Luulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin
sairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle
ajasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona.
Mutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen
ainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut
mennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että
herra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin
Katy taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään
hänet.

"Luulin ettet enää koskaan tulisi", sanoi hän.

Katy oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli
kaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä.
Aina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän
sattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi
hän sen rouva Spenserille.

Izzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei
tahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen,
jolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa
vaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen,
ja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva
Spenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet
hellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.

Eräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta
tullessaan. Hän koetti sivuovea -- se oli sulettu, pihanpuoleinen
ovikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se
oli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen
päänsä viereisen talon ikkunasta.

"Ei maksa vaivaa koputtaa", sanoi hän, "kaikki ihmiset ovat lähteneet
talosta!"

"Lähteneet, mihinkä?" kysyi Katy.

"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä,
ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän
asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä.
Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra
Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."

Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan
nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra
Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa.
Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli
tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo
paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista.
Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla
vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän
sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut
tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä
kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja
aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä
oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet
sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin
vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.

Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen
sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä,
kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen
Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:

"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!"

Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine,
ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin
poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt
liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka
hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa.
Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin
paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai
osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen
mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.

"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta
sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi
sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi -- --." Sitä
sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään
muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin
iloinen!"

"Ja minä!" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.

Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta
kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä
tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover
rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut
järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla
oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat
paraissa pukimissaan.

Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä
hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat.
Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset
käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli
vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että
lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa
esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.

"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!"
sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja
kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.

Tavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille
hienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä
oloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla
vieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli
toinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin
esille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan,
hymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja
oli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä,
liehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria
melkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa
ihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet
leikkihuoneeseen.

"Tule, mennään lehtimajaan", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen
puvun vyötäisille.

"Lehtimajaan!" huudahti Imogen. "Kuinka ihanaa!" Mutta kun he
saapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Mutta eihän siinä ole kattoa, ei tornia eikä suihkulähdettä!" sanoi
hän.

"No ei, eihän toki", sanoi Clover tuijottaen, "mehän teimme sen itse."

"Oh!" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover
olivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt
lehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.

"Menkäämme aitan ylisille", sanoivat he.

Ja niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli
sievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen
pystyhirren hän kirkaisi.

"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!" huusi hän, "ei koskaan, ei
koskaan!"

"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein",
pyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten
näyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.

"Älä pyydäkään minua", sanoi hän teeskennellen, "minun hermoni eivät
koskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi -- pukuni!"

"Kuka sinun käski pukeutua siihen?" sanoi Filip, joka oli
suorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi
Dorrylle: "Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle
omin joukoin leikkimään."

Ja niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja
Cloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille,
mutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he
istuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja,
josta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin
hän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa.
Viimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja
raakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää
jaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:

"Ettekö koskaan istu vierashuoneessa?"

"Niin, missä?" kysyi Clover.

"Vierashuoneessa", toisti Imogen.

"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!" huudahti Katy. "Me olemme
siellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on
aivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa
olla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?"

"Kyllä joskus", vastasi Imogen epäilevästi, "mutta minusta olisi
hauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää
hirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta."

Katy oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He
kävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti
pyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä
tuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei
kärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne
tomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus
pani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä
tämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan
kertovan: "Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa
huoneessa, kun hänellä on vieraita!" Vapisevin sydämin hän osoitti
tien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten
huone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin
vartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän
pianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja
seurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin
hauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.

Mutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi
puhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi
kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla "Kirjalan" nuorilla
naisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja.
Vähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät
paikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi
kuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki,
mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan,
kun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi
eteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan
seurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta
sitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:

"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis,
sillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa
ruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen
matalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden
lumousvoiman. Te olette vapaa!'"

Tohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin
muutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen
sanovan:

"Oi, jatka, jatka! Mitä tapahtui sitten?"

"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?" kysyi
tohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.

"Vierashuoneeseen!" huudahti neiti Izzie vihaisesti. "No, mutta
minkätähden he siellä ovat?" Sitten mennen ovelle hän huusi: "Lapset,
mitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän
leikkivän ulkona."

"Imogenin päätä kivisti", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat
eteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.

"Voi", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, "se on ikävää kuulla. Ehkä
se on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?"

"Ei, kiitos!" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi
Katylle:

"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se
hirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja
valmisti hänelle ruokaa."

"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin",
vastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.

"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi
Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on
sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."

Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin
kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä
kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta
hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät
kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen
suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti,
ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari
kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla
"Rosamundaa."

"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat
portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin
kotiinsa.

"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli _iloinen._

"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen
aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."

"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen
kovasti.

"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään,
ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia
huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin
hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti
hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen
lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä
poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön
ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"

"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."

"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi
sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja.
Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"

"Se oli tot--", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja
hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta.
"Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan
kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli
keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki
tytöt pitävät hänestä."

"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun
niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta
kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai
hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka
solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla
hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen
vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt.
Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla
kärryineen."



VII LUKU

Helena-serkun vierailu


Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä
kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria
Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:

"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa
sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa
koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla.
Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja
hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan
toiselta puolen.

"Näittekö sitä?" huusi Maria, "kukat juoksivat pois itsestään."

"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten
vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa
esille!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain
oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan
rihman, joka oli sidottu varsiin.

"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat
kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä,
Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen
sitomisessa ole oikein hyvä."

"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista
tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."

"Isä lupasi lähteä Susien ja minun kanssani Niagaralle" sanoi Maria.

"Minä aion mennä tätini luo vieraisille", sanoi Alice Blair. "Hän
asuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja
Tom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot
tehdä?"

"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa", vastasi Katy heittäen
kirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt
eivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät
olevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen
lupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.

"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin", sanoi hän
Cloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. "Kaikkien muiden
tyttöjen isät tekevät niin."

"Hänellä on liian paljon työtä", vastasi Clover, "sitäpaitsi luulen,
ettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä.
Ellen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi
vain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä
on. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää,
vaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin
turhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa
talonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa."

"Enkä minä", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. "Oi,
eikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat
ovat mainioita!" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi
helisten maahan.

"Kas niin, nyt särit kivitaulusi", sanoi Clover.

"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon", vastasi Katy
huolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.

He työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: "Eläköön!
eläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!" Sitten he
pysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin.
Vierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit
olivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään
matkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.

"Mitä ihmettä!" sanoi Katy koettaen mennä ohi. "Mitähän tämä
merkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee?
Minkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?"

"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti
olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän
tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata.
Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään.
Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän
näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi
sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko
tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen
asti."

"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme",
huusivat lapset.

"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.

Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin
innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa
ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä
ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja
kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin
joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut
matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi.
Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä
ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa -- Tuhkimus,
Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä
ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä
Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.

Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei
hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei
koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään.
Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa.
Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi
mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän
on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat
kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä
peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat
nähdä todellisen Helenan.

"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä
lauluja itselleen?" kysyi Clover.

"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen
on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon
raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava!
Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"

"Minkä näköisen luulet hänen olevan?" jatkoi Clover.

"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä
on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää
kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan,
loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin
kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme
eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi
yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."

"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet
totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua
virsien jälkeen.

Aika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin
Helena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin
levoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä.
Heidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin,
että hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie,
jotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia
kuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä
ainoastaan neljä päivää.

Kello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla
odottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen.
Isä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään
syrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä
nuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan,
ja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.

"Voi siinähän ovat ne pikku tiput", olivat ensimäiset sanat,
jotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja
miellyttävällä äänellä. "Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin
mielelläni nähdä lapset!"

Sitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja
kun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr
pienokaiset.

"Helena-serkku tahtoo nähdä teitä", sanoi hän.

"Niin tahdonkin", sanoi kirkas ääni "Onko tämä Katy? Kuinka soma,
pitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!" sanoi hän suudellen
tyttöä, "ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin
tutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen." Ja
hän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää
heistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä
ja halusi olla heidän lähellään.

Helena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi
lapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt
häntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen
saadakseen osansa suuteloista.

Katyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan
muistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli
hieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara,
ruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan
ja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät
hänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt
kärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu
"röyhelöreunaiseen viittaan", vaan väljään matkapukuun, joka oli
tehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja
pyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat
"pyhästä sairaasta" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta
enemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa
häntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja
Cloverin kuvittelema henkilö.

"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!" kuiskasi Cecy, joka oli
tullut kurkistamaan vastasaapunutta.

"O-oon", vastasi Katy verkalleen, "mutta paljoa, paljoa kauniimpi."

Vähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki
lapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku
oli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos
leikkimään teeaikaan asti.

"Anna minun viedä tarjotin ylös", pyysi Katy teepöydässä
katsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten
hyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä
sievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti
niin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!

"En totisesti!" sanoi Izzie-täti. "Sinä sen paikalla pudottaisit."
Mutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:

"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä
askareissa."

Niin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen
huolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä.
Kun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski
tarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen
viereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja
Katy hymyili itsekseen mielihyvillään.

"Mitä varten sinä pysähdyt?" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta.
"Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget
veisi sen."

"Voi ei, ei"! vastusti Katy. "Olen jo melkein valmiina." Ja
hän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri
saapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen,
joka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja
kompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi
auki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä
sekamelskana matolle.

"Sanoinhan sen sinulle!" huudahti Izzie-täti alakerrasta.

Katy ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku
oli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt
tuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista
Katya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein
unohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin,
ja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin
edellisenkin.

"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!" pyysi Helena-serkku
hartaasti miellyttävällä äänellään. "Aivan varmaan hän on varovainen
tällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle.
Sen olit kai sinä asettanut, eikö totta?"

Tällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän
asetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen
ja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä
tunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme
niin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan
jälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri
ruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi
hänen oleva hyvin väsyneen.

Lopetettuaan ateriansa hän sanoi:

"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, -- kas niin, ja siirtää tätä toista
vähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos -- aivan niin. Sinähän, rakas
Katy, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!
Huomenna saamme jutella hauskoja asioita!"

Katy meni alakertaan hyvin iloisena.

"Helena-serkku on todella rakastettava", sanoi hän Cloverille, "ja
hänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku --
aivan kuin kertomuksissa."

"Eikö ole väärin huolehtia vaatteista, kun on sairas?" kysyi Cecy.

"En usko, että Helena-serkku voi tehdä mitään väärää", sanoi Katy.

"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin
pelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen", vastasi Cecy
nyrpistäen huuliaan.

Katy ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen
arvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.

"Minä aion kysyä Helena-serkulta huomenna", sanoi Katy.

Seuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan
luvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu
menemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta
myöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät
yläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo
liikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois.
Katy vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä
puutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne
Helena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti
salli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään,
ja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä
silkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla
koristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty
päivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei
ollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne
tänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli
kyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet
eivät koskaan olleet _hauskat_. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan
sellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut
koskaan ennen ollut sellainen.

Helena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja
hymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään
kukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.

"Oi, kuinka suloisia!" sanoi hän, "minun täytyy heti panna ne veteen.
Rakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä
tälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä."

"Kuinka kaunis!" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen
maljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. "Onko se sinun,
Helena-serkku?"

"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä
pöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta
kylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen
mukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se
sinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?"

"Ei", sanoi Katy hitaasti, "minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko
maailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?"

Helena-serkku nauroi makeasti.

"Mikä tuon ajatuksen toi päähäsi?" kysyi hän.

"Cecy sanoi niin, kun kerroin hänelle kauniista yöpuvustasi."

Helena-serkku nauroi taaskin.

"Niin", sanoi hän. "Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on.
Sievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan,
paitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät
välinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin
epämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan
tarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko
ympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia
liiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko
ruumiissa", lisäsi hän hymyillen, "ei silloin juuri ole sitä vaaraa,
että sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä
tai koreata silkkinauhan pätkää."

Sitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja
aivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.

"Mitä ihmeen melua!" huudahti hän äkkiä pysäyttäen työnsä.

Kuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin
joku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven.
Katso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että
olivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan
nähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan
seuraa.

"Oi, päästäkää heidät sisään!" huusi Helena-serkku sohvaltaan.

Niin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja
Elsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti
olevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia
leikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut
meluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi
huoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin
hauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei
ollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla,
kolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti
"olen hieno nainen, aina hieno" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan
olivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät
leikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako "sarvea" heillä
oli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä
tuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.

"Mitä sinä olet heille tehnyt?" kysyi hän avattuaan oven ja
nähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi
hajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta
Helena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja
kohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.

"Minun täytyy tehdä tästä loppu!" huudahti isä, kun kaikki olivat
väsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että
ne muistuttivat piikkisian selkää.

"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä
tulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko,
lapset? Juoskaa -- juoskaa! joutuin, joutuin!"

Lapset kiitivät tiehensä niinkuin lintuset, kaikki muut paitsi Katy.

"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi
jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"

"Sallikaa se hänelle"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: "Saat!"

Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen
ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja
ihmisiä, joita hän ei tuntenut.

"Kuinka Aleksi voi?" kysyi tohtori Carr viimeinkin.

"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä.
"Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme
hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän
toipui."

"Tapaatko usein heitä?"

"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan."

"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?"

"Kyllä hän on -- sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento.
Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin
mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri
kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."

Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi
voinut olla sitä tekemättä.

"_Rakas_ lapseni", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen
värähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.

"Isä", sanoi hän päivällisen jälkeen, "kuka on Aleksi, josta sinä
puhuit Helena-serkun kanssa?"

"Kuinka niin, Katy? Miksi sinä sitä tiedustelet?"

"En tarkoin saata sanoa -- mutta Helena-serkku näytti niin -- ja
sinä suutelit häntä -- ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain
mielenkiintoista".

"Niinhän se onkin", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen.
"Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi
ikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi
viisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota
Helena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän
aikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika."

"Oi, miksei hän sitten mennyt?" huudahti Katy.

"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma", jatkoi tohtori Carr. "Pitkän
aikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen
tuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin
vuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava
pitkällään sohvalla.

"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä
Helenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi
aina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki
kihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus
rakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen
hänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt
Aleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat
hänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena.
Kaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he
ketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä."

"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja
huvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?" kysyi Katy.

"Ei", sanoi tohtori Carr, "ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo
puoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen
sangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä
esimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin,
kuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan."

"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän
lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko --
varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."

Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei
maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun
asiat ovat hullusti!

Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin
verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja
viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa -- olihan se aivankuin
"kirjoista" saa lukea.

Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman
minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut
neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.

"Kai me kerromme satuja tällä kertaa", sanoi Helena-serkku.

Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat.
Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi
kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin
innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.

"Minä en pelkää ryöväreitä", selitti hän kävellen edes takaisin.
"Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi
minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia -- heitä
oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"

Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja
Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista
lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä
istui Filip vuoteessaan huutaen apua.

"Sängyn alla on rosvoja" nyyhkytti hän, "hirveän monta rosvoa."

"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle
rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."

"Mutta siellä on, sanon minä", selitti Filip pitäen hänestä
lujasti kiinni. "Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun
päällyskenkiäni."

"Pikku poika parka!" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan
Filipin palasi kertomaan tapahtumasta. "Siinä on varoitus, ettei saa
kertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut
kenenkään sen johdosta pelkäävän."

Sen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati
sääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut
kieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki
keinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne,
oli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä
Helenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti
sekaantuisi asiaan.

"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä", sanoi
hän. "Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei
vahingoita minua ollenkaan."

Pikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään.
Helena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen
Elsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja
lempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut
kärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen
kanssa.

Kun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen
sinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri
saapunut pikajunalla.

"Se on jäähyväislaatikko", sanoi hän. "Teidän on kaikkien istuttava
rivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän
sitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte."

Ja niin he kukin vuorostaan valitsivat. "Kummanko käden otat,
oikeanko vai vasemman?" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku
otti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli
aivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin
kovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.

"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!" huudahti hän. "Säilytän sen niin
kauan kuin elän."

"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy
jotain viikon särkymättä", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi
purppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri
sellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä,
samettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi
Elsien kaulaan.

"Siinä on muutamia suortuviani", sanoi hän. "Mutta Elsie rakas, mikä
nyt on? Älä itke!"

"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!" nyyhkytti Elsie,
"ja sinä lähdet pois."

Dorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli
"Ryöväri-kissan tarina" niminen kirja.

"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja
pureskelivat päällyskenkiäsi", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti
hymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.

Ketään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia
muistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli
"Kultaisten tekojen kirja", sisältävä kertomuksia pojista ja
tytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja.
Mielihyvä esti häntä puhumasta.

"Oi kiitos, Helena-serkku!" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku,
mutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja
sedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken
muunkin hyvän.

Seuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat
portilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne
olivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään "pienen itkun" ypö
yksin.

"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun
kaltaisia", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, "ja minä aion
koettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin
tulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani
järjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos
Izzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät
siitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna."



VIII LUKU

Huomenna


"Huomenna tahdon aloittaa", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana.
Kuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että
usein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein:
välinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan
kaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.

Näyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita,
jotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän
nukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja
kiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina,
vaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli
Katynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien
olla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta
kun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan.
Vanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan.
Sivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi
sanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen.
Kuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että
jos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset
onnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy
kallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.

Se oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön
päällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi
vähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä
ollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen
kun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä
vihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki
punertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan
palasina.

Katy istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse
Filip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.

"Onpa se ikävää", sanoi hän poimien palaset, "mutta sen enempää en
odottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin
tyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta."

"Mikä on?" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä
istuutui pöytään.

"Olen särkenyt maljakkoni", sanoi Katy alakuloisesti.

"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan",
sanoi hänen tätinsä. "Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili
saattoi kääntyä ja heittää sen lattialle." Sitten, nähdessään ison
kyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: "Olet tosiaankin
liian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin
hävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi."

Tämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen
äänettömänä.

"Mitä aiotte tehdä tänään?" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla
kääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.

"Aiomme kiikkua!" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. "Santeri on
ripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan."

"Sinne ette mene", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. "Kiikkua saa
käyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan,
jollen minä lupaa."

Tässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt
selittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli
rikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä.
Hän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti
Carria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei
ollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille,
olisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että
nuorten tuli sokeasti totella vanhempia.

Hannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat
kiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.

"En välitä", sanoi hän, "sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on
kirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta."

"Mistä"? kysyi Clover.

"Onpahan vain!" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään.
"Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän
keskeinen salaisuus."

"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen", sanoi Katy
suuttuneesti. "Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille
pikku tytöille, niinkuin sinä olet."

"Kylläpä kuuluu", antoi Elsie vihoissaan takaisin. "Hän sanoi, että
minuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi
minua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!"

"Lopettakaa väittelynne", sanoi Izzie-täti. "Katy, sinun
ylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti
yläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset,
teidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta
auringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua
hänen kanssaan."

"Kyllä", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. "Ja sitten
kirjoitan kirjeen Helena-serkulle."

Katy asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin,
uuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat
turtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että
Izzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja
hän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.

Täytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä
vaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin
tässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi
pitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja
maalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja
harjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin,
silkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä
pilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli
kaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet
laatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.

Paljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun
järjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne,
eikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ
oli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli
Elsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen
heti selkänsä taakse.

"Et saa katsoa", sanoi hän, "se on kirjeeni Helena-serkulle.
Ainoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä
kirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo
postimerkkikin", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli
postimerkki painettu puitteisiin.

"Sinä pikku pöllö", sanoi Katy kärsimättömänä, "ethän saata tuota
postiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan
kaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä
antaa sinulle kuoren."

"Ei, ei!" huusi Elsie tehden vastarintaa, "sinä et saa! Sinähän
näkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten
minä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen!
Minä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet,
ja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan."

"Siinä, ota sitten vanha taulusi!" sanoi Katy tyrkäten häntä
kostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti
tarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien
hän pudota kopsahti eteisen lattialle.

Ei hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas,
mutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin
hän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen
paikalle.

"Katy tyrkkäsi minua", nyyhkytti Elsie. "Hän tahtoi, että kertoisin
hänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä
tyttö!"

"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että _häpeäisit_
purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy
kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule
kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää
loukata."

Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa
hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla
kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut
tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta
Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian
vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä
muille.

"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea
itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan.
Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi
isoa, raskasta taulua postiin!"

Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi
kiikku hänen silmiinsä.

"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia
kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian
kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."

Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja
uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta.
Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras
keinupaikka.

Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita
sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä,
jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun
liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa
ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia
alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison
kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia
ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan
joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven
yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa
poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten
kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien
liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin
korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli
ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä
korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.

Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään -- sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!

Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla
pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja
pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen
otsalleen.

"Mikä on hätänä?" sanoi Katy uupuneena.

"Oi, hän elää -- hän elää!" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn
kaulaan nyyhkyttäen.

"Hs, kultaseni!" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.
"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?"

"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti
palasi hänen mieleensä. "Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa
muistaa mitään?"

"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen,
eikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään.
Unohditko sen?"

"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä --", mutta siinä hän
väsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.

"Älä itke", kuiskasi Clover itsekin itkien, "älähän toki. Izzie-täti
ei toru sinua." Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään
itkuaan.

"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni", sanoi hän. Mutta
kun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän
putosi uudelleen päänaluiselleen. "Voi minä en kykene nousemaan!"
huudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.

"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt", sanoi
Izzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. "Olisi parasta,
että makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin
koetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!" Ja hän astui
vastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka
asui aivan lähellä heitä.

"Sangen lohduttavaa, että te tulitte", sanoi Izzie-täti. "Veljeni
on mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku
tytöistämme putosi pahasti."

Tohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.
Sitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.

"Voitko liikuttaa tätä jalkaasi?" kysyi hän.

Katy liikutti sitä heikosti.

"Entä tätä?"

Liike oli paljoa heikompi.

"Koskiko siihen?" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn
kasvoilla.

"Koski kyllä, vähän", vastasi Katy koettaen kovasti estää itkuaan.

"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?" Ja
lääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet
kiemurtelemaan rauhattomasti.

"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin", sanoi hän vihdoin,
"mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku
venähtyminen tai vähäinen nyrjähdys", lisäsi hän nähdessään
kauhunilmeen Katyn kasvoilla. "Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet
yläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita
hieromista varten." Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi
kirjoittaa.

"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?" sanoi Katy. "Tohtori,
kuinka kauan minun on oltava makuulla?"

"Riippuu siitä, kuinka pian paranet," vastasi lääkäri, "toivottavasti
ei kauan. Ehkä muutamia päiviä."

"Muutamia päiviä!" toisti Katy toivottomalla äänellä.

Lääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti
yläkertaan.

Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto
omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä,
kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin
hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli
hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä
luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.

Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti
päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat
ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja
huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat
häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui
siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten
aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia
tuli hänen mieleensä.

"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava
tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä
en _voi_! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän
aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset
olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava
paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö
hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain
olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi
kuvitella millaista olisi ollut, _ellei_ hän olisi mennyt, ja kuinka
hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä.
He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset
ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä
kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.

Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo
himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän
avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen
vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä
viuhkalla.

"Katy, herätinkö sinut?" kysyi hän aralla äänellä.

Katy katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.

"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja
minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen
pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä
koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin
kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein
hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten,
kun sinä putosit kiikusta. Katso", -- ja voitonriemuisena Elsie
osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle
oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi
kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä
varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi
kaksi uutta lyijykynää.

"Ne ovat kaikki sinun -- saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen
Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja
pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne
ovat koko sieviä!"

Katystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan,
kun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja,
jotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän
koetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi
kovasti.

"Koskeeko sinuun niin kovin?" kysyi hän itkien myötätunnosta.

"Oi ei, ei se ole _sen_ vuoksi!" nyyhkytti Katy, "vaan minä olin
sinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi,
anna anteeksi!"

"No, sehän meni kaikki hyvin!" sanoi Elsie hämillään. "Izzie-täti
otti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan.
Tahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän --
minä menen." Ja hän juoksi ovea kohti.

"Voi älä!" huudahti Katy. "Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan
minua suutelemaan."

Elsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti
käsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku
sisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa
lähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.

"Sinä olet minun _kallein_ pikku lemmikkini!" mumisi Katy painaen
Elsiä vasten rintaansa. "Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta
tästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa
niin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin
ja kaikkea muuta!"

"Oi, kuinka hauskaa -- hauskaa!" huudahti Elsie hypähtäen ilosta.
"Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen
tahdon rakastaa sinua eniten.

"Ja" -- jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista
ystävällisyyttä -- "minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua
kovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi."

"Ei", sanoi Katy, "ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä
kertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele
viuhkaasi enemmän."

"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut
tulla keskeytetyksi.

"Helena-serkku antoi minulle puoli dollaria, ja pyysi minun antamaan
sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle
siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja
minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin
Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon
puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska?
Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko
elinaikanasi."

"En", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. "En kerro."

Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka
kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia,
kun he kurkistelivat ovesta.

"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman
kerran ja hymyili _niin_ voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon
kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain
puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta,
jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin
hauskuutta.

"Olen _oikein_ hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy
itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.

Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta.
Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä
olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme
silmissään.

"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen
viikko?"

"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti
huolestuneelta ja hyvin totiselta.

"Voi, voi!" nyyhkytti Katy, "kuinka jaksan sen kestää?"



IX LUKU

Synkkiä päiviä


Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että
hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei
silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle,
niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin
levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan
maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen
selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään
värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja
kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän
kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin,
että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja
patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.

Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa
nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut
voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja
yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt
koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen
huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen
ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja
puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta
unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan,
kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä,
joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten
kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut
muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui
siis olevan parasta maailmassa.

Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme
olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi
rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata,
mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.

"Kuinka kauan olen sairastanut?" kysyi hän eräänä aamuna.

"Eilen tuli neljä viikkoa", vastasi isä.

"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"

"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi."

"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka
nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.

"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään."

"Mutta, isä, koeta!"

"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota
sanotaan selkärangaksi?"

"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."

"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista
luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota
nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me
tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana,
on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun
putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon
sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta.
Ymmärrätkö?"

"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt
kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko
kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"

"Et toki vielä", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.

Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen.
Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi
muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua
vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat
vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin
kävelemään eikä seisomaan.

"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne
ovat kuin _arabialaisissa saduissa_ mainitun prinssin jalat, jotka
muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen
syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"

"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen:
"Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi
ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava
olemaan vuoteessa kauan aikaa."

"Kuinka kauan?" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, "kuukausiko vielä?"

"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit
arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen,
kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä
aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin.
Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä.
Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää,
"mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele
Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."

"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että
muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen
pikku seikka vain!"

"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti.
"Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon
kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden
hevosenkenkänaula."

Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä
pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa
tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa
pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä
näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt
itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja,
mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään.
Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli
heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään
niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla
sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja
Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä.
Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan
alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen
kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi
olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta
hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti
juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla
koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi
"kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti
näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän
osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.

Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin
ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla
tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin
hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut
suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.

"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen,
"ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en
parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut
kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja
minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana.
Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"

Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi
sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.

"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti
ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin,
onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja
onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on
kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."

"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne
kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi
päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi
sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin
hyvä!"

Hän melkein itki innosta.

"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.

"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy
oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan
kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.

"Kiitos, rakas täti!" sanoi hän.

Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän,
vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin -- mutta Katy ei
ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.

Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.

"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan
suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä
kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"

"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en
kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai
toisella heikompi."

"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki
niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.

Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot
olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen
itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti
sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi
sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin
tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka,
vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta
säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut
seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.

"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli
ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin
paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut
hirveätä, _hirveätä_ aikaa."

"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut
kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova,
rakkaani!"

"Mutta kuinka _sinä_", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin
suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas
kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" --
hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.

Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui
silittäen Katyn kättä.

"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän
luulee sinun vähitellen paranevan?"

"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu
pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä
nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"

"Mitä sinä halusit tehdä?"

"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin
tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava
heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki
lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."

"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku
hymyillen.

"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?"

"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin
itselleni?"

"Ole hyvä", vastasi Katy ihmetellen.

"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia,
että tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus
siihen. Jumala antaa sinun käydä _Hänen_ kouluaan, jossa Hän opettaa
kaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää
sinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä;
mutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta
hyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'."

"Mutta mikä se koulu on?" kysyi Katy. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."

"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi", vastasi Helena-serkku
suloisesti hymyillen. "Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun
huoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät
oppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan
kuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään
ole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi
kiinnittävät."

"Millaiset ovat ne läksyt?" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja
alkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin
kertomusta.

"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin
oppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen
ulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu
myös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy."

"Ei aina voi kääntää asioita parhainpäin", huomautti Katy
surullisesti.

"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi
kosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut
siihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta
koskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas
nostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen."

"Onko Izzie-täti 'esine'?" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen
kuullessaan hänen nauravan.

"Kyllä, Izzie-täti on _esine._ Ja hänellä on myöskin hyvä,
miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat
tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa.
Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin
punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä,
ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on
heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan
sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka
auttavat sinua olemaan toisten apuna."

"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko
siinä koulussa muutakin?"

"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla
on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan
ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi
pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi
en sulkisi sitä ulkopuolelle.

"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin
isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi
sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen _kauniisti_ ja tehdä
sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään
muistelevat sitä.'

"Sitten on vieläkin eräs läksy -- puhtauden läksy. Tiedäthän, että
kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee
olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."

"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen.
"En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka
vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä
et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt
siistiksi."

"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö
siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä,
johon kerran tutustuin ja joka _ei_ ollut _syntynyt_ siistiksi."

"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli
vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän
välinpitämättömältä kuin moneen päivään.

"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja
toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta
sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui
jotakin -- onnettomuus -- ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput
elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää
koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä
huvittaisi."

"Aivankuin sinä ja minä!" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun
kättä.

"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä
tiedäthän, että toivomme _sinun_ paranevan jonakin päivänä. Tyttö
ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä
hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun
hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen
oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli
niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä
miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi
huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen.
Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia
lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi
tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista
katsella.

"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli
tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä
aamuna hän sanoi tytölleen:

"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan
aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'

"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin,
jota hänkin saattaisi _tehdä_ toisille.

"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet
huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta _minä_ voisin tulla tänne
istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta
minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia
ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'

"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä
tuntui hyvin vaivalloiselta.

"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin
olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin
koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen,
joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle
mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut
somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."

"Helena!" huudahti Katy silmät selällään. "_Sinäkö_ se olit?"

"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken
tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois,
lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin
ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä
risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."

Katy katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.

"En voi uskoa sitä", sanoi hän, "sinun tukkasi ei ole voinut olla
pörröinen."

"Kyllä se oli -- paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta
peiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella,
kuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni
paremmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää
otsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta
kärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt
paljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.

"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella,
miten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta
jonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja
mielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut
ylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut
koskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä,
joka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän
istui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä
johtaa minut muistelemaan häntä."

Helena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.
Mutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui
hämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin
Helena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.

"Luuletko todellakin, että minäkin voisin tehdä niin?" kysyi hän.

"Mitä tehdä? Kammatako tukkasi?" Helena-serkku hymyili.

"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten
ilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan."

"Olen varma siitä, että voit, jos koetat."

"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen
mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti
alkamaan.

"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen
vähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista
noista pulloista?"

"Ei, ainoastaan tuosta isosta, jolla on sininen nimilippu."

"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä
pyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka
päiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa."

"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana
päivänä, jolloin minä putosin kiikusta", sanoi Katy surullisesti.

"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen
puun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen.
Sittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun
sijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari
tuntia."

"Voi!" huudahti Katy väännellen kasvojaan jo ajatellessaankin sitä.

Helena-serkku hymyili. "Tiedän", sanoi hän, "kuuluuhan tosin hirveän
ikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä
ja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet
siitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän,
et mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi
aivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin
helposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle
voitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän
arvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa."

"Niin", sanoi Katy melkein avuttomana. "Tahdon koettaa. Mutta ei
ole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta,
Helena-serkku?"

Juuri silloin ovi narahti, ja Elsie pisti päänsä ovesta arkaillen.

"Voi, Elsie, juokse tiehesi!" huusi Katy. "Helena-serkku ja minä
keskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä."

Katy ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän
näytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki
oven ja luikki ulos.

Helena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti
miettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.

"Katy", sanoi hän viimein, "sinähän juuri äsken sanoit olevasi
pahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi
hyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen."

"Miksei?" sanoi Katy hämmästyneenä.

"Sillä sinä kyllä _voit_ hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla
on parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä
ollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit
tehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit."

"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Katy surullisesti.
"Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai
mitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja
kulkemaan heidän perässään."

"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he
tahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on
se erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka
häntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä,
tulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset
kerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin,
kun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan
jostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa
heidät ystävällisesti -- ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän
ettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen
heidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin
tällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on
syrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika
työskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin
tehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun
tarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen."

"En ole ollenkaan", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti
omassaan, "et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi,
Helena-serkku, _tahdon_ koettaa!"

"Ei se tule olemaan helppoa", vastasi serkku. "Tulee päiviä, jolloin
päätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella
etkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä,
jolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten
Elsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta
tuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa,
että joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön
ja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä
kauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt
niin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys
loukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet
nyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi
tultuaan."

Juuri silloin astui tohtori Carr sisään.

"Oi isä! ethän vain ole tullut viemään Helena-serkkua pois?" sanoi
Katy.

"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas
ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."

Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta
hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi
hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa
häneen.

"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan
suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon
sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että
Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme
pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään
kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää
Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."

Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään
kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen
sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän
koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta
huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa
jatkaa.

"Voi, jos joku voisi auttaa minua!" huudahti hän kärsimättömästi.

Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi
silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden
etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät
sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti
ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät
kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.

"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?" sanoi ääni.

"Mitä, _Sinäkö_ se olet, se, josta Helena-serkku puhui", huudahti
Katy.

Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja
sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"

Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun
ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti
nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.



X LUKU

Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin


"Mitähän lapset tekevät tänään?" sanoi Katy laskien käsistään "Norja
ja norjalaiset" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, "en
ole nähnyt heitä sitten päivällisen."

Izzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti
työstään.

"En tiedä", sanoi hän, "he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He
palaavat kai pian."

Hänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta
Katy ei sitä huomannut.

"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni", jatkoi hän. "Se oli
semmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän
huoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän
avaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa."

"En luule olevan siihen mitään estettä", vastasi täti. Hän näytti
koettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.

Helena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja
nyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen
hiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen
ei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan
lämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea
paloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli
resedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista,
ja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin
edellisen luvun avuton tyttö.

Vaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se
vaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut
täydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta
pääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy
oli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä
istahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti
onnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta
luulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.

Nämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin
hän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat
kyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja
ponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas
taka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen
hyvin.

Helena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan
unohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen
esineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut
lyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja,
jokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine
huoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu,
oli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä
tehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä
kaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään
paikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän
koko huoneen.

"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen
sukkaan", jatkoi hän innokkaasti, "mutta minulla on ainoastaan
rannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille." Hän otti ne puhuessaan
päänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt.
Niihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut
vähitellen.

"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen
Cloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule
sen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on
ylimmässä laatikossa."

Izzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat
arvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.

"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin", sanoi Katy
jotenkin surullisella äänellä. "Ja tämähän on oikein kaunis."

Kun hän uudelleen puhui, oli hänen äänensä jälleen kirkastunut.

"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle.
Izzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö
maailmassa."

"Olen iloinen, että olet huomannut sen", sanoi Izzie-täti, joka oli
aina pitänyt erikoisesti Elsiestä.

"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan", jatkoi Katy, "ja
Hanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia
isoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria."

Izzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli
hänellä pieni käärö kädessään.

"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle", sanoi hän, "sillä
Helena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä
puuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat
itse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin
ehkä mieluimmin otat sen nyt." Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle
uudenuutukaisen viiden dollarin setelin.

"Voi kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Katy punastuen mielihyvästä.
Ja tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime
aikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.

Omistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa
olla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen
kirjoitusalustan tuli olla.

"Ei sen tarvitse olla hyvin iso", sanoi Katy, "mutta siinä tulee olla
sininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen.
Ja ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi.
Alustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda
sitä."

"Enhän toki. Mitä muuta?"

"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä", jatkoi Katy, "ja että sillä
olisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi
saada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja
hänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle,
ostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja
hopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä
täynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille --
jokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!"

Onko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan
niin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat
riittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet
saapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!

Kaikki oli niinkuin pitikin!

"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'", sanoi Izzie-täti, "joten ostin sen
sijaan 'Lumiauran'."

"Se on kaunis, ja pidän siitä yhtä paljon", sanoi Katy tyytyväisenä.

"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!" huusi hän yhtäkkiä pelästyen,
"joku tulee!" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä
ovesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.

Katy oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän
yksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei
ollut mitään lahjaa.

"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku
antoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon", sanoi hän. "En
varmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta
minä olen jo käyttänyt kaikki rahani."

"Vähät siitä", sanoi tohtori Carr. "Kyllä me järjestämme asian. Oliko
se '_Ristin varjo_'? Minä ostan sen iltapäivällä."

"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä
Helena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano
Izzie-tädille, ethän?"

"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken", sanoi isä väännellen
kasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli
jälleen huvitettu jostakin.

Nämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin
toiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa.
He näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta
kolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen
he kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin
heillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.

"Sinä et tiedä, mitä me olemme tehneet", alkoi Filip.

"Hs, Filip!" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi
sukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.

Dorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle.
Clover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön
ripoihin.

"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi
aamulla", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.

Sitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan
toivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja
kohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että
Pyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla
eli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa
arvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen
nukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa
tietä tiehensä. Suoment. huom.]

Hanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja "_Sveitsiläisen
Robinson-perheen_" jatkoa.

Dorryn lipulle oli kirjoitettu:

    "Luumukakku, Uusi Raamattu, _Harry ja Lucy_, Korutähystin,
    Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää."

Kun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen.
Tuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna
arveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei
niin ollut käynyt.

Filip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken,
sitten se muuttui tuhaksi.

"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!" sanoi
Dorry. "Mitä sinä, Filip, kirjoitit?"

"En mitään", sanoi Filip, "ainoastaan Filip Carr." Lapset huusivat.

"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni", huomautti Elsie
surullisesti, "mutta se paloi poroksi."

Katyä nauratti kuullessaan sen.

Sitten toi Clover paperinsa esille. Hän luki ääneen:

    "'_Ponnistele ja menesty_', Pari nahkahansikkaita, Puuhka, Hyvä
    luonto!"

Sitten hän heitti sen tuleen. Ja kas, se lensi suoraan piippuun.

"Kuinka kummallista", sanoi Katy, "ei mikään muu niistä lentänyt
niin."

Asianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi,
oli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun
heittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.

Pian tuli Izzie-täti ja toimitti heidät kaikki nukkumaan.

"Tiedän kyllä, millaista aamulla on", sanoi hän, "kaikki te olette
silloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on
teidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan."

Kun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut
ripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan
sitä.

"Mutta kaiketi he unohtivat sen", sanoi hän sitten.

Vähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät
sukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi
järjestää ne mielensä mukaan.

Terä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin
kaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut
silkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.

"Mikä se on?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä
Cloverin sukkaan.

"Kynsiharja", vastasi Izzie-täti, "Clover tarvitsee uuden."

Kuinka isä ja Katy nauroivatkaan! "En luule että Pyhällä Klaulla on
koskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa", sanoi tohtori
Carr.

"Hän on hyvin likainen vanha herra", huomautti Izzie-täti ilkeästi.

Kirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan,
joten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain
alle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja
isä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen
sukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa.
Sitten hän nukahti.

Tuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti
hänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan
kiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset
puoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.

"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!" huusivat he. "Oi, Katy, niin
kauniita, _kauniita_ tavaroita!"

"Voi!" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.
"Pyhä Klaus _on tuonut_ sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?
'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen", ja
Elsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.

Mutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti
ja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen.
Miten oli se siihen tullut?

Se oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli
asetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä,
jotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui
appelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja
maissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu
sinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin
sievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.

"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!" sanoivat
lapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.

"Me koristimme sen itse", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan,
"minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun."

"Ja minä paahdoin maissipallot!" huusi Filip.

"Pidätkö siitä?" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. "Tuo on minun
lahjani -- tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut,
että se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?"

Tietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä
kääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan
täysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.

Elsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty
kissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.

"Eikö se ole kau-u-nis?" sanoi hän ihastellen.

Dorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki,
joka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.

"Minun ei olisi annettu ostaa sitä", sanoi hän, "mutta minä ostin!
Arvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?"

"Huvittaa toki", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry
heilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.

"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet
yksin", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.

"Mutta sinä et huomaa, millä puu seisoo", sanoi Clover.

Se oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty
jalkarahiin ulottuva selkänoja.

"Se on isän lahja", sanoi Clover, "katso, sen saattaa laskea
taaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä
sangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän
leikkivän."

"Niinkö todellakin?" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin
kovin, kun häntä vain liikuteltiin.

"Ja katso, mitä on kiinnitetty tuolin käsinojaan", sanoi Elsie.

Se oli pieni hopeakello, jonka varteen oli kaiverrettu "Katy."

"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä,
kun tahdot jonkun meistä luoksesi", selitti Elsie.

Yhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis
kirja. Se oli "_Avara, avara Mailma_", -- ja siinä oli Katyn nimi
ja sanat "rakastavalta Cecyltäsi." Siinä oli vielä iso pussillinen
kuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat
lasten mielestä erinomaisen hyviä.

"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!" sanoi Katy kyynelöiden
kiitollisuudesta.

Se oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista
tähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa,
nautti hänkin siitä ja oli iloinen.

Monta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan,
mutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti
puki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja
sitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille.
Tuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta
viehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia
ihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on,
ymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina
puoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä
päivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.

"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!" sattui hän sanomaan
eräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. "Toivon että joku muukin
pyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin
Helena-serkun, ja hän ei kykene."

"Onhan Pyhä Valentin", esitti Cecy.

"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!" huudahti Katy taputellen
käsiään. "Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista
Valentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni."

Niin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä
-- sen saamme kuulla tuonnempana.

Valentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava
ilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä
ja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.]
oli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä
koulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi
hämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja
heidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.

"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä", muistutti Dorry, joka
ei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.

"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa",
sanoi Izzie-täti. "Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin."

Tosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa
pyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan "Kuningatar
Katarinan palatsissa" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat
asialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian
sen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti
koputtivat "Palatsin" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!

Huone näytti iloiselta ja miellyttävältä. Katy istui tuolissaan
valkean ääressä Cecy vierellään, ja siellä oli pyöreä pöytä,
jolle oli levitetty valkea liina ja jolla oli maitoa, korppuja,
mansikkahilloa ja torttuja. Keskellä oli jäätelökakku. Jäätelön
pinnalla oli jotakin, joka näytti punertavilta kirjaimilta, ja Clover
kumartuneena tarkastamaan luki ääneen: "Pyhä Valentin."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Dorry.

"No, tiedäthän että nyt on Pyhän Valentinin-aatto", vastasi Katy.
"Debby muisti sen ja luulen, että hän sentähden toimitti kirjoituksen
siihen."

Sillä hetkellä ei puhuttu mitään Pyhästä Valentinista. Mutta kun
hänen nimensä viimeinen punertava kirjain oli syöty, ja illallinen
oli pöydältä korjattu, kuului yhtäkkiä lasten istuessa valkean
ääressä kovaa koputusta ovelta.

"Kukahan se on?" sanoi Katy, "Clover, ole hyvä ja katso!"

Clover aukaisi oven. Bridget seisoi siinä koettaen voimiensa takaa
pidättää nauruaan ja pitäen kirjettä kädessään.

"Se on teille, neiti Clover", sanoi hän.

"_Minulle!_" huudahti Clover hyvin hämmästyneenä. Sitten hän sulki
oven ja toi kirjeen pöydälle.

"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän katsellessaan kirjekuorta, joka
oli vaaleanvihreä. Se sisälsi jotakin kovaa. Clover mursi sinetin.
Sieltä pisti esille samettinen neulatyyny, joka oli apilaanlehden
muotoinen, ja vihreällä silkillä kierretty rautalangan pätkä muodosti
hennon lehtivarren. Tyynyyn kiinnitetyllä paperilipulla oli seuraavat
säkeistöt:

    "Ihailijansa ruusuill' on
    Ja liljoill', orvokeilla.
    Mutt' Apilas [= Clover] mun kukkain on,
    Mi tuoksuu pientareilla.

    On Apilas mun kukkani,
    Tuo kaino, vaatimaton,
    Se tyydyttää mun haluni,
    Sen sulous sanomaton.

    Kun perhot lentää ruusuistaan
    Ja uinuu kukkametsiin,
    Mä mehiläinen kelpo oon
    Ja Apilaani etsin."

Tämä oli Cloverin ensimäinen Valentin-kirje. Hän oli aivan lumottuna.

"Kukahan kumma sen on lähettänyt?" huudahti hän.

Mutta ennenkuin kukaan vastasi, koputettiin toisen kerran kovasti
ovelle, ja kaikki säpsähtivät. Siellä oli Bridget taaskin toisen
kirjeen kanssa!

"Neiti Elsie, tällä kertaa se on teille", sanoi hän mutistellen
suutaan.

Kaikki lapset ryntäsivät paikalle, ja kuori avattiin
silmänräpäyksessä. Sisäpuolella oli pieni norsunluinen sinetti, jossa
oli "Elsie" vanhoilla englantilaisilla kirjaimilla ja seuraava runo:

      "On tyttö pienoinen,
      Hän on niin suloinen
      Kuin mesi kukkasten,
      Jos vaan niin tahtonee --
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      On hiuksens' kiharat
      Ja silmäns' kirkkahat
      Ja hampaat valkeat
      Ja suu sen hymyilee --
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      Sen pikku jalka on
      Ain' nopsa, levoton,
      Sen ääni sointuv' on,
      Se aina helisee --
    Sen tytön nimen alkaa Ee.

      Miks' on tuo tyttönen
      Niin mulle armainen?
      Siks' kun se lapsonen
      Mua aina lemmitsee --
    Sen tytön nimen alkaa Ee."

"Sehän on kuin satua", sanoi Elsie, jonka silmät olivat
hämmästyksestä menneet selko selälleen Cloverin ääneen lukiessa
säkeistöjä.

Vieläkin koputusta! Tällä kertaa tuli kourallinen kirjeitä. Kaikille
muille oli yksi, mutta Katy suureksi hämmästyksekseen sai _kaksi_.

"No, mitähän tämä lienee!" kysyi hän. Mutta kun hän kurkisti toiseen,
näki hän Helena-serkun käsialan ja pisti sen taskuunsa, kunnes kaikki
Valentin-kirjeet olisi luettu.

Dorryn kirje avattiin ensin. Sen yläreunassa oli leivoksen kuva; on
myös mainittava, että Dorry oli äskettäin käyttänyt hammaslääkärin
apua. Runo kuului:

    "Pikku Jukka Jöröinen
    Nurkassansa istuen
    Puree piirastansa.
    Mikä lienee tullutkaan,
    Äkisti käy huutamaan,
    Painaa poskeansa.

    Äiti itkun kuulevi,
    Avuksi jo tulevi
    Pikku pojallensa.
    'Mikä vaiva?' Jukaltaan
    Näin hän kysyi, pojultaan,
    Otti polvellensa.

    'Äiti kulta! Armoton
    Mulla tuska, vaiva on
    Päässä, hampahissa.
    Niitä kiskoo, mojottaa,
    Kun vaan maistan makeaa --
    Piiraan saa nyt kissa!'

    Jukka yhä huusi vaan
    Noissa hammastuskissaan,
    Kättä, jalkaa viskoi.
    Tuli eteen työläs tie,
    Lääkärihin Jukan vie --
    Hän pois hampaan kiskoi."

Se Valentin-kirje antoi lapsille naurun aihetta kauaksi aikaa.

Hannan kirjekuoressa oli paperinen nukke, "Punahilkka" nimeltään.
Kirjeen säkeistöt kuuluivat näin:

    "Täss' kuvani, rakkahin Hanna, sä saat,
    Se kertovi mun yhä viel' elävän.
    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
    Kuin ennen, kun taruni luit hirveän.

    Se susi ei minua tappanutkaan,
    Kun huusin ja potkin ja tempoilin,
    Se suustahan pudotti irti mun
    Ja pakeni metsien rotkoihin.

    Ja mummo ja minä siit' asti ain'
    Tupasessamme yhdessä asumme,
    Me voita ja juustoa syömme vain. --
    Sen koommin sutt' emme nähneet me.

    Ei tarvis sun tähteni itkeä siis,
    Jo susi se ilkeä ammuttiin.
    Sä mummon mökkihin joskus käy,
    Niin tavata voit Punahilkankin."

Hanna oli siihen äärettömän tyytyväinen, sillä Punahilkka oli hänen
lempisatujansa.

Filipin kirjeessä oli kumipalanen ja itse kirje oli kirjoitettu hyvin
paksuilla kirjaimilla isolle paperiarkille:

    "Ma kerran olin paha mies,
    Tein sulle tuskan hetken,
    Kun kenkiäsi himoiten
    Tein vuotees' alle retken.

    Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
    Mä säikähdyin niin jotta -- --
    Ja tainnoksissa hiivin pois,
    Vaan palan ehdin ottaa.

    Sen palan pureskeltuna
    Nyt lähetän mä sulle
    Ja pyydän, ettes kantaisi
    Sä enää vihaa mulle.

                     'Rosvo'".

"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut
olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin
hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat
lopetetut.

Sitten hän luki ääneen:

           "Cecylle.

      Jos oisin ma lintunen
      Ja sinäkin lintunen,
    Niin mitähän tekisimme?
      Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
      Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
      Ja suuta me suihkaisimme.
    Niin -- sitä me tekisimme!

      Jos oisin ma kalanen,
      Ja sinäkin kalanen,
    Niin mitähän tekisimme?
      Me aaltojen keskellä pelmuttais
      Ja valaiden ympäri vellottais
      Ja osterit poimisimme.
    Niin -- sitä me tekisimme!

      Jos oisin ma mehiläs
      Ja sinäkin mehiläs,
    Niin mitähän tekisimme?
      Me metsien helmahan mentäisiin,
      Vain mettä ja kastetta syötäisiin
      Ja toistamme lempisimme.
    Niin -- sitä me tekisimme!

                           'Valentin'".

"Se oli mielestäni kaikkein kaunein", sanoi Clover.

"Ei minusta", sanoi Elsie. "Eiköhän minun ole kaunein. Cecyllä
ei myöskään ollut sinettiä kirjeessään." Ja Elsie hyväili pientä
sinettiään, jota hän oli koko ajan pitänyt kädessään.

"Katy, sinun olisi pitänyt lukea omasi ensin, sillä sinähän olet
vanhin", sanoi Clover.

"Siinä ei ole paljon", vastasi Katy, ja hän luki:

    "Ruusu on punainen, orvokki sinervä.
    Sokuri makea, suloinen myöskin sä."

"Kuinka mitätön Valentin-kirje!" huudahti Elsie silmät leimahtaen.
"Katy, sehän on suuri häpeä! Sinunhan olisi pitänyt saada paras
kirje."

Katy tuskin saattoi pidättää nauruaan. Asia oli niin, että toisten
kirjeisiin oli mennyt niin paljon aikaa, ettei hänelle ollut jäänyt
yhtään aikaa omaan kirjeeseensä. Kun hän ajatteli, että herättäisi
epäilystä, ellei hän saisi yhtään, niin hän oli viime hetkessä
itselleen kirjoittanut nuo vanhat säkeet.

"Ei se ole kovinkaan kaunis", sanoi hän koettaen näyttää niin
totiselta kuin suinkin, "mutta mitäpä siitä."

"Onhan se häpeällistä!" kertasi Elsie hyväillen häntä hellästi
sovittaakseen vääryyden.

"Eikö se ollut hauska ilta?" sanoi Hanna, ja Dorry vastasi:

"On, eihän meillä koskaan ennen Katyn sairautta ole ollut näin
hauskaa."

Katy tunsi sen mielihyvin ja tuskan sekaisin tuntein. "Luulen lasten
rakastavan minua vähän enemmän nykyisin", sanoi hän itsekseen. "Mutta
voi, miksen ollut heille hyvä, kun olin terve ja vankka"!

Hän ei avannut Helena-serkun kirjettä, ennenkuin toiset olivat
paneutuneet levolle. Varmaankin oli joku kirjoittanut Helenalle
Valentinin viettämisestä, sillä kirjeen sijasta se sisälsi seuraavan
runon, joka oli kirjoitettu Helena-serkun omalla selvällä ja
kauniilla käsialalla. Se ei ollut tavallinen Valentin-kirje, sillä se
oli liian vakava, kuten Katy selitti Cloverille seuraavana päivänä.
"Mutta", lisäsi hän, "se on paljoa kauniimpi kuin mitkään ennen
kirjoitetut Valentin-kirjeet!" Ja Clover ajatteli samoin. Runo kuului
näin:

    "Mä kävin hauskaa koulua,
    Niin nuori olin, riehuvainen.
    Mutt' oppimaan olin haluton
    Ja mieluisemmin leikin vainen.
    Suur' Opettaja siksi mun
    Talutti Tuskan kouluhun.

    Siell' ensi luokalla nyt käyn,
    On läksyt vielä helponlaiset;
    Mutt' ylemmillä läksyt on
    Niin raskaat, vaativaiset.
    Ja kuitenkin jo kyynelin
    Mä läksyjäni lueksin.

    Kaks' opettajaa siellä on.
    Käy toinen hiljaa hiiviskellen
    Ja haastaa äänin lemmekkäin
    Ja katsoo meihin hymyellen.
    On Rakkaus se. Mutt' Tuska on
    Tuon toisen nimi suloton.

    On kuin he joskus vieroisi
    Ja kulkis toistaan karttamalla;
    Mutt' pian taas he kohtaavat
    Ja tervehtivät suudelmalla,
    Ja ovat silloin tosiaan
    Kuin kaksoisveljet konsanaan.

    Jos ahkeroin, he sanovat,
    Niin pian siirryn luokaltani
    Ja joudun sille, jolla on
    Vaan yksin Rakkaus oppaanani.
    Siks' kaikin voimin ahkeroin,
    Mä että sille päästä voin.

    Mut Tuskankin on koulussa
    Mun terveellistä opiskella,
    Ja häntä tulee paljosta
    Mun kiittää mielell' iloisella,
    Mut Rakkauden ihanan
    Mä kouluun yhä halajan.

    Siks' ponnistelen aina vaan,
    En moiti hitaisuutta ajan.
    Mä tiedän, että kerran voin
    Luo päästä armaan opettajan,
    Ja silloin päättyy Tuskan työ,
    Iki-Rakkauden hetki lyö."



XI LUKU

Uusi läksy opittavana


Pitkäksi ajaksi riitti lapsille tästä hauskasta illasta puhumisen ja
ilon aihetta. Dorry sanoi toivovansa, että jokaisella viikolla olisi
Valentin-päivänsä.

"Etkö luule että Pyhä Valentin väsyisi runojen kirjoittamiseen?"
kysyi Katy. Mutta hänellä oli myöskin ollut hauskaa, ja virkistävä
muisto siitä auttoi häntä kestämään pitkän kylmän talven.

Sinä vuonna oli myöhäinen kevät, mutta kesä oli lämmin, kun
se kerran saapui. Kuumuus vaivasi Katyä kovin. Hän ei voinut
vaihtaa istuinpaikkaa ikkunasta toiselle ja nauttia kuten muut
tuulenhengestä. Pitkät paahtavat päivät heikensivät ja kuihduttivat
häntä. Katyn pää alkoi riippua, ja hän näytti lakastuvan kuin
kukkaset puutarhassa. Hän oli tosiaankin onnettomampi kuin ne, sillä
niitä Santeri joka ilta kasteli, jota vastoin kukaan ei kyennyt
kastelukannulla valamaan hänelle huojennusta, jota hän kaipasi, --
kylmää, raitista ilmaa.

Ei ollut helppoa olla hyväntuulinen tällaisten olosuhteiden
vallitessa, ja tuskin kukaan olisi saattanut moittia Katyä, jos hän
joskus olisi unohtanut päätöksensä ja ollut kärttyisä ja tuskastunut.
Mutta hän ei sitä unohtanut -- ei ainakaan usein. Silloin tällöin
oli pahoja päiviä, jolloin hän oli alakuloinen ja onneton. Mutta
Katyn pitkä kouluvuosi oli opettanut hänelle itsensähillitsemistä,
ja yleensä kantoi hän vastuksensa kärsivällisesti. Hän ei kuitenkaan
voinut välttää sitä, että hän kävi kalpeaksi ja laihaksi, ja isä
havaitsi suureksi surukseen, että mitä pitemmälle kesä kului,
sitä vähemmäksi hävisi myöskin Katyn lukemis-, opiskelemis- ja
ompelemishalu, ja tunnittain hän vain istui käsivarret ristissä
ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijottaen ikkunasta ulos.

Isä koetti viedä häntä ajelemaan, mutta liike ja nosteleminen tuotti
niin paljon tuskaa, että Katy pyysi isää jättämään nämä yritykset.
Täten ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa viileämpää ilmaa. Kesä kului
vaivalloisesti, ja kaikki Katyn ystävät iloitsivat, kun se oli mennyt.

Kun syyskuu saapui viileine aamuineen ja iltoineen, raittiine
havumetsältä tuoksuvine tuulineen, näytti kaikki taas virkoovan, ja
Katy niitten joukossa. Hän alkoi virkata pitsiä ja lukea. Jonkun ajan
kuluttua hän keräsi taaskin kirjansa ja koetti opiskella, niinkuin
Helena-serkku oli neuvonut, mutta monet joutilaat päivät olivat
aiheuttaneet sen, että työ tuntui vaikeammalta kuin ennen.

Eräänä päivänä pyysi Katy isältä saada ottaa ranskankielen tunteja.

"Näethän, unohdan kaiken, mitä olen osannut", sanoi hän, "ja Clover
alkaa tällä lukukaudella, enkä soisi hänen pääsevän paljon edelle
minusta. Isä, etkö luule, että herra Berger tahtoisi tulla tänne?
Hänhän käy joskus kodeissakin opettamassa."

"Luulen hänen tulevan, jos pyydämme", sanoi tohtori Carr hyvillään
siitä, että Katyssä heräsi jälleen jotakin elämänhalun tapaista.

Siten asia järjestettiinkin. Herra Berger tuli kahdesti viikossa ja
istui ison tuolin vieressä korjaten Katyn kirjoituksia ja harjoittaen
ääntämistä ja verbien taivutuksia. Hän oli vanha, pieni ranskalainen,
joka vilkkaudellaan osasi tehdä tuntinsa miellyttäviksi.

"Te teette työtä enemmän kuin ennen, neitiseni", sanoi hän eräänä
päivänä, "jos jatkatte näin, tulee teistä paras oppilaani. Ja jos
selän loukkaantuminen saattoi teidät ahkeraan opiskeluun, olisi hyvä,
jos muutkin nuorista neideistäni vioittaisivat selkänsä."

Katy naurahti. Mutta huolimatta herra Bergeristä ja hänen
tunneistaan, ja huolimatta Katyn ponnistuksista pysyä iloisena
ja toimeliaana oli toinen talvi paljoa kovempi kuin ensimäinen.
Niin on usein sairaitten ihmisten laita. Sairauden ensi aikoina on
jonkinlainen kiihtyminen ja hermostuneisuus suurena apuna. Mutta
kun kuukaudet jatkuvat samallaisina, niin kaikki rupeaa tuntumaan
kyllästyttävän vanhalta ja ikävältä; silloin tahtoo rohkeinkin
lannistua ja mieli käydä apeaksi. Kevät näytti Katyn mielestä olevan
niin kaukana, kaukana.

"Toivon että jotakin tapahtuisi", sanoi hän usein itsekseen. Ja
jotakin olikin tapahtumassa. Mutta hän ei aavistanutkaan, mitä se oli.

"Katy", sanoi Clover tullen eräänä marraskuun päivänä huoneeseen,
"tiedätkö, missä kanvertti on? Izzie-tädillä on hirveä päänkivistys."

"En", vastasi Katy, "en tiedä. Tai, odota Clover, muistelen kuin
Debby olisi haeskellut sitä eräänä päivänä. Ehkä löydät sen hänen
huoneestaan."

"Merkillistä", puheli hän yksinään, kun Clover oli mennyt, "en muista
Izzie-tädillä koskaan ennen olleen päänpakotusta."

"Kuinka Izzie-täti voi?" kysyi hän, kun isä tuli sisään puolenpäivän
aikaan.

"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen
sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä
iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään
sitä vastaan, lapseni?"

"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan.
Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut
hänelle niin hyvin.

"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat
tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.

Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni
seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen
luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy
huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän
kaipasi häntä hirveästi.

"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan
häntä niin kovin."

"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti
levottomalta ja alakuloiselta.

"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen
ilmeestä.

"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen
sairaanhoitajan hänelle."

Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät,
että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip
lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut
mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä
hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet
tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret,
kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut
olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain
Izzie-tätiä.

Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri
tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja
hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he
kaipasivat kovin toisia lapsia.

"Voi kultaseni!" huokasi Elsie. "Kuinka toivonkaan Izzie-tädin
pikaista paranemista!"

"Emmekö olekin hänelle hyviä, kun hän paranee?" sanoi Clover. "En
koskaan enää jätä kalossiani hattunaulakon alle, sillä hän ei pidä
siitä. Ja minä haen kaikki krokettipallot ja panen ne laatikkoon joka
ilta."

"Niin", lisäsi Elsie, "niin teen minäkin, kun hän paranee."

Heidän päähänsä ei koskaan pälkähtänyt, ettei Izzie-täti
mahdollisesti paranisikaan. Pikku ihmiset ovat taipuvaisia luulemaan,
että aikuiset ovat niin vankkoja ja isoja, ettei heille saata mitään
tapahtua.

Katy tuli yhä levottomammaksi. Hän ei kuitenkaan täydelleen
käsittänyt asian vakavuutta. Eräänä aamuna se kumminkin yllätti hänet
kuin äkkinäinen raju isku, sillä herätessään huomasi hän vanhan Maryn
esiliina silmillä hiljaa itkevän hänen vuoteensa vieressä. Izzie-täti
oli kuollut yöllä!

Kaikki heidän ystävälliset, katuvaiset ajatuksensa, heidän
päätöksensä tehdä hänelle mieliksi, heidän suunnitelmansa täyttää
hänen toiveensa ja säästää hänen vaivojaan myöhästyivät! Ensi kerran
nämä kolme pikku tyttöstä huomasivat, kuinka hyvä ystävä Izzie-täti
oli heille ollut. Hänen ikävät tapansa olivat nyt kaikki unohtuneet.
He saattoivat muistaa ainoastaan niitä monia hyviä tekoja, joita
hän oli heille tehnyt heidän pienuudestaan asti. Kuinka he nyt
toivoivatkaan, etteivät koskaan olisi kiusanneet häntä eivätkä
koskaan sanoneet katkeria sanoja hänestä! Mutta toivominenhan ei
mitään hyödyttänyt.

"Mitä me voimme tehdä ilman Izzie-tätiä?" ajatteli Katy itkiessään
itsensä nukuksiin sinä yönä. Ja sama kysymys palasi yhä uudelleen
hänen mieleensä, kun hautajaiset olivat ohi, pienokaiset palanneet
rouva Hallin luota, ja kaikki taas kulki tavallista latuaan.

Moneen päivään ei hän nähnyt isäänsä ollenkaan. Clover kertoi, että
isä näytti hyvin väsyneeltä ja puhui tuskin sanaakaan.

"Söikö isä ollenkaan päivällistä?" kysyi Katy eräänä iltapäivänä.

"Ei paljon. Hän sanoi ettei hänen ollut nälkä. Ja rouva Jacksonin
poika tuli häntä noutamaan, ennenkuin olimme ennättäneet lopettaa
ateriamme."

"Voi Jumalani!" huokasi Katy, "kun ei vain _hänkin sairastuisi_.
Kylläpä nyt sataa! Clover, kai sinä menet alas ja haet isän tohvelit
valkean ääreen lämpenemään. Voi, ja pyydä Debbyn valmistamaan
paahdettua leipää kerman ja teen kanssa. Isä pitää paahtoleivästä."

Teen jälkeen tohtori Carr tuli yläkertaan istumaan hetkeksi Katyn
huoneeseen. Hän kävi siellä useinkin, mutta tämä oli ensi kerta
Izzie-tädin kuoleman jälkeen. Katy tutki hänen kasvojaan levottomana.
Ne näyttivät viime aikoina käyneen vanhoiksi, ja niillä oli
surullinen ilme, joka koski hänen sydämeensä. Hän toivoi voivansa
tehdä jotakin isälleen, mutta hän ei kyennyt muuhun, kuin kohentamaan
valkeata ja tarttumaan isän käteen ja sitten silittelemään sitä
hellästi omillaan. Se ei tosiaankaan ollut paljon, mutta luulen isän
siitä pitäneen.

"Mitä olette puuhailleet koko tämän päivän?" kysyi isä.

"Voi, emme juuri mitään!" sanoi Katy. "Opettelin ranskan läksyäni
aamulla. Ja koulusta päästyään Elsie ja Hanna toivat tänne
tilkkupeitteensä ja me pidimme talkoot. Siinä kaikki!"

"Olen miettinyt, kuinka järjestäisimme taloutemme", sanoi tohtori
Carr. "Tietystihän meidän on otettava joku sitä hoitamaan. Mutta ei
ole helppoa löytää sopivaa henkilöä. Rouva Hall tuntee erään naisen,
joka saattaisi soveltua, mutta hän on nyt Lännessä, ja vasta viikon
tai parin kuluttua saisimme häneltä tietoja. Luuletko että tulette
toimeen näin nämä muutamat päivät?"

"Voi, isä!" huudahti Katy pelästyneenä, "onko meidän välttämättä
otettava joku vieras?"

"Mitenkä muuten luulet meidän kykenevän järjestämään asiamme? Clover
on liian nuori taloudenhoitajaksi. Ja hänhän sitä paitsi on koulussa
kaiket päivät."

"En tiedä, en ollut ajatellut sitä", sanoi Katy hämmästyneellä
äänensävyllä.

Mutta hän ajatteli sitä koko sen illan ja ensimäiseksi aamulla
herättyään.

"Isä", sanoi hän saadessaan taas puhella isänsä kanssa kahden.
"Olen ajatellut eileniltaista keskusteluamme taloudenhoitajasta,
ymmärräthän. Ja minä toivon, ettet ottaisi ketään. Enkö _minä_ saisi
koettaa? Luulen todella kykeneväni siihen."

"Mutta mitenkä?" kysyi tohtori Carr hyvin hämmästyneenä. "En
todellakaan käsitä. Ehkä, jos olisit terve ja vankka -- mutta, Katy,
sittenkin olisit liian nuori semmoiseen toimeen."

"Täytän neljätoista kahden viikon kuluttua", sanoi Katy ojentautuen
suoraksi. "Ja isä, jos minä _olisin_ terve, kävisin koulua enkä
silloin tietystikään joutaisi taloustoimiin. Kerron sinulle
suunnitelmastani. Olen miettinyt sitä koko päivän. Debby ja Bridget
ovat olleet meillä niin kauan, että he tuntevat kaikki Izzie-tädin
tavat, ja he ovat niin huomaavaisia, että heille tarvitsee sanoa
vain sananen silloin tällöin. Mikseivät he tarpeen vaatiessa
saattaisi tulla tänne minun luokseni yhtä hyvin kuin minä mennä
heidän luokseen? Clover ja Mary pitävät kyllä silmällä, jos jotakin
olisi epäkunnossa. Ja et kai sinä välittäisi, vaikka asiat ensi
aluksi olisivatkin vähän hullusti, sillä minähän opettelisin koko
ajan. Annahan minun koettaa! Olisi niin hauskaa, jos olisi jotakin
ajattelemista, kun istun täällä yksikseni. Olisihan paljoa parempi,
ettei talossa olisi vierasta ihmistä, joka ei tunne lapsia eikä
muutakaan. Aivan varmasti se tekisi minut onnellisemmaksi. Isä, ole
hyvä, sano 'kyllä', -- ole niin hyvä, sano!"

"Se on liikaa sinulle, aivan liikaa", vastasi tohtori Carr. Muttei
ollut helppoa vastustaa Katyn sanoja "ole hyvä, ole hyvä!" ja hetken
kuluttua asia ratkaistiin. --

"No niin, lemmikkini, saat koettaa, vaikka epäilen kokeen tulosta.
Sanon rouva Hallille, että hän lykkäisi Wisconsiin kirjoittamisensa
kuukaudeksi, ja me tahdomme kokeilla."

"Lapsiparka, hän koettaa riistää ajatuksensa itsestään", mumisi
isä astellessaan alakertaan. "Kuukauden lopussa hän on iloinen
päästessään koko asiasta."

Mutta isä erehtyi. Kuukauden lopussa Katy oli innokas jatkamaan.
Siten isä sanoi: "No hyvä, koettakoon kevääseen asti."

Eikä se ollutkaan niin vaikeata työtä, kuin olisi luullut. Katyllä
oli paljon hiljaista ajatusaikaa. Lapset olivat koulussa koko
päivän, ja ainoastaan muutamat vieraat häiritsivät häntä, joten
hän saattoi jakaa aikansa ja pysyä suunnitelmassaan. Se on aina
taloudenhoitajalle suurena apuna.

Palvelijat olivat tarkalleen omaksuneet Izzie-tädin täsmällisen
säännölliset tavat, niin että talossa näytti kaikki menevän
itsestään. Kuten Katy oli sanonut, tarvittiin vain jokunen sana
Debbylle ja Bridgetille silloin tällöin.

Heti aamiaisen jälkeen, kun astiat oli pesty ja asetettu paikoilleen,
oli Debbyllä tapana pukeutua puhtaaseen esiliinaan ja tulla ylös
ohjeita saamaan. Ensiksi se oli Katystä hyvin hauskaa. Mutta monet
kerrat määrättyään päivälliset alkoi se hänestä tuntua väsyttävältä.
Hän ei koskaan nähnyt ruokia niiden valmistuttua, ja kokematon kun
oli, näytti hänestä mahdottomalta keksiä kyllin vaihtelevia lajeja.

"Annahan kun katson -- paahtopaistia -- lammaspaistia -- keitettyjä
kananpoikia", sanoi hän laskien sormillaan, "paahtopaistia --
lammaspaistia -- keitettyjä kananpoikia. Debby, voisitko paistaa
kananpoikia? Hyvänen aika! Kunpa joku keksisi jonkun uuden eläimen!
Mihin ovat kaikki syötävät ruoka-aineet joutuneetkaan, en voi keksiä
uusia!"

Sitten Katy lähetti hakemaan kaikki talon keittokirjat ja selaili
niitä tunnin verran, kunnes hänen ruokahalunsa oli kokonaan mennyttä,
aivankuin hän olisi syönyt kaksikymmentä päivällistä. Debby parka
oppi pelkäämään näitä kirjoja. Hän seisoi oven pielessä iloiset
punaiset kasvot kurtussa, kun Katy luki ääneen jotakin mahdottomalta
kuuluvaa ohjetta.

"Debby, tämä tuntuu herkulliselta, toivon että koettaisit sitä.
Ota neljä litraa ostereita, puoli kiloa härän lihaa, kuusitoista
sodabiskettiä, kahden sitrunan mehu, neljä neilikkaa, lasillinen
valkoviiniä, yksi meiramin oksa, yksi ajuruohon oksa, yksi laakerin
oksa, yksi pilkottu ruoholaukka -- --"

"Anteeksi, neiti Katy, mitä se on?"

"Voi, etkö tiedä, Debby? Se on jotakin aivan tavallista, sillä se on
melkein kaikissa keitto-ohjeissa."

"Ei, neiti Katy, en koskaan ennen ole kuullut sellaista puhuttavan.
Neiti Carr ei antanut minulle 'laukkaa' ollenkaan, ei ollenkaan."

"Hyvänen aika, kuinka kiusallista!" Katy itki käännellen kirjan
lehtiä. "Sitten on meidän koetettava jotakin muuta."

Debby-parka! Jollei hän olisi rakastanut Katyä niin paljon,
luulen että hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut. Mutta hän
kantoi koettelemuksensa nöyrästi, lukuunottamatta että hän vähän
murahteli ollessaan kahden Bridgetin kanssa. Tohtori Carr sai syödä
monellaisia merkillisiä ruokia niinä päivinä, mutta hän ei siitä
välittänyt, ja lapset nauttivat niistä. Päivällisaika muodostui
aivan mieltäkiinnittäväksi, kun ei kukaan saattanut varmasti sanoa,
mistä ruokalajit olivat valmistetut. Dorry, joka oli kuin mikäkin
tohtori Livingstone outojen ruokalajien alalla, teki aina ensimäisen
kokeen, ja jos hän sanoi sen olevan hyvää, noudattivat toiset hänen
esimerkkiään.

Jonkun ajan kuluttua Katy tuli viisaammaksi. Hän lakkasi kiusaamasta
Debbyä uusilla ruokalajeilla, ja Carrin perhe palasi yksinkertaisiin
paistoksiin ja keitoksiin kaikkien asianomaisten iloksi. Mutta sitten
alkoi toinen koettelemusten sarja. Katy sai käsiinsä "Vatsa" nimisen
kirjan, ja hänet valtasi tarpeellisen ravinnon into. Hän kehoitti
Cloveria ja muita lapsia luopumaan sokerista, voista, lihaliemestä,
vanukaskastikkeesta, tattarikakuista ja piiraista sekä melkein
kaikesta, mistä he erikoisesti pitivät. Keitetty riisi oli hänestä
järkevintä jälkiruokaa, ja hän määräsi sitä niin usein, että Hanna ja
Dorry nostivat kapinan, ja tohtori oli pakoitettu sekaantumaan asiaan.

"Rakas lapseni, sinä kovin liioittelet", sanoi hän, kun Katy avasi
kirjansa valmiina selittämään näkökantaansa. "Olen hyvilläni siitä,
että lapset syövät yksinkertaista ruokaa, mutta viisi kertaa viikossa
keitettyä riisiä on todellakin liikaa."

Katy huokasi, mutta alistui. Myöhemmin keväällä hän sai suuren
levottomuuden puuskan ja lähetti Cloverin alituisesti Debbyltä
kysymään, eikö leipä palanut tai eivätkö säilykkeet käyneet
astioissaan. Hän kiusasi myöskin lapsia käyttämään päällyskenkiä
ja päällystakkeja ja käyttäytyi, niinkuin kaiken maailman huolet
olisivat olleet hänen hartioillaan.

Mutta ne kaikki olivat vain alottelijain luonnollisia erehdyksiä.
Katyllä oli niin tosi harrastus, että hän väkisinkin edistyi. Joka
kuukausi opetti hänet vain yhä paremmin toimimaan. Kaikki alkoi
sujua tasaisemmin. Hänen huolensa lakkasivat häntä kuluttamasta.
Tohtori Carr tarkastaessaan Katyn kasvojen lisääntyvää iloisuutta ja
liikkeitten reippautta huomasi kokeen onnistuneen. Ei puhuttu enää
mitään "jostakin toisesta", ja isosta tuolistaan yläkerrassa piti
Katy talon ohjakset varmoissa käsissään.



XII LUKU

Kaksi vuotta myöhemmin


Oli ihana varhainen kesäkuun aamu. Lämmin tuuli ravisteli puita,
joita peitti puoliauenneitten lehtien muodostama tiheä verho, joka
oli kuin suihkulähteenä korkealla ilmaan kohoava vihreä vesisuihku.
Tohtori Carrin pääovi oli selällään. Seurusteluhuoneen ikkunasta
kuului pianoharjoituksia, ja portailla nupullisten ruusujen alla
istui pieni tyttönen ommellen ahkerasti.

Se oli Clover, vieläkin pieni Clover, vaikka enemmän kuin kaksi
vuotta oli kulunut siitä, kun näimme hänet viimeksi, ja nyt hän oli
jo yli neljäntoista. Cloverista ei nähtävästi koskaan isoa ihmistä
tulisikaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja suloiset kuin
ennenkin ja hänen omenanpunaiset poskensa yhä verevät. Mutta ruskeat
palmikot olivat sidotut pyöreäksi nutturaksi, ja lapselliset kasvot
olivat muuttuneet melkein naiselliseksi. Vanha Mary selitti, että
neiti Clover oli tulemaisillaan aivan neitimäiseksi, ja neiti Clover
oli täysin tietoinen asiasta ja kovin tyytyväinen siihen. Hänestä oli
hauskaa panna tukkansa nutturalle ja hyvin tärkeätä saada hameensa
niin pitkäksi, että se ulottui vähän kengänvarsien ylitse. Hän ei
myöskään enää käyttänyt pitsikauluksia, vaan sen sijaan kapeita
kauluksia ja pieniä kalvosimia isoine nappeineen. Näistä napeista,
jotka olivat Helena-serkun lahjoittamat, Clover piti enemmän kuin
mistään muista tavaroistaan. Isä sanoi että hän varmaankin vei ne
mukaansa vuoteeseenkin, mutta tietysti isä vain laski leikkiä,
vaikkei Cloveria tosiaankaan päiväseen aikaan koskaan nähty ilman
niitä. Vähän väliä hän ommellessaan katsahti rakkaisiin nappeihinsa,
ja silloin tällöin laski hän työnsä käsistään kääntääkseen ne
parempaan asentoon tai lempeästi koskettaakseen niitä etusormellaan.

Yhtäkkiä aukeni sivuportti ja Filip ilmestyi talon takaa siihen.
Hänestä oli tullut iso poika. Kaikki hänen sievät lapsenkiharansa
olivat hävinneet, ja hänen mekkonsa sijalle oli ilmestynyt takki ja
housut. Hänellä oli jotakin kädessään. Mitä se oli, sitä ei Clover
voinut nähdä.

"Mitä se on?" kysyi hän Filipin saavuttua portaille.

"Olen menossa yläkertaan kysymään Katyltä, ovatko nämä kypsiä",
vastasi Filip näyttäen muutamia viinimarjoja, joissa oli hienoja
punaisia viiruja.

"No, eihän ne tietystikään ole kypsiä!" sanoi Clover pistäen yhden
suuhunsa. "Etkö voi mausta päättää? Nehän ovat aivan raakoja."

"En välitä sinun sanoistasi, jos Katy sanoo niitten olevan kypsiä,
minä syön ne", vastasi Filip vastustellen ja astui sisään.

"Mitä Filip tahtoo?" kysyi Elsie avaten seurusteluhuoneen oven
Filipin mennessä yläkertaan.

"Ainoastaan tietää, ovatko viinimarjat jo kyllin kypsiä syötäviksi."

"Kuinka tarkasti hän nykyisin kaikkea kyseleekin", sanoi Elsie, "hän
pelkää toista lääkeannosta."

"Varmaankin hän pelkää", vastasi Clover nauraen. "Hanna sanoi, ettei
hän koskaan elämässään ole niin pelännyt kuin isän kutsuessa heitä ja
nähdessään hänen seisovan pullo toisessa ja lusikka toisessa kädessä."

"Niin", jatkoi Elsie, "ja Dorry piti sitä suussaan hyvin kauan
ja meni sitten nurkan taakse sylkemään sen pois. Isä sanoi, että
hänen teki mielensä antaa hänelle toinen lusikallinen, mutta kun
hän muisti, että Dorryn suu maistuu pahalta paljon kauemmin kuin
toisten, niin ei hän antanutkaan. Eikö se sinustakin ollut _kamala_
rangaistus? Minusta se ainakin oli?"

"Kyllä, mutta se oli hyväksi, sillä ei kukaan heistä sen jälkeen ole
koskenut raakoihin karviaismarjoihin. Oletko jo kyllin harjoittanut
soittoasi? En luule että tuntiakaan on vielä kulunut."

"Oh, ei olekaan -- ainoastaan kaksikymmentäviisi minuuttia. Mutta
Katy kielsi minun istumasta enempää kuin puoli tuntia kerrallaan
ja käski nousemaan välillä juoksentelemaan. Aion kävellä kahdesti
portille ja takaisin. Lupasin sen hänelle." Ja Elsie läksi,
mennessään taputellen käsiään reippaasti edessään ja selkänsä takana.

"Mitä Bridget tekee isän huoneessa", kysyi hän, kun hän tuli toisen
kerran takaisin.

"Hän tomuuttaa jotakin ikkunasta. Ovatko palvelijat siellä? Minä
luulin heidän puhdistavan ruokailuhuonetta."

"He puhdistavat molempia. Katy sanoi että nyt oli hyvä tilaisuus
isän poissa ollessa, joten hän käski ottaa matot irti molemmissa
huoneista heti. Tänään ei ole varsinaista päivällistäkään, ainoastaan
voileipää, maitoa ja kylmää liikkiötä Katyn huoneessa, sillä Debby
auttaa myöskin, jotta ehtisivät siivota ja siten säästäisivät isää
kaikesta hälinästä. Ja katso", näyttäen ompelustaan, "Katy valmistaa
uutta päällystä isän neulatyynyyn ja minä päärmään sen ympärille
reunustaa."

"Kuinka kauniisti sinä päärmäätkään!" sanoi Elsie. "Jospa minullakin
olisi jotakin isän huoneeseen. Onhan minulla pesukaluston alustat,
mutta saippua-astian alusta ei ole vielä valmis. Luuletko että
saisin sen valmiiksi, jos Katy vapauttaisi minut lopputunniksi
harjoittamasta soittoani? Aion kysyä sitä häneltä."

"Nyt hän soittaa kelloa!" sanoi Clover, kun ylhäältä kuului kilinää.
"Kysyn häneltä, jos tahdot."

"Ei, anna minun mennä. Tahdon tietää, mitä hän tarvitsee." Mutta
Clover oli jo puolitiessä eteisen poikki, ja kumpasetkin tytöt
juoksivat sinne vierekkäin. Aina he vähän kilpailivat, kumpiko
ennättäisi Katyn luo vastaamaan kellon soittoon. Molemmat tahtoivat
mielellään palvella häntä.

Katy tuli jo heitä vastaan heidän astuessaan sisään. Ei jaloillaan --
siihen hän mahdollisesti kykenisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa
-- vaan tuolilla, jossa oli isot pyörät ja jolla hän kuletti itseään
huoneen poikki. Tämä tuoli tuotti hänelle suuren mukavuuden. Siinä
hän saattoi kulkea vaatesäiliöönsä ja laatikoilleen sekä toimittaa
pieniä askareitaan vaivaamatta ketään. Vasta viime aikoina oli hän
kyennyt sitä käyttämään. Tohtori Carrin mielestä se oli toivoa
herättävä merkki, mutta hän ei ollut koskaan puhunut siitä Katylle.
Katy oli vihdoinkin tottunut sairaan elämään ja oli iloinen, ja
tohtorin mielestä ei olisi ollut viisasta saattaa häntä levottomaksi
herättämällä toiveita, jotka mahdollisesti kaikesta huolimatta
saattaisivat päättyä uusiin pettymyksiin.

Hän vastaanotti tytöt iloisesti hymyillen, kun he tulivat huoneeseen,
ja sanoi:

"Oi, Clover, sinuahan minä soitin. Pelkään että Bridget sekoittelee
isän pöydällä olevat tavarat. Näethän, isä toivoo että ne saisivat
olla paikoillaan. Tahdotko olla hyvä ja muistuttaa häntä, ettei hän
saa koskea niihin ollenkaan? Kun matot on pantu paikoilleen, pyydän
sinua tomuttamaan pöydän, jotta tietäisit varmasti kaiken tulevan
oikeille paikoilleen. Tahdotko?"

"Tietysti minä tahdon!" sanoi Clover, joka oli kuin emännäksi
syntynyt ja mielellään toimi Katyn pääministerinä. "Enkö saa tuoda
sinulle myöskin neulatyynyä, kun kerran menen sinne."

"Kyllä, ole niin hyvä!"

"Katy", sanoi Elsie, "pesualustat olen melkein valmistanut ja
tahtoisin päättää ne ja asettaa isän pesukaapille ennen hänen
paluutaan. Enkö saa keskeyttää soittoani ja sen sijaan tuoda
käsityötäni tänne?"

"Onko sinulla sitten kyllin aikaa oppia harjoitukset ennen neiti
Philipsin tuloa, jos nyt keskeytät?"

"On, paljonkin. Hänhän tulee vasta perjantaina."

"No niin, minusta tuntuu, että voit yhtä hyvin keskeyttää kuin
jatkaakin. Ja rakas Elsie, juokse ensiksi isän huoneeseen tuomaan
minulle hänen pöytälaatikkonsa. Tahdon järjestää sen itse."

Elsie meni iloisesti. Hän asetti laatikon Katyn syliin, ja Katy alkoi
tomuttaa ja järjestää sen sisällystä. Kohta tuli Cloverkin heidän
luokseen.

"Tässä on tyyny", sanoi hän. "Nythän meillä on hauskaa ja hiljaista
yhdessä. Pidän paljon tällaisista päivistä, jolloin kukaan ei tule
meitä keskeyttämään."

Hänen puhuessaan kuului kolkutusta ovelta. Katy huusi "sisään."
Ja sinne tuli pitkä, leveäharteinen poika juhlallisine, järkevine
kasvoineen ja kantoi molemmin käsin pientä kelloa. Se oli Dorry.
Hän oli kasvanut hyvin paljon siitä, kun viimeksi hänet näimme, ja
oli monessa suhteessa edistynyt. Muun muassa oli hän kehittänyt
koneopillisia taipumuksiaan.

"Katy, tämä on sinun kellosi", sanoi hän. "Olen korjannut sen, joten
se lyö aivan oikein. Mutta sinun tulee varoa, ettet kosketa lyömäriä
pannessasi heilurin liikkeelle."

"Oletko tosiaankin?" kysyi Katy. "No, Dorry, sinähän olet koko nero!
Olen kovasti kiitollinen."

"Se on neljää minuuttia vailla yksitoista nyt", jatkoi Dorry,
"joten se lyö melkein kohta. Minun on kai parasta jäädä tänne
kuuntelemaan, että varmasti tiedän sen lyövän oikein. Mutta vain
siinä tapauksessa", jatkoi hän kohteliaasti, "etten häiritse, ja jos
mielelläsi tahdot."

"Ei minulla koskaan ole niin kiirettä, etten tahtoisi sinua jäämään,
vanha ystäväni", sanoi Katy silittäen hänen käsivarttaan. "Kas
tässä, tämä laatikko on nyt siivottu. Etkö tahtoisi kantaa sen isän
huoneeseen ja asettaa sen pöytään paikoilleen! Sinun kätesihän ovat
vankemmat kuin Elsien."

Dorry näytti kiitolliselta. Hänen palatessaan alkoi kello juuri lyödä.

"Kuule", huudahti hän, "eikö se olekin erinomaista?"

Mutta voi! Se ei pysähtänytkään yhteentoista. Se jatkoi --
kaksitoista, kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista!

"Hyvänen aika!" sanoi Clover, "mitähän tämä tarkoittaa? Se lyö
vähintäinkin jo ylihuomenta."

Dorry tuijotti suu auki kelloon, joka yhä vain löi aivankuin se olisi
kuortaan halkonut. Elsie laski ja huusi nauraen:

"Kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi, -- voi, Dorry! Kolmekymmentäkaksi!
Kolmekymmentäkolme! Kolmekymmentäneljä!"

"Dorry, sinä olet noitunut sen!" sanoi Katy yhtä huvitettuna kuin
toisetkin.

Sitten he kaikki alkoivat laskea. Dorry tarttui kelloon -- heilutti
sitä, löi sitä, käänsi sen ylösalaisin. Mutta sen kova väräjävä ääni
jatkui vain, niinkuin se kerran päästyään tapoihinsa olisi aikonut
jatkaa, kunnes väsyisi. Vihdoinkin satakolmekymmentä kertaa lyötyään
se lopetti yhtäkkiä, ja Dorry kasvot hämmästyksestä punaisina katseli
nauravaa seuruetta.

"Sehän nyt on merkillistä", sanoi hän, "mutta luulen ettei se johdu
siitä, mitä minä sille tein. Minä voin sen kyllä korjata, jos annat
minun koettaa uudelleen. Katy, saanko? Lupaan etten säre sitä."

Katy epäröi hetkisen. Clover veti häntä hihasta ja kuiskasi: "Älä
anna!" Huomattuaan Dorryn kasvoilla alakuloisen ilmeen, teki hän
päätöksensä.

"Kyllä, Dorry, ota se. Uskon sinun olevan varovaisen. Mutta,
jos olisin sinun sijassasi, veisin sen ihan ensiksi kelloseppä
Wetherellille ja neuvottelisin hänen kanssaan. Yhdessä te voitte
keksiä tepsivän keinon. Etkö luule niin?"

"Ehkä", sanoi Dorry, "tahdon koettaa." Sitten hän erosi kello
kainalossa, ja Clover huusi hänelle kiusoitellen:

"Päivällinen on kello 132, älä unohda!"

"En suinkaan", sanoi Dorry. Kaksi vuotta sitten ei hän olisi niin
hyväntahtoisesti sietänyt itselleen naurettavan.

"Miten sinä saatoitkaan antaa kellosi uudestaan?" sanoi Clover heti
oven sulkeuduttua. "Hän turmelee sen. Sinähän pidät siitä niin
paljon."

"Ajattelin että hän tuntisi olevansa kovin masentunut, ellen antaisi
hänen koettaa", vastasi Katy sävyisästi, "en usko hänen sitä
turmelevan. Wetherellin apulainen pitää Dorrysta, ja hän varmaankin
näyttää hänelle, mitä sille on tehtävä."

"Olit sangen kiltti, kun annoit", vastasi Clover, "mutta jos se olisi
ollut minun, en luule että olisin antanut."

Juuri silloin aukesi ovi, ja Hanna törmäsi sisään kahta vuotta
pitempänä, muutta muuten aivan entisellään.

"Voi, Katy!" sanoi hän hengästyneenä, "etkö olisi niin hyvä ja
sanoisi Filipille, ettei hän pesisi kananpoikia sadevesitynnörissä.
Hän on jo pannut sinne kaikki kirjavaan lajiin kuuluvat -- ja on
juuri panemaisillaan valkean lajinkin poikaset. Luulen että yksi
pieni poikanen on jo kuollut." --

"Voi, hän ei saa -- tietystikään hän ei saa!" sanoi Katy. "Kuinka
sellainen on hänen päähänsä pälkähtänyt?"

"Hän sanoo että ne ovat likaisia, sillä ne ovat juuri kuoriutuneet,
ja hän väittää, että niiden keltainen väri on munanruskuaista. Sanoin
hänelle, ettei niin ole laita, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin
korviinsa." Ja Hanna väänteli käsiään.

"Clover", huudahti Katy, "etkö juoksisi käskemään Filipiä minun
puheilleni? Puhu kauniisti, ymmärräthän?"

"Minähän puhuin kauniisti, oikein kauniisti, mutta siitä ei ollut
apua", sanoi Hanna, johon kananpojille tehty julmuus oli nähtävästi
syvästi vaikuttanut.

"Mikä ilkiö Filipistä tuleekaan!" sanoi Elsie. "Isä sanoo että hänen
nimensä tulisi olla 'Pickle'." [Pickle = päälurjus]

"Pickles-säilykkeet [pickles = etikkasäilykkeet] saattavat joskus
olla sangen hyviä, kuten tiedätte", vastasi Katy nauraen.

Pian tuli Filip Cloverin seuraamana. Hän näytti vähän uhkamieliseltä,
mutta Katy ymmärsi kohdella häntä oikein. Hän nosti Filipin
polvelleen -- siitä Filip piti kovin, vaikka olikin jo iso poika --
ja puhui hänelle pienistä vapisevista kananpoika-paroista niin
hellästi, että Filipin sydän aivan suli.

"Ei minun tarkoitukseni ollut tehdä niille pahaa, ihan totta", sanoi
hän, "mutta ne olivat kaikki likaisia ja keltaisia -- munaisia,
näethän, ja ajattelin että olisi mieleesi, jos pesisin ne."

"Mutta Filip, ei se ole munaa -- ne ovat vain pieniä puhtaita pikku
höyheniä, samallaisia kuin kanarialinnun siivet."

"Ovatko?"

"Kyllä. Ja nyt on poikasilla niin kylmä, ja ne ovat niin avuttomia,
niinkuin sinustakin tuntuisi, jos putoaisit lammikkoon, eikä kukaan
sitten antaisi sinulle kuivia vaatteita. Eiköhän sinun pitäisi mennä
niitä lämmittelemään?"

"Mitenkä?"

"No -- käsissäsi, hyvin hellävaroen. Ja sitten minä antaisin niiden
juosta päivänpaisteessa."

"Minä teen niin", sanoi Filip laskeutuen hänen polveltaan. "Mutta
suutele minua ensin, sillä eihän minun tarkoitukseni ollut paha."
Filip piti paljon Katystä. Neiti Petingill sanoi salaisuuden olleen
siinä, ettei Katy pyrkinyt hallitsemaan poikaa, vaan koetti aina olla
ystävällinen ja hyvä eikä loukannut Filipin tunteita.

Ennenkuin Filipin kenkien kapse oli ehtinyt portailla hiljentyä,
pisti vanha Mary päänsä ovesta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut
ilme.

"Neiti Katy", sanoi hän, "toivoisin että puhuisitte Santerin kanssa
ja käskisitte hänen pitämään puuvajan järjestyksessä. Te ette tiedä,
miten huono järjestys siellä on."

"En kai tiedäkään", sanoi Katy hymyillen ja sitten huoaten. Hän
ei ollut nähnyt puuvajaa kiikusta putoamisensa jälkeen. "Älä ole
huolissasi, Mary, puhun siitä Santerille, ja hän laittaa sen kyllä
kuntoon."

Mary tepasteli tyytyväisenä alakertaan, mutta muutaman minuutin
kuluttua hän tuli takaisin.

"Neiti Katy, eräs mies toi saippualaatikon, ja tässä on lasku. Hän
sanoi sen olevan kuitatun."

Kului vähän aikaa, ennenkuin Katy löysi kukkaronsa, ja sitten hän
tarvitsi lyijykynän ja tilikirjan, ja Elsien täytyi nousta tuoliltaan
pöydän äärestä.

"Voi ystäväni", sanoi hän. "Toivon etteivät ihmiset aina tulisi meitä
häiritsemään. Olisipa hauska tietää, kuka ensi kerralla tulee."

Hän ei kauankaan saanut sitä miettiä. Melkein jo hänen puhuessaan
kuului taas ovelta koputusta.

"Tulkaa sisään!" sanoi Katy melkein väsyneesti. Ovi aukeni.

"Saanko?" Kuului hameitten kahinaa ja kengänkorkojen kapsetta, ja
Imogen Clark vetäikse huoneeseen. Katy ei ensin muistanut, kuka
tulija oli. Hän ei ollut nähnyt Imogenia melkein kahteen vuoteen.

"Pääovi oli auki", huudahti Imogen kimakalla äänellään, "ja kun ei
kukaan kuullut soittoani, uskalsin tulla suoraan tänne. Toivon etten
häiritse yksityistoimianne!"

"Et suinkaan", sanoi Katy kohteliaasti. "Elsie rakas, siirrä tuo
matala tuoli tänne. Imogen, ole hyvä ja istu. Olen pahoillani, ettei
kukaan tullut vastaanottamaan sinua, mutta palvelijat puhdistavat
huoneita tänään ja otaksun, etteivät he kuulleet soittoasi."

Imogen istuutui ja alkoi jutella tavalliseen tapaansa, jolla välin
Elsie seisoen silmät selällään Katyn tuolin takana tarkasteli hänen
pukuaan. Se oli huokeasta kankaasta, mutta hyvin ylellistä kuosia,
reunusteilla ja rypytyksillä koristeltu. Hänellä oli myöskin musta
kaulakoriste ja pitkät mustat korvarenkaat, jotka heilua kilkattivat
hänen liikuttaessaan päätään. Ja entiset kutrit riippuivat vieläkin
hänen poskillaan, ja Elsie ihmetteli taaskin, kuinka ne pysyivät
paikoillaan.

Vähitellen selveni, mitä Imogen käynti tarkoitti. Hän oli
tullut sanomaan hyvästiä. Clarkin perhe aikoi muuttaa takaisin
Jacksonvilleen asumaan.

"Oletko ollenkaan tavannut Rosvoa?" kysyi Clover, joka ei ollut
voinut unohtaa seikkailurikasta kertomusta kerran kuultuaan sen
seurusteluhuoneessa.

"Kyllä", vastasi Imogen, "monta kertaa. Ja minä saan häneltä kirjeitä
hyvin usein. Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä. Olisipa minulla
joku niistä mukanani, jotta saisin lukea sinulle vähän! Varmaankin
huvittaisi se sinua. Annahan kun katson -- ehkä minulla onkin." Ja
hän pisti kätensä taskuunsa. Totta tosiaan, siellä olikin kirje.
Clover ei saattanut olla epäilemättä, että Imogen kyllä oli koko ajan
tiennyt sen siellä olevan.

Rosvon käsiala näytti olevan varmaa ja reipasta, ja kuori ja paperi
olivat niinkuin muillakin ihmisillä. Mutta ehkäpä hänen joukkueensa
oli hämmästyttänyt jotakin kaupustelijaa ryöstämällä hänen
paperivarastonsa.

"Annahan kun katson", sanoi Imogen tarkastellen kirjettä. "'Ihailtu
Imogen' -- _se_ ei sinua huvita -- hm -- hm -- hm, kas tässä jotakin!
Olin jouluna päivällisillä Rock Housessa. Oli sangen ikävää ilman
sinua. Minulla oli kalkkunapaistia, paistettua hanhea, häränpaistia,
torttuja, luumuvanukasta sekä pähkinöitä ja rusinoita. Eikö ollutkin
sangen hyvä päivällinen? Mutta mikään ei maistu hyvältä, kun ystävät
ovat poissa!"

Katy ja Clover olivat hyvin ällistyneen näköisiä. Rosvo käyttää
sellaista kieltä!

"John Billins on ostanut uuden hevosen", jatkoi Imogen, "hm -- hm
-- hm -- hän. Luulen ettei mikään muu siinä huvita sinua. Oh, niin!
kuulehan, lopussa on vähän runoakin:

    "'Sinisiivin tullos kyyhkysein,
    Pesäksesi laita rintasein!'"

"Eikö se ole kaunista?"

"Eikö hän ole muuttunut?" kysyi Clover. "Hän kirjoittaa niinkuin hän
olisi muuttunut."

"Muuttunut!" huudahti Imogen heiluttaen kiliseviä korvarenkaitaan.
"Hän on aina ollut yhtä hyvä!"

Siihen ei saattanut enää mitään sanoa. Katy tunsi huuliensa väräjävän
ja peläten, että kävisi epäkohteliaaksi ja purskahtaisi nauruun,
alkoi hän puhella muuta mahdollisimman nopeaan. Koko ajan hän
huomasi silmillään mittailevansa Imogenia ja ajattelevansa: "Olenko
tosiaankin joskus pitänyt hänestä? Miten kummallista! Oi, kuinka
viisas mies isä onkaan!"

Imogenin vierailu kesti puoli tuntia. Sitten hän hyvästeli.

"Hän ei ollenkaan kysynyt, kuinka sinä voit", sanoi Elsie
suuttuneena. "Minä huomasin sen, hän ei kysynyt kertaakaan."

"No, niin -- hän varmaankin unohti. Me puhuimme hänestä, emmekä
minusta", vastasi Katy.

Pieni seurue istuutui taas työhönsä. Tällä kertaa he saivat olla
puoli tuntia kenenkään häiritsemättä. Ovikello kilahti, ja Bridget
tuli huolestuneen näköisenä yläkertaan.

"Neiti Katy", sanoi hän, "vanha rouva Worrett on täällä, ja arvelen
hänen tulleen koko päiväksi, sillä hänellä on laukku mukanaan. Mitä
ihmeissä minä hänelle sanon?"

Katy näytti hieman nyrpeältä. "Voi hyvänen aika!" sanoi hän, "kuinka
onnetonta! Mitä meidän on tehtävä?"

Rouva Worrett oli Izzie-tädin vanha ystävä. Hän asui maalla, noin
kuusi englannin peninkulmaa Burnetistä. Hänellä oli tapana tulla
Carreille päivällisille niinä päivinä, jolloin hän tuli kaupunkiin
ostoksille ja muille asioille. Se ei tapahtunut usein, ja kun
sellaista oli sattunut, ei Katyn ollut tarvinnut koskaan ennen pitää
hänelle seuraa.

"Sanokaa että teillä on kiire ettekä saata vastaanottaa", ehdoitti
Bridget, "eihän meillä ole päivällistäkään eikä mitään varattuna."

Luultavasti olisi Katy kaksi vuotta sitten tarttunut tähän
ehdoitukseen. Mutta nykyinen Katy oli hienotunteinen.

"E-ei" sanoi hän, "en tahdo tehdä sitä. Bridget, meidän on koetettava
parastamme. Juokse, rakas Clover, alas, sinähän olet hyvä tyttö, ja
sano rouva Worrettille, että ruokailuhuone on aivan järjestämätön,
mutta että me syömme päivällistä täällä, ja kun hän on levähtänyt,
olisi hauskaa nähdä hänet huoneessani. Ja oi, Clover! anna hänelle
viuhka kaikkein ensiksi. Hänellä on varmaankin hyvin kuuma. Bridget,
päivällisen voit tuoda sinänsä tänne, mutta ota muutamia hillottuja
persikoita jälkiruuaksi ja valmista rouva Worrettille kuppi teetä.
Luulen hänen aina juovan teetä. Ei sovi käännyttää vanhaa rouva
parkaa, kun hän kerran on tullut näin kauaksi", selitti hän Elsielle
toisten mentyä. "Elsie, vedä keinutuoli noin päin. Ja työnnä nuo
pienet tuolit takaisin seinää vasten. Rouva Worrett istui yhden
tuolin rikki viime kerralla käydessään, muistatko?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin rouva Worrettille tuli viileä, joten
vasta noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului raskaita narisevia
askeleita portailta ilmoittaen vieraan olevan tulossa yläkertaan.
Elsie alkoi tirskua. Rouva Worrett saattoi hänet aina tirskumaan.
Oli juuri sen verran aikaa, että Katy ehti antaa hänelle varoituksen
ennen oven aukeamista.

Rouva Worrett oli niin äärettömän lihava, että sellaisia henkilöitä
harvoin näkee. Kukaan ei uskaltanut arvata hänen painoaan, mutta
hän _näytti_ siltä, kuin hän olisi painanut tuhannen naulaa. Hänen
kasvonsa olivat harvinaisen punaiset. Kylmimmälläkin ilmalla näytti
hän olevan palavissaan, ja lauhkealla ilmalla hän näytti olevan aivan
sulamistilassa. Hänen hattunsa nauhat olivat auki hänen tullessaan
huoneeseen, ja koko ajan huoneen poikki astuessaan hän löyhytteli
viuhkaa, lattian notkuessa hänen jalkainsa alla.

"Niin, rakas ystäväni", sanoi hän, kun hän istua tömähti
keinutuoliin, "ja kuinka sinä voit?"

"Kiitos, sangen hyvin", vastasi Katy ajatellen, ettei hän koskaan
ennen ollut nähnyt rouva Worrettia puoleksikaan niin lihavana, ja
miettien miten hänen pitäisi seurustella hänen kanssaan.

"Ja kuinka isäsi jaksaa?" kysyi rouva Worrett.

Katy vastasi kohteliaasti ja kyseli sitten rouva Worrettin omaa
vointia.

"Niin, minähän vain yhä pyöristyn", kuului vastaus, joka saattoi
Elsien Katyn tuolin takana katkonaisiin naurunpurskahduksiin.

"Minulla oli pankkiasioita", jatkoi vieras, "ja niitä toimittaessani
tulin ajatelleeksi, että menisin neiti Petingillin luo kysymään
häneltä, tulisiko hän väljentämään mustaa silkkipukuani. Se ommeltiin
joku aika sitten, ja minä näytän käyneen lihavammaksi sen jälkeen,
sillä en saa ollenkaan hakasia kiinni. Mutta kun menin sinne, oli
hän poissa, joten sain kävellä turhaan. Tiedättekö, missä hän nyt on
ompelemassa?"

"En", sanoi Katy tuntien tuolinsa tutisevan ja vaivoin pysytellen
totisen näköisenä; "viime viikolla hän oli täällä kolme päivää
ompelemassa Hannalle koulupukua. Mutta sen jälkeen en ole kuullut
hänestä mitään. Elsie, tahdotko juosta alakertaan ja pyytää Bridgetin
tuomaan la-la-lasin jäistä vettä rouva Worrettille? Hänellä näyttää
olevan lämmin kävelyn jälkeen."

Hirveän hämillään loikkasi Elsie huoneesta ja kätkeytyi eteisen
nurkkaan päästääkseen naurunsa valloilleen. Hän palasi vähän ajan
kuluttua aivan totisin kasvoin. Päivällinen tuotiin sisään. Rouva
Worrett söi kovasti ja näytti nauttivan kaikesta. Hänen oli niin hyvä
olla, ettei hän liikahtanut paikoiltaan ennen neljää! Voi, miten
pitkältä se iltapäivä tuntuikaan tyttö paroista, kun he istuivat
siinä koettaen ajatella jotakin sanomista tuolle äärettömän isolle
vieraalleen.

Viimein rouva Worrett nousi tuolilta ja valmisti lähtöä.

"No niin", sanoi hän sitoen hattunsa nauhoja. "Minä olen oikein
levännyt ja tunnen voivani paremmin siitä. Eikö joku teistä
nuorista tahtoisi tulla minun luokseni näinä päivinä? Pitäisin
hyvin mielelläni jonkun teistä vieraanani, jos te haluatte. Eivät
kaikki tytöt välitä vanhasta lihavasta naisesta ja anna hänen tuntea
kotilieden lämpöä, kuten sinä, Katy. Näkisipä vain tätinne teidät
kaikki, millaisia nyt olette. Hän olisi varmaan hyvillään, tiedän
sen."

Miten lie ollutkaan, se lause tuntui Katyn korvissa hyvin
miellyttävältä.

"Voi, älkää naurako hänelle!" sanoi hän myöhemmin illalla, kun lapset
juotuaan teetä puhtaassa, raitistuoksuisessa ruokailuhuoneessa
tulivat hänen luokseen istumaan, ja Cecy käärittynä sievään,
punertavanvalkoiseen huiviin oli tullut sinne viettämään muutaman
tunnin. "Hän on todellakin ystävällinen vanha nainen, enkä minä
pidä siitä, että te nauratte hänelle. Eihän se ole hänen syynsä,
että hän on lihava. Ja näettehän, Izzie-täti piti hänestä. Me
palvelemme Izzie-tätiä, kun olemme kohteliaita hänen ystävilleen.
Olin pahoillani hänen tulostaan, mutta nyt se on jo ohi, ja minä olen
iloinen siitä."

"Tuntuu niin hyvältä, kun pakotus lakkaa", sanoi Elsie
veitikkamaisesti, jolla välin Cecy kuiskasi Cloverille: "Eikö Katy
ole suloinen?"

"Eikö olekin!" vastasi Clover. "Jospa minä olisin puoleksikaan niin
hyvä. Joskus tuntuu siltä, että olisi ikävää, jos Katy paranisi. Hän
on meidän kaikkien rakas lemmikkimme istuessaan tuossa tuolissaan
eikä olisi hauskaa nähdä häntä missään muualla. Mutta onhan kauheata
ajatella sillä tavalla. Enkä minä usko, että hän olisi erilainen tai
tulisi pahaksi, kuten muutamat tytöt, vaikka hän olisikin terve."

"Tietystikään ei!" vastasi Cecy.



XIII LUKU

Vihdoinkin


Noin kuusi viikkoa edellä kerrotun jälkeen, kun Clover ja Elsie
askartelivat alakerrassa, säpsähtivät he kuullessaan Katyn kellon
soivan pikaisesti ja hermostuneesti. Molemmat he juoksivat portaita
ylös loikaten kaksi porrasta kerrallaan nähdäkseen mitä hän tarvitsi.

Katy istui tuolissaan hyvin punehtuneena ja hämmästyneenä.

"Oi, tytöt!" huudahti hän. "Voitteko arvata mitä? Minä olen seisonut!"

"Mitä?" huudahtivat Clover ja Elsie.

"Toden totta! Minä nousin aivan omilla jaloillani, omin voimin!"

Toiset olivat liian hämmästyneitä kyetäkseen puhumaan, joten Katy
jatkoi selittäen:

"Se tapahtui aivan yhtäkkiä. Silmänräpäyksessä tunsin, että jos
koettaisin, niin voisin, ja melkein ennenkuin ehdin ajatellakaan
koettelinkin, ja niin minä nousin ja liikuin tuoliltani. Pidin kiinni
ainoastaan käsinojasta koko ajan! En tiedä, kuinka pääsin takaisin,
pelkäsin niin kovin. Oi, tytöt!" ja Katy kätki kasvonsa käsiinsä.

"Luuletteko että enää kykenen tekemään sitä uudelleen?" kysyi hän
katsoen ylöspäin kostein silmin.

"Mikset, tietystikin sinä kykenet!" sanoi Clover, jota vastoin Elsie
tanssien huudahti: "Ole varovainen! Olehan toki varovainen!"

Katy koetti, mutta joustavuus oli lauennut. Hän ei kyennyt liikkumaan
ollenkaan tuoliltaan. Hän alkoi ihmetellä, oliko hän ehkä uneksinut
koko tapahtuman.

Mutta seuraavana päivänä, kun Clover sattui olemaan Katyn huoneessa,
kuuli hän äkkiä huudahduksen ja kääntyessään huomasi hän vierellään
Katyn seisovan aivan omilla jaloillaan.

"Isä, isä!" kirkui Clover kiiruhtaen alas. "Dorry, Hanna, Elsie,
tulkaa! Tulkaa katsomaan!"

Isä oli ulkona, mutta kaikki toiset kerääntyivät heti. Tällä kertaa
Katyllä ei ollut mitään vaivaa "kyetä siihen uudelleen." Hänen
tahtonsa näytti olleen lamassa, mutta nyt sen virottua tarkkasivat
jäsenet tahdon käskyjä ja tottelivat niitä.

Kun isä tuli sisään, oli hän yhtä hämmästynyt kuin lapsetkin. Hän
käveli kävelemistään Katyn tuolin ympäri tehden Katylle kysymyksiä ja
pyytäen häntä vuorotellen nousemaan ja istumaan.

"Paranenko minä todellakin?" kysyi Katy melkein kuiskaten.

"Kyllä, rakas lapseni, niin luulen", vastasi tohtori Carr tarttuen
Filipiin ja nostaen hänet ilmaan. Kukaan lapsista ei ollut nähnyt
isän koskaan ennen käyttäytyneen niin poikamaisesti. Mutta
huomattuaan Katyn hehkuvat posket ja kiihtyneet silmät lähetti hän
kaikki toiset pois, malttoi mielensä ja istuutui rauhoittamaan Katyä
hellin sanoin.

"Luulen että terveytesi palaa", sanoi hän, "mutta siihen menee
aikaa, ja sinulla täytyy olla paljon kärsivällisyyttä. Oltuasi hyvä
lapsi kaikkina näinä vuosina onnistuu se sinulle varmaan nytkin.
Pieninkin varomattomuus vie taaksepäin. Sinun tulee olla tyytyväinen
vähimpäänkin voittoon kerrallaan. Kävelemisellä ei ole mitään
oikotietä sen enemmän kuin oppimisellakaan. Jokainen pikkulapsi saa
sen kokea."

"Oi, isä!" sanoi Katy, "ei siitä väliä, vaikka vuosikin kuluisi --
kunhan vain paranisin viimeinkin."

Kuinka iloinen hän olikaan sinä iltana -- liian iloinen nukkuakseen!
Isä huomasi mustat renkaat hänen silmiensä alla seuraavana aamuna, ja
hän pudisti päätään.

"Sinun _täytyy_ olla varovainen", sanoi hän Katylle, "tai joudut
jälleen makuulle. Kuume tietysti uudistaisi sairautesi vuosikausiksi."

Katy tiesi isän olevan oikeassa, ja hän olikin varovainen, vaikkei
se suinkaan ollut helppoa, kun uusi elämä sykki jokaisessa
jäsenessä. Hänen terveytensä edistyi hitaasti, kuten tohtori Carr
oli ennustanut. Ensiksi hän seisoi jaloillaan ainoastaan muutamia
sekunteja, sitten minuutin, sitten viisi minuuttia pitäen koko ajan
kovasti kiinni tuolistaan. Sitten hän uskalsi jättää tuolin ja seistä
vapaasti. Sen jälkeen hän alkoi kävellä askeleen kerrallaan työntäen
tuolia edellään, kuten lapsilla on tapana tehdä opetellessaan
käyttämään jalkojaan. Clover ja Elsie pyörivät ympärillä hänen
liikkuessaan, kuten huolestuneet äidit. Oli sekä hullunkurista että
surkeata nähdä pitkän Katyn voimatonta ja epävakaista astelemista ja
vilkkaiden pikku siskojen suojaten seuraavan häntä. Mutta Katystä
se ei ollut hullunkurista eikä surkeatakaan, hänestä se oli vain
mieluista -- erittäin mieluista. Ei yksikään vuoden vanha lapsi ole
varmaankaan koskaan ollut ylpeämpi ensi askeleistaan kuin Katy.

Vähitellen hän kävi seikkailuhaluiseksi ja uskalsi tehdä
rohkeampiakin yrityksiä. Eräänä päivänä juostessaan yläkertaan omaan
huoneeseensa Clover pysähtyi kuin kivettyneenä nähdessään Katyn
istuvan siellä punoittavana ja hengästyneenä, mutta mielissään
aikaansaamastaan yllätyksestä.

"Näetkös", selitti hän anteeksi pyytäen, "minut valtasi tutkimushalu.
On pitkä aika siitä, kun olen nähnyt muita huoneita kuin omani!
Mutta, voi ystäväni, kuinka pitkä tuo eteinen on! En muistanut sen
olevan niin pitkän. Minun on levättävä kunnollisesti, ennenkuin
palaan."

Katy lepäsi kunnollisesti, mutta hän oli hyvin väsynyt seuraavana
päivänä. Koe ei kumminkaan vahingoittanut häntä. Parin kolmen viikon
kuluttua hän jo kykeni kävelemään kaikkialla toisessa kerroksessa.

Se tuotti hänelle suurta hupia. Oli kuin hän olisi lukenut jotakin
hauskaa kirjaa nähdessään kaikkia uusia esineitä ja pieniä muutoksia.
Aina hänellä oli jotakin ihmettelemistä.

"Mitä, Dorry", sanoi hän, "kuinka kaunis kirjahylly! Milloin olet sen
saanut.?"

"Se on vanha hylly! Minullahan on se ollut jo kaksi vuotta. Enkö ole
koskaan kertonut sinulle siitä?"

"Ehkäpä oletkin", vastasi Katy, "mutta minä en ole sitä ennen
_nähnyt_, joten se ei ole mieleeni painunut."

Elokuun lopussa oli Katy käynyt jo niin vankaksi, että hän alkoi
puhua alakertaan menosta. Mutta isä sanoi: "Odota. Se väsyttäisi
sinua paljon enemmän kuin samalla tasolla käveleminen", selitti hän,
"olisi parasta jättää se vähän tuonnemmaksi -- kunnes jalkasi ovat
aivan varmat."

"Minä luulen myöskin samaa", sanoi Clover, "ja sitä paitsi tahdon
järjestää huoneet ja saada ne hauskoiksi, ennenkuin tarkat silmäsi
näkevät ne, sinä neiti emännöitsijä. Oi, minäpä kerron jotakin!
Päähäni on pälkähtänyt hyvin kaunis ajatus. Katy, voit määrätä
päivän, jolloin tulet, ja me olemme kaikki valmiina vastaanottamaan
sinua, ja sitten me pidämme pidot! Isä, kuinka pian Katy voi tulla?"

"No, sanoisinko varmasti: noin kymmenen päivän kuluttua."

"Kymmenen päivän! Eikös silloin ole seitsemäs päivä syyskuuta?"
kysyi Katy. "Sitten, isä, jos saan, menen ensi kerran kahdeksantena
päivänä. Niinkuin tiedätte, oli se äidin syntymäpäivä", lisäsi hän
hiljaisella äänellä.

Niin asia päätettiinkin. "Miten hauskaa!" huudahti Clover hypellen
ja taputellen käsiään. "En koskaan, koskaan ole _kuullut_ mitään
niin erikoisen hauskaa. Isä, koska sinä tulet alakertaan? Minua niin
_hirveästi_ haluttaa puhella sinun kanssasi."

"Aivan heti -- mieluimmin kuin että takkini liepeet kiskotaan
repaleiksi", vastasi tohtori Carr nauraen, ja he läksivät yhdessä.

Katy istui katsellen rauhallisesti ja iloisesti ikkunasta.

"Oi", ajatteli hän, "onko se todellakin mahdollista? Päästetäänkö
minut koulusta juuri niinkuin Helena-serkun runossa sanotaan? Saanko
ottaa jäähyväiset Tuskalta? Mutta tuskissakin on rakkautta. Nyt vasta
huomaan sen. Kuinka hyvä ja rakas Opettaja minulla onkaan ollut!"

Clover näytti olevan hyvin ahkerana koko sen loppuviikon. Hän sanoi
"pesettävänsä ikkunoita", mutta tämä selitys tuskin riitti hänen
pitkäaikaiseen poissaoloonsa ja hänen kasvojensa salaperäiseen
iloisuuteen, mainitsemattakaan vasaran iskuja ja sahaamista, jota
kuului alakerrasta. Toisia lapsia oli nähtävästi kielletty sanomasta
mitään, sillä kerran tai kahdesti Filip huudahti: "Oi, Katy!" ja
sitten hetken vaiettuaan sanoi: "Minä melkein unohdin!" Katy kävi
hyvin uteliaaksi. Mutta hän huomasi, että salaisuus, mikä se sitten
lie ollutkaan, tuotti tyydytystä kaikille muille paitsi hänelle,
joten hän, vaikka häntä haluttikin tietää, päätti kuitenkin, ettei
kysymyksillään pilaisi heidän hauskuuttaan.

Viimeinkin oli vain pari päivää jälellä tähän tärkeään tilaisuuteen.

"Katso", sanoi Katy Cloverin tullessa huoneeseen vähän ennen
teeaikaa. "Neiti Petingill on tuonut minun uuden pukuni. Aion
uudistaa sen, kun menen ensi kerran alakertaan."

"Kuinka sievä!" sanoi Clover tarkastellen pukua, joka oli pehmeätä
sinisenharmaata villakangasta, koristettu samaan väriin vivahtavilla
silkkinauhoilla. "Mutta, Katy, minä tulen sulkemaan sinun ovesi.
Bridget rupeaa lakaisemaan eteistä, enkä minä tahdo, että tomua
lentää sisään, sillä kuten tiedät, sinun huoneesi lakaistiin tänä
aamuna."

"Miten merkillinen aika lakaista lattiaa!" sanoi Katy ihmetellen.
"Mikset anna hänen odottaa huomisaamuun?"

"Voi, ei sovi! on -- hänellä on -- tarkoitan että hänellä on niin
paljon muita tehtäviä huomenna. On paljon mukavampaa, että hän tekee
sen nyt. Katy rakas, älä huolehdi, pidä vain ovesi sulettuna. Etkös
pidäkin? Lupaathan minulle?"

"Hyvä", sanoi Katy yhä enemmän hämillään, mutta alistuen Cloverin
hartaaseen pyyntöön. "Pidän sen kiinni." Hänen uteliaisuutensa
kiihtyi. Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat
hänen silmissään, ja hän ei saattanut olla kuuntelematta. Bridget
piti hirmuista melua harjallaan, mutta siitä huolimatta Katy luuli
kuulevansa muitakin ääniä -- askeleita portailla, ovien avaamista ja
sulkemista -- kerran hillittyä naurua. Kuinka merkillistä tuo kaikki
olikaan!

"Vähät siitä", sanoi hän sulkien korvansa päättävästi. "Huomennahan
saan tietää kaikki."

Huomispäivä valkeni raittiina ja kauniina -- aivan sopiva syyskuun
ihannepäiväksi.

"Katy", sanoi Clover tullessaan puutarhasta kädet täynnä kukkasia,
"tuo sinun pukusi on soma. Et koskaan ennen ole ollut niin
hauskan näköinen!" Ja hän pisti kauniin punertavan neilikan Katyn
rintaneulaan ja toisen hänen tukkaansa.

"Kas niin!" sanoi hän, "nyt sinä olet koristettu. Isä tulee sinua
hakemaan muutaman minuutin kuluttua."

Juuri silloin tulivat Elsie ja Hanna huoneeseen. He olivat puetut
parhaisiinsa. Niin oli Cloverkin. Se oli nähtävästi juhlapäivä koko
talolle. Cecykin seurasi heitä, hänet oli erikoisesti kutsuttu
katsomaan, kun Katy astuisi alakertaan. Hänellä oli myöskin uusi puku.

"Kuinka hienoja me olemmekaan!" sanoi Clover huomattuaan kaiken
kauneuden. "Käännypäs, Cecy, -- liivihame sanon ja silkkivyö!
Sinähän, neiti Hall, alat olla kovin aikuisen näköinen."

"Ei kukaan meistä tule niin aikuiseksi kuin Katy", sanoi Cecy nauraen.

Ja sitten ilmestyi isä. Hyvin hitaasti he menivät alakertaan, Katy
nojaten isään, Dorry toisella puolellaan ja tytöt jälessä, jota
vastoin Filip kolisi edellä. Debby, Bridget ja Santeri kurkistelivat
keittiön ovesta nähdäkseen Katyä, ja vanha rakas Mary pitäen
esiliinaa silmillään itki ilosta.

"Oi, pääovi on auki!" sanoi Katy ihastuneella äänellä. "Miten
kaunista! Ja kuinka hauska korkkimatto! Se on ilmestynyt
poissaollessani!"

"Älä pysähdy _sitä_ katselemaan!" huudahti Filip, joka näytti olevan
kiireissään. "Ei se ole uusi. Se on ollut siinä jo niin kauan! Tule
sen sijaan seurusteluhuoneeseen."

"Niin", sanoi isä, "päivällinen ei ole vielä aivan valmis, sinulla
on vähän aikaa levätä kävelysi jälkeen. Katy, sinä olet kestänyt sen
ihailtavasti. Oletko hyvin väsynyt?"

"En hituistakaan!" vastasi Katy iloisesti. "Luulen että voisin
kävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka
kauniilta se näyttääkään!"

"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!" toisti Filip tuskaisen
kärsimättömästi.

Niin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.
Katy astui askeleen huoneeseen -- sitten hän pysähtyi. Puna leimahti
hänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.
Mitä hän näkikään!

Ei ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä
kaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä
leposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei,
siellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla
tyynyjen varassa -- kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin -- makasi
Helena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.

Sekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan
elämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot
voimansa irtaantui isän käsivarresta ja _juoksi_ suoraan sohvaa
kohti. "Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!" huudahti hän. Sitten
hän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä
toistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan
kenenkään huulilta. "Eikö se olekin hauska yllätys?" huuteli Filip
heitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn
tanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.

Filipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja
huudahdusten sekamelska.

Tuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku "pitoihin"
oli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja
järjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli
pannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua
Helena-serkun saapuessa. "Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi
viikoksi tällä kertaa -- eikö se ole hauskaa?" kysyi Elsie, kun
Clover levottomana tiedusteli: "Aivanko varmasti sinä et aavistanut?
Etkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?"

"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa
jotakin niin kovin hauskaa?" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua
vielä toisenkin kerran.

Kuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä,
kyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta
yllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.

Oli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät
hänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen
ulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen
ja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi.
Dorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja
hänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä
vieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan
uusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi
arvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy
nähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen
ympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi,
miten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien
pahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden
Katyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi
Katyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen
käytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja
hänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten
hän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän
ilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä,
kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan
näyttämättä ollenkaan neuvovalta.

"Rakas Katy", sanoi hän päivän tai parin perästä tulonsa jälkeen.
"Tämä vierailu tuottaa minulle suurta iloa -- ette saata ajatella
kuinka suurta. Se on jyrkkä vastakohta edelliselle vierailulleni, kun
sinä olit niin sairas ja toiset niin surullisia. Muistatko?"

"Muistan kyllä. Ja kuinka hyvä sinä olitkaan, ja kuinka sinä autoit
minua. En ole koskaan unohtava sitä."

"Olen iloinen. Mutta se, mitä minä saatoin tehdä, oli sangen
vähäistä. Sinä olet yksiksesi opiskellut koko tämän ajan. Ja, rakas
Katy, tahdon sanoa sinulle, miten minä olen hyvilläni nähdessäni,
kuinka urhoollisesti sinä olet tietäsi raivannut. Minä saatan
sen huomata kaikesta -- isästä, lapsista ja itsestäsi. Sinä olet
saavuttanut sen aseman, jota -- muistanet minun kerran sanoneen --
jokaisen sairaan tulisi tavoittaa, olet päässyt 'kodin sieluksi'."

"Voi, Helena-serkku, älä sano niin!" sanoi Katy hänen silmiensä
yhtäkkiä täyttyessä kyynelillä. "Minä en ole ollut urhoollinen. Et
saata kuvitella, kuinka huonosti olen joskus käyttäytynyt -- kuinka
äreä ja kiittämätön olen ollut, ja kuinka tyhmä ja hidas. Joka päivä
huomaan tehtäviä, jotka olisivat toimitettavat, mutta minä en suorita
niitä. On erittäin liikuttavaa kuulla sinun kiitostasi, mutta sinä et
saa kiittää. Minä en ansaitse sitä."

Mutta vaikkei Katy sanonut ansaitsevansa kiitosta, luulen kuitenkin,
että hän sitä ansaitsi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mitä Katy teki - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.