Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Leppirannan Lauri - Romaani
Author: Nikkinen, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leppirannan Lauri - Romaani" ***


LEPPIRANNAN LAURI

Romaani


Kirj.

JAAKKO NIKKINEN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.



I.


Kituvaloinen lamppu paloi pöydällä.

Kalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä
toisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.

Tämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän
päättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan.
Päivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun
neljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen
nimilappuun hän kirjoitti: _Päiväkirja_. Ennestään siinä jo oli
opettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.

Nyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään,
silmissä surumielisesti uneksiva ilme.

"Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista
vuotta -- --

"Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun
alusviikoilla, pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan
hiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.

"Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni
on kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin
omituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi
viittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.

"Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?"

Tässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän
taas kirjoitti:

"Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua
niin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni
niin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi
vaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä
näyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko
ja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa
mitään tehtävää -- muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja
kurjuuteen. -- --"

"Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa
kurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa
parannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties
on minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä.
Ja minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa
ja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on
ylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka
mitä -- --"

"Mutta mitä tekisin? -- Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen.
Milloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta
rengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä
maallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi
kylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin -- --".

Tässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne
olivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai
niin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä
oli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy
tällä kertaa lopettaa.

Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli
pöydällä hiljaisessa tahdissa.

Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka
puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit
oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä
lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo
muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat
sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista,
kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.

Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi
epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön.
Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin
pesästään pudonnut linnunpoika -- --?

Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.

Lamppu vain hiljaa sihisi.

Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään
elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on
kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on
kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa,
Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa,
Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle
muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä.
Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa
valmista mistään.

Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei
voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä
siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta
jonkun pettämiseltä. -- -- Ja niin on elämä kuin alituisessa
syyssumussa kulkemista -- --

Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään
remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista
yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon,
jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja
umpimieliseksi.

Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin
oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen.
Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta
suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden
ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui
ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.

Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta
tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.

Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti
jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla
tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen
ajoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja
alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut
mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin --
kuusitoista vuotiaalle miehelle -- ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä
pois metsästä.

Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi
ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla?
Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee
samallaista kuin hän tunsi silloin.

Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin
jo oli kotona, hän sanoi:

-- Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin
maantöitä tekemään.

Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä
alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli
ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan
hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä
ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. -- Nyt on Rannan
suutarikin kuollut.

Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät
sumenivat.

Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien
takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.

-- Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi
isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.

-- Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja
kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.

Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista
yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän
uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon
huomiota.

Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun
valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi
pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja
epämääräisinä.

Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen.
Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat
kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi
kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät
pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle
lakanalle vedetty paksu musta viiva.

Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien
vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset
joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala
vapaa.

Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein
hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.

Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan
ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan,
vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin
vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.

Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas
pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat
niinkuin hopea.

Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku
viikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle.
Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat
tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät
ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain
kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo
veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.

Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä
pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka
pidätti häntä.

Ja kuitenkin -- -- Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä
ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua
noudattaa.

Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että
annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro
käteen -- uskaltaisikohan hän lähteä -- --?

Tuskin.

Taitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen
katsomaan. -- --

Hän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä
hattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön
syvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi
koko olemusta väräytteleväksi.

Oli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin.
Kaksi sanaa -- --

Niinilän Anni.

Niiden alku oli viime kevättalvelta, kun he eräänä sunnuntaina
menivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen
tienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta
hekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa.
"Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?" kysyi Lauri Eerolta. "Niinilän
Anni", vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa
katsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari
silmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät
kumpikin suunnalleen.

Mutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi
vieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen
jälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin
kiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui
jos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.

Kaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin siellä
Naattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerran
Paupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.

Viime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli
Lauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison
elämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin
monet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin
lueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti
Lauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.

Sängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä
tullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan
tullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää
vasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten
alkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja
pujottautui peiton alle Niilon viereen.

Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.



II.


Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä.
Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa
vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi
hetkiseksi silmänsä kiinni.

Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi
lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari
runonpätkää, -- Niinilän Anni tuli häntä vastaan.

-- No mutta -- eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä
nuhtelevasti.

Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen
ja hieroi silmiään.

-- Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa
aamulla ylös nousta, jatkoi isä.

Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi.
Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti
talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.

Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.

Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä
muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas,
johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.

Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän
oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan
helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä
elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo,
ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.

Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.

Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään
Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni
kouluun.

Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:

-- Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa
yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten
kasteltavaksi!

Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän
ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.

Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto
paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja
herpaannutti.

Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa
päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä
puumieheksi luonut -- --!

Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain
peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.

Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja
pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.

Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa
virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi
irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.

Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri
voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin
heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä
itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin
että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina
itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta
mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.

Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle
taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi.
Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian
ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset
puuloukkoon.

-- Katkesiko vanne? kysyi äiti.

Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä,
vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin
myöskin teki.

Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata
sijaa aivoissa.

Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista -- --!

Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi,
että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi
pinnistyneeksi odotukseksi.

Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä
tällaisista -- --. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen
ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että
hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä
jotain sellaista joka hänet vapauttaa -- tai mitä vain. Mutta jotain
sellaista kuitenkin on tulossa.

Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille -- ja silloin
huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle
puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.

Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja
päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä
pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli
aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt
pitikin käydä -- --!

Silloin tuli isä tupaan.

Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.

       *       *       *       *       *

Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia
ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.

Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua
niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on
tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet,
nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että
lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia
lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata
tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. -- Hm -- -- Kurkotellen
korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät
tapojaan paranna!

Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan
olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että
piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.

-- Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. -- Eihän
hänenkään kovin paljon sovi muista erota -- muiden mukaanhan sitä
täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan.
Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään
elättämään.

Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.

-- Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain
sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten
lie syynä -- lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen
vain on niin kova ahneus että -- -- Kun ei vain, kaiken muun hyvän
päälle, lukisi itseään vikaan.

-- On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin
suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta
pärettä. -- Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla,
eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä
pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta.
Parempi työmies siitä vain sillä tulee.

-- Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa
herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin
tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten
kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä
kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla
puhuakaan -- --.

Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin
vihoissaan.

-- Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia
puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä
kyhnytteli -- --. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla -- --
omalle pojalleen -- -- mutta -- --

Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille
sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota -- --
Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin
sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt
näyttää! Tiedä -- vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin
vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin
olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä
toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!

Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen
pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.

Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi
avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi
pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille.
Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja
hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui
käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä
ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.

       *       *       *       *       *

Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin
aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä
kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet
nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä
vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.

Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän
Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt
kun ei sitä tullut -- --! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden
höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:

-- Ruokaa!

Söi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oli
Niilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.

Että Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle,
Laurille, tullutkaan kirjettä -- --!

Sanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut
-- ja jännitys laukesi.

Ja Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua -- hänelle.
Eihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan
tunne! Ja onnenpotkaukset -- ne eivät kuulu hänelle.

Hän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan
-- nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt --
ruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.

       *       *       *       *       *

Illalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi.
Olihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät
yhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset
luentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen --.
Hän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun,
riisuutui ja meni nukkumaan.



III.


Vaikka Lauri luentokurssi-ilmoitusta lukiessaan haukottelikin,
tarttui ilmoitus kuitenkin hänen mieleensä. Ja kun kurssit vihdoin
tulivat, oli hän innokkaimpia kuuntelijoita. Ei ainoatakaan esitelmää
hän laskenut ohi menemään. Usein itseäänkin ikäänkuin hävetti, kun
joskus aivan yksinkin istui isäntäin ja emäntäin kanssa salissa
kuuntelemassa, samaan aikaan kun toiset nuoret ravintolahuoneessa
rähisivät ja sukkeluuksia laskettelivat, aina sitä suuremmalla
joukolla, kuta myöhemmälle ilta kului. Mutta ennemmin hän kärsi sen
häpeän kuin oli ainoaltakaan luennolta pois.

Toisena päivänä hän haastoi isääkin mukaan lähtemään, mutta isä vain
naurahti ylenkatseellisesti, teki syvästi halveksivan pään liikkeen
ja murahti:

-- Tuollaisiin -- --!

Joutavaa se oli Laurinkin siellä kulku isän mielestä. Oppisikin
siellä edes jotain sellaista että saisi jonkinlaisen viran itselleen!
Mutta kun tuollaista turhanaikaista! Niinkuin ei tässä nyt maata
taitaisi ilmankin rääppiä! Ja niinkuin nuo herrat siellä jotakin maan
asumisesta ymmärtäisi! Phyh! Mutta ne pitää vain tähän aikaan olla
herrat joka paikassa ja kaikki pitää käydä kirjain mukaan! Muuten
ei ole mikään mitään! Ja sitten ollaan niin sivistyneitä että hoh
helvetti! -- Toisi ne sieltä tänne tunkiolle mun kanssani havuja
hakkaamaan, niin kyllä mä opettaisin niille kuinka maata asutaan!
Työtä siinä pitää tehdä eikä vain lukea ja saarnata!

Ei hän kuitenkaan tahtonut Lauria estää siellä kulkemasta. Kun ei
kerran ole parempaa mieltä, niin menköön! Oleilemalla ja kyläilemällä
ne joulunpyhäin välipäivät muutenkin kuluvat.

Laurille oli luentokursseilla käynti kuitenkin jotain muuta kuin
turhaa joutoaikain kulutusta. Siellä avautui hänelle uusi ennen
tuntematon maailma ja hänen elämänuskonsa heräsi. Nyt hänkin löysi
elämäntehtävän itselleen.

Hän rupeaa kasvattamaan itsestään maanviljelijää! Sellaista
uudenaikaista ammattitaitoista maanviljelijää. Isä oli joulunpyhiksi
antanut hänelle viisimarkkasen. Kun sitä oli vielä säästössä, tilasi
hän itselleen Pellervon, joita muuan esitelmänpitäjä tarjosi.

Toinen esitelmänpitäjä kehotti nuoria tyttöjä menemään
karjakkokouluihin ja nuoria miehiä maamieskouluihin. Sinnekin päätti
Lauri mennä, jos vain isä suostuu siihen. Mutta vaikka ei isä siihen
suostuisikaan, niin voihan sitä kirjallisuudenkin avulla kotona
itseään kasvattaa, niinkuin esitelmänpitäjäkin sanoi. Ja sitä hän
rupeaa tekemään. Jättää kaiken muun lukemisen ja muut haihattelut ja
haaveilut ja alkaa lukea vain maatalouskirjoja.

Jo ensimäisen, maataloutemme nykyistä asemaa ja sen
kehittymismahdollisuuksia käsittelevän luennon aikana tämä
ajatus putkahti taimelle. Ja kuta useampi esitelmä oli kuultu,
sitä varmemmaksi ja voimakkaammaksi se kasvoi. Kukkeimmilleen
se kehkeentyi viimeisen kurssipäivän iltana toimeenpannussa
illanvietossa.

Soitettiin, laulettiin, pidettiin puheita ja lausuttiin runoja.
Alaiskylän kansakoulunopettaja piti hehkuvahenkisen puheen
aatteellisen sivistyksen ja taloudellisen edistyksen keskinäisistä
suhteista. Puheensa hän lopetti tähän tapaan:

-- Me olemme näihin saakka puhuneet vain sivistyksestä ja aatteista,
innostuneet aatteille ja eläneet aatteille. Me olemme vain elämän
sunnuntaipuolta yrittäneet parantaa. Minä en tahdo sanoa että se
olisi ollut väärin. Päinvastoin. Mutta sitä tehdessämme me olemme
unhottaneet yhden tärkeän asian. Me olemme unhottaneet elämän
arkipuolen, elämän taloudellisen puolen. Ja niin olemme joutuneet
jonnekin josta emme oikein itsekään ymmärrä mitä se on. Olemme
vain avuttomia kuin hyllyvällä suolla rämpivä kulkija. Emme pääse
eteenpäin niinkuin pitäisi päästä.

Me olemme unhottaneet että ilman varmaa taloudellista pohjaa on
korkeampi henkinen sivistys ajan pitkään mahdotonta. Ennemmin tai
myöhemmin se lysähtää läjään. Henkinen sivistys ja taloudellinen
edistys kuuluvat yhteen niinkuin sielu ja ruumis. Ne kehittyvät
rinnakkain. Ja niinkuin sanotaan että terve sielu voi asua vain
terveessä ruumiinsa, niin samoin voidaan myöskin sanoa, että oikea
henkinen sivistys on mahdollista ainoastaan terveellä taloudellisella
pohjalla olevassa kansassa.

Meidän taloudellisen ja samalla myöskin henkisen edistyksemme ja
elämämme pohjana on, niinkuin jo olen sanonut, maatalous. Se on
kaikkien muiden elinkeinojen äiti. Kun se kestää, niin kaikki kestää,
kun se kaatuu niin kaikki kaatuu, mutta myöskin: kun se nousee niin
kaikki nousee!

Te täällä olevat olette näinä kolmena päivänä saaneet kuulla miten
meidän maatalouttamme voidaan kohottaa. Ja suurin osa teistä on
siinä onnellisessa asemassa, että te voitte uhrata voimanne tähän
kallisarvoiseen työhön. Kun te nyt jälleen käytte arkitöihinne,
niin koettakaa muistella mitä täällä on näinä päivinä sanottu,
ja koettakaa panna niitä käytäntöön metsissänne, pelloillanne,
niityillänne ja karjakartanoillanne! Hankkikaa lisää tietoja
kirjoista ja ammattilehdistä! Nostakaa päänne, herättäkää uupuva
elämänuskonne! Ottakaa elämänne ponsilauseeksi se lause, jonka
muuan vanhan Kreikan sankariäiti sotaan lähtevälle pojalleen kilpeä
antaessaan lausui: "sen kanssa taikka sen päällä", se on, sen kanssa
palaa voittajana takaisin, taikka kannettakoon sinut sillä, sankarina
kaaduttuasi. Samoin tekin ottakaa maanviljelys siksi Suomiäidin
antamaksi kilveksi, jonka kanssa te tahdotte voittaa ja jonka hyväksi
-- jos niin täytyy käydä -- te voitte kuollakin. Ja minä olen
vakuutettu että te silloin voitatte!

Ja varsinkin te nuoret nuorukaiset ja nuoret neidot! Teillä on
pyhä velvollisuus ja ihana oikeus kasvaa siksi sukupolveksi joka
pystyy tämän suurtyön suorittamaan, joka pystyy nostamaan Suomen
maanviljelyksen muiden maiden maanviljelyksen rinnalle, ja Suomen
kansan muiden kansain rinnalle! Teistä se lopultakin riippuu tuleeko
Suomen kansa kansakuntain joukkoon korotetuksi, vai kuoleeko se
nälkään rikkaitten leipämaittensa keskellä -- -- Teistä riippuu
Suomen tulevaisuus! Pankaa tämä sydämellenne!

Opettaja teki pienen kumarruksen ja tuli alas puhujapaikalta.
Kättentaputuksista ilmeni että hän oli saanut yleisön mukaansa.

Nuorisoseuran puheenjohtaja nousi sieltä etumaisilta penkeiltä ja
ehdotti laulettavaksi Pellervon laulun. Laulun loputtua puheenjohtaja
taas nousi ja ilmoitti vapaan sanan vuoron. Heti läksi salin
perältä Reijolan isäntä, pitäjän etevin maanviljelijä, ja piti
sydämestä lähtevän ja sydämiin menevän puheen maanviljelykselle,
"yhdelle kunniakkaimmalle, vaikka nykyään melkein halveksitulle,
ihmiselämän uhrialttarille". Kun muita puheoikeuden käyttäjiä ei enää
ilmaantunut, ilmoitti puheenjohtaja soitettavaksi ja laulettavaksi
"Maamme". Kaikki ponnahtivat seisaalleen, ja kenellä vähänkin oli
ääntä hän antoi sen nyt kaikua.

Laulun loputtuakin seisottiin vielä hetkinen hiljaa. Oli aivan kuin
jotain yliluonnollista, jotain pyhää olisi liikkunut salissa.

Laurin heikko ruumis ihan vapisi, niin innostunut hän oli.

Kaiken tämän mitä näinä päivinä on puhuttu hän panee käytäntöön.
Järjestää maat vuoroviljelykseen, rakentaa ajanmukaisen navetan
sementtilattioineen ja rehupöytineen, hoitaa metsää, laittaa
puutarhan, viljelee juurikasveja, ajaa savea pelloille, käyttää
turvepehkua navetassa ja suomutaa tunkiolla, ja panee kaikki kuntoon.
Perustaa toisten kanssa osuusmeijerin, osuuskaupan ja monta muuta
osuuskuntaa ja niitä toiminnallaan kannattaa.

Ei koskaan hän ollut tuntenut itseään niin varmaksi kuin nyt. Oli
aivan kuin hän olisi tähän saakka tyhjässä ilmassa häilynyt ja vasta
nyt tavannut maan jalkainsa alla.

Hänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään
ujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa
olevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi
hänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.

Kotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin
meni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli
sellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen
miehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien
vieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin,
harvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa
kikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.

Kun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri
joutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain
oli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku
toinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja
Hakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein
vieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.

-- Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain
hakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja
juuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.

-- Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.

-- Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on
paha kun se on kadoksissa.

-- Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?

-- Ei mulle oo luotukaan sellaista.

-- Hyy, panni Lissu vain.

-- Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.

-- Kyllä sullekin se luotu on, mutta taitaa vain olla niin likellä
ettei tarvitse haeskella.

Lauri ei oikein ymmärtänyt mitä Lissu tarkoitti, eikä paljon
välittänytkään. Anni oli todellakin hyvin likellä. Ei olisi tarvinnut
muuta kuin kätensä ojentaa ja kaapata syliinsä. Jos tekisi sen -- --!
Pelkkä ajatuskin jo hurmasi. Kuitenkaan hän ei sitä tehnyt. Sanoi
vain Lissulle:

-- Tule lukemaan kylkiluuni, niin näet että niitä on täysi määrä
kummallakin puolella.

-- Jopa mä nyt viitsisin tässä ruveta, sanoi Lissu siihen.

Siihen suuntaan jatkui puhelu. Tyttöjen puolelta sitä ylläpiti
etupäässä Lissu. Anni silloin tällöin sanoi jonkun sanan, mutta se
toinen tyttö ei puhunut mitään. Oli kai hyvin nuori vielä ja ujo.
Poikain puolelta sitä ylläpiti Lauri; hän tunsi nyt omituista halua
olla äänessä. Toiset vain silloin tällöin jotain murahtivat joukkoon.
Olivatko nuo niin juroluonteisia, vai mikä lie syynä?

Otti Lauri iltaman ohjelmankin puheeksi, mutta se näytti olevan
hepreaa muille paitsi Annille. Hän tarttui siihen vilkkaasti kiinni,
mikä omituisesti ilahutti Lauria. Mutta sittenkin hän lopetti
keskustelun siitä lyhyeen. Oli huomaavinaan salaisia merkinantoja
Jussin ja Lissun välillä ja vaikeni.

Äänettöminä olivat toisetkin ja neuvottomina. Lissu hyräili
"Uudenkullan liinukkavarsaa".

Vihdoin keksi Lauri, että he olivat jääneet kauas edellämenevistä, ja
karisti painostuksen pois mielestään.

-- Sen kylmän pyhävellin peräänköhän noilla ihmisillä nyt on noin
kiire, kun ei enää näy ketään tiellä? kyseli toisilta.

-- Pyhävellin perään, matki Lissu hyräilynsä keskeyttäen. -- Parempaa
niillä on tiedossa.

-- Mikäs sen parempaa on nälkäiselle vatsalle? kiusoitteli Lauri.

-- On sitä parempaakin, sanoi Lissu vain ja alkoi uudelleen hyräillä.

-- Mutta meillä ei ole mitään parempaa, ja sen vuoksi ei meillä ole
kiirettäkään. Meneskelemme vain tällaista kahden silakan marssia.
Eikös niin pojat?

-- Joo, murahtivat Jussi ja Tuppu.

-- Kuka tietää mitä teilläkin vielä on, penäsi Lissu kesken hyräilyä.

Samassa lauloi maantien vieressä olevassa navetassa melun herättämä
kukko.

-- Kukkokin jo laulaa, huudahti Anni.

-- Karikosken kankaalla on iso kivi, ja kun kukko huutaa niin se
huiskahtaa, veisteli Lauri.

-- Nyt sinä höpiset, sanoi Anni nauraen ja Lauriin päin kääntyen.

-- Höpisen? kysäsi Lauri.

-- Niin, höpiset.

-- Mitä minä höpisen? Eikö se ole totta että Karikosken kankaalla on
iso kivi?

-- On. Mutta kun kukko laulaa, niin ei se huiskahda.

-- Eikö kukko huiskahda kun se laulaa? Naimisiin sinunkin pitäisi
mennä ennenkuin näkösi katoaa.

Lissu ja se toinen tyttö, Jussi ja Tuppu nauroivat. Hartaimmin
kuitenkin nauroi Anni kun sanoi:

-- Mutta se kivi ei huiskahda kun kukko laulaa.

-- Onko kukaan sitte niin sanonut! ihmetteli Lauri.

-- Sinä juuri äsken.

-- Minä? Enhän minä sanonut kun että: Karikosken kankaalla on iso
kivi --

-- Ja kun kukko laulaa niin se huiskahtaa.

-- Niin -- kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin
ettei se huiskahda?

Kaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli
Anni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet
syliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.

Niin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset
jatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti
tästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä
huomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.

-- Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.

-- Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.

Anni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.

-- Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkitti
Lissu yhä.

-- Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti
pois.

-- Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.

-- Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.

Pitemmälle puhelua yrittämättä erosivat toisetkin.

-- Menkää nyt joutuun että ehditte! tirskautti Lissu Jussille ja
Tupulle.

Tämä Lissun tirskahdus yhdistettynä sen kanssa, että Jussi ja Tuppu,
eikä hän, saivat mennä Annin kanssa samaa matkaa, teki Laurin
apeamieliseksi. Hänen hilpeytensä katosi. Sanaa puhumatta asteli hän
Lissun jälessä, kunnes satutti jalkansa niin että oli vähällä kaatua.

-- Ohoh! pääsi häneltä. -- Jos en olisi itse ollut mukana niin olisin
kaatunut.

-- Olisit tullut tänne, niin minä olisin nostanut, sanoi Lissu siihen.

Siitä pääsi juttelu taas alkuun, ja niin tultiin keskustelua tehden
Leppirannan tienhaaraan. Siitä olisi Lissun pitänyt yksin mennä
kylästä jonkun matkan päässä olevaan kotiinsa, mutta ei sanonut
uskaltavansa kun on näin pimeä. Pyysi Lauria saattamaan.

Laurin tapasi jonkinlainen villin vallattomuuden puuska.

-- Otatko minut yöksikin? kysyi.

-- Tietysti.

-- No mennään sitte.

Hän tarttui Lissun käsikoukkuun, ja niin lähdettiin.

Lissu hiplasi itsensä yhä likemmäksi Lauria. Ja vihdoin oli aivan
hänessä kiinni. Rupatteli ja maireana naureskeli.

Lauri ei tiennyt mitä ajatella. Häntä hävetti ja tympäsi. Kun oikein
suuhun tukkii! Jos vielä joku sattuisi tämän näkemään! Arkana pälyili
hän ympärilleen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. -- Ja toiselta puolen
se tuntui somaltakin tämä tällainen. Ja kukapa tätä nyt näkee. Pimeä
yö eikä ketään ole liikkeellä.

Saviston rappujen eteen päästyä Lissu yhä Laurin käsikoukussa
kiikkuen kumartui ottamaan avainta porraslankun alta. Veti Laurin
mukanaan rappusille ja avasi porstuan oven.

Silloin Lauri irroitti kätensä Lissun kainalosta.

-- No hyvästi nyt sitte!

Hän ojensi kätensä Lissulle.

-- Etkö sinä tulekaan yöksi? pääsi Lissulta hiljainen ällistynyt
huudahdus.

Lauri vain itsepintaisesti tarjosi kättään, ja Lissun täytyi vastata.
Lauri kiiruhti pois.

-- Lissu oli täydessä todessa -- --!

Lauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä
äskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi
kauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.

Yht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.

Jokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon -- --?
Jos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla
tultiin -- --? Jos on tapa sellainen?

Entistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.

Ei! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei
tahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!

Käynti reipastui ja ryhti varmeni.

Mutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.

Lissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli
hänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa,
hänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva
pukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: -- --.

Riihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti -- --.

Maantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää
ajattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse
piiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.

Sieltä tuli kaksi ihmistä kävellen. Riihen kohdalle tultuaan ne
pysähtyivät.

-- Ei Leppirannasta näy valkeaa. Kyllä Lauri Savistoon on mennyt,
sanoi toinen.

-- Sinne se tietysti on mennyt. Kyllä sillä vielä valkea olisi, jos
se kotiin olisi mennyt. Syödä jahnustaisi se vielä -- sen kun oli jo
niin nälkä, sanoi toinen.

Lauri tunsi miehet. Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi! Hän heristi
korviaan.

-- Minnekäs me nyt sitten menemme? kysyi Tuppu.

-- Piru tietää! sanoi Jussi ja tuntui jotain kaivavan taskustaan. Mun
on kuononikin niin kipeä ja taitaa olla verissäkin, tämä nenäliina
ainakin on oikein murtumissa, siinä on niin paljon verta.

Tuppu kuului naurahtavan.

-- Oikeinko se Anni tahallaan sinua löi?

Anni löi? Lauri pidätti hengitystään.

-- En tiedä jos se nyt niin tahallaankaan. Mutta kun minä saavutin
sen juuri kun se oli menossa porstuaan, huitasi se kädellään minua
kohti, ja sillä oli avain kädessä, enkä mä ymmärrä kuinka se sattui
mun nenääni. Aivan minä luulin sen irti lentäneen, selitti Jussi
nenäänsä pyyhiskellen. -- Tämä on nyt niinkuin peruna. Piru -- sanoi
sitten vielä.

Tuppu nauroi.

-- Tiesikö Anni kuka sinä olet?

-- Kyllä se sen tiesi.

-- Ei vain päästänyt?

-- Ei. -- Mutta kyllä minä sen vielä -- --!

-- Minä olisin kyllä päässyt. Me Hannan kanssa menimme niin siivosti
käsikoukussa, ettei ikinä paremmin. Mutta kun se meni ikkunalle
kopistelemaan että tultaisiin ovea avaamaan, niin silloin minä aloin
kantapäitäni välkyttää. -- Muutama pöhlö, kun ei ymmärrä avainta
ottaa että kolistamatta sisään pääsisi! kertoi Tuppu.

Jussi tuntui yhä nenäänsä pitelevän puhuessaankin.

-- Kun ei se Lauri vain olisi niinkuin pihkaantunut siihen Anniin?
Eikä taida Anninkaan toisin olla.

-- Sitä minäkin vähän jouduin epäilemään.

-- Mutta siinä tehdään kiusaa. Ei sitä niin vain Laurille anneta!
Täytyy sitä oman kylän poikainkin osansa saada.

Tämä oli jo enempi kun Lauri jaksoi kuunnella. Raivostuneena hyppäsi
hän Jussin ja Tupun eteen.

-- Hävetkää! Siat!

Jussi ja Tuppu ensin hölmistyivät, mutta sitten alkoivat virnistellä.

-- Riihikartanoillako se Lauri vain riijailee -- --

Lauri oli niin kiukuissaan että itkua tuppasi, eikä osannut sanoa
mitään.

-- Mene nyt äitisi viereen nukkumaan, hän antaa sinulle rintaa, sanoi
Jussi, ja ilkeästi naurahdellen läksivät Jussi ja Tuppu menemään
samaan suuntaan josta Lauri oli tullut.

Vaistomaisesti kääntyi Laurikin hitaasti kotiin päin menemään. Ja nyt
hän älysi mitä hänen oikeastaan olisi pitänytkin Jussille ja Tupulle
tehdä. Tarttua molempain tukkaan ja takoa heidän päitään yhteen --
potkia -- purra, viskata pää edellä ojaan ja sinne ruhjoa -- --

Hampaitaan kiristäen muljautti hän sinne päin jossa tiesi Jussin ja
Tupun menevän.

-- Sai se Anni edes Jussia täräytetyksi -- --

Melkein tuli mieli hyväksi kesken kiukkua.

Anni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut
takalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen
aivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja
palauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta
se ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa
Annia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan
kuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi
ja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut,
sellaista joka heidät erottaa.

Ja vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen... Hän melkein toivoi
että maa hänet nielisi.

-- Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun
ei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin -- --

Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien
ja kädet silmäin päälle painettuina -- --.

Hän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.

Kuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli
aivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna
likaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.

Nukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain
läpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän
karjatielle.

Siellä hän sitte käveli edestakaisin.



IV.


Iltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli
ylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen
johdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki
tuntui tahratulta ja särkyneeltä.

Siellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen
muuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä
vaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä
maailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi,
että vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä
oli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa,
niin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen
onnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa
rukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten
pelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.

Nyt oli hän joutunut kiusaukseen ja -- langennut -- --

-- Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin
sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.

Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus
kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.

Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei
tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään
tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt
tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!

Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan,
eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli
tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti
huolen että hän tahran olemassaolon muisti.

Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän
lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi
hän ei tahraa päästä!

Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen
johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli
kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin
sanoakseen:

-- Sopiihan tuota koettaa.

Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että
Anni on suuressa vaarassa ja että hänen -- Laurin -- pitää yrittää
hänet siitä pelastaa ja -- se tuntuikin hyvin tärkeältä -- jollain
tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin
Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei
kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?

Kirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.

Uudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi
kirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.

Samassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.

-- Uu'u -- -- Plikoillenko sä kirjotat -- -- ihihi -- --

Vasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.

-- Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla -- --

-- Ihihi -- -- kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.

Lauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.

Kun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja
silmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.

Hän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien
eteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen
uudelleen.

Jäi taas eteensä tuijottamaan.

-- Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.

Kirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.

Siitä oli tullut rakkauskirje -- --

Hän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa
houkutteleva ajatus tuli mieleen.

-- Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen -- --

Hän luki sen vielä kerran.

-- Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti -- mutta -- --

Ulos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen
kouransa sisään ja pisti taskuunsa.

Hetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä,
huolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin
äskeinen oli.

Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:

-- Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun
pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa
luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.

-- Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet
pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.

Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti
hajoitti siitä syntyneen keveän karren.

Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja
äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi.
Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja
luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.

Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on
kokonaan kirjoittamatta!

Päivällä tuli Maija miehineen -- Nummismäen emäntä ja isäntä --
vieraisille.

Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun
seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun
maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja
palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.

-- Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä
ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen,
yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin
kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein
hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon
sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.

-- Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä
ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi
Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja
kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja
rääpystää sen mitä itse ehtii.

-- Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä
siihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle
markan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän
kokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa
jos mielii kohdallansa pysyä.

-- Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat,
että kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla
tavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan
asiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin
ennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.

-- Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on
saanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat
maan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun
ei muu kukaties enää oikein vetele.

-- Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta
työtä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot -- -- alkoi Lauri,
mutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan
aivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.

Lauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa
tuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä
kuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.

Mieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen
Samppa, alkoi Maijalla kulkea -- Lauri nytkäytti otsaansa "kulkea"
sanalle --. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata
valveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta
kolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli
Maija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri
niin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan
valveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona
kuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.

Vihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli
sieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja
tarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti
näytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja
kylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni
kamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.

Tätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti
pukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen
kamarista tulevan mieshenkilön kanssa. -- Kamariin oli nimittäin
Maijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.

-- Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.

-- Talliin, vastasi Lauri hämillään.

Hän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi
hänelle kaikki.

Voi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin
painoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan
silmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun
äiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka "Nummismäen Samppa
on alkanut Maijalla kulkea aivan vasite", ei hän enää tiennyt mitä
pitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.

Saman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä
esitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan
häpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi
nuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa
nimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa
myös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja
vei Sampalle kahvia.

Hänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.

Ja silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista
harjoittamaan. -- -- Enkä rupeakkaan!

Hän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin
niin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.

-- Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi
seisaalleen.

-- Avaa hiukan peltiä, käski isä.

Lauri avasi pellin ja meni tupaan.

Tuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi
sylissään.

-- Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.

-- Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole
sellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden
kirjain parissa, vastasi äiti.

-- Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä
paljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.

-- Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa
perunapannun alle kohennellen lisäsi:

-- Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä
joskus vieraisilla on ollut.

Lauri katsahti vihaisesti äitiinsä.

-- Alkakaa nyt taas.

-- Ka -- Älä nyt -- Enhän mä mitään -- --

-- Mitäs te aina -- -- kivahti Lauri ja meni ulos.

Pihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn
nostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja
suojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan
pois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella -- --

-- Annin kanssa -- tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen
kuiskannut.

Siitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he
ajelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena
talvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen
kaikki -- --

Kaikkiko?

Senkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä -- --?

Hän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta
tekemään.

       *       *       *       *       *

Loppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki
hommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään
siistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle
Laurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.

Niilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta
juuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:

-- Minä lähden kuskiksi.

Päästi tiaisen vapaaksi ja läksi.

-- Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun
hevonen jo meni.

-- Kyllä.

-- Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse
tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.

-- Menkää nyt vain!

Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan
tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän
myöskin kirjoittaa.

Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei
kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin
konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.

Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja
kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun
rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle,
tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.

Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli
myöskin puolipäivänavetan aika tullut.

Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli
käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa
oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi
ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi
vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti
kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen
illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki
uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä
puolista.

Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain
huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.

Juuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi,
tuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.

Hetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri
kirjoitti kirjeensä puhtaaksi:

    Alaiskylä 6/1

    Hyvä Anni!

    Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen
    sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia,
    jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. --
    En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava
    tuttavalleen, ystävä ystävälleen.

    Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa,
    raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän,
    sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. -- Se oli
    pahasti se. -- --

    En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi
    pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta
    kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua
    sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä
    ymmärrät mitä tarkoitan.

    Olisihan sitä yhtä ja toista muutakin asiaa, mutta en kuitenkaan
    tahdo kirjoittaa enempää -- ainakaan tällä kertaa.

    Kiitos hauskasta seurasta viime iltamasta tultaessa! Tänään on
    taas iltama.

    Vielä kerran pyydän anteeksi tungettelevaisuuteni! Mutta voithan
    antaa kirjeeni liekkien haltuun, kun kamariasi lämmität -- ja
    silloin olet siitä päässyt --

    Tämän kirjeen vien asemalle mennessäni iltamaan.

    Lämpimät terveiset ja onnellista vuoden jatkoa!

                                 Lauri L--ta.

Lauri piti kirjettä onnistuneena kaikin puolin. Valitsi siroimman
kirjekuoren, veti siihen peukalon kynnellä viivottimen reunaa pitkin
hienot viivat ja mahdollisimman kaunista käsialaa tavoitellen
kirjoitti:

    K. Neiti
    Anni Niinilä.
    Pieliskylä.

Liuotti sitten eilen hankkimansa postimerkin ja nyrkillään takoi sen
kuoren kulmaan kiinni. Taittoi huolellisesti kirjeen, pisti kuoreen
ja liimasi kuoren kiinni.

Kaikki oli siis valmista ja Lauri huoahti. Sydämessä tuntui vienoa
lämpöä, kun käsi poskella istuen katseli Annin nimeä kirjekuoressa,
ensimäisessä kirjeessään jonka hän lähetti.

-- Mitähän Anni ajattelee kun tämän saa? Vastaakohan hän tähän?

Ei hän tiennyt itsekään, kumpaako toivoisi. Sitäkö että Anni vastaa
vai sitäkö että hän ei vastaisi? Somalta tuntui sekin että saisi
kirjeen Annilta ja näkisi mitä Anni ajattelee. Mutta sittenkin tuntui
kuin siinä olisi jotain Saviston Lissun tapaista. Melkein hienommalta
ja sulommalta, ja samalla salaperäisyydellään kiehtovalta, tuntui
se että Anni ei vastaisi. Panisi vain huolellisesti talteen hänen
kirjeensä ja ajattelisi häntä.

Kello löi neljä.

Puolen tunnin perästä pitää tehdä iltavalkea. Siihen saakka hän lukee
kirjastosta lainaamaansa Maanviljelysoppia.

       *       *       *       *       *

Iltamassa ei Lauri viihtynyt. Anni ei tullut sinne. Ihmiset olivat
väsyneitä ja kyllästyneitä. Veltosti laahustelivat huoneesta toiseen
ja haukotellen valittelivat pyhäin loppumista. Iltaman ohjelmakin
oli sellaista sitä ja tätä, kuin menneitten iltamain ylijäämistä
uudistettua.

Mikään ei sointunut yhteen Laurin mielialan kanssa, joka oli tarmon,
taistelun, työn ja elämänhalun virityksessä.

Heti kun tanssimaan alettiin läksi hän pois.

Eteisessä Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu sekä pari muuta poikaa
seisoskeli salakähmäisen ja ilkeänkurisen näköisenä, paperossit
huolettomuutta tavoitellen suupielissä. Laurin tultua he keskeyttivät
juttunsa, ja kun hän otti palttonsa naulasta vaihtoivat he
merkitseviä silmäyksiä. Lauri huomasi sen.

-- Nokkossonnit! tuhahti hän ajatuksissaan, mutta ääneen ei sanonut
mitään. Eivät toisetkaan puhuneet mitään. Laurin ulos mentyä vain
nauraa hirnahtivat.

-- Luulevatkohan pojat, että minä sentähden pois lähden kun ei Annia
ole täällä? ajatteli Lauri ja pysähtyi rappusille.

Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja irvistellä pojille.

Läksi kuitenkin astumaan rappuja alas.

-- Ajatelkoot mitä tahtovat! Itsepä tuon tiennen mitä varten pois
lähden.

-- Eikä poikain ole hyvä mennä juttujakaan laittamaan. Jos sen
tekevät niin silloin panen minäkin tietoni matkaan. Ja silloin pojat
joutuvat kirjoihin -- --

Ihan naurattamaan tuppasi, niin hauskalta tuntui omistaa tällainen
suukapula jolla sai pidetyksi poikain suut tukossa.

Mutta sitten alkoi hiljainen pahan tunne valua mieleen ja levitä
siellä. Tuntui ilkeältä tällä tavalla toisia kurissa pitää.

Minkätähden ihmiset ovatkin niin ilkeitä toisilleen? Niin ilkeitä,
että omalla ilkeydellään pitävät toisen ilkeyttä kurissa -- -- Miksei
jokainen tahdo hyvää ja tee hyvää ja tällä hyvän tahtomisellaan itse
pidä ilkeyttään kurissa?

Satoja vuosia on ihmisille saarnattu ja opetettu hyvää. Kirkoissa,
kouluissa, kodeissa, hartausseuroissa, kokouksissa, iltamissa ja
kaikkialla. Pahaa ei opeteta missään. Ja kuitenkin näyttää kuin olisi
ihmisissä pahaa enempi kuin hyvää -- --

Mistä tämä johtuu? -- Onko sittenkin niin että ihminen on luonnostaan
paha -- --?

Kun ei kukaan tahdokaan olla hyvä -- --. Jos jokainen ihminen itse
tahtoisi olla hyvä ihminen, tai edes todella tahtoisi siksi tulla,
niin kuka tietää vaikka jokainen ihminen myöskin olisi hyvä ihminen
-- --. Mutta kun jokainen vain tahtoo että naapurin ja toverin
pitäisi olla hyvä ihminen, niin silloinhan on luonnollista, että
kukaan ei ole eikä kenestäkään tulekaan hyvää ihmistä.

-- Olenkos minä hyvä ihminen?

Laurin pää painui ja käynti hiljeni.

Tähdet tuikkivat tiheän sumun peittämältä taivaalta, huurteiset
etäämpää näkyvät puutarhakoivut olivat kuin suuria ilmassa riippuvia
palloja ja rakennukset tyhjiä, tuuleen haihtuvia pilvilinnoja.

-- -- Ihminen --. Elämä --. Maailma -- --!

Mikä on niiden tarkoitus?

Hänen päätään huimasi.

Ihminen ja maailma on käsittämättömäin villien ja kesytettyjen
voimain kuohuva taistelukenttä, ja elämä on arvoitus. -- --

Jumalako, kaikkivaltias, pyhä ja hyvä, Hänkö tätä kaikkea johtaa?

Vai onko mitään joka tätä johtaa ja tästä sekamelskasta selvän
tekee -- --?

    "Oi jos oisit sydämmeni
    Raitis kuni uusi oras,
    Puhdas kuni kehdon lapsi,
    Kirkas kuni lähteen silmä!
    Niin jos oisit sydämmeni!"

hyräili Lauri riihen luona, maantieltä kotitielle kääntyessään.



V.


Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen
sanonutkin, että "kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään
pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan". Luentokursseilla
Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän
päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain
nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten
periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon
joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.

Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen
jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten
tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä
olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa
sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.

Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön
jälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.

Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta
jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä
niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien
luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa
aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat
talvireiät.

Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin
veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla.
Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon.
Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä
noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie
oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.

Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui
kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne
talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.

Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä
suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin
maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät
sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot
laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta
lain lukua torppareille harjoittamassa.

Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle
suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän
viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella
susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se
Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä
siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja
tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla
ahdistellut 12 sutta. -- -- Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta
ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa
ympärillä äristä ja irvistellä? -- --

Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.

Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja
aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa
kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin
kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin
jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka
olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä
hellittivät aivan kuin sanoakseen, että "koetappa nyt yrittää itse".

Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun
talvitiehen.

Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi
ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla
ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei
myöskään mitään löydä -- muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka
tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman
tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne
aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota
etsii.

Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi,
että se olikin vain metsäkanan huutoa.

-- Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.

Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.

Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta
vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. -- -- Hän teroitti
katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä
makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään
vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.

Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli
ikkunasta.

-- Ku -- kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.

-- Hääh? kysyi isä ja haukotteli.

Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.

-- E -- een mä tiedä -- -- Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa!
Joo -- se se on!

Nyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan
siihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä
vuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut
ihmisiltä hassun nimen.

Nyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen
ihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi
niitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman
tieltä omaa tietään kulkemaan.

Hänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan
valoon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään
näki mitä tuvassa tehdään.

Mies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai
jotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri
valmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä.
Siivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät.
Syötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo
jää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen
hyräillen kehräämään.

Hän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut
heidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi,
että hän itse oli tuo mies ja vaimo oli -- Niinilän Anni.

Sunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat
käsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä
kuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta
tultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin
tulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa
kuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta
ja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja
käenkukuntaa -- --

-- Hoohoo'oi -- haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta,
ettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!

Lauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta.
Vähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja
vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. -- Sen synnyttämä kuva vain ei
kadonnut Laurin mielestä.

Takaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton
mökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia
puhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli
vuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen
samallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.

-- Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä
ratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului
kolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. -- Pöhlö
mies! räjäytti vielä.

-- Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen
kuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.

Mutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda.
Seinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu,
soma ja iloinen -- -- Sellainen sen pitää olla!

Sellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.

       *       *       *       *       *

Seuraavan viikon alkupäivät olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle
ei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla viikkoa
muuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää
ja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei
ajeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat
iljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä.
Ulkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.

Lauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti
kehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain
omia ajatuksiaan.

Kipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli
loitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli
kokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian
kauas heidän piirinsä ulkopuolelle. -- Hänen täytyy palata takaisin
-- alaspäin -- jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo
ruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että
henkistä suota -- raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla -- --!

Mutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen
talonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä
lähemmäksi vanhempiaan.

Hän päätti yrittää.

-- Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä
oikeihin töihin.

Isä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti
kehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Vähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.

-- Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.

-- Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä
kärsimättömänä.

-- Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-,
massa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.

Siihen ei isä sanonut enää mitään.

Mutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli
luentokursseista alkaen ajatellut.

-- Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!

Äiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.

-- Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.

-- Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi
maksaa kahtena vuotena.

Lauri uskalsi jo hiukan toivoa.

-- Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.

-- En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja
rupeaisin maanviljelijäksi.

-- Hoo -- --!

Vai kotiin -- hm hm -- vai maanviljelijäksi -- --! Kun ensin
kouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin
sitten tänne meille toisille ristiksi -- -- hm hm -- --.

-- Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.

-- Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei
meidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.

Lauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui
omia tulevaisuuskuviaan hautomaan.

Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän
oli parhaimmalla tuulellaan -- kun oli niin mainio lumipallokeli.
Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti
uhkasivat tukistaa "niin ettäs tiedätkin!" Mutta Niilo ei ollut
viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti
huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen,
mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.

Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä
oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa
pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka
somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.

Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.

Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä
selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä
sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä
vaikeammalta niiden sanominen tuntui.

Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne
katsoen sanoi:

-- Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan
opetetaan -- --

Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.

-- Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten
rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut
jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. -- Metsänhoidonneuvoja sanoi,
että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti -- --

-- Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen
joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi
sen pöytälaatikkoon. -- Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän
susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo,
eikä siihen tule susipuuherrain mitään.

Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki
samoin. Sitten lähdettiin.

Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.

Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee -- --? Tehdä sitä minkä
tuntee ja tietää olevan väärin -- --!

Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.
Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.

Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo,
mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä
suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!

Painostus oli kadonnut.

Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta
maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä -- minä en usko
pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen.
Heidän puheitaan edes ymmärtää.

Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei
kuitenkaan sanonut mitään.

Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.

Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti
niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja
silmäili metsää.

Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:

-- Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! -- Ne on niin lujia
ja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että -- --
ja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin
sen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen
tuleekin tyystimmin hakatuksi.

-- Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua
osaavat, lisäsi vähän päästä.

-- Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.

-- No mitäs siitä -- -- mutta -- --

-- Mitä mutta --

Sitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka
kasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta
hakkaamaan.

Metsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka
katsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi
kirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen
tiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita
kumoon.

Vasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo
oksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt
näyttää.

Harventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta -- --

Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä
tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita
ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin
tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla
estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä
tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun
taimista puhtaana.

Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.

Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli
seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.

-- Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten
hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle
hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.

Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään
taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen
hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen
karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.

-- Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen
söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.

-- Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.

Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei
enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan
saakka.

Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli
päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu
milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko
paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai
tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi
tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt
on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?

Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi
päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja
joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa,
mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa
saa.

Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.

Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän
hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa
enemmän kuin hän -- oikein tuntuvasti enemmän.

Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui.
Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli
ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei
tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään.
Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? -- -- Tietysti se
samallaista on.

-- Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin
maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on
kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin
asiaksi -- --

Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä
isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti.
Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän
suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan
ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään
isään.

Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän
kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että
isä alkaa jo olla vanha --.

Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi
jäänyttä vanhaa miestä.

Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt
sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu
koko matkalla.

Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu
tupaan.

-- Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan
viimeiselle tavulle.

-- Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!

Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina -- kun Sussu juuri kahvin
aikana sattui tulemaan.

-- Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän
äärestä.

-- On -- sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun
päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon,
kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?

-- Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan
juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.

-- Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran
haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.

-- Niin -- niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta
kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.

Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.

-- Siinä olisi kaksikymmentä päivää.

-- Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule
sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?

-- Tulee, todisti Lauri.

-- Niin -- markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa
on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla
ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin
siitä tulee.

-- Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee -- saahan sen nyt
vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja
sylkäsi takkaan.

-- No älä nyt sinä huoli -- kyllähän me tämän -- -- Mutta minä
muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli
emäntä.

-- Koskahan? -- Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.

-- Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin
hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään
ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.

-- Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en
ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.

-- Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli
käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa,
jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta
miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.

-- Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä
päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli
isäntä.

-- Niin -- ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.

-- Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää,
vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin
ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.

-- No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi,
puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain
juotavia.

Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin
hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.

-- Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri
tyhjentää pannun, hymyili emäntä.

-- Ei. -- Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.
Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!

Sussu meni.

Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan.
Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi
muualle katsoa.

Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu
oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:

-- Kuinka te kehtasitte!

-- Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.

-- Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne -- -- Lauri
ei saanut enempää sanotuksi.

-- Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi
sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä
penniä ympäri maailman heittelemään.

-- Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.

-- No mitäs kun -- sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.

Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa
hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.

Hän oli riidellyt äidin kanssa -- -- Oikein rumasti riidellyt oman
äitinsä kanssa. -- --

Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin
olisi häntä haavoitettu.

Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.

Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?

Tekikö hän väärin?

Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut
oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein,
-- siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli
väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.

Ja särki kodin rauhan.

Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli
vain entistä selvemmäksi.

Mutta sittenkin -- -- Että hänen piti olla se, joka tämän
särkyneisyyden teki selväksi -- --!

Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut
tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne
että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin
äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri,
joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan
äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.

Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan
vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne
koskaan sulautumaan toisiinsa.

Kenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. --

Kun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi
ja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä
muuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.

Niilokin tuli kotiin.

-- Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.

Se oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran
toisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.

-- Shoo Pekka! Hei! -- Tpruu -- Älä kaapin alle!

Raa'asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.

-- Soo!

Hiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin
sillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.

Niilolla oli hauskaa.

Lauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti
eivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren
päälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.

-- Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadon
Laurille vasten kasvoja.

-- Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.

-- Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni
syömään.

Lauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes
hiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.

Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui
navetan vesiränniin vettä ammentaessa.

Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi
toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.

Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat
toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään -- --

Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin
harkitsemaan. Pois vain täältä --!



VI.


Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se,
mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain
murahtamalla sekin.

Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta
ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana,
joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan.
Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se
eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan
tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa
sanaa sanotuksi.

-- Tuota -- -- alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle
ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä
aamiaispöydässä sanottiin -- Niilon molinaa lukuunottamatta.

Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä
varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.

Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja
sellaisena purkautua.

Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua.
Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein
rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa
ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.

-- Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä
jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.

Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi
saamansa sukat ja toi ne Laurille.

-- Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo
hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää -- -- Pane ne nyt
jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!

Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:

-- Nämä pitää huomenna pestä.

Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri
joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta
kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti
pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan.
Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta
kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.

-- Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja
nyt sen johdosta -- --? kyseli Lauri itseltään.

Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin --
unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.

Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan
iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski
kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti
siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota
on pitkin päivää -- pitkin elämää -- lyöty yhä syvempään ja syvempään.

Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa
-- --

Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.

Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla.
Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta
osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja
puhelivat hiljaa.

"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti.
"Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."

"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan
kuluttua.

Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.

"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan
ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."

"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on
ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"

"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä
kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.

Hän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. --

Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut
selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.

Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja
jatkoi muisteluaan.

Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut.
Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin
kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi -- -- Istuttaisi kukan hänen
haudalleen ja muistelisi häntä -- --

Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin -- -- Ja Annin tähden
hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä -- -- Ja jos isä
ja äitikin -- --

-- Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? -- kysyi hän kattoon
katsoen.

-- En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. -- Kuinka niin
meinaat?

Lauri kääntyi lattialle päin.

-- Näin vain niin kummallisia unia.

-- Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä
mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle
asetellessaan.

-- Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö
lyö -- potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan,
sanoi isä.

Nyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet
kuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain -- -- Tahtoo suojella
minua kylmältä -- --

Suloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.

Hän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset
tontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja
hänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että
ne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä -- lämmintä ja
lujaa.

Äiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.

-- Niin -- onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä
jonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.

-- Oli siellä ollut.

-- Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?

-- Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut
kysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi
tiennytkään.

-- Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?

-- En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.

-- Mitähän tuo on tarjonnut kannolta -- tai millä kaupalla se on
ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.

-- En minä tiedä sitäkään.

Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä
häneltäkin jotain kyseli.

-- Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä
ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.

-- Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa
sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole
myömistä.

Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.

Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen
sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle.
Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen
päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.

Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista
Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat
suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.

Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin
kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.

Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.

Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni
ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan
pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina
nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.

Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti
alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.

Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva
itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan,
että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska
hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut -- --? Hän ei
muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.

Tuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? -- --

Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti
Maanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.

-- Mitä te luette?

-- Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja
katsoi Lauriin. -- Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon
lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet
sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä
kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös --
hehehe -- --. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!

Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria
omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea.
Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin
sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.

-- Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua
lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.

-- Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli,
kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti
kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään
lihapannuun.

Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi
Maanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.
Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen
hänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova
ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja
rupesi kirjoittamaan.

"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi
uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen
ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä
jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain
varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen
työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi
uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne
rauhan pelloilla. -- Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa,
on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan
puolustavassa sotarintamassa."

"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja -- --! Isä kielsi
jyrkästi maamieskouluun pääsyn -- -- Enkä aio siitä enää puhua
mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa
itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi,
että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni
mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla
hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan
maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää
valistustakin."

"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun
joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka
vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä
tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat
eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa
eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta
toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan
eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä
katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."

"Eilen minä sanoin jotain sellaista -- --. Juuriston Sussu oli
maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin
ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja
kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä
tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan
minä jotain -- -- mutta -- -- En enää milloinkaan sano sillä tavalla
äidille -- --. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa
talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen.
Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo
tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin
havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä
lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun
jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin
ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen
sopimatonta vakavuutta -- elämänkokemusten synnyttämää -- silitteli
kissaa ja puheli sille hellästi. -- Kenties kissa tahtoi lohduttaa
tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties
poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."

"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa -- _Pyysi ruokaa_! Se pyyntö vihlasi
sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin
olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se
äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään
en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja
sielussani kuohui. -- Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi
tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi
vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen
menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa.
Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä
kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. -- Sanoin samalla
tavalla kuin äidille eilen illalla. -- Niilo vain nakkasi nenäänsä
ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä
saa vaikka lyödä!' -- Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa
yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa -- --!
Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja
turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. --
Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada
korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman
usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä
vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa -- --."

"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin.
Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset
ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä
työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta -- -- Jos niitä ei saada
korjatuksi! -- -- Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja
hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."

Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi
kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi
ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei
ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti
vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka
pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu
tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä
vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse
niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. --

-- Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.

Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti
avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta
tuvan ovesta jälleen porstuaan.

-- Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä
tuvasta.

Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.

-- Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä
tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.

Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo
pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen
kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät
näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.

Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri
talliin.

Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli
pakkasta ennustavasti.

-- Tsi tsi -- titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä
se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.

Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti
peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka
hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti
päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.

"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin
tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla
tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten
noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen
huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin
nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa
kirstunsa pohjalle, ja on paljon -- ehkä enimmän -- sellaisiakin,
joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen
ruoan ja vaatteet. -- Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen
vähän. -- Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen
elämä -- --?"

"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja
makaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai
onko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee,
keimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja
'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä
varten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset
ja papit sanovat? Niin -- -- Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se,
mikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin -- miksi annettiin ihmiselle
kuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät
käsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää
sinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen
sanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? -- Mikä on
ihmiselämän tarkotus?"

Nyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin
oli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt
vakavan velvollisuuden.

Hän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen,
ja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä
ja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa
polvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.

-- Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen -- --

Sydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin
uusi maailma olisi avautunut.

Sillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen
puolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!

Taas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen
ajatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada
koulua käydä ja -- olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi
kirjotella --?

Hän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:

"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt
minulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni
kunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään
pahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää."

Päivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän
tänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon
pöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui
suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin
vaan oli hyvä olla.

Alkoi hämärtää.

Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut
aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi
harjalle.

Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite
kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän
epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja
toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma
ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista,
joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri -- työtä! Työtä! Sitä
hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä -- --
Niinilän Anni -- --

Suloinen vavahdus puistatti ruumista.

Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui
lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui
jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta
vähitellen hiljentyen.

Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää
tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy
silmissä.

Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja
katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi
tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli
kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.

Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi,
sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.

Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja
liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi
Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin
suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän
yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä
kylälle tänä iltana.

Vihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.

Siellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä
toisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli
vesipadan alla.

-- Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.

-- Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?

-- Ei olekaan -- mutta --

Lauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen
katseli ulos ikkunasta.

-- Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja
pöydälle laitellessaan. -- Söisitkö sinä jo?

-- Syön kyllä, myönsi Lauri.

-- Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa
luomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja
lihaa. Lauri rupesi syömään.

Syötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset
juottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.

Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa.
Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata!
Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä
suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. --
Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä
uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja
kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää
ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee
siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan
punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? -- -- Siksi sen ainakin
pitää tulla valmiiksi kun -- --

Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin
kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.

Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja
salaperäisen syvä kaiho.

Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven
narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus,
jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen
ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt
jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat
kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä
onnesta.

Vesi oli ammennettuna.

Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten
painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa,
kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat
vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti
vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin
puolittain salaa.

Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle
ja ehkä he menevät katsomaan -- -- Niinilän Anniakin -- --.



VII.


Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä
jätettyä kesantoa.

Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.

Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko
vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja
aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.

Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen
viserrys silloin tällöin.

"Prits, prits, prits."

Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.
Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. --
Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan
pesä.

Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen
päivällislepoa pitäessä.

Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.

-- Lämmintä on ja hiljaista, mutta -- -- Koetetaan taas ruuna! Nooh!

Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura
luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen,
taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten,
aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.

Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle
lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi
pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.

-- Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.

-- Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa
ajettuaan meni katsomaan.

Pesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia
kuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi
puolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset
nokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.

Lauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.

Mitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse --?

Se ajatuskin jo puistatti.

Nostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää
välittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti,
ja kodin rauhaa ei saa häiritä.

Kunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä
peltoa -- --

Lauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.

Hän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja
itse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut
pois mielestään.

Jos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa
tarvitsisi mitään muuta tehdä. -- Mutta taitaisi sekin näyttää
omituiselta -- Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin
heti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee -- -- Ja rikkaruohot
siinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.

Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.
Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat -- --

Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti
nukkua. --

Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon.
Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä
toisaanne ja kiiruhti hevostaan.

Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain
kohottautui ja katsoi Lauriin.

Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin
silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä
pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. -- Eikä ajanutkaan ylitse,
vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti
pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain
vahingossakaan ajaisi pesään.

Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti
silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle
pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut
uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri
hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi
Lauriin.

-- No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme
sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta.
Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.

Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä
leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman
taimia kasvava kyntämätön kappale.

Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten
hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä
saarelta mustan meren keskellä.

-- On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.

Lämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen
peltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.

-- Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata,
palasen isänmaata.

Se tuntui niin somalta että täytyi nauraa.

-- Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?

Mielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa
sydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.

Lauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki
pehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.

Niinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna
-- -- Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki.
Tuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä
hääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana
ja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita
pientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni
onnen ja rauhan ilme kasvoillaan. -- -- Annikin tuli pellolle. Oli
paistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle
leipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä -- --

-- Ei mutta ei -- Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön,
työhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi
se vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät
jatketaan! Öillä ne on istutettukin. -- Sooh -- Koetetaan nyt ruuna
yrittää! -- Nooh --! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme!
Me mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia,
jotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille!
Me uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän
uhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna --
hei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa
vuokransa laululla -- --

-- Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin
moni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain
kahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea
nostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta
saisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla
turvettakin haasioitaisiin. -- Navettaan silloin olisi myös tehty
oikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää
silmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain
nauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin
pitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.

-- Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa
edes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin
nurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa
kyntämään.

-- Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin
parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan.
Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? -- Eikä
se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan.
Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän
täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon
tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän
malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin
silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi.
Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä
pystytään! Heipä hei, ruuna!

Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan,
ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä
alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili
pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan
kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli
tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää
tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän
saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan
syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.

       *       *       *       *       *

Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan
porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.

-- Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.

-- Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.

-- Oliko leivosen pesä? -- Isä naurahti.

-- Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan
jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista
riisuessaan.

-- Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. -- Isä nousi ja
lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään
työntäen.

-- Mene nyt vain, mene!

-- Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.

-- No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.
Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.

-- Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.

-- Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden
kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.

-- Revin minä ne, sinkautti Niilo.

-- Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä
ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon
taipumaan.

Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski
ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.

Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni
tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen
kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.

-- Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.

Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos
kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.



VIII.


Paraiksi ehti Lauri kotiin ja sai polkupyöränsä suojaan, kun rupesi
satamaan. Ensin tuli harvakseltaan keveitä yksityisiä pisaroita,
jotka leppoisasti putoelivat janoiseen maahan ikäänkuin tunnustellen
kaipaako maa sadetta. Kai se siksi huomattiin että kaipaa, koska
pisarat alkoivat kasvaa ja tihentyä, ja vihdoin siitä kehittyi
runsasvetinen sade, joka lankesi maahan kuin Herran siunaus.

Lauri seisoi hetkisen porstuanovella ja katseli ulos. Pyörähti sitten
ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Isän kuorsaaminen vain
kuului sängystä uutimien takaa. Pöydän luota Lauri kääntyi takaisin.
Katsoi kamariin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän meni jälleen
porstuaan, katsahti ulos sateeseen ja sitten meni suutupaan. Siellä
kuori äiti kermaa maitovadista.

-- Onko sinun nälkä? kysyi hän Laurilta. -- Menen heti laittamaan
perunoita kiehumaan.

-- Ei minun ole nälkä, vastasi Lauri, ja hetken aikaa pöydän luona
seisottuaan meni pois suutuvasta. Kääntyi vinnin rappusille ja kaksi
rappua kerrallaan harpaten juoksi vinnille.

Katolta kuului hiljainen sohina ja rapina. Mutta sitä ei Lauri
joutanut kuulemaan. Hän juoksi yhtäkyytiä suutuvan päälle laudoista
tehtyyn vaatehuoneesen, josta äiti oli huomattavimmat vaatekappaleet
korjannut pois ja siten tehnyt siitä hänelle kesäkamarin. Ikkunan oli
hän itse laittanut saranoille -- muuten ainoa sellainen ikkuna koko
talossa --. Hän avasi sen ja asettui pöydälle istumaan ja katsomaan
märkää höyryävää tallin kattoa ja mustia kesantopeltoja hiukan
etäämpänä, niiden takaa näkyvää ruisvainiota ja kaiken taustana
olevaa viheriäistä metsää. Miellyttävä tuoksu virtaili vainioilta.

Lauri värähteli.

He olivat Alaniemen Miskan kanssa olleet Niinilässä. Ensi kertaa
kumpikin. Koko puolen päivää oli siellä istuttu ja juteltu. Vuoroin
puhuttu vakavista asioista, vuoroin pilaa laskettu. Viatonta
herttaista pilaa.

Anni oli ollut mukana koko ajan. Kahvin vain käväsi keittämässä, ja
niin suloisesti punastui, kun sitten kahvia hänelle tarjosi. Ja aina
painoi päänsä alas, kun hän katsoi sinne päin.

-- Mitähän se sillä? Merkitseeköhän se sitä että Anni -- -- että Anni
minua -- --? Vai onko siihen syynä se talvellinen kirjeeni?

Anni ei ole siihen vastannut. Kerran perheiltamassa hän sai
huvipostissa kirjeen, jossa oli nimimerkki A--i. Hän uskoi sen olevan
Annilta ja osaa sen vieläkin ulkoa.

    "Mä aina muistan sinua.
    Muista joskus minua!
    Muista edes silloin,
    Kun yksin istut illoin!"

Onkohan se Annilta?

Kun sen varmasti tietäisi!

Silloin -- -- silloin -- --

Hän tahtoi uskoa, että se on Annilta ja että Anni sentähden alas
katsoi, kun häntä -- Lauria -- --

Laurin täytyi hypätä pöydältä pois ja ruveta kävelemään.

Muutaman kierroksen tehtyään hän läksi alas.

    "Mä muistan aina sinua.
    Muista joskus minua!
    Muista edes silloin,
    Kun yksin istut illoin!"

Hänen teki mieli heittää porstuassa kuperkeikka ja käsillään kävellen
mennä tupaan.

Äiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta
kahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.

-- Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.

-- En minä ainakaan ole nähnyt.

-- Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät
vaatteensakin, murehti äiti. -- Muistaako edes mennä lehmiä kotiin
hakemaan.

Lauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille,
asetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä
vasten. Katseli ulos sateeseen.

-- Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.

-- Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.

-- Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin
sataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.

Lauri katseli vain ulos.

Niinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin
hänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha
siellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.

Ottaa siihen nuo perunapellot ja tuon ohrapellon niiden takaa, ja
niiden ympärille laittaa pisteaidan niin että tuo pihlaja tuolta
kiven tyköä tulee vielä aidan sisään, niin siinä sitä jo onkin. Sopi
jo istuttaa melkein vaikka mitä. Pitkin aidan viertä sireenipensaita,
ja tuonne tienviereiseen nurkkaukseen sireenimaja niinkuin
Niinilässäkin oli. Ensi syksynä niitä jo pitää istuttaa. Niinilästä
varmaankin saisi. Ja Anni tulisi niitä minun kanssani irti
ottamaan -- --

Lauri muutti toisen jalan penkille.

Anni oli istuttanut seinän viereen ruusupensaita ja hiukan etemmäksi
laittanut kukkaspenkkejä. Ne olivat oikein sieviä. Jos Anni vielä
tuohonkin -- --

-- Joko siellä kylillä pian heinäntekoon aletaan? Puhuttiinko mitään?
kysyi isä sängystä ja pitkään haukotellen työnsi uutimia syrjään.

Lauri pyörähti lattialle päin.

-- En tiedä -- en kuullut mitään. Joko meidän pian aletaan?

-- Tiedä oikein -- Ajattelin mä vähän että eikö lopusta viikon
pitäisi mennä Vähäneva tekemään. Rupeaa aika jo olemaan siinä
määrässä, puheli isä ja haukotellen nousi sängyn syrjälle istumaan.

Äiti kaateli kahvia, ruvettiin juomaan.

-- Kyllähän me siksi jo ehdimmekin, jatkoi Lauri äskeistä puhetta. --
Parissa kolmessa päivässähän ne kesantotyöt nyt jo saadaan loppuun.
Vai -- tottakai sitä vainiota huomenna mennään kolmannelle kyntämään?

-- Kyllä. Minä menen sinne Takanevalle. Niilo saa tuoda lehmät sinne
ja sitten tammalla äestää niitä peltoja. Minä koetan sammutella
sellaisia paikkoja, joissa vielä on valkeaa, jos niitä enää on, kun
näin nyt sataa.

Sitten ei puhuttu mitään koko kahvinjuontiaikana eikä heti
jälkeenkään. Äiti meni pesemään perunoita, isä haukotteli ja
heittäytyi jälleen sänkyyn "kun niin kovin ramaa" ja Lauri alkoi
järsiä kynsiään.

-- Kun siellä Takanevalla olisi tullut edes ojat luoduiksi, sanoi
Lauri viimein ja sylkäsi kynnen siruja suustaan.

-- Johan se hyvä olisi ollut -- mutta --, sanoi isä sängyn kattoon
katsoen. -- Näethän sinä sen itsekin, ettemme me joka paikkaan ehdi.

Se sanottiin tavalla joka ilmaisi, että asiasta on jo ennenkin ollut
puhetta.

-- Ja se paloikin nyt niin hyvin, että kyllä se taas yhden rukiin
kasvaa, jatkoi isä vähän ajan kuluttua lauhtuneemmalla äänellä.

Lauri ei puhunut siihen mitään. Hetkisen vain järsi kynsiään ja
sitten läksi vinnille. Siellä oli pöydällä kunnan kirjastosta
lainattu "Pienviljelijän käsikirja". Hän avasi sen ja alkoi lukea.
Mutta puolen sivua luettuaan jäikin ulos katselemaan. Vasta vähän
pidelty kirja räpsähti itse kiinni, eikä Lauri sitä enää avannut.
Nousi vain ja heittäytyi selälleen sänkyyn.

-- Pitääköhän Anni minusta enemmän kuin muista pojista?

-- Ei sitä kenenkään omaksi sanota, mutta ei minuakaan kukaan hänen
takiaan kiusottele. Tuota Saviston Lissu topsakkaa vain minun
omakseni sanovat -- muutamaa -- -- Joka ei ymmärrä muusta kuin
kiinniotosta ja uusista vaatteista puhua ja juoruta! Liekö koskaan
sanomalehteäkään lukenut, -- muuta kuin kihlausilmoitukset. Mutta
Anni on selvillä kaikesta ja innostunut nuorisoseuraankin. Kelpaisi
vaikka johtokunnan jäseneksi -- --

Siinä kesken kaikkea tuli Laurin mieleen kuva kuinka he Annin kanssa
pimeänä syysyönä tulevat kahdenkesken kävellen. Silloin hyökkää
metsästä kaksi miestä Annin kimppuun. Hän ryhtyy puolustamaan
Annia. Syntyy ankara taistelu. Häntä lyödään puukollakin. Mutta hän
kuitenkin voittaa ja saattaa pelosta vapisevan ja häneen turvautuvan
Annin kotiin. Siellä Anni sitoo hänen haavansa -- --

Jossain välissä oli Lauri ollut kylelläänkin, mutta nyt hän taas
makasi selällään kädet niskan alla ja näki, mutta ei katsonut
karkeasti höylätyltä kattolautoja, ja kuuli, mutta ei kuunnellut
sateen sohinaa ja rapinaa.



IX.


Leppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita.
Vuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra
-- kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti
ettei vain "raakaa maata" nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne
ajaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui
olemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja.
Niitä sanottiin ojiksi.

Muheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois.
Laiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja
letkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin
halkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen
risti.

Ohra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi
pientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan
paksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.

Hakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista.
Erilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen
ei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien
jälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä
maanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen
vaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain
odottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille
ilmaa ja vapautta.

Tuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi
kesänä. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua
riihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin
hänen -- Laurin -- luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle,
että menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja
ketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene
niin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä
vastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana
päivänä vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt
ennenkuin kaikki oli kynnettynä.

Sulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat
tummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli
puhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin
kuin edellisenä päivänä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi.
Ennenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää
kasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset,
sileälaitaiset ojat.

Eikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa
Takanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä
kedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat
pois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu
vaalea savu sumuiseen syysilmaan.

Hakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos
Lauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri
sen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse
parhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään
kuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.

Syksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.

Talvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoi
Lauri isälleen:

-- Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvää
Hakavainio heinäksi?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

-- Noo -- -- koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.

Lauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.

Se oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.

Kun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin
tuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna.
Olki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.

Tuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle
lopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.

Tiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun.
Arveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka
lauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.

-- Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.

-- Ei se vielä -- Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin
pieneksi.

-- Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.

Sovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun
Laurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen
pyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä
meni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.

       *       *       *       *       *

Lauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet.
Seurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa
mukaanottamaan.

Alaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä
ja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja
Mattikin näkyi olevan joukossa.

Lauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt
hän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti
eteensä.

Miska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja
siinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi
laskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä
lihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada
rahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.

-- Sata viisi markkaa, sanoi sitten.

Teurastaja Matti pudisti päätään.

-- Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!

-- Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.

-- Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.

Matti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.

-- Kaa -- mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.

Lehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.

Matti mittasi ja laski.

-- Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei
niin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne
hirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi
vanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan -- tapetaan pois, kun lihakin on
niin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.

Lehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti
ympärillään olevia.

-- Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.

-- Miksei, myönsi isäntä.

-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää,
sanoi Matti laskun lopetettuaan.

Äsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.

-- Ee -- eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. -- Ennen teemme sen
itse lihaksi.

-- Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi
isäntä Miskaan.

Lehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.

-- Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää.
Sekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.

Matti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.

-- Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.

-- Ostaisitteko?

Laurikin meni sinne päin.

-- Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.

-- Kun vain saatte voittoa.

-- Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa
kaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään
hyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. --
Ääntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen
Miskaa joka taas mittoi lehmää.

-- Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?

-- Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.

-- Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?

-- Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.

-- Niinpä kyllä.

Taas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat
pinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.

-- No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.

-- Een tiedä -- -- Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.

-- Johan se niin on. -- Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä
olevilta.

-- Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.

-- Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet
menossa?

-- Seurahuoneelle.

-- Onko teillä jotkut harjotukset siellä?

-- On.

-- Semmoinen taas näytöskappale, vai?

-- Niin, "Iimäellä".

-- Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. -- Ottakaa pois
yhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!

-- Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!

Matti pudisti vain päätään ja läksi pois.

Lauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja
kohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.

-- En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa,
sanoi Miska. -- Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri
ottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on
hyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä
tiehenne tästä! komensi Miska sitten.

Lauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.

-- Ajattelikohan tuo Miska mitään!

Hän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kun
_tuollaisia_ tekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin -- --.

       *       *       *       *       *

Seurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa -- mutta
-- siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.

-- Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri
ajoi seurahuoneen aitauksen sisään.

-- Oletteko jo löytäneet?

-- Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.

-- No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.

-- Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!

Lauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi.
Annikin huudahti:

-- Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!

Lauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä
neliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät -- --

Etsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia
näytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.

Soittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan,
toiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.

-- Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi
Lauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet
auki.

-- Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville
soittajille. Soittajat jättivät.

Laurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen
ja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun
kahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni
pukuhuoneeseen.

-- Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.

-- Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.

Ravintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.

-- Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.

-- Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.

-- Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.

-- Niin -- että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.

-- Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.

Se oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi
häneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.

    Tula tuulan tuli tuli tei,
    Emme erkane konsana, ei.
    Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
    Paras aarteeni oot sinä mun,
    Minä sun, --
    Mitä toivoisin minä muuta!

    Tula tuulan tuli tuli tei,
    Oma onni se yhtehen vei.
    Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muut
    Ilo huoleton meillä on,
    Naurussa suut, --
    Ja kirkkaana päivä ja ilta.

    Tula tuulan tuli tuli tei...

-- Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori -- kun
juoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.

Anni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:

    Emme erkane konsana ei,
    Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
    Paras aarteeni oot sinä mun,
    Minä sun, --
    Mitä toivoisin minä muuta.

Soittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina
mukana.

-- Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen
ääni näyttämöltä.

-- Voi taivas! hätäili Anni.

       *       *       *       *       *

Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen
takaisin.

Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset
viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.

Elämä oli niin ihanaa.

Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen --
yksin hänen.

Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin
itsensä hillityksi.



X.


Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki,
jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui
rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin,
lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia
tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa,
hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli
leikkaajain hikisiä ruumiita.

Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä
ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa
tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten
kuhilaillepanoa lopettamaan.

Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.

Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla.
Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen
maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin
olivat saaneet runollisen hohteen.

Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen
ympärillä -- --

Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?

Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan
tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.

Mutta mitään kaunista se ei ole -- eikä runollista -- eikä ylevää.
Päinvastoin.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.

Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta
möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo -- --

Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen --? Kun olisikin
sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi
vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä
oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin -- --

Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui
epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia
ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.

Talvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka
putkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei
hän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin
Häkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan
on tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma
todellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin
viikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi
rankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli
juossut vertakin hangelle.

Sitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin
ajatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää
ruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan -- --.

Ja silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin -- --! Kun
ei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se
irvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä
korjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin.
Olkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi
tahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että
hänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne
tehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi -- --

Kartanon oli hän -- mielikuvituksessaan -- moneen kertaan repinyt
alas, uudestaan rakentanut ja maalannut -- --

Ja todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään -- -- Haaveillut vain
-- --

Alaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut
liiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa -- ja
hevoset hän kengittää yksin -- ja teurastukset toimittaa ja hommaa
kaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile
turhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin -- --!

Kun vain voisi -- --.

Keskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä
rääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli
oli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma,
piti tämän sattua.

Mutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.

Jonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne
alkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä
oli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan
keventänytkin.

Mutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.

       *       *       *       *       *

Syötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.

Taivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja
ilmassa oli uneksuva tyyneys.

Sunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.

Kolunmäeltä päin kuului laulua.

    "Tuolla mun heilani asustelee
    Joen toisella puolen,
    Jos et sinä tule mua katsomahan
    Niin ikävähän kuolen.
    Jos et sinä tule mua katsomahan
    Niin ikävähän kuolen."

    "Tule tule tänne mun sydämmeni lohtu
    Ja anna mulle kättä.
    Vaikka koko maailma tarjolla ois
    Niin sinua en voi minä jättää.
    Vaikka koko maailma tarjolla ois
    Niin sinua en voi minä jättää."

Sitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu
jollain kivellä käsi poskella.

    "Vie, vie järven sini-sinilaineet
    Toiveeni toiselle puolen!
    Sano, sano rakkaalle kullalleni
    Että ikävähän kuolen!
    Sano, sano rakkaalle kullalleni
    Että ikävähän kuolen",

kuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.

Nyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen
itkuun -- --

Hänen teki mielensä tehdä samoin -- --

Elämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten
takaa -- --

    "Elämäni onnella on yrtti katkera
    Keskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta",

hyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.

Hän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia -- ja samassa muisti sen
lehmän siellä Alaniemen tarhapihalla -- --.

Kaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.

Hänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran
kaikki oikein perinpohjin.

Mutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.

Hän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.

Hänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen,
kuiski:

-- Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin
tekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat
rauhan.

Suloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.

Mutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:

-- Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei
saa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma
pohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään
rakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole
tällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.

Vaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.

Hänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain
tyhjässä ilmassa.

Juuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän
oikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.

Ja kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun -- --.

Täytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin
voi pesää rakentaa -- --

Saunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä
ajelemassa, ja silloin hän teki kapinan.

-- Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla
se pitäisi olla!

Yhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen
järkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.

Lauri päätti mennä Annin luo.

Mutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi
pukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja
voimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi
poskella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.

-- Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä
kyllin ansiokas.

Raskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle
sänkyyn.

Yöllä näki hän unta:

Hän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli
pimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta
hänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili
häneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen
ympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.

Kun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä.
Hänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan
hänen mieleensä.

Vihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja
pyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.

Ne muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja.
Jos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain
pääsi hyvän kirjan pariin.

Oli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä
olisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen
tyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena
hänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen
lukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli
hänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen
kertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on
joutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.

Mutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin
kuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain
mehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä
saa.

Sen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni
olisi kuollut.

Ja Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.

Hän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi
suoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä -- --.

Aivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut
lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea
elämäntaisteluissa.

Hän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän.
olisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet
vastaanottavat.

       *       *       *       *       *

Aamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä,
hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja
raadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka
kumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.

"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty
elokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä.
Ja minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita
osanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän
toivoo paljon.

"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen
täysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni
on, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaan _häntä_. Häntä, jolle voisin
kaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä,
että hän nauraa -- --

"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku
ääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea
mies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa
itsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten -- --!

"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin
minulle viime yönä selvisi."



XI.


Lauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta.
Hän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään
niinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että
pitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.

Se mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.

Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana
Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin
kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän
kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki
-- Lauri ja Anni -- nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin
samoin olemaan -- --?

-- Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin
Annikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki -- --

Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi
voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin
kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin
joutui kiikkiin.

Hän luki 'Lastuja' ja juopui.

Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin
nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita
kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää
ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi
mitään näistä koskaan ennen nähnyt.

Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja
lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien
puhetta. Ja nyt hän ymmärsi -- kaikkien puhetta.

Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien
vierellä.

-- Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.

Tiaiset vastasivat myöntävästi.

-- Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.

Siihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.

Lauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin
työntämiä palloja.

-- Nälkä -- nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi
mielen sameaksi.

Kaikki sai hengen, metsä ja metsän puut, niitty ja niityn ruohot

Kolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja
toista, mutta ei juorua.

Maantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata
eikä anna kellekään rauhaa.

Yhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki
maantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas
metsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä
rakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.

Jokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja
vinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.

Kaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi -- koko elämä oli pelkkää
runojen, satujen ja lastujen aihetta.

       *       *       *       *       *

Oli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu
aamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja
haihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea,
epämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.

Lauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle
ja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa
seisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat
eteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri
ehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää
veräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti
tukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut
niin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi
uneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin
puhuvan katseen yli niityn.

Olihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja
että Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta
taloa uhkaa kuivan kesän takia.

Heinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon
sekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja
pillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu.
Ja sitäpaitsi -- onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen
kevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.

-- Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme
Alakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs,
ruuna!

Lauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa,
haukkasi vielä heinävihon suuhunsa -- ja kone rähähti rätisemään ja
surisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet,
horjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen --
kuolemaan -- --.

Eivätkä tiedä mitä varten -- mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden
kukoistusta pitää kuolla -- --

Tietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla -- --?

Heinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan
latoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä
jos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii.
Poimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin
kauniin kukan taittaa rintapieleensä -- --. Valtakunnat ovat hänen
viljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne
sodan tai muun ja toimittaa niiton.

Hakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat,
tykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on
häviöön tuomittu.

Hakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous
jo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset,
joilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan,
kaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas
suvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla
kuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella
työläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha
nimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia,
keltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka
neitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti
rouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä,
eikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta.
Juoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia
Päivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot
ja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille
samallainen.

Kivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja
siellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta
tehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen
kauhistuksen ja --

Siihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä,
ylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta
taaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. -- Terä oli tarttunut
kiveen, siitä tämä rymähdys.

Se siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle
päin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen
ajaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa,
mikä koneesta nyt tuli.

Vihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut
eheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos
kohosi kiven päälle. "Nooh" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti
kävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.

Eikö siis mitään ollutkaan särkynyt?

Hän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan
koneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.

Lauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi
jälleen tehdä työtä.

Maanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin
Jumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka
hänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen
kehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, -- samoin
tekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun
hänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa
edistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa
ja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin
yhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän
äärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän
äärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään -- --

Ruuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.

Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.

-- Hm hm -- Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen,
hymähti hän ja heilautti kättään.

-- Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.

       *       *       *       *       *

Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja
kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan.
Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt
veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä
maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli,
nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat
Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.

-- Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.

-- Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.

Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja
läksi kotiin.

-- Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua?
Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan
kanssa? mietti Lauri.

-- Herran kanssa, lisäsi purevasti.

Puraisu oli tähdätty opettajaan.

Vähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin
suuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.

-- Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain
olikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella -- --?

Kotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi
autiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina
kolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut
eivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.

Hän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä
muhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään
ja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen
ja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti
kaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka
kammattuna.

Hienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.



XII.


Sunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssa
Alaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.

-- Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.

-- En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä?
kysyi sitten.

-- Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.

-- Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua,
tunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.

-- Jassoo -- Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.

-- Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.

-- No onnistuivatko?

-- Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain
tiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä
vahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa
huutelivat: "rokkaa tuli, saako tulla syömään?" Savistoon ne viimein
pääsivät sisälle, kertoi Miska.

Lauri hymähteli.

-- Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.

-- Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten
kanssa riekalehtaa -- nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.

-- Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu
johtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin -- Niinilän Anni,
Katajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.

-- Sika tietää! tuhahti Lauri. -- Ehkä valittiin esimerkiksi seuran
nuoremmille jäsenille.

Miska naurahti.

Oltiin vaiti.

Lauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.

-- Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana
niin kahden kahtuustaan että -- --. Eihän niillä vain mahda olla
jotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.

-- Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?

-- En minä ole mitään kuullut.

-- Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. -- Niistä on jo
kauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen -- melkein heti
siitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä
kun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa
kirjevaihdossa.

-- Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti
silmiään.

-- Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen
väliajan pidettyään hän jatkoi:

-- Joo... Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi
kelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja
sitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta -- ei niitä
herroja paljon tiedä mitä ne ovat.

Miska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.

    -- Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
    Kullassa ruskotelkoot.
    Toivot on turhia, vaikka ne kuinka
    Onnea uskotelkoot,

puhkesi sitten lausumaan.

Lauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.

Miska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja
vihdoin puhkesi ääneen laulamaan.

    Penkoilin peltoa aamusta asti,
    Taivas se kylvöni satehella kasti,
    Nousisko siitä lapsille muruja,
    Nousisko siitä lapsille suruja?

    Turpeita käännän, ojitan, äistän,
    Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
    Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
    Jyväni itää mustassa mullassa.

    Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski,
    Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,
    Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,
    Muistaako lapset taatonsa suruja?

-- Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi
toiseen asentoon.

-- Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.

-- Niin -- ja muutenkin.

-- Tiedä -- kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä
muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.

-- Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?

-- No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä
olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä
minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan
rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä
sanovat.

Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon
seljennyttä kiveä.

-- Niinkö luulet? kysyi Lauri.

-- Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. -- Miksei se
silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä
pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin
siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu
itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki
ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän
runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin
he ajattelisivat.

Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.

Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.

Kuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:

-- Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että
se joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä.
-- -- Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä
huomata.

Sitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän
mietteissään virkkoi:

-- Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi
maanviljelykseen.

-- En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.

Sitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden
jymy.

-- Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. --
Joo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä,
että ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.

Pojat nousivat ruumistaan oikoen.

-- Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.

-- Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?

-- Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.

Lauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni
tupaan.

       *       *       *       *       *

Nuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa
olevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen
päähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien
toisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan
ruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty
kummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui
sinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset
lipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä
nauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.

Juhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan
ollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista
peruskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa
kasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat
ruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen
hauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.

Suurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille
ja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi.
Ympärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan
järjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa.
Kuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla
somistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai
olla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja
varten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta
pituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina.
Juhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta
seisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka
tytöt olivat itse somistaneet.

Kaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita
huudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn
juhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.

Aurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli
kuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön
ydinjoukossa virisi.

Soittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta,
mikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina
virittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja
antoi merkin ja "Jumala ompi linnamme" alkoi vyöryä kuusimajasta,
levittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.

Sävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina
luonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.

Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan
puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.

Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia,
nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään
syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet
huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei
ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat
yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti
Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin --?! Jos se ei olekaan totta
mitä Miska tiesi aamulla -- -- Jos Miska vain yrittikin puijata
häntä -- --

Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo
nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten
aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa
saanut.

Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.

Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla
vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja
kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.

Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla
ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta
välittäisikään -- vedentuomasta miehestä.

Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun
tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin
kättentaputuksiin.

Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä
mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain
puijata häntä.

Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja,
joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän
puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella,
Olihan hän oman seudun lapsia.

Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se
fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle.
Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.

Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin
raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä
me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin
iloja ja surtu kodin suruja. -- Onko tässä ollut onnellinen koti
vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme,
että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille
rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.

Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.

Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.

Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki
kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi.
Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti
olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja
punastui sekä harmista että häpeästä.

Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun
hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin
katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei
Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen
sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos
Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä
ihannekodista jonka he perustaisivat.

Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että
tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki -- --

       *       *       *       *       *

Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien
varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.

Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia
käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä --

Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt
Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen,
soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta
asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat
tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat
tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.

Tuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.

Lauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän
läksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti
kuitenkin ennen ja vei Annin.

Lauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa
polkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta
vilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia
Niinilän Annin päälle.

Lauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja
jäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen
ikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin
horjahtaisi taakse päin.

Opettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten
he nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.

Lauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia
silmiään.

Salista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen
ja kovaäänisesti nauraen.

Lauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka
nosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään
tyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin
mutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua.
Kosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.

Hurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun
tanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten
parien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja
harmistuneita silmäyksiä.

Hän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle.
Lissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui
sivulle.

Lauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella
puolella olevalle vapaalle sijalle.

Oli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.

Soittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina.
Laurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi
katseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen,
riuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi
kuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä
keskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin
ja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa,
piha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän
lentämään.

Kotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi
riihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan -- --

Joki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä,
kylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuului
Kärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle.
Tuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä --

Kuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se
tuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.

Sekin -- --

Lauri lysähtyi rannalle istumaan. Pää painui käsien varaan.

       *       *       *       *       *

Kalat polskuttelivat joen pinnalla survovia kärpäsiä ja yöperhosia
tavoitellen. Auringon nousu alkoi rusottaa. Rantasipi lenteli pitkin
rantoja alakuloisesti piipittäen. Leivo kohosi livertäen pellosta
pilviin. Västäräkki tuli lentää vaaputtaen. Pysähtyi rantakivelle ja
pyrstöään viipottaen viserteli.

Lauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. --

Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti
nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja
joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.

Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja
ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä
tehneeksi.

Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.

Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä
ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja
pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.

Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia
silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla
juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat
rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.

-- Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin,
toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.

-- Tule nyt juomaan kahvia ensin!

Lauri meni.

Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti
ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.

-- Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri
äänessään.

-- Missäkö ollut?

-- Niin -- -- kenellä?

Lauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin.
Vihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton
äännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.

Porstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain
altakulmain vilkasivat toisiinsa.

-- Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut -- -- Ja vielä molemmat
pojat -- he he.

Ontosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.



XIII.


Laurista tuntui kuin olisi elämä hänen puolestaan nyt tällä kertaa
loppunut tähän. Sielu oli reväisty pois ja jälelle jäänyt tyhjä kuori
-- matojenruoka.

Mitä varten -- mitä varten elää? Elää -- --! Eihän hän enää elä -- --
Hän vain on olemassa -- Raataa, syö, juo, nukkuu -- ja sydän vuotaa
verta. --

Ensimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän
turtuneisuuden vaihteluissa.

Joskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta
ja Annista -- -- Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut
kumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin
ääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui
tyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.

-- Jumalani -- jumalani -- miksi minut hyljäsit!

Ensin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään.
Sitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut
tuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut
hänetkin mukaansa. --

Suruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä,
yritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä
suuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.

-- Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.

Lopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. -- Elämä? -- Ei
elämä -- Mutta mikä? Ei mikään.

Hän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä
syrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon
kyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun
ilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin
tuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi
nukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen
alkaakseen samaa työtään.

Tuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille,
niin ehkä kaikki olisi nyt toisin -- --

Ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai
sen piti näin käydä.

Eräänä iltana hän tapasi päiväkirjansa pöytälaatikosta ja alkoi
sitä selailla. Oli jo kulunut vuosi siitä kun hän siihen viimeksi
kirjoitti.

Vuosi -- Mitä se on? Pieni sana vain jolla mitataan aikaa. Vuosi
-- Sen voi sanoa niin monella eri tavalla. Ainoastaan vuosi -- --
Kokonainen pitkä -- pitkä vuosi -- -- Vuoden pituutta ei määrää ne
päivät mitkä siihen sisältyvät, vaan se mitä näinä päivinä tapahtuu.

Vuosi sitten -- --

Silloin hän oli hääsalissa.

Nyt -- --

Nyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja
hammasten kiristys.

Hän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden,
jätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun
piirteli mustaksi.

Siitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin
puolella on.

Seuraavalle lehdelle hän kirjoitti:

"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja
huokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse.
En jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.

"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt." --

Sunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt
mitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja
oli hänellä joitakin toiveitakin.

Niinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei
siellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.

Pirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä
ne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja.
Tytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita -- että vain
saisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään,
pannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan
haikea -- --

-- Tphyi saakeli!

-- Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin
kuin minäkin. Niinilän Anni on saanut -- on jo -- --

Joku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.

Sänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki.
Niin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.

Kului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät
tunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä.
Vihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas
kirjoitti:

"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki,
josta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen
paksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että
jäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta
katkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen
haka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen
'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset
puolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut'
asetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja'
kämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla
'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin
monennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa'
olevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta
toinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat
kluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja
toisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla
alas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli
voittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle -- kukon
selkään.

"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain
joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan
ihmiselämästä -- ja sen näen siinä nytkin.

"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta
emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä
välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin
ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän
kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy
paikallaan. Tai putoaa alas -- niin kuin minäkin."

Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.

Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.

Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa
puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei
kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän
kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.

Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo
kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli
kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä
oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.

"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä
nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää
ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan
mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa --
ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman
raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin
nuorempana, täytyy olla tieto että on joku -- nainen -- jolle hän on
arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin
on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa
elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää
-- -- Se on mahdotonta.

"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä
istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia
kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli
puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka -- --

"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana,
illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita.
Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi
ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden
toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen,
joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin
virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa
pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."

Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan
pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti
mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian
pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten
loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän
huokasi sentähden. Ja muutenkin -- -- Tarttui taas kynään ja aikoi
kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää
kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan
juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti
päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman
kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas
kävelemään.

Äsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin ja
Pieliskylän opettajan kihlausilmoitus.



XIV.


Vaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei
hänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta.
Usein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen
Lauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja
töitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia,
sillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita
hyvin usein.

Nyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja
teki työnsä -- hyvin kylläkin, mutta -- --

Isästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli
jälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä
entistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta
että Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen
seuraa hänen toimiaan.

Mikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain
tavalla -- --?

Pitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja
kyllästyneeltä. Isä huokasi.

Onhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten -- Hyvinkin
paljon -- Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?

Jälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.

Mutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta
juoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne
kyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. -- Niinpä sieltä
Hakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin
ennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei
hän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta -- --
Ja tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria
tulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta
tuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin
jyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli
nyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä
luujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta
kun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.

Kerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä
aijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:

-- Oletko sairas?

-- En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.

Sen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.

Jonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille
sanomaan:

-- Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?

-- Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin -- poika
parka.

-- Ei se sanonut sairaskaan olevansa.

-- Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.

-- Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä
alakuloisena.

-- Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.

Kumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.

-- Olisikohan se jonkun tytön takia --? sai äiti vihdoin sanoneeksi.

Sitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain
sellaista olla.

Tämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta
nuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään.
Toisinaan taas teki mieli tiuskaista: "Pane helvettiin tuo
mököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!"

Kummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Laurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän
vain jutusteli:

-- Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin
ottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja
minä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme
sängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä
vahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin
portaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista
heinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma
se saa meille röökätä ja rustata -- keittää nisukahvit ja ryynipuurot
ja jos mitkä sopat ja pallerot.

Tällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä
seurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän
saavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi
tällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän
mistään. Veltosti vain hymyili.

Todellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon.
Eipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia.
Reipas ja vankka työmies -- kun vain on sillä tuulella että ottaa
itsestään irti. Mutta sittenkin -- Niin mahdoton kylällä hyppäämään,
että jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada
niin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten
sairastaa "maanantaitautia" joka päivä. -- Tiedä, mikä siitä pojasta
oikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta.
Sattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse.
Tiedä -- vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat --.

       *       *       *       *       *

Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen
vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka
ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla
aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa,
ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien
halveksintaa osottava sävy.

Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin
seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin
kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa.
Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta
oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa
paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla
ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan
sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet
Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan
hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään
vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului
siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman
tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta
ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä
mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä
sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.

Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun,
ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus
sanoa:

-- Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.

-- Tphy -- khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan
kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi.
Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut
kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin
nousemaan.

Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo
veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän
epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin
osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin.
Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää
niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti
uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla
halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä
heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.

Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä
ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään.
Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin
sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui
jonkun suututtamaan.

Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet
oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden
tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" -- pimeällä aikaa.
Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan,
eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin
lisääntyneet.

Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin
sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä
valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta
minkäs hän sille tekee --! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa
tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri
jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta
sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin
eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.

Niilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki
Laurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he
makaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia
sänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin,
eikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. --
Näistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan.
Paremmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta
kertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon
kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa
renkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään
nukkui tai -- illalla -- lähti kylälle.

Tämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että
mitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä.
Ja tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa
moittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa -- --

Ja -- --

Kuka sen sitten tietää, että elää niinkuin hän elää on oikein ja
hyvä, ja elää niinkuin Niilo, väärä ja paha --? Entäpä jos onkin
päinvastoin? Entäpä jos Niilo elääkin oikealla tavalla ja hän ja muut
hänenlaisensa elävät väärällä tavalla? Huolettomampi ja reippaampi
Niilo vain joka tapauksessa on kuin hän. Viheltelee ja rallattelee
mennen tullen ja antaa päivän luistaa toisensa perään. Tuskin
tietääkään että elämässä on ristiriitoja ja surujakin.

Sen kesäjuhlapäivän jälkeen tällainen ajatus alkoi Laurin mielessä
asustaa. Hän melkein kadehti Niiloa ja nurisi kohtaloaan, joka oli
hänet ajanut sille raiteelle, jolla hän nyt oli.

Hän oli pyrkinyt elämään hyvin ja pyrkinyt taistelemaan pahaa
vastaan. Ja mitä on hän sillä voittanut?

Tuskaa, toivottomuutta, elämäntyhjyyttä -- --

Sydäntä käänsi villisti kutitteleva halu oikein ilkeästi nauraa
vasten naamaa Annille ja kaikelle mitä oli ennen hyvänä pitänyt. Pään
panivat sekaisin veren villeimmät voimat. Ne yllyttivät hurjassa
vauhdissa suin päin syöksemään elämän pohjattomimpaan likalätäkköön.
Ja rypemään itsensä oikein perinpohjin. Ja näyttämään pitkää
nenää ja irvistelemään entiselle elämälleen, Annille, tekemilleen
valoille ja kaikelle mikä yritti estää häntä sinne liejukkoon
heittäytymästä -- -- Ja kääntää kaikki nurin ja sulloa kaikki
sekaisin yhdeksi herran sileäksi -- --

Pari yritystä hän teki siihen suuntaan. Sitten hän inhoten käänsi
selkänsä kaikelle sellaiselle.

Hänen terveenä säilynyt vaistonsa heräsi ja sanoi, että jos mikään on
raukkamaisuutta niin on sitä loasta lohdun etsiminen.



XV.


Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui
helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset
lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt
vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan
näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja.
Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea
kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä
vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.

Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä
kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan,
mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.

Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä.
Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä
vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin
osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle
kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja "koetetaan häneen
nyt ostaa niitä luujauhojakin" oli isä sanonut.

Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo
olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi
ruunalla -- Niilo oli ristinyt sen Pekaksi -- seitsenpiikkistä
jousiäestä, Niilo tammalla -- sen oli hän ristinnyt Ullaksi --
ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa
rallattaen.

Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä
uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut
itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.

-- Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli
valmiiksi.

Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja
oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu
ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.

Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla
niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne
vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti.
Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa
tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo
makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon
kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.

-- Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri
sanomaan. -- Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat
koteroon. -- Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän
aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi.
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla
olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, -- muut jos ei
varikset.

-- Vaikka -- onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään
muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa -- muut jos ei
varikset -- --

Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne
kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki
sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni
sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan,
toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan.
Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään.
Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun
samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan
pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli
epätoivoista hukkuvan taistelua.

Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään
sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta
kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta
vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton
mataminen vain on edessä.

-- Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.

-- Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on
ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja
kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon
eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin.
Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys.
Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella.
Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä.
Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa
toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin
entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan
pellonpientarelta, eikä pääse ylös -- --

Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli
ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään
makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:

-- Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi
kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä
harrastuksia kulutettu nuoruus -- tuo liejuinen oja on paheissa
kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon
tuskain raatelema iloton vanhuus.

-- Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta
jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.

Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein
purevaa, mutta ei keksinyt.

-- Mikähän sinustakin tulee -- mies raukka? sai vain sanottua.

-- Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.

Lauri oli lyöty.

"Mikäs sinusta tulee?"

Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee.
Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin
ja sitten tuli kysymys: "Mihin minulla on taipumuksia"? niin
hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin
tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin
käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului:
"Tyhjäntoimittajaksi".

Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat
oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain
iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan
enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.

Tyhjäntoimittaja -- -- Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei
hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän
se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen
Miska silloin sanoi että "sinä et ole työmies".

Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain
työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. -- Muutahan ei
sillä välillä ole, eikä voi olla. -- Siis sellainen syytinkipaapan
poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii
eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.

Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta
oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut
syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää
miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa
ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä
velvollisuuksia minkäänlaisia -- -- Sellainen elämä tuntui melkein
paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi
siitä nauttimaan.

Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä
jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?

Tyhjäntoimittajan -- --

-- Huilataanko nyt koko päivä -- vai -- --? kysyi hän Niilolta
yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään
ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.

-- Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja
vääntäytyi seisaalleen.

He alkoivat äestää.

Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja
ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se
sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut
käyttää.

Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain
näyttää käyvän. -- Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain
ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.

Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen
tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan
elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta
muuten ei mitään.

Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi
maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui
rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta
maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli
ollut tuleva koti, yhteinen koti _hänen_ kanssaan. Kun tämä koti
kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän
yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan
tarpeetonta.

Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on
mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä,
toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä
varten että saisi emännän taloonsa -- Ei ikinä! Ennen vaikka mitä.
Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että
saisi itselleen naisen. -- -- Jos hän joskus naimisiin menee, niin
menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä
tuskin hänelle enää tulee -- -- Hänellä on se aika kerran ollut,
ja tuskin se toista kertaa enää tulee -- -- Nyt se ainakin tuntuu
mahdottomalta. Ja etsimään sitä -- siihen hän ei rupea. Se saa tulla
hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.

Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan -- tältä
kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon
muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja
vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin
on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä.
Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä
yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään.
Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei
mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku
läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten
vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa
elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden
kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis
ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi
poissa -- -- Halua maanviljelykseen sinänsä -- sitä hänellä ei ole
vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan.
Eikä rupea yrittämäänkään -- -- Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse.
Onhan heillä Niilo -- --

Pois täältä -- turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin?
Seminaariin -- --? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään
tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen --?
Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään -- -- Vaikka käyväthän monet
vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja
tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha
mihinkään. Kun vain on tulta veressä.

Tulta veressä -- --

Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen
saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään
mitään.

Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.

-- Hm -- -- Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta
siellä -- tulisiko sielläkään parempaa -- --

-- Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin
kävisi samoin --?

-- Kun ei ole tulta veressä -- --

Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa
irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. --

Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja
muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni.
Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki
että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt.
Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta
irti ei se päästänyt.

-- Kas niin -- pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.

Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää
heitellytkään itseään.

-- Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri
katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.

-- Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä
se oli vääryys. -- Mikä on oikeus? -- Ihminen sanoo että niittymato
tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato
sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät
niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat
kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. -- Mahtaako maailmassa muuta
oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?

Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti
samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään.
Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä,
näytti olevan valveilla.

       *       *       *       *       *

Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt
kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja
laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.

Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo
puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä
vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi
lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin
välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:

-- Kun Niilollakin on jo vasituinen!

Lauri söi vain eikä sanonut mitään.

-- Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen
lakaisemisensa.

Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. -- Lauri
vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi
suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.

-- Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa
kyseli, sanoi äiti taas.

-- Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi
pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, -- vaikka jo tulisivat kihloilta!

Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.

-- Kah -- --! Kun oikein suuttuu -- --! Vanhapoika -- -- sanoi ja
rupesi jälleen lakaisemaan.

Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen.
Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen
kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi
kelvata.



XVI.


Seuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran
virastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei
ollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa
heinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski
tulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.

Heti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran
apulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja
pyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta
huoneesta ja istuutui seuraa pitämään.

Lauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon.
Salavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin
olleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.

-- Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin
myöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.

-- Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen
niittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.

-- Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin
palsta pikkuinen, nauroi maisteri.

-- Niin -- Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa
muuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:

-- Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu
toisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa
talonpojaksi.

-- Ohoo!

-- Minä en oikein tiedä -- -- Olen ollut enempi vastaan -- ainakin
tähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?

Rouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut
vastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella
sanoi:

-- Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on
heidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että
sivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.

-- Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan
tottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?

Rouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena
useammankin kuin yhden kerran.

-- Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys
niillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset.
Pois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.

Vikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:

-- Niin.

-- Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat
osaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja
kuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa
kuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa.
Edistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin
tarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja
rouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin
herrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet
hoitavat.

-- Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan
pitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.

-- Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan
maanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin.
Työntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät.
Nyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta
silloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.

-- Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja
olisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta
ja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa
ja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta
lähemmin siihen tutustua.

-- Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa
sellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin,
niin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton
tulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään
muuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi
keittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se
taasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.

-- Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi
tehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että
maanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan.
Mutta en minä tiedä.

-- Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen.
Talonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän.
Työt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi --
kun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet.
Ettehän te mitään palkkaa saa?

-- E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.

-- Niin, sanoi maisteri.

-- En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään
antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi.
Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni
on jotain sellaista -- en tiedä kuinka sen oikein sanoisi -- jotain
sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää
hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin
maisteriin.

-- Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei
se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet,
eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät
osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on
luonnollista.

Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa
viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan
nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa
edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä.
Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat
vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen
parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat
korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle
läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää
toisilleen.

Yksi näistä herroista oli tämä maisteri -- --

Jollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt
hatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt
asiansa toimittamatta. --

Ulos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa
pilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin
maisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen -- ja
kaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.

Hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon
löi.

Yksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen
loukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle ja _heille_ --
talonpojille -- heitti.

-- Talonpoika ei tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet -- --

Taas oli hän irroittamaisillaan kätensä pyörän ohjaustangosta
iskeäkseen nyrkillään jotain -- --

Häntä melkein itkuun saakka harmitti saamattomuutensa. Kun ei saanut
sanotuksi sille -- -- pirulle -- --

Äiti oli opettanut että herroille pitää nostaa lakkia, ja hän oli
tähän saakka tätä neuvoa seurannut.

Tälle maisterillekin hän oli lakkia nostanut -- -- Mutta tästä alkaen
hän ei lakittele ketään --! Ja maisterille hän rupeaa kääntämään
selkänsä -- --!

-- Talonpojan elämässä on raskasta ja painostavaa ja hengen vapaata
lentoa ehkäisevää, mutta talonpoika ei parempaa tarvitsekaan, se
sanoi -- -- Vai niin -- -- Suurkiitos -- -- Herra maisteri tarvitsee
parempaa, sellaista että henki jaksaa lentää viinapullon suulle ja
korttipöydälle ja muualle yhtä huimaavan korkealla olevalle. Ja
talonpojan hengen ei tarvitse jaksaa minnekään. Vatsassa vain saa
loikoa leipä-, peruna- ja silakkapurun seassa -- -- Talonpoikaiselämä
levisi hänen eteensä kuin harmaa alakuloinen suo. Toiset eivät
ollenkaan huomaakaan että ollaan suossa, eivätkä siis osaa pyrkiä
siitä poiskaan. Toiset tajuavat missä ollaan ja ponnistelevat
päästäkseen suosta irti, mutta eivät jaksa kyllin lujasti tempaista
ja aina tarttuvat jälleen kiinni. Jotkut pääsevät irti ja lentävät
tiehensä. Siellä täällä on joitakin, jotka tässä suossa ovat
valmistaneet itselleen vakavan ja lujan pohjan, jolla seisovat. Niin
aikoi hänkin tehdä -- -- Mutta ei jaksanut. Ja nyt on hän kaulaa
myöten suossa -- -- Nyt hän aikoo jälleen siitä nousta ja lentää
tiehensä -- -- Miksei hän ole siihen oikeutettu yhtä hyvin kuin
joku toinenkin? -- -- Eikä hän mennäkseen mene niinkuin niin moni
muu. Vielä hän tulee takaisin uusin voimin ja kaikin puolin hyvin
varustettuna, nostamaan niitä, jotka nyt tylsästi eteensä tuijottaen
suossa rämpivät.

Itselleen ja Annille hän sen varman pohjan aikoi valmistaa. Mutta
Anni löysikin toisen, sellaisen, jonka kanssa pääsi lentämään suolta
kokonaan pois -- --

Hän oli joskus ajatellut, että jos se Anni menikin opettajalle vain
senvuoksi kun se oli herra. Nyt oli hän siitä melkein varma. Anni on
tajunnut talonpoikaiselämän harmauden ja pyrki siitä vapautumaan tätä
tietä.

Ei Lauri voinut eikä tahtonutkaan Annia siitä moittia. Jospa hän vain
löytäisi onnensa sitä kautta -- --!

Katkeralta vain tuntui, kun se talonpoikaiselämän masentavuus ja
painostavuus joka taholta kiertää hänen onneaan särkemään -- --

Ja kun se maisteri kehtasi sanoa, että talonpojille se ei mitään
merkitse, ja etteivät he tarvitsekaan parempaa -- --

       *       *       *       *       *

Kotiin päästyään Lauri heti riisui vaatteet päältään ja meni sänkyyn.
Mutta uni ei tullut. Äskeiset kokemuksensa olivat saattaneet hänen
mielensä niin vilkkaaseen liikkeeseen että nukkumisesta ei tullut
mitään.

Hetken aikaa vuoteella kiehkailtuaan hän nousi ylös, veti housut
jalkaansa ja asettui pöydän ääreen istumaan. Pöydällä oli paperiarkin
puolikas ja kynä. Hän veti paperin eteensä ja muutamia vuosilukuja,
nimiä ja ajutuksettomia kiemuroita piirrettyään kirjoitti:

_Parannussaarna_.

Veti viivan alle ja sitten kirjoitti:

_Teksti_:

Veti taas viivan alle ja sitten taas kirjoitti:

-- Minulle, ehta maalaiskollolle, sanoi kerran muuan herrasmies päin
silmiä näin:

"Talonpojille se maanviljelys kyllä kannattaa. He kun eivät tarvitse
muuta kuin ruuan ja vaatteet."

_Saarna_:

-- "Eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."

-- Hm -- hmm -- öhöm.

-- Tämä oppi ei ole mitään virran mukana tullutta eikä mitään tyhjää
tuulen pieksämistä. Autuaasti edesmenneet isämme sen jo tunsivat ja
sitä elämässään noudattivat. Kun pappi kinkerillä kysyi: "mikä on
vanhempain velvollisuus lapsiaan kohtaan?" vastasivat he: "ruokkia ja
verhota", laskivat ristiin pannut kätensä polvien päälle, sylkäsivät
ja sitten arvokkaan näköisinä sulkivat suunsa. Millä ruokkia, sen he
edestoivat syvää vatsanvaatimusten tuntemusta ilmaisevalla lauseella:
"silakka ja puuro on talonpojan ruokaa".

-- Näinä viimeisinä päivinä, jolloin niin paljon murjaaneja oppeja ja
vääriä profeettoja keskellemme noussut on, on moni isäin säädyistä
taammaksi joutunut ja monilta ylönkatsotuksi tullut. Niinkuin myös
tämäkin jalo ja ylevä oppi on monen mielestä vähäarvoiseksi löytty.

-- Mutta jos me tahdomme että siunaus ja onni kansamme askeleita
johtaisi kaikilla sen teillä, tulee meidän kunkin itse kohdastamme
jälleen tämä oppi kunniaan ja arvoon kohottaa, ja sitä kuulla.

-- Kuule sitä sinä talonpoikaisnuorukainen ja neito, jonka rinnassa
kaiho ja kaipaus asuu ja suuri into korkeisin asioihin palaa! Kuule
tätä ja tukahuta kaihosi, sammuta sielusi tuli -- tapa sielusi! Mitä
sinä sielulla teet! Et sinä tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.

-- Kuule sitä sinä joka käryävän lampun valossa, toisten jo
nukkuessa, sielusi nälkää tyydyttää koetat, jonka pyhin unelma on
unelma -- saada kerran itse ostaa kirjoja itsellesi! Kuule tätä ja
heitä herjat huolesi! Mitä sinä kirjoilla! Ruoka ja vaatteet sinun
osasi on.

-- Kuule tätä sinä, joka ympärillesi kaunista ja itsellesi iloista
luoda tahtoisit! Kuule tätä ja tyydy! Kauneus ja ilo kuuluvat muille,
ei sinulle, joka olet talonpoika. Ruokaan ja vaatteisiin saakka kun
pääset, niin älä ylemmäksi pyri!

-- Kuule tätä sinä, joka napiset ja syvää mielikarvautta rinnassasi
kannat sentakia kun koko elämäsi kuluu ruuan ja vaatteiden
haalimiseen! Kuule tätä äläkä napise! Sinä olet oikean osasi saanut.

-- Te talonpojat, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin koko kuin
kahdeksasosa-manttaalin omistajatkin, kuulkaat tätä, älkääkä napisko
ja napisemisellanne kirousta kansamme päälle vetäkö! Älkää napisko,
mutta kiittäkää aina ja kaikkialla! Ja koska vatsanne ruuasta täysi
on eivätkä vaatteenne ole repaleissa, niin tanssikaa ja hypätkää
kuin nuoret peurat! Silloin te olette niinkuin teidän tuleekin olla,
silloin teistä pidetään ja hyväillen poskelle taputellaan -- ja teitä
nenästä vedetään ja takanapäin teidän yksinkertaisuudestanne leikkiä
lasketaan -- --

-- Tuli taas yksi kirjoitus seuralehteen, hymähti Lauri ja meni
takaisin sänkyyn.



XVII.


Sunnuntaina oltiin Alitalon Hildan luona. Leikittiin ennustuspeliä
ennustuslapuilla.

-- Tästä pitävät akat enimmin.

Se tuli Katajiston Maijulle.

-- Sepä hyvä on kun akat tykkää. Silloin sitä aina tulee toimeen,
ihaili Maiju.

-- Ennusta!

-- Noo -- tästä tykkää pojat tai tytöt.

Se tuli Alaniemen Miskalle.

-- Hyhhym, pani Miska. -- Pojat tykkää. -- -- Jokos mun piti ennustaa
sitte? Mitäs minä nyt sanoisin?

-- Sano vaikka mitä.

-- Tälle tulee kaksi liikavarvasta.

Se tuli Raittisen Lyylille.

-- Varusta hyvä ihminen lääkettä ajoissa niin kauan kuin itse pääset
apteekkiin, sanottiin Lyylille yleisen naurunhelinän sekaan.

-- Kyllä. -- Tämä ei välitä muusta, kun vain saa syödä ja nukkua.

Se tuli Leppirannan Laurille ja höystettiin vilkkaalla naurulla.

Laput loppuivat, ja juuri samassa toi Hilda kahvia.

-- Oikeastaan pitäisi tytöille tarjota ensin, mutta kun nyt on näin
tuttu joukko, niin minä menen vain järjestyksessä ja tarjoan Laurille
ensiksi, selitti Hilda.

-- Järjestyksen vuoksiko vain? Onhan siinä jotain muutakin,
veitikoitsi Lauri.

-- On on -- on siinä jotain muutakin, mutta minä en meinannut näin
joukon aikana sanoa, myönsi Hilda samaan tapaan.

-- Sitä minäkin. Kiitos.

Hilda siirtyi Katajiston Maijulle tarjoamaan.

-- Kyllähän Laurille saikin ensimäiseksi tarjota, se kun ei perusta
muusta, kun vain saa syödä ja nukkua, sanoi Laikkolan Vihtori.

-- Niinkö?

-- Ennustuslaput sanoivat, eivätkä ne valhettele, totesi Vihtori.

-- Kyllä ne toisinaan valhettelevatkin, vastusti Lauri ylen suurta
vakavuutta teeskennellen. -- Vaikka -- enpä tiedä liioin -- Niin
se sanoi maisteri Valonen, se Asun uusi kesävieras minulle, ettei
talonpoika tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.

-- Koska se sulle niin on sanonut?

-- Viime torstai-iltana pappilassa.

-- Pappilassa! Se poika on jo ollut pappilassakin. Kenen kanssa?

Siitä sukeutui leikinlaskua pitemmältäkin.

-- Oikeinko todella se maisteri sanoi sulle sillä tavalla? kysyi
Miska, kun leikinlasku alkoi tyyntyä.

-- Oikein todella.

Kummastelevia hymähdyksiä kuului.

-- Se on tämä meidän herra maisteri yksi niitä herroja, jotka silloin
viime talvena siellä junassa korttia pelasivat, kun sinne kokoukseen
mentiin, sanoi Lauri Katajiston Maijuun kääntyen.

-- Onko? No minä olen ajatellut ja ajatellut että missä olen tuon
herran ennen nähnyt, kun se on olevinaan niin tutun näköinen. Vai
niitä se on. Juoppo.

Toiset utelivat tarkemmin, ja Maiju ja Lauri kertoivat. Lauri kertoi
sitten vielä pappilakokemuksensakin. Sen jätti sanomatta mitä varten
pappilassa oli ollut.

Alaniemen Miska sitten rupesi kertomaan, miten hän kerran meni
Hallismäkeen. Siellä oli silloin kotona se Jussikin, joka toissa
vuonna pääsi seminaarista ja nyt on opettajana siellä -- missä se nyt
taas olikaan --

Joku toinen muisti.

-- Niin siellä. Se oli silloin kotona, ja sitten siellä oli Venttäsen
maisteri, tai ylioppilas se taitaa vasta ollakin, ja Kirkonkylän
osuuskaupanhoitaja ja sitten Anska, Masa ja minä. Eikä mitään
muuta tehty koko aikana kuin korttia pelattiin. Niin että minä jo
ajattelin, että tekeeköhän herrat, tai miksi niitä sellaisia sanoisi,
tätä ominensakin ollessaan, vai silloinko vain kun meikäläisiäkin
on mukana. Silloin ne ainakin jo pelasivat kun minä menin ja jäivät
vielä pelaamaan kun minä läksin pois.

Joillakin toisillakin oli samantapaisia kokemuksia kuin Miskalla.
Varmaan ei kukaan tiennyt pelaavatko herrat keskenäänkin vain
korttia, mutta heikäläisten kanssa ollessaan eivät tee muuta kuin
sitä, ellei mitään erityistä asiaa satu olemaan.

-- Ja sellaisille meidän pitäisi nostaa lakkia -- korttipelureille --
heitti Lauri.

-- En minä ole ainakaan kahteen vuoteen herroille lakkiani nostanut,
enkä nosta, jos ei kerran muillekaan tarvitse nostaa, sanoi Miska
vakaasti.

-- Pojat tuntuvat saaneen huonoja kokemuksia herroista, pisti
Laikkolan Vihtori ja meni piirongilla olevia pikkuesineitä
tarkastelemaan.

-- Ne on sellaisia kokemuksia, että kun niitä vain muutamallekin
jokukin kerta sattuu, niin talonpoikainen herrasväen kunnioitus
muuttuu talonpoikaiseksi herrasväen halveksimiseksi, vakuutti Miska.

-- Ja juopa talonpoikaisväen ja herrasväen välillä jää aina
avonaiseksi, lisäsi Lauri.

Siitä syntyi hetkisen äänettömyys. Katajiston Maiju sen lopetti
sanomalla:

-- Mistähän ne sen päättävät -- niinkuin se maisterikin, ettei
talonpoika muuta tarvitse kuin ruuan ja vaatteet?

-- Tottakai siitä kun meillä ei paljon muuta ole.

-- Mutta osottaako puute sitten, että ihminen ei tarvitsekaan sitä
mitä häneltä kerran puuttuu.

-- Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.

-- Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin
kyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.

Toiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.

Laurin mielessä välähti kuva.

Jos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin
silloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo
julki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa
asuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin
ruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen
hän tekee.

Tuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut
oikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä,
ja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän
kaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa
elämän suuressa oikeudenkäynnissä.

Keskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun
luonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona
otteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.

-- Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä
pystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. -- Siin' on sulle! Hän
nappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi
siinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.

-- Peijakasta kun on pahasisuinen!

-- Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.

Vihtori koetti hyvin hellävaroen painaa sitä milloin yhteen, milloin
toiseen asentoon, mutta aina kun hän päästi irti, kohosi ukko heti
pystyyn, pudisti päätään ja katsoi tuimasti eteensä.

-- Ei siihen pysty lempeys, ei ankaruus. Huonosti kasvatettu --
huonosti kasvatettu, huokasi Vihtori.

-- Annappa minä koetan, sanoi Hilda ja meni piirongin luo. Hän sai
ukon heti pysymään makuulla.

-- Kah! pääsi Vihtorilta.

Siitä puhkesi taas naurua ja leikinlaskua pitemmältäkin.

-- Tulkaa ennustamaan! Minä olen jo sekoittanut ja jakanut laput,
huusi Lyyli pöydän luota kesken naurua.

Vähitellen keräännyttiin jälleen pöydän luo.

-- Lauri alottaa.

-- Sama se -- -- Tämän kauneimmat unelmat toteutuvat.

Se tuli Laurille itselleen.



XVIII.


Leppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.

Rantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren
tyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi
meni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä
edes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova
työvoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.

Syksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu
eläkkeelle.

Lauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja
salaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee.
Ensin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa
suuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi
hänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli
kantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi
olevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.

Sitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon
taipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän
tiesi.

Mutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on
asiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää
kuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään
sitä mitä tekee.

Laurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli
saanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.

Vasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.

Hän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja
äiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan.
Ottaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten
seikkain järjestämisen.

Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä
kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon,
aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle
hyökkäävältä.

Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.

Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan
kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti
asian puheeksi.

-- Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä
kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia
vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin
kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.

-- Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä
hampaitaan puhdistaen.

-- Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?

-- Saa siltä.

-- Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että
edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin
pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?

-- Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.

-- Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta --
kuinka vain itse tahdot.

Lauri ei osannut siihen sanoa mitään.

-- Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla,
mutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois -- --

Äiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.

Lauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.

Isä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen
tuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.

Heti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja vei
Marttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousuja
Laurille.

       *       *       *       *       *

Isä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat
ryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.

Lauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria
kuusen taimia aitakarahkoiksi.

Huomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan
työhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! -- Mikä kumma sen
isänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä
kouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja
vastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön
nyt kun kerran pois aikoo lähteä. -- Ja kyllä minä teenkin! Vaikka
yöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.

-- Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?

Hän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan
metsänrantaan.

-- Tehköön kuka tahtoo.

Jälleen alkoi hän hakata.

-- Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä
saa minun koulukustannukseni suoritetuksi?

Kirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui
jonkillainen lamaannus.

-- Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta.
Mikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin
monta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä
sitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista
karttavan -- -- Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.

Hän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois.
Aurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.

       *       *       *       *       *

Leppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi
ja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa
muutti hän kamariin makaamaan.

Neljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne.
Lauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein
juhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille
istumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:

-- Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?

-- Viikko ensi tiistaista.

-- Hm -- --

Oltiin vähän aikaa hiljaa.

-- Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin
kuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.

Isä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.

-- Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.

-- Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa -- -- Ja milläs
minä sinun koulusikaan muuten maksan -- --

Isän ääni sortui kesken.

Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni
vinnille kesäkamariinsa.

Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.

Hänen elämänunelmansa oli taas särkynyt -- juuri silloin kun se oli
toteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät
isän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa
tietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain
tunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten
tulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä
hänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja
iloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella,
vanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai
missä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan
vetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin
pelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää
että herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän
itseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja
monen muun sanotaan tekevän.

Ja vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi
aina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja
virkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain
vähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman
sydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina
olemaan.

Ja nyt ajatellaan talon myöntiä -- kodin myöntiä ja kotiseudun
myöntiä -- -- Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on
tämän ajatuksen aiheuttanut -- --

Laurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen
rintansa päälle laskettu tukahuttava paino.

Hän tuijotti mustaan tyhjyyteen.

Liikahti ja alkoi jälleen elää.

Loiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.

-- Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.
Isän omaisuuttahan se on -- -- Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.

Hän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki
silmänsä.

Hänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa
kulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli
töyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt
ja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne
retkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin
sattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa
keltaisella homeella painettu sanat: _Kirjatoukka_. Hän sattui
näkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.

Hän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse
tuijotti kattoon.

-- Huutokauppa -- --

Tänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja
lännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä,
vuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät
kaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja -- -- Sanovat että siihen se
meni se Leppirannan Laurinkin maahenki --. Naurahtavat taas ilkeästi
ja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen -- -- Hikisin
naamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä
märkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän
luona -- _pöydän luona_ -- ruokottomuuksilla työtään höystävää
vasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.

"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet
kauppahuoneeksi." -- -- Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut
ryövärien luolaksi -- -- Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten
raiskaajien käsissä -- --

Ja se on hänen syynsä -- --! Hän yksin on siihen syypää!

Lauri ponnahti lattialle.

Hänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun
alla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.

Liekö kohtalon johdatusta -- kiusantekoa -- vai mitä lie, kun
se Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne
raadeltavaksi.

Raadeltavaksi -- --?

Niin juuri: raadeltavaksi, silvottavaksi, kahtia halaistavaksi -- --!

Eikö ihminen koskaan saa tuntea itseään eheäksi ja nauttia ehyttä
elämän onnea --! -- Ainako pitää valita: joko -- -- tahi? Pitääkö
ihmisen aina tappaa osa itsestään ja jäädä elämään puoli-ihmisenä?

Järki tiesi: pitää. Sydän kuohui: se on väärin, se on hirmuinen
vääryys!

Eikö todellakaan muuta mahdollisuutta ole? Edes hänellä --?

Hän istui pöydän luo käsi poskella miettimään.

Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Isä ja äiti ovat vanhoja. Mitä he
talolla tekevät. Eivät he jaksa sitä hoitaa. Helpompi heidän on elää
ilman taloa. Ja milläpä se isä minun koulukustannukseni maksaisi, jos
ei taloa myö -- --

Ei. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko luopua synnyinkodistaan
ja lähettää se maailman markkinatorille kaupattavaksi, tahi luopua
koulu-unelmista. Molempia ei saa pitää.

-- Kummastako luovun?

Koko huone tuntui henkeä pidättäen odottavan vastausta.

Lauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.

-- Mitä pitää tehdä?

-- Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon,
raastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta
kartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen
metsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan
kuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten
saisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten
pirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois
-- uutta taloa nylkemään.

-- Minä -- tämän aiheuttaja -- harhailisin maailmalla kuin rikoksen
tehnyt. -- Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna,
juuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä -- --

Hän viskasi peiton pois kasvoiltaan.

Tänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle,
ja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes
jälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät,
tupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut
jaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen
kun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla
maksuun.

Jospa se Supelan Katri -- --

Posket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.

Kun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa.
Toinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa
saleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti
rauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa
--. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti
näivettyneenä ja lakastuneena, ja _siitä syystä_ levollisena,
paljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa
pelloilla, metsissä ja riihellä.

Kumman näistä valitsisi?

Kumman näistä valitsisi -- --?

Siihen töksähti ajatus kuin läpipääsemättömään kallioon.

Ja siihen se töksähti aina. Sen läpäiseminen oli aivan mahdotonta.
Aina kun sitä yritti tupertui ajatus ja toinnuttuaan luisui sivuun.

Hän ajatteli paljon näinä päivinä. Ajatteli ja joka ilta kirjoitti
päiväkirjaansa.

Eräänä iltana hän kirjoitti:

"Melkein olen siinä uskossa, että ihmisen, joka koko sydämellään
jaksaa innostua talonpoikaismaanviljelykseen, täytyy olla joko
erinomaisesti jalomielinen tai sitten tyhmä. Niin jalomielinen
että jaksaa kärsiä sen, kun pitää luopua niin paljosta sellaisesta
mikä muilla on joka päivä saatavissa, niin jalomielinen, että voi
uhrautua muiden hyväksi, tai sitten niin tyhmä, ettei tällaista
uhrautumispakkoa näekään.

"Minä en ole kumpaakaan. En ole jalomielinen enkä vallan tyhmäkään.
Enkä siis jaksa tähän elämään innostua koko sydämelläni.

"Muuten minusta tuntuu, ettei ole vallan väärä se käsitys, jonka
mukaan maan yksityisomistus on siveellisesti ja oikeudellisesti
väärä ja taloudellisesti epäedullinen, sekä koko kansallistaloudelle
yleensä että talonpoikaisluokalle erittäin. Minä en saa itselleni
selvitetyksi millä syyllä toinen ihminen on paremmin oikeutettu
maata omistamaan kuin toinen ihminen. Maata makaa suuret alueet
viljelemättä, ja työvoimaa kuluu äärettömän paljon tuottamatta mitään
hyötyä. Sellaistakin työvoimaa, joka aivan varmaan ryhtyisi tarmolla
maahan käsiksi, kun vain voisi sen tehdä yksityisomistajalta lupaa
kysymättä. Talonpoika saa koko ikänsä raataa ja ahertaa saadakseen
talonostossa syntyneet velkansa suoritetuksi. Ja kun hän ne saa
suoritetuksi, on hän jo vanha ja jättää talonsa pojalleen, jolle
alkaa sama taistelu. Niin jatkuu taistelu sukupolvesta sukupolveen,
taistelu, jota ei olisi, jos maa olisi yhteiskunnan ja maanviljelijät
yhteiskunnan vuokramiehiä."

Seuraavana iltana hän kirjoitti:

"Liekö se kehitysopin mukaista täydellisentymistä vai mitä, mutta
kehityksen yleinen kulku talonpoikaiselämässä näyttää olevan
tällainen:

"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä,
rynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa
viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku
vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta
useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa
kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen.
Sijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus.
Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan
pois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen
työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa
hitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi
pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja
itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn
rappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen
vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun
varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku
jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin
jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn,
joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa
maataloudellinen nousukausi.

"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että
kun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se
myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa
niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai
vähempi 'vedentuomia'.

"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa,
saavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin -- --."

Eräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:

"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se
näyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun
siihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki
-- -- Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla
lämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää
talvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas
syyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään -- että talvi
saisi ne palelluttaa ja rusentaa -- --."

Joka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä,
monta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut
ratkaistuksi.

Hän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen
tunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne -- ei kelpaa
maanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä
raatelemassa -- ei tule onnelliseksi muuallakaan.

Sen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.

Aamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys
asemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon!
Ja silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun
portaille, heilauttaa lakkia ja -- hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään
ulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!

Iltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama
taistelu oli alettava uudestaan.

Joskus hän melkein kadehti niitä onnellisia, joilla ei ole kotia,
eikä kotitaloa -- lentoa ehkäisemässä.

       *       *       *       *       *

Oli jo lauantai-ilta sen maanantain edellä, jonka iltana piti lähteä
seminaarin pääsytutkintoon. Ja yhä vielä oli Laurilla ratkaisematta
kumman tekee, jääkö kotiin vai meneekö seminaariin.

Nyt se täytyy ratkaista.

Saunasta tultuaan hän vetäytyi kesäkamariinsa ja aikoi oikein
vakavasti harkita asiaa puolelta ja toiselta. Mutta sotkeutuikin heti
alussa. Ajatus aivan kuin yritti kiertää tätä kysymystä ja pyrki vain
muihin asioihin. Hän pakotti ajatuksensa pysymään tässä asiassa.
Mutta ei siitä mitään tullut. Ajatus seisahtui kokonaan, ja päässä
tuntui vain kuin taintuneen tyhjä ja kolkko levollisuus.

Hän ymmärsi että siitä ei tule nytkään mitään.

Ja nyt ei voi luottaa siihenkään että onpahan vielä aikaa. Sillä sitä
ei nyt enää ole.

Äiti oli opettanut että pitää rukoilla Jumalalta apua ja voimaa
hädässä. Hän auttaa ja hän voi auttaa. Pikkupoikana hän oli useinkin
rukoillut. Mutta rippikoulun jälkeen ei hän ollut pannut mitään
huomiota äidin neuvoihin. Anteeksiantavasti vain hymähtänyt joskus.

Nyt hänessä kuitenkin heräsi voittamaton halu johonkin sellaiseen,
halu kokonaan luopua omasta tahtomisestaan ja antautua jonkun toisen
johdatettavaksi.

Ei hän pannut polvilleen, ei mitään puhunut, ei edes ajatellutkaan
sanoilla. Hän vain avasi sydämensä ja nosti sitä painavan kysymyksen
sieltä pois, jonnekin jonkun toisen harkittavaksi ja ratkaistavaksi.

Itse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista
myöhempään.

Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne
asettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. --
Vastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.

Näin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta.
Hän loikoi vuoteella ja mietti -- tai, ei oikeastaan miettinytkään.
Hän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä
--. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä
toistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin
kehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa
ollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman
keskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin
päästä ylemmäksikin?

Uutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran
toteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen
aikansa tullut.

Päivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa,
varpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu
avattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa
turvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo
hänen mielessään herätti.

Hän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei
huomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.

Vihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.

-- Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.

-- En minä ole.

-- Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?

Lauri ei vastannut. Hetkisen kuluttua sanoi:

-- Jos en minä menisi kouluun, niin möisittekö te sittenkin talon?

-- E-een -- mitäs minä siitä sitten möisin, vastasi isä. -- Mutta kun
sinä nyt kerran olet ajatellut kouluun mennä, niin mitäs tuota nyt
enää takaisin ottaa. Kyllähän me äitisi kanssa -- --.

Äitikin tuli kamariin juuri kun Lauri sanoi:

-- Minä jään kotiin.

-- Mutta jos sinun tekee mieli kouluun? arvaili isä.

-- Ei minun enää tee mieli. En minä mene kouluun.

Äiti pillahti itkemään.

-- Minne mekin olisimme joutuneet, jos sinäkin olisit meidät jättänyt!

Lauri hätkähti. Tätä hän ei ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.

-- Saat heti talon haltuusi että voit ruveta asumaan oman mielesi
mukaan. Tehdään vaikka huomenna kirjat. Maija saa tyytyä siihen mitä
on jo saanut. Niilolle vain maksat kolme, neljä tuhatta ja meille
syytingin niin... puheli isä kylmäverisyyttä tavoitellen.

-- Mutta jos Samppa ja Maija suuttuvat, säikähti äiti.

-- Suuttukoot, kivahti isä. Lauri tässä kuitenkin enimmän on työtä
tehnyt. Täytyy sekin ottaa lukuun. Ja tottakai sillä Sampalla on
kaikkea kyllin, kun sen kerran kannattaa virtsaakin hangelle ajaa!
-- Nuori mies -- --! Sais se olla vähän uudenaikaisempi siinä
talonpidossaan ja lukea Pellervoa. Minäkin meinaan sitä ruveta
lukemaan, kun tästä oikein toivun.

-- Niin, tehkää niinkuin tahdotte, en minä pyydä vastaan olla, myönsi
äiti kädet sylissä tuolilla istuen.

Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat. Alaiskylän opettaja ne
kirjoitti, ja Niemisalon kauppias sekä Aappolan vaari olivat
todistajina.

Hyvästellessä sanoi vaari Laurille:

-- Emäntä meidän vielä pitää sulle hankkia.

-- Siinä taitaa ottaa hietaan, sanoi Lauri.

-- Eikä otakaan! Ja me hankimmekin sen sulle hyvän! Minä vanha
kosijamies -- ja meidän mamma, se vasta mestari on.

Vaari iski silmää, nyökäytti päätään, notkautti polviaan ja jokaisen
nauraessa meni, itsekin nauraen, ulos.

Porstuassa tuli Marttusen Leena vaaria vastaan. Toi viimeisiä
neulomuksiaan.

-- Hohhooi, huokasi Leena kun sai kantamuksensa penkille.

-- Hohooi hohooi, huokasi uudelleen. -- Ei suinkaan täällä vielä
tiedetäkään, että Niinilän vävy se Pieliskylän opettaja on kuollut.

-- Kuollut! Koska?

-- Tänä aamuna.

-- Sus siunatkoon! Millä tavalla?

-- Pyssyllä. Oli pyssynsä kanssa välästänyt, jotta huomenna tästä
nyt mennään sorsia ampumaan, ja kuinka lie nolotellut kun pyssy oli
lauennut ja suoraan sydämeen oli mennyt.

-- Jumala siunatkoon!

-- Hjoo joo. Sellaista se on. Ei sitä yhtään tiedä kuinka ja koska
täältä pois kutsutaan.

-- E'i!

-- Nuori leski siinäkin jäi. Onni kuitenkin ettei ole lapsia, eikä
näytä jotta tulisikaan. Puhuvat jotta -- tässä Leena kääntyi puhumaan
emännän korvaan ja teki äänensä hyvin kuuluvaksi sipisemiseksi --
puhuvat jotta ei se Anni ole oikein tästä opettajasta tykännytkään.
Itkeskellyt vain joka päivä. Ja kyllä se raukka niin laihtunut on
ettei sitä oikein enää tahdo tuntea. Ja niin muhkea ja nätti kun se
oli tyttönä ollessaan. -- Taas muutti Leena äänensä sipisemiseksi. --
Meinaavat jotta joku toinen sillä on mielessä ollut, mutta kuinka lie
tähän opettajaan sekaantunut.

Lauri istui pöydän takana penkillä ja kuuli kaikki.



XIX.


Leppirannan Lauri oli nyt siis isäntä.

Aluksi se häntä omituisesti ikäänkuin hävetti, ja hän olisi antanut
sen pysyä salassa. Mutta salassakos tämä sitten pysyi. Seurapiireissä
alettiin häntä kutsua isännäksi, ja tytöt alkoivat tarjoilla itseään
hänelle emännäksi. Monta rattoisaa sukkeluutta laskettiin.

Se kesä kului loppuun ilman mitään muutosta. Isä toipui pian ja oli
työssä niinkuin ennenkin. Sunnuntaisin vuoroin luki raamattua ja
Pellervoa, vuoroin makaili tai kuljeskeli vainioilla.

Viljat korjattiin, maat kynnettiin ja Takanevan jo alulle pantua
raivausta jatkettiin.

Tuli talvi.

Lauri alkoi perehtyä isäntäarvoonsa. Suunnitelmat alkoivat kypsyä.
Nyt se vihdoinkin tehdään tosi tuparakennuksen kuntoonpanosta.

He menivät isän kanssa hakemaan hirsiä Hoiskonpalolta.

-- Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa,
sanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli
tuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.

-- Katsos nyt -- -- huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa
puuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.

Isän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri
on kuollut.

Vaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne
tänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä
kotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt
liikahtamaan.

Lähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan
kolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin
ruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.

Isä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin
olla aivan huoletta. -- Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki,
sanoi hän.

Otettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.

Nyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja -- kirjoitella.

Vihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi
ajatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli
"Herrat ja talonpojat"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle
kirjoittamansa kirjoitus nimeltä "Parannussaarna". Toinen oli vanha
taru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.

Vielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti
niiden alle nimen "Pontus". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän
oli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti
itsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli
niin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa.
Paksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta
katsonut. -- Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle
kirjoituksia lähettänyt.

Seuraavat päivät kuluivat levottomassa toivon ja epäilyksen
vaihtelussa. Vavisten avasi hän joka kerta sanomalehden ja etsi siitä
kirjoituksiaan.

Kului pari viikkoa, eikä kumpaakaan kirjoitusta ollut lehdessä. Jo
alkoi epäilyttää että pettymyskö kohtasi tässäkin -- --

Vihdoin tuli "Herrat ja talonpojat". Oli pantu pääkirjoitukseksi.
Lauri tunsi päätään huimaavan, kun näki kirjoituksensa painettuna.
Kaiken päivää oli mieliala omituisesti levoton ja ristiriitainen.
Häntä huvitti ja hävetti yht'aikaa. Hän toivoi ettei kukaan saisi
tietää kuka Pontus on, mutta samalla hän myöskin toivoi että sen
tietäisi jokainen. Hän oli hyvillään, kun ei tullut panneeksi
nimikirjaimiaan kirjoituksen alle, mutta samalla häntä kadutti kun ei
yhtäkaikki pannut nimikirjaimiaan.

Illalla kun isä ristivalkean valossa veisteli kirvesvartta, äiti
kehräsi ja renki Jussi loikoi penkillä, luki Lauri sanomalehteä
ääneen, kaiken aikaa miettien, lukeeko omaa kirjoitustaan vai
jättääkö lukematta. Viimein hän luki senkin.

-- Mutta siinäpä vasta sanottiin! ihmetteli isä. Kukahan tuon on
kirjoittanut?

Laurin teki mieli sanoa kuka sen on kirjoittanut.

Isää ja äitiäkin se varmaan ilahuttaisi. Kuitenkin hän sanoi vain:

-- Ei tiedä.

Ja alkoi katsella lehteä muualta.

-- Oikea kirjoitus. Kuka hänet vain lie kirjoittanut, sanoi isä vielä
ja alkoi lasipalasella kirvesvartta raaputtaa.

Sunnuntaina aamupäivällä tuli Alaniemen Miska. Ilmoista ja muista
ensin puheltua kysyi Miska Laurilta:

-- Oliko se kirjoitus, se Herrat ja talonpojat, sinun kirjoittamasi?

-- Mistä niin meinaat?

-- Meinaan vain. Se niin hyvin sopii sinun kirjoittamaksesi.

-- Enhän minä sellaiseen kykene, esteli Lauri.

-- Kyllä sinä kykenet. Kun ei se vain olisikin sinun kirjoittamasi,
tutki Miska.

Lauri ei kehdannut valehdella.

-- Se oli hyvä kirjoitus, sanoi Miska painokkaasti. Sitä ovat
kehuneet paremmatkin kuin minä.

Laurin teki mieli kysyä kutka paremmat hänen kirjoitustaan ovat
kehuneet, mutta kysymättä se kuitenkin jäi.

Isä kuuli tämän keskustelun, ja Miskan mentyä hän otti kartiinin
nuoralta sen lehden, jossa Laurin kirjoitus oli, ja luki kirjoituksen
moneen kertaan.

Samana sunnuntaina tulevan lehden viivan alla oli toinen hänen
lähettämistään kirjoituksista. Samassa postissa tuli myöskin kirje,
jossa pyydettiin edelleenkin lähettämään kirjoituksia palkkiota
vastaan.

Elämä tuntui avoimelta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta joka
taholle. Kirjoitus toisensa perään alkoi syntyä ja lähteä menemään
sanomalehdelle. Ne julaistiin melkein kaikki.

Pian alkoi, ensin salaisuutena mutta vähän ajan kuluttua aivan
julkisena maailmalla kulkea tieto, että sanomalehden Pontus on
Leppirannan Lauri.

       *       *       *       *       *

Vaikka ei Lauri itse päässytkään töihin, tulivat tuparakennuksen
kunnostamiseen tarvittavat hirret ja muut tarpeet, vieläpä
vuorauslaudatkin laitetuksi. Kesällä rakennus sitten pantiin kuntoon.
Painuneet nurkat suoristettiin, lahojen sijalle pantiin uudet hirret
ja suutuvasta tehtiin kolme kamaria, joihin yhteen heti laitettiin
lämmitysuunikin. Sen kamarin otti Lauri omiin nimiinsä. -- Seuraavana
kesänä pantiin kuntoon navetta-, talli- ja liiverirakennus, sitä
seuraavana aitta- ja luhtirakennus, ja niin aina vuosi vuodelta.
Ennenkuin neljäs vuosi oli loppuun kulunut, seisoivat Leppirannan
huoneet kaikki suorina ja ryhdikkäinä, hyvin katettuina ja punaisiksi
maalattuina.

Ensimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo
alkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.

Samaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita
maita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha
luonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven
raivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä
urakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten
pitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata,
mutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta
ei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja
työvoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole
oikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen
oikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan.
Kun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.

Nämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti
niinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.

Karja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta.
Täytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.

Ihmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla -- -- Pääsisihän
sitä nyt vähän vähemmälläkin -- -- Ettei tarvitsisi velkaa tehdä -- --

Mutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon
kuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen
pysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat
hänen velkansa maksetut.

-- Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies -- --! Taloni
minä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.

Kesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo
toisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen
kysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja
elää? Ja itseään kiusata?

Hän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei
löytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei
hän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen
aina kun sitä alkoi etsiä.

Mutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla
tyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja
ruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja
lämpö.

Tällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin
lapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai --
jos oli sunnuntai tai ilta, niin -- kynänvarteen, tai rupesi lukemaan
tai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois
mielestä.

Hänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin
otti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta
yhteen menoon.

-- Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin
mallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on
synti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä
läsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran
jäsenistön parhaimmisto.

-- Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran
jäsenistön parhaimmisto.

-- Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin
olisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä
tarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät
olleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.

-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun
ei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.

-- Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?

-- Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän
tavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen
palkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan
ottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat
korkoja, viisastelivat nuoret.

-- Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei
kukaan lainaisi?

-- Niin -- -- eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen,
sutkauttivat nuoret.

-- Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.

Laurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely
arvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi.
Siinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen
sellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana
oli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita
seuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla
julkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-,
itsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa
kehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi.
Siten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.

Sai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta
kertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina
iltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta,
tyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain
pelkkää narripeliä.

Mutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa,
huomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään
kasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä
kohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo
saavuttanut.

Jos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja
sivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän
ei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon
veti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä
huolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän
kaipuu.

Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän
vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta
samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli
silloin -- --? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin
haava sydämessä -- --?

Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli
nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.

Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi
niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää -- --.
Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen -- -- Ja voi
sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta
-- --. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.

Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän
eli Supelan Katrin kanssa.

Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti
kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt
turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden
toimittajaksi.

Ja silloin se syttyi.

He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja
olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä.
Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.

Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia,
jossa Katri rouvana hyörii -- --.

Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli
kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista
ajatellut.

Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen
saakka. Heidän suhteensa katkesi.

Usein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki
aina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään.
Ja Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.

Nyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle
ja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja
naurahtelevat.

Se viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän
on tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko
ijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.

Saadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja
löytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu
yhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin
valistusharrastuksiin.

       *       *       *       *       *

Tyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille.
Hiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.

Tuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa
palvelusväkeään kotiin ilta-askareille.

Hämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen
levottomuuden sekaisia säveliään.

Syntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.

Jos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin
ollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.

Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen
kipeimmin tuntee.

Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat
vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.

Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen
yksinäisyytensä on orvoimmillaan.

Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä
hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä
olla.

Mutta myöskin:

Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä
hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen
antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän
hämärässä.

Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.

Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin
muovailun alaisena olevan raaka-aineen.

Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta
muovailee, ja mitä siitä muovaillaan -- sitä hän ei tiennyt.

Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se
nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.

Jos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen
puolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän
silloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää -- -- Hän olisi
silloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.

Jos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja
enempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin
ihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen
hankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn
ja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?

Hän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin
elämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui
ehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui
kyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se -- onni?

Ehkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat
tarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten
vastarinnastakin huolimatta -- --. Ja eikö oikeastaan liekin
ihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä
tällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja
tarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja
tarpeetonta nöyryytystä.

Kun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.



XX.


Nuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty
hiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa.
Johtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä
ehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.

Hiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja
emäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut
heillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että
pitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.

Nyt hänen tuli mentäväksi.

Miska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana
päivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla
vainiolla josta hiekkaakin otetaan.

Siinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa
puolella tavallisesta hinnasta kuorman.

-- Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa
eteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli
tyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.

-- Mennään nyt tupaan.

Lauri koetti estellä.

-- No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt
sinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja
ennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.

-- Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun
on se eukkokin vielä etsittävänä.

-- Noo -- -- Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt
vain!

Lauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen
ja Lauri pyöräänsä taluttaen.

Rauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään.
Toista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä
kauran joukkoon.

-- Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?

-- Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan.
Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin
kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen
koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi
toimeenkin, selitteli Miska.

-- Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?

-- No -- olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin
kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää
ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä
vehnää kylvänyt?

Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.

Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.

Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano
hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää,
että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta
olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet
hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton
parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne
ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta
nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.

Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen
lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa
-- --? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan
niin siunausrikkaaksi?

Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin
vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia
tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin
kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus
ja lämpö -- juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.

Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman
elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi --
polkupyörän.

-- Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin
pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa
tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni
Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha
kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään
emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli
varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen
ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen
aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita,
kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja
taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.

-- Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä
oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.

-- Mennään vain, myönsi Lauri.

Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.

-- Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän
vastaukseksi Laurin tervehdykseen. -- Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?

Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.

Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty
rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien
pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli
vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi
karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas.
Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.

Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.

Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa
suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita
ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen
kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.

Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä --
sementti-permanto ja sementti-pöydät -- mutta jossa hoitajain ja
lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen
ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin
katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä
kuin täällä.

Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti
lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että
pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa
olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen,
jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.

-- Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.

-- Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!

Lauri tarttui puomissa olevaan kampiin. -- Kuinka päin tätä
pyöritetään? Näinkö?

-- Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee
revityksi.

Lauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin
päälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat
turvekappaleen toisensa perästä hienoksi.

-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.

-- Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.

-- Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut,
mutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri
vääntäessään.

-- Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole
tänne tullut turvepehkua hienontamaan.

Lauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti
turpeenrepijäkonetta.

-- Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.

Pihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi.
Nyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaan
Hankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.

-- Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.

-- En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.

-- Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.

-- Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen,
jolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä
sitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset
terät.

-- Taitaa olla hyväkin.

-- No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa
huokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä
markkaa.

Lauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista
yritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.

Kesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:

-- Pidätkö sinä talonasumisesta?

-- Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se
nyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui
kamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin
toista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun.
Mutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa,
enkä enää kovin vähillä tästä luovu. -- Kuinkas sinä? Pidätkö sinä
talonasumisesta?

-- Kyllähän minä -- --

-- Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa
olla kuin herrastalo se sun talosi.

-- Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon
kunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta -- en minä tiedä -- ei
siinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista
lämpöä, tai miksi sen sanoisi.

-- Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!

Tuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa
poikaa.

-- Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska
otti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.

-- Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi
lämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.

-- Taitaispa olla, naurahti Lauri.

Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.

-- Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa.
Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin,
kun ei tällaista ole häiritsemässä.

Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan
polvelleen.

-- Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen,
kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi
nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan
ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi
siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen
kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.

-- Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen
yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.

-- Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran
rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun
rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat
sitä tekevät -- -- Ja vielä salapolttoakin harjoittavat -- -- Se on
jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä
olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin
sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa,
niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta
ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita
tästäkin oikein tulinen rippi!

Lauri lupasi koettaa.

-- Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä
asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi
lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin
sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun
sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.

-- Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen
puheenaihetta vaihdetuksi.

-- Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja,
joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin
häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä
nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.

-- Saitkos Niilon jäseneksi?

-- Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?

-- Olen minä.

-- Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?

-- Ei. Pitäisikö sen tulla?

-- Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada
sen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe
tulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.

-- Ei. Älä nyt -- --! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!

-- Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin
miehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain
tavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat
asiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet
siellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.

-- Niin, mutta -- --

-- Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty
että sinä siihen kelpaat. -- Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä
ollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta
lehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta
jossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on
koskaan siitä asiasta kuullut.

Keskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.

-- Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoitti
Miska ja Mikku sylissä meni kamariin.

-- Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun
siitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin
täytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se
perintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.

Miska antoi.

-- Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui,
laski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.

-- Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä
maistettuaan.

-- Puolukanlehdistä se on.

-- Tämä on hyvää.

-- Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.

-- Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.

-- Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta.
Silloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.

-- Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.

-- Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.

Miska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.

-- Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.

-- Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua
miesten aikana.

Miska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen
välille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa
liikaa ja unohdettu.

Hämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia
kirjoja. Siinä oli "Pienviljelijän käsikirja", joka näkyi olevan
Miskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.

-- Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta,
kun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.

-- En aivan hiljattain.

-- Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.

-- Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä
meillä.

-- Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin -- --

Maijun ääni hiukan värähti.

-- Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sitten
Miskalle ja otti pojan syliinsä.

Miska teki niinkuin Maiju käski.

-- Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana
oli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se
ryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.

-- Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.

-- Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä
polta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia
sellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi
toimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota
tuosta noita Holppa-mummon korppuja!

-- Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.

-- Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: -- Se aikainen
naimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen
Hakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.

-- Kuinkas -- muistin tuossa kun tuli Jussista puhe -- pitääkö sen
Jussin käräjiin? kysyi Miska.

-- Eiköhän sen pidä.

-- Sen Rantusen piian kanssa?

-- Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.

-- Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?

-- Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.

-- Jos minä olisin Lissun sijassa, niin -- -- Kaukaa minä jo
viskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne
poimia, kiivaili Maiju.

-- Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta -- -- Lissulla on myös
entisyytensä.

-- Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.

-- Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa,
että Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.

-- Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi
olikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.

-- Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.

-- Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin,
sanoi Lauri.

-- Niin -- Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko
kaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.

-- Niin -- -- Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi
kumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.

-- Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että
jokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat
niitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin
ennenkuin saavat valmiiksi.

Kun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen
kirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna
vastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.

Lauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen
esimies -- -- Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle
tulkitsija -- --. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa
luottamusta. --

Niinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä
puutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin
ylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei
kuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. --

Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta
ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se
masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen
yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.

Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on
siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.

Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja
renki virnistelevät hänelle -- vanhallepojalle.

-- Miskalla on koti, minulla on vain talo.

Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön
salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.

Istui ja eteensä tuijotti.

Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja
kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä
voimakkaampana.

Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi
kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä
kuin se näytti nyt.

Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja
kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.

Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin
silloin -- --

Jonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että
jos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan
maantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet.
He tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.

Jonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan,
kynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä
välttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin
päin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää
puutarhassa.

Samana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti
kaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja
kirjoitti uuden:

    Alaiskylä 30/5.

    Anni hyvä!

    Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?

                           Lauri L--ta.



XXI.


Kolmen päivän perästä tuli Annin vastaus.

    Hyvä ystävä! Olet tervetullut.

                           Anni.

Tiistaina Lauri läksi Niinilään. Hän tiesi, että Annilla on
hallussaan sama kamari kuin tyttönä ollessaankin. Siellä oli
ikkuna auki. Tuuli oli vetänyt kartiinin ulos ja liehutteli sitä
tervetuliaisiksi. Ja oli Lauri huomaavinaan liikettäkin kamarissa.

Anni oli ikkunan luona vartonut häntä ja nyt läksi
vastaanottamaan -- --?

Lauri pakotti itsensä näyttämään tyyneltä

Anni tuli rappusille vastaan. Hymyili ja hiukan punastui.

Hyvää iltaa sanoessaan Lauri tunsi äänensä uhkaavan pettää.
Kätellessään he katsoivat toisiaan silmiin. Kumpaisenkin käsi vavahti
ja kumpainenkin oli heti selvillä kaikesta.

Anni avasi oven kamariinsa. Lauri astui sisään kuin jonnekin
maailmalta suljettuun pyhäkköön ja joutui hurmaavan lumouksen haltuun.

Kaikki muuttui niin kuin unen näössä. Hän oli jälleen 19 vuotias ja
Anni 17 vuotias. Hän oli viime sunnuntaina ollut täällä, ja nyt hän
tuli uudestaan. Sillä välillä on hän nähnyt pahaa unta.

Hän kyllä kuuli, että kamarissa keskustellaankin ilmoista, töistä,
kokouksista, iltamista ja muista yhtä tärkeistä, ja tunsi että se
toinen, joka keskustelee, puhuu hänen suullaan, mutta itse hän ei
ottanut keskusteluun osaa. Hän oli kokonaan kaiken tämän yläpuolella,
jossain missä oli niin äärettömän suloista, sisällökästä ja lämmintä,
ja missä vienot sävelet väreilivät ja missä oli Anni -- --

Anni toi hänen eteensä pöydälle valokuva-albumin ja valokuvia
puolillaan olevan piirongin laatikon ja käski katsella kuvia sillä
välin kun hän käy vähän tuvassa.

Vaikka Laurin olikin tässä hyvä, suloinen ja turvallinen olla, tuli
hänen kuitenkin Annia ikävä heti kun Anni sulki oven ja katosi
porstuaan.

Hän istui keinutuoliin ja siinä hiljalleen tuuditteli itseään ja
autuaallisesti kukkuroillaan olevaa mielialaansa.

Vähän ajan kuluttua Anni tuli takaisin ja toi suurella tarjottimella
teekannun, kaksi kuppia, sokeriastian ja kokonaisen röykkiön itse
leipomiaan vehnäsiä.

-- Otetaanpas tässä nyt hiukan suuhun sopivaakin, sanoi ja hymyili
kaataessaan teetä. Siitä onkin jo pitkänlainen aika kun olen saanut
sinulle mitään tarjota.

He joivat teetä, puhelivat ja naureskelivat. Nyt oli Laurikin jo
mukana.

Juotuaan alkoi Lauri vihdoin katsella valokuviakin.

-- Taitaa niissä olla sellaisiakin joita et tunne, sanoi Anni ja
siirtyi Laurin taakse seisomaan. Sieltä hän toisella kädellä pöytään
nojaten esitteli sellaiset, joita ei Lauri tuntenut.

Lauri tunsi hänen hengityksensä lämmittävän päätään ja tunsi hänen
kätensä kosketuksen olallaan. Ja joutui suloisesti väreilevään
sulautumistilaan.

Hänen ainoana ajatuksenaan oli siepata Anni sieltä syliinsä ja sanoa
hänelle kaikki -- --

Kun kuvat oli katseltu ja Anni siirtyi istumaan, eikä enää
hengittänyt hänen päähänsä, eikä koskenut hänen olkaansa, tuntui
Laurista kuin olisi hän joutunut kylmään pohjatuuleen.

-- Hän ymmärsi, että nyt olisi aika sanoa se mitä varten hän oli
tullutkin. Mutta kun hän muisteli miten oli päättänyt ilman mitään
lirkutuksia, suoraan vain Annilta kysyä, että uskaltaisiko hän
liittää kohtalonsa hänen kohtaloonsa, tuntui sellainen kysymys nyt
sopimattomuudelta.

Mutta hän ei ymmärtänyt kuinka sen muutenkaan saisi sanotuksi.
Puheluun alkoi tulla piinallisia aukkoja.

Lauri katsoi kelloonsa. Nousi ja sanoi:

-- Eiköhän pidä lähteä kotiin. Pääset sinäkin nukkumaan.

Hän koetti hymyillä.

-- Kylläpä tuota on nukunnan aikaakin, sanoi Anni ja alas katsoen
siveli pöytää kädellään.

Laurin sydäntä kouristi. Näinkö se nyt käykin -- -- Etten saakaan
sitä sanotuksi.

-- Niin no -- Hyvästi nyt vain -- ja -- hyvää vointia --

Reippautta tavoitellen ojensi Lauri kätensä Annille.

-- Hyvästi ja kiitos käynnistä. Annin ääni tuntui takaltelevan.

Lauri ei voinutkaan hellittää hänen kättään.

-- Anni! kuiskasi hän ja rukoilevan tavalla katsoi Annia silmiin.

Anni painoi katseensa alas.

-- Anni, kuiskasi Lauri uudelleen. Minä rakastan sinua.

Anni katsoi yhä alas eikä vastannut mitään. Lauri päästi hänen
kätensä ja horjahti ovelle päin.

-- Lauri! parahti Anni, kietoi kätensä Laurin kaulaan, painoi päänsä
hänen olkaansa vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana Anni kertoi tarinansa Laurille.

Lauri oli hänen ensimäisensä ja myöskin hänen ainoansa. Siitä hänen
ensimäisestä iltamamatkastaan alkaen oli Lauri hänen suloisimpain
ajatustensa aihe ja unelmainsa sankari. Laurille hän pellolla,
niityllä ja navetassa lauloi, hänelle kehrätessään ja kutoessaan
hyräili. Lauria ajatellen hän lauantai-iltaisin pihaa lakaisi, häntä
varten kamariaan järjesteli, pölyt pyyhki ja kukkia vaali. Lauria
hän ajatteli, kun iltaisin nukkumaan meni, Lauria hän ajatteli kun
aamuisin heräsi. Lauria hän kaihosi kun oli yksin, Lauria hän kaipasi
kun oli muitten seurassa.

-- Ja vaikka et sinä koskaan sitä suoraan minulle ilmaissutkaan,
niin minä kuitenkin aavistin että sinä pidät minusta. Ja se teki
minut niin onnelliseksi. Minä otin kaikista käsiini sattuvista
runokirjoista värsyjä sinulle ja itselleni. Minä kyselin arvalta:
pidätkö sinä minusta? Jos vastaus tuli myöntävä, olin sydämestäni
iloinen. Se oli silloin elämäni kaunein aika.

Haaveileva ilme silmissään katseli Anni eteensä pöytään.

-- Muistatko vielä sen illan, kun oltiin Iimäen harjoituksissa, kun
oli ne soittoharjoituksetkin ja kun niitä neliapilaita etsittiin?

Lauri muisti ja ihmetteli kun Annikin vielä sen muistaa.

-- Minä en unhota sitä iltaa koskaan, sanoi Anni. Se oli yksi
kaikkein kauneimpia hetkiä elämässäni. Mutta juuri sen illan jälkeen
minusta alkoi tuntua siltä, kuin olisit sinä muuttunut jollain tapaa
kylmemmäksi minua kohtaan ja kuin olisit ruvennut välttämään minua.
Et enää etsinyt minun seuraani niinkuin siihen saakka, ja katseeseesi
ilmaantui jonkillaista arkuutta. Sinä suorastaan pyrit välttämään
minun katsettani. Se teki minut surulliseksi.

-- Tuli sitten se Vaarala opettajaksi tänne kouluun. Oli nuori ja
hieno herrasmies. Kävi usein tervehtämässä, naapureja kun oltiin.
Teki kaikellaisia pieniä palveluksia ja kohteliaisuuksia. Osteli
pääsylippuja iltamiin, käytti ravintolassa, lähetti postikortteja
kesämatkoiltaan ja kaikin tavoin osoitti kohteliaisuutta. Enkä minä
tahtonut kieltäytyä hänen seurastaan. Eihän siinä mitään pahaa ollut,
ja hän oli hauska seuranpitäjä. Sinua kuitenkin aina kaipasin, vaikka
sinä olit aina yhtä kylmä minua kohtaan. Muistatko vielä sitä iltaa,
kun olit siinä Hakavainion veräjällä kun me hänen kanssaan menimme
pyörillä siitä ohi?

-- Muistan -- -- hyvin.

-- Silloinkin minun oli niin vaikea mennä siitä ohi ja jättää sinut
siihen.

-- Sitten hän kosi minua -- -- Se oli silloin sen kesäjuhlapäivän
iltana, kun se Reijolan isännän veli oli täällä puhumassa. Enkä minä
vieläkään ymmärrä, mikä minut silloin niin pimitti että minä annoin
hänelle myöntävän vastauksen -- --

-- Kai siihen oli yhtenä syynä sekin, että se tapahtui niin
odottamatta. Minä en koskaan ymmärtänyt ajatellakaan että hän
sellaista tulisi tekemään -- --

Ja sitten siihen saattoi vaikuttaa sekin, kun toiset tytöt minua
joskus kiusoittelivat että luuletko opettajan rouvaksi pääseväsi.
Minä tahdoin heille näyttää että pääsen siksikin -- -- Isää ja äitiä
ilahutti se, kun heidän tyttärensä kelpaa herrasväen joukkoon. Ja
suureksi asiaksi minä itsekin sen arvostelin. En salannut ylpeyttäni
sen johdosta, ja isän ja äidin kanssa pidin itseäni onnellisena kun
pääsen pois tästä talonpojan alakuloisesta elämästä.

-- Yhtenä, vaikuttavimpana syynä myöntymykseeni lie kuitenkin ollut
sillä ijällä ihmisessä vallitseva kaiho ja lemmen kaipuu. Minä
luulen, ettei ole ainoatakaan 18 ja 20 vaiheilla olevaa tyttöä, joka
ei uneksisi kosijoista, kihloista, sulhasista, häistä ja muusta
sellaisesta. Se kosija, joka silloin ensimäiseksi ehtii kosimaan,
tai muuten tunteensa ilmituomaan, se jokseenkin varmasti saa tytön
valtaansa. Varsinkin jos tyttö on siinä suhteessa turvaton ja muuten
kaihomielellä, niinkuin minä olin silloin kun sinä näytit minut
hyljänneen. Me naiset olemme sellaisia, että meillä täytyy aina
olla joku jota me saamme edes ajatella, muuten me tunnemme itsemme
orvoiksi ja turvattomiksi.

-- Kylläpä se on miestenkin samoin, sanoi Lauri.

-- Taitaapa niin olla. Se ihminen ja ihmiselämä se on niin
käsittämätöntä. Olen joskus haaveillut että kun ihminen, tai ehkä
paremmin, ihmissielu lähetetään maailmaan, niin se halaistaan kahtia
ja kumpikin puolisko pannaan eri ruumiiseen. Niin että ihmiset
henkisesti katsoen ovat täällä elämässä vain ihmispuolikkaita. He
kuitenkin pyrkivät eheyteen ja kokonaisuuteen ja etsivät ja kaipaavat
sitä toista saman sielun puolikasta. Ja tästä sitten johtuu se
nuoressa ja yksinäisessä ihmisessä asuva kaiho ja kaipaus. Jos nämä
sielun puolikkaat löytävät toisensa, niin he tulevat onnellisiksi,
jos he eivät löydä, niin jäävät onnea vaille, ja jos erehtyvät
etsinnässään, niin tulevat onnettomiksi niinkuin minäkin. Oletko sinä
koskaan mitään sellaista ajatellut?

Kyllä Laurikin oli usein sentapaista ajatellut.

-- Siellä kesäjuhlilla silloin se Reijolan isännän veljen puhe antoi
uutta yllykettä tälle kaipuulleni. Kaiken aikaa minä haaveilin kuinka
me, sinä ja minä, saamme sellaisen ihannekodin josta hän puhui. Ja
minä uskoin että sinä ajattelet samaa ja odotin että sinä vielä tulet
samana iltana sen minulle kuiskaamaankin -- -- Sinä et kuitenkaan
tullut. Mutta hän tuli, ja niin se asia päättyi.

Lauri puristi Annin kättä ja vapisevin mielin ajatteli sitä
käsittämätöntä, joka leikkii ihmiskohtaloilla.

Anni jatkoi:

-- Olinhan minä onnellinenkin. Miksei -- morsian -- -- Täytyy
tunnustaa että kihlausajan hurmiossa minä unhotin sinut.

-- Sitten minut kuulutettiin. Sinäkin olit silloin kirkossa.
Muistatko?

Lauri nyökkäsi.

-- Ja kun pappi mainitsi minun nimeni, niin minä huomasin että sinä
vavahdit. Ja se sattui minuun. Minä aloin aivan kuin raskaasta unesta
herätä. Ja ihmetellen kysyin itseltäni että: miksen minä olekaan
sinun morsiamesi? Satuit katsomaan minuun päin, ja minä luin sinun
silmistäsi saman kysymyksen. Silloin alkoi minulle selvitä että olin
erehtynyt. Ja minä aloin ymmärtää mitä sinä oikeastaan minulle olit.
Minulle selvisi, että sinun kanssasi on minulla kaikki, mutta ilman
sinua ei mitään.

-- Aivan tahtomattani aloin etääntyä hänestä. En kuitenkaan ehtinyt
vielä oikein selviytyä enkä saada tahtoani täyteen tarmoonsa,
niin että olisin jaksanut purkaa kaikki ja särkeä omaisteni ilon
ja onneni ihailun, kun häät jo tulivat ja minut vihittiin hänen
kanssaan. Vihkimisen aikana seisoin kuin puupölkky hänen vieressään.
Vastasin kun pappi teki kysymyksiään, mutta kaiken aikaa ajattelin
vain sinua ja toivoin että sattuisi jotain, joka keskeyttäisi tämän
valhettelun ja kavaltamisen. Mitään sellaista tietysti ei sattunut.
Minun itsenihän se olisi pitänyt keskeyttää -- -- Sen jälkeen minä
yhä enemmän etäännyin hänestä. Hän muuttui minulle suorastaan
vastenmieliseksi ja lopulta minä jo melkein inhosin häntä. Eihän
siihen mitään järjellistä syytä ollut. Tuskin hän sen kummempi oli
kuin muutkaan miehet. Mutta minä en voinut muuta.

-- Hyvä jumala minkälaista se elämä oli! Minä en osaa sanoakaan sitä
niin kurjaksi kuin se oli. Ja jos joku olisi ennen minulle sanonut,
että elämässä voi olla niin paljon onnettomuutta ja surua kuin oli
minulla silloin, niin minä en olisi uskonut. Enkä olisi ikinä uskonut
että ihminen jaksaa niin paljon itkeä kuin minä silloin itkin -- --
Elämä tuntui kaikin puolin niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta.
Hoitaa sellaista olematonta taloutta, laittaa ruokaa, lakaista,
pestä. Ei mitään sellaista oikeaa sielukasta työtä. Ja sitten -- --
Anni punastui, värisi ja painoi katseensa alas.

-- Koetin minä saada unhotusta työstäkin. Raadoin puutarhassa,
hoidin lehmää, pidin huoneet kunnossa ja puhtaina ja otin osaa
seuraelämäänkin. Kaikki vain sitä varten että löytäisin unhotusta.
Mutta unhotusta en löytänyt. Enkä lohtua. Ja mistäpä sitä löytääkään
ihminen, joka omassa povessaan kantaa syytöstä, että on itse
turmellut elämänsä onnen. Sellainen ihminen ei pääse onnettomuuttaan
pakoon, sillä onnettomuus asuu hänen omassa olemuksessaan.

-- Ajattelin minä jo takaisin kotiin paluutakin. Mutta ennenkuin
ehdin sen toteuttaa tapahtui se -- -- Olin silloinkin puutarhassa.
Kuulin laukauksen ja kiiruhdin sisälle. Hän makasi verissään kyökin
lattialla pyssy vieressään. Henki oli jo mennyt -- -- Siitä tuli
uusi minulle kärsimyksien aihe. Vaikka se tutkinnossa selitettiinkin
tapaturmaksi ja epäilemättä sellainen olikin, niin siitä huolimatta
minua alkoi piinata ajatus, että minä jollain tapaa olen tähän
syypää. Joko oli hän niin tuskaantunut minun kylmyyteeni ja
ynseämielisyyteeni, että tahallaan tällä tavalla lopetti elämänsä,
tai oli minun itkuni ja tuskani vaikuttanut sen että kohtalo --
Jumala -- johti näin tapahtumaan. Minä näin aina hänen verisen
ruumiinsa ja aloin syyttää itseäni osallisuudesta mieheni
murhaan -- --

-- Entistä rajummin aloin ikävöidä sinua. Minä sydämessäni huusin
sinua luokseni tuomaan minulle lohtua ja tukea -- --. Sinä et tullut.
Ohi vain ajoit aina -- -- Ja kun minä ehdin hieman tyyntyä, niin minä
ymmärsin ettet sinä tulekaan, eikä minulla ole oikeutta pyytääkään
sinua tulemaan. Itse olen itseni tähän tilaan syössyt, itse minun
täytyy myöskin yrittää siitä pelastua. Ja mitäpä sinä välittäisitkään
minusta -- leskestä -- sinä, jota kaikki tytöt salaa ihailevat.

Lauri teki liikkeen sanoakseen jotain torjuvaa, mutta Anni jatkoi:

-- Vähitellen saavutin mielenrauhaa. Siihen minua auttoi nöyrä
kohtalooni alistuminen ja omaisteni osanotto suruuni, jonka kipeimmin
viiltävästä kärjestä heillä ei vieläkään ole aavistustakaan, sekä se
että täällä kotona sain jälleen kaikin voimin tehdä oikeaa rehellistä
työtä.

Anni vaikeni, eikä Laurikaan voinut sanoa mitään. Vihdoin Anni taas
sanoi:

-- Avioliitto ilman rakkautta on rikollisuutta. Minä olen tämän
rikoksen tehnyt, ja olen myöskin saanut kärsiä hirveän rangaistuksen
-- -- Mutta kai minä olen tämän kaiken tarvinnut. Paljon se vain on
minua kasvattanut ja puhdistanut -- -- Ja nyt olen minä löytänyt
lohdun -- --

Hän painoi päänsä Laurin olkaa vasten. Lauri kiersi toisen kätensä
hänen ympärilleen ja toisella hyväillen silitteli hänen tukkaansa.

-- Kun minä olen kuullut miesten juttelevan ja tavallisesti
kiittelevän sinun puuhiasi, niin omassa talossasi kuin yleisissäkin
asioissa, niin olen minä aina salaisuudessa ajatellut, että kun
saisin olla sinun rinnallasi, ottaa osaa sinun toimiisi ja auttaa
sinua, alkoi Anni taas hetkisen äänettömyyden jälkeen. Sillä vaikka
minulle onkin tämä kotoinen työ tuottanut tyydytystä, olen minä
kuitenkin aina kaivannut jotain yleismerkityksellisempääkin ja
jotain oikein omaa työtä. Olen tähyillyt jotain sellaista sopivaa
toimialaa. Olen ajatellut toisinaan mennä jonnekin ja valmistaa
itsestäni käsityö- tai kotitalousneuvojan, puutarhanhoidonneuvojan,
sairaanhoitajattaren tai jonkun muun sellaisen. Mutta ei siitä ole
mitään tullut, muuta kuin mitä täällä kotona olen itsekseni näitä ja
muitakin asioita jonkun verran harrastellut. Oikeastaan en ole voinut
itseäni tältä seudulta irti reväistä. Ja nytkö ei minun tarvitsekaan
-- --! Saanhan minä olla sinulla työtoverina ja apulaisena!

-- Saat! Ja juuri sitä sinun pitääkin olla! huudahti Lauri. Toveria,
työtoveria ja elämän toveria, juuri sellaista olen koko elämäni
kaihonnut. Tiedätkös Anni! Nyt minulle ja meille molemmille vasta
alkaakin oikea työkausi. Tähän saakka olen minä etsinyt työstä
vain unhotusta ja sisältöä yksinäiseen elämääni. Tehnyt siis työtä
pelkästään itsekkäissä tarkoituksissa. Mutta tästä alkaen en tarvitse
etsiä unhotusta, sillä sitä en kaipaa enää, ja tyydytystä löydän
etsimättä. Nyt alkaa elämä tuntua elämältä ja työ saada sisältöä, kun
vihdoinkin saavutin sinut.

-- Kunhan et vain unhottaisi töitäsi minun tähteni.

-- Ei. Älä pelkää. Minä en ole enää poikanen, jonka rakkaus
tuperruttaa. Minä olen mies, ja miehelle rakkaus antaa intoa
sydämeen, voimaa tahtoon ja tarmoa jäntereisiin. Kun mies rakastuu
ja saa vastarakkautta, niin hän jaksaa tehdä melkein vaikka mitä.
Niinpä minäkin. Minulla on monta suunnitelmaa, joista en kuitenkaan
ole tähän saakka uskaltanut mitään puhua, kun olen epäillyt etten
kuitenkaan jaksa niitä ajaa toteutumaan. Mutta nyt minä uskallan
niistä ruveta puhumaan, ja nyt minä jaksan ne ajaa toteutumaankin,
kun sinä olet minulla tukena.

-- Isä sanoi, että sinut aijotaan valita sen uuden koko kuntaa
käsittävän osuuskaupan hallituksen esimieheksi.

-- Niinhän ne kuuluvat aikovan. Ja minä suostun rupeamaankin. Olen
kyllä epäröinyt, mutta nyt en enää epäröitse. Ja kun osuuskauppa nyt
ensin saadaan jaloilleen, niin sitten aletaan hommata saha-, mylly- ja
sähköosuuskuntaa, ennenkuin tulee joku veden tuoma keinottelija
ja ostaa Kärppäkosken ja niin saa koko kunnan valo- ja voimalähteen
haltuunsa. Olen monta kertaa seisonut Kärppäkosken partaalla ja
ajatellut tätä asiaa ja aina tullut siihen tulokseen, että siitä
kehittyisi yritys jolla varmasti on tulevaisuutta. Kunhan vain
saadaan ukkojen päät sinnepäin kääntymään. Ja miksei saada, kun niin
kauan yritetään että kääntyvät.

-- Vieläkö sinä siitä Tuulinevan kuivaamisesta uskallat puhua?

-- Onko isäsi puhunut jotain viime kokouksesta?

-- On. Sanoi Nummismäen isännän haukkuneen sinut oikein rumasti.
Kaikista vanhoista perintöasioistakin.

-- Koettihan se, mutta mitähän tästä -- -- En minä sitäkään asiaa
lepäämään päästä. Nummismäen lankomiehen kiusaksikin minä ajan
sitä niin kauan että se toteutuu ja lankokin saadaan pakotetuksi
kerran eläissään ojurin palkkoja maksamaan. -- Vaikka -- en minä nyt
oikeastaan senkään vuoksi sitä asiaa hengissä pidä. Mutta siellä
makaa niin suuri alue parhainta pellonainesta hyödyttömänä, että on
synti muutaman härkäpään tähden antaa sen sellaisena olla. Sinne
saisi kaikille näiden kolmen sitä omistavan kylän mökkiläisille
pienen talon kullekin, kun se vain tulisi kuivaksi. Paju-Matti kerran
puhuikin, että pitäisi saada sellainen osuuskunta, joka ottaisi
haltuunsa koko nevan ja kuivaisi sen ja sitten kohtuhinnoilla antaisi
sieltä palstoja sellaisia haluaville. Eikä se ole mikään hullu
ajatus. Kunpa tuon vain voisi toteuttaa.

-- Onhan sinulla aikeita, hymähti Anni.

-- Onhan niitä. Ja sitten on minulla yksi unelmakin.

-- Mikä?

-- Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mikä on syynä
talonpoikaiselämän harmauteen ja ummehtuneeseen ahtauteen ja
pikkumaisuuteen ja henkiseen ja taloudelliseen köyhyyteen ja siihen
että nuoriso pyrkii pois kodeistaan?

-- Mikä sinun mielestäsi?

-- Valistuksen puute ja tietojen puute.

-- Niinkö?

-- Niiden puute on kaikkeen pahaan syynä. Niiden puutteessa ei osata
elämässä katsella muualle kuin kukkaroon. Ja kukkaro, vaikka se
olisi kuinkakin suuri, on kuitenkin ahdas ihmiselämälle. Ja vaikka
se olisi kuinkakin pullea kolikoista, niin se on sittenkin liian
vähän ihmiselämän hinnaksi. Ja kuitenkin se kaikkein useimmilla on
niin avuttoman pieni ja sekin monta kertaa aivan tyhjä. Niin että
sinne katsominen ei suuressakaan määrässä mieltä ilahuta. Ja kun
ei nähdä muutakaan mikä ilahuttaisi mieltä, niin onko kumma että
unettaa. Mutta jos olisi enempi tietoja, niin osattaisiin oikealla
tavalla käyttää hallussa olevia tuotantolähteitä eikä kukkaro pääsisi
niin usein tyhjäksi. Ja jos olisi valistusta, niin nähtäisiin
elämässä muutakin hyvää ja arvokasta, eikä vain se että kukkarossa
on rahaa ja että tyttäret saavat miehen. Ja elämä olisi niin paljoa
sisällökkäämpää ja viihdykkäämpää. Uskotko sen?

-- Kyllä. Minä olen monta kertaa ajatellut, että esim. ruoka
olisi talonpoikaisväellä paljoa parempi ja ruumiin vaatimuksia
vastaavampi, jos emännillä olisi edes hiukankin tietoa mitä aineita
ihmisruumis tarvitsee ja mitä ja miten eri ruoka-ainekset näitä
aineita sisältävät. Ja jos olisi enempi ruoanlaittotaitoa -- niin
kuin sitä silloin olisi -- niin he osaisivat nykyisistä tavallisista
ruoka-aineksista laittaa paljoa parempaa ja huokeampaa ruokaa kuin
mitä nyt tietojen ja taidon puutteessa osaavat. Ja monta kertaa
pienestä haavasta tai nyrjähdyksestä kehittyy pitkäaikainen sairaus,
jopa elinkautinen vamma, vieläpä kuolemakin, aivan sentähden vain
ettei sitä osattu oikealla tavalla hoitaa.

-- Niin. Valistuksen puutteessa saamme turmella itsemme huonolla
ruualla ja parhaassa tapauksessa kuoliakin keskenaikaisesti. Mutta
meidän kodissamme ei tule tällaista tapahtumaan. Siitä sinä pidät
huolen.

-- Jos voin -- --. Mutta jos rupeaisinkin juoksemaan pitkin kyliä
kahvin ja juorujen perässä ja vain ohimennen hotaisemalla hoitaisin
kotitaloutta.

-- Silloin minä piilottaisin sinulta rahakukkaron.

-- Silloin minä rupeaisin hameeni helmassa ja esiliinassani
kantelemaan jyviä kylälle. Mitäs silloin sanoisit?

-- Piilottaisin sinulta aitan avaimenkin, niinkuin Salumäen isäntä.

Molemmat purskahtivat hilpeään nauruun, ja Lauri koppasi Annin
syliinsä.

-- Kun minä olen kuullut puhuttavan onnettomista kodeista ja
isännistä jotka ovat ilkeitä emännilleen, on minussa aina herännyt
vapisuttava halu tehdä joku tyttö onnelliseksi ja näyttää maailmalle,
että talonpojan koti voi olla oikea paratiisi, vaikka ei se niin
järin rikas olekaan. Olisin tahtonut perustaa sellaisen ihanteellisen
talonpoikaiskodin, jossa on kirjoja, aatteita ja harrastuksia
jokaisella isännästä ja emännästä paimenpoikaan saakka ja jossa
isäntä johtaa pelloilla ja niityillä ja metsissä ja emäntä navetassa
ja kotitaloudessa eikä kukaan ole tyrannina, jossa laulu raikuu ja
nauru helisee ja riemuisa työn- ja elämänhalu sädehtii jokaisen
silmistä, ja josta riittää lämpöä ja valoa ympäristöllekin, ja
jossa palvelijat viihtyvät vuosikymmeniä. Ja niin edespäin. Mutta
kun en ole saanut itse sellaista perustaneeksi, olen kehottanut
naapureitani, joitten pojat ja tyttäret hankkivat mikä Amerikkaan,
mikä seminaariin, mikä tehtaantyömieheksi ja mikä minnekin, jokainen
vain jonnekin mutta kukaan ei hanki kotiin jäämistä, olen kehottanut
heitä muodostamaan kotinsa tällaiseksi, antamaan nuorille rahaa,
niin että he voivat silloin tällöin ostaa itselleen jonkun kirjan,
antamaan heille vapauden ottaa osaa valistuspyrintöihin ja kotona
kehittää taipumuksiaan, ja sallimaan heidän silloin tällöin käydä
hiukkasen maailmaakin näkemässä. Mutta sellaisetkin isät, joille
tämä ei olisi ollenkaan mahdotonta, tupakoida toprottavat vain,
sitten sylkeä roiskauttavat niin että saa silmiään suojella ja
sanovat ettei se sellainen sovi muille kuin herroille. "Ei talonpoika
tarvitse mitään mullistuksia. Työtä, silakkaa ja leipää vain", sanoi
Pahkatalon isäntäkin kerran, kun Jussi pyysi rahaa että saisi ostaa
Rösiön "Mullistusta" kirjan -- -- Nyt sekin isä saa yksin syödä
leipänsä ja silakkansa ja pitää kukkaronsa suun kiinni. Ja Jussi
kaivaa Amerikassa hiiliä -- --

-- Se on huilu ajatus ettei se ja se muka sovi talonpojalle. Miksei
talonpojalle sovi vaikka mikä, mikä muillekin ihmisille. Se on sitten
toinen asia jos hän tahtoo niitä käyttää.

-- Eikä se ole vain hullu ajatus. Se on rikoksellinen ajatus. Se on
sellaista itsensä häpäisemistä, että siitä pitäisi tuomita miehelle
kuusi vuorokautta vettä ja leipää, eikä se olisi paljonkaan. Siinä jo
on enempi totuutta, kun sanotaan ettei ole varoja sellaiseen. Niitä
todellakaan ei nykyaikana ainakaan kovin monella ole. Mutta sitä minä
en usko ennenkuin olen kokenut, ettei taloa voi saada siihen kuntoon,
että kannattaa muodostaa kotinsa sellaiseksi että siinä voi ihminen
viihtyä. Jos se on mahdotonta, niin silloin on joku toinen saanut
liikaa ja silloin täytyy ruveta muihin keinoihin -- --

Lauri unhottui tuijottamaan eteensä.

-- Mitä sinä mietit? kysyi Anni ja pyyhkäsi hiussuortuvan pois hänen
otsaltaan.

-- En juuri mitään. Mutta minä olen siellä kotona niin tottunut näin
iltasin yksin miettimään. Minulla kun ei ole siellä ketään, jonka
kanssa voisin jutella -- -- Hän puristeli Annia olkapäistä -- --
Alkaa se olla somaa, kun me saamme näin kahdenkesken istuskella ja
jutella ja suunnitella ja innostua ja toinen toistamme innostaa!
Tähän saakka minun on pitänyt yksin kaikkea hoitaa ja huolehtia ja
yksin kaikkeen innostua. Tästä alkaen meitä on kaksi!

-- Uskotko että me tulemme onnellisiksi?

-- Uskon! Aivan varmasti me tulemme onnellisiksi! Me saamme sellaisen
ihannekodin, jossa on rahaa ja ruokaa riittävästi ja rakkautta ja
rauhaa yltäkylläisesti! Vai epäiletkö sinä?

-- En. Jos olisin hiukankin epäillyt, niin en olisi sallinut sinun
tänne tulevankaan. Mutta minulle heti kirjeesi saatuani selvisi, että
nyt se vihdoinkin koittaa onnen aika minullekin. Se oli aamuauringon
ensimäinen säde, joka sanoo että päivä on tulossa. Ja nyt on päivä
tullut.

-- Sinä olet kaihonnut _minua_ -- --

-- Olen -- Yksin sinua minä olen rakastanut.

-- Ja minä sinua -- -- Anni!

-- Lauri! -- --

-- Tiedätkö mitä minä nyt ajattelen?

-- Mistä minä sen tietäisin.

-- Koetappas arvata.

-- Ehkä -- ehkä sinä ajattelet sitä sähköosuuskuntaasi.

-- E-heei sinne päinkään. Minä ajattelen että kun ihminen jättää
jotain tuhlaamatta, niin se jää hänelle säästöön.

-- No -- --? -- --!

-- Minulta on jäänyt nuoruus tuhlaamatta, se on ollut säästössä tähän
saakka, ja nyt minä olen saanut sen ulos.

Anninkin silmät loistivat.

-- Minulla ei ole koskaan ollut oikeaa rentoa nuoruuden iloa eikä
nuoruutta. Lapsuus vain ja sitten se, joka nyt on päättynyt ja jota
en tiedä miksi sitä sanoisi. Monta kertaa olen pitänyt itseäni
vanhana ukkorahjuna, jonka oikea paikka olisi kirkkomaan mullassa.

-- Ja nytkö sinulla on nuoruus?

-- Nyt vasta minä oikeastaan olenkin yhdeksännellätoista. Reipas,
riuska ja elämänhaluinen ja niin vallaton että voisin vaikka päälläni
seistä. Körö körö kirkkoon, papin muorin penkkiin, lukkarin lautaan,
parhaaseen paikkaan -- --

-- Mutta entäs minä? sai Anni sanotuksi.

-- Sinä?

-- Niin -- -- minun nuoruudeniloni?

-- Ethän sinäkään ole sitä missään tuhlannut? Ja vaikka olisitkin,
niin olet kyynelilläsi sen kaksinkertaisena takaisin ostanut. Olethan
sinäkin iloinen!

-- Olen -- --

-- Ja onnellinen?

-- Niin -- onnellinen -- --

-- Niinkuin seitsemännellätoista!

-- Niin -- -- Niinkuin seitsemännellätoista -- --

       *       *       *       *       *

Leppälintu jo kaivonvintin nenässä luritteli suloista säveltään yön
hiljaisuuteen, kun Lauri vihdoin tuli kotiin.

-- Laula veikkonen, laula laula! Pian tässä alkavat muutkin laulaa,
puheli Lauri leppälinnulle.

Ja leppälintu lauloi keskeyttämättä. Pääskysetkin sirauttelivat
pesissään tuvan valkeaksi maalatun räystään alla.

-- Jahas -- tekin olette jo siellä, puheli Lauri pääskysille. --
Mutta meitähän onkin tässä koko joukko ja _kaikki onnellisia!_

Hän heilautteli käsiään vauhtia saadakseen ja tasakäpälässä hyppäsi
maasta kuistin lattialle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leppirannan Lauri - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home