Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Elias Lönnrot
Author: Kallio, O. A. (Oscar Albin)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrot" ***


ELIAS LÖNNROT

Kirj.

O. A. KALLIO



Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1909.



SISÄLLYS:

      Alkusananen.
   I. Nuoruus ja oppivuodet.
  II. Miehuus ja vaellusvuodet.
 III. Professorina ja vanhuksena.



Alkusananen.


Tämä Lönnrotin elämäkerta perustuu pääasiallisesti seuraaviin
lähteihin: _A.R. Niemi_, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895), Elias
Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897), Kalevalan kokoonpano I (1898);
_E. Nervander_, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa
(1893); _Aug. Ahlqvist_, Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä
(1884); _J. Krohn_, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897);
_K. Krohn_, Kalevalan esityöt (Valvoja 1896), Zur Kalevalafrage
(Finnisch-Ugrische Forschungen I, 3. 1901); _E. N. Setälä_, Elias
Lönnrot ja suomenmielisyys (Valvoja 1897); Kalevala II, Selityksiä
(1895); Suomal. kirj. seuran Lönnrotin elämäkertaa varten keräyttämät
tiedot; arkkipiispa _G. Johanssonin_ muistelmat "Kansan Ystävässä"
vv. 1896-99; _Lönnrotin_ omat matkakertomukset, kirjeet ja
kirjalliset julkaisut; lisäksi monet juhlajulkaisut, sanomalehdet y.m.
Lönnrotia ja hänen työnsä eri puolia esittävät puheet, muistelmat
ja kirjoitukset.

Professori K. Krohnille ja tohtori A.R. Niemelle, jotka neuvoillaan
ja tiedonannoillaan ovat työtäni edistäneet, lausun täten sulimmat
kiitokseni.

Helsingissä, maaliskuussa 1902.

_O. A. K._

Tähän toiseen painokseen on tehty melkoisesti vähäisiä korjauksia,
tasoituksia, poistoja ja lisäyksiä, ja samalla otettu huomioon ne
pienet muistutukset, joita ensi painoksen suhteen ovat tehneet
Lönnrotin ja hänen elämäntyönsä varsinaiset erikoistutkijat
ja -tuntijat, prof. K. Krohn ja toht. A.R. Niemi.

Savonlinnassa, huhtikuussa 1909.

_O. A. K._



I.

Nuoruus ja oppivuodet.


Läntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen
luonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat
vainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin
peninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee
pieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa
jylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja
piilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja
harvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle
suomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä,
syrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi,
täällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri
oppi-isä _Elias Lönnrot_.

Kun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin
huolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä,
jotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin
on saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa,
kun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain
joukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka
kukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä
merkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut
ja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä.
Sellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen
pakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen
muun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella
kokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset
aarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä
kansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja
Runeberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta
isänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu
erottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.

Kaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme
olivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai
mainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen
aateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa
aikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja
Snellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa
maja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen
pelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.

Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin
vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle
sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on
täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien
ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias
Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.

Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren,
Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen
kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko
kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 -- samana
päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä,
piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen
viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan
matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen
työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.

Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu
esi-isä oli sotamies _Eerik Losteen_, syntynyt v. 1717 ja muun
muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen
taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia.
Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias
Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi
käyttämään liikanimeä "_Lönnrot_", joka kuuluu olevan ruotsiksi
muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle
Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää
Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi
nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja,
värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan.
Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon
kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja
kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.

Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli,
harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle,
että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan,
putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana
Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä.
Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen
näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita,
puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli
leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä
lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä,
sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui
vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin
hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan
liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän
pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä
loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.

Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen
tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo
nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava,
hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori
pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo
v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi
mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi
sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot
itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin
torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa
kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä
vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen
jälkeensä.

Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli
aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin
kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja.
Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin
puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta
kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin
rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.

Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää
nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei
ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle
ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi
tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki
kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta
matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät
eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan
kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä
pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi
lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias,
mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon
profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten
pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt,
että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei
kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran
kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.

Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja
puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät
kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun
isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä.
Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia
ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen
sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi
aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan
venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä
kaivossa.

Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto,
joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen.
Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä
rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa
sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon
vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven
rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari.
Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä
kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä
oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa
varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli
köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja
suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon
siimeksessä.

Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin
Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista
hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää"
ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon.
Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai
marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä
juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän
sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä
valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi.
Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti
avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen
ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.

Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään
esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua,
oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen
huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella
puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta
karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä.
Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä
hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät
nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen,
harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin
uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias
usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu
aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin
Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias
lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon
piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on
nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli
poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." -- Kerran Elias kiipesi
isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille.
Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi
tulee."

Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi
pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin
neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin
ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti
lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua
harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus,
virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä
tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä,
ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli
hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei
sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli,
ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia
oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan
asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan
tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut
nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.

Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle
hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren
pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen
opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin
monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta
kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa
niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa
kovin vaikealta.

Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan
Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina
olevia kirjoja -- omia hänen tietysti ei kannattanut pitää.
Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin
Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi
Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava,
sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät
huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä,
jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi
riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei
ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin
paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan
viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen
emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti
vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." -- Vähän ruoan
jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla
latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille
rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli
Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin
paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän
vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei
ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös
sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli
häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa.
Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja
myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä
luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan
kotoa pois.

Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden
Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata
kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei
silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien
rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan
hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari
viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti
räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa
mestarinsa kanssa.

Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen
pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana
vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha
Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen
sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa
Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara
rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa
tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen
katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan
suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai
tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta
kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli
kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi
käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen:
piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan.
Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja
suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa.
Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä,
miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle
häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin.
Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli
suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden
lomahetkinä ja ruoka-aikoina -- useinkin toverien portailla istuen --
hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi
luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti
toverinsa.

Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä
nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat
puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin
pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat.
Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus
herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen,
kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme
vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja
harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen,
lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa,
harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa
Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi
kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa.
Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään
varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin.
Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen
epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta
rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä
vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää,
joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja
uupunutta matkalaista.

Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti
asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen
koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis
tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin.
Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa
lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s.
"kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa
laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin
kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin
jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin
veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi
rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli
monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden
maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.

Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui
saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin
kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan
nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita.
Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille
muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen
oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli
puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan
vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin
Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin
koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia
tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi
varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän
toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta
into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo
ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa
jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias
laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani
hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan
ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain
Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden
tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa -- pääoma, jolla jo saattoi ajatella
kouluun lähtöä.

Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella
1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä
tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla
hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon
erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi
lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi
muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias
Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle
luokalle.

Mutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä
hupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin
pääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan
apteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja
tiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi
halukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan
lukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen
toimeensa.

Hämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon
työtä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori
antoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta
perehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin.
Öisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja
kasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen
sanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan
koulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m.
kirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan
aikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin
valveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa
rupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan
kiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä.
Lönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa
suomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia
"Turun Viikko-Sanomia" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja
kirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen
kansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.

Sanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori
Henrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta
kotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan
yksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman
johdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin
olisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika
rohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi.
Eräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin
lanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin
oppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja,
mutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen
piirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen.
Yhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin
opinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti.
Lönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta
Sabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän
v. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja
Virgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström
antoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli
auttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm
Lucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: "Ei sinun
tarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit." Ja tietysti
Lönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. -- Näin
evästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa
kohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p.
1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli
kirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä.
-- Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin,
ja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi.
Kaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.

       *       *       *       *       *

Elias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen,
kokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon
lähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka
hartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi
sitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma
oli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen.
Kun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen
ylioppilasosakuntaan -- siihen osakuntaan, joka nykyään viettää
vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä --
niin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi
teologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka
"kansakunnalle" -- kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin --
olisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli
ollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa
inspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka
halpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan
olivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot
otettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.

Mutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä.
Varattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon
keinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino
siihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin
pyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita.
Osakunnan inspehtori oli tällaisessa asiassa paras välittäjä,
ja niinpä Lönnrot, huolehtien toimeentulostansa, kääntyi vasta
mainitun professori Törngrenin puoleen. Juhana Agapetus Törngren
oli etevä kirurgi, lääketieteen professori, hienosti sivistynyt ja
suuressa arvossa pidetty mies. Hän aluksi joutui hieman ymmälle
nuoren ylioppilaan pyynnöstä, sillä Lönnrotin ylioppilastutkinnossa
saavuttamat arvosanat eivät olleet juuri loistavia, mikä tietysti
oli ollut luonnollinen seuraus usein keskeytyneistä ja hajanaisista
luvuista. Siihen aikaan näet pantiin korkeihin arvolauseihin suuri
arvo, eikä inspehtori itsekkään ollut aivan etuluuloton siinä
suhteessa. Sentähden Lönnrotin pyyntö saada inspehtorin välityksellä
kotiopettajan paikka aluksi tuntui Törngrenistä vaikealta täyttää.
Mutta nuoren ylioppilaan suora ja avonainen olemus sekä rehellinen
pyrkimys kohta voitti inspehtorin epäilykset; hän toimitti Lönnrotin
kesällä 1823 kotiopettajaksi Euraan ja myöhemmin samana vuonna otti
hänet omaan kotiinsa samanlaiseen toimeen.

Se oli nuorelle ylioppilaalle vihdoin onnen päivä-paistetta
pitkällisten kieltäymysten jälkeen. Hän joutui nyt koko
ylioppilasajaksensa varakkaan, sivistyneen ja kunnioitetun perheen
yhteyteen, mikä seikka tietysti oli erittäin suuriarvoinen hänen
vastaiselle kehitykselleen. Siihen saakka häntä kohtaan oikullinen
onnetar hymyili vihdoin suloisesti kovia kokeneelle nuorukaisparalle.
Ainakin leipähuolet olivat vihdoin lopussa.

Professori Törngren oli v. 1817 ostanut kuuluisan Kurki-suvun vanhan
sukukartanon, Vesilahden Laukon, ja perhe vietti kesälomat, ehkäpä
joulutkin rauhallisessa Laukossa. Törngrenin rouva Eeva Agata,
Laitilan kirkkoherran Helsingbergin tytär, oli toimelias ja kelpo
nainen, joka piti taloudessaan hyvää komentoa. Sivistynyt ja kaikkea
hyvää harrastava hän oli kuten miehensäkin, joskin toisinaan kuuluu
olleen hieman kiivas ja oikullinen, mihin alituisesta päänkivusta
johtunut hermostuminen lienee ollut syynä. Perheen muut jäsenet
olivat 11-vuotias poika Juhana, 9-vuotias tytär Eeva ja holhokki,
rouvan sukulainen orpopoika Kaarle Vilhelm.

Se oli juuri tämä 6-vuotias orpo Kaarle Vilhelm, joka tuli Törngrenin
perheessä nuoren Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Myöhemmin hän Kaarle
Vilhelm Törnegrenin nimellä tuli tunnetuksi kyvykkäänä yliopiston
opettajana ja kirjallisesti sivistyneenä miehenä.

Hänen kasvatuksensa oli kokonaan laiminlyöty, niin ettei hän vielä
edes osannut selvästi lukea sisältä -- seikka, joka siihen aikaan oli
jotenkin tavatonta herrassäädyn lapsiin nähden. Professori Törngreniä
rupesi pojan kasvatus huolettamaan, ja niinpä hän otti Lönnrotin
pienen Kaarle Vilhelmin opettajaksi.

Alussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt
Törngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä
käytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan
kuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa
Laukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa
kehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta
eikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan
ensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen.
Kun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan
hyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti
kääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin.
Mutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin
tuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta,
ja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti
seitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren
itsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki
niin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että
hän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta
laadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin
on tallella. Siinä "Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas", 15 p.
syysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas
Elias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua
jousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta
tovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen "Kertunsaaren
herttua", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se
unohtuikin.

Alkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja
tiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys
tietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi
vuotta Lönnrot opetti "Sammassaaren kuningasta" aina Turun paloon
ja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm
sai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi,
lähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria
lääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830,
Lönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti
13 1/2 vuoden iässä.

Kotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian
kandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli
sanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä
otti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia
tulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle,
kuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten
tiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat
varsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen
vv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja
tutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I.
Arvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen
kansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin
supisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän
aikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa
merkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana
niissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi.
Tosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin
herättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi
sittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan
tultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan
ja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel
Porthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan
muinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla
vuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen
uuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin
Suomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja
innokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu
ala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.

Suomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan
ajoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta
siihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen
runsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt
varsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas
suomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi
yleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta
monipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti
kansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon.
Muualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla
yleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun
Englannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu
julkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui
syrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista
suurta teostansa "Suomalaisesta runoudesta" (De poesi fennica),
ja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden
perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili
ahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa
vaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist,
isänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782
latinaksi kirjansa "Vanhain suomalaisten taikauskosta", ja hänen
harras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun
"Suomalaisen jumalaistarustonsa" (Mythologia fennica). Kaikilla
näillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden
harrastuksiin nähden. Kukaan "Porthanin ajan" miehistä ei kuitenkaan
vielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä
etsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta
runo-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta
siemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.

Niinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä
heräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen
virkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa.
Jälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen
kansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja
ulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren
jo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai
tämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham
Poppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti
keräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla.
Samoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen
herättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819
Pohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna
apulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili
Pohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt
huvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen
Gottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi
itselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia,
lausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen
yhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m.
suomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana
sai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen "Finnland und
seine Bewohner" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän
muun muassa lausui: "Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään,
että jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa
järjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama
tahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai
Niebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman
omituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa
ja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja
tulevaisuuden ihmettelyä."

Jopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin.
Niinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R.
v. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain
suomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi
käännettyinä ("Finnische Runen") ja teki niitä siten ensinnä
tutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija
Rasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli
suomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden
kohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus
yhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja
eri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä
tutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille
saakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin
ainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan --
jätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat
muutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut
painosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen
runonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista
tehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.

Olipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei
kaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri
Sakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä,
tunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden
suomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen
keräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt
kotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien
välityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari
vienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä
ennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien
hän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja
laulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen
vuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa
runoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia "Suomen
Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja". Tätä aikanaan
arvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä
viisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli
muuttanut manan majoille.

Hiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija
ja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan "Turun
Viikko-Sanomissa" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella
esityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan
yhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin
sanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut
keräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi
vihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi
ja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin
piireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle
asialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen
huomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.

Törngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin
ja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen
sukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka
kävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten
muistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä "Turun
Viikko-Sanomia", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä
pulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti
viehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista.
Nyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan
suomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia,
jotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin
ja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen
selvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa.
Lisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka
tietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat
mahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän
Karjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen.
Topeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän
lähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja
Becker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.

Vieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä
kansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka,
ja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno
"Elinan surmasta", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri
Laukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi
niin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan
muitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren,
jolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan,
muka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta
uudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin
mielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska
tahansa ja monta kuppia peräkkäin.

Siten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka
vähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä.
Samalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä,
laajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa
seurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin
ajoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli
siten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään
elämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen
keräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen
piiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin
notkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja
vaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa.
Hänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja
häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman
karheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan -- "kumartamaan minä en opi
koskaan", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, -- hän oli mieluinen
vieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten
neitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut
lemmennuolien ammuttavissa.

Näin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien
lukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän
seurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu
luonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon
helmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä
vesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen
mieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse
itselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen
jakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen
ruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle,
joka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla
ja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön
päätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies.
Lieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin
henkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen,
mahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa
aikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla
hän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä
ystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan
suosion. -- Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä,
ja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin.
"Hyvä talo", "hyvä Laukko" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin
käytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen
kanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan
jälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon "hyvään taloon". Itse
hän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se
"aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä". Eikä
ihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut
niiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat
Suomen kansalle reheväksi viljaksi.

Hänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla
kun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa,
johon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte
tutkintoa varten oli n.s. "maisteriväitöksen" kirjoittaminen ja
puolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian
apulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä
kosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v.
1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet
ymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset,
kehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä
samasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin
käytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä
1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä
ensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine
(Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain
pieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen,
jo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä.
Beckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä
kuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen
perustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli
vielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään
silloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se
lienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa
tuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen
pienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle
työlleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa,
joka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa
laatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin
runovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla
hän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten
Kalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista
kaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi
kuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja
historiallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli
suurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.

Väitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa,
vaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies.
Samana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset
paremmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti
julkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa
vuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin
maisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen
laakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja
tällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin
voisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.

Tähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson.
Se oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes
onnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen
perheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut
monen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen
elämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin.
Koko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka
monipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen
kerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja
kielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja
suurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi
itäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin,
vetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko
maailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin
hän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan
harjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on
kuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa
omistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.

Mikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä.
Mutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa
Sabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä,
jonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat
Lönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin
vieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten
kohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet
tuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi
aikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita
runopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen
edeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.



II.

Miehuus ja vaellusvuodet.


Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala
tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin.
Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna
maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa
nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja
kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen
istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo
viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta
hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli
hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa
oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan
Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän
oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt
suorittaa matkansa jalan. -- Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti
pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa
parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt
tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se
muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu
Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja
rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut
Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä
kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän
pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen
vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan
muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten
myöhemmin saamme nähdä.

Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri
valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja
lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla.
Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja
virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet;
täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa.
Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen
vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen
piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen
niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä
hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko
aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan
siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten
lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,
kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta
kaihoilta. -- Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta
en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen
kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi,
jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle
kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." -- Siinä soi väkevin sävelin
Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka
häntä ei koskaan jättänyt.

Huhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa
kohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot
pukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika,
joka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta
maisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä,
niin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan
pitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän
paahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset
vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu
rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja
lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa -- sellainen oli sen miehen
vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa
hengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi
joutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat
niin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa
Lönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä
toisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin,
"saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä", sekä
hidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli
kaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: "Sanokaa tuolle
meidän Kransille (koiralle) sellaisia." Hevosetta Lönnrotin täytyi
lähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti
kysyi että "käydenkös se magisteri lähtee?" Maisteria kyllä pojan
hävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon
helmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä
oikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja
nukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä
hän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun
apteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen
sohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo
muutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.

Hämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä
vaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä
kansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat
runoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon
murteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin
alkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti
Lönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin
kasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan
haittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa.
Sitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan
syrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan
runonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän
kolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen
kosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan
Lönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki
kuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä
itsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin
avosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi
erinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa
jätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä
pesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli
heittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään
talonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin
ja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä
hän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan
Sortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine
kirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän
tiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan.
Pälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä
havuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille.
Aikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan
Pielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden
vuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes
runorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen
Sortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti
Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon
syyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain
Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.

Joskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi
saavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin.
Matkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt;
hän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä
ja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta -- runoja oli karttunut
runsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä,
lyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja
oli sen sijaan niukalti. -- Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi
runojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää
suomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa
oli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän
jatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä
silmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin:
hän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli
eri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli
toimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina
julkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka
vihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi
tilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että
ne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä
ja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta
kesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä "Kantele taikka Suomen
Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja". Toinen vihko
ilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa
julkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa
vanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja
kansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa
lausuu runoista: "Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän
muoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla
olivat." -- Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle
puolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä
kansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta
kansallista sivistystä.

"Kanteleen" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831.
Mutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot,
joka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa,
kärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo
valmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi
suomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät
johtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista
kirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin.
Helmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä
yliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he
päättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen
kirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli "ainakin keveämpi
toimitettaa monelta kuin viideltä", kuten Lönnrotin laatima
suomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran vaatimaton synty -- seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on
työskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli
seuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja
kirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän
kokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet --
seura kustansi ne julkisuuteen.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän
Karjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä
hänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka
lääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen
kauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi
luonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa
esipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa
olevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille
runomaille ja lisää: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti
käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan
aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden
präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet.
Saattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua
työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on
kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin
palajamme usein, mihen luonto vaatii."

Lönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja
lähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän
erosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon
astui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan
päätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka
Lönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta.
Lönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin
kihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin
täytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä.
Myös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään.
Runojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen
kautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui
tälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin,
kulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään.
Jo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen
Kuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti
lääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan
Suomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki
tuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja
palasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui
jo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin
käymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä
tuntunutkin.

Lönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen
ja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan
ja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa
vastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää
elämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka
kerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan,
itse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli
tarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta
Lönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti
peiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia
joksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: "Katsos, kuinka tuo
tuossa on musta; se kai jo kohta kuolee." Lönnrotia, joka todella oli
hyvin tummahko iholtaan -- olihan hän mustapään Matin jälkeläinen --
mahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.

Koleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti
runonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti
muistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka
Gottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut.
Samalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä "Helsingfors
Morgonbladissa" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa,
antaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista,
Ritvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot
veivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut
toimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut
lääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti
lääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän
saavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa
suosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om
Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä).
Näemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen
lääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.

Näin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli
Helsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä
ja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut
hänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja
varsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p.
elokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti
saapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden
parvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt
iloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin
kanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin
kehno tanssija kuin hän olikin. -- Lönnrot tavallisesti kauimmin
viipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran
leikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten
ompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi
toisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin
kammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia
päällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta
kun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat
rengit, että "kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin
tohtori". -- Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori
ehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn
runsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön
tottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja
kestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta
pehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle
kuokkijalle. "Hyvä Laukko" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana
olinpaikkana.

Helsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen
pieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa "lauantaiseuran" nimellä
tuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän
useiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän
tuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä
kireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret,
innokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta
tulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista
jäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja
nerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret
kyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset
jäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja
kirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita
toiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät
Suomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. -- Muuten Lönnrotin
lääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut
mikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä
hänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn
harrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.

Runot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni
kajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin
nyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi
Lönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle
runonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän,
Kuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla
Lönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran
oppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään
Venäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen
puutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja
tavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella
vajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava
talonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran
pelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja.
Repolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin
ja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen
rajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys
taaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon,
Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui
syyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli
karttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot
oli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin,
uskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän
vuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.

Vienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko
Lönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle,
enää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta
suopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen
kansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa
Lönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä
kolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa
ja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin
virkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun
puolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia
kansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan
pitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma
avasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä
vuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa
siellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa
lähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin
piirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta
avoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden
lopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana
vuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti
asuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.

On todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen
syrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai
ollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa
etuaan ja mukavuuttaan -- hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa.
Iloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta
1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi
vuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen
vakinaiseksi olinpaikakseen.

Kajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki
kaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: "Kajaanissa on kaksi katua;
toista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla." Nämä
olivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin
pihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei
tahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa,
yhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia
pirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä
seinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle,
missä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä
sisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat.
Kesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla,
ja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen
lähettyvillä. Harvalukuinen väestö -- v. 1835 vain 394 henkeä -- eli
maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde
oli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan
runsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin
suuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon
silloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. --
Elintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs
hupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa
oululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan
ulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli
kuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan
kaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää
takaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen,
niin mitä sitten muut asukkaat. -- Kajaanin rouvat itse leipoivat,
kehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat
äitiensä esimerkkiä. Täällä "luonnon helmassa" saattoi kajaanilainen,
kylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti
kotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.

Tällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui
sinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot
miellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu
ja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja
vaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja
kruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä.
Hajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä
erämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat
virka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet,
ett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista.
Ryypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään
elämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina
saattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien
ääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin
Kajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona
vuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai
ympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia,
joissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin
pyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot
kuvaa Kajaanin seuraelämää näin: "Tosiaan on täälläkin seurapiiri,
jonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa,
joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa
vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein
pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin
kauan, kunnes seuraava päivä vaikenee -- seikka, joka muutamille
hyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä
nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä
kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.

"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika.
Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä,
niin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä,
kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja
herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen
lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura
klo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee
nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla
saattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on
kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra." --

Lönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin
yksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian
hän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista
herrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen
ja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan
yksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja
eikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia,
lasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka
harvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa
tupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa.
Muuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin
muuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua
karkoittaakseen otti pari kovaa "knorria". Majatalon väki silloin
Lönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli
ollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi.
-- "Kohtuus kaikessa" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän,
nähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta
ryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin
suhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai
pikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen
maaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä,
joukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden
vuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden
seuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten
vähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta
hiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan
Lönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä
kohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.

Lönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia
suomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät.
Maakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja
nälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti,
syksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies
heinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin
laitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella
piirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta
kulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät
nälkää kärsiville hätäapua -- muun muassa Runeberg määräsi uudesta
runokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen -- ja Lönnrot
muodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset
ponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova
koura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella.
Joskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo
huhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria
kaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin
Lönnrotin, "Suomen runojoutsenen", varhaisesta kuolemasta, pannen
laulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa
Lönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O.
Mannisen suomennos):

    Soittons' itse Väinö vihannille
    Ojens' oksilles,
    Suloks Suomen maille mairehille
    Sääsi säveles.

    Eipä maassa matalassa täällä
    Virtes viihtynyt --
    Laulun iki-isä ilman päällä
    Kuuntelee sua nyt.

Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis
voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja
samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä
1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle
lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas
oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille
valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä
tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut
liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää
vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään
huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut;
päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan.
Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen
vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti
perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista
kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä
ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin
F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia
suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa
liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen
tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut
aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. -- Yhteinen
kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen
ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti
sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten
häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän
kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin
vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai
1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli,
ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa
tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista
ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja
soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan
etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli
luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan
rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun
ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut",
vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä
kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja
rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko
pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille
hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta.
Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni
lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti
epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka
hänkin määräsi.

       *       *       *       *       *

Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä;
käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.

Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä
keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän
kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori
Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä
ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni
tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat
täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä
päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja
muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän
asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa
hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä
paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain
nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta
maanmiehiltänsä... Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen
puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä
kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä
saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita
runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa."
-- Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen
kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin
kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran
kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista
ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua
ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta
toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut
"kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista
aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot
kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi
Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa.
Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi
pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin
Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt
muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan.
Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa
vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa,
mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti
kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu
Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan,
mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan
uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti
Kalevalan kokoonpanoon.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti
runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon
useasta toisinnosta.

Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä
tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista
menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot
oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen
kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä
hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä
ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia
yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen
oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan
suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten
omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja,
sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi.
Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä
tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos
Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen
arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin
että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on
eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja
lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan
taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava,
vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan
luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä
niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin
erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja
siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä
ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä
mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää.
Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään
mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." -- "Lyömällä yhteen" kaikki
hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen
pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista,
"ilman sanaakaan omia panematta". -- Se oli ensi askel eepillisten
kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe,
jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta
sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin
runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.

Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan
painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä
toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan
läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin
oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista
Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p.
syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven
ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti
Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta
runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli
pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku
päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta
ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi
ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään
ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse
ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen,
partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen
runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän
pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin,
etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen
pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa
runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi
sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila
Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten
kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin
käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä
runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä.
Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai
6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa
laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys.
Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä
kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain
parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän
saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella
olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita
häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja
Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.

Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli
tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja,
jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa
Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle,
mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo
oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin
herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan
ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet
lapsetkin runoja osasivat.

Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen
ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan
esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon
kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli
saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721
säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan
päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.

Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä,
saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä".
Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka
nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden
kuvauksessa.

Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia
tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan
todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka
jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen
mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen
runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä
kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu
koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous,
"joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa,
kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis
osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja
järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan
jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli,
antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa
kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen
perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.

Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja
sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous
Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri
eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen
ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa
että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista
huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella
vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia
toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa
täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista
oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen
kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti
laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista,
sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen
mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai
jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman,
vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo
"Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista
menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt
hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot
yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin
punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. -- Kirjeissään
Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa
neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä
kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän
kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä.
Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni
pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." -- Lönnrot aina
vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen
järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille
oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja
koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa,
Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.

"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen
järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa
kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki
Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen
tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain
edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille
oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri
uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo
tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset
runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.

Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti
Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja
painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään
painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä
pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja
laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia.
Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti
Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä
hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta
taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi
sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä
kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui
huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan
Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut
vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. -- Tällä matkalla
hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa
asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan
_Jyrki Kettusen_, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3
päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä
hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan
patriarkaalisen _Arhippa Perttusen_, joka kolmatta päivää lauloi
Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei
laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta
laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen:
"Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä
säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin,
hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi
hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja
useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko
niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi
mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää,
olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi
ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa
ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun
välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten
kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin --
hän sanoi -- Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion
ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä
eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani
vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä,
eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä
istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen
niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun
kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta
enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija,
joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen
sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en
tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt,
olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt
kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' --
Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin;
minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista
vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa
on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui
yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." -- Siinä on eloisa kuvaus
tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta,
jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka
itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa
kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan
nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen
liikutuksesta vavistessa.

Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen
kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin
täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta
Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän
luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli
ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen
sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti.
Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa
loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili
ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä
sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin
hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä
syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa".
Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta.
Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja,
sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään.
Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden
runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.

Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous
Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon
muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen
juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi
ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta,
joista lopullisesti hyväksyttiin "_Kalevala taikka Vanhoja Karjalan
Runoja Suomen kansan muinosista ajoista_".

Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät
12,078 säettä -- siis kaksin verroin sen runkona olleen
"Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty
runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä
sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi
oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä
kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä -- Lemminkäinen -- Väinämöinen
-- Naimakansan virsiä -- Runokokous Väinämöisestä -- Vanha Kalevala,
ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan
oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen
ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta
Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten
runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin
toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu
yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien
elosta ja olosta -- kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän
kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon,
Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. -- Vanhan Kalevalan
laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi
Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo
noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse
runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä
suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos
ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä
olleet älyttömät -- ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta
hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta"
sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä
onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan
oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". -- Me puolestamme emme
voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa
kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti
kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.

Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis
valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan,
sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla
kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee
meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus
silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä
muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista
kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli
vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia
tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli
tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä
ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin
rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin
väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen
halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet
mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen
sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli
alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli
maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo
syntynyt.

Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja
julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa.
Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta
seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden
eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla
oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen
hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia!
-- Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä
huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan
nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on
kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan
Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen,
sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että
Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien
laulujen kanssa. -- Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut
niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä
joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä
osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista.
Vasta sitten kun _M.A. Castrén_ v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan,
alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja
kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja
käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa
Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.

       *       *       *       *       *

Olisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa
valmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli
ajatellut omaakin tilaansa.

Alussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari
Montgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja
hankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään
pienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä
kaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi
asua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän
kutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman
talouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen
muuttohommansa. "Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo
siitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa", hän kirjoittaa
Keckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui
luokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila
on kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan
päiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen
lisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna,
Lönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.

Mutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille
paloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet
oli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri
kansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään
Kalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä
monta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen,
kansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja
loitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen
kieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja
kansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen
alueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä,
arvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen
matkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan "se ennen
kaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki
niillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja
kärpäsiä keräsivät". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun
pelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen
nelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta
oli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle
runonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa
huonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven,
Uhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän
vaelluksen ja saaden runoja "kokonaisen paperikirjan täyteen". Paras
laulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5
ruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. --
Juhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen
virkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä
pistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän
ei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi
parhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen
kaikki lisäksi tulleet runot.

Yht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa
Lönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä
kohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi
rahvasta varten vastaisten katovuosien varalle _Gustava Schartaun
Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi
hän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää
kuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa
sanomalehteä, "Oulun Viikko-sanomat" ja "Sanansaattaja Viipurista",
mutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta
paljoista töistään -- lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä
-- Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan
Mehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija
suomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin
uhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa
ja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä.
Mutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin
helppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä
etusijassa Suomen kansanrunoutta, kansatiedettä ja kieltä koskevia
kysymyksiä. Rahvas oli Mehiläisen avulla herätettävä tuntemaan
itsensä ja maansa. Ja niin vilkkaasti on Mehiläinen toimitettu,
että sitä vieläkin huvikseen lukee. Lönnrotin hellää huolenpitoa
lehdestään todistaa sekin seikka, että hän jo Oulussa leikkautti
auki Mehiläisen arkit, koska muka talonpojilla oli tylsät sakset
ja veitset. Lehti ilmestyi kuukausittain 2-arkkisena, ja toinen
arkki sisälsi pelkästään historiallista lukemista, joksi Lönnrot
suomensi ensi osan K.F. Beckerin saksalaista yleishistoriaa,
antaen siten ensimäisen yleishistorian esityksen suomenkielellä.
Mehiläisessään Lönnrot samalla alkoi laskea perustusta uudelle
yhteiselle kirjakielelle, käyttäen eri murteista oppimaansa rikasta
kielivarastoaan kirjoitustensa apuna. Tämän uuden kirjoitustavan
Lönnrot tiesi kyllä aluksi nostavan riitoja, mutta arveli rohkeana,
että "riidastahan se sopukin syntyy".

Kauan hän ei joutanut Mehiläistään toimittamaan, sillä mieli hehkui
yhä uusille, entisiä laajemmille retkille. Kirjallisuuden seura,
joka Lönnrotilta oli saanut Kalevalan, päätti antaa ahkeralle
työmiehelleen 1,000 seteli-ruplaa matkarahoiksi, ja Lönnrot, joka
aluksi ei tahtonut kuluttaa seuran vähiä varoja, vihdoin suostui
ottamaan tarjouksen vastaan. Lääkintähallituksen ystävällisellä
välityksellä hän sai kokonaisen vuoden virkavapautta, alkaen 1
p:stä syyskuuta 1836. Näin hän oli vapaa mies uusille vaelluksille.
Matkansa hän suunnitteli kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen.

Jätettyään lähimmän huolenpidon Mehiläisestä toisiin käsiin
Lönnrot syyskuun keskivaiheilla 1836 Kajaanista lähti pohjoiselle
retkellensä. Matka kävi tuttuja latuja Suomussalmen ja Vuokkiniemen
kautta Uhtueen, jossa Lönnrot matkatoverinsa, ylioppilas J.F. Cajanin
kanssa viipyi lähes kolme viikkoa kooten runoja, sananlaskuja,
arvoituksia ja satuja. Cajan, jonka asiana oli koota sanaselityksiä
Kalevalaan, kääntyi Uhtuesta kotia, mutta Lönnrot jatkoi marraskuun
lopulla matkaansa pohjoista kohti Pistojärven, Tuoppajärven ja
Pääjärven seuduille. Hän oli luullut saavansa runoja sitä runsaammin
kuta pohjoisemmaksi kulkisi, mutta nuo pohjoiset seudut olivatkin
sangen runoköyhiä. Jouluksi Lönnrot palasi Kuusamon kirkolle ja lähti
joulujen jälkeen uudelleen rajan taakse, kulkien jälleen Pääjärvelle
ja sieltä Vienanmeren rannalla olevain Kieretin ja Kannanlahden
kauppalain kautta ylös Kuolaan Jäämeren rannalle. Täytyy todella
ihmetellä Lönnrotin tarmoa vaeltaa noissa melkein tiettömissä ja
asujamettomissa erämaissa jalkaisin, suksilla, hevosilla ja poroilla.
Keli oli kurja, asutus harva, köyhyys suuri, runoja vähän, vaarojakin
tarjona, mutta retkeilijän mieli ei lannistunut. Kuolassa Lönnrot
viipyi kolmatta viikkoa ja oli omien sanojensa mukaan milt'ei
puolikuollut pelkästä ikävästä. Kaupungissa ei ollut suomalaisia,
sillä suomalainen asutus loppui paljoa alempana kuin Lönnrot oli
luullut, jo Pääjärven pohjoispuolella. Hänen täytyi solkata siellä
venättä, saksaa ja latinaa. -- Kuolasta Lönnrot maaliskuun alussa
pyörsi paluumatkalle pitkin Jäämeren rannikkoa lappalaiskylien
kautta ja saapui erään suomalaisen nimismiehen Ekdahlin kanssa tämän
virkataloon Suomen Lappiin. Nimismiehen luona hän vietti viikon
verran. Talossa oli maa lattiana, laatikko kirjoitus- ja ruokapöytänä
ja köyhyys sellainen, että pari päivää täytyi olla suolatta. "Mutta
-- kirjoittaa Lönnrot -- monesta paremmin varustetusta talosta olen
vähemmällä kaipauksella eronnut kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä
oli todella kadehdittava, ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi
sama tyytyväisyys minuunkin." Vasta toukokuussa Lönnrot palasi
Sodankylän, Kuolajärven ja Kuusamon kautta kotiinsa Kajaaniin,
oltuaan retkillänsä 8 kuukautta ja kierrettyään satoja peninkulmia
harvaan asutuissa seuduissa. Yksin poromatkaa oli ollut 130
peninkulmaa.

Mutta pitkää lepoa tämä väsymätön vaeltaja ei suonut itselleen. Jo
kesäkuun alussa 1837 hän lähti eteläiselle matkalleen, suunnaten
kulkunsa Vuokkiniemen ja Repolan kautta Pielisjärvelle ja sieltä
Joensuun lähipitäjäin kautta Sortavalaan, jonne saapui elokuun
lopulla. Parikkalan kautta, jossa viipyi tunnetun näytelmäinkyhääjän
ja suomalaisuuden harrastajan, majuri J. Fr. Lagervallin luona viikon
päivät ja teetti itselleen uudet saappaat, hän sitten samosi Saimaan
eteläisiin rantapitäjiin ja kääntyi vihdoin Lappeenrannan seuduilta
Savonlinnan ja Nurmeksen kautta kotimatkalle, saapuen Kajaaniin lähes
6 kuukautta kestäneeltä retkeltään marraskuun loppupuolella. Toista
vuotta hän siten oli samoillut läpi Suomen ja Vienan Karjalat, Kuolat
ja Lapit, osan Savoakin, ja runoja oli karttunut runsaasti, varsinkin
lyyrillisiä. Lisäksi oli kertynyt tuhansittain sananlaskuja,
toista tuhatta arvoitusta, noin 80 satua, lauluja, sanavaroja y.m.
Runorikkaat itäinen ja eteläinen Suomen Karjala jäivät häneltä
tällöinkin käymättä ja kokematta, kun ei aavistanut siellä olevan
runoja ja aikakin lienee tehnyt tiukkaa.

"Mehiläinen" oli sillä välin hyvin hoitanut itseänsä, mutta lehden
tulevaisuus näytti synkältä. Lönnrotilla oli suuret runojen
järjestämistyöt edessä, jotka pariksi vuodeksi tarkoin veisivät hänen
aikansa. Pitkin vuotta hän oli tiedustellut lehdelleen toimittajaa,
löytämättä ketään halukasta. Tilaajia oli jo alusta alkaen ollut
niukalti, mutta Lönnrot olikin jo alkaessaan päättänyt panna 200
ruplaa omistaan painokustannuksiin, vaikkapa hänellä itsellään
vielä oli velkoja noin 3,500 ruplaa, jotka laskettuaan hän sanoo
viettäneensä sangen unettoman yön. V. 1837 oli tilaajia noin 150,
tuloja tilausmaksuista 450 ruplaa, menoja, toimittajan vaivoista
puhumattakaan, 800 ruplaa. Lönnrot päätti sittenkin tappiostaan
masentumatta omin voimin jatkaa lehteä ja pyysi helsinkiläisiä
tuttaviaan hankkimaan tilaajia. Kirjallisuuden seura lupasi ottaa 100
kappaletta Mehiläistä. Mutta silloin Mehiläisen siivet paloivat. Oulun
maaherra torui lehden painajaa Barckia siitä, ettei vapaakappaleita
ollut lähetetty korkeille viranomaisille, ja tuskaantunut Barck
kieltäytyi enää painamasta mitään lehteä. Hyväntahtoinen Lönnrotkin
harmistui ja lopetti koko Mehiläisen, niin että Suomeen vuodeksi
1838 jäi vain yksi suomenkielinen lehti, sekin hengellinen. Mutta jo
vuoden päästä Lönnrot herätti Mehiläisen henkiin, painattaen sitä nyt
Helsingissä vv. 1839-40. Historiallisena lukemisena seurasi tällöin
yllämainitun J.F. Kajaanin (Cajan) kirjoittama Suomen historia ja
Lönnrotin yhdessä Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklénin kanssa
toimittama Venäjän historia. Kannatuksen puutteessa -- 1840 mainitaan
lehdellä olleen 119 tilaajaa -- Mehiläinen nytkin pysyi hengissä vain
puolitoista vuotta, mutta sen herättävä vaikutus ei jäänyt hedelmittä.

Rauhallisessa Polvilassaan Lönnrot alussa vuotta 1838 ryhtyi
järjestämään Suomen kansan lyyrillisiä runoja. Hän istui työssä
aamusta iltaan, minkä suinkin lääkärintehtäviltä jouti, ja
harjoitti samalla ruumiinsa terveydeksi mieliurheilujaan. Runoissa
hänellä oli paljon työtä, niitä kun oli niin runsaasti. Keväällä
1838 hän kirjoittaa puuhastaan: "Puolen vuotta olen nyt melkein
joka päivä järjestänyt ja muovaillut niitä, koettanut usein
kyllä monesta toisinnosta valita paraan päärunoksi, uudestaan
kirjoittanut puhtaaksi, mitä jo kolme, neljä kertaa ennen on
puhtaaksikirjoitettu. Vielä kulunee pari kuukautta samaan työhön
eli niin pitkä aika, että vihdoin väsyn siihen, mitä ei vielä
ole tapahtunut, kun joka päivä olen luullut keksiväni niissä
uusia kauneuksia ja siitä iloinnut." -- Mutta työhön kului vielä
pari vuottakin, ja sen kestäessä hän v. 1839 painatti jo alussa
vuotta 1836 valmistuneen Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin,
joka sitten saavutti rahvaan kesken niin suuren suosion, että
siitä myöhemmin tuli ulos uusia painoksia. Lääketieteellisten
oppisanojen sepittämisessä oli Lönnrotilla ollut "tuskin arvattava
työ", eikä ihmekkään, sillä ensi kertaa siinä suomea käytettiin
lääketieteen alalla. Samalla Mehiläisen uudistettu toimitus y.m.
huolet viivyttivät laulurunojen järjestämistä. Lääkärintoimi vei
myös aikaa, sillä lääkäriä oli ruvettu kysymään yhä enemmän,
varsinkin kun herrasperheiden luku oli vuosikymmenen kuluessa
paljon kasvanut. Lönnrot puolestaan vastahakoisesti uhrasi aikansa
lääkärintoimeen, johon hänellä ei ollut sisällistä kutsumusta, ja
toivoi usein olevansa siitä vapaa. Perhesurutkin samensivat hänen
mieltänsä. Vanhemmat näet eivät hyvin sopineet yhteen, isä kun oli
riitaisa luonteeltaan, ja pari Lönnrotin veljeä, joita hän koetti
pitää taloudessaan Polvilassa, elivät epäsäännöllisesti. Pahin suru
kohtasi häntä helluntaina v. 1839. Hänen palatessaan veljenpoikansa
Kallen, ylioppilas Krankin ja parin palvelijansa kanssa Kajaanista
kirkosta Polvilaan, kallistui Sipisen virtaa noustessa Lönnrotin
ohjaama vene, sai vettä sisälle ja meni kumoon, niin että väki joutui
veteen. Veljenpoika ja palvelustyttö hukkuivat virran pyörteihin,
ja ainoasti oivallisen uimataitonsa avulla Lönnrot itse pelastui
samoinkuin mainittu ylioppilas ja renki, jotka olivat pysytelleet
veneen varassa. Kerrotaan Lönnrotin uidessaan nakanneen suuhun
unehtuneen piippunsa virtaan sanoen: "Mene sinäkin sinne, meni sinne
paljon kalliimpaakin." Onneksi Kantelettaren runot, joita Lönnrot
tavallisesti kuljetti mukanaan kaupungissa, niitä sielläkin virkatyön
lomassa järjestellen, olivat jääneet kotiin ja siten pelastuneet. --
Hukkunut veljenpoika oli tuon usein mainitun auttajaveljen Henrik
Juhanan toivorikas vanhin poika, jota Lönnrot oli kouluttanut, ja
joka oli juuri ylioppilaaksi pääsemässä. Tapaus koski Lönnrotiin
kovasti; jopa hän eräänä epätoivon hetkenä lausui pelkäävänsä, että
itse paholainen se viekoitteli häntä tutkimaan suomea voidakseen
iloita huonosta virkamiehestä. Jollei hänellä olisi ollut vanhempansa
hoidettavinaan, hän muka jo monasti olisi eronnut virastaan tyytyen
pieneen eläkkeesen, saadaksensa paholaiselta rauhassa harjoittaa
mielitöitään. Hukkuneen sijaan hän otti kouluttaakseen veljensä
nuoremman pojan ja kustansikin tämän papiksi saakka. Muistakin
läheisistä sukulaisistaan hän koki pitää hyvää huolta, toimittaen
heille oppi- ja työpaikkoja.

Nämä moninaiset puuhat ja huolet viivyttivät laulu-runokokoelman
valmistumista, mutta hiljakseen se kuitenkin järjestyi. Sitä varten
Lönnrot teki syksyillä 1838 ja 1839 pari lyhyttä matkaakin Suomen
Karjalaan, kooten runoja Ilomantsin ja Pielisjärven seuduilta. Työnsä
lopettamista varten hän saapui Laukkoon jouluksi 1839 ja vietti
kevättalven 1840 Helsingissä. Seuraavana kesänä yliopisto vietti
200-vuotisen olemassaolonsa suurta muistojuhlaa, ja sen kunniaksi
ilmestyi vihdoin painosta Suomal. kirj. seuran kustannuksella
"_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä", tuo
Suomen kansan vanhain lyyrillisten laulujen, ballaadien ja legendain
suuriarvoinen ja runsassisällyksinen kokoelma. Muistojuhlaan
valmistui painosta vain Kantelettaren ensimäinen kirja, mutta toinen
ja kolmas seurasivat kohta perästä. Kansalliskirjallisuutemme oli
Lönnrotin kädestä saanut toisen mahtavan kulmakiven, aarteen, jossa
Suomen kansan rikas ja syvällinen henkinen elämä, sen ilot ja surut,
sen toiveet ja pettymykset, kuvastuivat niin yksinkertaisen kauneissa
ja tunteellisissa lauluissa. -- Kanteletar sisältää puoliseitsemättä
sataa eri runoa, joista suurin osa on lyyrillisiä kansanlauluja ja
loput (60) "virsilauluja", s.o. historiallisia runoja, ballaadeja
ja legendoja. Esipuheesen hän on sen lisäksi näytteinä sovittanut
yli parikymmentä uudemman ajan kansanlaulua. Vieläpä hän on
liittänyt kokoelmaan viidettäkymmentä laulujen ja runojen sävelmää
l. "laulantoa", joita hän runoja kerätessään huilunsa avulla oli
mitenkuten pannut muistoon. Syystäpä hän antoikin kokoelmalle
Kantelettaren, kanteleen impyen nimen.

Kantelettaren laveassa esipuheessa, joka on päivätty Helsingissä
9 p. huhtik. 1840 -- siis järjestäjän syntymäpäivänä -- Lönnrot
laajalti selittelee Suomen kansan laulurunojen omituista luonnetta
ja monia kauneuksia, sanoen niistä m.m. sattuvasti: "Kansanrunoja
ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja
muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa,
joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus; ne siemenet, joista
sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. -- Ei yksikään kukka ole
arempi vierasta koskemista suhteen kun kansanlaulut." Sentähden hän
olikin visusti varonut niihin mitään lisäksi panemasta. Laulut hän
oli saanut vanhoilta vaimoihmisiltä etupäässä Suomen Karjalasta.
Vaatimattomasti hän puhuu omasta työstään seuraavasti: "Sitte siltä
matkalta (1836-37) kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä
näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjailleet, sovitelleet
ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa
uudestaan puhtaaksi kirjotelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan
ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet." Sovitelkoot toiset
vast'edes paremmin. -- Se mies ei koskaan kehunut työtänsä, vaan piti
rehellisesti itseänsä puutteellisena. Meille Kanteletar Kalevalan
rinnalla tarjoo loppumatonta hengennautintoa, ja runoudellemme siinä
on iäti ehtymätön lähde.

Yliopiston loistavassa riemujuhlassa Lönnrotkin oli läsnä ja herätti
suuresti ulkomaalaisten vierasten huomiota. Etevä ja suomalaisille
ystävällinen venäläinen oppinut Jaakko Grot, joka tähän aikaan
siirtyi Helsingin yliopistoon venäjänkielen professoriksi, tutustui
tällöin Lönnrotiin. Kirjeissään Pietarin yliopiston rehtorille
Pletneville hän antaa elävän kuvan yksinkertaisesta runonkerääjästä.
Koska hänen puolueeton kuvauksensa esittää meille Lönnrotin
paraassa miehuuden iässä ja toimessa, otamme siitä tähän otteita.
Grot kirjoittaa Fr. Cygnaeuksen vieneen hänet Lönnrotin luo ja
jatkaa: "Ystävällisesti hän otti minut vastaan. Minä huomasin hänet
keski-ikäiseksi, vilkassilmäiseksi mieheksi, jolla oli ystävällinen
hymy huulillaan, kasvot päivänpaisteesta ruskettuneet ja liikkeet
kömpelöt. Hän oli puettu yksinkertaiseen pitkään tummansiniseen
verkatakkiin, mutta hänen käytöksensä ja puheensa olivat niin
suorat ja yksinkertaiset, että heti sydämestäni miellyin häneen.
Hän nähtävästi ei aavistanutkaan itsellään olevan mitään ansiota,
vaan pitää jokaista muuta itseään etevämpänä... Meidän tullessamme
hän istui pöydän ääressä, joka oli täynnä tiheään kirjoitettuja
vihkoja; yhteen hän kirjoitteli paraikaa puhtaaksi kansan keskuudesta
keräämiään lyyrillisiä lauluja, joita hän on jo painattanut yhden
osan, joka on melkoinen kirja... Yht'äkkiä huomasin seinällä
pienen harpun, tai kuten sitä suomalaiset nimittävät, kanteleen,
tavallisesta maalaamattomasta puusta. Kun aloin puhua siitä, niin
Lönnrot heti otti sen seinältä alas, laski sen polvilleen ja rupesi
sen vaskikielillä soittamaan kaikenlaisia suomalaisia säveleitä.
Sitten hän toi viereisestä huoneesta suuria vihkokimppuja, jotka
sisälsivät kansanlauluja... Vai semmoinen se teidän Lönnrotinne
on, sanoin Cygnaeukselle astuessamme portaita alas. -- Niin, hän on
oikea suomalainen, tämä vastasi, sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Onpa hauska nähdä kuinka hän kokonaan on antautunut lempitoimeensa
eikä missään suhteessa ole luonnettaan muuttanut. -- Ja todella --
lisää Grot -- sekä käytökseltään että liikkeiltään hän on oikea
suomalainen: puhuessaan hän usein nyökäyttelee päätään ja ojentelee
kättään, niinkuin olette nähnyt niiden kunnon suomalaisten tekevän,
joita kenties olette tavannut Viipurin läänin majataloissa." --
Niin lämpimästi vaikutti Lönnrotin myötätuntoinen olemus heti ensi
kohtauksessa aivan ventovieraasenkin henkilöön.

Koko kesän 1840 Lönnrot nautti Laukon vieraanvaraisuutta, mutta
syksyn tullen hänen täytyi palata Kajaaniin virkansa toimiin.
Helsingistä hän oli saanut mukaansa uuden lavean työn entisten
keskeneräisten lisäksi. Kirjallisuuden seura hommasi näet suurta
suomalaista sanakirjaa, koska uusia sanavaroja oli kansanrunojen
mukana karttunut viljalti. Työ oli ollut lehtori Keckmanin huolena,
ja hänelle oli Lönnrot tuon tuostakin Kajaanista ja matkoiltaan
lähettänyt lukuisia sanaselityksiä ja kielellisiä huomautuksia. Mutta
uutteran Keckmanin aikaiseen kuoltua v. 1838 työ oli jäänyt kesken.
Kukapa ottaisi sitä jatkaakseen? Kukas muu kuin väsymätön Lönnrot,
joka tietysti parhaiten hallitsi suomenkielen sanavaroja. Hänhän oli
Suomea ja Venäjän Karjalaa risteillessään tutustunut suomen kaikkiin
murteihin. Sananlaskut ja arvoitukset ensin järjestettyään hän päätti
sitten ottaa sanakirjatyönkin niskoilleen. Ja kohta kotiin päästyänsä
hän pani alkuun uuden merkillisen yrityksen. Syyskuun 11 p. 1840
yhtyivät näet virkamatkoillaan piiriensä rajalla Iisalmessa Kajaanin,
Oulun ja Raahen piirilääkärit, Lönnrot, Asp ja Ticklén, ja päättivät
kansallisen viljelyksen edistämiseksi perustaa aikakauskirjan nimeltä
Suomi. Tämä arvokas julkaisu alkoi ilmestyä v. 1841 ja, jouduttuansa
kolmen vuoden kuluttua Suomal. kirj. seuran omaksi, on jatkunut
nykyaikaan saakka. Sen monet kymmenet nidokset sisältävät tärkeitä
kirjoituksia etupäässä Suomen historian, kansatieteen, kansanrunouden
ja kielitieteen alalta. Aluksi kirjoitukset enimmäkseen olivat
ruotsinkielisiä, mutta v:sta 1863 alkaen yksistään suomeksi. Lönnrot
se tässäkin oli innokkain asianharrastaja, ja julkaisun ensimäisissä
vuosikerroissa hän painatti useita ansiokkaita kirjoituksia Suomen
kansanrunouden ja kielentutkimuksen alalta, selvitellen varsinkin
suomen kieliopin sääntöjä.

Kielentutkimus se näet nyt, varsinaisten runonkeräysmatkojen
päätyttyä ja sanakirjatyön johdosta, yhä voimakkaammin alkoi vaatia
monipuolisen Lönnrotin huomiota. Tammikuussa 1841 hän lähtikin
suurelle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle ja vaelti Kajaanista
ensin Suomen Karjalaan ja sieltä Laatokan koillispuolitse rajan yli
Aunukseen, tutkiakseen siellä Aunuksen Karjalan kieltä. Maaliskuussa
hän saapui suuren Äänisjärven länsirannalla olevaan Petroskoin
kaupunkiin, mutta täältä hänen oli passirettelöjen vuoksi saman kuun
lopulla käännyttävä takaisin rajalle tarkastuttamaan passiansa,
joka menomatkalla rajavartioissa oli jätetty tarkastamatta.
Petroskoin poliisimestari ja kuvernööri eivät passia hyväksyneet.
Kuvernöörinrouva puolestaan tekeytyi kipeäksi, kai koetellakseen
Lönnrotin lääkärintaloa, ja Lönnrot, joka kyllä hoksasi juonen,
kirjoitti hänelle rohdoksi hiostavaa teetä. Palattuaan 9 peninkulman
matkan rajalle Lönnrot sai täällä kuulla, että passi muka olikin
ensin tarkastutettava joko Pietarissa tai mahdollisesti Rajajoella.
Silloin hän harmistui koko matkaan ja sen rettelöihin ja palasi
Sortavalan, Käkisalmen ja Viipurin seutujen kautta, murteita
tutkien, Helsinkiin. Aunuksen murteesen hän oli rajan ja Petroskoin
väliä edestakaisin kulkiessaan ehtinyt melkoisesti tutustua.
-- Matkatoverina hänellä alussa oli ollut tunnettu norjalainen
kielentutkija ja lappalaisten pappi Nils Stockfleth, joka edellisen
joulukuun alusta saakka oli ollut Lönnrotin vieraana Polvilassa
suomea oppimassa. Kun Lönnrot viipyi Ilomantsissa hoitamassa erästä
sairasta, kääntyi Stockfleth jo helmikuussa takaisin seuraamatta
Lönnrotia Aunukseen. Päiväkirjassaan Stockfleth kuvailee matkaa ja
Lönnrotia, lausuen muun muassa: "Rakkaus ihmisiin, kielitieteesen ja
-- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu."

Loppukesällä Lönnrot jälleen oleskeli muutamia viikkoja Laukossa
ja lähti syksyllä uudelleen liikkeelle. Matkatoverikseen hän tällä
kertaa oli hankkinut nuoren suomenkielen tutkijan M.A. Castrénin.
Matka kävi lokakuun lopulla Kajaanista Oulun kautta Kemiin, jossa
Castrén odotti. Täältä ystävykset marraskuun keskipalkoilla
samosivat Kuolajärvelle, josta kulku käännettiin Inariin. Retki
oli kauhean työläs huonon kelin vuoksi; majaa pidettiin milloin
kurjissa korpituvissa, milloin metsissä nuotiolla. Itse jouluaatto
vietettiin kehnossa salokodassa Sompion tunturin juurella. Inariin
saavuttiin kolmantena joulupäivänä, ja Karasjoelle Norjan Lappiin
pastori Stockflethin luo retkeilijät saapuivat tammikuun alussa
1842. Täällä he viipyivät pari viikkoa opiskellen lapinkieltä.
Pohjolan pitkä yö oli parhaillaan, ja vasta 18 p. tammik. pilkisti
aurinko ensi kerran näkyviin, "ja se oli meistä niin ihmeellisen
komea, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä",
kirjoittaa Lönnrot. Helmikuun lopulla tutkijat painuivat Venäjän
Lappiin, saapuen vihdoin Kuolan kautta Kemin kaupunkiin Vienanmeren
rannalle. Täällä täytyi heidän odottaa meren aukeamista, ja vasta
19 p. toukok. he pääsivät lähtemään meren yli Arkangeliin. Matkalla
poikettiin viikkokaudeksi kuuluisaan Vienanmeren saarella olevaan
Solovetskoin luostariin, missä m.m. tapasivat Tverin-karjalaisen
munkin, joka heille antoi tietoja tuosta kauas sisä-Venäjälle
singonneesta karjalaisryhmästä. Toukokuun lopulla matkatoverit
saapuivat Arkangeliin, viipyen siellä useita viikkoja. Castrén
kertoo, kuinka heidän eräänä aamuna piti lähteä kunniatervehdykselle
kuvernöörin luo. Mennessään he torilla näkivät kirjavasun, jota
iso koira vartioi. Kirjat olivat vanhoja ja myötäviä, ja kirjoille
kärkäs Lönnrot ei malttanut olla niihin kurkistamatta. Silloinpa
koira tarrasi kiinni hänen pohkeesensa ja repäisi Lönnrotin mustiin
juhlahousuihin suuren reiän. Vierailu jäi sillä kertaa tekemättä,
kun Lönnrotin täytyi lähteä asuntoonsa housujaan korjaamaan.
Räätälintaito hänellä vielä oli tallella, ja housuista tulikin
ylen eheät. Lönnrot itse ei virka tästä mitään; päinvastoin hän
mainitsee, ettei hän ollut yrittänytkään kunniaterveisille, vaikkapa
häntä siihen kehoitettiin. Muuten Arkangel ei ollenkaan miellyttänyt
Lönnrotia, sillä venäläisten kalliit taksat, muodot ja mutkallisuudet
olivat hänestä ikävystyttäviä. Poliisivirastokin kerran pidätti hänen
passiaan ja papereitaan 5 päivää, kunnes uusi Vienan Kemistä tullut
poliisimestari, jonka pienen, kuumalla vedellä itsensä polttaneen
tytön Lönnrot siellä oli parantanut, kohteliaasti toimitti hänelle
paperit takaisin. Samalla Lönnrot -- juuri vähää ennen lähtöänsä --
oikeutettiin harjoittamaan Arkangelissa lääkärintointa, mistä oli
seuraus, että hänen isäntänsä heti korotti hintansa.

Matkatoverien aikomus oli Arkangelissa akateemikko A.J. Sjögrenin
kehoituksesta oppia samojeedien kieltä, mutta kun opettaja,
arkkimandritta Venjamin, teki vaikeuksia ja Lönnrot huomasi siitä
kielestä olevan perin vähän hyötyä suomen tutkimiselle, jätti
hän koko samojeedien kielen Castrénin huoleksi, joka sitä varten
juuri täällä ollessaan sai Suomen valtiolta 1,000 hopearuplaa
matkarahoiksi. Castrén lähti aluksi Venäjän lappalaisten
maahan, ja Lönnrot taas suoriusi heinäkuun alussa Arkangelista
seikkailurikkaalle matkalleen Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella
asuvien tshuudien eli vepsäläisten luo, joiden kieltä tutkimaan
Sjögren oli häntä kehoitellut. Kävisi pitkäksi seurata Lönnrotia tällä
retkellä, milloin juopon laivurin aluksessa pyhiinvaeltajien parissa,
milloin kyytihevosilla juhannusjuhlista humaltuneiden kylien läpi,
milloin jalkapatikassa, pari sotamiestä kantajina. Onegan, Kargopolin
ja Vyitegran kaupunkien kautta Lönnrot vihdoin, koettuansa monta
hupia ja vastusta, saapui Lotinapeltoon ja sieltä vepsäläisten
kyliin, joissa viipyi muutamia viikkoja kieltä tutkien. Suomeen
Lönnrot, kun ei saanut pyytämäänsä virkaloman pitennystä, palasi
Karjalan kautta syksyllä 1842 ja saapui suoraan Kajaaniin lokakuun
keskivaiheilla, oltuaan vaivalloisilla matkoilla yhtämittaa vuoden
ajan.

Matkoistaan hän julkaisi huvittavia kuvauksia sekä "Helsingfors
Morgonbladissa" v. 1842 että Snellmanin "Saimassa" v. 1845-46.
Johdannoksi Lönnrotin matkakirjoihin Snellman "Saimassa" lausuu
seuraavat huomattavat sanat: "Näiden kertomusten yksinkertainen ja
suopean iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta
oli vielä toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos
nimittäin Suomen kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä
halukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä,
joka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä
matkoista, joilla hän on koettanut perikadosta pelastaa tämän
kirjallisuuden esikoiset, Suomen kirjakielen vastaisen päälähteen.
Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja julaistaan muodossa, jota
Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut niiden ansaitsevan, mutta
jonka soveliaisuudesta jälkimaailman kiitollisuus päättäköön." --
Oikein ennusti Snellman tässä asiassa, sillä Lönnrotin hupaisat
matkakertomukset ja -kirjeet -- nimellä "Elias Lönnrotin matkat" --
ilmestyivät v. 1902 kahtena vankkana nidoksena Suomal. kirj. seuran
toimesta hänen syntymänsä satavuotismuistoksi.

Kotiuduttuaan Lönnrot ryhtyi toimittamaan painoon arvoituksia.
Sananlaskujen kokoelma hänellä oli painovalmis jo ennen viimeistä
matkaa, sillä sen alkulause on allekirjoitettu Kajaanissa 23 p.
lokak. 1841. Paitsi omia keräämiään oli Lönnrotilla käytettävänään
muidenkin antamia pieniä sananlasku- ja arvoitus-kokoelmia. V.
1842 ilmestyi sitten Suomal. kirj. seuran toimesta _Suomen Kansan
Sananlaskuja_, paksu, 7,077 aakkoselliseen järjestykseen pantua
sananlaskua sisältävä nidos, joka tutustuttaa meidät esivanhempiemme
sattuviin, elämänkokemuksesta opittuihin mietelmiin ja neuvoihin.
Arvoitukset Lönnrot sai järjestykseen joulukuussa 1843, ja seuraavana
vuonna 1844 ilmestyi Suomen Kansan Arvoituksia, sisältäen 1,679
arvoitusta toisintoineen ynnä 135 virolaista arvoitusta. Sananlaskut
ja Arvoitukset osaltaan täydensivät Kalevalan ja Kantelettaren
kirjallisuudellemme laskemaa vankkaa pohjaa.

Näiden töiden ohella hän teki paljon muutakin, kuten hänen
kirjeestään alkuvuodelta 1843 käy ilmi: "Paitsi sanakirjatyötä,
joka ei tahdo edistyä, on minulla puolivalmiina 1:o Suomen
kielioppi; 2:o suomalainen lukukirja, joka sisältää tarinoita,
satuja, kappaleita Suomen historiasta, maantiedosta, mytologiasta,
valittuja sananlaskuja, arvoituksia ja lyyrillisiä lauluja y.m.;
3:o suomalainen laskuoppi." Näille paljoille hommille lääkärin
lisääntyneet tehtävät ja lääketieteessä ajan tasalla pysyminen olivat
ylen suurena kiusana. Jo v. 1839 hän oli myönyt kaupunkitalonsa, ja
kohtapa hän möi Polvilankin, pidättäen siihen vanhemmilleen pienen
asunnon y.m. eläkettä. Lönnrot ei ollenkaan joutanut puuttumaan
talouden hoitoon, joka muiden käsissä meni miten sattui. Virkansa
vuoksi hänen täytyi muuttaa vakinaisesti asumaan hyyrylle kaupunkiin,
mutta osan päivästä hän edelleenkin vietti Polvilassa kirjallisissa
töissään. Tuon tuostakin hän aikoi ottaa eronsa lääkärinvirasta
ja antautua kokonaan suomenkielen harrastuksiin. Alussa vuotta
1843 hän jo tähtäili lehtorinvirkaa Kuopion uudessa lukiossa tai
Utsjoen kirkkoherran paikkaa, päästäksensä vapaaksi "Aesculapiuksen
(lääkejumalan) sauvan alta"; jokainen uusi potilas muka oli
hänelle vastenmielinen vieras. Myös Viipurin lukion matematiikan
lehtorinvirka oli hänellä mielessä. Lääkintähallitus tosin oli
hänelle usein auliisti myöntänyt virkavapautta töitä ja matkoja
varten, mutta ujosta Lönnrotista tuntui vaikealta sitäkin alituisesti
anoa, koska hän itsekkin kyllä pystyi virkaansa hoitamaan. Silloin
hänen hyvä ystävänsä, ennen mainittu lääkintähallituksen kamreeri
Rabbe, keksi sukkelan keinon. Nimettömällä sanomalehtikirjoituksella
hän käänsi kansakunnan ja hallituksen huomion Lönnrotin suureen
työhön: Lönnrot sai 1843-vuoden lopussa pyytämättään virkavapautta
koko viideksi vuodeksi, ja valtio kustansi hänelle sijaisenkin. Se oli
suurenmoinen suosionosoitus.

Päästyään siten virkahuolista vapaaksi Lönnrot sanakirjan ja
kielitutkimuksien vuoksi kesäkuun lopulla 1844 matkusti meren yli
Viron ja Liivinmaalle vironkieltä oppimaan. Ennen matkaansa hän
ilokseen tapasi Porvoossa Castrénin, josta oli eronnut Arkangelissa
v. 1842, häntä sen koommin näkemättä. Runebergin vieraina ystävykset
nyt viettivät yhden iloisen päivän. Vironmatkallaan Lönnrot enimmän
osan aikaansa oleskeli Tartossa vironkieltä oppimassa ja kopioimassa
uutterasti Oppineen Virolaisen Seuran virolaisia sanakokoelmia,
joilla toivoi rikastuttavansa suomenkin sanavaroja. Noin 7 viikkoa
hän kierteli maaseudullakin viron murteita tutkimassa. Rahvaan
sorronalaisen tilan näkeminen täällä koski häneen niin kovasti, ettei
hän voinut vierailla yhdessäkään aateliskartanossa, ja Tartossa oli
olo samasta syystä sangen työlästä. Itse hän sanoo että, jollei
hänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta
olisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti
kotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun
aikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä.
Täällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään
pari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä
Helsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.

Tämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja
kielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät
astumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli
luonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten.
Hänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä
hänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi
pitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari,
ankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen
tai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija --
kas siinä "taiteen" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari.
Lisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle
helposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan
tavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme
nähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään
kertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen
kulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan
paikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja
kuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja
nimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa
pappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes
rovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa
erehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään
vihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee
asioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä.
Kanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen
ukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia.
Kerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna
hänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä,
joka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa
Lönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat
Lönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän
tavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan
julki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa
tapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi
häntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi
"Kajaanin tohtorin" ja hänen runorakkautensa.

Mutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen.
Niinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti
Lönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista
tiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi
velvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista
olisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.

Virosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja
pistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä
rouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista
Kuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan
hän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa.
Kuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion
seuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta
hän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeuksen_
auttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan
toisen merkityksen.

Lönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä
tyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla
kustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori
kerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko
kesän ja myöhään syksyyn hän -- joskus paljain jaloin -- ristiin
rastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja
rikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen
eteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan
runoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista
runontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60
runoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven
pohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa
ja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin.
Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen
matkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka
kokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan
kannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun
muassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.

Lönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta
huomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien
perin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun
joutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat
runonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden
laitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt
ajan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan
vastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä
hän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian
Collanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen
muoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.

Kesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen
professorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan
Aavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät
muutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten
Iisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön
aurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin
vieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa
Iisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti
Grotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle
Pletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: "Koska
sinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen
ihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen
hyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään... Muistatkohan sinä
oikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun
siihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja
ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan
jotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa
on yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä
on viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen
reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta
villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet;
uutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on
Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan
sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen
täytyy olla säästäväinen." -- Ja Aavasaksalta palattuaan Grot
kirjoittaa Lönnrotista m.m.: "Häneltä voin oppia olemaan ilman
mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää,
vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää
kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,
vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on
kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei
ole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian
välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava
kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman
syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta
tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt." -- "Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla
suuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa", lisää Grot
kertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari
hauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.

Ulkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen
sanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen
vanha painos -- 500 kappaletta -- oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat
vallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia
Snellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden
liikettä. "Saima" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten
tukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea
valtiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut
pysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein
läpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän
Snellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta
julaista Kuopiossa "Litteraturblad" nimistä kirjallista lehteä.
Valtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei
tietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi
toimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella
vastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin
uudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita
kirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti
Lönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa
vuotta 1847: "Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta
puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden
ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos
vielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään
kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että
semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten
kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni
työtä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan
voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan
laitosta."

Uusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja
arveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja
karttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja
pian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä
Laukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen
sijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän
nytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla
hän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen
tulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O.
Meurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta
osastosta. -- August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana
Kajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia
ja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin
kappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari
pöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. "Hänen huoneensa ei
suinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi." Huoneen
koristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista
kanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta
hän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka
paperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona,
toinen "salin asemesta" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet
joka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä
puolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen
Polvilassa Kalevalaa. "Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu
edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin
järjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin
näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu,
katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen
aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin
numero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla
välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen
vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja
selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä
usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä
noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä
työ, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä
niin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan
Kalevalaan. -- Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin
ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa
työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on
iloinen. -- Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä."
-- Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet
toisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin
kirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta
tyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti:
"Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi
nurin, se ei kuuluisi tänne... Täällä elämme kuin linnun pojat
rauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin."
-- Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia
ajattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa
saada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin
varottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.

Lopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon
työtänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen
päätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p.
huhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos
täyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli
Lönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.

Tämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin
laajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut
niiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton
Europaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa
Kalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja
muuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja
taiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja
Kullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko
vuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa
oli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan
kirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja
itsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan
sangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä
mielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä
mahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän
paransi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja
korjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset
säkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin
muodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta
kuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan
ollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa,
vaan _todellinen kansalliskirja_, jota kaikki voisivat mielihyvällä
lukea.

Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee
selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen
tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo:
"Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana
omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes
niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella
ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa
niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä
runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi
säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä
jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä
suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien
laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä.
Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi
hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen
vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".

Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota
Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja
Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai
Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan
on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki
Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden
avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan
kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia
todistuskappaleita. -- Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi
selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa
juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean
kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt.
Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn
tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut.
Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen
kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala,
aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen
vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala
oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen
tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan
virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin
itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä
yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta
itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä
Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat
yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun
mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan
pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin
yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre
liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin
sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa,
kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat
rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin
kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain
jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut
heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja
sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän
huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki
aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen
runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin
minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat
runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot
sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai
käyttääkseni kansanrunon sanoja:

    Itse loime loitsijaksi
    Laikahtime laulajaksi,

s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."

Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi,
tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä,
yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin
määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset
kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä
määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,
tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme
semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin
lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka
paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös
samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta"
(K. Krohn). -- Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan
kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi
jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti
kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se
epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan
seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei
ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai
kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi
tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena
hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka
nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa
supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri
tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen
vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään
tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän
sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.

Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka
kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden
Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien
käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten
kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet
heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten
kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku
on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti
vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten
"Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin
"Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut
kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.

Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden
lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia.
Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita
taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita
aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan
erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen,
jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; -- Kalevala on
tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen
viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin
kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä
ja henkistä kuntoa.

       *       *       *       *       *

Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen
Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä
virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten
oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä.
Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista
evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi
virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot
siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin
yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.

Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava
vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut
lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo
nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta
lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen
sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin
kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja
samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän
kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin
rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme
morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan
ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä
runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin
noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli
viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut
Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin
pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita.
Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan
Lönnrotin mielen.

Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut,
hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin
tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli
syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut
nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut
taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän
oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita
siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen
neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään,
mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista
luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli
saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui
potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä
sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen,
vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän,
Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin
päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä
kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa -- hallitsijan lahjoittaman
jalokivisormuksen -- johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti
kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee
Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi;
mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään
ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle.
Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi
lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä
Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin
Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan.
Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin
salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin
kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. --
Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen
perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat
morsiamen sisaret -- morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona
eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa -- vanhahkoa
ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi
minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. -- "Mitä sitten?" -- "Minulla
pitäisi olla morsian tässä talossa." -- "Teillä? Kuka te sitten
olette?" -- "Nimeni on Lönnrot." -- Nyt valkeni asia, ja sulhasmies
käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee,
että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä
panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne
kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä
tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin,
sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa
vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi:
"He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän
näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen
ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita
se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat
suuresti ihastuivat.

Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä
ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka
liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu
oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti
takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen
kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi,
olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen
joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä
karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa
hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä
sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan
rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon
puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin
itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa
vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti
rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen
joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä
piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai
joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia
katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä
köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin.
Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta
tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi
sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon
terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan
lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.

Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka
virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa
ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei
pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma
uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko
hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen
syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman
isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan
hetkinä.

Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan
päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti
toisella ikävuodella ollessa.

Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs
toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka
olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat
silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin
vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät
kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan
virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä
M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka
oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi
iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään
suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään
muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten
vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa
"Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä
saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten
töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti
hartioilleen uuden työlään taakan.

V. 1850 -- siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran
perustamisen kanssa -- oli näet annettu tuo surkea asetus, joka
kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä
tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden
ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran
kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana
"talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä
kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista.
Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti
Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun
Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt
halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut
yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä
olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen
tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa.
Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri
sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään
sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa
oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia
oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti
vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s.
Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle
kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori
sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti
ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon
näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden
niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä
Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä
vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella
tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan
tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi
muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos
sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä
tuskinkaan."

Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä
sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle
sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian
erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852,
ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä
epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin
jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä -- hän kirjoittaa
Rabbelle -- toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede
mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin
pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka
tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen
koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia
professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin,
ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs
heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta;
sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun
vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai
tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja
väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan
väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten
nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti
Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa
jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan
tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi
elävien ilmoilta. -- Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille
muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen,
rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat
vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.

Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja
silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta,
mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti
tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo
yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien
kunnioituksen.



III.

Professorina ja vanhuksena.


Lönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä
ainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat
ottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan
uuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton
juhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla
tervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa
sivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon
käsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai
Lönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. --
Kohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä
Lönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli
tarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta
kunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi
nähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen
liukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.

Professorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä
kannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen
tarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan
yliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet,
vieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea -- tosinhan
sitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin
kipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli
ennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja
ruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella
olivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin
tuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien
kielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen
aavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan
Suomelle _uutta yleistä kirjakieltä_, sulattaen siihen suomen
eri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja
julkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen
elämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava
hänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja
viljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen
taitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen
ja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja
meheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui
meille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen
muun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki
suomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.

Tätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän,
kuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa
ollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä
koskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka
hänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen
kirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan
sekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut
niistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita
edellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen
kirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan
ihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa
tuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi
yksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli
kehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut
mikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti
luova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin
rakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä
kohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei
mielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt
kielen kehityksessä jälelle.

Kajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina
jatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta
suomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä
enemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön
joukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan.
Jo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä,
karsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään
innostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä,
lasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen
pajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina
ollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden
ilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia
sanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden
uusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain
täydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti
ohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen
sepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa
nopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin
tekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä
tulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea
kaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta
sanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu,
emme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen
uudestiluominen luojillensa tuotti.

Tämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan.
Koko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa
Kalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja
asiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa.
Toisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai
suomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi
muutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina
kahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen
tieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa
lukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä
ruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden
kolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja
kotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut
(J. Krohn) kuvaa niitä näin: "Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi
ja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja
varsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia
sanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt
lainata." -- Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on
Lönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut
kasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan
suomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen
sanaston, joka _Suomen kasvistossa_ v. 1860 tuli julkisuuteen.
Ruotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi
kääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista _Kauppakaaren ja Maakaaren_
(1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin _Lainopillisen käsikirjan_
(1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan
jo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden "Suomi" kirjassa hän
antoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen
professoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä
_Inarin lapin murteesta_ (1854).

Tutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän
vaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta
arvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset
suomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan
vaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian
harrastuskin oli silloin jo ansio.

Varsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti
harrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille
raittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin
Seuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari
kansankirjasta: _Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Vilhelmi
Linterin historia_ (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti
kirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea,
hallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas
Sotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi
lähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja
entisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa
Lönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa
hän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha
lääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on
mainittava hänen kirjoituksensa _Minkätähden kuolee Suomessa niin
paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_ (v. 1859). Siinä hän
neuvoi lapsien terveydenhoitoa.

Professoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja
suomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut.
Hän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista
taistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla
alallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille
ja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki
uuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä
valmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen
toiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman
ja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.

Kuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj.
seuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti
hänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja
kansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi
Berg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen
käytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi
kansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja
1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja
rahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti
Lönnrot nuo sattuvat nimitykset "markka" ja "penni".

Kieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi
niistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran
esimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin
esimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun
vielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää
asiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi,
ja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari
ensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa
siitä "Suomettarelta" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä
talonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857
alkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen
vaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen,
koska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen
ja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka
kipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin
toivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot,
joka ei suinkaan tahtonut ryhtyä "morkkimaan" isällisen esivallan
toimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen
suomenkielisen opiston perustamisesta -- ajatuksen, joka vasta
1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan:
"Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa
jotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen
eteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa
yrityksessä ei tulisi _ansiovuosia_ kokoamaan, mutta epäilemättä
olisi hänelle siitä sen enemmin _ansioa_ karttuva." Samassa puheessa
Lönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi
suomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että
yliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä.
Siten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin
alalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti
suomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. -- Seuraavana vuonna
Lönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten
sortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa
"urheaan työhön" eikä "äänenpitoon" kansan suomenkielisen
enemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa
puheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli
Suomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen
päästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli
kummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää
nähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä
vuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä
yhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja
virkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja
maltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä
toimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin
kysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat
oli välttämättä saatava suomeksi, koska "tuomari oli yhteisen kansan
eikä yhteinen kansa tuomarin tähden."

Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa --
hänen erotessaan professorinvirasta -- Lönnrot vakuutti, ettei
suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa;
Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain
suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin
rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin
toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän
oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden
arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni
niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein
voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti,
melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa;
itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."

Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja
kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten
väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä
aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan
rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen
ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä
hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen
lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta,
nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti
alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin
sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten
omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. -- Jouduttuaan
jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan
kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja
oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön
ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu
kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli
kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan."
Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan
en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa
lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään
tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön
epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen
kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon
tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy
tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti
antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää
kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia,
joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia.
Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra,
tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa
kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa,
"että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi
ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön
kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden
herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.

Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa
kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa
v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran.
Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys
on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen
keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu
ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei
nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä...
Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä
kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla
osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja
ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja
niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota
sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki
todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." -- Nämä
voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli
aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.

Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan.
Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea,
mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille
suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään
erinomaista -- hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi --
mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut
häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin
kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea.
Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä.
Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja,
"sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään;
saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi
suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät."
Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti
yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys.
Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei
viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja
nasevia kirjoituksia.

       *       *       *       *       *

Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa
kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään
johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera
työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen
luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja
tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli
paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan
(J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden
seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin
kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa,
kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen
pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin
talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti
puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen,
levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa,
hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan
ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."

Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin,
ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja
hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia
kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen
yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui
olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja
yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein
myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle.
Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt
kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen
mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat
joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu
usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa.
Lönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista
talonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä.
Juhlatilaisuuksissa pantiin "simsetti" kaulaan. Puheita hän
niissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli
huono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut
kirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti
oman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi
ylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin
olla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin
rivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen
tankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.

Kesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen
sydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli
vähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru
ja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin
Paikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa.
Täällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä
outo osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen
ulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin.
Milloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä
ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä
kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten
professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden
pakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko
mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle.
Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden
soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen
asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen
hän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli
joskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa
jollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin,
joskin vastahakoisesti.

Lähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan
Sammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla
suorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän
yliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää.
Varsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään.
Sen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin
käytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen
sanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin
kyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään,
valmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle.
Kerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli
Lönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli,
ettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri
ohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin.
Lönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden
eläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa
Ahlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti
siirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja
tarmoa.

       *       *       *       *       *

Mutta eipä edes Sammatissa Lönnrot saanut rauhassa lopettaa
laveaa sanakirjatyötänsä, sillä pian hän kutsuttiin uuteen
tärkeään toimeen, joka sitten sangen suuressa määrin anasti hänen
aikansa ja huomionsa. Jo v. 1817, uskonpuhdistuksen 300-vuotisen
muistojuhlan johdosta, oli asetettu erityinen komitea korjailemaan
ajanmukaisempaan asuun vanhaa suomalaista virsikirjaa. Komitean
työ jäi keskeneräiseksi, mutta talvella 1863 asetettiin silloisen
arkkipiispan Bergenheimin alkuunpanosta uusi virsikirjakomitea, jonka
jäseneksi ja puheenjohtajaksi Lönnrot kutsuttiin. Bergenheim itse
kävi varta vasten Sammatissa pyytämässä Lönnrotia tähän toimeen,
johon Lönnrot jos kukaan oli erittäin sopiva. Hänhän näet perin
pohjin tunsi kansanrunouden kaikki ominaisuudet, oli itse paljon
tutkinut ja selvitellyt suomalaisen runousopin sääntöjä, jopa
harjoitellut varsinaista runotyötäkin, julaisten m.m. jo "Mehiläisen"
historiallisessa liitteessä suomennossipaleita "Iliadista",
1845-vuoden "Suomi" kirjassa _Kokeita suomalaisessa laulannossa_,
etupäässä Runebergin laulujen käännöksiä, ja 1855-vuoden "Suomessa"
_"Odysseian" VI:nnen laulun suomennoksen_. Kajaanissa ollessaan hän
kuuluu tuttavilleen kirjoitelleen ruotsinkielisiä tilapäärunojakin.
Pitkiä suomenkielisiä, vanhalla runomitalla sepitettyjä runokirjeitä
tuttaville häneltä myös on säilynyt. Kalevalan ja Kantelettaren
runojen muovailutyö oli myös tietysti kehittänyt hänen runollista
aistiaan, ja vaikka luova runolahja häneltä puuttuikin, oli hänellä
sittenkin parhaat edellytykset korjailemaan parempaan asuun vanhoja
arkkiveisun tapaisia virsiä. Lisäksi hänen vilpitön, yksinkertainen
uskonsa, joka vuosien vieriessä yhä syventyi nöyräksi luottamukseksi
Jumalaan ja Kristuksen sovituslunastukseen, oli hänelle suureksi
avuksi virsiä laitellessa.

Lönnrot viehättyikin kohta koko sydämellään komitean tehtävään ja
tuli sen ahkerimmaksi työntekijäksi. Kun komitea, oltuaan kesällä
1863 kuukauden ajan Turussa koolla, hajosi, ja jäsenet ottivat kukin
osallensa joukon virsiä, korjaillaksensa ja kääntääksensä niitä,
otti Lönnrot yksin omalle osuudelleen neljännen osan. Kotonaan
Sammatissa hän sitten innokkaasti paranteli ja suomenteli virsiä,
luki tekeleensä jumaliselle vaimolleen tai kävi kylässä lukemassa
niitä hurskaille ihmisille. Näiden muistutukset hän mielellään otti
varteen. Kanteleen säestyksellä hän itse lauloi uusia virsiänsä
perheelleen.

Kun komitea kokoontui Turussa toisen kerran syksyllä 1866,
tarkastettiin miehissä parannukset ja käännökset, ja Lönnrot
se silloin teki useimmat muistutukset. Komitean työn tuloksena
ilmestyi v. 1867 "Uuden suomalaisen virsikirjan" ehdotus, mihin tuli
"lisäysvirsiä" v. 1868, tuloksena komitean kolmannesta koossaolosta.
Neljännen kerran kokoontui komitea Turussa talvella 1871 ja painatti
toisen ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi. Tällä ajalla kiihtyi
Lönnrotin virrentuottamisinto niin suureksi, että hän itse julkaisi
lukuisia omia virsiehdotuksiaan, painattipa v. 1872 aivan oman
laitoksen nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_,
missä oli 413 mukailtua ja suomennettua virttä. Tätäkin hän yhä
paranteli, kunnes G.V. Edlund kustansi siitä v. 1883 uuden, komean
ja nuoteilla varustetun painoksen nimellä _Väliaikainen Suomalainen
Virsikirja_, mihin oli koottu 500 virttä, joista 136 Lönnrotin omaa
käsialaa. Virrenteko oli tullut hänen toiseksi luonnokseen; vielä
kuolinvuoteellaan hän korjaili rakkaita virsiään. Omintakeisia virsiä
häneltä ei ole monta, mutta hänen korjailemiaan ja mukailemiaan
lienee noin 300. Tosin hänen virtensä runolliselta arvoltaan ovat
vaatimattomia, jopa arkipäiväisiäkin, mutta sen sijaan ne muodoltaan
ovat sujuvia ja virheettömiä sekä hengeltään yksinkertaisen
harrasmielisiä ja kansantajuisia. Virsikirjan laatijanakin Lönnrot on
tehnyt kansalleen muistettavan palveluksen, vaikkapa nykyinen uusi
virsikirja onkin lopullinen tulos vasta toisen myöhemmän komitean
työstä.

Ollen virsien teossa tavallansa hengellisellä alalla Lönnrot
muutenkin toimitteli papillisia tehtäviä. Sammatissa ei näet
vieläkään ollut omaa pappia, vaan kävi emäpitäjän, Karjalohjan,
papisto kerran tai pari kertaa kuukaudessa toimittamassa
kappelikirkossa jumalanpalvelusta. Tätä epäkohtaa auttaakseen Lönnrot
haki tuomiokapitulilta saarnaluvan ja toimitti Sammatissa papittomina
pyhinä jumalanpalveluksen. Pari lukenutta rusthollaria, Verlander
ja Malmgren, saarnasi toisin vuoroin. Lönnrot luki saarnansa
tavallisesti jostakin postillasta ja esiintyi yksinkertaisessa
puvussa, joka ei suinkaan papille vivahtanut. Myöhemmin Sammatti
etupäässä Lönnrotin toimesta sai oman papin.

Asuttuaan aluksi hyyryllä ennen mainitussa Mikolassa Lönnrot osti
itselleen Haarjärven kylästä Nikun talon, jonka taloudenhoidosta hän
tosin huoli yhtä vähän kuin ennen Polvilassa, sillä taloudellisesti
epäkäytännöllisenä miehenä hän aina kammosi kaikkia sellaisia puuhia.
Toimellinen rouva ja vouti saivat niistä huolehtia. Onneksi Lönnrotin
hyvä ystävä, lehtori K.G. Borg, otti hoitaakseen hänen raha-asioitaan
ja käytännöllisenä miehenä pian saattoi ne kukoistavaan tilaan.
Borg olikin Lönnrotille kuin oikea käsi varsinkin sen jälkeen
kuin Lönnrotin vaimo v. 1868 kuoli ja jätti miehensä neljän
nuoren tyttösen kera katkerasti suremaan. Vanhimman veljen Henrik
Juhanan tytär Vilhelmiina Lönnrot oli Lönnrotin tunnollisena
taloudenhoitajattarena ja toisena kätenä. Ollen taloudellisesti siten
hyvässä hoivassa Lönnrot itse sai rauhassa toimitella kirjallisia
töitään.

Kuvauksena Lönnrotin epäkäytännöllisyydestä ja samalla luontaisesta
tyyneydestä ja leikillisestä hyväntahtoisuudesta olkoon eräs hänen
joulumatkansa v. 1865, josta arkkipiispa G. Johansson "Kansan
Ystävässä" on antanut hauskan kertomuksen.

Lönnrot oli ennen joulua saapunut Helsinkiin eläkkeensä nostolle
ja jouluostoksille, ja Johanssonin, joka silloin oli ylioppilas,
oli määrä Lönnrotin seurassa matkustaa jouluksi kotiinsa.
Herra kanslianeuvos puuhasi kaiken päivää kaupungilla, ja
vasta iltahämärässä saapuivat hänen ostoksensa, kahteen isoon
laatikkoon ja moneen paperikääröön pakattuina, hänen tavalliseen
majapaikkaansa lehtori Borgin luo. Käytännöllinen Borg sijoitti
nuo paljot tavarat mitenkuten rattaille, ja hämyssä lähtivät
sitten Lönnrot ja Johansson ajaa jytyyttämään koleista maantietä
Sammattia kohti. Tultiin ensimäiseen majataloon ja päästiin
parhaiksi saliin, kun kyytipoika saapui kysymään, mitä hänen tuli
tehdä kärryjen korissa oleville tavaroille. "Saat pitää ne", tuumi
Lönnrot rauhallisesti. "Mutta niitä on paljon", sanoi kyyditsijä.
"Pidä vain kaikki", arveli Lönnrot. Mentiin kuitenkin lähemmin
tutkimaan asiaa ja huomattiin, että nuo monet pussit ja tötteröt
olivat röykkyisellä tiellä tärisseet rikki; kärryjen pohja oli
täynnä sekaisin rusinoita, kahvia, sokeria, ryynejä y.m. Enimmät
koottiin mitenkuten takaisin pusseihin, mutta loput Lönnrot
jalomielisesti luovutti kyytipojalle. Sitten lähdettiin sisään
tutkimaan laatikoita. Sama hävityksen kauhistus niissäkin: kaikki
tavarat mullin mallin. Lönnrot vain naureskeli, arvellen rouvan
kotona hyväisesti hämmästyvän jouluostokset nähtyään. Matkamiesten
selvitellessä pahinta sekamelskaa eräs Tammisaaren kauppias astui
kammarista saliin katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Luullen Lönnrotia
ylioppilaan kyytimieheksi hän alkoi puhutella ukkoa kuin kyytimiestä
ainakin. Lönnrot puolestaan ei pyrkinyt korjaamaan kauppiaan
erehdystä. Kauppiaan matkatoveri, eräs raatimies, kurkisti silloin
kammarista saliin, tunsi heti Lönnrotin ja sai töintuskin toverinsa
vaikenemaan. Kun kauppias seuralaiseltaan sai tietää, että luultu
kyytiukko olikin itse kanslianeuvos Lönnrot, hän tuli kohta pyytämään
anteeksi ja toimitti pöytään lämmintä juotavaa. Lönnrot naureskeli
vain koko asialle ja lasketteli sukkeluuksia. -- Matkaa jatkettiin
reellä, sillä lunta oli jo tullut tarpeeksi. Reessä kulku tuntui
Lönnrotista niin turvalliselta, että hän muitta mutkitta pimeässä
osti kyytimiehen reen kalliista hinnasta. Kun sitten seuraavasta
majatalosta päästiin jonkun matkaa, alkoi reki ilkeästi natista
ja keikkua, kunnes yhtäkkiä toinen jalas katkesi ja reen laidat
pahasti irvistyivät. Johanssonia nauratti, Lönnrot vain lauleskeli,
ja varovalla kululla päästiin seuraavaan majataloon. Sinne Lönnrot
hylkäsi koko rekensä korjattavaksi. Reki oli näet ikä-kulu ja huono,
ja Lönnrot oli suuresti pettynyt sikaa säkissä ostaessaan. Kotona
oli talon naisväellä sitten aika puuha selvitellessä sekaantuneita
ostoksia, ja rouva oli todella nyreissään. Lönnrotista oli kaikki
hupaista ja hullunkurista, mutta reen kohtalosta hän ei hiiskunut
mitään.

Lönnrotilla oli neljä tytärtä, hiljainen Maria, vilkas Ida,
avomielinen Elina ja kaunis Thekla. Joutohetkinään hän mielellään
otti osaa lastensa leikkeihin, hankki heille leikkikaluja ja teetti
heillä sorapillejä, myllyjä, olkisormuksia y.m. Lapset olivatkin
isänsä suvun tapaan käteviä ja askareihin mieltyneitä, rakensivatpa
omin kätösin lähelle Nikua pienen majan nimeltä "Kotkanlinna", jossa
pitivät talouttaan. Samantapainen, Lönnrotin tyttärien riu'uista
rakentama pieni huvimaja, "Alhola", kohosi myöhemmin Lammin
talon lähelle. -- Muuten Lönnrot yleensä sangen vähän seurusteli
perheensä kanssa; siihen hänellä ei ollut aikaa. "Antaa lasten olla
vapaudessaan ja tehdä mitä tahtovat", arveli hän, kun hänelle asiasta
huomautettiin. Kuitenkin hän luonteeltaan oli varsin lapsirakas,
ja kylän lapset olivat hänen lemmikkejään; niille hän taskuistaan
jakeli kaikenlaisia tuomisia ja osteli niiltä paljon marjoja.
Hajamielisyydessään hän harvoin tarkalleen muisti tyttäriensä ikää,
erehtyipä kerran viikon päivistäkin. Eräälle professorinrouvalle,
joka Lönnrotilta kysyi neuvoa lasten kasvatuksen suhteen, hän kuuluu
vastanneen, että oman maalaiskodin rakastaminen synnyttää lapsissa
myös isänmaan rakkautta.

Maalaiselämä se näet oli Lönnrotista kaikkein suloisinta. Metsän
tuore tuoksu häntä suuresti veti puoleensa, ja usein hän tuntimääriä
kuljeskeli luonnon helmassa, poimi kukkia ja kuunteli lintujen
liverrystä. Päällä hänellä tällöin monesti kuuluu olleen rouvan
hameesta tehty yötakki. Huviksensa hän jalkaisin asteli pitkiä
taipaleita vierailemaan tuttavien luo ja arveli vielä v. 1869
voivansa hyvin pari kertaa kävellä Suomen ympäri. Hänen omituisia
huvituksiaan oli puujaloilla käveleminen, mitä hän harjoitteli vielä
vanhoilla päivillään. Hiihto, uinti ja kylpy kuuluivat edelleen hänen
terveydenhoitoonsa. Vielä 70-vuotiaana hän ui myöhään syksyllä.

Hänen terveytensä pysyikin ylipäänsä erinomaisena, muutamia
satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Professorina ollessaan hän
sai jalkaansa ruusun, joka uhkasi käydä hengenvaaralliseksi, kun
koko ruumis turposi. Pahemmin sattui hänelle tammikuussa 1870, kun
hän matkalla ystäviinsä ja sanakirjatyöapulaisensa, rovasti Antero
Vareliuksen luo Loimaalle Nokkalan kestikievarissa reestä portaille
noustessaan lankesi ja taittoi toisen säärensä. Jalka oli näet reessä
istumisesta "kuollut". Hänen täytyi ensin neljättä viikkoa venyä
vuoteen omana mainitussa majatalossa, jossa Perttulan lukkari sitoi
aluksi jalan, kunnes toht. Friman sen sitten pani kipsikääreesen.
Majatalo ei ollut parhaimpia, ja Lönnrot tahtoi vaatimattomasti maata
ovisängyssä, koska peräsänky muka tarvittiin matkustavaisia varten.
Kun sanomalehdet moittivat majataloa huonoksi olinpaikaksi, niin
Lönnrot kirjoitti ystävälleen, kirjanpainaja J. Fr. Granlundille
Turkuun: "Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut
saada. Talonväki oli erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja
vaikka tässä ei ole kuin yksi vierasten tupa, niin reisaavaisista
ei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut." Emännän hyvä kahvi
se etupäässä kuuluu tehneen olon ukolle siedettäväksi. Vuoteessaan
hän ahkerasti korjaili rakkaita virsiään ja piti hyvää tuulta yllä.
Myöhemmin hän lausui asiasta: "Kerran vain elämä rupesi kuitenkin
tuntumaan minusta kovin ikävältä. Se oli silloin kun olin taittanut
jalkani, enkä ollut tilaisuudessa pitkään aikaan työtä tekemään." Työ
se näet oli Lönnrotin paras lääke. Kun eräs virsikirjakomitean jäsen,
rovasti v. Essen, joka usein työskenteli Lönnrotin kanssa Sammatissa,
kerran v. 1865 kehoitti Lönnrotia muiden lailla pitämään kesä-lepoa,
vastasi verraton ukko: "Kyllähän olen koettanut sitäkin, mutta ei se
maista, sillä _työ on lepoa_."

Kun jalka hieman parani, siirsi Varelius helmikuun puolivälissä
Lönnrotin luokseen Loimaan pappilaan, jossa hän sai maata vielä
kolmatta kuukautta virsiä korjaillen. Tytär Maria tuli Loimaalle
isäänsä vaalimaan yhdessä pappilan herttaisen väen kanssa. Jalasta
tulikin sitten niin terve, että Lönnrot piloillaan väitti sen
taittumisesta tulleen entistä ehommaksi. Granlundille hän kirjoitti
sairasvuoteeltaan: "Minä tähän jalkani taittumisen tapaukseen olen
hyvin tyytyväinen ja katson sitä niin kuin muunaki Jumalan hyvänä
työnä kohtaani; käyköön kuinka tahansa, niin on aina parasta tyytyä
siihen ja kiittää Häntä." Syystäpä sanoikin Varelius: "Suomen kansa
ei ollut turhaan käynyt Lönnrotin sairasvuoteella häntä katsomassa ja
oppimassa, miten vastoinkäymisessä kärsitään ja tehdään työtä kuten
miehelle sopii."

Lönnrotin varsinainen päätyö, jota varten hän juuri oli siirtynyt
Sammattiin, oli monesti mainitun sanakirjan valmistaminen. Osan
päivästä hän aina varasi tähän tarkoitukseen. Monet apulaiset
edistivät työtä poimimalla sanoja ja lähettämällä sanakokoelmia.
Mutta Lönnrot itse suoritti lopullisen järjestämisen ja kokoonpanon.
Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja alkoi ilmestyä
vihottani Suomal. kirj. seuran kustannuksella v. 1866. Sen ensimäinen
osa, kirjaimet A-M, valmistui painosta v. 1874, jolloin käsikirjoitus
oli valmis jo T:hen saakka, "niin että tulevana syksynä toivon
selviäväni siitä pitkällisestä työstä", kuten Lönnrot kirjeessään
Granlundille arveli. Mutta vielä kului kuusi vuotta, ennenkuin toinen
osa, kirjaimet N-Ö, oli täysin valmis. Vaan silloin, v. 1880, olikin
tehty oikea jättiläistyö. Lönnrotin sanakirja on näet suurimpia
lajissaan, sisältäen 2,203 kaksipalstaista, tiheään painettua
sivua suurta kokoa ja noin 160,000 sanaa. Ainesten kriitillisen
käsittelyn kannalta sanakirja ei siedä arvostelua, mutta Lönnrotin
tarkoitus olikin etusijassa antaa täydellinen kokoelma suomenkielen
sanavaroista. Itse hän lausuu ensi osan esipuheessa: "Minulla oli
edessäni kaksi ehtoa: joko panna suurempaa huolta kritiikkiin, mutta
samalla luopua toivosta nähdä työn päättyvän jälellä olevan, jospa
pitemmänkin elämäni ja työkykyni aikana, tai myös järjestää käsillä
olevat kokoelmat sillä tavoin kuin nyt on tapahtunut, jolloin ehkä
voin elää työn valmistumiseen saakka. Minä valitsin jälkimäisen
keinon pääasiallisesti pelosta, että nuo kallisarvoiset kokoelmat,
ollessaan kauemman aikaa työn alla, voisivat joutua kaikenlaisten
onnettomuuksien vaaraan." Ja tavallisella vaatimattomuudellaan hän
lisää: "Suurin syy (puutteihin) on minussa itsessäni tai minun
kyvyttömyydessäni saada aikaan mitään parempaa." Hän muka olisi
mielellään nähnyt, että kyvykkäämmät olisivat tehneet tämänkin
suurtyön, mutta kun näillä ei ollut aikaa, jota hänellä sensijaan oli
runsaasti, niin oli hän työhön ryhtynyt. Ja teoksen loppulauseessa
hän sanoo jättävänsä sanakirjansa, ei kriitillisesti toimitettuna
suomenkielen sanakirjana, vaan aakkosellisesti järjestettynä
sanakokoelmana nuorempien ja tieteellisempien kykyjen seulottavaksi.
"Sekavalla mielihyvällä -- hän kirjoittaa -- näen nyt tämän
pitkällisen työn päättyneen. Toiselta puolen en voi muuta kuin
kaikesta sielusta ja sydämestä kiittää Jumalaa, joka minulle työssäni
on suonut ikää ja terveyttä, mitä 17 vuotta sitten työtä alkaessani
jo silloin pitkän ikäni tähden tuskin saatoin toivoakaan. Vähemmän
tyytyväinen olen sitävastoin työn suoritukseen, jonka moninaiset
puutteet ja vaillinaisuudet minä liioin hyvin tunnen ja tunnustan."

Puutteistaan huolimatta Lönnrotin suuri sanakirja on alati
tyhjentymätön aarreaitta ja sanalähde suomenkielen tutkijoille
ja käyttäjöille. Se on tavallaan kielemme mahtavin ulkonainen
muistomerkki.

Sanakirjatyön ohella Lönnrot vihdoin ryhtyi järjestämään Kajaanissa
kesken jääneitä loitsurunoja ja saikin ne valmiiksi v. 1880 yht'aikaa
sanakirjan kanssa. _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_ on paksu,
Kalevalan kokoinen kirja, johon on koottu ne synkät ja mahtavat
tenhosanat, ne lujat luottehet, joilla esivanhempamme koettivat
vallita luontoa ja varasivat itsensä tauteja, onnettomuuksia
y.m. vastaan tai rukoilivat haltioilta menestystä toimillensa.
Loitsurunojenkin järjestämisessä Lönnrot noudatti Kalevalassa
seuraamaansa menettelyä, sovitellen pitkiä loitsulukuja yhteen
monista eri toisinnoista. Mutta siten nuo painetut loitsurunot,
joilla ei sellaisinaan ole kirjallista arvoa, vaan jotka ovat
oikeastaan puhtaasti tieteellistä tavaraa, menettivät kokonaan
tieteellisen merkityksensä.

Viime vuosinaan hän myös toimitteli uutta lavennettua Kantelettaren
laitosta, josta ennätti suorittaa valmiiksi vain kolmannen kirjan
eli "virsilaulut". Nekin hän lisäili ja sovitteli uusilla aineksilla
entistä pitemmiksi, huolimatta ollenkaan siitä, että runoihin siten
joutui vallan vieraita aineksia. Yhteen kutominen oli tullut hänelle
aivan toiseksi luonnoksi.

Lönnrotin työtarmo vielä vanhoilla päivillä on sitä ihmeteltävämpää,
kun hänelle sattui useita katkeria perhesuruja. Hänen hurskas
vaimonsa kuoli, kuten mainittiin, jo v. 1868, sairastettuaan kauan
aikaa vilustumisesta saatua kurkkutautia, ja kolme tytärtä seurasi
äitiään nuorina hautaan: Maria 1874, Elina 1876 ja Thekla 1879.
Rinta- ja kurkkutauti heidät riisti pois surevalta isältä. Ainoastaan
lähinnä vanhin tytär Ida jäi vanhuksen viime päivien tueksi ja
sulostuttajaksi. Lönnrot kantoi kohtalonsa miehekkäällä tyyneydellä
ja alistuvaisuudella ja sanoi olevan turvallista tietää, että he
olivat menneet pois ennen häntä. Eräälle ystävälleen, joka yht'aikaa
oli kadottanut kaksi poikaansa, hän v. 1869 kirjoitti: "Olen kokenut
itseki sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta
ei auttaneet ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei
voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä,
että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä
surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä olisi
semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen
hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?" -- Työ oli
Lönnrotin paras lohdutus.

Vainajain muisto tuli runsaasti Sammatin hyväksi. Vaimonsa kuoltua
Lönnrot näet lahjoitti rahasumman kansakoulun perustamiseksi
Sammattiin, Marian muistoksi hän antoi varoja kansakoulurakennuksen
laajentamiseksi, Elinan kuoltua rahalahjalla muisti kunnan vaivaisia
ja kirkkoa, ja Theklan muistoksi hän lahjoitti Sammatin kirkkoon
prof. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun. Hänen hyvänteoistaan
mainittakoon vielä, että hän kustansi monta Sammatin neitoa
seminaariin, oli kuntalaistensa auliina neuvonantajana, sovitti
riitoja, puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa valistusta levittämään,
neuvoi katovuosina 1867-68 Sammatin emännille jäkäläleivän tekoa,
paranteli sairaita, auttoi tarvitsevia j.n.e. Hän oli tavallaan
koko Sammatin isä ja patriarkka, jonka puoleen kuka tahansa rohkeni
luottamuksella kääntyä.

Vuoden 1874 vaiheilla Lönnrot möi Nikun kansakoulujen
ylitarkastajalle Uno Cygnaeukselle, koska läheiset talolliset
metsiensä hävityksellä olivat pilanneet näköalan. Hän vetäytyi nyt
vielä syvemmälle sydänmaahan ostamaansa yksinäiseen Lammin taloon,
kolmisen kilometrin päähän Nikusta. Lammi on mäellä jylhien vaarojen
ja metsien keskellä, järviä siellä täällä ympäristössä. Lähin järvi
ei oikein näkynyt kartanoon, ennenkuin Lönnrot viime vuosinaan
hakkautti metsän läpi näköaukon. Talonsa hän korjautti kuntoon,
perusti siihen pienen puutarhan ja asettui oikein mukavasti. Nikun
yksinkertainen patriarkaalinen elämä ja talouskomento siirtyi
nyt Lammille. Punaiseksi maalatussa päärakennuksessa Lönnrot
asui itse perheineen ja palvelijoineen, ja pihalla oli toinen
pienempi rakennus vieraita varten. -- Päärakennuksen eteisestä
oikealle oli suuri tupa, jossa palvelijat häärivät askareissaan.
Sinne Lönnrot usein itsekkin tuli juttelemaan väkensä kanssa
kuin isäntämies konsanaan. Sunnuntaisin hän luki tuvassa väelle
saarnan ja soitteli kanteleella virsiä. Palvelijoille tilattiin oma
sanomalehti ja kansantajuisia kirjoja. Tuvan suuren seinäkellon
tuli käydä puolituntia edellä, sillä "illan virkku, aamun torkku,
se tapa talon hävittää" arveli Lönnrot. -- Vasemmalle eteisestä
oli perheen ruokasali ja sen takana avara ja valoisa sali, jota
kasvit, maalaukset, rintakuvat, piano, kirjahyllyt, sohvat ja tuolit
kaunistivat. Uunin reunuksella istui tavallisesti Lönnrotin suuri,
valkea ja arvonsa tunteva lemmikkikissa. Salin taakse rakennettiin
myöhemmin lisäksi pari pientä kammaria. Eteisestä suoraan olivat
Lönnrotin omat huoneet, joissa vallitsi yksinkertaisuus ja hyvä
järjestys. Seiniä koristivat suuret kirjahyllyt ja kartat; Runebergin
kuva, Porthanin kuvapatsaan jäljennös ja Kajaanista tuotu kantele
olivat arvokkaita kaunistuksia. Makuuhuone oli yksinkertainen,
sillä Lönnrot makasi tavallisesti sohvalla ja vasta viime vuosinaan
hankki itselleen rautasängyn. Usein hän itse sekä teki että korjasi
vuoteensa, parsi sukkansa ja pesi nenäliinansa. Kirjoituspulpettinsa
hän laittoi mahdollisimman mukavaksi, sillä hän etsi aina itselleen
mukavinta työasentoa. Niinpä hän keksi erityisen kirjoituslaudankin,
jonka avulla voi kirjoittaa pitkällään. Usein hän kirjoitti
seisoalta, kun ei sietänyt istua. Pöydällä oli aina valmiiksi
teroitettuna kymmenittäin lyijykyniä. Toisen soman laitoksen avulla
hän voi yöllä tulta ottamatta käsin tunnustella, paljonko seinäkello
oli. Ankarana tupakkamiehenä hän lisäksi laati erityisen kojeen, joka
kannatti kirjoittaessa hänen piippuansa, ja toisen kojeen, jonka
avulla sai mukavasti tupakkamassin vastakkaiselta seinältä kulkemaan
luokseen sänkyyn, tarvitsematta siitä nousta. Sukunsa kätevyys oli
hänessä käynyt perintönä. Lompakkonsa hän valmisti itse paksusta
paperista, sitoi kirjoja, joskus suutaroikin j.n.e., puhumattakaan
vanhasta räätälintaidosta.

Nikulla ja Lammilla valmistuivat verkalleen Sanakirja ja Loitsurunot
ahkeran työn tuloksena. Kuitenkaan Lönnrot ei viettänyt kaikkea
aikaansa Sammatissa, vaan asui talvet 1870-luvulla tavallisesti
Helsingissä, missä nuorimmat tyttäret kävivät suomalaista
tyttökoulua. Vanhemmat tyttäret kävivät Jyväskylän seminaaria.
Helsingissäkin ukko istui kuin kontio pesässään käymättä huvituksissa
ja puuttumatta ajan kiivaihin puolueriitoihin. Hän rakasti kaikessa
malttia ja sävyisyyttä. Kun Ahlqvist "Kielettäressään" ylen ankarasti
ja jyrkästi arvosteli suomalaisia kirjailijoita, kehoitti Lönnrot
v. 1871 häntä olemaan hellävaraisempi vast'alkavia kynäniekkoja
kohtaan, koska "lisäksi on rikkaki rokassa ja hämähäkki taikinassa".
Ja juurikuin kaukaisena maininkina kuuluivat ukon työkammioon
puolueriitojeu laineet. Esim. Granlundille hän kirjoittaa joulukuussa
1874 Helsingistä: "Täällä ollaan ja eletään tavallisessa melussa,
ruotsin- ja suomikiihkoset harkkailevat toisiansa, eikä kaikki
suomikiihkosetkaan vedä yhtä köyttä, sittenkun Ahlqvist on erottanut
ne kahteen eri leiriin: altfennomanien ja jungfennomanien." Missä
sovittajaa ja välittäjää tarvittiin, siellä Lönnrot rauhan miehenä
oli valmis astumaan väliin. Suomalaisuuden edistys kuitenkin oli
hänelle aina kallis, ja vielä v. 1880 hän kirjoituksillaan pakoitti
metsähallituksen käyttämään suomea suomalaisia asianosaisia
koskevissa virkatalo-asioissa. Ja v. 1882 hän kirjeessään lehtori
Borgille lausuu ilmi ilonsa siitä, että suomalainen puolue yliopiston
konsistorissa oli vahvasti kasvamassa.

Vaikka hän itse omasta puolestaan ei koskaan astunut julkisuuteen,
täytyi hänen tuon tuostakin tulla esille piilostaan. Niinpä hän
yhdessä Snellmanin kanssa oli juhlavieras, kun ylioppilaat syksyllä
1872 panivat toimeen ylioppilasjuhlan muistoksi siitä, että kolme
suurmiestämme 50 vuotta aikaisemmin oli tullut ylioppilaiksi. Juhla
oli innostuttava, mutta Lönnrot lienee arvellut, että koko kunnia
kuului Snellmanille, joka oli saanut niin paljon vainoa kärsiä,
kun hän itse sitä vastoin aina oli saanut tehdä työtä rauhassa.
Mainittakoon ohimennen, että Lönnrot sepitti suomenkielisen
juhlarunon ylioppilastalon vihkiäisiin syksyllä 1870. Vuoden 1876
kirkolliskokouksessa Lönnrot oli maallikkojäsenenä. -- Harvinainen
juhlallisuus oli hänelle, kun hänet 1877-vuoden promotsionissa
vihittiin maisteriksi ja riemumaisteriksi samalla kertaa, saatuaan
jo 1860 kunniatohtorin arvon, mikä häneltä 1840-luvulla oli
pidätetty. Hauskuutena mainittakoon, että vanhus niin vähän huoli
koko maisterinvihkiäisistä, että hänen täytyi Vareliukselta lainata
valkoinen kaulaliina, ja lehtori Borg sai pukea hänen ylleen
ritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista
arvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon -- olipa m.m. preussilaisen
"Pour-le-merite" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat
saavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen
sohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa
varten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot
sitä tuttavilleen ja sanoi: "Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi
minut saada." Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin
arveli: "Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen." Yleensä hän
varsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi
rintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä
miellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka
Lönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää
piirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas.
Vihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli
joutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa
astua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai
tilaa.

Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi
varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun
aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti
ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko
päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia,
varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle.
Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään
vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden
päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään
rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen
hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä,
ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan.
Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella
pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879
hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä
saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä."
Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista,
joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä,
että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka
tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain
voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja
kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet
muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja
puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita,
jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.

Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin
huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei
suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran
"liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin
että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin
vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli
koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia
olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin
kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro,
lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä
tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä
kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut,
pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset
lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän
käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita
eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja
vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle
uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa
ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle
kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko
sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun
Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä
Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi,
koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse
häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä
yhdessä pysyvän."

Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot
suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo
ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.

Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän
ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia.
Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja
rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä
muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti
50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa
muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon
kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen
viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan.
Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla
Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma
hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion
satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja.
Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella
edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille,
joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin.
Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi
ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin
ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan.
Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä
oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin
ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet
jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä,
osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi
tänne laulujen lievemaille -- hän lausui -- sillä ei nämäkään
oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla
huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä,
aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja
laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi
minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se
vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän
kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän
Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja
Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita,
sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette
minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja
omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti
olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus
on tavannut." -- Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa
kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.

Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea
hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja.
Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta
sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa
suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin
huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin
eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen
kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri
selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja
kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät
näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. -- Oulussa vanhukselle
taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti
oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin
juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V.
Snellmanin kuolemasta. -- Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään
päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja
laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti
ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa
lepoon.

Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa,
"täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin,
jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin
suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia
lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja
y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi
perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että
kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen
pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta
niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran
totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa
Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen
m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria,
joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa
muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa
tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään,
joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä
koko maassamme." -- Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan
päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa,
missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet
ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään
aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti
lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä
elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää
muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä
päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin
hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa
sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi
tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille.
-- Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi;
juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine
itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin,
puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.

Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa
menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli
entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan
monta tuntia päivässä istua työnsä -- Kantelettaren uuden laitoksen
ja virsien -- ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla
vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka
vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei
enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään.
Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet
hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan
Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta
en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella
luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui
poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla
tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani
kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p.
1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle
aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari
minuttia ennen lähtöään -- kättä, joka läpi pitkän elämän oli
väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.

Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan,
lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi
ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan
lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla,
jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja
perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.

Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko
Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen
kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla
kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa
parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä
oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen
haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.

Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa
jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen
ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen
jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin
Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti
sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee
henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli
tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on
meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla
voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen
laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa
ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902
pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen
haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen
graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa,
säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta
patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella
elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen
kansansa sydämessä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home