Title: Ylenkatsotuita
Author: Nikkinen, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylenkatsotuita" ***


YLENKATSOTUITA

Kirj.

Jaakko Nikkinen



Edistysseurojen Kustannus-O.Y.,
Helsinki,
1922.



I


Tuvassa oli aivan hiljaista.

Täti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona.
Pojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla ja
pää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asetteli
kukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö,
istui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.

Lakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyn
tuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmää
talvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.

-- No -- tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.

"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkin
sanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.

-- No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tänne
tädin syliin! Täällä on voitakin!

Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan ja
juoksi tädin luo.

-- Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.

-- No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosen
emännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vain
penkillä kyhjöttivät.

Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaa
lakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.

-- Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteen
kotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.

Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.

Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset.
Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollut
isän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaan
samoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman ja
hautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikolla
haudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.

Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä -- Eikä Jukalla -- Eikä
Sannillakaan, joka on vielä niin pieni -- -- -- He ovat orpoja -- --.

Orpoja -- Se sana nosti aina sumua silmiin.

Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilen
illalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään,
hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään,
Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edes
talojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määrä
jokaisen hakea huutamansa.

Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.

-- Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tule
uudestaan ja syö edes voileipää!

Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sannia
syömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos.
Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.

Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni ja
käväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut.
Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän meni
tyhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsi
tumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hän
katsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitten
läksi kahlaamaan syrjemmässä olevalle pajansijalle, jossa ahjonpohja
vielä oli näkyvissä. Siinä hetkisen seisottuaan läksi takaisin tupaan
päin ja katosi tädin näkyvistä tuvan varjoon.

Tädin silmät räpyttivät. Hän kumartui pöydän taakse ja niisti nenänsä
hameen helmaan.

Jukka ja Sannikin olivat jo lopettaneet syöntinsä ja täti korjasi
kuppeja pöydältä, kun Masa tuli tupaan. Takkakivelle istuen hän sanoi:

-- Kujalla tullaan hevosella.

-- Meillekö? remahutti Jukka ja hyppäsi sivuseinäikkunasta katsomaan.

-- Evotella, mongersi Sanni ja meni hänkin ikkunaan.

Tätikin kurkotti etäämpää, mutta hevonen tulikin jo pihaan. Jukka
ryntäsi ulos ja "evotella evotella" hokien aikoi Sanni mennä perässä,
mutta täti sai kiinni ja vei muurinvieri-ikkunasta katsomaan.

-- Varsanniemen isäntä se näkyy olevan, sanoi täti ja kiiruhti
järjestelemään tuoleja paikoilleen, samalla arasti katsoen Masaan.

Varsanniemen isäntä se oli. Sanoi käyneensä asemalla opettajaa
kyydissä ja nyt takaisin tullessaan poikkesi ottamaan sen, Masa vai
mikä sen nimi on.

-- Tämäkös se on tässä takkakivellä.

-- Se se on, myönsi täti.

-- No niin, tule nyt sitten minun rekeeni, niin koetetaan lähteä,
puheli isäntä. Onko sinulla mitään tavaroita otettavana, vaatteita
tai muuta?

Pieni vaatemytty, yksi paita, Masalla oli. Silmät maahan luotuna otti
hän sen tädiltä ja vaiteliaana läksi isännän mukana.

-- No hyvästi nyt Masa! huusi täti.

-- Hyvästi, vastasi Masa hiljaa porstuasta ja painoi tuvan oven
kiinni.

Jukka meni isännän ja Masan kanssa ulos, mutta täti jäi Sannin
kanssa tupaan. Hänen herkistyneeseen korvaansa kuului reen ratina,
kun se porstuan päitse läksi menemään kujalle. Eikä hän voinut olla
menemättä ikkunasta katsomaan. Siitä näki maantielle saakka ja hän
oli näkevinään, kuinka Masa maantielle käännyttäessä katsoi tänne
päin ja sitten pyyhkäsi silmiään kädellään. -- -- Samassa syöksähti
Haukkalan kartanon varjosta näkyviin hevonen kirkkoreki perässä. Se
kääntyi kujalle. Reessä oli mies ja nainen. Saarenpäästäkö? tuli
tädille mieleen ja hän jäi katsomaan, tulevatko ne tänne vai ajavatko
muiden mökkien pihoille. -- Tänne näkyivät tulevan ja hän tunsikin ne
jo. Saarenpään isäntä ja emäntä ne olivat.

-- Nyt Sanni pääsee hupalla! sanoi täti ja sieppasi Sannin syliinsä.

-- Upalla, upalla, alkoi Sanni hokea ja kysyvin katsein etsi "uppaa".

-- Setä ja täti tulevat ja vievät Sannin hiipalla, selitti täti.

-- Tetä, täti, uppa --

Sanni riuhtoi itsensä pois tädin sylistä mennäkseen etsimään niitä.

-- Tanni menee tetän ja tatin kant upalla, kiiruhti hän kertomaan
Saarenpään isäntäväelle, kun nämä saaleja ja huopa käsivarrellaan
tulivat tupaan.

-- Joo, upalla se pääsee sedän ja tädin kanssa, lepersi emäntä
silmänsä suureksi tehden ja päätään puistaen ja levitteli saaleja
lämpiämään. Täti haki tuoleja ja niiden selustimille asetettiin
saalit takkatulen paisteeseen.

-- Hae, Jukka, lisää risuja! käski täti. Jukka haki.

Siinä saaleja lämmittäessään ja Sannin talkkeroimista ja jokeltelua
seuratessaan emäntä jutteli, etteivät he ensin aikoneet Sannia
ottaakaan. Kun Ratulan isäntä kävi siitä heille puhumassa, niin
he sanoivat etteivät he, jo vanhemmanpuoleiset ihmiset, viitsi
sellaiseen vaivaan ruveta.

-- Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut
sen. Tiedä häntä nyt sitten -- -- puheli emäntä ja koetteli saaleja
kädellään. -- Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin.
Tulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.

-- Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä
hymyillen seuraavalle isännälle.

-- Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä
puettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen
emännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta
sydämellisen riemukas nauru.

Vapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän
menoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni
hän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi
porstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.

Jukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin
ylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin
ne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin,
että ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla,
niin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle
metsätaipaleelle yötä vasten!

Mutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään
porhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.

-- Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä
sanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois
kääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.

-- Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.

-- Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.

-- No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi
täti.

Jukan jollain tapaa puolivalmiilta vaikuttavat kasvot kääntyivät
vinoon ja kieli valahti ulos suusta, kun kuuli, että häntäkin on
tultu hakemaan. Ja enempiä käskyjä odottamatta läksi hän ulos.

-- Eikö vävylle mööpelikuormia laiteta, kun tiloille lähtee? Ja
jyväkuormia? kyseli Korpisen renki Jukan perässä ulos mennessään.

Täti tuli Jukkaa matkaan panemaan.

-- Mutta kylläpä sulla on likainen reki! ihmetteli hän reen nähtyään.

-- Miksei se likainen ole, kun koko päivän olen sillä lantaa ajanut.
Ja jo monta päivää. Tämä on viimeinen kuorma tälle päivälle,
lasketteli renki.

-- Olisit edes jotain lointa ottanut!

-- Mistäs minä otin, kun ei talosta anneta.

-- Odottakaa vähän! Minä haen jotakin: riepua. Vaatteensahan tuossa
likaa, tuollaisessa, toimesi täti ja meni tupaan.

-- Oletko sinä koskaan ennen ajanut hevosella? kysyi renki Jukalta.

-- En, hörähti Jukka.

-- Nyt saat ajaa. Ja ajakin sitten niinkuin kuriiri.

Täti tuli loimiresun kanssa ja heti kun hän sai sen reelle, asettui
Jukka sille istumaan ja alkoi hapuilla suitsia. Kujalle päästyä
renki ne hänelle antoikin ja purskahti nauruun nähdessään, miten
hullunkuriseen ilon ilmeeseen Jukan kasvot vääntyivät.

-- Jumala siunatkoon teitä lapsiparat, puhkesi täti yksin jäätyään
sanomaan. Haki sitten nyyttinsä tuvasta, lukitsi oven ja vei avaimen
lähimmälle köyhäinhoitolautakunnan jäsenelle. Läksi sitten kiireesti
astelemaan kymmenkilometrisen metsätaipaleen takana olevaa kotiaan
kohti.



II


Pohjatuulella oli valta hallussaan.

Hjiyuuuuu -- -- -- tshiiiuuu se vihelteli. Potki, riipoi, reuhtoi
ja pelmehti ja säikäytti pienet lumikiteet liikkeelle. Viskoi ne
ilmaan ja villiä riemua viheltäen ja ratasliiterin luukulla tahtia
lonkuttaen kiidätti niitä päin seiniä ja aitoja.

Se äkkäsi Masan Varsanniemen halkoliiterissä keitto- ja kamaripuita
pilkkomassa. Hyökkäsi sinne ja vallattomasti löi hänelle lunta vasten
kasvoja, niin että hengitys salpautui. Ravisteli takin liepeitä ja
housun lahkeita, retuutti korville kiskottua lakkia pois päästä, ja
sitten päistikkaa hyppäsi liiterin edessä olevaan kinokseen, niin
että lumi pölähti. Siitä se taas hurjasti viheltäen läksi irtaimia
lumihiutaleita kiidättämään ja vainiolle reuhastamaan.

Masan alkoi olla kylmä. Paleli käsiä ja jalkoja ja koko ruumista
hytisytti. Täytyi lähteä tupaan lämmittelemään.

Hän asetti kintaansa muurin olalle ja istui hiljaa takkakivelle.
Kopisteli jalkojaan ja katsoi, kun isäntä piippu hampaissa porasi
reen jalakseen ketaran tapin reikää, niin että seinät tärisivät.

Kun tytär Tilda nousi rukkinsa takaa tullen tekemään puolisen
keittovalkeaa takkaan, meni Masa pois takkakiveltä, ja kahlasi
lastukasan ylitse höyläpenkin luo, jossa talon viisitoistavuotias
poika Masa näperteli vasikankiulua. Vapaana olevalla puukolla alkoi
hänkin jotain laudasta lohennutta liuskaa veistellä.

Sen huomasi nelivuotias Mikku, jolla oli "huusholli" muilta vapaaksi
jääneessä pöydän ja höyläpenkin kulmauksessa suuren kaksijatkoisen
kaapin edessä.

-- Tee tiitä mulle evonen! huudahti hän, viskasi pois puupalikan,
jota äidin antamalla patapuukolla nirhasi, ja kahlasi Masan luo.

Poika-Masa samassa tarvitsi puukkoa ja otti sen Masalta. Laudan
liuska kädessään jäi Masa katsomaan kun talon Masa piirsi pohjan
uurrosta kimpeen.

-- Tee tättä mulle evonen! pyysi Mikku Masan kädessä olevaa liuskaa
osoittaen.

-- Eikös sulla oo hevosia, sanoi Masa ja meni Mikun alueelle.

-- Tät on tupa ja tät talli, tät on oiman parti, tät imon, selitti
Mikku. Tee tinä ny tilppua niin Mikku nottaa. Tuot on imon pönttö ja
tuot oiman.

Mikku osoitti Masalle kahta tavallista suurempaa taltan lastun
kappaletta. Masa teki niinkuin Mikku käski.

Kesken puuhailuaan Mikku jälleen muisti nirhaamansa puukappaleen.

-- Tee tättä Mikulle evonen, pyysi hän.

-- Ei ole puukkoa, vastasi Masa. Mikku tarjosi patapuukkoaan.

-- Ei tällä saa hevosta, naurahti Masa. Mikku meni isän luo.

-- Itä antaa puutto! pyysi hän. Kylän poika tekee Mikulle evoten.

Isäntä kiipesi penkille ja ikkunan päällä olevasta puukkovinkasta
antoi puukon.

-- Mutta älkää vain tehkö haavoja, muistakaa se! varotti isäntä.

-- Ei, vakuutti Mikku.

-- Mitähän sinäkin -- petrus, sanoi emäntä rukin takaa, ja yritti
tavoittaa Mikkua, kun tämä hyvän mielen loiste kasvoillaan vei
puukkoa Masalle.

Masa alkoi veistää laudan liuskaan pykäliä. Yksi pykälä oli hevosen
pää, toinen etujalat, kolmas takajalat ja neljäs häntä. Suu leveässä
ihastuksen hymyssä ja päätään kallistellen seurasi Mikku hevosen
valmistumista.

Puoliselta noustessaan sanoi isäntä:

-- Käypäs nyt Masa sinä tallissa!

Poika Masa katsoi kysyvästi isäänsä, että miksi se nyt noin sanoo?
Kun tavallisesti vain kysyy, että "onkos Masa tallissa ollut?"

-- Sinä, pikku-Masa, sua mä meinaan, selitti isäntä. Käy nyt sinä
tallissa varistamassa hevosille heiniä! Jotta opit sinäkin. Sinä oot
niin pieni ja vikkelä, jottei sua saa tuulikaan kiinni.

"Pikku-Masa" katseli altakulmain suu epäilevässä naurun kierteessä.

-- Etkö uskalla? Mene vain. Ei siellä tarvitse muuta kuin ylisiltä
heiniä häkkiin varistaa.

Masa ei ollut koskaan käynyt tallissa ja epäröitsi yhä.

-- No -- mene nyt vain, mene, käski isäntä.

Masa läksi kyhnimään tallia kohti.

-- Vedä tallin ovi kiinni perässäsi! huusi isäntä vielä, sylkäsi
kouraansa, otti kirveen ja alkoi veistää paksua koivun puolikasta.

-- On saanut sen äitinsä kanssa olla niinkuin on sattunut. Täytyy
tässä ruveta sitä vähän työlle opettamaan. Lautakunnan miehetkin
sanoivat, jotta työtä ne pitää opettaa tekemään, kun niiden kuitenkin
täytyy työllä ruveta itseään elättämään, puheli isäntä veistäessään.

Vähän aikaa veistettyään meni hän kirves toisessa ja ainespuu
toisessa kädessä ikkunasta katsomaan.

-- No mutta -- ainako se poika vain on tallissa? Mitäs se siellä näin
kauan on, tuhahti, viskasi kirveen ja ainespuun lastukasaan ja läksi
talliin.

Masa seisoi siellä tyhjässä pilttuussa ja katsoi, kun hevoset repivät
hänen antamiaan heiniä häkistä, ja sieraimiin karissutta pölyä pois
päristäen söivät niitä.

-- Mitäs sä täällä seisoskelet? tiukaisi isäntä ovelta.

Masa säpsähti ja tuli ulos.

-- Ei saa seisoskella, joka työmieheksi aikoo ruveta, puheli isäntä.
Työmiehen pitää aina liikkua. Ja olla vikkelä. Niinkuin kärppä. Kun
minä olin sinun iälläsi, niin minä olin notkeakin niinkuin remmi.

Masa tarpoi polvia myöten lumessa, selkä vääränä ponnistelevan
isännän edellä ja nöyränä kuunteli sen, mitä tuulen tohinalta sai
kuulluksi.

-- Saat taas mennä liiteriin sahaamaan ja pilkkomaan. Mutta ei niin
kauan pidä olla, että vilu tulee. Kun vilu alkaa tulla, niin pitää
tulla tupaan ja lukea katkismusta, ettei pappi pane pöydän alle, kun
tästä kinkerille mennään, jatkoi isäntä tupaan ehdittyä.

Masa otti kintaansa muurin olalta ja meni liiteriin. Sahasi jonkun
aikaa rivakammin, mutta sitten alkoi saha liikkua yhä hitaammin.
Vihdoin se pysähtyi kokonaan ja Masa jäi miettien katsomaan pukilla
olevaa halkoa. Nyppäsi siitä tikun ja tuijotti siihen.

Niinkuin remmi, sanoi isäntä minun iälläni olleensa. -- -- Niinkuin
tuppivyö, tai kengännauha, jonka voi vetää solmuunkin -- --.

Hän näki isännän solmuun vedettynä. Pää pullistuneine silmineen
toisessa päässä ja harallaan siirottavat jalat toisessa. Keskellä,
vatsan paikkeilla suuri solmu. Voiko sitä niinkin olla? Masa
taivutteli ruumistaan joka taholle ja tuli siihen käsitykseen, että
se oli mahdotonta. Poikkihan siinä täytyy luiden mennä. Ainakin hänen
niin kävisi.

Ja onko se vain isäntäkään ollut sellainen kuin remmi. -- Vallan niin
notkea. Mutta jos ei hän ole sellainen ollut, niin hän valehtelee,
kun sanoo sellainen olleensa. Ja äiti sanoi aina, että valehteleminen
on suuri synti ja siitä joutuu helvettiin.

Ei Masa mitenkään tahtonut niin ajatella, että isäntä valehtelee ja
helvettiin joutuu, rikkaan ja komean talon isäntä. Mutta vaikea hänen
oli sitäkin uskoa, että isäntä sellainen olisi ollut kuin remmi.

Pohjatuuli se vain reuhasi ja pelmehti ja pani mietteisiinsä
vajonneen Masan vilusta värisemään. Hän läksi tupaan. Ja paljoa
hauskempi hänen olikin istua tuvassa ja lukea katkismusta. Myöhemmin,
tupaan puut laitettuaan, haki hän sanomalehden postipaikasta ja
illalla luki sitä ääneensä ristivalkean valossa. Se oli vieläkin
hauskempaa.

Sitä vain ei voinut olla välillä ajattelematta, että valehteleeko
isäntä, vai onko hän todellakin ollut niinkuin remmi.

Myrskyä ja tuiskua jatkui vielä seuraavankin päivän. Illalla läksi
Varsanniemen isäntä kauppaan hakemaan hevosenkenkiä ja tulitikkuja
sekä kuulemaan, "mitä muut ihmiset sanovat tästä ilmasta". Siellä
olikin puoti täynnä miehiä ja tupakan savua. Isäntiä, renkiä,
isäntäin poikia ja vieraita tukkilaisia, sekä puolikasvuisia poikia,
jotka ovipuolella kuhisivat. Oli puhe hevosista. Erityisesti tuli
puheeksi kun ne ovat niin erilahjaisia. Toisista tulee juoksijoita
opettamattakin ja toisista taas ei saa tekemälläkään.

-- Niinhän ne ovat ihmisetkin erilaisia. Toiselle saa saarnata niin
että sarvet päähän, eikä sittenkään saa ymmärtämään. Toiselle taas
ei tarvitse muuta kuin vähän vihjaista, niin se jo ymmärtää, sanoi
Ylikarpin Tussu. Hän ei ollut hevosmies, mutta piti itseään muuten
viisaana miehenä.

-- Ja suutari tulee toisesta muutamassa viikossa, kun taas toista
ei saa puolessa vuodessakaan oppimaan niin paljoa, että osaisi
edes pikilangan tehdä, sanoi Rantin suutari, ja sylkäisi liasta ja
sulaneesta lumesta mustankiiltävälle lattialle.

-- Se onkin vähän merkillinen paikka, yhtyi Varsanniemikin
keskusteluun. Minä oon nyt sen tullut oikein näkemään. Se meidän
poika Masa ei tahtonut millään pelillä oppia lukemaan, -- eikä se
niin kaseva ole nytkään. Mutta tuollaiseen rouhutyöhön, siihen se on
poika. Kun taas siltä meidän ruokko-Masalta ei oikeasta työstä tule
paljon uutta ei kystä. Mutta appas kun se kirjan pariin pääsee, niin
kyllä silloin tapahtuu. Kun se sanomalehtiäkin lukee, niin kyllä se
käy niin rivilleen, ettei siinä tarvitse yhtään oopailla.

-- Kuka se sellainen lukumies olikaan? kysyi kauppias, kun ei siinä
kiireissään joutanut niin joka sanaa kuulemaan.

-- Se meidän ruokko-Masa.

-- Ruokko-Masa, matki Halkolan renki-Iikka.

-- Niin, se sepän Masa, joka on meillä ruokolla, selitti Varsanniemi.

-- Ite sä perkele ruokolla oot, s--an kuraleuka, murisi muuan
tukkilainen. Toiset rähähtivät nauramaan, mutta ostoksiaan juuri
maksava Varsanniemi ei huomannut asiasta mitään.

-- Ruokko-Masa, Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa, virnailivat pojat
ovipuolella ja tyrkkivät toisiaan köysi- ja nahkakääröjen sekaan.

-- Siivolla siellä pojat tai saatte laputtaa ulos! komensi kauppias.

Pojat alkoivat pulitella ulos toisiaan tyrkkien ja hokien:

-- Sin' oot Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa.

Siitä alkaen rupesi Masan nimeksi vakaantumaan Varsanniemen
Ruokko-Masa. Sillä hänet erotettiin Varsanniemen poika-Masasta.

Varsanniemen Mikkukin oppi sanomaan:

-- Uokko-Mata.



III


Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat
emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa.
Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas
päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä
kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän
kokonaan muistoihinsa vajonnut.

Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.

Mutta ajatukset olivat muualla.

Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin
aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta
kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö
hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa?
Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii
kiintyä, niin korjataan pois.

Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset
letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon
säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla
nukella ja kangaspalasilla.

Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli
senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui
kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin
haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti -- --.

Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.

Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää
elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda
syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille
laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti
ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa
päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku
annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni
Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä
luiskahtanut jokeen -- ja tuotiin ruumiina kotiin.

Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin
vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut
lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne,
missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. -- -- Eikä se
pelko taitanut aiheetonta ollakaan.

Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa
silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden
ikäisenä se sitten kuolikin -- raukka -- --.

Emäntä huokasi.

Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta
lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta -- -- --.

Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit
-- -- --. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat -- -- --.

Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän
puolain välistä katsoi Sannia.

Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti
heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli
ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken
heiluttamisessa.

Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi
emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.

-- Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit
tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia
vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi
silmiin.

Emännän mielessä läikähti.

-- Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi
hän ja tempasi Sannin syliinsä.

-- Etkö tina antaiti Tannin mennä?

-- En! Minä en antaisi!

Sanni painoi päänsä emännän rinnoille.

-- Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.

-- Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.

-- Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelman
Sannin otsalle.

       *       *       *       *       *

Miehetkin tulivat kotiin.

Heti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä.
Pöytärahilla istuen kehotteli:

-- Tule paapalle! Tule!

Sanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän
emännän hameenlaskoksiin.

-- Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.

-- Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä
väkivallalla irroitti Sannin itsestään.

Sanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja
takkakiven väliin.

Isäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle
kämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:

-- Tule nyt paapan syliin!

Emäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen
istui kivelle.

-- Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään
päin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!

Sanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.

-- Eei -- älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene
isälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.

Sannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja
hän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.

-- Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.

Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla
kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.

-- Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä
kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene,
kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.

-- Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden
ja silmiään pyyhkien.

-- Katso nyt! Isä itkee jo.

Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.

-- Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni
isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.

-- No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä
tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!

Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää
kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi
isännän luo.

Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi
sokeripalan.

-- Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja
meni asettamaan Sannia paremmin.

-- Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä.
Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli
paapalle.

-- Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä
Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta
vellipannu rupesi juuri kuohumaan.

-- Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon
varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka
tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät
emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan
takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.

-- Hpp -- ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin
silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset
nähtyään.

Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen
lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.

-- Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin,
jutteli isäntä.

-- Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.

-- Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy,
kerskaili isäntä.

Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä
täynnä juoksi Sanni emännän luo.

-- Itä ottaa Tannille tuuren nuken!

-- Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! -- Menkää
nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.

Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille
noin tuuren nuken".

-- Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja
heltyneenä nosti Sannia.

Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi
missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose
puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni
siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä.
Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:

-- Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.

-- Vai niin se sanoo, sinä -- kekkula -- ja Joose yritti
kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru
tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. -- Oli
nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika
kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä
silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään
riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään,
että mistä se Sanni tuon sai.

-- Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.

Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi.
Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää
parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä
ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi
kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"

-- Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.

Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan
hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti
asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että
puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:

    "Körö körö kirkkoon,
    Papin muorin penkkiin,
    Lukkarin lautaan,
    Parhaaseen paikkaan."

-- Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.



IV.


Itkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.

Jukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä
takalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa
viuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä
polviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin,
että likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja
rei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka
hetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli
nurkistaan kulunut tuohikontti.

Jonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat
pinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun
ei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut,
niin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen
viheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:

    -- Tiiu talu tappeli akkansa kans,
    Minä menin väliin keppini kans.
    Minä sain sieltä plökkiini
    Ja hyppäsin omaan mökkiini.

-- Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.

Jukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:

-- Joo.

Nosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi
hevosia laitumelta. -- Enempää puhumatta menivät he kumpikin
suuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:

-- Kenen lehmät tuolla edellä menevät?

-- Varsanniemen, vastasi Jussi.

Nyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien
yritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut
vähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon.
Pysähtyi ja luikkasi:

-- Masaa!

Ei kuulunut mitään vastausta.

Jukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko
voimansa huutoon keräten rääkäsi:

-- Masaaa!

-- Hooi, kuului vastaus.

-- Älä jätä! huusi Jukka.

Taasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan
karjasi:

-- Masaaa! Odota!

-- Aja nopeammin! huusi Masa.

-- Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä
hutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan.
Päästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:

-- Mihin sä menet?

-- Mätikorpeen, vastasi Masa.

-- Pitääkö sun paimentaa?

-- Pitää -- Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?

-- Matinsaloon.

-- Pitääkös sun paimentaa?

-- Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.

Masa jäi tiepuoleen odottamaan.

-- Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.

-- Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.

-- Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.

-- Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selitti
Jukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.

-- Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.

-- Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten
välistä.

-- Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.

-- En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten
ulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku
se on.

Taas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.

-- Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli
särkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan.
Ja Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä
oli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut
riitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää
kolmantena jalkana.

Jukkaa nauratti jutellessaan.

-- Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden
ämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. -- Pitää katsoa,
onko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti
kontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:

-- Leipää, silakkapussi, piimäleili -- eikä mitään muuta. Pirunämmä.
Viskaan mäkeen koko sapuskat.

Vihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni
sitoessaan hoilautti:

    "Tämän kylän ämmät
    Tappurahännät
    Ei tarvitsisi muuta,
    Kuin tervaa mustaan pussihin,
    Ja sillä vasten suuta!"

-- Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?

-- Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.

-- Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun
tarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas
vimmastui sanomaan:

-- Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja.
Hirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.

Hän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se
kimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas
painuneena kävelemään.

Masa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän
ajan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut
mitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:

-- Saat multa voita -- jos haluat --

Jukka oli siihen heti valmis.

Masa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset
kivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani
kahden leipäpalan väliin.

Sylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain
katsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli
mieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla
perillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen
iloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli,
kuinka Jukka mennessään hoilasi:

    "Kun ei piru saa,
    Kun ei piru saa,
    Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa."



V.


Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi
kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle
syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan
vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan
suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina
silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin
sai silakankin jotenkuten luistamaan.

Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia,
puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui
keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi
kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen.
Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina.
Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen
lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain
salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa
raskasmielisyyttä.

Saisi edes istua! ajatteli Masa.

Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin
tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai
itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi
itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten
katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä.
-- Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta,
jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai
pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava
siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa
Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko
ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.

Hyljätyn tunne valtasi mielen.

Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.
Sieltä muistui hänen mieleensä:

    "Ken siellä nokkivi ikkunaan?"
    "Avatkaa ikkuna hetkes vaan!
    On tuuli kylmä. On jäässä maa.
    Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"

Hän näki pienen linnun -- sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan
nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti
liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen
ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.

    "On tuuli kylmä, on märkä maa.
    Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",

mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain
sateesta.

Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle.
Latoon kömpiessään hän äännähti:

-- Ruokko-Masa --

Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:

-- Ja oma Masa -- --

Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä
sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on
järjettömästi hyvänruokkoinen -- -- Siitä hypähti ajatus siihen, että
hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.

Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta
riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.

Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?

Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä
ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan
pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja
Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden
toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on
arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on
pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?

Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun
Rikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?

Minkätähden -- --? Minkätähden -- --?

Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä,
joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.

-- Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että
äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo -- "orpo-raukka", niinkuin
Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin
oli tehnyt -- -- --

Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan
--? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse
-- --?

Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.
Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.

Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti
istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan
kaurassa.

Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon
takaa hyökkäsi kaksi miestä.

-- Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät
lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti
tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja
samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi,
hosui ja huusi.

Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa,
minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon
luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli
Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari
kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.

Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla
häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään
vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki
miesten tulevan yhä lähemmäksi.

Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja
hän alkoi huojua --

Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse
mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:

-- Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.

Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain
katsoi.

-- Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.

-- Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin
siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.

-- Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan
syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille
vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin -- --
ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.

Enempää ei Masa kuullut.

Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta
vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi
vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.

Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika,
ettei häntä saa liikoja kurittaa.

Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli
kadonnut ja lähti taas latoa kohti.

Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän
mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on
siivo poika.

Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi
heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä
niin sanoi, että hän on siivo poika.

Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan
isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin
siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä,
vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.

Mutta äitiä ei ole -- -- Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia
kertoa.

Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan,
missä päin lehmät olivat.



VI.


Masa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo
ennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.

Veräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten
hän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi
leilistä "kirnussa piinattua" päälle ja leilin tulppaa kiinni
lyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä
vähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.

-- Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei
herassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja
heitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia
matkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne
päästyään karjasi: "hoorjop!" ja viskasi kontin puoliavoimen oven
kautta latoon.

Itse hän kiipesi katolle.

Ladon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin
edellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli
harjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen
sumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon
oli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja.
Etäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja
huikkasi -- --

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

Hän luikkasi lujemmin -- --

Ei mitään vastausta nytkään.

Hän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä,
lyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.

Kuunteli -- -- --

Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.

Jukkaa alkoi hermostuttaa.

Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.

Sama kiusoittava äänettömyys.

Jukka tuhahti itkunsekaisesti.

Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin
kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.

Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi,
ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä
hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi
hyräilemään:

    "Tillun lillun lihava
    Ja tallun lallun laiha.
    Meidän mumm'on lihava
    Ja toiskan mumm'on laiha,
    Enkä minä meidän mummaa
    Toiskan mummaan vaiha."

Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli
suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen
tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa.
Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi
olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.

Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään.
Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös
tehdyksi.

Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi
nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki
puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään.
Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru.
Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat
varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon
päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.

Aika kului. Mutta kului hirsikin.

Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken
aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi
niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet
menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän
jälleen siirtyi työhönsä.

Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että
rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse
niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä
ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki.
Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja
alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:

-- Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja
koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi
taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.

-- Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.

Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä
rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.

-- Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi
tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.

Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä
poikki.

Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää.
Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja
hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi
lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa
latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.

Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt
riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa.
Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.

Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan
muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja
kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.

Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja
huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:

-- Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet,
ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin
pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.

-- Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.

Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt
elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset,
jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. -- -- Tukka nousi
pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät
ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat --! Pämpättääkin
kuin kiusalla.

-- Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla
huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.

Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi
niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun
kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui,
keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita.
Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän
lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä
metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja
karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän
lehmäin jalkoihin.

Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään
kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen
jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän
puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää
mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että
oli ollut hirveässä vaarassa.

Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi
täyttä kurkkua parkuen.

Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin
niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja
poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta
kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten
hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin
itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.

-- Vai et sä s--na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui
toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren
puuloukosta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli
kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin
kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.

-- Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti
emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.

Jukka ei sanonut mitään.

Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan
eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin
sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä,
varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta
siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle
tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä
kedolla toisen seurana.

Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän
pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on
pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta
irtonaisen turpeen hampaisiinsa:

-- Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään
maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan
pujahti latoon.

Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon
vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.

Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin
päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka
hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.

Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle
ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät
Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.

Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.

Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos
ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä
veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään.
Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta
kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi
niiden uskoa ja lähteä.

Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli
tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.

-- Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän
portailla.

-- Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.

-- Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain,
ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan
aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne
nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille
avopäin.

-- Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä,
poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas
tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.

Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.

Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.

-- Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.

Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.

-- Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.

Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.

-- No mutta -- mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. -- Tapaapa
sinulta sana lähteä? -- Eihän sinua vain lyöty ole?

Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi
vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi
pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:

-- Onko sinua lyöty?

Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin
tuppasi ruokaa suuhunsa.

-- Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.

-- On, sanoi Jukka hiljaa.

-- Koska?

-- Eilen.

-- Kuka?

-- Isäntä.

-- Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.

-- Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?

-- Olen minä.

-- Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään.
Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.

Emäntä haki.

Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa
silmistä.

Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.

Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.

He menivät Ratulaan.

-- Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.

Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta
pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan
rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia,
sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.

Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään
he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan.
Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen
kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka
valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt
sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:

-- Saat olla meillä nyt yötä.

Seuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki
köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.

Korpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain
katsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti
alahuulensa ylähuulen päälle.

-- Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet
olevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.



VII.


Mattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen
maksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi
kyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo
hirsiä ajanut.

Korpinen ällistyi.

-- Hirsiä ajanut!? Mistä?

-- Matinsalosta.

Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten
heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.

-- Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety,
vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!

Siellä oli siis ollut varkaita.

Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon
päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja
kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä
kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi
kirveen kainaloonsa ja läksi.

-- Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.

Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka
valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain
kuulunut.

Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun
alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä
milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä
pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi
Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:

-- Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen
tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun
takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas
sieppasi jotain Suomalta.

Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven
kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt
niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää
iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan.
Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna
juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.

Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä,
jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos
hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. -- -- Mutta
-- -- Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas
juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.

-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja
nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.

Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan
luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.

-- Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä
nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun
lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan
käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta
ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.

Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan,
ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen
hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.

Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva
jalan narske.

-- No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas
rukin takaa.

Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:

-- Itä tulee!

Jukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.

-- Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän
tupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa.
Kylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa
huurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.

-- No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?

-- Löytyi, murahti isäntä.

Kahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin
ja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.

-- Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä
kantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi
vielä.

Rikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka
seurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei
kuullutkaan kysymystä.

-- Häh? jyrähti isäntä.

Jukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.

-- Mitä? kysyi Rikku sivumennen.

-- Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja
latoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna
tunkioon? jylisi isäntä.

-- En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.

-- No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.

Jukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.

-- Älä mene minnekään -- junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan
perässä ulos.

Tupaan jäi hiljaisuus -- --

Pian tuli isäntä takaisin.

-- Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.

-- En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.

-- Mihin päin se meni? uteli Rikku.

-- Tuonne, -- minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä
äkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään!
Minun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman
päällä.

Emäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri
syömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.

-- Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon
enempi kuin elättäjäistä maksetaan.

Toisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu
vain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.



VIII.


-- No --? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.

Sieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina
oppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin
opettajaan.

Oli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja
oli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei
juhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle
ehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai
ahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.

Silloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset
saisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.

-- Niinkö? kysyi opettaja vielä.

-- Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi
loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön
kolina.

-- Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen
Ruokko-Masa vierustoverilleen.

-- En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan
ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman
pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin
reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin
hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin
roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä
seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.

Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat,
taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.

-- Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin
katsoi Masaan.

Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.

-- Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista
olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.

Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin
katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.

Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi
yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi
hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.

Ketäs sinä tuot? -- -- Omaisensa saa tuoda -- -- -- Eikä se muuten
mitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla -- -- Eikä Laurikaan
ole koskaan nähnyt joulukuusta -- --

Hänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka
toisi joulukuuselle -- -- -- Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle
päästäkseen -- -- --.

Masa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.

Jukka -- --!

Jukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!

Hän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi
sen perässä tulevan.

Saisikohan Jukka tulla joulukuuselle -- --?

Häpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia
rallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin
puettu Jukka -- ja joulukuusi -- -- jossa on kynttilöitä, ja omenia,
ja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa
tulivat mieleen.

Niitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita
tupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti.
Oli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku
saisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja
joululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi
oikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei
pääse muuten kuin hänen avullaan.

Saisikohan Jukka tulla?

Jukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun
he asuvat eri taloissa.

Opettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään --

       *       *       *       *       *

He olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan
piirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä
kivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin.
Mikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli
itseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan
odotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. -- Minä
teen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.

Se kaikki jäi Masalta huomaamatta. -- Hän oli ollut opettajalta
kysymässä -- -- Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt
oltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen
itsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon
-- -- Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin -- --

-- Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli
piirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.

-- No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa
vannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.

-- Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosi
Masalle rihveliä.

Masa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun
piirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta
unelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.

Kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain
runoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin,
eikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa
mukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä
hän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään
joulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen
koulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.

Kateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he
saavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi
toinen heistä niin -- -- silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako
Jukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea
-- --. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi -- --. Silloin hänkin
olisi varmasti päässyt -- --.

Mutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten
avasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea.
Lukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi,
että Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla
joulukuuselle --.

Hän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen.
Mutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle,
ensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on
asiaa opettajalle -- että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa
opettajalle -- --

Eero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä,
onko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi.
Mutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa
kädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.

Iloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät
miten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.

-- Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!

Ja kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka -- --

Kotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi
käydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo
Masa -- niin ei hän jäänytkään.

Ja huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!

Yöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta
miestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi
tarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät
kanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.

Masa parkaisi ja heräsi.

Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona
paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän
päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen
olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita
alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut
hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua -- --

Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.

Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta.
Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka
osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä
nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää
liekään -- --. Kuusessa -- --.

Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti
hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän
asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi
varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen,
ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja
kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin
puolelle.

Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin
kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka
tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja
käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion
odotettuaan vain kysyi:

-- Onko Saarella asiaa? --. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko
Jukka tulla joulukuuselle.

-- Jukka? Kuka Jukka?

-- Se Korpisen.

-- Korpisen? Kuka se sellainen on?

Masa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi
opettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään
lattiasta. Opettaja odotti.

-- Se Jukka -- -- mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.

-- Jassoo -- -- Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän
tulla saa. Tietysti.

Masa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään
ketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen.
Hillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja
meni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta
kuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja
meni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä,
saako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut,
että saa.

Keskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin
alla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin
sai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän
tehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki
hänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon,
että melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa
katseet vastakkain sattuivat.



IX.


Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan
Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut
opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän
Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus,
niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.

Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä
Korpiseen päin kädet housuntaskussa.

Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.

-- Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta
riepottaen.

Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut
vieläkään tullut.

Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun
hän tulee kotiin.

Emäntä lupasi.

Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla
kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei
näkynyt ei kuulunut.

Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo
hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein
säikähti, kun emäntä huomautti:

-- Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee
tuossa paikassa.

-- Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa
tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.

Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan
ja kysyvästi emäntään katsomaan.

-- Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.

Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja
poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän
tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.

Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.
Ja nyt ei Jukka tulekaan!

Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.

Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina.
Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin
jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi
muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat
keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa
sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin
ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä,
odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä
tuikahtavat näkyviin.

Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.

Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet
kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin
omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti
selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi
ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.

Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.

Pukki jakoi joululehdet.

-- Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.

Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin
suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä
tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien
nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja
sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.

Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei
hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin
oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.

Matti Aleksanteri Saari.

Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin
kuulemassa. Juho Iivari Saari.

Mutta Jukkaa ei ollut.

Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan
ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai
saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin
antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa.
Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun
olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.

Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen
lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa
hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta
pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi
Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.

Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan
puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten
kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.

-- Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja
seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.

-- Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita -- Ruokko-Masa -- tiuskasi
vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi
uudelleen hangata.

Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja
liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi
häntä.

Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja
tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen
silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen
taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut
itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin
että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia -- -- --.

Syntihän se sellainen on -- tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee
niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella
kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. -- -- Oli
siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja
Suoma. -- Kumma, ettei isäntäkin tullut -- --

Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.

Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen -- -- --
Mutta odottakoon! Odottakoon jo -- perkele.

Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen
itsekin.

-- Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän
puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.



X.


Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja
tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.

Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi
yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa,
joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai
missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.

Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan
lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty
punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa
punertavassa takkavalkean valossa.

-- Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen
tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.

Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran
teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:

-- No mutta -- vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!

Masa totteli.

-- -- Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka
siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta
ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei
löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani
kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.

Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin
katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi
isäntään ja kuin arvellen meni ulos.

-- Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin
syödä.

-- En minä menekään, vastasi Masa.

Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi
kieltänyt.

-- Pian tästä nyt syöminen tulee -- perunatkin kohta ovat pehmeitä.
Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli
takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin
vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.

Masa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset
olivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin
luona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi
-- -- Eikä kukaan näkisi! -- Kun vain saisi sen taskuunsa! -- -- Kun
sattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän
heti kiipeisi ylisänkyyn --, ja -- -- --

Mutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa
tuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin
lypsyltä.

-- Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun,
kun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois
takalta.

Emäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:

-- Minnekäs se Masa sitten -- kun sille haukkaamista pitäisi olla?

-- Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka
siellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa,
selitti isäntä.

-- Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.

-- Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää,
vakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän
perässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.

Sen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta
ajatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan
mukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää
lähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa
kun hän on tädin luona. -- -- --

Hän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin
päähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.

-- Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä
hakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet
riihimieheltä näytä.

Masa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.

Tilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.

-- Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä
ja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä
otti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka
syötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.

-- No -- mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.

Masa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä,
pisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli
tupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin,
että vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan
niin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan
vain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa
pyyheliinan takana.

Emäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun
verimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa.
Masa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani
lakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku
vastaan.

-- Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt
sitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.

Masa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää
kuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.

       *       *       *       *       *

Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan
torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo
ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri
ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla
kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia
pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä
ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot
liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi
jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.

Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla
vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet
vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että
jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan
hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?

Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli
kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita.
Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt
he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä
osaa ajatellakaan, että hän on pihassa -- -- Masa hytkähti hyvästä
mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.

Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan
takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan,
niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja
huudahti:

-- No mutta -- mitäs --?! Masako se on!?

Masa yritti hymyillä.

-- Mene nyt istumaan -- tai ota siihen tuoli -- -- saanhan minäkin
sen hakea.

Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen
lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.

Masa istui ja otti vanttuut pois.

Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti
oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin
olan alitse Masaan katsoen kysyi:

-- Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?

-- Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.

Tädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten
hän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen
kysyi:

-- Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä
käski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.

-- Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä
pakkasilla!

Masa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle
olisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.

-- Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole
mitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin
Masaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla
ajattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan.
Ja kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle
tuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä
silti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin
olo.

Täti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:

-- Kun ei tiedä.

Kahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:

-- Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.

-- No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?

Masa taas kertoi mitä tiesi.

-- Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee,
poika parka!

Täti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli
huomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen
liikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun
hommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun
kahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.

Köyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei
vehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille
annettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla
höystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään
puuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.

Syötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan
lyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?

-- Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä
noilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?

Täti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:

-- Kyllä sun on hyvä.

Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä
vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.

-- Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.

Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.

-- No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla
oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka
panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis,
joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja
porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen
karvainen, joka pannaan kaulaan -- niinkuin opettajan Tellervolla.

Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.

-- Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.

Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti
istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi
sanomaan:

-- Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti
kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin
ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia
oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin
kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä
palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso -- korjaa se, kun
sen aika tulee.

Täti huokasi.

-- Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta
sittenkin -- -- Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua --
poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä --? Onkohan sitä edes
etsitty?

Ei Masa tiennyt.

-- Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä
äitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään
lähtisi.

Masa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.

-- Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin
elää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa
vaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan.
Toista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa,
ja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä
pystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan -- --
Minkähäntähden pitääkin niin olla!?

Masa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten -- minkätähden pitää
niin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä
puhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain
takoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.

Masan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä
jotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.

Aamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen
matkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän
muisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.

-- Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.

Yöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa.
Metsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois
sen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin
joulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja
helakan punainen kuin silloin.

Hän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan
hän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan
kylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän
näköisenä.

Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.

Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa
rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli
suorastaan ilettävän näköistä -- ja hän pyyhkäsi sen kourastaan
tielle.

Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja -- sylkäsi
tielle.

Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi
kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä
muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.

Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa.
Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen
huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.

Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi,
kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän
ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja
hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi
jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin
ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.

Ruokko-Masa -- -- Varsaniemen Ruokko-Masa -- --

Toista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa
niinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.

Rikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen,
on niinkuin terve ja eheä omena.

Minkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi
Masan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä
ajautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki
ihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten
puolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille
joilla oli mätiä omenia käsissä. -- -- -- Korvissa alkoi kuulua outoa
jutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.

-- Hooi, kuuli hän takanaan huudettavan. Ja kun hän säikähtyneenä
hyppäsi tiepuoleen kinokseen, suhahti hänen ohitseen myötämäessä
hyvää vauhtia kiitävä hevonen halkokuorma perässä. Reki natisi ja
kulkuset soivat. Sen perästä tuli toinen -- kolmas -- neljäs --
viides -- -- -- Sitten ei enää kuulunut mitään.

Yksinäinen tiainen vain alakuloisesti visersi huurteisessa
katajapensaassa, kun Masa kömpi jälleen tielle, ja tielle päästyään
huomasi että se omenan sydän oli kadonnut hänen kourastaan.



XI.


Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti
Saloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.

-- Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun
siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin
vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille
istuessaan.

-- Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä
sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa,
tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää
ajeltu edestakaisin.

-- Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään
ollenkaan maantielle.

-- Ei suinkaan sieltä näe.

-- Ei sieltä näe.

Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti
katsoi ääneti istuvaa isäntää.

-- Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.

-- On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.

-- Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.

-- Joo -- kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.

Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois
tyhjentämään.

-- Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi
Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia
varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään
nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.

Ja keitti kahvin.

Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden
joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista,
joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua,
Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin.
Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja
siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:

-- Missäs Jukka on?

Ei sitä tietty, missä Jukka oli.

-- Niin -- Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään
näkynyt useampaan päivään. -- -- No hyvästi nyt vain, ja paljon
kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole
ollutkaan meillä -- herra ajan tietää, koska.

Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.

-- Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.

-- Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.

-- Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.

-- Korpisestako! No -- kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän
viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?

-- Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.

-- Sinä kysyit -- --!?

-- Kysyin minä.

-- Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen
sitä jo etsimässäkin.

-- Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.

-- Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on
kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain
ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta
sittenkin -- --.

Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä
kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan
poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja
taisi käydä vielä muuallakin.

Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi
Korpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä
Rapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.

Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä
valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan
löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.

Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun
Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui
eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista
ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain,
ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät
katsomaan taakseen häneen.

Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu
hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.

Asia ilmoitettiin nimismiehelle.

Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja
huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja
kartanoalueensa.

Jukkaa vain ei löytynyt.

Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.

Jukasta vain ei mitään kuulunut.

Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla
toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla
alueellaan.

Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä
toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.

Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen
tiedon kimppuun.

       *       *       *       *       *

Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.

Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan
oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut
takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä
miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin
latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä
olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa
heiniä -- ja näkyviin tuli ihmisen käsi.

Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja
kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa
mies.

Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.

Ja sieltä löytyi Jukka.

Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet
ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.

-- Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen
Jukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.

Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.

Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät
ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin
leikkaushuoneelle.

Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää
kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla
ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja
huokaisten sanoi:

-- Hjoo joo -- -- Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi
pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt
näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet
tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista
katsomaan.

-- Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee,
sanoi isäntä.

Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi
Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.

-- No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan
latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin,
kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa.
Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa
ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta
pitää.

-- No niin, mutta -- olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei
sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan
karannut, sanoi Miina.

-- Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja
kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.

-- Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.

-- Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta -- --

-- Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi
isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi
pois.

Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa
köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen
parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.

Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti
lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:

"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että
Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari
Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta
annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska
mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan
puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut
olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."

-- Mä vain luulin, jotta -- -- Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti
pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta,
josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.

Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan
voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.

Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.

Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti,
että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän
rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä
olla mahtava.

-- Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan
sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää
halveksumista tavoittelevalla äänellä.

Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen
huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui
penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla
liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta
kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja
silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan
sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.

-- Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.

-- Ei minkäänlaisia.

-- Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen
jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?

-- Jokainen ovipuu paikoillaan.

-- Vai niin! Jotta jokainen?

-- Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.

-- Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo -- entäs heinät? Näyttivätkö
nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä
jonkun makaavan?

Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon
heiniin.

-- Jaa jaa. Noo -- -- miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin
niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?

Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa,
ettei tuo miltään tuntunut. -- Keksi kuitenkin sanoa, että läksi
kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi.
Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun
isäntä sanoi: Jukka parka.

Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut
Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten
latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai -- olisiko
ollut joku toinenkin -- -- --?

Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.



XII.


Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen
lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.

-- Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni,
että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat
vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen
ajatuksiaan.

Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä
olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa
alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui.
Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen,
puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin
puolijuoksua kiiruhti pois.

Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.

Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut.
Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen
selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä
se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä.
Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen
tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta
heinäin seasta.

Se outo ja kaamea oli siis tapahtunut Jukalle -- --

Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.

Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen
mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa
ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että
niittylatoon kuollaan.

Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa
oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa.
Niittylatoon kuolla -- ja heinähäkillä tuodaan kylään -- ja
lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle -- -- ruumista -- --

Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden
yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas.
Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain
altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että
he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli
heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin
mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa.
Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.

Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin
hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.

Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin
kävisi -- jos joku kysyisi -- sanoisi --. Mitä kysyisi tai mitä
sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli
seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta,
mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe
painaa hänet maan sisään.

Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja
oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti
alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän
käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain
ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi
tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli
vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.

Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan
hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet
tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin
etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään
heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa
sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran
näytti sitä pelkäävän.

Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut
peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään
Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä
puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa
merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät
tutkivan katseen hänen jälkeensä.

Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi.
Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli
joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle
jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli
saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän
kovaäänisesti hölötti:

-- -- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se
oli syönyt. Suolet -- -- -- Älä saa -- -- --!

Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin
päälle.

Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi
paikalleen kuin haavan saanut.

Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki
toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma
siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella.
Raamastamisesta -- --

Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa
mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.

Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen
kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna
makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta
saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita
teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut
oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella.
Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä -- niinkuin
pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään -- ja toinen -- --

-- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki -- suolet -- muisti hän
Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.

Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että
pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli
ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.

-- Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.

-- En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.

Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian.
Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi,
etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.

Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään
hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän
tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi
hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja
ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä
ylhäällä ja suojelevat häntä.



XIII.


Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset
hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet.
Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin
vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.

Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista
sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo
suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo
ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa,
nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen
värileikki.

Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi
kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi
yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa
aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo
ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä --?

Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.

Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli
jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle -- -- Ja Jukka -- --

Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.

-- Pitäisikö jotain olla, vai --? kysyi takan toisella puolella
astioita pesevä emäntä.

-- Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli
isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.

-- Jassoo, se on juuri -- tuota -- ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän,
hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.

-- Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja
juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan
takaisin tupaan.

Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.

-- No -- -- älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde!
tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa
käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.

Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti
nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:

-- Mitä minun pitää sanoa?

-- Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se
siitä tietää, vastasi isäntä.

Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.

"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat
pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut
ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa
kouluun."

Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki
olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy.
Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla.
Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo
vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on
taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä
nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin
valehtelee.

Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei
uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi
niistä käräjistä. -- Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei
niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä
käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat
asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään
vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla
Ruokko-Masana -- --

Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.

Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli
takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa
itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että
hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.

Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina!
säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä
koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa
vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut
välttämään Miinaa. Mutta nyt -- --?

Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen
ponnistukseen.

-- Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä
"kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun
tielle.

-- Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti
Miina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! --
Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!

Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.

-- Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?

Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt
koira ja hypähti syrjään.

-- Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira!
Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa.
Niinkuin asia sillä paranisi! -- Miina alkoi ääneensä itkeä. -- Kyllä
mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää
sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!

Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja
läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.

-- Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.

Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. -- Kamalaa poikaa! Kun ei
menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä
jatkoi matkaansa.

Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain
juoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään.
Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden.
Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.

Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi
ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen
paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa
kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa -- --

Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla
koulukirjat kainalossa -- --! Joku alkoi vaatia kääntymään
takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun,
sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä
tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä
pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa
Ratulan riihen kohdalla, ja -- oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi
kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja
jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.

Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän
siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven
pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän
Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.

-- Tulevatkohan tänne!

Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon,
valmiina hyppäämään sinne heti, jos -- --. Ohi he kuitenkin menivät
kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.

Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.

Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan
luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki
ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he
tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne.
Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät
tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan.
Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se
menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä
hän on.

Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet
löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!

Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain
kukaan kuulisi.

Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli
seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä
vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään
huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena
hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät.
Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti
itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja
säteilevin silmin katseli ympärilleen.

Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä,
että tuli ovi väliin. -- Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari.
Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin
huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja
kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri
ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.

Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain -- aivan kuin aidan
takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa -- tietoisuus, että
tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat
koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan
sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että
sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa
pääsisi sisään ryntäämään.

Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.

Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon,
häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.

Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät.
Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille
sanoo --? Ja isäntä ja kaikki -- Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla,
ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat
tietää, missä hän on ollut -- --

Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.

Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne -- --? Kontolan
täti!

Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.

Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.

Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa -- Saavat olla siellä aina
yksissä ja enkelien seurassa -- -- Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano
ruokoiksi -- --

Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka
toive: kun saisi olla siellä.

Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja -- Masa katsoi ympärilleen
kuin jotain muistellen -- minä -- olen Ratulan luuvassa ja -- kuolen
-- --? Ja sitten raamastetaan.

Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti
hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä,
viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi
katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon
halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat
kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. --
Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään.
Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.

Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein
surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi,
sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että
ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät
hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon.
-- -- Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. -- --

Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä
kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran
Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen
perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli
juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei
hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.

Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen
jänis, jota koirat ajavat takaa -- --.

Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.

Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee
niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?

Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli
mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja,
piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin -- ja
vähän ajan kuluttua hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Masa näki unta.

Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa
tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen
huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä
minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne
tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta
ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan
kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.

Siihen Masa heräsi.

Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi
korviaan.

Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.

-- Tpruu -- Seiso s--na, räjähti sitten.

Masa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen
olkiin.

Siellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?

Jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä
joku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. -- Nyt ähkiminen loppui. Sen
sijaan alkoi kuulua viheltämistä.

Tuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteli
Masa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee.
Yht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.

Masa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle
olkiin.

-- Mikäs per--? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka --?

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului
ihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.

-- Ämmä aa saari, kuului sitten.

Se on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian
sisään.

-- Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti.
Hoi! Onko siellä ketään? Hei?

Masa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.

-- Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja
menevän yli lattian olkiladon ovelle.

-- Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen
ja tuli takaisin ihmetellen, että: "mikäs mikäs -- mikäs nyt oikein
on?"

Masa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti.
Jo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse
katsomaan häntä.

-- Hoi poika! Mitä sä täällä olet?

Masa ei liikahtanut jäsentäkään.

-- Onko se kuollut? pääsi Jussilta.

Masa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen
luokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:

-- Mitä sä täällä olet?

Masa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.

-- Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.

Masa ei puhunut mitään.

-- Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt
kouluun! -- Opettajakin -- kuule! torui Jussi.

Masan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.

Jussi katsoi avuttomana.

-- Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai
koulussako?

Masa nyyhkytti vain.

-- Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani
hevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.

Jussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä
ajatella mitään, kun Jussi jo huusi:

-- Tule nyt!

Masa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.

-- Ota kirjasikin! huomautti Jussi.

Masa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.

-- Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista
nykäisten vielä sanoi:

-- Noh! Mennään nyt.

Juuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu
melakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne
maantietä kohti.

Masa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan.
Kuitenkin ne huomasivat hänet.

-- Ka hei! Saari! huusi joku.

-- Missä?

-- Olkikuormassa!

Koko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.

-- Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?

-- Tiinaliisan koulussa se on ollut.

-- Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko "saari" on kuorman
päällä!

Sellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti
kiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin
asti.

-- Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua
ohjasperillä.

Rikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin
ulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa
matkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois
kuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin
huomasi sen ja huusi:

-- Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!

Rikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän
korvata entistä rähisevämmällä naurulla.

Masa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti
kotiin, oli Rikkukin jo siellä.

Masa jäykistyi penkille istumaan.

Rikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että
emäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:

-- Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?

Sitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:

-- No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me --

Enempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi
hänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen
päätään laattiaan.

Rikku repesi rääkymään.

-- No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi
emäntä ja tarttui Masan takin helmaan.

Kuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja
puri emäntää käteen.

-- Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu!
huudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.

Rikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä
tulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.

-- Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.

-- Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä,
pui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä
nuoletti jo tallin sivulla.

Masa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn
jalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän
kuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki,
kun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku
pyöri ympärillä kysellen:

-- Onko äitin täti pipii?

Hämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella
touhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan
saatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.

-- No -- mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten
syöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa
pohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.

Emäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan
osannut sanoa muuta kuin:

-- Äitin on täti pipii.

Vähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.

-- No -- missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikin
Masan.

Pitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.

-- Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan
kärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun
pitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään
huonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.



XIV.


Puoliääneen pyrskähti oppilaista joku nauramaan, kun Masa seuraavana
aamuna tuli kouluun. Toiset katsoivat häneen säälimättömästi, toiset
säälivästi hymyillen. Vain joku oli, joka ei nauranut eikä hymyillyt,
ihmetellen vain kysyi silmillään.

Masa kesti sen kaiken ja pääsi paikalleen istumaan. Avasi kirjan ja
syventyi sitä lukemaan.

-- Katso sen tukkaa, kuuli hän takanaan kuiskattavan ja huomaamattaan
vei hän käden päähänsä. Tukka tuntui olevan vanukkeinen. Eiliseltä.

Takaa kuului pidätetty hihitys. Se sai Masan poskilihakset
nytkähtämään ja silmät välähtämään.

Opettaja tuli luokalle. Veisattiin virsi ja opettaja luki rukouksen.
Loi sitten tarkastelevan katseen yli luokan. Pysähtyi Masaan ja kysyi:

-- Missä Saari oli eilisen päivän?

Koko luokka hiljeni.

Masa katsoi pulpettiin eikä vastannut mitään. Opettaja odotti. --
Mikset sinä vastaa? kysyi sitten. Masa katsoi vain pulpettiin eikä
vastannut.

-- Mikset sinä vastaa? uudisti opettaja tiukemmin.

Masa ei vastannut.

-- Olitko sairas? Masa ei vastannut.

-- No mutta -- miksi et sinä sano mitään? ihmetteli opettaja. Nouse
seisomaan ja selitä missä olit eilisen päivän. Sairastitko vai miksi
et tullut kouluun?

Masa nousi seisomaan, mutta ei sanonut mitään.

-- Tämähän on merkillistä! hymähti opettaja ja loi kummastelevan
katseen yli luokan.

Oppilaista toiset ihmetellen, toiset pelokkaina katsoivat Masaan.
Joidenkin kasvoilla väreili ivahymy. Korpisen Rikku nauroi melkein
ääneen, pyöri ja heittelehti tuolillaan kuin olisi istunut elohopean
päällä. Vuoroin avasi suunsa kuin jotain sanoakseen; vuoroin levitti
sen leveään naurun virniin.

-- Mitäs se Korpinen siellä? Istu rauhassa! sanoi opettaja
kiusaantuneesti.

-- No, kun Masa -- Saari -- tuli eilen Ratulan Jussin olkikuormassa,
rähähti Rikku.

Opettajan katse naulautui Rikkuun.

-- Mitä? Olkikuormassa! -- --?

-- Niin. Ratulan Jussin olkikuormasssa se tuli, kun me menimme
kotiin, kielitteli Rikku.

Opettajan puolittain hämmästynyt, puolittain epäilevä katse viipyi
vielä Rikussa. Vähitellen se kuitenkin lipui Masaan.

-- Mitenkä se asia nyt oikein on Saari? Sanopa, missä olit
eilispäivän.

Masa ei sanonut mitään. Poskilihakset vain nytkivät ja silmät
välähtelivät Rikkuun päin.

-- Oletko sinä tullut Ratulan olkikuormassa? Mistä? Ja minkätähden?
Selitäpäs nyt!

Masa ei sanonut mitään.

-- Miksi et sinä vastaa?

Opettajan äänessä kuului jo nousemassa olevaa kiukkuakin.

Luokalta ei kuulunut hiiskausta. Rikkukin oli jäänyt nauru kasvoilla
odottamaan.

Opettaja odotti vähän aikaa.

-- Jahah! Vai et sinä aio sanoa, missä olit eilen, sanoi sitten
kylmästi, laskeutui alas kateederilta ja hitaasti tuli pitkin
käytävää. En minä jouda tässä koko tuntia sinulta vastausta onkimaan.

Masan luo tultuaan tarttui opettaja hänen otsatukkaansa ja käski
tulla peremmälle. Vastaanpanematta antoi Masa viedä itseään. Se
sai Korpisen Rikun nauramaan koko suullaan. Käsiään polviin takoen
ja takapuoltaan nostatellen hän nauroi ja yritti saada toisiakin
nauramaan. Siellä täällä joku koettikin väkinäisesti hymyillä.

-- Seiso siinä ja muistele, missä olit eilisen päivän, sanoi opettaja
ja asetti Masan seisomaan kateederin viereen luokkaa vastapäätä. Itse
nousi hän kateederille, koputti sormillaan pöydänkanteen ja käski
olla hiljaa.

-- Hiljaa! uudisti vaativammin ja katsoi Rikkuun, joka yhä vain
riemuitsi, kuin olisi saanut siihen jonkinlaisen erikoisoikeuden.

-- Korpinen tulee myös tänne, sanoi opettaja kuivasti.

Rikun nauru jähmettyi ja hän jäi tuijottamaan opettajaan
kiittämättömyyden ja väärinymmärryksen uhrina.

-- No! Tule vain, tule! kiristi opettaja. Vai pitääkö minun tulla
sinuakin tukasta taluttamaan.

Itkua tehden vääntäytyi Rikku seisaalleen ja läksi laahustamaan.

-- Seiso tuossa! käski opettaja ja viittasi kateederin toiselle
puolelle. --

Vihdoinkin päästiin alkamaan tunti.

Sen loputtua käski opettaja Masan ja Rikun mennä paikalleen. Masan
hän määräsi illalla jäämään.

Masa jäi.

Likemmä tunnin sai hän istua illan hämyisessä koulusalissa, ennenkuin
opettaja tuli ja alkoi jälleen tutkia, missä hän oli eilispäivän
ollut.

Masa ei vastannut mitään. Härkäpäisesti vain altakulmain mulautti,
kun opettaja uhkasi rangaistuksella.

-- No seiso sitten siinä! tiuskasi opettaja ja hermostuneesti
liikehtien meni omalle puolelleen.

Masa seisoi.

Illan hämy yhä tummeni ja hiljaisuus tiheni. Pyöreänaamainen
seinäkello vain yksitoikkoisesti tikutti.

Vihdoin kuului taas ovenkäynti. Voimistelusalista alkoi kuulua
luokkasaliin suuntautuvia askeleita. Ovi avautui ja opettaja tuli
luokkasaliin.

-- Koko ajanko sinä olet seisonut! ihmetteli hän, kun tapasi Masan
seisomassa samassa asennossa, mihin hänen lähtiessään jäi.

-- Niin, sanoi Masa hiljaa.

Opettaja hymähti itseään syyttävästi ja asettui istumaan pulpetille
Masaa vastapäätä.

-- En minä sinulle mitään pahaa tahdo, alkoi hän puhella.
Päinvastoin. Minä olen aina toivonut sinulle kaikkea hyvää ja
myötätunnolla ottanut osaa kohtaloosi. Varsinkin sen jälkeen, kun se
veljesi, Jukka, vai mikä hänen nimensä oli --

Siihen katkesi opettajan lause ja hän jäi katsomaan Masaan, joka
tärisi kuin ylimääräisesti kuormitettuna, ja jonka silmistä tipahteli
kyyneleitä pulpetille -- -- --

Opettajankin alkoivat huulet nytkiä ja posket vavahdella. -- --
Hiljaa pani hän kätensä Masan pään päälle ja vapisevalla äänellä
kuiskasi:

-- Saat mennä kotiin.

Masa etsi tarpeelliset kirjat pulpetin laatikosta ja läksi
hissuttamaan pois.

Opettaja seurasi hänen menoaan. Vielä sittenkin, kun Masa jo oli
sulkenut oven takanaan, istui hän pulpetilla miettivän hiljaisuuden
täyttämässä luokkasalissa, ja raskain ilmein katsoi sinne, johon Masa
hänen näkyvistään katosi.



XV.


Seuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun.
Eikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin
toissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla
pidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.

Sitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.

-- Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.

Masa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja
sinkautti sen Tassulle vasten naamaa.

-- S--nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä
painaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.

Illalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli
ulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule
kotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.

Tussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.

-- Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.

Masa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.

-- Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen
silmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.

-- Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.

-- Niin. Aamulla tuolla maantiellä.

-- Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.

-- Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän
käteen on tullut, kun pitää kääre olla?

-- Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.

-- Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen
äänettömyyden jälkeen.

-- Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.

Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu
mitään koko iltana.

Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli
kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja
naurunrähinällä.

-- Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän
oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa
myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui,
ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului
heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti
taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman
pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.

Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut
koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa -- --

Mutta kuka sen käski repiä minua -- kuka jo -- -- -- Ja kylmästi kuin
ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.

Koulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa
kohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen
lukemaan.

Opettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi
uudelleen tauluun ja kysyi:

-- Mitäs Saari on tehnyt?

Masa ei sanonut mitään.

Opettaja uudisti kysymyksensä.

Masa ei sanonut nytkään mitään.

Ylijärjestäjä sai selittää.

Vielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän
selostukseen.

Masa ei sanonut mitään.

Opettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.

Masa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli
välinpitämättömän näköisenä.

Seuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa.
Oleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.

-- Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja
kun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat
ja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.

Masa meni.

Itse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.

Iltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona
hevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin
suutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa,
minkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.

Pikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.

-- Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä.
Onpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä
aamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?

Masa kyräili altakulmain.

-- Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja
ollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut --! Ja --
ja -- -- Ryökäleen ruokko!

Isäntä vapisi kiukusta.

-- Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät
niin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin,
kun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten
sun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan
Väinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia
kuin hullu koni? Häh? Sano!

Isäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.

-- Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa,
niin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.

-- Älä nyt siinä taas niin kovin -- --! supatteli emäntä. Poikakin
sua pelkää.

-- No mitäs saat -- -- Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät
kiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään
kuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni
ulos.

Tupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätä
Ratulaan.

-- Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.

-- Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa
häärivä emäntä.

Kamarissa oli opettajakin.

-- Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa -- tuota --.

-- Iltaa! Istukaa! käski isäntä.

-- Tiedä tuota -- ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain
sanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!

-- Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.

-- No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoi
Varsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.

Toiset näyttivät ällistyneiltä.

-- Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti
Varsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli,
pudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen
lattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei
se ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin
luulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja
hakkaamaan -- kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain
laiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä
päivänä on ollutkin koulua.

-- Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.

-- Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä
enkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista
minä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se
kouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä
olen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan
toissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta
kuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä
rangaistakin?

-- Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.

-- Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan,
kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää,
jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi
ja sylkäisi matolle.

-- Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä
opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on
tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia
merkkejä näkynyt?

-- No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri
puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan.
Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se
sitä meidän emäntää käteen puri.

-- Mitä? Puri!?

-- Joo.

Varsanniemi kertoi koko asian.

-- Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa,
eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti
kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen
mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.

-- Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein
mennyt?

-- No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.

-- Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on
yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja.
Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen
hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä
minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin --

-- No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin
senkin näkemään, kun minä -- tuota -- Varsanniemi hämmentyi hiukan.

-- Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin
luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja
vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei
urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa.
Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain
kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä
pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään
hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.

-- Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen
piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne
täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun
taas sai vuoron.

-- Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.

-- Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa?
kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?

-- En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi
Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena
kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:

-- Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime
syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat
sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat
Masan ilman maksuakin.

-- Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.

-- No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin -- se on Hermanni
sen miehen nimi -- me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon
monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä
jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.

-- Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää
Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän,
suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.

-- Niin no -- miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen
muutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta --
kyllähän se sopii.

-- Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me
juomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.

-- Harjakaisiksi, naurahti opettaja.

-- Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.

Emäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja
käski tulla ottamaan kahvia.



XVI.


Setä ei ottanut Masaa hoitoonsa. Eikä oman paikkakunnan ihmisistäkään
kukaan siihen suostunut.

-- Hoitakoon Varsanniemi loppuun asti, kun kerran ottikin, sanoivat.

-- Ja kun kerran sen tuollaiseksi on opettanut, sanoivat jotkut,
äänessä eräänlaista vahingoniloa. Kärsiköön itse.

Ja vielä jotkut sanoivat:

-- Jopa minä olen sitä ajatellutkin, että saapas nähdä, saako
Varsanniemi Hantin Karoliinan pojasta ihmisen. Nyt se on nähty -- --

Nakkasivat nenäänsä ja vetivät sormensa pois pelistä.

Olikin oltu jonkinlaisessa epävarmuudessa, että miten se Masa
oikein oli otettava ja mikä se oikein oli. Nyt ei enää tarvinnut
olla epävarma. Samanlainenhan se näkyy olevan kuin kaikki muutkin
sellaiset. Saa vain ruveta katsomaan, ettei tuo silmille hyppää.

Masa jäi siis edelleenkin Varsanniemeen.

-- Mutta rippikoulua kauemmaksi en minä sitä pidä. Enkä enää sen
asioihin itseäni sekota. Saa minun puolestani olla ja tulla ja mennä
niinkuin tahtoo, sanoi isäntä, sylkäisi ja käänsi selkänsä sinne
ovenpuolisänkyyn päin, jonka puolella Masa tavallisesti lueskeli, kun
ei toimissa ollut.

Masa jäi yksin maailmaan. --

Kun sai itse olla rauhassa, niin antoi muidenkin olla. Pilkkasanoihin
ja härnäilemisiin vastasi vihaisilla silmäinväläyksillä. Mutta jos
joku käsin otti kiinni, niin silloin iski vastaan käsin, jaloin ja
hampain. Suuremmiltaan sai ja pienemmilleen antoi selkään. Välillä
murjotti omaan kuoreen sulkeutuneena.

-- On kuin mikäkin mörrikkä. Niinkuin karhu, sanoivat ihmiset ja
lapsiaan varoittivat, että antakaa sen olla rauhassa. Älkää olko
huomaavinanne vaikka se mitä tekisi. Mutta jos kimppuun käy, niin
kyllä minä -- -- --

Kaikki tietysti eivät voineet antaa Masan olla rauhassa. Heidän
täytyi saada härnätä häntä ja haukkua milloin ruoti-Masaksi,
ruotipaapaksi, karmankeliksi, kunnankarooksi, pitäjänpässiksi ja
milloin miksikin. Ja kun ei pelkällä sanomisella saatu Masaan
vaikutetuksi, niin käytiin käsin kiinni. Silloin Masa aina maksoi
luonnossa. Ja niin pysyi ainainen "korkeajännitys" Masan ja kylän
muiden poikain, sekä heidän välityksellään hänen ja poikain
vanhempain välillä.

Koulussa jännitys harvemmin pääsi purkautumaan teoiksi. Siellä
opettaja, aina kun yhteenottoja sattui, otti selvän kahnauksen
syistä, jolloin tavallisesti selvisi, että alkusyy oli muualla eikä
Masassa. Ja rangaistukset lankesivat sen mukaisesti.

Kesäisillä paimenretkillä ei tällaista oikeudenjakajaa ollut
ja niillä suoritettiin tappeluita melkein joka päivä. Masan
häviölle joutuessa yhteenotto päättyi hävinneen puolen uhkaavaan
äänettömyyteen, toisen puolen alakynteen jäädessä se päättyi tämän
itkien ja kiroten esittämiin uhkauksiin:

-- Mä sanon isälle! Sanon jo!

Koulutehtävät Masa suoritti yhtä hyvin kuin joku toinenkin.
Luontaisten lahjojen ohessa siihen vaikutti halu noudattaa
oikeudentuntoisen opettajan tahtoa, sekä eräänlainen hiljainen
koston- ja kunnianhimo. Hän on yhtä hyvä kuin hekin.

Ylemmille osastoille tultaessa ja kehnompain ainesten joukosta
pois jäätyä, toverit vähitellen lakkasivat häntä härnäilemästä ja
kiusottelemasta. Antoivat hänen olla rauhassa. Eikä hänkään heidän
rauhaansa häirinnyt.

Kotona suoritettavat tehtävät hänelle määräsi emäntä, isäntä kun
uhkauksensa mukaisesti ei sekaantunut Masan asioihin. Ei edes Masan
lukemisintoa häirinnyt, vaikka pitikin lukemista työmiehelle kaikkein
hulluimpana hommana. Mutta eihän se minun takkiani laahaa. Itsepähän
tuon edestään löytää, ajatteli ja hillitsi itsensä. Ja kun kyläläiset
tulivat poikainsa puolesta Masan päälle kantamaan, sanoi hän vain:

-- Pitäkööt puolensa. Tai jos eivät voi pitää, niin antakoot Masan
olla rauhassa.

-- Rauhassa, matkivat kantelijat. Kukahan tämän rauhaa pyytäisi
häiritä, mutta kun -- --

-- No Masa nyt ei ainakaan kenenkään rauhaa häiritse, sanoi isäntä
sillä tavalla, että kantaja ymmärsi enemmän sanomisen turhaksi.

-- Vielä tuota puolustaa -- muutamaa, mutisi vain ja meni pois.

Kun Mikku tuli sille iälle, että alkoi kelvata paimenen virkaan,
ja Masaa alettiin käyttää töissä aikaihmisten mukana, loppuivat
paimenkahakat ja niistä johtuvat kantelut. Niistäkin harmeista siis
päästiin. Ja elämä oli melkein siedettävää taas.

Ja niinpä kävikin, että kun Masan huutolaisaika loppui, haastoi
isäntä häntä edelleenkin jäämään taloon.

-- Alan jo käydä vanhaksi, ja kun tässä on nyt jo molemmin puolin
toisiinsa opittu, niin eikö se lie näin parasta. Kyllä minä palkkaa
maksan sen kuin joku toinenkin.

Masa ei ollut sitä asiaa koskaan johtunut ajattelemaan eikä osannut
siihen mitään vastaankaan sanoa.

-- Kuinka paljon noin niinkuin arvelisit pitäväsi saada palkkaa?
kysyi isäntä vielä.

Masa ei osannut siihenkään mitään sanoa. Ei hän ollut sitäkään tullut
koskaan ajatelleeksi.

-- Niin no -- kyllähän me siitä sovimme. Kyllä minä sinulle aina sen
maksan kuin joku toinenkin, vakuutti isäntä.

Varsanniemen Ruokko-Masasta tuli siis Varsanniemen renki-Masa. Ja kun
hän samoihin aikoihin kävi rippikoulunkin, tuli hänestä myös raavas
poika.

Se ei vaikuttanut mitään muutosta hänen ulospäin näkyvään elämäänsä.
Hän teki työnsä samoin kuin ennenkin, oli yhtä vähäpuheinen ja
itsekseen elelevä kuin ennenkin, ja kaiket joutoajat lueskeli
lainakirjoja, niinkuin ennenkin.

Joskus vain ajatteli, että hänkin on nyt raavas poika ja renki, jolle
maksetaan palkkaa. Silloin aina mieleen läiskähti jotain omituista,
sellaista ujostuttavaa. Ja siellä jossain syvemmällä asuva arka kaiho
ja kaipaus jonnekin ikäänkuin heräsi. Ja syttyi aavistus jostain
salaperäisestä, joka on jossain ja joka tuossa tuokiossa voi tulla
esille.

Vapisevin sieluin Masa odotti sitä -- -- --

       *       *       *       *       *

Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan
kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:

-- Eikös sun tekisi mieli iltamaan?

Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään
vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa
kirjaa.

-- Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta
yhä vain luki, jatkoi hän:

-- Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian
pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.

Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro
kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.

-- Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan
Masan eteen pöydälle. Aika mies -- pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin
katselemaan, pilaili vielä.

Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui,
nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.

Poika-Masa silloin jo meni ovessa.

-- Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.

-- Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven
perässään kiinni.

-- Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja
lohdutteli isäntä Masaa.

Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän
vain silmusti kaulaansa ja läksi.

Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä
työväentalolle.

-- Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain
nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta
ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin
niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain
työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.

Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi
Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen
ja meni Miskan kanssa työväentalolle.

Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla.
Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se
vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat,
sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa
on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin
jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja
ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja
ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin
elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin
tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla
apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on
väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja
samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan,
vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.

Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.

Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin
sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun
niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut.
Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja
missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi
kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä
koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän
hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. --
Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.

Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut,
ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos
hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne
nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka
ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat
saarnaamaankin -- -- --!

Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei
olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin
luullut olevansa.

Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan
kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan
ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja
kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat
ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat
riveihinsä taistelemaan.

Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin
itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai
mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin
ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei
olekaan niin yksin kuin oli luullut.

Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää
nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö
oikein sotimaan pyssyin ja miekoin -- -- --? Vai mitä taistelua ne
mahtoivat tarkoittaa?

Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä
sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne
nyt ovat.

Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei
tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?

       *       *       *       *       *

Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä
askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle,
meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni.
Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo
rupesi ihmettelemään, että:

-- Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan
pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut,
myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.



XVII.


-- Pankaa nyt, pojat, parempi puoli päälle, tai muuten saadaan
sonninheiniä! huusi Varsanniemen isäntä, kun alettiin luokoa
ottamaan. Viittasi kaakkoisella taivaalla näkyvään mustaan
pilvenreunaan ja alkoi kovalla touhulla lyödä heiniä kuormaan.

Kiireen panivat matkaan toisetkin, poika-Masa, Tilta ja päiväläisenä
oleva Heikin Matin Liisa. Ja Mikkukin, jota jo vähinsä aloteltiin
Miskaksi sanoa, huhtoi ja teuhui kuorman päällä -- ikäänkuin sekin
jotain olisi auttanut. Renki-Masalla vain ei ollut kiirettä. Suu
ivahymyssä hän vain harvakseen veteli haravaa ja haukotteli silloin
tällöin. Oli maanantai ja hän oli eilen taas ollut iltamassa talolla.

-- No Masa, Masa, haravoitse, haravoitse! hoputti isäntä,
puolijuoksua vieden heinälavosta kuormaan.

-- Piru tässä porvarin hyväksi raatakoon, jymäytti Masa.

-- Häh? pääsi isännältä ja hän jäi suu auki katsomaan Masaan. Mitä --
porvarin -- --? Oletko sinä kans olevinasi sosialisti? kysyi sitten
pilkallisesti.

-- Olen minä, vastasi Masa varmasti.

-- Jassoo -- --! No sitten meille taitaa hyvin pian tulla ero.

-- Tulkoon vain, uhmasi Masa.

-- Häh? kysyi isäntä taas. Piruko sun nyt on?

-- Ei mun mikään ole. Minä vain en enää meinaa toisen työssä itseäni
tappaa enkä porvarin hyväksi raataa, vakuutti Masa.

-- No lähde sitten pois! Ja siitä paikasta, tömähti isäntä. Minä en
rupea sellaisten sosialistipirujen kanssa tappelemaan, sanoi vielä ja
kiukusta puhisten alkoi taas lyödä heiniä rekeen.

Ukkonen jyrähti aivan lähellä, tuulenpuuska tohisutti metsää ja
viskeli heinänkorsia ilmaan. Muutamia vesipisaroitakin jo tuli.
Vaistomaisesti alkoi Masakin jouduttaa työtään.

Sade siitä kuitenkin tuli ja ajoi luo'on ottajat kesken työtä latoon.

-- Vaai sosialisti sinusta nyt on tullut, jutteli isäntä
renki-Masalle, kun maattiin ladossa heinäin päällä. Minä olenkin jo
pitkän aikaa moittinut, jotta mikä siinä on, kun sun työntekosi ei
ole enää paljon mistään kotoisin. -- Vhai se siinä onkin, jotta sä
oot kans sosialisti! Hm -- hm.

Masa ei sanonut mitään. Isännän katsetta väistäen vain katsoi ulos.
Tilta ja Liisa keskeyttivät supattelunsa ja katsoivat hekin häneen.
Selällään makaava poika-Masa taivutti kädet päänsä taakse ja hymähti
pilkallisesti.

-- Älä anna itseäsi narrata, alkoi isäntä uudestaan. Sosialisti vie
sun elämäsi aivan männikköön.

-- Nyt se männikössä on, tuhahti Masa.

-- Hääh?

-- Nyt se männikössä on, sanoi Masa kovemmin ja heittäytyi selälleen
heinäin päälle.

-- Hoo -- sai isäntä vain sanotuksi ja jäi pitkästi katsomaan Masaan.

Sen enempää ei siitä puhuttu sillä kertaa. Eikä Masa myöskään pois
lähtenyt. Mutta oikeaa sopua ei siitä enää tullut. Isäntä rupesi
"piloillaan vain", niinkuin hän itse sanoi, "tekemään kiusaa
sosialisteille" ja salaa järjesteli työt niin, että Masa joutui
tekemään aina vähintäin yhtä paljon kuin joku toinen. Menikin joku
päivä, ettei Masa päässyt selville mitä tekisi. Mutta sitten hän
eräänä iltana hevosten viennistä tullessaan sattumalta kuuli, kun
isäntä naapurin isännälle naureskeli, että "hän pani sosialistinkin
tekemään työtä". Ja isäintäin ohi mennessään hän huomasi heidän
merkitsevästi katsovan häneen.

-- Etpäs pannutkaan, ilkkui Masa hammasta purren itsekseen.

-- Etkä jumaliste panekaan! vannoi puoliääneen ja viskasi suitset
avoimesta tallinovesta sisään vähääkään katsomatta minne ne osuivat.
Ei vienyt naulaan, niinkuin aina ennen.

Nyt tuli isännän vuoro ällistyä ja joutua neuvottomaksi. Masa alkoi
silminnähtävästi tahallaan ja tarkoituksellisesti hutiloida ja
venkkailla työssään. Milloin vähän vain päällisin puolin hotaisi
osalleen asetetun työn, milloin jätti osan siitä suorastaan
tekemättä. Ja aina teki edes hieman toisin kuin tiesi isännän
tahtovan.

Isäntä turvautui käskijävaltaansa. Alkoi komentaa Masaa että: sun
pitää mennä sinne ja sinne, ja tehdä siellä se ja se työ sillä ja
sillä tavalla.

-- Ja se pitää tehdäkin niinkuin minä sen sanon, varmensi aina
määräyksensä.

Masa hymyili kurillista hymyä ja teki aina jonkunverran toisin
kuin isäntä käski. Ja kun isäntä alkoi "ottaa tappionsa takaisin"
venyttämällä työpäivää, alkoi Masa seisoskella ja vihellellä ja
kysellä:

-- Aijotaanko työ tehdä kaikki nyt tänä päivänä?

Äkä kasvoi molemmilla puolilla.

Ja eräänä päivänä se vihdoin puhkesi.

Oltiin Mätikorvessa kauraa leikkaamassa. Puoliselta noustua käski
isäntä renki-Masan ruveta asettamaan lyhteitä kuhilaille.

-- Pane ne tälle puolelle vesivakoa, sanoi hän osoittaen kädellään.
Ja sun pitääkin nyt tehdä niinkuin minä käsken. Muista se!

-- On ajaessa parempi, kun saa peltojen päissä tehdä kuormilla
loivemmat käänteet maasilloille kääntyessä, selitti isäntä toisille.

Masa alkoi tehdä kuhilaita ja asetti ne -- keskelle vesivakoa. Isäntä
huomasi sen. Sanaa sanomatta hän meni Masan luo ja Masan kaulukseen
tarttuen ärjäsi:

-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei sulle enää ollenkaan kelpaa
oikea puhe! Sinne panet ne likoamaan!

Masa ei ollut huomannut isännän tuloa. Häneltä pääsi säikähtynyt
älähdys ja hän iski nyrkillä taakseen. Nyrkki sattui jonnekin, ja kun
hän kääntyi, näki hän isännän pitelevän verta vuotavaa nenäänsä.

-- Sosialisti, sähisi isäntä hampaitaan kiristäen.

-- Porvari, vastasi Masa, ja hänen kasvoilleen levinnyt hätäytymisen
ilme katosi kuin pyyhkäisten.

-- Minä olen sulle jo kerran sanonut, jotta sun pitää laputtaa pois
meiltä. Uskotko sä sen yhdellä sanomalla? Vai pitääkö mun sanoa se
vielä toisenkin kerran? jylisi isäntä.

-- Minä en ole koskaan pyytänyt teillä olla, vastasi Masa. Väkisin
minut on teille tuotukin. Mutta väkisin ei minua tarvitse teiltä pois
viedä. Minä menen vapaasti ja pää pystössä menenkin, jatkoi, otti
takkinsa ojan reunalta ja läksi menemään pois päin.

-- Hyvästi, sanoi vielä ilkkuen.

-- Shosialisti, tuhahti isäntä.

-- Phorvari, tuhahti Masa.

Ensi kiivaudessaan aikoi Masa mennä sen tien. Mutta kylätielle
tultuaan kääntyikin kylään päin. Ja kylään tultuaan poikkesi
maantieltä Varsanniemen kujalle, olematta itsekään selvillä, mitä
varten sille poikkesi. Pihassa ei ollut ketään. Mutta emäntä voi
tulla milloin tahansa, älysi Masa ja pujahti talliin. Sieltä kiipesi
tallin ylisille ja asettui makaamaan heinäin päälle. Makasi pitkän
aikaa ja tuijotti kattoon, jonka rimalautain reunoissa kuivuneet
parkkisoirot siirottivat.

-- Jahas! sanoi vihdoin havahtuen. Mitäpäs siinä nyt muu on
keinona kuin kilometritehtaalle lähtö. Vääntäytyi seisaalleen ja
tuli alas talliin. Kuunteli ja kurkisteli, mutta ei huomannut
mitään vaarallista. Kukko kanoineen vain pakisi pihanurmikolla, ja
kissa makasi auringonpaisteessa rappusilla, ilmassa jäähyväisiään
viserteleviä pääskysiä vahtien. Masa tuli tallista pihalle.
Samassa tuli siihen emäntäkin nurkkauksen takaa, avopäin ja hameet
sonnustettuna, sian ämpäri kädessään.

-- Hyh -- yh, pääsi emännältä. Ka Masako se onkin! Mä jo luulin,
jotta mikä tallista tulee. Mitä sä haet?

-- En mä mitään -- -- Hyvästi nyt vain emäntä, änkytti Masa ja läksi
kujalle päin.

-- Mitä -- hyvästi? Onko isäntä määrännyt sun pois?

-- Kyllähän siinä taisi olla mun omaakin syytäni, tunnusti Masa,
tallin nurkkaa nyppien.

-- Vhaai -- no -- mutta älä nyt vain niin lähde. Tulehan edes
vaatteesi ottamaan, käski emäntä, kun huomasi Masan aikovan lähteä.

-- Äijä parka, sanoi vielä Masasta pois kääntyen.

Masa kuitenkin kuuli sen. Ja syventyi tallin nurkkaa tutkimaan.

-- Tule nyt vain tupaan! huusi emäntä rappusilta.

Masa meni. Istui hiljaa penkillä ja antoi katseensa kulkea kautta
tuvan sillä aikaa kun emäntä laittoi hänen vaatteitaan nyyttiin.
Vielä haki emäntä aitasta juuston ja kaksi leipää, jotka pani samaan
nyytiin. Ruokaakin olisi laittanut pöytään. Mutta Masa ei luvannut
enää syödä. Otti vain nyyttinsä ja läksi.

-- Mutta -- äläs vielä, huomasi emäntä ja pujahti kamariin. Tuli pian
takaisin kädessään seteli, jonka antoi Masalle.

-- Vähän matkarahoiksi, naurahti.

-- Mutta jos isäntä suuttuu, huomautti Masa.

-- Ei se suutu, vakuutti emäntä. Katuu se itsekin, kun saa itsensä
takaisin.

Masa pani rahan taskuunsa ja vihdoinkin läksi.

-- Hyvästi -- ja paljon kiitoksia! sai hän porstuan puolelta
sanotuksi.

-- Hyvästi, vastasi emäntä, viimeistä tavua korostaen.

-- Poika parka -- kun tuollaisen työn jouduit itsellesi tekemään,
sanoi vielä itsekseen ja ryhtyi askareisiinsa.

Sekavin tuntein asteli Masa vaatemyttyä kantaen Varsanniemen kujaa.
Maantielle kääntyessä tuli leikkuuväki vastaan.

-- No hyvästi nyt sosialisti, sanoi isäntä pilkallisesti. Koska sä
takaisin tulet?

-- Joskus, vastasi Masa. Mutta en teille rengiksi, lisäsi painavasti.
Ja kuuli isännän nauraa höräyttävän.

Äsken hän vielä arkaillen ajatteli, että jos sattuisi joku
tulemaan vastaan ja kysymään, että: minnekäs nyt? Nyt ei hän enää
muistanutkaan sitä mahdollisuutta. Meni vain.

Saarenpään ohi mennessään hän näki Sannin istuvan kuistin rapuilla
parvi puolikasvuisia kananpoikia ympärillään ja kissanpoika
sylissään. Näkyi ruokkivan kananpoikia ja houkuttelevan niitäkin
syliinsä.

Masan mielessä läikähti, ja uteliaana jäi hän seuraamaan, saako Sanni
kananpoikia syliinsä.

Eipä näy saavan. Eivät uskalla mennä, kun siellä jo on kissa.

Hänen teki mieli mennä Sannin luo. Sanomaan hänellekin hyvästit.

Samassa kuitenkin muisti missä on ja alkoi jouduttaa askeleitaan,
ja käänsi päänsä toisaalle, ettei Sanni huomaisi, kuka se on, joka
siellä menee vaatemyttyä kantaen.

Vasta Sannin näköpiiristä ulos päästyään Masa vapautui ja ajatteli:

-- Tuleekohan Sannista porvari vai sosialisti?

       *       *       *       *       *

Jonkun päivän kuluttua tiesi Antin Miina Varsanniemessä kertoa, että
Masa on Kirkonkylässä Nallisen räätälin, "sen pääsosialistin ja
jumalankieltäjän luona."

Ja taas jonkun päivän kuluttua tiesi hän kertoa, että Nallisen
räätäli on vienyt Masan kaupunkiin.

-- Se on nyt siellä Vapauden Sanomissa. Kuuluvat meinaavan siitä
kirjainpränttääjää itsellensä, kertoi Miina ja hartain ilmein katsoi
takan nurkalle selkiämään nostettua kahvipannua.



II.



XVIII.


Ulkona sataa tuhuuttaa ja tuvassakin on melkein kuin hämärä. Isäntä
kuorsaa peräsängyssä ja pyhittää lepopäivää. Ovisängyn vieressä
piika-Sanna kampaa hiuksiaan katsoen ikkunasta, raskasmielinen ilme
silmissään. Kamarista kuuluu hiljaista puhelua, josta toisinaan
erottautuu jokin äkäisempi tiuskaus, laatikkojen avaamista ja muuta
kahinaa.

Yht'äkkiä kamarin ovi riipaistaan auki.

-- Onko Sanna siellä? kuuluu sieltä kiusaantunut ääni.

-- On, vastaa Sanna.

-- Tuletko tänne kamariin! pyytää sama ääni.

Sanna menee.

Siellä on Sannaa hiukan vanhempi tytär Hilma alusvaatteillaan ja
emäntä istuu keinutuolissa.

-- Minkä puvun minä nyt panisin juhlille? kysyy Hilma tuskastuneesta
Kun tuli tällainen sää, ettei voikaa panna uutta pukua.

-- En minä tiedä, vastaa Sanna ja jonkun verran ällistyneenä katsoo
tuolien selustimille ja vuoteen päälle asetettuja monia erilaisia
pukuja.

-- Äiti tahtoo panemaan vain tuon pumpulipuvun, selittää Hilma.

-- No eikös se sitten kelpaisi, kiiruhtaa emäntä sanomaan.

-- Niin, mutta kun se oli mulla viime sunnuntaina kokouksessa,
vaikeroi Hilma.

-- Vaikka olisi ollut kahdessa kokouksessa.

-- Pumpulipuvussa kesäjuhlalle! sanoo Hilma halveksien ja nakkaa
niskaansa.

-- Liikakin hyvä se on tällaisella ilmalla, inttää emäntä.

-- Kyllähän te menisittekin vaikka navettahameella.

-- Vaikka paitasillani. Tuollaisiin komeleihin. Vieläpäs kun
värkkikin!

-- Sopiikos tämä? kysyy Hilma Sannalta, pumpulipukua näyttäen
ja äänellään mairitellen Sannaa vastaamaan, että ei sovi. Sanna
kuitenkin vastaa vain:

-- En minä tiedä.

-- En minä sitä pane, tiuskaa Hilma ja viskaa pumpulipuvun lattialle.
Tuon vaaleansinisen musliinipuvun minä panen.

-- Pane mikä tahansa, sanoo emäntä kyllästyneesti ja menee tupaan.
Sanna menee hänen perässään, ottaa kampansa penkiltä ja menee
luhtiinsa -- kesäjuhlia varten pukeutumaan hänkin.

Verkkaisesti kuin jotain muuta miettien riisuu hän askarepuvun pois
päältään, ja jää paitansa rintamusta nyppimään.

Hilman alusvaatteissa oli pitsiä ja brodyyria kaikkialla. Hihoissa,
kaula-aukoissa, hameen helmassa ja joka paikassa. Leveämpää ja
kapeampaa, välipitsit ja kaikki.

Hänen vaatteissaan ei ole palastakaan. Karkeaa kotitekoista
pellavakangasta vain paita ja liivi. Eikä hänellä ole oikeaa
valkoista alushamettakaan. Puoliksi pidetty, itse kudotusta puna- ja
valkoraitaisesta pellavakankaasta tehty alushame vain. Saarenpään
peruja -- -- ainoa mitä enää on jälellä. Ja puku -- --?

Sanna kohotti hiukan päätään ja loi alakuloisen katseen seinällä
riippuvaan punavalkoristiseen pumpulikankaiseen pukuunsa, ja muisti,
kuinka Hilma sanoi: "pumpulipuvussa kesäjuhlalle!"

Hilmalla on tuska siitä, minkä puvun valitsisi. Minulla ei ole sitä
tuskaa, ajatteli Sanna ja hymyili ivallisesti.

Sopiiko hänen mennä kesäjuhlille? Pumpulipuvussa? Kun ei Hilmakaan
sillä mene?

Mutta Hilmahan onkin talontytär. Tietysti hänen pitää olla paremmin
puettu kuin piika. Piikain kyllä sopii mennä pumpulipuvussakin.

Piika. --

Sopiiko hänen mennä ollenkaan nuorisoseuran kesäjuhlille, kun hän on
piika? Eiväthän toisetkaan piiat niissä kulje. Työväenyhdistyksen
juhlilla vain --

Mutta Varsanniemen Miska on nuorisoseuran juhlilla --

Sanna tunsi punastuvansa. Istui tuolille pöydän luo, jonka
yläpuolella seinässä oli laudalla suljettava luukku. Pää painui
pöytää vasten ja paljaat käsivarret kiertyivät pään ympärille.

Ei hän itkenyt. Muuten vain johtui taas ajattelemaan elämäänsä.

Isä ja äitikin tulivat taas mieleen, niinkuin niin monta kertaa
ennenkin nyt viimeksi kuluneena vuotena. Ei hänellä kyllä ollut
heistä minkäänlaista muistoa. Mutta hän oli kuullut heistä. Varsinkin
Kontolan tädiltä ja Antin Miinalta.

Jos isä ja äiti eläisi nyt vielä -- --? Silloin hänen varmaankaan ei
tarvitsisi olla piikana. Sanoohan täti aina, että isän eläessä heillä
oli hyvä toimeentulo.

Tai jos Saarenpään isäntä ja emäntä vielä eläisivät -- --?

Ihmisillä oli tapana silloin kuiskailla, että hänestä tulee
vielä Saarenpään emäntä. Hän nauroi vain sellaisille. -- Vasta
nyt on hänellä monen muun asian ohella muistunut mieleen paljon
sellaistakin, josta on johtunut ajattelemaan, että kenties niillä
oli jotain sellaista mielessä. Silloinkin -- se oli juhannusaaton
edellispäivä viime vuonna -- kun se tapahtui ja kun isäntä aikoi
sinne Hurrilaan mennä. Kaiken aamua olivat isäntä ja emäntä niin
omituisia. Naureskelivat ja puhelivat kaikellaisia hänelle. Kun hän
hevostakin valjasti isännän kanssa, sanoi isäntä:

"Lähden tästä vähän lakimiesten puheille", ja naurahti ja katsoi
häneen niin omituisesti. Ja kun hän rattailla vasta huomasi, että
riimunvartta ei olekaan mukana ja hän haki sen tallista ja antoi
isännälle, niin isäntä sanoi:

"Tulevana tiistaina on sun syntymäpäiväsi. Et kukaties muistakaan?
Täytät kahdeksantoista."

Ja emäntä portailla sanoi isännälle, että:

"Koetas sinä nyt vain se muistaa ja -- --"

Hän vieläkin muistaa, kuinka emäntä katkaisi lauseensa kesken ja meni
tupaan.

Itse meni hän juurikasvimaata perkaamaan. Ja silloin -- --!

Sitä hän ei unhota koskaan.

Hän ei ehtinyt kitkeä kuin puolen lyhyestä porkkanapenkistä, kun
he jo tulivat takaisin. Hevonen laukkasi, korskuen ja pärskyttäen,
sen kuin voi, ja rattaat tulivat perässä kyljellään toinen pyörä
ilmassa ja toinen aisa hevosen seljän päällä. Isäntää ei hän nähnyt.
Mutta kun hän ehti puutarhan portista pihaan, syöksi hevonenkin
tallin ja halkoliiverin välistä pihaan niin että rattaat iskivät
tallin nurkkaan ja kori meni pirstoiksi ja ylhäällä tuleva pyörä
lensi kauas. Silloin hän näki isännänkin siellä pirstojen seassa
poukkalehtavan. Hän alkoi huutaa hevosta pysähtymään. Emäntäkin
tuli portaille ja alkoi huutaa. Mutta hevonen ei siitä välittänyt.
Kamalasti korskuen ja sieramet levällään se vain laukkasi ympäri
pihan. Silloin hyppäsi emäntä sen eteen. Hevonen löi hänet alleen,
tallasi jalkoihinsa ja veti rattaiden jätteet hänen ylitsensä.
Emäntä jäi siihen makaamaan, mutta hevonen olisi mennyt takaisin
maantielle, jos ei eteen samassa olisi tullut auto, se sama, jota se
oli säikähtänyt. Siinä saatiin hevonen kiinni ja saatiin isäntäkin
pois sieltä.

Sannaa vieläkin puistatti, kun muisti, minkänäköinen isäntä oli.
Hän kyllä ei ollut paikalla, kun isäntää sieltä pirstojen seasta
korjattiin. Sattumalta paikalle osuneen Varsanniemen Miskan kanssa
hän kantoi tiedottomaksi menneen emännän kamariin ja toimitti
renki-Miskan lääkäriä hakemaan.

Hän kantoi emäntää jalkopuolesta ja Miska kantoi hartioista. Hän
itki. Ja melkein itki Miskakin, kun otti hänen kädestään kiinni ja
sanoi hyvästi.

Sen jälkeen ei hän ole Miskaa nähnytkään kuin yhden kerran menevän
tästä ohi polkupyörällä.

Sannan ajatus pysähtyi hetkiseksi siihen kuin levähtämään. Lähti
sitten taas jatkamaan.

Kun hän vihdoin ehti mennä isäntää katsomaan, kannettiin häntä jo
tupaa kohti. Häneltä pääsi huuto ja hän oli pyörtyä, niin kamalan
näköinen isäntä oli. Verta ja pölyä kaikkialla ja niiden seasta
loistivat otsaluu, poskiluut, leukaluut ja hampaat paljaina. Kaikki
liha ja nahka oli hankautunut pois niiden päältä. Kaulaan kiertyneet
suitsenperät olivat kuristaneet hänet kuoliaaksi -- --

Sannan pää kohosi pöydästä ja kauhun ilme silmissään katsoi hän
seinässä olevaan luukkuun.

Seuraavana yönä kuoli emäntäkin, kertaakaan tajuihinsa
tulematta. -- --

Sitten tulivat Rantalan, Seppälän ja Sikkarin emännät tyttärineen
hautajaisia laittamaan.

Sanna hymähti.

Oli sekin aikaa! Hän sai yksin hoitaa lehmät ja muun askareen ja
sitten yötä päivää juosta asioilla. Sellaisilla, joille he itse
olivat liian hyviä menemään. Ei hän joutanut syömäänkään muuta kuin
vähän juostessaan haukkasi mitä sattui löytämään. Ei koskaan pöytään
käsketty toisten joukkoon syömään. Itselleen ne kyllä laittoivat
hyvät jos hyvätkin ruoat. Mutta hänelle ja renki-Miskalle ei niitä
koskaan annettu. -- Ja sitten ne riitelivät perinnöistä --! Sitä
vaille, etteivät tapelleet! -- Mutta kun hautajaispäivä tuli, niin
silloin olivat niin mustissa, niin mustissa -- ja niin hartaina
-- --. Huojuttelivat ruumistaan ja huokailivat, olivat pää kallellaan
ja itkivät --. Pirut!

Sanna sylkäisi.

Hän muisti, kuinka hänen silloin teki niin sydämellisesti mieli
siepata korento ja sillä pyyhkäistä koko akkarivi pellolle ja kuinka
hänestä tuntui, että se olisi ollut aivan emännän ja isännän tahdon
mukaista.

Toisen päivän iltapuolella ne sitten rupesivat kokoilemaan
rattailleen mikä mitäkin. Hänkin meni kamariinsa katsomaan, etteivät
edes hänen omiaan vie. Mutta sielläkin niitä jo oli. Seppälän Manta
kääri piirongin liinaa ja Sikkarin Hulda oli pöytäliinan kimpussa,
sen uuden, jonka hän juuri kuolemantapausten edellä sai valmiiksi. Ja
molempain äidit purkivat piirongin laatikoista hänen liinavaatteitaan
lattialle.

"Ne on mun", huusi hän heti ovella. Siihen Seppälän emäntä, muutama
krapu, sanoi jotta: "Sun! Ei täällä ole, lapsiparka, sun mitään."

"Mutta minä olen ne kaikki neulonut", hän tiuskasi.

"Vaikas olisit kuinka neulonut, niin sun ei ne kuitenkaan ole.
Ei kunta muillekaan vaivaisillensa pitsihameita ja pitsipaitoja
ja tuukia kustanna", sanoi Seppälän emäntä siihen. Silloin hän
suuttui ja karjasi, että: "Itse te kunnan vaivaisia olette, muutamat
nälkäsilmät! Mun ne on, ja minä ne myöskin pidän." Ja vihoissaan
alkoi hän repiä niitä heidän kynsistään.

Pitivät ne kuitenkin ne -- --

Hän oli silloin niin kiukuissaan, että kun ne tarjosivat hänelle
ruokia tädille vietäväksi, niin hän paasasi ne kaikki pöydän alle.
Täyden rokkavadinkin viskasi Sikkarin emännän päähän. Ja niin läksi.
Eikä ole sen jälkeen talossa käynyt.

Kukas niiden käski sillä tavalla häntä herjata! Eihän se hänen syynsä
ole, että hänen vanhempansa ovat kuolleet köyhinä ja hän on köyhäksi
orvoksi jäänyt! Eikä hän ole koskaan heidän tielleen tupannut eikä
heidän omaansa pyytänyt. Ei suinkaan hän Saarenpäähänkään olisi
mennyt, jos ei häntä olisi viety.

Nyrkkiin puristuneet kädet vapisivat ja pää painui jälleen pöytään.

Kun ne kehtasivat ne liinatkin viedä! Sen pöytäliinankin, jonka hän
teki aivan itse. Itse kutoi kankaan, itse piirsi mallin ja illoin
ja öin neuloi ja niin hartaasti yritti valmiiksi, jotta saisi
Juhannusaattona asettaa sen pöydälleen, kun Miska oli luvannut tulla.
-- Ja saikin hän sen valmiiksi -- mutta -- -- Hän neuloi siihen kaksi
toisiinsa kietoutunutta ruusua. Toinen niistä oli hän ja toinen oli
-- -- Miska -- --

Ja nyt se liina on Sikkarin Hildalla -- ihmisellä, joka itse ei saisi
painohakaa puseroonsa neulotuksi!

Sannin nyrkki iski pöytään, niin että kampa ja hiusneulat hypähtivät.

Piika -- kunnanvaivainen! Jolla ei ole ihmisellistä pukuakaan. Mitä
tekee sellainen nuorisoseuran kesäjuhlassa? uhmaili hän, mutta
samalla kuitenkin kurotti käsillään kuin jotain pois pyrkivää
tavoittaakseen. Hän ei ollut käynyt kertaakaan seuratalolla sen
jälkeen, kun Saarenpäästä viime kesänä läksi. Hänellä ei ollut ollut
sellaista pukuakaan, jolla olisi kehdannut mennä. Nyt hänellä olisi,
mutta -- -- hän muisti Hilman puvut -- kehtaako silläkään mennä?
Nauravat. Ja Miskakin saa hävetä hänen tähtensä. Miska -- Miska -- --

Taas kurotti hän käsiään kuin jotain pidättääkseen.

Hän muisti kamarinsa Saarenpäässä, sen pöydät, piirongin, vuoteensa,
ikkunaverhot, kukat ja kaikki. Muisti Helunan ja Mansikin, muisti
nimikko-lampaansa, kanat ja Maija-kissan. Muisti ne ruusupensaat,
jotka he isännän kanssa istuttivat puutarhaan, kukkapenkit
ja kyökkikasvit, joita hän oli kitkenyt ja kastellut. Muisti
vähäpuheisen ja ujon, mutta helläsydämisen isännän, ja toimekkaan,
hyvätuulisen emännän. Muisti viime vuoden Vappu-illan, jolloin
Varsanniemen Miska saattoi häntä kotiin seuratalolta.

Ja nyt ne ovat kaikki poissa -- -- muilla -- -- Miska --?

Miskakinko toisilla -- --?

Säikähtyneenä katsoi hän eteensä. Huulet alkoivat nytkiä, silmät
räpyttää.

Hiljaa parahtaen heittäytyi hän seipäistä ja maalaamattomista
laudoista kyhättyyn luhdinsänkyyn niin että olkipatja kahahti. Painoi
päänsä tyynyyn ja purskahti itkuun.



XIX.


Päiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää
voinut olla poissa. Hänen täytyi mennä -- ja nähdä Miska.

Hän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat
kohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa.
Varsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten
laitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt
kieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket
silloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli
leikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla
käsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki.
Kaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.

Nyt se hetki oli siis tullut.

Kun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei
ollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia
ja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa.
Hän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä
ollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat
pukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven,
että tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja
mielessä ailahteli laulun sävel.

Jos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän
mennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan,
miltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.

Mutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän
polkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin
pyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on
Sikkarin Huldalla -- sekin --. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään
nyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä
epämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä
löytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä
paljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja
meni ulos.

Pihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa,
iltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää
takaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan.
Pojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan.
Huldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä -- piiasta. -- Se
havainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan
kun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen
kiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi
omiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä,
ja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä
hänelläkin oli, mutta -- --.

Hän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä
ikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa
kääntyi.

-- Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.

-- Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.

-- Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän
sintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä,
pyyhki huulensa ja läksi.

Ilmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas
apilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. -- Vain jokunen kiireesti
ajava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti
Sannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin
jouduttamaan askeleitaan.

Jo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia.
Onkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen
levottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut
eikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat
aivan vieraita hänelle.

Pojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna
välistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen.
Toiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa
olivat häneen tähdättyinä.

Eteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja
ovenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista
uteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan
ja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti
kynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna
sen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.

-- Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen
työnsi Sannan oviaukkoon.

-- Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitisti
Sannan miesten sekaan.

Päitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä
ymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti
ja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen
alkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa
näkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei
sieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.

Sanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.

Ravintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa.
Kyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla
pitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä
katsomaan.

Siinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja
limittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan
sisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa
oli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen
perästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi
asetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja
kerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta,
joista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta
näkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä
voileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden
ympärillä suulleen asetettuja laseja.

Sanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.

Hänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli
Saarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin
voileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja
joivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin
tuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole
saanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen
saakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole
saanut. -- Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat
menivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse
ostakaan. Pojathan niille ostavat. -- Varsinkin sellaisille, joiden
kanssa -- -- -- Jos -- -- jos -- Miskakin -- --!

Sannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.

Jos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet
--. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: "Mutta
mennäänpäs juomaan kahvit!" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja
juttelevat. -- --

Sannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun
he Miskan kanssa juovat kahvia -- --. Ja kun salissa puhkesi valtava
kättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva
kohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui
lujemmin seinää vasten.

Valkoesiliinaisia ravintolatyttöjä -- Seppälän Mantan ja pari muuta
Sanna tunsikin -- juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin
oveen.

-- Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.

-- On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.

Enempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti
ihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui
sinne.

Eikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa
yleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään
painautuen.

Kukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna
ravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät,
söivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja
tyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille.
Sannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen
varpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt
katsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.

Siinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo
oli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen
vievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.

Hän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että
jos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa
saliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun
helinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä
tuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun
puettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle
pojalle.

Sanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.

Poika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma.
Toista ei Sanna tuntenut.

Hän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän
näki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: "Tehkää hyvin!"
Tytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten,
itse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti
vehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät
penkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden
edessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat
kahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan
salaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.

Vihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti
niiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia
virittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.

Sanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän
takana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja
tervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet
puheille.

Vihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt
Miska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään
nyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin
puolelle oven viereen.

-- Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan
pojan Miskalta kysyvän.

-- Se oli -- en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin --. Sanotaan sitä
sepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun
ne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on
Mattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.

Hänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse,
joka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet
irtautuivat seinästä ja valahtivat alas.

Sepän Sanna -- Saarenpäässä myötynä -- Mattilassa piikana -- kolkutti
hänen päässään.

-- Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa,
tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.

Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja
Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea
pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän
ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun
ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti,
niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään
ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.

Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.

-- Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.

-- Jo, vastasi Sanna.

-- Minäkin tulen, sanoi Rikku.

-- Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni.
Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi
ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.

Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa
-- ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen
päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi -- ja kiiruhtaa pois, ettei veri
ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.

Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja
oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi
tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri
äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa
ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.

-- Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt!
Sepän Sanna, joka on ollut myötynä -- se sanoi -- mikset sanonut
heti, että kunnanvaivaisena -- piika. -- Ja sellainen on luullut,
jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika -- ha ha ha!
Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu --!

Ja taas hän nauroi.

Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä
taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on
nyt niin yksin.

Ja koko maailman hylkäämä.

Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain
hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa
Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi -- -- heille vasten naamaa. Nauroi
itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.

-- Onpas kun asiakin, sanoi.

Ja itki.

Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja -- jäi huivi
kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.

Luhdin tikapuut natisivat.

-- Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän
kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se
tuli jo ullakolle -- nyt se tarttui oven kahvaan. --

Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.

-- Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?

-- Korpisen Rikku taas! -- älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan
pilkkanauruun.

Hän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska
-- --

Hänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.

Rikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru
ja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.

Ullakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinka
Rikku kääntyi poispäin.

Sanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä
turvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten
ei hänellä ole ketään.

-- Rikku, kuiskasi Sanna arasti.

-- Oletko yksin, kysyi Rikku.

-- Olen.

Rikku palasi takaisin.

-- Avaatko oven? kysyi hiljaa.

-- Rikku, kuiskasi Sanna.

-- Mitä? kysyi Rikku.

-- Rakastatko sinä minua?

-- Rakastan, vastasi Rikku.

Liikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun
kaulaan.



XX.


Akat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein
sanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden
kloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten
pidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin
kissat maaliskuulla. Pojatkin -- muutamat -- ovat kuin Perttelin
aikaiset karoot!

Syvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat
viereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan
Helipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä
mitään sanoneeksi.

-- Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.

-- Juoruamme!

-- Sinusta?

-- Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja Samelin
Sussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.

-- Niin te! Koko päivän olette juorunneet.

-- Älä nyt! Eihän me mitään oo --

-- Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. -- Meinaavat,
jotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.

-- Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna
tuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja
sirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. -- Olit
niin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.

-- Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat
veljet. Mutta nyt on toisin.

-- Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.

-- Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita,
vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää
murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.

-- Niin -- itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.

-- Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.

    -- Tällaisella luonnolla
    ei nurkissa kurkistella.
    Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot
    Ja minä vain herrastella

lauloi Sanna ja hihkasi:

-- Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!

-- Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.

-- Häh? kysyi Sanna.

-- Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus,
vastasi Liisa rohkeasti.

-- Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja
katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui
leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät
olleet millään pysyä mukana.

Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.

-- Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi
sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin
joskus!

-- Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi
Sussu.

-- Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti
kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.

-- Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä
kuhilaille paneva isäntä. Vaikka -- ei tässä tähkiä ole peltoon
jäänyt, tunnusti maahan katsellen.

-- Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja
painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.

-- Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski
isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki
pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.

Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi
menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi
tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi
taakseen katsomaan.

-- Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa
toisilta.

-- Ei -- mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan
Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän
kuiskaten kertoi havaintonsa.

Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat
yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa
aivan sanattomiksi hämmästyneinä.

-- Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti
Liisa.

Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.

-- No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan!
Ei toki -- eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna
ja Sussu.

-- Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.

-- Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin,
kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.

Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.

-- Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli
kohdalle.

-- Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.

-- E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi
Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.

-- Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.

Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.

Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:

-- Ketähän se olisi?

-- En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.

Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi
aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin,
että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi
olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän
navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.

Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän
vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä
tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää,
mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa
porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki
porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.

-- No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta
katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja
putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!

-- Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan
ja putulapion kanssa tullessaankin.

-- Älä kiroa! pyysi emäntä.

-- No mitäs -- kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.

-- No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa
kuulla, kun naisihminen kiroaa.

-- Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.

-- Ihminen se piikakin.

-- Ei olekaan, -- ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.

-- On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.

Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti
päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.

Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun
saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta,
heittäytyi vuoteelle.

-- Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo
tietävät.

Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse
itsensä ihmisenä pitää".

Tietääköhän emäntäkin jo?

Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä
tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on
muutenkin ollut sellainen ja tällainen.

Mutta Jaakoon Liisa.

Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä,
kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.

Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja
Annakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.

Oi Jumala!

Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:

-- Oi Jumala, oi Jumala!

Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta
sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi.
Tapahtuu jotain sitä ennen -- -- Ja jos ei mitään muuten tapahdu,
niin kyllä hän panee tapahtumaan. -- -- Tappaa hän itsensä, ennenkuin
antaa sen tulla ihmisten tietoon -- --

Niin oli hän ajatellut.

Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on
sellainen -- -- portto -- --

Seppälän emäntäkin -- ja Sikkarin emäntä -- ja tyttäret.
Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut -- -- --

Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille
anna. Ei totisesti annakaan. -- Sanokoot sitten kun hänet koskesta
kiskovat -- -- --

Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme
silmissään katsoi ikkunasta ulos.

Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon,
melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu
hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului
uimamiesten ääniä.

Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista
ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin,
mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi.
Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui
tuolille istumaan.

Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas
hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.

Ja nyt juuri pitää sen tulla -- --

Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä
saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää
kaiken aina olla näin?

Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.

Ja tämä päivä!

Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo
viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina
siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän
itkenyt -- --

-- Voi Miska, Miska -- --! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli
itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt
hänen niin ruveta elämään. -- Eikä Rikkukaan -- eikä kukaan niistä
toisistakaan -- olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut,
jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi.
Jokaiselle. -- Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja
tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin
epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa?
-- Kenelle?

Sanna naurahti.

Kenelle hän on kostanut?

Itselleen -- -- eikä kellekään muulle!

Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa.
Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas
sänkyyn.

Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä
uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku
oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa,
kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa
ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti
hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin
repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja _sen_ -- --

Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.

Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun
seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja
viaton.

Ja kaunis -- -- Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että
se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu.
Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita
käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni
sellaiseen kuin hän nyt on.

Sannalta puhkesi valitus.

Nuoruus -- elämä -- kunnia -- kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on
-- -- nyt hän on -- --

Huora!

Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki
kuuntelemaan.

Mitään ei kuulunut.

Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi
senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt.
Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.

Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä
veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua.
Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin
puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty
vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän
suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.

       *       *       *       *       *

Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni
talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä.
Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan
veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan
avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt.
Äkkiä oli Sanna seisaallaan. -- Missä sä näin kauan olet ollut?
kuului sängystä Jussin uninen ääni.

Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja
ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan
lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna
menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan
puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta
poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.



XXI.


Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä
oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo.
Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun
ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.

Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan.
Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli
kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä
on nyt panna takki päälle.

Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari
kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan
lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri
sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja
jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.

Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.

-- Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.

Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi
oven.

-- Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle
vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi
emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.

-- Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.

-- Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.

-- Kyllä, lupasi Sanna.

-- Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän
jälkeen sanomaan.

-- Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä
tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.

Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo
kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen
pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin.
Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.

Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän
nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä
tummentuvaa metsää kohti.

Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma
siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan
ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa
selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.

Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin
vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen
tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan
ja nyyhkimään.

Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo
laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo
hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen
puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.

Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi
hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien
katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät
uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain
levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.

Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne
päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta
näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä.
Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä
leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.

Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli.
Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento!
Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun
alla -- -- Eikä tarvitse ketään hävetä.

Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä
raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja
tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä
kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin
vetäytyi risunsa alle.

Nukkumaan -- --

Väsymys ja raukeus alkoi suorastaan kirvellä, ja velttona mukautui
ruumis kaikkiin alustansa epätasaisuuksiin. Päätä pakotti ja
silmäluomien välistä tihkui kuuma vesi.

Raskas musta verho levisi kaiken ylitse.

Hän tunsi makaavansa ohuen hyvin epävarman verkon päällä, josta
milloin tahansa voi pudota alas jonnekin pohjattomaan. Hän pelkäsi,
ja yritti pitää itsensä mahdollisimman koholla ja keveänä. Kuitenkin
verkko hiljalleen kallistui ja hän luisui sen reunaa kohti. Luisui ja
luisui ja yhtäkkiä kierähti verkolta pois -- ja heräsi.

Heti vaipui hän kuitenkin uudelleen horrokseen. Makasi pohjattoman
äkkijyrkänteen reunalla ja piti toisella kädellään lujasti kiinni
jostain, ettei vain putoaisi. Joku seisoi siinä vieressä, takoi
raipalla saappaittensa varsiin ja vaati häntä nousemaan ja lähtemään
jonnekin. Jyrkänne veti häntä, hänen kätensä irrottui siitä josta hän
kiinni piti, hän kierähti jyrkänteen reunalta -- ja heräsi taas.

Hän muisti että hänellä on joku tärkeä tehtävä, joka on vielä
suorittamatta. Joku hyvin tärkeä. Ja jos ei hän sitä suorita, niin
tapahtuu hänelle jotain hyvin pahaa. -- -- Jotain -- -- pahaa -- --
pahaa -- -- Suuria koiria alkoi liikkua hänen ympärillään. Nuuhkivat
ja irvistelivät ja olivat niin vihaisen näköisiä. Eikä hän päässyt
ylös. Koirat tulivat hiiviskellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja
yhtäkkiä koko lauma hyökkäsi hänen päälleen. Hän parkaisi, heräsi ja
ponnahti istualleen.

Oli aivan nokipimeä. Eikä risausta kuulunut.

Hän pyyhkäsi otsaansa.

Mitäs se olikaan kun hänen piti tehdä -- --?

Ja missä hän oikein on --?

Jälleen pyyhkäisi hän otsaansa ja laski käden sivulleen. Se osui
sammalen päälle koholle jääneeseen nuoraan. Hän vavahti ja äkkiä
nykäisi kätensä takaisin.

Ja jäi tuijottamaan pimeään.

Vähän aikaa niin istuttuaan hän uudelleen tavoitti nuoraa. Se tuntui
tutulta. Hän veti sen syliinsä, kuletti sitä kouransa lävitse ja
koetti pinnistää muistiaan.

Vihdoin tuli nuoran päässä oleva silmukka hänen kouraansa.

Hän hätkähti niin että hengitys salpautui. Ja muisti missä on ja mitä
varten on tänne tullut.

Hänhän on tullut tänne -- hirttämään itsensä -- -- Etteivät ihmiset
saisi hänelle sanoa että hän on -- -- huora -- --

Kuin ankarasta vilusta väristen nousi hän seisaalleen, puristi nuoraa
lujasti kädessään ja läksi kiiruusti kävelemään. Löi otsansa puuhun
ja alkoi kulettaa kättä kasvojen edessä, etteivät oksat silmiin
sattuisi. Satutti jalkansa useamman kerran. Ja kaatuikin. Mutta aina
vain pyrki eteenpäin.

Aluksi hän uskotteli etsivänsä paikkaa missä tehdä sen mitä varten on
tänne tullut. Mutta sitten hän ei enää ajatellut mitään. Kulki vain
pimeässä metsässä kuin jonkun kulettamana. Ja kaikin keinoin yritti
suojella itseään, ettei haavaa eikä mitään muutakaan vammaa saisi.

Taas hän satutti jalkansa ja kaatui. Ja kun hän yritti siitä nousta
vihlasi koko ruumista kuin olisi monella veitsellä viilletty yhtaikaa.

-- Nyt se tulee, välähti hänen mielessään, ja tuskaisesti voihkaisten
painui hän sammalikkoon suuren kiven vierelle.

Poltto lieveni pian. Mutta nousta hän ei jaksanut. Suoristi vain
itsensä kiven viereen makaamaan. Ja sai hämärtyneeseen tajuntaansa
kuvan että makaa sairaana pikkutyttönä Saarenpään peräsängyssä. Ja
emäntä sieltä lattialta sanoo: "Siunaa nyt Sanni itsesi."

Hän risti kätensä ja siunasi itsensä.

Samassa jo taas vihlasi kuin olisi monilla veitsillä viilletty
yhtaikaa.



XXII.


Kontolan täti istui yksikseen aamiaispöydässä syksyisen kyynelherkän
aamuauringon valaisemassa tupasessaan. Mutusteli perunoita
hampaattomilla ikenillään ja sormin murenteli leipää suuhunsa. Oven
käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan, että kuka nyt jo näin aikaisin
tulee -- sunnuntaiaamuna.

-- Täti, sanoi tulija hiljaa, painoi toisen käden silmilleen ja
toisella otti tukea muurista. -- Jäsys siunatkoon! Sannako? --
huudahti täti. Mikä sinun on!?

-- Oi täti! voihkasi Sanna, kurotti kättään tätiä kohti ja näytti
painuvan lattiaan.

Täti hyökkäsi apuun ja talutti Sannan sänkyynsä. Korjasi sängyn
reunalle velttona retkahtaneen Sannan käden sänkyyn ja jäi
säikähtyneenä katsomaan Sannaa, joka makasi silmät suljettuna ja suu
avoinna ja hengitti epätasaisesti huohottaen.

-- Mitä Jumalan tähden -- Kun on kuin kuoleman käsistä päässyt,
puheli täti itsekseen eikä voinut lähteä vuoteen äärestä
ennenkuin Sannan hengitys alkoi tasautua ja hän muutenkin näytti
rauhoittuneemmalta. Silloin uskalsi täti hiljalleen ruveta
aamuaskareitaan suorittelemaan.

Hän luuli Sannan jo vaipuneen syvempäänkin uneen. Mutta yhtäkkiä
Sanna kuiskasi:

-- Täti.

-- Mitä? kysyi täti ja meni luo.

-- Minä tapoin sen, sanoi Sanna.

-- Tapoit? Minkä?

-- Sen -- --? Korpisen Rikun -- --

-- Korpisen Rikun, parkaisi täti. Mitä Jumalan tähden sinä -- --

-- Niin -- -- En minä sitä tappanut -- -- Mutta sen -- -- Lapsen
-- -- Kun minä makasin Saarenpään peräsängyssä, niin se tuli siihen
kitisemään -- -- Ja silloin minä -- -- Eikä se sitten enää
kitissyt -- --

Huohottaen ja suurella vaivalla sai Sanna sen sanotuksi ja
katkonaisesti hengittäen vaipui jälleen horrokseen.

Täti seisoi ja tuijotti Sannaan hämmästyneeksi kysymykseksi
jähmettyneenä. Pani kätensä ristiin ja hitaasti kääntyi katsomaan
taakseen kuin sieltä selitystä ja neuvoa etsien. Kääntyi jälleen
Sannaan päin ja jäi kaiken muun unhottaen siihen tuijottamaan
ja odottamaan. Seisomaan väsyttyään, haki tuolin sängyn luo ja
hetkeksikään katsettaan Sannasta irroittamatta, istuutui sille.

Häntä alkoi ahdistaa kamala luulo. Niin kamala, ettei hän uskaltanut
sitä selvään ajatellakaan. Mutta kun muisti, mitä Sanna oli sanonut,
niin ei voinut sitä torjuakaan.

-- Tappanut, se sanoi. Korpisen Rikun -- -- Lapsen -- --

Täti vavahti ja katsoi Sannaan aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen
lävitseen ja siten saada selvyyden. Sannakin vavahti, avasi silmänsä
ja näytti hämmästyvän, kun näki tädin. Rauhottui kuitenkin pian ja
kuiskasi:

-- Täti.

-- Mitä? kysyi täti nousten ja sänkyyn kumartuen.

-- Muistaako täti mitä Saarenpään emäntä siellä kirkossa sanoi? kysyi
Sanna.

Täti nytkähti taaksepäin.

-- E-en minä muista -- sopersi hän. Sanna näytti hetken yrittävän
muistaa.

-- Voi kun ei kukaan muista, vaikeroi sitten. Täti hätäytyi. Mutta
samassa Sanna jo ilahtuneena huudahti:

-- Täti, nyt minä muistan kuinka Saarenpään emäntä sanoi. "Tutki
minua Jumala ja koettele minua. Ja jos minä väärällä tiellä lienen,
niin saata minua iankaikkiselle tielle." Niin hän sanoi, täti. Hän
rukoilee aina niin. Siihen raamattuunkin, joka minulle rippikoulussa
annettiin, hän kirjoitti niin. Antakaa täti minulle se raamattu.

-- Mi-missä se on -- en minä tiedä --, änkytti täti.

-- Se on siellä piirongin päällä Miskan kuvan takana, sanoi Sanna
aivan selvästi.

Täti joutui avuttomaksi. Sanna katsoi odottaen ja ihmeissään kun ei
täti liikahda.

-- Oi täti -- minä olen niin sairas, parahti sitten yhtäkkiä ja
rupesi haikeasti itkemään. Älkää olko täti minulle vihainen! Olkaa
edes te minulle hyvä!

Taas loi täti pelästyneen, apua ja neuvoa etsivän katseen
ympärilleen. Unhottui pitempäänkin katsomaan ikkunan takana olevaa
pihlajaa, jota myrskyä lähenteleväksi yltynyt tuuli ravisteli, niin
että ensimäiset kellastuneet lehdet karisivat irti ja menivät tuulen
mukana.

Vasta kun Sannan itku lakkasi kuulumasta, kääntyi hän sänkyyn päin.
Sanna makasi rauhallisena avosilmin ja katsoi ylisängyn pohjaan kuin
olisi jotain miettinyt. Käänsi vihdoin päänsä tätiin päin.

-- Täti, sanoi hiljaa. Minä olen ollut väärällä tiellä. Mutta
Saarenpään emäntä vie minut oikeaan. Eikö niin täti?

-- Niin vie. Ja Jumala, sanoi, täti.

-- Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?

-- Tulen.

-- Kun minä ensin paranen.

-- Niin -- -- kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä
itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.

Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.

-- Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan,
suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle,
että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun
hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja
hartiat.

-- Kuka herran tähden tähän nyt -- hätäili täti, meni kiiruusti
sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen
järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa
kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.

-- Päivää, täti, tervehti tulija.

-- Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.

-- Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.

-- Kukahan tässä kaikkia ohiajavia joutaa tunnustelemaan, vastasi
täti yrmeästi ja vastahakoisesti antoi kätensä.

-- Minä olen Masa, sanoi tulija.

-- Masa? Mikä Masa? sanoi täti yliolkaisesti ja jauhoi kahvia.

-- Se -- Masa. Onpas täti nyt! Katsokaa edes!

Täti katsoi tulijaan.

-- Ethän sä vain ole sepän Masa, sisar-vainaan poika? tunnusteli.

-- Sehän juuri minä olen.

-- No -- hyvä ihminen! Kun en minä ollenkaan ymmärtänyt ajatellakaan!
Käy istumaan!

-- Kiitos! Tavataan sanoa, ettei oikein jouda istumaan. Ja minun on
nyt vähän sillä tavalla, että minä en jouda pitkiä aikoja olemaan.
Kolmen tunnin kuluttua pitää jälleen olla tuolla naapurikunnan
Metsäkylässä, sanoi Masa.

-- Metsäkylässä, ihmetteli täti. Sieltäkö sinä tulet?

-- Sieltä. Sain lainata pyörän ja päätin käydä täällä asioita
utelemassa. Kun ei ole tämän pitempi matkakaan, selitti Masa. Ja nyt
sitten ensiksi: missä Sanna sisko mahtaa mennä? Tietääkö täti sen?

-- Ky-yllähän minä tiedän -- -- vastasi täti hieman epävarmalla
äänellä.

-- Ei kai hän Saarenpäässä enää ole?

-- Eei -- Hän joutui pois heti kun ne isäntä ja emäntä kuolivat. Olet
kai kuullutkin, kuinka niiden kävi?

-- Olihan siitä lehdissä. Ja minä silloin jo ajattelin Sannaa. Mutta
oli silloin vielä omatkin asiat siinä kunnossa, että oli täysi niiden
kanssa. Piikana Sanna on?

-- Piikana -- --

-- Minulla olisi nyt tiedossa hänelle hyvä paikka siellä kaupungissa,
sanoi Masa. Sen vuoksi minä tänne näin ohimennen poikkesinkin
sanomaan teille, että te käskisitte Sannan järjestää asiansa niin,
että voi lähteä mukanani, kun kahden viikon kuluttua tulen uudestaan
tänne. Otatteko sen tehdäksenne?

-- Miksen minä -- -- Vaikka -- --

-- Mitä vaikka? uteli Masa.

Tädin silmät kyyneltyivät.

-- Sitä vain -- jotta ei Sannasta taida nyt olla sen paikan ottajaksi.

-- Kuinka --? kysähti Masa.

-- Sanna on täällä, sanoi täti silmiään pyyhkien.

-- Täällä? huudahti Masa ja etsivin silmin katseli kautta tuvan.

-- Tuolla sängyssä se on, viittasi täti.

-- Onko hän sairas!?

-- On, sai täti sanotuksi ja puhkesi nyyhkimään.

Masa seisoi ällistyneenä. Hiipi sängyn luo, avasi hiljaa edusverhoja
ja katsoi sänkyyn. Sanna yhä nukkui. Masa sulki edusverhot ja tuli
takaisin tädin luo.

-- Onko hän jo kauan ollut täällä? kysyi kuiskaten.

-- Tänä aamuna tuli.

-- Tänä aamuna! Yksinkö?

-- Yksin -- lapsi parka, nyyhki täti. Masa ei ymmärtänyt mitä pitäisi
tehdä.

-- Olisiko tässä lähellä lääkäriä tai sairaanhoitajatarta tai muuta
sellaista? kysyi vihdoin.

-- Ei ole. Ja tuskin ne tässä mitään auttaisivatkaan. Tämä ei taida
ollakaan mitään Jumalan tautia, nyyhki täti.

-- Kuinka? Mitä täti tarkoittaa? Täti puhkesi itkemään.

Masa katsoi ihmeissään vuoroin tätiin, vuoroin sänkyyn. Kävi jo
uudelleen verhojen taaksekin katsomassa. Mutta kun Sanna yhä vain
nukkui, niin tuli jälleen tädin luo. Itkien katsahti täti Masaan,
mutta ei saanut mitään sanotuksi.

-- Mitä täti tarkoittaa? Ettekö voi sitä sanoa? Minulle! pyysi Masa.

-- Kun en itsekään tiedä. Jos luulenkin vain turhia.

-- Mitä te luulette? Sanokaa se! pyysi Masa edelleen.

-- Minä luulen jotta -- kipeästi nyyhkien painoi täti päänsä alas --
jotta hän on tehnyt -- -- lapsenmurhan -- --

-- Häh! pääsi Masalta. Sannako?

-- Niin.

Ja kuin itseään puolustaakseen kuiski täti kaikki, mitä Sanna oli
sanonut.

Masa jähmettyi paikalleen seisomaan. Harppasi sitten sängyn luo ja
riipaisi edusverhot auki.

Sanna alkoi rauhattomasti kähmiä ja ensin mumistuaan jotain, josta
ei saanut mitään selkoa, hän yhtäkkiä itkunsekaisesti, mutta muuten
aivan selvästi huusi:

-- Emäntä -- emäntä --! -- Kuoli se, sanoi sitten väsyneesti.

-- Älkää kiusatko! Älkää lyökö! parkaisi vielä, ja taas epäselvästi
mumisten riuhtoi kuin jostain irti päästäkseen.

Masa katsoi Sannaan särkynein ilmein, ja tutisevan vanhuksen tavoin
päätään nyökyttäen sanoi:

-- Sisko rukka! Näinkö siis sinunkin piti joutua -- --

Lause katkesi ja päännyökkäily taukosi. Kasvojen ilme ikäänkuin
koveni. Ja viipyi tuokion ennenkuin hän jatkoi:

-- -- porvarillisen siveyden uhriksi?

Se tuli puolittain sähisemällä. Ja hänen kätensä tärisivät hiukan.

Sanna kai kuuli Masan sanat. Silmänsä hän kuitenkin avasi. Ja
nähdessään miehen katsovan edusverhojen raosta, alkoi hän molemmin
käsin torjua, ja huutaa kuin kuoleman hädässä.

Masa poistui sängyn luota.

-- Kenties te olette, täti, oikeassa! Kenties hän on tehnyt sen!
kuiskasi hän tädille, ja painautui penkille istumaan pään käsien
varaan painaen.

Tädin huulet tärisivät ja silmistä juoksi virtanaan kyyneleitä. Hän
teki liikkeen kuin tahtoisi hän hyväillä Masaa.

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kun heikkoja nyyhkeitä sängystä
peiton alta, jotka nekin hiljalleen loppuivat.

Masa vihdoin katkaisi hiljaisuuden, nousi ja viittasi tädin tulemaan
kanssaan ulos.

-- Se on, täti, sittenkin sillä tavalla, että olkoon miten onkin,
niin se mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä sitä voi millään
tapahtumattomaksi saada, sanoi hän porstuaan tultua, ja kelloonsa
katsoen lisäsi:

-- Minun täytyy nyt lähteä. Hoitakaa te Sannaa.

-- Onko sulia niin välttämätöin kiire, hätäili täti. Etkö sä nyt
edes hetkeä vielä jouda olemaan? Edes kahvia juomaan. Se olisi heti
valmista -- puolikeittämissä jo -- mutta kun tässä on mennyt ihminen
aivan sekaisin, pahoitteli täti.

-- Ei -- kyllä minun nyt täytyy lähteä. Toverien antamat tehtävät
täytyy ennen kaikkea suorittaa. Hoitakaa te Sannaa ja -- Masa kaivoi
kukkaron taskustaan ja pisti sieltä setelin tädin kouraan -- tuossa
on vähäsen ensi aluksi. Kun kahden viikon kuluttua tulen takaisin,
niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä, -- jos nimittäin kruunun
hurtat eivät jo sitä ennen Sannaa vie, sanoi hiljemmin ja toisaanne
kääntyen.

-- Niin -- en suinkaan minä tiedä, alistui täti. Mutta olisi ollut
niinkuin turvallisempaa, kun sinäkin olisit tässä. Kun sen noin piti
käydä -- lapsiparan.

-- Mitäpäs minäkään tässä voisin tehdä. Jos se nyt kerran niin on
käynyt, niin siihen täytyy alistua.

-- Niin -- huokasi täti, niinhän se on ihmisen tässä maailmassa, että
siihen sen täytyy tyytyä, mitä Korkeimmalta sallittu on.

-- No hyvästi nyt vain, sanoi Masa tädin käteen tarttuen. Älkääkä nyt
itseänne sairaaksi murehtiko. Sillä ei asia ainakaan parane.

-- Ei suinkaan paranekaan, mutta -- täti huomasi setelin kourassaan.
-- Mitäs sä tätä rahaa mulle -- Jäikös sulle itselle mitään? Ota
tämä, kyllä minä tässä muutenkin toimeen tulen.

Täti tarjosi seteliä Masalle.

-- Pitäkää vain se, torjui Masa. Jäihän sitä vielä minullekin. Ja
eikö tuota uutta saane, kun loppuu.

-- Mikä sä nyt sitten oikein olet -- en ole vielä sitäkään tullut
kysyneeksi? uteli täti. Oletko sä joku virkamies -- vai -- --?

-- Enhän minä mitään erikoisia. Olen nyt tällä kertaa vain sellaisena
lähettinä.

-- Lähet -- -- Oletko sinä lähetyssaarnaaja? ihastui täti.

-- Een, torjui Masa, ei ainoastaan sanoilla ja äänellä, mutta
käsilläänkin ja koko olemuksellaan.

Täti ikäänkuin painui kokoon.

-- No mikäs --? Kun sä sanoit jotta lähetys -- --? nurkui hän.

-- Sellainen puoluelähetti minä olen, selitti Masa.
Sosialistiagitaattori, jos täti siitä paremmin ymmärtää.

-- Kuinka sä oikein sanoit? Sosialisti -- --?

-- Sosialistiagitaattori, saneli Masa harvaan. Pelkääkö täti
sellaista.?

-- Oikeinko sellainen Jumalan kieltäjä? kysyi täti nopeasti,
sivuuttaen Masan kysymyksen.

-- Kuinka sen kukin ottaa, hymyili Masa vain ja meni pyöränsä luo.
Oli juuri hyppäämäisillään satulaan, mutta samassa irroittikin
vasemman käden ohjaustangosta ja sen satulaan iskien kääntyi yhä
portailla seisovalle tädille sanomaan:

-- Se on täti sillä tavalla, että ei tämäkään toimi mitään hauskaa
ole. Ja jos en minä olisi juuri nyt sattunut tänne tulemaan, niin
minä olisin kukaties hyvin pian sen jättänytkin. Mutta nyt en minä
sitä jätä. Äsken tänne tullessani minä muistin Jukka-vainaan kuoleman
ja kaiken mitä sen yhteydessä minulle tapahtui -- senkin kun olin
häntä täältä etsimässä enkä löytänyt. Se jo pani mieleni kuohumaan.
Ja kun nyt tulin Sannaa etsimään enkä löytänyt häntäkään -- en
ainakaan sitä Sannaa, jota etsin -- niin nyt olen niin kypsytetty ja
kärvennetty, että en enää lakkaa suutani soittamasta enkä muutakaan
toimimasta, ennenkuin -- ampuvat kuulan kallooni. Hyvästi täti!

Masa kääntyi rajulla liikkeellä, tarttui molemmin käsin
ohjaustankoon, hyppäsi satulaan ja läksi kiitämään pois.

Täti jäi portaille seisomaan ja Masan jälkeen katsomaan. Vasta kun
Masa katosi näkyvistä, kääntyi hän tupaan menemään ja raskaasti
huokaisten itsekseen kuiskasi:

-- Eikö siis yhdestäkään tullut oikeaa ihmistä!



XXIII.


Samana päivänä kuin sanomalehdessä kerrottiin Sannan teosta
otsakkeella "Petomainen äiti", samana päivänä ilmestyi Välikylään
useampaan paikkaan punaisia ilmoituslappuja, joissa ilmoitettiin,
että "Sos. dem. puolueen piirineuvoja Santeri Saari puhuu huomenna,
tuorstaina, t.k. 19 p. klo 8 illalla Tuomas Ylikarpin talossa.
Tervetuloa!"

Näihin lappuihin ei kukaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan
noita jo nähty ja agitaattoreita kuultu.

Mutta Rantin suutari tiesi Ratulassa kertoa, että se puhuja on Sannan
veli, se, joka oli Varsanniemessä myötynä, aikoinaan.

-- Varsanniemen Ruokko-Masako? kysyi talossa sattumalta oleva, vanha
ja hampaattomaksi käynyt Antin Miina.

-- Se sama. On vain muokannut nimeään. Matti Aleksanteri -- mikä se
lie sen nimi, vastasi suutari. Ei sitä olisi uskonut silloin, kun
se Varsanniemessä olla tuhrusti, että siitä saarnamies tulee, sanoi
vielä ja hampaat irvissä hankasi lankaa pikilapulla.

-- Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin
ääressä istuva isäntä.

Suutarikin hymähti.

-- Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.

-- Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi
herraksi se on paisunut.

Puhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä
kuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo
samana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että
siitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on
tullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut
ottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin
latoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan
käräjät.

Taitaa Korpisen Rikunkin -- kuinka vain -- jottei pane sitäkin
lujille.

Se sanottiin aina kuiskaamalla.

Seuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas
kuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.

Jo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja
kartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun
särkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.

Seitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä
pyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti
tarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat,
kuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun
Samelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli
Miinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.

Ennen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo
alkoivat jotkut pysähtyä.

Syntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan
ja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita
tähtäytyi häneen.

Hintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea
mies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli
terävä.

-- Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat
toisilleen.

Nenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen
Laulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja
antoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti
että laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, "koska täällä
näyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat".

Kun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.

Kuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen
loukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja
Englannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä
sosialistiansa vain selittää -- niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi,
mitä se on --

Yksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.

Puhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi
ketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset
istuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin
hyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä
ja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla
huulensa.

Tätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan
Mikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli
koko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.

Kun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön
maalari että: "kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa
puhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan
kuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja
vähän aikaa odottaisi."

Osa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa
kuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi
avatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos
syysillan pimeyteen.

Yksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä
hymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan.
Eikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne
ja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset
sinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin -- se joka oli Ratulassa
pikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin
sieltä Ratulan Hampparin ladosta -- kun hänkin mennä tomsotti sinne,
niin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi
paiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut
olla leikkiä laskematta.

-- Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä
vain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa
silmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä
puhtaasti kuin tuon Juhankin.

Ei Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään,
kun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän
taakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän
reunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean,
melkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia,
jotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja
arasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat
tulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta
kävelemään opetelleet.

Kivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään
ehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.

-- Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi.
Purppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte
katsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai
ruokoako joka tuulelta häälytetään?

Koninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan,
ja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen
kallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.

-- Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä
mitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.

Ja hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi:

-- Vai mitä te läksitte katsomaan? -- Läksittekö katsomaan
Varsanniemen Ruokko-Masaa?

Hän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat
unhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan,
mitä se nyt sanoo.

-- Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te
löysitte.

-- Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.

Hän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.

-- Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt.
Sosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan
verrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja
nyt olen tällainen pahanilmanlintu.

Kurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.

-- Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on
tullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on
jokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä
sellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen
kuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun,
joka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean
vehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee.
Joskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus
menestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt
sillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian
kauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että
minusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle
sitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä
se meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. -- -- Tällä
tavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka,
sitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.

Kuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä
silmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.

-- Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä
ja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä.
Ja lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti:

-- Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen
kasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.

Hiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina,
kun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa.
Siellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. -- Sen
vain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni
jälleen alkoi kuulua.

-- Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin
ja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni
lapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi
niin, että kyynel kohosi silmääni -- minä olen nähkääs ihminen
minäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on
täällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja
joka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja
kun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin,
niin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.

-- Minä olen nähnyt sisareni -- --

Hän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. -- Minä
olen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään
pöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:

-- Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on
tässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te
sanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia.
Mutta -- --

Hän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle
ryömilleen syöksähtäen kysyi:

-- Kuka se oli, joka sen teki?

Silmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden
ja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät
uskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.

-- Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa
poltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä
jatkoi:

-- Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?

Äsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin
tulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi
tahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin
törkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. --

Vähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja
oli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.

-- Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte:
hän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän
sietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä
sillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille
liiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä
mieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi
ansainnut muuta kuin -- tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin
kertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia
taskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka
tiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi?
Mitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä
ampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi,
jos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan
rangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista
kuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi,
niin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen
yhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys,
joidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin
kärpäsiä kesäkuulla.

-- Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta
tappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat,
niin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan
myöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin
asiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa
piikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja
lihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin
sillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo
sanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan.
Sitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta
me taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on
meidän.

-- _Me vaadimme_ -- -- -- -- --.

Se pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin
valloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.

       *       *       *       *       *

-- -- -- Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me
taistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on
tarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile
armopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä
muruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä
rääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme
oikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille
viskatuille. Ihmisoikeuksia -- niitä me vaadimme heillekin. Emmekä
lakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä
porvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna.
Me nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle.
Mutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme
moninkertaisesti.

-- Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne
päivät ovat luetut!

Hän pudotti itsensä istualleen ja yleisön ylitse katsoen pyyhki hikeä
otsaltaan.

Tupaan humahti hiljaisuus niinkuin myllyyn, kun vesiovi painetaan
kiinni. Oli aivan kuin olisi elämän eteen yht'äkkiä lyöty sulku eikä
se vielä ollut ehtinyt uutta uomaa itselleen löytää.

Haltorpin Juha ja pari muuta vain lähetteli Varsanniemen nuorelle
isännälle, vanhalle Ratulaiselle ja muille kylän komeille silmäyksiä,
joilla sanoivat:

-- Siinä kerrankin saitte. Mitäs sanotte nyt?

-- Phyh, vastasivat nämä katseillaan.

Toiset eivät kuitenkaan huomanneet tätä äärimmäisyyksien äänetöntä
taistelua. He katselivat vain lattiaan ja salaa alta kulmain
vilkuilivat toisiinsa sen näköisinä, kuin olisivat huomanneet jotain
häpeällistä, mutta eivät olisi selvillä siitä kummanko tässä pitäisi
hävetä, heidänkö vai tuon puhujanko.

Ulkoa kuului alkavan syyssateen kohina.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylenkatsotuita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.