Title: Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844
Author: Lönnrot, Elias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844" ***


ELIAS LÖNNROTIN MATKAT II: 1841-1844



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. II.



Helsingissä,
Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1902



SISÄLLYS

Esipuhe.

KYMMENES MATKA vv. 1841-42.

     Yleiskatsaus.
  1. Päiväkirjasta 12.III.41.
  2. Päiväkirjasta 15.III.41.
  3. Päiväkirjasta 19.III.41.
  4. Arkiaterinrouva Törngrenille 20.III.41.
  5. Tohtori Rabbelle 20.III.41.
  6. Akademikko Sjögrenille 21.III.41.
  7. Päiväkirjasta 22.III.41.
  8. Päiväkirjasta 24.III.41.
  9. Päiväkirjasta 26.III.41.
 10. Päiväkirjasta 27.III.41.
 11. Päiväkirjasta 30.III.41.
 12. Tohtori Rabbelle 30? 31.III.41.
 13. Päiväkirjasta 1.IV.41.
 14. Päiväkirjasta 3.IV.41.
 15. Tohtori Rabbelle 3.IV.41.
 16. Päiväkirjasta 4-5.IV.41.
 17. Kirje tohtori Lönnrotilta 8.IV.41.
 18. Päiväkirjasta 9.IV.41.
 19. Päiväkirjasta 11.IV.41.
 20. Päiväkirjasta 17.IV.41.
 21. Tohtori Rabbelle 30.VII.41.
 22. Tohtori Rabbelle 19.VIII.41.
 23. Tohtori Rabbelle 31.VIII.41.
 24. Kyrön-matka.
 25. Tohtori Rabbelle 31.X.41.
 26. Päiväkirjasta 4.XI.41.
 27. Arkiaterinrouva Törngrenille 11.XI.41.
 28. Tohtori Rabbelle 12.XI.41.
 29. Päiväkirjasta 17.XI.41.
 30. Päiväkirjasta 24.XI.41.
 31. Päiväkirjasta 7.XII.41.
 32. Päiväkirjasta 17.XII.41.
 33. Päiväkirjasta 23.XII.41.
 34. Päiväkirjasta 26.XII.41.
 35. Päiväkirjasta 31.XII.41.
 36. Päiväkirjasta 13.I.42.
 37. Päiväkirjasta 28.I.42.
 38. Ote T:ri Lönnrotin kirjeestä 3-5.II.42.
 39. Tohtori Rabbelle 5.II.42.
 40. Päiväkirjasta 28.III.42.
 41. Päiväkirjasta 2-.IV.42.
 42. Akademikko Sjögrenille 23.III.42 (v.l.) = 4.IV.42 (u.l.).
 43. Päiväkirjasta 5.IV.42.
 44. Tohtori Rabbelle 2.V.42 (v.l.) = 14.V.42 (u.l.).
 45. Kuolasta Kemiin 4.V.42.
 45. Päiväkirjasta 4.V.42.
 46. Akademikko Sjögrenille 2.VI.42.
 47. Tohtori Rabbelle 24.VI.42.
 48. Ylioppilas Adolf Törngrenille 26.VI.42.
 49. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.VI.42.
 50. Maisteri Ståhlbergille 28.VI.42.
 51. Tohtoreille Aspille ja Borgille 26? 28.VI.42.
 52. Tohtori Rabbelle 1.VII.42.
 53. Valtioneuvos Rafnille (konsepti) 1.VII.42.
 54. Pastori Stockflethille 4.VII.42.
 55. Tohtori Rabbelle (konsepti) 4? 5.VII.42.
 56. Tohtori Rabbelle 11.VII.42.
 57. Tohtori Rabbelle 15.VII.42.
 58. Tohtori Rabbelle 23.VII.42.
 59. Tohtori Rabbelle 3.VIII.42.
 60. Tohtori Rabbelle 4.VIII.42.
 61. Arkiaterinrouva Törngrenille 18-19.VIII.42.
 62. Matkakertomus.
 63. Akademikko Sjögrenille syysk. lop. 42.
 64. Tohtori Rabbelle 8.X.42.
 65. Tohtori Rabbelle alussa lokak. 42.

YHDESTOISTA MATKA v. 1844.

  1. Tohtori Rabbelle 21.VII.44 (v.l.) = 2.VIII.44 (u.l.).
  2. Lehtori Zittingille 13.VIII.44.
  3. Tohtori Rabbelle 16.VIII.44.
  4. Lehtori Ståhlbergille 24.VIII.44.
  5. Tohtori Rabbelle 27.VIII.44.
  6. Tohtori Rabbelle 14 & 18.X.44.
  7. Rehtori Snellmanille (osittain konseptia) lop. lokak. 44.
  8. Lehtori Zittingille alussa marrask. 44.
  9. Tohtori Rabbelle 12.XI.44.
 10. Rehtori Snellmanille 29.XI.44.
 11. Tohtori Rabbelle 3.XII.44.
 12. Pastori Sirénille 6.XII.44.
 13. Pastori Sirénille 6.XII.44 (v.l.).
 14. Tohtori Rabbelle 18.XII.44.
 15. Nimineuvos von der Hagenille lop. helmik. 45.



Esipuhe.


Tämä nyt ilmestyvä "Lönnrotin matkojen" II:nen osa liittyy suoranaisena
jatkona I:seen, mutta toiselta puolen eroavat vuosien 1841-1844 matkat
niin paljon aikaisemmista, että näiden matkakertomusten julkaiseminen
eri osana näytti sopivalta. Toimitustyö on ollut samoissa käsissä
kuin edellisen osankin ja suoritettu samalla tavalla. Kuitenkin
venäjänkielisten sanain kirjoittamisessa on tässä osassa osaksi
poikettu edellisessä noudatetusta menettelytavasta. Kun niitä
kymmenennen matkan kirjeissä esiintyy verraten tiheässä, etenkin
yleis- ja erisnimiä, on ne yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi
kirjoitettu nykyaikuisemmin, niin että Lönnrotin osaksi vaihtelevasta
kirjoitustavasta huolimatta suhuäänteet on merkitty z:llä, zh:lla,
sh:lla, tsh:lla, shtsh:llä ja venäjän y y:llä. Sen joka haluaa
ottaa selkoa Lönnrotin transskriptionista, on siis turvautuminen
käsikirjoituksiin.

Mitä teokseen liittyviin karttoihin ja henkilöluetteloon tulee, on
vähäsen poikettu alkuperäisestä suunnitelmasta. Suomen kartan asemasta
on käytännöllisistä syistä pidetty parempana Pohjoissuomea ja Lappia
esittävä kartta, ja henkilöluetteloon on otettu kaikkien, eikä vaan
tärkeimpien, matkakertomuksissa esiintyvien henkilöiden nimet. Lyhyitä
elämäkerrallisia tietoja on annettu Lönnrotin läheisistä ystävistä ja
muutamista huomattavista henkilöistä sekä suomalaiselle lukijalle
oudommista ulkomaalaisista. Kartat on toimittanut ylioppilas J.O.
Granö, luettelon allekirjoittanut. [Henkilöluettelo ja kartta jätetty
pois tästä e-kirjasta.]

Helsingissä syyskuulla 1902.

                        Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri.



KYMMENES MATKA vv. 1841-1842.



[Saatuansa julkaistuksi tärkeimmän osan runosaaliistansa, eepilliset
ja lyyrilliset runot, kääntyi Lönnrotin huomio yhä enemmän
kielentutkimukseen. Tammikuussa 1841 hän yhdessä norjalaisen
kielentutkijan, pastori Nils Stockflethin kanssa läksi pitkälle
kielitieteelliselle tutkimusmatkalle aikoen Aunuksen kantta matkustaa
Venäjän- ja Norjan-Lappiin, vieläpä mahdollisesti samojeedienkin luo.
Yhdessä Stockflethin kanssa matkusti L. Ilomantsiin, josta yksin jatkoi
matkaa Salmin ja Veskelyksen kautta Petroskoihin. Mutta kun L. ei ollut
rajalla saanut asianomaista tarkastustodistusta passiinsa, keskeytyi
matka täällä. L. palasi takaisin kotimaahan, oleskeli kesällä m.m.
Laukossa ja läksi vasta syksyllä, tällä kertaa M.A. Castrénin seurassa,
Suomen-Lappiin. Castréniin yhtyi L. Kemissä, josta tutkijat yhdessä
matkustivat Inariin, käväisivät Stockflethia tapaamassa Karasjoella
(Norjan-Lapissa) sekä tekivät sen jälkeen talvella 1842 pitkän ja
vaivalloisen matkan Paatsjoen, Kuolan, Kannanlahden, Koudan, Kieretin,
Kemin ja Solovetskoin kautta Arkangeliin, jonne saapuivat toukokuun
lopussa. Huomattuansa samojeedinkielen tutkimuksen itsellensä
hyödyttömäksi L. luopui Arkangelissa tämän kielen tutkimusyrityksestä,
erosi Castrénista ja kääntyi heinäkuussa kotimatkalle kulkien osaksi
vesitse osaksi maitse Onegan, Kargopolin ja Vyitegran kautta
Lotinapeltoon. Lotinapellosta käsin teki L. vielä muutamia viikkoja
kestävän tutkimusmatkan vepsäläisten luo Ojattivirran latvoille. Kotiin
hän saapui lokakuussa.]



1.

[Päiväkirjasta.]


                                 Säämäjärvi, 12 p:nä maaliskuuta 1841.

Tulin erääseen pappilaan. Minut vastaanotettiin kaikella sillä
teeskentelemättömällä hyväntahtoisuudella ja vieraanvaraisuudella, mitä
köyhät ihmiset voivat osottaa. Kahvia keitettiin ja pyytämällä
pyydettiin juomaan kolmas kuppi. Valitettiin, ettei juuri silloin
sattunut olemaan talossa teetä. Jos ei muuta puutu, niin siitä pulasta
pian on päästy, minä ajattelin, ja hain laukustani esille tötterön,
jonka onneksi olin säilyttänyt, vaikka viimeinen suomalainen kyytimies
ei ollut tahtonut kyyditä minua rajatullin ohi ilman että olin
tyhjentänyt vaelluskumppani-pahasestani, s.o. laukustani, kaikki
takavarikonalaiset tavarat. Pullo kerrattua viinaa, jonka Ilomantsin
pappilan vieraanvarainen väki oli minulle evääksi antanut, jätettiin
täten melkein täysinäisenä rajan toiselle puolelle, mutta teetä ja
sokeria minun oli sääli. Jos tulliherra tahtoo ne ottaa, niin ottakoon,
ajattelin. Mutta kyytimies tuumi: "Viis teidän teestänne ja
sokeristanne, mutta jos minut saadaan kiinni kyyditsemästä teitä
kiellettyine tavaroinenne, niin otetaan minulta hevonenkin." Sitten hän
kertoi tarinan miehestä, joka joutui kiinni yrittäessään salaa tuoda
rajan yli vähän kahvia. Sekä kahvi että reki ja hevonen oli otettu
takavarikkoon, ja samoin olisi käynyt omistajankin, ellei hänellä olisi
ollut niin notkeat ja lujat jalat, että vahvasta lumesta huolimatta,
joka esti häntä ajamasta takaa, pääsi pakoon metsään. Erään toisen
hevonen oli otettu siitä, että miehen taskusta oli löydetty pullo
viinaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan minua pelästyttänyt, tahdoin pitää
teeni ja kahvini, ja sen sainkin viimein tehdä sillä ehdolla, että
maksaisin miehen hevosen, jos se niiden takia otettaisiin
takavarikkoon. Ja tultuamme tulliasemalle, tulliherra osotti laukulleni
sellaista ylenkatsetta, ettei edes suonut sille katsettakaan. Täten
minulla oli tallella tee-tötteröni, jonka nyt annoin papin rouvalle
auttaakseni häntä pulastaan. Heti "samovari" oli toimessa ja tee
valmis, jota sitten juotiin runsaat määrät. Samovari, teekeittiö on
venäläinen sana ja merkitsee: itsekiehuttaja. Oli kaksi tällaista
abderalaista kaivoa talossa. Ettei niiden itsekiehuttavaa ominaisuutta
kuitenkaan tule ottaa niin aivan vakavalta kannalta, sen huomaa
edellämainitusta. Ennenkuin minulta oli saatu teetä, ne itse eivät
kyenneet sitä keittämään. -- Seuraavana päivänä juotiin aamupäivällä
sekä teetä että kahvia, mutta kun pappi illalla kysyi vaimoltaan, miksi
hän ei jo tuonut pöytään teetä, vastattiin tähän: sahara net [ei ole
sokeria], jolloin sananlasku: "viittä vaivanen vajalla, ei yhtä
sianlihoa", juolahti mieleeni. Tällöin aikaisemmin kuolemaan tuomittu
sokerivarastonikin tuli hyvään tarpeeseen.

Se, joka ei omin silmin ole nähnyt sitä sokkelomaista rakennustapaa,
jota rahvas Venäjän-Karjalassa ja Aunuksen kuvernementissa
käyttää, ei mistään selityksestä voi saada siitä selvää käsitystä.
Varakkaanpuoleiset perheet asuvat kaksikerroksisissa taloissa, joiden
kummassakin kerroksessa on 2-3 asuinhuonetta. Kummallakin on porstua
(sintso), mistä portaat johtavat ylös ja alas. Sitäpaitsi on erityiset
varastohuoneet, 2-3 luvultaan, ja niihin mennään mainituista
sintsoista. Toiset alemmasta sintsosta alaspäin johtavat portaat vievät
pihalle, toiset navettaan ja talliin. Ylemmästä sintsosta johtavat
yhdet portaat alasintsoon, toiset talliin ja navettaan ja vielä
kolmannet ullakolle. Paitsi aittoihin viepi jommastakummasta ovi
vajaankin (sarajaan). Jos nyt siis asuu yläkerrassa ja pimeässä lähtee
tuolle vaaralliselle retkelle alas, niin täytyy joko monivuotisen,
paikalla asumisen kautta saavutetun kokemuksen nojalla olla hyvin
tottunut paikkoihin tai myöskin auttamattomasti joutua eksyksiin.
Minulle sattui kerran että ainakin neljännestunnin ajan harhailin
eksyksissä suojasta suojaan. Viimein katsoin olevani hukassa ja aioin
juuri paneutua pitkäkseni eräässä huoneessa olevalle kovanpuoleiselle
esineelle, jos mahdollista nukkuakseni ja täten odottaakseni seuraavan
päivän valkenemista; harmissani en tahtonut huutaa apua. Silloin tuli
muuan naiseläjä palava päre kädessä ja pelasti minut kurjasta
tilastani. Olin silloin navetassa, allani oven suussa oleva vanha
heinähäkin puolisko.



2.

[Päiväkirjasta.]


                                 Petroskoi, 15 p:nä maaliskuuta 1841.

Aunukselaiset, jotka puhuvat suomea, sanovat puhuvansa _Lyvvin_ kieltä.
Tämän sanan johto lienee etsittävissä venäläisestä sanasta ljudi
[luetaan ljuudi, merkitsee ihmiset, väki], varsinkin kun itse kansan
nimenä tämän ohella on _lyydiköt_. Tähän kieleen on paljo sekoittunut
venäläisiä sanoja, sekä tarpeellisia että tarpeettomia. Sanojen muoto
eroaa sitäpaitsi hieman suomalaisesta. Muodot _kävyn, kävyä_ vastaavat
[suomen] muotoja _käyn, käyä_, elatiivin pääte _-s_ vastaa suomalaista
päätettä _-sta_; paremban, suurembamks; andan ja annan; yhtelle; tuoda;
nähdä; _netsi -in_ tämä; _äiänkö netsis_(tä) _heposes_(ta,) (tästä
hep.) _andoit_? -- _hätken (hätki)_ = viikon (kauan); _oletko k.
linnasch_?; -- _hura_ = vasen; _hura käsi_: -- _parsi_ = hirsi, tukki;
-- _nygö_ = nyt; -- _järelle, järille_ = jälelle; _pohatembat_ =
pohatammat; -- _siiritse_ = sivutse; -- _kaaritsee, kaarita_ =
haiskahtaa; _mutakat_ = vorot, rosvot: -- _pertsukka_ = sormikas; --
_arta, ardan_ -- ulku; -- _meresi_ = rysä; _liippi_ = huovi; --
_elgentää, ellentää_ = ymmärtää; -- _kudama_ = mikä, joka; _kudamas
tulet_: -- _rääpyskä, rääpöi_ = muikku; -- _ääreh_ = pois; _meni
ääreh_; -- _työlöitä, suoloita, maaloita_ = töitä j.n.e.; --
_päiväläinen_ = kasakka; -- _kivilöinen_ = kivonen, kivyt; -- _jupka_ =
hame; -- _kaluin_ = kaivin; -- _nenka_ = muka (aivan, vastauksissa),
syntynyt sanoista _niin ikään_; -- _nenkoinen, nenkoma_ = semmoinen: --
_myö, työ, hyö -- hyö kävväh_; -- _andasin_; -- topia[-, nominatiivi]
_topiu_ pitkä. -- _Paikan ranta_ = huivin reuna.

Samoin kuin Suomessa, täälläkin kieli jonkun verran vaihtelee eri
pitäjissä. Vuokkiniemen ja Repolan murteet ovat karjalan ja aunuksen
sekoitusta.

Oma erityinen murteensa on _vepsänkieli_, jota saamaini tiedonantojen
mukaan puhutaan Solttijärvessä, 60 virstaa etelään Petroskoista. Sitä
lyydikköläiset tuskin ollenkaan ymmärtävät. Jos joku puhuu
ymmärtämättömästi, annetaan hänelle soimuunimi vepsäläinen. Lyytiköt
eroavat pohjoisista bogosteista, Lindajärvestä, Repolasta,
Rukavaavasta j.n.e.; näitä sanotaan lappalaisiksi.



3.

[Päiväkirjasta.]


                                Petroskoi, 19 p:nä maaliskuuta [1841].

Ihmeellisen huono mulla on onni passieni tautta. Tultuani 30
peninkulmaa Kajaanista huomasin vasta Ilomantsissa, että kielenkääntäjä
oli, kääntäessään passin venäjäksi, supistanut kahden vuoden ajan
kahteen kuukauteen. Passin ollessa tällainen, en voinut luottaa sen
kelpaavaisuuteen Venäjällä ja lähetin sen Stockflethin mukana, joka
silloin erosi minusta, takaisin, pyytäen uutta. Mutta kun kuvernööri
[Lagerborg] oli poissa Oulusta juuri kirjeeni saapuessa sinne, oli vain
veitsellä raapittu pois sana mesetsa (kuukautta) ja kirjoitettu goda
(vuotta) sijaan. Tämä temppu oli tehty niin taitavasti, että melkoinen
reikä, jotenkin numeronollan kokoinen, oli goda sanan rinnalle
ilmestynyt poisraavitun sanan sijalle. Kun kuitenkin viimeinkin tahdoin
päästä rajan toiselle puolelle, en malttanut toistamiseen anoa uutta
passia, vaikka se täten korjattuna itse teossa saattoi olla entistään
huonompi. Tosin kielenkääntäjä passin alareunaan oli kirjoittanut
todistuksen, että passi oli voimassa kaksi vuotta, mutta
kielenkääntäjän sanoilla on enimmäkseen merkityksensä käännöksessä,
eikä siinä, mitä hän sen ohella todistaa. Näin ollen saavuin
Tulomajärven pitäjän Kollatselän kylässä olevaan rajatulli-taloon.
Rajatullivirkamies (tamozhnik) oli edellisenä yönä palannut matkalta
Aunuksesta. Hän oli vielä vuoteessa, kun päivällisaikaan tulin perille
ja tahdoin näyttää passiani, noudattaen asetusta, joka oli luettavana
passin takasivulla ja joka määräsi, että se oli ensi rajatullissa
näytettävä. "Se on tarpeetonta", näin kuului yhä vielä vuoteessaan
venyvän herran vastaus. Ei laukkuakaan tarkastettu, niin että kirjani
ja paperini saivat olla rauhassa ja minäkin esteettömästi sain jatkaa
matkaani. Tämä kun tapahtui rajaa pitkin, oli minulla huvi 55 virstan
päässä kulkea toisen tulliaseman kautta, joka oli Veskelyksen
kirkonkylässä. Siellä ei tulliherra ollut kotona, vaan oli, kuten
kerrottiin, matkustanut viemään takavarikkoon otettuja tavaroita
Petroskoihin. Täälläkään ei tarvinnut avata laukkua, kun sotamies uskoi
kyytimieheni vakuutusta, ettei se sisältänyt muuta kuin kirjoja. Näin
tulin tänne Petroskoihin 15:ntenä päivänä maaliskuuta ja vein passini
seuraavana päivänä poliisikamariin. Luulin että kaikki oli hyvällä
kannalla, mutta eilen, 18:ntena päivänä, sain poliisikamarista sanan
tulla sinne. Siellä poliisimestari (gorodnitshij) julisti minulle,
ettei minulla ollut oikeutta sillä passilla oleskella täällä, vaan että
minun oli lähdettävä takaisin rajan yli. "Minkä tähden?" -- "Sen
tähden, ettei sitä ole näytetty rajatulliasemalla." Selitettyäni syyn,
miksi siinä ei ollut rajatullimestarin nimikirjoitusta, ei tulos ollut
parempi kuin että minun täytyi lähteä kaupungista joko hyvällä tai
pahalla. Sieltä menin kuvernöörin luo, toivoen hänen kauttansa saavani
asiani paremmalle tolalle. Mutta tämäkin toivo petti. Sen verran etua
saavutin kuitenkin, ettei minun tarvinnut matkustaa takaisin koko
matkaa, vaan ainoastaan lähteä lähimmälle rajatulliasemalle, mistä
saatuani tulliherran tarkastuskirjoituksen saatoin palata. Näin lakia
noudatetaan. Minun olisi siis pitänyt riidellä siksi kun olisin saanut
tarkastustodistuksen Kollatselässä, tai myöskin Veskelyksessä odottaa
tulliherran paluuta, jotta olisin päässyt tekemästä tuote 86 virstan
pituista matkaa edes takaisin. Mutta miten olisin voinut edes aavistaa
sellaista? -- Mennessäni kuvernöörin luo otin mukaani tohtorinkirjeen
sekä muutamia muita asia-papereita, niillä tarvittaessa todistaakseni,
etten matkustanut väärällä nimellä. Näitä minun ei kuitenkaan tarvinnut
näyttää. Oltuaan vähän aikaa poissa huoneesta kuvernööri palasi ja
pyysi minua käymään sisälle rouvansa luo, joka muka oli sairas. Tämä
kaiketi oli, ajattelin heti itsekseni, jonkunmoinen koe (eli
lääkintätieteellinen tutkinto), jonka piti näyttää, olinko todella
lääkäri. Seurasin kuvernööriä sinne, ja rouva kertoi minulle --
saksaksi -- että hän vilustuksen jälkeen jo kolme viikkoa oli ollut
pahoinvoipana: oli ollut kuumetta, verenvuotoa nenästä y.m. Kysyttyäni,
miksi hän ei ollut kutsuttanut oman kaupungin lääkäreitä -- näitä
kuuluu olevan kokonaista kolme -- vastattiin vaan, ettei sitä oltu
tehty, kun oli odotettu taudin muuten paranevan. Tästä sain vielä
varmemman vakaumuksen siitä, että tauti oli pelkkä veruke, jonka
avulla joko tahdottiin saada tilaisuus nauraa kummallisella
matkustaja-hölmöllä tai asettaa hänet koetukselle lääkintätieteessä.
Jos tarkoitus oli edellinen, saatoin hyvin vastata heidän
toivomuksiansa, sillä ollen hämilläni koko tutkistelun johdosta, puhuin
saksaa erinomaisen huonosti enkä tahtonut muistaa edes tavallisimpia
puheenparsia. Täyttääkseni jälkimäisen tarkoituksen istuuduin ja
kirjoitin reseptin -- erästä hiostavaa teetä -- pyytäen lähettämään
apteekkiin: sinne se luultavasti ei koskaan tullut, vaan joutui kaiketi
kotilääkärin käsiin. Olisipa ollut hyvä, jos en olisi ollut niin
hämilläni, niin että olisin voinut panna rouvan itsensä koetukselle ja
todistaa hänelle, ettei hän ollut sairas. Mutta kun saksa minulta sujui
niin huonosti, luovuin koko aikeesta. Palattuamme kuvernöörin
huoneeseen, pyysin saada jäädä kaupunkiin ainakin 3-4 vuorokaudeksi,
ennenkuin matkustin rajatulliasemalle. Tähän suostuttiin.



4.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


                                 Petroskoi, 20 p:nä maaliskuuta 1841.

Arvoisa Professorinrouva!

Koska Te itse velvotitte minua joskus kirjoittamaan, missä oleskelen ja
miten voin, ja koska aina siitä perin kun viime kesänä läksin Laukosta,
olen laiminlyönyt tämän velvollisuuden täyttämisen, tahdon nyt
lyhykäisesti kuvata, miten olen viettänyt tämän ajan. Kohtaamatta
mitään sanottavaa viivytystä matkalla tulin Kajaaniin, missä muutamaksi
kuukaudeksi taas ryhdyin virkatehtäviini. Ticklénin, Aspin ja minun
välillä ennen tapahtuneen sopimuksen mukaan tapasimme toisemme 11:ntenä
päivänä syyskuuta tarkastusmatkoillamme paikkakunnalla, missä
lääkäri-piirimme rajatuksin yhtyvät. Tohtori M. Lindfors, jonka
lääkäri-piiri niinikään rajoittuu samoihin seutuihin, oli hänkin
luvannut samaan aikaan saapua paikalle, mutta ei tullutkaan. Me muut
olimme siellä yhdessä kaksi ja puoli vuorokautta. Meillä oli sangen
hauskaa; oleskelimme sisällä, sillä ulkona satoi lunta lakkaamatta.
Niistä tuoreenpuoleisista terveisistä, jotka Laukosta toin Ticklénille,
hän oli suuresti mielissään. Ellei hän jo itse ole kirjoittanut, saan
nyt lähettää häneltä vastaterveisiä. Sekä ulkonäön että muun puolesta
hän on vallan kuin ennen. Hän voi muuten vallan hyvin ja on ostanut
itselleen oman talon vallan läheltä Raahea. Tämän kohtaamisemme aikana
päätettiin muun muassa ruveta julkaisemaan _Suomi_-nimistä
aikakauskirjaa, jolle sitten kirjevaihdon kautta saatiin useita
avustajia.

Joulukuun alussa tuli norjalainen kirkkoherra Stockfleth rouvineen
Kajaaniin. Rouva asui Paltamon pappilassa, ja Stockfleth itse opiskeli
suomea minun luonani. Kuukauden kuluttua hän ja minä yhdessä
matkustimme Karjalaan, mistä hän 12:ntena päivänä helmikuuta palasi,
noutaen vaimonsa Paltamon pappilasta ja matkustaen äärimäiseen Lappiin,
minne hän kaiketi maaliskuun loppupuolella saapunee. Luultavasti hän
nyt jo vähitellen on perillä. Minä taas jatkoin Karjalasta matkaani
tänne, asun nyt täällä erään venäläisen papin luona ja noudatan paastoa
hänen ja hänen rouvansa kanssa. Tästä paastoamisesta voin niin hyvin,
että toivoisin sitä jatkuvan pitkin vuotta, eikä vaan pääsiäiseen.

Täältä lähden muutaman päivän kuluttua maalaispitäjiin. Huhtikuun
lopulla luulen saapuvani Vienanmeren rannalla olevaan Kemin
kaupunkiin, josta olen aikonut ensi avovedellä matkustaa Arkangeliin.
Viimemainitusta paikasta lähden Venäjän-Lappiin, missä olen aikonut
koko kesän tutkia heidän kieltänsä. Syksyllä tulen Kuolan kautta
Norjan-Lappiin, missä sopimuksen mukaan taas tapaan Stockflethin. Vasta
tämän jälkeisenä talvena palaan Suomeen ja toivon kohta sen jälkeen
saavani tilaisuuden käydä Laukossa Teidän perhettänne tervehtimässä.

Jos kohta jo olen ollut täällä 5 vuorokautta, olen niin vähän liikkunut
kaupungilla, ettei minulla ole paljoa muuta siitä sanottavaa kuin että
se on kooltaan niin suuri kuin kaksi kolmannesta Helsinkiä, että kadut
ovat hyvin leveät, toreja on useita, useita kivitaloja, muuten muhkeita
puutaloja, joista monet ovat kaksikerroksiset; lisäksi kaupungissa asuu
kuvernööri, piispa, kolme lääkäriä y.m. Kaupunki on vallan Äänisjärven
rannalla. Ympäristön kylissä, lukuun ottamatta ihan lähimpiä, puhutaan
suomea, mutta kaupungissa enimmin venättä. Paaston aikana täällä
eletään siten, että ensiksi kello 8 a.p. juodaan joko 3 kuppia kahvia
tai 5-6 kuppia teetä, sitten kello 1 syödään annos lihalientä ynnä
leipää sekä annos keitettyä kalaa ynnä leipää. Illalla kello 6 juodaan
5-6 kuppia teetä, ja kello 8 tai 9 illalla syödään toistamiseen vallan
samoja ruokia kuin päivälliseksi. Näin on ollut viiden vuorokauden
aikana, ja samaa ruokajärjestystä luultavasti saisin noudattaa
pääsiäiseen asti, jos niin kauaksi jäisin tänne. Rikkaissa taloissa
sanotaan kuitenkin paastonkin aikana yltäkylläisesti nautittavan
luvallisia ruoka-aineita.

Tänään kastettiin kirkossa muuan saksalainen luterinuskoinen
kreikanuskoon; minun teki kovasti mieli mennä kirkkoon katselemaan tätä
jotenkin harvinaista seremoniaa, mutta kun posti lähtee huomenna ja
minulla on useita kirjeitä kirjoitettavana, päätin jäädä kotia.
-- -- -- -- --.

                                              Olen yhä edelleen
                                                Kunnioittaen
                                        Teidän nöyrin palvelijanne:
                                               Elias Lönnrot.



5.

Tohtori Rabbelle.

                               Petroskoi, 20 p:nä maaliskuuta 1841.

Rakas veli!

Jotta jäljellä oleva osa Venäjän Historiaa kerrankin tulisi painoon,
lähetän nyt Sinulle käsikirjoitusta pyytäen, että sen painatuksesta
sopisit Vaseniuksen kanssa, miten itse parhaaksi näet. Osa
käsikirjoituksesta on vielä korjaamatta, ollen siinä kunnossa missä se
on lähtenyt G. Ticklénin kädestä. Puhu Akianderin, Ståhlbergin tai
Cajanin tai jonkun muun kanssa, jonka vaan saat työhön taipumaan, että
hän tekisi tarpeelliset korjaukset, josta vaivasta saisi kymmenen
kappaletta tai enemmänkin koko historiaa. Akianderiin olisi sitäpaitsi
turvauduttava, että hän antaisi käytettäväksi ne korjaukset, jotka hän
Karamsinin suuren historian mukaan on tehnyt Herrman'in Venäjän
historiaan. Tätä viimemainittua näet Ticklén juuri on noudattanut.
Mikäli nämä korjaukset koskevat vielä painamatonta osaa, olisi ne ennen
painatusta tehtävä käsikirjoitukseen, ja muut, jotka koskevat jo
painettuja arkkeja, olisi pantava lyhyenä liitteenä teoksen loppuun.
Saattaisipa tapahtua niin, että vaikka monet harmia herättävät paikat
pyhitäänkin pois, kuitenkin useita sellaisia jää jäljelle, jotka ovat
painoasiamiehelle vastenmielisiä. Mutta jos ei niin kirjavaa
käsikirjoitusta kuin kysymyksessä olevasta tietysti tulee, kaikkine
siihen tehtävine korjauksineen, sovi laskea herra painoasiamiehen
kouraan, niin lienee välttämätöntä kirjoituttaa se kokonaan puhtaaksi.
Tämän kaiketi tekisi Ostrobothniensis [pohjalainen] Bäckvall, jos saa
vaivoistaan kirjaa joitakuita kappaleita tai myös rahamaksua, mikä
hänelle saattaa olla vielä tervetulleempaa, hän kun on hyvin varaton.

Joka tapauksessa on parasta, että ennen painatuksen alkamista hankitaan
painatuslupa, mitä varten jo painetut arkit sekä vielä painamatta oleva
osa lienee tarkastettavaksi jätettävä, jotta koko teokselle saataisiin
painatuslupa yhdeltä ainoalta painoasiamieheltä. Tässä seuraa mukana
eri lehdelle kirjoitettu esipuheentapainen ynnä sisällysluettelo.
Toivomukseni oli ollut saada tämän sisällysluettelon sijaan teoksen
alkuun sellainen lyhyt sisällyksen supistus kuin Suomen Historiassa
(Cajanin tekemä) on. En ole rohjennut vaivata häntä ehdottamalla, että
hän sen tekisi, hän kun paraikaa taitaa suoritella tutkinnoitaan; mutta
jos hänellä tai jollakulla toisella olisi aikaa ja halua sellaisen
kirjoittamiseen, olisi se sangen hyvä asia. Oma aikani kuluu niin
kokonaan suomen, venäjän ja lapin kielioppiin, etten ehdi toimia mitään
muuta. Kun kysymyksessä olevan historian painatusta ei siis sic
stantibus rebus [asioiden niin ollen] niinkään pian voida panna edes
alkuun, ja kun sanomalehti- ja muita tilaajoita niin usein on petetty
lupauksilla heidän maksamiensa rahojen korvauksesta, ei saattane olla
haitaksi ilmoittaa jossakin helsinkiläisessä lehdessä heikkouskoisten
vahvistukseksi, että luvatun korvauksen saannista on hyviä toiveita.

Siitä hyvästä tarjoumuksestasi, että raha-asioissa voin turvautua
Sinuun, olen Sinulle suuresti kiitollinen. Matkaani varten olen tosin
varannut itselleni jonkun verran rahoja, mutta en vielä voi tietää,
onko niitä riittämään asti. Mutta niistä 150 pankko-ruplasta, jotka
lupasin Vesilahden kappalaiselle Kustaa Ticklénille siitä vaivasta,
mikä hänellä on ollut Mehiläistä varten kirjoittamastaan Venäjän
Historiasta, en vielä ole maksanut enempää kuin puolet, joten 75 ruplaa
vielä on maksamatta. Pyydän Sinua lähettämään ne hänelle minun
puolestani, kun hän nyt on tehtävänsä loppuun suorittanut.

Stockflethista erosin Ilomantsissa. Sieltä matkustin Tohmajärven,
Pälkjärven, Kuskealau, Impilahden, Salmin, Tulomajärven. Veskelyksen,
Säämäjärven ja Viidanan seurakuntien kautta tänne. Täällä nyt olen
ollut 5-6 vuorokautta ja aion parin vuorokauden kuluttua taas lähteä
liikkeelle vähitellen matkustellakseni kokoilemassa, mitä filologisessa
suhteessa voi olla saatavissa. Näin tulen Vienanmeren rannalla
sijaitsevaan Kemiin, mistä ensi avovedellä lähden Arkangeliin. Siellä
en viivy pitkään, vaan lähden matkaamaan Kuolaa kohti Venäjän-Lapin
kautta, missä aion viettää koko kesän. Kuolaan luulen saapuvani vasta
myöhään syksyllä, ja sieltä lähden meren rannikkoa pitkin Vesisaareen
ja Alattioon; jommassakummassa näistä paikoista tulen tapaamaan
Stockflethin. Alattiosta sitten palaan suoraa tietä Tornion ja Oulun
kautta Kajaaniin. Jotenkin tällainen on matkasuunnitelmani. Tosin se
tuntuu vievän paljon aikaa, mutta olen tottunut työskentelemään
matkoilla, joten ajanhukka ei tulle aivan suuri. Lapin kielen
tunteminen on minulle oleva hyvin tärkeä sanakirjayrityksessäni, jos
siitä aiotaan enempää kuin pelkkää tunnettujen sanojen ja niiden
käännösten luettelemista. Jopa toivoisin ainakin sen verran perehtyväni
samojeedienkin kielen perusteihin, että tietäisin, olisiko siitä suurta
voittoa saavutettavissa suomenkielelle. Mutta siihen ei vielä riittäne
aikaa, kun sellainen tutkimus, jos siitä toivoisi joitakin määrättyjä
tuloksia, yksinään veisi aikaa ainakin puolen vuotta. Täytyisi
näet opiskella kieltä, josta ei edes vielä tietääkseni ole
kirjoitettu yhtään kielioppia. -- Koska yliopiston sanakirjalliset
käsikirjoituskokoelmat tähän asti ovat olleet Renvallilla ja hän nyt
on Herrassa nukkunut, niin ne olisivat ajoissa takaisin vaadittavat.
Mitä fraseologiseen puoleen tulee, niissä kaiketi on paljo sellaista,
mitä Renvall ei ole käyttänyt. -- Siitä etumaksusta, jonka suoritat G.
Ticklénille, saat tähän liitetyn kirjeen mukaisesti Wichmannilta noin
300 ruplaa. Lähetä varmuuden vuoksi niistä 200 ruplaa minulle
Arkangeliin, niin että siellä toukokuun keskivaiheilla voin ne saada.
Vasenius lupasi minulle Suomenmaan kartan siitä korjausluvusta, jonka
sitä toimitettaessa suoritin. Jos se nyt on saatavissa (värillisenä),
niin anna kirjansitojan sovittaa se matkalle sopivaan muotoon ja tehdä
siihen kotelo, ja lähetä sitten sekin Arkangeliin, sillä minulla ei ole
Lapinmaasta muuta kuin huono, käsin piirretty kartta; Vaseniuksen
kartassa näet ovat Lapinkin seudut kuvattuina. Kemistä olen lähettävä
annokseni Suomeen. Se on vain puhtaaksikirjoitusta vailla. Terveisiä.

                                                       Veljesi
                                                    Elias Lönnrot,



6.

Akademikko Sjögrenille.


                                 Petroskoi, 21 p:nä maaliskuuta 1841.

Korkeasti kunnioitettu ja laajamaineinen Herra Kolleegineuvos!

Sen matkan Venäjän-Lappiin, josta minulla oli kunnia viime kesänä
mainita Teille, olen nyt ottanut jo tehdäkseni. Mutta vaikka jo enemmän
kuin kaksi kuukautta sitten läksin Kajaanista, en vielä ole ehtinyt
etemmäksi kuin tänne Petroskoihin. Olin aikonut jo viime syksynä lähteä
tälle matkalle, mutta minua tuli odottamattani Kajaaniin tervehtimään
pastori Stockfleth, joka siellä viiden viikon ajan opiskeli suomea ja
sieltä seurasi minua Ilomantsiin, mistä hän, minun saatuani kahdeksan
viikkoa olla hänen seurassaan, palasi Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta
Lappiin. Minä taas läksin Aunuksen suomalaisten luo Salmiin,
Tulomajärveen, Veskelykseen ja Säämäjärveen, joilla seuduin jonkun
aikaa olen tutkinut heidän murrettaan ja monasti ollut harmissani sen
venäjän-sekaisuudesta. Jos kohta suomenkieli onkin kovin rumentunutta
Turun seuduilla, se on kuitenkin verrattomasti puhtaampaa kuin tämä
Aunuksen kieli. Säämäjärven papilta sain v. 1804 slavonilaisilla
kirjakkeilla painetun aunuksenkielisen katkismuksen. Sen kieli on
seuraavanlaista; Ensimäine kysyndu. Midämyö sinä sanottos ristikansu?
-- Sanon: Sidämyö, mi minä uskon jumalah meiän spaasale syndyle, i pien
hänen pyhitetyn sakonan. -- Toinen kysyndu. Mih opastav ristitysen
viero? -- Sanon: Opastov joga toves, i joga hyvän laaindah i mill
väljättu sanottu kniigois pagisioin i apostoloin; a lyhembi raadi minun
mustondah kai se kirjutottu lujas vieros meiän ristikansoin, kudam luja
mieles pien, i konsu pidän se sill manerille lugen: uskon yhteh jumalah
isäh, i muidu. -- -- Näin jotenkin kuului tämä eriskummainen teksti
papin tulkitsemana. Elatiivi-sijan pääte -ta näyttää kokonaan menneen
hukkaan, ja kun inessiivin päätteessä oleva a niinikään on jäänyt
pois, ovat molemmat sijat nyt samanlaiset ja päättyvät s:ään.
Konsonantti-yhtymät mb, nd, ht (hd) y.m. pysyvät enimmäkseen
muuttumattomina silloinkin kun tavu tulee suljetuksi. Minun
ei vielä ole onnistunut tässä murteessa huomata jälkiäkään
personaali-suffikseista. Mutta useiden alkuperäisten omituisuuksien
olemassaolon olen aika-ajoin pannut merkille. Niinpä esim. karjalaista
monikonpäätettä -loita käytetään yksitavuisissakin sanoissa: suoloita,
työläitä (= soita, töitä), sitäpaitsi tapaa sellaisia diminutiiveja
kuin kivilöinen, mäkilöinen, jokiloinen y.m., jotka luultavasti itse
ovat johtuneet kielessä ennestään olevista diminutiiveistä kiviö,
mäkilö, jokilo. Useampitavuisistakin a-päätteisistä adjektiiveista
komparatiivi usein muodostuu e:llä: _pohatembat, matalembat_ pro
_pohatammat, matalammat_. Pois sanaa vastaa kaikkialla _ääreh_, josta
virolainen sana _ärra_ luultavasti on johtunut; sanotaan myös _järelle,
järille_ eikä jälelle, jälille, kuten virossa _järrele_. Rahvas sanoo
kieltänsä erotukseksi suomen kielestä lyvvin kieleksi. Tämän sanan
nominatiivi on luultavasti lyyti -- ainakin olen joskus kuullut tätä
kansaa sanottavan lyytiköiksi, lyytikköläisiksi. -- Lyyti sana taas
johtunee venäläisestä ljudi sanasta.

Parin päivän kuluttua lähden täältä taas maalle ja luulen toukokuun
alussa olevani Kemissä, sieltä ensi avovedellä matkustaakseni
Arkangeliin. Koko kesän aion viettää Venäjän-Lapissa ja sitä seuraavan
talven Norjan-Lapissa. Jos olisi olemassa kieliopillisia tai muita
apuneuvoja samojeedein kielen opiskelemiseen, olisin halukas ensin
muutamaksi kuukaudeksi lähtemään lähimpien samojeedein luo, mutta niin
neuvottomana kuin nykyä sinne tulisin, en saattaisi paljoa oppia heidän
kielestään siinä lyhyessä ajassa, jonka siellä voisin viipyä. Mutta jos
olisi olemassa jonkunlainen samojeedin kielioppi tai joku muu kirja
tällä kielellä, ja jos ne olisivat saatavissa kirjakaupasta, pyydän
Teitä hyväntahtoisesti lähettämään sen minulle Arkangeliin, missä vielä
toukokuun keskivaiheilla tulen oleskelemaan. Tässä tapauksessa pyydän
Teitä siitä vastaiseksi suorittamaan maksun. Lappalaisia kirjoja on
minulla varattuna joltisestikkin, ja olen saanut pastori Stockflethilta
lupauksen, että hän lähettää minulle toisia Arkangeliin.

Pyydän sanomaan terveisiä Kolleegineuvoksettavelle ja olen edelleen

                                                  kunnioittaen
                                              nöyrin palvelijanne
                                                  Elias Lönnrot.

J.K. Rahvaassa tavallinen Venäjän kirkon ristimänimien lyhentäminen
näyttää tukevan sitä ajatusta, että kreikanusko ennen on ollut Suomessa
sangen laajalti levinneenä. Paikannimet, sellaiset kuin Sakkola,
Ahtola, Mikitta, Kostala, Harola, Hurola, Vakkala, Kuismavaara, Larila,
Larinsaari, Kesterinsaari, Toppana, Nastola, Jormas, Jormaa y.m.
tuntuvat johtuvan venäläisistä ristimänimistä; Sakko (Zacharias), Ahto
(Autonomus), Mikittä (Nicetas), Kosta (Constantinus), Haro (Chariton),
Huro (Gurij), Vakka (Vakaa), Kuisma (Kosmus), Lari (Hilarion), Nesteri
(Nestor), Toppana (Stephanus), Nasto (Anastasius), Jorma ja Jormu
(Hermolaus).



7.

[Päiväkirjasta.]


                                   Petroskoi. 22 p:nä maaliskuuta 1841.

Eilen olin kekkereissä erään alilääkärin luona -- ylhäisempien luo en
ole rohjennut mennä edes tervehdyksille peläten, että he joko olisivat
liian ylhäisiä, tai minä liian alhainen. Aluksi minulle tarjottiin
ryyppy viinaa (puhdistettua), sitten kahvia, sitten teetä, sitten
jonkunlaista "räämiä" eli kiiseliä, renikoita, pähkinöitä ja erästä
toista sisushedelmälajia (orjhi kedrovyje, [setripähkinöitä]). Sen
jälkeen pelattiin korttia ja napupeliä. Viinaa tarjottiin silloin
tällöin, mutta kun kieltäydyin sitä nauttimasta sanoen sitä liian
väkeväksi, laitettiin minulle lasi totia. -- Koko vierailu kesti kello
6:sta 1/2 10:en.

-- Palasin juuri hetki sitten kotia seminaarilaisten kasarmista. Siellä
heitä asui noin kolmekymmentä 5-6 kamarissa. He ovat kaikki
(luultavasti) lähiseutujen pappien ja diakonien poikia. Useat heistä
puhuivat lyvvinkieltä. Seminaaria he käyvät aina kymmeneen vuoteen ja
lukevat saksaa ja ranskaakin, paitsi latinaa, kreikkaa ja hepreaa.
Opetuksen tulee tapahtua lyvvinkielelläkin, mutta etupäässä venäjäksi.
Logiikka ja retoriikka ovat ainakin nimeltään tunnettuja tieteitä,
historia ja maatiede hieman tutumpia. Päättäen seminaarikurssinsa
päättäneistä diakoneista, joiden kanssa olen puhunut, en puolestani voi
antaa mitään hyvänpuoleista arvosanaa tälle oppilaitokselle. Latinan
puhumistaitoa pidetään erinomaisen taitavuuden merkkinä. --
Seminaarilainen saattaa jättää pappissäädyn.

Tänään 22:ntena päivänä maaliskuuta toimitin matkalaukkuni katsastuksen
ja havaiisin, että sen sisällyksenä olivat seuraavat esineet:

Aliosastossa:

1. Mustejauhoja ja muita musteen aineksia. 2. Kyniä, lyijykyniä,
lakkaa. 3. Kummilakkaa ja piipunhelakittiä. 4. Hieman lääkkeitä. 5.
Tötterö sisältävä teetä. 6. Samallainen sokeria sisältävä. 7. Muutama
kartuusi tupakkaa. 8. Merenvahapiippu varsineen. 9. Irtonainen
piipunvarsi. 10. Pari partaveistä. 11. Vähä sinistä verkaa housujen
paikkaamista varten. 12. Monenlaisia nappeja. 13. Kompassi. 14. Kaksi
mustepullon tulppaa. 15. Kanteleen kieliä. 16. Taulapala. 17.
Kiiltonahkaiset saappaat.

Yläosastossa ja viidessä taskussa:

18. Laatikko sisältävä: kynäveitsen + neuloja + teräskyniä + lyijykyniä
+ lakkaa + sinetin + hammasluita (piipun) + limsiöitä. 19. Puhdasta
paperia ja lappalaisia kantasanoja. 20. Saippuaa. 21. Käytännössä oleva
partaveitsi. 22. Huilu. 23. Paitoja, kaikkiaan kahdeksan kappaletta.
24. Musta hännystakki. 25. Mustat housut ja mustat siikkiliivit. 26.
Neljä paria sukkia. 27. Musta kaulahuivi. 28. Sama vaalea, huilun
ympäri käärittynä. 29. Kirjesalkku. 30. Toinen mustepullo
(sivutaskussa). 31. Beckerin Suomen kielioppi. 32. Renvallin sama. 33.
Renvallin Suomal. Sanakirja. 34. Hupelin Virol. Sanakirja. 35. Rask,
Lappsk sproglaere. 36. Stockfleth, sama ynnä kirjainoppi. 37.
Stockfleth, Lappalainen aapinen. 38. Stockfleth, edellisen
norjankielinen käännös. -- 39. Stockfleth, lappalainen alttarikirja. --
Kirjeitä. -- 40. Stockfleth, Mateus ja Markus lapinkielellä. 41.
Kalevala. 42. Kanteletar. 43. Suomalaisia arvoituksia. 44 Suomalaisia
sananlaskuja, omia. 45. Sanoja, hovineuvos Aspin kokoamia. 46.
Aunukselainen katkismus. 47. Mehiläinen, laulaja. 48. Venäläinen
sanakirja, Schmidtin tekemä. 49. Venäjän kielioppi. 50. Geitlinin Ryska
öfningar. 51. Virsikantele. 52. Nuotteja. 53. Venäjän kartta. 54.
Vanhan-Suomen kartta. 55. Suomen kielioppi (käsi-kirj.) 56. Tohtorin
arvokirja. -- Zakrefskin kirjoitus. "Oldskrift"-seuran jäsenen
arvokirja.

Paitsi laukkua:

57. Laatikko, sisältävä: tulukset tulitikkuja + muste-pullon + toisen
kynäveitsen + kovaisimen neuloja ja lankaa + sakset; kaikki tämä
tupakkakukkarossa. 58. Arkipiippu. 59. Hopearahoja sisältävä kukkaro.
60. Sama kuparirahaa sisältävä. 61. Erityinen laatikko joka päivä
käytettävinä olevia kirjoja varten. 62. Arkivaatteet.



8.

(Päiväkirjasta.)


                            Petroskoi, 24 p:nä maaliskuuta 1841.

Eilen annoin diakoni Aleksei Maksimovitsh Kotkozerskille toimeksi
lähettää minulle saapuneet kirjeet Kemiin. Sitä varten tarvittiin
seuraava kirjoitus:

[Venäjänkielinen valtakirja.]

Kirjeet oli määrä lähettää Arkangeliin. [Nähtävästi myöhemmin lisätty
lause, alleviivattu.]

Muuten olin gorodnitshiin luona eilen noutamassa passiani ja
lähteäkseni aiotulle matkalle (katso maaliskuun 19:ttä päivää). Passin
sain takaisin samankuntoisena kuin olin sen jättänyt, mutta erään
kirjoituksen alle minun täytyi panna nimeni. En varmaan tiedä, mitä se
sisälsi, mutta luulen että se oli sitoumus, jossa lapasin 'omasta
ehdostani, ilman asianmukaisten pakkokeinojen apua' pian matkustaa
Veskelykseen tai palata Suomeen.

Kävin sitten puodissa ja ostin itselleni 1 1/2 puutaa
kartuusi-tupakkaa, joka oli pantuna kuuteen tukkuun. Se maksoi kaikki
ruplan ja viisi kopeekkaa hopeata. 25 ruplasta, jotka annoin
kauppamiehelle, pyysin saada pientä hopearahaa takaisin. Hän antoi
kolmenruplan rahoja sekä joukon kolikoita, joita yhteensä olisi pitänyt
olla 21 rupl. 35 kop. pankki-arvoa; mutta sainkin ainoastaan 17 rupl.
85 kop., s.o. noin hopearuplaa vähemmän. Kun kauan laskettuani niitä ja
hänen oltuansa poissa näkemästä, huomautin tätä, hän antoi minulle
hopearuplan lisää ollenkaan väittämättä vastaan ja punastumatta.

Eilen kävin sitäpaitsi katsomassa kaupungin merkillisyyksiä. Olin muun
muassa "savotassa" [ruukissa], joka on eteläpuolella varsinaista
kaupunkia, ja jonka siitä erottaa oja. Mutta siellä en nähnyt muuta
merkillistä kuin sulatettua rautaa sekä sen valamista erityisiin
upokkaisiin; sitten palasin sieltä. Tämä savotta on kuin toinen
kaupunki, yhtä laaja.

Diakonin, isäntäni, perheen ruokajärjestys on seuraava: kello 8 aamulla
2-3 kuppia kahvia tai 4-5 kuppia teetä, tai joskus kumpaakin. Sitten
kello 1 leipää, kalalientä ja kalaa -- kiiskiä, joskus madetta ja
ahventa. Sitten kello kuusi 5-6 kuppia teetä ja kello 8 tai 9
illallista, joka kauttaaltaan on päivällisen kaltainen. Itse he aamulla
nukkuvat kello 8:an, paitsi silloin kun diakonin aikaisemmin täytyy
mennä kirkkoon. Mutta näinä päivinä hän on ollut _kirkkosairas_ ja
kirjoittanut jonkunlaista saarnaa, joka hänen ensi sunnuntaina on
pidettävä kirkossa. Sillä hän on vaivannut minua enemmän kuin millään
muulla, sillä melkein joka uuden rivin kirjoitettuaan hän lukee koko
saarnan alusta, saadakseen aina lähinnä seuraavan rivin oikeaan
yhteyteen kokonaisuuden kanssa. Jos hän siis kirjoittaa 10-12 riviä
vuorokaudessa, niin saa kuulla hänen toistelevan saarnaansa yhtä monta
kertaa. Kaikeksi onneksi se ei vielä ole pitempi kuin että kaikki on
lopussa neljä minuuttia kestäneen lukemisen jälkeen.



9.

[Päiväkirjasta.]


                               Veskelys, 26 p:nä maaliskuuta 1841.

_Lyvvinkielessä_ en ole kuullut adessiivia käytettävän paikallisessa
merkityksessä, vaan ainoastaan possessiivisessa ja mediatiivisessa.
Minull on hyvä hebonen, ajoi hebosell; mutta: venet ajelehti _järves_
(ei järvellä). Hiero (= kylä) on järven rannas (ei rannalla).
Illatiivi; kyläh, rantah; inessiivi, elatiivi: kyläs, randas (muotoja:
kyläst, randast ei kuule); datiivi: kyläl, randal (tuskin koskaan:
kylält, randalt); -- _jalgan_ musikka matkaa. Praeterlatiivi: kylätse,
randatse. Genitiivi; kylän, randan. -- Andan, andat, andab, infinit.
andada, maksada, vetädä, seisoda. -- _Sikä_ -- siellä; _täkä_ = täällä;
_kier_, gen. _kieran_ = kerta, kerran; _dielo l. djelo_ = asia (ascha);
_saara_ = haara (tiensaara); hiero = kylä; _tjsuura_ = puoli; _parttu,
sylty_ = partta, syltä; _kerdu_ = kerta; j.n.e.; oiked, korked,
gen. oikedan, korkedan = oikea, korkea; -- lakedat suot. --
Possessiivi-sufTikseista tuskin on jälkiäkään, vaan sanotaan: minun
poika, minun poigal [g:n yläpuolelle kirjoitettu j, g:tä pois
pyyhkimättä] -- poikani, pojallani; -- _reki, regen; joki, jogen_. --
Yleensä tämä lyvvinkieli on suuressa määrin venäläisillä sanoilla
sekoitettua, jos kohta ani harva suomalaisien kylien rahvaasta ymmärtää
venättä. Se on väliasteena viron kieleen.



10.

(Päiväkirjaata.)


                                Veskelys, 27 p:nä maaliskuuta [1841].

Nyt siis olen kulkenut yhdeksän peninkulmaa tänne takaisin. Tamozhnoi
ei nytkään ole kotona, vaan minun täytyy odottaa häntä, tiesi kuinka
kauan. Talonpoika Gustrief Viitanassa puhui Petroskoin oppilaitoksista.
Sekä kimnaasista että seminaarista, hän sanoi, voi päästä Pietarin
yliopistoon. Mutta se, mitä viimemainitussa opetetaan on niin ylevää,
että monen pää ei sitä kestä. Useimmat tulevat mielenvikaan. Ainoastaan
harvoilla on se onni, että tämän välttävät, mutta niitä on ani harvoja.

Ennakkoluuloa ja taikauskoa. Muuan isä oli riihessä kironnut poikaansa
"perkeleen vietäväksi". Heti paikalla paholainen oli korjannut pojan
huostaansa, niin ettei häntä enää näkynyt. Turhaan etsittyään oli isä
puolen vuotta sen jälkeen eräältä tietäjältä saanut sen neuvon, että
menisi erääseen paikkaan monen peninkulman päähän siitä ja siinä
kutsuisi poikaansa nimeltä. Tuumasta toimeen. Hän saapui paikalle. Koko
ajan olivat pahat henget häntä kaikkialla johdattaneet. Jos missä
oltiin ruvettu aterialle siunaamatta ruokaa, pahat henget olivat
syöneet kaiken ruuan pöydästä ja jättäneet sijaan jonkunlaista
pirunpihkaa, jonka rahvas hyvällä maulla oli syönyt luullen sitä
todelliseksi ruuaksi. Sic discitur! [Näin opitaan.]

Muuan Kiteen mies oli matkustanut Petroskoihin. Häneltä oli kolme
vuotta sitten kotoa varastettu pois hänen kuusivuotias poikansa. Nyt
hän oli kuullut tämän poikansa olevan jonakin pikenttinä Petroskoissa
ja matkustanut sinne. Mutta tämäkin matka oli turha.



11.

[Päiväkirjasta.]


                                   Veskelys. 30 p:nä maaliskuuta 1841.

Odotettuani täällä lähes viisi vuorokautta tamozhnoi saapui kotia viime
yönä. Vastikään tulin passineni hänen luotaan. Ei sanonut voivansa
siihen merkitä, että se oli hänelle näytetty. Sanoi puhuneensa
kuvernöörin kanssa nimen kirjoittamisesta passeihin, jotka hänelle
tuodaan nähtäviksi, mutta kuvernöörinkin olleen sitä mieltä, että ne
oli tarkastettava Rajajoella tai Pietarissa eikä täkäläisellä
raja-asemalla. Tshto delatj? [= Mitä tehdä?] Täytyy kait matkustaa
takaisin Suomeen, sillä muuten saattaa käydä niin, että minut Kemistä,
jos minun onnistuisi päästä sinne, ajetaan pois tai lähetetään
pakkokyydillä takaisin. Sitäpaitsi mikä nurkkakirjuri tahansa voisi
minut petkuttaa, kun passin toisella puolella nimenomaan on sanottuna,
että se, jonka passia rajalla ei ole tarkastettu, on omalla
kustannuksellaan takaisin lähetettävä.

Aunuksen kieltä: [lyhyt sanaluettelo].

On merkillistä ja on monasti niin ollut, että odottamattomat pikku
seikat ovat pakottaneet minut suuresti poikkeamaan määrätyistä
suunnitelmista. Kuvernöörin tai tamozhnoin typeryys -- muuksi en sitä
voi sanoa -- estää minua nyt lähtemästä Lappiin ja samojeedien luo.
Mutta luultavasti on minulle tai myöskin muuten hyödyllistä, etten
pääse sinne. Hyvästi siis taaskin joksikin aikaa, Venäjä! Lähden
takaisin Suomeen. Sortavalassa päätetään lähemmin, missä kevät on
vietettävä.

Veskelyksen tamozhnoi oli eräältä mieheltä ottanut takavarikkoon 2
puutaa kahvia ja sokeritopan. Lisäksi hän oli pakottanut talonpojan
hevosineen rekineen tulemaan Säämäjärvelle ja kulkemaan useiden talojen
ja kylien ohi. Sieltä mies oli yöllä karannut ja väittää nyt, ettei
hän ole se, joka oli salaisesti tuonut maahan kahvia. Kahdetkymmenet
vieraatmiehet kutsuu tamozhnoi saapuville todistamaan, että mies oli
rikoksesta kiinni saatu, mutta jokikinen heistä antaa väärän
todistuksen, ja mies pääsee vapaaksi. O mores! [= Oi näitä tapoja!]--
Väärää valaa ei pidetä niin suurena syntinä, ettei sitä, hieman
vaivaamalla niskalihaksiansa kumartaessaan pyhimyksenkuvan edessä,
voitaisi hyvittää. Ja kun väärän valan tekijälle tavallisesti annetaan
hyvä maksu, ei ole kummallista, että hän ottaa päällensä tuon
pienen vaivan.

Aunuksen rahvas ei nautitse mitään ennen 12:ta päivällä. Toinen ateria
syödään illalla, joskus välilläkin. Kalalientä -- kalaa -- muikee
rieppo -- keitinrieppo -- lohko -- paistikkaita (batsoita).
Kvassiinkin pannaan suolaa ja sitä syödään lusikalla. -- Tavallisesti
syödään samana päivänä kypsennettyä leipää, jopa monenlaista. Sitä on
kolmea tai neljää eri lajia sunnuntaisin, ja siinä touhussa naiset
häärivät varhaisesta aamusta päivällisiin saakka, niin että kylläkin
pistää vihaksi etenkin talvisaikaan, kun pellit heidän tähtensä
alituisesti ovat auki.

Murteet ovat hieman erilaiset eri pogosteissa. Salmissa, Suojärvellä ja
Suistamolla kieli alkaa lähennellä suomea. Impilahdella kieli on vielä
puhtaampaa, tai oikeammin sanottuna: tuntuu kuin siellä olisi kaksi
kieltä: toinen, jota rahvas, etenkin kreikanuskoinen, keskenään puhuu,
ja toinen, jota se puhuu vallasihmisten ja suomalaisten kanssa.
Sellaista kaksinaiskieltä saattaa osaksi muuallakin huomata. Näin on
esimerkiksi Pohjanmaan pitäjissä ja Taalain maakunnissa ruotsin laita.
Sama omituisuus havaitaan virossakin: tämän vuoksi Rosenplänter
jossakin paikoin "Beiträge" kirjaansa valittaa, ettei hän monivuotisten
tutkimusten jälkeen ymmärtänyt, mitä virolaiset keskenään puhuivat.
Kanteleessa olevia suomalaisia lauluja ymmärrettiin vain puolittain
Hyrsylään asti, mutta viimemainitussa paikassa niitä kuunneltiin yhtä
tarkkaavaisesti kuin Suomessa.

Missä Turun murre jättää pois lyhyen a:n ja ä:n, siinä aunukselainen
muuttaa ne u:ksi, y;ksi, esim. muita, äiä, muit, muitu, näit, näity.
-- Inessiivi on osaksi niin sulautunut yhteen elatiivin kanssa, että
myöskin sanotaan _siit_ pro siellä, toisissa paikoin _sie,
sikä; tuos_ pro tuolla, _tää_ pro täällä.

Suomelle outoja konsonantteja: venäjän tjs, tj, zh sekä muut
kaksoiskonsonantit hyvin tavalliset sanojen alussakin: _tjsura,
briha, spravia, skaatteri_ y.m. Tavattomia sanoja; _mindloinen_ =
entinen; _roscha_ = kasvot; _tjirppaa_ = [kärsiä, sietää], _mollotit_
molemmat; _pahmas_ s. o. "viis nellikkö kakraa"; _salkku_ = pussi,
väitsi; _hevotso_ = tamma; _toimistoa_ = toimittaa; _nenkoma,
nenkoinen_ = semmoinen; _plotniekka_ = nikkari. -- _Niekka_ sana
liitetään yleisesti muiden sanojen jälkeen; sanotaanpa esim.
pohmelniekaksi pohmelossa olevata. -- _Tsamotsa_ = laukku.



12.

Tohtori Rabbelle.


               [Veskelykseu seuduilla, 30? 31 p:nä maaliskuuta 1841.]

Rakas Veli!

Taannoin kirjoitin Sinulle Petroskoista pyytäen 200 ruplaa Arkangeliin.
Luullakseni et vielä ole kerinnyt niitä lähettämään ja riennän sen
vuoksi peruuttamaan koko tilaukseni. Merkilliset passi-hankaluudet
saivat aikaan, että en saanut lupaa jatkaa matkaani. Passillani on oma
historiansa, jonka nyt tahdon lyhyesti kertoa. [Kertomus on usein
kohdin sanamuodoltaankiu sama kuin ylempänä päiviikirjan otteissa.]
-- -- -- -- --

Saavuin sitten Veskelykseen. Sikäläinen tulli-inspehtori oli oppinut
puolalainen, joka puhui kotitarpeiksi sekä saksaa että latinaa, sanoipa
ennen puhuneensa frankogallienkin kieltä, jota hän ei kuitenkaan enää
liene osannut paljoa paremmin kuin allekirjoittanutkaan. Hän kutsui
minut sekä päivällisille että kahville, joita en pyytänyt, mutta ei
sanonut voivansa merkitä tarkastetuksi Suomessa annettua passia, jota
ei ensin ollut Pietarin Suomalaisessa Passivirastossa näytetty tai
ainakin merkitty Rajajoella tarkastetuksi. Kun sanoin Petroskoin
kuvernöörin nimenomaisen tahdon olevan että hän todistaisi
kirjoituksellaan passin rajalla näytetyksi, niin hän nauroi ja sanoi,
että juuri sama kuvernööri oli sanonut, että hänellä ei ole oikeutta
kirjoittaa muihin suomalaisiin passeihin kuin äsken mainittuihin. Minun
olisi siis ollut lähdettävä joko Rajajoelle tai Pietariin, mutta päätin
mieluummin tällä kerralla jättää koko samojeedi- ja Lapin-retken kuin
kuluttaa aikaani kiertelemällä rajapaikasta toiseen. Näin ollen saavun
täältä vähitellen, ainakin toukokuussa, Helsinkiin. Sitä ennen aion
käydä katsomassa maata ja kuulemassa kieltä Käkisalmen seuduilla ja
Viipurin ympäristöllä, joissa paikoin en ennen ole ollut. Aunuksen
murretta olen nyt jonkun verran tutkinut, mutta ainakin kuukausi olisi
minun vielä pitänyt oleskella täällä; tuon onnettomuutta tuottavan
passini vuoksi en kuitenkaan tahtonut pidentää siellä oloani.
Sitäpaitsi on riennettävä Sortavalaan lähettämään kieltoja sekä Sinulle
että muille, joita olen pyytänyt kirjoittamaan minulle Arkangeliin.

[Jatko 15:ntenä.]



13.

[Päiväkirjasta.]


                                   Syskyjärvi, 1 p:nä huhtikuuta 1841.

Hyrsylässä tapasin matkustaessani Petroskoihin väkeä, joka riiteli tai
melkein tappelikin pihalla. Pahasti juopunut konovola [kuohari] loikoi
penkillä pirtissä. Siitä hän putosi vähitellen permannolle: ensin
retkahti vasen jalka, sitten pää ja yläruumis, viimein koko mies,
heräämättä. -- Palatessani näin taaskin pihalla tappelun prikashtshikan
ja smotrjakan [= pehtoorin ja voudin] välillä. Jälkimäinen tuli viimein
pirttiin kasvot verissä. Pyysi sitten emännältä viinaa, mutta kun hän
näytti saaneen tarpeeksi ennestään, emäntä ei antanut. Oltuaan muutaman
hetken poissa hän palasi, mukanansa puoli tuoppia rommia, jota hän
kerskaten näytti emännälle ja sanoen: olenko minä sitten halpa mies,
eikö minulla ole valkoista porsliini-teekannua ja kahvipannua?
Teekannun hän heti pani käytäntöön ja tarjosi sitten minullekin useita
kupillisia. Sitten hän terjosi minulle kaksi kuppia totia. Tällävälin
olivat muuan puuseppä (plotniekka) ja seppä tulleet seuraamme lisäksi.
Kumpikin heistä oli jo ennestään päissään, ja he juopuivat vielä
enemmän smotrjakan rommiputelista. Plotniekka tahtoi väkisin ottaa
minulta piipun polttaakseen sillä. Hän oli, kuten he kaikki muutkin,
venäjän-uskoa eikä luultavasti ollut koskaan ennen polttanut. Kun hän
lakkaamatta kiusasi minua pyynnöllänsä, annoin viimein, otettuani sitä
ennen pois imukkeen. Lopuksi hänen päänsä meni vallan sekaisin, niin
ettei hänestä ollut kenellekään vaivaa. Seppäkin oli sikahumalassa ja
meni tiehensä vihaisena, kuten tuntui, siitä, että minä osasin
loitsurunoja yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin hän itse, vaikka hän
kovin ylvästeiikin tiedoillaan.

Seuraavana päivänä talon isäntä läksi kolmella hevosella Sortavalaan.
Sovin hänen kanssaan kyydistä sinne: 6 ruplaa 12:lta peninkulmalta.
Pian seuraamme liittyi neljäs Sortavalaan matkustava henkilö. Yömajassa
Käsnäsessä tuli vielä lisää kaksi hevosta, niin että koko seurueeseen
nyt kaikkiaan kuuluu kuusi hevosta. Muuan tyttö ja vielä kasvava poika
tapasivat meidät yömajassa ja pyysivät päästä meidän seurassa
Sortavalaan. He kulkivat näet jalkaisin. Heidän vanhempansa olivat
Rantasalmelta noin kuusitoista vuotta sitten lähteneet Aunuksen
seuduille. Tyttö oli silloin viety mukaan kapaloissa; poika taas, joka
oli syntynyt Venäjällä, ei koskaan ollut nähnyt Suomea. Vanhempiensa
tahdosta he nyt olivat matkalla Rantasalmelle; kuten näytti, he sen
tekivät varsin vastenmielisesti. Kieleltään, puvultaan ja koko
ulkonaiselta käytöstavaltaan he olivat aunukselaisia. Vanhemmat olivat
jääneet heidän jälkeensä Aunukseen. Isä, joka oli elättänyt itseään
räätälinammatilla, oli viime talvena tullut sokeaksi.

Ravintolassa: Muuan herrasmies: "Kuuleppa, ihminen!" -- Ei mitään
vastausta. -- "Kuuletko, ihminen, mitä sanon!" Ravintolanneiti: "Ketä
herra tarkoittaa ihmisellä?" -- "Juuri sinua, kirottu ihminen". --
"Sanon herralle, etten minä ole mikään ihminen." -- Siis paitsi
Diogeneen kukkoa yksi kaksijalkainen, höyhenetön olento lisää, joka ei
ole ihminen, minä ajattelin.



14.

[Päiväkirjasta].


                                Sortavala, 3 p:nä huhtikuuta 1841.

Impilahdelta minua kyyditsi muuan mies, joka oli kotoisin kymmenen
virstan päässä Suistamon kirkolta olevasta Kokonvaaran kylästä. Hän
puhui suuresta taitavuudestaan kanteleen soitossa. Nyt juuri hän oli
opettamassa Impilahdella asuvaa sisarensa poikaa soittamaan, minkä
vuoksi sanoi pääsiäiseen asti viipyvänsä sisarensa, kestikievarin
emännän, talossa.

Gromoffin Jänisjärvellä kulkevat tukkilautat sisältävät jokainen
kymmenen tuhatta tukkia; näiden ei edes ole asetettu päitä toistensa
ylitse, vaan joka tukki on itsekseen ja niitä ympäröi kolminkertainen
tarha, tehty tukeista, jotka vitsoilla ovat toisiinsa kiinnitetyt. Koko
lautta täyttää melkoisen suuren, pyöreän alan järvellä. Edellä
soudetaan lujatekoista, pienempää lauttaa, jolta lasketaan sitten
ankkuri pohjaan pitämään lauttaa paikallaan. Köydellä ja vipukelalla
hinataan sitten isompi lautta pienemmän luo ja sitten samoin eteenpäin.
Köyden sanottiin olevan puolta virstaa pitemmän. Vipukela sanottiin
_vorotaksi_. Viime kesänä uitettiin noin seitsemänkymmentä tuhatta
tukkia jaettuina seitsemään lauttaan. Lautalla liikkumiseen kuuluu
tarvittavan suurta tottumusta ja notkeutta.

Lauluja Väinämämöisestä kuuluu vielä olevan Suistamon tienoilla, ei
kuitenkaan varsin paljoa. Mitä mainittu kyytimies niistä tiesi, oli
seuraava:

    Ele ammu Väinämöistä;
    Jospas ammut Väinämöisen
    Ilo ilmalta katovi,
    Laulu maalta laukiavi;
    Ilo ilmassa parempi,
    Laulu maalla laatusampi.



15.

Tohtori Rabbelle.

(Jatkoa 12:nteen.)


                                   Sortavala, 3 p:nä huhtikuuta 1841.

Edellisen osan tätä kirjettä kirjoitin eräässä Veskelyksen lähikylässä,
neljä vuorokautta takaperin. Nyt olen saapunut Sortavalaan ja lähden
taas huomenna täältä. Passirettelöt johtuvat luultavasti siitä, että
sanat _Gränsetull eller hevakning_ (rajatulli tai vartio) on käännetty
venäjäksi sanoilla _tamozhnja ili zastova_. jotka sanat kyllä
lukumääränsä puolesta vastaavat ruotsin sanoja, vaan eivät
merkitykseltään, kun näet sekä tamoznja että zastova merkitsevät
tullitoimistoja; rajanvartiopaikka taas ei ole mikään tullipaikka.
Huvittaisi kuulla asianomaisten selitystä, mutta varmaa vaan on, että
uuden säännöksen tultua kaikkien muiden passeista on rettelöity
samoin kuin minunkin. En koetellut, mitä apua lahjoista olisi ollut
vaaditun tarkastustodistuksen puutteessa, vaan melkein jo kadun, etten
sitä tehnyt. Mutta kun minua jyrkästi käskettiin joko Rajajoen tai
Suomalaisen Passitoimiston kautta matkustamaan Kajaanista Arkangeliin,
ei tullut mieleeni koetella kolmannen, suoremman tien mahdollisuutta.
-- Ole hyvä ja sano terveisiä Ståhlbergille ja pyydä häntä terveisten
ohessa antamaan Cajanille tieto, että pian saavun Helsinkiin. Muutoin
jompikumpi tai ehkä kumpikin voisi tulla kirjoittaneeksi minulle
osotteena Arkangeli. -- Mitä Venäjän Historiaan tulee, jonka johdosta
Sinulle Petroskoista annoin toimia, niin olisipa oivallista, jos olisit
saanut jonkun ryhtymään työhön; ellet ole, lienee minun tehtävä se itse
tultuani sinne, vaikka en hyvin joutuisi. -- Terveisiä tutuille!

                                               Harras ystäväsi
                                               Elias Lönnrot.



16.

[Päiväkirjasta.]


                            Karmala, 4 ja 5 p:nä huhtikuuta 1841.

Aunuksen kieltä.

[Neljättä sataa sanaa sisältävä sanaluettelo.]



17.

Kirje tohtori Lönnrotilta.

["Borgå Tidning" v. 1841. 31 n:o.]


                              Sortavala, 8 p:nä huhtikuuta 1841.

Sen matkan suhteen, jonka aioin tehdä lappalaisten ja samojedien
pariin, on toteutunut suomalainen sananparsi: _kauas käetään,
porstuasta palataan_. Tultuani Petroskoihin ja jätettyäni passini
poliisikamariin, minut kutsuttiin sinne muutaman päivän kuluttua ja
minulle selitettiin, että minut oli lähetettävä takaisin Suomeen.
Kysyttyäni: miksi? poliisimestari (gorodnitshii) näytti minulle
määräyksen, joka on painettu uusien passien toiselle sivulle ja on näin
kuuluva: "Saavuttaessa venäläiseen kuvernementtiin on tämä passi
näytettävä lähimmässä rajatullikamarissa tai vartiopaikassa, jotta se
asianomaisesti tarkastetuksi merkittäisiin, ja tulee se, jonka passin
huomataan olevan sellaista kirjoitusta vailla, omalla kustannuksellaan
takaisin lähetettäväksi." Määräys oli jotenkin selvä ja minun passini
oli todellakin niitä kovaosaisia, joissa tuota kirjoitusta ei ollut.
Olin kyllä Salmin ja Tulomajärven pitäjien välillä poikennut
Kollatselän kylässä olevaan rajavartioon, mutta en ollut saanut mitään
tarkastustodistusta passiini. Rajavartion päällikkö oli edellisenä yönä
palannut matkalta Aunuksesta ja oli vielä makuulla, kun päivällisaikaan
saavuin passineni ja tahdoin sitä hänelle näyttää. "Nje nada" [ei ole
tarpeellista] hän vastasi minulle vuoteestaan, ja tämän kuultuani
poistuin hänen luotansa. Kun tieni seurasi rajaa, oli minulla 55:n
virstan pituisen matkan perästä Veskelyksen pogostassa toinen
rajavartio edessäni. Sikäläinen tullivirkamies oli vähää ennen lähtenyt
Petroskoihin viemään jotain takavarikkoon otettua kahvia. Hänen
kasakkansa kyllä kysyivät laukkuani, mutta eivät ollenkaan passiani,
joka siis täälläkin jäi tarkastamatta. Näin ollen saavuin sitten
Petroskoihin, missä sitten gorodnitshii julisti äsken mainitun
tuomionsa. Vedin tosin esiin puolustuksekseni minkä voin ja toivoin,
ollen viaton siihen, että passi oli vailla tarkastuskirjoitusta,
saavani jonkunlaista lievennystä, mutta hän sanoi, ettei voinut
päätöstänsä muuttaa. Sieltä läksin kuvernöörin luo ja kerroin taas
siellä, miten en rajalla ollut voinut saada passiani tarkastetuksi.
Mutta hänkin oli samaa mieltä kuin gorodnitshii. Muutamien mutkien
perästä saavutettiin sentään se myönnytys, että pääsin matkustamaan
ilman asianmukaista kruununkyytiä, ja vielä lisäksi, että saavuttuani
rajalle saatoin siellä tarkastuttaa passini ja sitten palata. Mutta
pyyntööni, että matkustajien tai postin välityksellä olisin saanut
tämän asian toimittaa, hän ei suostunut, vaan sanoi välttämättömäksi,
että omassa persoonassani saavuin asianomaiseen paikkaan. Taisipa hän
vähän alussa epäilläkkin, olinko se, joksi passi osotti. Sillä hetken
valmistelun jälkeen, jolloin hän oli poissa huoneesta, hän kutsui minut
sisälle rouvansa luo tutkittavaksi lääkintätieteessä. Rouva näet oli
olevinaan sairas ja tahtoi muka sairautensa johdosta kysyä minulta
neuvoa, vaikka kaupungissa on kolme omaa lääkäriä. Tästä kokeesta
suoriuduin siten, että kirjoitin hänelle reseptin, joka sitten
luultavasti jätettiin kaupungin lääkärikolleegin tarkastettavaksi. --
Viivyttyäni kaikkiaan yhdeksän vuorokautta tässä kaupungissa tein
säädetyn matkan 9:n peninkulman päässä Petroskoista olevaan Veskelyksen
rajavartiopaikkaan saadakseni passini asianmukaisesti tarkastetuksi.
Mutta tultuani sinne, huomasin, että minua oli peijattu, sillä
rajanvartija ei sanonut voivansa kirjoittaa tarkastustodistustaan
muihin passeihin kuin niihin, jotka oli tarkastettu Pietarin
Suomalaisessa Passivirastossa: sen puoleen hän neuvoi minua kääntymään
tai ainakin matkustamaan Rajajoelle. missä hänen luulonsa mukaan tämän
tarkastustodistuksen mahdollisesti voi saada. Kun näytin hänelle tämän
kirjeen alussa mainitun määräyksen venäläistä käännöstä. joka säätää,
että passit ovat rajalla näytettävät ja merkittävät, hän sanoi
asetuksen määräävän, että passit ovat tarkastutettavat tamozhnja'ssa
tai zastovassa, mutta ettei rajavartioasema ole kumpaakaan, vaan että
se on yksistään vartiopaikka eikä tullilaitos, mitä mainitut sanat
ainakin hänen selityksensä mukaan merkitsevät. Sittemmin kaulin
kerrottavan, että kaikki muutkin passit, jotka olivat kirjoitetut uuden
mallin mukaan, oli jätetty rajavartiostoissa tarkastuskirjoituksitta.
En voi muuta ajatella, kuin että rajatullikamari ja vartiosto todella
ovat väärin käännetyt sanoilla tamozhnja ja zastova [edellinen sana on
sanakirjassa käännettynä sanalla _tullikamari_, jälkimmäinen sanalla
_tullipuomi, tullihuone_. Kirjoittajan huomautus], tai että joku muu
väärinkäsitys on syynä tähän rettelöimiseen. Sillä tuskinpa tarkoitus
lienee, että esim. sen, joka Kajaanista aikoo matkustaa Kemiin, ensin
täytyy lähteä Rajajoelle tai Pietariin. Joku neuvoi minua rajalla,
että jättäen passin tarkastuttamatta olisin Veskelyksestä
maaseutupitäjien kantta matkustanut Kemiin ja Arkangeliin olettaen,
ettei siellä oltaisi niin tarkkoja, mutta kun arvelin saaneeni
tarpeeksi tästä karkoitusretkestä, en tahtonut heti joutua toisen
samanlaisen alaiseksi, vaan jätin ainakin ensi talveksi sikseen koko
Lapin-matkan ja palasin omaan maahan, missä kuitenkin on parasta olla.
Näin kuljeskellessani edes takaisin passineni minulla kuitenkin oli
hyvä tilaisuus tutkia aunuksen murretta, enkä siinä suhteessa kadu näin
keskeytettyä matkaa. Mainittuun murteeseen on sekoittunut ainakin
kolmannekseksi venäläisiä sanoja, siinä on muutamia omia
taivutusmuotoja ja joukko alkuperäisiä omia sanoja, joita suomen
kielessä Suomen rajojen sisällä ei ole, jota vastoin suomen kielen
sanoista puolet ovat sille outoja. Venäjän kaikki suhuäänteet ovat
jotenkin tavallisia, niin että selvästi kuulee eron z, zh, c. sh
äänteiden välillä. Missä suomen kielen k, p, t katoavat tai muuttuvat
edellisen konsonantti-äänteen vahvikkeeksi, ne aunuksessa tavallisesti
muuttuvat g:ksi. b:ksi, d:ksi, joiksi ne sitäpaitsi monessa muussakin
tapauksessa muuttuvat. Sanan alussa ei kaksi tai kolme konsonanttia
tuota ääntämiselle mitään vaikeutta. Nominien lopussa olevat lyhyet a
ja ä äänteet muuttuvat yleisesti u:ksi ja y:ksi: _kerdu, äijy, pitky,
parttu_ j.n.e. = kerta, äijä, pitkä, partta. Sellaiset sanat kuin
_lakea, korkea, hopea_ j.n.e. äännetään muutamilla seuduin _lakeda,
korkeda, hopeda_, mikä seikka näyttää tukevan aikaisempaa luuloani, että
sellaiset sanat oikeastaan ovat johdannaisia kielestä kadonneista
sanoista _laki, korki, hopi_ ja näiden infinitiivi-sijasta. Useat sijat
ovat aunuksen kielessä lakanneet olemasta erityisinä muotoina; niinpä
esim. sekä inessiivi (talossa) että elatiivi (talosta) molemmat kuuluvat
_talos_, samoin sekä adessiivi että ablatiivi kuuluvat _talol_, vaikka
adessiivin asemessa joka tapauksessa kernaimmiten, käytetään inessiiviä.
-- Mutta riittäköön jo tämä, ja jos haluat saada enemmän tietoja
aunuksen kielestä, niin voit saada ne, kun toukokuussa tulen Porvooseen,
sillä nyt olen päättänyt täältä lähteä Käkisalmen ja Viipurin seuduille,
sieltä kesäkelillä jatkaakseni matkaani Helsinkiin, missä sitten aion
viipyä lukukauden loppuun. -- Kun olen kuullut, että "Borgå
Tidningissä" on ollut julkaistuna tietoja näin kiireisesti päättyneestä
matkastani, olen kirjoittanut tämän oikaisuksi.

                                                   E. L.

[Tarkoitettu uutinen oli luettavana saman vuoden 22:nnessä eli
maaliskuun 20:nnen päivän numerossa ja kuului näin; "Sortavalasta
kirjoitetaan toht. Lönnrotin, joka on saanut vuoden virkalomaa
jatkaaksensa vaelluksiaan Pohjois-Venäjän suomalaisten heimojen
keskuudessa, tämän kuun 4:ntenä p:nä kulkeneen kaupungin kautta
matkalla Petroskoihin. Sieltä hän jatkaa mutkaansa koillista kohti,
niin että hän tulee viettämään tulevan kesän samojeedien luona heidän
maassaan, josta hän syksyllä siirtyy Lapinmaahan talveksi, ja aikoo
sitten keväällä 1842 palata Kajaaniin. Käyköön matkansa onnellisesti,
ja uudet tulokset tieteen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi
palkitkoot jalon matkustajan väsymättömän toiminnan!"]



18.

[Päiväkirjasta.]


        Karmala (tuomari Grotenfeltin), 9 p:nä huhtikuuta [1841].

_Konnunsuon oikeutta_ kuulutaan istuttavan Savossa (Iisalmella)
muutamissa paikoin. Kansa kokoontuu (erityisenä aikana vuodesta?).
Kannetaan esille vesisanko ja lapio. Nämä kuuluvat edustavan
mustepulloa ja kynää. Yhdestä tehdään tuomari, jostakusta toisesta
pöytäkirjuri j.n.e. Nyt aljetaan tutkia kunkin henkilön käytöstä
viimeisten Konnunsuon käräjien jälkeen. Kaikki pannaan pöytäkirjaan,
jona on maa. Se, jonka silloin huomataan suhteessa tai toisessa
viettäneen moitittavaa elämää, saa sen mukaan tuomionsa. Toiset
häpeäkseen kielletään ottamasta osaa Konnunsuon oikeuteen, toiset
saavat jonkun muun rangaistuksen. Mutkailemisia ei kuulu puuttuvan. --
Luultavasti tämä oikeus on jäännös suomalaisten muinaisesta
yhteiskuntaelämästä, vai miten? Mistä tämä nimi? -- Tuota oikeutta
kannattaisi panna käytäntöön monessa paikoin! Se vivahtaa hieman
Ritvalan Helkaan.



19.

[Päiväkirjasta.]


                                    Karmala, 11 p:nä huhtikuuta 1841.

Sotaväen-otto kuuluu Vanhassa Suomessa alkaneen vasta Paavalin aikana.
-- Sitten Aleksanterin aikana muuan maatilan omistaja, nimeltä Kopjeff,
nosti kysymyksen siitä että rahvas maaorjien ehdoilla oli saatava
maatiloihin kiinnitetyksi. Monet olivat kannattaneet ehdotusta, mutta
muuan alempi virkamies, nimeltä Emmin, joka palveli Viipurin
kuvernementinhallituksessa, oli muita pontevammin sitä vastustanut.
Siunattu olkoon hänen muistonsa! Hänestä oli sittemmin tullut
kuvernööri. Maatilain omistajat eivät vielä olleet voineet mielensä
mukaan korottaa veroja; heidän alustalaisiaan pidettiin joka suhteessa
kruunun talonpoikain veroisina, eroa oli vaan se, että kruunu oli
siirtänyt omistusoikeutensa heille. Sittemmin olot valitettavasti ovat
muuttuneet.

Lisä-olettama Sammosta. Eikö Pohjolan väki juuri olisi voinut olla
slaaveja, joilla tietysti oli _sam bog_? [luetaan: sam-bog, merkitsee:
itse jumala]. _Saariola, Sariola_ (saari, muuan maa) johtuisi sanoista
_tsarj, tsarstvo_ [luetaan: tsar; tsarstvo, edell. merkitsee: tsaari,
keisari; jälk.: valtakunta]. Sekin sopii hyvin, että suomalaiset siinä
tapauksessa olivat Pohjolalle veroa maksavia.



20.

[Päiväkirjasta.]


                                 Jaakkima, 17 p:nä huhtikuuta 1841.

_Mitteleminen, mittaaminen_ on temppu, jonka suomalainen rahvas tekee
useissa taudeissa, kohtauksissa ja muissa (tilaisuuksissa), milloin ei
tiedetä muita ehdottoman varmoja parannuskeinoja. Peukalon ja etusormen
välisellä vaaksan- eli korttelinmitalla mittaillaan järjestänsä potilaan
ruumis, vasemman jalan isostavarpaasta oikean käden peukaloon, sekä
oikean jalan isostavarpaasta vasemman käden peukaloon, niin että
mittaukset käyvät ristiin navan kohdalla; samanlainen mittaus
toimitetaan selän puolella alhaalta alottaen. Vielä tehokkaammin
vaikuttaa mittaus, kun se toimitetaan leipälapiolla, ja kaikkein
tehokkaimmin, kun se tapahtuu ruumiskirstun palasilla (tai kuolleen
luilla). Mittaus toimitetaan mieluimmin reppänän alla tuvassa tai
paikassa, missä ruumista on pidetty. -- Animaalista magnetismia.

_Hiereleminen, hierominen_ on toinen parannustemppu, joka toimitetaan
saunassa siten, että peukalolla ja muilla sormilla nipistellään kaikkia
ruumiin kohtia, etenkin sellaisia, missä on jänteitä (viipuloita,
vimpeleitä). Hierojattaret näyttävät luulevan, että nämä jänteet ovat
joitakin asiaankuulumattomia kovettumia, ja he nypistelevät niitä
tarmon takaa. "Kylläpä on teissäki (teiänki ruumiissa) viipuloita".
Hierontaa kestää puoli tuntia.


Satu.

(Alkup. suomeksi.)

Repo ja Pakkanen löivät veikan, ettei saisi pakkanen, jos kuinka
yrittäisi, revolle mitään. Pakkanen rupesi kovaksi, että jo kaikki
varpuset ja harakatki kuoli. Jo viimein repoki tunsi, eikä saattanut
juosta jäykistyksestä. Niin viskautu tien viereen pitkäksi ja sano:
_huh hellettä_, vaan pakkanen kun kuuli helteestä valittavan, heitti
samassa palelemisensa ajatellen, ei mitään revolle voivansa, vaan
suotta vaivaavan itsensä.

Poika pakkanen kerskasi itsensäkin voivan miehen tappaa, jota aika
pakkanen ei sanonut uskovansa. Niin löivät veikan. Poika pakkanen
rupesi palelemaan, ja kun mies siitä ei ollut millänsäkään, niin viimen
tunkeusi poveen. Vaan sielläpä kuoli pian itse. Kuka lie veikan
maksanut? -- Poika p[akkanen] kerskasi jo tappaneensa miehen. Aika
pakkanen kysyi: minlaisen? Kerjäläisukon. -- Sen kyllä taisit tappaa,
vaan mene'pä tapa oikea talonpoika nahkaturkissaan. -- Niin meni ja sai
jo mainitun lopun.

"Spanska Flugan'issa", sectio antepenultimassa, on muun muassa
lausuttuna se arvelu, että rahvaan runoniekat olisivat kykenevät
virsien sepittämiseen. Mutta siihen he eivät kelpaa, sillä eivätpä he
edes osaa käyttää kieltä, kun ryhtyvät virsiä sepittämään. Tai ainakin
on sitten suomalaiseen virsi-metriikkaan vallan toiset lait kuin
tähänastiset saatettava voimaan.

Jaakkimassa ja Kurkijoella: _talvisäitse, jäitse, alastomaa,
mahottomaa. Olenee, tulenee. Siintä, luonta_. Siin' se seisoo j.n.e.



21.

Tohtori Rabbelle.


                             [Laukko.] 30 p:nä heinäkuuta 1841.

Oli ikävää, että käsikirjoitus joutui hukkaan, minkä sain tietää
kirjeestäsi ja "Finlands Allmänna Tidningissä" olevasta kuulutuksesta.
Koska jo olin ehtinyt hukata konseptikirjoitukseu enkä tämän lisäksi
voinut luulla muuta, kuin että käsikirjoitus oli löydetty ja
asianomaiselle toimitettu, kun siitä löytäjille ei ole mitään muuta
hyötyä, niin aloin tehdä uutta kirjoitusta, jonka toivoin saavani
valmiiksi täksi postipäiväksi; tämä toive ei kuitenkaan ole toteutunut.
Mutta ensi postipäivänä voit varmasti sitä odottaa. Tämä tutkimus, joka
käsittelee _Suomen kielen kieliopillisia omituisuuksia_, on paisunut
niin laajaksi, että yksi vihko siitä yksistään luultavasti täyttyy.
Varmuuden vuoksi aion edellistä tutkimusta, sen alku kun on jo
painettu, kirjoittaa uudestaan sen verran kuin on tarpeen, jotta se
sopivalla tavalla voitaisiin keskeyttää; tämän uusinnoksen niinikään
olen lähettävä ensi postissa. Ennenkuin sitten jatkan uudestaan
kirjoittamista, tahtoisin saada tiedon siitä, eikö käsikirjoitusta jo
ole löydetty. Samalla kertaa kun hyväntahtoisesti annat minulle tuon
tiedon, pyydän saada kuulla Sinun ajatuksesi siitä, voinkohan Oulun
kuvernöörin antamalla passilla ensitalvena lähteä matkalle Norjan- ja
Venäjän-Lappiin ynnä niiden lähikaupunkeihin. Jos luulet tätä
epävarmaksi yritykseksi, niin ole hyvä ja hanki minulle passi
kenraalikuvernööriltä ja asetuta se kelpaavaksi vaikka lokakuuhun
v. 1842, sillä vaikka luultavasti aikaisemmin palaan, ei voi haitata,
että passi on otettu pitemmäksi ajaksi. Jos sitä tarvitaan ja voidaan
saada niin aikaisin, että se saattaisi olla minulla elokuun
loppupuoliskolla täällä, niin varsin tunnetun hyvyytesi nojalla toivon
saavani sen tänne tai myöhemmin Kajaaniin.

Palovakuutusyhtiöltä saamani velan korkojen maksua varten kirjoitan
Wichmannille, että hän Sinulle lähettää 120 ruplaa. Kun tilani
Kajaanissa nyt on myyty, luulen jo tänä vuonna voivani maksaa pois koko
velan, mutta kuu se ei kuitenkaan voi tapahtua ennen syyskuuta, olen
pitänyt parempana vielä tällä kertaa maksaa ainoastaan korot. -- Viime
perjantaina Hvasser rouvansa kanssa matkusti täältä. He olivat täällä
ainoastaan neljä vuorokautta. Heidän seurassaan olivat professorinrouva
Fattenborg ja hänen vävynsä taiteilija Legler.

Terveisiä vanhuksilta; molemmat voivat hyvin. Agapetuksen päivällä ukko
täyttää 69 vuotta, ja sitä päivää hieman vietetään. Etkö silloin voisi
käväistä täällä; sen tiedän, että olisit erittäin tervetullut. Mutta
jollet tänä vuonna voi sitä tehdä, niin ainakin tulevana vuonna on
täällä sinä päivänä toimeenpantava suuri lääkintätieteellinen kokous.

Terveisiä lähettää hyvälle rouvallesi, äidillesi, veljellesi ja
tuttaville

                                                   veljesi
                                                Elias Lönnrot.

J.K. Venäjän Historiaa en vielä ole saanut valmiiksi lähetettäväksi.



22.

Tohtori Rabbelle.


                                      [Laukko.] 19 p:nä elokuuta 1841.

Saatuani viime kirjeesi kautta tiedon, ettei kadonnutta käsikirjoitusta
ole löytynyt, olen kiireisesti koettanut toistamiseen kirjoittaa sen,
mikä puuttuu, ja lähetän sen tässä samalla. Kun minulla täällä ei ole
Gananderin arvoituksia, en ole voinut kirjoitukseeni panna niiden
lukumäärää, enkä myöskään niiden painoaikaa, minkä Sinä arvattavasti
voit tehdä, ja ellet voi, niin jääkööt ilman. Koko kirjoitukseni Sinun
pitäisi läpikäydä ja korjata, sillä olen siinä viheliäisesti
hutiloinut. Muutamat arvoituksista lienevät niin typerät, ettei niitä
tarvitse painattaa; ne voit pyyhkiä pois, sillä juuri sen varalle
käänsin niitä 10 yli 200:n.

Lisiä suomenkielen kielioppiin minulla olisi hieman valmiina jatkoa
varten, mutta lähetän ne vasta sitten kun niitä karttuu vähän
runsaammalta. Törnegren kiirehtii lähtöänsä, sen vuoksi kirjoitan
tällaisia harakanvarpaita tähän kirjeeseen. Pari tai kolme viikkoa
viivyn vielä täällä. -- Terveisiä vaimollesi ja muille omaisillesi.

                                                  Tuus
                                              Elias Lönnrot.



23.

Rabbelle.

                                           [Laukko,] 31 elokuuta 1841.

Rakas Veli!

Vielä olen täällä Laukossa ja viivyn täällä vielä niin kauan, että jos
Sinulla on jotakin tärkeää kirjoittamista, kirje vielä saattaa tavata
minut täällä.

Venäjän Historian, Sananlaskut ja "Suomeen" tulevat lappalaislauseet
lähetän, jos en aikaisemmin, niin ainakin ylioppilas Törngrenin muassa.
Viime viikolla kävin Kyröskoskella soutaen ja jalan. Laukosta sinne ei
ole matkaa enempää kuin viisi peninkulmaa, ja jos tahtoo kulkea jalan,
ei ole edes niinkään pitkältä. Terveisiä vaimollesi ja omaisillesi.

                                                      Tuus
                                                  Elias Lönnrot.

Lisensiaatti Törnegrenin muassa lähetin pari viikkoa sitten korvausta
hukkuneen käsikirjoituksen sijaan. Luultavasti hän sen jo on perille
jättänyt.



24.

Kyrön-matka.


[Ei oikeastaan ollut keräys- eikä tutkimusretkiä, vaan pieni
virkistysmatka kesken kirjallisia töitä tutkimusmatkain välillä.
Siihen nähden kuvaus siitä voitaneen ottaa mukaan, täydentämään
aukkoa, joka muuten syntyisi Aunuksen ja seuraavan matkan välille.]

Päätöksemme tehdä Laukosta toivioretki Kyröskoskelle saatoimme
viimeinkin panna täytäntöön. Kello 10 aamupäivällä elokuun 24;ntenä
läksimme liikkeelle Jaakkaanlahdesta pienellä veneellä, joka vähää
ennen matkaamme oli sinne tuotu puutarhan rannasta. Laukossa on
oikeastaan kolme maallenousupaikkaa: puutarhan ranta, Kallioranta ja
Jaakkaa. Ensinmainittua, joka on kaakkoon pihasta parin sadan askeleen
päässä, käyttävät Vesilahdesta tulevat veneet, ja siinä pidetään,
paitsi useita pieniä veneitä, suurta seitsensoutuista kirkkovenettä,
joka vallan vastoin lakia ja yleistä tapaa lepää arkipäivinä ja tekee
työtä lepopäivinä. Mutta kun tämä sapatinrikkominen tapahtuu pyhää
tarkoitusta varten, niin olisi ohimennen sanoen väärin siitä tuomita
venettä; sitä pikemmin voi verrata mieheen, joka itse ei voinut uskoa,
mutta joka hartioillaan kantoi uskovaisia kahlauspaikan yli siten
ansaitaksensa autuuden. Tehköön se yhä edelleen työtänsä sunnuntaisin,
ja havaittakoon ne, joita se kantaa, kerran yhtä vanhurskaiksi ja yhtä
viattomiksi kuin se! -- Kaksi viimemainittua maallenousupaikkaa on
niiden käytettävinä, jotka Tampereelta, Pirkkalasta ja muutamista
Vesilahden kylistä vesitse kulkevat Laukkoon. Kallioranta on lännen ja
länsipohjan välillä 3-4 sadan jalan päässä pihasta [Toiseen paperiin,
johon L. on nähtävästi alkanut kirjoittaa tätä matkamuistelmaa
uudelleen lopulliseen muotoonsa, hän on lisännyt tähän kohtaan: "Tältä
Kallioltahan tai, kuten jotkut kertojat ovat tietävinään, hiukan
tuonnempaa, Laukon muinainen isäntä, Klaus Kurki, kun oli perättömästä
epäluulosta polttanut rouvansa, nuoren Eliinan, ja Vapahtaja itse
persoonallisesti oli ilmoittanut hänelle tämän viattomuuden, oli ajaa
karauttanut järveen ja sinne hukuttaunut."] ja Jaakkaa kahta vertaa
etempänä niityn takana pohjoisessa. Nämä molemmat paikat erottaa
toisistaan näpeän virstan pituinen, tiheämetsäinen Päidenniemi, mutta
puutarhan rannasta ne molemmat erottaa se kannas, jolle Laukon kartano
on rakennettu ja joka laajenee runsaasti puolen peninkulman pituiseksi
niemimaaksi itään Laukosta. Mitä nyt kaikella tällä on tekemistä
Kyrön-matkan kanssa, kysynee lukija hieman tyytymättömänä. Mutta
kärsivällisyyttä! Eihän mitään taloa rakenneta ilman tarpeellista
perustusta, ja matkakertomuksessa täytyy olla mainittuna matkan
lähtökohta. Kolmen miehen -- ylioppilaat Adolf Törngren, -- Frans von
Becker ja allekirjoittanut -- lykkäsimme veneen vesille Jaakkaasta, ja
kun oli myötätuuli, käytettiin veneen etukeulaan kiinnitettyä
koivunlimoa purjeena. Hyvää vauhtia kiidimme ulos lahdesta, jätimme
pian vasemmalle puolelle metsäisen Päidenniemen ja korkean, muinoin
vaaramista rikkaan Summassaaren oikealle. Soudimme sitten Palhon
saarten ohi oikealta puolelta, Anian niemen taas jääden [soutajan]
vasemmalle kädelle, ja saavuimme päivällisaikaan Kaivantaan, kaitaan
virtaiseen salmeen, joka on toinen reitti, mitä myöten Vesilahden
järvet ja niistä viimeksi Sorvanselkä laskevat vetensä Pirkkalan
järveen. Toinen, Vuolteen l. Sotkansalmi on runsaan virstan päässä
Kaivannasta, niin että Luoto niminen saari on kummankin vesistöjen
yhtymiskohdan välillä. Päivä oli mitä lämpimin, minkä vuoksi päätimme
uida. Luodon rantaan saavuttuamme tämän päätöksen heti panimmekin
täytäntöön. Olimme nyt kulkeneet peninkulman matkan Laukosta, ja
jäljellä oli 3/4 peninkulmaa Sankilan rustholliin, jonka omistaja on
rovastinrouva Bohm ja jossa hän sekä tuomarinrouva von Knorring
ynnä heidän omaisensa asuvat. Koko Sankilan väki oli edellisellä
viikolla käynyt Laukossa onnittelemassa sen isäntää hänen nimi- ja
syntymäpäivänään, jolloin hän täytti 69:nnen ikävuotensa. Silloin meitä
oli pyydetty tulemaan katsojiksi näytäntöön, jonka Pirkkalan
vallassäätyläiset 24 päivänä aikoivat toimeenpanna. Toverini nousivat
sen tähden maihin Sankilassa, sieltä Sankilan herrasväen kanssa
mennäkseen Raholaan, jossa tilaisuutta varten sovitettu teatterihuone
oli. Minä allekirjoittanut, arvellen nähneeni kylliksi kaikenlaisia
näytelmiä maailmassa, päätin sen sijaan viettää iltapäivän ja yön
kauniilla Nokian rälssitilalla, jolla tätä nykyä on sama omistaja kuin
Laukolla. Talo on eteläpuolella Nokian virtaa, muutaman kivenheiton
päässä samannimisen kosken yläpuolella. Viheriöivän lehtimetsän ylitse
näkee matkan päästä virran toiselta puolelta yläosan Pirkkalan pitäjän
uutta kivikirkkoa, ja lähempänä kuin tämä, on eräällä niemellä Viikin
herraskartano, korkeintain puolen virstan päässä Nokiasta. Jos jättää
Viikin kartanon vasemmalle ja luo katseensa suoraan alempana olevan
niemen poikki, avautuu itäänpäin mitä kaunein näköala Pirkkalan
järvelle, jossa on siroitettuina useita lehtimetsää kasvavia saaria.
Ensin näkee Nokian virran yläosan, jossa keskellä virtaa on pieni
saari, sitten Viikin alapuolella olevan niemen ja sitten peninkulman
pituisen järven saarineen; sen toisessa päässä on vapaakaupunki
Tampere, jota ei kuitenkaan näe täältä. Pian kuitenkin olen nyt
kyllikseni katsellut tätä näköalaa, kun jo pari tuntia olen odottanut
matkakumppaneitani kotia näytäntöhuveista ja sen tähden joka rivin
kirjoitettuani olen luonut silmäni samalle järvelle. Tuottaakseni
silmilleni lepoa tästä alituisesta katselemisesta, läksin kävelemään
avaraan, runsasvaraiseen puutarhaan. Kulkiessani erästä käytävää
pitkin, kuulin jonkun huutavan nimeäni. Katsahdin taakseni, ottaakseni
selville, mistä ääni tuli, mutta en voinut huomata muita eläviä
olentoja kuin muutamia vasikoita, ja minun täytyi siis uskoa, että ne
olivat minut tunteneet, kuu sitävastoin vähää ennen olin luullut, että
näytännössä olijat olivat palanneet minun sitä aikaisemmin huomaamatta.
Edellinen yöni oli ollut niin uneton, etten moneen aikaan sellaista
ollut viettänyt. Eipä paljoa puuttunut, etten nähnyt kummituksia,
ainakin luulin monta kertaa kuulevani niitä. -- Teatterissa käyneet
palasivat noin 3:n aikaan iltapäivällä, seurassaan ylioppilas Reinholm,
joka hänkin aikoi käydä Kyrössä. Becker oli vallan surkean näköinen,
nenä punaisena ja silmät vettä vuotavina, -- seurauksia nuhasta ja
yönvalvonnasta, vaikka me selittelimme niitä muiden seikkojen
seurauksiksi. Sinä päivänä ei hänen ollut ajattelemistakaan matkan
jatkamista, minkä vuoksi päätimme odottaa seuraavaan. Beckerin silmät
olivat seuraavana päivänä samanlaiset tai huonommat kuin edellisenä,
jonka vuoksi hänen täytyi jäädä meistä jäljelle. Me muut ajoimme ensin
Haapaniemeen peninkulmaa mukiinmenevää ratastietä. Metsää, vainioita,
kyliä -- Haaviston kylä virran toisella puolella -- ja paljo veräjiä.
-- Haapaniemestä 1 1/2 virstaa Kuloveden poikki Siuron sahalle ja
myllylle. Sieltä jalan Miharin lahtea kiertäen peninkulman matkan
päässä olevaan Mahnalaan. Ensin on neljännespeninkulman päässä Siurosta
oikealla kädellä Hasa. Vesitie olisi ollut paria virstaa lyhyempi.
Polut olivat mukiinmeneviä ja niiden varsilla oli torppia ja taloja.
Lopuksi 1 1/2 virstaa maantietä. -- Miharin oja ja silta. -- Mahnalassa
joimme kahvia. -- Kyrön kirkolle peninkulma maantietä -- mäkistä. --
Kyrön vesijakso -- ensin Alhoselkä, sitten Laitilan ja Kyrön joet -- on
vasemmalla puolella tietä, joskus metsikön peittämänä. Kirkolta 4
virstaa koskelle, puoleksi maantietä, puoleksi huonoa myllytietä.
Pappilansilta joen poikki virstan matkan päässä kirkolta. Koski
kiertelee idästä länteen tai oikeammin koillisesta lounaaseen.
Ensimäinen kolmasosa koskea syöksyy 45 asteen kulmana ja näytti ensin,
matkan päästä nähdessämme sen, lämpiämässä olevalta saunalta, joka on
savun peitossa. Sen molemmin puolin on korkeita kallioita ja
hiekkamäkiä, joiden harjoilla kasvan metsää. Toiset kaksi kolmannesta
koskea ovat, lukuunottamatta vähäistä jyrkempää askelmaa, loivemmat
putoukseltaan. Jyrkempi putous kulkee oikeastaan kahta uraa, joista
pohjois- tai luodepuolella oleva leveämpi nyt oli vaan parin sylen
levyinen, mutta on kevättulvien aikana enempää kuin kahta vertaa
leveämpi. Toinen ura kulki vuoren yli ja siinä vaahdoten hyppeli juuri
niin paljo vettä, että kolme myllyä siitä sai riittämään asti.
Molempien koskenhaarojen välillä korkea kalliosaari. Pohjoispuolella
kaikkiaan 6 myllyä, 4 jyrkimmän putouksen partaalla ja vastaisella
rannalla 3. -- Mylly- eli mylläritorppia useita.

    Oupphörligt ses du ila:
    o när får du engång hvila!
    Andras fart tar engång slut,
    du blott hvilar aldrig ut.

    [Suomeksi melkein kuin:

    Taukoomatta rientävän näyt;
    milloin vihdoin lepohon käyt!
    Toisten kerran raukee riento,
    sulla ain' on sama into.]

Koko kosken sanottiin olevan 15 sylen mittaisen, mutta näytti minusta
olevan ainakin sata askelta, joka siis olisi kahta vertaa enempi.
Metsää joka puolella. -- Sieltä pimeässä Kyrön pappilaan, nimittäin
pojan kutsumusta, hän kun -- --. Illallinen. -- Kirkkoherra 6
vuorokautta sitten muuttanut manalle halvauskohtauksen seurauksista.
-- Kello 10 illalla Mahnalaan. Sieltä taas samaa tietä takaisin. --
Pirkkalan, Karkun ja Kyrön rajoilla olevasta Penttilästä virstan matka
Siuronjokea pitkin Hasalle. Rahvas kaikkialla syysaskareissaan:
puitiin, pellavia liotettiin, hernettä korjattiin, humaloita
poimittiin. Siuron mies, joka ei ollut tahtonut työtä tekemällä opettaa
isännällensä pahoja tapoja ja sen vuoksi oli ryypännyt itsensä
humalaan. -- Ei ollut venettä. Tulimme Knuutilaan: ei sielläkään.
Ippilään: ei sielläkään. Viimein meidät huomattiin vastaiselta rannalta
ja tultiin veneellä noutamaan. Kova tuuli. Veneet täällä huonot
verrattuina Kajaanin läänin veneisiin. Tavallisesti täällä saa huonon
veneen, missä ei ole viskainta. Niissä istuu epävarmana. --
Haapaniemessä söimme ja joimme kahvia. T. oli koko edellisen päivän
ollut syömättä palaakaan, hän ei edes ollut maistanut illallista ja kun
hän ei tänäänkään näyttänyt mitään nälän merkkiä, pelkäsin todella,
että hän voisi saada tuon pahan tavan aina olla syömättä. Sen tähden
suuresti iloitsimme, kun hän nyt söi päivällistä hyvällä ruokahalulla.

Haapaniemestä tulimme jalan, Nokian virta vasemmalla puolella,
runsaasti 3/4 peninkulmaa.



25.

Tohtori Rabbelle.


                                    Oulu, 31 p:nä lokakuuta 1841.

Rakas veli!

Muutaman päivän oleskeltuani täällä Oulussa olen valmis lähtemään
suoraa päätä lappalaisten pariin, kun vaan saan sitä ennen
Mathiaksen Kemistä mukaani. Venäjän Historian käsikirjoituksen
lähetän nyt samalla. Ole hyvä ja jätä se sensuurin tarkastettavaksi
(edelliset kuusi arkkia lienevät niiden ohella jätettävät), ja puhu
sitten Waseniuksen (tai jonkun toisen) kanssa painatuksesta. Jos
painatuspalkka voidaan suorittaa siten, että painattaja koko
historiasta tulisi saamaan määrätyn luvun kappaleita (siis myöskin
ennemmin painetuista arkeista), tämä olisi parasta; mutta ellei hän
näihin ehtoihin suostu, täytynee hänelle maksaa rahassa. Tahtonet kai
myöskin pyytää Wulffertia postissa lähettämään tämän loppuosan
Venäjän Historiaa "Mehiläisen" 1840 vuoden tilaajille. Postilaitos on
saanut puolelta vuodelta maksan Mehiläisen levittämisestä ja sillä on
ollut tilaisuus ainoastaan puolen vuoden aika toimittaa Mehiläisen
lähettämistä tilaajille, minkä vuoksi ei liene kohtuuton toivomus, että
se nyt vaatimatta lisää postimaksuja lähettäisi nämä korvauskappaleet.
Esipuheen-tapaisen Sananlaskuihin, jotka Törngreniltä luultavasti olet
saanut, lähetän tässä. Olisi hyvin toivottava asia, että v. Becker
saataisiin sananlaskujen tarkastajaksi, hän olisi saapa rajattoman
valtuutuksen korjata oikeinkirjoitusta, missä se on epätasaista tai
muuten kaipaa korjausta. En edes ehtinyt lukea käsikirjoitusta lävitse
kirjoitettuani sen puhtaaksi. -- Becker lupasi minulle kerran tarpeen
sattuessa sellaisessa suhteessa olevansa palvelukseen altis. -- Ehkäpä
Rein puolestaan suostuisi pitämään huolta Venäjän Historian
korjausluvusta, joka sekin olisi hyvä asia. -- Malmgrenille Kajaanissa
sanoin lähtiessäni, että hän saaduista rahoista tilaisuuden
tarjouduttua lähettäisi Sinulle noin 100 riksiä riikinvelkaa, jotka
tarpeen esiinnyttyä voisit käyttää. Ehkäpä Wichmankin ensi vuonna voi
lähettää Sinulle jonkun neljänneksen; siitä aion hänen kanssaan puhuu.
-- En tiedä, onko Öhman Porvoossa saanut Kantelettaren kolmannen osan
ja pyytäisin Sinua tilaisuuden tarjoutuessa sitä tiedustelemaan. --
Luulin tässä tilaisuudessa voivani maksaa palovakuutusyhtiön saatavan,
mutta sekä kaupungintalon että maatilan ostajat eivät vielä ole
suvainneet antaa minulle hinnan suoritukseksi muuta kuin velkakirjoja,
minkä vuoksi minun vastaiseksi täytyy luopua niistä tuumista. Luulen
kuitenkin ensi syksynä saavani tämän velan puolella lyhennetyksi. Asp,
jonka luona asun, lähettää terveisiä. Hän kuten kaikki muutkin voivat
hyvin!

                                                  Elias Lönnrot.

26.

[Päiväkirjasta.]


                                   Haukipudas, 4 p:nä marraskuuta 1841.

Suomen kielessä on vähintäin kolmenlaisia diminutiivejä. _Sulho_
sanasta muodostuu I. kiittävä _sulhonen_, II. halventava _sulholoinen_,
III. muuten vähentävä _sulhut, sulhukka_. Samoin: _jokonen,
jokiloinen (jout, joukka?)_ sanasta joki; _venonen, venoloinen, venehyt_
sanasta venet; _heponen, hepoloinen, hevukka l. hevuska_ sanasta hepo;
_puunen, puuloinen, puuhut_, sanasta puu: _emäntäinen, emäntälöinen,
(emännyt)_ sanasta emäntä. -- Halventava diminutiivi on muuten
johdettu nykyään harvoin esiintyvästä -lo, -lö -loppuisesta
diminutiivista (sulholo, jokilo), mistä Karjalan murre hyvin yleisesti
muodostaa perussanan monikkomuodot. Sanat _sulholoinen, jokiloinen_
vastaavat siis jotenkin samoja käsitteitä kuin ne, joita
ruotsinkielessä voitaisiin ilmaista sanoilla _brudgumsaktighet_
[sulhomaisuus], _flodaktighet_ [jokimaisuus].



27.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


                           Kemin pappila, 11 p:nä marraskuuta 1841.

Jalosukuinen Professorinrouva!

Monen ikävän hetken jälkeen, joina kaipaus minua vaivasi, varsinkin
ensi aikoina Laukosta erottuani, saavuin vihdoin Kajaaniin, ja olen nyt
jättänyt senkin tavatakseni täällä Kemin pitäjässä vastaisen
matkatoverini, maisteri Castrénin. Huomenna lähdemme täältä ja
matkustamme seisahtumatta Venäjän-Lappiin, jonne meillä on Rovaniemen
ja Kemijärven pitäjien kautta matkaa alku viidettäkymmentä
peninkulmaa. Siellä olemme aikoneet viipyä kevääseen asti, jolloin
toukokuussa saavumme Kuolaan, ja matkustamme sieltä ensimäisellä
laivalla Mesenin seuduille, jotka ovat Arkangelin itäpuolella
Vienanmeren rannalla ja jossa toivomme tapaavamme ensimmäiset
samojeedit. Mutta vieläkö sitäkin idemmä suuntaamme retkemme, siitä
emme vielä ole mitään päättäneet, vaan olemme sen jättäneet riippumaan
asianhaaroista, joita sitä ennen voi sattua. Ennen muita on
odotettavissa, että koti-ikävä ajaa meidät sieltä omaan maahan; siinä
tapauksessa ei kävisi mahdottomaksi minun olla ensi vuonna elokuun
18:ntena p:nä Laukossa. -- Aina siitä pitkin kun Laukosta lahdin, olen
ollut terve ja muuten päässyt tähän asti ilman mitään mainittavaa
sattumaa. Tänään on työnäni ollut kirjeiden kirjoittaminen eräille
tutuille; m.m. kirjoitin äsken Atelle kehotuksen, että hän ja Frans
(von Becker) muistaisivat kirjoittaa minulle jonkun rivin Kuolaan,
jossa kirje tapaa minut, vaikkapa vasta loppupuolellakin huhtikuuta
lähtee Helsingistä. Mutta kun hän mahdollisesti kertoo minulle vaan
Helsingin asioita, niin olen rohjennut tähän liittää itselleni Kuolaan
osotetun kirjekortin sen mahdollisuuden varalle, että Te suoraan
Laukosta tahtoisitte kunnioittaa minua muutamalla rivillä. -- Toivossa
että Jumala varjelee herrasväen terveinä sekä tämän että monta
seuraavaa vuotta merkitsen syvällä kunnioituksella olevani

                              Teidän ja perheenne kiitollinen ja nöyrä
                                              palvelija
                                                   Elias Lönnrot.



28.

Tohtori Rabbelle.


                           Kemin pappila, 12 p:nä marraskuuta 1841.

Rakas veli!

Huomisaamuna varhain lähdemme täältä (Kemin pappilasta) Rovaniemen,
Kemijärven ja Kuolajärven kautta Venäjän lappalaisiin kyliin, mistä
tulevan helmikuun lopulla käväisemme Inarissa siellä mahdollisesti
tavataksemme Stockflethin. Inarista palaamme Venäjän-Lappiin ja vielä
toukokuun alussa saavumme Kuolaan sieltä vesitse kulkeaksemme
ensin Meseniin ja ehkä vielä idempäänkin. Saimme Ehrströmiltä
"Suomi"-aikakauskirjan viidennen vihkon, ja Castrén sanoo
kirjoittaneensa Willebrandille pyytäen häntä pitämään huolta siitä,
että Ehrström Helsingistä saa korvaukseksi toisen kappaleen. Kun kuudes
vihko ilmestyy, niin tahtoisitko olla hyvä ja lähettää sen Tornioon
Ehrströinille, joka lupasi pitää huolta siitä, että saamme sen Inariin.
"Suomi"-kirjan tulevan-vuotinen ensi vihko saattaisi sekin, jos se
ilmestyy niin aikaisin, tavata meidät Inarissa, ja sitäpaitsi olisi
hyvä saada Lemströmin väitöskirja Suomen kansallisrunoudesta, jos se jo
on saatavissa Helsingin kirjakaupoissa. --

Morgonbladista luin, että pian aljetaan painattaa Sananlaskuja.
Oulusta lähetin niihin kirjoittamani esipuheen-tapaisen ja lausuin sen
toivomuksen, että olisin saanut von Beckerin kielen tarkastajaksi,
jotta siten oikeinkirjoituksen epätasaisuudet tulisivat korjatuiksi. --
Nyt ei minulla niiden suhteen ole muuta lisättävää kuin sananen
nimestä, joka voisi, ellei keksittäisi muuta sopivampaa, olla näin
kuuluva: Suomen kansan Sanalaskuja.

Terveisiä vaimollesi ja sukulaisillesi lähettää

                                                     veljesi
                                                  Elias Lönnrot.

J.K. Eilen satoi sen verran lunta että rekikeli nyt on auttavaa, mutta
sitä ennen oli maa aivan paljaana, nim. Oulusta Kuivaniemeen aivan
lumetonta; Kuivaniemestä Tornioon oli niin paljo jääkaljaman jätettä
maantiellä, että mieluummin ajoi reellä kuin rattailla. Eilen tuli
muuan matkustavainen Rovaniemestä Kemiin veneellä, mutta täällä
pappilan kohdalla on kuljettu jo toista viikkoa käyden ja vähää
ylempänä hevosellakin ajaen joen yli. -- -- Eilen palasin Torniosta,
jossa olin puolentoista vuorokautta. Ehrström pyysi lähettämään
terveisiä.

                                                      Sama.

Kuolasta kait Mathias ja allekirj. lähetämme jotakin "Suomeen". Mitä
Laukosta lähetin "Suomea" varten Värnhjelmin mukana, sen olet kait
epäilemättä jo aikoja sitten saanut.

                                                       Lnr.



29.

[Päiväkirjasta.]


                                Rovaniemi, 17 p:nä marraskuuta [1841].

Saavuin 6 p:nä Kemiin, kävin sieltä Torniossa ja Haaparannassa. Läksin
Kemistä 13 p:nä, lauantaina. Kemijoki oli paikoin jäätynyt, paikoin
sulana, ja sulista kohdista nousi vahva sumu, joka vaatteille
laskeutuneena muuttui lumeksi tai kuuraksi. Kemin rahvas kauppaa
harrastava, Tervolan kappelin asukkaat vähemmin, Rovaniemen taas
enemmän. Komeileminen yleistä kaikkialla. Kieli on hieman sukua Venäjän
karjalalle, sekä mitä yksityisiin sanoihin että muotoihin tulee, kuten
_mie, sie, valvattelet_ (odottelet), _hyvästä_ (Tornio) hyvästi.
_Otethan, tullhan, käännythän_ muodot näyttävät olleen alkuperäisiä ja
selittävät konsonantin pehmenemiset passiivin preesenissä; _kalhan,
tullee_ (ei tulhee). _Pöyälä, pöyälet_ pro pöyällä, pöyälle. _Ottaat_
pro ottaa. _Örsä_, lyhyt, kelpaamaton reki -- _mettäilee_, metsästää --
_tiurtaa_, vajoaa (lumeen, reestä puhuen) -- _rouikoinen_, rosoinen
(jäästä, tiestä) -- -- [käsikir:ssa reikä] = örsä -- _säntätä_, vannoa
-- _valvottelee_, odottelee -- _tuuttilo, tytön tuuttilo_ tytön letukka
-- _tuppelo_ samoin -- _kiipeli_, pula: tuli kiipeli siitä. --
Pirteissä on suuret ikkunat; savupiiput samaa tyyliä kuin Vesilahdessa,
muutamia on uudenaikuisia, ja niissä on erityinen liesi (_piisi_ =
totto), missä koko illan palaa valkea.



30.

[Päiväkirjasta.]


                             Kemijärvi, 24 p:nä marraskuuta [1841].

Matka tänne: Kemistä Vanhaan 15 v[irstaa] -- Tervolaan 15 v. --
Lampelaan 18 1/2 -- Takkuseen 15; yhteensä 63 1/2 v. Raappanaan 10 v.
-- Rautioon 15 -- Rovaniemeen 15 -- Vitikkaan 5; yhteensä 45.
Vikajärveen 22 1/2 -- Pirttijärveen 17 1/2 -- Misijärveen 15; yhteensä
55. -- Ruopsaan 25 -- Lahenperään 10 -- Kemijärvelle 5; yhteensä 40.
(Kyytimaksuja) 4 [rupl.] 7 [kop.]

Juomarahaa Kemin pojalle 5 -- sauna Vanhassa 15 -- ruoka y.m. samassa
paikassa 65; yhteensä 85 [kop.]. Tervolassa juomarahoja 20 -- lautta
5 -- Raappanassa ravintoon 55 -- Korkalossa samoin 30, [yht.] 1:10. --
Pirttijärvessä 25 -- Misijärvessä 25 -- Ruopsassa 15: [yht.] 65. --
Helmiä, neuloja y.m. Lahenperässä 3 rupl.; ravintoon 50, [yht,] 3:50.



31.

[Päiväkirjasta.]


                                 Nousu, 7 p:nä joulukuuta [1841].

Kemijärvestä Sailaan 8-9 peninkulmaa tietä pitkin, jolla ei ollut
jälkeä, poikki soiden ja lampien, jotka upottivat, minkä vuoksi
kaikkialla -- ja vielä suuremmalla syyllä, kun meitä oli kaksi
kyyditettävää -- meidät pakotettiin ottamaan kaksi hevosta. Alituisesti
valitettiin, etteivät kirkonrakentamisrahat olleet tulleet seurakunnan
hyväksi, vaikka kirkko aikoja sitten oli valmis. Herroja epäiltiin
kuten tavallisesti. Sallan rahvas on muuten laiskaa, epäluuloista,
veijarimaista, ryypiskelevää, runsaan maksun nylkijöitä milloin vaan
sopii, kykenemätöntä. Marraskuun 28 p:nä saavuimme Sallaan,
lähdettyämme 26:ntena Kemijärveltä. -- Aikomuksemme oli lähteä
Akkalan-Lappiin, mistä muutaman päivän kuluttua Sallaan tuli 50 poroa
ja viisi lappalaista tuoden poronsarvia ja kalloja. Mutta kun useat
Sallan miehet sitä ennen olivat saaneet päähänsä, että heillä muka oli
toiveita päästä meitä 40:stä ruplasta Akkalaan kyyditsemään, niin he
pelottivat lappalaiset meidän suhteemme, niin etteivät nämä huolineet
meitä mukaansa, vaikka tarjosimme 15 ruplaa 12;sta peninkulmasta,
jonka pituisen tämän välin sanottiin olevan. Lappalaisten lähdettyä
päätimme kiusallakin olla hankkimatta sallalaisille kyytiansiota,
hylkäsimme kokonaan Akkalan matkan ja läksimme Nousuun, minne on 2 1/2
peninkulmaa, sieltä kääntääksemme kulkumme Hirvaslappalaisten luo
(Nuortiin) tai Inariin. Papin tila ja asunto, häät, talontarkastus y.m.

Sanoja: _vierahaja_, vierahajen, _kintahaja_ j.n.e. Rovaniemessä
aina _otet[hin]_ [käsikirjassa reikä], Kemissä samoin, Kemijärvessä,
Sallassa ja Sodankylässä -- -- [käsikirjassa reikä]. Mikä kumma se
siinä on, kun lapset talossa rupeevat äitinsä kieltä haastamaan,
vaikka koko talon peret haastoa toista [lause on tällaisenaan
käsikirjoituksessa], sanoi muuan Jyväskylän mies, jonka vaimo oli
kotoisin Korpilahdelta. -- Korja kertoi lappalaisesta Udjuksesta, että
tämä metsässä oli nähnyt unta; ei kotona ole hyvä -- lähti liikkeelle
-- järvi eteen -- ei venettä -- kulki kuivin jaloin järven yli ja käski
toverinsa seurata -- siinä upposi polviin asti -- kaksi tytärtä
kuollut ja haudattu -- vaimo itkemässä -- laitatti tulen -- asettui
hajareisin sen yli ja rupesi laulamaan -- tulee toinen tyttäristä,
joka oli herännyt haudassa, ryömien ja hapuillen oven takana -- koirako
lienee? Vaimo päästää sisälle, näkee oman tyttären. Kohta sen jälkeen
toinen tytär, mutta myyrät (hiiret) olivat kalunneet toista poskea.
Tämä tytär kuoli paria päivää myöhemmin, mutta toinen eli ja joutui
naimisiin. -- Nousu 2 1/2, Kuorska 2, Saukoski 3, Värjön jokea
Saukoskelle +. Tavallisesti 3 koiraa, mustaa, yhdellä tilalla. Pirtit
suureksi osaksi uloslämpiäviä. _Rova_ = vanha palanut metsä, jossa jo
uutta jäkälääki kasvaa. [Lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.]
_Murharova_, kaksi peninkulmaa Martista (3 vanhaa peninkulmaa ylempänä
Saukoskea) Kemijokea ylöspäin. -- Sota -- Venäläisiä -- Kaikki tapettu
-- Kaksi miestä oppaiksi -- Vartija nukahtaa -- Nuo kaksi kokoavat
kaikki nuolet -- Nyt sota -- Vihollinen tappanut kaikki -- He
sivakoillaan ampuvat. [Lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.]
Johtajaan ei voida ampua -- Kädellä vastaanotti kaikki -- Koetettiin
[ampua] hopealla j.n.e. -- Kuikan nokka nuolennenään [lause on
tällaisenaan käsikirjoituksessa.] -- Läpi käestä otsaan [lause on
tällaisenaan käsikirjoituksessa.] -- j.n.e.

Rupesi _ostastumaan_ sitä pyssyä -- met, tet, het -- itteä -- het
tultiin -- Sodank[ylässä:?] -- _Ei tulete_ pro tule' -- Hän _tihistyi_
sitä kaietta: piti liian tiheänä -- _tyyiistyi_ hevoista -- hän
_tuletee_ -- _eiäh_ = ei: _oneh_ = on. [Kappale on tällaisenaan
käsikirjoituksessa.]



32.

[Päiväkirjasta.]


                                   Korvanen, 17 p:nä joulukuuta [1841].

[Alku näyttäisi olevan kirjeen luonnosta, joka syystä tai toisesta on
jäänyt kesken.]

Rakas Veli!

Täällä olemme nyt vetelehtineet viime sunnuntaista, pääsemättä suojalta
ja pyryltä paikasta pois. Olemme saaneet asunnoksemme matalan kamarin,
joka suuresti muistuttaa Kajaanin vankilan makuuhuoneita; tämä on
kuitenkin paljoa matalampi, ja siinä on sitäpaitsi kosolta kaikenlaisia
omia laitoksia. Ikkuna mitättömän pieni. -- Päivän valo vielä niukempi
kello yhdestätoista yhteen tai puoli-yhteen. -- Kaikeksi onneksi meillä
vielä on kynttilöitä sekä vähä teetä ja kahvia; -- ruokavaroja
runsaammalta; homehtunut liha-reisi, taalepiimää, 2 vadillista
keitettyä poronlihaa, haarikka piimää, kahdeksan [? kaksi] äsken
ostettua poronjuustoa (24 killinkiä kappale), pytty voita, oma
voirasia, kalaa, perunoita -- --. Tämän ruuanpaljouden saannista ei
meillä itsellä ole mitään ansiota, sillä väki tuo aina uusia
ruokavaroja ja koreja, harvoin vieden entisiä pois. -- Aamuisin on
ensimäisenä tehtävänä kiivetä katolle peltiä avaamaan. Peltinä on
puukansi, joka on pantu reikä-pohjaisen savutorven yläpäähän asetetun
padan suulle. Toinen tehtävä on kahvin keittäminen, nim. niin kauan
kuin kahvivarastoa riittää.



33.

[Päiväkirjasta.]


                                   Korvanen, 23 p:nä joulukuuta [1841].

Jo olemme viipyneet täällä kymmenettä vuorokautta; jouluun ei ole muuta
kuin kaksi päivää, ja silloin meidän pitäisi olla Inarissa. Ilma on
kuitenkin jo asettunut, ja eilen sukset luistivat jotenkin hyvin. Eilen
saapui Inarista muutamia miehiä, jotka olivat viipyneet kokonaista 13
vuorokautta matkalla, mikä hyvällä kelillä voidaan tehdä yhdessä
ainoassa; tavallisesti siihen sentään lasketaan menevän pari kolme
päivää. Niin pitkäksi hekin olivat laskeneet matka-aikansa ja sen
mukaan varustaneet evästä -- varomattomuus, joka vähällä oli maksaa
heille hengen. Nälistyneinä olivat tulleet Mutenian kylään, johon
täältä on noin pari peninkulmaa sivullepäin.

Kun kaksi akkaa riitaantuu, he riitelevät siksi kunnes jompikumpi saa
viimeisen sanan. Toverini ja minun välillä on syntynyt päinvastainen
suhde, jota jo on jatkunut parin päivän aika, nimittäin koe, ken voi
olla vaiti kauemmin. Syy tähän vaiteliaisuuteen on seuraava: Viime
sunnuntaina olin ruumiinliikettä saadakseni hiihtämässä ja ennenkuin
palasin kotia, hänkin oli lähtenyt ulos ajelemaan porolla sekä oli
paiskannut jälkeensä oven lukkoon, jota ulkoa ei voi avata, vaikka
avain on suulla. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin kuumalla vedellä
sulattaa jää ikkunasta ja ottaa irti tämä, jotta olisi päässyt sisälle,
-- toimenpide, jota vielä kesti, kun toveri palasi kotia. Silloin
huomautin, ettei hän ollut oikein menetellyt siinä, että oli paiskannut
oven lukkoon, kun lukemattomista koko viikon ajalla toistuneista
tapauksista tiedettiin, ettei sitä ulkoa voinut avata, kun vaan avain
oli jäänyt reikäänsä. Tästä huomautuksesta hän suvaitsi suuttua, miksi,
sitä en saata käsittää. Pari kertaa aikaisemmin hän on samanlaisista
huomautuksista ottanut suuttuakseen. Tervolassa hän nimittäin pudotti
kelloni pöydältä lattiaan, jolloin sanoin, että hän olisi voinut olla
varovaisempi -- ja täällä hän teki saman tempun juomalasilleni, jolloin
tulin tehneeksi jotenkin samanlaisen huomautuksen; kummallakin kertaa
hän nämä huomautukseni pani kovasti pahakseen. -- Jos ei totuta itseään
sietämään niin vähäisiä muistutuksia, ei siitä ikinä koidu ajan pitkään
hyvää.



34.

[Päiväkirjasta.]


                               [Akujärvi?], 26 p:nä joulukuuta 1841.

_Morn_ [hapera, löyhä], kun lumi upottaa. _Louet, -teen_ suoja [tuulta
vastaan]. _Siiponut_ oli mäessä = oli auttanut käsin. _Kiiraan,
kiirata_ kiirehtiä, ajaa. _Mukka_ = mutka.

Jouluaatto Suomun kodassa; Suomujoki juoksee Kuolaan. -- Teetä j.n.e.
-- Huono keli. -- Ennemmin nuotion ääressä -- parin sylen pituisia
tukkoja, lumi luodaan pois molemmilta puolin -- taivaan laki kattona
-- kuusen havuja alla -- keitetään, ei koskaan [lähdetä taipaleelle]
ilman pataa -- loudet -- lumivaippa -- lihaa, velliä, poronjuustoa --
pari ryyppyä. -- Toisia oli tullut myöhemmin ja asettunut nuotion
ääreen -- vaatteet läpimärät, vaikeata niitä kuivata -- katosta vuoti.
-- Korvanen kehui härkäänsä, jonka vertaista ei muka maailmassa, --
itse hän oli heikkonäköinen, minkä vuoksi, kuten itsekkin joskus
myönsi, härkä oli matkalla viekkaampi. -- Ystävällisiä tervehdyksiä
Korvasen kamarin kattohirteen liidulla kirjoitettuna 1835 helmikuussa,
Suomun kodassa lakilautoihin hiilellä vuodelta 1839. -- Lumi suli
katolta ja alkoi vuotaa sisälle. -- Pari lappalaista, Martti ja Matti,
puhui hyvää suomea; keskenään puhuivat lappia. Markkinaväki vei voita
Inariin. -- Vene tehty Suomussa ja sillä kuljettu Kuolaan. -- Voi
päivilöisiäni! [Nämä sanat suomeksi käsikirj:ssa.] Tapanin päivänä oli
niin suojaa, että kirjoitin tätä istuen mäellä, sillä aikaa kun velliä
keitettiin. -- Satoi vähän vettä. Lunta oli muutamissa paikoin puolen
kyynärän verta pulkan laidan yläpuolella. -- _Käsiahkio_. -- Korvasen
porot ja ahkiot kerran varastettu Suomussa. Nyt ei enää pelännyt
varkautta, minkä vuoksi liika kirves jätettiin petäjän juurelle tien
varteen.



35.

[Päiväkirjasta.]


                                     Inari, 31 p:nä Joulukuuta [1841].

Kolmantena joulupäivänä saavuimme tänne. Inarin pappila on kivenheiton
päässä Pielpejärvestä; samanlainen järvi on -- -- -- [aukko
käsikirj:ssa] päin. Iso Inari on 3 virstan päässä -- päin. [Aukko
käsikirj:ssa.] Yltympäri metsiä. Neljättäkymmentä kirkkotupaa. Olemme
asuneet pienessä huoneessa pappilassa, -- sivumennen sanoen huono
rakennus. Kirkkoherralle oli rakennettu vasemmalle puolelle suuri sali
ja kaksi kamaria. Vastapäätä oli oikealla tarpeelliset ulkorakennukset
sekä navetta uloimpana. Ei pappia eikä nimismiestä kotona.



36.

[Päiväkirjasta.]


                                [Karasjoki, 13 p:nä tammikuuta 1842.]

4 p:nä lähdimme Inarista Stockflethin luo Karasjoelle. [Matkaa on] 16
peninkulmaa -- ensimäinen taival Tervatievaan 2 peninkulmaa --
Tenonpäähän (?) 6 peninkulmaa, Jorgastakin kesäleiriin 3. --
Jorgastakissa kamala yö savun ja vilun hikiä -- postilappalainen ja
kaksi lastansa -- viinaa. -- 6 peninkulmaa Karasjoelle -- suunnattomia
alamäkiä neljännestä ennen Karasjokea -- kasvot, käsivarret ja jalat
vaarassa. -- 8 ja 9 p;nä tammikuuta satoi vettä Karasjoella. --
Loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina kuuntelin lappalaista saarnaa.
Karasjoella kolme kauppiasta, jotka myivät enimmäkseen viinaa, neuloja,
helmiä, jauhoja, suolaa, huiveja, veitsiä, höyliä, sokeria. --
Pappilassa kaksi huonetta rautakakluunineen, joiden pellit alati ovat
auki. Näistä se etu, että huone pian lämpiää, mutta sitten lämpö myös
pian loppuu, niin että saa takkaan lisätä puita melkein koko päivän,
kun on kylmä.

Täkäläiset lappalaiset lukevat hyvin uutta Stockflethin toimittamaa
tekstiä, -- muutamat ovat yhdessä päivässä oppineet sen. Eilen täällä
oli pieni 7--8-vuotias tai tuskin niinkään vanha tyttö, joka luki
sangen sujuvasti sekä Uutta Testamenttia että mitä muuta tekstiä
tahansa. Kuitenkin tuo uusi teksti täällä oli kohdannut hieman
vastustusta, kun oltiin saatu se väärä luulo, että vallan uusi oppi oli
siihen yhdistyneenä. Tahdottiin mieluummin saada norjalaisia kirjoja,
joita ei ymmärretty. -- Jos Suomessa tahdottaisiin antaa lappalaisten
lukea omaa äidinkieltään, niin se nyi kävisi hyvin helposti päinsä kun
Inarin lappalaiset kaikki(?) ymmärtävät Orjas-lappia ja Utsjoen-Lapin
murre on samaa. Mutta pieni Suomenmaa tahtoo kaiketi menettelyllään
muutamien lappalaistensa suhteen näyttää, mitä tekisi, jos sillä olisi
valta käsissä; että riistäisi valtansa alaisilta kansoilta heidän
äidinkielensä. Sen sijaan, että pappi tai pari velvotettaisiin oppimaan
lapin kieltä, pakotetaan koko seurakuntia osaamaan suomea, jotta
voisivat vastaanottaa opetusta. -- Kuinka mukavasti lappalaiset kirjat
saataisiin vaihetetuiksi suomalaisiin, joita Norjan 4-5 tuhatta
suomalaista tarvitsisivat. Miksi suomalainen asutus Norjan-Lapissa
niin suuresti lisääntyy? Sen tähden, ettei Suomen lappalaisilla ole
yhteyttä meren kanssa, sillä meri on kuitenkin aina meri, jossa
uiskentelee Sammon pirstaleita.

Eilen 12 p:nä olimme aikoneet lähteä lappalaiseen tunturikylään ja
olimme jo tilanneet kyydin sekä panettaneet heiniä kallokkaisiin
j.n.e., kun vieraita tuli pihaan, Hansen, Durchman ja Tvede. Matka
jätettiin sikseen. He olivat tuntureilla olleet vähällä menehtyä
tavattomaan myrskyyn; lisäksi oli satanut vettä, joka oli kastellut
heidät läpimäriksi. Yhteen kotvaan oli pyryttänyt niin että oli
täytynyt seisoa pulkassa, sillä lumi lenteli vaan maata pitkin. Lopulta
he olivat eksyneet toisistaan, niin että osa heistä jäi ilman opasta,
niin ettei ollut muuta neuvona kun asettaa suunta tuulen ja
pohjantähden mukaan, joka joskus pilkotti esiin. -- Syy revontuliin:
hohtavat aamullakin. -- Ukkosta oli kuultu ja salamaa nähty 10 p:nä
joulukuuta Utsjoen ja Inarin välillä.

Talo ja tuli. [Tämä kappale suomeksi käsikirj:ssa. Tästä loppuun
toisellaisella musteella, on mahdollisesti siis jonakin toisena päivänä
kirjoitettu kuin edellinen.] Eivät tulleet kotaan yöksi, vaan tekivät
tuonne talon vähän matkan päähän.

Onpa matkatoverini saanut erinomaisen halun, tai mahdollisesti se on
hänellä aina ollut, sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa
sekaantua puheeseeni. Viimein tulin Stockflethilla maininneeksi, että
uskonpuhdistus perustui yksinomaan Raamatun oppiin. Ainakin
tunnustuskirjat kokonaan perustuvat kirkkoisien dogmeihin, näin hän
oitis oli valmis huomauttamaan. Onneksi olin lukenut Confessio
Augustanan ja "Puolustuksen", jotka aina vetoovat Raamatun kohtiin. Hän
vaikenikin, kun sanoin varmaan tietäväni, että ne perustuvat Raamattuun
-- entä katkismukset? Samoin oli eräänä päivänä kysymys sanasta
_nainen_, jonka sanoin merkitsevän vaimoa (naitua). Silloinkin hän
Kalevalaan nojaten rupesi väittämään, että se myös merkitsee neitosta!
Seuraavana päivänä hän sattui huomaamaan sanat _sata naista
miehellistä_ ja huudahti voitonriemuisena: eikö siis tässä paikassa
nainen merkitse vaimoakin, vaikka Lönnrot sanoo, ettei se koskaan
merkitse muuta kuin tyttöä (naimatonta). Stockfleth purskahti nauruun,
samoin minäkin, jolloin hän vasta lienee muistanut edellisenä päivänä
juuri väittäneeni, että nainen merkitsi samaa, mitä hän nyt tahtoi
todistaa.



37.

[Päiväkirjasta.]


                                   Inari, 28 p:nä tammikuuta 1842.

Perustuksena Venäjällä asuvain suomalaisten kansanheimojen kielten
tutkimiselle on suomen ja lapin kieli välttämätön. Suomen kielessä ei
ole sibilantteja [suhuäänteitä], jotka lapin kielellä on; lapista taas
puuttuu vokaalit y, ö, mutta sillä on lisää suomeen nähden venäjän y
(Inarin murteessa) ja sitäpaitsi ä:hän ja o:hon vivahtavia a:n
toisintoja: _kalkam_ äännetään melkein kolkam, _rakis_ melkein kuin
räkis. Lapissa on myös dualis, sitävastoin vie suomi voiton sijojen
runsaudessa. Mutta mitä Suomi on tehnyt tämän kielitutkimuksen hyväksi?

On melkein merkillistä, miten lappalaiset ovat omistaneet norjalaisten,
suomalaisten ja venäläisten perusluonteen. -- Venäjän-Karjalan puku.
-- Kaikki säilyttäneet vilkkauden, mutta Veuäjän-puoliset enimmin.



38.

Ote T:ri Lönnrotin kirjeestä.


                                   Inari. 3 ja 5 p:nä helmikuuta 1842.

["Helsingfors Morgonblad" v. 1842, n:rot 36, 37.]


I.

Kuluneen lokakuun viime puoliskolla matkustin Kajaanista Ouluun, missä
viivyin vähän yli viikon, tulin sieltä Kemin pappilaan, missä tapasin
matkatoverini, Castrénin. Kun silloin ei rattailla eikä reellä päässyt
kulkemaan, meidän täytyi viipyä siellä marraskuun 13:nteen päivään.
Mainittuna päivänä läksimme sieltä ja olimme saman kuun 28:nteen
päivään saakka ponnistelleet eteenpäin 240 virstaa Sallaan eli
Kuolajärven-Lappiin, joksi seutua sanotaan, vaikka koko tässä
seurakunnassa ei enää ole yhtään lappalaisia. Arkangelin
kuvernementissa, Kuolan piirissä olevaan Akkalan kylään lasketaan
Sallasta olevan 140 virstaa. Sinne olimme aikoneet matkustaa, mutta kun
ainoastaan harvat tämän seudun rahvaasta olivat käyneet Akkalassa,
olivat he keskenään päättäneet kiskoa meiltä kokonaista 50 ruplaa
pankkiseteleitä. Meidän vielä ollessamme seudulla tapahtui, että useita
Akkalan lappalaisia tuli Sallaan myymään poronsarvia, ja kun heidän
40-50 poroansa tuli palaamaan ilman kuormia, aioimme käyttää hyväksemme
tilaisuutta ja matkustaa heidän seurassaan. Alussa he sanoivat olevansa
hyvin halukkaat ottamaan meidät mukaansa, mutta kun ne sallalaiset,
jotka olivat toivoneet saavansa kyyditä meitä, kuulivat tämän, alkoivat
he uskotella heitä, että meidät muka oli lähetetty opettamaan heitä
lukemaan lappalaisia kirjoja y.m. sellaista. Siitä lappalaiset niin
pelästyivät, että palasivat ottamatta meitä mukaansa, ja me valitsimme
kiusalla toisen tien tänne Inariin. Sillä olimme kuitenkin joka
tapauksessa aikoneet Kuolan-Lapista matkustaa tänne helmikuun
keskivaiheilla tapaamaan pastori Stockflethia, jolle Kemistä siitä olin
kirjoittanut. -- Sallassa viivyimme monta päivää, olimme siellä olomme
aikana eräissä häissäkin, jotka pappi vietti naiden piikansa. Seudun
väki on sekä tietämätöntä että tavoiltaan pilautunutta. Se lienee
suureksi osaksi lappalaista syntyperää, vaikka nyt on omistanut
äidinkielekseen suomen. Tähän asti heillä ei ole ollut kirkkoa eikä
pappia lähempänä kuin 80:n virstan päässä, Kemijärvellä, minne he
lisäksi vaivaloisen matkan vuoksi ani harvoin saattoivat tulla. Mutta
nyt he ovat äsken saaneet sekä oman kirkon että papin; vaikuttakoon
tämä vaan parannusta heissä. Rahvaan taikauskoa valaiskoon muun muassa
seuraava kertomus lappalaisesta Udjuksesta. Udjus oli elänyt Sallassa
50-60 vuotta sitten, ja hänestä kerrottiin tositapahtumana, jota ei
kukaan näyttänyt epäilevän, että hän kerran, ollessaan toisen miehen
kanssa kaukana kodistaan, oli yöllä nähnyt unta, että jotain
erinomaista oli tapahtunut hänen kotonaan. Heti herättyään hän oli
sanonut toverilleen, että hänen kiireimmiten oli lähteminen kotia, ja
toveri päätti lähteä mukaan. He alkoivat heti kulkea halki metsän ja
tulivat erään järven rannalle, missä ei ollut venettä, jolla olisivat
voineet soutaa yli. Mutta tämä ei Udjukselle tehnyt mitään estettä,
vaan hän kulki kuivin jaloin järven yli ja pyysi toveriaan tulemaan
jäljessä, mutta tämä oli kuitenkin uponnut polviin asti veteen.
Tultuaan kotia Udjus tapasi vaimonsa itkemässä; molemmat hänen
tyttärensä olivat kuolleet ja haudassa. Silloin hän oli pyytänyt
vaimoansa sytyttämään tulta, liekin yli hän itse oli asettunut
hajareisin ja oli alkanut laulaa muutamia loitsurunoja; niin oli
jatkanut jonkun aikaa, kunnes jonkunlaista ryömimistä ja rapinaa kuului
oven takaa. Vaimo oli luullut sitä heidän koirakseen ja oli mennyt sitä
sisään päästämään, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että se
olikin heidän vanhempi tyttärensä, joka joku päivä sitten oli kuollut
Kotvan sen jälkeen oli nuorempi tytär samoin tullut, eroa vaan se, että
myyrät olivat kalunneet palan pois hänen poskestaan. Tämä tytär oli
sitten paria päivää myöhemmin kuollut toisen kerran, mutta vanhempi
sisar oli voinut hyvin ylösnousemisensa jälkeen ja päällepäätteeksi
joutunut naimisiinkin. -- Tästäkin kertomuksesta saattaa päättää,
kuinka pitkälle täkäläinen rahvas on ehtinyt valistuksessa. Tosin
sellaisia kertomuksia kuulee toisillakin seuduilla maata, mutta enemmän
pilan, kuin uskon esineenä.

Jos nyt katsot Vaseniukseu Suomenmaan karttaan, on sinun helppo
Sallasta eli Kuolajärveltä, jonka niminen tämä seutu on kartalla,
seurata meitä tänne. Matkustimme ensin Kuolajoen ja Teniöjoen poikki ja
tulimme Nousuun ja sieltä muutamien talojen kautta Lokkaan ja Korvaan.
Tätä matkaa laskettiin olevan 20 peninkulmaa. Mutta on otettava
huomioon, että lappalaiset laskevat peninkulmansa vähän lyhyemmiksi
kuin mitä muualla maassa tehdään. Useimmat niistä eivät varmaankaan ole
7-8 virstaa pitemmät. He sanovat peninkulmaa _hädnagullam'iksi_ (suom.
peni[n]kulma), joka sana ilmoittaa etäisyyttä, jolta (tyyneellä säällä
tai myötätuulella) voi kuulla koiran haukunnan. Korvan tilalla olimme
puolitoista viikkoa, millä ajalla kelirikon vuoksi emme voineet
matkustaa. Saimme siellä käytettäväksemme huoneen-tapaisen, missä
muutamaa vuotta aikaisemmin oli elätetty kuutta revonpoikaa, jotka
isännän oli onnistunut saada pyydetyiksi. Siinä oli kuitenkin avoin
tulisija, missä valkea paloi puolen päivää. Sisässä huoneessa ei ollut
mitään peltiä, vaan täytyi joka kerta kiivetä katolle tukkimaan
savureikää. Tuskin kahta tuntia saattoi nähdä päivänvalolla -- tämänkin
vaan kun oli selkeämpi päivä, muuten ei puoltatoista tuntia kauempaa.
Ruokaa oli talossa runsaasti, teetä ja kahvia meillä oli itsellä, niin
että yleensä voimme sangen hyvin. Viimein läksimme matkaan 23:ntena
p:nä joulukuuta. Kyrön kylään Inarin seurakuntaa lasketaan Korvasta 130
virstaa, eikä tällä taipaleella ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Ensi
yön nukuimme metsässä kahdesta tukista tehdyn nuotion ääressä.
Sellaista nuotiota varten haetaan kuivia petäjiä, jotka pitkin
pituuttaan asetetaan päälletysten jättämällä vähän rakoa niiden väliin.
Sittenkuin halkaistuilla säleillä on saatu tuli niihin syttymään yhteen
kohtaan, se pian leviää pitkin koko pituutta ja palaa näin aamuun asti,
levittäen tasaista lämpöä ympärilleen 2-3 kyynärän etäisyyteen. Lumi
luodaan sivulle tai poljetaan ennakolta niin hyvin siitä paikasta,
missä hirret tulevat olemaan, kuin sivuilta, niin että nukkuvilla on
mukava tila. Jos lunta on vahvalta, niin siitä tulee ikäänkuin
katoton, lumiseinäinen huone, missä valkea palaa keskellä pitkin
huoneen pituutta. Kylmälläkin ilmalla voi sellaisen nuotion ääressä
nukkua vilua tuntematta: kahta paremmin se käy suojalla, kuten nyt oli.
Tosin satoi vähän lunta, niin että minun pari kolme kertaa täytyi
herätä ja ravistaa lumi pois, mutta joka tapauksessa seuraavana aamuna
olin yhtä tarpeeksi levännyt kuin tavallisesti.


II.

Seuraavaksi yöksi, itse jouluaatoksi, tulimme pohjoispuolella
Sompio-tunturia olevaan metsäkotaan, juuri siihen paikkaan, mistä
Suomujoki saa alkunsa. Huoneessa oli puolen kyynärän levyinen aukko
pitkin kattoa. Joulukynttilöiden asemesta sytytettiin kelpo valkea
keskelle huonetta, aukon alle. Sen jälkeen keitettiin lihaa (useissa
padoissa) ja syötiin, sitten keitettiin kahvia ja viimeksi teetä,
ainakin neljään eri kertaan. Sillä paitsi kyytimiestämme, Korvan
isäntää, oli 3-4 muuta miestä seurassamme matkalla; heitä kaikkia
täytyi kestitä, eikä teekannumme vetänyt enempää kuin kuusi lasia
kerrallaan. Eipä edes kermaa puuttunut, sillä muuan miehistä,
Sodankylän kirkkoväärtti, joka myös oli mukana, oli kotona jäähdyttänyt
maitoa jääksi, joka nyt sulatettiin ja käytettiin. Vaihteena tämä
jouluaatto oli mielestäni sangen hupainen. Vasta myöhään puoliyön
jälkeen nukuimme penkeille ja lattialle, jos sitä siksi voi sanoa, kun
oli permantona heinätukkojen ja petäjänoksien peittämä paljas maa.
Toinen seurue matkatovereitamme, noin 4-5 miestä, oli metsään lähelle
kotaa tehnyt tulen, ja vietti sen ääressä yönsä, kota kun oli liian
pieni meille kaikille. Sitä seuraavaksi yöksi tulimme Kyrön kylän
Akujärven uutistaloon, ja sitä seuraava yö vietettiin lappalaistuvassa,
mistä ei ollut enää kuin kaksi lyhyttä peninkulmaa Inarin kirkolle.
Perille saavuimme kolmantena joulupäivänä hyvään aikaan. -- Kyrön
kylästä Inariin (50 virstaa) oli hyvää porotietä, kun Kyröläiset
edellisinä päivinä olivat kulkeneet kirkolle; mutta Korvan tilalta aina
Kyröön saakka ei ollut ainoatakaan jälkeä, ja kun jokainen pulkka tässä
painoi lunta hieman syvemmälle, niin pulkka lopulta solui 3-4 korttelin
syvyisessä ojassa. Sen lisäksi vesi oli noussut jäillä ja soilla.
paikoin niin korkealle, että pulkka melkein kellui siinä. Niin pian
kuin oltiin tultu kuivemmille paikoille, pulkkaan syntyi jääkuori, joka
vaikutti sen. ettei poro oikein jaksanut vetää pulkkaa, minkä vuoksi
alituisesti täytyi raapia jäätä pois.

Kun 1837 keväällä kävin Inarissa. oli siellä vaan kirkko ja joukko
kurjia lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se
on saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi: papilla on omia
tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus,
missä on sali ja kaksi huonetta: tämä asunto on muistaakseni rakennettu
pääasiallisesti kirkkoherraa varten, joka tosin asuu Utsjoella, mutta
jonka välistä täytyy käydä tässäkin kappeliseurakunnassa. Ensi kesänä
aiotaan rakentaa käräjä- ja tuomarintnpa, jota varten parhaillaan joka
päivä hirsiä vedätetään. Älä ihmettele, että olen maininnut ja
selittänyt tällaisia seikkoja kuin nämä rakennukset: muilla seuduin
niitä ei ansaitsisi mainita, mutta täällä Lapissa! Kun jonkun aikaa on
kieriskellyt savun keskellä lappalaiskodassa, niin silloin vasta
tuntee, minkä arvoinen kunnollinen talo on, samoin kuin voitetun taudin
jälkeen parhaiten nauttii terveydestä tai kuten aurinko, kun 18:ntena
p:nä tammikuuta taas ensi kerran sen näimme, meistä tuntui niin
ihmeellisen komealta, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme
siitä. Olimme silloin tuntureilla Inarin ja Karasjoen välillä,
paluumatkalla jälkimäisestä paikasta.

Mutta olen unhottanut kertoa, että heti uuden vuoden ensi päivinä
läksimme täältä 16 peninkulman päässä olevaan Karasjokeen, joka on
luoteessa päin täältä Norjan-Lapissa. Siellä oleskeli Stockfleth
rouvansa kanssa tarjoamassa seudulle papinhoitoa ja opettamassa
rahvasta lukemaan tähän asti ilmestyneitä lappalaisia kirjojaan. Nämä
ovat: koko Uusi testamentti {painettu 1840. 1152 sivua}; Mooseksen
kirjat (otteittain) {1840, 360 s.}; rukouskirja {1840, 209 s.};
aapinen: lyhykäinen käsikirja ja Lutherin vähä katkismus. [Lisäykset
L:n kirjeestä Rabbelle (5.II.42).] Vaikka hän oli käyttänyt latinaista
kirjaimistoa ja muodostanut kokonaista kymmenen uutta lapissa
tarvittavaa kirjainmerkkiä, lappalaiset kuitenkin sangen helposti
oppivat sisäluvun, muutamat yhdessä ainoassa päivässä. Opettamisessa
hänellä oli apunaan kaksi lappalaista katekeettaa, ja itse hän oli
tässä työssään uskomattoman innokas ja uuttera. Jumala armahtakoon
sitä, joka ei velvollisuuttaan täytä, kuulin hänen usein kehotuksissaan
sanovan lappalaisille, kun hän muutamain kanssa puhui norjaa, ja tämän
sanantavan hän näyttää itse ennen muita muistavan. [Rabben saamasta
kirjeestä, ks. seur.] Karasjoelta hän aikoi helmikuun 9:ntena p:nä
pariksi kuukaudeksi matkustaa Kautokeinoon, ja näin jatkaen samaa
tointansa kahden vuoden ajan matkustella läpi koko Norjan-Lapin. Teimme
sen sopimuksen, että sitten meidän kummankin sanakirjatöiden vuoksi
jonakin kesänä yhtyisimme Kajaanissa. Viimein Stockfleth aikoo
väsyneenä matkoistaan asettua Kristianiaan, jonka yliopistoon hän
jäänee lapin ja suomen kielten professoriksi. -- On merkillistä, miten
suomalaiset vuosittain lisääntyvät Norjassa. Nykyään heitä siellä on 4
tuhatta henkeä, mutta kuka tietää, kuinka lyhyessä ajassa tämä luku
saattaa lisääntyä kaksinkertaiseksi. S:n luona viivyimme pari viikkoa,
palasimme sitten tänne ja täältä matkustamme Venäjän-Lappiin ja sitten
huhtikuussa Kuolaan. -- Kaksi viikkoa olemme nyt erään utsjokelaisen
katekeetan avulla lukeneet lapin kieltä. Tässä kielessä on kolme
päämurretta; ensimäistä puhuvat Norjan lappalaiset ja Utsjoen
seurakunnan lappalaiset Suomessa, toista puhutaan Ruotsin-Lapissa sekä
kolmatta Venäjän-Lapissa ja Inarin seurakunnassa Suomessa. Norjalaiset
ja ruotsalaiset murteet ovat jotenkin tutkittuja ja vielä enemmän on
niitä viljelemällä kehitetty, mutta Venäjän lappalaisten murretta
sangen vähä. En tiedä, että tällä murteella olisi muuta kirjoitettu
kuin "Isä meidän", joka on luettavana Sjögrenin muistiinpanoissa
Kemin-Lapista. Sen tähden Rask sanoo kootuissa tutkimuksissaan (2:nen
osa, Kööpenhamina 1836, sivu 340): "Det är i alt Fald höjligen att
beklage, att Russerne have gjort saa litet för Sprogets (Venäjän lapin)
Bearbejdelse". [= On joka suhteessa suuresti valitettavaa, että
venäläiset ovat tehneet niin vähän kielen (Venäjän lapin)
kehittämiseksi.] Milloinka päästänee niin pitkälle, että on
kielioppeja, sanakirjoja ja lukukirjoja ainakin kaikista niistä
kielistä, joita puhutaan Venäjän valtakunnan alueilla? Se olisi
kuitenkin kaikelle muinaishistorialle ja vertaavalle kielitutkimukselle
perin tärkeätä. -- Utsjoen murre on melkein aivan samaa kuin se, jota
Stockfleth on käyttänyt, mutta Inarin murre eroaa siitä niin paljon,
ettei rahvas täällä edes hyvin ymmärrä, mitä sille luetaan, vaikka se
paitsi omaa kieltään kuitenkin on oppinut puhelemaan Utsjoen
lappalaisten kanssa, niin että jokapäiväisessä puheessa toisiaan
ymmärtävät. Huomenna (6 p:nä) olen aikonut muutamaksi viikoksi lähteä
jonkun Inarin lappalaisen luo, paremmin kuin täällä pappilassa
oppiakseni kieltä. Castrén matkusti toispäivänä tunturikylään 4-5
peninkulman päähän täältä, ja häntä odotetaan tänään tai huomenna
palaavaksi.



39.

Tohtori Rabbelle.


                                 Inari, 5 p:nä helmikuuta 1842.

Rakas veli!

-- -- -- -- -- [Jouluaatosta, tulosta Inariin, käynnistä Karasjoella
y.m. kerrottu monin paikoin samoilla lauseillakin, vaan yleensä
lyhyemmin kuin edellisessä.]

Tämän kuun loppupuolella matkustamme Venäjän lappalaisten luo ja
tulemme huhtikuun loppupuolella Kuolaan, missä odotan kirjettä Sinulta.
Miten sananlaskujen painattaminen edistyy? "Suomi"-aikakauskirjaa
varten en nyt lähetä mitään, mutta kylläkin Kuolasta, missä toivon
saavani paremmin aikaa. Sitäpaitsi olen kirjoittanut tutkimuksen
lapin verbeistä, niiden alkuperästä, murteis-erilaisuuksista ja
vertaamisesta suomeen; tämän tutkimuksen olen aikonut antaa
Tiedeseuralle ja olen Kuolasta lähettävä senkin, jos sellainen tutkimus
sille voi kelvata, mistä tilaisuuden tarjoutuessa voisit kysyä
Schultenin mielipidettä. -- Ole hyvä ja anna myötäseuraava kirje
Grotille. Voit lukea sen hänen luonaan, jos siinä muutamista seikoista
olisin kirjoittanut hieman laveammin kuin näissä Sinulle
lähettämissäni riveissä. Sano paljo terveisiä omaisillesi ja
vie myöskin kunnioittava tervehdykseni kenraalitirehtörille.
Fahlanderillekin Sinun tulee sanoa oikein paljo terveisiä. Miten hän
nyt voi mielettömine elintapoineen?



40.

[Päiväkirjasta.]


                                      Kuola, 28 p:nä [1842].

Erään kauppiaan luo, joka hiljan on ottanut itselleen vaimon
Kieretistä, ja jonka nuorikko heti saavuttuaan uuteen kotiin oli saanut
tuiman nivelkolotuksen, minua pyydettiin tautia parantamaan. Kävin
siellä viikon päivät, useimpina päivinä kaksi kertaa, kun näet aina
oltiin niin kohteliaita, että pyydettiin minut "tsajulle" tai kahville.
Mutta kun tämä kuitenkin vei minulta liian paljon aikaa, ja he sitä
paitsi olivat käyttäneet toistakin lääkäriä, nimittäin neitsyt Mariaa,
jonka papit juhlakulkueessa olivat saapuville kantaneet, niin lakkasin
käymästä niin usein. Eräänä päivänä en ollenkaan käynyt, ja muina
päivinä kerran. Tuumittiin, että luultavasti olin suuttunut heihin --
ja sen tähden minun taas täytyi ruveta käymään useammin. -- Neitsyt
Mariaa pidettiin talossa 4-5 päivää, ja alituisesti hänen edessään
paloi kynttilä. Eilen 27 p:nä hänet saatettiin takaisin kirkkoon, ja
hänelle oli, kuten oletan, annettu useita lahjoja. Mutta kun neitsyt
Maria ei tehnyt hänelle mitään lääkkeitä, pidettiin tärkeänä että minä
sen ohella kävin siellä koko ajan. Toiseen taloon, viskaalille, minua
pyydettiin tulemaan hänen tytärtään katsomaan. Kieltäydyin menemästä,
minkä vuoksi pian keksittiin se temppu, että minut eräänä iltana
pyydettiin teelle taloon. Sitten kävin siellä jonkun kerran, mutta
lakkasin, kun käyntini olivat tehottomat; tämä selitettiin siten, että
olin suuttunut jostakin. Edellä mainitun vaimon (kierettiläisen) tauti
tahdottiin kaikin mokomin johtaa noitumisesta, kun hänellä Kieretisaä
oli ollut monta kosijaa, mutta oli mennyt vaimoksi Kuolan miehelle;
ainoastaan yksi -- kaznatshein [= "räntmästarin", rahastonhoitajan]
rouva -- oli samaa mieltä kuin minä, että tauti johtui kovasta
vilustumisesta. Mutta olihan minulla niin lämmin koko matkalla
tänne, sanoi nuori vaimo, mitenkä siis saatoin vilustua?

Asuinolot ikävät: kaksi huonetta, joissa lapset alituisesti
juoksentelevat; sitä paitsi koko talon väki siellä juo teetänsä kaksi
kertaa päivässä. Kello 9 tai 10 saa ensi kerran teetä, kello 1-3
päivällistä, kello 6-8 toisen kerran teetä, 8-10 illallista; -- kahvia
varojen ja tilaisuuden mukaan. -- Meidän ensimäistä varastoamme emäntä
nautitsi ja tarjoili, kunnes se loppui, eikä täältä tätä nykyä saa
kahvia. Kuten muissakin pikkukaupungeissa ihmiset täälläkin elävät
epäsovussa: gorodnitshij, munkki, vanhempi sosjedateli ja postinhoitaja
muodostavat yhden seurapiirin; ispravnikka, tamozhnik, utshiteli,
sudja [= maalais-poliisipäällikkö, tullinhoitaja, opettaja, tuomari]
j.n.e. toisen. -- Paras mies tuntuu ispravnikka olevan. Tohtori ylpeä?
Gorodnitshij kopea. -- Muuan sudjan sihteeri joutui arestiin ja
alennettiin pisateliksi [kirjuriksi].



41.

[Päiväkirjasta.]


                            Kildin, 2 p:nä huhtikuuta [1842].
                            [Kuola, huhtikuussa 1842].

Kildin kahden peninkulman päässä Kuolasta. -- Sama kieli kuin
Maaselässä, Lävoserossa, Semiostrovissa. Notoserossa, Synjelissä
[toisinaan: Syngel. Genetz'illä: Songel (lapiksi: Sunjel)],
Muotkassa, Petsingassa, Paatsjoella on eri murre. -- Sijaitsee
ylänteiden välillä. Noin 10, 12, 15 perhekuntaa, joista viisi asuu
puutuvissa; näissä on kussakin erityinen koppi oli karsina kattiloita
sekä juomavettä varten. [Tästä eteenpäin nähtävästi Kuolassa
kirjoitettu, ehkä eri kerroilla.] Tämän erottaa hirsi lattiasta, jona
on hirsipalkkeja, mutta karsinassa ei ole lattiaa, 2, 3, 4 ikkunaa,
matalat penkit, niin että selkä kärsii pahanpäiväisesti, kun
niillä istuu. -- Yöllä tuli sana, että kuvernööri aikoi tulla Kuolaan,
minkä vuoksi Kildinin porot oli lähetettävä vastaan Kiitsaan. Toisilla
vietiin kuolalaisten väkeä ja kalanpyydyksiä merelle, kun Kuolanlahti,
mikä harvoin tapahtuu, maaliskuun keskivaiheilla sai päähänsä jäätyä.
-- Ainoastaan lapsia jätettiin kotia, minkä vuoksi palasimme. Parista
kolmesta kalasta meiltä vaadittiin maksua rupla, ja kuitenkin meidän
leivästä jäi heille vähän tähteitä. Ensin meidän oli vaikea saada
yömajaa, mikä osaksi johtui siitä, että paljo kuolalaisia
kalastajia oli majoittaunut mökkeihin. -- Matka Kuolasta tapahtui
siten, että joki jäi vasemmalle. -- Oli silloin jo pimeä tuntureilla,
kun poroni, joka kulki takimaisena, läksi toiseen suuntaan kulkemaan.
Vasta hyvän ajan päästä huomasin sen. Suurta hätää minulla ei ollut,
sillä yö ei ollut kylmä, ja joka tapauksessa minun olisi pitänyt osata
joelle. Kuitenkin huusin, ja toiset, jotka olivat kuulleet huutoni,
olivat pysähtyneet. He sanoivat vastanneensakkin, mutta vastatuulelta
en ollut kuullut mitään, vaan luulin olevani yksikseni hylättynä,
ehkäpä koko yöksi, sillä vaikka he olisivatkin alkaneet minua etsiä, ei
jälkiä olisi näkynyt tuntureilla, missä mättäät ja muut paikat olivat
paljaat ja missä muissa paikoin oli kova hanki. Päälle päätteeksi satoi
lunta. -- Jos tämä olisi sattunut esim. Synjelin ja Kuolan välillä,
niin hätäni kenties olisi ollut suurempi, mutta nyt nousin ylös
pulkasta, käänsin poron ja koetin, pitäen sen turpaa maata vasten,
johtaa sitä takaisin siihen paikkaan, mistä se oli poikennut pois --
niin hyvin kuin tämä pimeässä ja kovalla tunturilla saattoi tapahtua.
Viimein se onnistuikin, ja saatuani poron oikealle tielle, pääsin
helposti toisten luo. Nämä olivat odottaneet ja huudoilla ilmaisseet,
missä olivat, vaikka siitä en mitään tietänyt, kun en ollut kuullut
huutoa.

Kaikki kildinalaiset, paitsi lapset, puhuvat venättäkin ja kuolalaisten
vakuutuksien mukaan muutamat niin hyvin, ettei heitä voi erottaa
synnynnäisistä venäläisistä, -- mikä ei ole kummallista, kun näitä
pitkin talvea melkein joka päivä tapaa Kuolassa. -- Muuan henkilö, joka
oli oleskellut syrjäänien parissa, sanoi näiden ulkoapäin olevan
suuresti lappalaisten näköisiä, mutta että samojeedit ulkomuodoltaan
muistuttavat inkeriläisiä talonpoikia, -- muita suomalaisia hän ei
ollut nähnyt. -- Inarin murre tuntuu kaikista muista olevan
omintakeisinta, kun näet ne Venäjän lappalaismurteet, joita tähän asti
olemme kuulleet, lähentelevät norjalaista murretta ja Utsjoen lappia.
-- Sen verta on varmaa, että jos olisi -- -- -- [Jäänyt kesken.]

Tinaamattomat kupari- jopa rautakattilatkin.

Lakkiaan lappalainen usein pitää riippumassa niskassa, pakkasellakin.

Syngelistä oli muuan vaimokin liittynyt matkaseurueeseen vieden lasta
Kuolaan ristittäväksi. Ilman mitään "pidätysporoa" hän lapsi sylissä
ajoi jyrkimmistäkin mäistä sangen hyvin alas.

Kamala kortteeri Kuolassa. Meillä on kaksi kamaria, joista toista
lämmitetään. Kaksi poikanulikkaa juoksentelee alinomaa sisällä
hypistellen kaikkea, mitä käsiinsä saavat; heidän äitinsä puhuu ja
huutaa niin, että korvia todella pakottaa. Viidestä naulasta kahvia
lienemme juoneet viisitoista kertaa, eikä toista ole Kuolassa
ostettavissa, niin että nyt olemme vallan ilman. -- Talonväen tavaroita
on sangen paljo meidän huoneessa, jota sen tähden alati käytetään
varastohuoneena. -- Joka päivä täytyy heidän kanssaan riidellä pellin
sulkemisesta, ja kuitenkin he sen sulkevat niin että saa häkää. Kylminä
aikoina saa aamuisin kauan aikaa kärsiä vilua, sillä joskus ei tehdä
valkeata ennen kello 10:tä tai 11:ta. Samoin harvoin saa teetä kello 8,
vaan se välistä lykkäytyy kello 11:en.

Kuola on pieni kaupunki vähän ylempänä Kuolan- ja Tuulomajokien
yhtymäpaikkaa. Europan-Venäjän pohjoisin kaupunki? Nauriita kasvaa
suuria, ja perunoita on muutamilla kananmunaa suurempia (ispravnikalla)
-- muuta vihantaa ei ole, heiniä vaan joen rannoilla. Lehmiä, lampaita,
koiria, joilla kuljetetaan vettä ja halkoja -- usein suuret kuormat,
mutta mies auttaa mäissä. -- Ylt'ympäri vuoria, korkeita. --
Vallassäädyn seurapiiri: tohtori, gorodnitshij, sudja, ispravnikka,
sosjedateli (2), utshiteli, podporytshik [aliluutnantti], tamozhnik,
strjäptshij [viskaali], ljesnik [metsäherra], kaznatshej,
postinjohtaja. -- Ensin, ankara tarkastus, mutta ei ollut muuta
vaarallista tavaraa kuin aljettu sikarilaatikko. Sen vähäisen määrän
väkevää, joka meillä vielä oli jäljellä viimeisellä kyytivalillä,
annoimme nim. lappalaisten juoda -- tai oikeammin, he piilottivat sen
lumeen, sillä näyttivät pelänneen, että oli kielletty vatsassaankin
viemästä viinaa Kuolaan. -- Joka päivä kekkerit, aina seuraavana aamuna
päänsärkyä. -- Pelataan. -- Päivälliset kello 3. Kalapiiraita 3-4 eri
lajia. Lihaa, liemiruokia. Leivoksia. Pari tuntia pöydän ääressä. --
Sitten sauna 3;sta kopeekasta. -- Kahvia. Teetä. Liköörejä ja nalifkoja
sekä viinaa ynnä lihaa tai kalapiirakkaa pöydällä illaksi. --
Pelinimitykset helpot oppia. Kuitenkin välistä erehdyin pahasti, kuten
esim. kerran saneessani, että minulla oli ruutupeli, vaikka olikin
patapeli, minulla kun näet oli vaan 7 pataa ja yksi huono ruutu
pakassa. Vaikka erehdys oli niin ilmeinen, ei minun sallittu sitä
korjata, vaan täytyi antaa kolmet sakot, jotka sitten kuitenkin
supistettiin yhteen ainoaan. Tämän johdosta strjäptshij luuli, etten
enää ollut lääkärikäynneillä hänen tyttärensä luona, kun muka olin
siitä suuttunut. -- Totia ei tarjottu useimmissa paikoin, luultavasti
rommin puutteen vuoksi. Tupakankin puute on ilmeinen. -- Tohtori osasi
latinaa ja vähän saksaakin, gorodnitshij saksaa, utshitel hyvin vähän
kumpaakin; sitäpaitsi muuan merikapteeni puhui norjaa ja lisäksi Ilja
Romanovitsh. -- Minkä vuoksi olemme täällä. -- Monet ovat vaivanneet
minua parannuskäynneillä. Toisten luona olen käynyt, toisten luona en.

Lotinapellossa, Vytegrassa, ja Bjelozersk'issa, 3-4 sataa henkeä
kussakin puhuu tshuudin l. vepsänkieltä.

Joseph Boguslavl. Mesenin kihlakunnassa on syrjäänejä Olemskoin
volostissa Vashka-joen varsilla kolmen sadan virstan päässä Mesenistä;
Pytshkoin volostissa, 500 v.; Izhma-slobodassa tuhat (tai 900) v.
Olemskoissa 150 sielua, Pytshkassa, 200-250, Izhmassa, 1000-2000.
Vashka-joki laskee Meseniin. -- Izhma on Tsiljmassa (kylmä).
[Tarkoittanee nimen mahdollista johtumista suomalaisesta sanasta
kylmä] -- Kaikki lähellä Vologdan rajaa. --

       *       *       *       *       *

Inarissa muutin pappilasta viikoksi erääseen lappalaismökkiin 3/4.
Forster oli mukanani ja viimeisinä päivinä Schröderkin, niin että
meillä oli jotenkin ahdasta, varsinkin kun, paitsi meitä ja itse
talonväkeä, joita oli kokonaista viisi täysikasvuista henkilöä,
lampaitakin siihen oli majoitettu. Talvityö on lappalaisilla sangen
helppoa. Miesten työ näyttää pääasiallisesti olevan siinä, että ostavat
poroja, keittävät ruokaa ja välistä menevät kappaleen matkaa metsään
poroja siirtämään. Naiset kehräävät, kutovat, valmistavat nahkoja,
ompelevat ja kuljettavat puita metsästä, sekä menevät poroja
siirtämään, milloin miehet eivät sitä viitsi tehdä. -- Pari kertaa
syötiin, ensimäinen kerta kello 9 tai 10, toinen kerta illalla; tämä on
pääateria. Lihaa ja kalaa sekä lientä, tehtyä ryyneistä, jauhoista tai
petäjän sisäkuoresta.

Inarin lapin äänteet ovat vaikeita. Forsterin kieli taipui
keskustelussa paremmin kuin minun, esim. lausuessaan sanaa _akshu_,
jolloin saksalainen sch-äänne näyttää olevan hänellä apuna, samoin
sanassa _kuuhoeil_, laitos, johon kehruukset ripustetaan värttinällä
kehrättäessä. Vaikeimpia äänteitä on d, joka kuitenkin Inarissakin
tuntuu yksinkertaistuvan t:ksi, esim. infinitiivin lopussa. --
Inarin pappilassa meillä oli katekeetta Utsjoelta, mutta minä en
olisi tahtonut olla hänen sijassaan, sillä me ahdistimme häntä
kysymyksillämme vuorotellen, että hän välistä luuli tulevansa vallan
päästään pyörälle. Ääntämisen oppimista varten luin ensin hänen
kanssaan koko Piplian-historian ja aloitin sitten Renv[allin]
sanakirjaa, saadakseni siinä oleville suomalaisille sanoille
lappalaiset vastineet, mutta en ehtinyt siinä kahta kirjainta
kauemmaksi päästä. Mutta Aulivuolen [nimi kirjoitettu kahdella tavalla]
äijällä ja muilla sain, paitsi kieliopillisia seikkoja, Mat[euksen] 5,
6 ja 7 luvun Inarin murteelle käännetyiksi, sitäpaitsi joukon
suomalaisia sananlaskuja ja muita puhetapoja. Ukko Haulivuoli [nimi
kirjoitettu kahdella tavalla] tottui lopulla melkoisesti taivuttamaan
lappalaisia verbejä ja nomineja, mutta piti sitä jotenkin rasittavana.



42.

Akademikko Sjögrenille.


                                    Kuola, 23 p:nä maaliskuuta 1842.
                                    Kuola, 4 p:nä huhtikuuta 1842.

Arvoisa Herra Kolleegineuvos!

Matkastamme Inariin ja Stockflethin luo Norjaan lienee maist. Castrén
kirjoittanut, mitä siitä voisi olla sanottavaa. Inarissa viivyimme
vielä pari viikkoa sen jälkeen kun hän kirjoitti kirjeensä Teille,
Sieltä matkustimme Paatsjoen ja Sönnikylän (Syngel) kautta Kuolaan,
missä nyt muutaman viikon olemme oleskelleet opiskellen venättä, jota
taitamatta Venäjän-Lapissa ei ole helppo tulla toimeen. Käväisimme
täältä lähimmässä lappalaiskylässä, Kildinissa, mutta emme siellä
viipyneet kauan, kun sikäläiset lappalaiset tuntuvat olevan läheisen
Kuolan hemmoittelemia, ja sitä paitsi vakuuttivat puhuvansa vallan
samaa murretta mitä puhutaan Maaselässä (Imandran pohjoispäässä), minne
nyt parin päivän kuluttua olemme aikoneet matkustaa. Syngelin ja
Kildinin lappalaisten yhtäpitävien tiedonantojen mukaan Muotkan,
Petsamon, Paatsjoen, Näytämön, Syngelin ja Notoseron lappalaiset
puhuvat samaa murretta, huomaamatta itse mitään erilaisuutta, mutta
toista yhteistä murretta puhuvat Kildinin, Voronesjkin, Lävoserskin,
Semiostrofskin ja Maaselän pogostain lappalaiset. Jokostrofskin ja
Akkalon eli Babinskin kielestä en tähän asti ole saanut muuta tietoa
kuin että se eroaa Maaselän ja Kildinin kielestä; luultavasti se
liittyy edelliseen murteeseen. Vielä vähemmän tiedän Turjan
lappalaisten kielestä; liekköhän Venäjän lapin kolmas murre vai
liittyneekö jompaankumpaan edellisistä. Mitä lapin murteisiin tulee,
olon tätä nykyä saanut sen vakaumuksen, etteivät ne eroa toisistaan
niin suuresti kuin Rask on kuvitellut. Jos olisi oikein perehtynyt
johonkin murteeseen, voisi lyhyessä ajassa oppia toisen murteen
omituisuudet ja sangen helposti tulla toimeen. Mitä olimme
oppineet Norjan lappia, sillä saatoimme sekä Kildinissa että Syngelissä
helpommissa asioissa tulla toimeen, ja meidän olisi ollut kahta
helpompi, jos olisimme olleet oikein perehtyneet Norjan lappiin. Tuiki
tärkeätä olisi suomalaisen kieliryhmän tutkimiselle se, että saataisiin
Venäjän lapin murteet tarkoin tutkituiksi. Mutta siihen vaadittaisiin
monivuotista työtä suomalaiseltakin, joka äidinkielensä vuoksi paremmin
sopisi sellaisen tutkimuksen suorittamiseen kuin kukaan muu. Inarinkin
murre vaatisi sellaista tutkiskelua, jos yleistä lapin kielioppia ja
yleistä lapin sanakirjaa vastedes toivotaan aikaansaatavan.

Täältä matkustamme nyt Maaselkään, viivymme siellä jonkun viikon ja
samoin Jokostrovissa tai myöskin Babinskassa. Sen jälkeen olemme
aikoneet viimeisellä kelillä lähteä Oniegaan tapaamaan arkimandritta
Venjaminia ja tutustumaan hänen samojeedilaisiin teoksiinsa.

Jos suinkin käy päinsä, pyydän nöyrimmästi Teitä Oniegaan lähettämään
minulle jonkun kunnollisen venäläisen sanakirjan, mieluimmin sellaisen,
missä johdannaiset ja yhdyssanat ovat mainittuina perussanojen ohella
ja sanojen korko on merkittynä. En sentään haluaisi ranskalaisella,
vaan saksalaisella tai latinaisella käännöksellä tai ainoastaan
venäläisillä selityksillä varustettua. Sitä paitsi pyytäisin saada
hyvän venäjän kieliopin ja jonkun kokoelman venäläisiä kansanlauluja.
Pyytäisin vielä lisäksi, että Te suostuisitte vastaiseksi suorittamaan
niistä maksun, sillä en edeltä voi tietää hintaa.

Täydellä kunnioituksella on minun kunnia edelleen olla

                                                   Teidän
                                              nöyrin palvelijanne
                                                 Elias Lönnrot.

Jos Mateuksen evankeliumin syrjääniläinen käännös on saatavissa, pyydän
sitäkin lähettämään Oniegaan. Karjalaista käännöstä, josta Gottlund
Otavan II:ssa osassa antaa näytteitä, ei enää liene kirjakaupassa
saatavissa.

                                                      Lnr.



43.

[Päiväkirjasta.]


                                  Kuola, 5 p:nä huhtikuuta [1842].

Tänään tuli tuo karjalainen eukko ja kysyi, emmekö aikoneet ennen
lähtöämme pitää Kuolan yleisölle vastakemuja; sanoi kuulleensa Kuolan
herrain ihmetelleen, ettemme me olleet heitä koskaan kekkereihin
pyytäneet, ja lisäsi, että emäntämme kyllä pitäisi huolta
kestityksestä. Selitin ettemme aikoneet sitä tehdä, mutta että Kuolan
herrat, jos halusivat, voivat saada vastakestityksensä Suomessa.
Muuten luulen että koko kekkeri-tuuma oli enemmän emäntämme omaa
keksintöä; toivoi näet siten saavansa tilaisuuden nylkeä meiltä
lisämaksua, mihin hän koko täällä-olomme aikana oli osottanut suurta
taipumusta. Vaatteidemme pesusta hän meiltä kiskoi yli varsinaisen
maksun lähes 2 ruplaa, milloin milläkin nimellä, muka korjauspalkkiona,
nappien ja nauhojen ompelemisesta sekä niiden ostamisesta. Kun
vaatteet meille pestyinä tuotiin, ei voinut nähdä muuta kuin että neljä
huonoa kilpikonnankuori-nappia oli ommeltu niihin, mutta sitä vastoin
oli useita nauhoja revitty pois pesossa tai tahallaan jäljestäpäin. --
Asuessani vuonna 1837 Filip Petrovitshin luona, vaihdoin emännän
pyynnöstä hänen kanssaan saksia. Ne sakset, jotka häneltä sain, olivat
kuitenkin luultavasti paremmat, sillä olen yhä sen jälkeen matkoilla
käyttänyt niitä paperi- ja muunlaisina saksina, piipunperkaimena,
tulipihteinä ja kynsiatuloina, eivätkä ne vieläkään ole kelvottomiksi
käyneet. Sen vuoksi eräänä päivänä, kun sama emäntä oli meillä, näytin
hänelle hänen entistä työkapinettaan ja kysyin, tunsiko hän sen. Hän
ihmetteli, että minulla vielä oli tallessa samat sakset. Ja kun oletin,
että hänen minulta saamansa sakset jo olivat pilalle kuluneet -- sillä
olin v. 1836 Kuusamon joulumarkkinoilla ne ostanut, joten ne eivät
voineet olla parasta lajia -- lahjoitin hänelle uuden uutukaiset, viime
talvena Karasjoella ostamani sakset. Nykyinen emäntämme oli saapuvilla
ja hänelle tuli hirveä hätä siitä, etten ollut hänelle tai hänen
tyttärelleen mitään lahjoittanut. Selitin, että ensi kerralla, kun
tulen Kuolaan, saatoin sen tehdä. -- Eräänä päivänä minulle muuan
kauppias lähetti palan kanverttia, jotta siitä olisin tehnyt, kuten
tavallisesti pyydettiin, voidetta hänen vaimonsa luuvalon vaivaamalle
jalalle. -- Kun emäntämme näki tuon palan, hän pyysi minua antamaan
siitä hänelle palasen ja rupesi hyvin itsepäiseksi, kun kieltäydyin.
Kun sanoin, että se olisi varkautta ja suuri synti, hän ei ollenkaan
tahtonut sitä ymmärtää -- varma selitys siihen, minne meidän kahvimme
oli joutunut.



44.

Tohtori Rabbelle.


                                         Kemi, 2/14 toukokuuta, 1842.

Rakas veli!

Kiitos tervetulleesta kirjeestäsi, jonka Kuolaan saavuttuani sain, ja
joka on ainoa, minkä Suomesta olen saanut aina sen jälkeen kuin sieltä
viime syksynä läksin, jos jätän lukuunottamatta muutamat t:ri
Ehrströmiltä ja varatuomari Cajanukselta Inariin tulleet terveiset.
Kirjeesi oli päivätty 26 p:nä tammikuuta, ja aina siitä perin en ole
mitään saanut tietää Helsingistä tai Kajaanista, Luultavasti
olisimme Kuolaan saaneet tietoja, mutta kun eräs Sjögrenin kirje
neuvoi meitä lähtemään arkimandritta Venjaminin luo Oniegaan
samojeedin-opintojamme varten, tulimme ennen aikojamme lähteneiksi
Kuolasta -- kirjeiden puolesta ennen, ei suinkaan muun. -- Lähtiessämme
annoimme Kuolan postinhoitajalle toimeksi lähettää kaikki meille
saapuvat kirjeet Oniegaan. mutta kelirikon ja muun vuoksi emme itse ole
tulleet kauemmaksi kuin Kemiin. Mielikarvaudella olemme täällä
katselleet kutakin tämän kautta matkustavaa postia, jossa hyvin on
voinut olla meille kirjeitä, mutta josta emme kuitenkaan niitä ole
saaneet, emme edes vilahdukselta nähneet. Sitäpaitsi olemme täällä
kuulleet, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa,
jonne siis muutaman päivän kuluttua täältä meritse lähdemme. Emmekä
siis edes Oniegasta voi saada kirjeitämme postista, ellemme saa niitä
Arkangeliin. Arkangelissa tulemme viipymään niin kauan, että sinne
voimme saada kirjeen Helsingistä vastaukseksi tänä päivänä
kirjoittamaamme kirjeeseen. Pyydän siis että muistaisit minua
muutamilla riveillä ja sitäpaitsi kirjeeseen sulkisit 2-3 sataa ruplaa
pankkiseteleitä, jotka matkan jatkamista varten lienevät tarpeen.
Jos Suomen lehdissä on joitakin mieltäkiinnittäviä, Suomea,
sanomalehtikiistoja y.m. koskevia kirjoituksia, niin voisit sulkea
kirjekuoreen sellaisia numeroita, jos niitä erityisesti on saatavissa;
niiden painosta lisääntyneet postikulut eivät kuitenkaan merkitse
mitään verrattuina meidän ikäväämme saada kaikenlaisia tietoja
kotimaasta. Liitän tähän "Suomi"-kirjaa varten kirjoituksen _Bidrag
till Finsha Språkets Grammatik_ [Lisiä suomen kielioppiin]; toisesta
pitkähköstä kirjoituksesta: Resan ifrän Kola tili Kom [Matka Kuolasta
Kemiin (= n:o 45 tässä osassa)] voit itse valita, mitä katsot
mainittuun aikakauskirjaan sopivan. Ellei siitä sovi ottaa mitään,
niin kaiketi Arkangelista lähetän jotakin muuta, ja mainitun
matkakertomuksen voit siinä tapauksessa pitää omana varanasi. --
Castrén on jotakin samantapaista kirjoitellessaan tullut kipeäksi.
Ainakin hänellä on peräpukamia, ehkäpä sitäpaitsi hieman keripukin
tapaistakin, sillä hän ei viiteen vuorokauteen ole syönyt juuri mitään;
on kuitenkin välistä jalkeilla ja näyttää haluavan happamia ruokia.
Minulla on kuitenkin hyvä syy toivoa, että tämä pahoinvointi pian on
menevä ohi. Oma terveyteni on, Jumalan kiitos, ollut sangen hyvä koko
ajan. Ilmoita minulle niinikään Arkangeliin, kuinka pitkälle Venäjän
Historian painatus on edistynyt; olenhan velkapää toimittamaan sen
Mehiläisen tilaajille. Tiedät, missä sisareni siellä Helsingissä elää;
anna hänelle siis jotakin kannatusta minun laskuuni, hän lienee kyllä
sen tarpeessa, kunnes lapset tulevat hieman vanhemmiksi. Postitunti
kieltää minua jatkamasta tätä kirjettä muulla kuin pyytämällä sanomaan
paljon terveisiä asianomaisille.

                                                      Tuus
                                                  Elias Lönnrot.

Arkangelista aikoinani ilmoitan Sinulle, minne sieltä käännymme.



45.

Kuolasta Kemiin,

Matkakirje.


["Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning", v. 1854, n:o 2.
Käsikirjoituksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.]

                                   Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Oltuamme aamupäivällä viidellä tai kuudella asianmukaisella
jäähyväiskäynnillä, sen jälkeen syötyämme päivällistä ispravnikka Ivan
Wasiljevitsh Latysheffillä, maksettuamme emännälle ja pantuamme
matkalaukkuihin jäljellä olevat tavaramme, olimme noin 6:n aikaan
iltapuolella huhtikuun 7:ntenä päivänä valmiit matkalle lähtemään.
Useat tuttavistamme olivat luonamme viimeiseen jäähyväishetkeen asti ja
muutamat saattoivat meitä vielä päälle päätteeksi pari virstaa
Kuolajokea pitkin. Myöhään illalla, kun väki jo oli pannut maata,
saavuimme perille ensimäiseen kievaripaikkaan, Kiitsaan (lapin
kielellä: Tjetjam), minne Kuolasta lasketaan matkaa 30 virstaa. Mitä
ankarimmasta pakkasesta huolimatta oli joukko ihmisiä sijoittaunut
mäelle, ja kaikki näyttivät raskaasti nukkuvan, sillä ei yksikään pää
liikahtanut meidän saapuessamme. Sisällä tuvassa makasi toisia
lattialla ja penkeillä, niin tiheästi yhteensullottuina kuin suinkin.
Oli koko työ ponnistellessa perille siihen kohtaan penkkiä, johon
isäntä meitä varten raivasi tilaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa
ja saavuimme vasta 22 virstaa kuljettuamme Voronjerutshefskaja
(lapiksi Angisvaar) nimiseen kievaripaikkaan, ja sitten samoin
22:n virstan pituisen matkan jälkeen Maaselän kylään (lap.
Maase siit). Tänne olimme aikoneet jäädä pitemmäksi aikaa lähemmin
tutustuaksemme siihen Venäjän lapin murteeseen, jota täkäläinen rahvas
puhuu, mutta kaksi seikkaa estikin meitä toteuttamasta aijettamme.
Ensiksi kaikki tuvat olivat täpösen täynnä väkeä, joka matkusti
merelle, niin että tässä hälinässä oli mahdotonta mitään tehdä, ja
toiseksi oli paljoa vaikeampaa täällä tulla puheessa toimeen
lappalaisten kanssa kuin olimme aavistaneet. Tämän lisäksi ilma äkkiä
muuttui kovasta pakkasesta hyvin suojaksi, niin että päälle päätteeksi
aloimme pelätä kelirikkoa, varsinkin kun sitä ennen olimme aikoneet
päästä perille Oniegan kaupunkiin, minne meillä vielä oli matkaa noin
700 virstaa. Sen tähden emme Maaselässä viipyneet kauempaa kuin kolme
vuorokautta. Ne huomiot, jotka tällä ajalla saatoimme tehdä
täkäläisestä lapin murteesta, supistuivat, yhdessä Kildinissä
aikaisemmin tekemiemme sekä niiden kanssa, jotka meillä seuraavissa
kievaripaikoissa oli tilaisuus tehdä, yksityisiin sanoihin. Erityisten
sananmuotojen selvillesaaminen ei ollenkaan ottanut meille
onnistuakseen. Kerran tahdoin saada selville, miten verbiä _lokkat_,
lukea, heillä taivutetaan, ja pyysin erästä lappalaista aluksi
sanomaan, miten lapiksi sanotaan _ja tshitaju, ty tshitaesh, on
tshitaet_ (luon, luet, lukee). Tähän hän vastasi: "ty vedj tshitaesh, a
ja ne umeju tshitatj". s.o. sinä kyllä luet, mutta minä en osaa lukea.
Siihen asia raukesi, kun en saanut häntä ymmärtämään, ettei kysymykseni
koskenut itse asiaa, vaan ilmaisutapaa. Jotenkin samoin onnistuivat
muut kysymykset, elleivät kohdistuneet yksityisiin sanoihin, sellaisiin
kuin esim. yö, _inn_; uni, _najer_; aamu, _idtalis_; keskipäivä,
_käskpäiv_; ilta, _etjeldis_; tänään, _tabbi_; huomenna, _jieda_;
ylihuomenna, _jieda päiv tuokken_; eilen, _ijahta_; viikko, _nättel_;
kuu, _man_: vuosi, _eätjs_; kevät, _gidh_: kesä, _kies_; syksy,
_tjehts_; talvi, _talv_; sataa vettä, _aabr_; sataa rakeita,
_tjuormast_; sunnuntai, _paspäiv_; maanantai, _vuos-ark_; tiistai,
_maijeb-ark_; keskiviikko, _sääred_; torstai, _njieljis päiv_;
perjantai, _päätnits_; lauantai, _suoevet_; joulu, _rostopäiv_; valkea,
_vielg_; musta, _tjaapped_; punainen, _ruoepsed_; sininen, _sini_; puu,
_murr_; leppä, _lääp_; lehti, _lost_; petäjä, _piets_; kuusi, _kuus_;
haapa, _suop_; ruoho, _raas_; lintu, _loind_: rauta, _ruuvd_; nauha,
_lent_; lihava, _buoeides_; vaatekappale, _parv_; vyö, _av_; lumi,
_muot_; joki, _jok_; veri, _var_; osa, _uos_; ilo, _ramuodi_; sisar,
_vuorbben_; poika, _alg_: halko, _alg_; olka, _vuelg_; vatsa _tjuovje_;
henki, _vuoign_; ääni, _jiena_: sana, _saane_; hius, _vuupt_; peukalo,
_pielk_; haka, _kaib_; polvi, _pulv_; häntä, _seib_; sauva, _sab_;
härkä, _ijerg_; heinä, _suoin_: paikka, sija, _saje_; käsivarsi,
_saaji_; lattia, _laatti_; seinä, _sein_; hiili, _ivl_; ongenkoukku,
_vunk_: merenlahti, vuono, _vuon_; mäki (vuori), _tierm_; kivi,
_gädjke_; huttu, _hutt_; helppo (lieveä), _vuogas_; jousi, _juks_;
sateenkaari, _termas-juks_; minne menet, _koos mennedh_; kotia, _kuodan
vaarran_; lähden teidän kanssanne, _mun vuolgam tii guim_; minulla on
paljo tekemistä, _muust le jennoi tuojii_; milloinka hän palaa, _kos
sun puonjat_: en voi (tiedä) sanoa sitä teille, _jim diedh tiijin
tsäälkhid ton tiet_: on kylmä ulkona, _tjuodkis le olgkon_; en sitä
usko, _jim mun juord_. -- Aikaisemmin suomi ja Stockflethin teokset
olivat olleet meillä apuna lapin-opinnoissamme, mutta täällä Venäjän
lappalaisten parissa ei kumpikaan meitä auttanut. Venättä puhuivat
sujuvasti sekä miehet että naiset, mutta kun taitomme tavallisessa
puhekielessä ei yksinään riittänyt, täytyi meidän tietysti ottaa
kirjakieli avuksi. Tätä tarkoitusta varten olin kopioinut Mateuksen
5:nnen, 6:nnen ja 7:nnen luvun venäjänkielisen käännöksen ja luulin
erityisettä vaikeudetta saavani ne värsyn värsyltä käännetyiksi Venäjän
lapiksi, samoin kuin Inarissa ilman suurta vaikeutta olin saanut samat
Raamatun luvut Inarin murteelle käännetyiksi. Mutta joka kerta kuin
ryhdyin tähän työhön, tuntui minusta kuin lappalainen ei olisi
ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin, ja seuraus oli se, ettei
ainoakaan värsy tullut käännetyksi. Inarissa tapaa sangen monta
henkilöä, jotka osaavat Uuden Testamentin suureksi osaksi ulkoa,
nimittäin suomeksi, ja minkä osaavat ja sisällykseltään ymmärtävät,
sen saattavat sitten sanoa lapin kielellä, mutta Venäjän lappalaisille
näyttää sekä koko Uusi Testamentti, että joka sen yksityinen lause
olevan terra incognita [= outoa alaa].  -- Kuitenkaan ei olisi perin
vaikeata tutkia Venäjän lapin murteita, mutta se veisi vuosia eikä vaan
muutamia viikkoja tai muutamia kuukausia ja vaatisi sitä paitsi Norjan
lapin ja Inarin murteen täydellistä tuntemista. Jos äidinkielenään
osaisi jommankumman näistä murteista, en epäile, että vähässä
ajassa voisi oppia ymmärtämään Venäjän lappalaisia, jopa heidän
äidinkielelläänkin heidän kanssaan puhelemaan. Taitomme mainituissa
murteissa ei ollut varsin suuri, käsitti sitä paitsi enemmän
kieliopillisia muotoja kuin sanavarastoa, ja kuitenkin monesta seikasta
suoriuduimme lapin kieltä käyttämällä, minkä vuoksi kyytimiehet,
saavuttuamme johonkin uuteen paikkaan, tavallisesti riensivät kertomaan
väelle, että me puhuimme lappia. Professori Raskin kootuissa
tutkimuksissa (Samlede Afhandlinger, julaistut tekijän kuoltua),
2 osassa, siv. 336, esiintyy seuraava lausunto Norjan ja Ruotsin
lappalaisista murteista: "Alussa, jopa Kalmarin liiton raukeamiseen
asti, oli Lapin kansa ja kieli yhtenä, lukuunottamatta sitä
erilaisuutta, joka on välttämätön seuraus eri elintavoista ja
toisistaan etäällä olevien seutujen murteista. Mutta sittenkuin kansa
ja maa jaettiin, otettiin toisistaan etäisimmät murteet kirjakieleksi,
nimittäin pohjoisin Norjan ja eteläisin Ruotsin murteista, ja kumpaakin
merkittiin mitä erilaisimmalla oikeinkirjoituksella. Tämän lisäksi
sekaantui näihin erilaisia lisäaineksia toisella puolen norjasta ja
tanskasta, toisella puolen ruotsista; tämän ohella on myöskin
mahdollista, että suomalaiset, jotka asuvat Norrlanniu maakunnassa
Ruotsissa, niihin aikoihin jolloin näille seuduille tuli norjalaista ja
ruotsalaista väestöä, saattoivat jossakin määrin yhtyä ja sulautua
eteläisimpiin lappalaisiin ja vaikuttaa siten näiden kieleen. Kaikki
tämä on siihen määrään erottanut toisistaan Norjan ja Ruotsin lapin,
että ne nyt näyttävät kokonaan eri kieliltä, niin että saattaa tulla
iloiseksi, kun keksii jonkun sanan, joka vielä kummassakin on vallan
samanlainen." Tämä on Raskin lausunto, mutta sellainen ei kuitenkaan
ole oikea asian laita. Huolimatta kaikesta naapurikielten,
kirjoitustavan y.m. erilaisesta vaikutuksesta ei kuitenkaan edes
hirjahieli Norjan ja Ruotsin lappalaisilla ole niin erilaista, ettei
suurin osa sanoja olisi yhteisiä, minkä vuoksi se, joka osaa toista,
muutaman päivän harjoituksen avulla voi tutustua toiseenkin. Katsokaa
lintuja ilmassa j.n.e. Mat. VI: 26 kuuluu Ruotsin lappalaisessa Uuden
Testamentin käännöksessä: _Kätjet almen låddit, äh sije saje, ähken
pajas tjuoppa, ähken tjågge laloi sis; dauk tijen almen Aitje piäbma
sijeh. Epet kus tije le väkk puorebeh sijest_ (sanasta sanaan uotsiksi:
ser himlens foglar, icke de så, icke -- de -- heller upp skära, icke --
de -- heller samla ladornas till -- inre: dock eder himlens Fader föder
dem; icke i månne ären mycket bättre framför dem). [Katsokaa taivaan
(oik. taivaalla) lintuja, eivät he kylvä, eivätkä ylös-leikkaa eivätkä
kokoa latoihin; ja kuitenkin taivaallinen (oik. taivaassa-) isänne
ruokkii heidät. Ettekös te ole paljoa (oik. väki-) paremmat heitä?] Jos
pysyttää Ruotsin lapin oikeinkirjoituksen, niin tämä paikka kuuluu
Stockflethin käännöksessä: _Kättjat alme låddit, kilvijägjek sü äi läk,
äige lagjijägjek, äige aitidi tjäkkijägjek, ja almalalasj attjadek siin
piebma: äppetgo tii sagga ämbo läk ko tak_; sanasta sanaan; katsokaa
taivaan lintuja, kylväjiä ne eivät ole, eivätkä niittäjiä, eivätkä
aittoihin-kokoojia, ja taivaallinen isänne niitä ruokkii; etteköhän te
paljoa enempi ole kuin nämä. Jos tahtoisi lähentää näitä käännöksiä
toisiinsa, niin voisi Ruotsin lapin käännöksessä sanat; äh sije saje,
ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge ladoi sis j.n.e. varsin hyvin
vaihtaa sanoihin: sajejeh sije äh le, ähken pajas tjuoppejeh, ähken
aititi tjäggejeh, ja almelats attjete sijeb piäbma; epetkus tije sagga
äneb le ko tah: tai voisi Norjan lapin kohta kuulua myöskin näin:
kättjat..., äi sii kilve, äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi
j.n.e. Jotta selvemmin pistäisi silmään, kuinka paljo eroavaisuutta
vielä jäisi mainituiden murteiden välille esimerkkikohtamme
käännökseen, tahdomme asettaa esimerkeiksi otetut kohdat sanan sanalta
toistensa alle ja tähän liittää saman Raamatun-lauseen käännettynä
kolmannelle lapin päämurteelle, nimittäin sille, jota Inarin
lappalaiset puhuvat:

    Norjan lapiksi: Kätjat alme låddit, äi sii kilve,
    Ruotsin lapiksi: Kätjet almen låddit, äh sije saje,
    Inarin lapiksi: Käättjedh aalme ludtiit, eä siiji kaalve
    N. äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi, ja
    R. ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge aititi, ja
    I. eäge niitä, eäge nu'roh viist'an, ja
    N. almalasj attjadek siin piebma; äppetgo tii sagga
    R. almelats attjete sijeb piäbma;, epetkus tije sagga
    I. aalmaladsj eättjet sii piäbma; äppeduv tiiji tjuovtii
    N. ämbo läk, ko sii.
    R. äneb le, ko sije.
    I. äänab lääh, kuo siiji.

En epäile, ettei ainakin tämän kohdan käännöstä saataisi yhdeksi
ainoaksi, jota kaikki näitä murteita puhuvat ymmärtäisivät. Kirjassaan
"Beskrifning af de tili Sveriges krona lydande Lappmarker" [Kuvaus
Ruotsin kruunun alle kuuluvista Lapin alueista] Högström mainitsee
lapin murteista (siv. 66) seuraavaa: "Ei juuri voi kieltää, -- näin hän
kirjoittaa, -- että tekee senkin kokemuksen, että eri murteissa on eri
nimet samalla käsitteellä, ja joskus eri käsite samalla nimellä; mutta
olenpa myöskin pannut merkille, että niitä sanoja, joiden sekä tulkit
että kieleen perehtyneet pappismiehet ovat vakuuttaneet sen tai sen
Lapin maakunnan murteesta puuttuvan, itse sittemmin olen saanut kuulla
lappalaisen omasta suusta, vaikka hän tosin sitä ennen kysyessäni on
sanonut, ettei sitä ymmärrä. Että ennen muinoin tässä suhteessa usein
on petytty, saatan huomata Schefferuksesta, hän kun kertoo, että sanoja
_varra, jocki, seipig, nisu_ y.m. jotka esiintyvät Piitimen-Lapissa,
Tornion-Lapissa vastaavat sanat _tådar, virte, oure, kab_ j.n.e.,
vaikka sekä nämä että muut sanat kaikkialla tunnetaan ja ilmaisevat
samoja seikkoja, joskin on vähän eroa. Sillä _tuoddar_ merkitsee
tunturia, mutta _ware_ vuorta, _orre_ oravaa, mutta _seipig_
pitkähäntäistä eläintä (caudatus), _kab, kawa eli acka_ aviovaimoa,
mutta _nisu_ naista j.n.e." Sivulla 69: "Muuten olen puolestani
huomannut, että, vaikka Lapissa on eri murteita, ero ei kuitenkaan ole
yhtä suuri kuin ruotsissa." Sivulla 70 hän lausuu samasta aineesta:
"kuta enemmän olen perehtynyt kieleen, sitä vähemmäksi olen huomannut
murteiden erotuksen, samoin ettei kukaan äänekkäämmin ja enempää ole
valittanut niiden erilaisuutta ja niiden yhdistämistä estäviä
vaikeuksia kuin ne, jotka kieleen ovat olleet vähimmin perehtyneitä."
-- "Ja kun muuten kaikissa niissä erimurteisissa lappalaisissa
kirjoissa, jotka oikeinkirjoituksen puolesta kaikkein enimmin ovat
eronneet toisistaan, en ole tavannut niin suurta erilaisuutta kuin
muutamissa ruotsalaisissa kirjoissa, joita aika ajoin on julkaistu
Ruotsin eri maakuntain murteilla, niin en epäile, että jotakin
erityisesti omaksuttua murretta (pitäisi kai oikeastaan olla:
entyisesti omaksuttua kirjakieltä) aikaa myöten kaikissa Lapin
maakunnissa voitaisiin yhtä varmasti käyttää ja ymmärtää, kuin Pipliaa
koko Ruotsissa, huolimatta siitä mitä muutamilla joko tietämättömyyden
tai ajattelemattomuuden vuoksi lienee ollutkin tai ehkä on tätä vastaan
muistuttamista. Ja vaikka myöntäisinkin, että rahvas jossakin Lapin
maakunnassa niin hyvin saattaisi ymmärtää vierasta kieltä kuin omaa
äidinkieltään, mitä en kuitenkaan kernaasti saata uskoa, niin tahdon
kuitenkin puolustaa sitä kantaa, että heitä kuitenkin on enemmän
totutettava lapin kieleen kristinopin oppimisessa ja kirjallisissa
harjoituksissaan".

Tämän Högströmin lausunto tuntuu oikeastaan koskevan Ruotsin lapin
murteita, joihin siihen aikaan kuitenkin luettiin Inarinkin ja Utsjoen
murteet ja siis myöskin Norjan lappi, sillä Utsjoen kieli ei siitä
eroa, ja Ruotsin-Lapin pohjoisosissakin kieli on vielä tänä päivänä
sama kuin Norjan lappi ja Utsjoen murre. -- Mutta sen voisi varsin
hyvin ulotuttaa kaikkiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä esiintyviin
lapin murteisiin. Sillä eivätpä edes Venäjän lapin murteet eroa
toisista niin suuresti kuin tavallisesti on kuviteltu. Niillä seuduin,
missä tähän asti olemme käyneet, on Venäjän lappalaisten kieli ollut
sellaista, että olemme sitä ymmärtäneet helpommin kuin Inarin murretta.
Turjan lappalaisen kielestä en tietysti kuitenkaan voi mitään varmasti
sanoa, kun emme ole voineet käydä heidän luonaan. Nämä lappalaiset
asuvat äärimäisinä idässä ja kaakossa sillä suurella niemimaalla, joka
sijaiten Vienan- ja Jäämeren välillä on itään ja kaakkoon päin
Kannanlahdesta, Imandrajärvestä ja Kuolasta. Heitä lasketaan olevan
5-6 sataa ja he jaetaan kolmeen yhteiskuntaan, jotka ovat: Jokonsk
[Genetzillä: Jokonga, Sosnofka] pohjoisimpana Sveätoi Nossin kohdalla
ja siitä etelään Lumhofsk ja Sosnofsk. Lännessä Sveätoi Nossista. aina
Kuolaan asti asuu eri paikoissa Semiostrofskin lappalaisia, ja nämä
jakautuvat niiden tiedonantojen mukaan, jotka Kuolassa olivat
saatavissa, Kuroptafskin [Genetzillä: Kuroptjovsk, Voronensk],
Kamenskin, varsinaiseen Scmiostrofskin, Lavoserskin [Lienee sama kuin:
Lävosersk edellä. Genetzillä on Ljavozersk ja lisäksi toinen kyläkunta:
Lovozero], Woroneskin ja Kildinin yhteiskuntiin. Länteenpäin
Kuolasta elää lappalaisia Muotkassa, Petsamossa, Paatsjoessa, kuten
myös Nuortijäyrin ja Syngelin lappalaiset, ja etelään Maaselän,
Jokostrofskin ja Babinskin eli Akkalan lappalaiset. Useimmissa näistä
yhteis- eli kyläkunnista on lappalaisia luvultaan satakunta tai toista
sataa, mutta pienemmissä ainoastaan 40-50. Venäjän lappalaisten koko
lukumäärä nousee noin 1700:an, joista ainoastaan ani harvat, Suomesta
ja Norjasta muuttaneet, viettävät paimentolaiselämää. Toiset asuvat
talvella noin kymmenen tai useamman perhekunnan suuruisissa kylissä,
samassa paikassa, hirsistä rakennetuissa, penkeillä, lattioilla ja
useilla pienillä lasi-ikkunoilla varustetuissa taloissa. Maaselässä
heillä oli oikeat venäläispirtit kiukaineen ja savutorvineen sekä
uunipatsaineen, josta seiniin kulki leveät orret. Sitä paitsi oli
muutamia karjalaisia savupirttejäkin. Kildinissä näimme paitsi
hirsitupia turpeistakin kyhättyjä; nämä olivat niin sanotun kodan
muotoisia, tulisija keskellä ja sen yläpuolella katossa noin kahden
kyynärän pituinen ja puolen kyynärän levyinen aukko. Kesäksi
lappalaiset hylkäävät talvikylänsä ja muuttavat osa merenrannikolle,
osa taas suurten jokien ja järvien rannoille, missä heillä on
kesänviettopaikkansa. Useilla on sitä paitsi syyskalastusta varten
erityiset paikat, missä viipyvät jouluun asti, jolloin palaavat
talvikyliinsä. Muinaisten persialaisten kuninkaiden tavoin siis
kalastaja-lappalainen viettää eri vuodenajat eri paikoilla.

Paitsi lappalaisia, jotka asuvat mainitulla suurella niemimaalla
Kannanlahden, Vienan- ja Jäämeren välillä, siellä on vielä useita
venäläisiäkin kyliä Kannanlahden ja Vienanmeren rannikkoa pitkin. Nämä
ovat nimeltään Kannanlahdesta päin alkaen, ensin Porjeguba, sitten
Umha, Kuusrjeka, Olenitsa, Salnitsa, Kaskarantsa, Varsuga, Kuusoma,
Tjavanga, Tetrina, Tjapoma, Pälitsa ja viimeksi Ponoi. Kannanlahdesta
luetaan 90 virstaa Porjegubaan, ja Pälitsan ja Ponoin väliä sanottiin
olevan 180 virstaa, mutta muut kylät ovat enimmäkseen 20-30 virstan
päässä toisistaan; koko rannikkoväliä Kannanlahdesta Ponoihin on noin
500 virstaa.

Niemimaan pohjoispuoleinen merenrannikko, aina Norjan rajalle saakka,
on varsinaiselta nimeltään Murmannin rannikkoa, missä venäläiset,
karjalaiset ja lappalaiset läpi kesän, alkaen huhtikuusta aina elokuun
loppuun asti, simpukoissaan -- joiksi nimittävät suuria, avoimia
kalastajaveneitään -- toistensa kilvassa koettavat tuottaa meren
asujamille kuolemaa ja tuhoa. Karjalaiset ja lappalaiset ovat
enimmäkseen palkkalaisina venäläisillä, jotka antavat heille alukset,
kalanpyydykset ja muonaa. Ainoastaan ani harvat heistä kalastavat
itsenäisinä pyydystäjinä. Palkkalaiset laskevat voittonsa sadaksi
ruplaksi, jopa enemmäksikin, kesäkaudelta, sittenkun kaikki
merelle tuloon ja sieltä paluuseen yhtyneet kulungit on luettu pois.
Tätä summaa voisi pitää talonpojalle riittävänä kesän tuloiksi, mutta
kun ottaa huomioon, että hänen peltojensa ja niittyjensä hoito sen
kautta tulee laiminlyödyksi ja että hänen siis täytyy käyttää suurin
osa sadasta ruplastaan ruuan ostamiseen talveksi, niin hänen voittonsa
itse teossa muuttuu tappioksi. Mutta sellainenpa on tapa sekä
venäläisellä että karjalaisella rahvaalla, ei yksistään Arkangelin,
vaan myös suureksi osaksi Aunuksen kuvernementissa, että
kaikenlaisten vähäpätöisten raha-ansioiden vuoksi uhrataan pysyvän
talonpoikaisvarallisuuden varsinainen lähde -- maanviljelys. Suomessa
harjoitetaan maanviljelystä aina 69:nteen asteeseen, Inarin
seurakunnassa, mutta itse meren rannikolla (Kannanlahden rannoilla)
Arkangelin kuvernementissa maanviljelys ei ulotu 66:tta astetta
pohjoisemmaksi; siellä näet, 15 virstaa Kieretistä pohjoiseen, tapaa
Nilmijärven pienessä karjalaiskylässä viimeiset pellonviljelyksen
merkit. Mutta varsinaisissa venäläisissä kylissä, jotka kaikki ovat
meren rannikolla, ei maanviljelys ulotu edes niin pohjoiseen, vaan
lakkaa toista astetta etelämpänä, Kemin kaupungin eteläpuolella. Ja kun
näillä seuduilla vihdoin tapaa maanviljelystä -- millaista se sitten
on?

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja,
kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään
kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä
erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa
15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn
tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan -- jopa kurjuuteen joka suhteessa
-- venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin
ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani
mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika
helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi:
vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan;
sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen
silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta,
lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen
kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus
tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat
lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja
kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi:
vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen
perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän
saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan
helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen
se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen
ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava
karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan
sananlasku: _Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua_. Olisi
helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi,
mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan
kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin.
Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja
Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja
kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien
karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa
tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle
täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä
jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat
murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja
tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti!
Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat
päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet
perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita
keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän
matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että
tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään
niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä.
Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman
riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla.
Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa
kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja,
muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille
kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa.
En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta
toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa
tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut
keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut
päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja,
että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron,
joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon
peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta
neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle
asti -- kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt
heittää henkeänsä.

Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli
lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja
ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia
kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen
alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin,
murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen
kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan
lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat
murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan
keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin
kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.

Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia
kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan -- _filmanneja_. Kun kartalta
en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi
kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun
nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja
murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen
hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla,
joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta
siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista
aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat
olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat
vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on
rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten
viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja,
mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten
murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,

Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta
filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on _kakspreck_, eli
kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj
venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta
vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla
löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten
parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin
paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja
norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa
tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla
sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista
toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui
hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: _Hårfra du
fara_; mikä on nimesi: _kak du heta_; kuinka monella porolla matkustat:
_hår manga ålenej du fara_; jos haluat teevettä, niin keitän: _du tjai
vil hafva, tak ja koga_; onko sinulla oma teekannu: _sin tjainik du
hafva_ j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu
Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo _porvarikieleksi_
(borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten
kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia.
Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet
Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da
toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä,
mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan
vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa
tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja
murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä
ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit
kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi
kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja
merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit
on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri
(-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että
siitä on saatu venäläinen sana _more_, meri, ja lappalainen sana
_mannee_, matkustaja.

Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin
kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan
muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas
liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin
muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken
läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa
kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän,
Murmannian ja Filmannian.

Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että
siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta
ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan
tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset
papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan
monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen
edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että
kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että
myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä
pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja
erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan
aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten
uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen
seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että
lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy;
sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että
evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse
oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy;
sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä
vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta
kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä.
Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin
suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon
kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.

Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan
papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen
kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle
papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että
Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin
pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut,
joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin
tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin
ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi
osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään
lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi
tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä
suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä
tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om
Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369.
(Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja
tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän
äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja,
joista tässä tarjoamme otteen:

 Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat
              lappiakin ja aivan harvat tanskaa... Suostuttiin siihen,
              että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.

 Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan
              ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota
              Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa
              kristinuskon-opinkappaieistaan.

 Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella
              pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen
              kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin
              kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja
              kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".

 Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa
              sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa
              taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua
              suomea lasten kanssa".

 Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä
              kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun
              verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen
              mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu
              siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa
              kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa
lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun
Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman
edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista
säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa
lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan
1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan
kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa
lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat
"koirankieltä" -- havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman
kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa
huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä
lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa
huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut
lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa
puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä
vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta,
kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää
saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä
tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista
psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka
saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti
ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla
pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen
äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko
tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse
siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia
suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin
lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja
Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista
taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa
suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava
kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista
kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan
en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin
taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on
parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei
inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä
sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin
hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat,
joita ei ilman sitä ymmärrä. -- Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme
synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos
vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois
äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan
oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin
pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan
harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle
taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä
eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua
pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät
karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan
karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä
paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti
käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli
Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän
lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi
yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa
teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän
myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja
todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän
lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten
elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta
Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla
lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol)
nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan
lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen
tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on
kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen
lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin
lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta,
kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta,
missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat
tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli
pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät
pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan
vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa
asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä _bård_, sana, joka
luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla
on sana _bävdde_ (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla
lappalaisilla venäjästä lainattu _ståll_. Itse kauppa- tai voitonhimo
on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa.
Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta
siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari
kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen,
joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes
vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan,
missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä.
Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän
sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta
kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä
melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä
siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja
jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se
anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin
paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut
venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai
että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi
tavulla. Sen tähden sanat _hozjáin_, isäntä, _xozjáika_, emäntä,
_olenj_, poro, _doróga_, tie, _vodá_, vesi j.n.e. hänen suussaan
muuttuivat muotoon _hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta_. Hän oli
kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari
venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo
ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin
kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen
taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla,
nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi
vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut
noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti
lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli
suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti
minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa
viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä
paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa
kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen,
sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut
sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän
paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei
tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa
samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla
starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan
käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli
kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän
pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka
moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse
osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs
hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi
kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja
paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta
kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä
kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein
kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat
maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen
ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä
miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten
ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo
olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi
ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen
muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty
kivulloiseksi.

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä
Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista.
Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa
kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta
ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta -- kahvi oli paahtamatonta --
hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä
teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin
tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei
ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen,
varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut
kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä -- ohimennen
sanottuna -- kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr
Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö
osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja
polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa
kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen
Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä
pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli
kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla,
kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä
suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin
saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta
sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut,
laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi
kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten
valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja
hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri
paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä
jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut
sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä
oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni
vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko
vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä
ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada
melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme
lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme
paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja
sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa
ravisteltiin. -- Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven
kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa
että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a)
Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa
veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin
väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän -- tai ei mitään --
hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin
talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta
toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti
keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d)
Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin
sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei
ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään,
kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä
sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin,
Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja
varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan
päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari
porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee
ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin
vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi
henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti.
Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta
tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan
oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin
nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan
kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin
matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot
oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen
itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä
riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen.
Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken
oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa
täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan
päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen
siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten
lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta
suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan
seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat
monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät
raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa
vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja
syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan
olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis
voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja
rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme
voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi
Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin
saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin
lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu
väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän
teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen
lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin
porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun
vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti
tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt
tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin --
ainakin hänellä v. 1837 oli --, mutta kun hän silloin oli minua
kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme
häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo
illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen
kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää,
kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka
oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna
toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin
iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin
tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle
kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan
pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä,
selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin.
"Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi
joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä
parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta
päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani
hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin
keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli
pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä
kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi
näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta
nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä
noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki
johtuivat _moxista_ [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia
vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan
muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien
y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin
oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä
täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka
en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä
kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun
päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä
ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin
(lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä
oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan
matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan
ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja
söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa
Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin
kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin
raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna
saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä
jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla
mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa
toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin -- --] y.m. sen kaltaiset
soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten
tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien
kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää,
mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen
oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin
koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen
päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa
kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan"
porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut
kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle
matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka
sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai
kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen
sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä
poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten
ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen
lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa
enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille.
Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro
sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma
siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan
ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen
matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä
"prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään
laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen
huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme
jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi,
jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi
säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet
perille.

Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua
hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli
jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot,
jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin
paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli
Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit
aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet
sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille
Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen
tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme
virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa,
vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi,
sen ainoastaan Herra tietää.

Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa
porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen.
Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "_Beskrifning
öfver Torneå och Kemi Lappmarker_", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja
Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa
ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa,
kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin
porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset
ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun
etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström
edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro
yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin
keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta
sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen
ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä
itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu
muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki
syöttöpaikat.

Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää
lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen
laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä
Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni
porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman
petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani
pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta
on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen
Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin
tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki,
niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt,
tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on,
sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin
olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat
tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.

Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei
mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana
emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi
(virolaiset kirjoittavat _emmä, emma ja imma_, jotka lausutaan emä,
ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen
johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi
saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton.
Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien
niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen
kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla
suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta,
jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän
karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi
(johtuneeko lappalaisesta sanasta _paadne_, hammas?). Vallan
samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin
lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista
ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin
sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen
ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se
seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota
mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i
lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa
lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet
paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö
kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen
murteissa, joissa äännetään _nakris, kakra, siekla_ pro nauris, kaura,
seula.

Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla
pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan
ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat
näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään
voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla
vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä
matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten
edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni
vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10
virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti
siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla.
Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten
Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin
viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista
lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli
vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli
vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä
mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena
suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi
pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja
pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki,
jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.

Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen
petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit
kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta
peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön
suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat
läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea
lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista
hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin
käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada
mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne
olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet
voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä
seisovia ihmisenkuvia puihin.

Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen,
sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita
jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa
tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä,
äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen
lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä
mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja
norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka
asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien
varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli
vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan,
jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä
kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja
Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän
järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja
Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan
lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja
kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri
paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus
ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri
murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan
lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta,
ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla
esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista,
vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on
mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita
eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja
Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli,
ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen
lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä
pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa
Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista
murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan
murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan
lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre,
e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g)
Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen
tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja
Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä
sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai
viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa,
eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan
muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen
sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet
saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät
venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä
varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja
tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on
vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen
lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri
suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa
olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä.
Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta
Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan
saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on
meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan
Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja,
mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin
antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia
kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! -- ja
kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin
lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo:
"näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi
osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai
sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa
skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa
herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen
mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja
näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen,
että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä
kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä
kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." -- On todella
hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella
kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se
aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle
von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi
kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin
ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta
mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin
niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen
niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten
kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja
ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä
ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä
koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan
esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä
menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä,
maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta
tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka
kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja
kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin
jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten
tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty
[Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan
huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] -- ja mistä tulevaisuudessa
voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin -- ovat
syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon
levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan
sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada
mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on
se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten
kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun
kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena
päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin
muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika
lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös
varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma
kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja
nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia
kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai
Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin
lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni
suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun,
alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan
Kemin kaupunkiin.

Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa
pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka
tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi
täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja
kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä
muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi
Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi.
Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi,
jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne,
jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on
sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin
venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan
merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi
virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä
_stanovitj_, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen
jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana
pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei
ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä
kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja
runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen _vodka_ [viina], jota
suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa
pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä -- joka näytti sangen
säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä -- oli seudulla vielä
postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan
ollut kunnia nähdä.

Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan
vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen
olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit
(karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei
nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja.
Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan
karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä
ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa
että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en
luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja,
möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.

Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven
olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta
ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin
oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se,
joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja
heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän
seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta;
jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta
puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen
Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka
monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän
kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan
kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa
vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa
seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa
Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin,
Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa
Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä
kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se
alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä
mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi
jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin
tasaisella maalla.

Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30
virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen
kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti,
josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin
olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua.
Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon
venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä
nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset
paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa,
kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin
selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai
käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta,
Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä,
Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba
(Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta),
Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että
Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi
esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan
salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat
myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m.
Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki:
venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina
kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin
tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus
maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua
kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat
kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.

Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät
päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme
vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon
meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen
valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle
matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme
hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti
laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa.
Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa
vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle
pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan
kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla
ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei
yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä
vierashuonetta.

Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä
piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti
paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. _Golova_ on jonkunlainen
kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän
tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä
on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on _piisari_. Piisarin
käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko
asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen
istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme,
näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä
kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä
lähdettyämme ei ollut hallussamme ollut, lainasimme toisesta talosta
teekeittiön ja lasit itse piisarilta. Seuraamme lisäsi vielä
postin-smotriteli, vanha rehellinen sotamies tai kersantti,
luultavasti jälkimäinen, hän kun näet osasi lukea kirjoitettua, ehkä
kirjoittaakkin. Sitten juotiin teetä vankasti, ja muun muassa tuli
kysymys siitä, oliko meillä _podorozhnaa_. Tämän harmillisen sanan
olimme jo lappalaisilta kuulleet, vaikka sillä siellä ei ollut mitään
merkitystä, mutta täällä ja jo aikaisemmin Kannanlahdessa ja
Kneäsagubassa se merkitsi sitä, että joko piti olla podorozhna tai
täytyi joka paikassa tinkiä ja riidellä tuntikaudet kyytihevosista ja
päälle päätteeksi maksaa melkein kaksinkertaiset kyytirahat tavallisiin
verrattuina. Kannanlahdessa stanovoi oli auttanut meidät matkaan.
Kneäsagubassa kaikki kylän miehet kokoontuivat pirttiin, missä asuimme,
ja neuvottelivat parin tunnin ajan siitä, voisivatko kiskoa meiltä
mielin määrin kyytirahoja, vai olivatko velvolliset kyyditsemään meitä
laillisesta kyytimaksusta. Koudassa sana podorozhna oli ensimäisiä,
jotka kuulin perille tultaessa ja myös ensimäinen, joka aamulla
herätessämme kajahti korviimme; eikä siinä kylliksi -- unetkin olivat
lyhyen levon aikana enimmäkseen koskeneet podorozhnaa. Seuraavana
aamupäivänä koutalaiset sitten neuvottelivat podorozhnasta kello
2:teen i.p., jolloin viimeinkin saimme kyytihevoset. Piisari ja
postin-smotriteli kyllä keinottelivat ja puhuivat puolestamme, mutta
luultavasti heitä pidettiin puolueellisina, kun olivat olleet meillä
teevieraina. Riidan ja neuvottelun kestäessä, ja kun ei mitään
kyytihevosia näkynyt, ajattelimme jo jäädä pariksi viikoksi Koutaan ja
tiedustelimme huonetta, jossa olisimme voineet asua ja työskennellä,
kunnes olisimme voineet saada postia myöten podorozhnan Kuolasta, josta
aioimme kirjeteitse pyytää tätä tärkeätä asiapaperia. Mutta viimein
tuli mainittuun aikaan kaksi hevosta ja rekeä pihaan, ja kuultuamme nyt
tehdyn sen päätöksen, että olimme kyydin saavat, ja kun viipymisen
kautta parin viikon kuluttua kelirikkokin olisi voinut käydä
haitalliseksi matkan jatkamiselle, päätimme lähteä matkaan. Piisari
vielä antoi meille kirjoituksen, jonka oli määrä riidatta ja
petkutuksetta auttaa meitä pari kyytiväliä eteenpäin, kuten kävikin.

Kouta on muuten pieni, noin 50-taloinen kauppala; taloista useat ovat
kaksikerroksisia ja yleensä paremmin rakennetut kuin Kannanlahdessa.
Asema lienee kesällä hyvinkin kaunis, kun näet Koutajoki suureksi
osaksi ympäröi kauppalan, virraten ensin etelästä pohjoiseen ja
kääntyen sitten itään ja kaakkoon, ikäänkuin etsien uomaa lähellä
olevaan mereen. Kouta jää siis niemelle eteläpuolelle tuota muutamina
pienehköinä koskina eteenpäin kohisevaa jokea. Seudulla näyttää olevan
kalan saanti runsasta, sillä tähänkin vuodenaikaan oli tuoretta lohta
kaupan. Ostimme 23 naulan painoisen lohen, jota sitten useiden
seuraavien päivien kuluessa itsellemme keitätimme, saamatta vielä
Kemiin saakka sitä kokonaan loppuun syödyksi. Maksoimme siitä 20
kopeekkaa pankkiarvoa naulalta. Niitytkin ja niittyalat kuuluvat Koudan
ja seuraavan, Tshornarjekan kylän ympärillä olevan erittäin hyvät,
mutta karut muiden kauppaloiden ja kylien tienoilla, joiden sen tähden
usein keväisin täytyy ostaa heiniä elukoilleen. Niiden hinta oli tänä
vuonna 20-30 kopeekkaa puudalta. Sekä täällä että Kieretissä, jonne
pian lähdemme, y.m. näki muutamia kannellisia ja mastollisia,
pienehköjä laivoja rannoilla. Koudassa muutamat niistä olivat vallan
kuivalla maalla, minne ne luultavasti veden korkeammalla ollessa olivat
joutuneet ja missä nyt odottivat kevättulvia. Pienemmät veneet olivat
10-12 kyynärän pituiset; itse runko oli keskeltä 7-8 kyynärän
pituudelta suoraa -- laidat yhdensuuntaiset, mutta päistä
äkkitaipeiset. Niiden kaaret olivat vankat ja pitemmän välin päässä
toisistaan kuin Suomessa on tavallista. Sekä veneitä että muuta
sellaista katsella minulla oli erittäin hyvää aikaa, sillä niin pian
kuin olin lähtenyt lappalaisten luota, ei minun enää sallittu polttaa
sisällä huoneessa. Sen vuoksi minun täytyi joka piipullista varten,
jonka halusin polttaa, lähteä ulos taivasalle, enkä edes sitenkään aina
saanut rauhassa tupakoida, kun näet kylän koirat tavallisesti
seurasivat minun haukkuen toinen toistaan äänekkäämmin. Senpä tähden
kuljin kernaammin niin kauas, että ne jättivät minut, ja palasin
poltettuani piipulliseni loppuun. Lopuksi rupesin tästä elintavasta
voimaan oikein hyvin, sillä ensikseen sain täten useammin tilaisuutta
ruumiinliikkeeseen, ja toiseksi tupakkia riitti tavallista kahta vertaa
kauemmin. Sitä ainoastaan pelkäsin, että täten vähitellen ehkä
unhottaisin koko polttamistaidon, sillä nyt jo kului joskus useita
tunteja, ennenkuin muistin piipun. Starovertseillä näillä seuduin on
muuten hyvin epäedulliset ajatukset tupakista, sillä ensinnäkin ei
Herra kuulu luoneen koko kasvia, ja toiseksi luulevat Vapahtajan
tarkoittaneen tupakin savua, kun hän jossakin paikassa Uutta
Testamenttia on sanonut, että se, mikä lähtee ulos ihmisestä, on
syntiä. Tehdäkseni polttamisen vähemmän synnilliseksi, minun siis
ainakin pitäisi totuttaa itseni nielemään savua, minkä olen kuullut
käyvän päinsä ja mitä joskus olen nähnyt tehtävänkin.

Koudasta 22 virstaa kuljettuamme tulimme Tshornarjekan eli Mustajoen
noin 30-taloiseen kylään. Tätä kauemmaksi emme sinä päivänä voineet
ehtiä, joten jäimme yöksi Tshornarjekaan ja jatkoimme seuraavana
päivänä matkaa Kieretin kauppalaan, jonne luetaan matkaa 40 virstaa.
Siellä täällä näillä seuduin tapaa henkilöitä, jotka ovat tulleet
Suomen rajapitäjistä ja kääntyneet kreikanuskoon. Thornarjekassakin
tapasimme Kuusamon pitäjästä kotoisin olevan vaimon, joka täten oli
hylännyt entisen uskonsa, kuten hänen miehensäkkin, joka paraikaa oli
matkalla merelle murmannien seurassa. Kysyimme oliko hänen uusi uskonsa
entistä parempi, johon kysymykseen hän ehkä meidän tähtemme ei
vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan kysyi itse vuorostaan,
emmekö mekin kääntyisi siihen.

Kieretti, jonne sitten tulimme, vei sekä Koudasta että Kannanlahdesta
voiton. Se on erään joen pohjoisrannalla, joka on samanniminen kuin
kauppala; siellä on sekä kirkko että oma pappi, joita muissa paikoin ei
ollut aina siitä perin kuin läksimme Kannanlahdesta. Vähä sen jälkeen
kuin olimme tulleet perille, meidät pyydettiin teelle porvari (tai
kauppias) Saivinin, seudun varakkaimman miehen luo. Hänen tyttärensä
oli naitu Kuolaan, mutta oli heti sinne saavuttuaan ruvennut potemaan
kovaa luuvaloa. Paitsi bogoroditsaa (neitsyt Mariaa), Kuolan pappeja
ja Kildinin lappalaisia oli minuakin käytetty hänen apunaan. Hän
paranikin lopulta, ja lienee arveltu minun jouduttaneeni hänen
tervehtymistään, minkä vuoksi hänen Kieretissä asuvat vanhempansa,
jotka kirjeessä olivat saaneet siitä tiedon, tahtoivat osottaa
kiitollisuuttaan pyytämällä meidät teelle ja ehtoolla illalliselle
sekä vielä teelle seuraavana aamupäivänä. Tyttärellä oli itsellään
omituinen ajatus taudistaan. Hänellä oli Kieretissä ollut useita
kosijoita, jotka kaikki olivat saaneet rukkaset, minkä vuoksi, kun hän
sitten oli mennyt vaimoksi nykyiselle, Kuolassa asuvalle miehelleen,
sekä hän itse että koko talo vahvasti uskoi, että joku edellisistä
kosijoista itse puolestaan tai kaikki yhdessä olivat noituneet häneen
tämän taudin. Sen tähden oli ensin turvattu Kildinin lappalaisten
apuun, ja kun se ei auttanut, kannettiin kirkosta suuri Marian kuva,
jonka edessä joukko vahakynttilöitä lakkaamatta monta vuorokautta
paloi. Samaan aikaan kun neitsyt Maria, minäkin olin hänen lääkärinään.
Koetin kyllä vakuuttaa hänelle ja muille, ettei tauti johtunut
noitumisesta, vaan vallan yksinkertaisesti matkalla sattuneesta
vilustumisesta Kieretissä vietettyjen häiden tuottaman rasituksen ja
yönvalvonnan jälkeen, mutta sellaista ei kukaan ottanut uskoakseen.
Useissa toisissakin potilaissa, jotka joskus ovat pyytäneet neuvoani,
olen näillä seuduilla tavannut sen uskon vallitsevana, etteivät heidän
tautinsa ole johtuneet luonnollista syistä; siitä syystä he myöskin
harvoin tahtovat parantaa itseänsä luonnollisella tavalla, vaikka
heille voisikin määrätä jotakin lääkettä seuduilla, missä ei ole
apteekkia eikä mitään lääkkeitä saatavissa. Kuolassa ei ollut apteekkia
eikä täällä Kemissäkään, vaikka tämä kaupunki on ainakin kahta vertaa
suurempi ja neljää kertaa väkirikkaampi kuin Kajaani Suomessa. Onpa
myös yleinen puute eräänlaisesta väestä, jota Suomessa on yllin kyllin,
nimittäin kuppareista ja suoneniskijöistä. Ne harvat tämänlaiset
kirurgit, jotka tapaa, ovat tavallisesti Suomesta kotoisin. Koska
paperi, josta tätä matkakertomusta varten olen tehnyt vihon, pian alkaa
olla lopussa, tahdon sanoa loput sanottavastani lyhyesti ja ainoastaan
luetella ne kylät, joiden kautta kuljimme Kieretistä Kemiin
matkustaessamme. Nämä ovat: ensin Vehkoseron (Vehkajärven)
kievaripaikka 14 virstan päässä Kieretistä, siitä 8 virstaa Typykkään
eli Puolimaahan, edelleen 18 virstaa Kälkäjärveen eli Pajariin, 22
virstaa Sarviniemeen eli Pulteriin, 12 virstaa Pilsijärvem, 17 v.
Kakaraan, 40 v. Ponkamaan, 28 v. Kesäjokeen ja 22 v. Kemin kaupunkiin.
Paitsi Ponkamaa ja Kesäjokea muut olivat pieniä karjalais-kyliä, joissa
kansa kuitenkin välttävästi puhui venäjääkin, kuten ponkamalaiset ja
kesäjokelaiset siitä korvaukseksi välttävästi puhuvat karjalaa.

Niin pian kuin toisella kyytivälillä Kieretistä päin olimme tulleet
Kemin kihlakunnan alueelle, oli tien varressa rappeutuneita
virstantolppia. Mutta koska tätä tietä ainoastaan talvella käytetään,
ja kun sitä on sama verta järviä ja lampia kuin maata, olivat pitkät
matkat välistä ilman virstantolppia. Muuan kyytimiehistä, jolta
eräällä pitkällä jäätaipaleella piloillani kysyin, miksi siinä ei ollut
yhtään virstantolppaa, sanoi niitä pystytetyn lähimmälle rannalle
vastapäätä sitä kohtaa, missä niiden jäällä pitäisi olla. Mutta
läheisimpään rantaan saattoi välistä olla virsta tieltä. Muuten sekä
kyytimies että minä emme voineet olla toista mieltä kuin että pylväiden
pystyttäjä oli menetellyt sangen hyvin siinä, ettei ollut niitä jäälle
asettanut, vaan rannalle, vaikkei kukaan tiellä kulkeva niitä sieltä
voinut nähdä. Muunlaisiakin merkkipylväitä näkee tien varressa,
nimittäin ristejä, mutta ainoastaan lähempänä kyliä. Varsinkin Kieretin
ympäristössä niitä oli viljalti, ja ne olivat jonkun pystyttämiä, joka
oli tahtonut sovittaa entiset syntinsä. Nämä ristit ovat osaksi
luonnollista kokoa, osaksi niin suuria, että Goljatillekin niillä olisi
tilaa.

Karjalaisissa kylissä talot eivät olleet niin yhteen paikkaan
sullottuina kuin venäläisissä. Karjalaisissa kylissä näki oikeita
aitoja ja pirteissä rukkeja, jota kapinetta täkäläisissä venäläisissä
kylissä emme ole nähneet, sillä täällä naiset vielä käyttivät ikivanhaa
värttinää. Petkutuksen sijaan karjalaisissa kylissä tuli kerjuu. Niin
pian kuin oli saanut turkit yltään, oli ympärillämme ei ainoastaan
lapsia, vaan usein täysikäisiäkin naisia, jotka kumartelivat edessämme
ja rukoilivat meiltä miilostia, s.o. almua. On huomattava, että sekä
täkäläisen venäläisen että karjalaisen rahvaan naiset eivät vielä ole
harjaantuneet niijaustaitoon, minkä vuoksi kahta paremmin ja useammin
kumartelevat. Kaskia ja kaskeksi hakattua metsää näimme siellä täällä
tien varsilla karjalaisissa kylissä, muuten lakkaamatta havumetsää,
loppumattomiin järviä ja lampareita. Koutaa etelämpänä emme enää
nähneet koiraa käytettävän kuljetuseläimenä, mutta siihen asti
yleisesti, lukuunottamatta lappalaisia, jotka tulevat poroillaan
toimeen. Kuitenkin olen sittemmin kuullut, että itse Kemissä ja vielä
kauempana olevassa Sumassa ajetaan koirilla.

Kesäjoessa, Kemiä lähinnä olevassa kylässä, emme ensin illalla olleet
saada yömajaa, jota emme kievaritalossakaan saaneet, eikä seuraavana
päivänä annettu hevosia. Vihdoin viimein, ja kun ei enää jaksanut
kuulla noita alinomaisia sanoja _podorozhna, prokonj_ y m., Castrén
läksi kello 12 päivällä jalkaisin kulkemaan Kemiin vievää tietä,
toivoen sieltä saavansa joko podorozhnan tai hevosen, mutta minä jäin
tavaroitamme vartioimaan. Mutta joko nyt aljettiin pelätä, kun meitä
oltiin viivytelty, vai muutenko, mutta kohta tuotiin sen jälkeen pihaan
kaksi hevosta, ja niin minäkin läksin matkaan. Viidennen ja kuudennen
virstantolpan välillä saavutimme Castrénin. Se hevonen, jolla minä
ajoin, väsyi kuitenkin taipaleella, vaikka enimmäkseen ajettiin
käymäjalkaa. Viimeiset viisi virstaa lähinnä Kemiä minun siis täytyi
vuorostani kulkea jalan. Huolimatta sellaisesta kyydistä kyytimies ei
tyytynyt 60 kopeekkaan peninkulmalta (tavallinen maksu on ainoastaan 50
kopeekkaa), vaan vaati enempää, ja minun täytyikin lopulta se hänelle
antaa, päästäkseni hänestä erilleni.

Vastedes, jos aika ja olot myöntävät, olen kirjoittava talven kuluessa
Lapissa tehdyistä matkoista, mutta olen nyt ensin tahtonut kertoa tästä
matkan osasta, kun lappalaismatkoista kuitenkin aikaisemmin muut ovat
paljon kirjoittaneet. -- Kirjeiden lopussa joskus on tapana anteeksi
pyydellen syyttää kiirettä, hutiloimista y.m., ja täysi syy on
minullakin samoja seikkoja pyytää anteeksi. Nämä muistiinpanot ovat
syntyneet osaksi pulkassa, osaksi tupakoimiskävelyillä, ja lisäksi ovat
venäjä ja lappi näinä aikoina siihen määrään panneet pääni pyörälle,
etten hyvällä tahdollakaan ole voinut saada kunnollista kokoon.

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

                                                 E. Lönnrot.



45.

[Päiväkirjasta.]


                                    Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Kirjeemme, eli oikeammin kirjeet, joita olemme odottaneet useilta
tahoilta, ovat tuottaneet meille melko lailla harmia. Kotona ei tässä
suhteessa juuri tiedä muusta harmista kuin että kirjeitä ei tule, mutta
täällä: ne ovat saapuneet ja postien mukana lentäneet edes takaisin,
ilman että olemme nähneet niitä vilahdukseltakaan. Tämän tähden meillä
ei myöskään ole voinut olla tietoja Suomesta puoleen vuoteen.
Ensimäisen päätöksemme mukaisesti aioimme viipyä Kuolassa toukokuun
alkuun asti, ja sinne meidän siis oli määrä saada postimme lähetetyksi.
Mutta sittenkuin Sjögren samojeedin kielen opintojamme varten oli
neuvonut meitä arkimandritta Venjaminin luo, jonka luultiin asuvan
Ristiluostarissa (Krestnoi Monastyrj) lähellä Oniegaa, päätimme
olla meritse matkustamatta Kuolasta Arkangeliin ja sen sijaan matkustaa
maitse, voidaksemme aikaisemmin ryhtyä samojeediin. Lähtiessämme
pyysimme Kuolan postinhoitajaa lähettämään takaisin kirjeemme Oniegaan,
minkä hän lupasikin ja minkä luultavasti jo on tehnyt, vaikka emme
vielä niitä ole saaneet, kun yhä tähän saakka olemme viipyneet Kemissä.
Ja nyt on mahdotonta matkustaa sitä tietä, maantietä ei ole, ja
sitäpaitsi Venjamin asuukin Arkangelissa, jonne täältä paljoa
mukavammin voimme matkustaa vesitse. Paitsi Kuolaan osotettuja
postilähetyksiä pyysin Sjögreniä lähettämään minulle muutamia kirjoja
Oniegaan. Kauan olemme mietiskelleet, miten voisimme nuo kirjeet saada,
ja viimein sellaisten henkilöiden neuvosta, joiden luulisi tietävän,
miten täällä tällaisissa asioissa on menetteleminen, olemme leimatulle
paperille laatineet seuraavan [kirjoituksen]:

-- -- -- -- -- [Venäjänkielinen pyyntö Oniegan postikonttoriin, että
L:lle ja C:lle Oniegaan saapuneet postilähetykset lähetettäisiin
edelleen Arkangeliin.]



46.

Akademikko Sjögrenille.


                                  Arkangel, 2 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti oppinut, laajalti kuuluisa herra Kolleegineuvos!

Olen Teille hyvin kiitollinen kirjoista, jotka täällä Arkangelissa
vastaanotin ynnä arvoisasta kirjeestänne viimeksi kuluneen huhtikuun 14
(26) päivältä. Emme ollenkaan tulleet kulkeneiksi Oniegan kautta, kun
Kemissä saimme sen tiedon, että arkimandritta Venjamin nykyään
oleskelee Arkangelissa, jossa jo olemmekin hänet tavanneet hyvää
terveyttä nauttivana. Hän vastaanotti meidät erittäin hyväntahtoisesti
ja selitti olevansa halukas antamaan meille samojeedin kielen opetusta,
kuitenkin pannen ehdoksi, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa saisi
ilmaista siitä mitään toisille, emme suullisesti emmekä kirjallisesti.
Edeltäkäsin hän kuitenkin parina iltana meidän kanssamme lyhyesti kävi
läpi kielioppinsa, ja tästä luulin huomaavani, että samojeedin kielen
sukulaisuus suomen kanssa, jos sitä on olemassa, kuitenkin on niin
kaukainen ja vähäinen, ettei minun ollenkaan maksa vaivaa opiskella
sitä kieltä. Ei yksikään laskusanoista ollut suomen laskusanojen
kaltainen, ei edes samassa määrin kuin venäjän _pjatj, semj, sto,
tysjatsha_ vivahtavat suomalaisiin viisi (viiti), seitsemä, sata,
tuhansi, ja sama oli pronominienkin laita. Eräältä täällä asuvalta
samojeedilta olen sitäpaitsi kysynyt useita yksityisiä sanoja, mutta
minun ei sitenkään ole onnistunut havaita huomattavampaa yhtäläisyyttä.
Ja tähän olen vastaiseksi lopettanut samojeedin kielenopintokurssini,
sillä sen oppimisesta minulle aiheutuvaa ajanhukkaa pidän jotenkin
hyödyttömänä, varsinkin kun vastedes, sittenkuin Venjaminin on
onnistunut saada kielioppinsa, sanakirjansa ja evankeliumit
painetuiksi, ja vielä enemmän, sittenkuin Teidän ja Castrénin
tutkimusten tulokset tulevat tunnetuiksi, vähemmällä vaivalla ja
ajanhukalla voin oppia samojeedin kieltä sen verran kuin minulle
käy tarpeelliseksi. Jätän siis samojeedit ja lähden täältä
vepsäläisten luo niille seuduille, missä heitä Teidän kirjoituksienne
makaan on tavattavissa; täten toivon saavani paljoa suuremman sadon
suomen kieliopille ja sanakirjalle kuin samojeedin kielestä olisi
voinut odottaa. Vepsäläisten keskuudessa aion viipyä myöhäiseen syksyyn
asti, minkä jälkeen Aunuksen ja Sortavalan kautta talveksi palaan
kotia. Mutta jos saisin tilaisuuden s.o. virkavapautta, matkustaisin
kernaasti sitä seuraavana kesänä Viroon ja Kuurinmaalle, koska
virolaisista kirjoista ei kuitenkaan voi oppia viroa niin, että
luotettavasti voisi tätä kieltä verrata suomeen. Toivomukseni näet
olisi aikaansaada suomen, aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen
vertaileva kielioppi, ainakin sellainen, joka käsittelisi eri
muotojen etymologiaa ja muuten muoto-oppia. Ja sitäpaitsi olisi
sanakirjallisessakin suhteessa näiden kielten tarkka vertaaminen
toisiinsa välttämätön asia, koska usein ei voi saada selville sanojen
alkumerkitystä tarkastamalla vaan yhtä ainoata näistä kielistä, ja
koska ne sitäpaitsi saattavat rikastuttaa toinen toistansa. -- Lapin
kielessä niinikään työni jäi puolitekoiseksi -- jospa edes
puolitekoiseksi -- niin että minun kaiketi yhden talven aikana pitäisi
liikkua heidän parissaan. Sen verran voitin kuitenkin tänä talvena,
etten käyttäessäni painettuja apukeinoja lapin kielen oppimisessa enää
niin helposti kuin muuten olisi voinut tapahtua, johdu harhaan usein
puutteellisen oikeinkirjoituksen takia, ja tähän tulokseen minun
vastaiseksi on tyytyminen. {Puolitoista tai kaksi viikkoa minun vielä
täyty viipyä täällä kirjeiden vuoksi, joita odotan Suomesta.} [Tämä
lause konseptista.] Matkani täältä tulee suuntautumaan Kargopolin
kautta Vyitegraan ja sieltä etelään, ja sitten palaan Lotinapellon
piirikunnan kautta Äänisjärven lounaispuolisille seuduille. Ainakin
Aunuksesta olen mielihyvällä ilmoittava Teille, kuinka tämä matka saa
luonnistuneeksi. Olen suuresti kiitollinen vepsäläisten asuinpaikkoja
koskevista tiedoista, jotka kahdessa viimevuotisessa kirjeessänne olen
saanut, ja joista minulla nyt on niin suuri hyöty.

Kuten halusitte, en nyt lähetä rahoja ostamistanne kirjoista, vaan
merkitsen ne muistiin, kunnes taas olette muuttanut Pietariin, miksi
ajaksi kenties voin saada tietää myöskin, miten suuret postikulut
niiden lähettämisestä olivat. Kirjat olivat minulle kahta
tervetulleemmat, kun Castrén ja minä täällä tulemme eroamaan eri
teille, niin että toisen meistä muuten olisi täytynyt jäädä ilman
venäläistä sanakirjaa; täällä Arkangelissa näet ei ole mitään
kirjakauppaa. Jos Te tämän kirjeen saavuttua vielä sattuisitte asumaan
Pietarissa, pyytäisin vielä Vyitegraan saada lähetetyksi pienen kirjan,
nimittäin Grammatika finskago jasyka sotshinennaja G. Okulovym,
petshat. 1836 Tipogr. Akademii Nauk [= Suomen kielen kielioppi. Tehnyt
G. Okulov, pain. 1836 Tiedeakatemian kirjapainossa].  -- Tämän
kieliopin olemassa-olosta tuskin ennen tiesin, mutta nyt se on minulla
lainana Venjaminilta; kopioin siitä sen, mikä erityisesti koskee
aunusta, kun pelkään, että jo asutte maalla ja etten siis voi saada
itse kirjaa.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen

                                              nöyrin palvelijanne
                                                 Elias Lönnrot.

47.

Tohtori Rabbelle.


[Suurimmaksi osaksi julkaistu "Helsingfors Morgonbladin" n:roissa 57,
59-61 v. 1842.]

                                     Arkangel, 24 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Ensiksi saan onnitella Sinua toisen nimipäiväsi johdosta, sillä
tarvitsematta turvautua almanakkaan muistan, että tämän kuun 24:s päivä
ja Juhanan päivä sattuvat yhteen. Eipä Sinun pidä luulla, että Juhanan
päivä meillä täällä on ollut vallan muiden päivien kaltainen. Tosin
pääsiäinen ja puolet helluntaita pujahtivat ohitsemme, niin että vasta
jäljestä muistimme ne, mutta sama ei ollut juhannuksen laita. Sillä
isäntämme, ravintoloitsija N.N, joka jo kolmen viikon kuluessa on
pyytänyt meitä joskus kunnioittamaan häntä käynnillämme, sattui saamaan
vihdoin tänään tämän kunnian osakseen. Kestityksestä ei luultavasti
olisi loppua tullut, mutta meidän itsepäisyytemme ja tuo sopimaton
vierailuaika, kello 11 a.p., pelastivat meidät tällä kertaa, niin että
pääsimme -- Castrén puolellatoista ja minä puolellakolmatta stakanalla
oikeata nimipäiväkahvia. Koko nämä loistavat kekkerit sitäpaitsi saivat
lystikkään-surullisen käänteen, josta meille oli enemmän hyötyä kuin
itsepäisyydestämme ja kaikesta muusta. Sillä juuri kun isäntä, joka
nähtävästi aikaisemmin sydämensä pohjasta oli viettänyt juhannusta,
mitä innokkaimmin pullo kädessä kehotteli meitä nauttimaan, tuli hänen
rakas vaimo-käpysensä sisälle, tempasi tuon loistavan kalleuden rakkaan
aviopuolisonsa kädestä eikä edes tyytynyt tähän voitonmerkkiin, vaan
pantuaan sen varmaan talteen, ilmestyi uudelleen saapuville, riisui
mieheltään sekä takin että liivit ja pani hänet näin sänkyyn nukkumaan
asian päälle, minkä jälkeen minä sanoin hyvästi; Castrén oli jo hetkeä
aikaisemmin sen tehnyt.

Kesäkuun 8:ntena päivänä kirjoittamasi kirjeet saimme saman kuun
21;ntenä. Ne tuottivat meille suuren ilon, jota niitä seuraavat
sanomalehdet vielä lisäsivät, samoinkuin se silminnähtävä parannus,
jota Vaseniuksen sanomalehti tosin joka vuosi on luvannut, mutta jota
se itse teossa vasta tällä vuosikerrallaan on alkanut osottaa. Mutta
seikka, joka vielä enemmän kuin "H:fors Tidningarin" osottama
katumus ja parannus, on omansa ilahuttamaan meitä lääkäreitä ja
puolilääkäreitä, johon kunnianarvoisen säätymme jälkimäiseen osastoon
allekirjoittaneella lienee kunnia lukea itsensä kuuluvaksi, on Suomen
Lääkäriseuran keskustelemuksien julkaiseminen. Eipä tuo uusi
ruumiinavausta koskeva ohjesääntökään lähemmän tutustumisen jälkeen
tunnu olevan niin kauhea, joksi huhu edeltä sitä tiesi mainita. Tosin
se alussa tuottaa vähän enemmän työtä ruumiinavauksissa kuin mitä tähän
asti tavallisesti on ollut, eikä muutamille meistä, allekirjoittanut
niihin luettuna, liene niin helppoa ilman erityistä tutkimista edes
löytää rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta tähän pieneen tai suureen
vaivannäköön kernaasti alistuttakoon, jotta saataisiin nuo tärkeät
sanat: "Niin totta kuin j.n.e." varmemmin perustelluiksi kuin mitä
tähän asti kuuluu joskus olleen laita. -- On vahinko, että "Suomen"
tilaajat tänä vuotena ovat vähentyneet kokonaisella 100:lla. Mutta kun
ei kuitenkaan saata pitää tätä vähennystä tarpeeksi suurena
mielenosotukseksi, voinee tähän kohtaloon alistua, ja näin ollen
kehottaisin jatkamaan tämän aikakauskirjan julkaisemista ja tahdon
mielelläni suorittaa osani sekä painatuskuluista että kirjoituksista,
jälkimäisistä tietysti mitä mittaan tulee. Toivonpa että kaikki hyvän
asian vuoksi kernaasti sen tekevät. Mutta jos joku siihen olisi
haluton, niin huomautettakoon hänelle, etteivät painokulut ole mitään
muuta kuin etumaksu, joka ylipainoksen myymisellä vastedes varmaankin
voidaan korvata. "Suomen" tämänvuotisissa kirjoituksissa luulisi toki
jokaiselle olevan arvokasta harrastuksen aihetta, jopa niidenkin
varalle, jotka tuskin tietävät, että on olemassa mitään muuta "Suomea"
kuin nuoremman Bergströmin [paperossit?] tai korkeintain tuo toinen
yhtä sauhuinen [laitos], joka kuuluu Suomen Tullilaitokselle. [Alus??
-- Kohta kuuluu Ruotsiksi: "-- -- -- tillochmed för dem, som knappast
veta, att det finns till något annat Suomi, än Borgström j:rs,
eller på sin höjd dertill det andra likaså rökaktiga, som tillhörer
F. Tullstyrelsen".]

Kiitos paljosta Venäjän Historian tähden näkemästäsi vaivasta.
Korjausluku näyttää olevan huolellisesti tehty, mistä sen lukija on
saapa erityisen kiitoksen. En ole tähän asti voinut löytää mitään
suuria painovirheitä. Ostappa nyt minun laskuuni tätä kirjaa viisi
kappaletta, nidota ne samoin minun laskuuni ja anna niistä sitten yksi
valtioneuvos von Haartmanille, toinen professori Reinille, kolmas
lehtori Akianderille, neljäs asessori, t:ri Rabbelle ja lähetä
tilaisuuden tarjoutuessa viides Vesilahden kappalaiselle, Kustaa
Ticklénille, ja kuudes, jonka olin vähällä unhottaa, arkiateri
Törngrenille, vie myöskin terveisiä kaikille; tilaa voittaakseni olen
ne sullonut näin yhteen, nimittäin terveiset, mutta toivon auliilta
hyvyydeltäsi, että ne ennen lähettämistä asianomaisesti erotetaan
kunnioittaviin ja ystävällisiin.

Matkastani Kemiin kirjoitin viime kirjeessäni, niin ettei siitä enää
ole mitään mainittavaa. Kemissä olimme kelirikon ajan, joka
kerrassaan juurtajaksain viivytti meitä siellä toukokuun 19:nteen
päivään asti. Kemistä ei kulje mitään kesämaantietä; tämän tähden
meidän täytyi odottaa ensi tilaisuutta päästäksemme meritietä
Arkangeliin, missä arkimandritta Venjamin, jonka luo meidän oli
meneminen samojeedin-tutkimustemme vuoksi, paraikaa oleskeli. Astuimme
siis ensi veneeseen, joka läksi kulkemaan Kemistä, 60:n virstan päässä
siitä isossa saaressa olevaan, suureen Solovetskoin luostariin. Kemi,
josta juuri olen lähtemäisilläni, on nuori, vaan vanhanpuoleisen ja
rappeutuneen näköinen kaupunki. Sen nykyinen ikä on 70 vuotta, joka
kaupungin iäksi ei vastaa 70 päivää ihmisen ikää. Muuten se on valinnut
itselleen paikan hieman pohjoiseen Kemijoesta ja muodostaa siinä
hevosenkengän muotoisen kaaren pienen lahden ympäri, johon joen
vähäinen haara ja eräs toinen oja laskee virraten kaupungin läpi.
Talojen luku mainitaan 1841:n vuoden _Mysljatsheskov'issa_,
(kalenterissa) 316:ksi ja asujanten luku 1726:ksi, mutta sen mukaan
kuin monet kemiläiset arvelivat, on molemmissa näissä luvuissa
tinkimisen varaa. -- Kaduilla on kesän aikaan mahdotonta ajaa, minkä
tähden koko kaupungissa ei kuulu olevan kääsejä, sitä vähemmin troskia
tai vaunuja. Voineeko niitä pitkin ajaa kuormavankkureilla, en tiedä,
mutta oletan että se kuitenkin suurimmassa hätätilassa voisi käydä
päinsä. Jalkalaisia varten on jotenkin hyviä, leveitä, puisia
katukäytäviä, vallan kuten täällä Arkangelissa; eroa on korkeintain se,
että ne täällä useissa paikoin ovat kadun keskikohdalla, ajotiet
kummallakin puolen. Useita muitakin kuin allekirjoittanutta ovat
Helsingin kivikatukäytävät harmittaneet, jotka muka olisi jo aikoja
sitten pitänyt poistaa, ellei arvoisa suutarienammatti olisi pannut
vastaan, mutta kun nyt lähemmin ajattelen asiaa, ne kuitenkin ovat
ainakin sataa kertaa paremmat kuin kaikki puukäytävät, joista jalka
pitemmällä kävelyllä sanomattomasti kärsii, kun variatio delectat
[= vaihtelu tuottaa mielihyvää] kokonaan on niistä erotettu, ja samat
nosto- ja laskulihakset lakkaamatta saavat olla yksin työssä, kunnes
väsyvät, mikä hyvinkin pian tapahtuu, ne kun jäävät niin kokonaan
vierustoveriensa apua ja tukea paitsi. -- Lisähankaluutena
on puukäytävistä se, että ne sateisella säällä ovat lokaiset ja
niljakat. Mutta tämä riittäköön jo siitä ja itse Kemistä, joka ei
ansaitse pitempää kuvausta.

Veneessä, johon nyt olimme astuneet, oli paitsi meitä Kuolan
ispravnikka, nimineuvos Ivan Latyshev, johon jo Kuolassa olimme
tutustuneet ja jonka olimme huomanneet kunnon mieheksi; minun oli
onnistunut jotakuinkin parantaa hänen kronillis-reumatis-hypokondriset
vaivansa, niin että hän ainakin nyt, ja pari viikkoa sitten, kun palasi
Arkangelista, sanoi olevansa vapaa tautinsa kahdesta edellisestä
aineksesta, potien ainoastaan vähässä määrin viimeistä. Muutamia
bohumoltsejakin (pyhiinvaeltajia) oli veneessä, ja niiden joukossa pari
naista, jos oikein muistan, kotoisin Jaroslavin kuvernementistä. He
olivat jo talvikelillä tulleet Kemiin, sieltä lähteäkseen, kuten
sanottiin, sielunsa autuuden vuoksi, laajalti kuuluisaan luostariin;
päätarkoituksena useimmilla sellaisilla pyhiinvaeltajilla lienee
kuitenkin se, että luostarimatkojen varjolla saavat kuljeksia ympäri
maata ja elättää itseään kerjäämisellä. Huonompi onni kuin näillä
kahdella naisella oli ollut eräällä pyhissävaeltavalla miehellä, joka
niinikään oli kotoisin Venäjän sisäosista. Vähän hänen Kemiin tulonsa
jälkeen oli tässä kaupungissa tehty vähäinen kirkonvarkaus, mistä
syystä hän ja pari kemiläistä oli vangittu luulossa, ettei kukaan muu
kuin he ollut mainittua varkautta toimeenpannut. Kun eräässä
tilaisuudessa sanoin gorodnitshij'lle, ettei Suomen laki salli vangita
ketään henkilöä niin löyhäin epäluulojen nojalla, ei hän, vaikka oli
sangen taitava ja järkevä virkamies, tahtonut ymmärtää, mitä väärää
siinä oli. Kuitenkin kaksi vangituista varmasti on syytöntä, ja
mahdollisesti kolmaskin.

Aina 30:n virstan päähän Kemistä oli saaria siellä täällä matkan
varrella; sitten tuli eteen avoin meri, jota olisi jatkunut luostarin
rantaan asti, ellei jää olisi suvainnut vielä venyä luostarin
edustalla. Saatoimme siis pitää itseämme onnellisina, että pääsimme
edes johonkin rantaan; meidät näet päästettiin maihin 15 virstan päässä
luostarista erääseen pikku saareen, joka on jotenkin lähellä isoa
luostarisaarta. Sieltä lähetettiin noutamaan luostarista hevosia ja
rattaita, jotka viimein kokonaiset kuusi tuntia odotettuamme näkyivät
tulevan. Luostarissa viivyimme lähes viikon, jossa viipymisessä jää
ensi päivinä uskollisesti piti meille seuraa. Ja meren tultua
avoimeksi, emme koskaan tahtoneet saada tilaisuutta päästä etemmäksi,
kun ei Arkangelin puolelta tullut yhtään laivaa tai venettä,
jos kuinkakin odotimme. Viimein, kun tämä odotus kävi liian pitkäksi,
vuokrasimme toukokuun 26:ntena päivänä veneen ja soutajia Arkangelin
puoliselle, 7-8 peninkulman päässä olevalle lähimmälle mannermaalle,
ja tätä vuokraamista sitten jatkui pitkin rannikkoa kylästä kylään, yhä
vaan ispravnikan seurassa.

Kuvauksen ylenmäärin komeasta ja rikkaasta luostarista lykkään
toistaiseksi, kun vasta tapaamme. Paitsi varsinaista, 25 virstan
pituista ja keskimäärin 10 virstan levyistä luostarisaarta, nimeltä
Solovetskoi, on luostarilla hallussaan kaksi muuta, vallan lähellä
olevaa, melkoista saarta, nimeltään Ansero ja Muksalma, ja lisäksi 30
pientä saarta pitkin rannikkoja. Odottaessamme läksimme eräänä päivänä
Anseroon. Suurien troskien eteen valjastettiin meitä varten kolme
hevosta, ja näissä troskissa ajoimme ensin mukiinmenevää maantietä
pitkin, jonka oli virstanpylväät sivulla, 15 lukuaan. Tien varressa
näki siellä täällä lampien rannoille rakennettuja tupia, joissa
luostarin kalastajat kesäaikaan asuvat. Tällaisia pieniä lampia kuuluu
näissä kolmessa saaressa olevan yhteensä kokonaista 44. Tuottavinta
kalastusta harjoitetaan kuitenkin tietysti ulkorannikoilla. Rannassa,
johon maantie päättyi, oli vierastupa sekä syrjemmässä muutamia muita
tupia. Tämän pienen, paraikaa asumattomana olevan kylän silmälläpito
oli uskotta Tverin kuvernementistä kotoisin olevalle munkille. Hän oli
Tverin karjalaisia ja puhui karjalaa, joka oli enemmän meidän
tavallisen suomenkielen kaltaista kuin se, mitä puhutaan Vuokkiniemessä
ja Repolassa, missä, etenkin viimemainitussa paikassa, karjalaan on
sekoittunut aunusta. Tämä mies kertoi, minkä jo ennestäänkin tiesin,
että Tverin kuvernementissä on monta ja suurta karjalaista kylää.
Hieman kyselin heidän elintapojaankin, jotka näyttivät olevan
suureksi osaksi samat kuin yleensä Venäjän karjalaisilla. Karjalaisia
laulujakin hän kertoi heillä olevan, sellaisia, joita laulettiin
leikittäessä ja muuten koolla oltaessa. {Siitä harrastuksesta, jota
tämän keskustelun kuluessa kaiketi osotin hänen maalaisiaan kohtaan,
hän näytti tuntevan velvollisuudekseen jollakin tavoin lausua
suopeuttaan minua kohtaan, ja kysyi siis, eikö minun tehnyt mieli
kääntyä pravoslavniin [oikeaoppiseen] uskoon. Vastasin, että minulla se
jo ennestään oli, lukuunottamatta muutamia vähempiarvoisia
sivuseikkoja, ja sitten erosimme, kun vene, jonka oli määrä viedä
meidät neljän virstan levyisen salmen yli, jo odotti laiturin ääressä.}

Anserossa, jonne nyt saavuimme, oli kaksi Solovetskoin alle kuuluvaa
pienempää luostarirakennusta, nekin kivestä tehdyt kuten itse
emäluostari. Toinen näistä, joka on ristitty samannimiseksi kuin itse
saari, oli noin virstan päässä rannasta pienen sisäjärven rannalla,
jonka nimi niinikään oli Ansero (Anzero) [s.o. Anozero: Anzero], mutta
jolla ennen muinoin lienee ollut karjalainen nimi, Hanhijärvi, josta
sitten, koska venäjästä puuttuu h kirjain, ensin on voinut syntyä
Anj-ozero, ja sitten nykyinen supistunut muoto Anzero. {Siellä,
luostarissa nimittäin, emmekä järvessä, tapasimme keisarin
entisen sivus-ajutantin jonkinmoisessa maanpaossa. Hän kantoi nyt
luostaripukua, oli pitkäpartainen ja niin kovin nöyrä olennoltaan, että
tuskin tahtoi istuutua meidän läsnäollessamme. Muuten ollen hyvin altis
palvelukseen ja kohtelias, hän itse hommasi teekeittiön kiehumaan,
pannen omalla kädellä hiiliä torveen. Hän puhui saksaakin, vaikka ei
juuri paremmin kuin me itse, ja sanoi tulleensa karkoitetuksi
pääasiallisesti siitä syystä, että kerran oli pälkähtänyt hänen
päähänsä viheltää ulos eräs Pietarin hoviteatterin näyttelijä;
kuitenkin on luultavampaa, mitä muut kertoivat, että hänen
karkoituksensa oli aiheutunut useista säädyttömyyksistä tai
säännöttömästä elämästä yleensä. Hän sanoi nimensä olevan Shumskij,
mutta oli luostarissa enemmän tunnettu nimellä Araktsejef, minkä
nimenvaihdon sanoi johtuvan siitä, että oli ollut kuuluisan Araktsevin
kasvattipoika. En ollut siihen asti, kun hänet tapasin, kuullut
häntä toisella nimellä mainittavan, ja yhdistin siihen nimeen
jonkinmoisen ylhäisyyden, niin että hänen suuri "Demüthigung'insa"
[nöyryytyksensä] teki minuun kahta suuremman vaikutuksen. Paitsi
vapaita huoneita ja vapaata elantoa luostarissa hänelle oli keisarin
armosta myönnetty käsirahaa 100 ruplaa pankkiseteleitä kuukaudessa, ja
hän tuntui pääasiallisesti olevan varsin tyytyväinen tilaansa.}

Toiseen tässä saaressa olevaan haaraluostariin luetaan Anserosta neljä
virstaa. Se sijaitsi korkealla, joka taholle jotenkin jyrkänkaltevalla
kukkulalla, jolta oli mitä ihanin näköala laajalti salmien, selkien,
saarien, metsien ja järvien yli. Emme olleet kuulleet tätä paikkaa
sanottavan muuksi kuin "Galghofi'iksi" ja luulimme tämän nimen johtuvan
jotenkin samanlaisesta ruotsalaisesta sanayhdistyksestä "galghof"
[hirsipuu-hovi] ja kahta suuremmalla syyllä, kun luostarin
aikakirjoissa on luettavana, että ruotsalaiset muinaisina sota-aikoina
olivat lähettäneet tännekkin partioretkeilijöitä piirittämään ja
ryöstämään jo silloin rikasta luostaria. Mutta samoin kuin ruotsalaiset
silloin pettyivät odotuksissaan, mekin nyt pahasti petyimme nimen
alkuperän johtamisessa, sillä nimi Galghoff (Golgof) ei johtunut
ruotsista, ei karjalasta eikä venäjästä, vaan suorastaan hepreasta ja
merkitsi samaa kuin Golgatha meillä, jonka sanan kuitenkin varsin hyvin
ruotsiksi voisi kääntää sanalla "Galghof". {Täällä Golgathassa
tapasimme toisen karkoitetun henkilön, entisen upseerin, joka
sotapalveluksensa aikana oli jonkun aikaa elänyt Suomessakin, Hänkin
oli antanut parran kasvaa ja kävi nyt luostaripuvussa ja oli muuten
iloinen ja hauska. "Eto prekrasno" [tämä on somaa] hän usein virkkoi
vastauksien johdosta, jotka meiltä sai Suomea koskeviin kysymyksiinsä,
mutta vähemmin "prekrasnoa" hänestä varmaankin oli, että hän oli vailla
sekä piippua ja tupakkia että polttamislupaa. Mutta koska kolmannen
seikan laita ei kuitenkaan liene ollut niin varsin ankara, ispravnikka
lahjoitti hänelle ensimäisen ja toisen, ja allekirjoittanut, mitä
etenkin keskimäiseen puutteeseen tulee, koetti varojensa mukaan auttaa
inspravnikkaa. Sekä tällä entisellä upseerilla että Shumskij'lla
oli vapaus mennä mielin määrin kävelemään luostarin muurien
ulkopuolellekin, mutta emäluostarissa oli toisia todellisia
luostarivankeja, joilla ei ollut samaa etua, vaan jotka alituisen
valvonnan alaisina olivat huoneisiinsa suljettuina. Oli
useita muitakin, jotka vanhemmat tai sukulaiset olivat lähettäneet
puoleksi tai koko vuodeksi luostariin parantumaan, ja toisia, jotka
äiti tai isä jonkun pyhän lupauksen johdosta oli luostariin jättänyt.
Niinpä ainakin ajuri, joka kyyditsi meitä Anseroon, kertoi, että
äitinsä oli uhrannut (matj pozhertvovala) hänet luostariin, kun hän
vielä oli pieni lapsi. Että sellaisilla luostariuhreilla ja
parannuskokelailla oli tavallinen luostarivapaus, minun tuskin
tarvitsisi mainita, ellen vähää ennen olisi puhunut luostarivangeista.}

Matka luostarista tänne ei ollut vailla vähäisiä vastuksiaan. Suuria
jäälohkareita eli oikeammin pieniä jääsaaria ajelehti meressä, ja ne
olivat muutamissa paikoin sulloutuneet niin tiheään yhteen, ettei
ollenkaan päässyt pujottelemaan välitse, vaan että täytyi vetää vene
niiden yli. Muutamissa paikoin näimme hylkeiden sukeltavan esiin
vedestä, usein vallan lähellä venettä, ja muutamia soutajat ampuivat,
mutta ilman menestystä. Pahempi leikki hylkeillä on kestettävänä
syksyllä, jolloin jää alkaa asettua. Ne kokoontuvat suuriin parviin,
muutamiin tuhat ja enemmänkin. Emät kasvattavat suurilla jäälohkareilla
poikiaan, kunnes nämä oppivat hyvin uimaan. Mikäli tuuli tai virta ajaa
sellaisia jäälohkareita rantaan, talonpojat ovat varuillaan, käyvät
sitten suoraa päätä nuija kädessä lauman kimppuun ja toimeenpanevat
kauheat tappajaiset. Uimataitoon täydelleen perehtyneet emät kyllä
koettavat saattaa poikansa turviin murhanuijalta, mutta hylkeenpojat,
jotka eivät ollenkaan osaa tai puutteellisesti osaavat uida, tarttuvat
veteen tultuansa taas kiinni jäänlaitaan ja riippuvat siinä, kunnes
nuijanisku tekee lopun niiden nuoresta elämästä. Joskus sattuu, kun
talonpojat mitä innokkaimmin toimittavat kauheata verilöylyään, että
tuuli tai luode ajaa jäälohkareen ulos rannasta, ja silloin murhaajat
itse helposti voivat joutua kuoleman saaliiksi, sillä kun heidän alussa
on täytynyt hiipien lähestyä, he eivät ole voineet ottaa venettä
mukaansa. Hyvä on, jos joku silloin rannalta huomaa onnettomuuden ja
rientää pelastamaan, tai jos tuuli ehtii kuljettaa heidät jollekin
toiselle rannalle, ennenkuin keskellä tuhoamiansa uhreja itse ovat
ehtineet surmalle antaa elämänsä uhriksi.

29:nnen päivän illalla tulimme tänne Arkangeliin ja majoittausimme
ispravnikan neuvosta venäläiseen ravintolaan, jossa siitä asti olemme
asuneet. Tosin toisena tai kolmantena vuorokautena muuan saksalainen,
nimeltä Sturtzer, jonkun täkäläisen pankin sihteeri, tuli luoksemme ja
ilmoitti, ettei muka ollut arvomme mukaista asua venäläisessä
hotellissa, minkä jälkeen hän tuli oikeaan aineeseensa, nimittäin että
saisimme huoneen, ruokaa ja palvelusta hänen luonaan, ja hyväksi aluksi
hän kutsui meidät ilmaiseksi päivällisille. Mutta isäntä, joka
niinikään näytti halukkaasti pitävän meitä luonaan, vei meidät talonsa
kolmanteen kerrokseen ja tarjosi meille kaksi oikein siistiä huonetta
ynnä palvelusta sekä ruokaa pari kertaa päivässä, määräten tästä
jotenkin kohtuullisen hinnan, nimittäin ruplan vuorokaudelta
kummaltakin. Kuitenkin menimme Sturtzerin päivällisille, katselimme
huoneita ja tiedustelimme hintaa; hän määräsi 30 hopearuplaa vallan
samoista eduista, joista hotellinisäntä pyysi ainoastaan 17 rupl. 15
kop. hopeaa, eli 60 ruplaa pankkiseteleitä. Päälle päätteeksi
Sturtzerin huoneet olivat huonommat, ja näköala niistä oli
rikkatunkiolle päin, kun meillä sitävastoin täällä on koko kauppatori
ja kahden virstan levyinen Vienajoki silmiemme edessä. Kiitimme siis
näytepäivällisistä ja päätimme jäädä asumaan hotelliin, vähät välittäen
siitä, kuinka sopivaa tai sopimatonta se saattoi olla herra Sturtzerin
mielestä. Tämä päätöksemme ei liene suuresti häntä miellyttänyt, sillä
hän ei sitten monasti ole käynyt luonamme, mihin saatammekin olla
tyytyväiset. Hän näet puhui kaikennäköisistä aineista niin että täytyi
olla mitä kristillisin kärsivällisyys, jos mieli jaksaa sitä kuunnella.

Toisena päivänä täällä oloamme menimme arkimandritta Venjaminin luo,
jonka piti opettaa meille samojeedin kieltä. Hän otti meidät kylläkin
kohteliaasti vastaan, lupasipa antaa meille samojeedin opetusta, mutta
pelkäsi, että me levittelisimme hänen tietojaan, ennenkuin hänen
samojeedilaiset teoksensa olisivat ehtineet tulla painetuiksi, minkä
vuoksi hän toisella tai kolmannella kerralla hänen luonaan käydessämme
toi esiin pitkän asiakirjan konseptin, joka sitten oli puhtaaksi
kirjoitettava leimatulla paperilla ja jonka kautta meidän oli
sitoutuminen siihen, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa,
suullisesti emmekä kirjallisesti ilmaisisi mitään tulevasta samojeedin
kielen taidostamme muille. Mitä minuun tulee, olisi voinut olla
yhdentekevää, olisinko allekirjoittanut sellaisen sitoumuksen vai en,
mutta Castrén, joka varsinaisesti aikoo ryhtyä samojeedin kieleen,
olisi sellaisen sopimuksen kautta varsin ikävällä tavalla sitonut
kätensä. Tuo paperi onkin vielä allekirjoittamatta, ja minä puolestani
jätän nyt kernaasti samojeedin kielen, sillä tulevathan Sjögren ja
Castrén pian kunnollisemmin sitä tutkimaan. Sen sukulaisuus suomen
kanssa tuntuu lisäksi olevan niin vähäinen ettei mitenkään maksa
vaivaa suomen vuoksi sitä kieltä tutkia. Ei edes ainoakaan lukusanoista
kaukaisestikkaan vivahda suomen lukusanoihin, ja sukulaiskielissä
tavallisesti kuitenkin lukusanat sekä pronominit osottavat suurempaa
yhdenkaltaisuutta. _Ápäi_ on yksi, _sidhed_ 2, _njaara_ 3, _tiátah_ 4,
_samliangn_ 5, _måttah_ 6, _si'uh_ 7, _sidniät_ 8, _haveieuh_ 9,
_ju'uh_ 10, _jurah_ 100, _jujurah_ 1000. Mutta mitä yhtäläisyyttä
näillä on lukusanojen yksi, kaksi, kolme j.n.e. kanssa? Castrénilla on
täällä meikein joka päivä ollut luonaan muuan samojeedi, jolta hän muun
muassa on pannut muistiin joukon sanoja, mutta hyvin harvoilla
näistäkään on yhtäläisyyttä vastaavien suomen sanojen kanssa. Kuitenkin
on niitä muutamia, mutta vaikeata on vielä sanoa, tuleeko niitä
useampia kuin mitä heprea ja kreikka tässä suhteessa on tarjonnut.
Tosin tulee kahden kielen sukulaisuutta arvosteltaessa enemmän pitää
silmällä koko kielen rakennetta kuin yksityisiä sanoja, mutta tässäkin
suhteessa olettamusta samojeedin ja suomen sukulaisuudesta kohtaa suuri
vaikeus siinä, että suomessa ja sen sukulaiskielissä sanan ensimäinen
tavu on teräväkorkoinen, jota vastoin tämä tavu samojeedin kielessä
näyttää voivan olla korkoa vailla. Koska kuitenkin joka suhteessa on
ennenaikaista antaa mitään varmaa lausuntoa samojeedin sukulaisuudesta
suomen kanssa, niin teen parhaiten luopumalla kaikista lisäjutelmista
tässä aineessa. Tämän kysymyksen kuitenkin toiset aikanansa
asianmukaisesti selvittävät. -- Yllämainitulla arkimandritalla on nyt
käsikirjoituksena valmiina 1:ksi samojeedin kielioppi 2:ksi
samojeedin kielen sanakirja, 3:ksi neljän evankeliumin käännös. Tämä
voisi aluksi riittää, sittenkuin hän on saanut teoksensa painetuiksi.
mutta pahaksi onneksi hän ei näy huomanneen samojeedin kielessä juuri
muita äänteitä kuin ne, joita voi merkitä venäjän kirjaimilla, jotka
kuitenkaan eivät riitä merkitsemään edes kaikkia suomen kielen
äänteitä, ainakaan eivät h, y, ä, ö äänteitä, ja samojeedin kielessä
lienee vielä enemmän äänteitä, joita varten venäjässä ei ole kirjaimia.
-- Muun muassa Castrén on samojeedilta saanut pari samojeedilaista
laulua, jotka, kummallista kyllä, runomitaltaan suuresti vivahtavat
vanhoihin iislantilaisiin kaksijalkaisiin säkeisiin. Hän parhaillaan
kääntää niitä Morgonbladia varten.

Jätettyäni samojeedin kielen lähden nyt täältä suoraa päätä vepsäläisen
luo, joiden kielestä minulla on odotettavissa paljoa suurempi voitto
suomen kieliopille ja sanakirjalle; näin tekemään Sjögrenkin on jo
ennemmin ja nyt taas keväällä minua kehottanut. Vepsäläiset asuvat
etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Aunuksen, osaksi myöskin Novgorodin
kuvernementissa. Mainituille seuduille lähden nyt mitä pikimmin, ja
eroan siis täällä kumppanistani Castrénista, joka Sjögrenin
kehotuksesta ja omasta päätöksestään paraikaa varustautuu lähtemään
Ponoin seuduilla asuvien, niin sanottujen Turjan lappalaisten luo;
tämä seutu on merkittynä kaikilla kartoilla, lukuunottamatta Kindbladin
ja muita nimettömiä karttoja. -- Koska minun vepsäläisten parissa
ollessani on läpikäyminen suomen koko sanavarasto, saadakseni vastaavat
vepsäläiset sanat, sekä koska minun muuten kieliopin vuoksi on lähemmin
perehtyminen heidän kieleensä, huomaat helposti, että tarvitsisin
puolentoista kuukautta virkavapauden pitennystä, varsinkin kun passini
on voimassa lokakuun 29:nteen päivään, joka Venäjällä sattuu vasta
marraskuun 10:nneksi päiväksi. Jos voi toivoa sellaista pidennystä,
niin anna minulle siitä tieto ja osota kirje Lotinapeltoon (v Ladejnoe
Pole Olonetskoj gubernii), jonne joko itse saavun tai josta tiedustelen
kirjeitä syyskuun keskivaiheilla. Posti Helsingin ja Lotinapellon
välillä ei luultavasti viivy viikkoa kauempaa. Jos silloin voit
lähettää jatkoa Morgonbladiin, H:fors Tidningar'iim j.n.e., niin kaikki
tämä tietysti on hyvin tervetullutta. Tänne saamissani lähetyksissä
Morgonbladia oli aina 41:nteen numeroon, H:fors Tidningaria 44:nteen,
Lääkäriseuran keskustelemuksia ja "Suomi"-kirjaa kampaakin kaksi
vihkoa.

Vielä vaivaisin Sinua muutamien kirjojen tilaamisella, jotka sitten
vastedes voinen saada. Ne olisivat: 1. Samlede tildels utrykte
Afhandlinger af R.K. Rask, utgivne efter Forfatterens Død af H.K.
Rask, 3:dje Delen [= R.K. Raskin kootut, osaksi julkaisemattomat
tutkimukset, tekijän kuoltua ulosantanut H.K. Rask, 3:s osa] sekä mitä
sitäpaitsi tästä teoksesta on ilmestynyt. Ensimäinen ja toinen osa
minulla on ennestään, joten niitä ei tarvitse lähettää. 2. Raskin
palkittu teos: Undersoegelse om det Islændske og Fomnordiske Sprogets
oprindelse [= Tutkimus iislannin ja mumaisskandinavialaisen kielen
alkuperästä]. 3. Lexicon Lapponicum, E. Lindahl et J. Öhrling. Holmiæ
MDCCLXXX [= Lappalainen Sanakirja, toimittaneet E. Lindahl ja J.
Öhrling, Tukholmassa 1780]. Numeroilla 1 ja 2 merkitsemäni ovat
kaiketi tavallista kirjakauppatietä saatavissa Köpenhaminasta, mutta
3:nnen, jota osaa ennen kaikkea tarvitsisin, on laita se, että sitä ei
ole munalla kuin Tukholman Kirkollis-Osaston arkistossa, jonka osaston
esimies on valtioneuvos Ihre. Ehkä Arvidssonin, jos Sinulla olisi aikaa
häntä pyytää siihen, onnistuisi hankkia se minulle, mistä hinnasta
tahansa.

Sinua ja vaimoasi saan sydämellisesti kiittää osanottavasta
hyvyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne sisartani ja hänen lapsiansa
kohtaan. On luonnollista, että hän kivulloisuutensa kestäessä ja lasten
vielä ollessa pieninä, tarvitsee toisten apua, ja koska minä olen
lähinnä velvollinen auttamaan, pyydän Sinua silloin tällöin puolestani
antamaan hänelle jotakin raha-apua hänen välttämättömiin tarpeisiinsa.
-- Siihen Sinulle annan täten avoimen valtakirjan, tehden ainoastaan
sen rajoituksen, etteivät mainitut raha-avut saa olla niin runsaat,
että hän niiden kautta voisi tottua unhottamaan, itse olevansa lähinnä
Herraa lähin velvollinen itseänsä auttamaan. -- Muiden muassa on
minulla synnyinseudullani, Karjalohjalla, vanhimman veljeni leski
lapsinensa, jolle tahtoisin lähettää vähän rahoja. Mutta kun nämä
tulisivat suotta viipymään Karjan postikonttorissa, mistä hän,
tottumaton kun on, ainoastaan suurella vaivalla voisi ne saada, olen
hänelle tähän kirjeeseen sulkenut 50 pankkoruplan osotuksen
nostettavaksi Sinulta, ja pyydän Sinua nyt hyväntahtoisesti jättämään
tämän summan joko hänelle itselleen tai hänen valtuuttamalleen
henkilölle, sillä Karjalohjalta tulee usein väkeä Helsinkiin.
Tämän suljetun kirjeen, jossa siitä annan hänelle tiedon, voit
jättää sisarelleni ja pyytää häntä antamaan sen jollekulle
karjalohjalaiselle, tai ellei näitä nyt tulisi Helsinkiin, saattaa
kirjeen lähettää postissa osotettuna Karjalohjan nimismiehelle. Viime
vuonna en tullut lähettäneeksi mitään, minkä vuoksi nyt olen korottanut
summan 50 ruplaksi, jotka hän varsin hyvin tarvitsee.

Paljon terveisiä Rouvallesi, äidillesi ja veljellesi sekä muille
tuttaville lähettää

                                         Ystäväsi ja veljesi
                                            Elias Lönnrot.

(Jatkona seuraa n:o 52.)



48.

Ylioppilas Adolf Törngrenille.


[Käännetty E. Nervanderin edellä mainitusta kirjasta, ss. 89-94.]

                                   Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Rakas veli'

Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä Arkangelissa
sain. Se oli kahta tervetulleempi, kun oli melkein ainoa, jonka
lähdettyäni Suomesta olen saanut, sillä paitsi Sinua ja Rabbea ei
kukaan muu ole kirjoittanut, tai ainakaan en ole saanut heidän
kirjeitänsä. Tulinkin lähteneeksi Kuolasta aikaisemmin kuin olin
aikonut, minkä tähden en vielä ole voinut saada niitä kirjeitä, jotka
on osotettu Kuolaan. Tämän aikaisemmin tapahtuneen matkalle-lähdön syyn
taisin jo mainita edellisessä kirjeessäni. Se aiheutui eräästä
Sjögrenin kirjeestä, jossa hän neuvoi meille samojeedin opettajaksi
venäläistä arkimandrittaa Venjaminia, jonka sanoi oleskelevan lähellä
Oniegaa olevassa luostarissa. Mutta saavuttuamme kuudettakymmentä
peninkulmaa matkustettuamme Kemiin, saimme tietää, että mainittu
samojeedin kieltä taitava arkimandritta oleskeli Arkangelissa eli
Arkangelskissa, joksi venäläiset tätä kaupunkia sanovat. Sen tähden,
kuin myös kelirikon vuoksi viivyimme Kemissä kokonaisen kuukauden ja
matkustimme Vienanmeren yli tänne, missä nyt niinikään olemme olleet
kuukauden. Kuuden peninkulman päässä Kemistä on saaressa suuri ja rikas
luostari, nimeltä Solovetskoi, jossa viivyimme viikon ajan, kun ei
ollut mitään tilaisuutta sieltä päästä matkaa jatkamaan. Viimein
vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia meitä viemään lähimmälle
mannermaalle, hinasimme itseämme sitten jäälohkareiden välitse kylästä
toiseen ja saavuimme viimein 29:ntenä päivänä toukokuuta tänne. Täällä
olemme paitsi mainittua arkimandrittaa tavanneet useita samojeedeja ja
meillä on siis ollut hyvä tilaisuus oppia sitä kieltä, askeltakaan
eteenpäin matkaamatta. Mutta päättäen siitä vähästä, mitä samojeedin
kieltä olen oppinut, se eroaa niin paljon suomesta, ettei siitä
luullakseni ole mitään voittoa saavutettavissa suomen kieliopille ja
sanakirjalle. Sen tähden jätänkin koko samojeedin kielen oman onnensa
nojaan, ja lähden täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin ja
Novgorodin kuvernementin pohjoisosaan. Nämä vepsäläiset näet asuvat
etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Vyjtegran, Lotinapellon, Tihvinin
ja Bjälozerskin seuduilla, jotka voit löytää Venäjän kartalta. Siellä
tulen oleskelemaan kenties talvikelin tuloon asti, jos nimittäin saan
virkavapauteni pidennetyksi, edes puoleksitoista kuukaudeksi, mistä
asiasta olon Rabbelle kirjoittanut. Muuten minulle tähän asti myönnetty
virkavapaus päättyy syyskuun lopussa. Etten nyt siis voi odottaa niin
levollista ja hauskaa kesää kuin Laukossa viettämäni viime suvi oli,
sen huomaat helposti, ja 18:ntena päivänä elokuuta olen, Jumala tiesi,
missä. Muistappa sinä päivänä minunkin puolestani tyhjentää malja
vanhan isäsi onneksi, kun en itse suullisesti voi sitä tehdä. Mutta
miksipä en voisi itsekkin suullisesti sitä tehdä -- ja siitä olen kyllä
huolen pitävä -- mutta tarkoitin, etten voi tehdä sitä itse Laukossa.
Jo edeltäkäsin pyydän Sinua lausumaan kunnioittavan tervehdykseni
vanhemmillesi ja lisäksi pyydän, ettet unhota tervehtiä Tickléniä ja
muita tuttavia, jotka kenties parhaillaan Laukossa nauttivat kesän sekä
kestiystävyyden suloa.

Jo viime syksynä suorittamasi logices-tutkinnon johdosta onnittelen
Sinua ja pyydän tähän onnitteluun saada lisätä vielä melkoisen määrän
hyvää, jos, kuten kirjeesi antaa aihetta olettamaan, tällä lukukaudella
olet suorittanut venäjän tutkinnon. En minä Kallen tavoin tahdo epäillä
suoritetun logices-tutkinnon todellisuutta; pikemmin pelkään, että
täten karttuneiden tutkintojen kautta yönvalvonnalla voit heikontaa
terveyttäsi. Mitkä tutkinnot sitten toveri Frans (von Becker) on
suorittanut; tutkiiko hän vielä yhtä uutterasti kemiaa kuin viime
kesänä? -- Tulevan syyskuun keskivaiheilla aion pistäytä Lotinapellon
postikonttooriin ja toivon saavani kunnian siellä vastaanottaa Sinulta
muutaman rivin ynnä tietoja Laukosta ja muistakin kuten esim. mitä
Sjöman tätä nykyä hommaa ja toimii jätettyään yliopistopaikkansa, ja
miten Kalle Moskovassa voipi. Oletan hänen oleskelevan Moskovassa,
vaikka en sitä varmasti tiedä, kun hänellä oli aikomus lähteä
Harkovaan. Tämän epätietoisuuden vuoksi en liioin voi hänelle
kirjoittaa, niin että häneltä itseltä saisin tietoja.

Arkangelin kaupunki, jossa paraikaa kirjoitan tätä venäläisen
ravintolan kolmannessa kerroksessa, on melkoinen, mutta sitä ei
kuitenkaan likimainkaan voi verrata Helsinkiin, vaikka sen pituutta
sanotaankin olevan 7 virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voisi
tinkiä pois 2 virstaa, kulkee sitäpaitsi kaariviivaisena Vienajoen
rantaa myöten, joka joki tällä kaupungin kohdalla on runsaasti kahden
virstan levyinen. Kaupungin leveys on hyvin vähäinen. yhteensä
ainoastaan 1/2 virstaa. Kirkkoja täällä on kokonaista 13, kaikki
kivestä rakennettuja; taloja lasketaan olevan 1380, asukkaita 10,500,
saksalaisia ja englantilaisia paljo. Kemi oli huono kaupunki, Tampere
on sitä monta vertaa etevämpi. -- Tähän tahdon tällä kertaa lopettaa,
ja kun jo ylempänä olen kehottanut Sinua terveisiä sanomaan, saan nyt
vaan mainita olevani

                                             uskollinen veljesi
                                               Elias Lönnrot.

J.K. Varsinaisen kuoren sisään olen pannut toisen, johon, paitsi
paikannimeä, olen kopioinut Sjögrenin kirjeestä päällekirjoituksen,
joten se lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle, voit käyttää sitä,
mutta kirjeesi pitäisi lähettää Laukosta syyskuun alussa tai
Helsingistä viikkoa myöhemmin. Kuitenkin voi kirje, jonka kuoreen on
kirjoitettu pelkkä ruotsalainen osote, myös tulla perille.



49.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


[Suomennettu ennenmainitusta E. Nervanderin kirjasta, ss. 83-89.]

                                    Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorinrouva!

Ennenkuin vielä ehdin jättää postiin myötäseuraavaa kirjettä
Adolfille, oli minulla tänään ilo vastaanottaa Teidän arvoisa kirjeenne
huhtikuun 8:nnelta päivältä. Adolfin kirjeessä olen maininnut syyn
siihen, että aikaisemmin kuin ensin olin aikonut, tulin lähteneeksi
Kuolasta. Sen tähden en tahdo sitä tässä toistaa, enkä myöskään muuta,
minkä jo Adolfin kirjeessä olen sanonut. Ikävintä minusta on, ettei
minulla ole mitään toivoa olla edes oman maan rajojen sisällä 18:ntena
päivänä elokuuta tänä vuonna, vaan olen silloin, kuten nytkin,
etäällä sieltä ja vallan yksin, kun maisteri Castrén, jonka seurassa
tähän asti olen matkustellut, nyt palaa täältä Venäjän lappalaisten
luo. Tämän ajatteleminen on välistä tuntunut niin masentavalta, että
ei paljoa ole puuttunut siitä, etten ole palannut täältä suoraa tietä
Suomeen ja Laukkoon. Enkä vielä tiedä, eikö se olisi parasta;
mutta kuu Sjögrenkin useat kerrat on neuvonut minua tutkimaan
vepsäläisten kieltä, ja kun en toiste yhtä helposti voi saada siihen
tilaisuutta, olen nyt päättänyt siihen ryhtyä ja tehdä sitä niin paljon
kuin 2-3 kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei minun ole onnistunut
enempää kuin Kallenkaan tottua venäläiseen elämään, jopa vielä
vähemmin, kun luultavasti en ole oikein perehtynyt edes meidän omaan
herrasväen-elämään. Tosin (täälläkin) on monta sangen kunnioitettavaa
henkilöä, mutta ulkomaalaisella on tavallisesti se paha onni, ettei
niin helposti osaa heidän pariinsa, vaan ensiksi hän tapaa
hylkyvaahdon, joka aina kelluu pinnalla. Erään ispravnikka Latyshevin
esim. opimme Kuolassa tuntemaan sangen rehelliseksi ja kunnon mieheksi.
Virka-asioissa hän jonkun aikaa meitä myöhemmin tuli Kemiin, ja
matkusti sieltä meidän seurassamme tänne asti. Täällä otimme majaksemme
venäläisen ravintolan, jossa huoneesta, ruuasta ja kahvista kolmena
ensimäisenä tai puolenakolmatta vuorokautena saimme maksaa 15 ruplaa
kahdelta hengeltä. Kahvista esim. vaadittiin 60 kopeekkaa lasilta, ja
minä tietämättömyydessäni join usein kaksi lasia. Puodeissakin siitä
saa maksaa 1 ruplan 20 kopeekkaa naulalta ja sokerista 1 ruplan.
Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta teetä kahta enemmän,
tavallisesti 4-5 juomalasia erältänsä joka aamu ja ilta, johon
nautintojärjestykseen minäkin nyt olen jotakuinkin tottunut. --
Kolmantena vuorokautena täällä-olomme aikana tuli luoksemme muuan
pankinsihteeri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille, ettei
meidän ollut sopivaa asua ravintolassa, minkä sopimattomuuden
välttämiseksi hän tahtoi tarjota meille kortteerin ja täyden hoidon
luonaan; aluksi hän kutsui meidät päivällisille, joissa sitten lähemmin
saatoimme asiaa punnita. Mutta ravintolamme isäntä, joka lienee
aavistanut, mitä tämän tuntemattoman vieraan käynti tarkoitti, vei
meidät heti hänen mentyänsä kahteen talonsa kolmannessa kerroksessa
olevaan huoneeseen ja tarjosi niitä ynnä ruokaa kahdesti päivässä sekä
palvelusta jotenkin kohtuullisesta hinnasta, nimittäin ruplasta
päivässä kummaltakin. Pankinsihteerin luo kuitenkin menimme
päivällisille, ja kun hän vallan samoista eduista vaati 70 ruplaa
hopeaa eli 105 ruplaa pankinseteleitä molemmilta yhteensä
kuussa, jäimme hotelliin asumaan, tietysti suuresti kiittäen
näytepäivällisistä, joita ei suinkaan sopinut halveksia. Sen jälkeen
hän ei ole osottanut erityisesti ikävöivänsä seuraamme; tähän olemmekin
koko tyytyväiset, sillä tuo mies luuli tietävänsä kaikki ja puhui sen
johdosta enemmän kuin mitä ainakaan meillä oli kärsivällisyyttä
kuunnella. Emme ole mekään sittemmin olleet hänen luonaan muuta kuin
kerran, ja muiden käyntien suhteen olemme olleet vielä säästäväisemmät;
tämä on tapahtunut ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme kumpikaan puhu
saksaa ja venättä niin hyvin ja sujuvasti, että voisimme olla taitoomme
tyytyväiset; toiseksi eivät pukuvarastomme lappalaismatkojemme jälkeen
juuri ole parhaassa kunnossa, ja jos missä, niin Venäjällä toteutuu
sananparsi: höyhenistänsä lintukin tunnetaan; kolmanneksi eivät
sellaiset vierailut meitä ollenkaan hyödytä, vaan päinvastoin
vahingoittavat, kun ne turhanpäiväisesti veisivät meiltä aikaa, jota
tuskin tahtoo riittää tutkimuksiin. Mutta täällä Arkangelissa ihmiset
näyttävät ihmettelevän, ettemme käy vieraissa tai ainakin mene
joillekin kunniatervehdyksille, eivätkä voi ymmärtää, miten saamme
ajan kulumaan. Eilen kohtasin kadulla erään Bohuslav nimisen
kuvernementinsihteerin, joka viime talvena kävi Kuolassa, ja joka puhuu
latinaa, hän kun ennen on ollut ylioppilaama Vilnassa. Hän rupesi
moittimaan minua siitä, etten ollut käynyt hänen luonaan. Hänen
seurassaan oli vanhanpuoleinen herra, joka taas puhui saksaa, ja joka
alkoi tutkistella matkani ja täällä-oloni tarkoitusta, minkä hänelle
selitin. Sitten hän kysyi, oliko minulla tuttavia. -- Eipä ole ketään
ennestään. "Onko teillä siis suosituksia jonkun luo?" -- Ei, sillä en
erityisesti halua saada tuttavuuksia enkä siis tarvitse mitään
suosituksia. -- "Oletteko käynyt kuvernöörin puheilla?" -- En, sillä
kun minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, en ole
turhanpäiten tahtonut häntä käynnilläni vaivata. -- "Mutta jos joitakin
vastuksia sattuisi matkalla, niin kuitenkin olisi hyvä, että olisi
käynyt hänen luonansa." -- Toivon passini nojalla pääseväni vastuksitta
Aunuksen kuvernementtiin, jonne kenties huomenna lähden. -- "Ettehän
ole Venäjän alamainen?" -- Miten suvaitsette; olen kotoisin Suomesta,
ja Venäjän keisari on meidän suuriruhtinas. -- Tähän päättyi tuo lyhyt
kuulustelu, ja minun kaiketi myös on aika lopettaa tämä kirje, minkä
teen toivottamalla Teille ja perheellenne paljon iloa ja hupia kesän
aikana, ja ennen kaikkea sen ehtona, yhä jatkuvaa hyvää terveyttä.
Tulkoon uudesta rakennuksesta, johon perheenne nyt muuttaa, moniksi
vuosikausiksi yhtä hauska kuin vanhasta, tai, jos on mahdollista,
suuremman mukavuutensa vuoksi vielä hauskempi! Saatuani Teidän
kirjeestänne tietää, että Kalle nyt on Moskovassa, olen nyt kirjoittava
hänelle.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen Teidän nöyrin palvelijanne

                                                      Elias Lönnrot.



50.

Maisteri Ståhlbergille.


                              Arkangeli, 28 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Kiitos kirjeestäsi huhtikuun 9:nneltä päivältä; sain sen melkein
täällä-oloni viimeisenä päivänä. Tulimme lähteneeksi Kuolasta, vastoin
alkuperäistä suunnitelmaamme, jo huhtikuun alussa, ja matkustimme
Kannanlahden ja Kemin kautta sekä Vienanmeren yli Arkangeliin, eli
kuten tätä seutua täällä sanotaan, Arkangelskii. Syynä tähän
aikaisempaan lähtöön oli eräs Sjögrenin kirje, joka neuvoi meille
samojeedin kielen opettajaksi erään täällä asuvan venäläisen
arkimandritan, Venjaminin. Tämä mies on pitkän aikaa ollut samojoedien
lähetyssaarnaajana, on kirjoittanut samojeedin kieliopin ja sanakirjan
ja kääntänyt samojeediksi neljä evankelistaa; kaikki tämä on vielä
käsikirjoituksena. Hänen opettamisensa laita oli kuitenkin hieman
niin ja näin, sillä hän näytti pelkäävän, että mahdollisesti
saattaisimme varastaa häneltä kunnian siitä, että oli ollut tai oleva
ensimäinen, joka julkaisi jotakin tuota tähän asti tutkimatonta kieltä
koskevaa. Hän tahtoi sen tähden, että meidän piti allekirjoittaa pitkä
sitoumus, joka oli estävä meidät toisille ihmisille suullisesti tai
kirjallisesti siitä mitään ilmaisemasta, mutta sellaisiin tyhmyyksiin
emme tahtoneet suostua, ja kahta vähemmällä syyllä, kun täällä
kesälläkin asuu samojeedeja, joilta yhtä hyvin ja tarkemmin voi oppia
sitä kieltä. Muuan heistä onkin melkein joka päivä käynyt Castrénin
luona, ja häneltä Castrén on pannut kirjaan joukon samojeedilaisia
sanoja ja muita kieltä koskevia seikkoja. Mutta mikäli siltä jo
mainitulta arkimandritalta olen oppinut, samojeedien kieli niin
suuresti eroaa suomesta, ettei minua ollenkaan hyödytä kauempaa
opiskella sitä kieltä. Ei edes yksikään lukusanoista ollut suomen
lukusanain kaltainen, ja melkein sama on kaiken muun laita. Jätän nyt
siis koko samojeedin kielon, ja lähden täältä vepsäläisten luo, jotka
asuvat Aunuksen kuvernementin etelä- ja Novgorodin kuvernementin
pohjoisosassa. Siellä tulen viipymään myöhäiseen syksyyn asti, ehkäpä
talvikelin tuloon, ja käyn syyskuun keskivaiheilla Lotinapellon
postikonttorissa, missä muiden kirjeiden muassa toivon tapaavani
muutaman rivin Sinultakin. Tämän paikkakunnan venäläinen nimi kuuluu:
Ladejnoe Pole Olonetskoj gubernii. Sjögren kehotti minua jo toissa
talvena (1841) tutkimaan heidän kieltänsä ja on näinäkin aikoina
kehotustansa toistellut. Castrén on näinä päivinä varustellut itseään
matkalle Penoin tienoilla asuvien Turjan lappalaisten luo, missä aikoo
viipyä syyskuuhun ja silloin palata Arkangeliin, saadakseen lähempiä
tietoja Siperian retkikunnasta ja toivomistaan matkarahoista. Hänkin
lähtee tälle väliaikaiselle lappalaismatkalle Sjögrenin kehotuksesta.
-- Forster saavutti meidät vasta Inarin pappilassa, ja siellä taas
erosimme hänestä puolentoista viikon yhdessäolon jälkeen; tästä ajasta
allekirjoittanut hänen kanssaan vietti enemmän kuin puolet
lappalaiskodassa, missä kahtema viimeisenä päivänä olimme leivättä;
muuta ruokaa kuitenkin oli tarpeeksi. Hän matkusti toisen saksalaisen
luonnontutkijan, t:ri Schraderin, kanssa Inarista Norjaan.

                                                 [Elias Lönnrot.]



51.


Tohtoreille Aspille ja Borgille Ouluun.


                        [Arkangeli, 26? 28 p:nä kesäkuuta 1842.]

Rakkaat Veljet!

Juuri alkaessani tätä kirjettä mieleeni johtui onnellinen ajatus,
nimittäin jättää Avellanille kirjoittamani kirje avoimeksi ja pyytää
Teitä ennen sen lähettämistä Kajaaniin sulkemaan se. Siten pääsen
kirjoittamasta uudelleen 3-4 sivua joutavaa, sillä voitte lukea ne
mainitusta kirjeestä. Rabbelle kirjoitin Kemistä jotenkin pitkän
kirjeen kertoen matkastamme Kuolasta Kemiin, ja arvelen, että hän
tavallisella alttiudellaan joko Morgonbladissa tai "Suomi"-kirjassa
tarjoaa siitä annoksen yleisölle, jos kohta varsin vähän pidän siitä,
että sellaisia juorujuttuja julkaistaan kuin esim. Sallan papin
yhteydestä piikansa kanssa Morgonbladissa allekirjoittaneen Inarista
lähettämässä kirjeessä joku aika sitten oli luettavana. Kuitenkaan en
tahdo syyttää Rabbea tämän julkaisemisesta, sillä kirjoitin silloin
kirjeitä muillekin Helsinkiin. Ja olipa muuten sen jutun laita miten
tahansa, sillä eipä ollut minun vallassani tehdä hänestä mamsellia,
tuskin neitsyttä tai emännöitsijää, sittenkuin hän niin surkeasti oli
polttanut kahvimme, ettei se juuri kelvannut mihinkään. Kuitenkin
meidän täytyi siihen tyytyä Inariin asti, missä Durchmanien luona
tulimme kaikin puolin hyvin varustettuun taloon. Stockflethilta voitte
sanoa kaupunkilaisillenne terveisiä. Lappalaistensakkin parissa hänellä
Oulu ja Suomi olivat rakkaassa muistossa. Lappalaisille hän saarnasi
Mooseksen lain koko voimalla tehden sen innolla, jota nyt enää harvoin
meidän maassa tapaa. Hänen rouvansakkin oli onnellinen ja tyytyväinen,
kuten luultavasti harvat meidän naisista moisissa oloissa olisivat.
Tämä oli melkein ruhtinaallista, ensin oli aamiainen ja sen edellä
kahvia, sitten teetä, päivällinen j.n.e., viinejä pöydässä. Ainoa,
mitä vailla tämä -- tai mikä ainakin puuttui tästä ruhtinaallisuudesta,
oli ruokaryyppy ja thodium [toti] illalla. Stockflethista oli tullut
sellainen antivodkisti [viinan vastustaja] ja antitodiaani [todin
vastustaja] että saarnatuolistakin luki pitkät läksyt vakuuttaakseen
jokaiselle, että nuo aineet olivat vahingollisia. Kuitenkin toivon,
että hänen intonsa on asettuva, kun hän taas tulee Ouluun (ja
Kajaaniin); eivätpä hänen saarnansa tehneet mitään vaikutusta
minuunkaan, minulla näet paraikaa on totilasi edessäni ja juon siitä
aimo kulauksen Teidän ja kohta sen jälkeen Suomen Lääkäriseuran
julkaisujen terveydeksi toisen. Kolmatta seikkaa, nimittäin uutta
obstruktsioni- -- suokaa anteeksi -- obduktsioni-säädöstä varten minun
valitettavasti täytyy tehdä lasi lisää. Mutta se ei voi olla haitaksi,
siitäkin syystä, että Castrén nyt tulee eroamaan (katsokaa Avellanin
kirjettä) ja huomenna olen vallan yksin, minkä vuoksi mielestäni on
parempi viettää huomispäivä kupariseppäin seurassa kuin vallan yksin.
Pyydän mitä hartaimmin Teitä tervehtimään kaikkia tuttavia Oulussa.
Ravanderin piippu on tänne saakka ollut minulla uskollisena kumppanina;
täällä minun vaan täytyi korjauttaa kansihelat, jotka matkoilla ovat
menneet rikki. Tällöin tapahtui se onnettomuus, että kultaseppä
viilasi pois osan poron häntää ja sarvia sekä yhden leimamerkin
kokonaan, ja huolimatta tästä vaivannäöstään hän oli niin kohtelias,
ettei kiskonut minulta enempää kuin 2 ruplaa.

                                                  Veljenne
                                               Elias Lönnrot.



52.

Tohtori Rabbelle.


(46:nnen jatkoa.)

                        [Arkangeli,] 1 p:nä heinäkuuta [1842].

J.K. {Tämän jälkikirjoituksen päivänmäärästä näet, että aika
täälläkin kiitää kuten muualla maailmassa. Kun tämän virstanpituisen
kirjeen alkuun kirjoitin "24 p:nä kesäkuuta", luulin viikkoa
myöhemmin olevani kaukana näiltä seuduilta, mutta olenkin nyt vallan
samassa paikassa kuin silloin, tai se on vaan eroa, että nyt viipymättä
ja ensi tilassa lähden Arkangelista. Castrén matkusti täältä
toissa-iltana; hän ei ollut vallan terve, sillä hänen vatsansa on jo
kauan ollut kapinoivalla kannalla. Kuitenkin hän itse toivoi ja niin
minäkin, että paikallaan-istuvan elämän vaihto liikkuvampaan
elintapaan, keinuminen Jäämeren aalloilla ja vielä suuremmassa määrin
suolavesikylvyt pian palauttavat hänen sisäisen tasapainonsa. Päivää
ennen hänen lähtöänsä määräsin hänelle lääkkeeksi magnesiaa ja
rabarberia sekajauheena ja lähetin reseptin apteekkiin. Hetken kuluttua
poika palasi ilmoittaen, ettei tätä lääkettä voinut saada. Minusta
tuntui kummalliselta, että kieltäydyttiin antamasta niin viatonta
lääkettä, ja että tämä lisäksi tapahtui samassa apteekissa, josta jo
mainitulle Kuolan ispravnikalle ja muutamille tänne matkustaneille
Vuokkiniemen miehille aikaisemmin oli määräykseni mukaan annettu
lääkkeitä, jotka muun muassa sisälsivät opiumia ja kalomellia. Sen
tähden lähetin pojan uudelleen apteekkiin, kirjoitettuani reseptin alle
paitsi nimeä sanat _Provintsialnyj lekar, doktor meditsiny_
[piirilääkäri, lääkintätieteen tohtori] ja vielä paremman vaikutuksen
vuoksi annoin mukaan tohtorin arvo-kirjani ankarasti varoitettuani sitä
likaamasta. Mutta sekään ei auttanut; poika palasi tohtorin-kirja ja
resepti muassaan. Tietysti tällaiset tyhmyydet minua suututtivat,
varsinkin kun vuokkiniemeläiset samalta seudulta tai ainakin samasta
maasta, missä nyt ei annettu magnesiaa eikä rabarberia, voivat, kuten
heitä syystä syytetään, hankkia arsenikkia koko Suomen rahvaalle.
Kuitenkaan en tahtonut asiasta tehdä enempää, jotta minua ei
olisi viivytelty lähtemästä aiotulle matkalleni, vaan pyysin Castrénia
tyytymään annokseen tuhkaa, jota uunista voi saada reseptittä, ja jota
hän sitten siivilöi ja nautti muutamia annoksia. Mutta tänään kello 10
a.p. sain käskyn tulla kello 3 i.p. poliisikamariin. Tietysti minun
täytyi totella käskyä; pukeuduin sitä varten hännystakkiin, pistin
passin ja tohtorin-diplomin taskuun ja tulin lyönnilleen paikalle.
Seisottuani siellä tunnin ja neljänneksen tuli luokseni muuan
kirjuri näyttäen paperia, josta näin, mikäli venäjänkielisestä
kirjoituksesta sain selkoa, että joku seudun lääkäreistä oli kieltänyt
apteekkaria antamasta lääkkeitä minun määräyksieni nojalla, ellei
tiedetty, olinko laillisesti oikeutettu lääkkeiden määrääjä. Jotta
olisi voitu saada tämä tieto, minun täytyi poliisikamariin jättää sekä
passi että diplomi, joita ei voi saada ennenkuin ensi maanantaina,
ylihuomenna on näet sunnuntai, ellei niitä huomenna anneta takaisin.
Lääkäryyteni vainoaa minua täten lakkaamatta tuottaen minulle sekä
ajanhukkaa että muuten ikäviä neuvonpyyntöjä ja määräämisiä ja vielä
poliisikamarissa käyntejä ja muuta, jonka lisäksi se nyt pari
tai kolme päivää viivyttää lähtöäni. Eipä sentään haitanne päästä
laillisesti oikeutetuksi lääkäriksi Arkangeliin kun ennen "ex usu"
[käytännössä] kauan olen ollut lääkärinä osalla Arkangelin läänin
talonpoikaisväestöä, nim. Vuokkiniemen ja muiden karjalaisten seutujen
asujamilla. -- Täkäläiset lääkärit muuten nimeltäänkin ovat minulle
tuntemattomat, kuu en ole käynyt heidän enkä muidenkaan luona. Siihen
on syy ollut ainakin nelinkertainen: 1:ksi minulla ei heidän kanssaan
ole mitään tekemistä; 2:ksi en puhu venättä enkä saksaa niin hyvin,
ettei heillä joka päivä olisi tilaisuutta kuulla toisten puhuvan
mainittuja kieliä paljoa paremmin; 3:ksi alkavat vaatteeni
Lapin-matkojen jälkeen hieman lappilaistua, niin ettei niissäkään ole
mitään näytettävää, 4:ksi tarvitsen aikani parempaan kuin turhiin
vierailuihin. -- Eräänä päivänä kohtasin äkkiarvaamatta kadulla erään
kuvernementinsihteerin, nimeltä Bohuslav, joka viime talvena oli
käymältä Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on opiskellut
Vilnan yliopistossa. Hän moitti minua, kun en ollut käynyt häntä
katsomassa, jota tekemään hän muisteli jo Kuolassa kehottaneensa minua.
Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herrasmies, joka puhui saksaa ja
tahtoi tietää, oliko minulla tuttavia tällä seudulla, mihin vastasin
kieltävästi. Sitten hän kysyi, eikö minulla siis ollut suosituksia
kenenkään nähdä, johon vastaus niinikään tuli kieltävä; lisäsin vielä,
etten juuri välittänyt tuttavuuksista, ja että sen tähden vallan hyvin
saatoin olla ilman kaikkia suosituksia, matkapassia lukuunottamatta.
Lopuksi häntä huvitti tietää, olinko käynyt kuvernöörin luona;
siihen hän sai minulta kolmannen kieltävän vastauksen ynnä sen
selityksen, että en turhaan ollut tahtonut vaivata kuvernööriä
kunniatervehdyksillä, kun minulla ei ollut mitään asiata hänelle.
"Mutta", hän sanoi, "jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, olisi hyvä, että
olisi käynyt kuvernöörin luona." Selitin hänelle, että minun oli tapana
useimmiten matkustaa ilman ikävyyksiä ja että sitäpaitsi muutaman
päivän kuluttua olin siirtyvä Aunuksen kuvernementtiin ulkopuolelle
arkangelilaisten ikävyyksien piiriä. Sitten oli meidän kaikkien määrä
mennä Bohuslavin luo, mutta matkalla muistui mieleeni, että Castrén
tällä aikaa voi saada sanan laivasta, ja että hänen ehkä täytyisi
lähteä jäähyväisittä, minkä vuoksi pyysin anteeksi ja erosin seurasta.}

Sinulla voisi olla syytä odottaa jonkinlaista kuvausta Arkangelin
kaupungista, mutta edellä saamastasi Kemin kuvauksen kokeesta helposti
huomaat, että olen hyvin huono kuvaaja ja ettei minun siis ollenkaan
pitäisi ryhtyä siihen aineeseen. Tahdon siis ainoastaan ohimennen
mainita, että Arkangelin sanotaan olevan 7 virstaa pitkä, mutta että
minä pidän kaupunkia kyllin suurena, ilman että sen pituudessa
välttämättömästi tarvitsee olla tuo pyhä seitsenluku. Sitäpaitsi tämä
pituus ei ole suorana viivana, vaan seuraa Vienajoen kaareilevaa
rantaa, joka eteläpuolella muodostaa puoliympyrän kaupungin ympärille.
Leveys on kaikkialla niin mitätön, että sitä tuskin ansaitsee mainita.
Yleensä sitä ei ole enempää kuin puoli virstaa, tokko edes niinkään
paljoa. Pohjoispuolella kaupunkia on pelkkiä soita, ja niitä on itse
kaupungissakin useiden suurten korttelien laajuudelta. Kivitaloja on
useita, sekä julkisia että yksityisiä, ja kokonaista 13 kirkkoa; näissä
en ole käynyt, paitsi saksalaisessa. Kaupungin edustalla, länteen tai
luoteeseen päin, on pieni, asuttu saari, joka muodostaa oman pienen
kaupunkinsa nimeltä Sollombol. Nykyään se on lähes puolen-virstan
pituisella, soimille rakennetulla sillalla yhdistetty kaupunkiin, mutta
täällä-olomme alussa sinne soudettiin veneellä. Siellä ovat kruunun ja
muut suuret laivat suureksi osaksi vallan lähellä rantaa; pienemmillä
laivoilla lasketaan aina kaupungin satamaan asti. Lähempänä kuin
Sollombol on pieni, sievä, metsää kasvava saari, jolla on ollut etu
saada jonakin muistona Pietari Suuresta säilyttää koskemattomana
luonnon antama, vihreä kaunistuksensa. Pietarin päivänä, joka pian
lähestyy, kuulutaan saman hallitsijan muistoa siellä joka vuosi
vietettävän. Vienan linnoituksen luona, 15 virstan päässä täältä
Jäämerelle päin, sanotaan erään Pietarin omin käsin istuttaman koivun
kukoistavana viheriöivän. Aina siihen asti kun se täytti sadannen
vuotensa sen luona oli pidetty kunniavahtia, mutta sitten oli arveltu
sen seisovan kyllin varmasti jaloillaan ja vahti oli poistettu.
Luultavasti tämän ylhäisen esimerkin rohkaisemina useat Arkangelin
asukkaat ovat istuttaneet samaa puulajia pihoihinsa, mutta kunnollisia
puutarhoja ei tapaa missään eikä edes mitään lehtokujaa, joka kuitenkin
erittäin hyvin koristaisi ainakin pitkää rantakatua. Asukkaiden luku
mainitaan 1841:n vuoden kalenterissa 10,544:ksi, ja talojen luku
toisessa paikassa l,385:ksi, toisessa l,398:ksi, joka erotus kuitenkin
on mitätön verrattuna useihin muihin samassa kalenterissa esiintyviin.
Niinpä esim. Vilnan talojen luku eräässä paikassa mainitaan l,122:ksi,
toisessa l,955:ksi, ja kuitenkin molemmat tiedonannot perustuvat samaan
lähteeseen: _Statistitsheskija tablitsy Ministerstva Vnytrennyh del_
1840! [Sisäasiain ministeriön tilastotaulut.] Asukkaiden joukossa on.
täällä joukko saksalaisia ja englantilaisia, joilla on omat kirkkonsa.
Kauppa näyttää olevan vilkasta, ja sitä harjoitetaan kursailematta
sunnuntai-aamupäivinäkin. Joka päivä istuu torilla aamusta iltaan
ainakin satakunta akkaa, koreissa, kirstuissa ja niinimatoilla
olevat romu-kauppatavaransa levitettyinä yli koko torin. Muiden
mieltäkiinnittävien tavarain joukossa siellä tapaa suuria
myttyjä suomalaisia hameita, nimittäin talonpoikaishameita, joita
myydään 2-5 ruplasta. Ne ovat Vuokkiniemen laukkukauppiaiden tänne
tuomia; nämä näet Suomessa ovat vaihettaneet ne itselleen huiveihinsa
ja muuhun joutavaan rihkamaan. Kun eräälle vuokkiniemeläiselle
ihmettelin näiden hameiden paljoutta ja mainitsin pelkääväni, että he
pian panevat meidän talonpoikaistytöt putipuhtaaksi kaikesta
hameen-nimellisestä, hän sanoi, ettei niiden paljoutta tänä vuonna
ollenkaan tarvinnut ihmetellä, sillä muina vuosina, niinpä viimekin
vuonna, se oli ollut ainakin kahta vertaa suurempi. Paitsi näitä
jokapäiväisiä markkinoita, pidetään suuremmat markkinat joka tiistai,
jolloin monessa paikoin todella täytyy turvautua kyynäspäihinsä
päästäkseen kansanjoukon läpi. Kahden virstan levyisellä
Vienajoellakin on hyvin vilkas liike. Näitä pyöreitä, muodottomia
soimia, jotka ovat yhtenä ainoana suurena lastiruumana, on viime
aikoihin asti suuri määrä saapunut Vologdan ja Perman kuvernementeistä.
Niiden kansi on tavallisen, ei varsin kaltevan talonkaton näköinen,
jonka harja kulkee pitkittäin. Vaikka tämä kansi siis on kalteva, ei
sivuilla ole mitään rintanojaa, joka estäisi veteen putoamasta. Niitä
soudetaan kymmenellä tai useammalla parilla suunnattoman suuria airoja,
ja myötätuulella olen nähnyt 7-8 pientä venettä täysine purjeineen
kiinnitettävän niiden eteen. Nämä purret tietysti on pantu riviin
toinen toisensa jälkeen ja ne vetävät soima-möhkälettä jäljessään.
Nämä soimat eivät palaa lastin purkamisen jälkeen, vaan ne myydään
täällä noin 400 pankkoruplasta kappale; lähtöseudulla niistä kuuluu
maksettavan kaksi tuhatta. Täällä tapaa vielä toisenlaisiakin aluksia,
niin sanottuja "kajukkeja" [L. kirjoittaa: "kajugor"], joissa niinikään
on kupera, rintanojaton kansi. Niiden rakenne on paljoa taitavampi kuin
soimain, jos kohta ne silti ovat yhtä oudot ainakin tottumattoman
silmille. Nekin ovat kotoisin maan sisäosista, minne taas palaavat.

{Siitä, mitä minun on ollut kunnia kertoa Arkangelista huomannet,
ettei se mitenkään kestä vertailua Helsingin kanssa. Niin -- luulenpa
että Viipurikin vaihdosta häviäisi, ainakin mitä tulee kieliin, sillä
täällä puhutaan ainoastaan venättä, saksaa ja englannin kieltä, mutta
Viipurilla on sitäpaitsi suomi ja ruotsi, jos kohta tätä viimemainittua
viipurilaisten kielistä joku aika sitten ei voinut varsin
suurenarvoiseksi arvostella. Ainoa etu, mikä suomalaisilla kaupungeilla
luullakseni olisi odotettavissa vaihtokaupasta Arkangelin kanssa, olisi
vapaus saada edesvastauksetta ryypiskellä, ja tämäkin etu olisi vaan
niin sanottua huonompaa väkeä varten. Sillä mitä parempaan väkeen tulee
sekä meillä että muualla, niin sen vapautta tässä kohden ensinnäkään ei
ole niin rajoitettu, ja toiseksi olisi hyvin väärää ja valheellista
väittää tai salaviittauksin huomauttaa, että parempi väki Arkangelissa
ja muissa venäläisissä kaupungeissa, joissa olen käynyt, millään
tavalla kunnostaisi itseään liiallisella väkevien nauttimisella --
pikemmin on asianlaita päinvastainen. Mutta sen sijaan huonompi väki
osaa kahta enemmän käyttää hyväkseen oikeuttaan, eikä ole mitään
tavatonta, että illoin kadulla näkee ihmisiä, jotka eivät tiedä, minne
päin heidän on kääntyminen, tai jos sen tietävät, eivät saa jalkoja
tottelemaan päätä. Jopa vaimojen ja tyttöjenkin olen nähnyt rannalla
Vienajoelle uhraavan nauttimiensa ylenpalttisuutta. Mutta enpä koskaan
ole nähnyt poliisin tai poliisin-apurien sekaantuvan asiaan.}

Castrénin äskettäin jättämä samojeedi oli luonani ja käänsi
olutpullollisesta ja muutamasta kolikosta "Isä meidän" rukouksen
samojeediksi. Jos joskus vaihteen vuoksi tahtoisit rukoilla samojeedin
kielellä, niin se voi käydä päinsä seuraavasti:

    Manje Nisjevoo, hujngi tanjä numganah. Puirji nim jan-
       Meidän Isä, joka olet taivaissa. Sinun nimi ol-
    lomda'a. Puirji vaaruvoodar tuta'a. Puirji jir eän-
       koon pyhitetty. Sinun valtakunta lähestyköön. Sinun tahto ta-
    gu'u husjer numgana tarem jaana. Manje njeanju
       pahtukoon kuten taivaassa niin myös maan päällä. Meidän leipä
    tuirvaj tah njena tjukujääle. Manje ateuna'a haa-
       jokapäiväinen anna meille tänäpäivänä. Meidän velat anna an-
    jengo husjer manji haajenguva manje ateunjasa. Njin
       teeksi kuten me anteeksi annamme meidän velallisille. Älä
    sjidrna vaankan ghauro. Sjidrna vaadrla vaajukujjintkata.
       meitä kiusaukseen johda. Meidät päästä pahasta.
    Aviända puirji vaaruvoodar tadha nuihar tadha savoo jilept-
       Sillä sinun valtakunta ja voima ja kunnin ijan-
    siaamban. Amin.
       kaikkisesti. Amen.

Joksikin ohjeeksi samojeedilaisten sanojen ääntämiseen saan lisätä,
ettei p, b ja v äänteiden monessa tapauksessa samojeedissa vielä ole
onnistunut erota erityisiksi konsonantti-äänteiksi, minkä vuoksi
välistä kuulin _puirji_ välistä _buirji_ tai _vuirji_, tai myös
ainoastaan _puirj, buirj, vuirj_. Toinen samanlainen epäselvä
konsonantti-äänne oli se, jonka olen merkinnyt dr:llä, ja joka oli
yhtä paljon d kuin r, mutta ei kumpaakaan puhtaasti, joten kuulin
milloin _vaarla_ milloin _vaadla_. Sillä äänteellä, joka on merkitty
gh:lla, on täysi vastineensa venäläisessä h:ssä, joka on meidän g:n ja
h:n välinen äänne. Vokaaleista mainitakseni oli usein vaikeata erottaa
a:ta ja o:ta, mikä niinikään venäjässä usein sattuu. Niinpä samojeedi
minusta tuutui sanovan milloin manje, milloin monje eli månje; o:lla
näet olen merkinnyt ruotsalaista å äännettä. Ui diftongia olen
käyttänyt merkitsemään u:n, ui:n ja i:n välillä häälyvää
vokaaliäännettä, kuten esim. sanassa _tuirvaj_, joka kuului milloin
turvaj, milloin tuirvaj tai tirvaj, jopa kerran turuvaj. Tämän
vokaaliäänteen merkitsemiseen venäjän y olisi hyvin soveltunut; myös
venäjän 'ja' sopisi osottamaan toista, a:n ja ä:n välistä
vokaaliäännettä; esim. _njeänju_ sanan voisi kirjoittaa njanju. -- {En
tiedä, voitko edes näiden oikeinääntämisohjeiden nojalla muodostaa
itsellesi yllämainitusta kelvollisen "Isä meidän" samojeedin kielellä;
sen vaan tiedän, että tuo pätkä on maksanut minulle pullon olutta, ja
tämän saat tavatessamme Helsingissä maksaa takaisin "in natura" [=
"luonnossa"] tai myöskin kahdella kupilla kahvia.} -- Sittenkuin
samojeedi oli lopettanut "Isä meidän" rukouksen, annoin hänen
taivutella verbejä samojeediksi, ja kaiken, minkä siten sain, saat nyt
kaupan päällisiksi. _Oornam_ oli: syön, _oornan_ syöt, _oorna_ syö,
_oorngaua_ syömme, _oorngaudhe_ syötte, _oornaa_ syövät; _oorngamtsj_
söin, _oornganesj_ söit, _oorngasj_ söi, _oorngauetsj_ söimme,
_oorngaudhetsj_ söitte, _oorngaitse_ söivät; _oortam_ olen
syövä, _oortan_ olet syövä, _oorta_ on syövä, _oortaua_ olemme syövät,
_oortaudhe_ olette syövät, _oortaa_ ovat syövät; _oor_ syö,
_oorngaudhe_ syökää. Kielteinen muoto kuului: _njim oor_ en syö, _njin
oor, nji oor, mon. njive oor, njidhe oor, nji oor: njimtse oor_ en
syönyt, _njinese oor, njise oor, mon. njivetse oor, njidhetse oor,
njitse oor; njim orta_ en ole syövä, _njin oria, nji oria, mon. njive
orta, njidhe orta, njii orta_ tai myös _orta, ort_ joka personassa.
Personat kuuluvat: _monj_ minä, _puirj_ sinä, _puthong_ hän, _monje_
me, puirji te, _puthonga_, he, joista kuitenkin monj ja monji sanassa
useimmin äännetään a kuin o. Samojeodiiaisilla verbeillä on dualikin,
kuten on lapinkin laita; tämän dualin kuitenkin tässä kernaasti jätän
mainitsematta. itse _oorda eli oorta_ syödä, on luultavasti sama kuin
lappalainen _borrat_ ja suomalainen _purra_, vaikka aika ne on yhdestä
alkuperäisestä sanasta täten erottanut. Itse konjugatsionin muodot
tarjoisivat hauskoja vertauskohtia lapin ja suomen kanssa, mutta
toivoon, että muut vastedes tekevät sen täydellisemmin kuin minulla
siihen nyt olisi tilaisuutta, jätän kaikki sellaiset kernaasti sikseen,
sillä en edes tunne kaikkien samojeedin aikamuotojen ja modien lukua.
Jos oikein muistan, Venjamin sanoi samojeedissa olevan kokonaista
kolme preteritiä; ehkä hän kuitenkin oli saanut niitä niin monta
jonkinlaiseksi korvaukseksi sijoista, joita hän, kuten tuntui, oli
laskenut liian niukalta, hän kun luki prepositsioneiksi useat
sijapäätteet.

{Jos olet malttanut lukea tätä pitkää kirjettä tähän asti, niin suo nyt
lopulla anteeksi, että se on niin ikävän pitkä. Huomaat, ettei sitä
alussa oltu aiottu niin laveaksi, mutta ikävä yksinäisyys Castrénin
lähdettyä on liittänyt lehden toiseen, ilman että enää edes tiedän,
mistä olen voinut niin pitkältä kirjoittaa, ja tiedänkin, ettei se
juuri ole minkään arvoista.

Kun en tiedä, miten Rafn'ille Kööpenhaminaan lähetettävä kirje on
osotettava, pyydän Sinua kuoreen sulkemaan myötäliitetyn kirjeen, joka
alkaa S.H.T:llä, ja lähettämään sen joko mainitulle Rafnille tai
jollekulle toiselle, joka mahdollisesti voisi täyttää siinä esittämäni
pyynnön. Minun olisi pitänyt toimittaa sellainen kirje Kristianiaan,
mutta siellä minulla ei ole ketään edes nimeltä tuttua. Vielä kerran
lähettää terveiset

                                                 ystäväsi
                                               EUas Lönnrot.

J.K. Tuskinpa käynee päinsä, että nyt hakisin virkavapautta pariksi
vuodeksi lisää; niin ollen täytynee minun siis joksikin aikaa taas itse
ryhtyä virkaani toimittamaan.

                                                    Lnr.}



58.

Valtioneuvos Rafnille Kööpenhaminaan.

(Konsepti.)


                                  Arkangeli, 1 p:nä heinäkuuta 1842.

S. H. T.

Vaikka olen Teille tuntematon, rohkenen vaivata Teitä, arvoisa herra,
seuraavalla nöyrällä pyynnöllä. Verratakseni suomen kieltä lappiin
tarvitsisin K. Leemin lappalaista sanakirjaa, jonka saamisesta meidän
maassa minulla ei ole mitään toivoa. Mutta koska mainittu kirja
mahdollisesti olisi saatavissa joltakin Köpenhaminan antikvariselta
kirjakauppiaalta, saan pyytää Teitä, arvoisa herra, kehottamaan
jotakuta sellaista kirjakauppiasta, että, jos mahdolliseksi käypi,
hankkisi minulle mainitun kirjan ja lähettäisi sen Helsinkiin
asessorille, tohtori Rabbelle, jolta kotia palattuani sen saisin.
Samalla saan huomauttaa, että mainittu tohtori Rabbe kirjan saatuaan
lähettää maksun sekä siitä että lähetyskuluista.

Hartaasti kunnioittaen on minulla kunnia piirtää

                            Teidän, korkeasti kunnioitettu herra,
                                         nöyrin palvelijanne
                                            Elias Lönnrot



54.

Pastori Stockflethille.

(Konsepti).


                               [Arkangeli, 4 p:nä heinäkuuta 1842.]

En saata kylliksi kiittää Veljeä ja Vaimoasi meille osottamastanne
hyvyydestä, ja koska kokemus on minulle opettanut, etteivät minulta
onnistu sellaiset kuin esim. kiitollisuuden osotukset, niin jätän koko
jutun sikseen, ja tahdon tässä vaan lyhyesti kertoa Veljelle
matkoistamme, jotka olemme tehneet erottuamme Karasjoelta. Durchmanilla
viivyimme sen jälkeen muutaman viikon, millä ajalla viikoksi muutin
asumaan erään Inarin lappalaisen mökkiin voidakseni paremmin kuin
pappilassa oli tilaisuutta, päästä Inarin kielen murreomituisuuksien
perille. Tein muutamia kieliopillisia muistiinpanoja ja käänsin sen
lisäksi Inarissa ollessani Mateuksen evankeliumin 5, 6 ja 7:nnen luvun
sekä useita suomalaisia sananlaskuja ja lausetapoja Beckerin
lauseopista. Inarin murre ei niin varsin paljoa eroa Norjan lapista,
ettei kumpaakin puhuville yhteinen kirjakieli olisi mahdollinen.
Kaikkialla kuunneltiin hartaasti, kun luin ääneen jotakin Veljen
kirjoista ja sanottiin, että ymmärrettiin sisällys, jos kohta
yksityiset sanat eivät aina olleet tuttuja. Tämä johtuu kuitenkin
osaksi siitä, että kaikki Inarin miehet osaavat Norjan lappia. --
Tässä muutamia Inarin murteen omituisuuksia: Deklinatsionit, --
Konjugatsionit. -- Kirjainopin suhteen on mieleeni juolahtanut se
ajatus, että missä kk pehmenee g:ksi (jokka, joga), se ei oikeastaan
ole kk vaan k (aspireerattu k), minkä vuoksi Inarin murteessa on vaan
yksi h (joha), mutta sanoissa _akka_ (aakka), akka j.n.e. Samoin gieta,
gieda. -- Mietteeni lapin verbeistä keskeytyivät, ja niin on niiden
laita ollut tähän asti, kun minulla viime aikoina on ollut niin paljo
työtä venäjästä, etten ole ehtinyt tehdä mitään muuta. Mutta olen
uudelleen ryhtyvä niihin, jollen aikaisemmin, niin ainakin
K[ajaanissa], ja jos minun onnistuisi saada selville, kuten toivon,
lapistakin yksi ainoa alkuperäinen konjugatsioni, ja jos pääsisin sen
jäljille, miten molemmat nykyiset konjugatsionin muodot siitä ovat
syntyneet, kopioin kernaasti huomioni tulokset ja lähetän Veljelle.
-- Inarista matkustimme Kuolaan, sieltä Kannanlahteen ja Kemiin, mistä
Vienanmeren yli olemme tulleet tänne Arkangeliin. Niistä Venäjän lapin
murteista, joita kuulimme matkallamme, olen hieman kirjoittanut
_Suomi_-kirjaan. Ne eivät läheskään eroa Norjan lapista niin paljoa
kuin ainakin minä tähän asti olen luullut, ja sen nojalla, mitä nyt
itse olen kokenut, tahdon kernaasti yhtyä Veljen lausuntoon, että
Norjan lappi on itsenäisin ja paras kaikista lapin murteista. Suokoon
vaan Jumala Veljelle terveyttä ja voimia vielä kauan työskennellä sen
hyväksi. Piplian-historian luin läpi Utsjoen katekeetan kanssa, ja jos
Veljeä huvittaa tietää, mitä huomautuksia hän silloin teki, niin panen
ne tähän Veljen nähtäväksi. Ne ovat varmaankin vähäarvoisia.

    s.  2. r. 19. mærkak -- mærkkan
        4. 17. saddulaggak 63. 8. celki
        7. 19. nisson
        8. 13. likkatalat
       10. 15. gallod
       18. 21. du -- dån
       19.  9. Moses -- Noa
           20. nulid -- såggid
           21. arvetet -- arvet
       26. 21. gålmas -- gålma
       28. 17. nieidaid
       44. 11. gadai -- viegai
       51. 17. bardnai
       53.  1. luoddui
           20. bordi
       54.  4. sån -- dån
       55. 10. vielljai
       56. 20. dåbbe
       57.  3. kamelin
       58.  7. jugastet
       62. 14. akkan
       62. 19. divvra
       64. 10. akkan
       70.  7. vielljasad
           11. åudal
       77.  6. niegadi
       78. 16. cæggim
       79. 25. savcai
       84. 20. lokkamest
       87. 20. su -- sunji
       97. 13. ja 16. buokai
           17. bagjelest
      104. 18. buoides
      105. 11. noaides
           18. lasses
      116. 10. ouddi
      138.  7. njahnest
      140.  5. lækgo -- læk
      142. 12. ouddi
      162.  3. balvvi
      168.  8. rajid

Täällä Arkangelissa olemme tavanneet samojeedeja, ja meillä oli
tilaisuus oppia heidän kieltään, matkustamatta etemmäksi, varsinkin
kun muuan venäläinen arkimandritta Venjamin, joka on kääntänyt
evankeliumit samojeedin kielelle, kirjoittanut kieliopin ja toimittanut
sillä kielellä sanakirjan -- kaikki vielä käsikirjoituksina -- on
suostunut meille antamaan opetusta. Mutta koska Pietarin Tiedeakatemia
on päättänyt toimeenpanna retkikunnan, jolla on muun ohella
tarkoituksena Siperian kielten ja myös samojeedin kielen tutkiminen, ja
johon ei ainoastaan Sjögren, vaan myöskin toverini Castrén kokonaiseksi
kolmeksi vuodeksi on tuleva osanottajaksi, en puolestani pidä
tarpeellisena, että nyt opiskelen sitä kieltä, kun myöhemmin vähemmällä
vaivalla voin käyttää muiden töiden tuloksia. Castrén on innokkaasti
alottanut mainitun kielen tutkimisen jo täällä -- ja mitäpä minä sitten
teen? Totta puhuakseni, en juuri todenteolla ole mitään tehnyt, mutta
lähden pian täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin sekä
Vologdan ja Novgorodin kuvernementtien pohjoisosiin, missä viivyn koko
kesän ja palaan loka- tai marraskuussa Kajaaniin. Ole hyvä ja kirjoita
minulle joskus Kajaaniin.



55.

Tohtori Rabbelle.

(Konsepti.)


                         [Arkangeli, 4? 5 p:nä heinäkuuta? 1842.]

Ellen lokakuun alkupäiviksi ehtisi Kajaaniin, tahdon koettaa olla
ainakin paljoa myöhemmin sinne tulematta, itse taas ryhtyäkseni
virkaani toimittamaan toivoen sen ohella voivani hieman harjoittaa
sanakirjatyötäkin. Pidän itseäni vielä enemmän velvoitottuna taas
jonkun aikaa itse hoitamaan virkaa, kun muuten voisin unhottaa pois
koko lääkintätieteen, ja kun minun sitäpaitsi on tarpeellista taas joku
kesä matkustella Virossa, koettaakseni sieltäkin saada jotakin hyötyä
suomen kielelle. Mainitset, että loput V[enäjän] H[istoriaa] jo on
lähetetty tilaajoille, mistä huolenpidostasi saan Sinua kiittää. Mutta
kun saattaisi käydä niin, etteivät tilaajat tiedä, mistä heidän tulee
saatavansa periä, niin pitäisi jossakin sanomalehdessä (S.[uomen]
V.[irallisessa] L.[ehdessä]) heille antaa siitä ilmoitus, ja ehkäpä
Sinä sen jo olet tehnytkin. -- Uusi ohjesääntö kaiketi kyllä aluksi
tuottaa muillekin kuin allekirjoittaneelle paljon päänvaivaa, sillä
emme kaikki niinkään helposti taida saada selville rinta- ja
vatsahermoja y.m., mutta -- -- -- [Keskeytyy tähän.]



56. 2

Tohtori Rabbelle.


[Suurimmaksi osaksi "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842,
n:oissa 80, 81.]

                        Pertominskin luostari, 11 p:nä heinäkuuta 1842.

{Rakas veli!

Nyt saat taas hetkeksi jättää puolitoistasataa hommaasi ja valmistautua
lukemaan läpi peninkulman pituisen kirjeen, sillä aion jäädä tänne koko
päiväksi, eikä minulla nyt ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa
kirjeitä, ja kun Arkangelista äskettäin kirjoitin useille muille
tuttaville, tahdon nyt kasata kaikki yksistään Sinun päällesi.
Kuitenkin voin edeltäkäsin ilmoittaa Sinulle, että jos muut toimet
tarkoin ottavat aikasi, vallan hyvin voit jättää tämän, mikä seuraa,
lukematta, sillä siten et Sinä menetä mitään, enkä minäkään,
sillä se ei tule sisältämään mitään toimitettavia, joiden tähden
erityisesti haluaisin, että sen lukisit läpi. Ainoa, mitä sanomalehtien
ja muutamien Sinun lähettämiesi rivien kanssa olisi hauska
syyskuun keskivaiheilla saada Lotinapeltoon, on Lenströmin Suomen
kansallis-runoutta käsittelevä kirja, jos se on Helsingissä saatavissa,
sillä Ruotsista ei maksa vaivaa sitä tilata. Muita toimitettavia
minulla nyt ei ole.}

Muistat kaiketi edellisestä kirjeestäni, että passini ynnä muut
asiakirjani vaadittiin jätettäviksi poliisikamariin Arkangelissa sekä
syyn siihen. Tämä tapahtui heinäkuun 1:senä päivänä ja 5:ntenä sain ne
vihdoinkin takaisin. Ehkäpä jonkunlaiseksi korvaukseksi siitä, että
viittä päivää aikaisemmin olin saanut seisoa tunnin ja neljänneksen
poliisikamarissa, ilman että kukaan ajattelikaan pyytää minua istumaan
tai kysyä asiaani, vaikka minut kuitenkin poliisipalvelijalla oli sinne
kutsutettu, poliisimestari nyt omassa korkeassa persoonassaan toi ne
minulle ynnä lääkäripravdan minulle myöntämän oikeuden harjoittaa
lääkärintointa niin paljon kuin halusin ja tilaisuutta siihen saattoi
tarjoutua. Mutta sinä puolena päivänä, jonka tämän jälkeen siellä
viivyin, ei valitettavasti mitään sellaista tilaisuutta tarjoutunut,
minkä tähden läksin matkaan voimatta ollenkaan käyttää hyödykseni tuota
korkeata suosiota. Se erinomainen kunnia, joka tuli osakseni sen
kautta, että poliisimestari itse kävi luonani, vaikutti, että
ravintoloitsija heti, kun minut sen jälkeen näki, ainakin kolmeen
kertaan mittaili minua katseillaan kiireestä kantapäähän -- "majorque
coepi videri" [= ja rupesin näyttämään suuremmalta]. Luulenpa että hän
siitä sai mokoman ajatuksen antaa minun maksaa puolentoista ruplaa
vuorokaudelta, mikä tapahtuikin; en suinkaan huomauta tätä minäkään
liioiteltuna hintana pitäen vaan sen tähden, että se alkuperäisestä oli
korotettu 50:llä prosentilla. Tämän lisäksi hän lähtöhetkellä huomautti
minulle, että sellainen "blahorodie" [= vnpaasukuisuus] kuin
allekirjoittanut nyt oli, ei voinut matkustaa ilman lautasia,
haarukkaa, etikkaa, y.m., mitkä kaikki tarpeet, ennenkuin tuskin oli
ehditty kysyä, tahdoinko niitä, tulivat pannuiksi eväslaukkuuni,
tietysti käteistä maksua vastaan. Jotta ei erohetkemme sitten olisi
tullut varsin kuiva, hän käski tarjoilijan tuoda esiin pari stakanaa
totia, toisen itseään, toisen allekirjoittanutta varten, joista
ylimääräinen laskuni sai vielä ruplan 20 kopeekan suuruisen lisäyksen,
ilman että tuota ainetta nauttiessani edes olin voinut aavistaa, että
minä olin maksava todin, eikä hän. Tämäkin olkoon sanottu siinä
tarkoituksessa, ettei se mitenkään ole katsottava tuon sävyisän isännän
moitteeksi, vaan ainoastaan osotteeksi naurettavasta tavasta vallan
kursailematta maksattaa toisella se, mitä itse hänelle tarjoaa. Kaikki
tämä johtui nyt kaupungin poliisimestarin kunnioittavasta käynnistä,
jonka oikea syy kuitenkin oli seuraava. Viime kuluneina viitenä päivänä
oli tapahtunut poliisimestarin vaihdos ja edellisen sijaan oli Kemin
gorodnitshij määrätty tätä virkaa hoitamaan, -- perin rehellinen,
lakiin vankasti perehtynyt mies, jonka luona erityisestä
syystä olin tullut useasti käyneeksi ollessani Kemissä. Hänen
pienelle, kauniille, nelivuotiaalle tyttärelleen näet oli tapahtunut se
onnettomuus, että kuumalla vedellä oli korventanut rintansa ja
vatsansa. Ensi hädässä oli tosin noudettu kaupungin oma lääkäri, joka
oli määrännyt käytettäväksi tavallista palohaavan voidetta. Mutta kun
se ei tarpeeksi tehokkaasti vaikuttanut, ja kun tiedettiin minun
tulleeni kaupunkiin suoraa päätä lappalaisten parista, lähetettiin
minuakin noutamaan ja minulta kysyttiin, enkö tietänyt mitään keinoa,
joka olisi voinut lieventää tuota ylen tuskallista kipua. Tiesin sen
melkoisesti lauhtuvan, jos vaan onnistuisi sulkea ilma palaneista
paikoista tarkemmin kuin voiteen avulla kävi päinsä, minkä tähden
käskin levittämään paksun kerroksen ruisjauhoja kaikkiin polton
vahingoittamiin paikkoihin. Tästä oli se onnellinen, jopa odottamaton
seuraus, että kipu heti lakkasi, ja Anjoska luuli olevansa terve kuten
ennen, sekä tahtoi jo muutamaa tuntia myöhemmin nousta vaivalloisesta
vuoteesta, mitä tietysti hänelle kuitenkaan ei voitu sallia.
Huolimatta kaikesta tästä en kuitenkaan odottanut muuta kuin että
hänessä seuraavana päivänä olisi melkoinen kuume, mutta suureksi
hämmästyksekseni kuume kokonaan jäi tulematta, ja sittenkuin oltiin
onnistuttu jotakuinkin kiinnittää jauhoside, Anjoska hartaasti
pyydettyään viimein sai luvan lähteä vuoteesta. Jo kolmantena päivänä
hän äitinsä kanssa oli lyhyellä vieraskäynnillä kaupungissa ja parani
seuraavina päivinä paranemistaan; ainoastaan pahimmin palaneisiin
paikkoihin muodostui vähä märkää. -- Tämän Kemissä täten solmitun
tuttavuuden nojalla isä ei pitänyt kunniaansa ja arvoansa alentavana
itse tulla luokseni tuomaan perille iloista tietoa, että minulle oli
myönnetty oikeus reseptillä apteekista saada, jos siksi tuli, muutakin
kuin magnesiaa ja rabarberia. Näitä rohdoksia, kuten luultavasti
muistanet, oli aikaisemmin kieltäydytty antamasta, minkä tähden
Castrénin täytyi syödä tuhkaa.

Samana iltana oli bohumoltseja (pyhiinvaeltajia, luostarivieraita)
kuljettavan, pienenlaisen laivan määrä lähteä Solovetskoin luostariin,
ja minä nyt ollen lähtövalmis päätin lähteä mukaan aikoen sieltä Suman,
Uikujärven (Vygozeron) ja Poventsan kautta tulla Vyitegraan. Mutta kun
myöhemmin illalla menin laivaan, huomasin, että sen omistaja, muuan
Arkangelin läheisyydestä kotoisin oleva talonpoika, oli huomannut
edulliseksi lykätä seuraavaan aamuun matkansa ja sen sijaan juoda
itsensä hutikkaan, minkä vuoksi minäkin huomasin itselleni
edulliseksi palata kortteeriini ja siellä viettää yöni. Kello 8
seuraavana aamuna laivan oli määrä lähteä liikkeelle, mutta minä
saavuin kylläkin ajoissa, vaikka tulin tuntia myöhemmin, ja sain
sittenkin vielä odottaa kaksi tuntia ennenkuin ankkuri vihdoin
nostettiin. On tavallista, että jokainen Arkangelista lähtevä,
bohumoltseja kuljettava laiva ennen lähtöä rannassa siunataan. Niinpä
nytkin kannelle ilmestyi pari munkkia, jotka lukivat pitkiä rukouksia
lähtijäin menestykseksi. Muutamat Solovetskoin munkeista viettävät
koko vuoden Arkangelissa, jossa luostarilla on suuri kivitalo ja
kirkko. Talo on muilla vuokrattuna ja kirkkokin taitaa tuottaa
melkoisesti tuloja niiden lahjoista, jotka siellä hartauttansa
harjoittavat. Sittenkuin munkit kannella olivat lopettaneet
rukouksensa, ja arkangelilaiset bohumoltsit olivat ehtineet jaella
asianmukaisen määrän jäähyväissuudelmia sukulaisille ja ystäville,
nostettiin ankkuri ja purje. Suuri osa bohumoltseja oli ensi kertaa
mastokkaassa, kannellisessa laivassa; -- tämä ynnä ero yhä vielä
rannalla seisovista sukulaisista ja tuttavista saattoi heidät
hyvin alakuloisiksi, jota alakuloisuutta kohta seuraavat
surullisen-lystikkäät merikipu-kohtaukset eivät voineet haihduttaa.
Ikäänkuin tarttuman kautta minunkin mieleni valtasi tyhjän
yksinäisyyden tunne, synkkämielisyyteen vivahtava ikävä, jommoista
kukin luultavasti joskus on tullut kokemaan, jos vieraalla seudulla on
kokonaan ollut erotettuna kaikista tuttavista. Kotiseudulla, jopa
ulkomaillakin tutuissa seuroissa ollen useimmat ihmiset onneksi kyllä
ovat vapaat sellaisesta synkkämielisyyden-tunteesta, tai niin
sanoakseni -- sielun tyhjyydestä, joka itsessään ei ole muuta kuin
ohimenevää sieluntautia, mutta joka useammin toistuen saattaa muuttua
pysyväksi synkkämielisyydeksi ja onnellisimmassa tapauksessa päättyy
herännäisyyteen. Mitä minun synkkämielisyyteeni tulee, sillä ei ollut
mitään sellaisia seurauksia, sillä se oli jo melkoisesti asettunut
myöhemmin iltapäivällä ja loppui kokonaan juotuani ensimäisen lasin
teetä, vaikka vastaisuuden varalle join 4-5 stakanaa sitä paitsi.
Tuuli, joka ensin hiljalleen oli ajanut meitä edelleen, taukosi
kokonaan illan suussa, niin ettei laiva liikkunut paikaltaan.
Poistaakseen tämän pahan seurue päätti nousta seisomaan ja ristiä
rintojaan. Useiden, jotka jo sattuivat seisomaan, täytyi luonnollisesti
ensin istuutua sitten asianmukaisesti voidakseen nousta seisomaan. Minä
puolestani arvelin riittävän, kun paljastin pääni ja otin piipun
suustani, sillä en vielä ole oppinut rinnanristimistä niin, että
tuntija ei voisi huomata vasta-alkajaa. Ristimisen jälkeen
toimeenpantiin rahankeräys, mihin seremoniaan minä paremmin saatoin
ottaa osaa, jos kohta en tietänyt, kenen hyväksi kolehti kerättiin,
Solovetskoin luostarilleko, meren ja tuulen jumalilleko vai laivurin
taskuun. Luulin kuitenkin sen tarkoittavan rahauhria luostarille ja
annoin siis kernaasti viisi kopeekkaa hopeaa, ainoan hopearahan, sillä
kaikki olivat suorittaneet antovelvollisuutensa pelkällä kuparirahalla.
Laivuri, yllä mainittu talonpoika, oli erään laivassa olevan toverinsa
kanssa pitkin päivää ottanut lukuisia aimo naukkuja Johannes Kastajan
muiston kunniaksi, hänen nimipäivänsä kun näet vanhan ajanlaskun mukaan
sattui juuri siksi päiväksi. Laiva oli vallan täyteen sullottu
bohumoltseja ja heidän romuaan, mutta laivurin oli onnistunut tiheiden
ryyppyjensä avulla suuresti lieventää tämän tuottamaa haittaa, ja asia
parani jokaisesta seuraavasta kulauksesta, niin että hän nyt varmaankin
olisi voinut ottaa muutaman tusinan bohumoltseja lisää, jos heitä vaan
olisi ollut tarjona ja jos heillä olisi ollut tilaa seisoa. Mutta
puoliyön aikaan tämä viinanväkinen muistojuhla sai surkean lopun.
Laivuri oli hetkeä aikaisemmin käskenyt kaksitoista-vuotiaan poikansa
täyttää muutamia puolityhjiä vesilekkereitä raittiilla vedellä niin
kauan kuin sitä Vienajoesta oli saatavissa. Poika täytti isänsä käskyn,
jopa vähän enemmänkin, sillä erehdyksestä hän tuli Vienan vedellä
täyttäneeksi puolityhjän viinanassakankin. Sitten tapahtui hetken
kuluttua, että isän taas piti ottaa ryyppy ja tarjota samanlainen
toverilleen. Ensin hän ei ollut löytää koko nassakkaa, sillä se oli
siirretty kauemmaksi tavallisesta paikastaan, omistajansa
läheisyydestä; jonkun aikaa haeskeltuaan hän kuitenkin vesilekkereiden
joukosta huomasi sen perin tutun muodon. Jo se seikka, että
viinanassakka oli joutunut niin huonoon seuraan, sai häneltä maalle
kirouksen, mutta pahempi tuli kohta jäljessä. Muutoksesta hän ei vielä
tietänyt mitään, vaikka hieman ihmetteli sitä, että nassakka vielä oli
täysi, ja näytti luulevan huonosti kunnioittaneensa Johanneksen
muistoa; mutta mitä ei vielä oltu tehty, se saattoi vasta tapahtua. Hän
kaatoi siis lasiin aimo ryypyn ja ojensi sen toverille. Mutta tämän
olivat sen monet edeltäjät niin päästä sekoittaneet, ettei hän edes
suutaan irvistämällä osottanut huomaavansa uuden, onnettoman aineen
lisäystä. Eipä hän tavallisella puheella nyt enää ollenkaan olisi
voinut sitä ilmaista, kun hänen puhe-elimensä olivat joutuneet niin
pahaan epäjärjestykseen, että ainoastaan suuresti ponnistamalla sai
kielensä taipumaan muutamiin yksinkertaisimpiin sanoihin; sillä
myöhemmin illalla hän oli joka ryypyn mukana nielaissut yhden tai pari
kirjainta, minkä vuoksi jäljellä oleva aapisto oli hyvin köyhä. Sitten
laivuri kaasi itselleen ryypyn ja tyhjensi sen pohjaan. Mutta hänen
maku- ja puhe-elimensä olivat vielä paljoa paremmassa kunnossa kuin
toverin. Ensin hän irvisteli, lausui sitten voimakkaan kirouksen
Vienalle ja sen vedelle, kaasi sitten puoli-raivoissaan koko pilatun
aineen järveen ja sai lopuksi käsiinsä "causa mali'n" [pahan
alkuunpanijan], jota nyt alkoi piestä niin perinpohjaisesti,
että täytyi kääntää silmänsä pois, kun ei onnistunut ehkäistä
hänen intoansa. Poika kyllä saattoi ansaita selkäsaunan monesta
muusta seikasta, mutta väärästä aiheesta hän sen nyt sai, sillä
nassakkaa täyttäessään hän itse oli alhaalla veneessä, jonne joku
matkustajista laidan yli ojensi hänelle lekkereitä ja niiden joukossa
viinanassakankin, kuten luulen, tahallansa, jotta isä ei voisi jatkaa
jo jotenkin tarpeeksi viettämäänsä "prazdnikkaa". Muuan naisista, joka
onneksi voittamansa merikivun jälkeen oli nukahtanut kajuutan portaille
ja viime kohtauksesta herännyt, kysyi, mitä poika oli tehnyt, kun häntä
niin pahoin pideltiin. Saatuaan tietää syyn siihen ja kuultuaan, että
koko viinavarasto oli kaadettu kannen yli, hän ilmaisi sydämensä iloa
siitä sanoilla "slava hohu" [Jumalan kiitos!] mihin "slava bohuun" me
muut kernaasti yhdyimme, vaikka se vaan yhä enemmän katkeroitti
laivuria, varsinkin kun keisarin syntymäpäivää, joka seurasi
Johanneksen päivää, valitettavan vedenlisäyksen vuoksi ei enää voitu
viettää niin kuin olisi pitänyt.

Iltapuolella 7:ttä päivää olimme noin 80:n virstan päässä Arkangelista
pienen joen laskupaikalla, {kolme virstaa Nenokot'in kylän eli
volostin edustalla.} Koska meri oli vallan tyynenä, päätettiin laskea
ankkuri ja odottaa tuulta. Se paikka, missä nousimme maihin, oli mitä
kauneimpia: ranta jyrkkä, sen alapuolella pieni oja ja toisella
puolella, aivan kuin varjona taulussa, kapea hiekkasärkkä joen ja
meren välissä. Koko ranta oli vallan kuin täyteen kylvettynä villejä
ruusuja ja sitäpaitsi ruohoa ja niin monenlaisia kukkia, että ne hyvin
päiväkaudeksi olisivat voineet tarjota tutkittavaa kasvitieteilijälle.
Maihin noustua tehtiin jyrkän rantatörmän juurelle pitkä jono tulia,
ja joka tulella näki pian patoja, kahvipannuja ja teekeittiöitä
täydessä touhinassa. Minulla kun ei ollut omaa teekeittiötä, jouduin
teekannuineni naiskolmikon pariin, jotka hyväntahtoisesti tarjoutuivat
samovaristaan (teekeittiöstään) kaatamaan mieleni mukaan vettä
{kannuuni}. Sittemmin minusta ilman erityistä kutsua tavallisesti tuli
heidän vesivieraansa, niin kauan kuin yhteistä matkaa kesti, {mutta
eipä sitä kestänyt niin monta päivää enää.} Kun tee oli juotu ja
illallinen syöty, jokainen alkoi ajatella yösijaansa, ja kun en
kauempaa voinut viipyä naisten seurassa, menin kappaleen matkaa
ylemmäksi metsään, heitin kauhtanani ylitseni ja koetin nukkua. Mutta
ennenkuin uni vielä oli ehtinyt puolitiehen silmiini, huomasin olevani
niin suunnattoman suuren hyttysparven ympäröimänä, että hyvin
ymmärsin, miten vaikeaksi nukkuminen oli tuleva. Tiesin vanhastaan,
että tupakan savu on kauhistus hyttysille ja starovertseille, minkä
tähden panin piipun kuntoon ja aloin polttaa tarmon takaa. Ne tosin sen
kestäessä hieman poistuivat, mutta koska en vielä ole voinut harjoittaa
itseäni polttamaan nukkuessani, vaan piippu päinvastoin vähää ennen
unen tuloa pyrkii sammumaan, niin se nytkin sammui juuri kun olin uneen
vaipumaisillani, ja hyttyset karkasivat uudistetuin voimin kimppuuni.
Oi jospa ne toki olisivat olleet vähää enemmän "starovertsejä" ja
noudattaneet paraillaan kestävää Pietarin-paastoa! Mutta mitä tulee
paastoamiseen, ne siinä kohden olivat niin jyrkkiä protestantteja kuin
suinkin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta ja muuttaa
makuusijani törmän alle ja niin lähelle vettä kuin suinkin. Mutta
siellä ei enää ollut nurmikkoa, vaan ainoastaan vahvalti hiekkaa, johon
täytyi kaivautua niin hyvin kuin taisi ja peittää muu osa ruumistaan
kauhtanalla. Kun ainoastaan pieni määrä hyttysiä oli uskaltanut tulla
jyrkkää hietatörmää alas, ja kun nekään eivät nyt enää niin helposti
päässeet kimppuuni, voin nyt vaipua uneen ja häiritsemättä nukkua
seuraavaan aamuun. Noustuani ei ollut ollenkaan helppoa saada hieno
hieta pois sekä povesta ja taskuista että suusta, nenästä, silmistä ja
korvista; kuitenkin mitättömän helppoa verrattuna koko yön kestävään
sotaan miljoonia hyttysiä vastaan. Suuri osa bohumoltseja loikoi vielä
ryhmittäin siellä täällä muodostaen omituisen kuvan, joka luultavasti
ei paljoa eronnut siitä, jonka tarjoaa kaatuneiden sankarien peittämä
taistelutanner.

8:nnen päivän aamuna meillä oli kova vastatuuli, jota luultavasti oli
kestävä koko seuraavan päivän ja joka varmaankin oli pidättävä meidät
tässä paikassa. Ensi työkseni hain itselleni jotain sopivaa paikkaa,
jossa yli päivän häiritsemättä saatoin loikoa ja lukea. Jo edellisenä
päivänä tosin olin löytänyt jotenkin hyvän sellaisen paikan, nimittäin
luonnon laatiman, villien ruusupensaiden ympäröimän lehtimajan, mutta
kun laivurin pojat siellä häiritsivät minua kilvan hyttysien kanssa,
joita jälkimäisiä kuitenkin päiväsaikaan tupakansavulla voin pitää
tarpeellisen matkan päässä itsestäni -- näin ei ollut edellisten laita
--, niin oli minun nyt etsiminen uusi huoneisto, missä toimessa hieman
haeskeltuani onnistuin paremmin kuin olin voinut edes toivoa. Vähäistä
ylempänä kohosi ojan varrella vallan ojan reunassa korkea kumpu, jonka
harjalla muutaman neliösylen alalla kasvoi suuria ja pieniä koivuja
sekä näiden ympärillä ja seassa villiä ruusupensaita. Mutta kun kummun
ympärillä oleva löysä, syvä hieta ei tarjonnut mitään varmaa
jalansijaa, se kun usein vieri vieden jalat pari askelta takaisin
mukanaan yhden eteenpäin yritetyn askeleen asemesta, niin kohoaminen
tähän suojapaikkaan, kuten moni muu kohoaminen tässä maailmassa, ei
ollut varsin helppoa. Kun minun viimein oli onnistunut saada kiinni
jostakin juuresta tai oksasta, oli minun ryömien tunkeuminen
viidakkoon, jonka turvissa sitten sain vaivastani runsaan palkinnon.
Siellä minulla oli paitsi paljoa muuta, laiva ja koko bohumoltsikenttä
silmieni edessä, mutta eivätpä laivurin pojat eivätkä muut tietäneet,
minne olin kadonnut. Mainitut pojat olivat muuton suureksi harmikseni
kaikkialla. Nuoremmalta en koskaan saanut syödä rauhassa, sillä hän
tahtoi joka palaa haukatessani tietää, miltä se maistui, eikä tyytynyt
siihen vakuutukseeni, että kaikki maistui oivallisen hyvältä, vaan
tahtoi omilla makuelimillään päästä siitä vakaumukseen. Tämä ei olisi
merkinnyt mitään, jos ruokavasuni olisi ollut varustettu paastoa
varten, jota vielä muutama päivä oli noudattaminen, mutta
valitettavasti siinä oli kookas lihamakkara ynnä puoli yhtäläistä
kunnioitusta herättävää juustoa, joita kumpaakaan pravoslavnilaiset
Pietarin- ynnä muina paastoina eivät katsele kaikkein suopeimmin
silmin. Oli siis etuni mukaista olla levittelemättä näitä kielletyitä
ruokalajeja kaikkien nähtäville, kun vastoinkäyminen, joka matkalla
saattoi esiintyä, taikauskoisuudessa olisi voitu lukea minun laskuuni
sen tähden että rikoin paaston. Onneksi huolellinen isäntäni
Arkangelissa oli pannut ruokavakkaani savustetun lohenpalasen, mutta
sittenkuin se oli syöty, ei ollut muuta neuvona kuin luulotella
pojalle, että lihamakkarakin oli kalaa, jonka venäläistä
kalatieteellistä nimeä en kuitenkaan hänelle ilmaissut.
Juuston taas muutin valaskalan palaseksi ja kalana poika sitä söi
hyvällä maulla, niin usein kuin muuten ojensin hänelle palasen.
Vanhempi poika ei ollut niin perso ruokavakalle, mutta hääri sitä
uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat
keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee
ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin
kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla
oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille,
kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle
moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista
aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku
sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen
tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta
itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan
syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka
lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa.
Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en
kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään
parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen
haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin
lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa
enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle
antoivat.

Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut
ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella
olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja
päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni
vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä
ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin
ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian
huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun
on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä
entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä
seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin
raaka, pasuunantapainen huuto _povetr_, ja vaikka tämä huuto
kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä,
olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin
olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja
kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista,
teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki
joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut
sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi
tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin
viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin
kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli,
joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes
ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän,
kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi
toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja
suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä
mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika,
sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet
kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän
alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena
päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei
nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän
asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden
suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta
kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää
esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten
kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin
nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena
avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että
välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee
erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi
ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen
omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä
mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa
luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon
kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä,
jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.

10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan
päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää
matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka,
mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta
rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan.
Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan
oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni
niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden
tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi
pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä
erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle
uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle
komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä
paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla
tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen
jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja,
kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä
satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa
pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen
päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko
bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin
maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana;
näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen
tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei
onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen
suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja
kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja
armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia
kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan,
jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa
olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa
matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua,
ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä
vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee
ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti
kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine
rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä
tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä
ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja
kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä
kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän
yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi
hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä
kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä,
vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää,
missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi
kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan
tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää
kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna
taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin.
Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin
seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä
ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa
tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä
suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten
olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään
kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta
lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä
henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja
tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin
perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi
todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle
tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus
kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan
turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä
turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen
itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja
jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista
naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin
juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko
vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän
kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä
ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan
kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat,
ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai
yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä
olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua
kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin
helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota
muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse.
Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani,
ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat
tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista
osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut
miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli
esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen,
pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta
tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta
miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista
pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta
rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen
tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli
määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli
viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina
tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin
siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen
muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja
kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä
tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin
-- mikä kenties olisi edullisempaa -- heti tinkiä pois jokunen määrä
nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi
muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen
onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta
tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman
että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi
samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin
katkeruus ja paino.}

[Jatkona seuraava n:ro.]



57.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa,]


["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]

                                       Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen,
ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin
kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen
kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee
kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan
kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja
pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen
toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä
käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme
erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin
harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen
kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston,
nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa
kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista
Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet
Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle
tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen.
Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona,
ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen
että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin
päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni
putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni,
mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan.
Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista
vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen
Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla
Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet
samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä
aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes
sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä
istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa
heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita
bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta
nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja
maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja
eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus
kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja
toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään
kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa
kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden
he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin
korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin
syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa
kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen
saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi
tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla
luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään.
Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli
niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään
maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun
myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni.
"Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä
vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin
lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka
paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut
itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään.
Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin
suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista
moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan
helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä
juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä
saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla
sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin.
Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan
sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin
sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän
kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta.
Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti
siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi.
Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin
jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut
nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta
Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen
nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja
penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä
leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten
seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita
varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla
tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä
tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat
tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee
oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen
kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään
vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa
niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain
poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka
ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin
{toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada
jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin
ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia
pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen
tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on
onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden
siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä
kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan
kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois.
sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin
reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän
voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen
majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin
aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä
kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä
oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme.
{Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin
se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja
äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän
vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen
hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi
emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin,
vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen
hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin
tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja
jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta.
Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen,
mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä
huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä
ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut
avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt
minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa
osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja
puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin,
latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää
muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani,
jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en
ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä
henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta
juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi
henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella,
pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja
kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai
kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun
tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka
juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin
ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan
kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta,
huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta
tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että
heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja,
jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista
virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden
maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä
kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä
määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta
paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan
vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä
koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla
usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen
kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä
lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut
kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle,
surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit
olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia.
Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja
kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että
kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka
tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut
matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa
välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun
lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen
siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani.
Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että
otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten
taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan
synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät
polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin
yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen
pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne
tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja
rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin
kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt
viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien
välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten
se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta.
Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja
puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu
237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin,
kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi
vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin
sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]



58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]


[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi
"Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m.
siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

                                         Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne,
matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli
aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin
helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn
vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa
usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on
ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset,
usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen,
päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt
tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma
epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja
toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei
yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen
paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden
paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että
ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan
kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin,
nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai
korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun
sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie.
Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi,
kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua
matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela
hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri
oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen
edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi
kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse
Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka
olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en
koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä
muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut
minut oikealle tolalle.

Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan
miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin,
oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän
kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan
etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa
haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat
olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään
heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen
tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä
jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen
tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän
sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni
tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei
ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja
muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista,
eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä
voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun
kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua
oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko
suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin
tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia
ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan
hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin
vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa --
hän näet samalla oli kauppias --, ja kun en ollut tinkinyt pois
kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello
10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut
voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä
lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut
eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin
itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta,
kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja
ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle
vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä,
tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten
kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia
monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi
käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin
kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan,
ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai
postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin
Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin
millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen
häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai
paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei
mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen,
mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä
tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin
pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa
jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä
pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä
sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen
ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa,
minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita
taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan
eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku"
[viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. -- Alussa
luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta
puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän
kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat
"na präniki'ksi".

Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan
kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään
puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen
miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen
hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin
puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen
olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin
hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien
jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja
sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme
sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot
(= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi,
josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului
sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat,
epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö
kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja
minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme
olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään
serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu
Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti
minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja
jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään;
tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo
mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme
virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen
yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään
väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun
kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta
saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä
minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta
arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä
toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla
painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten
menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko
asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa
tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä
määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin
äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun
tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen
arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}

Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa
kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut
luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista
vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun
luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti
omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta
lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten
pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti
noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän
piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi
paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota.
Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös
maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut
tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului
oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä
olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen
vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa -- jotka voivat
vastata neljäätoista tavallista -- elää kuin lakkautuspalkalla.
Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle
jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä
luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa
kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle
serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko
venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista.
Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin
puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä
omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla
nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen
pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein
tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä,
koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan
laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta
Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta
meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja
ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen
sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin
seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä
sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään,
että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen,
vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla,
joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa,
Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä
saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä,
toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita
hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi,
ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään
perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli
nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten
luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin
lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien
vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä
nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa
monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että
melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta
tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot,
lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen)
ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue
Ljonn-ru-utt.

Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu
matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy
tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi.
Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin
miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta
Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti
paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole
maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä
juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari
tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui
jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa
oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan
Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta
tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä
muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä
hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan
kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli
taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi
mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin
alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita
lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen,
että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli
ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut
osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa,
johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia
huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa,
olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli
luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja
kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista
eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta
"kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan
tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin
kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa
ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle
hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia
virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä
helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät
halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut
kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä
eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut
nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani.
Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja
kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä,
minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi
sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta
repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä
koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä
paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä
huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä
hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin
hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä
kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta.
Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en
kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä
muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.

Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan
Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä
kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta
kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni
minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä
Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu
kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta
siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä
Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.

Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit
antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä
Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin
ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja
vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan
kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen
kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja
silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät
pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen
tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin
paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan
löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat
eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas
veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne
asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin
14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta
olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki
ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä,
ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes
mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä
taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä,
vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta
väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän
korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen,
ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä
kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin
runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10
lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta
verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla
seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa
suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten
sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt
Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä
Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä,
joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien
enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia,
lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa
puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja
Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan
ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella
idässä.

Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin
Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä
matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa,
jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen
rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä
porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin,
toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin
eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas
sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi,
lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi
sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei
osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän
rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun
erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas
toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle
kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan.
Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3
syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli
kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko
savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu
saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan
ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa,
korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen
poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja
päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla
lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman
kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä
korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä
että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä,
höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden
alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja,
kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on
jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi
kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että
hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan
lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin
syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta
juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä
pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista
toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät
nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä
näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman
ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin
levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin
aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret.
Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän
pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko
alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei
ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet,
jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai
korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina,
varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät
lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa.
Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että
nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina
paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle
useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja
pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa
päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista,
kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on
asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät
koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin
tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä
tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na"
[ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat
tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä
kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti,
paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen
uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä
pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan
henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua,
missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin
muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli
ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet;
erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita;
usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti
päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina
kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää
säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta
asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä
kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä
koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata
punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan
kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa
vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka
suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden
leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä
suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä
tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen
säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa
varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. -- Humalistoja en matkan
ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin
niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa,
mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin
taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä
aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina
päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla.
Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi
ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli
ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada
vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko
kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin.
Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä
seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet
uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä
aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista
että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät
yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi
ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan,
jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut
vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin
ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä,
sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja
viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa
on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin
kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta.
Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää
kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki
maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että
ovat pitkät ja kapeat.

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle,
joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon,
Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se
saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin
lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden
läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden
rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien
vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä
etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole
niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen
päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi
talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin
sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia
kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit
tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan
päässä toisistaan -- siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä --, sen
seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään
tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie
ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi
peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit
sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt
useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että
kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen,
jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa
virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa
peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi
sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina
kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen
yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon
aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri
matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän
suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna),
niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman
podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan
riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri
vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun
korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa
se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että
kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman
kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa
omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja
sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan
talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni
muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä
viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun
näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin
laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla.
Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut
sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n
nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei
yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan
saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun
on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun
kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru"
[= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa
vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75
kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin
2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan
ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa,
yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin
hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa,
kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin
kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o.
"saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen
tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri
sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli
niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta
oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt,
mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen
sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu
ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun
suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen
tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen
laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa;
niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan
tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi
keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on
harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle
sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa
asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja
minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt
Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista
eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen
matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei
minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa
minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina
kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi
muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä -- meilläkin se
jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia --, mutta kuitenkin tuo
alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa,
että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana,
tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen
nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden
pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana.
Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin
itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa,
niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei
sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi
yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa
muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan
tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla
syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti
sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin
paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan
arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa,
jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden
väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja
hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa,
jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn
katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä
osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa
leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka
palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee
näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee
vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras
ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta
kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista
maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen
lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja
karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut
tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve,
niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu
saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa
vaeltajalle, -- Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se
hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden
seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin
väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella
lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa.
Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa
tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen
sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin
yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta
pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja
kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen
kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä
ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli
tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä
olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan
se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin
tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää,
puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen
asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen
asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat,
edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei
liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin
tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties
yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman
peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi
oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan
karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi
muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä
väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan
vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä
karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset
tai slaavilaiset yleensä.

Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen
kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime
vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen
kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä
sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan
22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta
kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on
ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä
luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine
kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole
nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei,
joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä.
Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja
tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on
suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa
unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole
ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen
ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen
vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu
leikkauksetta parantaa.

Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava
vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden
kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten
Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta,
ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin
raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun
valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen,
että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi,
sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.

                                                    Tuus
                                                Elias Lönnrot.

Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!



59.

Tohtori Rabbelle.


[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

                  Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.

Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän
majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika,
joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella
neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi
menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili
koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden
kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä
"voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta
ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä
vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle
vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja
palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota
lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut
hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti
rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan
kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa
kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden
pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta
asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta
kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia
puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä
nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja,
tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja
kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.

Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä
olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli
ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina
päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani
kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli
kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää
yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä
kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt
kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita,
jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut
luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister
[metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen
kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia.
Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin
tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että
todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen
jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat
tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset
naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä
hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä,
kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa
naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin
ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi
ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli
kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin
vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia.
Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän
tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen
hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme
neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin
hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä,
ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea
jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä
tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta
olisi saanut hauskaa matkakumppania.

Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja
omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne
aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut
viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän
usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä
emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista
viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi
tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen
hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse
tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää.
Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä
vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja
olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa,
minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi
Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko
matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota
lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti
kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta
enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta
enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään
tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa
hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely
olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli
toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt;
yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä
kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin
sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja
kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi
paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä,
ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa
Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa
suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin
unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta,
mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin
vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli
sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut
kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä
Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa
aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut
torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja
hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti
tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle,
vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata
korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen
siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä,
eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä
olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän
paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti
voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi
puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä
luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei
yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi
vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran
kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän
sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja,
mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän
malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli
kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan
itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.

Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja
Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle
kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat
40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan
jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja
"ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa
eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat
ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset,
ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin
(lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä
Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti
tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi,
epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan
olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen
kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas
nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä.
Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli
varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta
kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä
vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi,
mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen
ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen,
vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha,
käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä
olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla
leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli
saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja
huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti
vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi
ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi,
karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut
herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet
karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman
vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan
kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon
hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden
kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani
vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen
tutkimiseen.

Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä
kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas.
Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan,
Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä
ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se
on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin
keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole
vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua
ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä
ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt
rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja
ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka
paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua
nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät
heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa
sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista
muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja
raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen
kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle
katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää
yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä
puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli,
vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta... samoin kuin käy
syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät,
mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee
vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että
kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä,
jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä
kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja
virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen
perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että
talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka
ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka
silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään
jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on
kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka
vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat
aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti
taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee
mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja
italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen
hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin
sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].

Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on
tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko
kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan
kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä
on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa,
maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin
lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut
vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset
ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti
suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä
puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua,
äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään -- sillä kukapa huomaisi
siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä
välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja
olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen
maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa
enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi.
Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä
taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana
kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin
häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu
vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia,
kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se
kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa
suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit
ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin
onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista,
vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi
äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi
vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli
naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat
ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset
vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli
tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut
osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona
kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama,
kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä
vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli
venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli
laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin,
neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis
ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä
syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin
kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin
luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen
tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en
katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta,
jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni
kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen
saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre
taivuttaa verbejä: _tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö_ j.n.e.
eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e
niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta
kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen
epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt
ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on
saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n,
kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai
ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa
tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.

Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista.
Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli
sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa,
uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia
leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita,
suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia
syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän
kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että
kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset
suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin
selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista
vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu
maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan
kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa
että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti
ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä
vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni
lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista
väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se
elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen
omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa
keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa
sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa
keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten
maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat
perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta
ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.

Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina,
elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän
kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti.
Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui
ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan
lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi
niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja
sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja
naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein
tähystellen tappelijoita -- "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas".
Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin
vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta
pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten
tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen
velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana
minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen
siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään
iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät
erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita
vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa
sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran
tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista
ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän
ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi
siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen
synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja
säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun
mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja,
kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja.
Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota
tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen
ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin
häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä
kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja
porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi,
"harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa
vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin
usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla
kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi
minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana.
Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen,
etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton
tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja
esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että
saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään
onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta
on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin.
Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi
erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa
ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan
tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut
tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä
ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava:
ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi
sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten
viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki
jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan
nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut
kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden
lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies,
juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin
edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan
orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka
halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet
likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista
sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille
käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli
toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä
välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta
ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai
korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan
aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja
viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla
suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on
suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää
olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä
periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka
ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös
paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla
mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen
samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan
koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin -- monta
vertaa kovemmin -- rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai
lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa,
kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa
varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida
panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari
ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin
paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään
vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai
kaikki sakkoihin.

[Jatkona on seuraava.]



60.

Tohtori Rabbelle.

(Edellisen jatkoa.)


[Saima 1846 n;o 27. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

                                        Vyitegra 4 p:nä elokuuta 1842.

Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta.
Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika
suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut
antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä
tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän
palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että
kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin
saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa,
minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään
kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24
virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja
lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta
kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun
lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta
illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään.
Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen
nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä
läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään
ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan,
pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme
kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika
antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60
kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään
2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa
kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi
päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä
laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta
hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli
ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi,
join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi
ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä
pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja
täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi
päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa
virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt
panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas
kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos
heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta
aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt,
ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä
kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta
miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en
enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän
pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko
samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen
määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka
jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut
kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen
maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista
Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun
maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies
lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin
häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan
varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan,
varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen
kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit
suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä
join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin
emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia
ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia
teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan,
sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut;
kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite"
(mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan
syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani
siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan.
Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole
huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien
maanteiden varrella -- Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta -- niin
helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa
tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn
että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman
että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole
saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa,
Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin
sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin
itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin
riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan
ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan
ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin
maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan
"pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa,
mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää
muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle
isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen
juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun
alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville
varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti
tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden
kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä
niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella
voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti
kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä
nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä
pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja
kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että
se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa
ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä
ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana
jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa
oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta
kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan
puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista
ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa;
ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut
juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä
en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei
oteta lukuun.

Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran
välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin
puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan
onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että
muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan
kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten
sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä
näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta,
varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa
tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta.
Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat
huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla
vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu
voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut
yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa.
Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata
ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista,
joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus
omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin,
jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla,
Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö
täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne
lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä
kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi
ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan
rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli
laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt
kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!

Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja
herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä,
missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä,
ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden
suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä
tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta,
mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä
alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen
kansaan? -- odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on
mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran
järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta
herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä
ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä
jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi
muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti
kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään
köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin
nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin
alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä
muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta
täkäläiseen venäläiseen väestöön?

Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven)
rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka
sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten
monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden
vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä
taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian
kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä
Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla
oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot
mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen
ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli
täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on,
mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen
johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri.
Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan
upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin
jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.

Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea,
joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten
kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä,
kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on
saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse.
Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva
pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis
koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle,
sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen
mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä
kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa
kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea,
äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren
lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee
mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri
näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse
kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy
jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja
sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta
ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista
vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan
taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita
suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät,
eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa
ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa
bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen
tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri
hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina
suurempi osa ollut käyttämättä.

Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes
kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei
kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan
sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on
pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin
voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat
tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada,
elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi.
Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä
muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen
lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä
korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa
paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy
päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim.
vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään
velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää
että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin
pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia
potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.



61.

Arkiaterinrouva Törngrenille.


[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]

                         Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!

Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla
maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne.
Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin
nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko
sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne,
très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen
nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on
jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni
toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti
toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten
nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla
läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja
rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin
eli metsäviskaalin -- ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön --
seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2
iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä
viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä
purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}

Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin
kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen
jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole
oppinut juomaan punssia yksinäni -- ainakaan en mitään iloa saaden --
niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä
minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut
pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni
sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä
ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan
pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi
ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet
{-- kolmas ei ollut kotona --} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen
sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea
venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa
laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä
Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät
kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi,
minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt
aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin
arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien
kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö
voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään
parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän
ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta
koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän
päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä
kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä
menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman
happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti
minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman
suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen
pahaan, josta hän miestään torui.

{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin
Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli
matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas
oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta
enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin
heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse,
sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin
kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin.
Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa
nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa
huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin
jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan
keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen
kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron
kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella
lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä,
milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja,
niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla
kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin
oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat
kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä
seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä
vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin,
ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa
myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli,
sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika
oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella
matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari
naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa,
herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja
mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu
viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva
vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän
luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan
harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen
vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen
siitä -- puoleksi kuluneen kauhtanan -- hän myi Vyitegrassa, ja
ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan
viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen
ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että
hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi,
sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi,
kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei
kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja
pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että
useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen
perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta
en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian
kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren
kanssa.}

Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin
vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä
siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten
ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani -- hän
kun Arkangelista palasi lappalaisten luo -- olen alkanut tuntea vielä
suurempaa ikävää kuin sitä ennen.

Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä
kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani

                                        Teidän ja perheenne
                                            nöyrin palvelija
                                                  Elias Lönnrot.

Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin
olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta
loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien
nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.



62.

Matkakertomus.


[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843,
numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole
Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön
tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen
muotoon.]

Lotinapellossa.

9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa
aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle
luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi
kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan
askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten
ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa
myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä
köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset
polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana
kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.

Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen
selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta
oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä
irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin
kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan
mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva
päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä
ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin
se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin
toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen,
veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei
kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin
se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä
köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden
rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä
pingoittuneena.

Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi
Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä.
Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa
on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan
Lotinapeltoon 150 virstaa.

Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa
tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua
tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin
olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin
matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen
alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan
kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja
hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla
pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja
tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä
erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin
sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin
kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli
kolmanneksi.

Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10
tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua
myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä
kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa
ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla
vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin,
höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia
ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky,
että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi
tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en
alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki
ainakin sama määrä, jollei enempikin.

Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt
metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin,
jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo
puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule
muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt
toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli
tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti
puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas
uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl
Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti
olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä
odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä.
Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki,
jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa
koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien
luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja
luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla
tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin
ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin
Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran
suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa
paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan
muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan
Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa
vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa.
Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin
myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että
tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme
soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen
oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies
palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa
paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa
oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui
niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi.
Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä
kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta,
niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa
kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi
tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää,
tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini
metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei
ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo
toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja
oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä
oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa
laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle
tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei
jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja
heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan.
Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan
kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että
purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin.
Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme
matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi.
Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi,
viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän
maatessa -- oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli
aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli
kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin
astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä
kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen.
Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa
maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta
annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun
oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi
täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella
venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea
lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli
taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin
hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka
vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai
joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen
Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä
sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle
asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä
kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut
tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu,
että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty,
joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää
kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia
ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä
pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän
rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni
taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä
mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta
puuttuvaa kieltä oppimaan. -- Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä
heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen
rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös
joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin
Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen
hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa
yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän
lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies
oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun
täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit
olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en
vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin
kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa
neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa,
luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut
paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä
etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen
kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla
oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia.
Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä
henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten
ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä
näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen
hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten
toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä
oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies
parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet
vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken
omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi
Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän
kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran
arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin
luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani
väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä
mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi
tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan.
Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli
vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani
lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen
luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa",
sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön
tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein
velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui
olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli
nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei
hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana
päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli
näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen
majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien,
joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään,
sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea,
minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani
asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin
itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että
hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut
kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut
lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei
vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän)
kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä
Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa
edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin
taloon, jonka isäntä oli _barin_ (herra). Talossa oli asuinhuoneita
kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa
parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi
kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin
rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean
ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni
aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen
sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä
liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi
vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini
eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti
toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin
opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa
juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä
etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo
venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä
sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin
asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa
kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi
poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi
heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi
pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin
ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän
erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue
sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän
kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan
kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä
kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit
on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo
kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen
vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen
luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava
virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli
Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin
taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi
uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin
mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin
tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä
kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin,
ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien
vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä
olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät
karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä
hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan
sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla
barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne
kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita
kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen
rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa
tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja
kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut
kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta
juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran
olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla
tulta raapaisemaan. -- Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten
pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin
vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein
suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin
runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne
vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut
näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä
vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena
ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin
epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin
minua uhkaavan. -- Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden
järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu
kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä
on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan
(ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa,
mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15
virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin
äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan
varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja
oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja
kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan,
päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja
kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin
sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten
minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja
asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta
rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä
Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes
huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että
hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin
selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni
toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana
lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt
muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta
häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä,
joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella.
Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin
hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä
metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi
niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden
ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja
heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme
opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa
tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko
parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan
uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa,
jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non
omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä,
kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla.
Sana _esse_ latinassa merkitsee sekä _olla että syödä_, samoin kuin
muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla
sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että
joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan
muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö
maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi
sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta
vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava,
luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin
mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme
minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi
nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon
nominatiivin, esim. _toores, -ehet_, tuores: _pivdus, -udyset_, saalis;
_kaste, -stket_, kaste; _suvy, -vgat_, sulka; _ikkun, -knat_, ikkuna.
Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan
infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. _kasva,
kasvan_, kasvaa; _volmitsen, -ta_, valmistaa, ja alkoi monesti itse
taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän
kielellä] oli, hän sanoi: _langeta, langtan, lagtai, langtah,_ j.n.e.
Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei
heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun
taivutettaessa sanaa: _lugeda_, lukea, kysyin, miten "minun pitää
lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen
kielellänsä, hän vastasi: kah! _langeskanden_. Samalla tavoin:
_tegeskanden_, minun pitää tehdä [?]; _langteskanden_, minun pitää
langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet
j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin
kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat
pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien _budu_ tai _stanu_
muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa
tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että
päätteellä _-skanden_ loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen
_verbum inchoativum_, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut
varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen
ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään
sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa,
kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin
refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä
joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että
vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin
muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää
minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen
ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin
yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi.
Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta
tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa
harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin
sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai
epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen
on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta
käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean
käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä,
tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: _käyskännen, tuleskannen,
lankeeskannen_. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää
inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on
heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa
vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten
_käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen_, jotka eivät ole
syntyneet muista kuin alkuperäisistä: _käyskännen, tuleskannen,
lankeeskannen_.

Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan,
jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias,
tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira,
musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta
loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että
kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina
Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi.
Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan
yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja
etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan
verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä,
koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti
olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan.
Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko
kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven
yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat
herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani
olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut
täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua.
Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei
ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan
nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt
niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen
jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi;
eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä
riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa
ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä
ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi
elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin
ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan
lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis
kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin
huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa
kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani
hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet
venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin
tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten
(ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi
Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka
suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi
x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä _vokaali_
oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen
Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko
heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian
kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan
mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e.
Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin
sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani
luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä
rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen
osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä
pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka
aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat
kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä
rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma
se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin
loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa.
Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun
olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä
hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon,
millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa
tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut
ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin
kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta"
hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään
vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen
poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin
niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa
siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin
voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika
luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja
ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä
minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty
hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa
mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai.
Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta
vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään
auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin
rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin
pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui
sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin
oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa,
vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa
poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika
olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa
tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit
poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei
vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon
riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet
"barinan" luona olivat minua vaivanneet, -- Paljoa paremmin sokea
opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon
huutaessa _movtsi_ olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja
juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on
täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa.
Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne
kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on
kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja
jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai
naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla,
johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja
semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli
pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä.
Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui
minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki
saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle
antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman
vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista
vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi
sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen
harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut
muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta
sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin
taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin.
Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten
kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä
senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä
teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän
kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: _kattila pataa soimaa,
musta on kylki kummallakin_, sillä teeveden juotua sanoi olevan
itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle
maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja
pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden
merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin
samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon.
Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja
"tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi
tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin
puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa
huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä
uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman
kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä
ilon-aiheuttaja nurkkaan. -- Mutta en muistakaan vastuksista ollut
aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku
meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi
pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä
epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta
hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en
arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että
humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua
sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo].
Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä
pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin.
Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan,
mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden
seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin
sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa,
samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra,
kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin
peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä,
samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt
Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä
seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin.
Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä
pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa
pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa
muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin
kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita
luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin,
vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö
ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä
kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta
hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat
vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

 1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks
    mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas
    teiden taivhalises.

 2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut
    litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid
    rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.

 3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis,
    min tegeb oiged.

 4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb
    nähmatoman andab sinei nägymisen.

 5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas
    sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas.
    Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.

 6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis
    veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun
    nägeb ei -- nägymisen andab sinei nägymisen.

 7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei
    duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.

       *       *       *       *       *

Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: _tegen, teget,
tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav_ (s.o. teen, teet, tekee,
teemme, teette, tekevät). _Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei,
tegeteisei, tegebasei t. tehtasei_ (s.o. teen itseni, teet itsesi
j.n.e.).

_En tege, emai tehkoi_ (s.o. en tee, emme tee).

Tehnen, _tehnen_; en tehne, _emai tehnekoi_, en tehne, emme tehne;
_tehneisin_, ehkä tehnen. _Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese,
tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei_, olisin tehnyt itseni,
olisit tehnyt itsesi j.n.e.

Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen
verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio
toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin
hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä
muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh,
tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas
epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan
takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä
Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan
kautta suoraan Kajaaniin.



63.

Akademikko Sjögrenille.

(Konsepti)


[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]

                                       [Syyskuun lopulla 1842.]

Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!

Päätettyäni tällä kertaa tutkimukseni vepsäläisten parissa, saan
muutamalla sanalla ilmoittaa Teille jospa en juuri muuta, niin ainakin
sen, että olen paluumatkalla. Olin pyytänyt virkaloman pidennystä
kuudeksi viikoksi, hieman paremmin ehtiäkseni tutkia vepsän
kielen omituisuuksia, mutta lääkärin puutteessa, joka olisi sillä aikaa
ollut sijaisenani Kajaanin piirissä, minulta tämä pidennys kiellettiin,
minkä vuoksi minun nyt täytyy kiiruhtaa kotiin lokakuun alkuun.
Vepsäläisten parissa en tullut Karhelan (Kargenets) kylää kauemmaksi,
missä asuin paikkakunnan papin luona. Sitä ennen tosin olin tavannut
Ishaiva nimisen vepsäläiskylän, joka on Kargopolin ja Vyitegran
välillä, mutta kun kieli siellä paraikaa oli sukupuuttoon
kuolemaisillaan, viivyin siellä vaan muutaman päivän. Mainittu Karhelan
pappi olisi ruvennut opettajakseni, mutta kun pian huomasin, ettei hän
itse ollut aivan perehtynyt vepsän kieleen, otin opettajakseni erään
puolisokean, vanhan sotamiehen-lesken, jonka kanssa kävin läpi
venäläisen sanakirjan merkiten vepsäläiset sanat, mikäli hänen
tietojaan riitti. Sitäpaitsi panin kirjaan häneltä ja muilta tusinan
verran satuja, käänsin Mateuksen evankeliumin 5:nnen, 6:nnen, 7:nnen ja
8:nnen luvun sekä lauseparsia venäjän kieliopin lauseopista ja muista
kirjoista. Vaimo asui paikkakunnan ponomarin talossa, joka ponomari
oli syntynyt 30 virstaa kauempana Ojatin toisella rannalla Ladvan
kylässä ja joka eukon ohella oli opettajanani. Suurinta mielenkiintoa
minussa herättivät vepsän kielen verbien muodot. Jotenkin seuraavaan
kaavaan sain verbien taivutuksen. Indikatiivin preesens: _salptan, -at,
-ah, -amai, -atei, -taha t. salpatas_, suomeksi: suljen, suljet,
sulkee, j.n.e.; kielteiset muodot: _en, et, ei salpta, emai, etei, eba
salpakoi_; refleksiiviset: _salptamoi, -atei, -ase, -amoisei, -ateisei,
-asei t. salpatasei_, kielt.: _en j.n.e. salpakoi, emai j.n.e.
salpakoisei_, Indikat. imperfekti: _salpsin, -sii, salpas, salpsimai,
salpsitei, salpsiba t. salpattihe_; kielteiset: _en j.n.e. salptaske,
emai j.n.e. salptasket_; refleks.: _salpsimoi, -itei, -the, -imoisei,
-iteisei, -ihoisei t. salpattihesei_; kielt.: _en j.n.e. salptaskete,
emai j.n.e. salptaskemisei_. Indikat. perfekti: _minä, einä, hän
salpanu, mö, tö, hö salpatud_. Tästä huomaa, että vepsäläinen
konjugatsioni on rikkaampi kuin sekä suomalainen, virolainen että
lappalainen. Perfekti, jonka moni sanoi olevan merkitykseltään
vallan imperfektin veroisen, lienee venäjän jäljittelyä. Kuulinpa
vielä matkalla Kargenetsista Lotinapeltoon sellaisen imperfekti-muodon
kuin lauseessa: kun sinä _maksneisit_, mutta en saanut selville, missä
suhteessa se eroaa muodoista _maksnet ja maksaisit_, jotka molemmat
esiintyvät suomessa. On muuten hyvin vaikeata tutkia jonkun kielen
muotoja, kun on pakko välittäjäkielenä käyttää muodoista köyhää
venättä. Ellei suomi olisi sen vertaa auttanut minua vepsää
tutkiessani, tuskin olisin saanut esille konjunktiivin preesensiä,
sillä miten asettelinkaan venäläisiä sanoja, joilla konjunktiivin
käsitettä ilmaistaan en aluksi saanut vastaukseksi muuta kuin: _Budu
minä tegen, hot tegen, kut tegen_ j.n.e. Sitävastoin olin erehtyä
futuurin suhteen, sillä venäjän _budu tai stanu_ sanojen avulla
muodostettu n.s. futuuri tosin käännettiin _ja budu sdelatj_ muodolla
minä _lienen tegemaha_, mutta mieluummin muodolla _minä tegeskanden_,
samoin kaikista muista verbeistä: _opendaskanden_ minä alan opettaa,
_voiskanden_, alan voida j.n.e. Minulla oli jo pari päivää se väärä
luulo, että vepsä vastoin muita suomalaisia kieliä oli muodostanut
itselleen futuurin, mutta huomasin sitten, että sillä lapin tavoin on
vasituinen inkoatiivimuoto, jonka suomi ja viro ovat menettäneet
(ruotsin ja saksan vaikutuksesta, joissa sellaista muotoa ei ole?).
_Minä sanoskanden_, lapiksi _sarnosgoadam; lugeskanden: logaskoadam_.
Mielestäni tämä muoto on otettava suomen kielioppiin, vaikkei se
tulisi sitä laajempaan käytäntöön; mutta syytä on toivoa, että se
kieliopista voi siirtyä kieleen, sillä tuntuuhan siltä kuin
refleksiivimuoto, jonka v. Becker ensiksi otti kielioppiinsa, olisi
tullut yleisemmin tunnetuksi (sillekin osalle Suomea [tämä kirjoitettu
seuraavan sivulauseen yläpuolelle rivien väliin]), vaikka se
enemmälle kuin puolelle Suomea sitä ennen oli tuntematon. Suurimmalla
todenmukaisuudella voi päättää, että suomessakin ennen on ollut
inkoatiivinen verbi, sillä ensiksi lapissa ja vepsässä se on ja
toiseksi tuntuvat tavalliset johdannaismuodot _meneskendelen,
lueskendelen_, jotka tosin ovat menettäneet inkoatiivisen
merkityksensä, saavan synnystään kiittää tätä inkoatiivia.

Sijamuodoiltaan vepsä on aunuksen, lapin ja viron tavoin suomesta
paljon jäljessä, ja tuntuu siltä kuin suomalaiset jo erottuaan
heimolaisistaan olisivat muodostaneet lukuisat taivutussijansa.
Vepsässä en saanut selville muita sijoja kuin nominat. _lähte_, kaivo,
genet. _lähtken_, allat. _lähtkele_, illat, _lähtkehe_, infinit.
_lähtet (t. lähtket)_, possess. _lähtkel_, instrukt. _lähtken_, mon.
_lähtken_. Muotoja _lähtken ked, lähtkespäi, lähtkelpäi, lähtkehe-sai_
en pidä tavallisina sijoina, kun _ked, päi, sai_ eivät yhdy
adjektiivoihin.

Diminutiiveja.

Suffiksit vepsänkieli enimmäkseen on menettäneet, ne esiintyvät
kuitenkin personaalipronomineihin ja _itse_ pronominiin sekä, jos kohta
harvoin, muihinkin sanoihin liittyneinä. Vakuutettiin -- -- --

Partikkeleista näytti olevan todellinen puute, ellei tahtonut käyttää
venäläisiä partikkeleita. Eipä missään viljelemättömässä kielessä
niitä liene suurta varastoa.

Lappi, vepsä ja suomi ovat menetelleet eri tavoin lyhentäessään sanoja:
lappi on jättänyt pois päätteitä, vepsä (kuten myös viro) jonkun
keskellä sanan vartaloa olevan vokaalin, suomi päätteessä olevan
konsonantin. Vepsäl. _andlen, maksnen, salptan, langten_.

Sanakirjallisessa suhteessa _laittaa_: vepsäl. _lajin_, torua,
nuhdella, ven. _lajat_.



64.

Tohtori Rabbelle.

(60:nnen jatko.)


                                       Koivikko, 8 p:nä lokakuuta 1842.

Enempää en Lotinapellossa ehtinyt kirjoittaa, enkä vepsäläisten parissa
senkään vertaa; täällä oli syynä se, että aikani meni vepsän kielen
tutkimiseen, mutta Lotinapellossa minun oli viettäminen arkiateri
Törngrenin 70;ttä syntymäpäivää. Tämä vietto tapahtui muuten kelpo
tavalla, mutta miten, sen saat toiste tietää. Sitten matkustin
vepsäläisten luo, oleskelin siellä aina syyskuun loppuun, ja kun
kirjeestäsi sain tiedon, että minun oli rientäminen kotia Kajaaniin,
läksin viimeinkin kotimatkalle, jolla nyt paraikaa olen ja toivon 3-4
vuorokauden kuluttua vahingoittumattomana sinne perille saapuvani.
Muistelmiani olostani venäläisten ja vepsäläisten parissa voin toiste
Kajaanista kirjoitella ja pyydän nyt ainoastaan anteeksi, etten voinut
palata Helsingin kautta ja suullisesti onnitella Sinua Fransiskuksen
päivänä. Jos ensi talvena tarjoutuu mahdollisuutta muutamaksi viikoksi
poistua Kajaanista, niin varmasti käyn sinua Helsingissä tervehtimässä.
Sitä ennen olen _Suomi_-kirjaa varten kirjoittava jotakin vepsästä,
niin pian kuin saan siihen tilaisuuden.

Tervehdi tuttavia, äläkä unhota muutamilla riveillä ilahuttaa

                                            rehellistä ystävääsi
                                              Elias Lönnrotia.



65.

Tohtori Rabbelle.


                     [Matkalla Kajaaniin, alkupuolella lokakuuta 1842.]

[Saapui Helsinkiin 14 p:nä lokakuuta 1842. Kirjeen saajan muistiinpano.]

Rakas veli!

Sjömania myöten kirjoitin joku päivä sitten Sinulle kirjeen ja lähetin
samalla jatkoa Vyitegraan asti ulottuviin matkamuistelmiini.
Matkasta sieltä vepsäläisten luo, olosta heidän parissaan ja
kotimatkasta voisi tosin olla koko joukko kirjoittamista, mutta kun
vepsäläisten luona jouduin niin kovaan työhön heidän kieltänsä
tutkiessani, ettei jäänyt ollenkaan aikaa kirjoittelemiseen, ja
kun sen jälkeen aika kiireellä olen sieltä kotia matkustanut. niin
kaikki matkamuistelmat näiltä ajoilta vielä ovat paperille panematta.
Siksi ne kaiketi jäänevätkin, ellen palattuani Kajaaniin mahdollisesti
Suomi-kirjaan saisi kyhätyksi jotakin kirjoitusta olostani vepsäläisten
parissa. Heidän kielensä on vielä jotakuinkin suomen kaltaista, niin
että muutaman viikon kuluttua opin sitä puhumaan paremmin kuin venättä
puolessa vuodessa. Koko joukon aineksia vepsän oppimista varten
kokosin, kuitenkaan en niin paljoa, että siihen voisin olla
tyytyväinen, pääsemättä vielä toista kertaa joskus vastedes heidän
luokseen.

Ennenkuin saat käsiisi nämä rivit, olen jo Kajaanissa, tosin
kahta viikkoa myöhemmin kuin minun oli määrä; toivon kuitenkin,
että tämä viipymys minulle annetaan anteeksi. Nyt pyydän Sinua
Helsingin kirjakaupoista kysymään teosta _Visa Reperta und
gerichtlich-medizinische Gutachten von J. Berndt_; jos se on
saatavissa, niin pyytäisin Sinua, että lähettäisit sen postissa minulle
samoin myös _Wistrand'in_ kirjan _Handhok i Forensiska Medicinen_.

Lappalaista lusikkaa, jonka olisin lähettänyt Sinulle jo Fransiskuksen
päiväksi, jos se vaan olisi käynyt päinsä, pyydän Sinua nyt pitämään
hyvänäsi, lappalaismuistona. Rikkaat lappalaisperheet syövät yleensä
sellaisilla lusikoilla. Suomen-Lapissa ne kuitenkin tätä nykyä ovat
harvinaisia, mutta yleisemmät Norjan tunturilappalaisilla. Terveisiä!

                                             Rehellinen ystäväsi
                                                Elias Lönnrot.



YHDESTOISTA MATKA V. 1844.



[Tälle viimeiselle tutkimusmatkalleen Lönnrot läksi saatuansa v. 1844
kirjallisia ja tieteellisiä töitänsä varten pitkän virkavapauden.
Haluten vertailevaa tutkimusta varten lähemmin tutustua viron kieleen
L. läksi kesäkuun lopulla sanottuna vuonna Viroon, ensin Helsingistä
meren yli Tallinnaan ja sieltä Tarttoon, jossa hän viipyi elokuun
loppupuoleen opiskellen viroa. Tehtyänsä vielä seitsenviikkoisen
tutkimusmatkan Tarton eteläpuolisiin seutuihin L. palasi lokakuun
12:ntenä p:nä Tarttoon, kopioi sitten sikäläisiä sanakokoelmia ja läksi
joulukuun alussa kotimatkalle Pietarin kautta. Kulkien läpi Viron
pääasiassa jalan, L. joutui paluumatkallansa aikomattansa vatjalaisten
luo, jossa muistoonpani joukon runoja. Pietarissa jonkun alkaa
viivyttyänsä palasi L. alussa vuotta 1845 rautatietä Helsinkiin ja
sieltä kotiin Kajaaniin.]



1.

Tohtori Rabbelle.


                   Tartto, 21 p:nä heinäkuuta (2:na elokuuta) 1844.

Rakas Veli!

Jos olisin viihtynyt huonommin tällä puolen merta tai jos ei aikani
olisi mennyt viron kielen tutkimiseen, olisin kaiketi jo monta viikkoa
sitten kirjoittanut Sinulle, kuten olisi ollut myös velvollisuuteni.
Mutta mainittu kieli on siihen määrään pitänyt minut työssä, että tämä
kirje kuitenkin on ensimäinen, jonka Suomeen lähetän, vaikka jo
seitsemättä viikkoa olen ollut Virossa. Merimatkani jälkeen viivyin
pari päivää Tallinnassa, matkustin sitten sieltä itään pastori Ahrensin
luo Kuusaloon; hän on sen äsken julaistun viron kieliopin tekijä, jonka
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin on saanut. Hän vallan hämmästyi
huomatessaan kirjojeni joukossa vähää ennen Seuralle lahjoittamansa
kirjan. Joku päivä tuloni jälkeen hänen täytyi lähteä yleiseen
pappien-kokoukseen Tallinnaan, minkä vuoksi minäkin läksin sieltä pois
Maria Magdalenan seurakuntaan, joka sijaitsee puolitiessä Tarttoon
päin. Siellä viivyin hieman toista viikkoa ja tulin sitten vähitellen
tänne Tarttoon, missä nyt paljoa liikkumatta kaupungilla olen asunut
samassa paikassa neljättä viikkoa. Onkin, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, satanut koko ajan ja lisäksi ollut kylmä, niin että on
voinut pitää itseään onnellisena, kun on ollut katto pään päällä.
Parin päivän kuluttua olen aikonut lähteä täältä etelämpään,
käytännöllisestikkin perehtymään siihen, minkä täällä teoreettisesti
olen oppinut. Kuten tiedät entuudesta, viron kielessä ei ole ainoastaan
kaksi murretta, vaan myöskin kaksi kirjakieltä, Tallinnan ja Tarton
murteet, joihin molempiin tahtoisin perehtyä niin hyvin kuin yhdessä
kesässä on mahdollista. Sekä oikeinkirjoituksen että muunkin puolesta
viro melkoisesti eroaa suomesta; eipä edes vepsä eroa siitä enempää.
Vokaalisointua ei ole Tallinnan virossa, ja ainoastaan jälkiä siitä on
olemassa Tarton murteessa. Varmasti pitkiä vokaaliäänteitä kielessä ei
ole muualla kuin ensi tavussa, jossa ne merkitään yhdellä ainoalla
vokaalilla, paitsi silloin kun samassa tavussa seuraa yksi konsonantti,
jolloin pitkä vokaaliäänne merkitään kahdella vokaalilla, esim. _noor_,
nuori, genit. _nore_, eikä noore. Sen tähden on välttämätöntä lyhyttä
vokaalia merkittäessä kirjoittaa seuraava konsonantinmerkki
kahdenkertaiseksi, esim. _emmä_, äiti, _kalla_, kala, jotka äännetään
_emä, kala_, mutta jotka äännettäisiin eema, kaala, jos ne
kirjoitettaisiin yhdellä m:llä ja l:llä. Kaikissa muissa tavuissa,
joissa suomessa on pitkä vokaaliäänne, on virossa niin epämääräinen
laajuus, ettei vokaalia voi sanoa pitkäksi eikä lyhyeksi. Virolaiset
itse (nimittäin filologit) sanovat sitä korolliseksi. Suomen ie, uo, yö
kuuluvat virossa pitkinä e, o, ö äänteinä, mutta niitä kuulutaan
sentään muutamilla seuduin äännettävän enemmän suomen tapaan.
Nomineilla on yhtä monta sijaa kuin suomessa ja sen lisäksi kaksinainen
monikko, nimittäin määrätty ja epämääräinen. Verbit taas ovat
suomalaisia verbejä paljoa köyhemmät, kun näet sekä konjunktiivin
preesens että koko optatiivi puuttuvat (varsinainen optatiivi
nimittäin, sillä se, mitä virolaiset optatiiviksi sanovat, ei ole muuta
kuin suomen konjunktiivin imperfekti). Vielä on huomattava, että
infinitiivistä on harvoja sijoja käytännössä, eikä partisipin
perfektejä ollenkaan voida sijoitella kuten suomessa. Refleksiiviverbiä
ei ole.

Samoin kuin me suomalaiset luulemme viron oikeinkirjoituksesta, että se
on vallan hullunkurinen, samaa useimmat virolaiset puolestaan luulevat
meidän oikeinkirjoituksestamme. Kuinka suuri ero niiden välillä on
olemassa, osottakoon esim. se seikka, että virolainen kirjoittaisi
suomalaisen sananparren: _ei salli savinen pelto piian pitkiä hameita,
koriata kuokkijata, sukan vartta valkiata_ seuraavaan tapaan: _ei salli
savvine peldo pian pitkiä hammeida, korriada kokiada, sukka varta
valgiada_; mutta sellaisena kuin se suomessa kirjoitetaan hän sen
ääntäisi: _ei salli saavine peltto piian pitkiä haameitta, kooriatta
kookkiatta, suugan vartta valkkiatta_.

Vaikka minulla vielä on lähes 200 paperiruplaa taskussa, täytyy minun
kuitenkin pyytää Sinua olemaan hyvä ja ensi tai toisessa postissa
lähettämään minulle 50 ruplaa hopeaa, sillä asuntoni ja ruokani ovat
maksamatta ja sitäpaitsi minun on ostaminen koko joukko kirjoja, joita
Helsingissä ei ole saatavissa. Kahden viikon kuluttua olen palannut
eteläiseltä retkeltäni, ja jos minun silloin vielä onkin pari päivää
odottaminen kirjettäsi, toivottavasti voin sen pian saada. Täältä
matkustan sitten Pernoon ja sieltä Tallinnaan, mistä kaiketi syyskuun
lopulla tai lokakuun alussa saan palanneeksi Helsinkiin, kuten toivon.
Virolaisia kirjoja olen jo ostanut hyvän kasan (30 luvultaan).
Halunneeko Seura sellaisia, esim. toista painosta Hupelin sanakirjaa ja
kielioppia, jotka täältä voisin saada, kuten myös virolaisen Raamatun?

Tähän liitetyssä kirjeessä olen pyytänyt Aspia lähettämään seuraavan
neljänneksen [vuosipalkkaani] Sinulle (paitsi 25 ruplaa hopeaa[?] jotka
hän lähettää Kuopioon). Lähetä siis se hänelle postissa.

Tartosta tai Pernosta kaiketi taas annan itsestäni elonmerkkejä, kun
olen palannut lättiläiseltä rajalta. Muuan tohtori Fählmann, joka on
kirjoittanut nuo ihanat sadut sekä myöskin viron kieliopin Oppineen
Seuran julkaisuissa, on täällä melkein joka päivä minulle opettanut
viron kieltä. Paha kyllä minulle, hänen aikansa kuluu niin
yksityispotilaiden hoitoon (noin 70 sairasta päivässä), etten voi
saada hänen opetustaan niin paljoa kuin tahtoisin, kun siten häntä
liiaksi vaivaisin. -- Tervehdi rouvaasi ja sukuasi!

                                                   Tuus
                                               Elias Lönnrot.

Merkitse Tarttoon osotettuun kirjeeseen _poste restante_
[postikonttoriin jäävä], sillä voisi sattua, että viipyisin
lättiläisellä rajalla kauemmin kuin mitä nyt olen aikonut.



2.

Lehtori Zittingille.

(Konsepti.)


[Lyhentäen julkaistu ruotsiksi "Saiman" 36:nnessa n:rossa v. 1846.]

                                     Tartto, 18 p:nä elokuuta 1844.

Rakas Veli!

Useita viikkoja olen nyt täällä koettanut saada selvää viron
kieliopista, mikä on huononpuoleisesti onnistunut. Kuitenkin toivon
lopulta siinä pääseväni "ins Reine" [= oikealle tolalle] s.o. löytäväni
ne erityiset kielenlait, joiden vaikutuksesta viro on eronnut suomesta.
Kieliopeista ei suinkaan ole puutetta. Niistä on kaksi, jotka viime
vuonna samaan aikaan ja riippumatta toisistaan ovat ilmestyneet,
nimittäin Tartossa asuvan tohtori Fählmannin ja Kuusalan pastorin
Ahrensin julkaisemat jotenkin tyydyttävää käytännöllisessä suhteessa,
mutta kielen sisäisten lakien esittämisessä ne ovat puutteelliset. Tätä
esitystä onkin melkoisesti vaikeuttanut se seikka, että Virossa ei
ainoastaan puhuta, vaan myös kirjoitetaan ja painetaan kahta murretta,
nimittäin Tallinnan viroa ja Tarton viroa, jotka huomattavasti eroavat
toisistaan sekä aineksen puolesta, kuten laita on enimmästi Suomen
murteiden, että myöskin muodollisesti. Nämä murteet ovat muinaisina
aikoina pitkällisten sotien kestäessä, myöhemmin pappien ja muuttojen
vaikutuksesta sekoittuneet, niin että tätä nykyä usein tapaa toisen
muotoja toisessa. Jos niiden eroavaisuudet olisivat olleet suuremmat,
niin sellaista sekoitusta ei niin helposti olisi voinut syntyä, mutta
kun niiden välinen erotus ei ole suurempi kuin esim. ruotsin ja
tanskan välinen, ei se ole voinut estää toista murretta puhuvia
lukemasta ja ymmärtämästä toisella murteella painettuja kirjoja. Kun
Tallinnan-kielinen kirjallisuus on verrattomasti rikkaampi kuin Taiton
viron, niin etenkin Tarton-puolinen virolainen kernaasti käyttää
hyväkseen sitä, mitä huomaa Tallinnan virolaisella. Päinvastoin käy
harvemmin, osaksi sen tähden että Tarton virolla on vähempi
tarjottavaa, osaksi myös siitä syystä, että Tallinnan virolainen
katselee toista murretta yhtä halveksien kuin rikkaampi tavallisesti
katselee köyhempää naapuriaan. Tallinnan viroa puhuukin seitsemää
vertaa suurempi määrä kuin Tarton viroa, sillä kaikkiaan 622,000:sta
virolaisesta, johon lukuun koko kansan joku vuosi sitten laskettiin
nousevan, puhuu jälkimäistä tuskin satatuhatta henkeä.

Mitä tulee virolaiseen kirjallisuuteen, niin sitä on filologisia ja
historiallisia, poikkeuksetta saksaksi kirjoitettuja tutkimuksia ja
virolaisia kansankirjoja. Jos kohta viimemainitut, kuten meidänkin
kansankirjat, enimmäkseen ovat sisällykseltään hartauskirjallisuutta,
niin niissä tapaa muitakin, jopa sellaisia, joita suomalainen rahvas
vahingokseen on vailla. Olen poikkeuksetta ostanut itselleni kaikki
tapaamani virolaiset kirjat, ja minulla lienee niitä nyt noin 60 eri
kappaletta. Aikaa saaden kaiketi olen koettava muodostella niitä
suomalaista rahvasta varten. Etevin virolainen kansankirjojen tekijä
oli rovasti Masing vainaja, joka asui lähellä Tarttoa. Mutta sen
vuoksi, ettei hän joka rivillä maininnut raamatunlauseita eikä muuten
ulkokullaillut, ja sen vuoksi, että hän koetti kirjoittaa kieltä niin
kuin sitä puhutaan eikä vanhaan hartauskirjain kuluneeseen tapaan,
häntä kohtasi herrnhutilaisten (= heränneiden) opettajien ja näiden
kuulijain puolelta suuri vastustus koko hänen elinaikansa. Näitä hänen
kirjojaan alussa jotenkin vähän kysyttiin, mutta sittenkuin rahvas
huolimatta mainittujen opettajien ponnistuksista oli ehtinyt saada sen
vakaumuksen, että Masingin kirjoitukset olivat oivalliset lajiaan,
ruvettiin niitä niin halukkaasti hankkimaan, ettei niitä enään moneen
vuoteen ole voitu löytää ainoatakaan kappaletta kirjakaupasta.
Muutamia olen kuitenkin saanut toisilta henkilöiltä, ja tohtori
Fählmann, yllämainittu, joka samalla on Tarton Oppineiden Seuran
esimies, on luvannut hankkia minulle vielä muutamia lisää. Mainittu
mies, joka paitsi esimiehentointansa, hoitaa sairaita enimmin kaikista
täkäläisistä lääkäreistä (60-70 potilasta päivässä, paitsi useita
muita, jotka käyvät kotona hänen luonansa), on samalla vironkielen
lehtori yliopistossa ja hoitaa dietetiikan ja farmakologian
professorin-virkaa, tämän paikan ollessa avoinna. On siis helppoa
arvata, kuinka paljon aikaa hän voi käyttää ylimääräisiin toimiin,
mutta siitä huolimatta hän melkein joka päivä on antanut minulle
vironkielen opetusta. Tällainen käy päinsä ainoastaan täkäläistä
elintapaa noudattaen, kun ei pidetä iltaa päivään kuulumattomana
aikana, jota ei voi parempaan käyttää kuin korttipeliin ja todin
juontiin. Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja
liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim.
ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi
sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen nimi.
Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä
merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi.
Isäntäni, nimineuvos Hagen, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen
sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen
opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet täällä ovat
melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop.,
kahvi 1 rupl. 50 kop.) Mutta kukapa meillä suostuisi täkäläiseen
päiväjärjestykseen: aamulla kuppi kahvia (vahvasti sikurinsekaista) ja
sen kanssa pari korppua; kaksi ruokalajia päivälliseksi, joka syödään
kello puoli 1, siihen kuuluva lasi olutta: illallista ei ollenkaan,
vaan sen sijaan 3-4 kuppia teetä ynnä pari pientä voileipää? Yksi
ainoa kerta monen viikon kuluessa ollaan juotu iltapäiväkahvia, ja tämä
tapahtui erinomaisesta aiheesta, nimittäin sen johdosta, että lapset
palasivat maalta, missä sukulaisten luona olivat viettäneet kesänsä.
Totia tai muita väkeviä ei ollenkaan käytetä. Vieraissa käydään
aniharvoin eikä sitä varten koskaan tehdä sitä suurempia
valmistuksia kuin talossa muuten on tapana; tarjotaan vaan 3-4 kuppia
teetä ynnä voileipiä. Siellä, minne minua on kaupungilla kutsuttu,
on menetelty samoin tai on korkeintain juotu lasi viiniä sen lisäksi;
ainoastaan illallispöydässä muutamissa paikoin juodaan useampi lasi.
Minulle on kuitenkin muutamissa paikoin tarjottu ruokaryyppykin. Totia
en moneen aikaan edes ole nähnyt, lukuunottamatta muuatta iltaa,
jolloin join sitä lasin erään ruotsalaisen merikapteenin luona, joka
tätä nykyä on sen höyrylaivan kapteenina, joka kulkee Tarton, Pihkovan
ja Narvan väliä.

Täältä olen nyt aikonut matkustaa lättiläiselle rajalle tutkimaan
tarttolais-viroa. Sieltä palaan tänne ja alan vähitellen matkustaa
takaisin kotimaahan Pernon kautta Tallinnaan ja Helsinkiin j.n.e.
Suuresti kyllä kaipaan kotia, mutta vielä enemmän sitä, että saisin
viron-kurssini niin suoritetuksi, ettei minun uudestaan tarvitse
matkustaa tänne, kuten kaiketi vielä kerta täytyy käydä lappalaisten ja
vepsäläisten luona, saadakseni aikaan suomen, viron, vepsän ja lapin
vertailevan kieliopin. Kun minulla ei ole mitään erityistä kerrottavaa
toisille sikäläisille tovereille, en nyt kirjoita heille, vaan olkoon
tämä kirje "commune bonum" [= yhteistä omaisuutta]. Kernaasti olisin
kirjoittanut laajemman kirjeen, mutta viro ei tahdo antaa minulle aikaa
kirjeiden kirjoittamiseen. Tämä on nyt kolmas kirje, jonka Virosta
lähetän.

Viikko sitten kirjoitin Aspille Ouluun ja pyysin häntä lähettämään
Sinulle 70 ruplaa neljännesvuotis-palkastani, joka on nostettavissa
syyskuun ensi päivinä. Jos Frans nyt voi päästä kouluun, pyydän Sinua
etukäteen suorittamaan sisäänkirjoitusmaksun. Lokakuussa kaiketi olen
luonanne ja olen silloin korvaava sen. Tervehdi myöskin rouva Vikmania
ja ilmoita hänelle tätä samaa.

                                            Ystäväsi ja veljesi
                                               Elias Lönnrot.



3.

Tohtori Rabbelle.



                                        Tartto, 16 p:nä elokuuta 1844.

[Merkitty saapuneeksi perille 24 p:nä elok.]

Rakas Veli!

Sen sijaan että minun tunti, jopa kaksikin sitten, olisi pitänyt alkaa
tämän kirjeen kirjoittaminen, olen käyttänyt ajan viroon, niin etten
toivo saavani monta riviä kokoon ennen postitunnin päättymistä. Kuten
huomaat, olen yhä vielä Tartossa. Tohtori Fählmann, Virolaisen
Oppineiden Seuran esimies, kehotti minua jäämään seuran kokoukseen,
joka oli toissa päivänä, ja johon minutkin kutsuttiin. Sitä kesti kello
7:stä i.p. kello 12:en yöllä. Ensin esimies luki lyhyen esityksen
Seuran menestyksestä, toiveista ja muusta seuran tilasta siitäperin kun
seuralla viime kesäkuun alussa oli viime istuntonsa. Sen jälkeen
merkittiin luetteloihin muutamat lahjoitetut kirjat ja luettiin
muutamia kirjeitä mikäli Seuraa koskivat. Vielä luettiin julki pastori
Hollman[n]in jättämä tutkimus virolaisista nomineista, ja t:ri Hansen
esitti pääkohdat kirjoittamastansa tutkimuksesta, jonka tarkoituksena
oli Herodotoon mainitsemien Skyyttain maan paikannimien lähempi
määrääminen. Sama Hansen piti pöytäkirjaa, kun sihteeri juuri
oli matkalla Inkerissä ja Aunuksen kuvernementissä. Kaiken tämän
kestäessä poltettiin sikaria ja juotiin ensin teetä ja sitten
viinitotia, mikä näyttää olevan hyvä keino estämään sitä jäykkyyttä,
joka muuten tavallisesti pyrkii pujahtamaan sellaisiin seuroihin. Seura
ei kokoonnu yliopistoon, vaan aina yksityiseen taloon. Viimeisellä
tunnilla syötiin perinpohjainen illallinen, minkä jälkeen jokainen
meni kotiansa, paitsi Fählmannia, jonka kai vielä oli käytävä jonkun
potilaansa luona; näiden hoidossa yksistään hänellä olisi kylliksi
tehtävää, ilman että kiusaisi itseään Oppineiden Seuran esimiehen
toimella, opettamalla minua ja viron luennoilla yliopistossa, sillä hän
on samalla yliopiston vironkielen lehtori, ja lisäksi hän luennoitsee
dietetiikkaa ja farmakologiaa, joiden tieteiden avoimeksi julistettua
professorinvirkaa hän hoitaa. Kaiken tämän hän ihmeteltävällä tavalla
ehtii toimittaa ja kirjoittelee sitäpaitsi vironkielisiä kirjoituksia
"Marahva kalenderiin" ja saksankielisiä Seuran keskustelemuksiin.
Parasta, mitä tähän asti on kirjoitettu viron kieliopin alalla, on hän
tehnyt, ja se on painettuna mainituissa keskustelemuksissa. Kaikista
lääkäreistä hänellä näillä seuduin on lukuisimmat hoidokkaat (60-70
potilasta päivässä, joiden luona hän joka päivä käy kaupungilla, paitsi
niitä, jotka käyvät hänen kotonaan ja joiden kanssa hän on
kirjevaihdossa). Hän on meidän ikäisemme mies, iloinen, suora,
hyväntahtoinen ja avulias kaikessa, minkä vaan voi toimittaa. Seuran
kokouksessa minä lupasin seuraavaan "Sitzungiin" [istuntoon] kirjoittaa
vertailevan viron ja suomen muoto-opin, jos suinkin ehtisin. Pyysin
oikeutta kopioida Seuran sanakirjakeräelmät, mihin kernaasti
myönnyttiin, ja johon sittemmin sain toisenkin oikeuden; olen näet
tähän asti unhottanut kertoa, että minä olin yksi äsken valittuja uusia
jäseniä. Heti palattuani lättiläiseltä rajalta, jonne nyt aion
matkustaa, ryhdyn sanakirja-ainesten kopioimistyöhön. Siihen kai menee
monta viikkoa, mutta se on välttämätöntä, kun useimmat virolaiset sanat
esiintyvät suomessakin, jos eivät kaikissa, niin kuitenkin jossakin
murteessa, ja kun näin suurin määrin niitä saa kootuiksi, se tietysti
on parempi, kuin niiden noukkiminen yksitellen.

Kun sekä Fählmann että Hansen ovat lahjoittaneet minulle muutamia
virolaisia kirjoja, joita en kirjakaupasta ole saanut, ja ovat
luvanneet hankkia minulle useampia, ja kun minäkin tahtoisin heille
antaa jotakin, pyydän Sinua, että jätät alla olevan luettelon
Thunbergille ja kehotat häntä lähettämään ne, mikäli ovat saatavissa,
konsuli Böninghille Tallinnaan pyytäen häntä sieltä postissa
lähettämään ne minulle tänne Tarttoon. Muutamia minulle tulevia Sinulla
niistä lienee kotonasi; sen tähden en lähetä tilausta suoraan
Thunbergille, vaan pyydän Sinua katsomaan, mitkä Sinulla on hallussasi;
pyyhi ne pois luettelosta ja anna sitten sekä kirjat että luettelo
Thunbergille.

[Mainittu tilausluettelo:]

Hyödyllinen Huvitus luomisen töistä; 2 kappal. Ajanviete Lapsille.
Kultala; 2 kpl. Haaksirikko. Hyödyllisiä kertomuksia yhteiselle
kansalle: 2 kpl. Luvun lasku oppi Boreniukselta. Tomas Kempin 4 kirjaa
Kristuksen jälkeen seuraamisesta. Biblian Historia. Vanhan ajan
Historia Ahlholmilta. Ilolaulu Jesuksesta. Suomenkielinen Wirsikirja.
Suomalaisia Sanalaskuja. Suomalaisia Arvoituksia. Kalevala. Kanteletar.
Mehiläinen 1836, 37, 39, 40, Suomen historia ja Venäjän historia,
jolleivät seuraa Mehiläisen mukana. Kotilääkäriä 2 kpl. Suomi, kaikki
vuosikerrat. Renvallin kielioppi, Vikströmin kielioppi. Vhaelin
kielioppi. Hippingin kirja Saksanmaasta. Gottlundin: Taciti Omdömen
öfver Finnarne. -- Jos tämän lisäksi voisit lähettää Saima-lehden,
Maamiehen ystävän ja Helsingfors Tidningar, vaikkapa muutamia muitakin
sanomalehtiä kesäkuun keskivaiheilta, niin sitoudun jättämään ne
vahingoittumattomina takaisin Helsingissä, niin pian kuin olen
palannut. Ne tulevat kaikki kait helposti Tallinnaan ja sieltä
raskaamman postin mukana tänne, kun vaan pyydetään Böninghiä
suorittamaan ennakolta postikulut, jotka sitten Tallinnassa itse tahdon
maksaa hänelle takaisin. Joskus odotan saavani Sinulta kirjeen sekä
tietoja siitä, mitä vieraita Sinulla nyt on Kalliolinnassa, sekä muita
tilapäisiä uutisia. Terveisiä asianomaisille!

                                           Uskollinen veljesi
                                             Elias Lönnrot.



4.

Lehtori Ståhlbergille.

(Konsepti?)


[Aaltosulkujen { } välissä olevaa vastaa "Saiman" 44:nnessä n:rossa
1844 ruotsiksi julkaistu "Ote t:ri Lönnrotin kirjeestä, joka on
päivätty Tartossa elok. 27:ntenä 1844", joka kuitenkaan ei ole sanasta
sanaan yhtäpitävä tämän kanssa.]

                                   Tartto, 24 p:nä elokuuta 1844.

Rakas Veli!

Kun nyt taas epäilemättä olet Viipurissa, lähetän sinne tämän
tervehdyskirjeeni. Viime kuukausien kuluessa aioinkin Sinulle
kirjoittaa, mutta lykkäsin sen aina toistaiseksi, kun en varmaan
tietänyt, missä silloin oleskelit, Nurmeksessa, Kajaanissa vai
Viipurissa. Varmaankin muilta olet jo kuullut, että olen matkustanut
tänne Viroon. Täällä Tartossa olen jo puolentoista kuukautta tutkinut
viroa ja etenkin viron kielioppia, joka nyt vihdoinkin on alkanut
selvitä minulle. Etenkin sen tähden on minun näissä opinnoissa oltava
tarkka, että vastedes, jos joskus siihen saan aikaa, voisin tällä
taholla olla valmistautunut työhön, jota usein olen ajatellut,
nimittäin vertailevan suomen, viron, vepsän ja lapin kieliopin
kirjoittamiseen. Sen verran saksaa näyttää täkäläinen saksalainen
ympäristö minuun mättävän, että voin kirjoittaa sellaisen teoksen
saksaksi, jollei sen julkaiseminen ruotsiksi kannattaisi.

{Täkäläiset virolaisuuden ystävät ovat eri mieltä viron sukulaisuudesta
suomen kanssa, toiset kun pitävät sitä suomen tyttärenä, toiset sen
sisarena. Minä puolestani olen taipuvampi jälkimäiseen mielipiteeseen,
kun näet kahdesta pahasta, pilatusta sisaresta ja lapsesta, kernaammin
valitsee edellisen. Jopa on pälkähtänyt muutamien päähän pitää muuatta
hyvin turmeltunutta viron murretta, nimittäin liivin kieltä, jota
jokunen sata Salis-joen suulla ja Angernin rannikolla asuvaa henkeä
puhuu, kaikkien suomalaisten kielien tai suomalaisheimojen kielien
kantaäitinä. -- Kuitenkin on harrastus viime aikoina enemmän kääntynyt
kielen filologiseen muovailemiseen. Viime vuosina on ilmestynyt
kaksittainkin viron kielen muoto-oppeja, toinen erään pastori Ahrensin,
toinen Fählmannin julkaisema. Viimemainittu asuu täällä Tartossa; hän
on usein käynyt luonani ja opettanut minulle viroa. Uutta virolaista
sanakirjaa varten on täkäläisellä Oppineiden Seuralla suuria keräelmiä,
jotka minä olen päättänyt kopioida, ja olen jo siihen pyytänyt
ja saanut luvan. --

Missä suhteessa viro pääasiallisesti eroaa suomesta? a) Vokaalisointu
puuttuu kokonaan, minkä vuoksi sanan jälkitavuissa on yksinomaan kovia
vokaaleja, b) Pronominaali-suffikseja ei ole, paitsi muutamissa
harvoissa sanoissa, missä kolmannen persoonan suffiksi esiintyy, mutta
nämä sanat ovat poikkeuksetta muuttuneet adverbeiksi, c) Nominatiivi
päättyy useimmissa sanoissa konsonanttiin silloin kuin se suomessa
päättyy vokaaliin; ainoastaan milloin kaksitavuisissa sanoissa
korollinen vokaali on lyhyt, päätteenä on vokaali, ja sama on laita
adessiivin, ablatiivin, inessiivin ja elatiivin, ja erityisissä
tapauksissa myös infinitiivinkin. d) Komitatiivia, instruktiivia,
prolatiivia ja essiiviä ei ole, mutta niiden sijaan on muuan
terminatiivi-sija, esim. _rinnani_, rintaan asti, _polveni_, polveen
asti, sekä -ga-päätteinen sija, joka lähinnä vastaa suomen
komitatiivia, esim. _käega_, kädellä, _Jumalaga_, Jumalan kanssa, e)
Monikolla on, lukuunottamatta nominatiivia, tavallisesti
kaksinkertaiset sijat, joista toisella sarjalla on erityinen
kollektiivinen merkitys, f) Verbeillä ei ole konjunktiivin preesensiä,
optatiivia eikä refleksiivistä taivutusta, ja ne ovat muutenkin suomen
verbejä köyhemmät (infinitiivin sijojen, johdannaisten puolesta), g)
Sanoissa tapahtuu usein sisäheitto, esim. _nuhtlen_, nuhtelen,
_viimne_, viimeinen; tütred, [tyttäret], _kambrid_, [kamarit]; tämäkin
riippuu korosta ja heittyneen vokaalin viereisistä konsonanteista, h)
Viron täytyy useimmiten turvautua partikkeliin, milloin suomi voi
käyttää gerundioita ja partisipeja. i) Adjektiivi jää muutamissa
tapauksissa taipumatta, ja passiivin partisipin preteeriti on aina
taipumaton j.n.e. Ainoastaan lyhemmyys on virolla etuna suomen
rinnalla. Kun virossa on monta yksitavuista sanaa, jotka suomessa ovat
kaksitavuiset, viro sopii paljoa paremmin uudenaikaiseen runouteen} ja
konsonanttiset päätteet yksitavuisiin loppusointuihin. Viro on
trokeista kieltä, minkä vuoksi sijapääte usein jätetään pois ja pitkä
vokaali lyhennetään, milloin sana sijapäätteen liityttyä muuttuisi
daktyyliseksi tai pitkän vokaalin kautta spondeiseksi. Sama on lapin
laita. -- {Virolainen kirjallisuus on samoin kuin suomalainen -- köyhä.
Kuitenkin on olemassa useita hyvänpuoleisia kansankirjoja, joita
palattuani olen aikonut ruveta suomeksi muokkailemaan.

Koska sanakirja-työ -- nimittäin kopioiminen -- vie ainakin
puolentoista kuukautta, ja kun sitäpaitsi pariksi viikoksi olen aikonut
matkustaa lättiläiselle rajalle, voidakseni siellä paremmin tarkastaa
viron Tarton-puolista murretta, niin tulen näillä seuduilla vielä
viipymään pari kuukautta} ja toivon siis mitä pikimmin postissa saavani
Sinulta moniaita rivejä. Jos olet käynyt Kajaanissa, niin ilahuta minua
sikäläisilläkin uutisilla. En ole 4-5 kuukauteen kuullut mitään sieltä,
enkä tähän saakka ole Virossa-oloni aikana saanut riviäkään Suomesta,
kun olen laiminlyönyt ilmoittaa olopaikkaani ystävilleni. {Koska
paluuni kotimaahan kaikesta päättäen ei voi tapahtua ennen loka- tai
marraskuuta, on hyvin mahdollista, että minun on palaaminen Pietarin
tai Viipurin kautta. Kotia palattuani aion asettua yhteen paikkaan
kahdeksi vuodeksi ja} ["Saimassa" jatkuu: "koettaa, kuinka pitkälle
suomen sanakirjan työssä siten kerkiän. Sitten kait minun taas on
tehtävä muutamia kuukausia kestävä virkistysmatka Lappiin tai
vepsäläisten luo, niin että jaksan istua jäljellä olevat kaksi
vuotta."] tehdä sanakirjaa, mutta en vielä tiedä, olenko tekevä sen
Kajaanissa vai olenko koko virkalomani ajaksi muuttava Kuopioon, missä
kuitenkin joskus paremmin voisi virkistyä toverien parissa. Mikä Sinun
mielestäsi olisi parempi? -- Cedervaller pyysi minulta lupaa lainata
joitakuita kohtia Mehiläisestä painatettaviksensa. Tässä se nyt seuraa:

[Mainittu luvanantokirjoitus].

Painotarkastus-virastoon jätetään kaikki kirjoitukset leimaamattomalle
paperille laadittuina, joten tämä siis kelvannee. -- Kuitenkin hänen
tulee antaa minulle muutamia kappaleita ilmaiseksi; sen voit hänelle
mainita.

Tervehdi rouvaasi, Ahrenbergia rouvineen, Ignatiusta, Judenia ja muita
tuttavia.

                                              Ystäväsi ja veljesi
                                                 Elias Lönnrot.



5.

Tohtori Rabbelle.


                                  [Tartto, 2? p:nä elokuuta 1844.]

[Merkitty saapuneeksi perille 4 p:nä syysk. 1844.]

Rakas veli!

Viime lauantaina sain kirjeesi ynnä useita muita kirjeitä Suomesta,
niiden joukosta kajaanilaisiakin. Rahoista saan erityisesti kiittää;
nykyhetkeksi jopa kahdeksi kuukaudeksi edelleen olen niiden kautta
runsaasti varattu, ja olisin luultavasti koko matkaakin varten, ellei
minun pitäisi ostaa useita kirjoja, joista Bopp'in "Grammatik über die
Sanscritsprache", jonka eilen tilasin, yksin maksaa 15 hopearuplaa.
Virolaisia kirjoja minulla jo on ainakin 70 erinimellistä, ja useista
kaksoiskappale, toinen näet Porvoon lukiota varten, lehtori Öhmanin
toivon mukaisesti. -- Valtioneuvos Krusen luona näin äsken ihka uuden
mustalaiskielen kieliopin ja lukukirjan, joiden olemassaolon johdosta
hän kiroili ja pauhasi, kun tekijä, muuan berliiniläinen, sitä varten
oli käyttänyt hänenkin kokoelmiansa vähintäkään häneltä lupaa
kysymättä. Valtioneuvos oli näet lähettänyt mustalaiskeräelmänsä sinne
tarkastettaviksi ja sitten saadaksensa ne takaisin, mikä nyt olikin
tapahtunut, vaikka vallan odottamatta painetussa muodossa. Sama Kruse
on historioitsija, arkeologi, vähän filologi, kirjailija, sanalla
sanoen monipuolinen mies. Hänen poikansa, joka on ylioppilas, oli
loma-ajalla käynyt Helsingissä, Hämeenlinnassa, Tampereella y.m. ja
palasi joku viikko sitten ilman että oli voinut toimittaa isänsä
antamaa päätehtävää, nimittäin että olisi piirustuttanut Lapista
löydetyn vaa'an (tai vaakakupin), punnuksineen, väreineen,
ruostepilkkuineen j.n.e., mistä vaa'asta professori Hällström-vainaja
Tiedeseuran keskustelemuksissa antaa kuvauksen. Hän näytti minulle
useita erilaisia vaakakuppeja, jotka oli kerännyt Virosta, Liivinmaalta
ja kaikkialta; niistä, joita ei ollut voinut saada, hän oli hankkinut
itselleen piirustukset; ainoastaan lappalainen vaaka puuttui hänen
suureksi huolekseen. Nyt hän pyysi minua tekemään Helsinkiin palattuani
kaiken, minkä voin, hankkiakseni hänelle siitä uskollisen piirustuksen.
Jos mahdollisesti tietäisit, missä tätä vaakaa säilytetään, niin teetä
minun kustannuksellani siitä piirustus ja lähetä se tänne, jotta Kruse
saisi yölepoa. Senkin vuoksi haluaisin jo täällä ollessani saada
hankituksi tuon piirustuksen Kruselle, kun sitä helpommin saisin
tilaisuuden kopioida hänen kokoelmansa virolaisia sanoja, jotka hänellä
on välilehtisessä Hupelin sanakirjassa. En epäile, ettei hän ilman
sitäkin anna minulle lupaa siihen, mutta luulen hänen tekevän sen kahta
kernaammin, jos hankin hänelle tuon kallisarvoisen vaakakuvan.

_Suomea_ varten voisin kyllä kirjoittaa jonkun kirjoituksen, esim.
vertauksen viron ja suomen välillä, mutta ilmestyykö Suomi siis
todella? -- Kun Castrénin syrjäänin kielioppi on painosta ilmestynyt,
niin lähetä minulle sitä pari kappaletta tänne. Nehän voisi lähettää
Kirjallisuuden Seuran vapaakirjeoikeudella, varsinkin kun tarkoitukseni
on antaa toinen kappale täkäläiselle Oppineiden Seuralle.

Näihin aikoihin olen yhä vaan etymologiselta kannalta vertaillut viroa
suomeen. Samoin kuin lapin kielessä on korolla virossa tärkeä osa, ja
trokee on sanojen soinnullisuuden perusmittana, minkä tähden pääte
usein niellään, ja pitkä vokaali lyhennetään, niin pian kuin sana sen
kautta muuttuisi daktyyliseksi tai spondeiseksi.

Kun paperia näyttää riittävän, ja kokonainen tunti on jäljellä
postiajan päättymiseen, niin tahdon tässä mainita muutamia
pääasiallisia omituisuuksia, joiden puolesta viro eroaa suomesta.
[Jotenkin samoin kuin 4:nnessä.] -- -- -- -- --

Huomenna, wenn es nicht regnet [= ellei sada vettä], matkustan
etelämpään, palaan kahden viikon päästä ja ryhdyn sanakirja-ainesten
kopioimistyöhön. Palatessani minua kait odottaa postissa muutama rivi,
ehkäpä sanomiakin.

Valtioneuvos [v. Haartman, lääkintöhallituksen ylitirehtööri] kirjoitti
minulle pyytäen minua mittaamaan hänen tarpeeseensa muutamia virolaisia
kalloja, minkä tähän liitetyssä kirjeessä lupaan tehdä.

Keitä nyt on luonasi Kalliolinnassa? Tervehdi rouvaasi ja sukulaisiasi
-- Castrénia ja kaikkia muita tuttavia. Grotille olen ostanut ne kaksi
kirjaa, jotka hän pyysi minun ostamaan, mutta kolmatta puolalaista
kirjaa en ole saanut

                                              Veljesi ja ystäväsi
                                                 Elias Lönnrot.



6.

Tohtori Rabbelle.


[Puolisulkujen { } väliset kohdat konseptista.]

                               Tartto, 14 p:nä lokakuuta 1844.

[Merkitty saapuneeksi perille lokakuun 26:ntena s.v.]

Rakas Veli!

Vaellukseni Tarton-virolaisten parissa maaseudulla kesti lähes
seitsemän viikkoa niiden kahden asemesta, joilla lähteissäni olin
luullut tulevani toimeen. Toissa iltana vihdoinkin palasin, luin ensin
tervetulleen kirjeesi, senjälkeen useita muita, joista osa oli
Kajaanistakin. Eilen lueskelin sanomia koko päivän ja kait minun vielä
on hukattava päivä niiden takia. Sinun ja Thunbergin lähettämät kirjat
olen saanut ja kiitän Sinua niiden vuoksi näkemästäsi vaivasta.
Muutamat niistä olen jo antanut Fählmannille ja ylihuomenna, kun
Seuralla on kokouksensa, annan loput Seuralle.

                                              (18 p:nä lokakuuta.)

Näin pitkälle ehdin neljä päivää sitten, ja syynä, minkä tähden en
kerinnyt pitemmälle, oli postitunnin loppuminen sillä välin kun jotakin
muuta oli sattunut minua viivyttämään. [Konseptissa: "-- -- syynä
-- -- oli se, että tahdoin kirjoittaa puhtaaksi muutamia arkkeja
tarttolais-murretta koskevia kieliseikkoja, voidakseni antaa ne
täkäläiselle Seuralle, kuten toissapäivänä teinkin."] Toissapäivänä
Oppineella Seuralla oli taas kuukausikokouksensa. Se pidettiin
yksityishuoneistossa kuten ennenkin ja kesti klo 7:stä tai 1/2 8:sta
klo 12:en. Istunnossa luki 1:ksi esimies Fählmann kirjoituksen
vironkielen pehmeistä (muljeeratuista, dileeraavista) konsonanteista,
jommoisia suomessa ei ollenkaan ole -- sekä muutamia kirjeitä. 2:ksi
pastori Körber muutamista kiinni-muuratuista ihmisistä [Konseptissa:
"-- -- muutamain kiinni-muurattujen ihmisten luurangoista."], joita oli
löydetty Riiassa ja muualla. 3:ksi tohtori Hansen teki selkoa erään
vanhan historiallisen käsikirjoitus-kokoelman sisällyksestä.
Sitäpaitsi neuvoteltiin tulevan-vuotisesta "Marahva Kalender'ista".
Seura on nim. jo perustamisestaan asti pitänyt huolta erään
"Marahwa Kalender" nimisen kansankirjan toimittamisesta ja
julkaisemisesta. Siinä on tavallisesti 5-6 arkkia, alussa almanakka ja
sitten muutamia opettavaisia {vironkielisiä} kirjoituksia rahvaalle
{mikäli mahdollista, sivellettyinä uskonnollisella pohjavärillä.}
Neuvottelu koski etenkin siihen otettavien kirjoitusten sisällystä. Kun
siitä ei voitu mitään lähempää päätöstä tehdä, niin valittiin
kalenteritoimikunta, joihin tulivat kuulumaan Fählmann, pastori Geheve
ja Christiani. Sittenkuin kaikki tämä turhantarkoitta muodollisuuksitta
oli päätetty, teetä ja viinitotia nauttien ja sikareja poltellen,
syötiin perinpohjainen illallinen, minkä jälkeen kukin erosi lähtien
kotiinsa. {Eiköhän meidänkin Seura näin vapaassa muodossa tulisi
vilkkaammaksi?}

Sellaisen kalenterinhan kuin yllämainittu meidänkin Seura voisi
julkaista vuosittain? Sen ohessa ei taitaisi haitata Seuraamme, jos se
jonkun verran omistaisi tarttolaisen ulkonaista muotoa.

Sanakirja-keräelmät sain eilen, ja ne ovat suuremmat kuin olin
odottanutkaan. Niiden kopioimiseen kuluu kait puolitoista kuukautta,
vaikkapa hyvinkin ahkerana olisin. Tämä on hyvin ikävää, kun minulle jo
alkaa tulla halu palata kotiin päin. "Aber tshto delatj?" [= mutta mitä
tehdä?] Puolitekoisin töin tällä alalla en kuitenkaan tahtoisi palata;
sen vuoksi minun täytynee päättää jäädä tänne, vaikkapa päätökseni
tähden olisikin pakko puoleksi repaleisena palata Pietarin kautta. {Ole
hyvä ja lähetä minulle taas rahoja, niin paljo kuin Sinulla on
palkkaani neljänneksestä jäljellä, sillä kyllä kaikki tarvittaneen.}

Tarton murteen deklinatsioni- ja konjugatsioni-muodot ovat melkoisesti
yhtäpitävämmät suomen kanssa kuin Tallinnan murteen muodot, mikä
on hyvinkin merkillistä, kun päinvastainen asianlaita olisi
luonnollisempi.

    {Suomea:    Tarton viroa:    Tallinnan viroa

    silmä         silm             silm
    silmän        silmä            silma
    silmää        silmä            silma
    silmälle      silmäle          silmale
    silmällä      silmäl           silmal
    silmältä      silmält          silmalt
    silmähän      silmä            silma
    silmässä      silmän           silmas
    silmästä      silmäst          silmast
    silmäksi      silmäs           silmaks
    silmänä       silmän           silmana
    silmätä       silmätä          silmata.}

Itse maakin on Tarton eteläpuolella enemmän Suomen luonnon kaltainen
kuin on laita Tallinnan ja Tarton välisien järvettömien ja
vuorettomien seutujen, joiden kautta kuljin.

Puolen seitsemättä viikkoa kestäneellä kiertomatkallani
tarttolais-murteen alueella kävin aina lättiläisten rajalla aivan
lähellä Valk'an kaupunkia ja palasin sieltä Wõrun kaupungin kautta.
Kaikkialla minua kohtasi sangen vieraanvarainen kohtelu pappiloissa,
ainoissa herraspaikoissa, missä kävin. Sillä vaikka maa onkin täpösten
täynnä herraskartanoita, en näissä käynyt, osittain sen tähden että
niissä ei ollut mitään minulle välttämättömän tarpeellista, osittain
harmissani ollen niiden harjoittamasta talonpoikain sorrosta. -- Papit
olivat poikkeuksetta oppinutta väkeä, pitivät saksalaisia teologisia
aikakauskirjoja ja seurasivat tarkoin aikaansa. Myöskin näyttivät
kaikki olevan hyvissä varoissa. Kuitenkin tahtoisin tuhat ruplaa
palkkana kernaammin olla pappina Suomessa kuin täällä kymmentuhannen
palkalla, kun varmaankin ehtisin kuolla ennenkuin tottuisin
välinpitämättömänä katselemaan moisioiden herrain sortaman rahvaan
tilaa. Talonpojiksi heitä tosin sanotaan, mutta he ovat kuitenkin aivan
samassa tilassa kuin herraskartanoiden torpparit meillä, vieläpä
huonommassakin, sillä meikäläisellä torpparilla saattaa kuitenkin olla
jäljellä toivo saada aikaa voittaen omakseen itsenäinen tila, mutta
virolaiselle talonpojalle se on mahdotonta. Huonommat heillä on
asunnotkin kuin köyhimmällä suomalaisella torpparilla. Eräässä
kapakassa tuli muuan puoleksi juopunut talonpoika luokseni
krouvi-kamariin ja rupesi puhumaan kaikenlaista. Käskin hänen mennä
ulos, lisäten, etten kärsinyt juopunutta miestä luonani. Silloin hän
alkoi itkeä ja pyysi, etten panisi sitä niin pahakseni, kun
juopotteleminen kuitenkin oli ainoa, millä voivat hankkia itselleen
iloa, _sest kui Roots meid enne orjiks teggi_ (siitä perin kuin Ruotsi
muinoin meidät orjiksi teki). Luultavasti hän Roots'illa tarkoitti
saksalaisia ritareja. -- Lopuksi minun täytyy taas pyytää sinua
lähettämään minulle mitä [palkkani] neljänneksestä on jäljellä, sillä
luultavasti Asp jo sen on lähettänyt. Tätä nykyä kassani on melkein
tyhjänä, ja tarvitsen siis rahoja sekä tänne jäädäkseni että täältä
lähteäkseni. Virolaisia kirjoja minulla jo on toista sataa; ne eivät
kuitenkaan muodosta varsin suurta kirjastoa, kun useimmat ovat pieniä
kirjasia. Tervehdi kaikkia tuttavia ja ennen kaikkea rouvaasi ja
sukulaisiasi.

                                                Hartain ystäväsi
                                                 Elias Lönnrot.

J.K. Jos Castrénin syrjäänin muoto-oppi jo on päässyt painosta, niin
lähetä minulle sitä 2-3 kappaletta. Ne voisi postikuluja säästäen
lähettää vaikka Oppineiden Seuralle tai myöskin suoraa päätä minulle.

                                                      Lnr.



7.

Rehtori Snellmanille.

(Konsepti;)


[Suureksi osaksi julkaistu ruotsiksi "Saiman" 51:nnessa n:rossa 1844.
tässä täydennettynä konseptin mukaan.]

                           [Tartto, loppupuolella lokakuuta 1844.]

{Rakas Veli!

Kun nyt alkaa olla puoli vuotta siitä kun toukokuun 2:sena päivänä
Kuopiossa erosimme, niin lienee aika kirjallisesti sinua tervehtiä,
ennenkuin voin tehdä sen suullisesti, mihin vielä varmaankin kuluu pari
kuukautta, jos kohta hyvin usein muistelen sinua ja muita sikäläisiä
äijäksiä toivoen pian saavani teitä tavata. Samoiltuani lähes seitsemän
viikkoa Tarton eteläpuolisilla seuduilla, olen nyt taas asettunut tähän
Liivinmaan yliopistokaupunkiin, tosin en yliopiston tähden, jonka
seinien sisällä vastaiseksi en ole ollut enkä luultavasti tule
olemaankaan, vaan kopioidakseni muutamia sanakirjanaines-kokoelmia,
jotka ovat täkäläisen "Oppineiden Seuran" hallussa.}

Viron kielen sanavarasto tuntuu antavan melkoisen lisän meidän
äidinkielellemme, suomelle, {kuten päinvastoin suomi saattaa
korvaukseksi antaa vielä suuremman määrän virolle,} ja viron kielen
lähempi tunteminen on sitä paitsi tuiki välttämätön suomen kielen
sanakirjan kirjoittamisessa, osittain sanan alkuperäisen merkityksen
löytämistä varten, osittain sen vuoksi, että viron kielestä voidaan
saada monta alkuperäistä sanaa, joihin suomi voi aikaa myöten vaihtaa
joukon pahasti rääkättyjä ruotsinvoittoisen suomen sanoja.
Useista asianhaaroista tahtoisin päättää että viro muinaisina
aikoina oli kehittyneempi kieli kuin suomi. Mutta sittenkuin saksan
kieli [Konseptin mukaan: saksalainen (= "tysken")] oli tullut
maahan ja hävittänyt virolaiselta niin yhden kuin toisenkin
[kehitysmahdollisuuden], tuskin antaen sijaan muuta kuin vuosisatoja
kestäneen orjuuden, kielen omintakeinen kehitys seisattui ja se alkoi
mukautua saksan kieleen, niin että muutamia päätteitäkin omistettiin
saksasta, nimittäin saksalainen diminutiivi-pääte _-chen_ ja
adjektiivi-pääte _-lich_, jotka nyt ovat virossa yleisesti
käytettyinä päätteinä _-kene ja -lik_. On tunnettu asia, että kielen
sanat ajan varrella yleensä eivät pitene, vaan päinvastoin lyhenevät.
Viron kielessä sanat ovat kahdella tavalla lyhenneet siitä muodosta,
mikä niillä on suomessa, 1:ksi eräässä sanoissa tapahtuneen sisäheiton
kautta: _kandle_ = kantelen, _ikmä_ = itkemään, _keeldmä_ = kieltämään,
_masma_ = maksamaan, _kauplema_ = kauppelemaan, 2:ksi päätteiden
poisheittymisen kautta: _kirja_ = kirjan, _kirjalt_ = kirjalta,
_kirjast_ = kirjasta, _kirja_ -- kirjaan, _kirjaks_ = kirjaksi, _kirjo_
= kirjoja. Sellaisia muuttuneita merkityksiä kuin esim. ruotsin
sanoilla _gök, gås, höna, sik, räf, hare_ on, milloin niitä käytetään
ihmisistä, virossa paljoa enempi kuin suomessa, olkootpa sitten
syntyneet saksan mukaan tai muuta tietä ikäänkuin rangaistukseksi siitä
synnistä, että ei sanota suoraan, mitä ajatellaan. Suomessa sellaisia
virheellisiä merkityksiä on harvan-puoleisesti, niin että on todellakin
ihmeteltävää, kuinka ruotsalainen kieliaisti siinä suhteessa on niin
vähän vaikuttanut suomeen. Vielä tänä päivänä suomalainen voi sanoa
käki, hanhi, kana, siika, (kettu) repo, jänis, ilman että sitä
kuullessaan tulee ajattelemaan typerää hölmöä, kömpelöä tyttöä,
liukasta eli kavalata miestä y.m.s. tai ilman että esim. housujen
nimityksen sijaan tarvitsee keksiä uutta. Mutta suomi on monessa
muussakin suhteessa kehittynyt omintakeisesti, jonka vuoksi sen
kielioppi on säännöllisimpiä. Vai minkä muun kielen, muodoista
vähemminkin rikkaan kuin suomi on, voimme mainita, jonka teonsanoissa
ei ole melkoinen joukko säännöttömiä, epäsäännöllisiä, vaillinaisia,
jonka pronominit eivät ole eri vartaloista kokoon-liitetyt ja jonka
taivutusopissa ei olisi koko joukko poikkeuksia? Kaiken tämän puolesta
suomen kielioppi on laatuaan melkein ainoa, jossa moista lisäkuormaa ei
ole. Syynä siihen, että suomi on pysynyt itselleen niin uskollisena, on
ensinnäkin ja etupäässä se, että suomen kirjakielen perustajat olivat
oman maan synnynnäisiä, ja että senkin jälkeen ne, jotka ovat suomeksi
kirjoittaneet, ovat olleet lapsuudestaan asti kieleen perehtyneitä ja
että monet lapsina eivät ole osanneetkaan muuta kieltä. Vallan toinen
on viron kielen laita ollut. Saksalaiset, jotka nipin napin oppivat
sitä puhumaan, ensimäisinä alkoivat käyttää sitä kirjoituksessa, ja
sen jälkeenkin aina viime aikoihin asti kukin saksalainen, joka
kotitarpeikseen on oppinut viroa, on luullut aiheuttavansa
ihmiskunnalle suuren vahingon, ellei kirjoittaisi muutamia kirjasia
viroksi. Sellaisista kirjailijoista on ihka uusi keksintö, että
vironkielessä on kaksi objektinsijaa, toinen määrättyä, toinen
epämääräistä objektia varten, ja monet epäilevät vielä sen
todellisuutta, niin että käyttävät sekä puheessa että kirjoituksessa
lausetapaa _vôttis naest_ (otti naista) eivätkä: _vôttis naese_
(naisen, vaimon); se on merkitsevinään: meni naimisiin, vaikka ajatus
tulee vallan toinen. Virolainen Raamatun käännöskin alkaa sanoilla:
"Algmisses loi Jumal taevast ja maad" ("alussa loi Jumala
taivasta ja maata"), jonka siis pitäisi merkitä: alussa Jumala loi
taivaan ja maan, mutta merkitseekin: alussa Jumala oli taivaan ja maan
luonnissa, taivasta ja maata luomassa, jättäen sanomatta, kuinka
pitkälle hän työssään tuli. Sitäpaitsi vironkielen perustajat tekivät
suuren virheen siinä, että ottivat ilman minkäänlaista tuntuvaa
välttämättömyyttä kirjakieleksi kaksi eri murretta, nimittäin Tallinnan
murteen ja Tarton murteen, jotka alussa tuskin niin paljoa erosivat
toisistaan kuin Hämeen murre Savon murteesta. Kun meillä yhden ainoan
kirjakielen omaksumisen kautta eri murteet yhä enemmän ja enemmän ovat
sulaneet ja sulavat yhteen, virossa suhde on ollut päinvastainen, kun
näet jokainen, joka kirjoittaa toisella murteella, tahtoo sen tehdä
niin perinpohjin tarttolaisesti tai tallinnalaisesti, kuin suinkin on
mahdollista, peläten, että häntä muuten soimattaisiin siitä, ettei
tunne valitsemaansa murretta.

Suuresti on viron kielen kehitystä ehkäissyt osaltaan myöskin
maaorjuus, joka vasta noin kolme vuosikymmentä sitten loppui. Kaikki
vapaampi yhteys kansan kesken sen kautta estyi, minkä vaoksi kieli eri,
jopa naapuri-kartanoiden alueilla kehittyi erilaiseksi, näin
muodostuneiden eroavaisuuksien koskaan pääsemättä sulautumaan yhteen.
Niinpä tapaa usein eräitä muotoja ja päätteitä saman pitäjänkin eri
kylissä erilaisina. Nyt kun korkeimmasti autuas keisari Aleksanteri
poisti maaorjuuden Viron- ja Liivinmaasta, on syntynyt vapaampi
keskusliike virolaisten kesken. Siitä ja varsinkin muutoista toisesta
paikasta toiseen saattaa toivoa, että kansanomaiset erikoismuodostukset
vastedes yhtäläistyvät. Nuoremmissa virolaisissa oppineissa onkin
herännyt uusi halu tutkia ja kehittää kieltä, vaikka ei niin yleisesti,
että siitä pian voisi toivoa jotakin tärkeätä. [Konseptissa
sivulausetta: "vaikka -- -- -- tärkeätä" ei ole.] {On vaan vahinko,
että heiltä yleensä puuttuu aikaa tai etteivät tarpeeksi tunne kieltä
voidakseen pian saattaa sen paremmalle kannalle.}

Virolaiset sananlaskut, arvoitukset, laulut ja sadut ovat suuresti
suomalaisten kaltaiset, muutamat ovat melkein sana sanalta samat. Niitä
voisi vielä kerätä melkoisesti, vaan luultavasti ei enää toisen
miespolven eläissä, {mutta "Oppineiden Seuralla" ei ole varoja
keräilijän kannattamiseen (sen rahasäästö viime vuodelta oli ainoastaan
123 rupl. 83 kop. hop.). Kuitenkin olisi nyt perin tärkeätä koota ne},
koska herrnhutilaiset ovat hyvin vihaisia siitä, että sellaista lorua
pitää olla maailmassa ja soisivat niiden kaikki tyyni häviävän hiiteen,
jonne ne luultavasti pian joutuvatkin. Vaikka olen jo haaskannut pari
tiimaa tähän kirjeeseen, en malta sentään lopettaa esittämättä sinulle
erästä virolaista runoa molempien kirjamurteiden mukaan; liitän siihen
virolaisen ääntämistavan suomalaisilla kirjaimilla merkittynä.
Sulkumerkkien sisällä olevia kirjaimia ei äännetä suorasanaisessa
puheessa eikä uudemmassa runokielessä, vaan vanhoissa runoissa ne pitää
olla täydennyksenä, koska nämä muuten tulevat runomitan puolesta
ala-arvoisiksi, ja koska kansa itse ne lisää laulaessaan. {Ne
osottavat, että viron kieli sillä ajalla, jolloin ne syntyivät, oli
enemmän suomen kaltaista kuin nykyään:}

        Tallinnan viroksi:                Tarton viroksi:

    Jo todi sõa sõnna(a),             Jo todi sõa sõnna(a)
    vaenokeelt(a) kannetti(i);        vainokeelt(a) kanneti(i);
    kes se toi sõa sõnuume,           kes se toi sõa sõnnume,
    kes se kandis vaenokele?          kes se kand(i) vainokele?
    hunt(i) toi sõa sõnnume,          sussi toi sõa sõnnume,         5
    karro kandis vaenokele.           kahr(u) kand(i) vaenokele.
    Kes nüüd meist lähhäp sõdda(ie):  Kes nüüd meist lähhep sõtta(he)
    kas lähhäb issa, vai lähhäb emma  kas lähhep essä, vai lähhep emmä.
    vai mo ainus norem vend(a),       vai mo ainus noremb vend(a),
    kõige norem, kõige körgem?        kige noremb, kige körgemb?    10
    {Kostsivad sõa vannemad,          {Kosteva sõa vannoma,
    vastasivad vaenosaksad:}          vastasiva vainoherra:}
    "Ei so issa, ei so emma,          "Ei so essäi; ei so emmä,
    ei ka sinno norem vend(a);        eggä sinno noremb velli;
    õddede sõdda(ie) minna,           sõssarde sõtta(he) minna,     15
    vendade koddo(ie) jäda".          velle(e) kotto(he) jäiä."
    "Oi hullud sõa vannemmad,         "Oi hullu sõa vannemba
    targad vaeno tallitajad!          targa vaino tallitaja!
    mis teeb õdde sõas(se),           mes teep sõssar sas(sa),
    värrvoke väe seas(se),            värvoke väe seas(sa),        20
    lindipea alla lippo?              lindipeä alla lippo?
    kuleb püssi paukuvat(a),          kulep püssi paukuvat(a)
    arvab linna langevat(a);          arvap linna langevat(a);
    näeb mõega läigitavat,            näep mõiga läigitävät,
    arvab pead(a) raiutavat."         arvap peäd(ä) raggutavat."   25

{Lopun laulua voit saada, jos tahdot, kun tulen Kuopioon. Tämä alku
äännettäisiin suomen oikeinkirjoituksen mukaan kuten alla olevat
vasemmanpuolisen palstan sanat osottavat; oikeanpuolisessa on
käännös.}

  Tarton viro äännetään:          Suomenkielinen käännös:

  Jo tootii sõa sõnnaa,           Jo tuotiin soan sana'a,
  vainokeeltä kannettii:          vainokieltä kannettiin;
  kes se toi sõa sõnume,          ken se toi soan sanaa,
  kes se kanti vainokeeltä?       ken se kantoi vainokieltä?
  susi toi sõa sõnume             susi toi soan sanoman,             5
  kahru kanti vainokeele.         karhu kantoi vainokielen.
  Kos nyyt meist lähep sõtahe,    Kes nyt meistä lähtee sotaan,
  kas lähep esä, vai lähep emä,   lähteekö isä, vai lähtee emä,
  vai mu ainus nooremb veli,      vai mun ainoa nuorempi veli,
  kiike nooremb, kiike kõrkerap?  kaiken nuorempi, kaikenkorkeempi?  10
  {Kosteva sua vanema,            {Kostivat soan vanhemmat,
  vastasiva vainoherra;}          vastasivat vainoherrat;}
  "Ei su esä, ei su emä,          "Ei sun isä, ei sun emä,
  eikä sinu nooremp veli;         eikä sinun nuorempi veli;
  sõsarte sõtahe minna,           sisarten sotaan mennä,             15
  vellee kotohe jäiä."            veljien kotia jäähä."
  "Oi hullu sõa vanemba.          "Oi hullut soan vanhemmat,
  tarka vaino tallitaja!          tarkat vainon valmistjat!
  mes teep sôsär sôassa,          mitä tekee sisar soa&sa.
  värvoke väe seassa,             varpuinen vRen seassa.             20
  lintipää alla lipu?             lentta-(rihma-)pää alla lipun?
  kuulep pyssi paukkuvata,        kuulee pyssyn paukkuvan.
  arvap linna lankevata,          arvaa linnan lankeevan:
  näep mõika läikittävät,         näkee miekan läikkyvän,
  arvap päätä rakuttavat."        arvaa päätä raivottavan."          25

Tästäkin lyhyestä pätkästä voit huomata, mitenkä paljon virolainen
oikeinkirjoitus eroaa suomalaisesta. Kun sen saksalaiset keksijät eivät
ole tienneet, että viron kieli kirjaimista voi muodostaa kolme eri
sanaa: _tuli, tulli, tuuli_ (jopa neljännenkin: tuulii), mistä saksa
ainoastaan kaksi: tuli, tuuli, eivät he ottaneet virossakaan käytäntöön
useampaa kuin nuo äsken mainitut kaksi merkitsemistapaa: {_tuli_,
meidän _tuuli_, ja _tulli_, meidän _tuli_ ja _tulli_.} Sen tähden
ulkomaalainen ei koskaan voi olla varma siitä, että lukee virolaista
tekstiä oikein, kun ll, mm, nn, rr, ss ääntyvät milloin kaksin-,
milloin yksinkertaisina. Minna äännotään _mina_ ("minä") tai _minna_
("mennä"), _vallitsen_ äännetään joko _valitsen_ ("valitsen") tai
_vallitsen_ ("vallitsen"). Laajemmalta en nyt ehdi tehdä selkoa viron
kielen oikeinkirjoituksesta, mainitsenhan vaan, että siinä on vokaali
õ, joka on meidän o:n ja ö:n välinen äänne, ja että vokaalin alla oleva
piste merkitsee sitä, että souraava konsonantti äännetään pehmeästi,
esim. oi äännetään ojl tai olj. ["Saimassa" õ:n asemessa on ö,
ääntiönmerkin alisia pisteitä ei ole siinä myöskään otettu huomioon.]

    {Miggä le minnusta nähtu
    kugga kumma katsotuna
    kuin ei naitu naburihin
    ottetu ommile maile
    omman kukkon kuluvile         5
    omman pihhan rikkasile
    omman pellon peentarele
    omman saunan lämbimiie?
    Lekö nähtu äiä sövan
    äia sövan äia jovan          10
    vai vikon virruneheui
    vetiin maile verahile
    oudo paigoile ottetiin
    parremb ois ommala mala
    jua vettä roppehesta         15
    kuin on mala verahala
    jua tohista olluta.}

[Käsikirj:ssa tämä runo on samalla palstalla kokonaan, josta päättäen
rinnalle oli muuta ajateltu.]

-- Viron- ja Liivinmaan talonpoikien tila on kaikkea muuta kuin
kadehdittava. Kun maatilanomistajat tuskin tietävät, miten saavat
menemään monen sadan tuhannen ruplan suuruiset vuositulonsa, talonpojat
eivät useinkaan tiedä, mitä huomispäivänä saavat syödäksensä.
Talonpoikien tila on ja sen täytyy pysyä sellaisena, niin kauan kuin
ainoastaan aatelisilla on omistusoikeus maahan, kuten täällä on laita.
Talonpojat ovat nyt kokonaan samassa asemassa kuin meidän herrastalojen
ja muut torpparit monin paikoin. Jos viljelevät maatansa huolellisemmin
tai muuten parantavat oloansa, saavat siitä palkaksensa sen, että
ulosteot korotetaan, tai että heidät häädetään, jos eivät suostu
niitä maksamaan. Ihmetellään, että he ovat niin velttoja ja
välinpitämättömiä, etteivät istuta hedelmäpuutarhoja y.m., mutta ketä
varten he niitä istuttaisivat, sillä eivät edes saata toistella
lausetta: "Insere, Daphni, pyros, carpent tua poma nepotes" [= Istuta,
Daphnis, hedelmäpuita, kyllä poikasi pojat saavat niistä hedelmät.]
Lisäksi ihmetellään, että he ovat huolimattomia, juopottelevia ja
väitetään, että he nykyisissäkin oloissa aivan hyvin voisivat elää
paremmin, asua siistimmin y.m.; sitä varten kyhätään lentokirjasia,
joiden muka pitäisi aikaansaada kaikki, mutta jotka itse teossa eivät
aikaansaa mitään, sillä niin kauan kuin juuri sairastaa, puu pysyy
huonona, vaikka sitä kuinka paljon tahansa laastaroisi. Äsken luin
sanomista, että Unkarin säädyt vihdoinkin ovat myöntäneet talonpojille
maanomistusoikeuden. Kun Liivinmaan aatelisto tänä vuonna oli
kokoontunut maapäiville, nostettiin samanlaisesta kysymys, mutta
vastapuolue, joka vaati, että olot jäisivät entiselleen, voitti.
Kuitenkin aatelittomat henkilöt, joilla on hovineuvoksen arvo tai
ylempikin, saattavat ostaa itselleen maata [käsikirjoituksessa on lause
"köpa sig råd", pitänee kai olla "köpa sig jord"], minkä vuoksi
hallituksen -- joka ei ajan pitkään kernaasti voi nähdä, että
talonpojat jäävät olemaan niin sorretussa tilassa -- ellei se enää voi
menetellä kuten Kaarle XI puolitoista vuosisataa sitten -- luultavasti
täytyy korottaa jokainen talonpoika hovineuvoksen arvoon. Kaikeksi
onneksi on minulla kielentutkimuksissani ollut niin paljo työtä, ettei
minulla ole ollut oikein aikaa tarpeeksi suuttua siitä sortotilasta,
jossa herrat pitävät talonpoikiaan, sillä muuten olisin kait aikoja
sitten pelkästä närkästyksestä tullut kipeäksi, ellen olisi pannut
pillejäni pussiin, kuten siinä tapauksessa olisi ollut viisainta, ja
heti tänne tultuani palannut Suomeen. Niiden orjuutta kärsivien
venäläisten talonpoikien tila, joihin olen tutustunut, on kuitenkin
verrattomasti parempi kuin täkäläisten talonpoikien. Kaikkialla heillä
tapaa suurempaa varallisuutta, ja heidän asuntonsakkin ovat paremmat
kuin näiden, joilla tuvissaan ei edes ole puulattiata, mikä pysyvissä
olinpaikoissa asuvilla lappalaisillakin on. Lasi-ikkunoita ei yleensä
näe, tai jos ihmeeksi jollakin talonpojalla sellainen on, niin se on
mitättömän pikkunen.



8.

Lehtori Zittingille.

(Konsepti; alk. suomeksi.)


[Sulkujen ( ) väliset sanat ovat käsikirj:ssa riville, puolisulkujen
{ } väliset rivin yläpuolelle kirjoitettuina, riviltä pois pyyhkimättä.
Pyyhkimällä tehtyjä sanain y.m. muutoksia ei ole katsottu
tarpeelliseksi osottain]

                        [Tartto, marraskuun alkupäivinä 1844.]

Veljellinen Ystäväni!

Tänäpäivänä on minulla ollut {vähän} (melkein) liiaksikin
ilonainetta. Ensiste luin Tartun (eli Dorpatin) avisissa Saiman
yhdistyksestä Wiipurin meren kanssa, sen jo tulleen Keisarilta
päätetyksi, ja muutaman tunnin perästä sain syyskuun 12:tena päivänä
kirjoitetun kirjasi, joka näihin asti oli {elellyt} (maannut)
Tallinnassa (eli Räävelissä) ja kylläpä {elelisi} (makaisi) vieläkin,
ellei Pastor Aejmelaeus olisi {tavannut postitalossa ja kovaa kyytiä
sille tänne antanut} (sitä postista ottanut ja tänne lähettänyt). Sama
Aejmelaeus kirjoittaa minun vielä alulla joulukuuta voivan ehkä suoraan
Tallinasta Helsinkiin päästä, joka sanoma on se kolmas mieltä
ilahuttava asia ja ynnä niiden toisten kanssa kyllä olisi ansainnut
lasin totia suuhunsa, jos olisi ketä toista, jonka seurassa
totitseminen luonnistuisi. Mutta toverin puutteessa pitää toisenki
totitta jäädä, itsenikin ilman olla. Kuitenkin ko'in palkita
tämän vahinkoni sillä tavalla, että kahvimajassa join kaksi kuppoista
kahvia tänäpänä puolisen päälle, kuin muut päivät olen yhdellä
tyydyttäny. Kuopioon tultuani kyllä palkitsen vielä lopunkin. Päästön
kanssa suoraan Tallinnasta meren poikki olkoon kuinka taliansa, niin
kuitenkin täytyy vielä monta viikkoa siksi odottaakseni. Ehkä
taistellen ajan kanssa k. 5:destä aamulla k. 10:neen illalla -- nyt on
jo puolen tuntia ylikin 10:nestä -- en kuitenkaan näe saavan loppua
työstäni, ennenkun alulla joulukuuta, koska ovatkin melkoisia ne
sanakokoukset, jotka täällä oleva oppinut seura on uloskirjoittaakseni
antanu. Provasti Helleriltä seuralle lähetetty kokous yksinänsä tekee
lähes 800 puolen paperiarkin sivua. Siitä olen nyt kirjoittanut
kolmannen osan, ja ne toiset vielä kirjoittamat[tomat] toki ovat
pienempiä. En kuitenkaan {huolisi} (surisi), vaikka niinkauan tulen
viipymään täällä, jos silläkin saisin kaikki toimitetuksi, mitä toivoin
ja pitäisi. Mutta enpä taida tällä kerralla saada. Ilman muuta olisin
pitänyt käydä Pernossa pastori Rosenplänterin luona, joka 40 vuotta
vironkieltä tutkittuansa arvattavasti olisi tainnu monessa asiassa
minullenkin hyödyksi olla; mutta Pernoa ja Rosenplänteriä näin myöhään
en enää tohdi muistellakaan, vaan lohduttelemme sillä, ettei aika vielä
tähän vuoteen loppune.

Sanomasi Saiman entisissä voimissaan olemisesta saatti mieleni varsin
iloiseksi. Näytti kesällä Helsingissä ollessani siltä, kun ei olisi
Saima raukalla ollut pitkää ikää taattavana. Kuin kuulin olivat monet
kalahukset huolettomuudesta kotimaan asioissa suututtaneet
{ylempiäkin, niin että välissä jo oli puheeksi tullut kieltää Saiman
Kuopiota alemmaksi kulkemaan} (semmoisiakin, jotka kerrassaan olisivat
tainneet Saimalle veitsen kurkkuun pistää). Kuin nyt kuulen, eivät
kuitenkaan suuresta kärsivällisyydestänsä ole sitä tehneet.

Mitä likemmäksi takasinlähtö aikani lähestyy, sitä enemmin rupean myös
itsekin pois ikävöitsemään ja työtäni loppuun kiirehtimään. Jos ennen
ei, niin kuitenkin nyt, näen että aika ainakin on lyhytläntinnen ja
että vuorokaudella pitäisi olla vähimmäksi 30 tiimaa, kaikki kullakin
päivällä toimeen saadakseni, mitä aamulla alkain toivon. Kuin moni
kuitenkin lienee hyvillään niiden 24:n kanssa, kun sillä on, niin
pitäneehän olla samoti minunki.

En muista joko kesällisessä kirjassani olisin onnistunu sinua alettuun
naimiselämähäsi. Miltei, niin tahon nyt suullani sydämelläni onnistaa
sinua siihen ja toivottaa, että senkautta tulisivat kaikki
lapsipäivän riemut ja nuoren ajan ilot palkituksi, jotka ovat
menneet, paitsi muistosta, ja sitä toivotan niin itsellesi, kuin
frouvallesi!

Olipa hyvä asia ettäs sait Fransi rukan kouluun ja jo kohta kolmanteen
luokkaan. Näihin aikoihin pelkään hänen rupeavan alasti käymään, koska
jo kyllä kaikki vaaterepaleensa mahtavat hajalla olla. Sentähden
kirjoitin menneellä viikolla apotheikari Wennbergille ja pyysin hänen
antamaan rahaa siihen tarpeesen, kuin myöskin maksamaan Wichmannin
frouvalle, mitä olen velkaa. Jos hänellä olisi kirjain tarvesta, niin
ota niitä Karsteinilta eli muualta minun nimelläni, kyllä palatessani
sitten maksan.

Oppinutseuran esimiehen, toht[o]r[i] Fählmannin, ja muiden kanssa on
minulla aina ollut tyhjää tekemistä ja vastaamista Suomen kielen
kirjoituslaadun (orthografian) puolesta. (He) päättävät sen aivan
kelpaamattomaksi ja luulevat Viron kirjoituslaadun paljo paremmaksi,
Suomellenkin sopivammaksi, sillä toteen saattaen vanhan sanan malasta
omassa ja raiskasta toisen silmässä. Tahdotko nähdä kuinka suomi tulisi
Viron kirjotuslaadun jälkeen kirjoitettavaksi, niin saat seuraavasta
näytteeksi: [Kantelettaresta] II. 108. "Penä heiti minnon emmoni",
taikka I. 16.

    Olli meidä, kun olligi,
    Olli ennen aegoinansa,
    siskoja sinnine silda.
    veikoja venno pnnnanen.
    Tulli tuli otti laian,        5
    tulli toinen, toisen otti,
    kolmansi kokkan rebbäsi
    tulli vimeinen vihhuri,
    seppä vei koggo vennehen.
    Jäi veikkod veen varrahan,   10
    joudu sormed soudimekst
    käsivarred vardimeksi
    peugalo perrämellaksi.
    Soua sormed toole male,
    kussa puud punnale paista    15
    puud punnale, maad sinnele,
    kivved kiildäväd vassele
    hobbiale hongan oksad
    kullale kukkad kannervan.

Miksi sian saksaksi suomi sillä tavalla kirjoitettuna muuttuisi, kyllä
helposti on nähtävä, ja samanlaiseksi on se jo muuttanut Viron kielen.
Luulisit olevan helpon tämän kirjoituslaadun kehnouden taitaa
Virolaisillenkin näyttää, mutta peräti toisin. Ajatellevatko: parempi
oma olkinenki kuin vieraan vehnäinenki, vai kuinka, mutta aina tahtovat
mielellään {omaa kirjoituslaatuansa paremmaksi kiittää} (puheeksi
ottaa, kuinka suomea sopimattomasti kirjoitetaan), kuin kuitenkin eivät
ymmärräkään suomea, paitsi mitä muutama on vähän Strahlmannin
grammatika vainajasta kuullut, niin vastaan riitelemisen siasta olen
käskenyt heitä ensin Suomeen tulemaan ja kieltämme paremmin oppimaan,
sitte kirjoituslaadusta puhumaan. Seuraavilla sanoilla kirjoitti Viron
kielen paras oppinut, provasti Masing vainaja Suomen kirjoituslaadusta
kirjassansa "Estnische Originalblätter für Deutsche" (pag. VIII).

Melkein yhtä Masingin kanssa ajattelee usiammat Tartussa vieläkin
kirjoituslaadustamme, jota kyllä eivät muusta taida tunteakaan, kuin
Masingin sanoista. Tallinnan tienoilla alkaa kuitenkin muutamia olla,
jotka tahtovat Suomen kirjoituslaatua Virollenkin, niin pastori Ahrens
(Viron uuden Grammatikan kirjoittaja) ja eräs toinen pastori on jo
pienen kirjan nimellä: "Toomas Vester, Lapo rahva uso ärataja Norra
maal" s.o. [-- --, Lapinkansan uskon herättäjä Norjan maalla] Suomen
kirjoitustavan jälkeen kirjoittanut ja pränttäyttänyt. -- Olisi aikaa,
tahtoisin Tartun oppinut[-] seuralle mielellään ensi kokoukseksi jotain
Suomen orthographiasta kirjoittaa, jos muuta hyödytystä siitä ei
olisikaan, kuin että kirjallisestikin olisin itseni vapaantanut.

Lopuksi pyydän sinua tervehtämään niin niitä naispuolia herrasväestä,
joista kirjoitat että välistä kyselevät minustakin, kuin vielä
muitakin. -- Jos unehuttaisitkin tämän terveheys sanomisen, niin älä
kuitenkaan unehuta tervehtää kanssaopettajiasi ja uuden puukoulun
opettajia. v. Beckeri pian taitaa jättää teidät, koska kerran kuuluu
hakeneeksi itsiänsä Pelkijärvelle. Häntä tulette kyllä kaipaamaan;
hyvä, jos saisit toisen semmoisen siaan.



9.

Tohtori Rabbelle.


                                Tartto 12 p:nä marraskuuta 1844

[Merkitty saapuneeksi perille marrask. 22:ntena 1844.]

Rakas Veli!

Kiitos kirjeestäsi ja rahoista, jotka saapuivat kreivin aikaan,
sittenkuin viime viikon ajan on vain pari ruplaa ollut taskuni
pohjalla. Silti en olisi sentään tullut pulaan, vaikka lähetyksesi
olisikin viivähtänyt muutamaa viikkoa kauemmin, koska Fähhnann jo
kesällä -- huomauttamattani -- sanoi minulle, että piti vain hänelle
ilmoittaa, jos joskus sattuisin rahan tarpeeseen. Tätä hänen avuliasta
hyvyyttään minun ei kuitenkaan ole tarvinnut käyttää hyödykseni eikä
kait tarvitsekkaan, kun Sinä nyt olet lähettänyt vallan 100 hopearupl.,
siten osottaen tuntevasi tarpeeni paremmin kuin minä itse. Sillä ellen
olisi saanut enempää kuin palkkani neljänneksestä oli jäljellä, olisin
sillä ehkä suoriutunut täältä Tartosta, mutta Tallinnassa olisi ollut
pakko lainata ja päälle päätteeksi olisin ehkä saanut kulkea sinne
jalkaisin, jota minun nyt ei tarvitse tehdä, ellen muuten niin tahdo.
Kuun lopulla saanen työnikin päättymään, nim. sikäli kuin se tällä
kerralla on mahdollista, sillä kaikesta päättäen minun on parin vuoden
kuluttua tultava taas muutamaksi kuukaudeksi täydentämään mitä nyt olen
tehnyt. Sillä täällä ei ole ainoastaan Seuralla sanakirjatyön aineksia,
vaan papeilla maaseuduilla vielä enempi, ja ne minun täytyy saada
toisella kerralla, kun aika nyt ei sitä myönnä.

Äsken kävin kirjakaupassa, maksoin sanskritan kieliopin, josta meni
13 rupl. 87 1/2 kop. hopeata, sekä ostin muutamia saksalaisia
kansankalentereita ja erään "Neues Devisenbuch oder 1300 Devisen auf
Liebe, Freundschaft, Erinnerung j.n.e." [Uusi mietelmäkirja eli
1,300 mielilausetta rakkaudesta, ystävyydestä, muistoista y.m.]
nimisen kirjan, jota olen aikonut Kalliolinnan suomalaisen
mietelauselma-tehtaan vastaiseen kirjastoon. Oletko muuten saanut jo
jotakin luoduksi, vai onko monipuuhainen elämä kesällä estänyt sitä
enempää ajattelemasta?

Viikko takaperin sain Tallinnasta kirjeen pastori Aejmelaeukselta,
joka arveli voivani päästä vielä joulukuussa suoraan meren poikki. Sen
vuoksi matkustan täältä Tallinnaan, mutta surkeasti siellä petyn, jos
minun sieltä täytyy kääntyä Pietariin menevälle tielle, sillä
Tallinnasta luetaan kolme peninkulmaa enempi Pietariin kuin täältä,
jota paitsi luultavasti en voi päästä ylimääräisen postin mukana, vaan
saan erittäin vuokrata hevoset, ja se tulee kahta vertaa kalliimmaksi.
Kävipä kuinka kävi, niin jotka nyt sain, luulen tulevani toimeen, kun
minulla ei täällä ole aikaa tuhlata paljoa niistä. Tehtäväni olen nyt
jakanut joka päivä ennätettäviin määriin, ja saan usein aamuin klo
5:stä ruveten istua myöhäiseen iltaan keritäkseni määräni päähän, ja
jos pistäydyn Ehrenstolpella, Fählmannilla tai jonkun muun luona,
tahtoo aina jäädä tähdettä seuraavaksi päiväksi. Samoin käy myöskin,
jos kirjoitan pitkähkön kirjeen, jonka vuoksi olen ollut
vierailemisessa ja kirjeenvaihdossa hyvin säästeliäs.

Kalenteri-toimikunnan kokoukseen on Fählmann kutsunut minut kahdesti,
jolloin on päätetty, mitkä kirjoitukset otettaisiin virolaiseen
kansankalenteriin seuraavaksi vuodeksi. Toimikunta on nähdäkseni ollut
kirjoitusten valinnassa hyvin tunnollinen, mikä onkin hyvä kalenterin
onnistumisen ja sitä julkaisevan Seuran arvon vuoksi. Fählmann on itse
ankara virolainen, koska viro on ollut ainoa kieli, mitä hän
kymmenenteen ikävuoteensa asti on osannut puhua. Mutta ei ainoastaan
kieli tule seulonnan alaiseksi, vaan myös kirjoitusten sisällys,
varsinkin, ettei niistä tulisi pietistisiä eikä epä-pietistisiä. Viime
kerralla, jolloin oltiin koossa pastori Geheven luona, ratkaistiin koko
tulevanvuotisen kalenterin asia, ja siihen otettaviksi hyväksyttiin

1:ksi kirjoitus talonpojan ajanjaosta, nimittäin mitä töitä hänen
milläkin viikolla vuoden kuluessa on otettava huomioon taloudessaan;

2:ksi Europan maidon yleiskuvaus, jonka on kirjoittanut Võrun tohtori
Kreutzwald, (Edellisen kirjoittaja oli, jos oikein muistan, pastori
Knüpffer);

3:ksi pari hengellistä runoa ja muuan siveyttä opettava, eri
henkilöiden sepittämiä.

4:ksi leikillinen kertomus "Kribus krabus", joka on Fählmannin omaa
tekoa. Siinä kerrotaan talonpojasta, joka toi lautakuorman kaupunkiin
ja möi sen puuseppä Toll'ille. Mutta kun puusepällä ei ollut aikaa
saattaa häntä kotiinsa, niin hän kuvasi hänelle talonsa ulkomuodon ja
selitti, mitä katuja ja poikkikatuja hänen oli sinne tullakseen
kulkeminen. Talonpoika lähti, mutta poikkesi matkalla rihkamakauppaan
ostamaan jotakin. Siellä häneltä unohtui sekä nikkarin nimi että hänen
taloonsa vievä tie. Kun hän kadulla parhaillaan kynsii korvallistaan
auttaakseen muistoaan, tulee pari koulupoikaa koulusta. Mies kysyy
toiselta, eikö hän tietäisi sanoa sen herran nimeä, joka oli ostanut
hänen lautansa, ja missä hän asui. Kuinka minä sen tietäisin? poika
vastasi. Mutta toinen oli hiukan sukkelampi ja puuttui puheeseen: En
minäkään tiedä, mutta tuossa talossa asuu muuan herra, jolla on iso
kirja, nimeltä _Kribus krabus_; jos hän siitä avaa lehden, jonka nimi
on _lirum larum lomps_, niin siinä on sanottuna, missä mikin asuu koko
maailmassa. Näin selittäen hän neuvoi miehen opettajansa kotiin. Mies
meni sinne ja kysyi, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja ottaa esille kirjaa
_Kribus krabus_. Ja kun opettaja tuokion katseli häntä silmät
selällään, hän uudisti pyyntönsä ja teki kait sen vielä kerran, kunnes
opettaja sanoi jollekulle sisällä olevalle: der Kerl ist toll [mies on
hullu]. Kuultuaan sanan _toll_ mies ei enempää tarvinnut muistaaksensa
puusepän nimen, vaan pyysi häntä vielä katsomaan, missä haettavansa
asui. Sen hän, kun asiansa perille nyt päästiin, saikin tietää ja läksi
matkaan lautakuormineen suuresti vain kummastellen merkillistä kirjaa,
jossa kaikki inhimillinen tieto, kuten hän luuli, oli koossa. Fählmann
sanoo tosiaan näin tapahtuneen täällä Tartossa, mutta muut väittävät
Fählmannin itse sepittäneen jutun, samoin kuin Nervander meillä välisti
sepittelee moisia hullunkurisia kertomuksia.

Terveisiä Rouvallesi ja omaisillesi!

                                                       Tuus
                                                     E. Lönnrot.

Koko Rosenplänteriliä-käynti ja Pernon-matka on nyt täytynyt heittää
mielestäni, kun työni on täällä kestänyt näin kauan.



10.

Rehtori Snellmanille.

(Konsepti.)


                                    Tartto, 29 p:nä marraskuuta 1844.

Rakas Veli!

Vaikka muutamia [viikkoja] sitten kirjoitin sinulle, on minun se taas
tehtävä sen ilon johdosta, joka minulla äsken oli, kun täällä Tartossa
vallan odottamatta tapasin meille kaikille varsin tutun maalaisemme,
konsuli von Böninghin Tallinnasta. Hän tuli tänne pari päivää sitten ja
matkusti hetki sitten edelleen Liivinmaan sisäosiin, mistä toista
tietä palaa Tallinnaan. Tämä kuitenkin on vähemmän tärkeätä kertoa
kuin että hän jätti minulle sinulle osotetun tukun, jossa on
monenlaisia virolaisia kansankirjasia, jotka on aiottu annettaviksi
Kuopion lukion kirjastolle. Samanlaisen tukun hän antoi minulle Porvoon
lukion kirjastolle jätettäväksi. Joulu- ja tammikuussa ne kait minun
mukanani tulevat perille. Hän lupasi Tallinnaan palattuansa postissa
lähettää Kuopion lukiolle hieman toista sataa rahaa sisältävän
rahakokoelman, jota varmaankin tervetullutta lahjaa siis siellä
voitte odottaa. Olet kaiketi sanomista lukenut hänen edellisistä
lahjoituksistaan lukioiden ja muihin kokoelmiin, mutta pitäisipä sinun
saada tavata häntä itseänsä ja kuulla, kuinka suuresti hän harrastaa
kaikkea isänmaan vastaista vaurastumista. Ehkäpä onkin välttämätöntä,
että jonkun aikaa on ollut poissa isänmaasta, jotta oikein voisi panna
siihen arvoa ja ottaa osaa sen menestykseen. Vanha sananlasku "Oma maa
mansikka, muu maa mustikka", sekin edellyttää, että tulee saada kokea,
millaista muualla on. Jos taas ei ole kiintynyt isänmaahan, vaan jättää
sen ynnä koko maailman tuuliajolle tai kuten kernaammin sanotaan:
"Jumalan haltuun", mikä jälkimäinen saattaa olla kylläkin hyvää, vaikka
Jumalaa mielestäni pitäisi vaivata ainoastaan sillä, mihin itse emme
kykene, -- niin ei kysytä sitä eikä sen tulevaisuutta eikä mitään
muuta, mikä ulottuu ihmisen oman maallisen onnen ulko- ja yläpuolelle,
jos kohta niin monet kirkonkellon soitot joka päivä muistuttavat, että
kaikki tämä on pelkkää tomua. Suo anteeksi, että minä, joka olen neljä
kertaa ylioppilasaikanani saarnannut, näin pian taas olen kokonaan
eksynyt saarnaamaan. Pikemmin minun pitäisi toivottaa, että
kansalaisille tekemääsi kehotusta, antamaan apua Kuopion lukion
stipendirahastoa varten, niin paljo kuin suinkin noudatettaisiin. Kun
se äsken mainituista lahjoista päättäen näkyy vaikuttaneen maan
ulkopuolellekin, en epäile, että se kotimaassakin tulee tai on tullut
kuulluksi. Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "joka köyhiä holhoo, se
on Jumalan apumies", ja tätä voi varsin hyvin sanoa niistäkin, jotka
edistävät köyhempien oppilaiden menestymistä oppilaitoksessa, niin että
silläkin taholla tie on kaikille avoinna tulla Jumalan avustajaksi eli
apurimieheksi.

Böninghin tänne tultua minulla oli ilo taas tavata oman maan mies ja
nainen, nimittäin valtioneuvos Wulffert ja hänen rouvansa, jotka
kumpikin viime kesänä ovat käyneet Saksassa ja tätä tietä palaavat
kotimaahan, Luultavasti hänen matkastansa tulee olemaan seurauksena
hyödyllisiä muutoksia rakkaan isänmaamme postilaitoksessa. Sitäpaitsi
täällä asuu muuan maalaisemme, översti Ehrenstolpe, jonka luona
säännöllisesti joka sunnuntai ja joskus viikollakin olen käynyt. Hän on
samannimisen Oulun entisen maaherran poika, ja hänen talonsa on, paitsi
vieraanvaraista kohtelua, senkin vuoksi ollut minulle rakas, että
siellä puhutaan ruotsiakin. Nyt on juuri sunnuntai-ilta, ja minua on
erityisesti pyydetty sinne tulemaan, mutta kun olen kuullut, että sinne
tänä iltana tulee koolle suurehko seura aiottuihin tanssijaisiin, ja
kun ainoa takkini, ollen jo "emeritus" [= täysinpalvellut] paraiten
sopii kotiseinien sisälle (tai joskus pieneen seuraan), olen minäkin
päättänyt tehdä samoin ja kirjoittaa sinulle, sen kun voin tehdä
paitahihasillani. En enää viivy täällä pitkään, olen näet viikon
lopulla aikonut lähteä liikkeelle suoraan Pietarin kautta palatakseni
Suomeen. Vielä en tiedä, jalanko kuljen vai ajaen, ja tämä saa riippua
kukkaroni varoista, jotka ovat selviävät, kun olen ehtinyt suorittaa
kaikki maksuni ja lisäksi ostaa muutamia kirjoja, jotka täytyy ennemmin
ostamieni kanssa joka tapauksessa kuljettaa hevosella.

Böninghin kanssa kävin täällä, joku päivä sitten, erään eläkettä
nauttivan pastori Brandin luona ja sen jälkeen olen yksin käynyt häntä
tervehtimässä. Hän on monta kertaa käynyt Suomessa ja oli kirjoittanut
valmiiksi kertomuksen viime matkastaan; sen hän luki meille ääneen.
Tämä matka ei kuitenkaan ollut ulottunut Helsinkiä, Porvoota, Loviisaa,
Viipuria, Turkua ja Ahvenanmaata ulommaksi. Matkakuvausta oli kylläkin
hauska kuulla. [Keskeytyy tähän.]



11.

Tohtori Rabbelle.


                                Tartto, 3 p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Jotta et vallan odottamatta tapaisi minua Helsingissä, saan nyt
ilmoittaa, että tänä päivänä olen ostanut itselleni ison tavaralaatikon
ja myös alkanut siihen panna tavaroitani, lähettääkseni ne erään ajurin
mukana kaikki Pietariin. Itse on kuitenkaan ole voinut siihen paneutua,
ja kun kukkaroni ei kernaasti salli minun matkustaa postin mukana, eikä
mikään ole sen ikävämpää kuin istuminen vuokra-ajurin rattailla, jotka
kahdeksan vuorokautta kulkevat käymäjalkaa tuota vähän yli
kolmeenkymmeneen peninkulman nousevaa Tarton ja Pietarin väliä --, niin
olen aikonut kulkea jalan, ainakin Pietariin. Tämä sitäpaitsi vapauttaa
minut toisestakin kulungista, joka olisi välttämätön, jos ajaisin,
nimittäin turkkien ostosta.

Valtioneuvos WuIfFertilta, joka Saksan matkaltansa palaten rouvineen
joku päivä sitten saapui tänne, saan sanoa sinulle terveisiä.
Luultavasti hän kuitenkin on Helsingissä ennenkuin tämä kirje.

Sanakirjalliset kopioimistyöni olen jo niin pitkälle suorittanut, että
nyt enää on jäljellä kaksi pienenlaista vihkoa. Kun lisäksi olen
aikonut läpikäydä ne jotenkin kiireisesti, toivon ensi lauantaina
voivani sanoa Tartolle hyvästi! Jo edeltäkäsin iloitsen siitä osaksi
sen tähden, että jokainen askel sen jälkeen vie minut lähemmäksi
Helsinkiä, osaksi sen vuoksi, että 8:n viikon istumatyön jälkeen taas
pääsen liikkeelle. Juuri ensi lauantaina loppuu passinikin kestoaika
uuden ajanluvun mukaan, mutta kun täällä seurataan vanhaa, saan
tietysti käyttää hyväkseni 12 päivää. Toivon, ettei Pietarissa huomata
tai huomauteta erotusta.

Konsuli von Böningh kävi täällä äsken ja kehotti erästä tuttavaansa,
kauppias Werneriä, kaikessa olemaan minulle avulias lähtöhommissani,
mistä olen hänelle suuresti kiitollinen, kun minulta itseltäni,
perehtymätön kun olen ajuri- ja muihin oloihin, varmaankin päivä tai
pari olisi kulunut, ennenkuin olisin saanut kaikki näin hyvään kuntoon
kuin nyt.

Oppineiden Seuran sihteeri, tohtori Sachsendahl on pari viikkoa sitten
palannut matkaltansa; hän on nuori, hyvin hauska mies, jonka kanssa
usein olen käynyt seuran kirjastoa tarkastamassa. Muutamia
kaksoiskappaleita harvinaisen-puoleisia kirjoja olen aikaisemmin sieltä
saanut lahjaksi, ja tänään sain vielä kaikki 20 vihkoa Rosenplänterin
"Beiträge"-julkaisua, josta ei otettu maksua, vaikka tarjosin. Itse
teossa tämä olikin hyvä asia, sillä kukkaroni olisi siitä tullut
melkein tyhjäksi; Rosenplänter itse näet myy ne 60 paperiruplasta, ja
täälläkään niiden hinta luultavasti ei olisi ollut paljoa pienempi.
Alkujaan ne maksoivat kokonaista 100 ruplaa, nimittäin 5 ruplaa joka
vihko. --

Pian minut kutsutaan teelle, ja tahdon sitä ennen päättää tämän
kirjeen, sillä sen jälkeen minun on vieminen se postiin. Varsin oikein
olin arvannut teekutsun suhteen, sillä pantuani pisteen edellisen
lauseen loppuun, olen nielaissut kolme lasia teetä, ja kun postiaika
pian menee umpeen -- sitä kestää täällä kello 8:an illalla -- lopetan
tämän kirjeen, pyytäen sinua tavallisuuden mukulan jakelemaan
terveisiä.

                                                        Tuus
                                                    Elias Lönnrot.



12.

Pastori Sirénille Pietariin.


                                      Tartto, 6 p:nä Joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Viisi kuukautta oleskeltuani osaksi Tartossa, osaksi muilla seuduin
Viron- ja Liivinmaata, olen vihdoinkin valmis palaamaan Suomeen. Mutta
kun Tallinnasta saamistani tiedoista päättäen sieltä ei enää näin
myöhäisenä vuodenaikana voi päästä suoraan meren yli Helsinkiin, on
minun pakko palata Pietarin kautta, mikä muuten voi olla hyvinkin hyvä,
kun täten saan tavata sinut ja muut sikäläiset tuttavat, mihin minulle
ei muuten niin helposti olisi tarjoutunut tilaisuutta. Nyt on
asianlaita se, että lähetän tavarani edeltäpäin, kolmeen eri tukkuun
pantuina, ja olen neuvonut ajuria jättämään ne sinun luoksesi. Sen
vuoksi pyydän, ettet ainoastaan vastaanota niitä, vaan että myös maksat
kuljetuslipussa mainitun rahdin, jonka määrää en vielä tiedä. Tämä
viimemainittu pyyntö on kyllä ikävä, mutta kun minulle on sanottu
paremmaksi että kuljetusmaksu maksetaan vasta siellä, minne tavarat
jätetään, on minun täytynyt kääntyä puoleesi, pyytäen, ettet sitä pane
pahaksi. Pian kait itse tulen jäljessä ja olen silloin maksava takaisin
minun tähteni suorittamasi etumaksun. Syynä siihen, etten tule
kimsujeni ja kamsujeni keralla, on se, että olen päättänyt kulkea
jalan, sillä ajalla vielä oppiakseni lisää viroa. Koko täällä-oloni
ajan on toimenani ollut viron kielen opiskelu, ja aineksien kokoaminen
aikomaani suomen, viron, vepsän ja lapin vertailevaa kielioppia varten.
Viime aikoina olen Tartossa istuskellut kopioimassa sanakokoelmia,
jotka täkäläisellä Oppineiden Seuralla on aiottua uutta viron
sanakirjaa varten, jota muuten monta monituista vuotta saisi odotella,
ennenkuin se keritään tehdä ja painattaa.

Tervehdi rouvaasi, johon minulla oli kunnia tutustua viime kesänä
maisterien kemuissa Helsingissä, ja jos tapaat Sjögrenin, niin vie
hänellekin terveisiä, kuten myös virkaveljellesi Zaudtille.

Todellisessa ja hartaassa ystävyydessä olen edelleen

                                         nöyrin palvelijasi
                                           Elias Lönnrot.

J.K. Olen kirjoittanut Aejmelaeuksolle Tallinnaan ja pyytänyt häntä
hankkimaan minulle 1822:n vuoden "Näddalaleht'eä" sekä lähettänyt
takaisin hänen saksan kielioppinsa.

Kirjoittanut Tallinnaan konsuli von Böninghille ja lähettänyt takaisin
tukun suomalaisia sanomalehtiä.



13.

Pastori Sirénille.

                        Kattila, 6 [vanh. luk.] p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Rohkenin lähettää Tartosta tavarani Sinulle Pietariin. Itse olen jalan
kulkenut jäljestä, niin että paraikaa olen pastori Grundströmillä
Kattilassa, jonne toissapäivänä tulin. Eilen täällä panin kirjaan koko
päivän lauluja vatjalais-eukolta, ja tämä on vielä huomispäiväksi
luvannut minulle työtä, niin että vasta ylihuomenna voin jatkaa
matkaani täältä Pietariin, jonne luultavasti ensi tiistaina saapunen.
Tällä seudulla saattaisi muuten olla paljo kerättävää ja hyödyllistä
opittavaa, mutta kun minulla ei missään tapauksessa tällä kertaa ole
aikaa tehdä sitä edes likimainkaan perinpohjin, olen päättänyt jonakin
kesänä muutamaksi kuukaudeksi taas tulla tänne, mitä myös pastori
Grundström on kehottanut minua tekemään. Kun niin pian saan sinut
tavata ja kanssasi puhua, voin tähän lopettaa nämä rivit. Tervehdi
rouvaasi ja muita tuttavia, jotka mahdollisesti tapaat.

                                                Hartain veljesi
                                                 Elias Lönnrot.



14.

Tohtori Rabbelle.


                                 Kattila, 18 p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Niin pitkälle olen nyt ennättänyt paluumatkallani, että minulla on
jäljellä tuskin 10 peninkulmaa Pietariin, jotka milloin tahansa
kahdessa päivässä voisin kulkea, hevosella päivässäkin. Mutta täällä
olen tavannut vatjalaisia, joiden ohi en mitenkään voi matkustaa, vähän
ottamatta selkoa heidän kielestään, ja sen lisäksi olen sattunut
poikkeamaan ylen vieraanvaraiseen pappilaan, nimittäin Grundströmin --
professori Reinin langon -- luo, josta olisi varsin vaikea erota yhden
päivän vierailun jälkeen. Tosin passini vanhankin ajanluvun mukaan
huomenna menettää voimansa, mutta mainittu pastori Grundström on
luvannut antaa minulle pastorinviraston nimessä asiapaperin, sekä panna
sen alle kirkon sinetin, ja luulee että sillä varustettuna vaaratta
voin tulla Pietariin, kuten itsekkin olen taipuvainen luulemaan, kun
Venäjällä vielä pidetään kirkkoa suuressa kunniassa.

Eilen kirjoittelin koko päivän muistiin häälauluja vatjalais-eukon
sanelun mukaan. Samat laulut lienee kuitenkin jo ennenkin kirjaan
pantu, kun professori Reinillä ja sitäpaitsi akademikko Sjögrenillä on
ollut juuri sama eukko luonansa; myös Reguly on häntä laulattanut,
mutta häneen eukko ei kuitenkaan kuulu olleen aivan tyytyväinen, vaan
lienee sanonut häntä vasten silmiä tyhmäksi, kun hänen tietysti oli
vaikea ymmärtää eukon kieltä.

Vaikka jo olen kirjoittanut täyteen monta arkkia -- kokonaista 48
palstaa -- eukko on vielä luvannut laulaa minulle päivän lisää. Nämä
laulut vivahtavat Venäjän- ja Suomen-Karjalan häälauluihin, mutta
parhaasta päästä ne ovat omintakeisia. Mitä kieleen tulee, se tuntuu
muodostavan väliasteen Venäjän karjalan ja Tarton viron välillä, mutta
siinä on kuitenkin useita omituisuuksia, joita mainituista kielistä ei
kummastakaan tapaa.

Matkani Tartosta tänne tapahtui ilman vastuksia, vaikka kuljinkin
jalan, paitsi 4 viimeistä peninkulmaa Narvasta tänne, jotka ajoin
pastori Heleniuksen hevosella, kun hän, kuten sanoi, ei tahtonut ottaa
kantaaksensa sitä häpeätä, että olisi antanut minun jalkaisin mennä
luotansa, niin kuin minulle muka olisi erityinen kunnia "että
_nuijakyydillä_ kulkea pappilasta pappilaan". [Lainausmerkkein väliset
sanat suomeksi käsikirjoituksessa.]

Mainittu pastori Helenius, Pöytyän rovastin poika, on tähän asti ollut
pastorina Narvassa, mutta on hiljan saanut 8,000 ruplan pitäjän
Virossa, 8 peninkulman päässä Tallinnasta. Asiaa erityisemmin
ajattelematta hän oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä lähtenyt sinne
vaalia saarnaamaan, ja seuraavana sunnuntaina sekä herrat että
talonpojat yksimielisesti valitsivat hänet pastorikseen, sivuuttaen
kolme synnynnäistä virolaista, jotka kaikki niinikään olivat
kunnollisia pappeja ja hyviä saarnamiehiä.

Ennenkuin tila käy liian niukaksi, minun on tuotava esiin pääseikka,
nimittäin että taas ensi tilassa lähetät minulle 25 hopearuplaa
Pietariin. Mutta osota kirje pastori Sirénille, sillä voisi tapahtua ja
on luultavaakin, että minun on lähteminen Pietarista, ennenkuin
kirjeesi ehtii saapua, minkä vuoksi aion lainata pastori Siréniltä nuo
25 ruplaa hop., jotka hän sitten sinun kirjeestäsi saa takaisin. Vaikka
en ottaisikaan lukuun voimansa menettänyttä passia, en kuitenkaan voi
kauempaa viipyä Pietarissa, kun siten tänä vuonna kokonaan minulta
jäisi joulu viettämättä, mikä olisi perin ikävää. Sillä täällä se on
vasta 12 päivää myöhemmin, ja niin pitkään en kuitenkaan voisi odottaa.
Sen tähden olen koettava ainakin joulukuun 24:nneksi päiväksi päästä
Ståhlbergin luo Viipuriin, vaikka minulla ei olekkaan mitään toivoa
saada syödä joulupuuroa sinun luonasi. Tulevaa uutta vuotta kaiketi
saan yhdessä sinun kanssasi toivottaa tervetulleeksi. Älä unhota
tervehtiä tuttavia, ja ennen kaikkia muita omaisiasi ja sukulaisiasi.

                                                  Tuus
                                              Elias Lönnrot.



15.

Nimineuvos von der Hagenille.

(Konsepti; alk. saksaksi.)


                             [Helsinki, lopulla helmikuuta 1845.]

Olisi ollut velvollisuuteni jo aikoja sitten antaa Teille tietoja
paluustani Suomeen ja sitä paitsi monin kerroin lausua Teille
vilpittömät kiitokseni, mutta sen täyttämisen olen tullut tähän asti
laiminlyöneeksi, osittain taas niskoilleni kasautuneiden muiden
tehtävien vuoksi, osaksi sen vaikeuden tähden, jonka saksan kieli
minulle yhä vielä tuottaa sekä puheessa että kirjoittaessani. Joka
kerta milloin olen kirjottanut jotakin suomalaisille ystävilleni
ruotsiksi tai suomeksi, olen toivonut voivani tehdä sen Teillekin,
jollei puutteellinen kielen taito olisi minua siitä pidättänyt. Joka
päivä olen kuitenkin muistellut miellyttävätä oloani ystävällisessä
perheessänne, ja voin vielä aivan totuuden mukaan vakuuttaa, että en
missään ole tuntenut paremmin viihtyväni ja että en voi toivoa
vastedeskään milloinkaan parempaa.

Koko matkani Tartosta Helsinkiin onnistui hyvin. Lähdettyäni luotanne
ja Tartosta marraskuun 27:ntenä [päivämäärät vanhaa lukua] saavuin
joulukuun 2:sena Narvaan, jossa en viipynyt kauempaa kuin päivän.
Narvasta tulin 40 virstaa Inkerissä asuvain vatjalaisten luo, ja
oleskelin siellä joulukuun 12:nteen, vaelsin sitten eteenpäin ja
saavuin 15:ntenä Pietariin. Siellä olin tammikuun 2:seen; sitten
matkustin Viipurin, Haminan, Loviisan ja Porvoon kautta Helsinkiin,
jossa nyt olen jo neljättä viikkoa tulostani. Nyt olen kuitenkin
päättänyt lähteä kaupungista ylihuomenna tullakseni kerran perille
Kajaaniin yksitoistakuukautisen poissaolon jälkeen taas.

Jollen pian unohtaisi saksan kieltä kokonaan, niin kait pian kirjoitan
sieltä toistamiseen Teille. Ottakaa kuitenkin vielä kerta vastaan
sydämellisin kiitokseni kaikesta minua kohtaan osottamastanne auliista
hyvyydestä, ja viekää ne perille, sitä pyydän, myöskin rouvallenne ja
perheellenne. Suurimmaksi osaksi olen niistä mieluisista muistoista,
mitä minulla nyt ja epäilemättä vielä kauan on Tartosta, kiitollisuuden
velassa Teille, rouvallenne ja perheellenne. Jos olisin jäänyt Hornille
asumaan, niin kenties nyt aivan toisin muistelisin Tarttoa.

Sydämellisin tervehdykseni rouvallenne ja lapsillenne. Sulkeutuen
Teidän ja perheenne suosiolliseen muistoon pidän, jalosukuinen herra,
kunnianani saada edelleen olla

                                            nöyrin palvelijanne
                                              [Elias Lönnrot].

Tohtori Bergistä olen puhunut lääkintälaitoksen ylitirehtöörin,
valtioneuvos v. Haartman'in kanssa, mutta hän ei luule ulkomaalaisen
lääkärin voivan tulla Suomessa oikein tunnetuksi ja sanoo siitä itse
kirjoittaneensa hänelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.