Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Napoleon
Author: Liisberg, Bering
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Napoleon" ***


NAPOLEON

Kuvannut

H. C. BERING LIISBERG

Suomentanut

A. Meurman



Hämeenlinnassa,
Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa,
1908

A.W. Leinosen kirjapaino.



SISÄLLYS:

   I. Lapsuus ja nuoruus.
  II. Kenraali Buonaparte.
 III. Konsulaatti.
  IV. Keisari Napoleon.
   V. Euroopan vanki.



I. LAPSUUS JA NUORUUS.

Kotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja
filosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus.


1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren
väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40
vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista
helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla
isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa
vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen
oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista,
ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia
avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari _Paoli_,
korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi
heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi
sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että
Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa
liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti
ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun.
30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan
puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa
vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti
luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui
täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni,
kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin,
hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa
korkealla Monte Rotondolla.

Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet
"Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan
kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, _Carlo
Maria Buonaparte_. Kauniin ja uljaan vaimonsa, _Letitia Ramolinon_
seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja
ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta
Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys
hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla,
ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin
välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista.
Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva
vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta
kotiinsa Ajaccioon.

Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei
laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina
juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan
huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien
seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois
pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä,
mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi
semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia.
Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten
perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen
_Napoleone_.

Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman
suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja
jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa
riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että
imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät
tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta
lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän
oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja
sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui
hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli _Josef_, jota
hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka
näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se
usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara
aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.

Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla
piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa
-- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut
itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua
vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin
ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten
näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta
saada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää --
ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön
väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen
ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan
unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä
ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä
ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että
rangaistuksista.

Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä _Fesch_, rouva
Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi,
mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin
pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun.
Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti
kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen
puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että
näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen
tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin
sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui
Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:

Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!

[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]

Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät
heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin
monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa
takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että
vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa
hänen puolestaan.

Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen
kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset
itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta
tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen
näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa,
Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen
häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia
avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin
kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella
kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin
kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi
Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä
tulinen viha sen sortajia vastaan.

Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa,
mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti
rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle
kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna
muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi _Marbeuf_, oli
usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat
saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen
jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle
Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin
osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen
edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen --
suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi
vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut
sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo
asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja
harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä
ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton
järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.

Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo
Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen
pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa
arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva
sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan
säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo
käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin
ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan
jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona
Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan
pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän,
niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai
kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen _Josef'ille
ja Lucien'ille_ Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti
opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien
sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.

Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin
6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun
tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa
ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin
merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli
mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt
kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset
ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna
vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.

Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä.
Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä
pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki
oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan
Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja
onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin
purjein avaraan maailmaan.

Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in
kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja
Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa
aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli
mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin
ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen
pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän
lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän
kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä
aineita ja käännöksiä.

Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä
koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.

Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille
alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei
ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä
oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara
tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat
silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu
sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen
jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona
lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten
parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka
säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on
elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee
tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko
synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta
luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa
myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen;
lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat
taisteluihin.

Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan
muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton
vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa,
ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet
hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin
monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan
eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo
eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän
olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa
herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma.
Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken
lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä
pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti
kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista
saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki
hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan
rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa
vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat,
hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan;
hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti
pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä,
jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi:
Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain
ja uneksijain nimitys.]

Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen
pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa
aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli
odotettavissa.

"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!"
huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet
neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan
antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä
tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä
hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat
hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata.
Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat,
ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien
puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus
toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi
nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka
oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän
rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli
hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi
Ranskaan."

Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin
uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa
ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään
tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän -- ollen liian
köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin -- sulkeutui ylhäiseen
umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään
lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei
ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä -- semminkin latinassa
-- Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla
ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä
huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta
kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut,
hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi
mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin
sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä
käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina
taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja
Kreikan historian eri aikakausilta.

Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon
lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa
jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä
unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä
pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan
raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin
ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut,
syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi
Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa
ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen
mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo
niin täydellisesti sulivat yhteen.

Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei
ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit
puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko
varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat
pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään
hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden
mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian
korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta
korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes
vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.

Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta
hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi
kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli
tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia
oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi,
että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa
syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja
kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän
kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja
pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.

Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan
miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen
ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen,
Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin
vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia.
Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti
pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa --
mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin."

Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti
isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä
ollessaan:

"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta
elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada
palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni
kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä
pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä
kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät,
paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne
on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina
siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi
irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei,
isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun
tulla pois täältä, antakaa minun -- jos muuta ei ole tarjona --
oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni,
niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! -- Päättäkää tästä
kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin
olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen
opiskelevain parissa."

"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun
sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta
omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen."

Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti
esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi
vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli,
että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä
tulla kodinkin tueksi.

Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki
päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään,
helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin
varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti
sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä
todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa
pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä
suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani
virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut
kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän
oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi
edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen -- tavallisesti
arestia -- toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan
eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus --
jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa -- eikä
hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle
tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan
ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy
vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen
ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan
toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden
asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja
poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita,
siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen
olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone
oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava.
Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta
hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen
luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä
arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen
vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti
oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä
hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan
kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin
tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä
kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne
ja ymmärrän esiintymisenne... mutta älkää tästä lähin yhtä helposti
kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina
tulistuu ilman syytä".

Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka
ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen:
hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin
väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin
kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti
sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen
toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden
suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät
kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset
tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän
siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen
siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että
ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien
joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä,
jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella
todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17
p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä
lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä
kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin,
että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.

"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin,
heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä
joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken
oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän
olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle
'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa."

Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin
elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä _Demetrius
Gomnenos_ jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa
Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja
puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona
hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa
sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että
hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen
asemassaan ja hänen oloissaan."

Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta
elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa
vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin
Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä
hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta
kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet
koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin,
ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan.
Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla
Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa
palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea
harmitti -- hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen
ja yksinkertaisuuteen -- että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin
hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat
elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän
syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki
oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia
terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja
oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun
luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä
ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena.
Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien
kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän
aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille."
Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu
kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.

Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi
eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan
kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi
uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi
sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin,
kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia
sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta
päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo
niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa."

Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli
Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku,
ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen"
menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä
vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat
synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan",
hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi
kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä
ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista
ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien
puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden
mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi -- saaduksensa hänet
ottamaan sitä varten rahoja -- turvautua valheeseen; hän antoi
hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä
tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa,
"siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja
sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana
en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi
niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni
hupsuudet minua pakottavat'."

Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia
Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti
seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä
hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa
purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla
ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat
tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan
moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies,
rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En
ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16
vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi
toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä
poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin,
joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.

Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen
ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin
upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian
kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän
viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut
pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen
42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset.
Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin
vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin
kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen,
ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen
todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen
ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen
suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja
maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias,
oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman
itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on
keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei
ole rajaa."

Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin
kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on
ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään
päivä -- syyskuun 1 p. 1785 -- ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta
katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa
tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän
koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten,
hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat
saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä,
herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen
kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli
itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan".

       *       *       *       *       *

Tykistörykmentti _La Fére'n_, jossa Buonaparten tuli palvella
aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän
lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in
seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan
ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt
liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet -- ei vaikka niitä matkalla
kartutettiinkin -- ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.

On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä
olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta
kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo
vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä
säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä,
minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä
päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka?
Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian
kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa
linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan
halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että
hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen
entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden
kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa,
koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen
alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja
asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen
tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin
rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti
miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin
täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni
sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia,
mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin
ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi
todellisesta elämästä."

Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se
miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja
maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas,
se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija
tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli
Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa
määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui
näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren
hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen
romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se
ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa
kylmät, selvät, aprikoivat aivot.

Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen.
Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa -- tietoja ja
kokemuksia -- oli aina parannettava. Hän käytti sentähden
olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat
määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus:
esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan
leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille
hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen
Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii
sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten
rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän
valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.

Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään
siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota
perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta,
tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli
ovella.

Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen
kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet
olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä
kenraali _Marbeuf_ oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas
setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat
upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden
pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus,
joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva.
Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin
päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet,
joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien
kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti
uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut
isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää
olen kaikista niistä ensimäinen!"

Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat
hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat
vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä
kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein
kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut
ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde
siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten
virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa,
jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa
kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä,
alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa
ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien
tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla
kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia
tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.

Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden
puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin
ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren
Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja
romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin
valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki.
Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan.
Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun
olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni
unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät
ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni
vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn
tässä maailmassa? Eikö ole parempi -- kun minun kuitenkin täytyy
joskus kuolla -- itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha
mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin
hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa,
kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa
ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet
luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan!
Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle
tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden
parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat
tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa
auringon valosta."

Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli
lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein
saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan
loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani!
Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä,
joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia,
joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden
ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata,
on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä
tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen
nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle
syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä,
joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä
kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään
kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan
poissa kodista ja -- ainakin osaksi -- unhottanut äidinkielensä.

Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne,
ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen
soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden
surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista
huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään
ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan
ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön
työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi,
ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa
Korsikaan.

Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä
liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin
keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä.
"Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin,
olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä
olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi
vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas
nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille
vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja,
kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."

Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen
ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan
silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut
ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden
paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain
keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän
ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä,
että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat,
joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät
opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet
olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset
kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy
selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin
ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun
vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli
lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa
opetusta.

Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä,
eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja
syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden,
kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti
kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta
on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun
muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua
valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo
nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta
pois."

Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta
saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt
itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa
muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen
utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt
pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada
se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden
asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka
jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla
näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän
riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa --
kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin -- nuorekas, hehkuva
viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi
vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan
ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen.
Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan
palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu
panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan
oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei
ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.

Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä
siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä.
Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin
kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme
tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa
mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen
kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata
"hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin
monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä
yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten
isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut -- kuten Paolin --
uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla
ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet,
hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun
arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton
itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan
yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä
rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama
kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo
oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa
saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen
tulevaisuutta johtava.

Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo
pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän
kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä,
mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa
mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan
sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista
noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren
monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän,
italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli
oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista,
sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", -- entä jos hän
veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen
nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi
ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin
hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi
kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.

       *       *       *       *       *

Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut,
toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät.
Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot
soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan
rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa
sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten
tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat
ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston
vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä
saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun
saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4
päivää vasten -- jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa
kumottiin -- aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien
yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi
hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli
taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta
Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas
Ajacciossa.

Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin
Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi.
Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia
klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin
tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä;
hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko
Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään
apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte
laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti
konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja
koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen.
Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana
nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi -- eihän
kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan --, ja sentähden
hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika -- Genuan
vastalauseesta huolimatta -- maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka
hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin
ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti
sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen
sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut
varsin ankaraa tuomiota.

Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa
vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa
1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien
maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi
uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle
sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi
Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa
vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana
kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän
luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan
liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut,
joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän
kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus
tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja."

Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790,
hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista
nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka
kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa,
oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu
poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki
sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha;
tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa
saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin
hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi
seisoa omilla jaloillaan.

Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli
toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin
päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin
täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti
ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli
sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan
näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken
tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei
ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka
vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.

Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta
itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan
enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja
harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi
rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani
aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka
siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla
oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä
suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein
tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa.
Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten
sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä
tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa
mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla
kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi"
hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut,
eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan
tuottanut hänelle rahallista tuloa.

Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut
haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin
vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana
hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän
kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun
tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen
olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä.
Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän
sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla
sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja
että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä."

Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson
ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta,
ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri
vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli
sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä
väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja
mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo
häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti
miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi
tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle.
Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791
ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä
emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun
maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja
ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki,
jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata
pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa,
tietysti oman valtikkansa turvin.

Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle
Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa
1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden
johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki
itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden
loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt
tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen
kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä
pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin
kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi.
Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa
määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy
täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa
jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi
ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin
vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka
oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan,
ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään,
Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava
kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui,
olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta
puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat
salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin,
jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös
hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata
jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.

On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti
että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon
päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan
ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan
kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa
vallasta eversti _Quenzalle_; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön
mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä.
Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen
sotajoukon etunenässä -- siihen kuului enimmäkseen uljaita,
kestäviä vuoristolaisia -- hän nyt, tarkoin tuntien saaren,
kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan
ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen
suunnitelmiansa.

Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun
1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen
nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin
Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi
Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi
takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen
linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen
edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä
saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen
helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa
puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa
saarta uudestaan.

Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana
katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin
välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät
sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli
ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo
korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella.
Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan
pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario,
jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä
Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti
palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta -- joka
vihdoin oli päässyt hänestä selville -- virkaeron ja toukokuussa
1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman
tulevaisuutta, ilman tuloja.

       *       *       *       *       *

"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri
Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu
menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin
epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu,
että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja
ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa
epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."

Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden
tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava
siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät
"vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon
valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.

Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja
väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin
koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että
puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän
oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka
"kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat
vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä.
Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin
oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa
vedessä.

Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä
Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät
suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja
vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja
hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman
jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka
oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset,
milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello
panttilainaajalle.

Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli
pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti
"istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset
olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä
Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan
täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä
silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla
ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän
suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus
radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen
sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta,
jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt
Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.

Ça ira! Ça ira!

"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti;
hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi
hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että
joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne,
"kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella
ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun
eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla
pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka
hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän
ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella,
niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän
huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko
sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput
saisivat kyllä koivet allensa!"

Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla
kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen
oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion
tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria
vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä
harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis.
Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13
p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri
oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä
kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta
kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti
unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin --
tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin -- tarkoituksena
oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen"
ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin.
Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan
tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi
toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita
radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa
kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien
anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan
vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi
laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä
synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko
kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä,
mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä,
Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin.
Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta
kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä
kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti
käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas
olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan",
hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet
minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset,
lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin
ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo -- ja siitä
näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa
päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa
kapinassa -- että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota,
että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse
hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät
tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei
vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään;
niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden
puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä.
"Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi
kohota sen yläpuolelle."

Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen
ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko
_Monge_, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi
hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle
sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne
menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin
upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.

Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen
julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet
Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset
jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin
_Ferdinand_ samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja
julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan
tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali
_Dumouriez_ lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista
torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin
erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.

Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset
harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt
vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän
saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus
jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus
lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten
sisar _Elisa_, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä
koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että
veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys
kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen,
vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi
kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.

Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin
palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä
kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti
Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa
työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti
laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan
kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa
käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin
kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti
vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa
vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia
niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella,
syytettiin heti sen vastustamisesta.

Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta
ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä
_Volney_, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut
oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän
lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että
isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet
väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät
tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi
se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta
Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella
oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä
_Salicetti_, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti
näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun
2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä
nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan
kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja
eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m.
kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät
varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27
p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset
syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio,
ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä
Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti
häpeämään".

Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa
maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla
iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän
nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin
heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren
tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana
päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin
vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan.
Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten
perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.

Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin
St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan,
uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä
riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt
hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte
kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla.
Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana
paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä
diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä
kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se
1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin
pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen
lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren
kalliosaareen.



II. KENRAALI BUONAPARTE.

Ensimäiset askeleet -- Kallioiden ja karien keskellä. -- Tasavallan
pelastaja. -- Aviomies ja soturi: -- Klassillisella maaperällä. --
Idässä.


Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa
myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia
ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa
ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse,
_Carteaux_, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija,
jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut
kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen
olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan,
asettuivat nyt -- semminkin girondistien kukistumisen jälkeen -- yhtä
katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja
ja maakuntia aseisiin niitä vastaan -- Paolin kapina Korsikassa oli
rengas samassa ketjussa --, mutta kaikkialla mannermaalla olivat
Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla
varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken
vastustuksen.

Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin
komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena
Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja.
Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni
Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten
Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa
johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli
Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä
järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi
lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut
kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän
teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella
paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle
Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n
johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja
sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus
nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen.
Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun
kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston
konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.

Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla
ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori
kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta
Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti
Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja
muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja
hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua
konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet
likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin
arvokas, nuorempaan _Robespierre'en_, itse pelätyn diktaattorin
veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa,
niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin
ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen
ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta
marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja
hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin
rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi.
Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.

Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin
liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in
kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti
peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen
ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he
olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet
englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen.
Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen
oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan
tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat,
jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan,
olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa,
sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja.
Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se
sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja
puolen Euroopan silmien edessä.

Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava
nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä
merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan
unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta,
eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan
valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan.
Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen
kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa
saattoi tarjota.

Hallituskomissariot -- Napoleonen Avignon-ystävät -- joita konventti
oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista,
eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt
majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta
pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään
tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut,
ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti
sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte
tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa
ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi
suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa
velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse
teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä
hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa
tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan
viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman
kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali,
entinen lääkäri _Doppet_, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen
kenraalin _Dugommier'n_, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja
antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.

Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen
vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit
tunkeutuivat yhä lähemmäksi; _la Montagne_ ja _les Sansculottes_
hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö
vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen
alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen
luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des
hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia
tykkitarjoilusta.

Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan
niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää
kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen
ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai
pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa
asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti;
kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono -- kirjeiden saajat usein
eivät saaneet niistä selkoa -- hän komensi esiin kirjoitustaitoisen
miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan
kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti
iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan
että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi
kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys
ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali _Junot'n_, sittemmin
Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä,
joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen,
tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä
muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla
tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja
sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.

Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä
Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi
suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita
lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus
valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in
kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat
saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme
illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte,
joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä
tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin
kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut;
muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman
kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat
pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla
ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan
kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä.
_Fouché_, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi
päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet
vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan
yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213
kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta
verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin
hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen
tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet
myötävaikuttamaan."

Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa
Buonapartelle, ja konventin komissariot _Barras, Fréron_ ja
Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna
II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier
kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä
ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän
itse osaa hankkia itselleen ylennystä."

Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle
kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli
päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat
vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen
kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa
hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli
tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan
Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa
hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut
vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli
tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut
poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen."

Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle
hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt
Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa,
siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin
nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia
hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli
taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan
hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain
lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.

Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin
vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin
pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea.
Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat
viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte
oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin,
hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän
valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän
luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään
-- ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun
hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon
linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta
ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin
Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa
vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena -- tyranniuden
revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan
vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta
Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän
aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in
9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt
vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja
maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan,
silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut
läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin,
että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana
Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin
jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen
ystävänsä Salicetti -- ollen itse vaaran alaisena -- ilmiantoi hänet,
toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin
entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista.
Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti
hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime
päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä
Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in
hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte
eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin
takavarikkoon.

Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen
merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa
miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui,
ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin,
kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi.
"Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin
ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään
komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei
hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut
muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari
päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle
diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun
jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja
uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka
isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä
huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen
suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman
ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja,
joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä
kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt
teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei
ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen.
Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen:
yksityisissä kirjeissään -- jotka hän arvasi matkalla avattavan ja
joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne
olivat sitä varten aiotutkin) -- hän on tyyni, asioista välittämätön,
kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan
ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena.
Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja
arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista.
Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen
tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja
ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu
ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa
takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman
yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita
hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet,
joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet
mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha,
käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt
sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa
korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.

Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen
henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n
ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien
tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta -- keikahdus elämästä
kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu --, hänen harkitseva
älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa
Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont
tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä
varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin,
hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali.
Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti -- vaikka olikin
tiettävästi asiasta levoton -- tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle
osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin
hänen luutnanttinsa luettavaksi -- tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää
ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:

'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle
ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun
ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.

Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on
kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin,
jonka eteen haastan tekoni.

Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy;
sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.

Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.

Buonaparte.'

Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen
puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja
hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa,
"ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa
minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin
himoitsevat henkeäni -- hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi
vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin,
yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi,
saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa
lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa
Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen
papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen
olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut
mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi
käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen,
konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen
pitää entisen virka-arvonsa.

Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli
arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan
toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja
maineeseen -- tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella
syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut,
paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan"
hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa.
Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa
olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen
oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan,
osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät
merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti
suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan
hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan
kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman
hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat
muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli
salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat
tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien
jälkeen mennyttä.

Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia
voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon,
minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä
hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan
sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu --
kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla --, että hänen
täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista
olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden
unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas
näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen
kotirannoille.

Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen.
Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa
satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti
niistä viimeisen -- Bastian -- menetti laivaston päällikkö Nelson
toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle
kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin"
englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet
vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät
tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin
isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset"
olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset"
hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan
vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä
kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja
enemmän kunniaa.

Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12
sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on
oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut
lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti
ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku
päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa
perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten
oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet
tälläkin kertaa pettivät.

Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa
kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että
suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa
armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä;
englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan
entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki
vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo
etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi
viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset
päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit
eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön
päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita
vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon,
että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.

Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen
ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän -- pitäen
silmällä italialaista hyökkäyssotaansa -- oli yhä uudestaan
tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus
saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan
alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan,
jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli
osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota
hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät
tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen
alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten
valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka
korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi,
ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja
lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin
saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi
Aubry esitti -- ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi
-- tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa.
"Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias
kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut
peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa
tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa
henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle
uusia mahdollisuuksia.

Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä
henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka
kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua
taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa -- samoin
kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun
10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa
kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen
valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän
taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka
aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m.
Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka
kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että
nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen
juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli
hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta,
mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja
rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa."
Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein
tapasivat toisensa, ja sielläkin -- vähää ennen kapinaa -- oli pantu
merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui
heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon
kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn
johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi:
"Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni
ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni:
minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?"

Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla
se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja
Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti.
Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä
nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet
mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan
heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen,
hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan
teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa
hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla
Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti
vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut
kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka
lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja
kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin
minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se
on toinen asia."

Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen
jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja
alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in
kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta
jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta
rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä
tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti
palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin
ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän
kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:

'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin
teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa
tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa
sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein
siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti --
huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka
teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että
sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi
meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin
voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi
tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun
suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja
turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene!
Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi
kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen
kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne
ovat ylevät ja jalomieliset.

Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne.
Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne
rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko
koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'

Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä
hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat,
_les assignats_, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan
kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet,
että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin
kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti
nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka
kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys
toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian
myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus
hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen,
että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät
jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän
vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle:
"Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden
vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen
täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran
näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin
hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta
hauskaa kaskua Buonapartesta.

Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen
kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas;
keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista -- kuten
pitkän unennäön jälkeen -- että koskaan olisivat lakanneetkaan
loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa
historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita
myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella
ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti --
minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen
henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia
on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa.
Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan
päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet
ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet
ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden
oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja
kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa."

"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin
halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata
äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus
vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten."

Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken
oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti _Clary'in_,
jonka sisarta _Desirée'tä_ hän itse juuri tähän aikaan toivoi
vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä
elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena
yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa.
Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta
puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua.
Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella."
Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi
siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa
mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme
Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte
ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa
hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin
selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä
oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa."
Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat
vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin
puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa
tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys,
milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti
parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti
puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä
kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan,
kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin
paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki,
ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo
muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen
kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha
sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu,
että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen
suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin
oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin,
sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä."

Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja.
Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet
häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi
kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin
piireihin, ja siten hän osui myös _Tallien'in_ luo, jonka kaunis
vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi
vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren
kenraali _Hoche'in_; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon
Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän
esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän
tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti
viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti
vuoteessanne."

Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa
mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään
Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja
puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä
on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan
huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana
ja todellisesti vapaana." -- "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun
tähtesi." -- Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen
omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle
itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas
perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin
puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen
kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien
oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava
Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli
ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle
suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten
hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille
syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun
toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös
minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja
kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät,
ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa
omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan
petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja
toteuttaa toivomuksenne."

Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi
häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n
sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään
italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten
itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien
hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti
hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan
oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka.
Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän
heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun
aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri
sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti
Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin
täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari
paperiarkkia, kynää ja mustetta."

Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä
ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan
kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte
määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä
oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui
tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa
suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän
oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan
sotaväen-osastojen kanssa.

Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei
saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin
hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin
vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut.
Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat
muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen
Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen
kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun
Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa
ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut
monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä
hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat
syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa
syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun
puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset
ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista
lienevätkin."

Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla
oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen
ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä
käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä
kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei
pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita
häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15
p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali
Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli
kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä
määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16
päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa
ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.

"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo
Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa
sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta
nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti,
että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua
ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka
kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin
fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen
erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että
hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin
tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa
muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi
evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse
hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa
johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa.
Syyskuun 26 p:nä -- 11 päivää myöhemmin -- hän kirjoittaa Josefille:
"Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo
päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta
nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä
kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy."

Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus
verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin
Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä
kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi
tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.

Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva
äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta --
direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten
opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen
kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin
konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin,
muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa
väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten
suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin;
sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500
jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen,
"vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai
hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin
30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen
valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto
valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta;
yhden niistä piti joka vuosi erota.

Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan
puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa
enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi
monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti
saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä
hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön,
että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava
konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen
siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä
tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.

Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada
hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia
vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen
se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset
eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet
menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa
takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina
hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin
vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja
tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin;
fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä
hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.

Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta
minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan,
Buonaparte -- joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden
kehitystä jännittyneellä tarkkuudella -- kirjeessä elokuun 24
p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien
nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa
taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa
välinpitämättömyyden naamarilla.

Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki
mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen
muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin
eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa
"Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta
täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka,
kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. -- esim. tunnettu
Santerre -- olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa
istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja
Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija)
olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin,
jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän
puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee
tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa
esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja
missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen
säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun
23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti
kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät
hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien
sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin
joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi
vaalipiiri -- Lepelletier -- esiintyi rajusti; kun lokakuun 4
p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan
kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin
kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen.
Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut
hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin
7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000
kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se
aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen
viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu
luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin
Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen
käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin
kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi
miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti
Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana
hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain
teatterisalin vieressä, esitettiin konventille.

Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä
hänelle niin merkillisenä päivänä.

"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun
4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin
'halloota' -- tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli
totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia,
koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet
parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään.
Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.

"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin
sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin
keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten
osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa
ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan
keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset
sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.

"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa
hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä
seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä
vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin
koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin
huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin
keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa
vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta,
suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen
minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta
kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten
jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa,
järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti.
Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto
olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois."

Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo
asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha
sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa,
koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on
häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka
hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä
varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka
oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet.
"Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli
tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti
lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi,
että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja -- sillä
paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois -- joilla on
sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi
itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka
hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän
taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän
kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut
temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää
elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin,
että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä
riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä,
vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista
ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea
uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun
kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa
kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki
oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin
kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen
he nyt turvautuivat.

Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän
aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se
iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle
tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina.
Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään
kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle
annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni
nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset
konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka
vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä
valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava
kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan
kohtalo pitkiksi ajoiksi.

Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle
suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori
luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin
Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin.
Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat;
niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin
viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja
klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse
konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat
jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli
siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä
rynnäkköön.

Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys,
konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo
enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat
nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden.
Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei
oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta
Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin
kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren
osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa
keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet
olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei
ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema -- silloin
kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava
äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa.
Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen
ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui
taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja
kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun
toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten
riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku
tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä,
josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin.
Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti
Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen."

Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon
Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien
kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan
puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän
pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen
johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli
nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain
konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti
saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu
kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte,
joka taantumuspuolueen silmissä oli vain _le corse terroriste_
(korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä
liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali
Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta
ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa
olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä
tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten
päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut.
Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan
oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja
teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.

Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan
yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä
vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen
mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi
kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli
tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13
p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme
hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n,
ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti
Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi
kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että
olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti
liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi
kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen
avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.

Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn,
Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen
käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista
vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän
naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot
seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan
virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin
_l'ancien régime'in_ hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä
ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen
ja irstaileva, eli täydellisesti kuten _grand seigneur_ ennen
vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko
senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin
missään muualla saavansa unohdetuksi _le corse terroriste'in_ ja
saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden
jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja
siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän
kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli
joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa
maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja
yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte
sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma
tuli hänelle avuksi.

Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle
käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa,
mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä
viisitoistavuotias _Eugène de Beauharnais_ tuli kyynelsilmin
pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali
_de Beauharnais_, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli
mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia
vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva
_Josephine de Beauharnais_ kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo
sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta
piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin
kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia --
Tascher de la Pagerie --, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen
parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä
harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti
kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli
omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset,
katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti
rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen
ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä
oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen
pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja
hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti
hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen
ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen
kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa
eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa.
Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua
ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä
on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä.
Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen
vakavuutta."

Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui
niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin
hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja
kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa
riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun
27 p. 1795):

'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette
hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille
hellästi ystävällinen.

Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy
tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.

Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'

Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi
pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina.
Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli
ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut
Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt,
jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla
hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut
varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää.
Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in
ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita
hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut
hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden
tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden
tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää
siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli
mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan
kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas.
Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten
asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen
7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä
yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään,
niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi
olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo
kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan
hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen
piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa
"salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos
hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri
tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton
ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään
häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten
selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän
tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani",
kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla
Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo
naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?... En, mutta tunnen
olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota
hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen
miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka
saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut.
Mutta -- sen myönnän -- minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada
valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa
katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän
direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää,
hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin
tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri
se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle
lupaukseni."

Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet
selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä -- oman kertomuksensa
mukaan -- rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin
juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan
syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n,
hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne,
mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy
naida; siitä saatte selkänojaa."

Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille
ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen
Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli
saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto
tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin
suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa.
Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti
rakkaallensa:

'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo
hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas,
verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut
sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on
sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan.
Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua
hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen
liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt,
ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen
tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce
amor -- mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'

Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä
rakastunutta kenraalia kohtaan.

Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei
sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa.
Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin
hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n
jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen
kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että
yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen.
Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan
yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen
ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin
seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta
hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen
suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän
paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä
näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat
vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta
jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka
käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen,
että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea
Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen
nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin
maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä;
voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti
aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien
edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen
maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja
voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan
kansan ihastus puolelleen -- siinä oli Bonaparten toivomusten
lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan
innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti
tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo
silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän,
ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan
Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla
ijältään yli neljänkymmenen vuoden.

Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut
Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa.
Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin
armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja
Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in
luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa;
näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen
armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten
alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan.
Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista
armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen
Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19
p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali
_Scherer'ille_, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja
majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten
suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että
sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri
toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja _La Réveillère-Lepaux'n_
kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi.
Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka
oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä,
ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti
hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli
pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka
yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä:
valloituspolitiikkia.

Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen
vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen --
siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin
Bonaparten kanssa -- antavansa tälle italialaisen armeijan
ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua
-- Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori
-- ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva
Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten
ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine
kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi
minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa
nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi
hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin?
Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää
hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen
pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö
se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta
itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen
etevimpiä miehiä! En tiedä... mutta joskus tämä naurettava varmuus
minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki,
mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja
kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"

Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de
Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen,
oli hän piirrättänyt sanat: "_Au destin!_" (kohtalon huomaan!). Siinä
ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa,
joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa
määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei
kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin,
hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa
ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse
ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on
sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen
käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta
intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja
ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että
rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä
kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut
onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan."
Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon
ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja
tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen
hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian",
sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen
samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli
epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen
sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja
tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin
rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. _Hänelle
on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään_. Hän ottaa
asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen
periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."

Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan
valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja
rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä
houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni."
-- Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan
kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten
varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi
myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin
veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."

Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle
arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi
päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa
alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön,
luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta
myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin
vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin.
Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat
eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle
arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja
hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in
uskottomuudesta -- asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia
etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan
-- Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut,
pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän,
joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika,
hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja
mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen
vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen
"tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären
menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan
kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan.
Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine
osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon
suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen
virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin.
Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa.
Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten _Masséna, ja Augereau_, jotka
olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi
suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille
lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta
tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa,
eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan?
Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä
pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä
kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä
päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau
myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei
laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi
hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit
olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa
itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan
katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun
päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden
liike... asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen
myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa
kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni
saamaan koneiston käymään.

Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen
osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla
rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä
"italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat
luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja
ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta
Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa.
Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin
elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty,
ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.

Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se
oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa:
siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa
reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei
ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia
kuin nämä puolisissit Merialpeilla.

Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän
itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi
puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta,
jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen
armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli
saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman
päiväkäskynsä:

"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus
on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän
kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä,
mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile
teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille.
Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne,
siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit!
Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"

"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi
Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen
ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää
niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla
hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa
hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne
alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi
huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin
Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä
teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia
vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä
vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni
uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa;
kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen."
Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja
vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella,
täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole
leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun
sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta
liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja
ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna:
järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali
Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen
nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita
saappaissa?

Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien
välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie
Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti
solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä
puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä
-- Milanoon saakka -- itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu.
Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset
ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä
taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut
Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta
häntä ei enään suoranaisesti tukenut.

Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan
välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta.
Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja
ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte
eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan
pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon
luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen
Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä
avoimena tien Alessandriaan.

Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää
Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli,
kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi
hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion
käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten
tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo
Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita
olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä.
Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin
määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan
heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen
maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä,
joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja
saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan
vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti
Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22
p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän
oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta
eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan,
anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän
saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa
hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista
päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja
Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon
lippuja.

Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen
itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä
tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun
8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte -- jonka hän oli odottanut
tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli
-- olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt
joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa
kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta.
Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä,
ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun
10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana
iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla
rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian
valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa
viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui
Milanoon.

Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla
Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle
varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään.
"Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan",
kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi
kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen
täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys,
jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma
voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä.
Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan
vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina
ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin,
jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen.
Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa
kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte
taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi
alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni
käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi:
"Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä
ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän
sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin
rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena
kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi
väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka
voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.

Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka
keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin
valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli
ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran
pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti
suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden
todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia
mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo
poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten
puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon
tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian
kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä,
esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."

Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte
itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi
osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei
vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua
uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen
selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö
valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle
pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."

Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle
pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen,
mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana
kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi
uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti
hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta
kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon
lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään
hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi
tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu,
tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi,
vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan
kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle
allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän
rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt."
Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi
tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi
lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa
kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21
anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin
Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli
kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen
päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän -- ja kuten näytti, hän yksin --
osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan
vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.

Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi,
arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa
-- aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla --
ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit
ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin
ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä
vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio
päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali
Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan
aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt
olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä
odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun,
jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän
ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan
ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän
uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen
päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin.
Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne
ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n
välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden
jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että
teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En
valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen
ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte.
Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali
Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa
käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta
voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen;
se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut
joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän
vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen
komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean,
jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää
sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla
mitään hyvää."

"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta;
minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan
aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän
silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"

Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan
ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa
että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki
Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli,
lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali
Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa.
Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle
ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi
niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään
riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus
suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella
mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon
kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla
hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin.
Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä
fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan
ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä
varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin
hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava
oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.

Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää
juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.

Bonaparte oli otettu Milanossa -- jossa hän soi miehilleen kahdeksan
päivän levon -- vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita
hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat
kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen
Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän
itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin.
Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä
ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti
Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna
armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun
hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee."
Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui,
ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.

Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana.
Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi
itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi
takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta,
osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona
valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta
lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat
Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."

Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä
Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin
sotaa käytävä.

Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion
niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja
toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen
aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla
täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten
oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen,
kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen
rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin,
kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle
vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen.
Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä
Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno,
jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa,
jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita
tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko
sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.

Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys
oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli
toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty
itävaltalainen armeija _Wurmser'in_ johdolla joutuisi avuksi.
Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset -- luvultaan
paljon voimakkaampina -- lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin
johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja
sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla;
toinen kulki _Quosdanovich'in_ johtamana Garda-järven läntistä
rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen
alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua,
lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu
oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui
Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa
hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan
piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion
vasemmalle rannalle.

"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies
jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta,
hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta,
vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita
hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi
tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava
käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä
ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot,
harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava
hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui
hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette
syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan,
te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja
jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita
oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan
loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä,
jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin
itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo
oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi
lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n
luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä
seuraavana -- elokuun 7:ntenä -- oli Mantua uudestaan piiritettynä.

Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran
samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen
alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus
oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt
oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan,
tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia
vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona
ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi
kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta
ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin
Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa
ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät
hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa
päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman
Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun
8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio.
Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden
armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea
eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän
kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo
saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään
ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut
pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen
jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan
linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset
olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000
miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.

"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot
Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen
tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt
saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän
erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta
kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon
Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan
aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten
ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta
"voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia
yllätyksiä.

Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan
avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut
_Alvinczy_ ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in
tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte
muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen
alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun
12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on
haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista
nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen
aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni
näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa
Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän
rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys,
jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa
sotahistoriassa.

Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti
Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla
osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata
rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon
hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas
seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja,
rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden
poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa
marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka
Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten
tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka
vielä luuli hänen olevan Veronassa.

Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa
vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan
kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka
huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä
kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna
peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa
selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas.
Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat
häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä
suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei
kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan
takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä
suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime
hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä
taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät
ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin.
17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän
oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta
Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.

"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin
vähinkin liike on ratkaiseva... se on se tippa, joka täyttää maljan
yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen
taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa
mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan.
Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa
vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50
ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa
rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo
suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet
kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan
hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä
ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos
Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian
portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin
uudestaan.

Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää
valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy
samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a.
Ranskalaisen kenraalin _Joubert'in_ täytyi peräytyä suuren ylivoiman
edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi
luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä
asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri
joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo.
Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli
tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä.
Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi
Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella
vihollinen oli lyöty.

Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä
herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut
kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä.
Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan
tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa
taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli
näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä
vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään
mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.

Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa
Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte
mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut
täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi
ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian
ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää
väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät
vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet
pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha
tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä
Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt
Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman
miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi
arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet
pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa
ikuisen kaupungin miehittämisellä.

Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte
lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli
kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa
teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä
osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle,
ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu
kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua _Kaarle_, joka menestyksellä oli
taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut
Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen
täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa.
Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen
jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä
oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin.
Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä
kaupunkiin.

Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut
edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi
päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei
Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin
rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä
vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla.
Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire
käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan
osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in
edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin
mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä
hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion,
ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit,
täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja
vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei
hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain
saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.

Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen
Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin
kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi
antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden
oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut
tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen
kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta
kun hän tiesi, että Itävalta -- joka varmaankaan ei suostuisi
peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan -- oli
jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä,
että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha
tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään
jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille
Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte
houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen
täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin
luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia
aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18
p:nä 1797.

Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti
Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle
oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen
valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä
valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin
hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista
menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän
aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi
voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko
nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen
alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan,
jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea
saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi
sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia
sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan;
itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun
käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi
Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin
hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään
inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16
p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan
Bonaparten vallassa.

Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä
toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka
ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää
Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää
Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja
koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä
löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän
Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton
arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän
Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali
Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla
miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta
riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan,
eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." --
"Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille,
"ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia
muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä,
että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli
tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.

Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan
Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä
nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa
puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa
keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet
ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen
kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista
maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian
jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä
kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse
valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka
kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat
vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä
1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä
vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat
saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin --
Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa -- tuli päivä
päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen,
tasavaltainen vähemmistö, Barras, _Rewbell_ ja La Réveillère-Lepaux
joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa,
joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen
eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille",
kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun
80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset
asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä."
Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston
päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen
mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä
neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit,
Carnot ja _Barthélémy_, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia
demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten
vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen
puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian
asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa
lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan,
sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa
osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli
yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt
fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän
vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti
samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään
tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista
suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon
edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta
Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä
kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös
kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen
toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis
haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on
julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa
kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran
tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi
kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa
se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen
ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota
vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin
rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua
päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797
tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen
nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on
istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se
saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan
sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne,
halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän
ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se
pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne
hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole
ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. -- Ei, Direktorio ei suostu
teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota
omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo
kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."

Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla
hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja,
kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja
ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin
vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat
muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta
heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko
epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo,
kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka
vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta,
onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789?
Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin
ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa
pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena
henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten
ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle
ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä
Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai
perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme
tasavalta!... Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet
ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa,
turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä.
Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet,
ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen
ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa... Minä olen
hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä,
niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa,
joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan
tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä
tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään.
"Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy
ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." -- "Hän
tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan
ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa
kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet;
hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä
hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen
kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen."
Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo
Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian
alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä
muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen
tehty Ligurian tasavalta.

Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina
lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen,
tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen,
häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten
kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin
väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi
olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen
katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt
hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin
arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen
arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin,
haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa
toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka
ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali.
"Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka
virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä
ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali"
on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään
sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan
tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan
hänen armeijassaan.

Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja
itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa.
Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja
Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti
kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa
vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen,
tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät,
intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot
heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi
tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi
henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja
kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet,
kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni
ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä
kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei
osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja
hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen
täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle."
Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen
hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä
vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy
huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan
hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa
pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä.
Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä
välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä
kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja
hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin,
ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä,
joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.

Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui
Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota,
mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun
hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä
onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän
mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos
viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua.
Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on
kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni;
sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun
nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes
hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin
sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien
huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa
italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin
allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle
kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin
jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.

Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin
syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena,
kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa
mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua.
Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä
kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten
hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei
ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla
vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi,
ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa
pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta
valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon.
Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät
olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee
kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde
laivastolla Englantiin."

Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin
siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa
kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan,
Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan
nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista.
"Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme
Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme
juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen
armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla
ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti
epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan
vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua
pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän,
ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon
suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen
Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä
vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin
aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä
sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan
pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo
23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt
mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä
pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan
käyttämistä Egypti-retkeen.

Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman.
Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis
uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen
valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin
omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig
XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi
Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä
kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään
niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin
kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle
kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että
kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä
alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta
syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja
myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö
Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla
faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän
ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin,
jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo
Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin
pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä
mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan,
Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan -- Bonaparte oli jo
ne kaikki päättänyt anastaa -- oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä
ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin
satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.

Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin
retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka
sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta.
Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän
nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi
esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka
olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai
tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien
virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte
nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.

Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä
oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä
mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa
ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän
oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat
olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä.
"En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään
tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio)
eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen
mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin
hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa
minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on
saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa
pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä
jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä
ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi
Ranskassa -- kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan
kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut -- mutta mitä
saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin... eikö
maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista
kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian
valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti
mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi
kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle
Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen
neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi
häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta
siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa.
Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa
siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki
pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen,
kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se
riippuu asianhaaroista."

Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän
ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.

       *       *       *       *       *

Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli
suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan
ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin,
että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää
salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja
muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa
ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja
30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän
suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen
laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja
sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin.
Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta
tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin
amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli
Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte
Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin,
ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin
oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua
Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi
jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan;
17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen
korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten
luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja
kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti
12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät
vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa
salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan
laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa
yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin
osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22
ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita,
että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle
niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi
matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään
matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät
oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto
ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen
suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.

Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli
johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut
pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo
Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden
asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä
lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät,
kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun
12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret
varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.

Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson,
joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan,
oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa.
Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista
laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti
saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että
Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä,
jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti
Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan
ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan
valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti
Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan.
Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa.
Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin
sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta
Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat
kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä,
että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin.
Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä.
Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut
vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen
ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen
menestys."

Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata
kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että
niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" -- sillä retkeä
pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan -- ensin
oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen
kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi
Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki
Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta
taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien
kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie
hänet? Mutta mitä siitä... "miehuullinen halveksii tulevaisuutta."
Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se
kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan
hiekkaa!

Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana
panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000
miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen
vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit
joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen
sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin
8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa _Ibrahim'in ja Murad-Bey'n_
johtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten
paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja
elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi
ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa
faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi,
viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta
todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia
hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan
Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte
kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi
Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän
ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän
omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista
kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat
luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien
mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten
teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus,
johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä
kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi
sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti
samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei
koskenut. "Kas niin, _Berthier_, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi
hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.

Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen
sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli
Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä,
joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa
vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12
p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka,
jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti
sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen
ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää
Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi
Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa
katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli
hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja
hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä
tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen
pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja
asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.

Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa,
hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen
varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin
uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan
seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan
ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi
ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat
keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti,
joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan
Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia.
luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse,
seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä
ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia
toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen
työhön ryhtymistä.

Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat
Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen;
hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla
oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta
osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka
juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin
noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan
esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti
itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien
valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän
eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän
huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle,
että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä,
muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva
kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa
kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän
kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä
on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki
ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät
mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan."

Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän
aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen
ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia
ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani
uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja
kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan.
Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset,
tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan
Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan
kanssa."

Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat
elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä,
että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti
varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi
maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman
kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000.
Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja
ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää
hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi
ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli
mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän
oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön
kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani,
salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki
kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo
kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson
oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se
urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse
amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan.
Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa
oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä
koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo
masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä
kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa
huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme
kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen.
"Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella;
kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja
upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista,
mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa;
tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa
kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan
unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.

Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä
todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme
Bonaparteen on rajaton... koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei
se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä,
että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka
epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli
itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani",
kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni,
sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine -- hänhän
huvitteli Parisissa.

Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti
Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan
vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta
se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea
ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa
Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta
kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia
ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.

Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset
suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut
sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun _Achmed
pashan_, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta,
päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä
keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson
kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en
laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin
ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli
Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin
kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä
tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean
d'Acre'sta -- Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta
--, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten
Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta
Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta
on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa
Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.

Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon
valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme
päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in
parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää
mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt
muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista
historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija,
"tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen
historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei
ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle
välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen
laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita."

Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille
niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti
Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen
riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen
hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista.
Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan
läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa
ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin
jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa
oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja
joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat
kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen
Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä
rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä
Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka
mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen
lopputulokseen nähden.

Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan
ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä
huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai
sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton
apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka
Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan.
"Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen
Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi
suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa
voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen
sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä -- viimeisen
hurjan hyökkäyksen jälkeen -- hänen täytyi verta vuotavin sydämin
luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.

Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen
armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se
miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia
kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman
vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari
näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti
raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen
ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin
todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni
pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän
antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan
käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille
sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta
turkkilaisten käsiin.

Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä
saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77
penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11
p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli
valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä
teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu
on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei
ole yksikään pelastunut."

Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut,
oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa
vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin
miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä
helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki
oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta
koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin
voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi
oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin,
mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen
toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan
joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan.
Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa
itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta
itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa
miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi.
Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona,
jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä
sammunut. "En tiedä -- enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle",
hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut
takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden,
tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.

Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith
(joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman
palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle
-- joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä
tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä -- ne
ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista
tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin,
Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat
lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin
Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan
valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei
kyennyt pitämään puolueita aisoissa.

Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle
näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli
kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada
Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti,
että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä
sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian
heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme
odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille.
"Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen
armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta
rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen
ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan
ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui
valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän
nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan
suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin
Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään
hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney
Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä -- sillä tuo
hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että
kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä
siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea -- ja yöllä
elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan
toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä
200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin
alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla
he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina
englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja
Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion
satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret
ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle,
muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta
nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!"
Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän
ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten
pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä
hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä --
kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen -- ja
Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt
lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla
lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä
saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi
siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen
jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.

Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n
illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen
eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan,
mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle
asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä
Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä
käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan
mantereelle.



III. KONSULAATTI.

Anarkia tai bourbonit. -- Valtiokeikaus. -- Mitä kansa sanoi. --
Suuri rakennusmestari. -- Sota ja rauha -- Helvetinkoneita --
Keisarikunta.



Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään.
Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä,
hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa
ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen
käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä
hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan
yhteisellä mielisuosiolla.

Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla
kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja
pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten
kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja
säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi
suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat
virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka
eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli
lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät
mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat
aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa
jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat
kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla
menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että
emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli
erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita
puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska
oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas
bourbon'ien lipun alle.

Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali
Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja
kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän
tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän
kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli
lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen
hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen
sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti
häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen
esineeksi.

Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan,
yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen
kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio
ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli
myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja
vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta
jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että
nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli
valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän
ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta
vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä
kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä
varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja
päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi
oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun
18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö
Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että
valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja,
koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se
oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä",
sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli
toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi
itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset
ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin
tuumat keskeytyivät kehityksessään.

Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että
säilä.

Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun
9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot
ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki
tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin -- huolimatta
ruton tarttumisen mahdollisuudesta -- koskea häneen varmistuaksensa
sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli
päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi
Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen
onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä.
Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja
lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin
jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää,
kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme
teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."

Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja,
kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha
sananparsi: _vox populi vox dei_, kansan ääni on Jumalan ääni.

Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku.
Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että
Masséna ja _Bruno_ voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen
takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti
siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas
hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla
riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain
oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta
kysyttiin sen onnistumiseen.

Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut
Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon
Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva
Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä,
että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut
tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat,
että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa,
jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä
oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin
ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti
lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen
vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi
oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut,
ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä.
Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis
hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta
vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon
palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle,
joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset
tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle
riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota
hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin
hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi
hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.

"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan
vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki
puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta
otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija
asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia
laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan
tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon
vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä
oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte,
hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän
suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut
asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.

Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste,
jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien
johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan.
Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä
en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen
suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun
palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani -- sinä
elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä
ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä
hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien
asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain
omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että
uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni,
missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin
valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut
toivomuksiansa minun onneni pohjalle."

Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti
siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön,
puheenjohtajan _Cohier'n_ ja kenraali _Moulins'in_. Näiden ollessa
vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän
virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä
hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä
ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan
ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli
vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.

Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen
varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja
ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja
nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä,
vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta
saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen
hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli
kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa
direktori _Roger Ducos'n_, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut
nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa:
siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen
päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja
sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle
uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet,
joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien,
jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja
käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi
vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten
kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena
valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18
(marraskuun 9) p:ksi 1799.

Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne
jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta
kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten
kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St.
Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan,
ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin
ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua
kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan
uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua
päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle,
"on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne
toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen,
kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme,
sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän
järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä,
jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin
huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta
perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien
perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.

Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan
sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt
kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä
hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti
upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras
-- jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys -- ilmoittivat
luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli
todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins,
saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen
vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota
enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan
Luxemburgissa.

Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen.
Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse
kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt
muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän
sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen
turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan,
oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien
neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut.
Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti
väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen
Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen
vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.

Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten
kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen
osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion
puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta,
joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse
vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne,
joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat
hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta
Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat
direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti
toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko
valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki
eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte
saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä
suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata
vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen
ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren
usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat
mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen
ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa
vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa,
direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä."
Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille.
Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään.
"Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in
18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä.
Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä
rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei
enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia
uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja
tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.

Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla
ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa
uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui
kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa,
seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan
ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun
nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan
suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi!
Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka
haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan
häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä
vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät,
toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri
äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma
kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa
uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!"

Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan
itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä
esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi
masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä
miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella
sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä
vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa
kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi
olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti
häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte
ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen
ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske
väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla
kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen
näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti
tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan
yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli
taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän
vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen
olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt
melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen
jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli
salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan,
luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän
piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa
neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja
jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi
hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa
minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." -- "Pidä
toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet
puhuvasi mamelukeillesi."

Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua
eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet
nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä
he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi
käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että
hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja
kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt
hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan
kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät
painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista.
Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi
puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale
päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen
sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja
Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä
pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien
eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800,
piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden
tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä
samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa,
ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa,
tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana
päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia,
joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että
kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata
palvelleet.

Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten
mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja
laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se
väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta
vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia,
ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n
hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea
miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet
vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen
kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta
kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa
ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija",
kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut
kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja
anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi
tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle."
-- "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs
kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä
sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä
valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut;
kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa
puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella
häneen luottanut.

Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa
esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen
luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan
hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle
konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle
toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet
ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä
valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta.
Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi
osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla,
joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä
tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella
oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä
keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua
lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä
ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin
yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.

Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi
konsuliksi tulivat. _Cambacérès ja Lebrun_, edellinen taitava
juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.

Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta
niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus
Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä
helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja
ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.

Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja
kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan
Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan
ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen
aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla
hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta
yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka
on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen
itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea
mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa
selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa,
jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen
pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti;
hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää;
ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi,
niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin
samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat
leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista,
joista ne olivat peräisin.

Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään
tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä
valtaa käytetään.

Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin
väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina,
alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen
uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli
yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja
kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen
hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden
sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin
hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän
muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi
Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän
pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."

Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten
löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä
heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta
entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän
täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa
vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta
Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta,
irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri;
Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa
sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen
palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi
Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä,
kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo
voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan
kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys,
että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä,
ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa
haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen
johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän
oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä
toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä."

Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi,
hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi
siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa
kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin;
konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia
aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita
sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet
vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla
kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja,
vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin...
minä en salli nimien itseäni häikäisevän... pulmallisinta ei ole
miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla
valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä."

Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä
neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän
tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla
lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen
noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän
hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik
Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin
lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko
tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset?
Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa
tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli
muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa?
Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen
ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja
kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen
työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan
nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä
puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä
vihassakaan." -- "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo,
joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten
kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen
kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin
yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät
koskaan huomiosta kadonneet." -- "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä
lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten
järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin.
Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla
läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää
5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa
etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla.
Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti,
niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu
puhujalavalta keskusteltaessa." -- "10-12 tuntia päivässä Bonaparte
teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa,
jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan
puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan.
Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja
kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri
osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että
ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden
pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte,
joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä,
joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan.
Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät
kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen
laatimiseen koko yö tuskin riitti."

Tammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut,
hän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja
poliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti
keskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla.
Neuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen,
mutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti
heitä: "Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän
täytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista."

Jos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana
työmiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä
semmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät
häntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän
eli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti
lahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi
työkaluksi hänen kädessään.

Toinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten
ensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai
toisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien
yhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset
pakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset
takeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella
toimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä
ulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n
äärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat
enimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan.
Vähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti
heidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat
palata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin
käskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa,
johon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja
ensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti
käydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat
vähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä;
vero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen
maatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun,
saatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen
vahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan
pankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena
kuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja
suuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen
departementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja
kuntiin. Ne virkamiehet -- prefektit, aliprefektit ja maire'it --
jotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka
valittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja
siten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin
käteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte
menetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten
valtiolliseen väriin tai entisyyteen.

Merkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli
epäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon,
jota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-,
oikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa.
Kun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin
eri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli
niissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa
noudatettiin "kirjoitettua oikeutta", s.o. roomalaista oikeutta,
toisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä
tässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että
Konventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka
uuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen
sekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla,
oli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin
ollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte
muutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi
sen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet
lainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä
katseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa
osoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä
rinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen
suoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle
alkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt
säilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä.
Tässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää
paikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: "En pelkää
esimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun
säilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä
hyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt."

Tämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten
aikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli
vielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan -- joka
vasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman
käänteen -- oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän
kateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin
yhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton
maallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi;
hän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman,
joka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää
Vendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton
väestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen
-- jolloin täydellinen amnestia luvattiin -- oli 30,000 miestä
sotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria
aseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa
1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä
ajoista.

Ulkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen,
jolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut
rakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja
sen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista,
jotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu
vallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet
ja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei
yhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi.
Mutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset
miehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan
ympäristö, jota Masséna vielä puolusti. -- Oli varsin varmaa, ettei
voinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan
takaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten
toistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun
toivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus
sai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin
Bourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska
palannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa.

Bonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja
hän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n
täydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen
reserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän -- pettääksensä
viholliset -- levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista
voimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän
aikoi avustaa Genuaa, johon _Melas_ oli sulkenut Massénan. Huhtikuun
kuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa
palvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat
pilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka
kaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä
Bonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn
merkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti
sen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä.

Mutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli
hiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven
pohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten
suunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua
Itävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan
Genuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen
kimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian
takaisin yhdellä iskulla.

Yöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan
ja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli
järjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten.

Kenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen
polvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen
edetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti,
ja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin
oli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja
St. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli
vain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava
laveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten.
Suuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi
tietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa
tuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä
heille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta
kerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli
suuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia,
täytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten,
vaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli
sijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä,
jotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin!
Yhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen
uupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästä
_monsieur Hannibal'ista_, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa
tietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi
läpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului
vastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä
kuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös.

Seitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna -- 40,000
miestä -- kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja
alas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas
ajotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan
yli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä
matkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte
oli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo
18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä
kuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes
kalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien.
Raivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin
Lannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta
tykistö oli jätettävä. "Ellei muu auta", kirjoitti Bonaparte, joka
20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla,
kuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin
selässä], "täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen.
Ensi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet." Marmont
kuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien
lannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina
yönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä
sieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora
Baltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon.
Tänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in
ylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin.
Bonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti
taistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä
alas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka
oli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt
paluumatkansa katkaistuksi.

Bonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin
pian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli
välttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen
jättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei
menisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä,
lähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki
tiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi
pakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte
poikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta:
keskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla
joukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin
kautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen
oli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä
estääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja
heikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa.

Tarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä
kuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä
Marengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen
ja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi
murtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona,
saattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti
lähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte
itse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia
auttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet
pitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin.
Bonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella
pitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin
että pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin
tietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti
tunnettua säveltä ooperasta: "Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys."
Hän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun
voittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo
4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun
oli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi
seuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. "Olin
varsin omituisessa asemassa", sanoi Bonaparte itse, "ja uskalsin
vähän voittaakseni paljon."

Kunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien
pauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta
hän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. "Minä vannon, että
nyt saat selkääsi", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen.
"Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno", vastasi
Bonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix
loi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: "No,
taistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä
aikaa voittaa uusi." Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit
järjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen
kolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain
yhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo
uskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa
selästä.

Reservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren
kenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset
kerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti
aselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle.
Heinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen
"ystävänsä" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan
hänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle
Italiassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki,
ehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen
asemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli
kuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt
hidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan
-- jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut
hänen olemaan tekemättä -- vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa.
Bonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa
1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi
väkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä
vastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta
suojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio
joulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa,
ja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka,
jossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraali
_Macdonald_ ryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja
vyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a,
ja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi
itävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari
ei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä
1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan,
jota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin.
Cisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin.
Rein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille,
jotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla,
oli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten
valvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle
puolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin
asioihin.

Nyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja
Neapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen
Neapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia
vastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi
siihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois
Kirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä
myöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään
voittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli
erityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä
vuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen
tsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan
onnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta
Hollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä
joutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina
takaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui
nyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut.
Ja kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän
koskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet
maltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan
sytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti
älykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut
kauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta
hän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden
kylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan
miehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät
näyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin
vastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon
kaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja
Ruotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä
Tanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa
ja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan
Englannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen
sotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan
satamansa Englannin laivoilta.

Maaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen
Egyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin
ratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät
hetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä
ja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka
tsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin
alusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta.

Mutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli
murhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen
puolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle
kannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle
suosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä
syrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä,
sisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta
aikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin
haluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä
sai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan
hallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä,
niinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko
luopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa
lokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti
pitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja
Hollannin täytyi luopua.

Vähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui
Lontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut
Egyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin
englantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin
entiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja
Ranskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa.

Ja myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan
kansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi
välittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan
asettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy
tyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta
kansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan
jumalanpalvelukseen. "Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan
omaantuntoon kuin tsaari ja sultaani", hän sanoi, "mutta eihän
minun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani"; ja hän lausui
vakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen
hankkii hänelle "kansan sydämen". Jo aikoja sitten oli hän selvillä
paavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta
merkityksestä. "Katolisuudella", sanoi hän perästäpäin, "sain minä
paavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä
minulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa
voittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin
saisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!" Kesäkuun
15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio
annettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon
päämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio
edelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. "Noita mainioita
munkki-ilveilyjä!" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin
johdosta pidetystä juhlasta, "niistä puuttuu vain se miljoona
ihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa
muserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen."

Samaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle
kokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta
opetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä
syntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku
uudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia
vastaväitteitä. Hän vastasi niihin: "Olen varma, ettei minulle voida
osoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään,
jossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan
rojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä
johdetaan." Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa
todistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta,
niin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä
siviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi
suurkansleriksi oppineen luonnontutkijan _Lacépéde'n_. Antamalla
saman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin
alhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman
muuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille
katsomatta virka-arvoon tai säätyyn.

Toinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti
läpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään
sai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi
kuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. "Kun nyt
perustan opetuskunnan", sanoi hän valtioneuvostossa, "on minulla
päätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä
mielipiteitä". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä
tieteen kuin valtion etuja. "Ranskassa ei tule koskaan olemaan
mitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään
ollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja."
Koko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta
persoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa;
kaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista,
mekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden
sijaan.

Siinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin
toimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin
tuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli
sen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja
kirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: "Velvollisuutemme vaatii meiltä
rakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme
Napoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista
keisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi...
Sillä hänet on Jumala... tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa
välikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut
vaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi
ja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi."

Se ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte
opetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä
sitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan
vastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan
kaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta
levotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja
tribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin.
Bonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien,
terroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti
päivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja
tunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet,
jotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman
perustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit
vaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte
vain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä
melkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet
vallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka
kruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli,
kesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille:

'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu
saavuttaneenne minun kunnioitukseni.

Jos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse
mihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo.
Olen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa
myötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa
määrässä.

Lodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi
pitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta.

Te kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan
rauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä
tarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman
minua.

Herra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa
teitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan.

Ludvig.'

Bonaparte oli ennen jättänyt vastaamatta tämmöiset kirjeet. Nyt
hän kuitenkin tahtoi tehdä lopun kaikista toiveista tässä kohden.
Hänen vastauksensa on päivätty Parisissa fructidor'in 20 p. v. VIII
(syyskuun 17 p. 1800):

'Herrani! Olen saanut kirjeenne. Kiitän niistä miellyttävistä
asioista, joita sanotte minulle. Älkää kuitenkaan halutko palata
Ranskaan. Tie sinne kulkisi 500,000 ruumiin ylitse. Teidän täytyy
uhrata yksityiset etunne Ranskan levolle ja onnelle. Historia on
antava siitä teille tunnustuksensa. -- Sukunne onnettomuus tosin
koskee minuun ja olen ilolla koettava mikäli voin tehdä syrjäisen
asemanne mahdollisimman helpoksi ja mieluisaksi.

Bonaparte.'

Kun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen
asiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät
he rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja
hänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia
käydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari
vallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen
Arena, yksi saaren "kunnianhimoisia nuoria", murhata Bonaparten
ooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt.
Seuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön
George Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen
konsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in "Luomisen" esitystä,
räjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri
täynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä
haavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan
akkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen
tullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina
nostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla
varustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta
menestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten
näköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin
eräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä.

Mutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein
uudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa
siten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä
piti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana,
tuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja
helvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista
vihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla
amnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää.
Siten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita
isänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin,
useimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut
heidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen
Amiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi
kiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä
tunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen
perustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi
vuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui
pitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän
vastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta.
Mutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt
mitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: "Onko Bonaparte
oleva elinajakseen konsuli?" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi
kysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli
huomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella
elokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun
vallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin
aikaa säilytettiin. "Nyt minä seison samalla portaalla", hän sanoi
itse, "jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää
valtaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti,
joka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä."

Lokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt
uupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän
keisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään
Saksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä
oli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille
ruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa
rajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin
aseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin
jyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen
"Italian tasavalta", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin
hän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja
Elba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai
ranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian
kuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja
Sweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi.
"Mihin on raja saatava", valittaa eräs itävaltalainen politikko
Ranskan vallanlaajennuksesta, "tälle kuohuvalle koskelle, joka on
rauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa."

Ei sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti
katsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan
tarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa
määrässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan
teollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan
sulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin,
Ranskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset
teollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi
todistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei
hän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä
viime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei
ainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään
siirtomaittensa laajennusta.

Semmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa
Maltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä
Aleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille.
"Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin
Maltan", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle
Parisissa. "Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi,
tahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella,
kunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu." Englannin vastaus
ei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi
sotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää
sodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman
merillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen
olivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200
miljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki
Ranskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki
englantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä
Maltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa
kuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin,
joka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali
St. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin
ja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa
Ranskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali
sai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben
suusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut.
Mutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte
kokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon
kuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut
legionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi
peloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto
joutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä
oli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden
Bonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli
ilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja
samaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen
vanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin
neitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen
kaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin,
sekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik
IV:lle, "valtion vihollisen voittajalle". Vertailu menneisyyden ja
nykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja
oli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik
IV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa
ja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa,
ensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli
karkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä
oleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet
tyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden
oli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien
kanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla
lentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan;
herjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia
levitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin
henkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa
vaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat
myötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen
kaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle.
Eikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli
tekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen
kenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi
vaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi
voisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka
epäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä
konsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu.
Sillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen
kimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen
kaartinsa.

Semmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli
komentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja
sotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa
ja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin
vastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi
keskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten
emigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti
entiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli
varoitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa
Ranskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja
helmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi,
että useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että
odotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte
samaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa
ja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat
niiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin.
Euroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän
kammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon
puolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt
käsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen,
mutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in
herttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssi _Enghien'n_
herttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu
salaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä
oli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan
ihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se
bourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat.
Maaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in
ja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain
yli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja
asetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi
olleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi
emigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka
seurauksena -- sen hän tiesi -- oli oleva kuolema. Jo samana yönä,
jolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta
muurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä
hämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä
viimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana.

Kuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut
Enghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä
vastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään.
Illalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan
rattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut
shakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä
kuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä
säkeitä Corneille'n "Chinasta" ja Voltaire'in "Alzirestä"; samana
yönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan
vankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon
sulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä
hän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä
sanoi hän käheällä äänellä: "Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin
kykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan". Koko illan
hänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista
miehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. "Suurta miestä täytyy
tuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon
mukaan." Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta
järkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin
kysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka
oli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin
paljon kuin mahdollista. "Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen;
en pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää."

Kuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu,
joka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan
myötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen
rikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt
Bonapartelta kansan suosiota. "Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut",
kirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, "kardinaali Richelieu, joka
mestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että
rohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat
korkeinta valtaa." Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi
ollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan
yleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä
valtiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan
kuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen
konsulin puheille. "Te olette perustanut uuden aikakauden", sanoi
puheenjohtaja, "teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi
epäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne
liikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda
mitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset,
salaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat
kaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte
asettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet
ja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka
lujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille
olette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen
vaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa
varma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä."

Huhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti
senaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään
siitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa,
jotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti
kuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se
selitti olevansa sitä mieltä, että "Ranskan kansan tärkein etu oli
tasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä
keisarina". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä
ainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka
puhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28
p:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin
päätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren
kansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan
ratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen
Napoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2
miljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.

Mutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit
olivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti
vastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. "Koska luulin hänet
määrätyksi johonkin suurempaan." -- "No, mihin siis oikeastaan?"
kysyi toinen. "Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan
päällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa -- ja hän tahtoo
tulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire'
'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee
ylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi
paremmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen
vanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi
hallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli."



IV. KEISARI NAPOLEON.



I.

Kruunattu jakobini. -- Keisarihovi. -- Kaarle Suuren seuraaja. Yksi
kaikkia vastaan.


Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa
Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi
ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä
kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä
maailmaa hallitaan!"

Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen
poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli
130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja
auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä
sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin
paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan
kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut
montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto
on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa
antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän
vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri
hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat
auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta
sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon
etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva
luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin
rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi
oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä
ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa
mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin
suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa
maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen
periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan
tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä
tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut
suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti,
ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu
Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman
yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan
sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia
vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun
hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo
merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat
käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla
laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."

Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja
sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava
uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin
nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi
ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää
toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän
näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa
kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa
miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä.
Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös
käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa
sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu
vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana,
sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut
ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin
silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi,
oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi
hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan
kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän
suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen:
maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi
samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella
kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä
voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys
asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan
jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli
kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti
mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta
konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen
kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei
Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:

"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" -- "En", vastasi
tämä, "en näe mitään." -- "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun
pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua.
Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun
korkeampaan luontooni."

Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa,
ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse
lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä."
Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa
pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä
ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä,
jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli
toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti:
"Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän
on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää,
kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan
muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin
hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja
Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia.
Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin
oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien
Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan.
Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja
Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan
valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain
emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva
pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun
ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne
läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään
sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta.
"Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan,
yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka
antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen
Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin
perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää
heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi,
ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi
j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan
ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei
ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat
kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."

Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen
suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne
johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen
poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan
Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän
isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen
keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt
Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin
päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus
toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella
tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin
Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään
riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun
2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön
mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa
hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä,
samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in.
Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon
antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että
gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun
1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.

Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä
juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän
rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että
kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin
oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan
kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden.
Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita
vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten
taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista.
"Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän
keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän
sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä
eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin
laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla
ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon,
imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä
käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.

Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä
uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon
toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka
kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon
sijaan.

Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut
ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi
suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli _grand-électeur_ ja
Louis _connetable_, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat
korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja
vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta
muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat
-- ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran,
palatsinaiset, hovinaiset y.m. -- Napoleon etsi erityisesti vanhan
aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs
Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä
kehittynyt _le Ségur_, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi.
Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin
taas käytäntöön -- Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä
jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.

Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet
palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan
salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja
mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä
miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja
taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat
huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin
kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin
kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja
ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla
parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät
vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan
ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan,
entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.

Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko,
jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi
laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi
tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi.
Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa
ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa
määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei
tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen
semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät
ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat
taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan.
Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja
yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa
ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu.
Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi
vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan
illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää
kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin
tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski
italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota
silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin
vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan
tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan
jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän
tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti
itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli
hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui
innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten
kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön -- niiden noudattamisesta
Napoleon huolehti suurella innolla -- eivät tällaiset romanttisen
tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.

       *       *       *       *       *

Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen,
seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan
parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan
katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana
siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa,
eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle
mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi
kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään
mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että
urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa
Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle
olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä,
jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat
Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani
isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi
ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni
hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole
enään mitään tehtävää."

Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan
ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli.
Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä
ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen
henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten
toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna
askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo
kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha
vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä
valtaistuimen ja valtakunnan.

Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman
katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte
1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin
kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska
on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa
nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan
kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä
käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja
luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin
kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo
1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin:
"Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se
ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä
pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen
käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla
koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan
historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota
puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.

Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva
haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen
vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut
onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta
Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti
Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan.
Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari
oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa
varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi
hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin
kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin
italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä
kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan
kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi
Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa
tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin
saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon
tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian
kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia
maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan
valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että
edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada
Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen
miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin
luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset
harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen
vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805
keisari Frans alkoi sotavarustuksensa.

Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen
vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen
Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan
Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä
suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän
Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa
suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti
kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia
laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella
höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä
Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä
selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan
on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki
niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla
puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän
lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää
sen _Ney'lle_, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan
Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että
jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi
koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää
maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa
pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona.
Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun
rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa -- m.m. 20,000
tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto -- täytyy keksiä veruke,
joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin
etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen
verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta
sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut
mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen.
Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt
sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan
jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen
Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä
tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun
saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista
varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen
selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan
edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä
halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut
mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten
hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.

Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin
Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista.
Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä
käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa
keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22
päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin
Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän
todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai
salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa
koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin
öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen
ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta
sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.

Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä
salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut
hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset,
liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan
Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan
kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää
maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko
hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti
liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli
noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä,
niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä
hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua
Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se
nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt
Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen
ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan
ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut
_Daru'lle_ sotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt,
marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa
tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset --
kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi
kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu...
Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi
astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu
paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi
itävaltalainen kenraali _Mack_, Napoleonin mielestä "kaikista
ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski,
etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa,
ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään
aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan
puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja
Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja
kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko
yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei
aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että
ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään,
olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa.
Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan
suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa
oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni",
kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut
itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in
sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet
Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä;
hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta
Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle;
Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien
sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi
pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia.
Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta
hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in
valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa."
Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa
Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen
tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan
ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät
yhteen apujoukkojensa kanssa.

Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä,
ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin
Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada
tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista
musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään,
joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa
riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen
oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21
p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston.
Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä
kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen
Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka
kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot
huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa
läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten
armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella
oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja
Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa
rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana
tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi
Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys -- inhimillinen
ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen -- olisi
häntä siitä auttanut.

Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa
Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa
kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä
neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes
itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta
taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan
Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä
tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille,
ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi,
oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt
ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän
kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän
luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan
keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista
hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän
liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän
iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse
ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen
marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle
kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian
tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen
keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko"
oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot
kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui
kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet
200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen:
"Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä
täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne...
ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana
Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!"

Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja
Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin
raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat
pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä
kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi
kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti
aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon
oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta
Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa
englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset
Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti
keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä
pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä
1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä
laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat
jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian
kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet
Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg
korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.

Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä
oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in
rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä.
Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi
ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta
Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä
ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon
jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että
bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana
olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat
lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista
Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo
nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli
Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia
maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa
_Caroline'in_, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli
muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan
oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä
1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin
16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä.
Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta
oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista,
Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä
valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle.
Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden
likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin
lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan
perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli
ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska
ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa
vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana
päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin
Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa
puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa;
elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta
tunnustettiin Itävallan keisariksi.

Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut
voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin
hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan
tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut
kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan
kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta;
vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä
varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla
Englannin puolelta.

Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta
kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin
takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli
kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin
leppymätön vastustaja _William Pitt_ oli jo kuollut, kuten
vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja
ranskalais-ystävällinen _James Fox_ oli saanut ulkoasiain politiikin
johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen
hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen
Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue
käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana
kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei
jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni,
vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui
torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi
entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi
liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä
luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta
Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta.
Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille,
täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana
oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät
yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt
lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi,
mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli
odottanut.

"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin
vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon
kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän
oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä
Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri",
kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen
lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä
Saksen'ia."

"Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen
italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi
hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että
sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos
tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti
hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas
seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä,
hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei
ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja
j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja
suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella
puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua
Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa
kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin
kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein
samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt.
Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa
silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta
tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n
johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen
niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona,
muutama penikulma Jenasta pohjoiseen, _Davout_ samana päivänä
loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen
iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa,
ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin
antautumaan, _Blücher_ vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli
kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu
vangiksi.

Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin,
käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti
Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset
näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni
mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan.
Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan
olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja
Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas
oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen
armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.

Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän
piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä
vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut
kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee
voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan;
en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne.
Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin
puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo
äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen
käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia
vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset
rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja
jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan
nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan
katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla
alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan.
Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä
Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana.
Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia
vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän
virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan,
s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä
ankaruudella.

Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti
suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan
naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun,
Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka
_Bennigsen'in_ johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan
suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki
yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin.
Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in
luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa
takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen
Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa
talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.

Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä
olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea
aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti
laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat
siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään
näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei
voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä
voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan
itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein
hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta
kaartiltaankin.

Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä
länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja
päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin
Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja
lähetti suunnitelmansa ja käskynsä _Bernadotte'ille_, joka seisoi
pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät
joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi.
Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi
taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön
tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka
verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit
että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti
kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi,
ja Augereau huomasi äkkiä -- ilman seljetessä -- seisovansa sadan
askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa
ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin
jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua.
Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset
yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa
kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan.
Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi
levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin
elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä
verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin
hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.

Murat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen
taistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo
4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraali _Lestoq_ apuväkeä; aurinko
laski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu.
Puoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin
Königsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta
Napoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa
voittonsa Parisissa.

Mutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi
tarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin.
Itse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä,
ja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä
Josefille hän kirjoitti: "Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman
viiniä, ilman konjakkia, ilman leipää." Mutta Napoleon ei ollut
koskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja
hänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. "En ole koskaan", niin
sanoi hän perästäpäin, "tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin
Osterode'ssa." Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä
kysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan
ravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa,
ja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset
ja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja
kaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla
kädellä.

Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä.
Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään
vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa
ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi,
Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen
häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta
kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä
läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin
kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä,
että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi
sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja
lähettäisi sotajoukon Intiaan.

Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja
Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen
saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan
nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in
antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti
liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut
Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu
Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25
kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, _Soult_ ja Davout
löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.

Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan
ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen
velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli
joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt
Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen
suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista
länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä
säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin
tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat
toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he
keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän
yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te
itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." -- "Siinä
tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus.

Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto.
Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi
tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet
voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja
Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin
erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin
täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli
tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen
Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden
tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen
tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä
Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui
Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja
Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin
tekemään samoin.

Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis
Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon
julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti
vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja.
Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801
oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt
oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu,
saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.



II.

Kohtalon mies. -- Perhe Bonaparte. -- Espanja. -- Rooman kuningas.


Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen
tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen
hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta
ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki
muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa
perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja
turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää
kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan
tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset
olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka
on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu
olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka
aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella
puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy
täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista
ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona,
joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä
ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää
maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana,
lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman
täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus,
sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin
yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla
elämästä ja kuolemasta."

Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka
kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat
puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle,
jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät
yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun
hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut
kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään
hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden
edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja
maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on
mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka
on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa
hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy
jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä
Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään
hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." -- Ainoastaan yksityisinä,
hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo
mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä
yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen
muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti
ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa
keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän
jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen
valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden,
hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin
Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli -- vaikka turhaan
-- yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon
suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen
keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi."

Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon
oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan
tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita,
vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja
alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi,
mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi.
Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman
uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä
täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet,
kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon
ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin
että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli
yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa
itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin
taistelutantereella.

Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään.
Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata:
Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka
_Deuroc'in_ ja ylitallimestari _Caulaincour'in_ ratsastaessa aivan
rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden
ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa
säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin
ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos,
muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen
ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin.
Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin
varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla,
mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä
lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori
sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla
erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin
neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla
karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden
kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että
heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada
kaikki paperille.

Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että
hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina
sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti
vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja
nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen
henkimamelukkinsa _Rustan_. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa
päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen
ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla,
lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin
sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään
käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät
padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän
tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo
lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen
ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli
oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli
olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen
korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden
edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi
hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt
meidät näille kirotuille teille." -- "Maltapas, ystäväni, neljässä
päivässä olette kortteerissa". -- "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää
kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen."

Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi
reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala
yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun
kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja
lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia
"hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen
lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari
ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru
merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista
kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään
aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti
vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi,
että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee.
"Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa
korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin
hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi
kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen
mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan
ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto
aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa
jumaloima ja vihollisten pelkäämä.

On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan
kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim.
Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten
vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään
ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney
lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa
Ney'tä! Nyt hän on leijona!"

Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin
oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja
onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat
yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet,
hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa
ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta
mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa
kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten
voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa,
että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli
nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja
itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä
nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä
kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki
taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui
vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä
pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin
tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta."

Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat
luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen
tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan
useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita
kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan
vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot
pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia
uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja
muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on
olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut
parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että
ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä
saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa
puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta
ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa
muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle
vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet
kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti
ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja
Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja
"Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi,
"tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän
lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän.

Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin
antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon
seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin
luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi
suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa.
"Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan
asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan
vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.

Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse,
että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään
myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella
hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei
uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla
niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan
tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli
ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja
kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n
voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin
sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä
olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää
itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan
kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja
kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari
sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja
jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On
usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään
kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua
kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta
erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä
toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut
vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta
sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni
kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni
ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän
vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin
ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi
kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin
Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen
täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on
omansa."

Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan
hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä
lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra!
Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään
mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa
ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri,
jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun
hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa
on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin
on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte
Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa
päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen
voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien
virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot
tarvitsivat päiväkausia.

Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti
kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli
kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko.
"Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki
kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on
milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen
tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen
välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo
saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme
vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan,
"vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin
pitkälle, että kun minä -- joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista
-- lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi
saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja
kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän
vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan
eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan
toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle
valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden
kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon,
"eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan
kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin
minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin
heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta
ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät
minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille
päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet
vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin.
Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan
kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle,
ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin
hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä
järjestelmästä, olen pian hukassa."

Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä
tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu
semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan
vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen
mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja
villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa,
jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon,
syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine
himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine
turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä,
kenraalinsa ja ministerinsä -- esim. Fouché ja Talleyrand -- kaikki
olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin
häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat
ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen
luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni
ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden
juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä
katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan.
Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä
suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset.
Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa,
mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa
kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että
taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista,
joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät
voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat
sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja
että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos
heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että
hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut
tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään
saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua
kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella
järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että
hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä,
jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi
myötävaikuttaa.

Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen
siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan
yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät
ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja
turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan
tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka.
Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma
Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella
tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa
hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen
aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia
herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa
ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia
puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja
muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa
jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e.
Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat
viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin,
ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet,
kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita,
siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat
kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja
ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman
sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli
mentävä aina 200,000 frangiin.

Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille,
jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen
arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo
eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku -- kaukainen tai
läheinen -- käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen."
Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet,
jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia,
kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo
ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä
Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli
myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi,
"on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai
onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus."
Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa.
Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea,
oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä
Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan
ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä
syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli
Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi
toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut
syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin
ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei
sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan,
vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen
unohtaneet.

Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa
valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka
suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut
turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se
taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen,
ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian
myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna
rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan
kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime
sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan
solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija
mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa.
Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista
armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin
sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti
sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin
seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.

Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään
ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon
aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta
ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse
sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin
saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko
aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten
töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa,
satamain, kanavien, teiden -- kuten tien Simplonin yli -- ja
sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin
leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys
muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka
vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin
rauhassakin.

"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan
senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä
lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa
oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua
keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa
olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti
-- itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut --, kävivät vieläkin
rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n
saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka
ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti;
mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa.
Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla --
joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä
hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka
saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin
-- pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei
ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön
mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua
hänen läsnäollessaan, ei kukaan -- paitsi Lannes -- sinutellut
häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän
majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa
juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella
loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava
ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat
keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki,
samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä
elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli --
keisarinarvosta huolimatta -- törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä
huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi",
sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki
soutivat samaan tahtiin."

Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa
muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna
Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta
aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä
rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin
rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa
pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina
huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan.
Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi
hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja
erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet
väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä
kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.

Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä
hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä.
Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen
pieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä _Madame Mère_ esiintyi
sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki
keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen.
Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä
kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen
säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun
luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön".

Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan,
mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä
suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan.
Hyvänä poikana ja veljenä -- nämä piirteet tavataan juuri erityisesti
italialaisissa porvariperheissä -- hän sieti sukulaistensa
harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi,
silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen."
Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen
kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä.
Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa
oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa
keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei
suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa
pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen.
Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin
korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa
hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä
läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.

Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon
olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta
sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa,
semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän
kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja
luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin
korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse
yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja
Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden
heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla
tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse
oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat
aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään
parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä
perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä
kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna,
sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän
sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen
kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli
vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden
ja järjestyksen mies, ja joka -- samoin kuin keisari Augustus --
mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva."

Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat
hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta
alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta,
semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu
Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä
yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion
huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää,
että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi
ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty,
että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin
kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan
laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat
yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja
marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli
lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni
Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli
Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n
ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon
lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella,
että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan
joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja
pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan
kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa
Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan
luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6
p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi.
Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle
vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla
syrjäyttänyt Bourbonin suvun.

Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan
kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan
valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas
kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta
espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se,
että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi
uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän
vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di
Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli
maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat
espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan
johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista.
Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin
kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen.
Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli,
ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.]
Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan
koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa.
Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella;
kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000
miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä
englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan.
Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja
peräytyi Ebron pohjoispuolelle.

Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa
tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta
huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta
1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan,
rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten
miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä
muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi.
Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon
kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa
(syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei
ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan
yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että
tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin
kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä
hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin
pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä
vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan.
Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana
lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan
halutut ruoka-annokset.

Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa
suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja
englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava
ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain
huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan
urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon
sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja
saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808.
Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta
Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen
siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos,
ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden
keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi
Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen
valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka
tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon,
joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka _Soult_ takaisin,
ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.

Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen
talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat
maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää,
että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana
olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka
yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat
panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan.
Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään
oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa
vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja
pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan.
Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon
aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen
tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen
Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.

Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa,
kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama
liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin
kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta
Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän
varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo
di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari
Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta
kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita
ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli
kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän
pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän
sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti
häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi
rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja
sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon
kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton
jäsenet lähettivät osastonsa.

Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten
heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa
Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta
vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä,
että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän
sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut
sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon
lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan
jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut
ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi
turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja
luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä.
Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki
Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun
tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen
vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä,
katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija
on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä."

Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in,
Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä.
Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään
ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia
ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi
pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in
luoteispuolelle.

Viikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut -- toukokuun 12 p:nä --
Napoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran
vastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä
yritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle
ja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan
jalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän -- mieskohtaisesti
ensi kerran -- tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne
kiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa
virtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten
estettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa
hyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin,
oli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää
taistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen
saareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä
suojeli suurella miehuudella Masséna.

Mutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia.
Lannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden
taisteluissa, "urhoollisista urhoollisimmalta", joksi hän itse
sanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki,
vähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin
sydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän
hän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen
mielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes
kahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin
palvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta
itkevän aamiaista syödessään; "suuret kyyneleet vierivät hänen
poskiansa pitkin ja putosivat lautaselle".

Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot
luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan
Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa
kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni
keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja
6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella
nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti
nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän
valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona --
ottelu oli jo alkanut --, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden
muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha
allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona,
jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita
-- länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren
rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle -- sekä maksaa sotakulunkia
100 miljoonaa frangia.

Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in
valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella
Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto
ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu
oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen
papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli
sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän
otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän
tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon
itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?"
-- "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että
minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman
palveluksen." -- "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" --
"Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät."

Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren
vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä,
että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n
haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi
ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi
koskaan syntynyt." -- "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. --
"Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." -- "En luullut",
väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua
vallankumousta." -- "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut
parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä."

Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin
hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista
yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna
Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä
niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat
moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten
kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut
kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen.
Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin
vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja
vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa
ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan,
jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa
saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen
katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen
kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista
ihanteellisista tunteista -- ei saanut olla maailmassa kuin yksi
aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli
kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko
hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in
rauhan jälkeen?

Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla
huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä
alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta
rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella,
ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan.
Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä
suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi
antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään,
vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa
kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut,
pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri
liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin -- huolimatta paavin
pannanjulistuksesta -- ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella
olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa
luovuttaa Suomi tsaarille -- valloitus, jota Napoleon itse oli
hänelle ehdottanut -- asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi
hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas
tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä.
Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa
rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille
kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei
ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi
toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan
amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan
ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen
itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista
hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää.
Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton
välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun
suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän
piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan
ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin.
Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti
lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa
suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin
Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa.
Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän
tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan
arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.

Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus
yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa --
kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla
perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä,
joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.



III.

Kaikki tai ei mitään.


Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa -- kuten hänen koko
suvussaankin -- oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen
kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa
tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta,
kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa,
ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai
eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää
kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin
minut kukistamaan -- mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään
ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän
oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa
S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle
tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi.
Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui,
että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen
onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi
suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa."

Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän
itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut
suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena
Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että
hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti
mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä
hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan
tehottomaksi.

Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta
Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen
rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan
armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka
vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä
Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään
ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana
loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin
kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun
siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin.
Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten
ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain
tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin
lipun suojassa.

Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla
Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken
kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän
uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut
läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta,
joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat
mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut
tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan
täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi
ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla
-- huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta -- raskaasti koski
ranskalaisiin ylellisyystavaroihin -- viiniin ja silkkiin -- joita
suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.

Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi
varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja
Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle
Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin
hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.

Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada
asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu
itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että
hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan
puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille
tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai
oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan
tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla,
tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon
ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien
suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet
maailmalle hankkia... Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen
valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa
olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja
että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.

Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen
kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812,
jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli
antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun
kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea
tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin
Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni
Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan
syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille
iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari
pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton
kautta... sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä
lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua
Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä
kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan
jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." -- "Tätä
sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja
hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet,
keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän
antautuu sen haltuun."

Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän
riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän
saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa
vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia,
eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet
häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki
jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa,
liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he
vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä
hinnalla tahansa -- kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa --
pyhä tuli on sammutettu."

Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen
elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria
keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia;
mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä,
jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän
keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa
enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli
sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä
kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo
kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut
ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut
sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin
se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia
silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään
rajaa."

Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä
huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut
armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa
jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat
harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari
rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia
joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran
paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen
pöydässään -- upseerit ja sotamiehet -- yhdessä hänen vaimonsa,
ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan
unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä
paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja
sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan,
mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot;
mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin
kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten
pöydässä.

Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului
ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia,
itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu
kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen
Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana,
kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon,
joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista
niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli
suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta
ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten
laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.

Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille
antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi
sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen
Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä
Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät
joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja
mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt,
Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten
sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle
turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi,
s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi
toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa
voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet
ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman
vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä
siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.

Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten
kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan
uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä
hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.

Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan
oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan.
Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan
päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta
venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne
pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin.
Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa
Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä
peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää,
että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas,
olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että
keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa
suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli
mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja
henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun
armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut.
Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja
puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi;
punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön
helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he
tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat
kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla.
Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen,
nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja
saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen
ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta
sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle
miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja
hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen
etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.

Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän
ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä,
Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta
yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja
10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa
sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen
rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi
mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen
varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt
oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi;
kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota
Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa
maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän
avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta
luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat,
mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki,
upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali,
ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.

Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa
Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan
torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas
verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti
kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki
varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen
teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä
pakeni koko Venäjän kansa.

Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin
kirjeisiin ja ehdotuksiin.

"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut
Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa
kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein
vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä -- vastoin kenraalien
toivomuksia -- yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa
kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä,
ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä -- idästä toki
tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista
ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki
oli vihollinen varmasti tavattavissa.

Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt
pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata,
ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan
Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi
130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa
vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut
-- 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan
sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut
suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet
epämääräiset, ja illan tullen hän -- kaikkien hämmästykseksi -- oli
kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta.
Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja
kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!

Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen
sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot
eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän
ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä.
Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin
yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.

Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut
hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut
kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi
jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin
tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta,
kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka
olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten
jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa.
Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon
sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset
häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli
suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri,
oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista
kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat
varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä
mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli
tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään,
koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton
liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen
oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.

Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista
ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että
venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan,
kauheata Venäjän talvea -- kuten muinoin hollantilaiset odottivat
merta -- kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.

Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki
pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli
Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi -- ja soraläjä se oli
samoinkuin jälkimäinenkin.

Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta
keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka
olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli
suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli
maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa
vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin
palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon
koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli
ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.

Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa.
Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi
Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet,
"neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan
kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."

Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian
varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten
keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta
23 p:nä aamulla räjäytettyään -- Napoleonin käskystä -- Kremlin
linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin,
jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä
kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja
nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja
tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse
elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin
tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta
mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa
oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä.
Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" -- jos
saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia -- "antoi kaartille, joka
tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan."
Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut
päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja
alakuloisuus.

Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen
(Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan
taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut
sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän
pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000
venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin
luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo
seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700
tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä
joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat,
kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut
kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja
väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia
kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu
monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.

Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä
kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi
todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä
satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky.
Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea
varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet
enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän
kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen
kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun,
sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan
ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään
ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut,
jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin
syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut
kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut;
ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila,
mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa
moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa
verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja
toveriensa kärsimyksiä.

Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan
peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla
oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka
paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat
olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi
yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat
nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.

Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona
täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia
vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia.
Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja
yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten
onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.

Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät
mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin,
kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen
nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä
vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta
ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän
kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän
oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä,
häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot,
joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet
ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä
majailevan kenraalin, _Victor'in_, peräytymään, niin ettei enään
voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.

Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto,
hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto
salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen
oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla
perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan
ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän
huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli
välttämättömämpi kuin milloinkaan.

Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki
länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat
uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt
Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja
hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa
takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee
yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat
karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen
Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä
joutua kokonaan saarroksiin.

Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen
hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä
valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta
on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret
jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat
liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava,
että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa
armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina
ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen
kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä
paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi
saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset
ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli
onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti
pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse
vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana
päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon,
kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi,
alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja
27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin
rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla
viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko
kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa,
jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.

Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä.
Ney -- joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä
oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja
ihmisystävällisyydellään -- veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa
vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko -- 6,000
miestä -- kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä
vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän
turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien
kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä -- lukuisasti
naisia, lapsia ja sairaita -- jotka kehoituksista huolimatta eivät
olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin
vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt
silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa
henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi
joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta
hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja
vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun
joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan
vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana
aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne
ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden,
haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita
liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta
kuolemasta.

Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut
jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat,
mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista
sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut
vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.

Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset,
ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa
kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa
järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811
ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen,
sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan
levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi
ajatella sellaisia hullutuksia... Tämä kaikki aiheuttaa minulle
vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja
käsityksillä" -- sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa
olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka
toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei
keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä
helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?"
Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen
mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.

Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja
Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet,
eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi
eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt
vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi
viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän
asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä
Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai
Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran
ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli
kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu
koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei
voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan
hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille
luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken
yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja
näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja
jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt
tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua
sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut
parempi."

Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä
kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä
herättivät kauhistuksen koko Euroopassa.

Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli
välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti
heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin
salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen
kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin
kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.

Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700
miestä, rajan yli.

Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka
näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt
olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät,
että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea
pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa
ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta
peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla
joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen
puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen
kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut
tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon
Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä
suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja
Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin
Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan
kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa
vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja
Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812
kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja
jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari
sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten.
Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä
luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja
osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto
Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi
puolueettomana.

Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän
raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi
itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa,
joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen
politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi
naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas
ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut
piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin
puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon
sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta
ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati
suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa
hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja
maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan
puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat
liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi
houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan
ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.

Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa,
hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että
hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt
vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot.
Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen
lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista
kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja
muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti
ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi,
viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy
tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in
taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö
Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti
ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan
tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan,
Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän
sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä
riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen
koetellut sotamiehensä.

Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa
vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin.
Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta,
tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt
hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan
Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta
välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan.
Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen
kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin
tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta,
vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä
liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja
kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi
suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen,
että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä
hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota
taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala
yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä
heinäkuun 20 p:ään.

Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua
Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta
yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää
toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa
estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen
keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen
sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua,
heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja
antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia
maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo
kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään
erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa
pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.

Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan
mahdollisuudesta -- sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän
kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla -- ei tuntunut enään,
sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä
oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja
karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan
lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä
Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen
kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen
ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että
häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet
hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa
ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen
vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä,
jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden
maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli
pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin
heti.

Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu
kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja
Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka
Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan
alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan;
heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut
Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona,
jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän
armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä
ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut
heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys;
hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa;
semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä,
ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.

Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen
armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa
maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset,
vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että
alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa
upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne
haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja
tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä
voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse
hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi.
Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä
tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika
myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat
tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena
epävarmuudesta ja väsymyksestä.

Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen,
ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä
kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia
ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont,
ja toinen tietää kertoa, että hän -- tuo muutoin aina toimelias --
tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman
mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.

Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus
oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna
kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta
riistetään.

Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta,
jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in
luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa
hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen
moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei
Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka
osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin
siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan,
väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään,
Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg
itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää
aikanaan peräytymistä -- tahi arveliko hän ehkä, että hänellä
sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä
tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli -- nyt pommi oli
räjähtävä.

Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille
voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen
100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen
rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella
lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena
ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui
turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen
ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois;
neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä
hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.

Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen
sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden
räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta
siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen
täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet
toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään
tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella,
niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin
kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä
kohden, mutta nälkä ja sairaus -- semminkin lavantauti -- keskeytti
monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä
taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti
eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in
vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli
voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.

Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin
täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten
joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit,
jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään,
huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä."
Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt
sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on
hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna
arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te
ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä
olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru
vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."

Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi,
jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli
purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle,
Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu
Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti,
mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui
Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan
rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt
hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt
alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä
häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän
ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää,
minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa
ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo
kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta
katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian
valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.

Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut
ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä
voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen
hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä
Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin
juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.

Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä
liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin
kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan
tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä.
Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima
kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä
toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona.
Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa
-- niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan
kansalle -- taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan
suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut
koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin
turmiollista ylivoimaa vastaan.

Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa
vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon
hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava
vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus
leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja
innostava hänen kansansa.

Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän
aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten
joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin
Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta
vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun
l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten
kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli
syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi
Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen
rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija
eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan
18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja
kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain
vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa
mukana -- "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani
se tekee 150,000" -- hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon,
joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat
kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin
myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat
suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan
kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot
paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.

Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä
päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.

Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu
jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat
mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät
hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat.
Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen
osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in
taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman
lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa,
estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se
kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten
käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan
pääkaupunkiin.

Tämä liike itään päin -- St. Diziers'iin -- joka liittoutuneille
tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt
seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta,
jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta
purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran
taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian
myöhään, ettei hän -- peläten vallankumousta -- ollut riittävästi
asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen
kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä
sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai
toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä
Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän
kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana,
ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in
luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia
eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa
Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä,
maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja
kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin
ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi
mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä
kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.

Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta
ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui
uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan
purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti
Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas
Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in
kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2
p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä,
ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli
menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja
laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin
kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä.
Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in
ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana
maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult
ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset
olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä
hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat;
hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin
upseereihin.

Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa
ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat
ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa
Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin
jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä
kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän
luopuisi kruunustaan poikansa eduksi -- jolla he tietysti olivat
edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse
saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon
oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.

Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana
päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut
tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin
pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat
menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden,
ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen,
ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi
olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin
esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri
saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja
sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu
ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in
kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli
kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin
kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin
itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon
aselepoon ilman keisarin lupaa.

Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen
herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt
joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen
luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta
mihinkään verukkeisiin -- teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald,
ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin."
He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari
jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin
vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista --
jotka hän itse saisi valita -- henkivartioikseen; Marie Louise saisi
Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa
liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11
p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu
kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen
suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.

Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen
riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan
Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa,
vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa
on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin
hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha
nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu
periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa".
Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta -- isän
perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan --, ja kun kuulemme
myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä
oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet
olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä,
joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen
kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki
toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti
tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa
miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole
oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi
eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen
voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan
väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä
samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä
lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.

Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet,
joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen
surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä
sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun
kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni _Cour-du-cheval-blanc'iin_
Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat
vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat
vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille.
Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki
vaikeni. Napoleon puhui:

"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä
vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä.
Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet
urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten
kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa.
Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain
onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä
lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni
oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos
olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni
teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt,
joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin
kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan.
Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit,
antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että
sitäkin syleilen -- kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen,
jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! -- Toivon teille kaikkea hyvää --
älkää unohtako minua."

"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä,
eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia
kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."

Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden
ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän
tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän
uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan
taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan,
sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat
tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi
"korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne
suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista
täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä
tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja
tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän
ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt
tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin
roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko
musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa
tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen
lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä
milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.

Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin
_Undaunted'iin_, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.

Toukokuun 4 p:n illalla 1814 _Undaunted_ laski ankkurin Elban
pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja
tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman
suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet
tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä,
olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein
jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää,
milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.

Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan
puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään
johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena
Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän
saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän
siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti
sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin
autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki
"l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan
mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta.
Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin
ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa,
_Druot, Peyrusse ja Bertrand_, tulivat ministereiksi, _Cambranne_
Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen
täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.

Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen
saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin
siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja
silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja
suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä
ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön
hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä
kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.

Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän
itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa
usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin
mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei
kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus
kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta
lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle,
Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti
yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala
itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian
rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai
täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen
suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa
jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä
huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika
mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen
puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta
kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin
luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.

"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en
ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole
enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä
taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin
omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti
antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque
felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa,
jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina
halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa
esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut,
hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen
puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei
ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan,
jota hän oli hallinnut.

Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in
suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan
maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon.
Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja
puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat
olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut
liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen
yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän,
häilyvän luonteen, keksi -- estääksensä pakollisen avioeron
skandaalia -- keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla
hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli
tarpeellinen viettelytaito, kreivi _Neipperg'in_, ja pani tämän
seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin
kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan
ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.

Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos
keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui
suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle
sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita
enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta
riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi
voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen
julmuuden vertaa?"

Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä
vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman
muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista;
hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren
tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut,
että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla
milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa
Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi
Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta
kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen
paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole
sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon -- jonka ympärillä liikkui
italialaisten vallankumouksellisten joukkoja -- yhä suuremmalla
huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia
bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla.
Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut
laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana.
Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen
vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan
ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin.
Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista,
ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja
ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen
pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja
rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä
ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön
sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin
kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken
saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet
valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli
supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden
jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.

Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin
saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista
siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas
hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi
nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä.
Helmikuun 26 p:nä -- jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut
isänmaahansa -- Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen
ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään
laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1
p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.

Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein,
edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen
ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin
menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen
ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero
vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla
ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen
kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä
astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen
väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki
kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia
erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan
lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."

Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä.
Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa.
Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n
sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka
teistä tahtoo ampua keisarinsa?" -- "Eläköön keisari!" kuului
sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja
liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti
kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa.
Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja
Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi
ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista
ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja
nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi
taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille
brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta
onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta
tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette
antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän
luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan
puolellensa.

Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia
rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän
niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan
erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi,
hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli
juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa,
kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti
täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että
Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää
ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat.
Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi
neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava
renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet,
rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet,
jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista
suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan
sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu
aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen
ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet
asevoimalla -- luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa
siellä aikaan kansannousun -- ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa
ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään
maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.

Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja
Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa
kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä
sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle
valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut
tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen
miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen
rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa,
ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa
armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen
Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi
tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät
tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että
ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota,
mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen
ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa
edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat
Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n
luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän
tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta
vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen
ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.

Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa
säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte,
joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista
uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen
oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä
oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta,
jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen,
hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan
ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen
veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen
ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.

Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona;
mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän
tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä
tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella,
jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata
Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä
hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon
oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut
Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja
pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan.
Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher
samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.

Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont
Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut,
Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian
saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele
peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle
samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla
urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000
miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet,
ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen;
Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja
keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet -- 5,000 miestä --
ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi
hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä
rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo
8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti
Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja
taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto:
"Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen,
jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään
pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan
kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai
vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.

Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut
kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta
miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion
vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi,
ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan
hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi.
Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa
valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin,
johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä
näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun
kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta
hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina.
Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä
pikimmin laittautumaan pois -- preussilaisilla oli käsky ammuttaa
hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän
matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään
hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt.
Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä
toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli
taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen
tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten
risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille
kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle
prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan
lieden ääreen... ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän
ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui
englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni
_Maitland_, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.



V. EUROOPAN VANKI.


Heinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa,
joka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska
Englannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali
Bonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi
häiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan
saareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren
eristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla
tulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat
julistivat hänet yhteiseksi vangikseen.

Elokuun 7 p:nä hän vietiin linjalaiva "Northumberland'iin". Hän oli
seuralaisikseen valinnut kenraali Bertrand'in, kreivi Las Cases'in
ja tämän nuoren pojan, kreivi Montholon'in, ja kenraali Gourgaud'in
-- joilla osaksi oli perheetkin mukanansa -- sekä tarpeellisen
palvelusväestön. Lisäksi sai Bellerophon'in laivalääkäri, O'Meara,
luvan seurata mukana. Elokuun 10 p:nä linjalaiva lähti merelle neljän
fregatin suojelemana -- niissä rykmentti jalkaväkeä vartioväeksi
saarelle -- ja pian olivat Euroopan rannat näköpiirin ulkopuolella.

Ei ole epäilystäkään, että Napoleon oli valmistunut siihen, mitä
hän Elbassa enimmän oli pelännyt, siirtokuntiin viemiseen. Hän
oli pelannut korkeata peliä, ja oli tappiolle joutunut puoli.
Mutta hän oli vapaaehtoisesti antautumalla Englannille voittanut
-- ei vierasvaraista kohtelua, sillä sitä hän ei rauhattomaksi
julistettuna voinut odottaakaan Englannissa -- mutta hänen oli
onnistunut vaikeuttaa luovuttamisensa Ranskalle, joka vain olisi
vienyt hänet mestauslavalle. Ja hänessä sammui toivo vasta elämänkin
sammuessa. Nyt oli kuitenkin henki pelastettu, ja vankeudessa oli
aina jokunen toivo vapautumisesta. Kun löytyi laivalautoja viemään
hänet kaukaiseen saareen, kyllä saattoi löytyä toisia, jotka
toisivat hänet taas kotimaahan. Varmasti hän ei odottanut vähääkään
tuloksia vastalauseestaan siirtokuntaan viemistään vastaan, jota hän
sanoi annetun lupauksen rikkomiseksi, yhtä vähän kuin kirjeestään
hallitsevalle prinssille, mutta kumpikin saattoi julaistuna hankkia
hänelle sekä Ranskassa että Englannissa myötätuntoisuutta, joka ehkä
vielä voisi olla hänelle hyödyksi.

70 päivän purjehduksen jälkeen nähtiin matkan päämäärän, mustan
ja jyrkän alastoman kalliosaaren sukeltavan merestä, ja lokakuun
15 p:nä Northumberland laski ankkurinsa pienen Jamestown'in
kaupungin varmaan satamaan. Ei yhdelläkään kaupungin tuhannesta
asukkaasta ollut aavistustakaan, että heidän saarensa oli oleva sen
miehen asuinpaikkana, joka oli huomannut Euroopan liian pieneksi
suunnitelmilleen; siellä ei ollut mitään asuntoa hänelle, ja
kukistunut keisari sijoitettiin siis ulkopuolelle kaupunkia erään
englantilaisen kauppiaan Baclombe'in luo, jonka lasten kanssa hänen
nähtiin usein leikkivän.

Sillä välin sotalaivan kirvesmiehet ja matruusit olivat työssä
laittaaksensa pienen "Longwood'in" kartanon kuntoon hänen itsensä ja
seurueensa asuttavaksi. Se sijaitsi lakeudella vuorten korkeudessa,
josta oli avara näköala mustain ja alastomain basalttikallioiden
yli. Tässä puutteellisessa rakennuksessa oli neljä huonetta
varustettu Napoleonia itseään varten; sitä paitsi oli siinä asunto
Las Cases'ille ja hänen pojalleen, Montholon'ille vaimoineen sekä
Gourgaud'ille, mutta kenraali Bertrand perheineen asui muutamassa
lähellä olevassa talossa. Puutarhassa ja sen ulkopuolella olevalla
lakeudella sallittiin Napoleonin vapaasti liikkua määrättyjen rajojen
sisällä, joita vartioitsivat sotamiehet. Tämän alueen ulkopuolella
hän sai kulkea ainoastaan englantilaisen upseerin seurassa, mutta
milloin vain laiva oli näkyvissä, ei sallittu hänen eikä hänen
seurueensa astua määrättyjen rajojen yli.

Näissä varsin vaatimattomissa oloissa elettiin kuitenkin jonkinmoista
hovielämää, hovivirkamiehineen ja hovipukuineen ruokapöydässä, jossa
Napoleon itse oli esimiehenä, kunnianlegionan suurristi rinnassaan.
Hovimestari seisoi hänen tuolinsa takana hopealla ommellussa
puvussaan; ruoka-astiat olivat joko hopeaa tai ranskalaista
porsliinia. Jälkiruuan aikana juteltiin, ja joskus Napoleon itse
luki ääneen ranskalaisia klassikoita, sitten lyötiin korttia.
Pian syntyi kiihkeä etikettiriita pienen hovin ja englantilaisten
viranomaisten kesken, sillä nämä eivät tahtoneet tunnustaa mitään
"keisari" Napoleonia, vaan ainoastaan kenraali Bonaparten, jolloin
Napoleon selitti, ettei hän brumaire'n 19 p:n jälkeen ole ollut
kenraalina, ja ehdotti, että häntä suorastaan sanottaisiin vain
Napoleoniksi, ja siksi se jäi. Mutta kinastukset jatkuivat suurella
kiihkeydellä, sittenkun kuvernööriksi oli saapunut Hudson Lowe; tämän
koulumestarillinen pikkumaisuus ja jäykkä muodollisuus saivat jo
alusta alkaen Napoleonin raivoon. Lopuksi kävi niin, että tuo ankara
vanginvartija lakkasi käynneillään kiduttamasta pientä siirtokuntaa
ja lähetti sinne vain upseerin tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa.

Sillä ei mitään pelätty, niin paljon kuin sitä, että Napoleon
koettaisi pujahtaa pois, vaikka kyllä piti olla tiettyä, että hän
ei ollut suostunut niihin moniin pakenemisen ehdotuksiin, joita
hänelle salamerkkikirjeissä tehtiin englantilaisissa sanomalehdissä.
Hän sanoi itse, että hän piti vankeutta S:t Helenassa parempana
kuin vapautta Amerikassa, jossa häntä odotti ainoastaan salamurha
tai unohdus. Ja hän odotti vielä paljon elämältä. "Kahdessa
vuodessa", hän sanoi kuvernöörille, kun tämä puhui hänelle uudesta
asuinrakennuksesta, joka sen ajan kuluessa saattoi valmistua,
"kahdessa vuodessa tapahtuu ministerivaihdos Englannissa tai syntyy
uusi hallitus Ranskassa, ja silloin en ole enää täällä".

Mutta vaikkakin hänen elämänsä loppuisi ennenkuin hänen odottamansa
päivät olivat tulleet, oli hänellä kuitenkin yksi tehtävä:
huolenpito jälkimuistostaan. Rauhattomaksi julistettu Napoleon ei
voinut odottaa, että hänen historiansa tulisi oikeudenmukaisesti
kirjoitetuksi, niin kauvan kuin hänen vihollisensa olivat vallassa;
pyhän allianssin miehet eivät kykenisi arvostelemaan revolutsionin
miehiä. Sentähden hän vankeuden pitkinä, yksitoikkoisina päivinä,
jolloin ei mikään häirinnyt muistojen piiriä, kirjoitti pitkiä
oman historiansa katkelmia. Puolueetonta esitystä ei voida koskaan
odottaa mieheltä, joka kirjoittaa oman historiansa, kaikkein vähimmän
mieheltä, joka mahtavine intohimoilleen on jättänyt niin syviä jälkiä
maailmanhistoriaan kuin Napoleon. Kaikista repivimmässä kritiikissä,
mitä häntä vastaan on kirjoitettu, sanotaan: "Hänen käsityskantansa
on hänen luonteensa pakoittama; hän näkee ihmiset semmoisina kuin
hänen tarpeensa vaatii heitä näkemään." Mutta hän ei muodostanut
vahaavassa mielikuvituksessaan ainoastaan ihmisiä; asiallisten
tositapaustenkin täytyi olla semmoiset millaisina hän niitä tarvitsi
ja millaisiksi hän ne tahtoi. Hän, joka oli sanonut itseänsä
orjuutetuimmaksi mieheksi, pakoitetuksi tottelemaan sydämettömintä
herraa: tapahtumain yhteyttä ja olojen luonnetta, tuli suunnattoman
menestyksen aikana, vahvasti kehittyneestä todellisuusvaistostaan
huolimatta, taivutetuksi pitämään mahdotonta mahdollisena ja rupesi,
pyrkiessään mahdottoman saavuttamiseen, pitämään epätodellista
todellisena.

Jos siinä on perää, mitä Napoleonista sanottiin silloin, kun hän
seisoi tapausten keskellä, että hän oli täydellinen harhaluulo, niin
totta kaiketi niin oli laita vielä enemmän nyt, kun muistikin loi
häikäisevän kimellyksensä hänen väririkkaaseen elämäänsä. Napoleonin
historia, semmoisena kuin hän itse sen kirjoitutti S:t Helenassa
vastapainoksi silloin Euroopassa vallitsevalle mielipiteelle, kaipaa
kyllä, kuten jo aikoja sitten on huomautettukin, korjauksia ja
lisäyksiä yksityiskohdissa, mutta se on sittenkin paras lähde tiedon
saamiseksi siitä, mihin hän pyrki, ja -- tarpeellisine korjauksilleen
-- itse Napoleonin tuntemiseen.

Ja Napoleonilla oli totisesti jotakin oikeutta sanoa: "Minä olen
masentanut anarkian voimat ja luonut järjestystä vallitsevaan
hämminkiin. Olen puhdistanut revolutsionin sen liasta, jalostuttanut
kansat ja vahvistanut kuninkaiden vallan. Minä olen aiheuttanut
yleisen kilpailun, palkinnut ansiot ja laajentanut kunnian rajat...
Jos puhutaan minun hirmuvallastani, niin historioitsijan täytyy
näyttää, että diktaattori oli välttämätön. Jos puhutaan siitä,
että supistin vapauden, täytyy hänen osottaa, että vallattomuus,
epäjärjestys ja anarkia seisoivat kynnyksellä... Jos minua syytetään
kunnianhimosta, -- no, silloin täytyy minun myöntää, että sitä on
ollut minussa paljon; mutta se on ollut ylevintä, mitä koskaan on
ollut olemassa... kunnianhimo saadakseni järjen hallitsijaksi ja
ihmisten voimat harjoitetuiksi ja kehitetyiksi. Historioitsija
ainoastaan valittakoon, ettei semmoinen kunnianhimo ole saavuttanut
tarkoitustaan." Ja hän saattoi kyllä lisätä niitä varten, jotka
ajattelevat niitä tuhansia, jotka kuolleina makasivat hänen tiellään,
että maailmankehityksen lait ovat kirjoitetut verellä, sekä
politiikan että uskon ja tieteen marttyyrien verellä.

Päivät hiipivät hitaasti eteenpäin Euroopan vangin elämässä.
Kuvernööri oli luullut olevansa pakoitettu lähettämään pois
kreivi Las Cases'in ja hänen poikansa sekä lääkäri O'Meara'n, ne
kun pitivät vireillä yllyttävää kirje-vaihtoa mannermaan kanssa.
Siitä oli seurauksena välikysymys Britannian parlamentissa, josta
kuitenkin oli tuloksena vain se, että Napoleonia vastaan ryhdyttiin
ankarampiin toimiin. Mutta kun niitä ruvettiin toteuttamaan, oli
ilmeistä, että hän jo oli alkanut riutua. Niiden riitaisuuksien
johdosta, jotka aiheutuivat Hudson Lowe'n ylenpalttisista
vartioimistoimista, Napoleon pidättyi vähän uhmatenkin melkein
kokonaan ulkona liikkumasta, mutta se vaikutti varsin turmiollisesti
ennen niin toimekkaaseen mieheen. Häntä uuvutti pieninkin liikunto,
ja vain kehoittamalla saatiin hänet istumaan ulkoilmassa. Hänen
valtasuonensa, joka aina oli tykyttänyt erittäin hitaasti, kävi nyt
kuumeentapaiseksi. Napoleon tiesi kuoleman lähestyvän, ja että lopun
aiheena tulisi olemaan sama tauti, syöpäpaise vatsassa, johon oli
kuollut hänen isänsä ja vanhin sisarensa. Huhtikuussa 1821 hän saneli
Montholon'ille testamenttinsa, joka todistaa, kuinka uskollisesti hän
muisti tehdyt palvelukset.

Toukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle
viimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän
kellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte.

Mutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui
saaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen
jyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä
sielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle.

Toukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts
Gate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt.
Mutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa.

"Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla
Ranskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti
rakastanut."

Louis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen
toteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa,
Joinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja
hänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun
15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon,
ja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n,
Turenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli
viimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis.
"Niin", sanoi ministeri, "hän oli meidän laillinen keisarimme ja
kuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta
hänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle."

Mutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä
Napoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat
pienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän --
keisari Napoleon -- olisi kuollut autiolla saarella. "Hän palaa
takaisin!" sanoivat Ranskan talonpojat -- ja ne sanovat niin vielä
meidän päivinämme -- "hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa
väkevämpänsä!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Napoleon" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home