Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Patty ja Priscilla
Author: Webster, Jean
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Patty ja Priscilla" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PATTY JA PRISCILLA

Kirj.

Jean Webster

(Setä Pitkäsäären tekijä)


Tekijän luvalla englanninkielestä suomentanut

Arne Ylermi


Alkuperäinen nimi: "When Patty Went to College"



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva O.-Y,
1920.



SISÄLLYS:

    I. Tunteellinen ovenvartija.
   II. Vanha pelko.
  III. Herkkäuskoinen herra Todhunter.
   IV. Etiikan luento.
    V. Salaperäinen Kate Ferris.
   VI. Tarina, johon oli neljä jatkoa.
  VII. Muinaisenglanninkielen tutkinto.
 VIII. Robertin kuolema.
   IX. Patty lohduttajana.
    X. Italian kautta.
   XI. "Paikallisväri."
  XII. Seuratapojen vaatimukset.
 XIII. Mela ulkona.
  XIV. Tarina vainotusta tytöstä.
   XV. Patty ja piispa.



I LUKU.

Tunteellinen ovenvartija.


"Mustetolpot", huomautti Patty, imien loukkaantunutta peukaloaan,
"eivät nähtävästi ole tarkoitetut nupien naulaamista varten.
Tarvitsisin välttämättä vasaran."

Tämä huomautus jäi vastausta vaille, ja Patty laskeutui alas
pystyportaiden ylimmältä astuimelta ja meni huonetoverinsa luo, joka
istui lattialla ottamassa esille vaatearkusta sohvatyynyjä ja verhoja.

"Priscilla", sanoi hän pyytäen, "sinulla ei ole mitään tekemistä.
Menepäs noutamaan Petersiltä vasara."

Priscilla nousi vastahakoisesti. "Luulen, että ainakin viisikymmentä
tyttöä on jo käynyt sitä pyytämässä."

"Viis' siitä, hänellä on omansa takataskussaan. Lainaa se. Ja Pris",
-- huusi Patty vielä hänen jälkeensä -- "pyydä sitten, että hän
lähettää jonkun miehen ottamaan tämän astiakaapin oven saranoiltaan."

Sillävälin istuutui Patty portaiden ylimmälle astuimelle ja katseli
allaan olevaa sekamelskaa. Itämainen, ruo'oista tehty nojatuoli,
jonka kädensijat olivat jokseenkin pahoin kuluneet, muutamia
pienempiä erilaisia tuoleja, kaksi pulpettia, sohva, pöytä ja kaksi
vaate-arkkua olivat yhdessä läjässä keskellä huonetta. Lattia,
sikäli kuin sitä voi sieltä täältä huonekalujen lomasta huomata, oli
ruohon-viheriän maton peitossa, kun taas ikkuna- ja oviverhot olivat
räikeän karmosiinipunaisia.

"Tuskinpa vaan kukaan", ajatteli Patty itsekseen katsellessaan
kalustoa, "kutsuisi tätä värien sopusoinnuksi."

Samassa koputettiin ovelle. "Sisään", sanoi hän.

Ovelle ilmestyi siniseen, nilkkaan asti ulottuvaan, liinaiseen
merimiespukuun puettu tyttö, jolla oli pitkä hiuspalmikko niskassaan.
Patty tutki häntä ääneti. Tytön silmät harhailivat hämmästyneinä
ympäri huonetta ja kiintyivät lopuksi portaiden huipulle.

"Minä -- minä olen 'nahkiainen'" ["nahkiaisiksi" kutsuttiin
ensikurssilaisia], aloitti hän.

"Mutta, rakas ystävä", mutisi Patty ikäänkuin anteeksi pyytäen, "minä
olisin luullut Teitä yläluokkalaiseksi; mutta" -- viitaten kädellään
lähintä vaate-arkkua -- "tulkaa sisään ja istukaa. Minä tarvitsen
Teidän neuvoanne. Tässä esimerkiksi on vihreitä värivivahduksia",
sanoi, hän ikäänkuin jatkaen keskustelua, "jotka eivät niinkään
huonosti sovi yhteen punaisen kanssa; mutta sanokaa suoraan, sopiiko
_tuo_ vihreä vivahdus mihinkään?"

"Nahkiainen" katsoi vuoroin Pattya vuoroin mattoa ja hymyili
epävarmasti. "Ei", sanoi hän, "sitä minä en luule."

"Tiesin, että sanoisitte niin", huudahti Patty, huoaten
helpoituksesta. "Mutta mitä sitten neuvoisitte meidän tekemään sille?"

"Nahkiainen" joutui hämilleen. "En tiedä, ellette ota sitä pois",
änkytti hän.

"Sepä mainiota!" huudahti Patty. "Kummallista, ettemme ole ennen
tulleet sitä ajatelleeksi."

Priscilla palasi samassa takaisin ilmoittaen: "Peters on epäluuloisin
mies, minkä olen koskaan tuntenut!" Mutta hän vaikeni äkkiä
huomatessaan "nahkiaisen."

"Priscilla", sanoi Patty ankarasti, "ethän vain liene ilmaissut, että
ripustamme verhoja seinille."

"Koetin välttää sitä", sanoi Priscilla, "mutta hän luki totuuden
silmistäni. Hän oli tuskin katsahtanut minuun kun hän sanoi:
'Kuulkaapas neiti, tiedättehän Te, että on vastoin sääntöjä ripustaa
verhoja seinille ja lyödä nauloja rappaukseen, ja minä en luule
Teidän tarvitsevan ollenkaan vasaraa'."

"Hävytön olento!" huudahti Patty.

"Mutta", jatkoi Priscilla nopeasti, "minä pistäysin tullessani
Georgie Merrilesin luo ja lainasin hänen vasaransa. Oh, olin vähällä
unohtaa", lisäsi hän, "Peters sanoi, ett'emme saa ottaa ovia pois
saranoiltaan -- että niin pian kuin me olemme ottaneet omamme pois
paikoiltaan, niin viisisataa muuta nuorta neitosta tahtoo tehdä
samoin ja silloin riittää puolelle tusinalle miehiä koko kesäksi
työtä asettaessaan niitä taas paikoilleen."

Pattyn otsa vetäytyi pahaaennustavaan ryppyyn ja "nahkiainen" kysyi
pelokkaasti: "Kuka on Peters?"

"Peters", sanoi Priscilla, "on lyhyt, vääräsäärinen herrasmies,
jolla on punainen Van-Dyck-parta, ja jonka varsinainen arvonimi on
ovenvartija, mutta joka tosiasiassa on diktaattori. Jokainen pelkää
häntä -- myöskin Prexy."

"En minä kuitenkaan", sanoi Patty, "ja", lisäsi hän päättävästi, "tuo
ovi täytyy saada pois, sanokoonpa hän sitä tai tätä ja luulen, että
saamme siis ottaa sen itse."

Hänen silmänsä kiintyivät jälleen mattoon ja hänen katseensa
kirkastui. "Oh, Pris, meillä on uusi oivallinen suunnitelma. Tämä
pikku ystäväni ei sano pitävänsä matosta ollenkaan ja ehdottaa, että
ottaisimme sen pois ja maalaisimme lattian mustalla värillä. Olen
hänen kanssaan samaa mieltä siinä", lisäsi hän, "että flaamilainen
tammilattia ryijyllä peitettynä olisi paljon kauniimpi."

Priscilla katsoi epäilevästi "nahkiaiseen" ja sitten lattiaan.
"Luuletteko, että he suostuvat siihen?"

"Sitä emme koskaan kysy heiltä", sanoi Patty.

"Nahkiainen" nousi veltosti ylös. "Minä tulin", sanoi hän epäröiden,
"ottamaan selvää -- minä sain kuulla, että tytöt lainaavat vanhoja
kirjojaan, ja minä ajattelin, että jos Te tahtoisitte --"

"Tahtoisitte!" sanoi Patty vakuuttavasti, "me lainaamme sielummekin
viidestäkymmenestä centistä lukukaudessa."

"Se -- se oli latinan sanakirja, jota minä olisin tarvinnut", sanoi
"nahkiainen", "ja viereisen huoneen tytöt sanoivat, että Teillä on
kenties sellainen."

"Ja kaunis onkin", sanoi Patty.

"Mitä vielä", keskeytti Priscilla. "Hänen kirjastaan ovat kaikki
lehdet O:sta R:ään poissa ja se on muutenkin aivan repaleinen, mutta
minun", -- hän penkoi erästä laatikkoa ja veti sieltä esiin paksun
niteen ilman kansia -- "vaikka se ei olekaan niin kaunis kuin se oli
kerran, niin se on vielä yhtä käyttökelpoinen."

"Minun on selityksillä varustettu", sanoi Patty, "ja kuvitettu.
Näytän heti miten erinomainen kirja se on"; ja hän alkoi laskeutua
portaita, mutta Priscilla esti hänet tulemasta alas ja hän nousi
jälleen ylimmälle astuimelle. "Minkä tähden", päivitteli hän
pelästyneelle "nahkiaiselle", "ette sanonut tarvitsevanne sanakirjaa
ennenkuin hän tuli takaisin. Sallikaa minun antaa Teille muutamia
neuvoja koulu-uranne alussa", lisäsi hän opettavaisesti. "Älkää
koskaan valitko itseänne suurempaa huonetoveria. Ne ovat vaarallisia."

"Nahkiainen" peräytyi äkkiä ovea kohden, joka samassa aukeni
ja kynnykselle ilmestyi miellyttävän näköinen tyttö, jolla oli
untuvanpehmeä, punertava tukka.

"Pris, sinä pakana veit minun vasarani!"

"Oh, Georgie, me tarvitsemme sitä paremmin kuin sinä! Tule sisään ja
auta meitä naulaamisessa."

"Hei, Georgie", huudahti Patty portailta. "Etkö luule tästä huoneesta
tulevan kauniin, sitten kun olemme saaneet sen valmiiksi?"

Georgie katseli ympärilleen. "Sinä olet paljon toivorikkaampi kuin
minä olisin", naurahti hän.

"Nyt siitä ei tietysti voi vielä sanoa mitään", vastasi Patty. "Me
aiomme verhota seinät tällä punaisella kankaalla ja maalata lattian
mustaksi; laittaa tummat huonekalut, punaiset verhot ja himmeän
valaistuksen."

"Kuinka ihmeessä", kysyi Georgie, "luulette saavanne heidät koskaan
suostumaan sellaiseen? Minä pistin kolme pientä, vaivaista nupia
seinään juuri tänään ja Peters kävi heti vihasta puhkuen minun
kimppuuni aikoen kannella ellen ottaisi niitä heti pois."

"Me emme kysy koskaan lupaa", selitti Patty. "Se on ainoa keino."

"Teillä on aika työ edessänne, jos toivotte saavanne kaikki valmiiksi
maanantaiksi", huomautti Georgie.

"_C'est vrai_", myönsi Patty, laskeutuen reippaasti alas portailta,
"ja te saatte jäädä auttamaan meitä. Meidän täytyy saada kaikki
huonekalut muutetuksi makuuhuoneeseen, ja matto viedyksi ylös
ennenkuin voimme alkaakaan maalata." Hän katsoi "nahkiaista"
tutkivasti. "Onko Teillä hirveän kiire?"

"Ei erittäin. Minun huonetoverini ei ole vielä saapunut, joten minä
en voi ruveta järjestämään."

"Sepä oli hauskaa; sitten Te voitte auttaa meitä huonekalujen
siirtämisessä."

"Patty!" sanoi Priscilla, "että sinä viitsit!"

"Minä jään hyvin mielelläni auttamaan, jos vaan tahdotte."

"Todellako!" sanoi Patty ystävällisesti. "Olen unohtanut kysyä
Teidän nimeänne", jatkoi hän, "enkä luule Teidän pitävän 'nahkiaisen'
nimestä; se ei ole kylliksi tarkka nimitys."

"Nimeni on Genevieve Ainslee Randolph."

"Genevieve Ains -- hyvänen aika! En voi muistaa sitä. Mitä pidätte,
jos kutsun Teitä lyhykäisyyden vuoksi Lady Clara Vere de Vere'ksi?"

"Nahkiainen" näytti epäröivän ja Patty jatkoi: "Lady Clara, sallikaa
minun esittää huonetoverini, neiti Priscilla Pond. Hän on hyvä
atleetti ja voittaa sadan yardin kilpailussa ja esteratsastuksessa
ja saa siten nimensä sanomalehtiin. Ja hyvä ystäväni, neiti Georgie
Merriles, yhdestä Bakotan vanhimmista perheistä. Neiti Merriles on
hyvin lahjakas -- laulaa sekakuorossa, soittaa kammalla --"

"Ja", keskeytti Georgie, "sallikaa minun esittää neiti Patty Wyatt,
jolla --"

"Ei ole mitään erikoisalaa", sanoi Patty vaatimattomasti, "mutta on
ainoastaan hyvä ja kaunis ja iloinen."

Samassa koputettiin ovelle, joka aukeni vastausta odottamatta. "Neiti
Theodora Bartlet", jatkoi Patty, "yleisesti tunnettu nimeltä Twin, ja
neiti Vere de Vere."

"Neiti Vere de Vere", mutisi Twin ällistyneenä ja istuutui
vaatearkulle.

"Nimitystä Twin" [kaksoinen], selitti Patty, "käytetään
ainoastaan vertauskuvallisessa merkityksessä. Tämän nimen sai
hän 'nahkiais'-vuotenaan ja sen aihe on häipynyt muinaisuuden
aamuhämärään."

"Nahkiainen" katsoi Twin'iin ja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen
mitään sanomatta.

"Minun mielilauselmani", sanoi Patty, "on aina ollut: Vaitiolo on
kultaa. Huomaan olevamme siinä suhteessa hengenheimolaisia."

"Patty", sanoi Priscilla, "lakkaa kiusaamasta sitä lapsi parkaa ja
ryhdy työhön."

"Kiusaamasta?" sanoi Patty. "Enhän minä häntä kiusaa; olemme juuri
tulleet tutuiksi. Luulen kuitenkin, ettei tässä ole aikaa turhiin
kohteliaisuuksiin. Tahdotko lainata jotain?" lisäsi hän kääntyen
Twin'in puoleen, "vai pistäydyitkö vierailulle?"

"Vierailullepa tietenkin, mutta luulen, että tulen uudelleen sitten
kun täällä ei ole huonekaluja nostettavana."

"Ei sinulla satu olemaan kaupunkiin menoa tänä iltana?"

"Kyllä", sanoi Twin. "Mutta", lisäsi hän varmuuden vuoksi, "jos on
kysymys akkunaverholistoista, niin minä kieltäydyn niitä tuomasta.
Tarjouduin tuomaan yhden Lucille Carter'ille eilisiltana, kun hänellä
oli sellainen kiire toimeenpanna muuttokemut ja olin vähällä lävistää
sillä konduktöörin noustessani vaunuun; ja esittäessäni hänelle
anteeksipyyntöjäni iskin sen toisella päällä rouva Prexy'ltä hatun
päästä."

"Meillä on akkunaverholistoja niin paljon kuin tarvitsemmekin", sanoi
Patty. "Mutta meidän pitää saada hiukan maalia -- viisi purkkia
mustaa väriä ja kolme pensseliä; kiitoksia paljon ja näkemiin. Nyt",
jatkoi hän, "on meidän kaikkein ensiksi saatava tuo ovi alas, ja
minä menen kiristämään ruuvitaltan siltä vastahakoiselta Peters'iltä
sill'aikaa kun te irroitatte naulat matosta."

"Häneltä et sitä saa", sanoi Priscilla.

"Saathan nähdä", sanoi Patty.

Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi takaisin heiluttaen päänsä
päällä ruuvitalttaa. "_Voilà, mes amies!_ Peters'in kaikkein paras
ruuvitaltta, josta minä olen personallisesti vastuunalainen."

"Kuinka Sinä sen sait?" kysyi Priscilla epäluuloisesti.

"Sinä käyttäydyt", sanoi Patty, "ikäänkuin luulisit minun iskeneen
hänet tainnoksiin johonkin pimeään nurkkaan ja ryöstäneen sen
häneltä. Minä vaan pyysin sitä häneltä kohteliaasti ja hän kysyi
minulta mitä sillä tekisin. Minä sanoin hänelle, että tahdoin
irroittaa ruuveja ja se syy tepsi häneen niin, että hän ojensi sen
minulle sanaakaan sanomatta. Peters", lisäsi hän, "on hyvä; hän on
vain kuten kaikki muutkin miehet -- häntä kohtaan täytyy käyttää
viekkautta."

Kello kymmenen samana iltana oli numero 399:n matto sievästi
kokoonkäärittynä asetettu ylemmän käytävän toiseen päähän. Koko
lähitienoo oli tärpätin hajun vallassa ja numero 399:n lattia
kiiltävän musta, paitsi neljää tai viittä maalaamatonta paikkaa,
jotka Patty nimitti "askeltaviksi" ja jotka piti maalata myöhemmin.
Jokainen, joka sattui iltapäivän tai illan kuluessa pistäytymään
sisään sai ottaa pensselin käteensä ja vuoron perään ruveta
polvillaan maalaamaan lattiaa. Paitsi lattiaa, muutettiin kolme
kirjahyllyä ja yksi tuoli mahongista flaamilaiseksi tammeksi ja
jälellä oli vielä puoli purkkia maalia, jonka Patty koetti parhaansa
mukaan saada käytetyksi.

Saaden vaivoin pidetyksi puuhansa salassa pystyttivät he jälleen
portaat seuraavana aamuna, ja verhojen ripustaminen jatkui suurella
riemulla, kunnes äkkiä kuului ovelta koputus, mikä keskeytti työn.

Aavistamatta uhkaavaa vaaraa huusi Patty ystävällisesti: "Sisään!"

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Peters'in persoona; Priscilla
pakeni raukkamaisesti jättäen huonetoverinsa yksinään portaiden
huipulle.

"Oletteko Te se nuori neiti, joka lainasi minun ruuvi --" Peters
vaikeni katsahdettuaan lattiaan ja hänen kasvonsa vääntyivät
hämmästyksestä. "Missä täältä on se matto?" kysyi hän sellaisella
äänellä kuin olisi luullut sen olevan maalin alla.

"Se on eteisessä", sanoi Patty ystävällisesti. "Mutta varokaa,
ettette astu maalille."

"Teidän olisi pitänyt saada lupa" -- aloitti hän jälleen, mutta hänen
silmänsä osuivat seinäverhoihin ja hän vaikeni taas.

"Kyllä", sanoi Patty; "mutta me saimme kuulla, ettette olisi voineet
juuri nyt luovuttaa meille miestä sitä maalaamaan, emmekä senvuoksi
tahtoneet vaivata Teitä."

"On vastoin sääntöjä ripustaa verhoja seinille."

"Olen kuullut, että se on niin", sanoi Patty kohteliaasti, "ja
yleensä se on sangen hyvä sääntö. Mutta katsokaahan näiden
seinäpaperien väriä. Ne ovat herneen vihreät. Teillähän on ollut
kylliksi tekemistä seinäpaperien kanssa, herra Peters, tietääksenne,
että nämä ovat aivan mahdottomat, varsinkin kun meidän ikkuna- ja
seinäverhomme ovat punaiset."

Peters'in katse oli kiintynyt astiakaappiin, josta ovi oli poissa.
"Oletteko Te se nuori neiti", kysyi hän töykeästi, "joka pyysi
minulta tätä ovea otettavaksi pois saranoiltaan?"

"En", sanoi Patty; "Se on varmaankin ollut minun huonetoverini. Se
oli hyvin raskas", jatkoi hän valittaen, "ja meillä oli jokseenkin
paljon puuhaa ennenkuin saimme sen alas, mutta me käsitimme
luonnollisesti, että Teillä oli hirveästi työtä, eikä se oikeastaan
ollut Teidän vikanne. Sitä varten minä tarvitsin ruuvitalttaa" lisäsi
hän. "Olen pahoillani, etten tuonut sitä paikoilleen eilisiltana,
mutta minä olin hyvin väsynyt ja sitten minä unohdin."

Peters vain murisi itsekseen. Hän tarkasteli nurkkakaappia, joka
riippui seinällä. "Ettekö tiedä, että on vastoin sääntöjä lyödä
nauloja rappaukseen?" kysyi hän ankarasti.

"Eivät ne ole nauloja", huomautti Patty. "Ne ovat koukkuja.
Minä muistin, että Te ette pitäneet rei'istä ja panin senvuoksi
ainoastaan kaksi, vaikka pelkään pahoin, että vähintäinkin kolme on
välttämätöntä. Mitä ajattelette, herra Peters? Eikö se näytä lujalta?"

Peters ravisti sitä. "Se on tarpeeksi luja", sanoi hän äreästi.
Kääntyessään hänen silmänsä kiintyivät pöytään Priscillan
makuuhuoneessa. "Onko tuo tuolla kaasukamiina?" kysyi hän.

Patty kohautti olkapäitään. "Olkaa varovainen, herra Peters! Älkää
menkö lähelle sitä kirjakaappia. Se on juuri maalattu."

Peters hypähti syrjään ja jäi seisomaan hajasäärin toinen jalka
toisella, toinen toisella askelkivellä, jotka eivät olleet aivan
lähellä toisiaan. Yksinpä ovenvartijankin on vaikea näyttää
arvokkaalta tällaisessa asennossa ja sill'aikaa kun hän siinä
kokoili hajanaisia vaikutelmiaan, harhaili Pattyn katse ikävöiden
ympäri huonetta ikäänkuin löytääkseen jonkun, joka olisi voinut
hänen kanssaan iloita tästä hullunkurisesta näytelmästä. Patty tunsi
kuitenkin, että vaitiolo alkoi käydä uhkaavaksi ja hän kiiruhti sitä
keskeyttämään:

"Siinä on jokin vika tuossa kaminassa; se ei tahdo ensinkään palaa.
Pelkään, ettemme panneet sitä kokoon aivan oikein. Te varmaankin
voisitte helposti huomata, mikä sitä vaivaa, herra Peters." Ja hän
hymyili makeasti. "Ettekö tahtoisi katsoa sitä?"

Peters murisi taas itsekseen; mutta hän lähestyi samassa kaminaa.

Viisi minuuttia myöhemmin kun Priscilla pisti päänsä ovenraosta
sisään nähdäkseen oliko sattumalta vielä jotain jälellä Pattysta,
näki hän Petersin polvillaan makuuhuoneen lattialla paloiteltu
kamiina hajallaan ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Minä
luulen, että kun ne kerran on sinne pantu, niin ne voivat yhtä
hyvin jäädä paikoilleen"; ja Pattyn siihen vastaavan: "Te olette
kovin ystävällinen, herra Peters. Luonnollisesti, jos me olisimme
_tienneet_ --" Priscilla sulki hiljaa oven ja vetäytyi takaisin
odottamaan Peters'in poislähtöä.

"Kuinka ihmeessä sinä suoriuduit hänestä?" kysyi hän syöksyen sisään
heti kun Peters'in askelten kaiku oli häipynyt käytävän toiseen
päähän. "Minä odotin saavani laulaa sielumessun sinun maallisten
jäännöstesi ääressä ja löysinkin Peters'in polvillaan lattialla mitä
ystävällisimpään keskusteluun syventyneenä."

Patty hymyili merkitsevästi. "Sinun tulee muistaa", sanoi hän, "että
Peters ei ole ainoastaan ovenvartija: hän on myöskin mies."



II LUKU.

Vanha pelko.


"Minä valmistan tänään teen", sanoi Patty ystävällisesti.

"Kuten tahdot", vastasi Priscilla, kohauttaen epäillen olkapäitään.

Patty puuhaili astioita kolistellen. "Kupit ovat jokseenkin
tomuiset", huomautti hän neuvotonna.

"Sitten olisi parasta pestä ne", vastasi Priscilla.

"Ei", sanoi Patty, "siitä on niin paljon vaivaa. Ole hyvä ja sulje
akkunaluukut niin sytytämme kynttilät, se ajaa saman asian. Sisään",
huudahti hän vastaukseksi koputukseen.

Georgie Merriles, Lucille Carter ja Bartlet Twin ilmestyivät
kynnykselle.

"Lienenköhän kuullut oikein, että molemmat P:t aikovat tarjota teetä
tänä iltana?" kysyi Twin.

"Kyllä, astukaa sisään. Aion laittaa sen itse", vastasi Patty, "ja
saattepa nähdä, miten paljon parempi emäntä minä olen kuin Priscilla.
Kuulepas Twin", lisäsi hän, "ota kattila ja kaada siihen vettä; ja
Lucille, ole hyvä ja mene lainaamaan vähän spriitä 'nahkiaisilta'
käytävän toisesta päästä; meidän pullomme on aivan tyhjä. Minä
menisin muuten itse, mutta lainasin niin paljon aivan äskettäin, ja
he eivät tunne sinua, ymmärrätkö. Ja -- oh, Georgie, sinä olet aina
niin kiltti: juokseppas alas varastoon noutamaan hiukan sokeria.
Luullakseni siellä on hiukan rahaa siinä hopeisessa mustepullossa
Priscillan pulpetilla."

"Meillähän on sokeria", väitti Priscilla. "Minä ostin kokonaisen
naulan toissa päivänä."

"Ei, kultaseni, meillä ei ole enää yhtään jälellä. Minä lainasin
loput Bonnie Connaught'ille eilisiltana. Ja hae sitten esiin
lusikat", lisäsi hän. "Luulen nähneeni ne kirjakaapin alimmalla
hyllyllä, Kiplingin takana."

"Ja saanko luvan kysyä, mitä sinä itse aiot tehdä?" kysyi Priscilla.

"Minäkö?" sanoi Patty. "Oh, minä aion istua nojatuolissa ja johtaa
puhetta."

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun seura oli koolla ja kaiken piti
olla valmiina, huomattiin, ettei ollut yhtään sitruunaa.

"Oletko aivan varma?" kysyi Patty huolestuneena.

"Ei ainoatakaan", sanoi Priscilla katsoen kannuun, missä niitä oli
säilytetty.

"Minä", sanoi George, "kieltäydyn menemästä uudelleen varastoon."

"Ei sillä väliä", sanoi Patty ystävällisesti: "Me voimme tulla
toimeen ilmankin. (Hän ei itse käyttänyt sitruunaa.) Teetä ei
juoda teen vuoksi vaan keskustelun tähden, joka sitä seuraa, eikä
näin pienen tapaturman saa antaa häiritä itseään. Katsokaa, nuoret
naiset", jatkoi hän kuin professori, joka pitää luentoa, "vaikka
minä juuri kaasin spriitä sokeriin, en minä ole huomaavinanikaan
sitä, vaan ylläpidän keskustelua huvittaakseni vieraitani. Hillittyä
käytöstä on ennen kaikkea kehitettävä," Patty nojasi veltosti taapäin
nojatuolissaan. "Huomenna on opiston Perustajan päivä", jatkoi hän
keskustelu-tyyliin. "Olisipa hauska tietää, kuinka moni --."

"Johtui juuri eräs asia mieleeni", keskeytti Twin. "Te tytöt ette
tarvitse varata yhtään tanssia minun veljelleni. Sain häneltä tänään
kirjeen, jossa hän sanoo, ettei voi tulla."

"Ei kai hän ole _taittanut_ mitään, vai kuinka?" kysyi Patty
osaaottavasti.

"Taittanut mitään?"

"Niin -- kätensä tai jalkansa tai niskansa. Tapaturmathan ovat niin
tavallisia Perustajan päivän aikaan."

"Ei, hänen on täytynyt matkustaa pois kaupungista tärkeissä
liikeasioissa."

"Tärkeissä liikeasioissa!" naurahti Patty. "Mies parka! Miks'ei hän
voinut keksiä jotain uutta?"

"Minun mielestäni se oli aivan pätevä puolustus", sanoi Twin. "Hän
näyttää aavistaneen, että hän jäisi ainoaksi mieheksi täällä ja saisi
tanssia kaikkien kuudensadan tytön kanssa."

Patty pudisti surullisena päätään. "He ovat kaikki samanlaisia.
Perustajan päivä ei olisi Perustajan päivä, jollei puolet vieraista
tulisi viime hetkessä estetyksi ankaran sairauden tai tärkeän
liikeasian tai sukulaisen kuoleman tähden. Ainoa varma keino on
kutsua kolme miestä ja laatia yksi ohjelma."

"Minä vain en voi käsittää, että huomenna on Perustajan päivä", sanoi
Priscilla. "Ei tunnu olevan viikkoakaan siitä kun saimme purkaa
matka-arkkumme loman jälkeen ja ennenkuin huomaammekaan, saamme
pakata jälleen jouluksi."

"Niin, ja ennenkuin huomaammekaan, saamme taas purkaa ja meille
alkavat tutkinnot." sanoi Georgie pessimistisenä.

"Oh, mitä siihen tulee", jatkoi Patty optimistisena, "niin ennenkuin
tiedämmekään saamme me päästötodistuksemme."

"Ja sitten", huokasi Georgie, "ennenkuin meillä on aikaa valita
elämänuramme, niin olemme jo vanhoja naisia."

"Ja", sanoi Priscilla, "ennenkuin kukaan meistä saa teetä, niin
olemme jo kaikki haudassa, ellette heti lakkaa lörpöttelemästä ja
pidä huolta kattilasta."

"Se kiehuu", sanoi Patty.

"Niin", sanoi Priscilla, "se on kiehunut jo kymmenen minuttia."

"Se on aivan kuuma", sanoi Patty.

"Niinhän sen pitää ollakin", sanoi Priscilla.

"Ja nyt on ratkaistava probleemi: kuinka saada se pois polttamatta
itseään."

"Sinä olet tänään emäntänä; saat itse ratkaista omat probleemisi."

"Se on helppo tehdä"; ja Patty nosti sen tulelta golf-sauvan toisella
päällä. "Nuoret naiset", sanoi hän heiluttaen kattilaa, "ei mikään
muu voi yhtä hyvin kuin pensionaatti-kasvatus opettaa selviytymään
kaikista vaikeuksista. Kun Te olette ulkona avarassa, avarassa
maailmassa ja valmistatte _five o'clock_ teetä jollekin nuorelle
miehelle, joka on tullut iltapäivävierailulle -- Voitteko seurata
minua, nuoret naiset, vai puhunko minä liian nopeaan? Ja jos Teidän
syventyessänne keskusteluun kattila tulee liian kuumaksi, niin ei saa
pistää sormea suuhun ja huudahtaa ush! ja kiemaillen sanoa nuorelle
miehelle: nostakaa se pois, kuten voi helposti ajatella tapahtuvan;
mutta mieluummin sanoa hänelle tyynesti: Tämä kattila on tullut
liian kuumaksi; saanko vaivata Teitä menemään eteiseen ja tuomaan
sateensuojan? Ja kun hän palaa takaisin, niin voitte nostaa sen
koukulla sievästi pois, kuten olette nähneet minun tekevän, nuoret
naiset; ja nuoret --"

"Patty, ole varovainen!" huudahti Priscilla.

"Ush!" voivotteli Georgie.

Patty laski nopeasti kattilan lattialle. "Olen kovin pahoillani,
Georgie. Tekikö se kipeää?"

"Ei vähääkään. On todella mieluisa tunne saada kiehuvaa vettä
päälleen."

Bartlet Twin nyrpisti nenäänsä. "Täällä haisee palaneelta."

Patty voihki. "Minä luovun 'Pris': Minä luovun. -- Kas niin, ole sinä
emäntänä, en koskaan pyydä sitä kunniaa enää uudelleen."

"Tahtoisin mielelläni", huomautti Twin, "nähdä Pattyn pitävän seuraa
nuorelle miehelle."

"Sitä et tarvitse kauankaan odottaa", sanoi Patty lämmöllä. "Voit
nähdä sen huomisiltana, jos se sinua niin huvittaa."

"Huomisiltana?"

"Niin", sanoi Patty.

"Etkä sinä ole pyytänyt minua yhteenkään tanssiin!" huudahtivat
kaikki kuorossa.

"En ole pyytänyt ketään", sanoi Patty arvokkaasti.

"Aiotko sinä sitten tanssia itse kaikki kaksikymmentä tanssia hänen
kanssaan?"

"Oh, en; tanssin hänen kanssaan vain kymmenen tanssia -- en ole vielä
laatinut hänelle ohjelmaa", lisäsi hän.

"Mikset?"

"En ole koskaan tehnyt sitä."

"Onko hän sitten ollut täällä ennen?"

"Ei; siinä syy."

"Syy mihin?"

"No niin", alkoi Patty, "olen kutsunut hänet joka vuosi siitä alkaen
kun tulin tänne."

"Ja onko hän aina kieltäytynyt?"

"Ei, hän on luvannut, mutta ei ole koskaan tullut."

"Miksei?"

"Hän pelkäsi tulla."

"Pelkäsi? Tyttöjäkö?"

"Niin", sanoi Patty, "osaksi -- mutta enemmän oppilaitosta."

"_Oppilaitos_ ei tekisi hänelle mitään pahaa."

"Luonnollisesti ei, mutta hän ei voi sitä käsittää. Nähkääs, hän
pelästyi kun hän oli nuori."

"Pelästyi? Mitä sitten?"

"No niin", sanoi Patty, "se tapahtui seuraavasti: Se oli silloin kun
minä olin täyshoitolassa. Hän oli Andoverissa ja hänen kotinsa on
etelässä; kulkiessaan kerran Washingtonin ohi tuli hän tervehtimään
minua. Ja kuinka olikaan, niin meidän hovimestarimme oli lähtenyt
kaksi päivää aikaisemmin ja vienyt mukanaan kaikki veitset ja
kahvelit ja kaikki rahat, mitä hän löysi ja Nansy Lee'n kultakellon
ja kaksi hattuneulaa ja minun hopeaisen pääharjani ja pullon
konjakkia ja piirakan"; hän luetteli omantunnontarkkuudella kaikki
yksityiskohdat; "ja rouva Trent -- se oli johtajattaren nimi -- oli
ilmoittanut paikan avoimeksi."

"Olisi hänen luullut saaneen entisestä kyllikseen", sanoi Georgie.

"Sinä voit luulla niin", sanoi Patty, "mutta hän oli hyvin toimelias
nainen. Sinä päivänä, jolloin Raoul -- se oli hänen nimensä -- tuli
minua tervehtimään, oli jo yhdeksäntoista henkilöä käynyt hakemassa
tuota paikkaa, ja rouva Trent oli väsynyt heitä puhuteltuaan. Hän
pyysi tyttärensä Sarahin ottamaan vastaan ne, jotka tulisivat vielä
samana iltana. Neiti Sarah oli pitkä ja hoikka ja käytti silmälaseja,
ja hän oli -- oli --"

"Ankara kurinpitäjä" -- sanoi Twin.

"Niin", myönsi Patty, "hirveän ankara kurinpitäjä. No niin, kun Raoul
saapui sinne, antoi hän käyntikorttinsa Ellenille ja kysyi minua;
mutta Ellen ei käsittänyt häntä, vaan kutsui neiti Sarah'n ja kun
neiti Sarah näki hänet frakissa niin hän --"

"Luuli häntä hovimestariksi", tokaisi Georgie.

"Niin, luuli häntä hovimestariksi ja katsoi korttia, jonka Raoul oli
antanut Ellenille ja sanoi kylmästi: 'Mitä tämä merkitsee?'"

"Se on -- se on minun nimeni", änkytti hän.

"Kyllä ymmärrän", sanoi neiti Sarah, "mutta missä on Teidän
suosituksenne?"

"Minä en tiennyt, että se oli tarpeellista", sanoi hän hirveän
peloissaan.

"Luonnollisesti se on tarpeellista", vastasi neiti Sarah. "En voi
sallia teidän tulevan taloon ellei teillä ole suosituksia niistä
paikoista, missä Te olette ennen ollut."

"Minä en luullut, että Te olette niin ankara", sanoi hän.

"Minun täytyy olla ankara", vastasi neiti Sarah varmasti. "Onko
teillä paljon kokemusta?"

"Hän ei tiennyt, mitä toinen tarkoitti, mutta piti kuitenkin
viisaimpana vastata, ettei hänellä ollut."

"Sitten Te ette luonnollisesti kelpaa", sanoi neiti Sarah. "Kuinka
vanha te olette?"

"Poika parka oli niin peloissaan, ettei hän heti voinut muistaa.
Yhdeksäntoista, änkytti hän, tarkoitan kaksikymmentä."

"Neiti Sarah huomasi hänen hämmästyksensä ja sanoi ankarasti: 'Minä
en voi käsittää, kuinka te uskalsitte tulla tänne. Minä en sallisi
Teidän olla talossa hetkeäkään. Te olette aivan liian nuori ja
liian kaunis.' Ja silloin Raoul puikki tiehensä. Kun Ellen kertoi
neiti Sarah'ille seuraavana päivänä, että hän oli kysynyt minua,
tuli tämä hirveän pahoilleen ja pyysi minun kirjoittamaan hänelle
ja selittämään asian ja pyytämään hänet päivälliselle; mutta ei
mikään voima maailmassa olisi voinut saada häntä tulemaan takaisin
taloon. Hän ei ole sen koommin uskaltanut pysähtyä Washingtoniin.
Hän matkustaa aina suoraan ohitse makuuvaunussa ja sanoo silloinkin
tuntevansa painajaisen."

"Ja senkötähden hän ei uskalla tulla tänne?"

"Niin", sanoi Patty, "juuri siinä on syy. Minä kerroin hänelle,
että täällä ei ole hovimestaria, mutta hän sanoi, että meillä on
naiskomento, joka on yhtä paha."

"Mutta minä kuulin sinun sanovan, että hän aikoo tulla."

"Niin tuleekin tällä kertaa."

"Oletko varma?"

"Kyllä", sanoi Patty, "olen aivan varma. Hän tietää", lisäsi hän,
"mitä tapahtuu ellei hän tule."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi Twin.

"Ei mitään."

Twin pudisti päätään, ja Georgie kysyi: "Miksi et sitten laadi hänen
ohjelmaansa?"

"Minä en tee sitä koskaan etukäteen, sillä se voisi näyttää kohtalon
uhmaamiselta. En tahdo olla syypää mihinkään vaikeaan tapaturmaan,
joka voisi hänelle sattua", selitti hän hiukan kaksimielisesti,
ottaessaan esiin kynän ja paperia. "Mitä tansseja voit antaa minulle,
Lucille?"

Sillä välin oli koputettu ovelle ilman että kukaan sitä huomasi. Se
toistui.

"Mitä se on?" kysyi Priscilla. "Koputettiinko? Sisään!"

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi palvelustyttö kädessään
sähkösanoma. Hän tähysteli arkaillen ympäri hämärää huonetta. "Neiti
Patty Wyatt?" kysyi hän.

Patty ojensi äänetönnä kätensä ottaakseen vastaan sähkösanoman. Hän
heitti sen pulpetille katsoen siihen ivallisesti hymyillen.

"Mitä se on, Patty? Aiotko lukea sen?"

"Ei maksa vaivaa. Minä tiedän lukemattakin sen sisällön."

"Minä luen sen sitten", sanoi Priscilla repien sen auki.

"Onko se käsi vai jalka?" kysyi Patty uteliaana.

"Ei kumpikaan", sanoi Priscilla; "se on solisluu."

"Oh", mutisi Patty.

"Mitä siinä on?" kysyi Georgie. "Lue se ääneen."

    New Haven, marraskuun 29 p.

    Taitoin solisluun pelatessani potkupalloa. Olen kovin pahoillani.
    Parempi onni seuraavalla kertaa,

                                                    Raoul.

"Ei tule", huomautti Patty, "mitään seuraavaa kertaa."



III LUKU.

Herkkäuskoinen hra Todhunter.


"Joko posti on tullut"? huusi Priscilla eräälle tytölle käytävän
toiseen päähän.

"En luule. Ei se ole käynyt ainakaan meidän huoneessamme."

"Tuollahan se tuleekin!" ja Priscilla juoksi alas postityttöä
vastaan. "Onko mitään huoneeseen 399."

"Otatteko myöskin Neiti Wyatt'in kirjeet?"

"Kyllä. Minä otan kaikki. Kuinka hirveän paljon! Ovatko ne
kaikki meille?" Ja Priscilla kulki pitkin käytävää huiskuttaen
muistikirjallaan ja aukoen kirjeitä käydessään. Hän lyöttäytyi
Georgie Merrilesin seuraan, joka myöskin huiskutti muistikirjallaan.

"Hei, Pris; oletko menossa englannin luennolle? Tahdotko, että autan
sinua kantamaani postia?"

"Kiitos", sanoi Priscilla. "Saat pitää suurimman osan siitä. Tämä",
lisäsi hän, ojentaen sinisen kirjeen, "on ilmoitus coldcream'ista,
joka ei saa puuttua keneltäkään naiselta; ja tämä" -- ojentaen
keltaisen kirjeen -- "on ilmoitus lihaekstraktista, joka ei saa
puuttua keneltäkään henkisen työn tekijältä; ja tämä" -- ojentaen
valkoisen kirjeen -- "on pahin kaikista, sillä se näyttää niin
viralliselta, eikä sisällä muuta kuin räätälini ilmoituksen, että hän
on muuttanut Kahdenneltakymmenenneltätoiselta Neljännellekymmenelle
neljännelle kadulle ja toivoo, että edelleenkin kunnioittaisin häntä
tilauksillani."

"Ja täällä", jatkoi hän, selaillen huonetoverinsa kirjeitä, "on cold
cream- ja lihaekstraktikirje Pattylle, ja kolmas Yalesta: siinä
varmaankin Raoul selittää, miksi hän ei voinut saapua tänne. Mutta
se ei paljoakaan paranna asiaa. Pattya hän ei saa millään voimalla
uskomaan, ettei hän olisi taittanut solisluutaan tarkoituksella.
Mutta tätä minä en tiedä, keneltä se on", jatkoi Priscilla, tutkien
viimeistä kirjettä. "Se on merkitty: Hotel A --, New York. En
ole koskaan kuullut siitä, oletko sinä? En ole nähnyt tällaista
käsialaakaan koskaan."

Georgie naurahti. "Pidätkö sinä luetteloa kaikista, jotka
kirjoittavat Pattylle."

"Oh, tätä nykyä minä tunnen suurimman osan niistä. Tavallisesti hän
lukee mielenkiintoisimmat ääneen ja niihin, jotka ovat ikäviä, ei hän
vastaa koskaan ja he lakkaavat kirjoittamasta. Kiiruhda: kello soi
kohta"; ja he liittyivät tyttölaumaan, jonka kohtasivat kynnyksellä.

Kello soi juuri kun he saapuivat luokkahuoneeseen, ja Priscilla
pudotti ohikulkiessaan mitään sanomatta kirjeet Pattyn syliin. Patty
luki runoa eikä katsahtanut ylös. Hän oli läpikäynyt kymmenkunta
sivua Shelleytä ensimäisen soiton jälkeen ja epätietoisena siitä,
mistä luokalla alettaisiin, ahmi hän nyt hätäisesti Wordsworthia.
Pattylla oli tapana olla lausuntotunneilla hyvin pirteä luennon
alussa, kiinnittää heti opettajan huomio puoleensa, lausua sitten
loistavasti ja viettää luennon loppuosa hiljaa mietiskellen.

Tänä päivänä kuitenkin tavattoman runsas posti käänsi hänen
huomionsa toisille urille. Hänen ei onnistunut kiinnittää ajoissa
opettajan huomiota puoleensa ja lausuminen meni ohi ilman hänen
myötävaikutustaan. Priscilla piti häntä silmällä takaistuimeltaan
hänen lukiessaan Yalen kirjettä epäilevästi otsaansa rypistellen
ja virnisteli suutaan hänen tarttuessaan siniseen ja keltaiseen
kirjeeseen; mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ottaa esille Hotel
A-- kirjeen, alkoi Priscilla taas tarkkaavasti seurata lausuntoa.
Oli tulossa; hänen vuoronsa ja hän koetti huolestuneena muodostaa
itselleen mielipidettä niistä oleellisista tunnusmerkeistä, jotka
olivat kuvaavia Wordsworthin käsityskannalle kuolemattomuudesta.

Äkkiä hätkähti koko luokka kuullessaan Pattyn äänekkään hihityksen,
jota hän koetti nopeasti tukahuttaa ja tekeytyä niin viattoman
näköiseksi kuin mahdollista -- mutta se oli myöhäisiä. Hän oli
vihdoinkin kiinnittänyt itseensä opettajan huomion.

"Neiti Wyatt, mitkä ovat teidän mielestänne kirjailijamme pahimmat
puutteellisuudet?"

Neiti Wyatt ummisti silmänsä pari kertaa. Tämä kysymys, lausuttuna
erillään ajatusyhteydestä, ei ollut varsin valaiseva. Hänen tapansa
ei ollut kuitenkaan joutua vähällä hämilleen. Aina hän jotenkin
selvisi.

"Niin", alkoi hän hyvin miettivän näköisenä, "tähän kysymykseen voi
vastata kahdella tavalla, joko taiteelliselta tahi filosofiselta
näkökannalta."

Tämä kuulosti hyvin lupaavalta ja opettaja hymyili rohkaisevasti.
"Niinkö", sanoi hän.

"Ja sittenkin", jatkoi Patty vielä miettiväisemmän näköisenä, "minä
luulen, että sama syy on oleva molempien äärimmäisenä selityksenä."

Opettaja olisi voinut kysyä: "_Minkä molempien_", mutta hän
pidättäytyi ja odotti jatkoa.

Patty luuli sanoneensa jo tarpeeksi, mutta hän pinnisti vielä
epätoivoissaan: "Huolimatta hänen todella syvämielisestä
filosofiastaan voimme huomata jotain -- voisi melkein sanoa
liioittelua hänen runoudessaan, ja harkinnan puutetta, joka johtuu
hänen kypsymättömyydestään ja hänen -- jokseenkin rajusta elämästään.
Jos hän olisi elänyt kauemmin, niin olisi hän luultavasti voinut
vähitellen vapautua niistä."

Koko luokka näytti ällistyneeltä ja opettajan suupielet vetäytyivät
kokoon. "Se on tosiaankin mielenkiintoinen näkökanta, neiti Wyatt, ja
mikäli minä tiedän, aivan alkuperäinen."

Kun he tulvivat ulos luennon loputtua hyökkäsi Priscilla Pattyn
kimppuun. "Mitä ihmeessä sinä sanoit Wordsworthin nuoruudesta ja
kypsymättömyydestä?" kysyi hän. "Mieshän eli yli kahdeksankymmenen
ikäiseksi ja kirjoitti runon viimeisessä hengenvedossaan."

"Wordsworth? Minähän puhuin Shelley'stä."

"Niin, mutta luokka ei."

"Mistä minä olisin tiennyt?" kysyi Patty suuttuneena. "Hän sanoi
kirjailijamme ja minä koetin olla kajoamatta yksityiskohtiin niin
kauan kuin voin."

"Oh, Patty, Patty! Ja sinä sanoit, että hän oli raju -- tuo
lammasmainen Wordsworth!"

"Mille sinä sitten nauroit?" kysyi Georgie.

Patty hymyili taas. "Hyvänen aika, tälle", sanoi hän, levittäen
auki Hotel A-- kirjeen. "Se on eräältä englantilaiselta, herra
Todhunter'ilta, jonka isäni tapasi viime kesänä ja pyysi viipymään
luonamme muutamia päiviä. Olin kokonaan unohtanut hänet ja nyt hän
kirjoittaa ja kysyy, voisiko hän ja milloin tulla minua tervehtämään
ja jos se sopisi, niin voisiko hän tulla tänä iltana. Sepä vasta
oli sisältörikas lause, eikö ollutkin? Hänen junansa saapuu puoli
kuusi ja hän voisi tulla noin kuuden tienoissa. -- Minä pyysin hänen
tulemaan joskus päivällisille, vaikka olin jo unohtanut sen. Hän on
sangen miellyttävä, ja huolimatta siitä, mitä ilkeät sanomalehdet
sanovat englantilaisista, kovin huvittava."

"Tahallaanko vai huomaamattaan?" kysyi Georgie.

"Kummallakin tavalla."

"Mitä hän tekee Ameriikassa?" kysyi Priscilla. "Ei kai hän kirjoita
kirjaa amerikalaisesta tytöstä."

"Ei juuri niin", sanoi Patty. "Hän on erään sanomalehden
kirjeenvaihtajana. Hän on hyvin utelias tietämään jotain
oppilaitoksestamme."

"Patty, toivottavasti sinä et ole koettanut uskotella tuolle
englantilaiselle, joka oli vieraana isäsi talossa, kaikkia
sepittämiäsi valheita!"

"Luonnollisesti en", sanoi Patty: "Minä olin hyvin varovainen
kaikkeen nähden, mitä hänelle kerroin. Mutta", myönsi hän, "hän --
hän on herkkä vaikutuksille."

"Jokainen on herkkä vaikutuksille puhuessaan sinun kanssasi",
huomautti Georgie.

"Hän kysyi minulta", jatkoi Patty välittämättä tästä huomautuksesta,
"mitä me opiskelimme täällä! Mutta minä muistin, että hän oli
muukalainen vieraalla maalla ja hillitsin luonnolliset vaistoni ja
selostin hänelle kaikki oppikurssit sanasta sanaan ohjelman mukaan
ja selitin eri opetusmetoodit ja kuvailin kirjaston, laboratoriot ja
luentosalit."

"Tekikö se häneen vaikutuksen?" kysyi Priscilla.

"Kyllä", sanoi Patty; "luulen että hän oli melkein ällistynyt. Hän
kysyi minulta, onko meillä milloinkaan mitään huvituksia ja minä
sanoin: Kyllä vaan! Meillä on Browning- ja Ibsen-klubi ja joskus
esitämme kreikkalaisia murhenäytelmiä alkukielellä. Hän ei sitten
yrittänyt tulla enää lähelleni, peläten että epähuomiossa puhuisin
kreikkaa englannin asemesta."

Ottaen huomioon hänen kreikankielen taitonsa pitivät Pattyn ystävät
tätä viimeistä huomautusta melkein humoristisena.

"Koska hän on sanomalehtimies", sanoi Priscilla, "niin toivon, että
sinä koetat hiukan lieventää hänen vaikutelmiaan, tai hän ei tule
koskaan suosimaan naisten oppilaitoksia Englannissa."

"Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Patty. "Kenties minun
olisi pitänyt."

He olivat saapuneet makuuhuoneen kynnykselle. "Ei mennä sisään",
sanoi Georgie; "mennään alas rouva Muldoon'in luo saamaan vähän
suklaakakkua."

"Ei kiitoksia", sanoi Priscilla.

"No soppaa sitten."

"En voi syödä ateriain välillä."

"Tule sitten sinä, Patty."

"Valitettavasti en voi; minun täytyy viedä valkea pukuni
silitettäväksi."

"Aiotko pukeutua häntä varten juhlapukuun?"

"Kyllä", sanoi Patty. "Luulen, että minun täytyy se tehdä
amerikalaisena tyttönä."

"No niin", huokasi Georgie. "Minulla on nälkä, mutta luulen, että
minun pitää mennä pukemaan nukkeani College Settlement Association'ia
varten. Näyttelyhän on tänä iltana."

"Minun on valmis", sanoi Priscilla, "ja Patty ei tahdo ottaa osaa.
Näitkö Bonnie Connaught'in istuvan takimaisella penkillä biologian
luennolla tänä aamuna päärmäten nukkensa alushametta koko luennon
ajan."

"Todellako?" naurahti Patty. "Hyvä että professori Hitchcock on
likinäköinen."

College Settlement Association piti, sivumennen sanoen, tapanaan
jakaa kolmesataa nukkea oppilaiden kesken joka vuosi ennen joulua,
puettaviksi ja lähettäviksi takaisin New-York'iin. Nukkien luultiin
tulevan niin hyvin puetuiksi, että äidit voisivat käyttää niitä
malleinaan omia lapsiaan pukiessaan, vaikka onkin myönnettävä, että
tytöt enemmän koettivat saada aikaan hyvän yleisvaikutuksen kuin
kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin. Ennenkuin nuket lähetettiin
pois, pidettiin säännöllisesti edellisenä iltana nukkenäyttely, johon
kannettiin kahden cent'in pääsymaksu (postimerkkejäkin otettiin
vastaan) lähetyskustannusten peittämiseksi.

Kello oli kymmenen minuuttia yli kuuden kun palvelustyttö astui
sisään tuoden Hra Algernon Vivian Todhunterin käyntikortin.
Patty, säteillen valkoisessa juhlapuvussaan, koetti kaikin tavoin
kiemurrella ruumistaan saadakseen sen takaa kiinni.

"Oh, Sadie", sanoi hän palvelustytölle, "tahdotko olla ystävällinen
ja tulla kiinnittämään pukuni? En ylety sinne itse miltään puolelta."

"Te näytätte aika komealta, neiti Wyatt", sanoi tyttö ihaillen.

Patty naurahti. "Luuletko, että voin kunnialla edustaa maatani?"

"Aivan varmaan, neiti", sanoi Sadie kohteliaasti.

Patty juoksi käytävän läpi vastaanottohuoneen ovelle, ja astui sitten
hiljaa sisään maailmannaisen levollisuudella. Huone oli tyhjä. Hän
katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän tiesi, että
molemmat toiset vastaanottohuoneet eteisen toisella puolella olivat
varatut nukkenäyttelyä varten. Hän sipsutteli kuitenkin sinne ja
kurkisti puoliavoimesta ovesta sisään. Huone oli täpötäynnä nukkeja.
Kaikki huonekalut olivat niiden peitossa; ja perimmäisessä nurkassa
pitkän nukkekujan päässä istui Hra Algernon Vivian Todhunter
varovasti tuolin reunalla, pellavapäisten nukkien ympäröimänä,
pidellen kömpelösti sylissään niitä, jotka hän oli nostanut pois
tuolilta. Patty vetäytyi takaisin oven taa ja jäi sinne muutamiksi
minuuteiksi saavuttaakseen jälleen maailmannaisen levollisuutensa;
sitten hän astui sisään ja tervehti ystävällisesti hra Todhunteria,
joka varovasti siirsi nuket vasemmalle käsivarrelleen ja nousi ylös
tarttuen ojennettuun käteen.

"Ehkä minä otan ne pienokaiset", sanoi Patty ystävällisesti;
"pelkään, että ne ovat teidän tiellänne."

Hra Todhunter mutisi jotain sellaista, että oli suuri nautinto ja
etuoikeus pidellä niitä.

Patty kohenteli niiden vaatteita ja asetti ne uudelleen sohvalle
äidillisellä hellyydellä hra Todhunterin katsellessa häntä
vakavana, samalla kun hänen synnynnäinen kohteliaisuutensa ja
sanomalehtimiesvaistonsa taistelivat keskenään vallasta. Lopulta
alkoi hän varovasti: "Kuulkaa, neiti Wyatt, kuluttavatko nuoret
neidit paljonkin aikaa leikkiessään nukkien kanssa?"

"Ei", sanoi Patty avomielisesti; "en luule, että voidaan sanoa heidän
kuluttavan siihen liian paljon aikaa. En ole vielä koskaan kuullut
kuin yhden ainoan tytön laiminlyöneen työnsä niiden tähden. Ette
saa ajatella, että meillä on täällä yhtä monta nukkea joka ilta",
jatkoi hän. "Tämä on jokseenkin tavaton sattuma. Vain kerran vuodessa
pitävät tytöt nukkenäyttelyn nähdäkseen kuka on pukenut nukkensa
parhaiten."

"Ah, minä ymmärrän", sanoi hra Todhunter; "pieni ystävällinen
kilpailu."

"Puhtaasti ystävällinen", sanoi Patty.

Kun he lähtivät ruokasaliin asetti hra Todhunter monokkelin silmäänsä
ja heitti vielä jäähyväissilmäyksen nukkenäyttelyyn.

"Pelkään, että pidätte meitä lapsellisina, hra Todhunter", sanoi
Patty.

"En ensinkään, neiti Wyatt", vakuutti hän.

"Minusta se oli kovin ihastuttavaa, tiedättekö, ja niin --
odottamatonta. Minulle on kerrottu, että näissä naisoppilaitoksissa
tehdään kaikellaisia hulluja kepposia, mutta minä en ole koskaan
luullut niiden oppilaiden olevan niin naisellisia, että leikkisivät
nukkien kanssa."

Kun Patty palasi sinä iltana huoneeseensa, löysi hän Georgien
ja Priscillan kielioppien ja sanakirjain keskeltä kääntämässä
saksankielen kirjoitusta. Hänen päälleen satoi tulvimalla suuttuneita
vastalauseita.

"Kun minulla on mies", sanoi Priscilla, "niin minä jaan hänet
ystävieni kesken."

"Varsinkin kun hän on harvinaisuus", lisäsi Georgie.

"Ja me olimme pukeutuneet juhlapukuun ja seisoimme aivan teidän
lähellänne tullessanne ulos kappelista", jatkoi Priscilla, "ja te
ette edes katsahtaneet meihin."

"Englantilaiset ovat niin ujoja", puolusteli Patty, "ja minä en
tahtonut peloittaa häntä."

Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Patty, toivoakseni et ole
käyttänyt hyväksesi mies-paran herkkäuskoisuutta!"

"Tietysti en!" sanoi Patty arvokkaasti. "Minä selitin kaikki mitä
hän minulta kysyi ja koetin olla mahdollisimman varovainen ollakseni
liioittelematta. Mutta", lisäsi hän avomielisesti, "minä en voi
vastata niistä vaikutelmista, jotka hän on voinut saada. Kun kerran
englantilainen saa asiasta jonkun käsityksen, niin on melkein
mahdoton saada sitä muutetuksi."



IV LUKU.

Etiikan luento.


Menettelytapa, millä Patty suhtautui opettajiinsa, oli hänen
pitkän ajan kuluessa saavuttamiensa kokemusten tulos. Kolmantena
oppivuotenaan hän oli järjestänyt tekemänsä havainnot systeemiksi
ja hän voi sanoa etukäteen erehtymättömällä tarkkuudella päivän,
milloinka, ja kysymyksen, johon hänen piti vastata. Hänen
taktiikkansa vaihteli oppiaineiden ja opettajain mukaan ja oli
samoin hänen tarkkanäköisyytensä ja ihmistuntemuksensa tulos, joka
arvokkaammassa asiassa olisi voinut saada suurtakin aikaan.

Hänen kemian opettajansa, esimerkiksi, ei sietänyt torkkumista
luennoillaan ja ne, jotka eivät olleet kylliksi tarkkaavaisia, saivat
sen heti kalliisti maksaa. Patty keksi tämän hänen heikkoutensa jo
heti alussa ja laati taistelusuunnitelmansa sen mukaan. Silloin kun
hän ei ymmärtänyt hänen suorittamiaan kokeiluja katsoi hän häneen
kasvot älykkäisyyttä loistavina, mutta niin pian kun hän ymmärsi ja
tahtoi osoittaa tietojaan, antoi hän katseensa siirtyä akkunaan ja
tuijotti epämääräiseen kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa
olisivat harhailleet jossakin pitkien matkojen päässä, ja kun hänelle
tehtiin sitten kysymys siirtyi hän vähitellen jälleen todellisuuteen
ja oltuaan hetkisen miettivinään antoi loistavan vastauksen.

Ranskankielen luennolla oli hänen taktiikkansa aivan päinvastainen.
Rotunsa synnynnäisellä kohteliaisuudella ei opettaja tehnyt
kysymyksiä muille kuin niille, jotka kiinnittivät itseensä hänen
huomionsa ja näyttivät halukkailta vastaamaan. Tämä teki asian
verrattain yksinkertaiseksi, mutta vaati kuitenkin melkoista
oveluutta. Patty pudotti kynänsä, sitoi kiinni kengännauhojaan,
irroitti lehtiä muistikirjastaan, vieläpä aivastelikin, jottei
opettaja kysyisi häneltä sopimattomalla hetkellä. Toiset oppilaat,
jotka eivät olleet niin suuria taiteilijoita, tyytyivät vain
painamaan silmänsä alas, kun opettaja antoi katseensa kulkea pitkin
koko linjaa, -- joka Pattyn ivallisen arvostelun mukaan oli samaa
kuin jos olisi sanonut: "Olkaa hyvä älkääkä kysykö minulta; minä en
tiedä."

Mutta professori Cairnsleytä, joka opetti filosofiaa, ei ollutkaan
niin helppo pettää. Pitäen itsestään selvänä, että oppilaat olivat
yhtä innostuneita filosofisten totuuksien mietiskelyyn kuin
hän itse, ei hän epäillyt mitään petosta heidän puoleltaan ja
antoi menettelytapansa kokonaan riippua hetken innoituksesta. Se
olikin sen vuoksi jäänyt arvoitukseksi, jota monet oppilaspolvet
olivat turhaan koettaneet ratkaista. Muutamat arvailivat, että
hän kysyi joka seitsemänneltä tytöltä: toiset taas, että hän
heitti arpaa. Patty ilmoitti kerran voitonriemuisena, että hän
oli keksinyt vihdoinkin salaisuuden -- että maanantaina hän kysyi
punatukkaisilta tytöiltä; tiistaina keltatukkaisilta, keskiviikkona
ja torstaina ruskeatukkaisilta ja perjantaina valkotukkaisilta.
Mutta tämä johtopäätös, kuten monet muutkin, osoittautui käytännössä
paikkansa pitämättömältä; ja Patty kerrankin huomasi, että oli
tarpeen koko hänen nerokkuutensa, vieläpä hyvä joukko opiskelua,
jotta hän voisi ylläpitää loistavan maineensa myöskin professori
Cairnsleyn luennoilla. Ja hän koetti ylläpitää sitä, sillä hän piti
professorista ja oli hänen suosikkioppilaansa. Hän oli tuntenut
professorin rouvan ennen kouluuntuloaan ja oli usein käynyt heidän
kotonaan.

Aina kolmanteen oppivuoteensa asti, jolloin hän aloitti etiikan
opiskelun, oli Patty säilyttänyt filosofiassakin ansaitsemattoman
ja niin heikoilla perusteilla lepäävän maineensa, että keveinkin
kosketus olisi voinut sen kaataa kumoon. Hän oli ylläpitänyt sitä
kaikella kunnialla aina joululomaan asti, mutta sittenkun he olivat
alkaneet opiskella varsinaista teologiaa, joka perustui määrättyihin
historiallisiin tosiasioihin, ei Pattyllä ollut paljoakaan hyötyä
mielikuvituksestaan ja useat kerrat hän oli pelastunut joutumasta
pulaan pelkästään onnellisen sattuman kautta. Kerran oli kello soinut
juuri sopivalla hetkellä ja pari kertaa oli hänen onnistunut välttää
suora vastaus johtamalla keskustelun toisille urille. Hän käsitti,
että onni voi joskus pettää hänetkin ja kun opettaja tavallisesti
unohti toimittaa nimenhuudon, alkoi hän pitää tapanaan jäädä pois
luennoilta.

Varsinkin parina viikkona oli hänellä niin paljon työtä toisella
taholla, että hän ei voinut omistaa tarpeeksi suurta huolta
filosofisen maineensa ylläpitämiseen ja sen vuoksi hän jäi pois
useilta etiikan luennoilta peräkkäin.

"Mistä hän puhui etiikan luennoilla niinä päivinä, jolloin minä olin
poissa?" kysyi hän Priscillalta eräänä iltapäivänä.

"Swedenborgista."

"Swedenborgista", toisti Patty uneksien. "Hän perusti uuden uskonnon,
eikö niin? Vai oliko se uusi voimistelusysteemi? Olen kyllä kuullut
hänestä, mutta en voi muistaa mitään yksityiskohtia."

"Parasta, että tutustuisit häneen; hän on tärkeä."

"Luulen kyllä; mutta kun olen elänyt kaksikymmentä vuotta tietämättä
hänestä, niin voinhan odottaa vielä kuukauden lisää. Minä säästän
Confucius'en ja Jesuiitat tutkintoajaksi ja lisään Swedenborgin
samalle listalle."

"Parasta ettet jättäisi. Professori Cairnsley on ihastunut häneen ja
voi pistää erikoistutkinnon minä hetkenä tahansa."

"Mitä vielä", naurahti Patty. "Hän ei tahdo hukata suotta aikaa.
Hän aikoo luennoida kaksi viikkoa yhtämittaa. Minä näen sen hänen
silmistään."

"Kyllä sinä vielä eräänä kauniina päivänä huomaat surkeasti
erehtyneesi."

"Ei mitään hätää. Minä tunnen professori Cairnsleyn ja professori
Cairnsley luulee tuntevansa minut; ja me tulemme hyvin toimeen
keskenämme. Jospa olisi enemmän hänen kaltaisiaan."

Professori Cairnsley alkoi seuraavana aamuna luennon, joka oli
nähtävästi laskettu kestävän kokonaisen tunnin, ja Patty katsahti
riemuitsevasti Priscillaan. Mutta luennon kestäessä sai hän
tilaisuuden viitata Swedenborgiin, ja pysähtyen hetkeksi kysyi
hän sattumalta eräältä eturivissä istuvalta tytöltä Swedenborgin
filosofian pääpiirteitä. Tämä sekoitti hänet kaikeksi onnettomuudeksi
Schopenhauerin kanssa. Professori teki saman kysymyksen toiselle
tytölle, mutta yhtä huonolla tuloksella. Koko luokka oli nähtävästi
ollut Pattyn harhakuvitelman vallassa ja ajatellut, ettei vielä ollut
aika kerrata muistiinpanoja. Hämmästyneenä ja suuttuneena alkoi
hän käydä järjestään tytöstä tyttöön läpi koko luokan ja tuli yhä
ivallisemmaksi jokaisen vastauksen jälkeen.

Nähdessään hänen lopettavan ensimäisen rivin ja siirtyvän siihen,
missä hän istui, huomasi Patty olevansa hukassa. Hän koetti vaivata
aivojaan muistaakseen edes jotain Swedenborgista. Mutta se oli
hänelle ainoastaan nimi eikä mitään muuta. Hän olisi voinut olla yhtä
hyvin vanha kreikkalainen kuin uudenaikainen amerikkalainen. Patty
huomasi, että hänen mielikuvituksensa ei voinut häntä auttaa, että
tuo lempeä professori oli kerta kaikkiaan sotajalalla ja että vain
Swedenborg eikä mikään muu kuin Swedenborg voinut nyt pelastaa. Hän
heitti tuskallisen katseen Priscillaan ja Priscilla virnisti takaisin
niinkuin jokaisesta hänen kasvojenpiirteestään olisi voinut lukea
sanat: "Sanoinhan minä sen sinulle."

Patty vilkuili epätoivoisena ympärilleen. Luentosali oli
amfiteatterin tapainen: osa istuimista oli lattian tasalla, toiset
kohosivat kerroksittain ylemmäs. Patty istui keskilattialla vähän
taempana. Hän näki ainoastaan opettajan pään, mutta hänen vuoronsa
lähestyi auttamattomasti. Hänen edellään oleva tyttö oli vastannut
aivan päin mäntyyn, ja pahasti rypistäen otsaansa tarkasteli
professori nimikirjaansa ja merkitsi sinne hitaasti ja ehdoin tahdoin
nollan.

Kun hän taas nosti silmänsä oli Pattyn istuin tyhjä. Hän polvistui
lattialle taivuttaen päänsä edessään istuvan tytön selän taakse.
Mitään aavistamatta meni professori hänen kumartuneen päänsä ohi ja
kysyi hänen toisella puolellaan istuvalta tytöltä, joka ainoastaan
yskäisi hermostuneesti kerran tai pari; ja sill'aikaa kun hän teki
asianmukaisen merkinnän nimikirjaansa asettui Patty taas tyynesti
paikoilleen. Äkillisiä nauruntirskahduksia kuului ympäri huonetta;
professori vain rypisti otsaansa ja sanoi, ettei hänen mielestään
ollut mitään syytä nauruun. Kello soi ja tytöt ryntäsivät ulos hiukan
häpeissään.

Samana iltapäivänä tulla tuiskahti Patty huoneeseen, missä Priscilla
ja Georgie Merriles valmistivat teetä. "Oletteko koskaan ajatelleet,
että minulla on paljoakaan omaatuntoa", kysyi hän.

"Emme ole milloinkaan luulleet sitä sinun vahvimmaksi puoleksesi",
sanoi Georgie.

"Mutta nyt on aivan hirvittävä! Mitä luulette minun tehneen?"

"Kerranneen etiikan luentojen muistiinpanoja", sanoi Priscilla.

"Vieläkin pahempaa. -- No niin, kerron sen teille. Tapasin portilla
professori Cairnsleyn ja menin sisään hänen kanssaan ja hän kehui
minun etiikan opintojani."

"Sen täytyi olla yllättävää", sanoi Georgie.

"Niin olikin", myönsi Patty. "Minä sanoin hänelle, etten tiennyt niin
paljon kuin hän luuli minun tietävän."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi, että olin niin vaatimaton. Hän on niin herttainen vanha
ukko, tiedättekö, että on aivan sääli pettää häntä. Ja voitteko
uskoa? Minä kerroin hänelle suoraan aamullisen kepposeni."

Priscilla hymyili hyväksyvästi huonetoverilleen. "Patty, sinä olet
todellakin parempi kuin olen luullutkaan!"

"Kiitos", mutisi Patty.

"Minä alan uskoa, että sinulla on omatunto", sanoi Georgie.

"Erinomainen", sanoi Patty tyytyväisenä.

"Lopultakin se tulee näkyviin", sanoi Priscilla.

"Niinpä kyllä", myönsi Patty. "Professori Cairnsley sanoi, että
hän selittää minulle Swedenborgin itse ja kutsui minut luokseen
pävällisille tänä iltana!"



V LUKU.

Salaperäinen Kate Ferris.


Salaperäinen Kate Ferris, joka piti Priscillaa hermostuneen
alakuloisuuden vallassa kokonaisen lukukauden ajan, ilmestyi
näyttämölle varsin omituisella tavalla. Se tapahtui eräänä marraskuun
päivänä. Georgie Merriles ja Patty olivat juuri tulleet kotiin
kävelyltä. Heidän astuessaan työhuoneeseen pysähtyi Georgie tutkimaan
muutamia irtonaisia paperiliuskoja, jotka olivat kiinnitetyt oven
ulkopuolelle.

"Mitä tämä on, Patty?"

"Se on saksalaisen klubin jäsenlista. Priscilla on sihteeri, kuten
tiedät, ja kaikki, jotka haluavat liittyä siihen, tulevat tänne.
Työhuone on ollut koko ajan niin täynnä uusia tulokkaita, että minä
pyysin hänen ripustamaan listan oven ulkopuolelle, jotta he voivat
merkitä siihen nimensä."

Patty käänteli lehtiä ja silmäili epätasaisella käsialalla
piirrettyjä nimikirjoituksia. "Se on suosittu järjestö, eikö totta?
Kaikki uudet oppilaat näyttävät kilvan rientävän kirjoittautumaan
siihen jäseniksi."

"He koettavat näyttää Fräulein Scherin'ille, kuinka he ovat aineeseen
innostuneita", naurahti Georgie.

Patty otti kynän käteensä. "Tahdotko liittyä jäseneksi? Priscilla
tulisi siitä hyvin tyytyväiseksi."

"Ei kiitos, minä maksan jo aivan tarpeeksi klubimaksuja."

"Pelkään, että minua itseäni ei hyväksytä jäseneksi, kun en osaa
ensinkään saksaa. Tämä on kuitenkin niin ihanan terävä kynä, että
mielisin sillä kirjoittaa." Patty heilutteli kynää hetkisen ja sitten
hajamielisenä piirsi nimen "Kate Ferris."

Georgie naurahti. "Jos hyvinkin sattuisi olemaan Kate Ferris
oppilaitoksessamme, niin hän varmaankin hämmästyisi löytäessään
nimensä saksalaisen klubin jäsenluettelosta." Koko tapahtuma jäi
sitten unohduksiin.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun molemmat tulivat sisään luennolta,
näkivät he Priscillan ja saksalaisen klubin puheenjohtajan istuvan
sohvalla päät yhdessä raivoissaan käännellen koulun oppilasluettelon
lehtiä.

"Hän ei ole toisen vuoden oppilas", sanoi puheenjohtaja. "Hänen
täytyy olla ensikurssilainen, Priscilla. Katsoppas uudelleen."

"Olen läpikäynyt tämän luettelon kolme kertaa ja siellä ei ole
ainoatakaan Ferris'ta."

Georgie ja Patty vaihtoivat silmäyksiä ja kysyivät, mitä he hakivat.

"Kate Ferris-niminen tyttö on merkitty jäseneksi saksalaiseen klubiin
ja me olemme käyneet läpi kaikki vuosikurssit, eikä koko koulussa ole
ketään sen nimistä tyttöä."

"Ehkä hän on ylimääräinen oppilas", sanoi Patty.

"Luonnollisesti! Miksemme sitä heti huomanneet? Ja Priscilla alkoi
selata ylimääräisten oppilaiden luetteloa. Ei, ei hän ole täälläkään."

"Annapas minun katsoa"; ja Patty silmäili läpi koko sarekkeen. "Te
olette varmaankin erehtyneet nimestä", huomautti hän, ojentaen
takaisin kirjan olkapäitään kohottaen.

Priscilla haki esiin merkitsemislistan ja ojensi sen hänelle
voitonriemuisena. Siinä oli aivan selvästi ja erehtymättömästi Kate
Ferris.

"Ne ovat unohtaneet ottaa hänet oppilasluetteloon."

"En ole koskaan ennen tiennyt heidän tehneen sellaista erehdystä",
sanoi puheenjohtaja. "En luule, että voimme merkitä hänet
jäsenluetteloon ennenkuin olemme saaneet selville, kuka hän on."

"Silloin te voitte loukata hänen tunteitaan", sanoi Georgie.
"Tulokkaat ovat hirveän arkatuntoisia ja luulevat, että heitä
halveksitaan."

"No, samantekevää." Ja Kate Ferris merkittiin siis klubin luetteloon.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli Priscillalla kova puuha kääntäessään
viimeisen klubikokouksen pöytäkirjaa hyvälle saksankielelle ja kun
hän vihdoin sulki sanakirjan ja kieliopin helpoituksesta huoaten,
huomautti hän Pattylle: "Tiedätkö, on aivan kummallista tuon Kate
Ferris'en kanssa. Hän ei ole maksanut jäsenmaksuaan ja mikäli minä
voin tietää, ei hän ole ollut läsnä yhdessäkään kokouksessa. Etkö
tahtoisi poistaa hänen nimeään luettelosta. En luule hänen enää
olevan koulussa."

"Sinä voit sen tehdä yhtä hyvin itse", sanoi Patty ja katseli
välinpitämättömänä Priscillaa tämän raaputtaessa nimeä kynäveitsellä.

Seuraavana aamuna kun Priscilla tuli luennolta löysi hän pienen
kirjelappusen, johon oli kirjoitettu Kate Ferris'in pystysuoralla
käsialalla seuraavaa:

    'Rakas neiti Pond: Tulin maksamaan saksalaisen klubin
    jäsenmaksua, mutta kun ette ollut sisällä niin panin rahat
    kirjakaappiin. Olen pahoillani, että olen ollut poissa niin
    monesta kokouksesta, mutta en ole voinut käydä luennoilla viime
    aikoina.

                                               Kate Ferris.'

Priscilla näytti kirjelappusen klubin puheenjohtajalle
kouraantuntuvana todistuksena siitä, että Kate Ferris vielä oli
olemassa, ja kirjoitti nimen uudelleen jäsenkirjaan.

Muutamia viikkoja myöhemmin hän löysi toisen kirjelappusen oveltaan.
Se kuului:

    'Rakas neiti Pond: Koska minulla on kovin paljon työtä
    opinnoissani, en minä ehdi käymään saksalaisen klubin
    kokouksissa, jonka vuoksi olen päättänyt erota. Jätin
    eroamisilmoitukseni kirjakaapin päälle.

                                           Kate Ferris.'

Kun Priscilla taas raaputti nimeä jäsenkirjasta, huomautti hän
Pattylle: "Olen iloinen, että tuo Kate Ferris on vihdoinkin jättänyt
klubin. Hän on tuottanut minulle enemmän vaivaa kuin kaikki muut
jäsenet yhteensä."

Seuraavana päivänä löysi hän kolmannen kirjelappusen oveltaan:

    'Rakas neiti Pond: Satuin mainitsemaan eilisiltana Fräulein
    Scherin'ille, että olin päättänyt erota saksalaisesta klubista ja
    hän sanoi, että klubi auttaisi minua työssäni ja kehoitti minua
    jäämään siihen. Sentähden pyydän Teidän hyväntahtoisesti olemaan
    esittämättä kirjettäni kokouksessa, koska olen päättänyt seurata
    hänen neuvoaan.

                                                  Kate Ferris.'

Priscilla heittää sinkahutti kirjelappusen Pattylle ja hakien esiin
jäsenkirjan merkitsi sinne uudelleen Kate Ferris'en nimen.

Patty katseli osaaottavasti toimitusta hänen olkansa yli. "Kirja
tulee siitä paikasta kohta niin ohueksi, että Kate Ferris menee läpi
toiselle puolelle", sanoi hän naurahtaen. "Jos hän muuttaa mieltään
vielä montakin kertaa, niin siitä ei jää mitään jälelle."

"Minä menen kysymään hänestä Fräulein Scheriniltä", sanoi Priscilla.
"Minulla on ollut hänestä niin paljon vaivaa, että olen utelias
näkemään miltä hän näyttää."

Hän kävi kysymässä Fräulein Scheriniltä, mutta Fräulein Scherin
kielsi tietävänsä mitään koko tytöstä. "Minulla on niin monta uutta
tulokasta", sanoi hän kuin anteeksipyytäen, "etten minä voi muistaa
heidän kummallisia nimiään."

Priscilla tiedusteli Kate Ferrisistä uusilta tulokkailta, jotka hän
tunsi, mutta vaikka kaikkien mielestä nimi tuntui tutulta, ei kukaan
voinut kuitenkaan antaa hänestä tarkempaa selitystä. Häntä kuvailtiin
milloin pitkäksi ja tummaksi, milloin lyhyeksi ja vaaleaksi, mutta
lähempi tutkimus osoitti aina, että se tyttö, joka heillä oli
mielessään, olikin aivan toinen.

Priscilla tiedusteli tytöstä kaikilta tahoilta, mutta ei nähnyt
vilahdustakaan hänestä. Hän oli käynyt useita kertoja asialla,
mutta Priscilla sattui aina olemaan poissa. Vieläpä hän kirjoitti
esitelmänkin erääseen saksalaisen klubin kokoukseen (Georgie ei
ollut parhaita saksankielen oppilaita ja häneltä meni siihen koko
lauvantaipäivä); mutta kun hänen täytyi äkkiä matkustaa pois koko
kaupungista ei hän voinut sitä esittää henkilökohtaisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen kun Kate Ferris ilmestyi näyttämölle,
sai Priscilla vieraita New-Yorkista, joille hän järjesti teekutsut
työhuoneessaan.

"Minä aion kutsua myöskin Kate Ferrisin", ilmoitti hän. "Tahdon
ehdottomasti nähdä miltä hän näyttää."

"Tee se", sanoi Patty. "Minuakin haluttaisi nähdä hänet."

Kutsukirje lähetettiin ja seuraavana päivänä sai Priscilla
muodollisen suostumuksen.

"Kummallista, että hän lähetti suostumuksensa saapua teelle",
huomautti hän lukiessaan sitä, "mutta olen kuitenkin iloinen saatuani
sen. On hauska tuntea olevansa varma siitä, että saa hänet vihdoinkin
nähdä."

Tee-iltana sittenkun vieraat olivat menneet pois ja huonekalut
siirretyt paikoilleen, kestitsivät väsyneet emännät vielä paria
ystävää voileivillä ja leivoksilla, jotka kohteliaat vieraat olivat
jättäneet nauttimatta. Sittenkun kaikki vieraat ja heidän pukunsa oli
vuoron perään arvosteltu, laimeni keskustelu hiukan, ja Georgie kysyi
äkkiä:

"Oliko Kate Ferris täällä? Minulla oli tarpeeksi työtä leivosten
tarjoilemisessa, niin etten ehtinyt katsella, vaikka olisin
erikoisesti tahtonut nähdä hänet."

"Todellakin", huudahti Patty, "en minäkään nähnyt häntä. Miltä hän
näyttää, Pris?"

Priscilla rypisti otsaansa. "Hän ei ole nähtävästi voinut tulla. Minä
koetin pitää häntä silmällä koko illan. Se on kummallista, eikö ole?
-- kun hän oli niin huomaavainen, että lähetti suostumuksensa. Minua
se tyttö alkaa vähitellen hermostuttaa. Rupean jo luulemaan, että hän
on näkymätön."

"Samaa minäkin alan luulla", sanoi Patty.

Seuraavana aamuna posti toi kimpun orvokkeja ja anteeksipyynnön Kate
Ferrisiltä. "Hänelle oli sattunut peruuttamaton este."

"Se on suorastaan hirveää!" sanoi Priscilla. "Minä menen
reistraattorin luo ja sanon hänelle, että tuo Kate Ferris ei ole
oppilasluettelossa eikä koulun osoitekirjassa ja otan selvän, missä
hän asuu."

"Ei maksa vaivaa", sanoi Georgie. "Ota vastaan mitä jumalat
lähettävät ja ole kiitollinen."

Mutta Priscilla ei hevillä hellittänyt ja hetkisen kuluttua palasi
hän reistraattorin konttorista kiihoittuneena ja uhmaavana. "Hän
väittää, ettei koulussa ole ketään sellaista oppilasta ja että minun
on täytynyt erehtyä nimessä! Oletteko koskaan kuullut mitään niin
hullua?"

"Se näyttää minustakin ainoalta järkevältä selitykseltä", myönsi
Patty ystävällisesti. "Ehkä se on Harris eikä Ferris."

Priscilla katsoi häneen epäluuloisesti. "Sinähän luit itse nimen. Se
oli kirjoitettu yhtä selvästi kuin jos olisi ollut painettu."

"Me olemme kaikki erehtyväisiä", sanoi Patty rauhoittaen.

"Tiedätkö", sanoi Georgie, "minä alan ajatella, että se on vain
mielenharha ja ettei ole olemassakaan mitään Kate Ferristä. Se on
hyvin kummallista, luonnollisesti, mutta ei sen kummallisempaa kuin
muutamat niistä tapauksista, joista olemme lukeneet sielutieteessä."

"Mielenharhat eivät lähetä kukkia", sanoi Priscilla kiivaasti; ja hän
poistui huoneesta jättäen Pattyn ja Georgien kahden.

"Luulen, että tämä on mennyt jo tarpeeksi pitkälle", sanoi Georgie.
"Jos hän vaivaa kovin paljon virastoa, niin siitä voi tulla
virallinen tiedustelu."

"Samaa minäkin luulen", huokasi Patty. "Se on ollut hyvin huvittavaa,
mutta hän on tullut kovin hermostuneeksi asian vuoksi, ja minä en
uskalla mainita Kate Ferris'in nimeä kun olemme kahden."

"Sanommeko sen hänelle?"

Patty pudisti päätään. "Ei ainakaan nyt -- minä en kumminkaan
uskaltaisi."

Muutamia päiviä myöhemmin sai Priscilla taas uuden kirjeen. Hän
heitti sen avaamattomana paperikoriin, mutta uteliaisuus voitti hänet
kuitenkin ja hän otti sen jälleen ylös ja luki:

    'Rakas neiti Pond: Koska minun on täytynyt keskeyttää opintoni
    terveydellisistä syistä, niin oheenliitän erohakemukseni
    saksalaisesta klubista. Kiitän Teitä vilpittömästi minulle tänä
    vuonna osoittamastanne ystävällisyydestä ja säilytän sen yhtenä
    kouluaikani hauskimmista muistoista.

    Vilpittömällä kunnioituksella

                                              Kate Ferris.'

Kun Patty tuli sisään näki hän Priscillan äänetönnä ja nyrpeissään
raaputtavan reikää jäsenkirjaan sille kohtaa, missä Kate Ferris'in
nimi oli ollut.

"Onko hän taaskin muuttanut mieltään", kysyi Patty iloisesti.

"Hän on eronnut koulusta", sähisi Priscilla, "äläkä enää koskaan
mainitse hänen nimeään minulle."



VI LUKU.

Tarina, johon oli neljä jatkoa.


Patty oli työskennellyt yhteen mittaan koko päivän, lukuunottamatta
pientä pysähdystä aamiaisen aikana, valmistellen kirjoitelmaa
aiheesta "Shakespeare ihmisenä." Kello neljän tienoissa laski hän
kynän kädestään, heitti käsikirjoituksen paperikoriin ja katsoi
uhmaavasti huonetoveriinsa.

"Mitä minua liikuttaa Shakespeare ihmisenä? Hän on kuollut jo
kolmesataa vuotta sitten."

Priscilla naurahti välinpitämättömästi. "Ja mitä minua sitten
liikuttaa sammakon hermosysteemi, jos siitä on kysymys. Mutta minä
voin siitä huolimatta kirjoittaa siitä mielenkiintoisen kirjoitelman."

"Se tulee varmaankin olemaan arvokas lisä aineeseen."

"No, ainakin yhtä arvokas kuin sinun antamasi lisä Shakespearea
käsittelevään kirjallisuuteen."

Patty päästi syvän huokauksen ja kääntyi akkunaan todetakseen, että
sade valui virtanaan.

"Oh, jätä se vain sisään", sanoi Priscilla rohkaisten. -- "Sinä olet
uhrannut siihen kokonaisen päivän; tuskinpa se on yhtään huonompi
kuin monet muutkaan sinun kirjoitelmasi", lisäsi hän naurahtaen.

"Mille sinä naurat", kysyi Patty äreästi. "Minä en näe mitään
huvittavaa tässä kirotussa paikassa. Tehdä aina sitä mitä ei tahdo,
juuri silloin kun vähimmin tahtoo sitä tehdä. Aina yhtä ja samaa
päivä toisensa jälkeen; nousta ylös kellon mukaan, syödä kellon
mukaan, mennä nukkumaan kellon mukaan. Tuntuu melkein kuin olisi
rikollisten kasvatuslaitoksessa."

Priscilla ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän
sisunpurkaukseen ja Patty kääntyi jälleen akkunaan tuijottaen ulos
sateen liottamalle pihamaalle.

"Tapahtuisi edes jotain", sanoi hän tyytymättömänä. "Luulenpa, että
pistän sadetakin päälleni ja menen etsimään seikkailua."

"Mene vaan, jos tahdot saada keuhkokuumeen."

"No mitä varten siellä sitten sataa vettä, kun pitäisi sataa lunta?"

Koska tähän ei voinut mitään vastata, ryhtyi Priscilla taas
puuhaamaan sammakkojensa kanssa ja Patty rummutti nyrpeänä
akkunaruutuun, kunnes palvelustyttö ilmestyi sisään tuoden
käyntikortin.

"Vieras?" huudahti Patty. "Pelastaja! Vapauttaja! Taivas lähettää sen
minulle!"

"Neiti Pond", sanoi Sadie, laskien kortin pöydälle.

Patty hyökkäsi sitä katsomaan. "Hra Frederick K. Stanthrope. Kuka hän
on, Pris?"

Priscilla rypisti otsaansa. "En tiedä. En ole koskaan kuullut
hänestä. Mitä luulette tämän voivan olla?"

"Seikkailu -- aivan varmaan seikkailu. Luultavasti setäsi, josta
et ole koskaan kuullut, on kuollut jossakin Etelä-meren saarilla
ja jättänyt omaisuutensa sinulle, sentähden että sinä olet hänen
kaimansa; tai sinä olet oikeudenmukaisesti kreivitär, joka lapsena
ryöstettiin kehdostaan, ja hän on asianajaja, joka on tullut sitä
ilmoittamaan. Se olisi voinut tapahtua minulle kun minä olen niin
perin kyllästynyt tähän elämään! Mutta joudu nyt, ja kerro siitä
sitten minulle; välillinenkin seikkailu on parempi kuin ei mitään.
Oh, sinun tukkasi on aivan hyvin; se välttää peiliin katsomattakin."

Patty työnsi huonetoverinsa ulos ovesta ja istuutuen jälleen
pulpettinsa ääreen otti hän iloisesti hyljätyn kirjoitelmansa ylös
paperikorista ja alkoi lukea sitä ilmeisesti tyytyväisen näköisenä.

Priscilla tuli takaisin ennenkuin hän oli lopettanut. "Ei hän
kysynytkään minua. Hän tahtoi tavata neiti McKay'ta."

"Kuinka ikävää!" huudahti Patty. "Ja minä kun olin jo suunnitellut,
kuinka minä asuisin kanssasi sinun linnassasi Harz-vuoristossa, ja
nyt käykin ilmi, että neiti McKay on kreivitär ja minä en edes tunne
häntä. Miltä se mies näytti ja mitä hän teki?"

"Oh, hän näytti jokseenkin pelästyneeltä, eikä tehnyt muuta kuin
änkytti. Siellä oli kaksi miestä vastaanottohuoneessa ja minä
tietysti iskin väärään mieheen ja pyysin anteeksi ja kysyin, oliko
hän hra Stanthrope. Hän vastasi kieltävästi; hänen nimensä oli
Viggins. Niin ollen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kääntyä toisen
puoleen."

"Hän istui siinä korkeaselkäisessä vihreässä tuolissa katsellen
kenkänsä kärkiä ja pidellen hattuaan ja keppiään edessään kuten
rintasuojusta, ikäänkuin olisi valmistautunut torjumaan hyökkäystä.
Hän ei näyttänyt varsin sävyisältä, mutta minä lähestyin häntä
rohkeasti ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän nousi ylös
änkyttäen ja punastuen aivan kuin olisi tahtonut sen kieltää, mutta
lopulta kuitenkin tunnusti olevansa se ja seisoi sitten kohteliaasti
odottaen, että minä toimittaisin asiani! Minä selitin ja hän änkytti
vielä jotain ja sai lopulta sanotuksi, että hän oli tullut tapaamaan
neiti McKay'ta, ja että palvelustytön oli täytynyt erehtyä. Hän oli
aivan suunniltaan sen johdosta ja käyttäytyi niin kuin minä olisin
loukannut häntä; ja se toinen mies -- se kamala Viggins -- nauroi, ja
katsoi sitten ikkunasta ulos niinkuin hän ei olisi mitään huomannut.
Minä pyysin anteeksi, -- vaikka en voi kuolemaksenikaan käsittää,
mitä anteeksi pyydettävää siinä oli -- ja sanoin hänelle, että
lähettäisin palvelustytön hakemaan neiti McKay'ta ja poistuin."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty pettyneenä. "Ellei minulla olisi
parempaa seikkailua kuin tämä, niin en tahtoisi sitäkään."

"Mutta vielä kummallisempaa on se, että kun minä kerroin tästä
Sadielle, niin hän väitti kiven kovaan, että mies oli kysynyt minua."

"Oh! vyyhti sotkeutuu joka tapauksessa. Mitä tämä merkitsee? Näyttikö
hän salapoliisilta, vaiko vain taskuvarkaalta."

"Hän näytti hyvin tavalliselta, pelästyneeltä nuorelta mieheltä."

Patty pudisti alakuloisena päätään. "Tässä on jotain salaperäistä
mukana, mutta en luule siitä olevan paljoakaan huvia. Luulen, että
kun neiti McKay tuli, niin hän sanoi, ettei hän ollutkaan kysynyt
häntä, vaan neiti Higginbotham'ia. Ainoa selitys on minun nähdäkseni
se, että hän on mielipuoli, ja maailmassa on niin paljon mielipuolia
ihmisiä, ettei sekään ole enää huvittavaa."

Patty kertoi tarinan Priscillan vieraasta päivällispöydässä samana
iltana.

"Minä tiedän jatkoa", sanoi Lucille Carter. "Toinen mies, hra
Viggins, on Bonnie Connaughtin serkku; ja hän kertoi Bonnielle
jostakin nuoresta miehestä, joka tuli sisään samalla kuin hänkin
ja kysyi ovella neiti Pond'ia ja sitten aivan odottamatta näytti
muuttaneen mielensä ja juoksi hurjana pitkin käytävää palvelustytön
jälestä, kirkuen: 'Hei, hei! kuulkaa!' minkä jaksoi; mutta hän ei
voinut enää saavuttaa tyttöä ja kun neiti Pond saapui, niin hän
väitti, ettei hän ollut kysynytkään häntä."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty. "Minun mielestäni se todistaa, että on
olemassa salaliitto Priscillan henkeä vastaan ja minä jo tiesin sen.
Minä aion käydä tiedustelemassa hänestä neiti McKay'lta. En tunne
häntä kuin ulkonäöltä, mutta tällaisessa tapauksessa, kun on kysymys
elämästä ja kuolemasta, en luule tarvitsevan odottaa kunnes tulee
esitellyksi."

Seuraavana iltana Patty ilmoitti: "Seuraus numero kaksi! Hra
Frederick K. Stanthrope asuu New-Yorkissa ja on neiti McKay'n veljen
paras ystävä. Neiti McKay on tavannut hänet ainoastaan kerran
ennen, eikä tunne mitään hänen entisyydestään. Mutta kummallisinta
on, ettei hän maininnut hänelle mitään Priscillasta. Eikö teistä
tunnu luonnolliselta, että hänen olisi pitänyt kertoa hänelle niin
hullunkurisesta erehdyksestä?"

"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi
ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto
valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan
estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai
Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata
hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui
halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin
minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."

Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä
minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä
mitään tapahdu!"

Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen:
"Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas
ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja
samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot,
jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi,
ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies
särkyneine toiveineen."

"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa,
jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme
tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä
oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond -- hän on nyt
rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan
kanssa."

"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän
käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä
ystävä -- ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui
sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän
hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana
tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli
tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut
kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli
kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen
keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan
neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."

"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja
kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen
väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K.
Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra
Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa
kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin
ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten
hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies
tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.

"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä
kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"

"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he
tietysti tahtoivat kuulla lopun."

Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä
tiedän vielä yhden."

"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin,
myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys.
Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on
suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta
miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään
huolta toisesta, -- nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."

Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan
pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.



VII LUKU.

Muinaisenglanninkielen tutkinto.


"Hei, Patty! Oletko lukenut tänään ilmoitukset ilmoitustaululta?"
kysyi Gathy Fair, liittyessään Pattyn seuraan matkalla luennolta
kotiin.

"En" sanoi Patty; "minusta se on huono tapa. Siellä näkee liian
paljon ikäviä asioita."

"No niin, siellä on ainakin yksi ikävä juttu tänään. Neiti Skelling
kehoittaa kaikkia muinaisenglannin opiskelijoita ottamaan mukaansa
kirjoitustarpeet tänään iltapäivällä."

Patty pysähtyi äkeissään. "Minusta on suorastaan hävytöntä panna
tutkinto sanaakaan edeltäpäin ilmoittamatta."

"Ei tutkinto", sanoi Gathy; "ainoastaan pieni koe", lisäsi hän
koettaen matkia neiti Skellingin ääntä, "nähdäkseni mitä te tiedätte."

"Minä en tiedä mitään", valitti Patty, "en kerrassaan mitään."

"Mitä joutavia, Patty; sinä tiedät enemmän kuin kukaan muu koko
luokalla."

"Luulottelua -- pelkkää luulottelua. Minä selviän vallan mainiosti
kirjallisuusarvostelussa ja yleisissä kysymyksissä, ja hän ei huomaa
koskaan, etten tiedä sanaakaan kieliopista."

"Sinulla on vielä kaksi tuntia jälellä. Jää pois luennoilta ja kertaa
kielioppi."

"Kaksi tuntia!" sanoi Patty surullisesti. "Tarvitsen kaksi päivää.
En ole koskaan sitä lukenut. Anglo-saksilaista kielioppia ei kukaan
kuolevainen voi pitää päässään ja senvuoksi minä ajattelin, että yhtä
hyvin voin odottaa ja lukea sen vähän ennen tutkintoja."

"En tahdo näyttää sydämmettömältä", naurahti Gathy, "mutta sanon
kuitenkin, kultaseni, että se on parahiksi sinulle."

"Oh, Sinä olet yhtä paha kuin Priscilla"; ja hän kiiruhti nyrpeänä
kotiin.

Hän löysi toverinsa tutkimassa biologiaa ja syömässä oliiveja.
"Tahdotko?" kysyi Lucille Carter, jolla oli sillä hetkellä purkki
edessään ja kädessä hattuneula kahvelin sijasta.

"Kiitos, en", vastasi Patty, niin väsyneellä äänellä kuin olisi
menettänyt kaiken elämänhalunsa ja ikävöinyt ainoastaan kuolemaa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Priscilla.

Patty kertoi heille syyn suruunsa.

Seurasi hetken hiljaisuus; he käsittivät, että vaikka Patty ei
oikeastaan ansainnutkaan sääliä, niin kuitenkin häntä uhkaava kohtalo
oli sitä laatua, että se olisi voinut yllättää kenen tahansa.

"Sinähän tiedät, Pris," sanoi Patty suruissaan, "että suoraan sanoen
_en voi_ läpäistä."

"Niin" sanoi Priscilla tyynnyttäen, "en luule, että sinä voit."

"Minä olen auttamattomasti hukassa. Neiti Skelling ei luota sitten
minuun enää koskaan ja kysyy minulta jok'ikisen kieliopin säännön
koko loppulukukauden ajan."

"Minun mielestäni sinä voisit jäädä pois", esitti Georgie -- se oli
hänestä paras keino päästä livahtamaan tutkinnosta.

"Minä en voi. Tapasin juuri neiti Skellingin eteisessä viisi
minuuttia ennen kuin isku pamahti ja hän tietää, että olen hengissä
ja pysyn pystyssä; sitäpaitsi meillä on jälleen luento huomisaamuna
ja minun pitäisi siis päntätä päähäni koko yö tahi jäädä silloinkin
pois."

"Miksi sinä et mene neiti Skellingin luo ja avomielisesti selitä
tilannetta", ehdotti Lucille, "ja pyydä, että hän ottaisi sinut
tutkintoon pari päivää myöhemmin? Hän voisi pitää sinusta sitten
vielä enemmän."

"Mitä selittämistä siinä on, jos saan luvan kysyä?" sanoi Patty.
"Enhän minä voi sanoa hänelle, etten suvaitse lukea hänen antamiaan
läksyjä, vaan pidän parempana päntätä päähäni kaikki yhdellä iskulla
juuri vähää ennen tutkintoja. Tälläkö tavalla luulisit minun
hankkivan hänen suosionsa!"

"Se on oma syysi", sanoi Priscilla.

Patty sähisi vihoissaan. "Juuri niin minä tiesin sinun sanovan! Se on
aivan sinun tapaistasi!"

"Se on ainakin totta. Mihin sinä menet?" kysyi hän nähdessään Pattyn
lähestyvän ovea.

"Aion mennä pyytämään", vastasi Patty, "että rouva Richards antaisi
minulle uuden huonetoverin: sellaisen, joka tahtoo ymmärtää ja
arvossapitää minua ja ottaa osaa minun vastoinkäymisiini."

Patty kulki nyrpeissään pitkin käytävää, ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen askeleensa johtivat lääkärin odotushuoneen ohi, jonka ovi oli
auki houkuttelevan näköisenä. Kolme tahi neljä tyttöä istui pitkin
huonetta, nauraen ja puhellen vuoroaan odottaen. Patty kurkisti
sisään ja säteilevä hymy valaisi äkkiä hänen kasvonsa, joille
kuitenkin samassa levisi tyyni alakuloisuus. Hän astui sisään ja
heittäytyi veltosti nojatuoliin.

"Mikä sinulla on, Patty. Sinä näytät synkkämieliseltä."

Patty hymyili haluttomasti. "Aivan niin pahoin ei asia kuitenkaan
ole", murahti hän hiljaa nojautuen taapäin tuolissaan ja sulkien
silmänsä.

"Seuraava", sanoi lääkäri oveltaan; mutta huomattuaan Pattyn hän meni
ja tarttui hänen käsivarteensa. "Onko se Patty Wyatt? Mikä Teitä
vaivaa, lapsukaiseni?"

Patty avasi äkkiä silmänsä, "Ei mikään", sanoi hän. "Olen vain hiukan
väsynyt."

"Tulkaa tänne sisään."

"Ei ole minun vuoroni", sanoi Patty.

"Se ei tee mitään", vastasi lääkäri.

Patty heittäytyi raukeasti lääkärin tuoliin.

"Näyttäkää minulle kielenne. Hm! -- Valtimonne lyö säännöllisesti,
vaikka onkin ehkä hiukan kuumetta. Onko teillä ollut paljon työtä?"

"En luule työskennelleeni sen enemmän kuin tavallisesti", sanoi Patty
totuudenmukaisesti.

"Istunut ylhäällä myöhään yöhön?"

Patty mietti. "Olin ylhäällä jokseenkin myöhään parikin kertaa viime
viikolla", tunnusti hän.

"Jos te tytöt itsepintaisesti jatkatte työskentelyä myöhäiseen yöhön,
niin minä en tiedä, mitä me lääkärit voimme tehdä."

Patty ei pitänyt tarpeellisena selittää, että molemmilla kertaa
kun hän oli valvonut, oli ollut paahdetun leivän ja juuston
syönti-kekkerit, jonka vuoksi hän vain huokasi ja katsoi ulos
ikkunasta.

"Onko Teillä hyvä ruokahalu?"

"Kyllä", vastasi Patty, "se näyttää olevan oikein hyvä."

"Hm-m", sanoi lääkäri.

"Minä olen vain hiukan väsynyt", jatkoi Patty, "mutta luulen kyllä
toipuvani niin pian kuin olen saanut hiukan levätä. Ehkä olisi hyvä
saada jotain vahvistavaa lääkettä."

"Teidän olisi parasta olla pois koulusta pari päivää ja levätä oikein
perinpohjin."

"Oh, ei", sanoi Patty ilmeisesti hämmennyksissään. "Meidän huoneemme
on aina niin täynnä tyttöjä, että on todellakin paljon parempi käydä
luennoilla; ja sitäpaitsi minä en voi mitenkään jäädä pois juuri nyt."

"Miks'ei", kysyi lääkäri epäluuloisesti.

"No", sanoi Patty hiukan vastahakoisesti. "Minulla on niin paljon
tekemistä. Minä olen saanut päntätä päähäni erästä tutkintoa varten,
ja --"

Sana "päntätä" oli lääkärille samaa kuin punainen vaate haralle.
"Järjettömyyksiä!" huudahti hän. "Minä kyllä tiedän, mitä minä Teille
teen. Te menette heti suoraa päätä sairaalaan muutamiksi päiviksi --"

"Oi, hyvä tohtori!" sanoi Patty kyyneleet silmissä, "minua ei
todellakaan vaivaa mikään, ja sitten minulla on vielä se tutkinto."

"Mikä tutkinto se on?"

"Muinaisenglanti -- neiti Skelling."

"Minä menen itse neiti Skellingin luo", sanoi lääkäri, "ja selitän
hänelle, että Te ette voi ottaa osaa tutkintoon, ennenkuin olette
saanut vähän levätä. Ja nyt", lisäsi hän tehden kirjaansa merkinnön
Pattyn sairaudesta, "minä lähetän Teidät toipumissairaalaan. Saatte
levätä muutamia päiviä ja syödä linnunlihalientä ja munakokkelia,
niin ehkä saamme ruokahalunkin korjatuksi."

"Kiitos", sanoi Patty mukautuen kohtaloonsa.

"On kyllä hauska, että on innostunut työhönsä", sanoi tohtori
ystävällisesti, "mutta Teidän tulee aina muistaa, rakkaani, että
terveys on kaikkein tärkein."

Patty palasi huoneeseensa ja kaikkien suureksi hämmästykseksi esitti
iloisen tanssin keskellä lattiaa.

"Mitä nyt", huudahti Priscilla. "Oletko sinä hullu?"

"En", sanoi Patty; "ainoastaan sairas." Ja hän meni makuuhuoneeseensa
ja alkoi heitellä tavaroitaan matkalaukkuunsa.

Priscilla seisoi kynnyksellä ja katseli häntä aivan ällistyneenä.
"Aiotko matkustaa New-Yorkiin?" kysyi hän.

"En", sanoi Patty; "sairaalaan."

"Patty Wyatt, sinä olet kauhea pikku tekopyhimys!"

"En ollenkaan", sanoi Patty hilpeästi. "En minä pyytänyt päästä
sairaalaan, mutta lääkäri suorastaan vaati sitä. Kerroin hänelle,
että minulla on tutkinto, mutta hän sanoi, että se ei merkinnyt
mitään; terveydestä on ennen kaikkea pidettävä huoli."

"Mitä siinä pullossa on?" kysyi Priscilla.

"Se on minun ruokahaluani varten", sanoi Patty naurahtaen; "lääkäri
toivoo voivansa sen parantaa. Minä en tahtonut häntä peloittaa,
mutta en juuri usko hänen voivan sitä tehdä." Hän pisti vielä
muinaisenglannin kieliopin matkalaukkuunsa.

"Eivät ne anna sinun siellä lukea", sanoi Priscilla.

"Sitä en heiltä kysy", vastasi Patty. "Hyvästi. Pyydä tyttöjä
tulemaan silloin tällöin katsomaan minua vankilassani.
Vastaanottoaika viidestä kuuteen." Hän pisti vielä päänsä uudelleen
sisään. "Jos joku tahtoo lähettää orvokkeja, niin luulen, että ne
virkistäisivät minua."

Seuraavana päivänä Georgie ja Priscilla ilmestyivät sairaalaan ja
kohtasivat ovella ylihoitajattaren synkän olemuksen. "Minä menen
katsomaan, onko neiti Wyatt valveilla", sanoi hän epäröiden, "mutta
minä pelkään, että te kiihoitatte häntä; hänen täytyy saada olla
aivan rauhassa."

"Oh, ei; meidän käyntimme tekee hänelle hyvää", väitti Georgie; ja
molemmat tytöt astua tipsuttelivat sisään ylihoitajattaren jälestä.

Toipuvien osasto oli suuri, ilmava, vihreään ja valkoiseen verhottu
huone, missä oli neljä tai viisi vuodetta, kaikki verhojen
ympäröimiä. Patty lepäsi eräässä kulmavuoteessa lähellä akkunaa,
tyynyjen tukemana, hiukset hajallaan kasvoillaan, ja vieressään
pöytä, jolla oli kukkia ja lääkepulloja. Tämä näky herätti
hetkellisen harhakuvan käyjien mieleen. Priscilla juoksi nopeasti
hänen luokseen ja heittäytyi polvilleen sairaan huonetoverinsa
vuoteen viereen.

"Patty rakas", sanoi hän huolestuneena, "kuinka sinä voit?"

Enkelimäinen hymy levisi Pattyn kasvoille. "Olen jo voinut tänään
nauttia hiukan ruokaa", sanoi hän.

"Patty, sinä olet hävytön veijari! Keneltä sinä olet saanut nuo
orvokit? 'Hellyydellä lady Clara Vere de Vere'ltä' -- siltä uudelta
tulokkaalta! -- ja sinä kun olet lainannut häneltä jokaisen tipan
metylialkoholia, mitä sillä tyttöparalla on ollut. Ja kuka on
lähettänyt nuo ruusut? Neiti Skelling! Patty, sinun pitäisi hävetä."

Patty hiukan punastui. "Tulin vähän hämilleni", myönsi hän; "Mutta
kun minä ajattelin, kuinka pahoilleen hän olisi tullut huomatessaan,
kuinka vähän minä tiesin ja kuinka iloiseksi hän nyt tulee nähdessään
kuinka paljon minä tiedän, niin minun omatuntoni rauhoittui."

"Oletko sinä lukenut?" kysyi Georgie.

"Lukenut!" Patty nosti tyynyn kulmaa ja veti sieltä esiin sinisen
kirjan. "Pari päivää lisää ja minä olen anglosaksilaisen kieliopin
etevin asiantuntija koko Amerikassa."

"Kuinka sinä voit lukea?"

"Oh", sanoi Patty. "Kun lepoaika alkaa, niin minä rupean pitkälleni
ja suljen silmäni, ja he sipsuttelevat katsomaan minua ja kuiskaavat
'Hän nukkuu', ja vetävät hiljaa verhot vuoteen ympäri; sitten minä
vedän esiin kirjan ja pänttään päähäni kokonaista kaksi tuntia
vahvoja verbejä ja nukun taas kun he tulevat minua katsomaan. He
ovat aivan ihmeissään, kuinka minä voin nukkua niin paljon. Kuulin
hoitajattaren sanovan lääkärille, että hän luulee, etten minä ole
nukkunut yhtään kokonaiseen kuukauteen. Ja mikä on pahinta", lisäsi
hän, "niin minä tosiaankin _olen_ väsynyt, jos sitten uskotte tai
ette, ja tahtoisin mielelläni olla täällä ja nukkua koko päivän,
jollen minä olisi niin huolissani tämän muinaisenglannin kieliopin
vuoksi."

"Patty parka!" naurahti Georgie. "Hän pettää nyt itseään yhtä hyvin
kuin hän on pettänyt koko koulua."

Perjantaiaamuna Patty palasi jälleen maailmaan.

"Kuinka on muinaisenglannin laita?" kysyi Priscilla.

"Kiitos, oikein hyvin. Olihan siinä pänttäämistä, mutta nytpä
luulenkin osaavani koko kieliopin aivan ulkoa esipuheesta aina
sisällysluetteloon asti."

"Mutta nyt sinä olet jälellä kaikissa muissa aineissa. Kuinka sinä
aiot tehdä niiden kanssa?"

"Saahan nähdä", naurahti Patty.

Hän koputti neiti Skellingin ovelle ja ensin kohteliaasti
tervehdittyään esitti asiansa: "Jos Teille sopii, niin ottaisin nyt
mielelläni sen tutkinnon, josta minä olin poissa."

"Luuletteko voivanne ottaa sen tänään?"

"Uskon voivani tehdä sen paljon paremmin tänään kuin tiistaina."

Neiti Skelling hymyili ystävällisesti. "Te olette tehneet ahkeraa
työtä muinaisenglanninkielessä tällä lukukaudella, ja minä en
vaatisi Teiltä minkäänlaista tutkintoa, jos luulisin, että se on
oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan."

"Oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan?" Patty näytti hiukan
hämmästyneeltä; hän ei ollut ajatellut asian tätä puolta ja
heikko puna nousi hänen kasvoilleen. Hän epäröi hetkisen ja nousi
epävarmasti. "Mitä siihen tulee, neiti Skelling", sanoi hän, "niin
minä luulen, ettei olisi oikeudenmukaista muita oppilaita kohtaan,
että minä nyt ottaisin tutkinnon."

Neiti Skelling ei käsittänyt häntä. "Mutta, neiti Wyatt", sanoi hän
hiukan ymmällään, "ei se ollut ensinkään vaikea. Olen varma, että Te
olisitte läpäissyt."

Patty hymyili. "Olen varma, että voin läpäistä, neiti Skelling. En
usko, että voitte tehdä minulle sellaisen kysymyksen, johon en voi
vastata. Mutta asia on niin, että kaikki on opittu tiistain jälkeen.
Lääkäri toimi itsepetoksen vallassa lähettäessään minut sairaalaan,
ja minä vietin aikani siellä opiskellen."

"Mutta neiti Wyatt, tämähän on aivan tavatonta. En tiedä,
millaisen arvosanan minä Teille antaisin", mutisi neiti Skelling
hämmennyksissään.

"Oh, merkitkää minulle nolla", sanoi Patty iloisesti. "Minulle se
on aivan samantekevää, -- osaan sen siksi hyvin, että selviän kyllä
loppututkinnossa. Hyvästi. Olen pahoillani, että olen vaivannut
Teitä." Ja hän sulki oven ja palasi ajatuksissaan kotiin.

"No, kuinka kävi?" kysyi Priscilla.

Patty naurahti ja alkoi hiljaa hymistä jotain runonpätkää.

"Mitä sinä siellä mutiset?" kysyi Priscilla.

"Muinaisenglantia", sanoi Patty istuutuen pulpettinsa ääreen ja
ryhtyen lukemaan sitä, minkä hän oli jäänyt muista jälelle.



VIII LUKU.

Robertin kuolema.


Kello oli kymmenen illalla. Patty oli lukenut etiikan läksynsä jo
kolmannen kerran läpi ymmärtämättä siitä sanaakaan, kun ovelle
koputettiin ja palvelustyttö tuli ilmoittamaan: "Rouva Richards
tahtoo puhutella neiti Wyatt'ia."

"Tähän aikaan!" huudahti Patty kauhuissaan. "Sen täytyy olla jotain
hyvin tärkeää. Ajattelehan, Priscilla. Mitähän minä olen mahtanut
tehdä, joka on voinut loukata johtajatarta siihen määrään, että hänen
täytyy saada puhua kanssani vielä kello kymmenen aikaan illalla?
Luuletteko, että minut eroitetaan koulusta, vai mitä? En todellakaan
voi käsittää, mitä minä olisin tehnyt."

"Siellä on sähkösanoma", ilmoitti palvelustyttö osaaottavasti.

"Sähkösanoma?" Pattyn kasvot tulivat kalpeiksi ja hän läksi huoneesta
sanaakaan sanomatta.

Priscilla ja Georgie istuivat sohvalla ja katselivat toisiaan
ihmeissään. Kaikki tavalliset sähkösanomat tulivat suoraan
oppilaille. He olivat vakuutettuja siitä, että jotain vakavaa oli
täytynyt tapahtua, koska se oli lähetetty johtajattarelle. Georgie
nousi ylös ja käveli levottomana ympäri huonetta.

"Lähdenkö minä pois, Pris?" kysyi hän. "Luulen, että Patty tahtoo
olla mieluummin yksinään, jos jotain on tapahtunut. Mutta jos
hän aikoo lähteä kotiinsa ja pakata vielä tänä iltana niin tule
ilmoittamaan, että voin tulla häntä auttamaan."

He seisoivat ovella hetkisen puhellen matalalla äänellä ja Georgie
kääntyi mennäkseen huoneeseensa, kun Pattyn askeleet kuuluivat äkkiä
käytävästä. Hän tuli sisään kummallinen hymy huulillaan ja istuutui
sohvaan.

"En ole koskaan elämässäni ollut niin pelästynyt", sanoi hän.
"Ajattelin, että oli tapahtunut vähintäinkin maanjäristys, joka oli
niellyt koko perheen."

"No, mistä sitten oli kysymys?" huudahtivat Georgie ja Priscilla
yhteen ääneen.

Patty levitti rutistuneen sähkösanoman polvilleen ja tytöt lukivat
sen hänen olkansa yli:

    'Robert kuoli liian suuresta kloroformiannoksesta kello
    kymmenen tänä aamuna. Hautajaiset huomenna.

                                        Thomas M. Wyatt.'

"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeni
Tommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimellä
Tommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin,
mitä olen koskaan tavannut."

"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"

"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko
on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen.
Yhteen aikaan minun isäni. -- Mutta, kuten ystäväni Kipling
sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, -- tämä Robert
Shafto -- on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän
kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi
minun venetsialaisen pitsikaulukseni -- eikä se edes aiheuttanut
sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella
likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun
vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot
ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin
vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa
kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi.
Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen
-- luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni
persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen
kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana
pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."

"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, että
Robert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle.
Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on
hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven
vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän
tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa
Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."

"Tommista?" sanoin minä huohottaen.

"Ei; Robertista."

"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en
voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."

"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille
totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin;
ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä
käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin
hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että
lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja
taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti
uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut
minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa
nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle -- koettaen olla
totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan --
että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö,
hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni
ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on
paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen
vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja
että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat --
ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta
sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja
kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."

"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli,
että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän
suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että
minä kannoin suruni niin miehuullisesti."

"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää.
Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"

"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. --
"Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti
kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että
se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"

"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoi
Georgie.

"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli
kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia
minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani
tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin
tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."

"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan,
että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa
huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään
sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun
sinun 'sulhasesi' on haudattu?"

"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun
todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten
en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni
koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."

"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat
teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan
minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee
itsekseen:

"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä
maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota
näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän
ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka
jäytää hänen elinjuuriaan."



IX LUKU.

Patty lohduttajana.


Tutkinto-aika lähestyi ja äänetön synkkyys oli vallannut koko
oppilaitoksen. Tunnolliset oppilaat, jotka olivat työskennelleet
ahkerasti koko vuoden, työskentelivät nyt kovemmin kuin koskaan
ennen, ja huolimattomat oppilaat, jotka olivat kevytmielisesti
leikitelleet koko vuoden, työskentelivät nyt epätoivoisella raivolla
saadakseen edes jossain määrin korjatuksi entiset laiminlyöntinsä,
siksi kunnes ratkaiseva hetki löi. Mutta Patty ei työskennellyt.
Hänen koulunkäyntifilosofiansa perussääntö, jonka hän oli saavuttanut
kolme- ja puolivuotisen persoonallisen kokemuksen kautta, oli se,
että tutkintojen edellinen päivä ei ollut sopiva aika alottaa
opiskeluja. Kukin on jo lukukauden aikana tehnyt opettajaansa hyvän
tai huonon vaikutuksen sen mukaan, millaista harrastusta hän on
osoittanut aineeseen ja tulos on yhtä selvä kuin jos arvosanat
olisivat jo valmiiksi merkittyinä koulun arkistossa. Ja senvuoksi
Patty, lukuunottamatta muutamia harvoja kohtia, jotka hän oli
päättänyt opetella ainoastaan tutkintokautta varten, johdonmukaisesti
laiminlöi sen "harkitun yleiskatsauksen", jota opettajat olivat
suositelleet.

Hänen ystävänsä kuitenkin, vaikka kenties olivatkin yhtä filosofisia,
mutta eivät yhtä johdonmukaisia, joutuivat aina silloin täydellisen
pänttäysraivon valtaan; ja kun kenelläkään ei ollut silloin aikaa
puhella Pattyn kanssa oli se hänelle sietämättömän ikävä aika. Hänen
oma huonetoverinsa ajoi hänet ulos, kun hän nauroi ääneen nähdessään
tämän hätääntyneen katseen; ja niinkuin maanpakolainen kierteli
hän ystäviensä ovilla, joilla kaikilla oli ilmoitus "ylösotettu."
Hän istuutui mietteissään ikkunalaudalle, kun hän yht'äkkiä
muisti ystävänsä "nahkiaiset" n:ossa 321. Hän ei ollut tavannut
heitä pitkään aikaan. Kun "nahkiaiset" olivat tavallisesti varsin
huvittavia tutkintojen edellä, läksi hän kulkemaan pitkin käytävää,
joka johti n:oon 321 ja hän näki heidänkin ovellaan kolmen tuuman
korkuisilla kirjaimilla: "Ehdottomasti ylösotettu!!" Tämä tuntui
lupaavan erittäin hauskaa ja hän veti niin äänekkään huokauksen,
ettei se voinut olla kuulumatta oven läpi.

Lehtien käänteleminen ja paperin kahina taukosi äkkiä; nähtävästi
he kuuntelivat, mutta eivät antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.
Patty kirjoitti muutamia sanoja ovessa riippuvaan muistiniteeseen ja
poistui sitten jalkojaan kolistellen. Hetkisen kuluttua sipsutteli
hän takaisin ja nojasi seinää vasten. Uteliaisuus pääsi huoneessa
vallalle; ovi aukeni ja sieltä pisti esiin pää, joka etsien katseli
ympärilleen.

"Oh, Patty Wyatt. Sinäkö se olit?" sanoi hän. "Me luulimme, että
se oli Frances Stoddard, joka taas tahtoi selittämään itselleen
geometriaa, ja olimme senvuoksi hiljaa. Tule sisään."

"Herranen aika, enhän toki. En minä tahdo tulla teitä häiritsemään.
Teillä on tietysti hirveästi työtä."

"Nahkiainen" tarttui hänen käsivarteensa. "Patty, jos sinä vähänkin
meistä pidät, niin tule sisään ja rohkaise meitä. Me olemme niin
peloissamme, ettemme tiedä, mitä tehdä."

Patty antoi vetää itsensä kynnyksen yli. "En tahdo keskeyttää teitä",
sanoi hän, "jos teillä on jotain tekemistä."

Huoneessa oli kolme tyttöä. Patty hymyili suopeasti nähdessään
edessään kahdet pelästyneet kasvot. "Missä on lady Clara Vere de
Vere?" kysyi hän. "Ei kai hän liene vain hukkaamassa kalliita viime
hetkiä mihinkään kevytmielisiin huvituksiin."

"Hän on makuuhuoneessa toisessa kädessään geometria ja toisessa
kreikan kielioppi, koettaen lukea molempia yhdellä kertaa."

"Pyytäkää hänen tulemaan tänne; tahtoisin antaa hänelle muutamia
hyviä neuvoja"; ja Patty heittäytyi sohvalle ja katseli hymyillen
huonetta, jossa sekä pöydät että tuolit olivat täynnä levällään
olevia kirjoja...

"Oh, Patty, kuinka hauskaa nähdä sinua!" huudahti lady Clara
ilmestyessään ovelle. "Yläluokkalaiset ovat kertoneet meille mitä
hirveimpiä juttuja tutkinnoista. Eihän ne ole tosia, eihän?"

"Eihän mitä! Ei pidä uskoa sanaakaan siitä mitä he kertovat. Jos
ne olisivat puoleksikaan tosia, niin he eivät olisi ikinä niitä
läpäisseet itsekään."

Iloinen ilme levisi kaikkien kolmen kasvoille.

"Sinä osaat aina niin hyvin lohduttaa. Yläluokkalaiset ottavat asiat
niin kevyesti, eivätkö?"

"Tottuuhan sitä ajan ollen melkein mihin tahansa", sanoi Patty.
"Tutkinnot voivat olla huvittaviakin, jos vain osaa antaa oikeat
vastaukset."

"Mutta me emme tiedä oikeita vastauksia!" sanoi yksi heistä valittaen
ja pelästyen uudelleen. "Me emme tiedä kerrassaan mitään, ja huomenna
on meillä latina ja ylihuomenna geometria."

"Oh, teidän täytyy ottaa koko asia hyvin filosofisesti." Ja Patty
asettui mukavasti sohvalle tyynyjen varaan ja hymyili kevyen
huolettomasti pelästyneille kuulijoilleen. "Esimerkkinä opintojen
hyödyttömyydestä yhdennellätoista hetkellä, jollei ole tehnyt mitään
työtä lukukauden aikana, tahdon kertoa oman kokemukseni kreikankielen
tutkinnosta ensi vuotenani. Olin huonosti valmistautunut tullessani,
enkä tehnyt mitään koko lukukaudella ja yhtään liioittelematta
en tiennyt kerrassaan mitään. Kolme päivää ennen tutkintoja minä
äkkiä käsitin tilanteen ja aloin ahmia kielioppia yötä päivää minkä
kerkisin. Join mustaa kahvia pysyäkseni paremmin valveilla ja
työskentelin kello kahteen saakka yöllä ja tuskin keskeytin vahvojen
verbien pänttäämisen ateriainkaan ajaksi. Minä suorastaan ajattelin
kreikaksi ja uneksin kreikaksi. Ja jos uskotte tai ette, niin kaiken
tämän ponnistuksen jälkeen minä reputin kreikassa. Se järkytti minun
uskoni opiskelun hyödyllisyyteen juuri ennen tutkintoja. En ole
enää koskaan senjälkeen tehnyt niin, mutta en ole myöskään koskaan
reputtanut. Minä uskon, että se riippuu kokonaan kohtalosta, pääseekö
läpi vai ei ja sentähden minä en koskaan enää kiusaa itseäni."

"Nahkiaiset" katselivat lohduttomina toisiaan "Jos se on siis ennalta
päätetty asia, niin me olemme hukassa."

Patty hymyili myöntävästi.

"Mutta minä olen kuullut, että ne lähettävät kotiin, erottavat
koulusta, jos epäonnistuu useammin kuin määrätyt kerrat. Onko se
niin?" kysyi lady Clara peloissaan.

"Kyllä se on totta", sanoi Patty; "kyllä niinkin on sattunut."

Lady Clara voivotteli. "Minä olen niin hirveän heikko geometriassa,
Patty. Onko tutkinto hirveän ankara?"

"En muista siitä enää paljoakaan. Siitähän on jo niin pitkä aika kun
minä olin ensikurssilainen, nähkääs. He koettivat etsiä kaikkein
vaikeimmat teoreemit mitä voivat löytää: pyramiideja, jotka oli
leikattu -- en muista enää kuinka sitä kutsutaan -- ja kaikenlaisia
kuvioita, joista yksikin oli kuin etana, joka ryömii kuorestaan,
paholaisen ruumisarkku sen teknillinen nimitys oli, jollen väärin
muista. Ja -- oh; sitten ne antavat teille alkuperäisiä --
hirvittäviä alkuperäisiä teoreemia, jollaisia teillä ei ole koskaan
ollut ennen; ja ne panevat pienen huomautuksen sivun yläkulmaan, että
ne on suoritettava ensin, ja te tulette niin sekaisin koettaessanne
ajatella niitä, että te ette voi ajatella ensinkään. Minä tiedän
yhden tytön, joka kulutti molemmat tunnit koettaessaan miettiä
yhtä alkuperäistä, mutta juuri kun hän oli valmis ja rupesi sitä
kirjoittamaan, niin kello soi ja hänen täytyi antaa pois paperinsa
keskeneräisenä. Eikä oikeastaan voi syyttää opettajaakaan siitä,
ettei hän lukenut rivien välistä, sillä siinä ei ollut mitään rivejä,
joiden välistä olisi voinut lukea; mutta oli tosiaankin sääli, sillä
tyttö tiesi jokseenkin paljon -- mutta hän ei voinut esittää sitä,
kun aika kävi lyhyeksi."

"Aivan samoin on minun kanssani."

"Oh, aivan samoin on niin monen muun kanssa."

Seurasi hetken hiljaisuus ja "nahkiaiset" katselivat masentuneina
toisiinsa. "Mutta tehän voitte elää sittenkin, vaikka reputattekin",
jatkoi Patty vakuuttaen. "Toiset ovat tehneet samoin ennen teitä."

"Jos se olisi vain geometria -- mutta me olemme peloissamme myöskin
latinasta."

"Oh, latina! Sitä ei maksa vaivaa lukea, sillä teidän on kuitenkin
mahdoton lukea kaikkea, ja jos te valitsette jonkun osan, niin
on aivan varma, että se ei ole se, minkä he teille valitsevat.
Paras keino on lukea loitsuja kirjalle, avata se sitten silmät
ummessa ja lukea se sivu, mikä aukeaa. Jos sitten ette läpäise --
kuten luultavasti käykin -- niin voitte syyttää kohtaloa. Minun
ensi vuotenani, jollen väärin muista, antoivat he yhden Emersonin
tutkielman käännettäväksi latinaksi ja me emme edes ymmärtäneet mitä
se merkitsi englanniksi."

Kaikki kolme katselivat taas peloissaan toisiinsa.

"Minä en ainakaan osaisi sitä."

"Enkä minä."

"Eikä kukaan muukaan", sanoi Patty.

"Me voimme reputtaa latinassa ja matematiikassa; mutta jos me
reputamme vielä jossain muussa aineessa, niin olemme hukassa."

"Niin minäkin luulen", sanoi Patty.

"Ja minä olen hirveän heikko saksassa."

"Ja minä ranskassa."

"Ja minä kreikassa."

"Minä en tiedä mitään saksasta", sanoi Patty. "En ole opiskellut
sitä koskaan. Mutta muistelen Priscillan sanoneen, että painetut
tutkintopaperit eivät tulleet ajoissa ja Fräulein Scherin, jolla
on hirveä käsiala, kirjoitti kysymykset taululle saksalaisilla
kirjaimilla, joita oli aivan mahdoton lukea. Ranskassa oli
luullakseni ensimäisenä kirjoitettava marseljeesi; siinä on seitsemän
värssyä eikä kukaan ollut lukenut niitä ja marseljeesia te ette voi
kirjoittaa valmistamatta. Mitä taas tulee kreikkaan, niin minä olen
kertonut teille oman kokemukseni; olen varma, ettei mikään voi olla
pahempi kuin se."

Kaikki kolme katsoivat nyt toisiinsa aivan toivottomina. "Nyt on enää
englanti, terveysoppi ja raamatun historia jälellä."

"Englannista te ette voi tietää mitään. He voivat panna teidät
kirjoittamaan jonkun sankarirunon jambisilla pentametreilla, jos te
tiedätte, mitä ne ovat. Te olette riippuvaisia inspiratsionista,
ettekä voi siis sitä opiskella."

"Minä toivon", huokasi lady Clara, "läpäiseväni terveysopin ja
raamatun historian."

"Ei pidä olla kovin toivorikas", sanoi Patty. "Kaikki riippuu
onnesta. Terveysopin luokka on niin suuri, että professorilla ei
ole aikaa lukea kaikkien papereita; hän vain läpikäy nimiluettelon
ja reputtaa joka kolmannentoista tytön. En ole aivan varma raamatun
historiasta, mutta luulen, että siinä käy aivan samoin, sillä
kun minä ensimäisenä vuotenani tein sellaisen erehdyksen, että
annoin punaisella liidulla tehdyn Palestiinan kartan terveysopin
professorille ja piirustukseni ruuansulatussysteemistä uskonnon
professorille, niin ei kumpikaan huomannut sitä. Ne olivat kyllä
koko lailla samannäköiset, mutta ei kuitenkaan niin paljon, ettei
tarkemmin katsoessa olisi huomannut eroitusta. En voi muuta kuin
toivoa, ettei kukaan teistä olisi kolmastoista."

"Nahkiaiset" tuijottivat toisiinsa kauhusta sanatonna ja Patty
nousi. "No niin, hyvästi, lapsukaiseni, ja ennen kaikkea, älkää
olko huolissanne. Olen iloinen, että olen voinut hiukan virkistää
ja rohkaista teitä, sillä on hyvin tärkeätä onnistumiselle, ettei
ole hermostunut. Ei pidä uskoa mitään typeriä juttuja, joita
yläluokkalaiset teille kertovat", huudahti hän vielä olkansa yli: "he
vain koettavat peloitella teitä."



X LUKU.

"Italian kautta."


Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni
omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa
hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia
Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi.
Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti
ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat
kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui
muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan
huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli
heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä
raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan
kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin
kaikista lähentymisyrityksistään.

Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan,
että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa
luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin
mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä
aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa,
sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa
luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet
eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet
tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos
tahtoi päästä läpi.

Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut
huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä,
että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien
kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo
huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä,
että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin
hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen
päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että
hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä
koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka
riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.

Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt
eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti
lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan
englantilaisia ainekirjoituksia.

"Kenen nämä ovat? Saanko minä katsella niitä?" kysyi hän.

"Kyllä; voit lukea ne, jos tahdot", sanoi lady Clara. "Ne ovat
Olivian, mutta hän ei pane pahakseen."

Patty käänteli huolettomasti lehtiä, ja sitten kun eräs otsikko
sattui hänen silmiinsä, katsahti hän äkkiä ylös huvitetun näköisenä.
"Caprin korallinpyytäjät! Mitä ihmeessä Olivia voi tietää Caprin
korallinpyytäjistä?"

"Oh, hän asuu jossakin siellä lähellä -- Sorrentossa", sanoi lady
Clara välinpitämättömästi.

"Olivia Copeland asuu Sorrentossa!" huudahti Patty. "Miksi ette ole
sanoneet sitä minulle ennemmin?"

"Minä luulin, että sinä tiesit sen. Hänen isänsä on taiteilija tai
jotain sellaista. Hän on asunut Italiassa koko ikänsä; se on juuri
se, mikä tekee hänet niin kummalliseksi."

Patty oli kerran itse viettänyt yhden aurinkoisen viikon Sorrentossa
ja jo muisto siitä vaikutti häneen melkein päihdyttävästi. "Missä hän
on?" kysyi hän kiihoittuneena. "Tahdon puhua hänen kanssaan."

"En tiedä, missä hän on. Ulkona kävelemässä, luultavasti. Hän menee
aina yksin, eikä puhu koskaan kenellekään ja kun me pyydämme häntä
tekemään jotain järkevää, kuten pelaamaan golfia tai luistelemaan,
niin hän sulkeutuu huoneeseensa ja lukee Dantea italiaksi.
Ajatelkaahan!"

"Vai niin, hän on varmaankin hyvin mielenkiintoinen!" sanoi Patty
ihmeissään ja alkoi uudelleen lukea hänen aineitaan.

"Minusta nämä ovat loistavia!" huudahti hän.

"Hiukan kummallisia minun mielestäni", sanoi lady Clara.

"Mutta siellä on yksi jokseenkin hullunkurinen. Se luettiin luokalla
-- talonpojasta, joka kadotti aasinsa. Minä etsin sen"; ja hän
selaili läpi koko pakan.

Patty luki sen hitaasti ja lady Clara katseli häntä sill'aikaa hiukan
pettyneen näköisenä.

"Eikö se ole sinusta jokseenkin hyvä?" kysyi hän.

"Kyllä; minusta se on parhainta, mitä olen koskaan lukenut."

"Sinä et edes yhtään hymyillyt!"

"Mutta lapsi kulta, ei se ole hullunkurinen."

"Ei ole hullunkurinen! Mitä! Luokka suorastaan ulvoi sille."

Patty kohotti olkapäitään. "Teidän arvostelunne varmaankin tyydytti
Oliviaa. Ja nyt on meillä jo helmikuu ja minä olen tuskin puhunut
hänen kanssaan."

Seuraavana päivänä palatessaan luennolta näki Patty Olivia
Copelandin pihamaan toisessa päässä nähtävästi lähdössä yksinäiselle
kävelyretkelleen.

"Odota hetkinen, Olivia", huusi Patty hänelle. "Oletko menossa
kävelemään? Saanko minäkin tulla?" kysyi hän saavutettuaan hänet.

Olivia suostui ehdotukseen silminnähtävästi hämillään, ja Patty
asettui kulkemaan hänen rinnallaan. "Kuulin juuri eilen, että sinä
asut Sorrentossa, ja tahtoisin keskustella kanssasi. Olin siellä
kerran itse ja minusta se on maailman suurenmoisin paikka."

Olivian silmät loistivat. "Todellako?" huudahti hän. "Oh, kuinka
hauskaa!" Ja ennenkuin hän huomasikaan kertoi hän Pattylle, kuinka
hän oli tullut kouluun tehdäkseen isälleen mieliksi ja kuinka
hän rakasti Italiaa ja vihasi Amerikaa; ja mitä hän ei kertonut
yksinäisyydestään ja koti-ikävästään, sen Patty arvasi.

Hän käsitti heti, että tyttö oli huomattava ja päätti vastaisuudessa
ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja tehdä hänet ystäväkseen. Mutta
yläluokkalaisen aika menee niin kokonaan omiin harrastuksiin, että
parina seuraavana viikkona hän hyvin vähän ehti olla uuden ystävänsä
kanssa, paitsi joskus aivan pikimältään keskustella jonkun minutin
käytävissä.

Eräänä iltana palasi hän Priscillan kanssa hyvin myöhään kaupungista
ja he löysivät huoneen pimeänä ja tulitikkulaatikon tyhjänä.

"Odota hiukan, niin menen hakemaan tikkuja", sanoi Patty; ja hän
koputti käytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle, missä asui
"nahkiainen", jonka kanssa heillä oli lainaamistuttavuus. Hän tapasi
omien "nahkiais"-ystäviensä joukossa lady Clara Vere de Veren ja
Emily Washburnin. Heidän hyvin lähellä toisiaan olevista päistään ja
hänen sisäänastuessaan syntyneestä hiljaisuudesta päätti hän heti,
että jokin juorupuhe oli jäänyt kesken. Patty unohti huonetoverinsa
odottavan pimeässä ja istuutui nojatuoliin nähtävästi aikoen jäädä
sinne koko illaksi.

"Kertokaa minulle koko juttu, lapsukaiset", sanoi hän ystävällisesti.

"Nahkiaiset" katsoivat toisiinsa ja epäröivät.

"Uusi johtaja?" kysyi Patty, "tahi luokkakapina?"

"Se koskee Olivia Copeland'ia", vastasi lady Clara epävarmasti;
"mutta en tiedä, pitäisikö minun puhua mitään."

"Olivia Copeland'ia?" ja Patty oikasihe paremmin istumaan, silmät
uteliaisuutta loistaen. "Mitä Olivia Copeland on sitten tehnyt?"

"Hän on reputtanut ja --"

"Reputtanut!" Pattyn kasvot kalpenivat.

"Mutta minusta hän oli niin loistava!"

"Oh, hän on loistava; mutta, tiedätkö, hän ei voi saada sitä
tuoduksi esiin; ja sitäpaitsi", lisäsi lady Clara tarkoitetulla
painostuksella, "hänet oli peloitettu ennen tutkintoja."

Patty heitti häneen pikaisen katseen. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi
hän.

Lady Clara oli ihastunut Pattyyn, mutta hän oli vain ihminen ja
hän itsekin oli ollut pelästynyt. "No niin", selitti hän, "hän oli
kuullut kaikellaisia juttuja -- yläluokkalaisilta siitä, kuinka
ankaria tutkinnot olivat ja mitä kaikkia hirveitä asioita saa
kokea, jollei läpäise, ja ollen ulkomaalainen uskoi hän kaikki.
Luonnollisesti minä ja Emily tiesimme enemmän; mutta hän oli aivan
kuoleman peloissaan, ja --"

"Tytöt eivät reputa siksi, että he ovat peloissaan", sanoi Patty, "he
reputtavat siksi, etteivät tiedä mitään."

"Olivia osasi viisi kertaa enemmän geometriaa kuin minä, ja minä
menin läpi, mutta hän jäi."

Patty tuijotti äänetönnä lattiaan.

"Hän luulee, että hänet eroitetaan ja hän itkee parhaillaan juuri
julmasti", huomautti Emily.

"Itkee!" sanoi Patty terävästi. "Miksi hän itkee?"

"Koska hänellä on paha olla, luulen ma. Hän on ollut ulkona
kävelemässä ja kastunut sateessa, ja sitten hän myöhästyi
päivälliseltä ja tultuaan löysi pöydältä nuo ilmoitukset tutkinnon
tuloksista. Hän makaa siellä huoneessaan vuoteellaan ja hänellä on
hysteerisiä kohtauksia ja kuumetta ja mitä kaikkea lieneekin. Hän
pyysi meitä menemään pois ja jättämään hänet yksin."

Patty nousi. "Luulen, että menen rohkaisemaan häntä."

"Anna hänen olla yksin, Patty", sanoi Emily. "Minä kyllä tiedän,
kuinka sinä rohkaiset ihmisiä. Jos sinä et olisi rohkaissut häntä
ennen tutkintoja, niin hän ei olisi reputtanut."

"Minä en tiennyt hänestä mitään silloin", sanoi Patty hiukan äreästi;
"ja joka tapauksessa", sanoi hän avatessaan oven, "minä en sanonut
mitään, joka olisi vaikuttanut hänen läpäisemiseensä tavalla tai
toisella."

Hän kääntyi Olivian huonetta kohti tuntien, ettei hänen omatuntonsa
ollut aivan puhdas. Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli kertonut
noille ensikurssilaisille, mutta hänellä oli heikko aavistus, ettei
se ollut liioin rohkaisevaa laatua.

"Tahtoisinpa oppia tietämään, milloin sopii tehdä pilaa ja milloin
ei", tuumi hän itsekseen koputtaessaan ovelle.

Ei kuulunut mitään vastausta, jonka vuoksi hän avasi oven ja astui
sisään. Hillitty nyyhkytys kuului makuuhuoneesta ja Patty epäröi.

Hän ei koskaan itkenyt itse ja hänestä tuntui aina epämieluisalta
kun hän näki muiden tekevän niin. Jotakin oli kuitenkin tehtävä ja
hän lähestyi ovea ja katsoi äänetönnä Oliviaa, joka oli heittäytynyt
kasvot alaspäin vuoteelle. Kuullessaan Pattyn askeleet kohotti hän
päätään ja heitti pelästyneen katseen tunkeilijaan ja sitten taas
kätki kasvonsa tyynyihin. Patty sai käsiinsä paperiliuskan, jolle hän
kirjoitti nopeasti "ylösotettu" ja kiinnitti sen oven ulkopuolelle,
minkä jälkeen hän veti nojatuolin vuoteen viereen ja istuutui siihen
kuin lääkäri, joka on tullut sairaskäynnille.

"No niin, Olivia", alkoi hän levollisella äänellä, "mikä nyt on
hätänä?"

Olivia avasi kätensä ja näytti muutamia rypistyneitä papereita.
Patty levitti ne auki ja nopeasti silmäili virallisia, painettuja
paperiliuskoja:

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko
saksassa (kolme tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko
latinassa (neljä tuntia).

Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko
geometriassa (yksi tunti).

Patty toimitti nopeasti yhteenlaskun, -- "kolme ja yksi on neljä ja
siihen neljä on kahdeksan", -- ja rypisti otsaansa.

"Lähettävätkö ne minut kotiin, Patty?"

"Eihän toki, lapsukaiseni; toivon ettei. Sillä, joka on tehnyt niin
hyvää työtä kuin sinä englanninkielessä, pitäisi olla oikeus reputtaa
joka toisessa siunatussa aineessa, jos se häntä huvittaa."

"Mutta silloinhan eroitetaan, jos reputtaa kahdeksan tuntia; sinähän
sanoit sen itse minulle."

"Ei pidä uskoa mitään, mitä minä olen sanonut", sanoi Patty
vakuuttaen. "Minä en tiedä puolinakaan aikoina mitä minä puhun."

"En tahtoisi mitenkään, että minut lähetettäisiin kotiin ja isäni
saisi tietää, että minä olen reputtanut, kun hän uhrasi niin paljon
aikaa minua valmistaessaan"; ja Olivia alkoi itkeä uudelleen.

Patty laski kätensä hänen olalleen. "Mutta lapsi parka, sinähän
olet aivan likomärkä ja väriset vilusta! Nouse ylös ja riisu kengät
jaloistasi!"

Olivia nousi ylös, ja koetti vapisevin sormin avata kenkänsä nauhoja,
mutta Patty ei malttanut odottaa, vaan tempasi ne auki ja heitti
yhteen kasaan keskelle lattiaa.

"Tiedätkö, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän. "Sinä et itke sen tähden,
että olet reputtanut, vaan siksi, että olet vilustunut, väsynyt,
märkä ja nälkäinen. Riisu pois nuo märät vaatteet tällä minuutilla
ja pue päällesi lämmin kylpypuku ja minä menen hakemaan jotain
päivälliseksi."

"En tahdo mitään päivällistä", valitti Olivia, ja aikoi uudelleen
hautaantua tyynyihin.

"Sinä käyttäydyt kuin pieni lapsi, Olivia", sanoi Patty tuimasti,
"nouse ylös ja ole kuin -- mies."

Kymmenen minuuttia myöhemmin palasi Patty onnistuneelta eräretkeltään
ja asetti saaliinsa makuuhuoneen pöydälle. Olivia istui vuoteen
reunalla ja katseli häntä välinpitämättömänä.

"Juo tämä", komensi Patty ojentaen hänelle höyryävän lasin.

Olivia nosti sen tottelevaisena huulilleen, mutta työnsi sen
takaisin. "Mitä siinä on?" kysyi hän heikosti.

"Kaikkia mitä voin löytää, joka on kuumaa -- kiniiniä, whiskya,
Jamaica inkivääriä, yskänsiirappia ja hiukan turkinpippuria ja vielä
jotain paria muuta ainetta. Se on minun oma keksintöni. Kun otat
tämän, niin et vilustu."

"Minä -- minä en usko tarvitsevani mitään."

"Juo se -- joka tippa", sanoi Patty äkäisesti, ja Olivia sulki
silmänsä ja nielaisi koko lasillisen.

"No", sanoi Patty ystävällisesti puuhaillen, "nyt minä rupean
laittamaan päivällistä. Onko sinulla mitään, jolla voin avata nämät
säilykepurkit? Ja hiukan metylialkohoolia? Sepä oli hauskaa. Laitamme
kolme ruokalajia -- säilykesoppaa, säilykepapuja ja säilykeinkivääriä
-- kaikki kuumina. Olipa luojan lykky, että Georgie Merriles oli
New-York'issa, muuten hän ei olisi näitä minulle lainannut."

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Olivia jo nauravansa (hän oli
luullut, ettei hän hymyilisi enää koskaan) härppiessään soppaa
hammasvesikupista, sylissään vadillinen höyryäviä papuja.

"Ja nyt", sanoi Patty, kun kolme ruokalajia oli nautittu ja hän oli
peittänyt potilaansa vuoteeseen, "teemme taistelusuunnitelman. Mikä
sai sinut reputtamaan latinassa?"

"En ollut lukenut sitä koskaan ennen kouluun tuloani ja kun minä
kerroin neiti --"

"Tietysti; hän piti velvollisuutenaan reputtaa sinut. Sinun ei olisi
pitänyt ilmaista sitä hänelle. Mutta ei sillä väliä. Siihen ei mene
kauan, jos luet sen uudelleen. Kuinka sitten on saksan kanssa?"

"Saksa on hiukan vaikeaa sen tähden, että se on niin erilaista
kuin italia ja ranska. Ja minä olen niin peloissani, kun hän kysyy
minulta, ja --"

"No niin; luulen, että sinä ansaitsit tulla reputetuksi siinä.
Voithan käydä sen läpi ja suorittaa keväällä. Kuinka sitten on
geometrian laita?"

"Luulen, että osasin sen, mutta hän ei kysynyt sitä, mitä minä odotin
ja --"

"Paha juttu, mutta sattuuhan sitä aina. Etkö voi sitä vähän
parannella ja ottaa heti uutta tutkintoa?"

"Kyllä, olen varma, että voisin, mutta ne eivät anna minulle siihen
tilaisuutta. Ne tahtovat lähettää minut ensin kotiin."

"Kuka on sinun opettajasi?"

"Neiti Prescott."

Patty rypisti otsaansa ja naurahti sitten. "Minä ajattelin, että
jos se olisi ollut neiti Hawley, niin minä olisin voinut mennä
selittämään hänelle asian ja pyytämään, että hän panisi sinulle uuden
tutkinnon. Neiti Hawley on niin inhimillinen. Mutta neiti Prescott!
Ei kukaan ihmettele, että sinä reputit. Minä itsekin pelkään häntä.
Hän on ainoa nainen, joka on milloinkaan saavuttanut oppiarvon
saksalaisessa yliopistossa ja hänelle ei ole mikään maailmassa
minkään arvoinen paitsi matematiikka. Minä en usko sillä naisella
olevan ensinkään sielua."

Patty pudisti päätään. "Pelkään, ettei paljoakaan hyödytä keskustella
hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Jos hän kerran näkee jonkin
totuuden, niin hän näkee sen aina. Mutta ei sillä väliä; minä
koetan parastani. Kerron hänelle, että sinä olet vielä toistaiseksi
huomaamaton matemaattinen nero; että se on vielä salassa, mutta jos
hän tahtoo tutkia sinua uudelleen niin hän löytää sen. Sen luulisi
vaikuttavan häneen. Rupea nukkumaan, äläkä ole huolissasi. Minä kyllä
hoidan hänet."

"Hyvää yötä ja kiitos, Patty", kuului ystävällinen ääni peitteen alta.

Patty sulki oven ja seisoi hetkisen eteisessä harkiten asemaa.
Olivia Copeland oli liian arvokas pois heitettäväksi. Koulu täytyi
saada käsittämään, minkä arvoinen hän todella oli. Mutta se oli
vaikeaa. Patty oli koettanut saada koulun käsittämään asioita jo
aikaisemminkin. Neiti Prescott oli ainoa pelastuskeino, mitä hän voi
ajatella, mutta neiti Prescott oli hyvin epävarma keino. Patty ei
asettanut suuriakaan toiveita hänen luona käyntiinsä, mutta muutakaan
neuvoa ei näyttänyt olevan... Hän ei voinut olla naurahtamatta
itselleen. "Minähän käyttäydyn kuin 'nahkiainen'", ajatteli hän.
"Mutta rohkeasti eteenpäin, Patty, vaikka vasten luotisadetta." Ja
suomatta itselleen aikaa epäröimiseen juoksi hän nopeasti portaita
ylös ja koputti neiti Prescottin ovelle. Vasta sitten, kun hän
oli koputtanut, tuli hän ajatelleeksi, että olisi kenties ollut
viisaampaa lykätä asia seuraavaan päivään. Mutta ovi aukeni ennenkuin
hän ehti juosta pois ja hän huomasi jokseenkin hämmennyksissään
kumartavansa neiti Prescottille, jolla oli kädessään, ei mikään
matemaattinen teos, vaan tavallinen jokapäiväinen aikakauskirja.

"Hyvää iltaa, neiti Wyatt. Ettekö tahdo tulla sisään ja istuutua?"
sanoi neiti Prescott erittäin ystävällisellä äänellä.

Patty vajosi syvään ruoko-nojatuoliin ja ennenkuin hän ehti oikein
tointua ensimäisestä hämmästyksestään, huomasi hän tuttavallisesti
rupattelevansa neiti Prescottin kanssa ja lausuvansa arvelujaan
jatkuvan kertomuksen mahdollisesta julkaisemisesta tuossa
aikakauskirjassa.

Neiti Prescott ei näyttänyt olevan ollenkaan hämmästynyt tästä
odottamattomasta vierailusta, vaan jutteli kevyesti kaikenlaisista
asioista ja naureskeli niinkuin kaikkien inhimillisin ihmisolento.
Patty katseli häntä ihastuksissaan. "Hän on herttainen", ajatteli hän
itsekseen ja alkoi tuumia, kuinka vanha hän mahtoi olla. Hän ei ollut
koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että neiti Prescottilla voisi olla
ikää ollenkaan. Hän oli katsellut häntä enemmän samanlaisessa valossa
kuin tieteellistä totuutta, joka kyllä on olemassa, mutta on ajasta
ja paikasta aivan riippumaton. Hän koetti muistutella mieleensä
jotakin juttua, mikä oli ollut puheenaiheena tyttöjen kesken hänen
ensi vuotenaan. Hän muisti hyvin heikosti, että oli oltu tietävinään,
että neiti Prescott oli ollut kerran rakastunut. Siihen aikaan Patty
oli ivallisesti vastustanut sellaista olettamusta, mutta nyt hän oli
puoleksi taipuvainen uskomaan sen.

Äkkiä, keskellä keskustelua, kello löi kymmenen ja Patty muisti
asiansa, mitä varten hän oli tullut.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Te olette utelias tietämään, mitä
varten minä olen tullut tänne?"

"Minä toivon", sanoi neiti Prescott hymyillen, "että Te tulitte
ainoastaan minua katsomaan, ilman mitään sen suurempaa syytä."

"Se tapahtuu seuraavalla kerralla -- jos sallitte minun tulla
uudelleen; mutta tänä iltana minulla oli toinen syy, jonka
esittämistä minä pelkään Teidän pitävän tunkeilemisena -- ja", lisäsi
hän avomielisesti, "en tiedä, kuinka sen parhaiten esittäisin, että
Te ette pitäisi minua tunkeilevana."

"Kertokaa se minulle kuinka tahansa ja minä koetan olla ajattelematta
niin", sanoi neiti Prescott ystävällisesti.

"Ettekö ole ajatellut koskaan, että tytöt voivat joskus arvostella
paremmin toistensa kykyä kuin opettajat?" kysyi Patty. "Minä
tiedän erään tytön", jatkoi hän, "erään ensikurssilaisen, joka on
jossakin suhteessa huomattavin henkilö, mitä olen koskaan tavannut.
Luonnollisesti minä en ole aivan varma, mutta tahtoisin kuitenkin
sanoa, että hän tulee olemaan jonakin päivänä erittäin hyvä
englanninkielessä -- niin hyvä, tiedättekö, että koulu voi olla ylpeä
hänestä. No niin, tämä tyttö on reputtanut niin paljon, että minä
pelkään hänen olevan vaarassa tulla lähetetyksi kotiinsa, ja koulu
ei suorastaan voi menettää häntä. Minä en tietystikään tunne teidän
sääntöjänne, mutta minusta näyttäisi kaikkein yksinkertaisimmalta
antaa hänen suorittaa uusi tutkinto geometriassa heti paikalla -- hän
todellakin osaa sen, -- ja ilmoittaa siitä sitten tiedekunnalle ja
kehoittaa heitä antamaan hänelle uudet kokeet."

Patty esitti tämän hämmästyttävän pyyntönsä mitä asiallisimmalla
tavalla ja neiti Prescottin suupielet vetäytyivät omituiseen hymyyn,
kun hän kysyi: "Kuka on se tyttö, josta Te puhutte?"

"Olivia Copeland."

Neiti Prescottin ilme tuli vakavaksi ja hän näytti jälleen
matematiikan opettajalta.

"Neiti Copeland ei saanut aikaan mitään tutkinnossaan, neiti Wyatt,
ja se vähä, mitä hän on tuonut esiin lukukauden aikana, ei osoita
mitään tavatonta kykyä. Olen pahoillani, mutta Teidän ehdotuksenne on
mahdoton."

"Mutta neiti Prescott", huomautti Patty, "tyttöhän on työskennellyt
niin epäedullisissa olosuhteissa. Hän on amerikalainen, mutta asuu
ulkomailla, ja kaikki meidän tapamme ovat hänelle uusia. Hän ei
ole koskaan ennen ollut päivääkään koulussa. Hänen isänsä valmisti
hänet ja tietysti aivan toisella tavalla kuin toiset tytöt ovat
tulleet valmistetuiksi. Hän on arka ja ollen tottumaton esiintymään
luokalla hän ei tiedä, kuinka menetellä. Olen aivan varma, neiti
Prescott, että jos Te tahtoisitte ottaa ja tutkia häntä itse, niin Te
huomaisitte, että hän ymmärtää tehtävänsä -- se on, jos antaisitte
hänen ensin tottua olemaan pelkäämättä Teitä. Minä tiedän, että
Teillä on hirveän paljon työtä, ja sen vuoksi minä pyydän ehkä liian
paljon Teiltä", lopetti Patty anteeksipyytäen.

"Ei sen vuoksi, neiti Wyatt, sillä en minä tahdo arvostella oppilasta
väärin; mutta minä en voi sille mitään, että luulen Teidän arvioineen
liian suureksi neiti Copelandin kyvyn. Onhan hänellä ollut tilaisuus
näyttää, mihin hän kykenee ja jos hän on reputtanut niin monessa
aineessa kuin Te sanotte -- Koulun täytyy ylläpitää arvoansa, ja
tämänkaltaisissa kysymyksissä ei ole mahdollista ottaa huomioon
yksityistä henkilöä."

Patty huomasi ponnistustensa raukeavan tyhjiin ja hän hapuili
hädissään uutta puolustusta. Hänen silmiinsä sattui kehystetty kuva
Amalfin vanhasta luostarista, joka riippui seinällä kirjahyllyn
yläpuolella.

"Kenties olette asunut Italiassa?" kysyi hän äkkiä.

Neiti Prescott hätkähti hiukan. "En", vastasi hän, "mutta minä olen
viettänyt jonkun aikaa siellä."

"Tuo kuva Amalfista tuolla sai minut ajattelemaan sitä. Olivia
Copeland, tiedättekö, asuu siellä lähellä, Sorrentossa."

Neiti Prescottin silmiin ilmestyi omituinen kiilto ja hän näytti
tulevan huvitetuksi asiasta.

"Se oli siten kun minä ensiksi tulin huomaamaan hänet", jatkoi Patty;
"mutta hän ei herättänyt minun mielenkiintoani ennenkuin minä puhuin
hänen kanssaan. Hänen isänsä on taiteilija ja tyttö on syntynyt
Italiassa ja on ainoastaan kerran ennen pikku tyttönä ollessaan
käynyt Amerikassa. Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu isänsä
kanssa eräässä vanhassa huvilassa, joka sijaitsee Sorrentoon vievän,
aivan meren rantaa kulkevan tien varrella. Hänellä ei ole koskaan
ollut tyttöystäviä; ainoastaan isänsä ystäviä -- taiteilijoita ja
diplomaatteja ja senkaltaista väkeä. Hän puhuu italiaa, ja hän tuntee
Italian taiteen ja politiikan, kirkolliset olot ja agraarilait ja
kuinka kansa on verotettu, ja kaikki Sorrenton ympäristön talonpojat
ovat hänen ystäviään."

"Hänen huonetoverinsa ovat aito amerikalaisia tyttöjä, jotka
ovat innostuneet golf-peliin ja Richard Harding Davis'in
juttuihin ja kaikkeen sellaiseen, mistä hän ei ole edes
kuullutkaan mitään ennenkuin neljä kuukautta sitten. Hänellä
on vesiväriluonnos huvilasta, jonka hänen isänsä on tehnyt. Se
on valkea, marmoriseoksella päällystetty huvila terasseineen
ja marmorikaiteineen ja kuvapatsaineen ja lehtokujineen ja
suihkulähteineen puiston keskellä. Ajatelkaahan, neiti Prescott,
että on kuulunut sellaiseen ympäristöön ja sitten äkkiä joutunut
tämänkaltaiseen paikkaan ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtää tahi
edes tuntee niitä oloja -- ajatelkaahan, kuinka yksinäiseksi täytyy
tuntea itsensä!"

Patty nojasi eteenpäin posket hehkuvina oman kaunopuheisuutensa
vaikutuksesta. "Te tiedätte, mitä Italia on. Se on kuin jonkinlainen
sairaus. Jos siihen kerran ihastuu, niin sitä ei voi koskaan
unohtaa, eikä olla onnellinen ennenkuin on päässyt sinne takaisin.
Ja Olivialle se on sitäpaitsi koti. Hän ei ole koskaan tuntenut
muuta. On hyvin vaikea ensi alussa pitää mielessään matematiikkaa,
kun uneksii koko ajan lehtokujista ja suihkulähteistä ja satakielen
lauluista ja -- ja kaikesta sellaisesta."

Hän lopetti raukeasti, sillä neiti Prescott äkkiä nojautui taapäin
tuolissaan ja Pattystä näytti, että hänen kasvonsa olivat käyneet
kalpeiksi ja hänen kätensä, jossa oli aikakauskirja, vapisi.

Patty punastui ja koetti ajatella, mitä hän oli sanonut. Hän puhui
aina asioista, jotka loukkasivat ihmisten tunteita, ilman että
hän sitä tarkoitti. Äkkiä tuo vanha juttu hänen ensi vuodeltaan
iski hänen päähänsä. Hän oli ollut taiteilija ja elänyt Italiassa
ja kuollut malariaan; ja neiti Prescott oli matkustanut Saksaan
opiskelemaan matematiikkaa, eikä ollut sen koommin välittänyt
kenestäkään. Se tuntui kyllä keksityltä, mutta voihan se olla
tottakin. Oliko hän koskettanut sopimattomaan aiheeseen? mietti hän
pahoillaan. Tietysti hän oli; se oli niin hänen tapaistaan.

Hiljaisuus tuli sietämättömäksi; Patty koetti keksiä jotain
sanomista, mutta hänelle ei johtunut mitään mieleen ja hän nousi
äkkiä.

"Olen pahoillani, että olen niin paljon kuluttanut Teidän aikaanne,
Neiti Prescott. Toivon, etten ole ikävystyttänyt Teitä. Hyvää yötä."

Neiti Prescott nousi ja tarttui Pattyn käteen. "Hyvää yötä, rakkaani,
ja kiitos, että tulitte minua katsomaan. Oli hauskaa saada kuulla
Olivia Copelandista. Koetan tuumia, mitä voitaisiin tehdä hänen
geometriansa suhteen, ja olisin iloinen saadessani tuntea hänet --
ystävänä; sillä minäkin kerran olin ihastunut Italiaan."

Patty sulki oven hiljaa ja sipsutteli pimeän käytävän läpi
huoneeseensa.

"Toitko sinä tikkuja?" kuului uninen ääni Priscillan makuuhuoneesta.

Patty säpsähti. "Oh, tikkuja!" naurahti hän. "En; ne minä unohdin."

"Minä en tiedä, että sinä olisit koskaan vielä suorittanut tehtävää,
jota sinä olet lähtenyt toimittamaan, Patty Wyatt."

"Minä olen suorittanut kuitenkin jotain tänä iltana", vastasi Patty
terävästi ja hiukan voitonriemuisella äänellä; "Mutta minulla ei
ole aavistustakaan, kuinka minä satuin sen tekemään", lisäsi hän
avomielisesti itsekseen.

Ja hän meni vuoteeseen ja nukahti tietämättä, kuinka paljon hän
oli saanut aikaan; sillä tietämättään hän oli laskenut perustuksen
ystävyydelle, joka oli tekevä onnelliseksi yksinäisen oppilaan ja
yhtä yksinäisen opettajan tulevaisuuden.



XI LUKU.

"Paikallisväri."


Muutamat yläluokkalaiset olivat keksineet uuden huvituksen
lieventääkseen odotuksen tuottamaa ikävää päivällispöydässä,
sill'aikaa kun Maggie oli keittiössä ruokaa noutamassa. Leikki
oli nimeltään "paikallisväri", jonka se oli saanut Patty Wyattin
kunniaksi hänen englanninkielen luennolla antamansa mainion
määritelmän vuoksi: "Paikallisväri on se, mikä saa valheen näyttämään
todelta." Leikin tarkoituksena oli nähdä, kuka voisi kertoa suurimman
valheen ilman että se tulisi huomatuksi; ja yksi sen säännöistä
vaati, että uhrit oli paljastettava ennenkuin he lähtivät pöydästä.

Patty oli leikin varsinainen alkuunpanija, mestaripelaaja ja sen
lopullinen uhri. Itse parooni Munkhausen olisi ällistynyt muutamista
hänen keksinnöistään, ja hän kertoi juttunsa sellaisella rehellisellä
avomielisyydellä, että kaikkein liioitelluimmatkin niistä tulivat
uskottaviksi.

Alkuperäisessä muodossaan olisi leikki voinut olla aivan viaton,
mutta kun sääntöä ei aina kylliksi huolellisesti seurattu, alkoi
koulussa liikkua mitä arveluttavimpia häväistysjuttuja.

Muutamana päivänä kun Patty pistäytyi erään "nahkiaisen" huoneeseen,
tapasi hän siellä lapsukaiset innokkaassa keskustelussa kertomassa
toisilleen kaikenlaisia juorupuheita.

"Minä kuulin eilen mitä hassunkurisimman jutun professori
Winterista", piipitti yksi nuorimmista.

"Kerro se meille. Mikä se oli?" huusivat kaikki kuorossa.

"Minä tahtoisin kuulla jotain oikein hassua professori Winterista;
hän on juhlallisimman näköinen mies mitä olen koskaan nähnyt",
huomautti eräs toinen.

"No niin", alkoi yksi lapsukaisista, "hän näyttää aikoneen mennä
naimisiin viime viikolla, ja kutsut oli lähetetty ja vieraatkin jo
saapuneet, kun morsian tuli äkkiä katumapäälle."

"Todellako? Kuinka hassua!" huusivat kaikki yhteen ääneen

"Nii-in; ja papilla ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä seremoniat
tuonnemmaksi."

Pattyn veri jähmettyi. Hän tunsi jutun. Se oli hänen omia tuotteitaan.

"Mistä ihmeestä te olette kuulleet sellaisia järjettömyyksiä?" kysyi
hän ankarasti.

"Kuulin Lucille Carterin kertovan sen Bonnie Connaughtin huoneessa
eilisiltana", vastasi eräs tytöistä rohkeasti, varmana siitä, että
hän oli kuullut sen luotettavasta lähteestä.

Patty julmistui. "Ja tietysti jok'ikinen tyttö, joka sen kuuli, on
jo kertonut ainakin yhtä monelle muulle tytölle. No niin, siinä ei
ole sanaakaan totta. Lucille Carter ei tiedä, mitä hän puhuu. Onpa se
hauska juttu, eikö?" lisäsi hän ivallisesti. "Näyttääkö professori
Winter siltä, että hän koskaan uskaltaisi esittääkään tytölle
sellaista, vielä vähemmin naida hänet?" Ja hän asteli ylväästi
huoneesta ja kiiruhti Lucille Carterin luokse.

"Lucille", sanoi Patty, "mitä sinä oikeastaan ajattelet levittäessäsi
tuota juttua professori Winterista?"

"Itsehän sinä sen kerroit minulle", vastasi Lucille.

"Minä kerroin sen sinulle!" sanoi Patty suuttuneena. "Mutta sinä
kananpää, et kai tarkoita, että sinä uskoit sen. Minähän leikin
'paikallisväriä'."

"Mistä minä sen tiesin? Sinä kerroit sen niinkuin se olisi ollut
totta."

"Luonnollisesti", sanoi Patty; "sehän on pelin tarkoitus. Sinä et
olisi uskonut minua, jollen minä olisi tehnyt niin."

"Mutta sinä et sitten sanonut, ettei se ollut totta. Sinä et
noudattanut sääntöä."

"Minä en pitänyt sitä tarpeellisena. En olisi milloinkaan luullut,
että kukaan uskoisi niin järjetöntä juttua."

"En minä voi käsittää, kuinka se voisi olla minun syyni."

"Tietysti se oli sinun syysi. Sinun ei pitäisi levittää pahanilkisiä
juttuja koulusta: se on loukkaavaa. Juttua kerrotaan parhaillaan
kaikkialla ja professori Winter on luultavasti kuullut sen itsekin.
Hän reputtaa teidät jok'ikisen loppututkinnossa kostoksi siitä;
katsohan vain, eikö hän tee sitä." Ja Patty läksi pois jättäen
omantunnon vaivaaman ja suuttuneen Lucillen yksikseen.

Noin kuukautta ennen "paikallisvärin" esiintymistä oli Patty
antautunut uuteen toimintaan, jota hän nimitti puolueettomasti
"yleisen mielipiteen muovailemiseksi" ja "sanomalehdistön
kohottamiseksi." Hänestä oli nimittäin tullut "Saturday Evening
Post-Despatch'in" kirjeenvaihtaja.

Seuraava päivä senjälkeen kun Pattyllä oli tuo tavallista kiivaampi
sananvaihto Lucillen kanssa, sattui olemaan perjantai ja Pattyllä
oli kova työ viikottaisessa "yleisen mielipiteen muovailemisessaan."
Oli ollut kovin kuiva viikko, eikä ollut mistä kirjoittaa seuraavan
päivän numeroon.

Hän meni uudelleen tutkimaan ilmoitustaulua ja keksi siellä uuden
ilmoituksen, joka oli edellisellä kertaa jäänyt häneltä huomaamatta:

"Perjantaina, tammik. 17 p:nä. Professori James Harkner
Wallis Lick Observatory'sta luennoi kello kahdeksan aineesta
'Tähtisysteemiteoriat'."

Patty katseli välinpitämättömänä ilmoitusta, tuntematta vähintäkään
mielenkiintoa tähtisysteemiteorioihin. Lyhyessä selostuksessa
luennoitsijasta, joka oli liitetty ilmoitukseen, huomautettiin
kuitenkin, että professori Wallis oli yksi enimmin tunnettuja nykyään
eläviä tähtitieteilijöitä ja oli tehnyt huomattavia alkuperäisiä
keksintöjä.

"Jospa tietäisin jotain tähtitieteestä", ajatteli hän epätoivoissaan,
"niin voisin kirjoittaa hänestä huomiseen numeroon."

Eräs Pattyn tutuista sattui juuri tulemaan ilmoitustaulun luo.

"Oletko koskaan kuullut tuosta miehestä?" kysyi Patty osoittaen
ilmoitusta.

"En koskaan; mutta minähän en lue tähtitiedettä."

"En minäkään", sanoi Patty; "olisipa hauska kuulla, kuka hän on?"
lisäsi hän ajatuksissaan. "Hän näyttää olevan hyvin kuuluisa, ja
haluaisin todellakin tietää hänestä jotain."

Tytön silmät lensivät hämmästyksestä selälleen. Tällainen puhe Pattyn
suusta ei hänestä tuntunut ollenkaan sopivan yhteen hänen maineensa
kanssa: ja joka kerta kun hänen läsnäollessaan vakuutettiin,
että Patty oli loistava ainoastaan pintapuolisesti, puolusti hän
pontevasti, että Patty oli paljon syvällisempi kuin moni luulikaan.
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten; "Lucille Carter lukee
tähtitiedettä; hän varmaankin tietää hänestä."

"Aivan niin. Sen olen unohtanut"; Ja Patty kiiruhti Lucillen
huoneeseen.

Hän tapasi siellä ison joukon tyttöjä istumassa siellä täällä ympäri
huonetta, keskustellen Maeterlinckin murhenäytelmistä.

"Mitä täällä on?" kysyi Patty. "Jotkin kekkerit?"

"Oh, ei", vastasi Lucille; "ainoastaan näytelmäteorian oppikurssin
ylimääräinen istunto. Älä ole peloissasi; täällä on myöskin sinun
huonetoverisi istuen ikkunapenkillä."

"Hei, Pris. Mitä sinä täällä teet?"

"Olen tietysti vierailulla. Mitä sinä sitten teet? Luulin sinun
kirjoittavan artikkeliasi joutuaksesi kanssani kaupunkiin
päivällisille."

"Niin teinkin", sanoi Patty, "mutta alkoi tuntua niin yksinäiseltä."

Keskustelun käännyttyä jälleen Maeterlinckiin käytti Patty
tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Lucillelta: "Kuka se tähtitieteilijä
on, joka aikoo luennoida tänä iltana? Hän on oikein kuuluisa, eikö?"

"Hyvin kuuluisa", sanoi Lucille. "Professori Phelps puhui hänestä joka
päivä viime viikolla."

"Mutta missä sitten on tuo Lick'in observatorio?" kysyi Patty. "En
voi kuolemaksenikaan, muistaa, onko se Californiassa vai missä
maailman ääressä."

Lucille mietti hetkisen. "Se on Dublinissa."

"Dublinissa, Irlannissa?" kysyi Patty hiukan ihmeissään. "Olisin
voinut vaikka vannoa, että se on Californiassa. Oletko varma, että
tiedät, missä se on, Lucille?"

"Tietysti minä olen varma. Olihan meillä siitä puhe luennoilla
kolme päivää sitten. Californiassa! Oletko sinä hullu, Patty.
Minun mielestäni sinä tekisit viisaasti, jos rupeaisit lukemaan
tähtitiedettä."

"Myönnän sen", sanoi Patty hiljaa. "Olin jo vähällä alkaakin, mutta
kuulin, että se oli hirveän vaikeaa ja ajattelin, että viimeisenä
vuonna saa ottaa jotain helpompaa. Mutta, tiedätkö, on niin
kummallista tuon Lickin observatorion kanssa, sillä minä tosiaankin
tiedän siitä jotain -- luin siitä sanomalehtiartikkelin joku aika
sitten; mutta minä en tiedä, kuinka minä sain siitä käsityksen, että
se olisi Yhdysvalloissa. Siitä nyt taas näkee, ettei voi koskaan olla
mistään aivan varma."

"Ei", sanoi Lucille; "kyllä se niin on."

"Onko se Dublinin yliopiston yhteydessä?" kysyi Patty.

"Varmaankin se on siellä", vastasi Lucille.

"Ja tämä tähtitieteilijä sitten", jatkoi Patty lämmeten, "on
luultavasti irlantilainen."

"Luonnollisesti", sanoi Lucille. "Hän on hyvin tunnettu."

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Patty. "Ilmoitustaululla oli, että hän on
tehnyt muutamia huomattavia keksintöjä."

"Niin", sanoi Lucille miettien, "hän on keksinyt Saturnuksen renkaat
ja linnunradan."

"Saturnuksen renkaat! Niinkö, minä luulin, että ne oli keksitty jo
aikoja sitten. Sitten hän on hirveän vanha mies. Minä muistelen
lukeneeni niistä jo silloin, kun olin sylilapsi."

"Siitä onkin jo hyvän aikaa", sanoi Lucille. "Kahdeksan tai yhdeksän
vuotta vähintäinkin."

"Ja linnunradan!" jatkoi Patty hiukan epäillen, "Minä en voi
käsittää, kuinka ihmiset ovat voineet olla keksimättä sitä jo kauan
sitten. Minä olisin voinut tehdä sen itsekin, vaikka en tahdo väittää
tietäväni mitään tähtitieteestä."

"Niin, luonnollisesti", kiiruhti Lucille selittämään, "luonnollisesti
ilmiö on huomattu jo ennenkin, vaikka siihen ei ole kiinnitetty
mitään huomiota."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Patty tehden salaa muistiinpanoja. "Hän
varmaankin on hirveän huomattu mies. Kuinka hän on sattunut tekemään
kaiken tämän?"

"Hän nousi ylös ilmapallossa", sanoi Lucille.

"Ilmapallossa! Kuinka hullunkurista!" huudahti Patty. "Ne käyttävät
paljon enemmän ilmapalloja Europassa kuin täällä."

"Minä luulen, että hän on tuonut ilmapallonsa mukanaan Amerikaan",
sanoi Lucille. "Hän ei koskaan matkusta ilman sitä."

"Mitä hyötyä hänellä on siitä?" kysyi Patty. "Minä luulen", jatkoi
hän, esittäen oman selityksensä, "että hän pääsee sillä lähemmäs
tähtiä."

"Se on epäilemättä ainoa järkevä selitys", sanoi Lucille.

"Minun mielestäni hän voisi nousta sillä ylös täälläkin", huokasi
Patty. "Tiedätkö vielä muita mielenkiintoisia seikkoja hänestä?"

"E-en", sanoi Lucilla. "En voi muistaa mitään muuta tällä hetkellä."

"Hän on todellakin mielenkiintoisin professori, mitä tiedän", sanoi
Patty, "mutta kummallista, etten ole kuullut hänestä koskaan ennen."

"Taitaa olla niin monta muuta asiaa, mistä sinä et ole koskaan
kuullut", huomautti Lucille.

"Niin", myönsi Patty, "onhan niitä."

"No, Patty", sanoi Priscilla ilmestyen siihen toiselta puolen
huonetta, "jos aiot lähteä minun kanssani päivällisille, niin on
parasta, että lopetat sen ilvehtimisen Lucillen kanssa ja menet
kotiin lopettamaan työsi."

"Aivan niin", sanoi Patty nousten ylös. "Hyvästi, tytöt. Ja kiitos
tiedonannoiltasi, Lucille."

       *       *       *       *       *

Seuraavana maanantai-iltana tulivat Patty ja Priscilla parin,
kolmen toisen tytön kanssa kotiin järveltä, helistellen luistimiaan
käsivarrellaan.

"Tulkaa sisään, tytöt, niin saatte kuumaa teetä", sanoi Priscilla,
kun he olivat saapuneet ovelle.

"Täällä on kirje Pattylle", sanoi Bonnie Connaught, siepaten sen
pöydältä. "Hirveän virallisen näköinen. Avaa se, Patty, niin saamme
nähdä, missä aineessa olet reputtanut."

"Hyvänen aika!" sanoi Patty, "luulen, että se jo olisi ollut voitettu
kanta."

He kerääntyivät Pattyn ympärille ja lukivat kirjeen hänen olkapäänsä
yli. Patty'lla ei ollut mitään salaisuuksia.

                              Observatooriolla, tammikuun 20 p:nä.

    Neiti Patty Wyatt.

    Rakas neiti Wyatt!

    Olen saanut tietää, että Te olette Saturday Evening
    Post-Despatch'in kirjeenvaihtaja ja rohkenen huomauttaa Teille
    siitä jokseenkin törkeästä erehdyksestä, joka sattui viime viikon
    numerossa. Te kerroitte, että Lickin observatoorio on Dublin'issa
    Irlannissa, vaikka se, kuten lienee yleisesti tunnettu, sijaitsee
    lähellä San Franciscoa, Kaliforniassa. Professori James Harkner
    Wallis ei ole irlantilainen, vaan amerikalainen. Vaikka hän
    onkin tehnyt muutamia hyvin huomattavia keksintöjä, ei hän ole
    Saturnuksen renkaiden eikä linnunradan keksijä.

    Suurimmalla kunnioituksella

                                          _Howard D. Phelps_.

"Se on professori Phelps'ilta -- mitä hän tarkoittaa?" kysyi Twin
hämmästyneenä.

"Oh, Patty", huudahti Priscilla, "et kai tarkoittane, että sinä
todellakin uskoit koko sen moskan?"

"Luonnollisesti minä sen uskoin. Mistä minä tiesin, että hän
valehteli."

"Ei hän valehdellut. Miksi sinä käytät niin hävytöntä kieltä."

"Tahtoisinpa tietää miksikä te sitä sitten kutsutte?" sanoi Patty
vihaisesti.

"Paikallisväriksi, rakkaani, juuri paikallisväriksi."

"Miksi te ette sanoneet sitä minulle?" valitti Patty.

"Emmehän me voineet ajatellakaan, että sinä uskoit häntä. Luulimme,
että teit pilaa koko ajan."

"Mikä on hätänä, Patty? Mitä sinä olet tehnyt?" kysyivät toiset
uteliaina.

"Oh, kerro heille", sanoi Patty katkerasti. "Kerro jokaiselle, jonka
näet; huuda se kaikille observatoorion tornista; kohta sen kuitenkin
tietää koko koulu."

Priscilla selitti asian juurta jaksain. Ja mitä pitemmälle hän tuli
sitä enemmän tapauksen hullunkurinen puoli rupesi häntä huvittamaan.
Kun hän oli lopettanut olivat kaikki -- Pattya lukuunottamatta --
puhjenneet hysteeriseen nauruun.

"Pikku toimittaja parka", nauroi Priscilla.

"Missä se on, Patty -- se sanomalehti?" kysyi Bonnie.

"Minä heitin sen pois" sanoi Patty äreästi.

Priscilla etsi sen esiin paperikorista, ja kaikki neljä kävivät
ahnaasti sen kimppuun:

    'Irlannin kuuluisa tähtitieteilijä viettää muutamia viikkoja
    Amerikassa luennoiden huomatuimmissa oppilaitoksissa Saturnuksen
    renkaiden keksimisestä, jonka hän on suorittanut nousemalla
    ilmapallolla kolmentuhannen jalan korkeuteen. -- Vaikka tämä on
    hänen ensimäinen käyntinsä Yhdysvalloissa puhuu hän englantia
    ainoastaan hiukan murteellisesti. -- Vanhan Irlannin uskollinen
    poika.'

"Patty, Patty! Kuinka sinä voit olla niin herkkäuskoinen?"

"Professori James Harkner Wallis'in vanhemmat tulevat varmaan
kirjoittamaan Prexylle, että heidän poikansa ei voi luennoida täällä
kauempaa, jos häntä kohdellaan tällä tavalla."

"Se on hirveää!" sanoi Bonnie Connaught.

"Sitten kun olette lopettaneet nauramisen niin sanokaa minulle, mitä
minun on tehtävä."

"Sano professori Phelps'ille, että se oli kirjoitusvirhe."

"Minusta te tytöt olette hirveitä, kun viitsitte vielä nauraa, vaikka
minut luultavasti erotetaan koulusta juuri tällä minuutilla."

"Ei opettajain kokous ole ennenkuin vasta kello neljältä", sanoi
Bonnie.

Patty istuutui pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Patty", sanoi Priscilla, "et kai sinä vain itke?"

"En", sanoi Patty äreästi, "minä mietin."

"Sinä et voi koskaan miettiä mitään, joka voisi selittää tämän."

Patty katsahti ylös silmät säteilevinä. "Minä kerron hänelle
totuuden."

"Älä tee mitään ajattelematonta", huudahti Twin.

"Se on luonnollisesti ainoa, mitä sinä voit tehdä", sanoi Priscilla.
"Istu alas ja kirjoita hänelle kirje, ja minä lupaan olla nauramatta
kunnes olet saanut sen valmiiksi."

Patty nousi ylös. "Luulen", sanoi hän, "että menen tapaamaan häntä."

"Ei, ei. Kirjoita hänelle kirje. Se on paljon helpompaa."

"Ei", sanoi Patty arvokkaasti. "Luulen, että olen velvollinen
selittämään hänelle asian henkilökohtaisesti. Onko minun tukkani
hyvin? Jos te tytöt kerrotte tämän yhdellekään siunatulle sielulle
ennenkuin minä tulen takaisin, niin en kerro teille sanaakaan siitä,
mitä hän sanoo", lisäsi hän sulkiessaan oven.

Patty palasi puoli tuntia myöhemmin, juuri kun tytöt olivat
rupeamaisillaan juomaan teetä. Hän tähysteli ympäri hämärtyvää
huonetta. Löytäen siellä ainoastaan neljät odottavat kasvot
heittäytyi hän veltosti sohvalle ja ojensi kätensä ottaakseen
vastaan höyryävän kupin.

"Mitä hän sanoi? Miksi sinä viivyit niin kauan?"

"No niin", sanoi Patty, "kerroin hänelle aivan niin kuin asia on.
En salannut mitään -- kerroin myöskin jutun professori Winterin
morsiamesta."

"Oliko hän äreä vai nauroiko hän?"

"Hän nauroi", sanoi Patty, "niin että luulin hänen putoavan
tuoliltaan ja minä katselin huolestuneena ympärilleni löytääkseni
vähän vettä ja soittokellon. Hänellä on todellakin hämmästyttävä
huumorin taju ollakseen koulun opettaja."

"Oliko hän herttainen?"

"Kyllä," sanoi Patty; "hän oli suorastaan rakastettava. Ja lopuksi
minä kysyin häneltä, voisinko vielä alkaa opiskella tähtitiedettä,
ja hän sanoi, että se voisi tuntua vaikealta alkaa toisella
lukukaudella; mutta minä sanoin hänelle, että halusin työskennellä ja
hän sanoi, että minulla oli todellakin huomattava taipumus selittää
ilmiöitä ja että jos minä puhuin tosissani, niin hän olisi hyvin
iloinen, jos tulisin hänen luennoilleen."

"Sinullahan on enemmän rohkeutta kuin minä luulinkaan," sanoi Bonnie.
"Minä en olisi koskaan voinut mennä selittämään sitä tuolle miehelle."

Patty hymyili hiljaa. "Kun Teillä on jotain selitettävää naiselle,"
sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi selittänyt luonnon lakia,
"niin on parempi kirjoittaa kirje; mutta kun on kysymyksessä mies,
niin selittäkää aina henkilökohtaisesti."



XII LUKU.

Seuratapojen vaatimukset.


"Jos minä olisin ollut laatimassa seurustelusääntöjä", sanoi Patty,
"niin olisin määrännyt vieraskäynnit suoritettaviksi vuoden kuluttua
kutsun saannista ja vielä lopuksi myöntänyt kolmen päivän odotusajan."

"Jossa tapauksessa", sanoi Priscilla, "sinä olisit päässyt kokonaan
käymästä vierailulla rouva Millard'in luona."

"Juuri niin", sanoi Patty.

Rouva Millard -- tuttavallisemmin kutsuttu nimellä rouva Prexy --
kutsui vuosittain ylimmän luokan oppilaat luokseen päivälliselle
kymmenen hengen ryhmissä. Patty oli silloin, kun hänen vuoronsa oli,
sattunut olemaan sairaalassa, mutta piti nyt velvollisuutenaan tehdä
tuon vierailun jälkeenpäin, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin.

"Luonnollisesti", sanoi hän, "minä voin käsittää, että odotetaan
vierailulle silloin, jos on jossakin toimessa tai ottaa osaa
yhteisiin aterioihin; mutta minä en voi ymmärtää, minkä tähden
rauhallisen kansalaisen, saatuaan aivan haluamattoman kutsun, täytyy
pitää velvollisuutenaan pukeutua parhaaseen pukuunsa ja parhaaseen
hattuunsa ja hansikkaihinsa mennäkseen vierailulle ihmisten luo,
joita tuskin tuntee. Otaksukaamme esimerkiksi, että jokainen
nainen, jonka olen tavannut tässä kaupungissa, saisi äkkiä päähänsä
kutsua minut päivällisille. Silloin minä saisin istua ja kirjoittaa
vähintäin sata anteeksipyyntöä, ja sitä paitsi tehdä ainakin sata
vieraskäyntiä seuraavien kahden viikon kuluessa. Selkäpiitäni karmii
ajatellessani sitä."

Tämän keskustelun kestäessä oli Georgie Merriles loikonut sohvalla
lukien, mutta kun lopulta alkoi pimetä, heitti hän haukotellen kirjan
kädestään ja meni tähystelemään akkunasta ulos. Joukko tyttöjä tuli
polkua pitkin järveltä iloisesti nauraen ja luistimiaan kalistellen.
Hämärä kietoi vähitellen verhoonsa lumiset puut, joiden lomitse
alkoi vähitellen tuikahdella tulia läheisistä rakennuksista ja
likimäisimpänä ja selvimmin näkyvinä kohosivat johtajattaren asunnon
epäsäännölliset ääriviivat.

"Patty", sanoi Georgie painaen nenäänsä akkunaruutua vasten, "jos
sinä tahdot todellakin päästä tuosta vierailusta, niin nyt on
otollinen aika. Rouva Millard on juuri mennyt ulos."

Patty syöksyi heti makuuhuoneeseensa ja alkoi nopeasti tempoa auki
piirongin laatikoita. "Priscilla" huusi hän hätääntyneellä äänellä,
"muistatko, missä minä olen säilyttänyt käyntikorttejani?"

"Kello on kymmenen minuuttia yli kuuden, Patty; et sinä voi mennä
nyt."

"Voin kyllä. Yhdentekevää, mikä aika se on, niin kauan kun hän on
ulkona."

"Et ainakaan golf-puvussa!"

Patty epäröi hetkisen. "No niin, palvelija voisi mahdollisesti
kertoa hänelle. Minä otan päähäni hatun", sanoi hän sellaisella
äänellä kuin olisi todellakin tehnyt suuren myönnytyksen. Pengottuaan
vielä hetkisen piirongin laatikoissa, ilmestyi hän huoneeseen
päässään nauhoilla koristettu musta samettihattu ja päällään sininen
golf-hame, punainen pusero ja sen päällä ruskea lyhyt takki ja
jalassaan hyvin likaiset ja suuret kengät.

"Patty, sinä olet häpeäksi huoneellemme!" huusi Priscilla. "Et
kai tahtone uskotella meille, että aiot mennä rouva Millardin luo
lyhyessä hameessa ja noissa hirvittävissä luistelukengissä?"

"Palvelija ei katsele minun jalkojani; minä olen niin kaunis
yläpuolelta;" ja Patty paiskasi oven kiinni jälessään.

Priscilla ja Georgie ryntäsivät akkunaan seuratakseen tapahtumain
kulkua.

"Katsohan!" huudahti Priscilla. "Siellä menee rouva Millard takaoven
kautta sisään."

"Ja tuolla on Patty. Hyvänen aika, miten hullunkuriselta hän näyttää!"

"Kutsutaan hänet takaisin", huusi Priscilla, koettaen rajusti repiä
auki akkunaa.

"Anna hänen mennä", naurahti Georgie, "sitä hauskempaa siitä vaan
saamme."

Samassa aukeni akkuna. "Patty, Patty!" huusi Priscilla.

Patty käännähti ympäri ja heilutti iloisesti kättään... "En voi
pysähtyä nyt -- tulen takaisin tuossa tuokiossa;" ja hän hävisi
kulman taakse.

Päivällinen oli jo puoleksi ohi ja pöydässäolijat olivat lopettaneet
keskustelunsa Pattyn vierailusta kun tuo nuori nainen äkkiä ilmestyi
sisään veitikkamaisesti hymyillen ja kysyi, millaista soppaa he
olivat syöneet.

"Papusoppaa; mutta se ei ollut mitään erikoisen hyvää", sanoi Georgie
kärsimättömänä. "No, kuinka kävi? Oliko sinulla hauska vierailu?"

"Ei, Maggie, minä en välitä tänään sopasta. Tuo minulle jotain
paistia, ole hyvä."

"Patty!" huusivat kaikki kuorossa, "mitä tapahtui?"

"Oh, pyydän anteeksi", sanoi Patty makeasti. "Kyllä, kiitos, minulla
oli sangen miellyttävä vierailu. Tahdotko ojentaa minulle leipää,
Lucille?"

"Patty, sinä olet inhottava", sanoi Georgie, "kerro pian mitä
tapahtui."

"No niin", aloitti Patty vetelästi, "minä kysyin palvelijalta: 'Onko
rouva Millard kotona?' ja hän sanoi minulle (edes hymyilemättä),
'en tiedä varmaan, neiti; olkaa hyvä ja astukaa salonkiin,
niin minä menen katsomaan.' Aioin sanoa hänelle, ettei hänen
tarvinnut vaivata itseään, koska tiesin, ettei hän ollut kotona;
mutta ajattelin sitten, että ehkä näyttäisi paremmalta, jos
odottaisin ja antaisin hänen itsensä ottaa siitä selvän. Astuin
sisään ja istuuduin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuun
Ludvig neljännentoista-tyyliseen tuoliin. Siellä oli suuri peili
vastapäätäni ja minulla oli hyvää aikaa tutkia pukuni tekemää
vaikutusta, joka, se minun täytyy myöntää, oli jonkun verran
sekainen."

"Jonkun verran", toisti Georgie.

"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoi
Patty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumalta
sisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että Rouva
Millard tulee aivan heti."

"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja
rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden
raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui
rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti,
voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja
koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan
kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan
alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli
saapunut minun kenkiini asti."

"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä
heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden.
Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja
kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin
vadelmajäätelöä!"

"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."

"No niin, missä olinkaan?"

"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."

"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita
sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli
hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin,
että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään -- aivan
vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti
tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli
ympäri pöytää iloisesti hymyillen.

"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.

"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syöden _paté de
foie gras_."

"Ei, mutta todellakin, Patty; mitä sinä sanoit?"'

"No niin, minä kerroin hänelle, että tänään oli meillä jäätelö-ilta,
ja etten mitenkään tahtonut jäädä siitä pois, mutta että huomenna
on lammas-ilta, josta minä en paljoakaan välitä ja jos hän tahtoisi
siirtää kutsunsa huomiseen, niin minä ottaisin sen vastaan mitä
suurimmalla mielihyvällä."

"Patty", huudahti Lucille kauhuissaan, "sinä et sanonut niin!"

"Hiukan vaan paikallisväriä, Lucille", naurahti Priscilla.

"Mutta", väitti vastaan Lucille, "mehän olemme päättäneet olla
leikkimättä enää paikallisväriä."

"Etkö sinä ole tullut huomaamaan, että Patty ei voi enää elää ilman
paikallisväriä yhtä vähän kuin hän voi elää ilman ruokaa. Se on
juurtunut hänen luontoonsa."

"Samantekevää", sanoi Patty hyväntuulisesti: "te ette usko minua
nyt, mutta kun näette minut huomenillalla pukeutuneena kauneisiin
vaatteisiin kertoen juttuja Prexyn kanssa ja syöden hummerisalaattia,
silloin kun teillä itsellänne on lammasta, niin ehkä silloin olette
hiukan pahoillanne."



XIII LUKU.

Melu ulkona.


"Minä rakastan puuderin tuoksua", sanoi Patty nenä kiinni
puuderirasiassa. "Se tuo takaisin nuoruuteni. Elämäni ihanimpiin
muistoihin liittyy puuderin ja ihomaalin tuoksua -- Washingtonin
syntymäpäivä-illat, naamiohuvit ja koulunäytelmät ja --"

Pattyn muistelmat keskeytyivät äkkiä, kun Georgie alkoi huolestuneena
kävellä edestakaisin kulissien takana. "Sepä on kummallista, että
muutamat näyttelijät eivät ole vieläkään saapuneet, vaikka pyysin
heitä tulemaan aikaisin, että saisimme heidät ajoissa valmiiksi
tarvitsematta hätäillä aivan viime hetkessä."

"Oh, nyt on vielä kylliksi aikaa", sanoi Patty huolettomasti. "Kello
ei ole vielä seitsemänkään ja jos he pukeutuvat omissa huoneissaan,
niin pian me täällä panemme heille peruukit ja laitamme muuten
valmiiksi. Ja niitähän ei ole niin kovin monta, kuten tiedät, ja
sitäpaitsi --."

"No, ole nyt jo hiljaa, Patty", sanoi Georgie hermostuneesti; "enhän
minä voi muistaa mitä minun on tehtävä, kun sinä puhut koko ajan."

Patty vain kohautti olkapäitään ja laskeutui näyttämö-oven
kautta puoleksi valaistuun saliin, missä hän näki Cathy Fair'in
juoksentelevan edestakaisin istuinpaikkojen välissä. "Hei, Cathy",
sanoi Patty; "mitä sinä siellä puuhaat?"

"Minä olen pää-juhlamenojenohjaaja ja tahdoin senvuoksi nähdä, ovatko
nuo lapset taas sotkeneet numerot."

"Minusta ne ovat vähän liian likellä toisiaan" sanoi Patty istuutuen
ja puristaen yhteen polviaan.

"Sen minä kyllä tiedän, mutta muuten tähän saliin on aivan mahdoton
saada mahtumaan kahdeksansataa henkeä. Kun me kerran saamme pakatuksi
heidät tänne, niin saavat istua hiljaa ja siinä kaikki. Mitä sinä
itse täällä teet?" jatkoi hän. "Minä en tiennyt, että sinä olit
komiteassa. Vai oletko sinä vain Georgea auttamassa?"

"Minä olen näytelmässä", sanoi Patty.

"Niinkö? Minä näin kyllä ohjelman tänään, mutta olen unohtanut,
mitä siinä oli. Olen usein ihmetellyt, minkätähden sinä et esiinny
koulunäytelmissä."

"Katsos, ne eivät keksineet minun näyttelijälahjojani ennen
tutkintoja ensi vuotenani, ja tutkintojen jälkeen, kun minua
pyydettiin, ajatteli tiedekunta, että minä voin viettää aikani
paremmin opiskelemalla kreikkaa."

"Mutta luulen sinun sanoneen, että olet siinä?"

"Niin", sanoi Patty, "se on aivan pieni osa, eikä minun nimeni
esiinny ohjelmassa."

"Millainen osa se sitten on?"

"Minä olen melu."

"Melu?"

"Niin, melu ulkopuolella. Lord Bromley sanoo: 'Cynthia, minä
uskallan kaikkeni sinun tähtesi. Minä tahdon seurata sinua maailman
ääriin.' Tällä kohtaa kuuluu melua ulkopuolelta. Minä", sanoi Patty
pöyhkeästi, "olen melu. Minä istun kuutamon valaiseman parvekkeen
takana kahden neliöjalan suuruisella alalla ja pudotan lampunlasin
laatikkoon. Se ei kuulosta erittäin tärkeältä osalta, mutta se on
kuitenkin napa, jonka ympäri koko juoni kiertää."

"Toivon, ettet saa näyttämökuumetta", naurahti Cathy.

"Koetan varoa" sanoi Patty. "Siellä tuleekin palvelija ja lord
Bromley ja Cynthia. Minun täytyy mennä laittamaan heitä kuntoon."

"Mitä sinä heistä huolit, kun et ole kerran komiteassa?"

"No kerran, henkisen heikkouden puuskassa, minä otin tunteja
porsliinimaalauksessa, ja sen vuoksi minun luullaan osaavan paremmin
kuin kenenkään muun. Näkemiin."

"Näkemiin. Jos saat kukkia, niin minä lähetän ne sisään ovenvartijan
kautta."

"Tee niin", sanoi Patty. "Luulen saavani niitä koko joukon."

Näyttämön takana oli iloinen sekasorto. Georgie, lyhyessä hameessa,
hihat ylöskäärittyinä ja kirja kädessään seisoi keskellä näyttämöä
neuvoen kulissien muuttajia ja hämmästynyttä komiteaa. Patty ohjasi
pukuhuoneessa näyttelijöitä, toisessa kädessään jäniksenkäpälä ja
toinen tahrittuna punaiseen ja siniseen ihomaaliin.

"Oh, Patty", huudahti Cynthia kauhistuneena katsottuaan peiliin,
"minähän näytän enemmän kamarineidiltä kuin sankarittarelta."

"Niinhän sinun pitääkin", väitti vastaan Patty. "No, pysyhän nyt
hiljaa, kunnes saan sinut valmiiksi."

Cynthia kääntyi lord Bromleyn puoleen, joka istui taka-alalla,
kohteliaasti antaen naisten mennä ensin. "Katsohan, Bonnie, enkö minä
ole sinunkin mielestäsi liian punainen? Se lähtee kokonaan pois kun
sinä suutelet minua."

"Jos se lähtee pois niin helposti, niin sinä olet paljon onnellisempi
kuin monet niistä, jotka minä olen maalannut"; ja Patty hymyili
muistaessaan, kuinka Priscilla oli edellisellä kertaa häärinyt
koko illan saadakseen pois maalin ja kuinka hän sitten oli vielä
toisena päivänä ilmestynyt aamiaiselle silmäkulmat mustina ja
kuumeenpunainen läiskä molemmilla poskilla. "Sinun tulee ottaa
huomioon, että ramppivalo koko lailla lieventää värejä", selitti hän
vaatimattomasti. "Sinä olisit näyttänyt kauhealta, jos olisit saanut
olla niinkuin ensin tahdoit. Seuraava!"

"Ei", sanoi Patty, kun palvelija astui esiin; "sinä tulet vasta
toiseen näytökseen. Ensin Irate Parent."

Irate Parent vedettiin esiin jostakin nurkasta, missä hän oli
huolestuneena istunut ja höpissyt puoliääneen repliikkejään. "Mikä
on hätänä?" kysyi Patty alkaessaan hieroa maalia hänen kasvoilleen;
"pelkäätkö sinä?"

"E-en", sanoi Parent; "mutta minä pelkään, että minä tulen
pelkäämään."

"Silloin sinun on parasta muuttaa mieltäsi heti", sanoi Patty
ankarasti. "Me emme tule sallimaan mitään ramppikuumetta tänä iltana."

"Patty, sinä voit vaikuttaa Georgie Merriles'iin. Koeta saada hänet
suostumaan siihen, että minä saan esiintyä omalla tukallani",
huusi Cynthia tullen takaisin ja riiputtaen ilmassa jonkunlaista
kellanväristä peruukkia, joka oli kaikkea muuta kuin luonnollisen
näköinen.

Patty katseli sitä arvostelevana. "Se on ehkä liiaksi kullanvärinen
tähän osaan."

"Kullan!" huudahti Cynthia. "Sehän on aivan selvästi
appelsiininvärinen. Hän kutsuu minua tummasilmäiseksi kaunottareksi:
ja minä olen varma siitä, ettei kenelläkään, jolla on tummat silmät,
tai millaiset silmät tahansa, ole tällaista tukkaa. Minun oma tukkani
sopii paljon paremmin."

"Miksi et sitten käytä omaasi?"

"Georgie maksoi siitä vuokraa kaksi dollaria ja sentähden hän
tahtoo tyrkyttää sitä minulle, vaikka minä sitten näyttäisin
variksenpelätiltä ja pilaisin koko näytelmän."

"Loruja", sanoi Patty, työntäen pois Parentin ja kiinnittäen koko
huomionsa tähän kysymykseen. "Sinun oma tukkasi sopii paljon
paremmin. Ota pois peruukki ja pysyttele poissa Georgien näkyvistä
siksi kunnes esirippu nousee. Katsomo alkaa vähitellen täyttyä",
huomautti hän kaikille yhteisesti, "niin että muistakaa olla hiljaa
täällä takana. Tehän meluatte niin, että se kuuluu ympäri koko talon.
No, mitä sinä siinä kolistelet?" kysyi hän lord Bromleyltä, joka
paukutteli kävellessään jalkojaan niin että koko talo kaikui.

"En minä voi sitä auttaa", vastasi hän äreästi. "Katsohan vain näitä
kenkiä. Ne ovat niin isot, että voin panna ne jalkaani avaamatta
nauhoja."

"Ei se ole minun vikani. Minulla ei ole mitään tekemistä pukujen
kanssa."

"Sen kyllä tiedän; mutta mitä minä teen?"

"No, vähät siitä", sanoi Patty rauhoittaen; "eivät ne näytä niin
hirveän pahoilta. Sinä voit koettaa kävellä nostamatta jalkojasi."

He tulivat näyttämölle, missä Georgie antoi viimeisiä ohjeitaan
kulissien muuttajille. "Heti kun esirippu laskee ensimäisen näytöksen
jälkeen, on tämä metsä muutettava salongiksi, mutta ei saa takoa
mitään vasaralla. Jos teillä on jotain takomista, niin tehkää
se silloin kun orkesteri soittaa. Miltä se näyttää?" kysyi hän
huolestuneena kääntyen Pattyyn päin.

"Sangen somalta", sanoi Patty. "Minä tuskin tunnen sitä vanhastaan."

Metsäkulisseja oli käytetty jokaisessa ulkoilmakohtauksessa jo
neljän viime vuoden aikana, ja olivat ne tavallisesti herättäneet
tyytymättömyyden nurinaa katsomossa.

"Tulin juuri katsomaan, ovatko näyttelijät jo valmiit", sanoi Georgie.

"Kaikki ovat jo valmiit ja istuvat pukuhuoneessa saaden yksi toisensa
perään ramppikuumeen. Mitä minä nyt teen?"

"Maltappas", sanoi Georgie katsoen kirjaansa. "Yhden tulee kuiskata,
yhden olla miesten kanssa ja katsoa, että he hoitavat hyvin esiripun
ja valaistuksen ja kahden on autettava pukujen muuttamisessa.
Cynthian tulee vaihtaa ratsastuspuku tanssipukuun neljässä
minuutissa. Minä luulen, että sinun olisi parasta auttaa häntä."

"Aivan niin kuin tahdot", sanoi Patty kohteliaasti. "Minä vaikka
seison tuolilla tanssipuku ilmassa valmiina pudottamaan sen hänen
päähänsä samassa kun hän ilmestyy. Onko täällä kaikki valmista? Mitä
kello on?"

"Kyllä; kaikki on valmista ja kello on viisi minuuttia vailla
kahdeksan. Voimme alkaa niin pian kuin katsomo on valmis."

He tirkistelivät katsomoon paksun samettiesiripun laskoksien lomasta.
Siellä istui kahdeksansataa tyttöä keveissä juhlapuvuissa puhellen ja
nauraen ja laulaen.

"Siinä tulee vanhoja tyttöjä!" sanoi Patty, kun viitisenkymmentä
marssi sisään etupuolella heille varatuille paikoille.

"Toivon, että tämä päättyy hyvin. Jollei se onnistu yhtä hyvin kuin
viime vuoden yläluokkalaisten näytelmä, niin minä varmasti kuolen",
huokasi Georgie.

"Oh, tästä tulee vallan mainiota", sanoi Patty vakuuttavasti.
"Parempaa ei voi ajatellakaan."

"Nyt tulee sekakuoro esittämään kaksi laulua." sanoi Georgie.
"Jumalan kiitos, että ne ovat uusia!" lisäsi hän kiihkeästi. "Ja
orkesteri soittaa alkusoiton ja sitten nousee esirippu. Juokse
sanomaan, että tulevat tänne valmiina ensimäiseen näytökseen."

Lord Bromley seisoi kulissien sivulla katsellen inhoten
juhla-ateriapöytää. "Kuulehan, Patty", sanoi hän tämän rientäessä
ohi. "Katsohan, millaista moskaa Georgie Merriles aikoo juottaa
meille viinin sijasta. Minä en ainakaan voi juoda sellaista sotkua."

Patty vaikeni hetkisen. "Mikä sitä vaivaa?" kysyi hän kaataen hiukan
lasiin ja katsoen sitä valoa vasten.

"Vaivaa? Se on tehty viinimarjahyytelöstä ja vedestä ja sekoitettu
siihen kylmää teetä."

"Minä tein sen itse", sanoi Patty arvokkaasti. "Se on kaunisväristä."

"Mutta minun pitää tyhjentää lasini yhdellä siemauksella", väitti
vastaan kiukustunut lordi.

"Olen varma, ettei viinimarjahyytelössä eikä teessä ole mitään,
joka voisi sinua vahingoittaa. Voit olla kiitollinen, ettei se ole
myrkyllistä." Ja Patty kiiruhti pois.

Sekakuoro lauloi kaksi uutta laulua saaden osakseen kiitollisen
kuulijakunnan suosionosoitukset, ja orkesteri alkoi soittaa
alkusoittoa.

"Jokainen paikoilleen näyttämölle", sanoi Georgie matalalla äänellä,
"ja seuraa sinä tarkasti kirjaa", lisäsi hän kuiskaajalle ankarasti.

Alkusoiton säveleet häipyivät pois; kello kilisi ja esirippu aukeni
paljastaen Cynthian istumassa penkillä linnanpuistossa (alkujaan
Ardenin metsä).

Kun esirippu laskeutui näytöksen lopussa ja suosionosoitukset salissa
olivat vaihtuneet kiihkeäksi puheensorinaksi, syleili Patty Georgea
rajusti. "Se on viisikymmentä kertaa parempi kuin viime vuonna!"

"Jumalan kiitos, että myöskin Theo Granby istuu katsomossa!" huudahti
Georgie iloisesti. (Theo Granby oli ollut edellisen vuoden näytelmän
pääohjaaja).

       *       *       *       *       *

Esirippu oli noussut neljännen näytöksen alussa ja Patty oli
sijoittunut jokseenkin ahtaaseen paikkaan näyttämön taakse. Siellä
oli onneksi -- tai pikemmin onnettomuudeksi -- ikkuna sillä kohtaa
rakennuksessa, ja Patty avasi sen asettuen istumaan ikkunalaudan
toiseen päähän, ja asetti lampunlasin toiseen päähän, valmiina
käytettäväksi tarpeen tullen. "Melun" syntymiseen oli vielä jälellä
jonkun aikaa ja Patty, joka oli äskettäin ryhtynyt opiskelemaan
tähtitiedettä, kulutti väliajan tutkimalla tähtiä.

Näyttämöllä tapahtumat lähestyivät huippukohtaansa. Lord Bromley
oli erinomainen rakastaja, joka näkyi jo siitä, että katsojat
ottivat hänet vakavasti eivätkä nauraneet, kuten rakkauskohtauksissa
tavallisesti.

"Cynthia", lausui hän rukoillen, "sano, että tahdot tulla omakseni
ja minä uskallan kaiken sinun tähtesi. Seuraan sinua maailman
ääriin." Hän katsoi hellästi Cynthiaa silmiin ja odotti melua. Haudan
hiljaisuus vallitsi ja hän katsoi katsomistaan kunnes kaikkien suut
katsomossa vetäytyivät hienoon hymyyn.

"Kirottu Patty!" murisi hän kiukuissaan. "Pitihän se arvata, että hän
tekisi jotain tällaista. -- Mitä se oli? Kuulitko melua?" kysyi hän
ääneen.

"En", vastasi Cynthia totuudenmukaisesti. "En kuullut yhtään mitään."

"Teeskentele kuulleesi", kuiskasi hän, ja he jatkoivat
improvisoimistaan. Muutamien minuuttien toivottoman hapuilemisen
jälkeen sai kuiskaaja heidät jälleen oikealle tolalle ja näytös
jatkui katsomon huomaamatta, että mitään oli jäänyt pois.

Kymmenen minuuttia myöhemmin lord Bromley lausui mahtipontisesti:
"Cynthia, paetkaamme tästä paikasta. Nämä synkät huoneet kiusaavat
minua; tämä hiljaisuus painostaa minua --" Ja silloin kuului melua.

Ensi hetkessä katsomo oli niin ällistynyt, ettei kukaan huomannut,
että näyttelijätkin olivat hämmästyneitä. Silloin lord Bromley,
joka oli tottunut odottamattomiin yllätyksiin, rohkaisi mielensä ja
huudahti; "Vaiti! Mikä oli se ääni?"

"Luulen, että se oli melu", vastasi Cynthia.

Lord Bromley väänteli käsiään ja juoksi takaisin parveketta kohti.
"Kuinka se jatkuu?" sanoi hän kuiskaajalle ohikulkiessaan.

Kuiskaaja oli pudottanut kirjansa eikä voinut löytää oikeaa paikkaa.

Syvä hiljaisuus vallitsi ja molemmat näyttelijät syöksyivät
edestakaisin näyttämöllä katsellen hermostuneina ympärilleen. Silloin
epätoivoinen lord Bromley ojensi kätensä tehden rukoilevan liikkeen.
"Cynthia", lausui hän kaihoisalla äänellä. "Minä en voi kestää tätä
kiduttavaa epävarmuutta. Paetkaamme." Ja he pakenivat runsaasti kolme
sivua liian aikaisin, unohtaen jättää jälkeensä kirjettä, joka olisi
ilmoittanut Irate Parent'ille tapahtumasta.

Georgie kulki edestakaisin käsiään väännellen kulissien sivulla,
voivotellen sitä päivää, jolloin Patty oli syntynyt.

"Jouduta tuo Parent näyttämölle ennenkuin ne lopettavat taputtamasta
käsiään, niin ne eivät huomaa, että mitään erehdystä on
tapahtunutkaan", sanoi lord Bromley.

Tuo vanha mies parka, peruukki toisella korvallaan, tyrkättiin muitta
mutkitta näyttämölle, missä hän riehui ja vannoi, ettei hän koskaan
antaisi anteeksi kiittämättömälle tyttärelleen ja teki sen niin
luonnollisella tavalla, etteivät katsojat ehtineet ajattelemaan,
miten hän oli saanut sen selville. Nuo karkurit palasivat sitten
oikeaan aikaan notarion luota, lepyttivät vanhan miehen vihan, saivat
isällisen siunauksen ja esirippu laski perheonnen ylitse, joka oli
suuresti miellyttänyt katsomossa olevia ensikurssilaisia.

Patty ryömi esiin parvekkeen alta ja lankesi polvilleen Georgien
eteen.

Lord Bromley nosti hänet ylös. "Viis siitä, Patty. Katsojat eivät
huomanneet kerrassaan mitään. Ja muutenkin se oli paras niin. Minun
viikseni eivät näet olisi kestäneet kuin korkeintaan kaksi minuuttia
kauvemmin."

He kuulivat jonkun sanovan eturivissä: "Mikä Georgie Merrilesillä on
vikana?" ja sadat äänet vastasivat. "Hän on aivan erinomainen"!

"Kuka on aivan erinomainen?"

"G-e-o-r-g-i-e M-e-r-r-i-l-e-s."

"Mikä näytelijöillä on vikana?"

"He ovat aivan ensiluokkaisia."

Näyttämön ovi lensi auki ja sisään syöksyi onnittelevia ystäviä,
jotka kokonaan piirittivät näyttelijät ja komitean. "Se on paras
näytelmä, minkä olemme nähneet koko koulussa olomme aikana.
'Nahkiaiset' ovat aivan hulluja ihastuksesta." "Lord Bromley, Teidän
huoneenne on oleva kukkia täynnä kuukauden ajan." "Patty", huusi
ylijuhlamenojenohjaaja toisten päitten yli, "salli minun onnitella
sinua. Minä olin aivan huoneen perällä enkä kuullut mitään muuta
kuin: 'melun'. Se kuulosti hienolta!"

"Patty, mitä ihmeessä sinä teit?"

"Minä laskin tähtiä", vastasi masentunut Patty, "ja muistin koko
asian liian myöhään ja sitten minä käännyin äkkiä ja silloin se
putosi. Olen hyvin pahoillani."

"Ei se mitään", naurahti Georgie; "koska kaikki päättyi hyvin, niin
annan sinulle anteeksi. Kaikkia näyttelijöitä ja komiteaa", sanoi
hän koroittaen äänensä, "pyydän saapumaan huoneeseeni nauttimaan
virvokkeita. Olen pahoillani, etten voi kutsua teitä kaikkia" lisäsi
hän tytöille, jotka tunkeilivat ovessa.



XIV LUKU.

Tarina vainotusta tytöstä.


"Oh, kuulkaa, Bonnie, -- Bonnie Connaught! Priscilla! Odottakaa
hetkinen", huusi eräs tyttö heidän kävellessään kotiinpäin eräänä
iltapäivänä. He kääntyivät ja odottivat kunnes Bonnien nuori
serkku, Mildred Connaught, oli saavuttanut heidät. Hän tarttui
kiihkeästi heidän käsivarteensa ja katsahti samassa taakseen niinkuin
rikollinen, jota ajetaan takaa.

"Kerron teille jotain", huohotti hän. "Tulkaa tänne, missä meitä ei
kukaan näe"; ja hän pujahti polun vieressä kasvavan pensaikon sisään.

Priscilla ja Bonnie seurasivat hänen jälestään.

"No, Mildred, mikä on hätänä?" kysyi Bonnie hiljaa.

Mildred alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, vaikka siellä ei
näkynyt ainoatakaan sielua ainakaan sadan yardin päässä. "Minua
vainotaan", sanoi hän juhlallisesti.

"Vainotaan!" huudahti Bonnie pelästyneenä. "Oletko sinä hullu,
lapsukainen? Sinähän käyttäydyt kuin pikku pojat, jotka ovat lukeneet
salapoliisijuttuja."

"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se
on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana
ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista -- puvut ovat
kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle
kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se
tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen
komitean puheenjohtaja ja -- Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta
selälleen, -- he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon.
He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi
liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun
minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni
ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on
täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset,
sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me
lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut
hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan.
Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan
taakseni kuten -- kuten Macbeth."

"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin
asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni
jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."

"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos
nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä
heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan
tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta
tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi
Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut
kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan
häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa
tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän
kirkuvan ulkopuolella!"

Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat
puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään
teljettyinä.

"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää
kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava
kuoppa, -- oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava
ensimäinen lapiollinen, -- mutta minä en voi päästä sinne tuon
kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain
epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla
on sen kanssa tekemistä?"

"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja
te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa
meitä."

"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"

"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle
päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta
puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja
sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte
siepata hänet kiinni ja --"

"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.

"Ei, luonnollisesti ei niin. Eihän tarvitse käyttää väkivaltaa.
Ainoastaan kohteliaasti pidättää hänet kunnes kuulette meidän
kirkuvan -- ja sitten päästää hänet vapaaksi."

Bonnie naurahti. Tämä ohjelma tuntui hänestä huvittavalta. "Minusta
siinä ei ole mitään sopimatonta, jos pidättää 'nahkiaisen', joka
pistää nenänsä sinne, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Mitä
sinä siihen sanot, Pris?"

"Eihän se ole juuri mikään sunnuntaikouluretkeily", tunnusti
Priscilla, "enkä minä ymmärrä, miksi meille ei olisi yhtä laillista
kuin heille näytellä salapoliisia."

"Ehdottomasti", sanoi Bonnie. "Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä
tohtori Watson ratkaisemassa 'Vainotun tytön salaisuutta'."

"Te olette pelastaneet minun henkeni", sanoi Mildred tunteellisesti.
"Älkää unohtako. Aivan kappelin takana, järven puolella." Hän
kurkisti varovasti oksien lomitse. "Näettekö kenenkään tähystelevän?
Luulen, että voin lähteä huomaamatta. Näkemiin"; ja hän juoksi
tiehensä kuin takaa-ajettu otus.

Bonnie katsahti hänen jälkeensä ja naurahti. "Nuoruus on suloinen
aika, vaikka vähän juonikas", sanoi hän; sitten läksivät he molemmat
kotiinpäin.

He tapasivat Pattyn sanakirjoihin ja kielioppeihin syventyneenä ja
vasta monien vastalauseiden jälkeen salli hän keskeyttää itsensä
kuullakseen kertomuksen heidän suunnitellusta seikkailustaan.

"Te pikkulapset!" huudahti hän. "Ettekö te ole vielä tulleet
sen viisaammiksi? Eikö teistä tunnu vähän sopimattomalta
yläluokkalaisille kiusata 'nahkiaisia?'"

"Emme me heitä kiusaa", väitti Bonnie vastaan; "me opetamme heille
hyviä tapoja. Minun velvollisuuteni on suojella pientä serkkuani."

"Sinä voit tulla mukaamme ja auttaa meitä", sanoi Priscilla
ystävällisesti.

"Paljon kiitoksia", sanoi Patty ylpeästi. "Minulla ei ole
aikaa leikkiä lasten kanssa. Cathy Fair ja minä aiomme kääntää
muinaisenglantia tänä iltana."

Samana iltana kun Patty seisoi kappelin oven ulkopuolella odottaen
Cathyä ilmestyväksi, tuli sieltä ulos latinan professori erään
vieraan kanssa.

"Oh, neiti Wyatt!" huudahti professori iloisesti huomatessaan
hänet, "Tahdon esittää teidät neiti Hendersson'ille. -- Hän on
meidän entisiä oppilaitamme ja tulee luennoimaan tänä iltana
Muinaistieteellisessä yhdistyksessä. Hän ei ole ollut täällä moneen
vuoteen ja haluaisi nähdä meidän uusia rakennuksiamme. Onko Teillä
aikaa olla hiukan hänen oppaanaan ennenkun luento alkaa?"

Patty kumarsi ja mutisi, että se oli suuri nautinto hänelle,
ja heitti tuskallisen katseen Cathyyn lähtiessään seuraamaan
luennoitsijaa. Hän kertoi hänelle kaiken mitä tiesi eri rakennuksista
ja neiti Henderson tuon tuostakin päästi hämmästyksen huudahduksia.
-- Hän oli jokseenkin nuori ja herkkätunteinen filosofian
tohtoriksi ja arkeologiksi, päätteli Patty itsekseen ja mietiskeli
epätoivoissaan, miten voisi vapautua hänestä päästäkseen takaisin
Cathyn luo jatkamaan muinaisenglannin tutkimista.

He kiersivät erään pienen kukkulan ympäri ja neiti Henderson huudahti
ihastuksissaan: "Siellähän se on järvikin, aivan samoin kuin
ennenkin!"

Patty tukahutti halunsa huomauttaa hänelle, että järvien oli tapana
jäädä sinne, missä ne tavallisesti olivat, ja kysyi kohteliaasti,
halusiko neiti Henderson tehdä pienen souteluretken.

Neiti Henderson sanoi, että se olisi erittäin hauskaa, mutta hän oli
unohtanut kellonsa ja pelkäsi, ettei olisi enää siihen aikaa.

Patty katseli ympärilleen löytääkseen jotain hauskaa
keskustelunaihetta ja huomasi Mildred Connaughtin maleksivan järvelle
päin. Hän oli kokonaan unohtanut Sherlock Holmes-seikkailun ja hän
sai äkkiä loistavan ajatuksen. Hän epäröi kuitenkin hetkisen, mutta
luennoitsijan seuraava huomautus kääntyi tämän omaksi vahingoksi. Hän
nimittäin sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi ja haluavansa tutustua
oppilaihin heidän jokapäiväisessä elämässään.

"Olisi sääli olla tekemättä hänen mielikseen, kun se käy niin
helposti päinsä", ajatteli Patty itsekseen; ja hän lisäsi ääneen:
"olen varma, että me ehdimme tehdä pienen souteluretken, neiti
Henderson. Jos Te kävelette eteenpäin, niin minä juoksen hakemassa
kelloni; se ei kestä minuuttiakaan."

"Siitä on Teille aivan liian paljon vaivaa", vastusteli neiti
Henderson.

"Ei ollenkaan", sanoi Patty ystävällisesti. "Minä tulen suoraan
oikotietä ja tapaan Teidät pienen kesämajan luona, missä venheetkin
ovat. Se on aivan tämän polun päässä, joten te ette voi mitenkään
eksyä. Seuratkaa vain tuota tyttöä, joka menee tuolla"; ja hän lähti
juoksemaan.

Luennoitsija katseli hetkisen epäröiden hänen peräänsä ja lähti
sitten tytön jälkeen, joka katsahti taakseen ja kiiruhti askeleitaan.
Alkoi olla jo jokseenkin pimeää puiden suojassa ja luennoitsija
koetti myöskin jouduttaa kulkuaan, ettei kadottaisi tyttöä
näkyvistään; mutta tämä kääntyikin aivan odottamatta jossain tien
mutkassa ja hävisi, ja samassa ilmestyi polulle kaksi outoa tyttöä,
aivan kuin olisivat pudonneet siihen puiden latvasta.

"Hyvää iltaa", sanoivat he iloisesti. "Oletteko kävelyllä?"

Luennoitsija hypähti taaksepäin ja häneltä pääsi hämmästyksen
huudahdus; mutta niin pian kuin hän taas tointui, vastasi hän
kohteliaasti, että hän oli lähtenyt katselemaan ympäristöä.

"Ehkä tahtoisitte kävellä meidän kanssamme?" kysyivät he.

"Kiitoksia; te olette kovin ystävällisiä, mutta minä olen luvannut
mennä soutelemaan erään oppilaan kanssa."

Priscilla ja Bonnie vaihtoivat salavihkaa silmäyksiä. He olivat
nähtävästi saaneet kynsiinsä epäillyn vakoojan.

"Oh, eihän toki; nyt on liian myöhä mennä soutelemaan. Te voitte
sairastua malariaan", sanoi Priscilla. "Tulkaa kanssamme istumaan
aidalle ja ihailemaan tähtiä; nyt on niin ihana yö."

Luennoitsija heitti pelästyneen katseen aidalle, jonka ylin kaide
näytti tavattoman kapealta. "Olette kovin ystävällisiä", änkytti hän,
"mutta minä en todellakaan voi jäädä. Tyttö odottaa minua."

"Kuka se tyttö on?" kysyivät he.

"En muista hänen nimeänsä."

"Mildred Connaught?" kysyi Bonnie.

"Ei; En luule että se on hän, mutta en voi varmuudella sanoa. Olen
juuri tavannut hänet."

Neiti Henderson tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen aikanaan
eivät oppilaat olleet pitäneet tapanaan väijyä vieraita ja pyytää
heitä kanssaan kävelemään ja istumaan aidalle.

"Ah, jääkää meidän luoksemme", sanoi Bonnie laskien kätensä hänen
käsivarrelleen. "Meillä on ikävä yksinämme ja haluamme jonkun, jolle
voimme puhua -- kerromme Teille salaisuuden, jos jäätte."

"Olen pahoillani", mutisi neiti Henderson hämmentyneenä, "mutta --"

"Kerromme Teille salaisuuden joka tapauksessa", sanoi Bonnie,
"ja olen varma, että se huvittaa Teitä. Tytöillä on tänä iltana
puunistutus-juhlallisuutensa!"

"Ja tehän tiedätte", tarttui Priscilla puheeseen, "että myöskin
'nahkiaisten' pitäisi olla niissä mukana -- huolimatta siitä, ettei
heitä ole kutsuttukaan. Mutta missä luulette 'nahkiaisten' olevan
tänään? He ovat kuulemassa mitättömän vähäpätöistä luentoa Rooman
foorumista."

"Ja vaikka emme tahdo näyttää tunkeilevilta", lisäsi Bonnie, "niin
haluamme todellakin pitää Teidät seurassamme niin kauan kuin luento
on ohi."

"Niin kauvan kuin luento on ohi! Mutta minähän olen luennoitsija",
huohotti neiti Henderson.

"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen.
"Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä
on minun ystäväni tohtori Watson."

Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli
usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut
koskaan toivonut tapaavansa häntä.

Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan
kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja
hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain
aivan lähellä hullujen parantola.

"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie
jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."

Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija,
huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien
tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle
selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän
kuin olisi halunnutkaan.

"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.

"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä
luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.

"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla.
"Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen
tässä meille."

"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunut
Rooman foorumiin."

Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi
vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien
satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa
nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin
tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta
kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen
hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.

Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät
alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin
puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa
mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti
tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä
uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti
Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen
suuntaan, mistä ääni kuului.

Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat
ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on
puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene
sinne?"

Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella
mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä
vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät
juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.

"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?"
kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.

Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan
professorin, joka riensi heitä kohden.

"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli
yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."

Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä,
jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät
hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina
toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana
kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.

"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet
salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.

Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.

Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei
ollut Priscillalle tuntematon.

"Sinä pikku veijari", huudahti hän ravistaen Pattya käsivarresta.

"Jos sinä muistat" sanoi Patty irroittaen hänen kätensä
käsivarrestaan, "niin minä sanoin kerran, että Lick'in
observatorio on Dublinissa Irlannissa. Se oli luonnollisesti hyvin
hullunkurinen erehdys, mutta minä tiedän muita, jotka ovat vieläkin
hullunkurisempia."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Bonnie.

"Minä tarkoitan", sanoi Patty, "että minä toivon, ettet enää koskaan
mainitse minulle Lickin observatoriota."



XV LUKU.

Patty ja piispa.


Kellot soivat sunnuntain aamujumalanpalvelukseen ja Patty laski
huoaten kirjan kädestään ja meni seisomaan avonaisen akkunan ääreen.
Ulkomaailma oli kimmeltävän viheriä ja keltainen ja ilma oli täynnä
orvokkien ja tuoreen maan tuoksua.

"Patty", huusi Priscilla makuuhuoneestaan, "saat pitää kiirettä,
jos tahdot, että panen kiinni pukusi. Minun pitää mennä laulamaan
kuorossa."

Patty kääntyi ympäri ja alkoi hitaasti irroittaa kauluksensa hakasia.
Sitten hän istuutui sohvan reunalle ja tuijotti hajamielisenä ulos
akkunasta.

"Miksi sinä et pukeudu?" kysyi Priscilla ilmestyessään samassa
makuuhuoneen ovelle ja katsellen epäluuloisesti huonetoveriaan.

"Minä kyllä panen itse pukuni kiinni; ei sinun tarvitse odottaa",
sanoi Patty kääntämättä silmiään akkunasta.

"Piispa Copeley saarnaa tänään ja hän on sellainen hauska vanha ukko;
katso vaan, ettet myöhästy."

Patty nosti hiukan leukaansa ja kohautti olkapäitään.

"Etkö aio mennä kappeliin?"

Patty käänsi katseensa pois akkunasta ja katsoi kuin rukoillen
Priscillaan. "On niin ihana ilma", sanoi hän, "että viettäisin
päiväni paljon mieluummin ulkona; olen varma, että se olisi paljon
parempi minun henkiselle hyvinvoinnilleni."

"Ei nyt ole kysymys henkisestä hyvinvoinnista, vaan suorastaan
poisjäämisestä. Sinä olet jo ollut kaksi ylimääräistä kertaa poissa
tässä kuussa. Mitä aiot vastata Itsehallintokomitealle, kun se pyytää
sinulta selitystä?"

"Sitten kun aika tulee", naurahti Patty, "keksin minä kyllä jonkun
uuden selityksen, joka ihastuttaa komiteaa."

"Sinun pitäisi hävetä kiertäessäsi sillä tavalla sääntöjä."

"Missä on sitten elämisen nautinto, jos tekee itsensä kaikellaisten
pikkumaisten sääntöjen orjaksi?" kysyi Patty raukeasti.

"Minä en käsitä, mikä oikeus sinulla on elää sääntöjen ulkopuolella
enemmän kuin meillä muillakaan."

Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi
tehdä samoin."

"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä
silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki
tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin
menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni,
enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin
velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä
siitä, on valehteleminen."

"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa
seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot
tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia
puhumaan kaksimielisesti."

Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?"
kysyi hän.

"En."

Priscilla sulki oven -- ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi
suljettava -- ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä
muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi,
ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä,
niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi
kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut
käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita
läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen
tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut
koulusta.

Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra,
ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän
naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He
saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä
käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan
sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.

Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä
veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi
pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä
sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne
pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen
kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti
tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten
heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn
varjoon ottaen esiin kirjansa.

Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden
lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit,
näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty
katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään
saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia
tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta
tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos
portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki
sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi
talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä
elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.

Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä
surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei
olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä
lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli
tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi
hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!"
Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se
minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti
kiinni. Se oli hirveää -- tuo vanhentuminen.

Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen,
ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä -- ja Priscilla
asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa
ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko
maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi
tutustua äitinsä ystäviin -- jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja
lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä.
Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä
hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten
olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan,
olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita
siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.

Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen
puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan,
kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan
pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan
ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli
jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun
varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.

"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta
kovin jyrkkä kukkula."

"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että
oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi
naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja
siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."

Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon",
sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle
teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä
rauhalliselle kävelylle."

Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois
jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään.
"Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla
ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."

He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat
mielipiteitä koulusta ja papeista.

"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä
on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama
saarna."

"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.

"Niin, aivan sama", sanoi Patty. "Olen kuullut sen neljän vuoden ajan
ja luulen melkein, että voisin saarnata sen itse. He näyttävät kaikki
ajattelevan, että kun me kerran olemme tulleet kouluun, niin me jo
siitä syystä olemme järjen hirviöitä ja vaativat meitä muistamaan,
että järki ja tiede eivät ole ainoat maailmassa -- vaan että tunne on
sittenkin päätekijä; ja he lausuvat pienen runon kukkaisesta, joka
kukoistaa. En tiedä, miksi. Ei kai Teidän saarnanne ollut siitä?"
kysyi hän huolestuneena.

"Ei tällä kertaa", sanoi piispa. "Minä saarnasin erään vanhan
saarnan."

"Se on paras keino", sanoi Patty. "Muistan kerran olleen täällä
erään miehen Yalesta tai Harvardista tai jostain sellaisesta
paikasta ja hän saarnasi vanhan saarnan: Hän vaati meitä tulemaan
miehekkäämmiksi. Se oli hyvin virkistävää."

Piispa hymyili. "Juoksetteko useinkin pois kirkosta?" kysyi hän
lempeästi.

"En; minulla ei ole siihen tilaisuutta, kun asun yhdessä Priscillan
kanssa. Mutta pakollinen kirkossakäynti johtaa siihen helposti",
lisäsi hän. "Ei se ole kirkko, mikä minulle on vastenmielinen, vaan
pakollisuus."

"Mutta teillähän on erikoinen -- 'kraapaamis-systeemi'", sanoi piispa.

"Kolmasti kuukaudessa", sanoi Patty alakuloisesti. "Iltakirkko
lasketaan yhdeksi, mutta sunnuntain aamujumalanpalvelus kahdeksi
kerraksi."

"Te siis menetitte kaksi tilaisuutta päästäksenne minusta", sanoi hän
hymyillen.

"Oh, ei se ollut Teidän tähtenne", sanoi Patty nopeasti. "Se
oli pakollisuus, jota minä pakenin. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän
avomielisesti, "minä olen käyttänyt lailliset oikeuteni jo aikaa
sitten, ja kun minä kerran alan niitä ylittää, niin silloin minä olen
aivan häikäilemätön."

"Ja saanko kysyä, mitä tapahtuu, kun te ylitätte?" kysyi piispa.

"No niin", sanoi Patty, "on olemassa valvojia, jotka panevat
merkille, jos on poissa; ja jos he sitten huomaavat, että on
ylittänyt laillisen määrän, niin Itsehallintokomitea kutsuu
puheilleen ja vaatii selityksen. Ellei sitten voi esittää pätevää
syytä, niin menettää oikeutensa kuukaudeksi eikä voi olla komiteain
jäsenenä eikä saada lupaa poistua kaupungista."

"Kyllä ymmärrän", sanoi piispa, "ja onko Teidän kärsittävä nämä
rangaistukset?"

"Oh, ei", sanoi Patty rauhallisesti; "minä esitän hyvän puolustuksen."

"Mitä Te sanotte?"

"En tiedä vielä varmasti: se saa riippua hetken innoituksesta."

Piispa katsoi häneen veitikkamaisesti. "Tarkoitatteko", kysyi hän,
"että rikottuanne säännön aiotte välttää rangaistuksen -- suoraan
sanoen -- valheella?"

"Oh, ei, herra piispa", sanoi Patty loukkaantuneella äänellä.
"Luonnollisesti minä sanon totuuden, mutta" -- -- hän katsoi piispaa
suoraan silmiin veitikkamaisesti hymyillen -- "komitea ei luultavasti
sitä ymmärrä."

"Siis verukkeellako?" kysyi hän.

"Nii-in", myönsi Patty; "luulen, että voitte kutsua sitä verukkeeksi.
Olen ehkä hiukan paha, mutta tällaisessa paikassa täytyy hankkia
edes jonkunlainen maine, ettei joutuisi aivan kokonaan syrjään...
Minä en voi kilpailla hyvyydessä enkä atletiikassa enkä missään
sellaisessa, joten minulla ei ole muuta jälellä kuin voittaa
pahuudessa, -- siihen minulla on oikein taipumusta."

Piispan suupielet vetäytyivät kokoon. "Te ette näytä siltä, että
Teillä olisi rikollinen ansioluettelo."

"Minä olen vielä nuori", sanoi Patty. "Se ei ole vielä ehtinyt tulla
näkyviin."

"Rakas tyttäreni", sanoi piispa. "Olen jo saarnannut yhden
saarnan tänään, jota ette tulleet kuulemaan, enkä voi enää ottaa
saarnatakseni toista erikoisesti Teille, mutta on kuitenkin yksi
kysymys, jonka tahtoisin tehdä Teille. Vuosien jälkeen, kun Te olette
lopettaneet koulun ja joltakin Teidän luokkatovereiltanne kysytään:
'Tunnetko --' Mutta Tehän ette ole sanoneet minulle nimeänne."

"Patty Wyatt."

"'Tunnetteko Patty Wyatt'in ja millainen tyttö hän oli?' niin
luuletteko, että vastaus tyydyttää Teitä?"

Patty mietti hetkisen. "Kyl-lä; luulen, että he ovat ylimalkaan
kaikki minun puolellani."

"Tänä aamuna", jatkoi piispa tyynesti, "minä kysyin eräältä
professorilta aivan sattumalta eräästä nuoresta naisesta -- muuten
Teidän luokkatoverinne -- joka on erään vanhan ystäväni tytär.
Vastaus tuli heti ja epäröimättä, ettekä voi kuvitellakaan, kuinka
minä tulin siitä iloiseksi. 'Koulussa ei ole sen parempaa tyttöä',
sanoi hän. 'Hän on rehellinen puheessa ja rehellinen leikissä ja
läpeensä tunnollinen kaikessa, mitähän tekee'."

"H-m", sanoi Patty, "se on varmasti Priscilla."

"Ei", sanoi piispa hymyillen, "ei se ollut Priscilla. Se nuori
nainen, josta minä puhun, on teidän oppilasyhdistyksenne
puheenjohtaja, Catherine Fair."

"Niin, se on totta", sanoi Patty.

"Ja ettekö Tekin tahtoisi omistaa samanlaista mainetta?"

"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en
voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."

"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi
uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt,
kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat
sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi
hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."

Patty näytti kovin vakavalta.

"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten
viidenkymmenen vuoden ikäinen."

Patty huokasi.

"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän
turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te
ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on
hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."

Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta.
Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä
kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi
hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja
Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut
pitkäpiimäinen."

Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen.
"Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen,
että tarvitsin sen -- minä tulen vanhaksi."

Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman
huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että
seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti
ovelle.

"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.

Patty kiersi oven auki ja pisti päänsä sisään. "Hei, Cathy! Oletko
työssä?"

"Tietysti en. Tule sisään juttelemaan kanssani."

Patty työnsi oven kiinni ja nojasi sitä vasten. "Tämä ei ole
vieraskäynti", ilmoitti hän vakavasti. "Olen tullut tapaamaan sinua
virallisesti."

"Virallisesti?"

"Sinähän olet oppilasyhdistyksen presidentti, luulen ma?"

"Luulen, että olen", huokasi Cathy; "ja jos Yhdysvaltain
presidentillä on niin paljon vaivaa alamaisistaan kuin minulla on
omistani, niin hän saa osakseen minun vilpittömän myötätuntoni."

"Luulen, että meistä on sangen paljon vaivaa", sanoi Patty
masentuneena.

"Vaivaa! Rakas ystävä", sanoi Cathy, juhlallisesti, "Minä olen
juossut kokonaisen viikon pitämässä nuhdesaarnoja noille siunatuille
'nahkiaisille'. He eivät tahdo jättää sisään selityksiään kirkosta
poisjäännistään, mutta sen sijaan kyllä tahtovat juosta tiehensä
kirjaston kirjojen kanssa; he ovat kelvotonta väkeä kaikki tyyni."

"He voivat ollakin sitä; he ovat nuoria", huokasi Patty kateellisena.
"Mutta minä", lisäsi hän, "tulen vanhaksi, ja on jo aika tulla
hyväksi: Olen tullut ilmoittamaan, että olen ollut neljä ylimääräistä
kertaa poissa kirkosta eikä minulla ole esitettävänä mitään
puolustusta."

"Mutta Patty, älä sano niin. Sinulla täytyy olla jokin puolustus,
jokin syy --"

"Mutta minulla ei ole syyn varjoakaan. Olin juuri poissa kun minua ei
haluttanut mennä sinne."

"Mutta sinun täytyy esittää jokin syy", väitti Cathy vastaan
hädissään, "tahi minun pitää ilmoittaa se komitealle ja sinulta
riistetään etuoikeutesi. Ja se ei voi tapahtua."

"Mutta minulla ei ole mitään puolustusta, enkä minä voi keksiä
mitään", sanoi Patty. "Minä olen pian kolmenkymmenen, sitten
neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuotias. Ja luuletko sinä,
että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin
ja verukkeihin? Luonne", lisäsi hän juhlallisesti, "on hitaan
kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."

Cathy näytti aivan ällistyneeltä. "En ymmärrä, mitä sinä puhut. Olen
pahoillani sinun puolestasi, mutta toiselta puolelta myöskin hyvin
iloinen." Hän laski kätensä Pattyn olalle. "Luonnollisesti minä olen
aina pitänyt sinusta; -- kuten varmasti kaikki muutkin, -- mutta
en luule, että olen koskaan arvossapitänyt sinua ja olen sentähden
iloinen, että opin tuntemaan sinut perinpohjin, ennenkuin lähdemme
koulusta."

Pattyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hän vetäytyi arasti pois.
"Jätä onnittelusi huomiseksi", naurahti hän, "sillä aion keksiä
illalla jonkun oikein hyvän puolustuksen. Hyvästi."

Hänet otettiin vastaan suurella riemulla hänen saapuessaan omaan
huoneeseensa.

"No Patty", sanoi Priscilla, "kuulin, että olit kävelyllä piispan
kanssa. Kerroitko hänelle, että jäit pois kirkosta?"

"Kyllä; ja hän sanoi, että hän olisi halunnut tehdä itsekin samoin."

"Hän on aivan parantumaton", huokasi Georgie; "hän on turmellut
piispankin."

"Sinun olisi parasta olla varovainen, Patty Wyatt", sanoi Bonnie
Connaught. "Jos Itsehallintokomitea saa tietää asiasta, niin silloin
sinun käy huonosti."

Patty tuli ensin hiukan vakavaksi, mutta sitten hän otti huolettoman
ilmeen. "He tietävät sen jo. Asiaa ei voi enää auttaa."

"Patty!" huusivat kaikki kauhuissaan. "Mitä sinä tarkoitat?"

Patty kohautti hartioitaan. "Juuri sitä, mitä minä sanoinkin. Minulta
on jo riistetty etuoikeuteni kirkosta poisjäämiseni takia."

"Se on hävytöntä!" sanoi Georgie suuttuneena. "Tuo
Itsehallintokomitea menee jo vähän liian pitkälle riistäessään
yläluokkalaisen etuoikeudet edes asiaa tutkimatta." Hän tarttui Pattyn
käsivarteen ja veti häntä ovea kohden. "Tule ja kerro se Cathy
Fairille. Hän kyllä järjestää asian."

"Anna minun olla rauhassa", sanoi Patty äreästi, riuhtaisten itsensä
irti Georgien otteesta. "Asiaa ei voi enää muuttaa. Olen kertonut
hänelle itse, ettei minulla ole mitään puolustusta."

"Olet kertonut hänelle?" Georgie tuijotti häneen epäilevänä ja Bonnie
Connaught naurahti.

"Patty muistuttaa minusta murtovarasta, joka ryömi ulos
taka-akkunasta hopeaesineiden kanssa, ja sitten soitti pääkäytävän
ovikelloa ja ojensi ne takaisin."

"Mikä sinua vaivaa, Patty", kysyi Priscilla huolestuneena. "Etkö sinä
ole terve?"

Patty huokasi. "Minä tulen vanhaksi", sanoi hän.

"Sinä tulet -- miksi?"

"Vanhaksi. Pian minä olen kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja
sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen; ja luuletteko, että kukaan
pitää minusta sitten, jos minä turvaudun tekosyihin ja verukkeihin?
Luonne, rakkaat tyttäreni, on hitaan kehityksen tulos ja siemenet on
kylvettävä jo varhain."

"Sinäkö menit ja kerroit komitealle vapaaehtoisesti -- omasta
alotteestasi -- odottamatta edes kunnes sinut olisi kutsuttu?" sanoi
Georgie itsepintaisesti, päättäen käydä asian ytimeen.

"Minä tulen vanhaksi", toisti Patty. "On aika, että minä teen
parannuksen. Kuten minä sanoin jo ennen, niin luonne on --"

Georgie katsoi toisia silmiin ja pudisti hämmästyneenä päätään ja
Bonnie Connaught naurahti ja lausui: "Kun Patty tulee taivaaseen,
niin pelkään, että kirjanpitäjä-enkelillä on täysi työ tasoittaessaan
tilejään."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Patty ja Priscilla" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home