Title: Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia" ***


HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

H. G. Wells


Englannista suomentanut Werner Anttila


Joutoaikoina 8



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.



SISÄLLYS:

Hämähäkkilaakso.
Herra Ledbetterin virkaloma.
Herra Brisherin aarre.



Hämähäkkilaakso.


Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran
uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran
laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he
niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä
laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään
takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla
kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten
sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut
suitset.

Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka
oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut
muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita.
Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön
halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen
purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden
sinertäviin rinteisiin -- jotka ehkä olivat vihreämpää lajia --, ja
niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin
taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja -- jotka
kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson
kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka,
missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä
eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.

Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. "Ei
missään", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. "Mutta he olivatkin
päässeet kokonaisen päivän meistä edelle."

"He eivät tiedä, että me ajamme takaa", sanoi pieni mies, jolla oli
valkea hevonen.

"_Hän_ taisi tietää", virkkoi johtaja katkerasti ikäänkuin itsekseen.

"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta
elukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut
verta --"

Hopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. "Luuletko, etten minä
ole sitä havainnut?" murisi hän.

"Siitä on kuitenkin apua", kuiskasi pikku mies itsekseen.

Arpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. "He eivät ole
voineet ehtiä laakson toiselle puolelle", sanoi hän. "Jos ratsastamme
kovaa --"

Hän katsahti valkeaan hevoseen ja vaikeni.

"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja
kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.

Pikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.

"Kyllä minä koetin parastani", vakuutti hän.

Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies
pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.

"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku
mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot
alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä
ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille...

He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan
halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita
ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden
alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä
maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä,
kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen
kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden
valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.

Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja
taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja
kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo
puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä
hupsuksi.

Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti
valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat
perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan.
Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että
maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän
hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla
niin levossa kuin maalattu maisema.

Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin
tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin
välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa
kulkivat edellä -- hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina,
ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli
ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat
kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset,
töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei
ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä
olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja
valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson
yläpäähän.

Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan
vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan
vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet.
Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta
eläimestä tai puusta -- saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein
erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.

Hän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen
kalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä
helvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä
suuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan,
ikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui
kankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi,
mahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja
piteli sitä ilmassa.

Hän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan
miehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri
tällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan
itseään.

Vähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän
taas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja
hartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden
takaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä
päivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana
ainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja
vuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi
noita karkureita -- mokomankin asian vuoksi!

Ja kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan
saisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen
alhaisimpiakin halujaan -- tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen
hulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti _tämä_ ainoa? kyseli pikku
mies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita
huuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä
muuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen
kynsistään...

Hänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja,
jotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli
kaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se
poisti kankean hiljaisuuden -- mikä olikin hyvä juttu.

"Seis!" huusi laiha mies.

Kaikki kolme pysähtyivät äkkiä.

"Mitä?" kysyi johtaja. "Mitä!"

"Tuolla etäällä", selitti laiha mies osottaen ylöspäin laaksoon.

"Mitä?"

"Jotakin tulossa meitä kohti."

Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti
heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli
suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt
huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä,
ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi
lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha
ratsastaja.

"Huuda!" sanoi pikku mies ja huusi.

Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa,
poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi.
Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa",
sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon.
"No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja
samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.

Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira
pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta.
"Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden
miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän
vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies
saanut noin puhua. Jos _minä_ niin sanoisin -- --!" ajatteli pikku
mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan
asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten
kaikistakin hullulta -- melkein herjaavalta. Pikku mies joutui
vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä
oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties
uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut
kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella...

Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen
palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän
ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi
hän puoliääneen.

Laihat kasvot näyttivät kysyviltä.

"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas
taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.

"Ei hätää mitään", virkkoi laihanaamainen mies.

Jälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi
kulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua,
joka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi
heitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana
vasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä -- ehkä villisikoja,
nelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan
eikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.

Sitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon,
suuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin
äärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä
polun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat
ja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja
katosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.

Pian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää -- ja
kohta oikein runsaasti lisää -- kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.

He kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju
kääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas
vinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat
ja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.

"Ellei olisi noita ohdakkeen haivenia -- --" alkoi johtaja.

Mutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin
päässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä,
epätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea
levy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja
laahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.

"Ei se ole ohdakkeen haiventa", sanoi pikku mies.

"Pysyisin mielelläni erossa koko moskasta", sanoi laiha mies.

He katselivat toisiaan.

"Hitto sen periköön!" huudahti johtaja. "Ilma on sitä ihan täynnä. Jos
sitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan."

Vaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin
arvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät
kääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia
ja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa.
Niitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja
laskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen -- kaikki
erinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.

Ratsumiesten oikealla ja vasemmalla puolen kulki tämän merkillisen
armeijan etuvartijoita. Kun niistä yksi vieri pitkin maata, särkyen
muodottomaksi ja laahautuen väkistenkin pitkiksi, takertuviksi
nauhoiksi ja kaistaleiksi, alkoivat kaikki kolme hevosta säikkyä ja
hyppiä. Johtajan valtasi äkillinen, hillitön vimma. Hän kirosi
ajelehtivia palloja niin pahasti kuin osasi. "Eteenpäin vaan!" kiljui
hän; "eteenpäin! Mitä me noista välitämme? Mitä ne _voivat_ merkitä?
Takaisin jäljille!" Hän rupesi taas kiroomaan hevostaan ja kiskoi
kuolaimia sen suussa edestakaisin.

Hän ärjyi vimmatun kovaa. "Kuuletteko, minä tahdon seurata näitä
jälkiä", huusi hän. "Minne ne jäivät?"

Hän nykäisi tanssivan hevosensa suitsia ja haki ruohon keskeltä. Hänen
naamaansa kävi poikittain kiinni pitkä ja tahmea lanka, suitsia
pitelevän käden ympärille kiertyi harmaa kaistale ja pitkin hänen
takaraivoaan kiiti alaspäin jokin iso, monikoipinen, vikkelä olento.
Hän loi katseensa ylöspäin ja näki erään noista harmaista möhkäleistä
olevan ikäänkuin ankkuroituna yläpuolellaan roikkuvien köydenpätkien
varassa, niinkuin purje roikkuen liehuu veneen kääntyessä tuulen mukaan
-- vaan ääneti.

Hän oli siellä näkevinään monta silmää, tiheän kasan kyyristyneitä
ruumiita, pitkiä, moninivelisiä raajoja käpertyneinä kiinnitysnuoriin,
jotka olivat kiskomassa koko kapinetta alas hänen päälleen. Vähän aikaa
hän tuijotti ylöspäin, pitäen säikkyvää hevostaan kurissa
vaistomaisesti, kuten oli monivuotisesta ratsastamisesta tottunut.
Sitten jonkin miekan lappea kolahti hänen selkäänsä, terä vilahti pään
yli ja leikkasi leijailevan seittipallon irti, ja koko kasa pehmoisesti
kohoten lähti vapaana ajelehtimaan tiehensä.

"Hämähäkkejä!" huudahti laiha mies. "Nuo vehkeet ovat täynnä isoja
hämähäkkejä! Katsokaas ihmettä!"

Hopeasuitsinen mies yhä seurasi katseillaan etenevää kasaa.

"Hyvänen aika!"

Päällikkö joutui tähystelemään alaspäin erästä punaista muserrettua
olentoa, joka huolimatta osittaisesta tuhostaan vielä jaksoi maassa
sätkytellä hyödyttömiä koipiaan. Kun sitten laiha mies osotti hänelle
uutta kasaa, joka oli tulossa heidän päälleen, sieppasi hän kiireesti
miekkansa. Laakson yläpää oli nyt kuin riekaleiksi revitty usvaseinä.
Hän koetti päästä asemasta selville.

"Ratsastetaan pois sen tieltä!" huusi pikku mies. "Kiireen kautta
laaksoa alaspäin!"

Mitä sitten tapahtui, se oli tappelun sekamelskan tapaista.
Hopeasuitsinen mies näki pikku miehen kiitävän ohitseen vimmatusti
huiskien luuloteltuja seittejä, näki hänen töytäävän laihan miehen
hevosta vasten paiskaten sen ratsastajineen maahan. Hänen oma ratsunsa
kulki kymmenkunnan askelta ennenkuin hän pystyi sitä hallitsemaan.
Sitten hän katsahti ylöspäin välttääkseen kuvittelemiaan vaaroja ja
sitten taas taakseen, jolloin huomasi hevosen kierivän maassa, laihan
miehen seisovan sitä piiskaamassa halkeaman reunalla ja lepattavan
kasan harmaata ainetta, jota valui ja kietoutui molempain ympäri.
Paksuina ja tiiviinä kuin ohdakkeen haivenet erämaassa tuulisena
heinäkuun päivänä seittikasat yhä kulkivat eteenpäin.

Pikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan
irti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen
kätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan
joukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui
kiinni, vaipuen hitaasti maahan.

Päällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti
hevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle;
sen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen
äkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen
jalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki
miekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita;
kasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän
läiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän
kompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja
sitten hän alkoi kamalasti ulvoa: "Ää--uu, huu!"

Johtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia
maassa.

Kun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa
harmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului
kavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui
miekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni
sen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen
poikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja
päällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa,
joka painautui yhä lähemmä häntä...

Kuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia
tällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai
lähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on
varmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin
laaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla
hänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien
ilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.

Töminää ja paukkinaa -- hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta
välittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin
vasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa
metriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä,
pikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt
satulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja
pirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka
riensivät saavuttamaan...

Hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä
pakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon
reunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse.
Silloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.

Hän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti
kohottautua ja nojata taaksepäin.

Mutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan
unhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea
ratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä
tärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin
kouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka
ajoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin
kohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä
sivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.

Hän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa
syökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten
muisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään
väistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas
jyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.

Siellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai
kyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet
kulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi
mahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään
katsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan
hänen kapean näköpiirinsä poikki.

Kerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä
-- se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli
kooltaan kuin miehen kämmenen puolikas -- ja vähän aikaa katseltuaan,
kuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä
puremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi
sen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän
haeskeli toista hämähäkkiä.

Kun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet
laskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän
istuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään
rystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti
sen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.

Hän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet
kuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä.
Sitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean
seitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina,
tervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen
katkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen.
Jälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. "No?" virkkoi
hän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.

"Jätittekö hänet?"

"Hevoseni pillastui."

"Niin kai. Pillastui minunkin."

Hän naurahti johtajalleen häijysti.

"Kuten sanoin, hevoseni pillastui", toisti mies, jolla kerran oli
hopeoidut suitset.

"Pelkureita molemmat", sanoi pikku mies.

Toinen jyrsi rystysiään miettiväisenä vähän aikaa ja tarkasteli
apulaistaan.

"Älä sano minua pelkuriksi", huomautti hän lopulta.

"Te olette sellainen pelkuri kuin minäkin."

"Mahdollisesti pelkuri. On olemassa jokin raja, jonka yli mentyä
kaikkien täytyy pelätä. Sen olen äsken oppinut. Vaan en sinun
kaltaisesi. Siinä juuri on eroa."

"En ikinä olisi voinut kuvitella, että jättäisitte hänet. Pelastihan
hän henkenne paria minuuttia ennen... Miksi te olette herramme?"

Päällikkö jyrsi taas rystysiään, ja hänen muotonsa oli synkkä.

"Ei kukaan sano minua pelkuriksi", lausui hän. "Ei kukaan...
Taittunutkin miekka on parempi kuin miekan puute... Pattijalkaisen
valkean hevosen ei luulisi jaksavan kantaa kahta miestä neljän päivän
matkalla. Inhoon valkeita hevosia, vaan tällä kertaa sille ei mitään
mahda. Alat kai jo minua ymmärtää?... Käsitän kyllä, että mielesi tekee
sen nojalla, mitä olet nähnyt ja muuten kuvittelet, ruveta tahrimaan
mainettani. Juuri sinun kaltaisesi kukistavat kuninkaita. Sitä paitsi
-- minä en ikinä sinusta pitänyt."

"Herrani!" sanoi pikku mies.

"Ei", sanoi päällikkö. "_Ei_!"

Hän nousi tuimasti, kun pikku mies liikahti. Hetkisen he silmäilivät
toisiaan. Heidän päittensä yläpuolella ajelehti hämähäkkien kasoja.
Vierukivien seassa oli hätäistä liikettä; kuului juoksua, epätoivon
huutoa, läähätystä ja sitten isku...

Hämärän tullessa tuuli lakkasi. Aurinko laski tyynen kirkkaana. Mies,
jolla oli ennen ollut hopeoidut suitset, tuli vihdoin hyvin varovasti,
mukavaa rinnettä pitkin, ulos rotkosta; mutta nyt hän talutti valkeaa
hevosta, joka oli ennen ollut pikku miehen oma. Hän olisi palannut
hevosensa luo saadakseen jälleen käsiinsä hopeoidut suitsensa, mutta
pelkäsi, että yö ja uudestaan virkoava tuuli yllättäisivät hänet
laaksossa, ja sitä paitsi hänestä oli kovin vastenmielistä ajatella,
että tapaisi hevosensa kokonaan kietoutuneena seitteihin ja kenties
ilkeästi syötynä.

Muistellessaan hämähäkinverkkoja ja kaikkia niitä vaaroja, jotka hän
oli kestänyt, ja sitä tapaa, miten tänään oli pelastunut, hän
kopeloitsi esille pienen pyhäinjäännöslippaan, joka riippui hänen
kaulassaan, ja puristi sitä vähän aikaa sydämellisen kiitollisena.
Samalla hänen silmänsä mittailivat laakson koko lakeutta.

"Minussa oli polttava intohimo", mutisi hän, "ja nyt tyttö on saanut
palkkansa. Hekin, epäilemättä -- --"

Vaan katsoppa! Kaukana metsäisten rinteiden takana laakson toisella
puolen hän näki auringonlaskun kirkkaudessa selvästi ja erehtymättömän
varmasti pienen kiemuran savua.

Silloin hänessä alistuvan tyyneyden ilme muuttui hämmästyneeksi
suuttumukseksi. Savua? Hän käänsi valkean hevosensa päätä sinne päin ja
epäröi. Samassa hän kuuli ympärillään ruohossa pientä kahinaa. Etäällä
muutamien ruohojen latvoissa keinui rikkinäinen harmaa pinta. Hän
silmäili seittejä; hän silmäili savua.

"Kenties siellä ei sittenkään ole heitä", tuumi hän lopuksi.

Mutta hän tiesi, että asian laita oli toisin.

Tähysteltyään savua jonkun aikaa hän nousi valkean hevosen selkään.

Ratsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse.
Jostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon
jääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen
hevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.

Niiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä
kantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot
myrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.

Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun
kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen
mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla,
mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi
satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.

"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin... Ensi
kerralla minun täytyy kutoa seitti."



Herra Ledbetterin virkaloma.


Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien
luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien
lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni
ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut
entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun
lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva
päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se
tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni
epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, --
jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana
puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään
takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen
seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on
ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä
suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka
ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää
tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan
meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä
side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta
liityn herra Ledbetterin entisyyteen.

Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa
vaatimattomuutta. "En ymmärrä, _mitä_ minun olisi tehtävä, jos
menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En
ymmärrä, _mitä_ silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän
tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä
kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme,
koska yleisen säännön mukaan, -- jota muuten olen herkkä rikkomaan --,
jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja
juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä
vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti
herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.

Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana
Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti
sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset
silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa
ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme
toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen
kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme
luonnollisen kuilun poikki saatiin silta -- vaan kuten sanottu, jääköön
se toistaiseksi.

Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra
Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin
hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku
nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja
kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä
tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi -- sillä hän ei paljoakaan
välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän
joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet
asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli
turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko
talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja
seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen
maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön
avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on
halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta
sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen
selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja
tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter
jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli
vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan
miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein
vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas
henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.

Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti
raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki
tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka
nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun
valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita
toistensa vieressä.

Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin
astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen
tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten
arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää,
väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta
vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän
ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa
kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta
uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys,
omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten
muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa
kannan.

Onko hän -- herra Ledbetter -- sittenkään todella niin urhoollinen kuin
itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet,
poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?

Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras",
sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä
jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin -- koko
sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa
kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä",
oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä,
joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa'
hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt
avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui
vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan
rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä
vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra
Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä
rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni
hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin
vakuutteli.

Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse.
Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen
akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä
tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui
hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle,
kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä
vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni
lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin
itsekunnioitus.

Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo
hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään
akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen
merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna
avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten
vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys.
"Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat
mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos".
Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon.
"Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri
pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta
varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän _ei_ pelännyt. Hän pysyi
tuossa varjossa melkoisen kauvan.

Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä,
sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta
tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria,
uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi.
Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi
kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa,
avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö,
ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti
eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti
jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen
varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli
hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli
voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei
hän lainkaan pelännyt.

Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa
lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä
oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan -- tämä seikkailijan
riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista
sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan
turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!

Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi
täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella
viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään
peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan
toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan.
Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä
akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla
ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen,
viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten
vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka
heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista
akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan
pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti
taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän,
"rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen
sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin
oli murtovaras!

Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa
yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko
yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen
viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän
nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua
sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli
pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen
voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain
pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen.
Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia
sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja.
No -- hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se
olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi
astua huoneisiin -- hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi
itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla
vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä
nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi
hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi
kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi
ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen.
Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista
heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema
makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi
kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan
saaliikseen -- voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä
pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin...

Hsst!

Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella -- ja sitten ääni, kun avainta
käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys
alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä
havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten
ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.

Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine
törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös.
Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli
suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona.
"Herranen aika! Mikä _hölmö_ olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi
sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta
oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen -- vapisten. Askeleet
saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.

Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään
hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta
verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian
aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä
kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot
häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä
pantiin pöydälle.

"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien
jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista
päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies
käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan
kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle
säikähdyttäen rojahuttamalla.

"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra
Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli
kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen
kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan
tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä
vaatekappaleita -- herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit -- ja
heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin,
arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi
itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi
itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt
pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.

Hänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.

Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun
verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen
levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin
salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan
alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä
herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala
joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston
kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.

Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella.
Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja
sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä
suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta
maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen
suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli
vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli
olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen
pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin
valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia
lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on
omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte
anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" -- tässä oli
melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.

Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei
uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta,
ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli
murtovaras -- siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa
juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi
syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän
aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" --
vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä
huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo
sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras
istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten
repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui
palavan paperin katku sikarin tuoksuun.

"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä
kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen
alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja
pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa.
Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni
sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa
vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni
ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein
korkeampia kauluksia kuin nykyään -- tarkemmin sanoen puolikolmatta
tuumaa -- ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen
kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa
pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti
irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina
pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin
lievityksestä, sillä -- tosin onneksi ajoissa -- tunsin, kuinka naamani
väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden
putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät
kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli
hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti
minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi
ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta
sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."

Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui
oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili -- viisikolmatta kilahdusta --,
sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän
kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli
kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä
jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita,
niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa
puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan
alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian
tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi
jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi
laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken
päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli
hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän -- joka hänestä tuntui
jyskyttävän rummun lailla.

Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa
kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat
olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti
isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti.
Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut
halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten...

Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan
valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään,
ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei
mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki
kirjotuspöydän takapuolen ja sitten -- tuijotti ison revolverin
piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.

"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella
sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja
heti. Jätä kaikki konnankoukkusi -- tule vaan esille, mutta heti."

Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan
ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.

"Polvillesi", sanoi tukeva herra. "Ja kädet ylös."

Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt
lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin
näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole
papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, _roisto!_ Mikä perhana sinut
riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"

Hän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään
useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta
esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra
Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat
viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty
melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia
leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava
sivuääni.

"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?"

Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä
hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää -- --" alkoi hän.

"Seis! Mitä ihmettä...? _Saippuaako_ tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä
yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"

"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos
vaan saisin -- --"

"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa.
Ihme ja kumma!"

"Jos saisin selittää -- --"

"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen
aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"

"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa -- --"

"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin
saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"

"Ei", vastasi herra Ledbetter.

"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos
valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin
portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko
hullumpaa nähty -- mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne
omin ehdoin menit, vai mitä?"

"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää _alibi_"
[poissaolotodistus. _Suom. muist._], huomautti herra Ledbetter,
yrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti.
Herra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli
iso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että
pöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin
reunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia
pytkyjä -- ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter
ikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää.
Äänettömyyttä jatkui. "Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin
ylhäällä", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.

"Olet ihan oikeassa", myönsi lihava mies. "Vaan mitä sinulle on
tehtävä, sitä en oikein ymmärrä."

"Asemani on kyllä epätietoinen."

"Vai epätietoinen! Häärii saippua kourassa ja hävyttömän korkea
pappiskaulus kurkussa! Kyllä sinä olet kun oletkin hassunkurinen
murtovaras!"

"Ihan paikalleen lausuttu arvostelu", myönsi herra Ledbetter, ja
samassa hänen silmälasinsa lipsahtivat nenältä ja kalahtivat
liivinnappeja vasten.

Lihavan miehen ilme muuttui, naamassa välähti hurjan päätöksen leimaus,
ja revolverissa jokin napsahti. Hän koski aseeseen toisellakin
kädellään, sitten taas katsahti herra Ledbetteriin ja huomasi maahan
pudonneet silmälasit.

"Nyt ainakin on täysvireessä", sanoi lihava mies, jonka henkeä tuntui
ahdistavan. "Vaan sen sinulle sanon, ettet ikinä ole ollut niin lähellä
kuolemaa. Hitto vie, olenpa melkein mielissäni. Jos revolveri olisi
sattunut jäämään vireeseen, lojuisit nyt kuoliaana."

Herra Ledbetterillä ei ollut siihen mitään sanomista, vaan huone tuntui
hänestä keinuvan.

"Kun ei osu, niin ei ole väliä, kuinka läheltä hipaisee. Kummankin
onneksi meni myttyyn." Hän puhkui rajusti. "Ei sinun tarvitse mokomasta
ruveta tuhkanharmaaksi."

"Voin vakuuttaa teille, arvoisa herra -- ---" ähki herra Ledbetter.

"Tässä on keksittävä jokin keino. Jos kutsun poliisin, niin olen
itsekin kiikissä -- pikkunen hommani jää sikseen. Se ei siis sovi. Jos
sidon sinut ja jätän tänne, tulee asia jo huomenna ilmi. Huomenna on
sunnuntai ja maanantaina on yleinen vapaapäivä -- juuri kolme päivää
olinkin laskenut saavani olla rauhassa. Jos ammun sinut, on se murha ja
samoin, jos hirtän. Sitäpaitsi se helposti sekottaisi minulta hyvän
pelin. Kyllä nyt on ihan hemmetti, kun en keksi mitään sopivaa!"

"Jos suotte minun -- --"

"Sinähän höpiset yhtä mittaa kuin mikäkin pappi! Kaikista
murtovarkaista sinä olet kaikkein -- -- niin, mitä sanoisinkaan? Mutta
jaaritella et saa. Ei tässä semmoiseen joudeta. Jos taas alat suutasi
soittaa, ammun sinua suoraa päätä mahaasi. Katsos, noin! Vaan jopa
tiedän -- tiedänpä niinkin! Kuuleppas, miekkonen, tässä on ensin
ryhdyttävä tarkastamaan, onko sinulla salaisia aseita. Muista nyt: kun
käsken jotakin, älä rupea pärmänttäämään -- vaan tottele riivatun
vikkelästi!"

Silmällä pitäen monta varokeinoa ja aina tähdäten revolverillaan herra
Ledbetterin päätä kohti lihava herra komensi hänet pystyyn ja tutki,
oliko hänellä aseita. "Oletpa sinä murtovaras!" sanoi hän ihmetellen.
"Erinomainen vasta-alkaja! Eihän sinulla ole housujesi takapuolella
edes pistoolitaskua. Ei niin kerrassaan mitään! Pane nyt nappisi
kiinni!"

Heti kun tästä puuhasta oli selvitty, käski lihava mies herra
Ledbetterin riisua takkinsa, käärimään paitansa hihat ja revolveri
korvansa juurella jatkamaan sitä pakkausta, joka hänen ilmestymisensä
takia oli keskeytynyt. Lihavan miehen kannalta tämä oli ilmeisesti
ainoa mahdollinen menettelytapa, sillä jos hän itse olisi pakannut,
olisi hänen täytynyt päästää revolveri kädestään. Siten joutui herra
Ledbetter käsittelemään pöydällä olevia kultarahojakin. Tämä yöllinen
tavarain sullonta oli omituista lajia. Lihavan miehen teki nähtävästi
mieli sovitella raskas kultamäärä kapineittensa joukkoon niin
salaperäisesti kuin suinkin. Sitä olikin melkoinen kasa. Herra
Ledbetterin sanojen mukaan oli mustassa matkalaukussa ja pöydällä
yhteensä lähes 18,000 puntaa kultaa. Myöskin oli monta pientä pinkkaa
5 punnan seteleitä. Kaikki 25 punnan pytkyt herra Ledbetter kääri
paperiin. Sitten ne kauniisti sovitettiin sikarilaatikkoihin ja
jaettiin matka-arkun, käsilaukun ja hattulippaan kesken. Noin 600
puntaa mahtui tupakkirasiaan, joka pistettiin vaatelaukkuun. Taskuunsa
pisti lihava herra 10 puntaa kultaa ja tukun 5 punnan seteleitä. Tavan
takaa hän haukkui herra Ledbetterin kömpelyyttä ja hoputti
kiirehtimään; välistä hän käski herra Ledbetterin katsomaan kelloaan.

Herra Ledbetter lukitsi arkun ja laukun ja luovutti avaimet lihavalle
herralle. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista, ja keskiyön hetkeen
asti piti lihava herra häntä istumassa käsilaukulla ja itse istui
kohtuullisen matkan päässä arkulla, revolveri valmiina, jotakin
odotellen. Hän tuntui nyt hieman lauhtuneen ja vartioittuaan herra
Ledbetteriä hetken aikaa esitti muutamia huomioitaan.

"Puhetavastasi päättäen lienet hieman sivistynyt", lausui hän sytyttäen
sikarin. "Vait -- älä nyt taas tarjoa selityksiäsi. Siitä tulisi vain
kovin pitkäpiimäinen juttu, ja minä olen itse niin vanha valehtelija,
etten voi nauttia muiden valeista. Kuten sanottu, sinä olet sivistynyt
mies. Viisaasti kyllä pukeudut papiksi. Sinua voisi hyvinkin kokenut
mies luulla pastoriksi."

"Minä olenkin pastori", sanoi herra Ledbetter, "tai ainakin -- --"

"Yrität olla. Myönnetään. Vaan sinun ei sopisi ruveta murtovarkaaksi.
Ei sinusta ole siksi. Sinä olet jos saan sanoa -- kuten sinulle lienee
jo ennenkin selvinnyt -- pelkuri".

"Tiedättekö", sanoi herra Ledbetter, koettaen lopultakin saada
suunvuoroa, "juuri se kysymys minut sai -- --"

Lihava herra viittasi häntä vaikenemaan.

"Sivistyksesi menee ihan hukkaan, jos rupeat murtovarkaaksi. Vaan
sinulla olisi kaksi muuta mahdollisuutta. Sinun pitäisi joko väärentää
tai kavaltaa. Omasta puolestani harjotan kavaltamista. Niin, juuri
kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Mitä muuta luulisit kaikella
tuolla kullalla tehtävän? Vait -- kuullaanpas -- kello lyö... kymmenen,
yksitoista, kaksitoista! Tuollainen hidas kellonlyönti vaikuttaa minuun
niin merkillisesti. Aika ja paikka -- ne ovat salaperäisen
käsittämättömiä... Vaan mitäpä siitä -- nyt on lähdettävä liikkeelle.
Nouse pystyyn!"

Sitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä
sälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan
poikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan
luopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna
herra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli
jäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti
arvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.

"Takaovelle päin", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään
säilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja
pirstaleiksi. "Älä välitä mokomista", sanoi tukeva mies; "sellaista
sattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli
kahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?"

Herra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. "Viime yönä",
puhkui hän, "nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut -- --"

"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan", keskeytti toinen ja
katseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra
Ledbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla
vaiti.

Pian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle,
joka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen,
purjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi
kovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös
tukevan herran. "Bingham!" huudahti hän, "kukas tuo on?"

"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani -- murtovaras,
jota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei
ole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet
kantamaan tavaroitamme."

Vastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin
läsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.

"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä
nyt taas yritä pöpistä!"

He astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra
Ledbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja
pistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja
perästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri
kuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan
kalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan
luo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene
ja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. "Pikkuruinen
selitys", sanoi herra Ledbetter. "Voin teille vakuuttaa, että -- --"
Samassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.

Hänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen
kainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä
kuin "roisto" ja "murtovaras". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin
ettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään.
Veneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja,
epämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi
hän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa
hänen täytyi pysyä monta päivää -- kuinka monta, sitä hän ei tiedä,
koska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku
sekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla;
juomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu
rommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita -- yöllä ja päivällä siellä
oli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa
ja veivät hänen kellonsakin -- vaan kun hän siitä valitti Binghamille,
otti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset
merimiehet -- mikäli he olivat hindulaisia -- ynnä kiinalainen ja
neekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät
peräpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan "nikkaria" ja
kolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja
kerskailemisiaan.

Silloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä
keskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät
millään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin
todistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin
hassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko
ajan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui
korttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista
filosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä
huolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja
avaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä -- tai
ainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin
pitkälle: "Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte -- --", mutta
aina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai
tehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies
tottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten
taas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra
Ledbetteriä selkään voimainsa takaa. "Sama vanha yritys, sama vanha
juttu; tuommoinen kelpo murtovaras!" ähki silloin vaalea mies naurunsa
seasta.

Näin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä
iltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa,
vietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle,
jossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle
pitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin
selityskokeensa.

"Minä en todellakaan ole murtovaras", sanoi herra Ledbetter.

"Sinusta ei koskaan tule", vakuutti Bingham. "Ei sinusta ole
murtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää.
Elämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin
menetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt
esimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa -- voinpa
sanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin.
Vaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen?
Siksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija --
liian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen.
En näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut
ilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt
selville -- vihdoin... Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.

"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen -- ihan samoin,
kuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä
paremmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan
kunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin
ihmisystävälliselle alalle -- se juuri olisi parasta. Kun sinulla on
sellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten
räkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.

"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä --
ainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä
välin kun siellä oleskelet -- kun kaikkia näitä asioita aprikoitset.
Siellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.

"Se kuuluu Grenadinien saaristoon -- varmaankin se on niinsanottuja
Windward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita
Grenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä.
Usein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat
olemassa -- nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari
ainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia
alkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä
mielesi tekee -- herjaa meitä, jos tahdot -- me emme välitä
yksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran
hopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen
alueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden
uran. Äläkä -- -- Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän
osaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi
hupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi
käännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla.
Ikävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi
maalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei
tässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!"

Lähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin -- juuri sen, joka oli valitellut
seikkailujen häviämistä -- istumassa muonalaatikoittensa vieressä,
leuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse
synkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.

Kolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St.
Vincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi
Jamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei
nykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen
saamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli
tehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien
pappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja
kotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja
ristiriitainen -- ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan
sattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä
kävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin
päin, kun näin hänet -- olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin
käyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän
tuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja
tomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi
kiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. "Hyvä
herra", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, "voisitteko
uhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä
tuntuvan uskomattomalta jutulta?"

"Vai uskomattomalta!" sanoin minä

"Ihan", vastasi hän hätäisesti. "Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä
kuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra -- --"

Hän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika
omituiselta. "Minä olen", sanoi hän, "onnettomimpia eläviä olentoja".

"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?" kysäisin erään
päähänpiston johdosta.

"Olen", myönsi hän vakavasti, "jo monta päivää".

"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin", sanoin minä ja muitta
mutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan,
jossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi
pahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman
lyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut
uskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen
vivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi
kehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin
hänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi
makuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia
ottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut.
Sitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia
varustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto,
että hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen
ihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä
toimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.

"En käsitä, miten voisin teitä kylliksi kiittää", alkoi se kirje, jonka
hän minulle Englannista lähetti, "kaikesta hyvyydestänne ventovierasta
kohtaan", ja tähän suuntaan hän sitte kirjotti pitkän matkaa. "Ilman
teidän ylevämielistä apuanne en varmaankaan ikinä olisi ajoissa
palannut ryhtyäkseni jälleen opettajantoimeeni, ja antautumiseni
muutamaksi minuutiksi häikäilemättömän hassutuksen valtaan olisi ehkä
osottautunut perikadokseni. Sittenkin olen takertunut valheiden ja
mutkittelujen mitä sekavimpaan kudokseen tehdessäni tiliä
ahavoittuneesta ulkomuodostani ja olinpaikastani. Jokseenkin
huolimattomasti olen siitä kertonut pari-kolme erilaista juttua,
ottamatta huomiooni, mitä pulaa siitä minulle lopuksi koituisi.
Totuutta en uskalla sanoa. Olen tutkinut yleisessä kirjastossa useita
lakikirjoja, eikä nyt enää ole vähintäkään epäilystä siitä, että minä
olen suvainnut, suosinut ja avustanut ilkityötä. Bingham roisto oli
Hithergaten pankin johtaja ja syypää mitä räikeimpään kavallusrikokseen
Olkaa niin hyvä ja polttakaa tämä kirje, sen luettuanne -- luotan
teihin siinä kohden täydellisesti. Pahinta on, ettei tätini eikä hänen
ystävänsä, joka on silloisen täyshoitolani emäntä, näytä lainkaan
uskovan sitä varovaista selontekoa, jonka olen heille esittänyt --
juuri siitä, mitä todella tapahtui. He epäilevät, että minulla on ollut
jokin epäkunniallinen seikkailu, mutta mitä he oikeastaan kuvittelevat
minusta, sitä en voi käsittää. Tätini sanoo antavansa minulle anteeksi,
jos kertoisin hänelle kaikki. Hänelle olenkin kertonut _enemmän_ kuin
kaikki, vaan vieläkään hän ei tyydy. Tietysti ei ikinä riittäisi se,
että heidän annettaisiin tietää ainoastaan suora totuus, ja sen vuoksi
esitänkin asiani niin päin, että rannalla hyökättiin salaa kimppuuni ja
pantiin kapula suuhuni. Tätini tahtoo tietää, _miksi_ minua väijyttiin
ja miksi minut kapuloittiin ja sitten vietiin laivaan. Minä puolestani
en voi selittää. Voitteko te keksiä mitään syytä? Minä en pysty. Jospa
te minulle kirjottaessanne lähettäisitte _kaksi_ eri kirjettä, niin
että voisin toisen näyttää hänelle, ja jos siinä kirjeessä voisitte
selvästi todistaa, että todellakin _olin_ Jamaikassa tänä kesänä ja
että sinne jouduin eräästä laivasta karkotettuna, niin siitä olisi
minulle suurta apua. Se tietysti lisäisi sitä velkaa, joka minulla on
teille -- ja jota pelkään olevani kykenemätön koskaan täysin
suorittamaan. Vaan jos sydämellisin kiitollisuuteni voisi..." Ja niin
edespäin. Kirjeensä lopussa hän uudisti pyyntönsä, että polttaisin
hänen kirjeensä.

Tähän loppuu merkillinen juttu herra Ledbetterin virkalomasta. Tädin ja
hänen väliensä särkyminen ei kauvaa kestänyt. Vanha rouva antoi hänelle
anteeksi, ennenkuin ehti kuolla.



Hra Brisherin aarre.


"Ei koskaan voi _liiaksi_ varoa, _kenen_ kanssa menee naimisiin", sanoi
Brisher ja miettiväisenä kiskoi paksuranteisella kädellään pörröistä
partaa, jossa hänen leuanpuutteensa piilee.

"Senpä vuoksi kai tekin -- --" uskalsin minä viittailla.

"Niin juuri", sanoi Brisher, ja hänen vetisissä, sinisenharmaissa
silmissään näkyi juhlallinen välähdys. Sitten hän heilutteli päätään
kuvaavasti ja huokui minuun tuttavallisesti alkoholin tuoksua. "Senkin
seitsemän on yritellyt kimppuuni -- monta semmoistakin, jotka voisin
_tästä_ kaupungista mainita -- vaan kenenkään ei ole onnistunut -- ei
niin ainoankaan."

Tarkastelin tulehtunutta naamaa, tavatonta laveutta keskikohdalta,
mestarillista ulkoasun leväperäisyyttä ja huoaten ajattelin, että kun
naiset eivät tuommoista miestä ansaitse, niin välttämättä hänen täytyy
jäädä sukunsa viimeiseksi.

"Minä olin reipas nuori veitikka takavuosina", jatkoi Brisher. "Minulla
oli hommat jo ihan valmiiksi suunniteltuna. Vaan minäpä pidinkin varani
-- ja niin selvisin siitäkin pälkähästä..."

Hän nojautui baaritiskin yli ja tutki nähtävästi luotettavaisuuteni
astetta. Olin lopuksi helpottunut hänen uskoutumisestaan.

"Olin kerran kihloissa", hän sanoi viimein katsahtaen kaihoisasti
pelipöytään päin.

"Niinkö likeltä se piti?"

Hän katsoi minuun. "Niin likeltä! Tosi on --" Hän katsoi ympärilleen,
työnsi kasvonsa lähelle omiani, alensi ääntään ja torjui
epäystävällisen maailman rasvaisella kädellään. "Ellei hän ole kuollut
tai mennyt naimisiin jonkun muun kanssa tai muuta sellaista  -- niin
olen edelleen kihloissa. Nyt." Hän vahvisti tämän toteamuksen
nyökkäyksin ja kasvojen vääntelyin. "_Yhä_", hän sanoi, lopettaen
elehtimisen ja purskahtaen hillittömään nauruun hämmästykseni vuoksi.
"_Minä_!"

"Eikä siinä vielä kaikki! Tuskin uskottekaan, mutta minä löysin
aarteen. Löysin aivan oikean aarteen."

Pidin tätä ironiana enkä ehkä tervehtinyt sitä riittävän yllättyneenä.
"Kyllä", hän sanoi, "löysin aarteen. Ja kuulkaapas, kun sanon, että
voisin hämmästyttää teitä asioilla, joita minulle on sattunut." Ja
jonkin aikaa hän tyytyi toistamaan, että oli löytänyt aarteen -- ja
hylännyt sen.

En ruvennut penäämään tarinaa, mutta kiinnitin huomiota Brisherin
ruumiillisiin tarpeisiin, ja niinpä johdatin hänet pian takaisin
hyljättyyn tyttöön.

"Se oli mukava tyttö", hän sanoi -- minusta hieman surullisesti. "_Ja_
kunnioitettava."

Hän kohotti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen ilmaistakseen
äärimmäistä kunniallisuutta -- yli vanhahkojen miesten kuten me.

"Se oli täältä kaukana. Essexissä, itse asiassa, lähellä Colchesteria.
Olin silloin Lontoossa -- rakennusalalla. Silloin olin terävä nuori
veikko, vakuutan teille. Solakka. Minulla oli parhaat kuteet, ei
kellään parempia. Päässä _silkkihattu_, huomatkaa. Brisherin käsi
ponnahti hänen päänsä yläpuolelle osoittamaan korkeimman luokan
silkkihattua. Sateenvarjo -- hieno sateenvarjo, jossa oli sarvinen
kädensija, Savinin mallia. Olin hyvin huolellinen..."

Hän oli miettiväinen hetken aikaa muistellen, kuten me kaikki tulemme
tekemään ennemmin tai myöhemmin, nuoruuden kadonnutta loistokkuutta.
Mutta hän pidättäytyi moralisoinnista, niinkuin saatetaan tehdä
baarihuoneissa.

"Tulin tuntemaan hänet erään kaverin avulla, joka oli kihloissa hänen
sisarensa kanssa. Hän oli vähäksi aikaa käymässä Lontoossa tätinsä
luona, jolla oli oma lihakauppa. Tämä täti oli hyvin tunnontarkka --
kaikki hänen omaisensa olivat -- eikä päästänyt tyttöä ulos kaverinsa
kanssa ilman sisartaan, _minun_ tyttöäni, näettekös. Niinpä minäkin
jouduin mukaan, vähän kuin helpottamaan tilannetta. Meillä oli tapana
käydä kävelyllä Battersea puistossa sunnuntai-iltapäivisin. Minä
parhaissa kuteissa, kuten kaverikin, ja tytöt, -- tyylikkäinä.
Battersea Parkissa ei ollut monta, joiden olisi tarvinnut meitä nauraa.
Se minun tyttöni ei tosin ollut kaunis, mutta sievempää en ole ikinä
tavannut. _Minä_ pidin siitä ihan ensi kerrasta saakka, ja vaikka sen
itse sanon, niin tyttö piti myös minusta. Kai tekin tiedätte, miltä se
tuntuu?"

Myönsin tietäväni.

"Kun sitten toverini nai toisen sisaren, niin tietysti hän hyvänä
ystävänä kutsui minut luokseen Colchesteriin, ja siellä lähellä oli
myös tyttöseni koti. Sillä tapaa minä sitten jouduin käymään sen
kotona, tutustuin vanhempiin -- ja hyvin pian oltiin kihloissa."

Hän sanoi vielä uudestaan: "kihloissa".

"Hän asui kotonaan vanhempiensa kanssa, oikein hienon naisen tavalla,
hyvin sievässä talossa, jossa oli puutarhakin -- ja kerrassaan
kunnioitettavaa väkeä ne olivatkin. Melkein olisi niitä voinut sanoa
rikkaiksi. Oma talo -- asuntoyhtiöltä ostettu ja halvalla saatu, kun
sen entinen omistaja oli murtovarkaana joutunut linnaan. Niillä oli
myöskin kappale viljelysmaata omissa hoteissa ja siellä tarpeelliset
rakennukset. Sitäpaitse arvopapereita -- kaikki hyvin varmalla
kannalla. Siis mukavat olot. Olinhan minä itse näkemässä. Huonekalut
olivat myös sen mukaisia. Hyvä piaanokin. Jane -- tytön nimi oli näet
Jane -- soitteli sillä usein sunnuntaisin eikä hänen soitossaan
ollutkaan mitään vikaa. Nuottikirjassa ei tainnut olla ainoatakaan
semmoista virttä, mitä ei hän olisi osannut soittaa...

"Monena iltana me olimme yhdessä ja lauloimme virsiä, minä ja Jane ja
koko perhe.

"Sen isä oli rukoushuoneen johtavia miehiä. Olisittepa hänet nähnyt
sunnuntaisin, kun hän keskeytti saarnaajan ja viritti jonkin virren.
Muistaakseni sillä oli kultasankaiset silmälasit, ja tavallisesti se
katseli niiden ylitse veisatessaan oikein sydämen pohjasta -- se olikin
aina kova laulamaan Herran ylistystä -- ja kun hän oli alottanut
jollakin sävelellä, veti ainakin puolet väkeä samaa nuottia. Semmoinen
mies oli se. Ja kun käveli hänen perässään ja äijällä oli yllään komea
musta puku -- hattu oli leveälierinen --, niin mieli kävi oikein
ylpeäksi siitä, että saa tuommoisen appiukon. Ja kesällä minä taas
menin sinne ja viivyin pari viikkoa yhtä mittaa.

"Kyllähän te käsitätte, että minussa alkoi vähän niinkuin syhyä", sanoi
Brisher. "Meidän teki mieli päästä naimisiin, minun ja Janen, ja saada
asiat reilaan. Mutta ukko sanoi, että minun piti ensin hankkia
kunnollinen asema. Siitä tuli jonkinlaista hankausta. Kun sitten
oleskelin siellä, niin koetin kaikin mokomin näyttää, että minussa oli
miestä sen verran kuin muissakin. Että minäkin osaan tehdä yhtä ja
toista. Ymmärrättekö?"

Nyökkäsin myötätuntoisesti.

"No niin. Puutarhan perällä oli pikkunen ala ihan raivaamaton. Minä
sitten sanoin ukolle: 'Miksi ette laita tuohon sievää kallioryhmää?
Sehän somistaisi koko paikan'.

"'Kävisi liian kalliiksi', sanoi hän.

"'Ei se maksaisi penniäkään', sanoin minä. 'Kyllä minä olen sen konstin
oppinut. Antakaa minun vaan yrittää. Katsokaas, minä olen veljeänikin
auttanut semmoisen kallioryhmän teossa, kun hänellä on oluttupansa
takana myös puutarha, niin että hyvin tiedän, mitä siihen tarvitaan.
Antakaa te vaan minun hommata', sanoin minä. 'Nyt on minulla tosin
loma-aika, mutta minä olen semmoinen mies, etten viitsi jouten olla',
sanoin minä. Ja kun sitten oikein tuumittiin ja sovittiin, niin ukko
suostui.

"Sillä tapaa se aarre sitten osui tielleni."

"Mikä aarre?" kysyin minä.

"Mikäkö?" sanoi Brisher. "No se sama, josta teille nyt juuri kerron,
juuri se aarre, minkä vuoksi jäin naimattomaksi."

"Mitä? Aarreko -- ihanko maasta?"

"Mistäs muualta -- haudattua rikkautta -- oikea aarre. Tuli näkyviin
maan sisästä. Juuri niinkuin sanoin -- aarre -- tottahan sen nyt
käsittää..." Hän silmäili minua kovin ylenkatseellisesti.

"Ei se ollut kuin enintäin jalan verran maanpinnan alla", jatkoi hän.
"Tuskin minun oli ehtinyt tulla janokaan, kun jo satutin sen kulmaan."

"Jatkakaa vaan", sanoin minä. "En aluksi oikein käsittänyt."

"Heti kun kolhaisin laatikkoa, tiesin myös, että se on aarre. Jokin
vaisto sen niin pani päähäni. Sisässäni tuntui jokin hihkaisevan: 'Nyt
on sinun vuorosi, ole hiljaa'. Onneksi muistin, mitä laki sanoo
aarrelöydöistä -- muuten olisin ihan ääneen hihkaissut. Arvatenkin
tiedätte?"

"Valtio pistää pussiinsa", selitin minä, "paitsi yhtä prosenttia, joka
jätetään löytäjälle. Kertokaa te vaan. Mitä sitten teitte?"

"Paljastin laatikon yläpuolen. Ei ollut ketään puutarhassa eikä
lähelläkään. Jane oli äitiään auttamassa talouspuuhissa. Saatte uskoa,
että minua silloin kutkutti. Koetin avata sen kantta ja sitten
paukuttelin saranoita. Lähtihän se lopulta auki. Hopearahoja ihan
täyteen! Loistavia rahoja. Minua rupesi niitä katsellessa huimaamaan.
Ja juuri silloin jokin paholainen pani lannanvetäjän tulemaan talon
takaa. Minulta oli sydän revetä kiukusta, kun olin ollut niin hullu,
että näyttelin maailmalle rahojani. Heti sen perästä kuulin, kuinka
viereisen talon mies -- sillä oli myös lomaa -- par'aikaa kasteli
papujaan. Olisipa se sattunut kurkistamaan aidan ylitse!"

"Mitä sitten teitte?"

"Potkaisin kannen taas kiinni ja peitin kaikki maan sisään, ja sitten
jatkoin kaivamistyötäni muutaman askeleen päässä -- ihan kuin vimmattu.
Mutta sill'aikaa kun aarrettani peittelin, rupesi minua niin
omituisesti naurattamaan. Melkeinpä olin onnestani hieman säikäyksissä.
Muuta en kyennyt ajattelemaan kuin että nyt piti olla asiasta hiljaa.
'Aarre', kuiskailin itsekseni, 'aarre' ja 'satoja puntia, satoja,
satoja puntia'. Niin minä mutisin ja kaivoin riivatusti. Sitten minusta
tuntui, että laatikko oli pistäytymässä esille ja näkyvissä, ihan
niinkuin jalat näkyvät lakanan alta sängyssä, ja minä levitin sen
kohdalle kaiken sen saven, mitä olin kuopastani nostanut kallioryhmän
silaukseksi. Se se vasta hiotti. Ja keskellä pahinta puuhaa tulla
köpitti Janen isä paikalle. Ei se minulle sanonut mitään, seisoi vaan
takanani ja mulkoili. Mutta sitten kun se oli mennyt pois, kertoi Jane
isänsä sanoneen: 'Kuules, Jane, kyllä tuo vätystelijäsi' -- se nimitti
minua aina vätystelijäksi, ties mistä syystä -- 'sittenkin näkyy
tietävän, millä tapaa miehen työtä tehdään'. Tuntui siltä, kuin ukon
mieli olisi hieman muuttunut".

"Kuinka pitkä se laatikko oli?" kysäisin minä.

"Kuinkako pitkä?" toisti Brisher.

"Niin -- minkä mittainen?"

"No jokseenkin noin pitkä", ja Brisher osotteli keskulaisen matkalaukun
kokoa. "Täynnäkö?" kysyin taas. "Ihan täynnä hopearahoja -- luullakseni
puolen kruunun kappaleita." [Kruunu Englannin rahaa vastaa runsaasti
6 Smk. Suom. muist.]

"Ohhoh!" huudahdin minä, "siellähän siis oli satoja puntia".

"Tuhansia", sanoi Brisher murheellisen tyynenä. "Laskin sen päässäni".

"Mutta mitenkä ne olivat sinne joutuneet?"

"Muuta en tiedä kuin mitä löysin. Vaan itsekseni tuumin silloin näin.
Talon entinen omistaja oli varmaankin ollut oikein ammattimurtovaras.
Semmoinen, jota voisi sanoa ensi luokan mestariksi." Brisher harkitsi
niitä vaikeuksia, mitä kertominen tuottaa, ja poikkesi monimutkaiseen
väliselitykseen. "Lienenkö sattunut jo mainitsemaan, että se oli ollut
murtovarkaan talo, ennenkuin se joutui morsiameni isälle ja se oli
kerran ryöstänyt postijunan -- minä sain sen kuulla Janen isältä -- ja
minusta tuntui, että -- --"

"Niin minäkin luulen", keskeytin minä. "Mutta mitä sitten teitte?"

"Hikoilin", vastasi Brisher. "Minusta ihan virtasi hikeä. Koko sen
aamupäivän olin yhtä mittaa hommassa ja koetin keksiä, mitä ihmettä nyt
piti tehdä. Olisin kai kertonut Janen isälle, vaan epäilin hänen
rehellisyyttään -- pelkäsin, että ukko ryöstäisi minulta kaikki ja
ilmottaisi viranomaisille -- ja sitä paitse arvelin, että kun olin
juuri tulossa vävypojaksi, niin sopisi rikkauden ilmestyä paremmin
minun kauttani. Voisinhan mitä täten päästä ikäänkuin paremmalle
kannalle. Silloin minulla oli vielä kolme lomapäivää jäljellä, eikä
siis tarvinnut hätäillä. Mitäs muuta kuin peitin sen umpeen ja jatkoin
vanhaa työtäni ja mietiskelin ihan pääni puhki, kuinka sen saisin
huostaani. Mutta selvää en saanut.

"Tuumiskelin ja mietiskelin. Kerran minuun tuli sekin epäilys, tokko
olinkaan mitään nähnyt, ja täytyi ihan mennä se kaivamaan taas esille,
juuri kun Janen äiti tuli sinne ripustamaan joitakin pestyjä vaatteita.
Kiireesti umpeen! Sitten aioin uudestaan katsella aarrettani, mutta
samassa tuli Jane kutsumaan päivälliselle. 'Luulisi jo ruuankin
maistuvan', sanoi Jane, 'kun olet noin ison kuopan kaivanut'.

"Koko ajan, kun syötiin, olin päästäni pyörällä peläten, että viereisen
talon mies kenties oli puikahtanut aidan ylitse ja par'aikaa sulloi
rahoja taskuihinsa. Mutta iltapuolella maltoin mieltäni -- kun se
kerran oli siellä pysynyt niin kauvan, niin pysyköön vähän aikaa lisää,
tuumin minä. Ja sitten yritin ottaa asian puheeksi kiertoteitä,
nähdäkseni, mitä ukko ajatteli aarteen löytämisestä."

Brisher vaikeni ja näytti myhäilevän.

"Ukko oli riivattu", jatkoi hän sitten, "kerrassaan riivattu
kiusanhenki."

"Mitä?" kysyin minä; "rupesiko hän?"

"Kuulkaas nyt", sanoi hän laskien ystävällisen käden kyynärpäälleni ja
puhkuen vasten naamaani, jotta tyyntyisin. "Päästäkseni hänestä
selville, kerroin jutun eräästä miehestä, jonka muka tunsin -- keksin
vaan omasta päästäni -- ja sanoin, että se oli lainannut palttoon ja
sitten sen taskusta löytänyt kultarahan ja pitänyt omanaan, vaikken
varmasti tiennyt, oliko se oikein vai väärin. Ja sitten ukko alotti!
Voi mitä kaikkea sainkaan kuulla!" Brisher koetti väkisinkin lyödä
leikiksi. "Hän oli -- tuota noin -- semmoinen irvileuka, joka osasi
haukkua. Sanoi, että juuri sellaisia ystäviä hän uskoikin minulla
olevan. Mitäs muuta voi odottaa -- sanoi hän -- mokomalta mieheltä,
jonka ystävä on sellainen työtön kulkuri, että rupee salavihkaa
viekottelemaan säällisten ihmisten tyttäriä. En minä osaisi kertoa
puoltakaan, mitä se sanoi. Niin se pauhasi kuin pähkähullu. Mutta minä
kestin vaan, kun tahdoin tietää sen ajatukset. 'Ettekö pitäisi kahden
kruunun kultarahaa, vaikka löytäisitte sen kadulta?' kysyin minä.
'Tietysti en', sanoi hän; 'ihan varmaan en pitäisi'. 'Mitä! Vaikka
löytäisitte sen jonkinlaisena aarteena?' 'Kuuleppa, nuori mies', sanoi
hän, 'on olemassa korkeampi valta kuin minun -- anna keisarille, mikä
keisarin on' -- mitähän se on? Semmoista se ainakin lateli. Kyllä se
oli koko taitava kolhaisemaan toista kalloon raamatulla. Ja lopulta se
härnäsi niin pahasti, etten enää kestänyt. Olin kyllä Janelle luvannut,
etten vastaa ukolle, mutta rupesi tulemaan hieman liian paksua. Sitten
minä annoin hänen kuulla kunniansa..."

Brisher koetti salaperäisillä elkeillä saada minut uskomaan, että hän
oli päässyt ukosta voitolle, mutta siinä hän erehtyi.

"Lopulta läksin vimmoissani ulos. Mutta samalla olin myös selvillä,
että minun piti yksin ottaa aarre haltuuni. Nyt ei ollut muuta kiusaa
kuin keksiä, mitenkä voisin kuljettaa rahat pois hänen tietämättään..."

Oltiin hyvän aikaa ääneti.

"Tuskin uskotte, mutta kolmeen päivään en kertaakaan päässyt aarteeni
kimppuun -- en ikinä saanut edes puolta kruunua käsiini. Aina oli jokin
este.

"Sen merkillisempää asiaa en ole ikinä nähnyt. Aarteen löytäminen ei
ole mitään erinomaista, vaan sen saaminen. En luule vähääkään
nukkuneeni niinä öinä, kun aina mietiskelin, minne sen veisin, mitä
sillä tekisin ja miten sen selittäisin. Siitä olin vähällä sairastua.
Ja päivällä olin niin raukea, että Jane suuttui. 'Et sinä olekaan sama
mies, kuin Lontoossa', sanoi Jane usein. Koetin lykätä syytä ukon
niskaan, mutta ei se pystynyt Janeen. Tietysti hän sai päähänsä, että
minulla oli mielessä jokin muu tyttö! Sanoi, että minä olin uskoton.
Suoraan sanoen meille tuli asiasta hieman suukopua. Mutta minä olin
niin kiinni aarteessa, etten vähääkään huolinut, mitä se puhui.

"Lopulta keksin erään suunnitelman. Minussa on aina ollut hiukan
suunnittelemisen taitoa, vaikkei suorittaminen ole paraita puoliani.
Harkitsin kaikin puolin ja tein päätöksen. Ensin menisin ottamaan
kaikki taskuni täyteen noita puolen kruunun kolikoita -- ja sitten --
vaan kerrotaanpa järjestyksessä.

"No niin, minä olin joutunut sille kannalle, ettei enää ollut
toivoakaan päästä aarteeni luo päivällä. Täytyi siis odottaa yötä. Kun
sitten kaikki oli hiljaa, nousin minä ja hiivin takaovelle aikoen saada
taskuni täyteen. Mutta tietysti minun täytyi pimeässä kompastua
vesisankoon! Ukko kömpi vuoteestaan pyssy mukana -- se oli niin herkkä
heräämään ja epäluuloinen -- ja siinä sitä nyt oltiin: piti selittää,
että olin menossa hakemaan kaivosta vettä, kun kannustani oli loppunut.
Mutta sitä ukkoa ei voitukaan sillä tapaa petkuttaa."

"Tarkotatteko, että -- --" alotin minä.

"Odottakaapa", vastasi Brisher. "Kuten sanottu, minulla oli
suunnitelmani. Kyllähän äijä sai pienen osan menemään myttyyn, mutta
varsinaista juontani se ei vähääkään haitannut. Seuraavana päivänä
muokkasin kallioryhmän valmiiksi, ikäänkuin ei minulle olisi mitään
kiusaa tehty; liitin kivet taitavasti kiinni ja päällystin vihreällä.
Sitten painoin pikkusen turpeen juuri sille kohtaa, missä arkku oli.
Koko talon väki tuli katsomaan ja kaikki sanoivat, että se oli
erinomaisen kaunista -- äijäkin oli hiukan suopeampi eikä sanonut muuta
kuin: 'Aika vahinko, kun ette aina osaa noin tehdä työtä, muuten teistä
tulisi jotakin säällistä'. Minä en voinut olla sanomatta: 'Tässä on
arvoa enemmänkin kuin puusta katsoen luulisi'. Ymmärrättekö? 'Enemmän
arvoa kuin --'"

"Tietysti", myönsin minä kiireesti, sillä Brisherin tapana oli liiaksi
venytellä sukkeluuksiaan.

"_Hän_ ei ymmärtänyt", sanoi Brisher. "Ei sittenkään. Vaan oli miten
oli, lopulta pääsin heistä eroon ja läksin Lontooseen... läksin --
tuota noin -- Lontooseen..."

Hetkinen äänettömyyttä.

"Mihinkä Lontooseen minä olisin mennyt!" sanoi sitten Brisher
vilkastuen ja kurkotti naamaansa minua kohti. "Kaikkea vielä! Vai
niinkö _te_ luulitte? En minä mennyt Colchesteria kauvemmaksi -- en
vähääkään. Lapion minä olin jättänyt tiettyyn paikkaan, mistä sen
varmasti löytäisin. Kaikki oli hyvin suunniteltu. Colchesterissa
vuokrasin pienet ajoneuvot ja sanoin, että oli muka asiaa Ipswichiin,
jossa täytyisi olla yötä, ja lupasin vasta toisena päivänä tulla
takaisin. Kaksi puntaa minun piti heti maksaa, ja sitten sitä
lähdettiin.

"Mutta en minä Ipswichiinkään mennyt. Puoliyön tienoissa sidoin hevosen
ja kärryt kiinni sen tien varrelle, mikä kulki Janen kodin sivutse --
parin kivenheiton päähän talosta. Yö olikin ihan omiansa tämmöiseen
peliin -- taivas pilvessä -- vaan kuumuutta oli melkein liikaa.
Salamoita välähteli eri puolilta ja pian tuli ukkonen. Sitten alkoi
sataa. Ensin isoja roiskuvia pisaroita, sitten rakeita. Minä vaan tein
työtäni. Kaivoin aarretta esille -- en ikinä olisi luullut äijän sitä
kuulevan niin kovassa jyrinässä. En viitsinyt erikoisen varovasti
pidellä lapiota -- ja sitä paitsi semmoinen ukonilma yllytti. Kenties
rupesin hoilaamaankin. Olin niin vimmatusti sen kimpussa, että kaikki
muu unohtui. Pian sain arkun näkyviin ja ryntäsin nostamaan..."

"Painoiko?" kysäisin.

"Niinkuin olisin ollut vaan kärpänen sen rinnalla. En ikinä ollut sitä
ajatellut! Ja minä raivostuin -- pauhasin kuin hullu ja kiroilin. Ei
johtunut mieleeni sitä jakaa eikä kärryille muuten olisikaan voinut
sovittaa irtonaisia rahoja. Mitäs siinä muuta -- kiskoin nuoranpätkällä
niin että luut natisivat, ja hirveällä rymäkällä koko töskä sieltä
nousikin vihdoin. Oli siinä hopeaa, kun kaikki valui arkusta maahan!
Samassa jokin välähti -- katsoin taakseni -- takaovi on auki ja sieltä
ukko köpittää minua kohti, pyssy kädessä, korkeintaan parin sadan jalan
päässä!

"Minä olin niin nääntynyt, etten jaksanut mitään ajatella. En osannut
edes taskujani täyttää, vaan karkasin suinpäin -- lensin aidan yli kuin
ammuttu, noituen ja kiroillen, ihan riivattuna...

"Ja kuulkaapa nyt, kun pääsin sinne, minne olin jättänyt hevosen ja
kärryt, niin ne olivat tipotiessään! Silloin minä en enää jaksanut
kirotakaan. Hypin vaan nurmella kuin hullu ja kylliksi hypittyäni
läksin juoksemaan Lontooseen päin... kaikki oli hukassa."

Brisher oli miettiväisen näköinen. "Kaikki oli hukassa", toisti hän
katkerasti.

"No kuinka sitten kävi?" kysyin.

"Siihen se loppui", vastasi Brisher.

"Ettekä mennyt sinne takaisin?"

"Älkää luulkokaan. _Siitä_ aarteesta olin saanut kylläni, ainakin
ajaksi. Sitä paitsi en tiennyt, mitä semmoisille tehdään, jotka
yrittävät aarretta varastaa. Minä läksin Lontooseen ja sitten..."

"Ettekä ikinä mennyt takaisin?"

"En ikinä."

"Vaan minnekäs Jane jäi? Kirjotitteko?"

"Kolmasti, vaan en saanut vastausta. Mehän olimme eronneet vähän
vihassa, kun se oli mustasukkainen. Enkä minä päässyt selville, mitä se
oikeastaan tarkotti.

"Minä en tiennyt, mitä nyt oli tehtävä. Enhän sitäkään tiennyt, tokko
äijä edes tiesi minun siellä käyneen aarteen kimpussa. Katselin sentään
lehdistä, milloin se ilmottaisi kruunulle, että oli löytänyt aarteen,
kun se kerran aina oli ollut niin rehellinen mies."

"No ilmottiko?"

Brisher mutisti suutaan ja heilutti päätään hitaasti puolelta toiselle.
"Ei _hän_", sanoi hän sitten.

"Jane oli sievä tyttö", jatkoi Brisher, "kerrassaan sievä tyttö, vaikka
mustankipeä, enkä osaa sanoa, vaikka olisinkin mennyt sinne takaisin
jonkun ajan päästä. Tuumin, että jollei ukko jätä aarretta kruunulle,
niin voin pitää siitä vähän kiinni... No niin, kun taas kerran
silmäilen Colchesterin uutisia, näen hänen nimensä. Arvaatteko, missä
asiassa?"

En osannut arvata.

Brisherin ääni heikkeni kuiskaukseksi, ja hän puhui taas kämmenensä
takaa. Jokin lystillinen muisto näkyi häntä hytkyttävän.
"Kaupittelemassa vääriä rahoja", sanoi hän. "Vääriä rahoja!"

"Olivatko siis?"

"Olivat -- niin juuri -- vääriä. Siitä tuli pitkä juttu. Mutta kiikkiin
hän joutui, vaikka vimmatusti kiemurteli. Saatiin todistettua, että
ukko oli levittänyt lähes tusinan vääriä puolen kruunun rahoja."

"Ettekä te puolestanne?"

"Älkää luulko! Eikä _hänellä_ ollut paljoakaan apua siitä, että sanoi
niitä aarteeksi."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hämähäkkilaakso ja muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.