Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Mykkä paholainen - Kertomuksia
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mykkä paholainen - Kertomuksia" ***


MYKKÄ PAHOLAINEN

Kertomuksia


Kirj.

JALMARI KARA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



SISÄLLYS:

 Viuluniekka Ouru.
 Okura.
 Valonheittäjä.
 Jäälauta.
 Suru.
 Viettelijä.
 Paholainen.



Viuluniekka Ouru.


Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka
vastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä
hämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja
musiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni
päällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan,
kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä
ja sanaa sanomatta lähti pois...

Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme
toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli
säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja
jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen
sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.

Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista
puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.

-- Sillähän oli vakoja kasvoissa... viulunsoittajalla? kysyi ystäväni
vihdoin.

-- Kellä?

-- Sillä siellä... ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin
ovelta.

-- Niin oli, muistaakseni.

-- Muistaakseni!... Hän se soitti, tiedä se.

-- Totta kai... Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.

-- Älä!

Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.

-- Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni
hetken kuluttua.

Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.

       *       *       *       *       *

Niin, niin, niin, niin -- alkoi säveltäjä -- siinä jutussa ei ole päätä
eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria
tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin
unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin
voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti
tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. --
Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen
laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella
kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. -- Ouru ja Kiuru, Kiuru ja
Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru
livertää!...

On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä
aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken
alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa
tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä,
valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä
pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin
seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa
olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän
ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä
saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli
viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja
katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt
siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai
liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva
äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin,
ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta
miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä
säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi
vettä, joka himmensi näköä. -- Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti
aivan ennallaan.

Aikoja oli kulunut -- jatkoi säveltäjä ryypättyään -- kun ystäväni,
muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon.
-- Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman
rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla
nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs,
että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän
merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää
hänet edes toverina läheisyydessäni.

Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi
ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan,
tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen.
Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.

Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta
kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen
nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen
kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.

Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti
himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla
kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen.
Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa
terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli
jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.

Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut
kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni
toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari
kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan
olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.

Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia
soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin
pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen
sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.

Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli
maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin.
Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen
filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti
pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.

Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa
soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta,
hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein
hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen
se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun
eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin
suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä
siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin
valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen
nahkoihinsa.

-- Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän
seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka
hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen
kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen
otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi
kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen
velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta
hiussuortuva valui hänen otsalleen.

Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti
soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.

Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta
tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi
paikoillani. -- Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja
pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen
kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari
nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään
vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän
tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.

En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan.
Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan
helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä
kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa,
jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.

Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua
käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja.
Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät
meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin
erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt
jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold,
Schwein!

Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan
rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet,
iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä
jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah,
bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara
bararararararei... Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut
kotiin.

Viikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.

Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja
luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin.
Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai
oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä
vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan.
Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut
epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun
pienestä pitäen.

Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan
vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut
muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.

Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni
medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle.
Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu
viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut
heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut
maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä
oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut
rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut
vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi
minussa katkera mustasukkaisuus.

Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin
medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.

-- Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin
pettää.

-- Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.

-- Mikä on tietysti aivan samaa.

Kiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.

-- Vai niin... Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.

Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa
häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin,
minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut
vastatuksi.

-- Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.

-- Mutta minkätähden?

-- En vaan. Minulla on jo lippukin... Ourun antama.

Syntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.

-- Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.

-- Eihän hän sinua tunnekaan.

-- Ei tunne! Vaikka on ystäväni!

Kiuru hämmästyi.

-- Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.

Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu
puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet
sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen
merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan
johdosta, jota niin usein olin katsellut... Minä lähdin. Sydämeni oli
ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.

Konsertissa oli väkeä kohtalaisesti.

Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta.
Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.

Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen
nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään
berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti
vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin
yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä
katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan
parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen
liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen
ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton
välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui
kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle
mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton -- syvä se
kyllä oli.

Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini.
Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella --
taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi
verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti
Mendelssohnin konserton.

Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi
minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti,
moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka
hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin
sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat
ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein
mitä, mutta kovasti se minua kidutti.

Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen
tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena.
Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan
huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa,
kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.

Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella,
rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat.
Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko
konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä
halulla lukemaan.

Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni.
En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi
olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta
tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli
iloinen.

-- Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.

-- Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?

-- Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.

-- En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?

Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua
värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.

-- Tottahan toki! intti hän.

Ja niin sitä lähdettiin.

Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs.
Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin
outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten
voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä
join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin.
Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä
keskustelun alaiseksi.

-- Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.

Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen
loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti
sikarin suustaan.

-- Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin
kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.

Tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.

Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä
pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.

-- Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.

Suunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.

Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi
minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta
muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt
liikehtimättä tuolilla.

Tartuin lasiini, kilistin.

-- Spilkum!

Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.

-- Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan
sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. -- En voi koskaan
saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä
paisuu, ahdistaa, polttaa... Se tappaa minut vielä, ellen sitä
tukahuta... Tai vapauta edes hetkeksi... Paraiten tällä, kippis.

Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä
kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen
sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin
mahdollista.

Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru
rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni
äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.

Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään
ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa
kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään.
Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.

Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen
vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen
silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.

Ja jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.

Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui
silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa.
Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin
ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.

Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua
kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu
sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin
vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä.
Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä
oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.

Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän
tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes
onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa
soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja
tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se
seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija,
ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen
itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit
ajattelevat, nythän on sydänyö?

Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia,
ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin
Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.

Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut
viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän
aamulla.

Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli
minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen
taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi
äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti
siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin
ominaista. -- Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut
onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi
saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin
Ouru kykeni.

Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa -- kerta kaikkiaan
sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille.
Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen
uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän
koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi
aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään
polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt
viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa
hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa
pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun
koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin,
vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä.
Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen
syynä.

Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini
oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti
käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja
kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka
tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta
asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.

-- Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin
raivossa.

Rakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.

-- Sinä olet sairas... Muuten tekisit hyvin väärin.

Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi.
Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti
silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja
sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.

-- Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.

Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin
sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.

-- Onko sinun kylmä? kysyin.

-- On. Olen perin uuvuksissa.

Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet
istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti
kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille,
ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja
voimakas.

Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen
naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä
muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat,
povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin
meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon,
ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.

Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan
pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli
sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha,
suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut
mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa,
aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä
loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.

-- Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. -- Ehkä hän
rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa.
Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista
sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän
minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin
heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan.
Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi
sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun.
Olkoon kohtalo hänelle armollinen...

Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru
yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen
voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.

-- Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi
jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti
pianisti. -- Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja
pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut
hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän
toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi
olla hänen parastaan.

Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä
sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi
päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän
voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan
saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä
ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän
koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja
arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen,
konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää
kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän
tuskansa kanssa. --

Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta
saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. -- Ja nythän
hänet näit.



Okura.


Tohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.

Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia
runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen,
taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun
kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli
kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla,
pehmeällä äänellään:

-- Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää
aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan,
jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta... No niin, mutta mitä arvelet?

Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla
koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan
suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä
ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja
tuijotti uneksien suoraan eteensä.

-- En tiedä, ystäväni... Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.

Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt
kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään.
Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti
hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen
kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.

-- Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti
tohtori väsyneesti.

Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen
katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä
miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn
johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti
peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja
vaikuttanut kuin ilmestys. -- Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän
rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti.
Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä
kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin
haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön
kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta,
sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni
ja tyyntyi.

Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi
rennosti selkäkenoon... Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja
astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli
reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen
liverrys vaimeni.

Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli
saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi
yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan
todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta,
kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne,
jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden
latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit
kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä
iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen
ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.

Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä
yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus
alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja
haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin...

Hiljainen sävel helähti... Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi
yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa,
omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut
kuullut.

-- Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.

-- Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa "kotoa".

Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi... Kaikki tuntui
olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.

Vihdoin sanoi tohtori:

-- Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta
haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen
niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.

Tohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.

Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei
vastannut. Kuului vain koton helinä.

Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä
tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.

-- Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin
kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni
maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja
kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille
haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?

-- Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin
kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni
tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.

-- Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut
paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät... Oh,
mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus
sinua niin miellyttää.

Ja Laura soitti innostuneena kelloa.

-- Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?

-- Riissistä valmistettua juomaa... Saat sitten nähdä. Pidät siitä
varmasti, se sisältää alkoholiakin.

Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin
varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta,
kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta
siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa
olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä
hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut
sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin
silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.

Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan
mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti
käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki
nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan
ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.

Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen
veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän.
Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.

-- Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.

Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.

-- Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. -- Enpä tiedä
ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja
mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.

-- Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa
eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä
minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni
toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana
matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.

Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla
höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä
savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen
tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka
sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei
kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki
oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon
nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. -- Jälleen oli tohtori nähnyt
salaman mustissa silmissä.

-- Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään
hiilellä piippua.

Laura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.

-- Älä... Ei hän pidä siitä... Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.

Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä
ollenkaan minkä vuoksi.

Laura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.

       *       *       *       *       *

Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili
odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen
tuntu oli jälleen heidät vallannut.

-- Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.

-- Minun täytyy, rakkaani... Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin
satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.

Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen
otsaansa viilein huulin.

-- Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota...

Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura,
hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän
kuiskasi:

-- Älä lähde... Minua niin ahdistaa...

Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut
vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti
hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi
liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen
humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus
mielessä.

Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli
järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen
karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien
ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.

Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi
hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin
vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla
viipyi vielä heikko, punertava kajastus.

Kuului kahinaa lumimarjapensastosta... Käytävän hiekka rasahti. Ja
yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet,
kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä
olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen.
Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat
juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko
puistatti häntä.

Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä
kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.

-- Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin.
Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.

Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton
kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen
verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni
vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:

-- Pois!... Pois!

Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi,
joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat,
mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten
ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi
kuin varjo.

Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui
puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui
hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva
ja väänsi ovensa lukkoon.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua
huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin
tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.

Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut
talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan.
Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui
sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa.
Laura kävi kalpeaksi ja värisi.

-- En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.

Okura kumarsi, kääntyi ja meni.

Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän
odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt
olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.

Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli
hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän
toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli
Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut
mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä,
pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti
paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja
kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista
shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva.
Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.

Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan
rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin
sydämin... Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään,
monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja
uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä.
Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman
sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen
voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen
ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan
ja mennä huoneeseensa... Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen
nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen.
Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän
kurkisti sisään raosta... Lattialla, vanumatolla, makasi Okura,
nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu,
jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen.
Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna.
Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota
hänen setänsä käytti.

Valtiatar... Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin
näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen
viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli
solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen
kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät
kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät
olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus.
Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja
vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli
hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja
intohimon voima liikahti hänen ilmeessään...

Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli
joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän
kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta
ja syöksyi huoneeseensa.

Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana.
Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen
kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky
jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten
noruessa suljettujen luomien välistä.

       *       *       *       *       *

-- Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori
kävellessään Lauran kanssa puistossa. -- Ensimältä tuntui hän minusta
hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä
niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa
opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.

-- Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen
päätään. -- Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.

-- Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. -- Mutta sivumennen
sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava.
Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.

Laura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.

He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä.
Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli
tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.

Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain
päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan
oli hempeä, sielukas ilme.

-- Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin
hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.

Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä
kiintyivät tohtoriin.

-- Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu
puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta.
Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta?
Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti
toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa
puhua. Ja me uskallamme, Laura...

He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä
kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi
puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen...

Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä
välähti ilmassa... Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan...

Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä,
kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois... Sitten kulki
huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan
poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta
vavahteli hänen poveaan vasten...

Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan.
Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa,
liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen,
hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja
jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.

Kun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin
Okuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen.
Japanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre
oli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja
supistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski...

Kimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi
hätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran
silmissä. Hän pyörtyi.

       *       *       *       *       *

Laura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli
tasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri
vakuuttanut.

Laura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt.
Järkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta
hän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti
hänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki
todellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat
kuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä
uskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä
unhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä,
että japanilainen paholainen oli karannut.

Vielä kerran loi hän katseensa sairaaseen.

-- Jumalan kiitos, huokasi hän hiljaa, rauhottuneena.

Näiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen
kaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi... Yhtäkkiä
hän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat
häneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi.
Aallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja
pelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen
kasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta... Mustat silmät polttivat häntä
katseellaan... Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää
hänet... Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen
ylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin
mielipuoli...

Laura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri
huonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt,
hengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän
jaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu
asui hänen sisimmässään.

       *       *       *       *       *

Laura ajoi setänsä kanssa kirkolle.

-- Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti
heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.

-- Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä
tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.

-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys
ei näyttänyt häntä tyydyttävän.

Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja
katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana
kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä
hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä
ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän
oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä
paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli
väri kadonnut.

Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti
hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria.
Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi
liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi
kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi
hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet
kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa...

Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi.
Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten
etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa.
Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle...

Kun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa
huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn
vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.

-- Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi
olevansa hyvissä voimissa.

-- Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.

-- Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.

-- Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin
unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja
silmissäsi on ollut niin outo loiste.

-- Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?

-- Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.

-- Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että
pilaan ilosi.

-- Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt
puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.

Tohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.

Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä... Kului hetki. Hän tunsi
putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.

Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat
kuin sauhupilvessä hänen editseen...

       *       *       *       *       *

Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan
tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin
sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi
kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli
hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän
ollut mielenhäiriössä.

Kului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.

Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän
nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo
sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.

Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä.
Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä
sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet:
muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.

Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota,
löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään,
kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta
lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.

Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti
istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.

-- Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.

Tohtori kalpeni hämmästyksestä.

-- Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän
hätääntyneenä.

Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen
silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja
hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki
silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät...

... Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni,
yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen
kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat
tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen,
valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon
keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa.
Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen
hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat
toisinaan...

Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana,
kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa
oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle... Ylhäällä
holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa
seissyt joku? Kuului kuin kuisketta... Ehtoollisastiat kimmelsivät
kuutamossa...

Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin
luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen
ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa
olivat kuin aaveen kasvot... Kuun säteet heijastuivat tikarin
terästä...

Äkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen
katseeseensa.

-- Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.

Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän
värisi...

Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän
kaatoi jotakin kädelleen, söi... Hetken perästä häntä puistatti kuin
suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui
väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle...

Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden
kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät... Jälleen
hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti...
Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus... -- -- --

Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla,
ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa
kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta.
Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi...

Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään...
Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät
polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä,
miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan
kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi... -- -- --

Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä...
Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa,
alttarin juurella... -- -- --

Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä.
Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna
kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot
valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.

Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään,
että nuori vaimonsa oli kuollut.



Valonheittäjä.

Mekanikko Vaarnan papereista.


Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin
kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut
kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes
nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä
valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä
täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen -- mitään
ja ketään -- ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle
kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi
pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani
huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes
ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin;
sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan
mitään -- joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat,
se minut niin täydellisesti lumoaa.

Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa
tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta
häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei
yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko
mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua
ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi
minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan.
Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin
syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua
tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja
rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan
janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani
oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan,
omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden
vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.

Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme
Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista.
Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin -- vaikka tietysti aina
olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän
neronsa -- hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine
yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi
saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun
värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta
on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen
kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni.
Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman
sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti
murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni.
Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan.
Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten
tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.

Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli
veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle
sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin
vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä,
orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa
varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti
kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa.
Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni
ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka
yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli
myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille,
jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä
etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja
omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni
lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis,
seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani
kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin
silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin
joutuva. -- Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen
sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys
johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää
uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani,
ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar
Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa
tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt
sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia
sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka
muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot,
joihin tuijotin lumottuna:

-- Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo... Hyvä Jumala,
onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää... Sinä
luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää
kiinni oikeuksistani... niin, oikeuksistani... Jos et kunnioittanut
isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin
luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se
ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut
mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet... Onhan minullakin toki oikeus
elää, mutta sinä... sinä... Ja mitä on kaikesta hyötyä... Et ole enää
järjissäsikään.

Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään
koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme,
ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein
myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen
neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton.
Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa
sisartaan.

-- Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile... Häiritset minua
suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on
hyviä toiveita.

-- Toiveita, toiveita! On nekin toiveita... sotilaan pojalla... Ja mitä
olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat... Jos
sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka
perinnön annoit vieraalle, ja minua... niin, minua.

-- Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan
järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä... Aina sinä kiivastut.
Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät...

-- Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi
rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika...
Ja sisar käy rääsyissä...

Einarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.

-- Vaiti!... Pidänkö minä sinua vankinani... Mene... Eihän sinulta
puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa... Ei
kelpaa... et rakasta... Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi...
Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset...

Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat
ihmettelyä ja kauhua. -- Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka
olen ollut hänen orjansa.

-- Noo, jos olen liikaa, niin... -- puhui hän vavahtelevin äänin. --
Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni... Ennemmin vaikka mitä, mutta
sitä sinä et ymmärrä. -- Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi
riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:

-- Kuinka sinä saatat... sanoakaan... oma veljeni. -- Ja äkkiä, polkien
jalkaa, silmät salamoivina: -- Uskalsit!

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää... Anna
anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua... Minkä minä voin,
minkä minä voin... Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa
sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret
toiveet... juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä... teet työnikin
mahdottomaksi.

Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi,
purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä
hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille.
Sitten hän poistui.

Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni
elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja
läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja
kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut
hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa
itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen
veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!

Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi
täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran
pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin
häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin.
Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli
ikäänkuin ylpeämmäksi.

Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot
tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes
katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja
pilkallisesti:

-- Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä
pyytänyt edes anteeksi.

Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli... no hyvä, no hyvä!
Minulla ei ollut enää mitään toivoa.

Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle
kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin
neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei
tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?

Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni:
tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin
toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin
silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.

-- Te loukkaatte minua, huohotti hän.

Jotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.

-- Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen
ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin,
muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään,
riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.

-- Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten,
pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:

-- Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän.
-- Ja hän kääntyi pois.

Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä
rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut
säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä,
sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana.
Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin
täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.

Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja
päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä
ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin
ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä.
-- Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä
halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin
olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.

Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä,
häpeissään ja hermostuneena.

-- Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte
jotain... Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä
kauan kestä.

-- Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.

-- Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee... Te
hymyilette. Asia ei teitä liikuta... No niin. Mitä te sitten täällä
teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.

-- Joko saan, kiitän nöyrimmästi.

-- Mitä?... Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän
nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti.
Riensin hänen jälkeensä.

-- Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä
rakastan... Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En
ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä... tai sitten...

Salme jätti minut vastaamatta.

Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja
Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui,
silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja
alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä.
Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin
helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin
että luu paistoi sormista.

Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen
keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni
kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan,
vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon
tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut
konstruktiivisen puolen -- sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus
kun oli hänelle kaikki kaikessa -- ja ryhdyin miettimään korjauksia.
Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin
Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni
yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen
silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai
tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä
miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.

-- Te olette suuttunut, sanoi hän. -- Haudotte jotain mielessänne...
Olen ehkä loukannut teitä?

-- Neiti suvaitsee olettaa.

-- Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani... No niin. Minulle
on kaikki yhdentekevää -- aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?

-- Ymmärrän... Onhan paroni komea mies ja niin rikas.

Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan
kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät
vaivoin esille.

-- Te... te tiedätte... Ja te kehtaatte, uskallatte!

Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin
pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin
hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä
musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta
enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.

-- Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes
kelpaa kiusattavaksenne... mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin,
että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille
mitään...

Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen,
hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon,
joka levisi hänen kasvoilleen.

-- No niin. Taaskin niitä sanojanne... Mutta tarkotattehan te hyvää ja
minä voin luottaa teihin... Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte
laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten... Älkää nyt taas
loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin
saatte syyttää itseänne... Ymmärrättehän?

-- No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän
tahtonne.

En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin...
Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?

-- Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin
poissa suunniltani.

Hänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.

Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui
kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä
peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin
soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.

Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia
hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli
laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle
ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin
vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni
vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.

-- Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme
vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni.
Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.

Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma
hillittömyytensä, paronin vuoksi.

-- Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin... Niin. Annan
teille luvan... No, mitä odotatte? -- Salme oli avuttoman näköinen.
Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.

Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla
molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten,
yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle
juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. --
Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.

Ja sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa:

-- Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko,
ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa
herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut
kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö
itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti",
sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon,
älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole
syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan.
Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän
lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna.
Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat
kerrat -- no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa
herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon
kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus,
comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?..."

-- Puhutte mauttomuuksia, valehtelette... olette aivan mahdoton...
Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.

Salme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä
kalpea.

Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni
takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin
hammasta ja ponnistin viimeiseni.

Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut,
minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin
veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa
otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa
sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan
hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin
itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon
levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!

Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi
luokseni silmät vihasta säkenöivinä.

-- Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?... Saamme nyt
kävellä puoli penikulmaa.

Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta.
Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.

-- Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. -- Ja äkkiä Salme
käänsi minulle selkänsä.

Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis.
Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin
ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli
toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä
kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä
merkillistä!... Ja minä ponnistelin minkä jaksoin...

Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen
metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut
liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan
takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot
painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä
jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla... Muuten oli hyvä
ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia
mielikuvia syntyi ja katosi... Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan
laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon...

Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni.
Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan
hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui,
hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta
kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata
silmiänikään täydelleen...

Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt
tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani
suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän
hengityksen... Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä... Kun heräsin, oli
palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.

Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa,
häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään,
neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.

-- Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän
vaitiolon jälkeen. -- Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette
tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?

Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon
minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle
nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista
hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua
luotaan?... Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja
mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:

-- Olette oikeassa, mahdoton olen.

Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa
hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin
raivossa:

-- Mutta minä voisin... niin, uskokaa minua... voisin tappaa paronin...
vaikkapa hääiltananne... Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!...

Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin
ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan
tyyni.

-- Viittaus teiltä vain... Nyt sen siis tiedätte.

Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat
minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta
järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen,
vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut
minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää
räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni... Pystyin päin astelin
huoneeseeni.

Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää,
ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti
katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi
ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja,
pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään!
Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut
olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan?
Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus,
kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne
minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei
köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta
toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni
löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen
heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni
sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta,
kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon
mies...

Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa... Kului
aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän
näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti
hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen
tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin
päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta...

Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin... sain selville, missä
sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea.
Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä.
Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin
velvollisuuteni... Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista
piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella
loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:

-- Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan
jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina... Te olette mieletön.
Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon
myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette
osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta... Mutta teidän pitää totella
minua.

Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin
mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen
sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen,
lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan
erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen
hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua
jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään,
halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja
pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan... Samalla olin
omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.

Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en
suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli
määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa.... Lähdin
kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja
ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli
ihmeissään.

Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta
jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja
huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki
huhujakin.

Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni",
ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties
kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!... Ajan
turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen
tulee."

Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet
housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä.
Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä.
Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.

Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se
pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa.
Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla
sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen
näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin
koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.

-- Kas siinä!... Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein
perintökin... Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun
sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa
paronilta...

-- Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan
luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt
juuri... Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä
sinua pakota, päinvastoin... --

Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma
tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.

-- Sinä et pakota, sinä myöt minut!

Salme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.

En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän
oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu
hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet
kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän
tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä
vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt,
että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut,
kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.

Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja.
Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea,
kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin
epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä
rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä... Mitä auttoi
kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota
rakastin...

Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä.
Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani,
kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin
avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.

Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja
valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin
rahat pöydälle.

-- Neiti, minä kuulin kaikki... Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä
ovat teidän... Minä rukoilen teitä...

-- Teillä on rahoja... Mistä te olette...?

-- Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää... Moititte minua
siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan... Miksi
epäröitte?

Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen
sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin
kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä
itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä
liikahtelivat tahdottomasti.

-- Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties
halveksitte minua liikaa... Ehken olekaan niin saamaton... Ehkä
kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne...

Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen
helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että
taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain
lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan.
Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.

-- Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.

Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen
silmänsä säihkyivät.

-- Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne... Te loukkaatte,
te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä
riippuvainen. Se tietäkää!

-- Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. -- Varsin
hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä... En pyydä
katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.

Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot
liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun
olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei
hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki
jalkaansa.

-- Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!

Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en
nähnytkään enää mitään.

-- Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää...
Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.

-- Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. -- Hänen palvelijansa te
olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta,
ymmärrättekö?... Ikinä ei hän huoli lanteistanne.

Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle
kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa... No niin,
ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa
rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en
palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin
hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti
nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen,
joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään... Seisoin siinä pitkän
aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en
tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin
suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani
seteleitä.

-- Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut...
tietenkään.

Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli
papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten
katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin,
kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi
paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan.
Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin
pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.

Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin
tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän
ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä
olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään.
Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin
häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi
puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä
riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä.
Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin
mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta
järveen ja huijasin kädet levällä...

Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena
ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi
nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä
aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan
sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi
minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.

-- Katsokaahan -- alotti hän -- kerran, ja siitä on jo kahdeksan
vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko
spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka
paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä,
jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat
spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta,
jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin
kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". --
"Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen
sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle
suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin
vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy
itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä
kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja
sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte
kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa
luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen
osaa. -- Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva
valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva
vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin
se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä
pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. -- Johduinpa
siinä -- valonheittäjän kuva mielessäni -- ajattelemaan, kuinka
säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren
osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen.
Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä,
päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta.
Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus
pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta
peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin
vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa
siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten
tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi... Oo, ja
huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman
varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa
tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin,
vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista
vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja,
huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan
vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut.
Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa...
Mutta tehän ette kuuntelekaan.

Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen
esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen
synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla
mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.

-- Ja ajatelkaa -- jatkoi insinööri -- jo aikaa ennemmin kuin
oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin
säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani.
Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan
valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin
sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja
vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin
paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.

Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni
käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä.
En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja
haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän
ilmaissut salaisuutta?... Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin
säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka
syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa
etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei
ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin
suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena
tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni,
jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa
yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat,
mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin... niin, se saattaisi käydä.
Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään
ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin
lumouksen vallassa.

Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle.
Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni
mainittaisiin hänen rinnallaan... En saanut unta öisin, muistin tuskin
syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja
häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa
olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt,
kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui
kuin lapsi.

Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni
olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta
työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin
tilata piirustusteni mukaan. -- Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja
haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta
en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran.
Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle
kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja
parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin
ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän
pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin...

Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen
yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi.
Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta
Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran,
sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä
kurkkua.

Osat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta
Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki
oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli
ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.

Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin,
kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla.
Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen,
puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:

-- Miksi emme koeta sitä?

Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle
selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut
minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat...

Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten
edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin
häikäilemättä:

-- Pyh, onhan paroni!

Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä
hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän
ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä...

-- Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen
väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin
kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire
laboratoriin.

Iltapäivällä Einar lähti.

Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta
seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin
omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän
ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole
elänyt.

Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän
oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.

-- Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. -- Te
kehotitte häntä.

Sydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.

-- Te, joka sanotte rakastavanne...

-- Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse
tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.

Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä
minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin... niin, sanoin
kaiken minkä voin.

-- Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten
mitään mahda... Aivan suotta te minua kiusaatte.

Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt
pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.

-- Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti,
kyynelten riippuessa hänen ripsissään. -- Miksi te olette vihoissanne?
Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.

-- En todellakaan ymmärrä teitä.

-- Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja
olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä.
Te se häntä kehotatte... Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän
mitä haudotte mielessänne... Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää
teitä... Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. -- Ja hänen
ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.

Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän
jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua.
Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut
sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen
kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi
tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen
minulle.

-- En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin... Olette
julma... Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte
nöyryyttää minua.

Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole
jäänyt montakaan sanaa.

"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua
rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa,
katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän
loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan.
Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen
jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä
-- viimeistä kirjettäni -- pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni
myöntää, niin sittenkin... rakastan teitä, Salme."

Alla oli minulle tuntematon nimi.

Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan
olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas
päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää
synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista
sitä tarkalleen.

Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti,
minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä
tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä
tunsin halua loukata häntä.

-- Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä
sanat tahtoneet tulla esille.

Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän
tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.

-- Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän
syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut
häntä vyötäisiltä.

-- Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut...
Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo,
mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi... niin sinua rakastan.

Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan
ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni,
hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli,
itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa...

En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä
rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen
intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini
samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani...
Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.

Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus,
mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.

-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.

-- Tehdäkö? Kuinka niin!

-- Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.

-- Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi
kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia
kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine
meidät siivilleen...

Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta
kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani
kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin
kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.

Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat
kuin hiilet valjuista kasvoista.

-- Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. -- En tarvinnut
teitä, ja sitä ette sanonut... Annoitte minun nöyrtyä... Te, te, josta
ui ole mihinkään...

Ennenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.

Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni
kiersivät sekavina toivotonta kehää. -- Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä
en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään?
Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei.
Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän
sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää
hänen aikaisempaa käytöstään... Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä
hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä
sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.

Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa
nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan
kuullut Einarin kotiintuloa. -- Muuten olin veltto, masennuksissa ja
mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne
kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä
valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän
luultavasti huomannut muutokseni.

Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme
karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone
lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän
huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni
horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin
kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.

-- Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden
alla olevan öljyn. -- Varjelkoon, jos ne pettävät.

-- Olen toki, sain sanotuksi.

Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin
Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten
sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista.
Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn.
Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse,
kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois
niin nopeasti, että menin nurin.

-- Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun
eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.

Luulin häntä hulluksi.

-- Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä.
Mutta varokaa käsiänne.

Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon
kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin
puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken
vaikutuspiiriin.

-- Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. --
Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?

-- Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua
jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät
hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä
sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä
asemaa... Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo,
kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se
sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi
avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla
ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä
piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään... Einar
väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin
kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan
selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja
kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä
koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja
sitten laskeutuen järveen... Oli ihmeen hiljaista.

Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö
ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä,
jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää
kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa
mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.

Ja yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:

-- Katsokaahan, katsokaahan!... Tiesin sen. Siellä, missä putkista
syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä
syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät,
heijastavat toistensa säteitä... Tiesinhän sen, tiesinhän sen!... Eikö
tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli
puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää
syöpyneitä käsiäni!... Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain
sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen
liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion
vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt
tietävänkään minun läsnäolostani.

Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi
outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja
ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää
minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja
hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka
käteen ja sitten... Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua
pidättämään.

-- Oo, puheli Einar kuin itsekseen. -- Olen tulla hulluksi, kun
ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko
kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen
historiaan, minun.

Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse
jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt
kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli
sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:

-- Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä
voivani vaatia puolet kunniasta.

Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta,
läähättäen kuin nääntymäisillään.

-- Vaiti!... Mitä te puhuttekaan? Te!

En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä
olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin
paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa
tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua
vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat
ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin
liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen.
Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja
työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta
kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti.
Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta
alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui,
seurasi ruumista... Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata
pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.

Riensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan
pimeässä.

Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin
sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka
tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin
hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:

-- Noo... nyt voit arvostella... Enkö saa mitään aikaan?... Olen
vapauttanut sinut veljestäni.

Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista
ja hirveässä raivossa kähisin:

-- Tapoin hänet, tiedä se!... Nythän sinä minua rakastat, eikö totta?
Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain
aikaankin... Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään
itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.

Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä
en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai
kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni.
Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä
muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta
kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni
muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun
näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut
tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä
ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee
siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan
tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä,
onko se onni vai onnettomuus.



Jäälautta.


Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen,
ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa
tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa,
mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.

-- Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.

Mykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.

-- Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John
katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin
puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti
silmäillen päällikköä.

Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti
heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän
tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot
vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.

Musta-John arvasi hänen ajatuksensa.

-- Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. -- Ja tuskinpa
tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. -- Hän osotti
kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. -- Varmempi
tämä on, lautta.

Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes
parisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä
leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä
aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.

-- Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään...
Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa
mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John
päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi,
mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.

Kauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.

Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia
pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului
kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen
valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä
epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli
kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.

-- Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John
katkeraan tapaansa. -- Ihan uhalla olemme viipyneet näissä
vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei
tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman,
mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm... No,
tässä nyt ollaan.

Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset
jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan
eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.

-- Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin
pirun riivaama! sähähti hän.

Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa,
osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi
katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta
ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.

Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne
etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät
takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten
alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden
kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.

Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.

-- Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva
varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta
teeskennellen.

Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.

Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei
lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja
sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia",
mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat
uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta
pienellä veneellä.

Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia.
Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli
nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi
mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa,
ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään
pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö
oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa:
kolme yhden kimpussa... Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken
alkusyy.

Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät.
Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa,
mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään
ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään
tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita
oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin
kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut
viimeistä sanaansa... Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut
vaaraa.

Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja
seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa,
tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka
toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen,
yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista
täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan
kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä
pyyntitoveriaan kapteeniksi.

Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että
Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja
siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen
syleilyssä, aavan meren ulapalla...

Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen.
Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän
tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa.
Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli
kadonnut.

Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän
kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta
päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa
taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja
päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.

Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän
suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky
tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita,
aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli
pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon
kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa
Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei
päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä
niin kiinnitti yhteen ihmiseen!...

Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa
vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän
hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä
makasivat mursunnahan suojassa.

Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän
miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja
kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen
toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John
niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka
mihin, mutta koko muu miehistö... Siellä se nytkin makasi, päällikkö
tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies...

Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän
asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui
hiljaisella, lempeällä äänellä:

-- Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu
joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi
polttavat tulta takassa, kun myrskyää... Hyväpä onkin, että
lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.

Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.
Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.

       *       *       *       *       *

Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.

Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan
hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.

Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka
sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä
muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.

Päällikkö kömpi ylös.

-- Jääusvaako? huudahti hän.

Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa
jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus
täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho
esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli
kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.

-- Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.

Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva
ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se
lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta
mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.

Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan.
Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman
kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi.
Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui
edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.

       *       *       *       *       *

Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo
kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.

Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja
leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren
osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta
päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi.
Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja
tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli
kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään
mursua, joka pian hävisi sumuun.

-- Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille
sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta
kaunista lohdutuksen sanaa sinusta... Mutta paisti meni, puheli
Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin
selvästi ilmeni.

Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli
mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä
kuoleman hädässä, viittaili alinomaa...

-- Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi
mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.

Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli
mennyt mursun mukana.

-- Raukka, sähisi hän.

Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön
jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.

Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että
saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää,
että tuskin erotti kämmentään.

Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli
nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi,
ja heitä paleli kauheasti.

Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä
putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin
ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.

-- Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt
varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.

-- Jospa, jospa!... Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä
ja kärpäset, vastasi Musta-John.

Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla,
nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä
tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja
herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.

Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.

Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi
lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja
huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti
nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti
hänen pimeään mieleensä.

-- Vene! huudahti hän hiljaa.

Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä
tosiaankin hiljaa liukui ohitse.

Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen
pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat
jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen
jotenkuten äännähti.

-- Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus.
Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta
lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.

-- Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.

Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka
varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari
yritti veneeseen.

-- Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama
ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä
kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten
sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista...

       *       *       *       *       *

Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta
kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja
meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet
tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai
laivaa, laivaa...

Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen
huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä,
pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan
epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi
vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja
harmaana kuin grafiitti.

Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin
suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia
jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton,
ääretön ulappa.

Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä
Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen
väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen,
ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.

Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei
jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli
kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut
enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään,
mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.

Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa
pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet
eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen
silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan
toverilleen.

Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.

Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle.
Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin
ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon
ja kiitivät pois samaa tietä. -- Musta-John oli kuitenkin saanut yhden
tapetuksi hyljekeihäällään.

Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa
häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari
viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.

-- Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan,
joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.

Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei
voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti
kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.

Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.

-- Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä
miellyttäväsi?

Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti
hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa
merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi
kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.

Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa
hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa
käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin
kuuluvasti:

-- Hyödytöntä.

Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän
lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan
välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen...

Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset
voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka
yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka
avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti,
herättämättä pienintäkään toivoa...

Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta,
missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön
makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja
silmät ummessa.

Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.

Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä.
Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen
aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin
taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet
mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä
suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti
retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.

       *       *       *       *       *

Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.

Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti
hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan
sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet
taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti
hänet horrostilasta.

Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri
kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin
oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen
epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan
ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic
du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi
Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi
ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen,
alastomaan ruumiiseen...

Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka
päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän
katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän
erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan
joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.

Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä
iloisia päiviä, viiniä ja naisia... Sitten pieni, ruskeasilmäinen
kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli
tytön kiharoita...

Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä
terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa
edes päätään.

-- Purjeita, mutisi hän.

Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan
kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä
ulapalla.

-- Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää
syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.

Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri
avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa
valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta,
jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.



Suru.


Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus
oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin
todeta, että henki oli lähtenyt.

Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa
aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin
hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä,
ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa,
että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni
ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina
kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla
kuoleman valju jäykkyys.

Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka
vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt
makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari
kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka
äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä
todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana
kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat
sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi
siis...

Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei
hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja
raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi
vaistomaisesti pelätä sitä.

Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla
voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan
ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti
yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen
kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.

Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin
askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen
palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin
isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.

Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät
asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt
jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin,
mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin
minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä.
Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua
vain kirvelsi ja kuivasi. -- Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa
hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi,
mutta ei tiennyt siitä mitään.

Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi,
astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili
ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt
istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon
itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia,
eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi... Ennen pitkää tylsä
mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä
huomannut.

Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella
tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian
haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti
nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista
tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren
mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka
pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein
silmin... Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän
polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen
mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella
mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin",
mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu
tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä
kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta
mitään...

Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä
tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt
suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän
nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa
ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään
kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi
jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan.
Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa.
Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja
poistui kiireesti.

Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla.
Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään
ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi
äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan.
Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. "Tokkohan pelkään jotakin?"
mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan
sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki
heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta
ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.

Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen.
Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää,
eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen
kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa
sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä.
"Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?" ajatteli hän.

Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin
Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:

-- Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi
päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat
mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit
Hamletina ollako vai ei olla...

Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä
tutuilta... Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:

-- Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden
miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä
sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla
minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame
Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin
lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.

"Sehän on Raunio", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio,
lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli
hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies,
jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.

-- Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen
kätensä.

Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä
huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon,
jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden
ajan.

Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän
olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.

-- Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.

Törmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

-- En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.

-- Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti
Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei
kuiskasi: -- Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin
kuin viinasta... tuskasta esimerkiksi, kuten te.

Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka
Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.

-- Älkäähän... Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.

-- No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.

Törmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.

Lakimies silmäili häntä hetken vaieten.

-- Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää
käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.

Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja
erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin.
Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin
sumuun.

-- Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja
ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän
tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui,
kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa,
olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen
ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.

Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman
loitolle.

-- Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.

Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti
karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.

-- Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne
ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.

Rouva rypisti kulmiaan.

-- Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette
humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.

-- No rouva sitten, suokaa anteeksi.

Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui
Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli
kaikki yhdentekevää.

Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään.
Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen
ilme.

Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei
pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti
maksaa.

He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän
kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi
häntä terävästi ja sanoi:

-- Margit on teitä pettänyt.

Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin;
kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.

-- Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä
yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa
sanomatta.

Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen
rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä
oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän
nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.

-- Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja
tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen
valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi
itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän
kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen
numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan,
mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa...

Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä,
ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli
jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan,
peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän
tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja
häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.

-- Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo... Mutta mikä sinun
on? Sinähän olet humalassa!

Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.

-- Minäkö? En.

-- Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi
sinertävät.

-- En tiedä... Niin no, tanssiaisista, jos haluat... Mutta en minä
humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?

-- Entä Margit? Missä Margit on?

Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten
hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä
äänellä:

-- Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun
istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla
katsotkin... Minkätähden olet vihoissasi?

Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä
syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli
hullusti.

-- Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.

-- Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen
liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta
sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa,
mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen
käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan
huomaamatta.

Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli
hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä
kavahti tuolilta kuin heräten.

-- Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan...
Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.

-- Ei, istu vaan... Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan
mitään. Tokkohan olet oikein terve?

-- Kyllä minä nyt lähden.

Syntyi hetken vaitiolo.

-- Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?

-- Tietysti... Turhia sinä epäilet.

-- No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä
tapaamaan.

Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä
kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.

-- Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin
tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. --

Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen
hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän
katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää,
palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.

Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus.
Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa.
Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan
pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän
aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon
eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen
vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat
sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi
kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.

Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden
lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä.
Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi,
jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen
sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti
kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa
kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä
käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman
tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.

-- Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman
sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin...
Rakastettuni, rakastettuni.

Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin
sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli
häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään
toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä
hymyilevän...

Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi
hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä,
millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja
kylminä.



Viettelijä.


Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää
riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun
elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin
tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes
mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten,
vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan
entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain
otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä
anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa
mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille
ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta
tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole
niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.

En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja
keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni
luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni
alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka
kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa
aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin
velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.

Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän
tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin
jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin
eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa
seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi
hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin
häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini.
Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki
se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt
pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. -- Jos
runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka
kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten
henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle
viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain
sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen
kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään
piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella
heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous,
niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän
ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi
hän on. -- Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni
lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan.
Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin,
synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut,
patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin
ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista.
Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä
täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen
aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen,
kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka
hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin
vaikuttaa naisiin -- seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen
luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa
voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.

Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten
sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin
suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!

Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen
sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa
hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen
järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli
pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään
järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan
liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan
kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni
pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin
tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna
Örniin.

Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli
pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään
voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin
jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän
rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän
Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän
katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle
oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.

Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin
maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa
nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa
ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen
ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste
muuttivat koko sisäisen maailmani.

Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti,
jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin
käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen
uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja
sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin
pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän
osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri
katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon.
Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten
oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja
silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan!
Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni
synnyttää.

Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni
sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat
valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa
sairautta pahuudesta. -- Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen
yhdentekevää.

Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin
minua liettää.

Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa
hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen
ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan
tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti
poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen
silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin
työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.

Yhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:

-- Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten
luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.

-- Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.

Hän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.

-- Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?

Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä
merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus,
koskapa niin usein olin hänen seurassaan.

-- Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu
pikkusormeeni.

Hän muuttui totiseksi.

-- Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?

-- No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti
on suvainnut pistää sen sormeeni... Sinä aavistelet, huomaan. No niin.
Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin
siskosi kanssa?

-- Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän
vaaleten.

-- Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat
palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?

-- Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo
miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.

-- Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.

-- Sinä!

-- Myöskin hän.

Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja
halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää
itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin
voinut kiertää köydeksi.

-- Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. -- Kaiken sen
jälkeen, mitä sinusta tiedän... Tokko terveytesikään on enää
kunnollinen?

Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti
sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa
käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän
heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.

Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko
tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta
enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua
väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä
syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin
päättyneeksi.

Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä.
Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin
vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin
aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.

-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot
kylminä ja vieraina.

Sain aivan kuin piston. "Te", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut
vastata.

-- Huomaan, että veljesi on kertonut...

-- Miksi sitten enää tulette?

-- Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus
voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne.
Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.

-- Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset
käsitykset, joka olette sanonut... -- Hän hillitsi liikutuksensa,
rypistäen kulmiaan. -- Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen
merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. -- Hän nauroi
kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.

-- Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana,
hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. -- Sallikaa minun
onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei
epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.

Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki
tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin
kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.

-- Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni
puhdistaa...

-- Niin!... Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.

Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa
armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.

-- Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä
vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.

Kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.

-- Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.

Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen
käsitin.

-- Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää
hyvästi, neiti!

Sanoin, kumarsin ja lähdin.

En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan
haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen
menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt
surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun
synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa
nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden
vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja...

Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin
Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä
päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun
mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan
alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, -- mikä tietenkään ei
estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.

Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana
vuoteella -- mikä usein tapahtui humalapäissänikin -- ja sähein silmin
tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni,
ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta
ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki
tunteille. -- Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka
suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita
kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin
parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä
itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi.
Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin
itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä
suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia
ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä -- ja mielellään he
polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia
halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa,
mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina
olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori,
niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas
hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän
raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää,
on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on
hän pauloissasi, paljastaa itsensä. -- Tai kohtelepa katunaista
säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän
heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia,
punastuu, jos puhut hänelle suutelosta -- ja hoipertelee aamuyöstä
jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. -- Oh, olinpa kuin
mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta
kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia
suudellessa".

Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei
ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti
haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli
keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni,
kirjottaahan runoilijakin:

    Ei täällä mitään tehdä ihmisikään,
    ykskaikki, joko kuoli taikka eli.

       *       *       *       *       *

Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin -- hänen kanssaan ei
muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja
aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain,
että tyttö oli köyhä.

Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni,
kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin
kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota
häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää
tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta
ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.

Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen
vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon
määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.

Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin
tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi,
kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua
puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni?
Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin
ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia.
Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on
hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti,
minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En
voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.

-- Tuossa menee morsiamesi... En ole muistanut onnitellakaan, vaikka
kyllä näin sormuksesi, sanoin.

Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin
lähtikin sisään.

Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten
pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden
huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua
viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että
kyllä.

-- Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen
aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä
mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa
kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin
häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin
tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.

-- Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna,
vastasin hymyillen.

Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli
kuitenkin se hyöty, että lähdimme.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon
morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä
muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian
takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse
tulla.

Nyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin
ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti
lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun
yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen
paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? -- Ja tällöin iski
ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän
oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo!
Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi
hänen pyyntönsä -- mutta en suinkaan hänen morsiantaan.

Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi
suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon
morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt
vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan
häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on
totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. -- Se hitunen kunnioitusta,
mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän
henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä
rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.

Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle
ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen
rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus
kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua
epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen
lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut
omaatuntoani epärehelliseksi? -- Miksi ollenkaan antautua turhien
mietteiden valtaan?

       *       *       *       *       *

Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin
erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja
kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain
olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan
käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli
ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua
haluttanut lähteä kävelemään.

Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta
hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni
lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa
nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin
huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja
tuskallista -- seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti
minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan.
Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni,
sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa
tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.

-- Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen.
-- En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.

-- Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta
tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja
hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä
tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes
mahdolliseksi. -- Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän
suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen
suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.

-- Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.

Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän
kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu
terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.

Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei
vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui
keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon.
Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella
säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin
muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran
rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus
lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. -- Alkoi jo kuulua kosken
kohina.

Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin
oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme
korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo
pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu.
Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen
silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata
häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja
kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi
tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi
purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin
levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi
äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia
kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:

-- Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa!
Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään
luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.

Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi
kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:

-- Morsiameni on raskaana.

Säpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja
vaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme
kasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.

-- Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt... No, pikaisilla
häillähän siitä pääset.

Katsoin häntä julkeasti silmiin.

Hän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän
taskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi
hampaitaan kiristellen:

-- Konna, konna! Johan sen sinulle kerran sanoin.

Aloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään
pelännyt.

Kuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin
ottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta;
hänen katseensa ilmaisi kauhua.

Tuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme
päällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi
minusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä
kuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään?
Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet
pusertelivat hermostuneesti sauvoja... Yhtäkkiä hän survasi suksensa
liikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia
jyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi
selkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme
juoksuaskelta hänen peräänsä...

Sattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen,
sauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja
sukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää,
sinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten
purskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen
enempää välittämättä.

Tahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta
eiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En
ole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen
mielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava --
salonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä
hänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen
seikkailuaan -- arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.

Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle
yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista.
Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi
tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön
kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä.
Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi
onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se
koskee minuun.

Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää.
Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi
"muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen
katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja
tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään
itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa
selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki
mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.

Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt
henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti
se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy
muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla
on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja.
Siinä on minulle kyllin.

Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut
muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha
malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin
voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan
helmaan.

Vanhat roomalaiset olivat miehiä!



Mykkä paholainen.


1.

Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään
sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia
ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti,
minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin
hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin
rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.

Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen
riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös
taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja
soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran,
kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta,
joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia
enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta
kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei
vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja
kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän
näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin
korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu
tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui
Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta
vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta
ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili
hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet
olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. --
Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa
smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset
surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien
timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien
laulu.

Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti
hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän
kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi
päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu,
johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa,
kauheasti parkaisten, taivaan puolelle...

Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia
enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti
opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen
huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös,
huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa,
mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui,
ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti
koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta
mykkä.

Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti
annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.

Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten
luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien
tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan
valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut
valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua
palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen
kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua
kohtaloonsa.

Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan
sydämeen mykkä piru.

       *       *       *       *       *

Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi
tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi
hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan
parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä
tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi
itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.

Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän
leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat
pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli
suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli
usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka
vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja
pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä
sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä
kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse,
sillä äiti oli kieltänyt.

Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa.
Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne
menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino
heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla
tottelematon... Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet
housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.

-- Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. --
Huudetaan Einokin tänne... Eino hoi!

Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä.
Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

-- Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.

Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat
suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.

-- Nyt me mennään, sanoi nuorempi.

-- Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.

-- Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. -- Sitäpaitsi... siellä on
hauskempaa.

-- Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.

-- Mikä on? kysyi Valdemar.

-- Hurja poika!... Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä
hurjaksi, kun poika kirosi... Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen...
Hän on tappanut käärmeenkin.

-- Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi
silmät säihkyvinä.

Valdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.

-- Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.

-- Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.

       *       *       *       *       *

Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana.
Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti
paperiin kääritty.

-- Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita
kiharoitaan. -- Minä pyysin sen äidiltä.

Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin
katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja
jakoi leivoksensa tasan kaikille.

-- Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä
välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria,
oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.

-- Lyö sinä häntä, sanoi hän. -- Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti
kourallisen karamelleja taskustaan.

Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja
muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.

Valdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.

-- Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle
mieleen... Eino, älä enää ole suutuksissasi.

Valdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.

Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa
tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden
vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi
yksikseen.

       *       *       *       *       *

Valdemar pantiin kouluun.

Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän
oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa
toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin.
Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka
lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.

Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä
luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi
Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut
nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.

-- Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.

-- Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. --
Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta
sinä olet kirjatoukka. Niin!

Valdemar ei vastannut.

-- Meidän priimus ei lue koskaan. Hän kirjottaa läksyt kynsiinsä.

-- Lunttaaminen on kiellettyä, sanoi Valdemar.

-- Kiellettyä! Kun et uskalla, tyttöpoika!

Valdemar oli vaiti pitkän aikaa. Irene alkoi jälleen nyyhkyttää.

-- Älä itke enää, sanoi Valdemar vihdoin liikutettuna.

-- Anna minun olla, tiuskaisi Irene katsomatta häneen.

-- Tule sisään minun kanssani. Johan kotiinkin pian lähdetään, maalle.

-- Anna minun olla, kuulethan!

Valdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene
katseli häntä sormien raoista.

-- Älä töllistele! Mene matkoihisi! -- Ja yhtäkkiä Irene kumartui,
kaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin
kasvoihin.

Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että
kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.

       *       *       *       *       *

Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan
setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä
otti kotikartanon haltuunsa.

Valdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.

Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin
viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä
kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta
laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut
niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus
rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet
alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä.
Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten
elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään
keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma
kutsumuksensa.

Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi
hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä
uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille,
jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän
perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka
hankki apua ja tointa langenneille naisille.

Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen
ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä
jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen
hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin
ponnistuksiin ja uhrauksiin.

Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia,
vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut
hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri
perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin
toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen,
jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei
antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti
itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen
hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen
hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli
maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta
iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen,
ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut,
sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.

Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan
naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin
suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva
voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla
hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen
naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita
Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön
ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli
ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi
muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman
kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi
kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta
mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut
häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.

Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria
kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.

Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä
oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen.
Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien
hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä
herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti.
Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar
oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen,
uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.

-- Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti
Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen,
vastaamatta.

-- Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron
jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän
ennen pidit minusta, tyttöpoika.

Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi
salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.

-- Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat
taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että
opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.

-- Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.

-- Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme:
mystillisten kertomusten improvisoija.

-- Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.

-- Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se
lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.

-- Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä
äänellä. -- Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän
tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.

-- Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla
sydämestään paha, jatkoi maalari.

Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle.
Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla
mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan,
hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän
vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen
varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja
osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan
talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen
innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa
Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo,
alkoi hän heti.

-- Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan
olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä
herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.

-- Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. -- Tekisit
paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.

-- Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia!
Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa
rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja
kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta.
Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia.
Mutta rumaa se on.

-- Niin, mutta kurjuus?

-- Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on
enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.

Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa
asiaansa. Hän vaikeni.

Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen
säihkyvin silmin.

-- Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. --
Sinä hukut hyvyyteesi.

Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla.
Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän
vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä
raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.

Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti
velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi
Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia
asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.

Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän
seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti
alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi.
Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin,
mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja
useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria,
kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven
aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.

Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan,
Irene naureskeli:

-- Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa
vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit
keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää
uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä
vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet,
jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon.
Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta
ottaa sinulta hengen...

-- Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.

Syntyi hiljaisuus.

-- Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin...
kuitenkin minä rakastan sinua.

Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi
häneen vakavasti.

-- Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?

Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta.
Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:

-- En!

Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti
eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi,
tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi
kuin raivossa:

-- En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse
sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin
minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun,
kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen
täytyisi olla voimakas... Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä
kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla
kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä
en sitä kestä... Ei, ei! Älä puhukaan.

Valdemar vaikeni yhä.

-- Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä
ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi
tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.

Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin
seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli
käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti
väkisin ilon kasvoilleen.

-- Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä
tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa
kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa... Mutta olehan nyt
iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en
suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä
minua.

Valdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:

-- Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.

Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi
voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:

-- Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!

Hän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.

       *       *       *       *       *

Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka
paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa
vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti
häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä
voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle
selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti
antautua sille yhä hartaammin.

Parin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto
vieraisille.

-- Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen
päivällispöydässä. -- Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko
kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se
on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja
voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh,
herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä
pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka
vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella,
kun olette epätietoinen.

-- Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi
Valdemar väsyneesti hymyillen.

-- Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:

-- Niin, menkää naimisiin.

Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia
muistoja liikkui hänen mielessään.

-- Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta
ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun
rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa.
Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani
pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se
vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat
iloita ja nauttia elämästään.

-- Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.

-- Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille
tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.

-- Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta.
Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.

Valdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.

-- Ooh! Kuinka te voitte!... huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui
hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.

Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar
tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja
hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun
aihetta vaihdettiin.

Paria päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:

    Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa
    anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada
    kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin
    kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni
    saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.

    Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista
    kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen.
    Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä,
    kuinka... Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen,
    joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla
    merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte
    minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa
    poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi,
    kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle
    pahoillanne, eikö totta?

                                                    Lilli S.

Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton,
tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen
mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä
tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin
liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen
kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja
muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto
onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon
pelkonsa enää tavata Valdemaria.

Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon,
oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut
lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko
hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen
luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja
voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja
tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta,
kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan
hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta,
jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä
yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen
hurma olisi ohitse? -- Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän
oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.

Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat
silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö
hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin
kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin
hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä,
vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se
pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka
todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin
kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua
Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo
tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan?
Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen,
niissähän oli onnen salaisuus.

Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski
epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.

Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon
kanssa.


2.

Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt.
Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä
seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain,
väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.

Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti
nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä
nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla
palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja
piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli
auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa
kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan,
unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen
jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään
niistä ei onnistunut.

Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään
maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella.
Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään
kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille
oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat
huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.

Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen,
sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi
haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä
voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.

Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta
kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.

Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle
painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli
sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen...

Mykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.

       *       *       *       *       *

Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta,
keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen,
jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar
hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki
selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi
hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys?
Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä
ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?...

Palvelijatar astui huoneeseen.

-- Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.

-- Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar
kärsimättömänä.

-- Talouskassa on tyhjä, herra.

Valdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen
tarvitsevalle.

Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille
naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli
valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin;
toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.

Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi
orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta
ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi
yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli
sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän
oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut,
mutta mikä oli tuloksena?

-- Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun
tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. -- Mitä sillä voitetaan?
Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat,
niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.

Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen
huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa
alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja
haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.

Jälleen ilmestyi palvelija ovelle.

-- Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.

-- Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.

-- He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee
kotiin vasta illalla.

-- Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä,
etten jouda, etten jaksa... Sanokaa, että tulevat huomenna.

Palvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.

Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki
vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.

-- Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole
mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.

Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli
kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa
laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.

-- Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.

Hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:

Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta
kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli
punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa
jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo.
"Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar
kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen
Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia
outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa
mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet
hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja
nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät
tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet
otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille
voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä.
Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon
karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi
Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu
ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään.
Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää
ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle.
Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia
säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta...

Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän
ollut nukkunut näin hyvin.

Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka
tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli
kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia
niitä vastaan.

-- Täytyyhän minun itseänikin ajatella, mutisi hän lähtien kävelylle.

Eräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden
herraspojan kanssa.

-- Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla
ole isääkään, kähisi toinen herraspojista.

-- Väv väv väv väv! irvisti katupoika.

-- Hamppari! Varas sinusta tulee.

-- Älä kolita luista nokkaas!

-- Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat
päältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.

Katupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen
vihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville
alkoi ulista.

-- Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. --
Toimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä
voi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.

-- Eikä hän tee mitään, säesti toinen.

-- Myynhän minä sa-anomalehtiä... ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää
viekö minua.

-- Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. --
Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.

Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin
Valdemaria.

-- No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät
uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa
tehdä... Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: -- Ä-älkää viekö minua.

Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen
käsityskö lapsilla olikin orpokodista?... Kavalasti riuhtaisi Ville
itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä,
ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.

Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla?
Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja
silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen,
jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?

Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei
voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.

Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä,
vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten
miettimisaikaa.

Komitea läksi.

Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana
huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.

"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo
mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän
hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa
pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.

-- Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen
sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä
hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää,
mistä se johtui hänen mieleensä.

Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista.
Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli
hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.

Yhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.

-- Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä
kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.

-- Sen minä arvaan... No entä vaimosi? Ei epäile mitään?

-- Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!

Syntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.

-- Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen...

-- Ole huoletta, kuiskasi johtaja. -- Minä luotan Lilliin. Häät tulevat
tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.

-- Älä helkkarissa! No mitä?

-- Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä
sitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.

-- Jos suostuu.

-- Varmasti suostuu. Minuunhan se luottaa kuin jumalaan...

Valdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos
tuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon.
Valdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja
katosi "Valkeaan kyyhkyyn". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä
johtaja oli tarkottanut.

Valdemar kulki kotiin tuntien tuskaa ja inhoa. Perille päästyään hän
huomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen
palvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi
katselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä
naurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä
katkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä
hymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti
verhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle.
Avattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa
herran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.

Ensimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä.
Sitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli
sekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja
rauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin
raikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon
ihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä
liikuttaneet.

Hän oli saanut epäilyn lahjan.

       *       *       *       *       *

Valdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti
kaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti
eroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden
naisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti
toimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin
hyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa
maalle.

Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda
suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan.
Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.

-- Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen.
-- Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.

-- En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. -- Tehän olette aivan
uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.

-- Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä
ylämaa... On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen
väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo
riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia,
hyvä herra.

Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista
kuvastui kärsimys ja luja tahto.

-- Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.

-- On, kaksi.

-- Ja miehenne on sairaana?

-- Niin, jo toista kuukautta.

-- Oletteko koettanut mistään pyytää apua?

-- Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä
tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi
hyvin.

Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä
silmiin.

-- Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?

-- Ei tästä pitkälti ole... Mutta... se on vain köyhän maja, niin että
tokko herra...

Valdemar nyökäytti päätään vastaamatta.

Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine
ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla
permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.

-- Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan
lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän
vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen
iloa.

Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka
pyysivät apua.

-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.

-- Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.

-- Minä toimitan, odottakaa.

Valdemar poistui huoneeseensa. Hän palasi hetken kuluttua kirje
kädessä.

-- Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän
toimittaa teille työtä.

Miehet luikkivat tiehensä nolostuneina.

Valdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten.
Hän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä
rauhasta.

Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, rentoili pari jätkää portin luona.

-- Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten
pitkään.

-- Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää
liikene viittä penniä... Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin
pankista.

Valdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti
maalle.

Hän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä
maa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään
nähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon
ympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään,
mutta etempää oli kaikki hakattu.

Valdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin
epäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren
oluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan.
Isäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti;
renki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä;
hänessä heräsi viha.

    Näinhän se lauleli Lammin likka
    tuohia pihtiin pannessansa...

Isäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti
paiskaten kiivaasti oven kiinni.

Toisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti
elelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa,
korjaten itse sadon.

Mitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän
huomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka,
jonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä
metsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen
tekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat
paljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.

Vihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan
ollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti
hän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi
niiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että
tekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa
ja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia
vouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman,
neuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän
alkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa
runsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta
pienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta
myöskin kunnioitettiin.

Kului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän
näki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.

       *       *       *       *       *

Levisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä
herrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin
myöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.

-- Sulhanen on kai rikas, ajatteli Valdemar. Hän osti automobiilin.

Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa
ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin
hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.

-- Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli
Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. -- Irene on vain sen
miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus.
Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii
huomatessaan olevansa voimakkaampi.

Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan
kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. -- Huima
suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.

Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti
onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä
tahansa.

Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja
kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä
pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti
värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin
sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.

Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar
käsivartensa morsiamelle.

-- Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.

Hän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.

-- No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.

-- Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan
valkeat. Irenen valtasi outo pelko.

He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä
Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene
kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.

-- Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.

Valdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.

-- Mitä sinä aiot, Valdemar?... Puhu! Tämähän on kauheata.

Valdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.

-- Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano
mitään? -- Irene alkoi nyyhkyttää.

Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli
häntä hurjasti.

-- Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois.
Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. --
Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.

Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään
Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja
tuijotti Valdemariin kuin lapsi.

-- Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut.
Päästä minut! Minä pelkään sinua.

-- En!

Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi
virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.

-- Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.

-- Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen
hengityksensä poltti tytön poskea.

-- Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään... Minne sinä viet minua?
Hyvä Jumala!

Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa
aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.

Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja
yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät
ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja
purskahti itkuun kuin koulutyttö.

Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen
kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä,
posket hehkuvina.

-- Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen
silmänsä.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana, kun he jo olivat naimisissa, sanoi Irene:

-- Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta
kertaa miettinyt.

Valdemar naurahti.

-- En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen
pahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.

-- Höpsis!

-- Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan
ajattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.

-- Valdemar, sinä olet hassu.

-- Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa
illalla.

Aamulla kysyi Valdemar:

-- No, mitä näit?

-- En mitään. En nähnyt unta ollenkaan.

-- Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen
vaimoaan poskelle.

Irene naurahti omituisesti. Valdemar katsoi häneen terävästi.

-- Mitä sinä ajattelit?

-- Tahdotko tietää?

-- Tahdon.

-- Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene
silmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mykkä paholainen - Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home