Title: Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen? - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen? - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***


KAARLE JA SIGISMUND I: PROTESTANTTIKO VAI KATOLINEN?

Historiallis-romanttinen kuvaus


Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]


Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Hehkua tuhan alla.
 2. Kolmenkymmenen tähteet.
 3. Katolilainenko vai luterilainen.
 4. Taistelu ainoan autuaaksi tekevän kirkon puolesta.
 5. Ensimäinen yhteentörmäys.
 6. Nadokset.
 7. Upsala.
 8. Jälkinäytelmä.
 9. Katolinen hallitus.
10. Luostarissa.
11. Uusi herra.
12. Vähän romantiikkaa.
13. Hän ottaa vallan.
14. Tuho.
15. Vahvin voittaa.
16. Yksinäinen.
17. Meren toisella puolen.
18. Kulovalkea.
19. Kansa nousee.
20. Kuolinvärähdyksiä.
21. Uusia voimia.
22. Luja tahto.
23. Ratkaisu.
24. Viimeiset päivät.



1.

HEHKUA TUHAN ALLA.


Kuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta
ottelemassa vallasta!

Ensiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan
oli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli
katolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi
tapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.

Ruotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin _kaikki_ entiset
erioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan.
Sigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella
Puolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta
eivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen,
pakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja
pyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.

Kolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan
oli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa
Vaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli
säädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika
saattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi
mikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana
oppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta,
mutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti
kansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli
monissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän
kaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi
hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin
kuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.

Niin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina
hampaitaan myöten!

"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä
mitään huomispäivään!" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut
pojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti
sen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän
haaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin,
riensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.

Kuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet
asettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja
vavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo
marraskuun 23 päivänä.

Kahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa
hoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590
perintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa
valtuuksien nojalla.

Herttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan
kuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua
varoitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta,
sillä siten voisi panna _sen_ suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä
aina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan
suurimmalla tunnontarkkuudella.

Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut
heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja
todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat,
siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.

Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden
lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa
herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka
oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston
olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen
helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin
tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli
Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies
näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili
halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti
pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut
luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään
tukena.

Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat
kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he
kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.

Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa,
neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin
sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää
vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui
kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä
yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.

Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen
herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen
neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä.
Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän
syyttömyydestään.

Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista
saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista,
mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat
hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle
ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian
kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia.
Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta
luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan
löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen
välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.

Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin
merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää,
että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden
kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana,
jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea
ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo
asestettava.

Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.

Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa
edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä
selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi
hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia,
ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan
vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.

Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi
herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen
katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja
Juhana Oxenstjernan eteen.

Molemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.

"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti",
käski herttua.

Herrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa
ja riensivät pois.

"Tähän aikaan?" kuiskasi Akseli Ryning.

"Kello on kymmenen", vastasi Oxenstjerna. "En ihmettelisi, vaikka
tapaisimme hänet jo vuoteestaan."

Mutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik
Sparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa
keskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.

Hämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui
heti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat
työhuoneeseensa.

"Millä voin palvella?" kysyi hän.

"Tulemme herttuan käskystä", sammalsi Ryning.

"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa", sanoi Oxenstjerna. "Hän
ei rauhoitu muuten."

"Näin iltamyöhään?"

"Se on hänen armonsa tahto!"

"Mitä hän tahtoo?"

"Ei hän ole sitä meille sanonut!"

"Mutta kiihtyneeltä hän näytti."

"Seuraan teitä, herrat!"

Mutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän
heittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: "Jos rakastat minua, niin
elä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on
pahaa mielessään."

"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan", vastasi Eerik herra
lemmekkäästi lohdutellen.

"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan", sanoi Ebba
rouva itkien.

"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin", sanoi herra Eerik
Stenbock, joka hänkin tuli sisään. "Olen juuri saanut tietää, että
porvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä.
Täällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä."

"Me olemme ainoastaan lähettiläitä", selitti Ryning.

"Ethän mene, eikös niin", pyysi Ebba rouva hyväillen.

"En, enkä mene!" vastasi Eerik. "Omasta puolestani en luota
herttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan
niin tavattomaan aikaan."

"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä",
sanoi Eerik Stenbock.

Ebba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.

"Eerik", kysyi rouva kuiskaten, "pelkäätkö?"

"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?"

"Siitä olen huoletta."

"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan
lukea."

"Ei, onneksi!"

Mutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti
tyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.

Ebba rouva riensi häntä vastaan. "No, kuinkas kävi?" kysyi hän.

"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!"

"Täytyy!" sanoi Ebba hiljaa.

"_Täytyy_!" toisti Eerik Sparre. "Täytyy!"

"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on
hänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on
velvollisuus sitä hänelle osoittaa", vastasi Stenbock.

Samassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä
Stjernsköld.

"Herttua kutsuu!" sanoi edellinen.

"Ja jos kieltäydyn tulemasta?"

"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle."

"Olet oikeassa, minä seuraan!"

Ebba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei
liikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.

       *       *       *       *       *

Herttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin
tervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin
muutamia kirjeitä, jotka hän luki.

Ensimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli
puolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut
totella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.

Toisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen,
että Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman
oikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut
sinne Mariestadin.

Kolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia
hevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.

Sellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.

Hän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan
palvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin
tuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen
tähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana
kuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa
olisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.

Kaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut
alottaa kapinan liian aikaisin.

"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni", puuskahti
Eerik herra.

Kotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa
tapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi
linnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.

Läsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta
herttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba
rouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti
Ribbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään
tehdyssä sopimuksessa.

Eerik Sparre vakuutti samaa.

"Tahdotteko vannoa sen?" kysyi herttua.

Eerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.

Kaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo
Gyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat.
Sen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.

Mutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15
päivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä
julisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin
olisivat "ansainneet hänen epäsuosionsa".

Kaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka
jälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.

Sen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että
kuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta.

Akseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta
Holmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän
suopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.



2.

KOLMENKYMMENEN TÄHTEET.


Vuoden 1573 tammikuu oli alullaan.

Djursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin
suurta ja loistavaa juhlaa.

Sovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä.
Herrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan
jouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.

Tosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen
keskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen
pitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.

Kustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä
päivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat
huoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli
nelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita
hollantilaisia pöytäliinoja.

Hovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan
määräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta
juuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina
rouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti
sylissään.

"Äiti, äiti", huusi hän. "Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka
tuleekin myöhään."

"Isältä kai?" kysyi Kristina rouva. "Mistä tiesit?"

"Keltäs muulta se tulisi", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.

Kristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt
maailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin
lapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen,
hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä
ja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää
kaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena
todistuksena.

Vihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina
rouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. "Kuinka oivallista!" huudahti
hän.

"Mitä siinä on, äiti?" kysyi Märta ihaillen. "Serviettejä!" huudahti
Kristina ihastuksissaan. "Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen
niitä kauan toivonut."

Hän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä
koruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.

"Mihin niitä käytetään?" uteli Märta ihailevin katsein. "Niitä
pannaan jokaiselle vieraalle pöytään", selitti Kristina rouva.
"Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen."

"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?" huudahti pikku Juhana.

"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni."

"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta", huudahti tyttö.

"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme
katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."

Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha,
suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita
talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa
koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat
päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät
olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät
kallisarvoisin seinäverhoin.

"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan
äitiään kautta somistettujen suojien.

"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän
huomiset pukunne jo kunnossa?"

"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."

"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden
Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten
miekkailusaliin."

Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja
sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi
sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."

"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä... Tiedättekös, äiti kulta, minä
olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta.
Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa
tahansa."

"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa
tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."

"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles,
jos saisit naarmun poskeesi!"

"Anna, rakas Anna... elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva
pelästyneenä.

"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi
silmällä, jollen minä?"

"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.

Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua",
sanoi hän.

"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."

Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen
katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille
ja nelisti pois veljien etukynnessä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli
hienosti kiilloitettua hopeaa.

Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty
ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi
suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta,
kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku
oli heleän keltaista _peldiä,_ hopealla paarrettu ja laahuksella
varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja
kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin
hämähäkin kudos.

Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti
Pietari sisään.

"Äiti, olenko nyt hyvä", huudahti hän kiireissään.

Äiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan
samettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla
kultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu
kultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat
vaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat
mustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä
hopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se
laskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.

"No, olenko nyt hyvä?" kysyi poika kärsimättömästi.

"Kyllä minusta olet!"

Hän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa
herraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa
silkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli
leveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa
rintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin
housutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli
kiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus
koristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän
kallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja
helmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan,
voimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista
sataluvun lopulla.

Poikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät
näyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle.
Ja poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu
kiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut
kesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.

"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja", vastasi Kustaa herra
hymyillen. "Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa,
etten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan."

"No, silloin on kaikki hyvin", puuskahti Kristina vilkkaasti.

"Juuri sinun tähtesi minä..."

"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin
pitäisi."

"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta..."

"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?"

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!"

"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin", sanoi linnanherra
vetäen hänet syliinsä.

Keskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän
oli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja
hämmennyksissään.

Hänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein
läpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä
pitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan
ympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu
muutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi
helminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden
kanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille
käsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.

Vanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään
huomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:

"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi."

"Tietysti, siunattu lapsi!" Äiti suuteli ja hyväili häntä. "Eikö Anna
ole valmis?"

"Ei vielä", tuli hieman epäröiden.

"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti
Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun
kuin omistajansa."

"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa",
vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.

Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni
tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt
erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät
kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:

"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."

"Oh... ei juuri mitään... se vain... että Flora on paljon parempi",
sanoi hän kääntyen isäänsä.

Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas
ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.

       *       *       *       *       *

Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon
alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik
Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik
Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän
huomattavia henkilöitä.

Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua
vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi;
näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä
oikeastaan oli alettava.

Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen
-- kuten sanoi -- tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi
tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta,
ja pian heltisivät kielten siteet.

"Hyvät herrat", sanoi Kustaa herra, "minua ilahuttaa suuresti se,
että näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme
vapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka
ensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik
Sparrelle."

"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!" säestivät toiset.

Tämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä
pikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse,
minkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä:

"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan
kruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen,
jossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan
ruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi
olla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut
repiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me,
jotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä
oli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta,
osaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän
keskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin
kymmenkuntaakaan."

"Se on totta... se on totta!"

"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa
keskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus
se silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva."

"Hyvä, hyvä!"

"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!"

"Sitä mieltä minäkin olen", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi
Hogeskild Bjelkelle. "Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään
Postulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle
hänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston,
ritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan
vanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja
kaipaa ainoastaan allekirjoituksia."

Ritari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.

"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä
ja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa", huudahti Ture Bjelke
vilkkaasti.

"Saammeko heti kuulla sisällyksen", huomautti Kustaa Banér.

"Se alkaa", jatkoi kirjoituksen laatija, "onnentoivotuksilla
kuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin
monien tahtoa ja toiveita..."

"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni", huusi Hogenskild
nauraen. "Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä."

"Emme tule koskaan sitä sallimaan", huusivat useat.

"Sikäli kuin voimme estää sen", lisäsi Kustaa herra. "Minun
mielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta."

"Aivan varmaan", sanoi Yrjänä Posse, "jollei kuningas anna myöten".

"Sitä ei hän hyvällä tee", puuttui Sten Banér puheeseen. "Mutta hänen
onneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka
auttamattomasti saa hänet kaatumaan."

"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan",
selitti Hogenskild.

"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin", puuskahti isäntä. "Se
ojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa."

"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin", jatkoi
Hogenskild. "Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole
aikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun
sievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen
muodossa." Monet läsnäolijat nauroivat.

"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset", virkkoi herra Erik
Oxenstjerna.

"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme."

"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen", jatkoi Eerik Sparre. "Se
on meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on
juuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä."

"Se kettu!"

"Ovela kuin itse paholainen."

"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi
Ruotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten,
täytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen
mielipiteeseen."

"Se on sitä oikeampaa", sanoi Kustaa Banér, "kun minun mielestäni
maan kehityskin vaatii sitä."

"Protestanttisuus on valistusta", puuskahti Klaus Bjelke, "ja sitä
ovat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu
karjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu".

Karkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.

"Tämä tarvitsee huuhtoa alas", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren
hopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen
kiertämään ympäri pöytää.

Kaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:

"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän
vihamiehemme, kuten me olemme hänen!"

"Olemme tietysti!"

"Henkeen ja vereen!"

"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii", sanoi Kustaa
herra, "että otamme hänet mukaan hallitukseen".

"Ei koskaan!" huudahti Hogenskild.

"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan", jatkoi Eerik
Sparre. "Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin
neuvostossa."

"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset
erioikeutemme", sanoi Yrjänä Posse. "Silloin ei herttuan käsi meihin
ulotu!"

"Olen kirjoituksessani vaatinut", sanoi Eerik Sparre, "että nyt
kuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle,
samoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan
halpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen
tai rinnalleen."

"Se on oikein!"

"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen
mukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten
suostumusta tai hyväksymistä."

"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta
talonoikeudestammekin?" huomautti herra Hogenskild.

"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja
aatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja
on heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä
suhteen."

"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta", lisäsi Eerik
herra, "mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä
tulevat hyväksemme".

"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut", puuskahti
herra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.

"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään
herttualta", puuskahti Kustaa Banér.

"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!" sanoi
Ture Bjelke.

"Olen kutsunut häntä", vastasi Kustaa herra. "Mutta hänellä oli
esteitä."

"Kuten tavallisesti!"

"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä."

"Eerik Sparren malja!"

"Eläköön hän!"

He kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa
nimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin
kaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.

Rouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa
pöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja
lautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja
manteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli
itse niille asetellut.

Täällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta
oluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli
kudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole
koskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.

Viinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi
vilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja
siitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta
kuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien
joululeikkejä ja väliin kertoen satuja.



3.

KATOLILAINENKO VAI LUTERILAINEN.


Kun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin
hautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen
kirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta
vainolta.

Kaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle
ja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain
tärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos
protestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä
silloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli
toimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava
kruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta
ei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli
vahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.

Neuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan
tyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin
ainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.

"Uskonasioissa", vastasi Kaarle, "on ruotsalaisten itse katsottava ja
päätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille
ja ajelluille palkkajuhdille".

Herttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli
aina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että
valtiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.

Muutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan
mieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan
ja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.

Valtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta
suunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua
saapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin
äskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset
ja pelko, ja lopulta olivat he -- antaneet myöten. Vihdoin olivat
kaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi
Niilo Gyllenstjerna kokouksen.

Herttua oli vaatinut häneltä sitä -- epäsuosionsa uhalla. Ja ovela
hovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua,
vastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä
huolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.

Hänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista
pysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja
perintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä,
ja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja
vahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.

Silloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari.
Narisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa
uskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut
liturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi
kokouksen meno oli aiottu.

Mutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti
salamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin
siitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa,
samoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan
kirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta
vallalta.

Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä
kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan
kuten vesipisarat hanhensulilta.

Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan
vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.

Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava
kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä,
joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.

Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo
edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut
valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen
vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.

Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan
professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja
Pietari piispa vain 6 ääntä.

Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli
osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian
professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.

Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat
vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat
luvanneet siihen alistua.

Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä
avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.

Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva
evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen
käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi
Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän
opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja
kuoliakin sen puolesta.

Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä
viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja
korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla
meillä on yksi Jumala!"

Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen
jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit,
ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.

Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella
enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin
vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.

Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta
kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen
kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja
kuten hän tahtoi, niin kävikin.

Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä
tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta
erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.

Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti
raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti,
että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle,
silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko
kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".

Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset,
paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena
teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että
kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.

Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä
luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.

Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen,
jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle.
Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli
kieltänyt yleiset kokoukset.

Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen
jälkeen erottiin.

Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja
sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka
muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.



4.

TAISTELU AINOAN AUTUAAKSI TEKEVÄN KIRKON PUOLESTA.


Juhana kolmas oli kuollut!... Riemuviestinä saapui siitä sanoma
Roomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys
oli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä
paitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä
kerettiläisyyden hengähdystäkään.

Mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin
Puolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus
tarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava
Sigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen
onnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun
isänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava
miten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi
tilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja
lisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää
paikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi
olosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat
protestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään.
Hänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan
pikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä
voitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta
katolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan
ylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään
uskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.

Lisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että
sellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt
riippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon
tukipylvääksi.

Kuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin
korvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän
tosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä
puhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.

Possevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä
vakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän
lupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen
ministereilleen.

"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän
hyvästä tahdostaan."

"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia.
Mutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa."

"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa,
jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä
tuntemaan."

"Sitä juuri arvelen... ja naiset?"

"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!"

"Kevytmielisiä?"

"Päinvastoin, liian uskollisia."

"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?"

"Molemmissa!"

"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä
omin silmin."

"Tuleeko lähtö pian?"

"Riippuu kuningattaren terveydestä."

"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?"

"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!"

"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis."

"Tosiaankin hän on, mutta -- hän ei ole rakastunut kuninkaaseen"...
lisäsi hän melkein kuiskaten.

"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?"

"Nuoruuden lempeä!... Rippi-isä on välittäjänä... lietsoo minkä
voi..."

"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että..."

"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen,
ja se luultavasti ei kestä kauan."

"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä."

"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme
hallita häntä!"

"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin
hänenkin laitansa?"

Malaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä... sitten hän aloitti
hitaasti:

"Kummallista... selittämätöntä!... Olen kuninkaan suostumuksella
karkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut
valittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana
messuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut
hänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt,
rohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme."

"No, mutta?" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.

"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin
pitkälle kuin voi."

"Sen tietää koko maailma!"

"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö
tunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla
halveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä
palveluksessaan."

"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa."

"Hän ei rakasta häntä!"

"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?"

"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!"

"Olisiko joku toinen?"

"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan."

"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista."

"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään
panettelusta."

"Se voi olla politiikkaa!"

"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja
ratkaisen arvoituksen."

"Onko hän vielä yhtä kaunis?"

"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!" puuskahti pappismies
vilkkaasti.

Possevinus kohotti katseensa. "Tulee olemaan huvittavaa tutkia
häntä", sanoi hän.

Kohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.

"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni", tuumi Malaspina ja asettui
peilin eteen.

Oikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät
hienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet,
jotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä!
Lisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua
miehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi
hänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen,
johon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.

"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa", tuumi Possevinus itsekseen.
"Onko minun kenties kerrottava tämä... ei, hänen täytyy ensin
menehtyä... mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään... eikä hän
tahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies... häntä en jätä
näkyvistäni."

Mutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna
prinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori
kuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä
syyllä huoneissaan.

Ainoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti
paavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja
lähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.

Maaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä
hedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen
ympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa
kesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.

"Myönnän, että se on kallista huvia", sanoi Sigismund vastaukseksi
hänen ihailevaan huudahdukseensa. "Mutta täytyyhän edistää
teollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille
sellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme."

"Totta, sangen totta", sanoi notkea italialainen.

"Sitä paitsi", lisäsi kuningas, "on kaunis kauniiden arvoinen;
katsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista
kokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?"

Kukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia
loistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa,
yhtä loisteliaiden kuin he itsekin.

"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu..."

"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne... täällä eivät
hengelliset isät ole niin ankaria."

"Luulin, että Malaspina..."

"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä
mielellään."

Samassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:

"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock."

"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään."

Samassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen
kättään.

"Jalo, armollinen kuninkaamme!"

"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin
kummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?"

"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista."

"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?"

Herrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät
Possevinusta.

"Me tuomme kamalia uutisia", puuskahti Akseli Lejonhufvud. "Minua
aivan värisyttää."

"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia", keskeytti
Olavi Stenbock.

"Kertokaa, kertokaa", huusi Sigismund.

"Herttua..."

"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?"

"On teidän armonne!"

"Niin sanoo huhu!"

Sigismund löi käsiään yhteen. "Mitä on minun tehtävä!" huudahti hän.

"Lähettäkää noutamaan ministerejä!" sanoi Stenbock.

"Ei... Malaspina!"

"Hänen autuas majesteettinsa..."

"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?"

"On, teidän majesteettinne!"

"Huhu kertoo niin."

Kuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein
askelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli
noussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät
kiihtyneiltä.

Malaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen
silmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus
ilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin
sanoi:

"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa."

"Tehkää se!" puuskahti Sigismund.

"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston
Danzigiin."

"Kyllä, kirjoitan heti."

Uutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin
tuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.

Hän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin
suosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan,
kuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.

Mutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen,
ja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras
paavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi
Sverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.

Valtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin
kohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle
selkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan
kokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava
kuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi
laivaston häntä noutamaan.

Nyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten
neuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti
häntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän
pitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa,
vaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan
tehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi
Sverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas,
milloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.

Mutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa.
Vihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa
matkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen
syksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.

Heti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin
vesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin
matkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan
kuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja
Anna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.

Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat
vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla
juhlallisuuksilla.

Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten
vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä
oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja
huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset
papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan
uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin
kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa,
Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan
omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen
pappinsa.

Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja
Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta
Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.

Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli
puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.

"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään,
"huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni
temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät
herranhuoneen ryövärien luolaksi... ettekö te tahdo tehdä samoin?"

"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan
silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat
tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa
silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.

Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta
vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen
menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti
odottaisi samallaista kohtelua.

Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin
väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää
kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan
väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä
katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät
kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet,
jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään
puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.

"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei
noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.

Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.

Nyt oli sota julistettu!

Merimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan
rautatangon kantajaa.

Puolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä
puolesta.

Nousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia
haavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle,
kun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota
uudella otteella.

Puolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät
lähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten
luo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.

Laukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi
ikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.

Kaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien
kuvausten!

Joukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan
mitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta
maistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.

Kaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti
onnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.

Klaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä
uhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin
eroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi
niin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli
lähdettävä merille heti laivaston saavuttua.

Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia
suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen
opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei
herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.

Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.

"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka
vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista
valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden
rakastama".

"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi
Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi
lahjoittaa kuningattarelle.

"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan
ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä
Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"

"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi
kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen
kirkkaaksi.

"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä
epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan
Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee
lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."

"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi
hierontaansa entistään innokkaammin.

"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne
saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin
avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se
rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."

Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma,
tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi,
mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua
kukaan saa... Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin
poistui hurskas kuningas.

Eerik Sparre katsoi hänen jälkeensä... mutta vähitellen kirkastui
synkkä katse.

"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden", jupisi hän, "niin
kyllä tämä hänen sijaansa... mutta herttua, herttua..."

Kuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.

"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.

"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."



3.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.


Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei
kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta
paluupäivänsä hän oli päättänyt.

Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli
lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja
linnanherroilta.

Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan
Sigismundin käskyjä.

Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan
kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua
hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen
käsiinsä.

Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin
komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä
luopumaan päällikkyydestään.

Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että
amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa
noutamaan.

Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi,
että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei
hän voinut tulla sinne.

Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä
saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin
olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta
tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella,
oli lähetettävä jälestä.

Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos
Kaarlen otsa synkistyi.

       *       *       *       *       *

Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin
rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta
kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre
ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta
nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen.
Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan
hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt
matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla.
Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat
kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva
jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt
odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten
purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.

Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä
Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti
pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti
taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan;
ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät
tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun
kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa
ylöspäin.

Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua
valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa
oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että
uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.

Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen
toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli
Lejonhufvud ja Klaus Fleming.

Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia,
puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli
helppo tuntea erilaisista puvuistaan.

Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin.
Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki
läheisyydessään.

Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja
keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti
etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili
rannalla.

Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli
suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.

Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin
käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten
toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.

Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää
lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein
vastustaja.

Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.

Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia
hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja
omantuntonsa edessä.

Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä
heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.

Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli
Lejonhufvudiin.

Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati,
että heidät oli asetettava oikeuden eteen.

Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja
vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi
täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.

Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä
tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen
henkivartiostonsa saattueenaan.

Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa,
jotka seurasivat herttuaa laivalle.

"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.

"Missä, missä?"

"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää
odottavan jotakin."

Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.

"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.

Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi
hän.

Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.

"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"

"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."

Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.

"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni,
karhua."

Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi
toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi
nuorta rakastavaista.

Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti
hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa
hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi
portaita ylöspäin.

Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten
aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.

Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin
mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa
kohtaan lisääntyi.

Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja
oli seuraava!... Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?

Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen
saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto...
saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He
ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä...

Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista... parasta
oli antaa asiain kehittyä itsestään...

Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden
neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.

Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa
pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja
Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta
paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.

Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei
kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät
hänestä.

Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta
Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän
käsissään.

Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain
saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus
poistettu.

Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se
oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.

"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö
sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"

Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin
paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen
ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia
alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.

Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski
arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät
valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut
mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa
kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä
toteuttamaan niitä ainoatakaan.

Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä
kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja
puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että
jesuiitat oli ajettava maasta pois.

Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt
mihin ryhtyä.

Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan
kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset
olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien
oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin
kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä
useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä
saattoi panna paljastusta pelkäämättä.

Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä
asui paavin lähettiläs Malaspina.

Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului
ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat
puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli
hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut,
jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat
karvalakit.

Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat,
salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat
viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista
omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.

Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan
myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.

Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän
edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin
pakenivat kuin taistelivat.

Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään.
He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat
heitä.

Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin
puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut
syvälle jo heidän saapuessaan.

Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa
kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan
porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun
yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet
ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs
mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.

Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.

"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat
kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."

"Lahjoitettava pois?"

"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole
mitään sitä vastaan."

"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."

"Naisetkin?"

"Luulen, että he ovat pahimmat."

"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin
raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla,
houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja
_ei saa_ olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan
tietysti katolisen kirkon palvelijoita."

"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"

"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä
suhteista, jotka -- jotka koskevat kuninkaallista perhettä...
Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian
vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä
täällä... olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on
hänelle sukua... ja on välttämätöntä saada tietoon..."

"Kyllä, teidän ylevyytenne."

"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"

"Sitä en voi sanoa."

"Silloin on tapahtunut jotakin."

"Jotakin hirveää."

"Puhu, mies, mitä sitten?"

"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja
tuijottaen eteensä.

"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."

"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki
kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.

Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene
levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä
tänne veli Antoine".

"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.

"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän
itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään;
kutsu hänet heti tänne."

"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.

Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla
äänellä.

"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi
munkki.

"Puhu selvemmin!"

"Hän on kuollut!"

"Kuollut!"... Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.

"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"

"Murhanneet?"

"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen
tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli
pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan
paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä...
hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"

"_Mistä_ löysitte hänet?"

"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä
päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei
ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata
pois heikäläisten ruumiit."

"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen... Oletteko korjanneet ruumiin
pois?"

"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville... väkijoukko
seurasi kintereillä ja tukki tien... erittäinkin oli vaikeaa saada
hänet tänne... Eikö kuulunut mitään melua?"

"Ei, miten varhain se oli?"

"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit
ja kantajat!"

"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"

"Alakerrassa, vasemmalla."

Malaspina riensi ulos.

"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän
kaikkien palavan helvetin tulessa..."

Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.

Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu
kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa
ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli
annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas
Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia
alamaisiaan.

Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.

Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja
loistava.

Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.

Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset
Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.

Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja
käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon,
johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja
ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.

Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina
sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän
oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä
velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.

Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen
lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää -- tuuli
puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton
kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes
äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä
Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään
lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä
töllistelemään.

Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit
ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli
kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut
piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli
kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.

Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan
pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.

Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon
edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty
viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan
henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä
asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti
uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.

Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä
järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa,
sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen,
kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat
soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen
jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen
ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan
henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat
häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista
latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin
kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa
tunkeutumasta tielle.

Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille
munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi
pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä
uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.

Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen
Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului
ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta
ennustaviin huudahduksiin.

Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen
tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät,
ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan
henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa
suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti
tunnustettu koko valtakunnassa.

Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain
kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti
kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata
Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä
"jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.

Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue
vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja
tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue
meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.

Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia
jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin
onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten
syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin
jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin
suinkin.

Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi;
muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet
kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen
papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.

Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan
ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka
oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon,
ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät
he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta
häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä
protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään,
suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.

Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi.
Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.

Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen
asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi
kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä
poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä
ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus
-- kuten he nimittivät Malaspinaa -- oli lörpötellyt liian kauan
kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän
vuoronsa.

Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja
hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi
henkivartioston päällikölle.

Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa
kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan
ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus
ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat
ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä
uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.

Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän
aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet
ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.

Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja
jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis
laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja
lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää
ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin
Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt
hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein,
kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan
vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.

Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi
hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.

Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan
saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.

Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.

"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."

Välähdys, pamahdus!... Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!

Soihdut valaisivat kamalia kuvia -- silvottuja ihmisiä, virtailevaa
verta.

Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä
uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti
ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten
riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä
uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon
uppoavan kylkiluittensa väliin.

Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.

Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.

Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.

Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja
pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.

Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin
kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:

"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"

"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"

"Alas antikristus!"

"Alas kaikki munkit!"

Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin
kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan
seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi
taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy
suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä
ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet
uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta
kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan
valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja
väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt
joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen
kätyreikseen.

Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan
velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja
kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse
pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset
huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan,
mutta ei sekään pystynyt häneen.

Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset
vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään
seurausta.

Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi
versomistaan.

Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.

Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin
ryhtyisi... Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se
ei onnistunut.

Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan
mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle
eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan
omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen
tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät
valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi
kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli
heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.

Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan
kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä
esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine
vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen
ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund,
kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua
tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että
herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko
Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti
pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin
neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun
kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta
nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen
tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.

Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän
tahtoisi ajatusaikaa.

Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden
mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli
Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta
tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi
Puolasta poistumaan.

Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut -- kuunnellut molemmin
korvin... Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan
hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä
kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja
lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.

Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.

Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan
liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.

Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät
katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta
yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja
todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa
sitkeyden.

Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin
taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän.
Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava
Upsalaan helmikuussa 1594.

Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä
Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä
huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.

Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen
vahvistamista.

Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta
uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden
vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän
nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.

Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan
liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin
neuvottelemaan hänen kanssansa.

Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin
vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin
vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti
Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa
vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada
paljon pahennusta aikaan.



6.

NADOKSET.


Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla
ja täydessä puvussaan.

Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli
valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu,
ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien
ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa
oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli
ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy,
joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi
koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin
kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet
erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa,
ranteita ja sormia.

Hän oli silloisessa _Kolmen kruunun_ linnassa; upeissa suojissa oli
jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän
rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä
sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.

Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären
tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät,
joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin
koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua
sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa -- hän ei ollut
vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan -- oli jotakin lapsellisen puhdasta,
mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että
hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.

Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella
seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista
lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa
suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen
maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli
jäänyt Puolaan.

Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna
Mariani", kuiskasi hän.

Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna
neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.

Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat
leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin
yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin
keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka
oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan
muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty
mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen
samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen
päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat
ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä
oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen
helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.

Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun,
samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi
puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta
ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi
ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet
kuningasta ilahuttamaan".

Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki
käy hyvin!"

"Ei, se _ei_ käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden
jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."

"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."

"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"

"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"

"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin
ilkeitä puolisoani kohtaan."

"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan
kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."

"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."

"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään
katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa
tunnustettu --"

"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä
pidän sinusta niin paljon."

"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi
prinsessa hellästi... "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."

"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta
maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin
kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja
hyväiltävänä."

"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä
mukaasi."

"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään,
ikävään maahan."

"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan,
kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin,
kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja
puiden lehtisilmikot puhkeavat... vastaasi lehahtaisi niin huumaava
lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka... ei,
pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"

"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan..."

"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot
aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista
vaahtoaan... sitä ei voi ikinä unhoittaa."

"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida
ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani
jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä... tunsin
kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan,
ja se rakasti, palvoi minua... ja sitten temmattiin minut
kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."

"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena
joutumistasi veljeni puolisoksi."

"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista
morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin... En ole koskaan saanut olla
nuori!"

"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.

"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman
kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"

"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti
prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni
arvoinen."

"Epäiletkö sitä?"

"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi
syytäkin epäluuloihin."

"Etkö voi niitä hälventää?"

"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."

"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"

"Katketkoon sitten... vaadin rajatonta luottamusta!"

"Uskallat paljon!"

"Elämäni onnenkin!"

Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.

       *       *       *       *       *

Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä
kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui
täälläkin hänen suhteestaan Annaan.

Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa
ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut
silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna
oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran
oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.

Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?... Ei
koskaan, koskaan!

Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa
aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias
ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.

Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään
ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää
saattanut olla kysymystäkään...

He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka...
minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei
voisi täyttää kukaan!



7.

UPSALA.


Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.

Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.

Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat
ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys,
he saavat syyttää itseään."

Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut
Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin
matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja
kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen
uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid
Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä
Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja
tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.

Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta
hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat
jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan
ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas
viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän
pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen
isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.

Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin
se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli
niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti
matkalta saavuttua.

Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan
pimenemiseen.

Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta,
ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti
hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa,
lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.

Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä,
ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita
toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin
kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen
edellisen paikalle.

Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati
heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.

"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen
käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka
vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"

"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi
Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen
tulla pitemmälle."

Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen
lukuisan seurueensa keralla.

Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut
mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä
mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää,
ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko
komeuden.

Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja
korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä
pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta
ruumissaattue kunniamerkkeineen... sen jälkeen nuori kuningas...
sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana
prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät,
kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina
Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut
hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren
Kustaa herttuan keralla.

Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen
kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa
katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku
joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen
nopeudella suusta suuhun.

"Kas, antikristus!" huudettiin.

"Pois ilmestyskirjan peto!"

"Hän on paavin kätyri!"

"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"

"Alas pimeyden apostoli!"

"Ajakaa hänet tiehensä!"

"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen
hetkensä!"

Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina,
jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja
ihmetteli, mitä he kirkuivat.

Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan
raivosta.

Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja
valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.

"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy
laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton
mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa
seurauksista."

"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.

"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne
viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.

"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.

"Mahdotonta!" huusi Kaarle.

"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.

"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin
lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.

"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi
Kustaa Banér.

"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin
jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."

Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi
verenvuodatus, jos... jos en..."

"Olen siitä täysin vakuutettu."

"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi
kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten
ja kalpeana painautui häntä vasten.

"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"

Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen
Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.

Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen
kulkueesta syrjään.

"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin
koko tätä kerettiläisjoukkuetta."

Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä,
ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja
juhlallisesti suoltui kirkkoon.

"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.

"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden... vielä ehdimme
liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On
häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"

Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain
rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta
paikoiltaan.

"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?... Voi
teitä kaikkia -- kaikkia sinä päivänä, jolloin..."

"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan
marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin
pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja
riensi pois.

Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei
ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat
ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat
olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan
ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten
heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.

Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla
hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta
ylivoiman tieltä.

Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.

Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon
revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään.
Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja
vieneen pois.

Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet
vainajana.

Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja
juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset
mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.

Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan
kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.

Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui
kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan,
jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.

Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein
hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin
kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi
talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo
ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin
korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.

Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna,
leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä
Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut
tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän
oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa
herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli
kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen
ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan
noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä
avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati
suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli
kuninkaaseen.

Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai
levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla
turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta
ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan,
palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.

Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois
kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka
pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka
ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.

He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes
ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan,
polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.

Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin,
katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin
vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.

"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet",
sanoi Klaus Bjelke.

"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei
minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.

"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät
myös, jos hän saa toimia omin päin!"

"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."

"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas
sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana,
silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."

"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui
saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa
mitään."

"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."

"Sitä ei Angermannus tee koskaan."

"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."

"Mutta herttua?"

"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."

"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.

"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.

"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".

"Kuten herttua tahtoo!"

"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."

"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös
tuhonneet aateliston tulevaisuuden."

"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten
vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat
päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko
häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."

"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua
ainoastaan määrätyillä ehdoilla..."

"Se on riippuva olosuhteista."

"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra
vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme
olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä
tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen
laskea hänen menettelynsä."

"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista
harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt
käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".

"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä
hänen kanssaan."

"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."

Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat,
vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin
lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa,
vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin
Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.

Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja
vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli
tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä
huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja
Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.

Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa
kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää,
köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä
tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.

Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen
tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain
muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin -- allekirjoituksetta.

Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti
vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta
Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin
aatelia kohtaan... jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin
odotettavissa tulevaisuudessa?

Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan,
mutta yhä häntä pelättiin.

Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria
vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.

Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden
tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä
kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.

"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein
epätoivoissaan.

"Kertokaa minulle kaikki!"

Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.

"Onko hän pahin este?"

"Epäilemättä!"

"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"

"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen
välttämättömyyteen... mutta hän ei tahdo."

"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"

"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on
vain, kuka..."

"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.

"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se
tehtävä pian."

"Niin aionkin!"

Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi
kerran tuli kuninkaan luo.

Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi
talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden
neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti
oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä,
joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.

Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja
unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli
johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.

Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja
hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.

Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän
Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.

Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea
kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne
miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte
maksaa sen hengellänne!"

Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän
ketä puhutteli.

Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli
sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan
mitä oli kyseissä.

Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran,
mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään
asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan
teidän majesteettinne kruunaukseen".

Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi
Kaarle herttua omiensa luo.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan
näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin
tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut
murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen,
Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän
neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle
noudatti viittausta ja meni heti kotiin.

Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi
Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille
oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi
edistää roomalaisen kirkon etuja.

Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten
asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon
ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat
suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut
tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt
kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta
nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.

Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle
linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat
koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista,
osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.

Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli
selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet
neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta.
Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan
Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle.
Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä
neuvostoltakin.

Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu,
vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset -- toistaiseksi.
Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt;
"lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".

Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei
voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.

Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän
istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.

Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti
kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on
tehtävä."

"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä
melkein haukotellen.

"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten
hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!..."

"Voinko tehdä sen?"

"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä
syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää;
se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa
ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."

"Luulette siis..." puuskahti Sigismund.

"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta
sitoumuksistaan."

"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"

Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää
tarvitsi olla levoton!

Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas
päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa
Upsalan kokouksen päätökset.

Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon,
jossa veisattiin Te Deum.

Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen
vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi
kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä
uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt
siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen
vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla
tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös
Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista
oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin
hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu
hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.

Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän
kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän
aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.

Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin
ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan
virkaansa.

Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti,
upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund
ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava
Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja
Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.

Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki
toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi
Uplannin rykmentti.



8.

JÄLKINÄYTELMÄ.


Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista
katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin
herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja
sotamiehiä oikealle.

Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen
seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli
reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi
avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen
oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja
jalokivistä.

Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle.
Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo
Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi
kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla,
samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja
viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat
hovin herrat ja naiset.

Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan.
Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä
hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas
teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin
piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki
arkkipiispa rukoukset.

Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas
istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin
valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.

Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen
eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava.
Mutta Kaarle kieltäytyi.

"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.

"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi
Kaarle varmasti.

Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo
ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani
sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki
valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.

Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa,
jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan.
Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.

Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan
ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.

Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria
vieraspitoja useaan kertaan viikossa.

Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti
teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja
kohteliaampaa emäntää.

Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän
pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa
vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus,
ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan
jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa
syntinsä...

Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli
tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet
luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna
niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa,
vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta
kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti
kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.

Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta
erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema,
omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa
herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi,
joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.

Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin
korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman
kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla
hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli
imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän
oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa
ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule
maallikkojen osaksi.

Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli
hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää
tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi
alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.

Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei
häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka
uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli
ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen;
hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella
kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen
pojalta.

Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa.
Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat,
surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.

       *       *       *       *       *

Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden
joukossa Kustaa Banérkin perheineen.

"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi
Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun
hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."

"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään
sijastasi", vastasi Märta.

"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva.
"Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."

"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"

Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja
kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.

Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti
Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät
tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän
vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut
neuvotteluun.

Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi
saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa,
Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.

Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu,
ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi
tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja
nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.

Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista
Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen
nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin
pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.

Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä
kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää
iloiselta.

Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.

Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli
omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle
osoitettiin asianomaista kunnioitusta.

Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä
harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen
jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.

"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"

"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani",
vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.

"Kuinka niin nurkassanne?"

"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"

"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."

"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"

"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"

"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."

"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen
saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."

"Mitähän se on?"

"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin
jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä
rakastan, jumaloin teitä!"

"Oh, mitä ajattelette!"

"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö
maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka,
niin etten voi elää ilman teitä."

"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi
pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.

"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"

"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"

"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt
minut viimeisen kerran!"

"Kuinka kiihkeä olette!"

"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle
mutkittelematta, rakastatko minua?"

"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.

"Mutta se on mahdollista... vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi
tarttua hänen käteensä.

"Kaikki katsovat meihin!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"

"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."

"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi

"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää..."

Toinen istuutui jälleen.

"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"

"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"

"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.

"Huomenna tulen isäsi luo!"

"Tiedän mitä hän vastaa."

"No?"

"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa
mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."

"Oh, se olisi julmaa!"

"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori
herraseni?"

"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."

"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte
vastauksen."

"Ja millainen silloin on vastaus?"

"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.

"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut.
Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa;
äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti
mennen nuorten luo.

"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.

"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.

Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.

"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.

Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua
otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä
luo.

Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut.
Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.

"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on
ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan
näyttää."

Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua
oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä.
Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli
armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia.
Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen;
juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut
ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen
sukuun.

"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen
siellä vielä ole."

"Aiotko kenties estää?"

"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin
kaunista katsellakseen."

Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.

       *       *       *       *       *

Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat.
[Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. _Dis_-haltiattaren kunniaksi
pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa
kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty
markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet
kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä,
kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja
tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää.
Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta
siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle
torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.

Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta
Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat
monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille.
Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän
toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.

"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.

"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.

Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli
ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin,
jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä
käsivarresta.

"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa
lumessa. Eikö se ole hirveää?"

"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet... tule,
ottakaamme lapset mukaan."

Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän.
Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta
edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti
puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.

Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän
lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.

Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin
suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.

Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa.
Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?

"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.

"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun
he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin.
Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.

Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne
jälestämme?"

"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."

"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna
vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin
kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."

Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut
lainkaan panttia...

"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.

"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs
neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.

Puolalainen seurasi jälestä.

Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat
sangen riemahtelevalla markkinatuulella.

"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"

"Pankaamme tasan!"

Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.

"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi
peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.

"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli
yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.

"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille,
mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.

"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin
hameensa taskusta.

"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin
niin sisukas!"

"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait,
että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.

"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle
nimenne?" sanoi ylioppilas.

"Anna Banér."

"Valtaneuvoksen tytär?"

"Niin."

"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."

"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."

He täyttivät heti hänen käskynsä.

"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.

"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."

Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten
suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja
paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään,
sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän
jälkeensä.

"Sellainen tyttö!"

"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"

"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."

       *       *       *       *       *

Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja
hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt
olemasta mukana.

Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä
puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin
Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että
oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi.
Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen
ympärillään.

Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua
härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan
kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta
aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."

"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti
Kustaa Brahe.

"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."

Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä
lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.

"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."

"Millä tavoin?"

"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"

Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui
puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi
manata hänet kaksintaisteluun.

"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin
itse häntä", vastasi kreivi.

"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."

"Millä tavoin?"

"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse
opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan
sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."

"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on,
ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule
kuunaan suostumaan."

"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."

"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"

"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta
itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun
värejäni."

"Häpeämätön!"

"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."

"Milloin turnajaiset ovat?"

"Ensi viikolla."

"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.

Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään
säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista.
Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi
olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville,
palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.

Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä.
Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen
jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin,
herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet
säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja
korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä
vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän
tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten
paljoutta, joka oli katseltavana.

Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän
kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille
välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta
loistaviin ihmissilmiin.

Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä
järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin
julistettiin aseleikit alkaneiksi.

Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä
naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen
yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi
monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat
polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.

Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan
puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset
kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous
miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.

Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan
kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa
varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla
latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan
vaaleanpunaista nauharuusuketta.

Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti
ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.

Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi
nauharuusukkeeseen viitaten:

"Ottakaa se, jos voitte!"

"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"

"Mahdotonta, rakas äiti!"

"Sanon sinulle, että hän se on."

Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän.
"Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen
päähän.

Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti
sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.

Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja
vapaasti.

Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain,
ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.

Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti
alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.

Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.

Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten
valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.

"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.

Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle.
"Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi
kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja
syleili häntä.

Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja
nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.

Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän
näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi
puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän
päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen
kanssaan.

Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät
jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi
kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.



9.

KATOLINEN HALLITUS.


Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle
saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.

Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan,
sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan
olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä
annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin.
Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston
kanssa selvittäisiin!

Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä,
Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka
suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko
olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä
seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina.
Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi
ruotsalaiset olosuhteet.

Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa,
ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina
neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan
verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin,
saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät
neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon
siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi
heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä
ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.

Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen;
Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan
luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset
menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin
katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa
häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä
valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä
tai äreitä vastauksia.

Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta.
Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä,
jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa
kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan
oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän
kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan,
jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.

Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden
annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin
vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit
toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella,
lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat
katselemaan.

Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä
meni melkein liian pitkälle.

Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.

Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta
untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne
asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.

Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset
harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat
kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat
lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.

Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.

Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui
pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat
tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.

Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä,
että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että
niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty
saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten
turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli
kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä
kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan
jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.

Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena
pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean
valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa
pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön
seremonia j.n.e.

Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi
silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin
porttoon.

Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit
ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään;
eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan
leppymättömän vihan ja koston oppia.

Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän
vallattomuuden hillitseminen.

Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he
olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta
persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen
tyyneys.

       *       *       *       *       *

Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi.
Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle
palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.

Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja
kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.

Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon
henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti
rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta
ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen
salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi
muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan,
mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen
sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin
suuresti petyttyään.

Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja
puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.

Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut
tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet
isoäidiltämme Bona Svorznalta."

"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi
Sigismund vilkkaasti.

"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden...?"

"Oh, se on arvoton ajatus."

"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."

"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava
rajakreiville?"

"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."

"Miksi niin?"

"Unhotat meidän eri uskontomme."

"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme
toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan
autuaaksitekevään kirkkoon."

"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."

"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."

"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."

"Mutta rajakreivi..."

"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."

"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään
mahdollisuutta maksamiseen."

"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista
alusmaistani!"

"Tahdotko tehdä sen?"

"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin
evankelisen pappini."

"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"

"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske
se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."

"Otatko siis hänet?"

"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."

Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja
samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen
vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään
osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi
häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen
miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja
niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät
päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut
tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua
prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.

Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa
oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja
että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa
arvokasta vastaanottoa.

Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja
odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä
keskustelua niin pian kuin mahdollista.

"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy
tulla!"

Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa
herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan
kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä
koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.

"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän
anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."

"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties
lykkäämme johonkin toiseen päivään...?"

"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia,
jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."

"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"

"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi
olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt
uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa
ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette
tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt
kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu
kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne
pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"

Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja
lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme
toisillemme?"

"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."

Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä
maahan.

"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni,
mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta... Ei
pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin
Potsmutschiin!"

"Anna!" huudahti nuori mies.

Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen
tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut
myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä,
että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin
luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut
ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"

"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta
hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan
lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi
heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista
narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen
kunniaan."

Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"

"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun
vuorosi!"

"En voi, en saata tällä hetkellä."

Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.

Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi
ilmaista."

"Tunnetko nämä kirjeet?"

"Kyllä... Varmaankin ovat ne varastetut!"

"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman
tyynesti.

"Kuka, kuka on voinut..."

"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun
silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut
ja tule onnelliseksi..."

Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan
ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua
rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"

"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä,
että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja
sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"Eikö se ole parasta meille molemmille?"

"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"

"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."

"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi
ja -- rakkautesi!"

Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset
uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme
ystävinä."

"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä
olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa
uutta elämää."

Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.
"Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli
äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan
okaat jäävät jälelle... Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää
rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni
viimeiseen saakka".

Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta
sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski,
joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille
tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut
ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas
lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa
perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.

Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt
erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä.
Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin
samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä
pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja
ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten
alamaistensa kurittamisessa.

Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään
ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi
kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen
päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat
hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut
lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa
tiesivät olevansa turvassa.

On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta
levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän,
jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta
sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli
riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin
teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä,
joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.

Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten
uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.

Mutta kaikki turhaan!

Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan
kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun
levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat
kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä
hänen mielestään oli tehtävä.

Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja
kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin
Eläintarhaan, johon leiriytyi.

Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko
sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni
sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta
ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville
laskelmilleen.

Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen,
että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa.
Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät
taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli
joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli
täydesti taattu.

Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta
pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi
pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi
saattamaan tahtonsa voimaan.

Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan
keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten
kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista
sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.

Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta
silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen
poissaollessaan.

Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita
valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta
neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea
pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi
neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan.
Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi
hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin
hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään
alempiarvoisia rinnalleen.

Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas
neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen
Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.

Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin
jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi
käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston.
Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli
samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali.
Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja
sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle
Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää,
ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet
Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.

Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman
linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi
määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.

Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin
ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14
päivä.

Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada
Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään
matkalle.

Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista,
että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä
Ruotsiin."

Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman
silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo
nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi
huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin.
Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.

Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja
neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului
ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet
alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin
kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko
joukkueesta.

Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan
olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston
etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan
pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.



10.

LUOSTARISSA.


Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan
mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi
Vadstenaan.

Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka
oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen
ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti
selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.

Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut
kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä
ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus
kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä
sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen,
kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.

Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo
aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä
paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin
tähden.

Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli
houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa,
heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä
ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi
taintuneena kirkon lattialla.

Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!

Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen
kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen
kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois
messusta tai lyövän laimin rippiään.

Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku
syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta
synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa
kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren
sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se
oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa
kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.

Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi
Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi
häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan
kasvattejaan.

Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin
oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli
sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin
kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.

Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet
pantiin prioriksi -- nunnaluostariin.

Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden
kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan
toisiin tärkeämpiin tehtäviin."

Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan
miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle.
Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös
vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli
tehtävä.

Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan...
hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin
voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän
vain saavutti maalinsa.

Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia
aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko
nuori parvi vihkiytyä nunniksi.

Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella
mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan
näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen
oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin
kysyä itsekseen:

"Ketä heistä hän rakastaa?"

Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli
heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille
käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan
keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan,
sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista,
ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai
tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään
voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään
kuolemaan pater Edilin tähden.

Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi
yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi
uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.

Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen
oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia
tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu
kokonaiseen puoleen vuoteen.

Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat
toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin
tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja
päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi
sylissä.

Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun
kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin
kasvoin, sinä pyhä!"

Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet,
ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.

Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä
seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään
kuin hänkin paterin.

Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin,
sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt
paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet
aikoja sitten toisten tähden?

Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä
päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan
kevyesti koputtaen ovelle.

Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme
häiritsemättä keskustella keskenämme."

"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän
sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.

"Teidän tähtenne!"

"Minun?"

"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."

"Huntuni?... Mitä ajattelette?"

"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."

"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."

"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."

"Olette julma, kun muistutatte siitä!"

"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa
puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään,
niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."

"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää
millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".

"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon
paremmin."

Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse.
Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen
luomaan silmänsä maahan.

"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä
äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"

"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli
ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".

Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi
kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että
hänen hetkensä oli tullut.

Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen
hämmennyksestään... vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä
kertaakaan?"

"En!"

"Tahdotteko nyt?"

"Täälläkö?"

"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."

"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja
hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.

"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä... tunnustan, että olen
unhoittanut kaiken teidän tähtenne... Voitteko antaa sen minulle
anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.

Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti
sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan
tyyneksi.

"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä
paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti
määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee
tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."

"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"

"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.

"Ette voinut?"

"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"

"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin
välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää...
kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen
palvelijattarelle?"

Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi
sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes
vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."

"Lähdette?"

"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja
suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana
minuuttina oli pater poissa.

Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan
pakahtumaisillaan... ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä
pater Edil rakasti häntä... mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden
oli hänen lähdettävä ja heidän erottava -- ainaiseksi... millaista
oli elämä sitten oleva... ainoa valonsäde oli langennut hänen
tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet,
oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?... Niin oli,
jos Edil lähtisi... sillä päivänsäde oli hän... mutta oliko hänen
aivan välttämättä lähdettävä?... Hänen, Richissan, tähden, oli Edil
sanonut... mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?... Palava
puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen
ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka
olivat syntyneet hänen sielussaan.

Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen
täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä
eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä
ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.

Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä
päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten
sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja
ainoastaan himmeästi valaistu.

Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä
rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja
kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.

Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto,
ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit
haltioituneeseen hurmostilaan.

Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi,
melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan
hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"

Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan
sairaaloista unelmaansa.

Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia
harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa
salaisuudessa.

Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.

"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan
toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä
tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän
joukkueensa".

"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.

"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin
vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."

"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei
tarvita täällä enää kauemmin".

"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.

"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian
kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla
äänellä.

Malaspina loi katseen heihin molempiin.

"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"

Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet
papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan
ja pater Edilin keralla.

Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin
hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin
tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja
vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän
tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos
taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.

Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin
ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö
ollut jokin uusi ilmestys tuleva.

"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.

Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan
päättymistä", vastasi hän.

"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"

"En, teidän armonne!"

"Siis hänen?"

Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.

"Tahdotko, että minä...?"

"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."

Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa
tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema
oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki
uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli
kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään
kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli,
kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein
vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.

Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa,
että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan
ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua
rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki
epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja
tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään...

Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja
nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa
luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana
päivänä.

Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita
kiintyi Ediliin.

"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai
lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.

"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa
liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin
panna luostarissa toimeen... ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla
toivomuksiani..."

"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.

"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.

"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret
mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne..."

"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa
melkein kuumeisesti.

"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon
kuten tahdotte."

Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan
voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.

Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa
koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.

Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen
heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä
saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt
ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli
pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät
kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä
käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"

Richissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: "Ette tiedä mitä rukoilette."

"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin", huusivat he kuorossa.

"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin", vastasi hän, ja kehoittaen
nunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.

Hän seisoi aivan liikkumatonna... hänen päänsä oli aivan pyörällä...
mitä oli hänen tehtävä... mikä oli oikein, mikä väärin...? Hän kuuli
korvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.

"Kallis sisar", virkkoi kiehtova ääni. "Tulen saamaan tuomioni."

"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää."

"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?" kysyi abbedissa hiljaa.

"Sinun rakkautesi, Richissa."

Richissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. "Olisi rikos
suostua", sanoi hän.

"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä
ymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota
pyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni
tekee _sinun_ rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli
tavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi
madonnan valituista palvelijattarista."

"Olisipa se totta!" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.

"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja
pyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin,
ja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin."

Richissa peitti päänsä käsiinsä. "Minä tahdon, mutta minä en voi sitä
uskoa", nyyhkytti poloinen.

Paterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: "Richissa,
rakastatko minua?"

Richissa taivutti päänsä painuksiin. "Pelkään, että teen niin", pääsi
häneltä kuiskaten.

"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?"

"Sitä en tiedä."

"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?"

"Sitä ei voi kukaan."

"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy
jokaisella olla valittu puolisonsa... Sinä hylkäät minut, no niin,
jos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen
sen -- sinun tähtesi."

Richissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen
kasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin
käsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli
jotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: "Saatana!"

"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari", puuskahti Edil riemuiten.
"Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!"

Richissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.

"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä
kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.



11.

UUSI HERRA.


Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta,
ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan
jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata
ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut
neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään",
kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei
ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut
tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja
suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan
toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja
laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä
kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema
hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan
valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa
yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen
ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin
herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana
ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella
vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli
noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja
porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä
kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti
hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien
rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa
riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan
sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä
kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti
laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta
hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta
herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän
ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä
oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin
saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet
huostaansa.

Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti
Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti
pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen
korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt.
Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja
ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe,
jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.

Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja
tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata
tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn
jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä
tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie
tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset
saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin
tarttua kovemmin kourin.

Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä
1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti
puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli
Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa
persoonassaan.

Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi
äidinisänsä mukaan.

Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää.
Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.

Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että
öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen...
Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.

Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki
hän valkoisen rouvan... Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen
ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti
suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.

Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt
enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.

Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa.
Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia
sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin
kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se
tunnettiin raskaana Ruotsissakin.

Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko
Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli
luovutettava takaisin.

Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen
jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin
herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti
jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan.
Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet
julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta
valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle.
Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle
tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan
puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.

Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai
monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota
vimmoissaan, kun ei voinut mitään.

"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas
sielu.

"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.

Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa
hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa
äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua
näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.

"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene
mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."



12.

VÄHÄN ROMANTIIKKAA.


Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa
katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä
paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista
kiintymystä synnyinmaahansa.

"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan
eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä
maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat
minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."

Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi
kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut
Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän
asettua asumaan.

Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli
tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli
jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin
ympärilleen.

Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan.
Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita,
mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi
hän kyllä päästä hänestä eroon.

Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa.
Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen
rikkaaksi.

Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet,
josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin
kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi
hän pujahtamaan syrjään.

Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli
kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik
Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken
pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.

Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään
halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut
aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan
siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä
Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä
olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista
elämää.

Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori
ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna,
valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen
rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo
herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli
myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen
tähden.

Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä
Juhana herran puoleen.

Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti
lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä
Stegeborgiin.

Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän
hämilleen.

"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien
onnettomain ystävä ja suojelija".

"Mitä haluatte?"

Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen
teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."

"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"

"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua
itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid
vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään
toisillemme uskollisina."

Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta
hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille
vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa,
ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä
saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.

"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne",
sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että
helposti voimme puhella toistemme kanssa."

Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari
yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin
tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa
hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein
kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.

Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi
hän.

"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.

"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko
sinun siitä kärsivän?"

"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään
tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."

"Onko hän itse sanonut sen?"

"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.

"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään
meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän
itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä
kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään
ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus
noudattaa vapaasti himojaan."

Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle",
sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".

"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta
sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"

"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"

"Kustaako?" huudahti prinsessa.

"Niin, viikkokausi sitten."

Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.

"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."

He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi
Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen
turmiokseen".

"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt
puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."

"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."

"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."

Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen
ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."

"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.

"Niin, me puhuimme sinusta!"

"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid
hiljaa ja tyynesti.

Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa
kaksintaisteluun.

"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa
olla murhaa omallatunnollaan."

"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"

"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"

"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"

"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"

"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen
on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva
toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan
pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua
niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut
pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.

"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet
silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin
Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se... olen
velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."

"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka
rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."

"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt
kerran..."

"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon
sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea
ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari
tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista
poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota
inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa
siitä."

"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.

"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut
on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun
puolustukseksesi... Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä
hänet..."

"Ei, ei... minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna
lehahti hänen poskilleen.

"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!... Mene nyt levolle, ja jos
Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen
laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja
riemussa nähdä jälleen toisenne."

"Mutta, rakkahin prinsessa!"

"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"

Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa
tuhlata".

Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen
eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta
Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.

Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:

"Herra Juhana Gyllenstjerna."

"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.

"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea
pöydästä.

"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin,
elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä
häntä."

Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset.
"Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.

Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat
lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin
Juhana!"

Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja
tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta
siltä saattoi hän iloita toisten onnesta... ja kun ensi puuska oli
mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän
hilpeästi:

"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin
menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."

Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli
häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid
Brahelle", sanoi hän.

"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"

"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija
meni.

Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta
aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.

Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin
Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi
hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen
pitänyt olla armollisen neidin rasituksena...

"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen... Kustaa
Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty
hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi..."

Olisiko Sigridin saatava lukea kirje... ei, se säikähdyttäisi häntä,
onni heille, huolet hänelle...

Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle
neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat
Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen
vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin
ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että
se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.

"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että
menette ensi keskiviikkona naimisiin".

"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.

"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi",
keskeytti prinsessa.

"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa..."

"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis
kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.

"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.

"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden
kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy
heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä
ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan
kuin muutkin vieraat."

"Jos joku saisi tietoonsa... he punoisivat paulojaan, kenties
surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.

"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi
minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä
kolmeen päivään."

Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian
pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin
makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.

"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet
tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."

Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan
suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä
kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"

"Ole toki järkevä... kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän
vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa.
"Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."

Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä
ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei
ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".

Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa
häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä
hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin
päätään.

Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit
lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua
vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana
päivänä.

Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat
käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin
ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.

Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut
tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän
kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on
päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä,
mutta _hän_ ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä,
ennen kaikkea Juhanaa!

Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä
uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti
osoittaa iloa, jota ei tuntenut.

Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä,
että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin,
josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu
hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian
koristeltava prinsessan jalokivillä.

"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"

"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille
kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella
painaakseni kruunun päähäsi."

"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin
kasvoin.

"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa
tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin
teurasuhria alttarille."

"Kuka vie Juhanan?"

"Sanotpa jotakin... sen olin unohtanut... kuka on vievä hänet?... Sen
saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua,
sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."

Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua;
prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän
useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"

Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän
nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.

Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija
kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan
erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.

"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.

"Herra Lindorm Bonde!"

Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna",
huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."

Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa
herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen,
että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna
prinsessa suinkaan vähimmän.

Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä
olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.

Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän
muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.

Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään
ja häntä pukemaan.

Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja
loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli
ihastunut.

Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli
samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan
kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan
säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut
kultaiset rannerenkaat.

Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana
herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta
linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän
tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.

Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi
tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa... Kuka
ottaisi vastaan hänen hevosensa... hän viittaa eräälle poikaselle...
nyt hän tulee... ja prinsessa rientää häntä vastaan.

"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"

"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"

"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi.
"Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."

"Ja Sigrid?"

"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle,
"ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"

Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran
sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä;
hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille,
morsian ja minä tulemme vasemmalta."

Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka
kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.

Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille
astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon
vastattiin urkulehteriltä.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä
odottaen.

Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!

"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.

"Sigrid Brahe!"

"Mahdotonta!"

"Kyllä, kyllä, hän se on."

"Entäs sulhanen?"

"Juhana Gyllenstjerna."

"Oh, mikä häväistys!"

"Se on varmaan Anna prinsessan juonia..."

"Ja narrata meidät tänne!"

"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"

Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja
hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet
lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe
vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan
kanssa.

Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue,
morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti
loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi.
Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua
lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat
puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.

Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa
Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana
Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan.
Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo
tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon
joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta
juhlasaliin.

Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu
paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.

Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista
vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:

"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että
Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."

"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi
prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu".
Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa
vierashuoneeseen."

Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan
tuokioksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa
pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."

"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja
sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.

Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini
läikähti yli laitojen.

"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat
oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin
vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."

Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se
yleiseksi ja äänekkääksi.

"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.

"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.

Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä
oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.

Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta
hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet,
jotka taistelivat ylivallasta.

Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi
sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti
suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä
mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt;
jos vaadit kaikkea, et voita mitään."

Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin
uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.

"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys
koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne
lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy
pois vastaamasta."

Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän
toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti
lähtee mukaani."

"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."

"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"

"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.

"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre
puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja
ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa
hyväksytään."

"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja
käsken, että Sigrid heti seuraa minua."

"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra",
puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna
uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso
tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."

Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde
astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut
olemasta naisten ritarillisena puolustajana.

"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta
kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"

"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties
paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden
olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"

Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.

Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille
luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan
lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni
koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä
tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."

Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä
koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.

"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja
sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.

"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."

Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi
ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.

"Voiko hän nähdä sieluuni?... Miksi hän muuten olisi uhannut:
'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'... kun tunsi ylpeytensä
loukatuksi... Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"

       *       *       *       *       *

Tapaus herätti suunnatonta huomiota.

Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt
ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen
keskiviikkohäät.

Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken.
Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke,
joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan,
vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna
neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin
tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto,
ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan
tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.

Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa
kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä
Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä
suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.



13.

HÄN OTTAA VALLAN.


Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan
hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä
"vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja,
lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi
hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla
ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin
kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.

Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset
neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä
mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.

Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa
parhaansa mukaan.

Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan
syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen,
oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa
kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää
hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi
aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä
kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään
niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.

Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun
Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain
kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen
kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä,
joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä
kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden
joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund
vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen
luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta
ja muista sellaisista asioista.

Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin;
kuka oli aloittava taistelun?

Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän,
että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset
poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia
vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta
saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys
ryhtyä toimiin.

Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla,
ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei
nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin
tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen,
vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka
ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta... ja lääniherroille
oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.

Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.

Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli,
että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta
taipua.

Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen.
Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja
varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat
tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet
vertoja hänelle.

Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä
kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja
olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte
sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."

Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla
hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?...

"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi
Kaarle.

"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."

"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa
joutuisi kaikki rappiolle."

"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."

"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai
harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"

"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi
Hogenskild Bjelke.

"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?"
kysyi Kaarle lujalla äänellä.

"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre.
"Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."

Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli
kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:

"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että
Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti
valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi.
Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan
perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät
tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin
hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat
päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte
kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun
tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin
kuletutan teidät sinne väkisin."

Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle
herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin
he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen
apua ruhtinasta vastaan.

Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat
koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat
uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.

Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä
Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he,
että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa
vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.

He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän
kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä
yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan
ystäviä.

Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen
suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella
loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän
vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä.
Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat
hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin
lääniherroja kohtaan.

Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua
esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä
ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin
hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi
asianomaisella vallalla.

Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli
porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä
puoluelaisiaan... mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?

Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että
hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.

Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua
oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana
saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan
puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He
koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin
luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit
päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.

Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti
ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat
epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin
antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren
iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen
mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille
hänen määräämänsä kaavan mukaan.

Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden
vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys,
että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava
toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen
ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi
valtakuntaan.

Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti
niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet
kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia
sitovana valana.

Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin
merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa
valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä
tyhjiksi.

Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös
paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin
vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin
viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.

Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan
lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt
luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia
huhuja.

Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että
vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta,
näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä
abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia,
ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.

Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista
ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja
toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui
yhteentoista.

Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä
tuttuun paikkaan.



14.

TUHO.


Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet
olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa
omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se
seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.

Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen
jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja
silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi
äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat
kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin
koskaan.

Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi
oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen
läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus
unhoittivat hengellisen isän.

Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen
joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän
pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi
pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska
heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.

"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä
ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi
tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.

"Eeva Sparre, kuinka uskallat..." Mutta hänen sanansa katkesivat
nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"

"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska
ripittäytyä hänelle..."

"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.

"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan
hiljaista kuiskausta..."

"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.

"En ymmärrä mikä sinun on... Olet vihainen siitä, että hän on yhtä
hyvä meitä kaikkia kohtaan!"

"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."

"Etkö voi sanoa, mikä se on?"

"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."

"Abbedissa ei taida sietää häntä."

"Jollei ole päinvastoin."

"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei
ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.

"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän
välittää sinusta vähintäkään?"

"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli
entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi
tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.

Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin.
Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.

Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä
kiihtyvä viha -- niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä
ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret
kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta
kuunteli hänen viekoittelujaan.

Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä
pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui
yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle,
ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater
Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin
ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen
abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin
palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina
kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.

Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He
tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin.
Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman
onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla
mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun
ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty;
häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi
lähteä sinne pikimmiten.

Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi;
erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret
sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia
katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät
olleet erittäin tyynnyttäviä.

Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran
luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he
kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti
hänet lähtemään matkalle.

Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen,
ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille
hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä
äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan
kuiskailivat keskenään.

Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän
horjahti, mutta toipui heti.

Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko
parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.

Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot,
joista suuret silmät tuijottivat... Silloin lähestyivät askelet, ja
hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.

Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi
kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen,
mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.

Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen
ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.

"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa
palattuaan tuntoihinsa.

Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan
osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa
purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle
rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.

Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän
oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä
siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois
puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater
Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?

Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia,
että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan.
Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari
avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien
ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja
ommeltava hätääkärsiville.

Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä
rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen
rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka
ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.

Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa
oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista
nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon
saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana
yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli
annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.

Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä
toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan
pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta... Vapisevin käsin hän avasi
oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät
hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin... Vihdoin olivat he pihalla,
kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät...
Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian
kadulla.

Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen
luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä
otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava
kotiinsa.

Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"

Kaikki katsoivat toisiinsa. "Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?"

"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata
kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"

"Kyllä... kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten.
Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?...
Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko
mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä -- millaisen
kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?

Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten
toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli
syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa
syyn.

Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun,
mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että
hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta
kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän
kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle --
ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä
luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.

Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut
avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän
kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi
sen.

"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.

"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti
tyynesti. "Olette rikosuhri."

"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä",
huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja
tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua
ulos ovesta.

Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että
hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi,
nousi hän vavisten kiukusta.

"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan
abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä
muutkaan nunnat."

"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.

"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."

Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen
mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin
suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain
päiväin perästä vapautenne takaisin."

"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan
nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta
ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.

Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän
pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja
juotuaan hän vaipui kohta uneen.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta
kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin
raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli
hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa
kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.

Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun
sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta.
Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät
hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan
kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä,
kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.

"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.

"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.

"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.

"Hänet haudataan tänä iltana... ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis
hän on vainajana, siunattu Herran enkeli..." Ja nunna riensi pois
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tänä iltana hänet siis haudataan... ja luostarin portit pidetään
auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä
juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja
tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle
ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.

Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän
nousi nopeasti.

"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi.
Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."

"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.

"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen --
yhdellä ehdolla."

"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta
säteillen. "Sanokaa se heti."

"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää
edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin
kirstun ääressä."

"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.

"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion
jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän
takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän
silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.

Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin
puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty
kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten;
pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta
salaovesta... ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää
ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan
pimeä.

Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut
liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen
viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.

Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla
kirkossa?" kysyi hän vavisten.

"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei
sitä voida temmata pois."

"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä
velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa
tietä kuin oli tullutkin.

Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan... hän ryömi kokoon
kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin
horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli
tuntia oli kulunut.

Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli
noussut... huitoi käsivarsiaan... nyt... nyt hän seisoi jaloillaan!

Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään
penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.

"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.

Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.

Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.

Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva
pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."

"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen
kurkkuunsa.

Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.

"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.

"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi
on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."

Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja
juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin
portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian
näköpiiristä.

"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei
luostarille mitään vahinkoa olekaan."

Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen.
Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli
naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.

Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa
kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla
laupeudentöillään.

Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän
vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut
luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.

       *       *       *       *       *

Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja
useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.

Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta.
Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt
ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan
kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät
kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja
rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.

Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin
astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin
ottamaan vastaan pelättyä herraa.

"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena
ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.

"Olen, teidän armonne!"

"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"

"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden
ristinmerkin.

"Ettekö tee muuta mitään?"

"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"

"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."

"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi
Anastasia terävästi.

"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua.
"Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää
paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."

"Emme koskaan!" huudahti hän.

"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä
luostariin loppuiäksenne!"

"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta
autuaaksitekevästä kirkosta."

"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko
nunnaparvi innotellen.

"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua
kärsimättömästi.

"Meillä ei ole mitään sellaisia!"

"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan
ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.

"Armollinen herra!"

Kaikki lankesivat polvilleen.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti
paikalla!"

Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin
piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle,
tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.

Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin
luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan.
Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää,
paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja
lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita
etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta,
ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko
vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja...

Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään
Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa
heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat
vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen
pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä
ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni
muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas,
kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta
luostarista.

Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi.
Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi
todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki
usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei
entinen nunna tahtonut tietää mitään.

Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa
istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi
linnamme."

"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.

"Lutherin."

"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.

"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja
Kätchen syleili ja suuteli häntä.

"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.

"Oletko niin vihainen?"

"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy
koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan
luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen
teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."

Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen
pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja
Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien
sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.



15.

VAHVIN VOITTAA.


Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset
riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa
katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin
alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat
herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi
kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.

Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja
anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin
kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista
Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä
alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.

Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai
aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset
kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat
vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle
kuninkaalleen.

Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään
elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti
kansan ja monet herroistakin puolelleen.

Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin
ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin
päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden
laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa
yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan
itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen
ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet
niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt
heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä
valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän
sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle.
Se oli aivan liikaa siedettäväksi.

Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä
edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin
salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät
vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.

Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus
Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan
majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti
heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat
käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he
koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.

Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia
että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin
vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään;
suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa
edustajaa.

Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta
sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän
tavoitteli kruunua, ja _kuningas_ Kaarle oli varmaan vaativa
kuuliaisuutta ritaristoltakin.

       *       *       *       *       *

Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka
mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe
ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin
päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen
toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.

Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti
tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei
yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki
kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän
kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön
saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä
kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava
kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.

Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti
juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty
ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä
päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä.
Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa,
tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa
kutsua valtiopäivät koolle.

Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat
lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua
heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat
kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet
herttuaa jäämään paikoilleenkaan.

He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin
hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että
papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä
herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli
sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti
lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes
luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.

Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan.
Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä
lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit
ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla
kuninkaan kiellon tähden.

Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin
puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin
niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen
neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan
puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen
rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana
kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.

Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin
torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä
he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta,
tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."

Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten
nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä
luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa
niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.

Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan
nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä
väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista
vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä,
ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki
korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan.
Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten,
ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni
sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen
talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko
huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa.
Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti
sinne neuvostokin.

Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten,
milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund
ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta
Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat
haaksirikkoon.



16.

YKSINÄINEN.


Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin
ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut.
Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli
onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka
sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten
tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän
jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen
huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi
loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan
helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki
katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun
oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing,
olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia
syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää
yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan
hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien
kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat
rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui
kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten
lörpöttelyä... hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He
kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä
seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun
kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut
kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut
suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki
hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman
palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten
tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa
jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi
lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään
täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti
minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki
minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa
monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän
armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta
vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee
ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli
paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella
kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi
ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana
tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar
katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta
näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän
armonne..."

"Ymmärrän... jospa vain uskaltaisin..."

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä
ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu..."

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän
avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla
voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!"
huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut
tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut
sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi;
Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi
ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän
päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja
että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku
prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta
sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää
ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli
peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä",
sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren
pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut
mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois
päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen;
raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla
unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta
suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri
seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka
levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai
tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä,
viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet
olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita
mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät
ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa
olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet
yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki
kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka
oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista
sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen
olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi
ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun
kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse
häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli
sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa,
kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa,
joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä
poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen
viereensä penkille.

Hän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. "Te pelkä?"

"Niin, niin!"

Vieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Anta minulle pusu!"

"Ei, ei!"

"Avatako minä lukku ja huuta apu?"

"Menkää täältä!"

"Ensin pusu!"

Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai
ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:

"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"

Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos.
Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän
tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.

Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt
huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt
levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei
tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli
kärsiä... ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön...

Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin.
Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt
tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.

Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin
töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän
kotiin niine hyvineen.

Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa
siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi
erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.

"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.

"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä
sanoa", vastasi Elsa.

"Samantekevä minulle."

Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän
nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut
sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä
kiihkeydestään.

Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän
heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei
Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!

Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut
koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi
hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin
kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän
saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.

Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa
pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia
ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä
on koituva hänen surmansa..."

Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän
kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli
tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.

"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta
olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa
Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.

"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla
pisteliäästi.

Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli
kurittanut hävytöntä puolalaista."

"Ja hän lankesi syliinne?"

"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen
tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."

"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"

"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"

"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden
veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka
nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan
muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi
päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin
minä".

"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren
niin levottomaksi."

"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin
vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen
korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen
odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen
epätietoinen, kummanko huvin valitsen."

"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä
viemään hevoset talliin?"

"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten
suloista on viivyttää nautintoa?"

"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."

"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen,
rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran
nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen,
jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan
valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää
hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan
unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin
tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."

"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi
Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.

"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet
välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."

"Tekikö ranskalainen taikoja?"

"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."

"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."

"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."

"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."

Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo
hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen,
jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.

Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian
vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua
muusta kuin huimapäästä pojastaan.

Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.

"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.

"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla
tahtomattaankin väristen.

Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos
ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan
sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.

"Herttua... herttua!"

"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni
Gunillasta.

"Ei, ei vielä ainakaan."

"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha
palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.

"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.

"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."

Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä",
sanoi hän; "hän pitää sinusta!"

Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari
oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja
haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme
kalmankalpeilla kasvoillaan.

Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut
saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli
hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin
lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.

Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen.
Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan
liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi
sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.

Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän
laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui
kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin
nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan
houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja
kaikki oli lopussa.

Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen
meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.

"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita
kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.

Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa
oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan
muuta kuin että hänen poikansa nukkui.

Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan
mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla.
Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.

"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.

"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.

Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia
mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.

Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin
yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin
aikoihin.

Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa
mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin
mukana, jos suinkin jaksoi.

Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta,
ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän
vähäiset tarpeensa.

Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata
neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi
hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin
rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa
morsiuspuvuksikin.

Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs
korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita
paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen
armonsa tyytyväinen sisällykseen.

Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli
halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.

Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia,
ilmoitettiin markiisi de Lascy.

"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä
häntä!"

Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan
hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka
oli uskaltanut...

Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut
häntä varmasti... etsi kenties muistoistaan.

Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti
palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi
ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt
ensi kerran parisen vuotta sitten.

"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"

Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä,
sitä hän ei voinut sanoa... Hänellä oli ollut pikku seikkailukin...
tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.

Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli
mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti
häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt, Elsa?"

"Muukalainen... se oli hän..."

"Onko hän tavannut sinut?"

"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."

"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi
kuningatar itsekseen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen
armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.

"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.

"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.

Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen:
"Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"

"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä,
jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset
kuin meillä pikku eläjillä!"

"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin
sydämelleen", vastasi sairas.

Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla
kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin,
pudisti vanhus päätänsä.

Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla
läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.

Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi
nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan
kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen.
Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."



17.

MEREN TOISELLA PUOLEN.


[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]

Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta,
Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan,
jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä
joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.

Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa
lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat
tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä
väristyksellä.

Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa,
josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä
naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa
sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin.
Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.

Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia
ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen.
Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin
ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan
pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee
ihailuamme.

Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan
kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he
itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet
linnaleiristäkin.

Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa
kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua
"sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin
puolet.

       *       *       *       *       *

Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen,
joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta
retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.

Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera.
Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin
miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta
elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli
nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen
meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi
väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli
kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin.
Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja
viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin
torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä
tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.

Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin
kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka
Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan
tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia
tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi
koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain
keralla.

Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä,
että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli
loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin
yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään
hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään
ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin
mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.

Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien
virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen
sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen
talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään
lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät
siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta
kaikkine väkineen omassa muonassaan.

Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui
neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija
Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli
määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön
nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.

Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen
kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas
kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti
miesten eteen.

"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan
suulleen.

"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.

"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen
asioissa."

"En tiedä tehneeni mitään pahaa."

"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole
piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"

Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.

"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus",
vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.

"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika
puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen
ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."

Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla,
yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on
minulle kylliksi", sanoi hän.

Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa
kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn
seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.

Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset
silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli
antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä
kauniimpi kuin konsanaan.

Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan
monet perikatoon."

"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.

Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy.
"Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän
Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä
meitä parhaiten miellyttää."

"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi
Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.

"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja
kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja
nyt, pojat, lähdettiin!"

Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen
käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin
purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset
säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua
niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.

Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan
ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut
käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää
saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja
kynttäkantta tiehensä.

Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa
oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään
lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai
töintuskin hänet pidätetyksi:

"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa
meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"

"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa
häntä paremmin."

"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."

"Sellaisen saan kai pian pystyyn."

"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt
ripillä."

"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan
sillaikaa tuvan."

"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut
minulle suureksi hyödyksi."

"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."

"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."

Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa
vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi.
Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen,
sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan
tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut,
muuttakoon tänne."

Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara
muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten
asia oli järjestettävä.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt
kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin
toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa
ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä
he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.

Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään
vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik
Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko
Pohjanmaan.

Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta
ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti
nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan
linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan
äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta
lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.

Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan
lakia ja vapautta.

Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja
kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja
lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei
muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin
estää juurtumasta Pohjanmaalle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan
luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka
jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.

Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki,
kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin
vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja
lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".

Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen
maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi
äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.

Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän
unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä
häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus
Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.

Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri
joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli
pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat
käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.

Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut
Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui
tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä,
"jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.

Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran
ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään
puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin
puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot
kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima
voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri
virtaili.

Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan;
hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin
pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista
näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat
liikkumattomina äidin vieressä.

Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei
ollut aiottu ihmiskorville.

Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti
Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja
tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."

Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja
hän seurasi suosiolla.

"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.

"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.

"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut
menettää henkeään."

"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa
pyristellä sitä vastaan."

Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti
olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt
unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut
sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen
ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.

Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti
häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa
pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen
huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni
minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää
kohtaloansa.

Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron
tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.

Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli
ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti
oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät
alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas.
Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen... pieni
kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen
ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut
hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.

Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun
lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään
tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko
tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat
valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan
näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena
viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma
saaliistaan.

"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet
vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta
vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt
pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta
huudahtaen... Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?...

Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan
suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia
sanoja:

"Voi teitä, Suomen vitsaus... Niinkuin heinäsirkat täyttävät he
maan... mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva
tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta... Me annamme kymmenen
henkeä yhdestä sortajamme hengestä... miehet, naiset ja lapset
lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki...
Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät
vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat
sortajiamme kukistamaan!"

Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik
Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin,
ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki
visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion
mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata
itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.

Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta
se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.

"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän
itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt
itse helvettiin."

Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen
vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat,
mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui
raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä
oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan;
siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois
kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän
vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt
karkurin.

Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian
arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi
kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset
raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse
paholainen.

Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka
voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi
Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.



18.

KULOVALKEA.


Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta
muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan,
tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen
mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta
ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja
väliin ruoskien renkejään.

Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja
lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi,
ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan.
Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui,
ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban
sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa
perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.

Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan
Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi
Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin
kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä
asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni,
Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon
Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa
äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä
mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja
aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet
Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä
yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen
käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana
kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa,
ainoan, jota hän tahtoi palvella.

Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa
rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan
kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin
jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja
erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.

Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema.
Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan
valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto
kuten maakin oli hänen hallussaan.

Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten
jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen.
Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja
herättivät suuttumuksen ohella naurua.

Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä
ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut
Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa
sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.

Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming
pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että
hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli
sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa
vihollinen.

Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui
herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin
tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.

Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa
ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että
pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli
hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin
pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei
jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti
kantoivat.

Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik
Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti
ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen
nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse
alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut
Suomen ruhtinas.

Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa
vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia
yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan
kesken.

Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt
herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi
tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli,
mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät
luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että
Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua,
voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa
häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua,
että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun
talonpojan.

Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut
puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel
Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen
taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien
opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme
tuonnempana näkemään.

Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan
mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen
tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut
kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin,
mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun.
Kullakin oli omat tehtävänsä.

Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys
olosuhteihin Pohjanmaalla.

       *       *       *       *       *

Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen
hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka
kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä
metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja
tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen
soihtujen valossa.

Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat,
ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin
viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.

Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin
etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi,
mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.

Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous
hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita
kunkin omalle haaralleen.

Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa
kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan
kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin
voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä
kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet
aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin
suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.

Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus
Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa
linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä
nylkemiseltä ja väkivallalta.

Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän
valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus
herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät
pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut
edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba
rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen
vapauteen.

Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon
talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan
siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja
antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.

Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille,
etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin
lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä
päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät
ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä
kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi
vankityrmään.

Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään
päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä
kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä
estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin
puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja
väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille.
Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä,
jotka ainoastaan he tunsivat.

Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä
iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä
vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana,
ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.

Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa
ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän
keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset;
nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat,
että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman
kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän
nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.

Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja
joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat
Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell
Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja
oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa
pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän
kuin häneen.

Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut
hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa
komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle
palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin
vihkituolille.

Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut
lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi
hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta
ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen
hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin
hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään
kohtaan.

Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa
kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei
estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä
tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.

Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään
Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta
palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän
vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen
isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta
tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen
palvelusta etsimään.

"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta
kummalliselta", sanoi vanha Hannu.

Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille
sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.

"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.

"Kaikki johtui eräästä unesta."

"Unesta?... Kerro se meille!"

Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän,
"pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni
edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain
heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole
nähnyt kuunaan".

"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".

"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta
kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin
hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon
ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli
tehtävä."

"Saitko vastauksen?"

"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen:
'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni;
en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi,
että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut
tieheni."

"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"

"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin
kotoani hänen mukaansa."

"Eikö hän sanonut nimeään?"

"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi
hän."

"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori
puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"

"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."

"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.

Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka
viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän.
Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin
puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.

Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien
vastaan.

"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki
elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."

"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon",
vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.

Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan
voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin
ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa
vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun.
En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni,
ja nyt alkaa sinun."

Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt,
vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi",
sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän
vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa
minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."

"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."

"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.

Ja niin seurasi Veera häntä.

Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika,
niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen
valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton
luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen
ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle
pojalleenkaan.

Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia,
miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni
aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen
muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan
takaisin.

Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas
nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja
lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera
oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka
huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.

Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän
Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi
rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät
vain hänet.

Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin
lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat
parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi
sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"

"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö
syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi
mennä naimisiin."

"Hän aikoo mennä."

"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"

"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik
Niilonpojan tekevän niin."

"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."

"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha..."

Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien
nimessä olet iskenyt silmäsi?"

"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä
minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas
sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia
vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei
hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla
päivillään."

Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja
myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin,
silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi
heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.

Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa
vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen
kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.

"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin
verisen ruumiin jaloissani!"

"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu
kiihkeästi.

"Se on totta!"

"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi.
Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.

Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat
aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan
voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti
vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa
morsiamiin.

Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota.
Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse
vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen
avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja
lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.

Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista
lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin
tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen
muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme
elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä
yllä polvesta polveen!"

Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion
esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta
tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa,
vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen
emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen
kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.

Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan
vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat
naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.

Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet
kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät
päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.

Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!

Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen
suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen
niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin
niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui
sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming
tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka
oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli
jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati
suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla
tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä
heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän
lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua
miestä käytettäväkseen.

Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään
sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik
Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi
kertomaan heidän kohtalostaan... mutta sittenkin hän suostui, vaikka
ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään.
Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan,
palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä,
pohjalaisista parhaansa mukaan.

Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian
tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.

Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet
ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä,
kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä
asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa
oli Eerik Olavinpoikakin.

Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen
kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana
asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota
asia lähemmin koski.

Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani
voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on
ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".

"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka
oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik
Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää
miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri
onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"

Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti
epätoivoissaan.

Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä.
"Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt
häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua
velvollisuuksistani".

Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on
hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle,
ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen...
kiitän siitä ja pyydän anteeksi."

Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin
tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta
hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä
kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin
odotatkaan."

"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt
on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää
kohtaloaan."

Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli
alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että
täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.

Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä
unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta
aavistan..."

"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.

"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää
pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."

Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja
itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän
pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun
isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan
kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea
pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina
kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.

"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.

Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.

Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat
tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on
paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.

Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön
luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin
nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.

Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi
kuuntelemaan... eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden
kopinaa... tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä
takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan,
ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?

Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat
häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja
nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.

Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi
kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja
otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin
tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni
rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."

Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.

Kaikki oli hiljaa!

"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties
pelkää?... Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi
ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen
tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan.

Nyt hän kuuli askelia... ne lähestyivät... tumma hahmo vilahti ohi
ikkunan, ja ovi lennähti auki.

Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik
Olavinpojan seistessä hänen edessään.

"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa
pois.

"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."

"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä,
jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta
itse pirukaan."

Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä.
Veeran valtasi rajaton kauhu... miehensä ja lapsensa ajatteleminen
tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:

"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"

"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi
käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen
huuliansa vastaan.

Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui
syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.

Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän;
"ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja
vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet
ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."

Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla
heitti Veera puukon luotaan.

"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.

Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän
repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui
toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat:
"Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää
koskaan."

Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.

       *       *       *       *       *

Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti
laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan
kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.

Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt
yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri
määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli
säälimättömämpää kuin konsanaan.

Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi,
että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada
hänet palaamaan.

Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän
arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut
pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan
puoleen.

Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik
Niilonpoika.

Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan
tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat
lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi
julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin
tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan
ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta
syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli
hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.

Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi.
Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä
kovemmin kourin.

Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan
Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika
ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan
Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla
olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen
vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.

Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä
kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää
uskaltanut palata Suomeen.

Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun
talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet
ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä
toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"

Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten
oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin
heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä,
jotka he itse olivat varustaneet.

Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin
heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja
hänen ratsumiehiään vastaan.

Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä
Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei
saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien
lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan,
jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää
koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa
itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas
vakaasti päättänyt, sanoivat he.

Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia
turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen
lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö
olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa
jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä
hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.

Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella
lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi
liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen
luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin
tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään
jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään
saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.

Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän.
"Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin
seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän
merta silmällä."

Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.

Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta
se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta
sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin
olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi
ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli
laittanut -- Klaus Fleming.



19.

KANSA NOUSEE.


Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui
paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo --
jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.

Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli
vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään
tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.

Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti
kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän
oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen
silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä
nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.

Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain
tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran
pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään
piilemään.

Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä
ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen
omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan
kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja
me kukistamme sortajamme".

Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän
tullut Isoon-Kyröönkin.

Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat
häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin
ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen
sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.

Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa,
huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja
katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."

Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.

"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka
aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot
soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.

Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu
lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa
käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan
jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten
poikien kera toisaalle tuumimaan.

Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät
oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä
seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana
päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.

Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän
nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen
kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin,
ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki
vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi,
ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.

Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun
siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet
sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet
kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja
kapinan liekki leimusi korkealle.

Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä.
Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä
seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän
kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.

"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle.
Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi
Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat
Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana
Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään
rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen
päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.

Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja
maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja
kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto
ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi
sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi
kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.

Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja
ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain
maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras
mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt
omaansakaan.

Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen
ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.

Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle,
hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä
salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia
pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden
linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.

Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet.
Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin
oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he
tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon,
jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa
kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät
vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä
tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi.
Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan
muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa
Eerik kuninkaan leski vielä asui.

Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa
liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät
edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.

Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava
kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja,
Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä
keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään
pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin,
Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava
Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.

Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen,
yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista
talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä
aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat
hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.

Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua
kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän
vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.

Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera,
ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä,
joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva,
vai elikö hän?

Väentungoksessa syntyi hieman liikettä... ja seuraavassa tuokiossa
oli näky kadonnut.

Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta
se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä
korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli
sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin
katsein...

Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten... Mihin oli nyt
joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta
aave ei liikahtanut paikaltaan... näytti melkein odottavan häntä...

"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen
huuliltaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.

"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"

"Kuollut sinulle... näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun
hetkeni ei ole vielä tullut... näen verta ja kauhuja ympärilläni...
kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on
kauhistus puhtaille sydämille... näen sinut veren tahraamana, Ilkka,
käänny takaisin!"

"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut
Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui
johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.

Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt
näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan
saanut sodasta vetää pois mikään. --

Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla
retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli
vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja
pääsi pakoon.

Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut...
Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos
mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka
yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.

Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja
kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset
puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat
kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle,
Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän
luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat
nälkään.

Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän
tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten
olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita
ja joutsimiehiä.

Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi
Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies
talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä
syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot,
ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin
juominkeihin ja mässäämiseen.

Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä,
mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.

Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti
toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi
neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se
viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan.
Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten
eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.

Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti
talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo
edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.

Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä
keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin
kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa
voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin
katoaa."

Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä...
sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai
viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän
hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista
hänen tahtoaan vastaan.

Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski
itsekin olla mukana leikissä.

Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta
väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja
niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen
mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi
muutamia päiviä.

Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin
Suomessa kuin Ruotsissakin.

Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia
Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla
rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko
lähteä pakosalle.

Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera
Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan
neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla,
niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä
tykkejä seurasi mukana.

Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta
tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet
talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä
eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.

Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka
luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian
ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta
voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti
taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan
talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat
jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä
vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa
ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.

Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta
olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni,
muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan.
Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin,
ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja
lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.

Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari
tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien,
pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon.
Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan,
ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti
hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.

Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta,
kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken
aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki
vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan
valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä,
ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin
metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.

Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja
takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista
peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.

Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet
pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin,
ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan
kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.

       *       *       *       *       *

Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin
Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä
paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti
Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen,
jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi
kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja
marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta
jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.

Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat
siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat
surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon;
nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin,
kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa
oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He
olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.

Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.

"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.

"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin
lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän
joukossaan.

"Mutta onhan pyhäkin."

"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."

Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan,
sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata
ilmiantajaa.

Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä
seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni
selkääsi."

Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin
teuraita kuin hänet.

Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.

"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja.
"Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he
tulevat kirkosta... minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he
jo ovat."

"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."

Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä
täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos
jälleen.

"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."

Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä
hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta
vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet
uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden
rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja
antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi
hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja
jättivät aseensa mielisuosiolla.

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin
syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi
teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.

Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta
nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin
oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon
niin pian kuin voi.

Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä
uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.

"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun
kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".

"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."

"Veera!" jupisi hän.

Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut
sinua?"

"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"

"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä.
"Hänet on vietävä marskin luo."

"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.

"Polttakaamme hänet!"

Niin huutelivat sotamiehet kilvan.

"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.

Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota
aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.

"Miksi teit sen? Hän kuului meille."

"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului
yksistään minulle."

"Hullu Veera!"

"Antakaa hänen olla!"

Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja
ihmisiä.

"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle... he
ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin
sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."

Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi
maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli
riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret
rinnalle ja virkkoi hiljaa:

"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja
sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen
minulle, kun kohtaamme jälleen... tuskiasi ja hätääsi säälien päätin
päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."

Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi
kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa
halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen
siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan
umpeen ja kulki hiljaa pois -- se päivätyö oli päättynyt.



20.

KUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.


Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä
vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes
rauhassa jatkaa julmaa työtään.

Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja
Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi
muutamiin tuhansiin.

Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham
Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen
tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se
oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä
hän oli tehnyt.

Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni
puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan
tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat
väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.

Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin
pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että
he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin;
hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen
näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.

Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa.
Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta
vastarintaan.

Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun,
sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti
turkin ja veti sen yllensä.

Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin
turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa,
että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui
pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin
ja hukutettiin.

Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi
kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja
kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta;
tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.

Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan
ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä
vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen;
muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.

Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen.
Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin,
vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin
heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin
tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.

Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja
hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa
mukaan.

Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja
täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä
ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi,
sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä
varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming
hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.

Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja
leiriytyi Ilmajoelle.

"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön
ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan
silmistään."

Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan
päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.

Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli
kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään
tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat
uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi
tyhjiin.

Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja
taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille;
tahtoivatko he antautua hyvällä?

"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä
suonissamme!"

Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta
silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.

Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä
kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan
nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.

Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta
ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki
voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman
sotakokemuksen edut puolellaan.

Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli
kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen
käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina
taistelukentälle.

Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa,
annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja
hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta
päivätyöstään.

Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät
ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän
voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.

Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti
väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa
rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen
käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva
tarvinnut hänen apuaan.

Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui
loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka,
mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen,
ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat
ajatukset täyttivät hänen sielunsa.

"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen
vaikutustaan -- tulisipa hän vain tänne... silloin saisi hänkin
heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden..." hän
heristi nyrkkiään.

"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun
kädestäni."

Hän hypähti pystyyn -- uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat:
"sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja
kaikkialta hänen ympäriltään.

Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen... huoneessa ei näkynyt
ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi
sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.

"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta
kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut
miekkaan, vaan pöydän reunaan.

Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.

Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti
kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja
verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala
kalman hiljaisuus.

Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja
nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.

Eikä edes näkynyt elävää sielua... Kyllä sentään -- kaukaa tien
polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa... Klaus herra ei
voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti
hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin
jälestään... Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.

Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan
suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies -- puvustaan
päättäen oli hän mies -- näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä
eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja
ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja
hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.

Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta
merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa.
Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti
käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet
naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin
kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.

"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.

Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming,
että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."

"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"

Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että
hän päästi sen heti.

"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on
sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat
kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani
huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia
ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen
heittääkseni kaiken sinun yllesi... Pian, pian on sinun hetkesi
käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet
ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä
kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun
aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja
kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan
Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"

Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat,
että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin
halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan,
vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten
vitjoja jälessään.

Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli
astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin
ja tarttui selkään.

Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta
ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.

"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.

Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois
selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti
hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski
kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai
sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu
käyntiin.

Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää
kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.

Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän
saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut
rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli
oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä
ja hänen aikeitaan.

Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa
paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja
talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.

"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan,
näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa
saatuaan saivat he sitten mennä.

Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin
koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin
tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.

Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski
kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan,
mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit
palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin
ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala.
Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen;
nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian
lähelle Ruotsin rajaa.

Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja
toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua
toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun
lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.

Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä
jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä
kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.

Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan
päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta
lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli.
Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä
armahtakoon!"

Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta
kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus
Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja
valituksille.

Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että
saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut
kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa
suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta
sekaantua maan asioihin.

"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista
neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä
syntyä?"

"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi
hiljainen ääni hänen lähellään.

Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi
katselivat häntä.

"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.

Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.

Hän salli sen ja sanoi vain: "Mitähän marski sanoisi?"

"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin
hautaan!"

Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää,
sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."

"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies
tulisesti.

"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."

"Sinä et rakasta niinkuin minä."

"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä
ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."

"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun
rakkauden hehkuun".

"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen
päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".

"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on
luettava minun ja sisarieni kanssa?"

"Se on vienyt järkeni."

"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla
leikitellen hänen hiuskiharoillaan.

Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi
hän.

"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja
vaipui pieneen lepotuoliin.

Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.

"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"

Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata
henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista
tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.

Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin... Mutta kaunis hän oli!
Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu,
joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet
valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.

Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle...

"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä
kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa
astui huoneeseen.

Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.

"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli
Katinka".

"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut
ja laulut lopussa."

"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."

"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"

"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"

"Et ollut syytön sinäkään!"

"En ole valinnut häntä opettajaksi."

"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"

Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä
leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan
sitoutua häneen", vastasi hän.

"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen.
"Tästälähin luotan sinuun."

       *       *       *       *       *

Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa
kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa
lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.

Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja
hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi
sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät
tervetuliaiset.

Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan
Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta,
ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen
setänsä tahtoi häneltä riistää.

Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen
toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan
ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.

Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön,
sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi
anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.

Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin
tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi
tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi
väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi
peloittaa nuoret tytöt kirjalta.

Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä
tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne
palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia
laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.

Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa
huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen
omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin
hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.

Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan.
Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi
tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.

Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan
kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi
sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi
viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa
jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun
hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen
siankinkun.

Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä
Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat
kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö
se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä.
Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi
reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.

Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti,
ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut
olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle
nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä... Se oli hieman turvonnut
ensin, mutta sitten pian sulautunut.

"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli
voinut olla myrkytetty."

Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.

Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi
Ebba rouvalle:

"Nuoli _oli_ myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."

"Eikö ole mitään apua?"

"Ei, muuta kuin kuolema... pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä
taipumattomat toisiamme kohtaan."

"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."

"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."

Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti
lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset
puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan,
nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.



21.

UUSIA VOIMIA.


Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän
oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen.
Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi
ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa
raukka oli vapautunut vitsauksestaan.

Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle
sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän
linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän
kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin
yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä
oli odotettavissa.

Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun
kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston
olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista.
Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei
kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna;
hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa
Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta.
Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla.
Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti
väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille
puolisonsa kera.

Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa.
Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen
nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja
pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä
ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja
niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.

Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle
linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita
kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua
panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina
täytyi noudattaa tämän käskyjä.

Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun
saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta
rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu
Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa
Hämeeseen.

Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa
vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa
puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua
vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen
joukkoonsa.

Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa.
Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan
kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella.
Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä
hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava
työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.

Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään
läänivelvollisuuttaan... Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä
mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin
rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman
edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa
määränä.

Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto
tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten
erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!

Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä
antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni,
laukaistiin linnan tykit.

Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto
teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan
päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa
jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.

Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut
esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä
takaisin.

Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen,
vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.

Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla
Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan
aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin
suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä
sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie.
Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki
ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja
Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.

Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi
hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.

Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.

"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen
Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.

"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että
joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.

"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba
rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".

"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy
puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei
ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt
hän nauroi katkeran pilkallisesti.

"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi
hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö
nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."

Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa
anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän
nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".

"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on
kuutamosankari hänkin".

Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori,
ritarillinen herra", sanoi hän.

"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.

"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."

Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva
huoneesta.

Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.

"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän.
"Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."

Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat
päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka
molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan,
mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet
hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket
päivät heidän ja sisartensa seurassa.

Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut
nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen
keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä
ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.

Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa,
jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat
hänen laulusepustuksiaan.

Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan,
uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä
epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle
surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja
valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja
kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet
vapauttamaan.

Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas,
mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai
hän mennä ja tulla miten tahtoi.

Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän
rakkautta, mutta -- hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan
häntä näkyvistään.

Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään
oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen
huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana
herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.

Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois,
mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä
ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.

Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi
nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään,
hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.

Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa;
he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat.
Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi
salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli
päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta;
jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan
sisaruksina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun
11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä
linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.

Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja
piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen
selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.

Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että
Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin.
Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni
selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin,
sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.

Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen
liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan,
toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti
päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan
talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan
lähtemään pois.

Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti
Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran
valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.

Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille,
mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei
aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat
niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä
täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja
näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.

Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle,
ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen
heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle
samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden
lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos
tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.

Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi
lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin
hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.

Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä
luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään
miestäsi?" sanoi hän.

"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.

"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"

Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna
matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä
vastoin olet varmassa turvassa."

"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne
luoksenne."

"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.

"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen.
"Eikä herttua vastausta saakaan."

Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin
tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja
kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella
tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:

"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."

"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."

"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui
häntä vasten.

"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.

"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"

"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän,
ja seuraavana tahdon kuolla".

Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti:
"Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin
ehdottomasti."

"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina
luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut
lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta
kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut
täällä."

Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja
kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä,
minkä saamme olla yhdessä."

Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa
itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä,
jonka tämä oli hänelle ojentanut.

Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen
luottamus mielessämme", sanoi hän.

"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti
Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"

"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin
katsein.

"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä,
ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."

"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.

"Niin, jos hän tahtoo!"

"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki
viisastelusi."

Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.

"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi
Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.

"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten,
Elina, jos hän on oikeassa?"

"Hän _ei_ ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti
punastuen.

"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.

"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi.
"Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään
tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."

"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."

"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.

"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.

"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.

Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja
vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä,
hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti
aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden
naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä
kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen,
joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin
kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme
vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"

Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja
viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa,
sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään
enemmän kuin herttuan ketjukuulia."

Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta
iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko
lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui
Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja
kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät
pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.

"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä
vauhdissa."

"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.

"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba
rouva.

"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin
petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.

"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan
paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.

"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen,
ettei kukaan Fleming riko valaansa."

Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi
äkkiä silmänsä maahan.

Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden
kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset
siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä
mihinkään häntä vastaan.

Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä
keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja
puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.

"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.

"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.

"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin
on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan
neideistä..."

"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos
mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."

"Silloin en kerrokaan mitään."

Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään,
mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä
tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti
hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli
tarkkaavaisesti.

Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta
neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan
pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut
päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti
pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla
ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin
puolelle.

"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.

"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin
kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä
saa aivan silmänsä vesiin."

Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä,
että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut
hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla
äänellä.

"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee
porsaan maata tonkimaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on
tullut tänne... kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon
mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä...
On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä
ajattelin..."

"Kuinka tahdot menetellä?"

"Ammun luodin hänen otsaansa!"

"Milloin?"

"Huomenna, jos niin tahdotaan."

"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"

"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä
korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä
iltana."

Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle,
että voin pitää rohkeuden yllä".

Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven
ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta
hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia,
surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia,
melkein kyynelöiviä... sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin
toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin,
ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan
voiton varmuuteen.

Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.

"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.

"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä
lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.

"No, pitikö hän siitä... mitä hän sanoi?"

"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."

Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan
huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan
hänestä."

Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan
portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.

"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen
jälestään.

Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että
hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.

"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä.
Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän
kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.

Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen,
unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.

Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli
iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.

Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta
mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti
oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.

Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta
linnassa.

Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin,
että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat
rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä
herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti
hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun
portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.

Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta
millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle
miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon
lupauksensa.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta
siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä
viitisenkymmentä miestä karanneen.

Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi
jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera
pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja
piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.

Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja
kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei
siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin
edellisellä kerralla.

Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä
aiotun rynnäkön turvaksi.

Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin
levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit
ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse
linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.

Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa
tornista oli kaatunut.

Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.

Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi
kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli
voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten
taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita,
teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä
päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin
hänen herransa yksin. --

Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua
ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran
se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut
saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta
siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat
toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä
Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.

Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla
ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan
sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan
avulla tahdon tehdä minkä voin."

Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle
sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"

"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen
sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."

"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen,
jossa he saivat olla häiritsemättä.

Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan
käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti:
"On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle...
Niin, Elina... rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun
rakastavan minua... Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla...
mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu,
olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."

Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan
painaen päänsä Elinan syliin.

Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi
liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme
tyynesti."

Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi.
"Vaadin kaiken tai en mitään!"

"Juhana, et tiedä mitä sanot!"

"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat
minut pois, niin kuolen!"

"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"

"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen
molempiin käsiinsä.

Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut
vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät
kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.

"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"

Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.

Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen
poveaan vasten ja jatkoi:

"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä;
en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas
ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."

Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet
silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.

"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme
molemmat siunaavat tätä hetkeä."

"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua
ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."

"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat
katsontaa."

"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."

"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa
anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne
tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua
kiittävä."

Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän
sitten allapäin.

"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"

"Mieluimmin heti!"

"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän
jälkeesi."

"Tahdotko päästä minusta?"

"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."

Juhana katsoi epäillen häneen.

"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"

"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.

"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"

Niin he erosivat.

"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.

Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt,
että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti
maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta
hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina
saattoi hänet siihen taivuttaa.

Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.

"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen
Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli
poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.

Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin
piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna
vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä
olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin
maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että
riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin,
ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei
herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle,
jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.

Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit,
oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja
Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia
jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi
etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä
päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua
hänen tahtoonsa.

Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta,
ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta
herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta
hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat
tekivät sen.

Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.

"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.

"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen.
Molemmat menivät sinne.

Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.

Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä
ruumista.

Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä
elävän."

Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi
terävästi:

"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan
olisi täällä."

Kaarle rypisti kulmiaan sanoen: "Mistäpä te sen tiedätte!"

Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja
hänestä oli tullut linnan uusi herra.

Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja
valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa
sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä
talveksi Suomeen.

Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle
Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita,
sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan
puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat
tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan
ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja
hyödyllisintä.

Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan
päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan
käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset",
ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi
takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui
säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen
ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.

Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen,
selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi
Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi
kerralla.

Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle
sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea
kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan
itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin
rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.

Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat
tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin
kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta,
toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan
herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa
väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.

Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat
lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli
laivoilla.

Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan
saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:

"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä
jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi
silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."

Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo
lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.

       *       *       *       *       *

Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita
viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka
pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.

Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin
annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta
kahdelle esivallalle."

Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan
kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta
pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen
miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.

Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken
tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin
saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.

Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan
saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea
monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin
sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja
pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi
herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan
Suomen asioihin.

Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä
aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa
paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa
sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen,
Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.

Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis,
ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli
Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa
monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.

Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan
lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella
vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään.
Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta
toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri
kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin
viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti
kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi
purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä
antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.



22.

LUJA TAHTO.


Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä
silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen
tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset
pystyneet masentamaan.

Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen,
niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa.
Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten
vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen
kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan
esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia
ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi
lujana hänen rinnallaan.

Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua
niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan
korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä
jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.

Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski
Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse
matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti,
joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.

Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin.
Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi
vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.

Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä
nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston
tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän
aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus
Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin
tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle
Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas
professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle
Vallentunaan.

Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin
laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu
laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin
siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin
johdolla.

Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita
kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän
pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko
häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin
laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat
takaisin Ahvenanmaalle.

Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä
makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.

Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut
haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen
laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa
purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista
laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia
aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen
kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.

Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa
palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima
herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet
kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä
hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää
viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin
he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.

Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä,
joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja
joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.

Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi
Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti
herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin
ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy
olla katsastusmies."

Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.

Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki
olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli
matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin,
tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo
avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui
sotamiestensä seuraamana heti linnaan.

Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain
kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta
kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan.
Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan;
kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten
heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt
ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister
Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf,
jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä.
Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja -- häpeä sanoa
-- ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä.
Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui
siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse
Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen
velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.

Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa
ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän
lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.

Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös
koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan
saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin
sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei
ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.

Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm
de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.

De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman
kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.

"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle
vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."

Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin
Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka
de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja
lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi
veneeseen ja nosti purjeet.

Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba
rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti
rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin
osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä,
päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän
lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi
kuninkaan puolelle.

Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa,
jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin
vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli
iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat
mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.

Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli
hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen
ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli
tavallisesti kuningas, herttua ja sota.

Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan
puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin
kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut
herttuaa.

Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta,
mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin
pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut
Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.

"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa
kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri
urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla
tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja,
mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään.
Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra
antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä,
ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale
toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston
päällyskunta oli paljailla paitasillaan.

Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de
Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi
herralleen.

Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä
ensinkään.

Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli
vangittava.

Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä.
Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä
pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen
poskensa kalpeat ja ääni vapisi.

Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de
Lascyn kirjeen.

Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin
miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.

Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita
heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja
vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.

Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.

Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle
pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.

Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös
vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut
tyttärensä.

De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain
se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti
herttualle uskollisena.

Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja
peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan,
kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan
puolesta.

Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja
surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf,
talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.

Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta,
lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat
kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen
viedä sen herttuan avuksi.

Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan
ja herttuan kesken.

Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se
sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.

Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm
sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan,
ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti
matkalle.

Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.



23.

RATKAISU.


Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet
Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet
heitä vastaan.

Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli
käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre,
Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen,
kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät
heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit
palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän
synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina
elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa
ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän
käsiinsä.

Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut
lupauksensa, _se_ hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen
kuningasvaltansa riippui heistä!

Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina
eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli
seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti
siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin
vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta
uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.

Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko
Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi
kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat
irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi
Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna
nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa
Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.

Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys
kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat
kasvaneensa -- herttuaa korkeammiksi!

Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään.
Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja
selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan,
vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna
prinsessaa.

Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa
Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera
meritse.

Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta
pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja
puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke
purjehtivat.

Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään
vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.

Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei
uskaltanut puhua mitään.

Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten
miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja
siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.

He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman
iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta
linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa,
joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen
johdosta.

Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut... Mutta oli kauniisti
tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan
sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä
puolestaan yhtä ritarillisesti.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan
merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki
tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa
kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti
sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin
herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen
sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.

Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle
asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän
Stegeborgista.

Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat
odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima
Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.

Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä.
Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen
ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että
Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava
vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään
hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.

Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi
kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut
kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten
täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään...
jumaloidun puolisonsa kuolemasta... ja siitä levottomuudesta, jolla
hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen,
että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei
voinut elää.

Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin
suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän
huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he
voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä
palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt
mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.

Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan
päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään;
heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut
siitään selvemmäksi.

Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt
avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan
niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin
kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa
turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera
saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi
väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.

Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.

Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon,
marssi herttua Stegeborgia vastaan.

Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi
hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin
edullinen.

Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen
näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä
järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.

Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle
aamutervehdyksensä.

Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä
läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.

Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka
säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon
toistensa ylitse.

Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas
sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.

"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen

"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.

"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja
alamaisia", nyyhkytti prinsessa.

"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin
vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää
hänelle kiitollisuuden velassa."

"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää,
eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."

Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt
elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte
päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"

"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän
majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.

"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli
heti lopetettava.

"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan.
"Päästää vihollisemme menemään!"

"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton;
se merkitsisi katolilaisten valtaa... ei, antaa heidän repiä
toisiaan."

Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään
kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei
ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku
muutti aseman.

Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua
perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli
heti lakattava.

Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton
heidän käsistään!

Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle
viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen
ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle
lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.

Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.

Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty.
Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys.
Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän
tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat
sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.

Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin
ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin,
mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin
puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.

Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän
parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori
mies sisään.

Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli
herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei
Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava;
sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.

"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.

"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä
hyvässä järjestyksessä."

Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen
tyytyväistä hymyään.

"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne
pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.

Gyllenhjelm meni.

Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut,
"Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti:
"Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse
Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana
kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on
kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan;
siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa
maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja
velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."

Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin
Stegeborgiin.

Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä
on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston
saavuttua aivan hänen vallassaan."

"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi
prinsessa.

Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua
saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin
saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua
nälkäkuolemaan.

Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla
kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä
hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta
sisään."

"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa.
"On välttämätöntä, että lähdemme täältä."

"Mutta mihin?"

"Niin, mihin?"

"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä
Linköping."

"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut
parhaan", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. "Siellä voivat teidän
armonne olla täydessä turvassa."

Vastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa
turvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi
pitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan
lähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella
ehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle
allekirjoitettavaksi.

Vaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa
salaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas
matkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman
seikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin
turvassa.

Seuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui
sekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri,
ja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.

Asetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän
Linköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.

Oli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä
oltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa
ylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan
liian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa
kiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.

Kuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen,
huimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi
sodan vauhtiin.

Yöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven
mukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään.
Sinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan
ruotsalaisten nenän eteen.

Heidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen.
Hannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua
puhutella.

Mitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan.
Kun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle
ratsumiehistään: "Ottakaa kiinni veijari!"

Ratsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta
kotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta
ratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu
ratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut.
Von Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää
käpälämäkeen.

Herttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista
jatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja
puhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.

Kaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko
sotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi
Stångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät
sotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.

Linköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani
tie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen
sillan kautta veivät kaupunkiin.

Herttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin
Antti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle,
toinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku
sillalle.

Kaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli
Sigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun.
Mutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen.
Joukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan
muutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.

Silloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista.
Pormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten
luvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.

Sumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat
herttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja
kaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki
ehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen
kera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna
aatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle,
joka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot
jo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa
järjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan.
Tungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset
hakattiin maahan.

Kuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman
menestystä.

Silloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta
hänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm
Bibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut
mennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida
kuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja
vetäydyttiin takaisin.

Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika
otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku
sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa,
vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita
muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä
eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti
teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi
lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.

Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie
kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.

Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta
kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen
omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita
kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty.
Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan
ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin
joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma,
jos taistelua jatkettiin.

Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui
muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he
yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja
esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha
kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle.
Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän
kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?

Vihdoin saapui Arvid Svan -- allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.

"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että
herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä
Posse jätetään hänen käsiinsä."

Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus.
Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän
jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli
kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä
suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa
Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.

Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin,
ja kreivi Eerik Brahen.

"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa
sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette
toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita,
ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä
miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä
kuninkaan sotajoukkoa."

Hän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut
hänen luokseen.

"Sentähden", jatkoi hän, "on heidät ehdottomasti jätettävä minun
käsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi
teoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten,
kuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja
lupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei
heille sitä ennen tapahdu mitään pahaa."

Tämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse,
mutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa
suunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla,
mutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon,
eikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa... he
olivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.

Sigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille
ja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he
kieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa,
mutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.

Lopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin
ehtoihin.

Kuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen
terveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta
keinoa kuin antaa myöten.

Vaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi
vihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista
käsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat
epätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin
tuomariensa eteen.

Kun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä
takaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se
oli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen
muisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.



24.

VIIMEISET PÄIVÄT.


Neuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta
kuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi
tämä: "Uskallatko sinä?"

"En pelkää vähintäkään", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.

"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund", sanoi sisar
häntä syleillen.

Sigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä
ihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus
määrättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.

Sotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että
herttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet
varoittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.

"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa", vastasi Kaarle
tavallisella tyynellä rohkeudellaan.

Samaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas
kaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta
osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet
nousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää
keskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä
he mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun
herttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan
linnaan.

Kuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä
noudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund
mitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut
hämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena
ja emäntänä.

Pöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä
tietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti
heidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.

Päivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan
heitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja
muuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi.
Herttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja
lasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät
hänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.

Valittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti
sisälsivät seuraavaa:

Kuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän
sai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava
Sigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan;
valtiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja
siihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan.
Kaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat
neuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden
tuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin,
että kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa.
Kun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö
kuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä
välin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan
Tukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan
herttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin.
Häntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun
muutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan
kavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin
katsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin
hänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo
edeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.

Läsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan
olevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön
siitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät
hänen varovaisuuttaan.

Hän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan
eikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla
sotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.

Tämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat
siihen.

Syyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja
seuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin
linnaan.

Heidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit
kuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä
lähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.

Ensin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä
ainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.

Sigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä
erilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan
hoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.

Sinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia
vastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai
kuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.

       *       *       *       *       *

Että olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä
lausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet
"linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän
asti oli suuressa määrin tapahtunut". Suomalaiset päälliköt ja Arvid
Stålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.

Sillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa
lähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle
jouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista
pappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä
miten hyväksi katsoi.

Lokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului
suunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti;
ei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund
matkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin
lipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.

Stegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen.
Tämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas
sanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan
kuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.

Scheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja
kuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.

Ei ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään
tahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja
purjehti ulkosaaristoa kohden.

Baresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan
ja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä
oikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.

Sinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut
hänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä
purjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.

Kalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita
matkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana
Sparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän.
Valtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän
ajallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa
säilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan
kanssa kiellettiin.

Lokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan
Danzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin
sisustetulla "Joutsen" laivalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle ja Sigismund I: Protestanttiko vai katolinen? - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.