Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hänen ylhäisyytensä seikkailu - Salapoliisiromaani
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hänen ylhäisyytensä seikkailu - Salapoliisiromaani" ***


HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ SEIKKAILU

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON

Suomentanut

Einar J.



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1922.



SISÄLLYS:

    I. Bentsiinimoottori.
   II. Polkupyöräilijä.
  III. Se on hän.
   IV. Silmästä silmään.
    V. Täydellinen gentlemanni.
   VI. Valoa pimeyteen.
  VII. Varastettu hevonen.
 VIII. Nerokas kaappaus.
   IX. Kuusituhatta puntaa.
    X. Loppusananen.



I

BENTSIINIMOOTTORI.


Eräänä aamuna astui Kristianian salapoliisipäällikkö Asbjörn Kragin
konttoriin ja, työntäen edellään keski-ikäistä, hyvinpuettua miestä,
sanoi hymyillen:

"Kas tässä tuon teille vähän työtä."

Ja kääntyen miehen puoleen jatkoi hän:

"Kertokaa nyt tälle herralle kummalliset seikkailunne."

Tämän sanottuaan poistui salapoliisipäällikkö, ja mies, jonka hän oli
tuonut mukanaan, jäi yksin Asbjörn Kragin konttoriin.

Salapoliisi nousi, ojensi hänelle tuolin ja pyysi häntä istuutumaan.

Mies oli, kuten sanottu, jokseenkin hyvin puettu puhtaine kauluksineen
ja kalvosimineen. Hänen karkeista käsistään päätteli Asbjörn Krag
kuitenkin hänen kuuluvan työläisluokkaan. Hänen kasvonsa olivat
leveähköt ja täyteläiset, ja hiukan lammasmaiset silmät eivät
ilmaisseet mitään erikoista älykkyyttä. Hän oli parraton ja aivan hänen
vasemman silmänsä yläpuolella huomasi salapoliisi suurehkon, punaisen
arven.

Mies istui hiukan ujona väännellen hattuaan käsiensä välissä, eikä
tuntunut oikein tietävän kuinka alottaisi. Auttaakseen häntä kysyi
salapoliisi:

"Teidän päällenne on hyökätty. Näen siitä merkin ohimossanne."

Mies kohotti päätään ja sanoi:

"Niin, juuri sentähden olen tänne tullutkin."

"Mikä on nimenne ja ammattinne?" kysyi Krag edelleen.

"Nimeni on Karl Adolf Boman", vastasi mies. "Minulla ei oikeastaan ole
mitään vakinaista työpaikkaa, vaan ansaitsen elatukseni korjailemalla
koneita y.m. Sitäpaitsi olen kuljettajana eräässä moottoriveneessä.
Sopivinta lienee kutsua minua siis metallityöläiseksi.

"No kertokaapa minulle nyt seikkailunne mahdollisimman
yksityiskohtaisesti."

Mies alkoi kertoa:

"Aina eilisiltaan saakka olin varma siitä, ettei minulla ole mitään
vihamiehiä, mutta nyt en todellakaan tiedä mitä ajatella. En ole
koskaan tietääkseni tehnyt kenellekään pahaa. Elän aivan itsekseni ja
teen työtäni. Päivisin olen joko merellä tai korjailen koneita.
Tultuani iltaisin kotiin lakaisen pihamaan -- olen näet myöskin
portinvartija -- ja illan vietän aina kotonani, perheeni keskuudessa,
joten elämäni on mahdollisimman tasaista ja säännöllistä. Voin myöskin
mainita, vaikka se ei kuulunekaan asiaan, että olen naimisissa, ja että
minulla on kaksi alaikäistä lasta.

"Toissa iltana tulin kotiin klo 8. Olin ollut korjaamassa erään
bygdöläisen perheen moottoria. Istuessani parhaillaan syömässä
illallista, koputti joku ovelle, ja vaimoni avattua oven astui
huoneeseen hienostipuettu herrasmies.

"'Onko nimenne Boman?' kysyi hän.

"'Kyllä', vastasin minä nousten ruokapöydästä.

"'Minulla olisi teille vähän työtä', sanoi herra, 'mutta sillä olisi
kiire, se täytyy tehdä aivan heti.'

"Sanoin, että olin tullut juuri kotiin matkalta, ja että tarvitsisin
hieman levätä.

"'No, siellä ei ehken niin kovin paljon työtä olekaan', sanoi hän
hymyillen, 'sitäpaitsi saatte hyvän maksun vaivoistanne. Minulla on
eräs bentsiinimoottori, joka on joutunut epäkuntoon, ja kuultuani
eräältä tuttavaltani teidän olevan spesialistin tällä alalla, tulin
heti teidän luoksenne pyytämään apuanne.'

"En halunnut päästää käsistäni näin hyvää ansiomahdollisuutta, vaan
otin hattuni ja lähdin herran mukaan."

Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan keskeytti Asbjörn Krag
hänet kysymällä:

"Onko 'tuo hieno herra', kuten häntä kutsuitte, kertomuksenne
päähenkilö?"

Boman osoitti merkitsevästi päätään ja sanoi:

"Kyllä, se oli juuri hän, joka..."

"Hyvä, hyvä. No niin, siinä tapauksessa voitte selostaa hiukan hänen
ulkomuotoaan. Oliko hän nuori vai vanha? Kuinka hän oli puettu?"

"Hän näytti noin 30-35 vuotiaalta. Hänellä oli ruskea kokoparta ja hän
käytti kultasankaista lornettia. Vartaloltaan oli hän kookas ja
solakka."

"Ja puku?"

"Niin, se oli kaikkein kummallisinta. Hänellä oli yllään purjehduspuku
ja lakki, jossa oli purjehdusseuran merkki."

"Miksi se sitten teistä oli niin kummallista?"

"Sen käsitätte kyllä saatuanne kuulla kertomukseni loppuun."

"No niin, te menitte siis hänen kanssaan?"

"Niin tein. Hän suuntasi aluksi kulkunsa rantaa kohti, ja minä luulin
luonnollisesti saavani jonkun venemoottorin korjattavaksi. Mutta niinpä
ei käynytkään. Jouduttuamme Drammenintielle kutsui hän luokseen
ohiajavan ajurin ja pyysi minun nousemaan rattaille. Kysyttyäni häneltä
matkamme määrää, vastasi hän: 'Ajamme Thorvald Meyerinkadun 164:än.'

"'Siunatkoon, onko moottorinne niin kaukana kaupungilla?' 'On', vastasi
hän, 'se on viety sinne korjattavaksi.' Minusta tuntui se kyllä hiukan
kummalliselta, mutta en kysellyt enää tarkemmin. Hänkin istui koko
matkan ajan aivan vaiti. Mikäli muistan, ei hän katsahtanut kertaakaan
minuun. Hänen partansa minua hiukan oudostutti -- ehkäpä se olikin
irtoparta."

"Jatkakaa vain", sanoi salapoliisi kärsimättömästi, "siitä voimme
keskustella myöhemmin."

Miehen kertomus alkoi nähtävästi tuntua salapoliisistakin
mielenkiintoiselta.

Boman jatkoi:

"No niin, pitkän ajomatkan jälkeen tulimme vihdoin Thorvald
Meyerinkadulle ja vaunut pysähtyivät nr. 164:n kohdalle. Ajuri sai
palkkansa ja lähti. Minä menin herran kanssa taloon. Noustuamme
kolmanteen kerrokseen pysähtyi seuralaiseni. Kerroksessa oli kaksi
ovea. Toisella seisoi: _Leskirouva Hansen_ ja toisella _Tarkastaja
Bjercke_.

"Herra otti taskustaan avaimen ja avasi sillä leskirouva Hansenin
asunnon oven. 'Asun täällä', sanoi hän. 'Vai niin...', sanoin minä
vain, mutta itsekseni ihmettelin, kuinka niin hieno herra, joka lisäksi
kuului kuninkaalliseen purjehdusseuraan, asui niin kovin syrjäisessä
paikassa.

"Tulimme pitkään eteiskäytävään. Naulakossa riippui naisten
päällysvaatteita. Eteisestä astuimme suureen huoneeseen, joka oli
hienosti sisustettu -- ainakin minun mielestäni.

"Herra pyysi minua painamaan puuta, ja minä istuuduinkin oven vieressä
olevalle tuolille.

"Herra ei tuntunut tästä oikein pitävän, ja viittasikin minua
istuutumaan suureen, keskellä lattiaa seisovaan nojatuoliin.

"'Miksi istutte niin syrjässä? Käykää peremmälle!' sanoi hän.

"Tein kuten hän käski.

"Näin jouduin istumaan selin siihen oveen, jonka kautta olimme tulleet,
ja jota hän ei ollut vielä ehtinyt sulkea.

"Tuolin täytetty selkänoja oli niin korkea, etten olisi voinut nähdä,
mitä selkäni takana tapahtui, vaikka olisinkin kääntänyt päätäni.

"'Missä on moottori', kysyin kummastuneena.

"'Saatte aivan pian nähdä sen, odottakaapa nyt vain rauhassa hetkinen.'

"Minä istuin hiljaa tuolillani hänen hyöriessään edestakaisin
huoneessa. Lattialla oli paksuja mattoja, joten en voinut kuulla hänen
askeleitaan.

"Kun useita minuutteja kului, ilman että mitään erikoista oli
tapahtunut, katsoin parhaaksi huomauttaa, ettei minulla ollut paljon
aikaa, ja etten ollut vielä ehtinyt syödä illallistakaan, joten olisi
aika ryhtyä jo työhön.

"Huomautukseni tuntui hiukan kummastuttavan häntä ja hän sanoikin.

"'Todellakin. Ettekö ole vielä syönyt illallista? Sepä ikävää. Jos
olisitte huomauttanut siitä minulle aikaisemmin, olisimme voineet
pistäytyä johonkin ravintolaan illastamaan.'

"'Kuinka kauan luulette korjauksen kestävän?' kysyin kärsimättömänä.

"'Oh, tuskin tuntia, puoltatoista kauempaa', vastasi hän.

"Sitten työnsi hän syrjään erään oviverhon, ja avasi oven viereiseen
huoneeseen.

"Samassa kuulin heikkoa moottorin surinaa. Koska huoneessa oli aivan
hiljaista, kuulin sen sangen hyvin ja kiinnitin huomioni sen omituiseen
sointuun.

"'No niin, siellä on moottori', ajattelin minä. Tunsin myöskin heikkoa
bentsiinin hajua. Se oli siis bentsiinimoottori.

"Herra meni viereiseen huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

"Äkkiä olin kuulevinani melua takaani. Aioin juuri kääntyä katsomaan,
mikä äänen aiheutti -- -- kun samassa sain voimakkaan iskun päähäni ja
menetin tajuntani, Isku oli ollut pehmeä, mutta samalla voimakas;
luulen melkein, että minua lyötiin hiekkapussilla. Lyönnin
vaikutuksesta menetin, kuten sanottu, tajuntani täydelleen noin pariksi
minuutiksi. Sitten olin tuntevinani, että joku märkä, luultavasti
kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten ja minä vaivuin
syvään uneen."



II

POLKUPYÖRÄILIJÄ.


Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan nousi Asbjörn Krag ja
alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.

Hän katsahti tarkkaavaisesti suojattiinsa, ja jos hänellä lienee
ollutkin joitakin epäilyksiä miehen kertomuksen todenperäisyydestä,
katosivat ne heti. Mies ei voinut olla valehtelija.

"Käsitän kyllä, että epäilette kertomustani valheeksi", sanoi mies,
"eikä se olekaan lainkaan kummallista, sillä en olisi koskaan luullut,
että vanhollisessa Kristianiassa voisi sellaista tapahtua."

"Jatkakaa vain kertomustanne", sanoi salapoliisi, "uskon teitä."

Mies jatkoi:

"Kun kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten, tunsin
menettäväni tajuntani. Koetin kyllä kaikin voimin nousta ylös, mutta
minut painettiin väkivallalla takaisin tuolilleni. Kloroformikin alkoi
jo vaikuttaa ja vähitellen kävivät ponnistukseni heikommiksi ja
heikommiksi, käteni herpautuivat ja sitten menetin tajuntani
täydelleen. Mutta ennenkuin pyörryin, näin vilahduksen miehen
kasvoista, kasvoista, joita tummine, kylmine silmineen en ole koskaan
unohtava."

"Mies ei ollut siis sama, joka toi teidät huoneeseen?"

"Ei, hänellähän oli kokoparta."

"Oletteko siis aivan varma siitä, että huoneeseen oli tullut joku
kolmas henkilö?"

"En voi muutenkaan tapahtumaa selittää. Lyönti..."

"Niin lyönti" mutisi salapoliisi. "Mutta meidän täytyy ottaa huomioon
myöskin se seikka, että purjehduspukuinen herra oli mennyt viereiseen
huoneeseen jo ennenkuin saitte iskun."

"Aivan oikein, ja se, joka antoi minulle iskun, tuli eteiseen johtavan
oven kautta."

"Kuinka kauan aikaa kului siitä hetkestä, jolloin purjehduspukuinen
mies meni viereiseen huoneeseen, siihen, jolloin saitte iskun?"

"Aikaa!" sanoi mies, "voidaan puhua sekunneista, mutta ei ajasta."

"No niin, sekunnitkin ovat aikaa. Siis kuinka monta sekunttia
suunnilleen? Kenties minuutin verran?"

Mies ajatteli.

"Niin, ehkenpä sentään hiukan enemmänkin."

"Siis ainakin minuutti?"

"Niin."

"Se tieto on sangen tärkeä", sanoi salapoliisi.

Sitten antoi hän miehelle paperia ja kynän ja pyysi häntä kyhäämään
jonkunlaisen pohjapiirustuksen huoneista. Salapoliisi auttoi miestä ja
hetken kuluttua oli piirustus valmis.

"Voi siis olla mahdollista, että purjehduspukuinen mies, ja se, joka
antoi teille iskun, on sama henkilö", sanoi salapoliisi silmäiltyään
piirustusta tarkasti.

"Valeparranhan voi riisua vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Siinä
tapauksessa on hän temmaissut sen kasvoiltaan viereisessä huoneessa,
juossut sitten siihen huoneeseen, jossa te istuitte, ovien C:n ja A:n
kautta, ja antanut teille iskun. Oliko lattialla mattoja?"

"Oli, vieläpä sangen paksujakin."

"Ja te katselitte koko ajan ikkunaan päin?"

"Niin."

"Sitä enemmän on meillä syytä olettaa, että sama henkilö on koko ajan
ollut toimessa. Huomasitteko katsoa kuinka tummakasvoinen mies oli
puettu?"

"En, sitä en ehtinyt nähdä."

"Me voimme siis täydellä syyllä olettaa, että rikoksen on tehnyt
ainoastaan yksi henkilö. Se helpottaa suuresti työtämme. Olkaa hyvä ja
jatkakaa. Kuinka paljon luulette kellon suunnilleen olleen saadessanne
iskun?"

"Luulen sen olleen kymmenen tienoilla. Koska ikkunoiden kierrekaihtimet
olivat puoleksi alasvedetyt, vallitsi huoneessa hämärä, joka esti minua
tarkkaan huomaamasta huoneen sisustusta. Sitäpaitsi pyörryinkin heti
iskun saatuani, joten voi sattua, etten nyt heti muistakaan kaikkea
näkemääni. Tapahtumastahan on nyt jo aikaa kaksi päivää."

"Kaksi päivää", huudahti salapoliisi kummastuneena, "miksi ette
ilmoittanut tapauksesta poliisille aikaisemmin?"

"Siksi, etten voinut. Tullessani tajuihini tuntui pääni hirveän
raskaalta. Istuin hetken tuolillani voimatta liikuttaa jäsentäkään, ja
koetin muistutella, mitä oli tapahtunut. Ensin petti muistini, mutta
äkkiä selveni minulle kaikki, ja minä hypähdin tuoliltani, juoksin
ikkunalle ja vedin kierrekaihtimet ylös. Ulkona oli jo hieman pimeämpi,
mutta, kuten tiedätte, eivät kesäyöt täällä kovin pimeitä olekaan.
Liikenteestä kaduilla voin päättää kellon olleen kahdentoista
tienoilla. Olin siis laskujeni mukaan ollut tajuttomana noin
puolitoista tuntia.

"Ensimmäiseksi kiintyi huomioni siihen, että olin yksin huoneessa.
Tartuin suureen, raskaaseen maljakkoon, joka oli pöydällä, käyttääkseni
sitä aseena, jos päälleni hyökättäisiin uudelleen.

"Maljakko kädessä astuin nopeasti toiseen huoneeseen. Ovi oli raollaan.
Sielläkään ei ollut ketään, olin siis yksin koko huoneustossa.

"'Mutta missä on moottori', ajattelin. Olinhan selvästi kuullut sen
surinan ja tuntenut bentsiinin hajua. Ei jälkeäkään moottorista!
Näyttipä vielä siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan moottoria
ollutkaan. Huone oli nähtävästi ruokasali, ja sangen hienosti
kalustettu. Pöydällä oli kahvipannu ja kaksi kuppia. Kaikki tuntui
minusta yhä arvoituksellisemmalta ja suunnaton kauhu valtasi minut.
Ainoa ajatukseni oli päästä pois tästä salaperäisestä huoneesta.
Tunnustelin ovea, joka johti eteiseen. Se oli lukittu.

"Juoksin takaisin huoneeseen, jossa olin pyörtynyt. Ja nyt huomasin
jotain, jota en aikaisemmin hämmennyksessäni ollut pannut merkille.
Nojatuolin vieressä seisoi pieni, soikea salonkipöytä. Pöydällä oli
suuri, keltainen kirjekuori. Vaistoni sanoi, että se oli tarkoitettu
minulle. Tartuin kirjekuoreen ja aivan oikein, se oli todellakin
osoitettu minulle."

"Ja mitä löysitte kirjekuoresta?" kysyi salapoliisi innokkaasti.

Vastauksen asemesta otti mies taskustaan suuren, keltaisen kirjekuoren,
ja ojensi sen salapoliisille.

"Kas tässä, olkaa hyvä ja katsokaa itse!"

Salapoliisi veti kirjekuoresta esiin kaksi paperia.

Toinen oli aivan uusi viidenkymmenenkruunun seteli ja toinen oli kirje.

Asbjörn Krag luki kirjeen ääneen. Se kuului seuraavasti:

    Jos haluatte välttää kostoani, niin menkää heti kotiinne,
    jossa teitä odotetaan. Jos kerrotte kenellekään viimeyön
    tapahtumista, ei henkenne ole penninkään arvoinen.

"Hm, ei mitään allekirjoitusta", sanoi salapoliisi.

"Olipa se kova uhkaus", lisäsi hän hetken kuluttua.

"Voitte hyvin ymmärtää, että ensin säikähdin suunnattomasti", jatkoi
mies. "Pistin kirjeeni taskuuni ja koetin avata eteiseen johtavan oven.
Tämäkin ovi oli lukittu, mutta avain oli suulla. Aukaisin oven ja
astuin eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Naulakossa riippui naisten
päällysvaatteita. Ulko-ovi voitiin avata sisältäkäsin ja hetken
kuluttua olin kadulla.

"Vetäessäni täysin siemauksin raikasta yöilmaa keuhkoihini käsitin
vasta, kuinka raskasta ja ummehtunutta huoneessa ollut ilma oli ollut
ja hetken kuluttua hävisi epämiellyttävä huimaus ja päänsärkykin.

"Pelkäsin kovasti saavani kokea vielä lisää hengenvaarallisia
seikkailuja ja olin kovin kiihtynyt. Koetin joutua mahdollisimman pian
kotiini, sillä kirjeessähän sanottiin, että minua odotettiin siellä ja
pelkäsin, että sielläkin olisi tapahtunut jotain.

"Saavuin kotiin klo 12. Tuskin olin ehtinyt avata oven, kun vaimoni
itkien kavahti kaulaani ja nyyhkytti:

"'Jumalan kiitos, että tulit. Luulimme, ettet enää koskaan tulisi
takaisin kotiisi.'

"En ruvennut lähemmin kertomaan seikkailuistani, vaan pyysin heti
ruokaa, sillä olin, kumma kyllä, hirveän nälissäni.

"Syödessäni hautoi vaimoni kivistäviä ohimoitani märällä liinalla.
Kuten näette, herra salapoliisi, on toinen puoli päätäni vieläkin
kovasti turvoksissa, tunnenpa vielä vähän tuskiakin.

"Hoivatessaan minua sanoi vaimoni:

"'Rauhoituimme kyllä hiukan saatuamme kirjeen, mutta koko päivän olimme
hirveässä pelossa, kun emme tienneet lainkaan missä olet.'

"Hypähdin tuoliltani niin kiivaasti, että kääreet putosivat lattialle
ja huudahdin.

"'_Koko päivän!_, Oletko tullut hulluksi. Minähän läksin kotoa vasta
kolme tuntia sitten.'

"'Kolme tuntia sitten', sanoi vaimoni. 'Sinähän lähdit kotoa eilen
illalla klo 9.'

"'Monesko päivä tänään on?' kysyin minä.

"'Etkö tiedä sitä, rakkaani', vastasi vaimoni. 'Tänään on 16:s päivä
heinäkuuta.'

"Ällistyin suunnattomasti kuullessani sen. Nyt vasta käsitin maanneeni
tajuttomana tuossa kirotussa huoneustossa _kokonaisen yön ja päivän_."

"Mistä kirjeestä vaimonne puhui?" kysyi salapoliisi.

"Tästä", vastasi mies laskien pöydälle kokoonkäärityn paperin.

Krag otti sen ja luki:

    "Miehenne tulee tänään kotiin."

"Tässä ei myöskään ole mitään allekirjoitusta, mutta se on kirjoitettu
samalla käsialalla kuin huoneesta löytämänne kirje. -- No, kerroitteko
sitten vaimollenne seikkailunne?"

"En, en kertonut hänelle mitään, vaan valvoin koko yön koettaen
selvittää mielessäni yön kummallisia tapahtumia. Noustuani ylös aamulla
päätin vakavasti ilmoittaa asiasta poliisille. Olen rehellinen mies,
herra salapoliisi, ja pelkkä ajatuskin siitä, että vaikenemalla voisin
joutua välillisesti avustamaan jotain rikosta, on minulle tuiki
vastenmielinen."

Mies nousi ja puristi suuret, karkeat kätensä nyrkkiin.

"Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "en pelkää ketään koko avarassa
maailmassa. Olen nuorena ollut mukana monessa vaarallisessa
seikkailussa Amerikan preerioilla, enkä aio antaa suotta säikytellä
itseäni.

"Olette nyt siis kuullut kertomukseni. Teidän asianne on ratkaista
arvoitus, ja koska nähtävästi olemme tekemisissä häikäilemättömien
roistojen kanssa, turvaudun teidän apuunne. Menettelenkö siinä oikein?"

Absjörn Krag puristi lämpimästi miehen karkeata kättä, ja sanoi:

"Olette tehnyt aivan oikein ilmoittaessanne asiasta poliisille. En
käsitä vielä lainkaan, mikä oli syynä roistojen raakaan kohteluun teitä
kohtaan, mutta aloitan tutkimuksemme heti ja toivottavasti onnistumme
yhteisvoimin vielä selvittämään tämän sotkuisen vyyhdin."

"Kuinka voin auttaa teitä?" kysyi mies.

"Ensin on meidän tutkittava tuo salaperäinen huone. Se on ensimmäinen
tukikohta tutkimuksissamme."

Salapoliisi oli tehnyt muutamia pikaisia muistiinpanoja miehen
päätettyä kertomuksensa. Nyt pani hän muistikirjansa kiinni ja pisti
sen taskuunsa.

Sitten istui hän hetkisen miettiväisenä.

"Sangen salaperäistä", mutisi hän. "Mitähän tässä oikein on tekeillä?
Tiedättekö itsellänne olevan vihamiehiä?"

"En ainoatakaan."

"Teillä ei myöskään liene mitään arvoesineitä, jotka olisivat
varastamisen arvoisia?"

Hyväntahtoisesti hymyillen käänsi mies taskunsa nurin.

"Olen yhtä köyhä kuin rehellinenkin", sanoi hän.

Salapoliisi avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja pisti taskuunsa ladatun
revolverin.

"Varmuuden vuoksi", mutisi hän, "ja nyt lähtekäämme."

Heidän seisoessaan kadulla odottamassa raitiotievaunua, huudahti Boman
yht'äkkiä hämmästyneenä:

"Polkupyöräilijä!"

"Polkupyöräilijä?" kysyi Krag, "onko sellainenkin mukana leikissä?"

"Muistin yht'äkkiä vielä erään seikan, joka on myöskin ehken jossain
yhteydessä seikkailujeni kanssa", vastasi mies. "Ollessani matkalla
tänne poliisiasemalle, oli eräs pyöräilijä vähällä ajaa minut kumoon.
Katsokaapas vain housujani, niissä on kyllä vielä jälkiä
yhteentörmäyksestä."

"No, mutta millä tavalla luulette tämän olevan yhteydessä
seikkailujenne kanssa?"

"Kylläpä vain, hän käyttäytyi niin kummallisesti."

"Kuka hän?"

"Polkupyöräilijä. Hän hypähti alas pyörältään ja pyysi kohteliaasti
minulta anteeksi. Ja koska minä yleensä olen vähän liiankin
hyväntahtoinen tämäntapaisissa tilanteissa, sanoin vain:

"'Oh, ei tee mitään. Vahinko ei tule kello kaulassa', mutta silloin
sanoi polkupyöräilijä tarttuen käsivarteeni omituisen vakavasti:

"'Tämä oli paha enne. Teidän olisi parasta kääntyä -- _itsenne
tähden_!'

"Ja samassa lähti hän taas liikkeelle."

"Sepä saakelia", huudahti salapoliisi kiivaasti. "Minkänäköinen oli
mies?"

"Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, punapartainen."

"Ja silmät?"

"Ei", vastasi Boman hymyillen ymmärtäväisesti. "Ne eivät olleet mustat,
vaan aivan vaaleansiniset."



III

SE ON HÄN.


"Vaaleansiniset silmät, siinä tapauksessa ei se ollut hän", sanoi
salapoliisi.

"Ei", vastasi mies, "sillä _hänen_ mustat, kylmät silmänsä tuntisin
vaikka tuhansien joukosta. Mutta eikö tuo kohtaus polkupyöräilijän
kanssa tunnu teistäkin kummalliselta?"

"Teitä pidetään silmällä", vastasi salapoliisi, "se on aivan varmaa.
Luulenpa melkein, että tarkkaavat silmät seuraavat nytkin jokaista
askeltanne. Teissä, tai teidän ympäristössänne piilee joku salaisuus.
Suuri, kummallinen salaisuus."

"Josta minulla ei ole aavistustakaan."

"Mutta jonka me vielä selvitämme", sanoi salapoliisi.

Samassa kiiti ohitse ajuri. Krag pysäytti sen, ja miehet nousivat
rattaille.

"Thorvald Meyerinkatu 164", sanoi Krag kuskille, "mutta nopeasti."

Ajuri, joka kyllä tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, heilautti
sirosti piiskaansa ja vaunut lähtivät liikkeelle pysähtyen noin
neljännestunnin nopean ajon jälkeen suuren, viisikerroksisen kivitalon
edustalle.

Krag käski ajurin odottaa, ja lähti suojattinsa kanssa taloon.

He nousivat kolmanteen kerrokseen, ja sinne päästyä osoitti Boman
erästä porsliinista nimikilpeä, johon oli kirjoitettu:

    _Leskirouva Hansen_.

"Täällä se tapahtui", sanoi hän hiukan vavahtelevalla äänellä, josta
voi päättää, että hän oli hieman hermostunut ja jännityksissään.

Asbjörn Krag soitti ovikelloa, ja he odottivat pari minuuttia, mutta
sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Sensijaan aukeni vastapäinen, tarkastaja Bjercken asunnon ovi ja eräs
naishenkilö kurkisti ovesta sanoen:

"Hän ei varmaankaan ole kotona."

"Kuka?" kysyi salapoliisi.

"Leskirouva Hansen. Ettekö etsi häntä?"

"Emme, tahtoisimme tavata erästä hänen vuokralaisistaan."

"He eivät myöskään liene kotona."

"Sepä ikävää", vastasi salapoliisi. "Meillä olisi ollut kiireellistä
asiaa... purjehdusseurasta", lisäsi hän sitten.

"Vai niin", sanoi nainen nähtävästi ymmärtämättä viittausta.

"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?" kysyi Krag vielä kerran. "Tarkoitan
purjehdusseuraan kuuluvaa herraa."

Nainen katsoi kummastuneena salapoliisiin sanoen:

"Ei, lienette varmaankin erehtynyt."

"Ei, kyllä hän asuu varmasti täällä."

"Kyllä olette sittenkin varmasti erehtynyt. Leskirouva Hansenilla ei
ole ketään purjehdusseuraan kuuluvaa vuokralaista. Hänen luonaan asuu
vain eräs nuori ylioppilas ja eräs konttoristi -- ainakin mikäli minä
tiedän. Mutta tuoltahan hän tuleekin itse, ellette usko minua, voitte
kysyä häneltä."

Naisen pää katosi ja ovi iskeä rämäytettiin vihaisesti kiinni.

Toisesta kerroksesta kuului raskaita askeleita, ja hetken kuluttua tuli
näkyviin vanha, lihavahko naishenkilö, jolla oli yllään rypistynyt,
vanhanaikainen silkkikappa. Hänellä oli kädessään suuri joukko
paketteja, josta päättäen hän tuli kaupungilta ostoksilta.

Hän tuijotti kummastuneena miehiin, jotka seisoivat hänen asuntonsa
oven edessä.

"Leskirouva Hansen, ellen erehdy?" kysyi Krag kohottaen hattuaan.

"Kyllä, nimeni on Hansen", vastasi nainen, "mutta olen ehtinyt vuokrata
jo huoneet."

"Huoneet?" kysyi Krag kummastuneena, "ei ole kysymys lainkaan
huoneista."

"Vai niin, luulin teidän tulleen huoneita vuokraamaan", vastasi nainen
avaten ulko-oven. Hän oli niin lihava, että hänen ruumiinsa täytti koko
oviaukon.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään", sanoi hän, "haluatte kai keskustella
kanssani?"

"Kyllä, kiitos."

Krag ja Boman astuivat eteiseen.

Salapoliisi katseli tarkasti ympärilleen. Boman oli puhunut totta.
Naulakoissa riippui vain naisten päällysvaatteita.

"Vuokralaiseni ei ole kotona. Voimme siis mennä hänen huoneeseensa;
olen näet vuokrannut kaikki huoneeni", sanoi leskirouva.

Rouva Hansen avasi oven, ja miehet astuivat _ensimmäiseen_ huoneeseen.

"Tuossa on se", sanoi Boman osoittaen korkeata nojatuolia, joka seisoi
keskellä lattiaa.

Krag astui huoneen perälle ja avasi viereiseen huoneeseen johtavan
oven.

Huone vastasi täydellisesti Bomanin kuvausta.

Leskirouva pyysi herroja istuutumaan, ja salapoliisi valitsi
istuimekseen tuon korkeaselkäisen nojatuolin.

Krag mietti hetkisen, kuinka hän viisaimmin voisi esittää asiansa
leskirouvalle.

Tähän asti oli hän toiminut jokseenkin avoimesti, vaikka epäilikin
Bomania ja itseään vakoiltavan. Hänen vaununsa odottivat ulkona, hän ei
ollut muuttanut ollenkaan ulkonäköään, ja oli ajanut Thorvald
Meyerinkadulle suoraan poliisiasemalta. Hänelle olisi sangen helppoa
salata ammattinsa leskirouvalta. Sitäpaitsi voisi hän kenties pettää
turvattinsa salaperäisiä vihollisia, jos hän saisi uskotelluksi heille
itsellään olevan aivan väärät käsitykset heidän rikoksensa
vaikuttimista.

Sentähden sanoikin hän kääntyen leskirouvan puoleen:

"Meillä on rouvalle kovin ikävää asiaa."

"Vai niin", sanoi leskirouva levottomana ja istuutui salapoliisia
vastapäätä, "pankki ei tahdo odottaa siis enää, vai...?"

"Ei, ei ole kysymys teistä itsestänne, vaan teidän vuokralaisistanne."

"Kandidaatista?"

"Ei, siitä toisesta. Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa. Häntä,
joka asuu näissä huoneissa. Hänen nimensä on..."

"Carstensen".

"Aivan niin, Carstensen, kuninkaallisen purjehdusklubin jäsen. Kuinka
kauan on hän asunut luonanne?"

"Hän vuokrasi nämä huoneet kaksi päivää sitten."

"Tunsitteko hänet ennestään?"

"En, en ole koskaan nähnyt häntä ennen. Hän maksoi etukäteen puolen
kuukauden vuokran."

"Ovatko hänen tavaransa täällä?"

"Eivät vielä. Hän sanoi muuttaneensa tänne Mossista. Hänen tavaransa
tulevat vasta parin kuukauden kuluttua. Hänellä on aina purjehduspuku
yllään."

"Mihin aikaan päivästä vuokrasi hän huoneet?"

"Kello kaksitoista päivällä."

"Oletteko nähnyt häntä sen jälkeen?"

Leskirouva, joka luonnollisesti oli kovin hämmästynyt kysymyksistä,
vastasi hiukan viivytellen.

"Kun hän oli maksanut vuokran ja kysellyt minulta hiukan yhtä ja
toista, lähti hän ulos."

"Mitä hän kyseli teiltä?"

"Hän kysyi, olenko kotona koko päivän."

"Ja mitä vastasitte?"

"Sanoin illalla käyväni tervehtimässä sisartani. Sitten kysyi hän,
milloin aioin lähteä, ja kuinka kauan tulisin viipymään poissa kotoa.
Sanoin lähteväni klo 8 ja tulevani takaisin klo 1/2 11."

Krag ja Boman loivat toisiinsa merkitsevän katseen, ja salapoliisi
kuuli Bomanin mutisevan puoleksi itsekseen:

"Kello puoli yhdeksän oli hän minun luonani."

"Mutta olette kai nähnyt hänet senjälkeen?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä, näin hänet vielä kerran senjälkeen", vastasi leskirouva.

"Milloin?"

"Tultuani sisareni luota kotia eilen illalla."

"Hän ei siis ollut täällä yötä?"

"Ei."

"Kuinka paljon oli kello tullessanne kotiin sisarenne luota?"

"Noin yksitoista."

"Mitä hän sanoi silloin?"

"Tapasin hänet eteisessä", selitti leskirouva. "Hän tuli juuri
ruokasalista. Hän tervehti ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, oliko
minulla ollut hauska sisareni luona."

"Eikö mitään muuta?"

"Kyllä, sitten sanoi hän matkustavansa Mossiin 11.10:n junalla ja
viipyvänsä siellä noin päivän. Hän kertoi asettaneensa huoneeseensa
joitakin tieteellisiä koneita, ja kielsi jyrkästi minua menemästä
sinne."

"Koneita?"

"Niin, niin hän sanoi. Sitten lukitsi hän oven ja meni ulos. Senjälkeen
en ole nähnyt häntä, mutta hän on kyllä tullut jo takaisin Mossista."

"Mistä sen tiedätte?"

"Hän on ollut huoneissaan. Kun aamulla koettelin huoneen ovea, oli se
auki, ja kuten näette on hän vienyt pois koneensa."

Salapoliisi ja Boman vaihtoivat taas merkitsevän silmäyksen.

"_Oletteko nähnyt koneet_?" kysyi Krag.

"En", vastasi leskirouva, "mutta hänhän sanoi, että ne olivat täällä,
mutta nyt ovat ne poissa."

"Ja oletteko koettanut avata ovia hänen poissaollessaan?"

Leskirouva tuli hiukan levottomaksi.

"En", vastasi hän epävarmasti.

Asbjörn Krag otti esille poliisimerkkinsä, ja kun vanha rouva näki sen,
huudahti hän pelästyksestä.

"Kuten näette, olemme poliiseja", sanoi Krag. "Ellette puhu totta,
voitte saada siitä ikävyyksiä."

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva.

"Vai niin, olette siis koettaneet päästä hänen huoneisiinsa?"

"Kyllä."

"Johtuiko halunne vain uteliaisuudesta?"

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva toistamiseen.

"Onnistuitteko pääsemään sisään?"

"En, sehän se juuri kummallisinta onkin. En saanut ovia auki. Tämän
huoneen ovi oli lukittu sisältäpäin, ja toinen oli varustettu
erikoisella varmuuslukolla, joten minun täytyi luopua yrityksistäni.
Mutta mitään muuta en ole tehnyt, sen vannon..."

Leskirouva alkoi itkeä ja Krag uskoi hänen puhuneen totta.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille", sanoi salapoliisi, "että tämä
herra" -- hän osoitti Bomania -- "on joutunut vakavan ryöstöyrityksen
uhriksi tässä huoneessa toissa iltana, juuri siihen aikaan, jolloin
olitte sisartanne tervehtimässä."

"Varjelkoon! Ryöstöyritys! Minun huoneessani!" huudahti leskirouva
kauhuissaan.

"Niin", sanoi salapoliisi, "teidän vuokralaisenne, joka ei ole
mikään virkamies, ja jonka nimi ei ole Carstensen, on jollain
käsittämättömällä tavalla saanut tietää, että tällä herra Bomanilla oli
hallussaan suurehko rahasumma, jonka hänen piti antaa esimiehelleen."

Boman hypähti hämmästyneenä pystyyn aikoen tehdä vastaväitöksiä, mutta
Krag loi häneen merkitsevän silmäyksen, ja -- Boman ymmärsi.

"Noin 2000 kruunua olisi joutunut julkean roiston käsiin, ellei herra
Boman olisi ollut kyllin varovainen piiloittaakseen rahoja sukan
sisään. Ryöväri ei huomannut etsiä rahoja sieltä, vaan luuli, että
herra Boman oli jättänyt rahat kotiinsa. Luulen, ettei n.k. herra
Carstensen tule enää koskaan tänne", lopetti salapoliisi, "joten voitte
huoleti vuokrata huoneen jollekin toiselle."

Leskirouva pudisti vain päätään. Hän oli niin pelästynyt poliisin
äkillisestä sekaantumisesta hänen yksityisasioihinsa, ja niin
kauhistunut kaikesta kuulemastaan, ettei voinut virkkaa mitään.

"Ovatko kaikki näissä huoneissa olevat esineet teidän?" kysyi Krag.

"Kyllä", vastasi leskirouva.

"Siis myöskin tämä?" kysyi salapoliisi ottaen pöydältä liinan ja
haistellen sitä.

"Se on yksi ruokaliinoistani" vastasi rouva Hansen heti otettuaan sen
käteensä. Mutta samassa heitti hän sen lattialle.

"Mikä inhoittava haju", huudahti hän.

"Siihen on tiputettu kloroformia", selitti salapoliisi, "älkää
haistelko sitä liiaksi, muuten voitte menettää tajuntanne pian."

Rouva heitti ruokaliinan eteiseen.

Krag nousi lähteäkseen.

"Ei sanaakaan käynnistämme kenellekään", sanoi hän.

"En kerro siitä kenellekään, siitä saatte olla aivan varma", vakuutti
leskirouva.

"Ja jos _hän_ kaikesta huolimatta vielä tulisi tänne käymään, tulee
teidän lähettää heti siitä minulle tieto."

"Teen kuten käskette, herra salapoliisi."

Kun molemmat miehet olivat tulleet portaisiin, sanoi Krag:

"Rouva Hansen on varmasti syytön."

"Niin minäkin luulen. Mutta tuo n.k. Carstensen ei kai enää uskalla
tulla takaisin."

"Eipä tiedä. Kaikesta päättäen lienee hän kyllin häikäilemätön
tehdäkseen senkin, jos se on hänen etujensa mukaista."

Hetken kuluttua istuivat he jälleen vaunuissa, jotka kiidättivät heidät
takaisin keskikaupungille.

"Oletteko päässyt selville salaisuudesta?" kysyi moottorityömies.

"En vielä", vastasi salapoliisi.

"Mihin aiotte nyt ryhtyä?"

"Aion lähteä käymään kotonanne."

"Luuletteko löytävänne sieltä jotain selvitystä arvoitukseen?"

Asbjörn Krag vastasi:

"Miehellä, joka kutsuu itseään Carstenseniksi, on täytynyt olla
erittäin pakottavia syitä pitää teitä 12 tuntia vankinaan, muutoin ei
hän ikinä olisi ryhtynyt niin uhkarohkeaan tekoon. Henkilökohtaisen
koston, samoinkuin ryöstöaikeenkin voimme jättää huomioonottamatta.
Mutta sitten on vielä jälellä mahdollisuus, että miehellä oli tekeillä
rikos, jonka teidän läsnäolonne olisi voinut estää, tai ainakin tehdä
onnistumisen epävarmaksi. Ettekö voi kuvitella mitään paikkaa
läheisyydessänne, jossa rikos, jonka läsnäolonne voisi estää, olisi
mahdollinen?"

"En", vastasi Boman heti. "En voi kuvitellakaan mitään sellaista
mahdollisuutta. Kuinka voisin _minä_, tavallinen työläinen, joka en
tunne juuri ketään perheeni ja lähimmän ympäristöni ulkopuolelta, estää
jotain rikollista toteuttamasta suunnitelmiaan?"

"Se ei merkitse mitään, te voitte itse siitä tietämättänne olla esteenä
hänen aikeilleen."

"Mutta vaikkapa olisi niinkin", väitti Boman, "vaikka rikos minun
vankina ollessani olisi tapahtunutkin, olisi sen täytynyt olla tavaton
rikos, sillä ei kukaan uskaltaudu sellaiseen uhkarohkeaan seikkailuun,
ellei hänellä ole siitä vaivoja ja vaaroja täysin korvaavia etuja, ja
kuitenkaan emme ole kuulleet mitään rikoksesta."

"Usein sattuu niin, että suurimmista rikoksista emme saa tietää
mitään", sanoi Krag antaen ajurille merkin pysähtyä. He olivat
saapuneet Torikadulle.

Krag ja Boman laskeutuivat vaunuista. Salapoliisi pyysi Bomania
kävelemään hiukan edellä, sillä hän arveli, ettei ollut viisasta
näyttäytyä yhdessä.

Boman käsitti heti, mitä hänen oli tehtävä, ja lähti kävelemään
nopeasti, kertaakaan taakseen katsomatta, kotiaan kohti. Salapoliisi
seurasi vähän matkan päässä jälempänä.

He tulivat Karl Johaninkadulle. Päiväkävelyaika oli juuri parhaillaan
ja bulevardi kuhisi täynnään iloisesti rupattelevaa, kesäpukuista
yleisöä.

Äkkiä kiintyi salapoliisin huomio jälleen Bomaniin, joka oli tehnyt
äkillisen liikkeen, ikäänkuin olisi väkijoukossa huomannut jonkun,
jonka näkeminen hämmästytti häntä. Hän kääntyi sanoakseen jotain
salapoliisille, mutta Krag viittasi häntä vain kävelemään rauhallisesti
eteenpäin. Boman ymmärsikin merkin ja käveli välinpitämättömän
näköisenä edelleen, mutta hänen katseensa seurasi erästä pitkää,
hienosti puettua herraa, joka hiljalleen käveli pitkin katua
välittämättä kiinnittää huomiotaan työläispukuisen miehen liikkeisiin.
Herra oli tummaihoinen, keski-ikäinen mies, jolla oli teräväpiirteiset,
tarmoa ja tahdonlujuutta ilmaisevat kasvot. Heikko väristys kulki läpi
salapoliisin ruumiin, kun hän käveli miehen ohitse, ja sai nähdä
vilauksen tämän mustista, kylmistä silmistä.

Hetken kuluttua astui Krag Bomanin rinnalle.

Boman oli hyvin kiihtynyt ja kuiskasi osoittaen pitkää, hienoa herraa,
joka juuri kulki kadun poikki:

"Se on hän! Tunsin hänet heti."



IV

SILMÄSTÄ SILMÄÄN.


"Oletteko varma siitä?" kysyi salapoliisi nopeasti.

"Aivan varma."

"Seuratkaa häntä, mutta älkää olko tuntevinannekaan minua", käski Krag.

Pitkä, hieno herra seisoi nyt raitiotiepysäkillä Grand Hotellin
edustalla.

Raitiotievaunu tuli pitkin Munkedaminkatua, ja herra astui vaunuun.
Kirkkaassa auringonpaisteessa näki salapoliisi hänen istuutuvan vaunun
penkille.

Boman kiipesi myöskin vaunuun ja istuutui vastapäätä herraa.

Juuri vaunun lähtiessä liikkeelle hyppäsi Krag takasillalle. Sieltä voi
hän, tulematta itse huomatuksi, pitää silmällä sekä herraa että
Bomania.

Boman oli nähtävästi hiukan hermostunut, ja katseli lakkaamatta herraa,
joka ei näyttänyt häntä edes huomaavankaan.

Boman tervehti ja herrasmies vastasi hiukan kummastuneen näköisenä
hänen tervehdykseensä ikäänkuin ihmetellen, miksi mies, jota hän ei
lainkaan tuntenut, tervehti häntä.

"Jos se on _hän_, niin on hän ainakin mainio näyttelijä", ajatteli
salapoliisi.

Krag, joka ammattiaan harjoittaessaan oli myös kehittynyt eteväksi
ihmistuntijaksi, näki Bomanin kasvojen ilmeestä, että tämä tuli hetki
hetkeltä yhä varmemmaksi asiastaan. Mutta tumma herrasmies ei antanut
yllättää itseään, vaan oli yhtä välinpitämättömän näköinen kuin
ennenkin.

Vaunun pysähtyessä Hansteninkadulla, nousi herra poistuakseen. Boman
seurasi häntä. Herrasmies laskeutui vaunusta lähtien kävelemään. Boman
aikoi tehdä samoin, mutta Krag viittasi häntä pysähtymään.

"Oletteko aivan varma...?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä", vastasi Boman. "Seuraanko häntä edelleen?"

"Ei, menkää kotiinne, ja jättäkää tämä asia minun huolekseni. Jos
tarvitsen teitä, niin lähetän kyllä siitä tiedon. Siihen saakka voitte
olla kotonanne."

"Milloin luulette tarvitsevanne minua?"

"En tiedä vielä. Kenties siinä kuuden tienoilla tänä iltana."

Krag oli koko keskustelun ajan tarkasti seurannut tummaa herrasmiestä
katseellaan.

Boman ajoi raitiovaunulla kotiinsa Asbjörn Kragin jäädessä yksin
jatkamaan takaa-ajoa. Tumma herrasmies ei katsonut kertaakaan taakseen,
vaan käveli huoletonna edelleen.

Äkkiä, nähdessään matkansa varrella tupakkakaupan, jonka ikkunaan oli
asetettu näytteille paljon kuva- ja pilalehtiä, pysähtyi hän, ja
hetkisen mietittyään meni hän kauppaan.

"Vai niin", tuumi Krag itsekseen. "Tuon tempun kyllä tunnen. Katuovesta
sisään, ja takaovesta ulos ja -- takaa-ajajat ovat eksytetyt. Ei
ystäväni, se temppu ei onnistukaan tällä kertaa."

Krag käveli suoraan puotia kohti ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa
sinne, ja vain sen takia olisi astunutkin alas raitiovaunusta.

Kun hän oli astunut sisään ja sulkenut oven, loi hän nopean silmäyksen
ympärilleen. Krag oli hyvä havaintojentekijä, ja silmänräpäyksessä oli
hän saanut tarkan kuvan myymälästä sen pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Kaksi seikkaa kummastutti häntä erikoisesti. Ensiksi: tumma herrasmies
seisoi rauhallisena tiskin ääressä, ja toiseksi: mitään takaovea ei
kaupassa ollut. Myymälään pääsi ainoastaan katuoven kautta.

Krag astui tiskin luo ja pyysi pari hyvää sikaria. Hän tarkasteli
huolellisesti useita eri lajeja saadakseen ajan kulumaan. Sill'aikaa
oli tumma herrasmies tehnyt ostoksensa ja poistui myymälästä
kunnioittamatta salapoliisia ainoallakaan silmäyksellä. Krag seisoi
tiskin ääressä selin oveen. Hän kuuli herran takanaan kovin
ponnistuksin koettavan työntää ovea kiinni.

"Sepä jäykkä ovi", kuului tämä sanovan.

"Niin, sitä on hiukan vaikea sulkea", sanoi omistaja.

"Kas niin, johan se menikin", sanoi herra saatuaan kovasti painamalla
oven vihdoinkin kiinni. Krag näki hänen lähtevän kävelemään hiljalleen
pitkin katua myymälän ikkunan ohi. Hänen varjonsa lankesi myymälän
lattialle.

Krag oli nyt myöskin ehtinyt valita sikarinsa ja maksaa ne. Lähtiessään
kysyi hän kauppiaalta:

"Tunnetteko herran, joka äsken lähti ulos?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta silloin tällöin käy hän ostamassa
paperosseja täältä. Hän asuu varmaankin jossain näillä tienoin",
vastasi tupakkakauppias.

Krag laski, että herran lähtemisestä oli kulunut juuri sen verran
aikaa, että hän voi sopivan välimatkan päässä huomaamatta seurata tätä.
Hän tarttuikin sentähden ovenripaan aikoen lähteä.

Mutta ovipa ei auennutkaan.

"Ovi on todellakin aika hankala", mutisi Krag riuhtaisten rajusti.

Mutta ovi oli ja pysyi kiinni, eikä hänen riuhtomisestakaan ollut
mitään apua.

Äkkiä ymmärsi hän koko jutun.

"Mikä aasi minä olinkaan", mutisi hän.

Sitten kääntyi hän tupakkakauppiaan puoleen sanoen:

"Ovi on lukossa."

"Lukossa? Mahdotonta!" huudahti tämä hypäten myymäläpöydän yli avuksi.

Mutta hänkään ei saanut ovea auki.

He tutkivat yhdessä lukon.

"Se kirottu ovi on mennyt umpilukkoon", sanoi tupakkakauppias
kiukuissaan.

Salapoliisille selvisi heti, että tumma herrasmies oli päästäkseen
takaa-ajajastaan hyvin yksinkertaisesti _teljennyt hänet
tupakkakauppaan_. Huolimatta kiukustaan täytyi salapoliisin melkein
ihailla sitä näppärää, joskin häikäilemätöntä tapaa, jolla mies oli
päässyt livistämään.

Krag tunsi kuitenkin lukkojen rakenteen tarkemmin kuin paraskaan
murtovaras. Oli kaksi esinettä, joita Krag ei koskaan unohtanut ottaa
mukaansa, ja jotka hänen pitkänä ja seikkailurikkaana virka-aikanaan
monta kertaa olivat päästäneet hänet pälkähästä, sama nikkelöity
browninki, ja nippu teräksisiä tiirikoita. Nyt otti hän tämän nipun
taskustaan, ja parin minuutin kuluttua oli ovi auki.

Tupakkakauppias oli aivan ällistynyt. "Teitähän voisi", sanoi hän,
"luulla melkein... he... he... murtovarkaaksi. Kas vain, kuinka
näppäriä kapineita."

Salapoliisi ei tuhlannut aikaa vastaamiseen, vaan kiiruhti kadulle.

Tumma herrasmies oli luonnollisestikin ehtinyt jo kadota.

Krag ei kuitenkaan menettänyt vielä toivoa päästä hänen jäljilleen, ja
hänen mieleensä vilahti heti kokonainen sarja keinoja, jotka eivät
olleet monimutkaisia, eivätkä vaikeita, mutta jotka, jos niitä osasi
kyllin nopeasti ja taitavasti käyttää, voivat johtaa vielä oikeille
jäljille.

Kadunkulmassa seisoi poliisi.

Katu oli muuten aivan tyhjä, joten poliisin oli pitänyt kiinnittää
huomionsa niihin harvoihin, jotka olivat kadulla kulkeneet.

Hän viittasi miehen luokseen. Tämä tunsi heti salapoliisin ja teki
kunniaa.

"Oletteko seissut jo kauan tässä kulmassa?" kysyi salapoliisi.

Poliisi, peläten saavansa nuhteita jostain laiminlyönnistä, vastasi:

"En, tuskin 4-5 minuuttia kauempaa. Odotan juuri toista konstaapelia
päästämään minua vahdista."

"Hyvä, oletteko pitänyt silmällä niitä henkilöitä, jotka sillä aikaa
ovat kulkeneet tästä ohi?"

"En luule kenenkään päässeen ohitseni ilman, että olisin huomannut
hänet."

"Noin 3-4 minuuttia sitten tuli tuolta tupakkakaupasta eräs pitkä,
tumma, hienostipuettu herra. Näittekö hänet?"

"En kyliäkään nähnyt hänen tulevan tupakkakaupasta, mutta pari
minuuttia sitten kulki tästä ohi eräs pitkä, hienostipuettu herra, ja
kääntyi sitten tuossa kadunkulmauksessa."

"Se on juuri hän, jota etsin."

"Niin, kiinnitin huomioni erikoisesti häneen."

"Miksi _erikoisesti häneen?"_

"Kulkiessaan jokseenkin nopeasti ohitseni ja huomatessaan minut, kuulin
hänen mutisevan: 'Kas, sepä perhanaa.' Tuntui melkein siltä kuin hän
huomatessaan minut olisi tullut epämiellyttävästi yllätetyksi."

Salapoliisi riemuitsi kuullessaan konstaapelin sanat. Hän ymmärsi
varsin hyvin syyn herran huudahdukseen.

"Näittekö, minne hän meni?"

"Näin hänen kääntyvän kadunkulmasta ja kulkevan sitten lähimmälle
poikkikadulle. Siellä kadotin hänet näkyvistäni."

Salapoliisi muisti nyt tupakkakauppiaan sanoneen, että herra nähtävästi
asui näillämain, koska usein kävi ostamassa paperosseja hänen
tupakkakaupastaan. Krag tunsi kaupungin kuin omat taskunsa. Hän tiesi
viereisessä korttelissa olevan erään toisen tupakkakaupan, ja koska
tumma herra usein osti tupakkansa juuri siitä kaupasta, johon Krag oli
tullut teljetyksi, asui hän todennäköisesti molempien tupakkakauppojen
välillä.

"Kummalla puolen katua hän kulki?" kysyi salapoliisi vielä.

"Vasemmalla", vastasi konstaapeli.

Asbjörn Krag mietti hetkisen.

"Tunnetteko hyvin nämä paikat?" kysyi hän sitten.

"Kyllä", vastasi konstaapeli, "olen jo useamman vuoden pitänyt vahtia
aina näillä tienoin."

"Silloin arvattavasti tunnette ne henkilöt, jotka asuvat _oikealla_
puolen katua?"

"Useimmat ainakin."

"Tiedättekö, asuuko esimerkiksi tuossa talossa, jota nyt osoitan,
ketään nuoria naisia?"

"Nuoria naisia?" kysyi poliisi ällistyneenä. "Kyllä, toisessa
kerroksessa asuu järjestysmies Winter, jolla on viisi naimatonta
tytärtä."

"Vai niin, hänet tunnenkin. Hänen tyttärensä käyvät kai jossain
työssä?"

"Ei, eivät kaikki. Kolme heistä on melkein säännöllisesti aina
kotosalla. Kaksi heistä antaa piano-, ja kolmas laulutunteja. Siinä
talossa käy aina tavaton melu!"

"Hyvä on."

Salapoliisi nyökkäsi ja lähti nopeasti kävelemään kohti sitä taloa,
jota oli äsken osoittanut. Hän soitti ovikelloa järjestysmies Winterin
ovella, ja hänet päästettiin heti sisään, mutta sitä ennen oli hän jo
mielihyvikseen ehtinyt huomata, että asunnon ikkunaan oli kiinnitetty
katupeili. Hän otti nyt huomioon naisten tavallisen heikkouden,
uteliaisuuden, sillä Asbjörn Krag oli ennenkaikkea etevä psykologi.
Hänen takaa-ajamansa henkilöhän oli pitkä, hienosti puettu, komea
herrasmies. Siitä syystä olikin hän vakuutettu siitä, että naisten
huomio oli kiintynyt tähän.

Järjestysmies ei ollut itse kotona, mutta hänen viisi tytärtään, jotka
Krag myöskin tunsi, ottivat hänet riemuiten vastaan.

Krag selitti lyhyesti asiansa. Hän sanoi etsivänsä erästä ystäväänsä,
jonka tiesi asuvan näillä tienoin, mutta ei löytänyt hänen asuntoansa,
kun ei tiennyt talon numeroa. Mutta tämä hänen ystävänsä sattui nyt
olemaan oikein muhkea mies, oikea naisten sankari. Hän kulki varmasti
usein tästä ohi. Hän oli pitkä, tumma, hienosti puettu, ja käytti
harmaata, leveälieristä huopahattua.

Mutta neitoset, ollen loukkaantuvinaan, vakuuttivat yhteen ääneen,
etteivät he olleet sellaista herraa nähneetkään. Vanhin, jonka iän voi
jokseenkin selvästi jo lukea niistä pikku rypyistä, joita aika oli
hänen kasvoihinsa uurtanut, sanoi teeskennellen:

"Hyi, kuinka olette ilkeä, herra Krag!"

Mutta salapoliisi arvasi heti neitosten tietävän asiasta enemmän kuin
he tahtoivat tunnustaa, ja hänen yhtämittaa selitettyään asian olevan
hänelle hyvin tärkeän, antoivat neitoset vihdoin perää. Nyt selittivät
he kaikki taas kilvan, että olivat kyllä nähneet tuon komean herran,
joka oli niin "ihastuttava" -- paljon, paljon ihastuttavampi kuin herra
Krag --, ja että herra asui vastapäisessä talossa. Eräs vanha, ilkeä
ämmä hoiti hänen talouttaan.

Neitoset halusivat nyt korvaukseksi saada lähempiä tietoja
"ihastuksestaan", mutta salapoliisi torjui hymyillen heidän
vaatimuksensa, ja, selittäen itsellään olevan kovan kiireen, jätti
neitosille hyvästit.

Vastapäiseen taloon tultuaan sai hän helposti tietää, että vanha,
kiukkuinen ämmä asui kolmannessa kerroksessa.

Asbjörn Krag soitti ovikelloa. Ovella ei ollut mitään nimikilpeä, mutta
se ei kummastuttanut salapoliisia lainkaan.

Vanha, ruma muija tuli avaamaan hänelle ovea.

"Onko herra kotona?" kysyi Krag.

"Ei", vastasi muija aikoen rämäyttää oven kiinni aivan hänen nenänsä
edessä, mutta Asbjörn Krag oli ehtinyt pistää jalkansa ovenrakoon.

"Ei, mutta kuulkaas", sanoi hän kovalla äänellä, "oletteko aivan varma,
ettei hän ole kotona?"

Muija katseli häntä halveksivasti.

"Ettekö kuullut, mitä sanoin", ärähti hän kiukkuisesti.

"No, no, rauhoittukaahan", sanoi Krag tunkeutuen ovesta eteiseen.
"Ellei hän ole kotona, saanen ainakin kirjoittaa hänelle pari riviä."

Hän aikoi eteiseen päästyään avata ensimmäisen näkemänsä oven, mutta
muija tarrasi hänen käsivarteensa.

"Ei sinne!" huusi hän.

"Vai niin. _Hän_ on siis siellä", ajatteli Krag.

"No minne minä saan sitten mennä?" kysyi hän.

Vastaamatta avasi muija erään toisen oven, ja salapoliisi astui sisään.

Hän pysähtyi hämmästyneenä.

Huone oli tavattoman hienosti kalustettu salonki. Hienokaiverteiset,
silkillä päällystetyt huonekalut, marmoriveistokset ja taulut
todistivat kaikki omistajan hienoa kauneusaistia.

"No, kirjoittakaa nyt", sanoi muija tylysti, mutisten itsekseen jotain
"hävyttömistä miehistä."

Krag istuutui pöydän ääreen ja alkoi töhertää jotain paperipalalle.
Hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen keinon, jolla hän voisi
houkutella muijan ulos, saadakseen sitten hetkisen yksin tarkastella
huonetta.

Äkkiä hän säpsähti. Eräs oviverho aivan hänen edessään vedettiin
nopeasti syrjään. Krag hypähti pystyyn.

Hänen etsimänsä mies seisoi hänen edessään. Pitkä, tumma herra oli
puettu viimeisen muodin mukaiseen hienoon aamupäiväpukuun. Hän
tarkasteli salapoliisia vakavin ilmein, ja tämän katse, vastoin hänen
tahtoaankin, väisti miehen mustia silmiä.

Miehen syvä, soinnukas ääni kalskahti kovalta hänen kumartaessaan ja
sanoessaan:

"Nimeni on _Thomas Busch_; kuinka voin palvella teitä, herra
salapoliisi?"



V

TÄYDELLINEN GENTLEMANNI.


Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta muija keskeytti hänet alkaen
puolustella itseään, koska oli Thomas Buschin äkkiä ilmestyttyä
näyttämölle joutunut Kragin silmissä valehtelijaksi.

Busch kääntyi silloin hänen puoleensa kumartaen teeskennellyn
kohteliaasti ja sanoi, äänessään hitunen ivaa:

"Mylady, ehken olette kyllin rakastettava jättääksenne meidät kahden."

Happamin ilmein laahusti muija ulos rämäyttäen oven kiukkuisesti kiinni
perässään.

Thomas Busch hymyili.

"Hän on minun taloudenhoitajattareni", sanoi hän, "toivon teidän suovan
hänelle anteeksi. Hän on hiukan huonolla tuulella, kun olin kyllin
rohkea ryhtyäkseni arvostelemaan hänen valmistamiaan pasteijoita, --
joiden valmistuksessa hän muutoin on mestari."

Asbjörn Krag, joka tämän pienen perhekohtauksen kestäessä oli ehtinyt
koota ajatuksensa, päätti jatkaa keskustelua Thomas Buschin aloittamaan
sävyyn ja vastasi:

"Luonnollisesti. Minä ymmärrän täydelleen hänen huonon tuulensa."

"Pidänkin häntä palveluksessani vain hänen pasteijoittensa vuoksi",
jatkoi Busch. "Hänen taitonsa saa minut pitämään häntä korkealla
kaikkien muiden naisten yläpuolella. Mylady on saanut kasvatuksensa
Ranskassa, ja sai pasteijareseptin itsensä Louis Philippin
hovikokilta."

Asbjörn Krag jatkoi keskustelua entiseen hiukan pilkallisen
kohteliaaseen tapaan haluamatta pahoittaa tuon hienon veitikan mieltä.

"Kuinka onnellinen olettekaan te, joka saatte sellaisia pasteijoita!"

"Niin, minä olenkin onnellinen", sanoi Busch ilman että vakavuus olisi
hetkeksikään väistynyt hänen kasvoiltaan.

Nyt arveli Krag keskustelun kaipaavan jo muutosta, ja sanoikin
senvuoksi:

"Emmeköhän ole jo laskeneet kylliksi leikkiä noista epäonnistuneista
pasteijoista?"

Thomas Busch kohautti ikäänkuin ihmetellen kulmakarvojaan ja katsoi
salapoliisiin. Tällä hetkellä muistutti hän ylpeää aatelismiestä, joka
alentuu keskustelemaan nousukkaan kanssa.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "minä en laske koskaan leikkiä."

Ja ikäänkuin osoittaakseen toivovansa keskustelun päättyvän tähän ja
epämieluisen vieraansa lähtevän, veti hän taskustaan hienokaiverteisen,
umpikuorisen kultakellon. Sitten veti hän tuolin pöydän viereen ja
istuutui, liikkeissään hienous, jonka voi omata vain sellainen henkilö,
joka koko ikänsä on liikkunut hienoimmissa seurapiireissä.

Krag huomasi, että hänellä oli jaloissaan kirjaillut silkkitohvelit ja
silkkisukat. Hänen ylellisen hieno pukunsa pisti silmään omituisena
vastakohtana hänen vakaville kasvoilleen, joista huokui miehekäs
levollisuus ja voima.

"Palataksemme asiaan --" jatkoi Busch, "mistä rikoksesta minua oikein
syytetään?"

Kysymys tuli jokseenkin yllättävänä, mutta Krag kykeni säilyttämään
mielenmalttinsa täydellisesti. Hän arvasi Buschilla olevan jonkun
määrätyn suunnitelman.

Nyt tarvitsi Krag kaiken mielenmalttinsa ja näyttelytaitonsa voidakseen
luonnollisesti näytellä loistavaa komediaa noiden terävien silmien
huomaamatta petosta.

Hän kohottautui sentähden, otti arvokkaan asennon ja sanoi
rauhallisesti:

"Thomas Busch, arvaan, että haluatte jälleen näytellä viatonta
karitsaa, mutta tällä kertaa ei se ole onnistuva teille. Teidän
epäillään yrittäneen ryöstää rahaa köyhältä työläiseltä, jolla sitä
sattui olemaan jonkunverran mukanaan."

"Ryöstää?" kysyi Busch välinpitämättömästi. "Kuinka suuren summan
väitetään minun yrittäneen ryöstää?"

"Miehellä oli kaksituhatta kruunua mukanaan. Ne olivat hänen
esimiehensä rahoja."

"Kaksituhatta kruunua", murahti Busch koetellen peittää haukotustaan.
"Rohkenenko vaivata teitä kysymällä miehen nimeä?"

"Hänen nimensä on Karl Johan Boman, metallityöläinen ammatiltaan."

"Ahaa, se oli siis se mies, joka tuijotti minuun niin hävyttömästi
raitiovaunussa?"

"Niin, se oli hän, joka istui teitä vastapäätä. Hän tunsi teidät heti,
ja voisi vaikka vannoa, että olette sama mies, joka hyökkäsitte hänen
päälleen."

"Rohkenenko kysyä edelleen, kuinka tämä hyökkäys tapahtui?"

"Kerron sen teille mielelläni", vastasi Krag, "vaikkakin tiedän, että
te tunnette asian yhtä hyvin kuin minäkin. Tarkkaan tutkittuani
tapausta (Krag pöyhisti rintaansa mahtavasti) olen päässyt asian
perille, ja voin liikaa kehumatta itseäni sanoa tuntevani sen aivan
yksityiskohtia myöten."

Thomas Busch nyökkäsi hyväksyvästi, ja Krag kertoi tapauksen sellaisena
kuin oli sen Bomanilta kuullut, lisäten siihen kuitenkin jutun
kahdestatuhannesta kruunusta, jotka Boman muka oli kätkenyt sukkaansa.

"Siis en minä kaikista yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan
noita kahtatuhatta kruunua?" kysyi Busch Kragin lopetettua
kertomuksensa.

"Ette kylläkään, onnellisen sattuman kautta sai miesparka pitää
rahansa, mutta se ei lievennä rangaistusta, jonka rikoksestanne olette
saapa".

Busch kumartui salapoliisin puoleen ja kysyi:

"Luuletteko todellakin minun aikoneen varastaa nuo kaksituhatta
kruunua?"

"Poliisilla on syytä luulla asian olevan kuten kerroin."

"Typerä poliisi."

Busch oli hypähtänyt pystyyn, mutta hillitsi itsensä heti jälleen, ja
jatkoi:

"Olen maailmanmies, enkä aio sallia loukattavan itseäni."

Erehtyikö Krag? Eikö kaikesta huolimatta mielihyvän ilme hetkeksi
kuvastunut Buschin vakavilla kasvoilla?

Oliko Krag todellakin onnistunut johtamaan viekkaan vastustajansa
harhaan?

Busch nousi tuoliltaan, otti teeskennellyn kohteliaasti salapoliisin
käden kainaloonsa ja sanoi:

"Näytänpä teille jotakin."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi erään
marmoriveistoksen eteen.

"Ihastuttava pikku kapistus", sanoi hän, "se maksoi 3000 liraa. Ostin
sen kerran Italiasta."

Sitten osoitti hän seinällä riippuvaa, hienoissa kullatuissa kehyksissä
olevaa taulua.

"Se on Zornin maalaama", sanoi hän. "Sen ostin seitsemän kuukautta
sitten eräältä taidekauppiaalta Göteborgista. Se maksoi minulle 4800
kruunua."

Hän kulki taideteokselta toiselle mainiten aina hinnan, jonka hän
oli saanut maksaa niistä kustakin. Kun he olivat lopettaneet
tarkastuksensa, vei hän salapoliisin kirjoituspöytänsä luo. Sitten
avasi hän erään omituisilla mosaikkikoristuksilla koristetun laatikon
ja otti sieltä Keskuspankin shekkikirjan.

"Yhdellä ainoalla shekillä", sanoi hän, "voin milloin tahansa nostaa
noin 7000-8000 kruunua, siis nelinkerroin sen summan, jonka väitätte
minun yrittäneen varastaa työmieheltä. Haluatteko todistuksia?"

"En, mitäpä niillä tekisin", vastasi Krag teeskennellen olevansa kovin
hämmästynyt kaikesta näkemästään ja kuulemastaan.

"No, ja mitä pidätte taidekokoelmastani?" kysyi Busch. "Uskotteko
vieläkin, että minä, joka uhraan tuhannen toisensa jälkeen sellaiseen,
voisin alentua hyökkäämään köyhän työläisen kimppuun ryöstääkseni hänen
vaivaiset kaksituhatta kruunuansa?"

Krag ymmärsi nyt, että hänen suunnitelmansa oli onnistunut. Buschilla
ei ollut aavistustakaan siitä, että salapoliisi epäili aivan toisten
syiden vaikuttaneen tuon n.k. "ryöstöyrityksen", mutta hän tahtoi saada
voittonsa vielä täydellisemmäksi ja sanoikin sentähden pilkallisesti:

"Tuollainen keräilykuume nielee suuria summia."

Thomas Busch hätkähti, mutta hillitsi itsensä ja sanoi jälleen:

"Olen maailmanmies, enkä aio sallia loukattavan itseäni."

Nähtyään Kragin "hämmennyksen" yhä kasvavan, kysyi hän äkkiä:

"Mitä varten oikeastaan tulitte tänne?"

"Tulin tänne vangitakseni teidät."

Busch heilautti kättään huolettomasti.

"Sen olette luonnollisesti täysin oikeutettu tekemään. Mutta minä
vaadin todistuksia. Ja te tiedätte kyllä, herra salapoliisi, kuinka
vaarallista on vangita henkilö, jonka syyllisyyttä ei voida todistaa."

"Hyvä, Thomas Busch, olette saapa todisteita aivan kylliksi."

Busch vilkaisi jälleen kelloaan.

"Suonette anteeksi", sanoi hän, nyökäten oveen päin.

Krag ymmärsi vihjauksen.

"Toivon tämän kohtaamisemme olevan viimeisen", sanoi Busch.

Asbjörn Krag lähti. Busch käänsi hänelle selkänsä, eikä ollut
huomaavinaan hänen hyvästelyään.

Itsekseen muristen avasi muija hänelle oven. Ulos päästyään mutisi
Krag:

"Ohoh, rakas ystävä, olenpa nyt johtanut sinut sittenkin harhaan.
Luulet minun juoksevan ympäri kaupunkia nuuskimassa parin tuhannen
kruunun ryöstöyrityksen tekijää, mutta minäpä vainuankin tässä olevan
toisen, vähän suuremman rikoksen tekeillä. Nyt luulet johtaneesi minut
harhaan, mutta siinäpä erehdyt!"

Krag meni ensin poliisiasemalle, ja keskusteltuaan hetkisen
poliisipäällikön kanssa, kutsui koolle joukon parhaita apulaisiaan.

Pidettiin neuvottelu. Krag kertoi lyhyesti kokemuksensa ja Busch
päätettiin asettaa tarkan silmälläpidon alaiseksi.

Kolme salapoliisia pukeutui valepukuihin ja sijoittui Thomas Buschin
asunnon läheisyyteen.

Eräs heistä maalasi reklaamitaulua läheisen myymälän seinään. Toinen
pukeutui puutarhuriksi, ja kolmas opetteli ajamaan polkupyörällä
Buschin talon edustalla.

Salapoliisien oli pidettävä Buschin asuntoa silmällä, ja jos Busch
tulisi ulos, oli heidän seurattava häntä.

Sitten hankki Krag hiukan lisätietoja Buschista. Tällä oli todellakin
muutaman tuhannen kruunun suuruinen summa talletettuna Keskuspankissa.

Sitten lähetti Krag pikasähkösanoman Pariisiin, jossa tiesi Buschin
viimeksi oleskelleen, ja tunnin kuluttua sai hän seuraavasisältöisen
vastauksen:

    Kristianian salapoliisiosasto.

    Kysymänne Thomas Busch on ennen Pariisiin tuloaan oleskellut
    Madridissa esiintyen siellä nimellä parooni Bizerta. Hänen täytyi
    erään kaksintaistelun takia poistua Espanjan pääkaupungista ja
    senjälkeen asettui hän Pariisiin esiintyen norjalaisena
    taidehistorioitsija Thomas Buschina. Poliisin huomio kiintyi pian
    häneen, mutta on hän todistusten puutteessa saanut toistaiseksi
    olla vapaalla jalalla. Hän seurustelee hienoimmissa seurapiireissä.
    On hyvin vaarallinen henkilö, joka ei kavahda mitään. Häntä
    epäillään Parisissa murhasta, osakekeinottelusta, pelipetoksesta
    ja vakoilusta.

                                                     _Lépine_.


Krag hymyili. Thomas Busch oli halunnut todisteita. Krag päätti tehdä
nyt parhaansa kootakseen rikollista vastaan mahdollisimman sitovia
todisteita, ettei, kuten usein ennen, oltaisi pakoitettuja todisteiden
puutteessa laskemaan rikollista vapaaksi, huolimatta siitä, että hänen
syyllisyytensä oli ilmeinen.

Koska kello oli vasta 7, ja Asbjörn Kragin ei tarvinnut odottaa
lähetettyjen salapoliisien raporttia ainakaan ennen puolta yhdeksää,
päätti salapoliisi pistäytyä tapaamassa näytelmän tähänastista
päähenkilöä, Karl Bomania. Olihan sitäpaitsi mahdollista, että tämän
kotoa voisi löytää jotain, joka helpottaisi arvoituksen ratkaisua.
Useinhan kaikkein vähäpätöisimmiltä näyttävät pikkuseikat saattavat
johtaa suurimpiin tuloksiin, ja Krag oli päättänyt selvittää
arvoituksen mihin hintaan hyvänsä, sillä hän aavisti, ettei tässä ollut
kysymys ainoastaan poliisilaitoksen maineesta, vaan oli ajoissa
ehdittävä torjua uhkaava vaara.

Krag joutui perille klo 8:n tienoissa.

Portinvartijan asuntoa ei ollut vaikea löytää, sillä ovella oli
kauasnäkyvä messinkinen nimikilpi.

Salapoliisi koputti ovelle, ja ystävällinen naisenääni vastasi
"sisään."

Astuttuaan sisään joutui salapoliisi valoisaan keittiöön, jossa kaikki
oli siistiä ja hyvässä järjestyksessä. Bomanin vaimo -- salapoliisi
arvasi, että se oli hän -- istui tuolilla lieden ääressä ommellen.
Kiiltävä, kuparinen kahvipannu porisi iloisesti tulella, ja
arkihuoneessa leikki keskenkasvuinen poika hiukan itseään nuoremman
sisarensa kanssa.

"Rouva Boman, vai kuinka?" kysyi salapoliisi.

Vaimo kohottautui tuoliltaan ja vastasi myöntävästi. Hän työnsi
ompelutyönsä sivuun ja pyysi salapoliisia astumaan sisään. Sitten käski
hän lapset keittiöön ja sulki oven.

Huone oli erittäin kodikas; kaikki oli yksinkertaisuudestaan huolimatta
puhdasta ja somaa todistaen, että asukkaat olivat uutteraa ja siistiä
väkeä.

"Miehenne ei liene kotona, huomaan minä", sanoi Krag.

"Ei", vastasi vaimo, "mutta odotan hänen tulevan millä hetkellä
tahansa. Hän lähti ulos tärkeälle asialle, ja sanoi, että ellei hän
ehtisi kotiin kello kahdeksaksi, lähettäisi hän sanan. Kello on kai jo
pian 8, joten tullee hän pian."

"Kello on hiukan yli puoli kahdeksan", sanoi salapoliisi katsoen
kelloaan. "Ellei rouvalla ole mitään sitä vastaan, niin odotan, kunnes
miehenne tulee kotiin. Haluaisin mielelläni keskustella hiukan hänen
kanssaan."

Vaimo osoitti hänelle tuolin ja hän istuutui.

"Luultavasti arvaatte syyn tänne tulooni", jatkoi Krag. "Miehenne on
joutunut raa'an pahoinpitelyn uhriksi, mutta ei ole viipyvä kauan
ennenkuin saamme syyllisen kiinni."

"Kuulutteko ehkä poliisiin?" kysyi vaimo.

"Kyllä", vastasi Krag hymyillen. Hän arveli, ettei Boman syystä tai
toisesta ollut kertonut hänestä mitään vaimolleen, ja piti sentähden
tarpeettomana ilmoittaa nimeään tälle.

"Silloin olette ehkä sen salapoliisin ystäviä?"

"Minkä salapoliisin?" kysyi Krag.

"Tarkoitan sitä herraa, jonka puoleen mieheni kääntyi, hänen nimensä
oli kai Asbjörn Krag."

"Mutta sehän olen juuri minä. Minun nimeni on Asbjörn Krag."

Vaikka pommi olisi räjähtänyt rauhallisessa huoneessa, ei vaimo olisi
voinut säikähtyä enemmän kuin kuullessaan salapoliisin sanat.

Hän tuijotti aivan hämmentyneenä salapoliisiin ja änkytti;

"Oletteko _te_ Asbjörn Krag? Te -- -- -- ei -- mutta sehän on
mahdotonta."

Krag hypähti pahaa aavistaen pystyyn.

"Jos _te_ olette Asbjörn Krag", jatkoi vaimo, "niin miksi Herran
nimessä sitten tulette kysymään, onko mieheni kotona?"

Krag tunsi ensin itsensä hiukan hämmentyneeksi, mutta yht'äkkiä selvisi
hänelle koko tapaus.

"Mihin aikaan miehenne lähti ulos", kysyi hän vakavana.

"Hän lähti kello 6, heti saatuaan lähettämänne sanan."

"Lähettämäni sanan", mutisi Krag.

Tuska viilsi hänen sydäntään.

Hän ei ollut lähettänyt mitään sanaa.



VI

VALOA PIMEYTEEN.


Tuntui kuin vaimo olisi voinut lukea salapoliisin ajatukset. Hän alkoi
itkeä, ja hänen päänsä vaipui pöydänreunaa vasten.

"Hän on joutunut nyt taas noiden ilkeiden ihmisten käsiin", nyyhkytti
hän, "vaikkei hän koskaan ole kenellekään pahaa tehnyt. En ymmärrä,
miksi he vainoavat häntä."

Asbjörn Krag lohdutti häntä.

"Koettakaa nyt rauhoittua", sanoi hän, "miehenne ei voi olla kaukana,
ja vaikka hän olisikin joutunut vainoojiensa käsiin, eivät he uskalla
tehdä hänelle mitään pahaa. Kuka toi hänelle sanan?"

"Eräs virkapukuinen poliisi."

"Minkänäköinen hän oli?"

"En voi tarkoin kuvailla hänen ulkonäköään, sillä hän seisoi koko ajan
hämärässä porttikäytävässä."

"Sanoiko hän tulevansa minun lähettämänäni?"

"Sanoi, otin itse hänet vastaan. Hän sanoi Asbjörn Kragin lähettäneen
terveisiä ja käskeneen mieheni tulla luokseen."

"Ja miehenne lähti ilman muuta?"

"Niin, mitäpä hän olisi voinut muutakaan tehdä. Eihän hän voinut
epäillä petosta, kun sanantuojana oli virkapukuinen poliisi. Sitäpaitsi
sanoi hän juuri lähtiessään: 'Kello on kuusi; se sopii. Krag sanoi
lähettävänsä minulle tiedon kuuden tienoilla'."

Krag muisti nyt todellakin sanoneensa niin Bomanille erotessaan tästä
raitiotiepysäkillä. Jonkun Thomas Buschin miehistä oli täytynyt kuulla
tämä, ja he olivat kyllin häikäilemättömiä käyttääkseen tietoa
hyväkseen.

"Mieheni lähti hevosella", sanoi vaimo.

"Näittekö vaunut?"

"En, mutta avonaisen keittiön ikkunan kautta kuulin mieheni sanovan
konstaapelille: 'Ahaa, teillä on vaunut. Sepä mainiota'."

Asbjörn Krag ymmärsi nyt, ettei hänellä ollut hetkeäkään hukattavana,
jos hän aikoi ajoissa ehkäistä sen rikoksen, joka -- siitä hän oli
varma -- kätkeytyi tämän salaperäisen ihmisvarkauden taakse.

Rauhoittaakseen levotonta, itkevää vaimoa, sanoi hän tälle lähtiessään.

"Lupaan teille, että ennen puoliyötä on miehenne oleva
vahingoittumattomana luonanne."

Mutta kävellessään nopein askelin pitkin katuja ei hän ollut yhtä
toivehikas kuin portinvartijan asunnossa oli teeskennellyt olevansa.

Huomaamattaan pysähtyi hän hetkeksi ja huudahti itsekseen:

"Boman poissa. Jäljettömästi kadonnut. Herra Jumala, kuinka pääsenkään
tämän sotkun perille!"

"Vakoojat!" välähti yht'äkkiä hänen mieleensä. Hänen täytyi heti saada
tietää, jos Busch oli poistunut asunnostaan.

Muutaman minuutin kuluttua oli hän Hanstengadenilla. Hän pysähtyi
pikkupuodin edustalle, jossa pitkätukkainen nimikilpimaalari oli juuri
lopettanut työnsä ja parhaillaan kokoili työkaluajaan aikoen lähteä
pois.

"Valmis?" kysyi Krag hermostuneena.

"Kyllä", vastasi valepukuinen salapoliisi. "Thomas Busch on lähtenyt
ulos."

"Äskettäinkö?"

"Niin, noin viitisen minuuttia sitten. Hän ajoi pitkin Drammenintietä.
Polkupyöräilijä seuraa häntä."

Salapoliisi osoitti suuntaa, jonne Busch oli mennyt, ja Kragin terävä
silmä eroitti heti hienon, keltaisen hiekkajuovan, joka kapeana viiruna
luikerteli pitkin katua silmänkantamattomiin.

"Mainiota", sanoi Krag, "juokse heti hakemaan ajuria."

"Nimikilpimaalari" jätti heti työkalunsa ja lähti esimiehensä asialle.

Vakooja numero 2, puutarhuri, saapui nyt paikalle.

Krag käski hänen lähteä heti ilmoittamaan kaikille vapaina oleville
salapoliiseille poliisiasemalle, että heidän oli koetettava ottaa selko
ajurista, joka oli vienyt Bomanin pois kotoaan.

"Ottakaa siitä selko, maksoi mitä maksoi", sanoi hän. "Käyttäkää
revolvereja, jos on tarpeen. Sill'aikaa seuraan minä Buschia. Tapaamme
poliisiasemalla klo 12."

Hän hyppäsi vaunuihin, jotka olivat juuri saapuneet, ja käski ajurin
ajaa nopeaa vauhtia pitkin keltaista hiekkajuovaa.

Hiekan oli Buschin perästä seuraava salapoliisi laskenut mukanaan
olevasta laatikosta valumaan kadulle opastaakseen toiset salapoliisit
jäljilleen.

"Ajanko niin pitkälle kuin viivaa riittää?" kysyi ajuri, nuori, vilkas
poikanen. Hänestä oli tämä ihanaa urheilua.

"Aja vaan, ja ajakin nopeasti", vastasi Krag.

Kuskipoika sylkäisi kouriinsa, läimäytti hevosta piiskalla, ja niin
lähdettiin liikkeelle vauhtia, joka ei liene ollut aivan lakipykälien
mukaista. Mutta kyytipoika tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, ja
nauroi vaan nähdessään poliisien merkitsevän hänen numeronsa
muistikirjoihinsa sakoittaakseen häntä liian hurjasta ajosta. Poliisit
eivät nimittäin ehtineet tuntea vaunuissa istuvaa salapoliisia.

Tuntui siltä kuin ei keltainen hiekkajuova loppuisi koskaan. Ajettiin
jo kaupungin ulkopuolella, ja yhä luikerteli keltainen hiekka kapeana
juovana eroittuen kirkkaalla värillään selvästi tien valkoisesta
tomusta.

Matkan kestäessä oli salapoliisilla hyvää aikaa kiinnittää päällensä
tekotukka ja -parta, ja kaupungin ulkopuolelle jouduttua ei vaunuissa
enää istunutkaan tunnettu kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag,
vaan vanha, punanenäinen herrasmies, joka nähtävästi matkusti
kaupungista takaisin maakartanolleen.

Lysaker-vuonon lähellä tulivat Thomas Buschin vaunut vastaan.

Busch ajoi kumipyöräisissä Victoriavaunuissa. Hän istui vaunuissaan
yksin nojautuen mukavasti tyynyjä vasten ja tuprutellen mahtavia
savupilviä havannastaan. Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulevasta,
vanhasta, punanenäisestä maalaispohatasta, eikä tälläkään ollut mitään
halua pysähtyä.

Hetken kuluttua tuli polkupyöräilijä vastaan. Ei hänkään, vaikka joka
päivä tapasikin Kragin, olisi tuntenut tätä valepuvussa, ellei Krag
olisi antanut hänelle merkkiä.

Polkupyöräilijä jarrutti, mutta Krag huusi vain:

"Seuraa häntä edelleen!"

Polkupyöräilijä lähti heti jälleen liikkeelle.

Vaunut seurasivat keltaista juovaa aina erään pienen sekatavarakaupan
edustalle Lyseakerissa.

Kaupassa sai salapoliisi tietää, että "mies, joka ajoi
Victoriavaunuissa", oli käynyt puhuttelemassa erään pikku höyryaluksen
kapteenia. Kapteenin nimi oli Davidsen ja höyrypurren "Flink". Kapteeni
asui eräässä aivan puodin lähellä olevassa talossa.

Salapoliisi koputti kapteenin asunnon ovella, ja tapasikin tämän
kotona.

Asbjörn Kragin jäätyä kahden kesken kapteenin kanssa huoneeseen, alkoi
hän kapteenin sanomattomaksi hämmästykseksi ilman muuta riisua
naamioitaan. Nyt, kun Thomas Busch oli poissa, ei hän enää tarvinnut
irtotukkaansa, punaista nenäänsä eikä tekopartaansa.

Kapteeni luuli ensin joutuneensa jonkun hullun kanssa tekemisiin, ja
aikoi heittää salapoliisin kadulle, mutta kun tämä näytti
poliisimerkkiään, tuli toinen ääni kelloon.

Krag kertoi ajavansa takaa erästä rikollista, ja että tämä rikollinen
ei ollut kukaan muu kuin se tumma herrasmies, joka oli äsken tullut
kylään ajaen hienoissa Victoriavaunuissa ja käynyt kapteenin luona.

"Tarkoitatteko herra Buschia", huudahti kapteeni kauhuissaan, "tuota
hienoa herraa, joka asuu Kristianiassa?"

"Häntä juuri", vastasi salapoliisi. "Häntä epäillään osallisuudesta
ryöstöön. Mitä asiaa oli hänellä teille?"

"Hän halusi vuokrata laivaani."

"Teidän pientä, 'Flink'-nimistä höyrypurttanneko?"

"Niin."

Kapteeni meni ikkunan luo ja osoitti merelle ankkuroitua, pientä,
sievää höyrypurtta.

"Laiva on aika soma. Siinä on salonkikin, ja minä vuokraan sen usein
pienille seurueille, jotka haluavat tehdä pienen, virkistävän
merimatkan kesähelteessä. Herra Busch vuokrasi sen muutamien ystäviensä
kanssa."

"Milloin aikovat he lähteä merimatkalle?" kysyi salapoliisi.

"Huomenaamulla kello yhdeksän. Hän tulee silloin tänne kolmen ystävänsä
kanssa."

"Ja minne aikovat he mennä?"

"Johonkin aivan lähelle. Luultavasti maatilalleen."

"Onko Buschilla maatila vuonon varrella?"

"Kyllä, Buudevuonon rannalla. Se on pieni karjatalo, jonka hän on
rakennuttanut metsään, vuonon rannalle."

"Sanoiko hän niiden ystäviensä nimet, jotka tulisivat hänen kanssaan?"

"Ei, mutta hän kutsui erästä heistä lähetystösihteeriksi. Hänellä
lienee jotain aivan erikoista asiaa, ainakin mikäli minä ymmärsin."

Salapoliisi tuli tarkkaavaiseksi.

"Erikoista asiaa", sanoi hän. "Kertoiko hän siitä mitään lähemmin?"

"Kyllä. Hän sanoi ottavansa mukaansa maalle erään sairaan ystävänsä."

"Erään sairaan ystävänsä?"

"Aivan niin. Senvuoksi pyysi hän minua valmistamaan salonkiin vuoteen."

Kragin mieleen välähti heti Boman. Olisiko mahdollista, että he
aikoisivat kätkeä hänet huvilaan? Mutta mitä hyötyä heillä siitä olisi?

"Onko teillä miehistö laivalla, kapteeni?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä. Meitä on neljä miestä, minä ja lämmittäjät. Enempää emme
tarvitse."

"Haluaisin kuitenkin pyytää teiltä paikkaa laivallanne."

Kapteeni katsoi häneen nauraen.

"Kysynkö Buschilta, jos hän suostuu siihen?"

"Sitä ette luonnollisesti saa tehdä."

"Hän suuttuu huomatessaan jonkun vieraan päässeen tunkeutumaan mukaan."

"Hänen ei tarvitse saada tietää siitä mitään. Onhan teillä laivallanne
varmaankin joku loukko, johon voitte kätkeä minut."

"Hänellä on terävät silmät."

"Minulla on kiire", sanoi salapoliisi jyrkästi. "Kyllä tai ei! Jos
kieltäydytte, tulette luultavasti osalliseksi suureen rikokseen, jos
taas myönnytte, täytyy teidän olla kokonaan minun puolellani. Annan
teille viisi minuuttia ajatusaikaa."

"En tarvitse mitään ajatusaikaa", sanoi kapteeni reippaasti, "olen
käytettävissänne."

"Hyvä. Mutta te ette millään ehdolla saa mainita kenellekään
sopimuksestamme."

"Se on itsestään selvää."

"Ei perheenne, eikä kukaan laivan miehistöstä saa tietää mitään. Ja
mitä Buschiin taas tulee, niin älkää olko tietävinänne lainkaan koko
asiasta, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä."

"Selvä."

"Voitteko toimittaa minut aikaisin huomenaamulla laivalle niin, ettei
kukaan saa siitä vihiä?"

"Kyllä. Jos tulette tänne huomenaamulla kello kahdeksan, niin minä
pidän kyllä huolta piiloittamisesta."

"Päätetty siis?"

"Päätetty."

Sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä, ja Asbjörn Krag meni sitten
takaisin vaunuihinsa, jotka odottivat ulkopuolella.

Sekatavarakauppias seisoi juuri myymälänsä ovella, kun Kragin vaunut
vierivät pois. Hän ei ollut uskoa omia silmiään. Tullessaan kylään oli
herra ollut vanha, punanenäinen ja parrakas, ja lähtiessään ajamaan
takaisin kaupunkiin, hyppäsi hän yhdellä loikkauksella vaunuihin ja oli
aivan nuoren näköinen. Tässä oli pirulla sormensa pelissä?

Paluumatkalla kävi salapoliisi ajatuksissaan vielä kerran koko jutun
kohta kohdalta läpi, mutta hänen täytyi myöntää, ettei hän kaikista
ponnistuksistaan huolimatta ollut vielä päässyt askeltakaan lähemmäksi
arvoituksen ratkaisua. Hän ei ymmärtänyt Thomas Buschin menettelyn
_syitä_. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Olisipa hänellä
ollut edes aikaa kylliksi, mutta asian kehittyessä nopeasti, ei hän
ollut ehtinyt edellisestä arvoituksesta selviytyä, ennenkuin toinen jo
tuli hänen ratkaistavakseen, ja tämä teki asian vielä salaperäisemmäksi
ja sotkuisemmaksi.

Hän oli hyvin kiihtynyt ja käski ajurin ajaa suoraan kaupungin
keskustaan mahdollisimman pian. Saadakseen ajan kulumaan ja antaakseen
aivojensa levätä hetkisen, viittasi hän luokseen erään sanomalehtipojan
ja osti iltalehdet.

Hän silmäili nopeasti tuoreimmat uutiset ja luki jonkun ilmoituksen ja
sähkösanoman sieltä täältä, ilman mitään järjestystä.

Ei mikään kyennyt herättämään hänen mielenkiintoaan. Äkkiä pysähtyi
hänen katseensa erääseen paikallisilmoitukseen, joka sisälsi kaksi
päivämäärää. Se oli aivan tavallinen uutinen, jossa ei ollut
salaperäisyyden varjoakaan, eikä hänen huomionsa olisikaan kiintynyt
siihen, ellei siinä olisi ollut noita kahta päivämäärää. Niihin kiintyi
hänen huomionsa pitkäksi aikaa ja hänen aivonsa työskentelivät
tulisella kiireellä.

_Silloin selvisi hänelle yht'äkkiä koko juttu_.

Arvoitus oli selvinnyt aivan yht'äkkiä, kuten pimeys, jonka kirkas
valonsäde halkaisee.

Hän kääräisi sanomalehdet kokoon ja ilmoitti ajurille uuden osoitteen,
jonne tämän oli ajettava.

Nyt selvisi salapoliisille Thomas Buschin aikomukset. Tällä hetkellä
oli hänelle kaikki muu yhdentekevää.

Hän oli päässyt harvinaisen häikäilemättömän rikossuunnitelman perille.



VII

VARASTETTU HEVONEN.


Salapoliisi ajoi jälleen portinvartijan asunnolle saadakseen
keskustella Bomanin vaimon kanssa.

Miehen katoaminen oli saattanut koko perheen elämän aivan pois
tolaltaan. Boman ei ollut vieläkään antanut mitään tietoja itsestään,
ja onneton vaimo piti häntä jo kuolleena. Sekä hän että lapset olivat
aivan epätoivoisia, ja verestävät silmät todistivat heidän itkeneen
sitten Kragin viimekäynnin.

Salapoliisi koetti lohduttaa vaimoa sanomalla tämän miehen
huomenaamulla ainakin jo varmasti tulevan kotiin.

"Mutta tehän lupasitte, että hän tulisi jo ennen puoliyötä", nyyhkytti
vaimo.

"Sen tein kylläkin", vastasi salapoliisi, "mutta silloin en vielä
tiennyt sitä, mitä nyt tiedän."

"Mitä sitten?"

"Eräs rikos on tekeillä", vastasi Krag, "harvinaisen häikäilemätön ja
rohkea rikos, jollaista tuskin enää meidän päivinämme voisi pitää
mahdollisenakaan."

"Mutta mitä miehelläni on tuon rikoksen kanssa tekemistä?"

"Ei yhtään mitään. Hän ei edes aavista mitä on tekeillä. Mutta ne
roistot, jotka toimeenpanevat rikoksen, pitivät parhaana piiloittaa
miehenne kahdeksitoista tunniksi. Muussa tapauksessa olisi hän
tietämättään voinut ehkäistä heidän tuumansa."

"Silloin ovat he varmasti jo tappaneet hänet. Bhuu--u-uu--."

"Ei", vastasi salapoliisi. "Sitä he eivät ole uskaltaneet tehdä. Häntä
pidetään ainoastaan kätkettynä johonkin ja huomenaamulla kello
yksitoista on hän jälleen luonanne... Eikö miestänne muuten pidetty
taitavana moottorinhoitajana?"

"Kyllä. Hänellä oli hyvin tuottava toimi moottorinkuljettajana eräässä
suuressa moottorissa, joka nyt, parooni D:n vieraillessa
paikkakunnalla, on annettu hänen käytettäväkseen."

"Parooni D:n? Hänhän asuu Bygdössä?"

"Niin, ja moottori on Frognerkilenissä."

Salapoliisi katsoi Bomanin pikku poikaa, joka oli seissut äitinsä
vieressä ja kuullut koko keskustelun. Poikanen näytti reippaalta ja
älykkäältä.

"Sinä kai tiedät, missä moottorivene sijaitsee?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä" vastasi poika.

"Haluatko tulla mukaani näyttämään sen minulle?"

Poika tempasi hatun päähänsä.

Vaunut odottivat kadulla, eikä kulunut monta minuuttia ennenkuin Krag
ja poika olivat jo Frognerkilenissä.

Matkalla kertoi pikku veitikka parooni D:n lähettäneen edellisenä
iltana kirjeen, jossa käski Bomanin laittamaan moottoriveneen kuntoon
huomenaamuksi pientä huviretkeä varten.

"Ja mitä äitisi vastasi siihen?" kysyi Krag.

"Hän vastasi, ettei tiennyt varmaan, jos isä tulisi siksi kotiin, joten
paroonin olisi paras hankkia huomiseksi itselleen toinen kuljettaja.
Onhan aina muitakin kuljettajia saatavissa, mutta parooni on hyvin
kiivas ja suuttuu aina kun jotain vastoinkäymisiä sattuu."

"Hyvä on", vastasi Asbjörn Krag, "äitisi on menetellyt viisaasti."

Salapoliisi tarkasteli innokkaasti kapeata, siroa moottoria. Siinä oli
epäilemättä voimakkain kone koko vuonolla. Koneet täyttivät melkein
puolet koko veneestä.

"Se on jo kunnossa", sanoi poika.

"Kunnossa?"

"Niin, huomenaamuista retkeä varten. Katsokaa, messinkiosat on
kiilloitettu ja säiliöt ovat täynnä."

Hän osoitti takaistuinta.

"Tuossa", jatkoi hän, "on paroonin tapana istua, ja tuossa seisoo isäni
ohjaamassa."

"Eikö moottorissa tavallisesti useampia olekaan?"

"Kyllä. Paroonilla on tavallisesti mukanaan pari palvelijaa. Joskus
pääsen minäkin mukaan, ja silloin autan isääni koneen hoidossa."

"Sinä olet kelpo poika", sanoi salapoliisi. "Tule nyt, lähdemme jo
takaisin, alkaa tulla jo pimeäkin."

Jätettyään pikku veitikan ohimennessään kotiin, jatkoi salapoliisi
matkaansa poliisiasemalle.

Buschia seuranneet kolme vakoojaa jättivät ensin raporttinsa.

"Pyöräilijä" kertoi seuranneensa Buschia takaisin tämän asunnolle,
Busch oli pysynyt kotonaan koko illan, ja häntä oli käynyt tapaamassa
kaksi miestä, jotka eivät kuitenkaan viipyneet kauan hänen luonaan.
Kello puoli kahteentoista mennessä ei Busch ollut poistunut
asunnostaan.

"Noiden herrojen nimet ja osoitteet?" kysyi Krag.

Salapoliisi ojensi paperiliuskan esimiehelleen.

Siihen oli hän merkinnyt miesten nimet ja osoitteet.

Senjälkeen tuli niiden salapoliisien vuoro, joille oli annettu määräys
etsiä se ajuri, joka oli vienyt Bomanin pois kotoaan.

Ainoastaan yhdellä salapoliiseista oli erikoisemman mielenkiintoista
kerrottavaa. Hän kertoi eräistä varastetuista vaunuista.

"Kello viisi iltapäivällä", kertoi salapoliisi, "tilattiin erään
ajurin, Peder Karlsenin, omistama umpinainen vaunu Rosenborg-kartanoon.
Vanha, valkopartainen herra nousi vaunuihin ja käski ajurin ajaa
rautatieasemalle. Mutta vaunujen tullessa rautatievaunutallin luo,
käskikin herra pysähtyä erään kahvilan edustalle. Herrasmies laskeutui
vaunuista ja meni kahvilaan. Ajuri odotti ulkona noin viitisen
minuuttia. Sitten tuli kahvilanomistaja ulos pyytäen ajuria avuksi
kantamaan vanhan herran matkakirstua.

"Ajuri, joka, tuntien hevosensa siivoksi, ei pelännyt sen lähtevän hänen
poissaollessaan minnekään, jätti ohjakset irralleen vaunuihin ja lähti
isännän kanssa kahvilaan.

"Kahvilan etuhuoneessa, joka oli kadun puolella istui vanha herra
rauhallisesti juoden maitoa.

"'Jaha, siinähän olettekin jo', sanoi hän ajurin tullessa sisään, 'oli
hyvä, että tulitte kantamaan kirstuani. Tulkaa mukaani. Se on täällä
sisällä.'

"Ajuri seurasi, epäilemättä petosta.

"Osoittaen suurta, raudoitettua kirstua, joka oli taaemman huoneen
nurkassa, sanoi herra:

"'Tuossa se on, mutta odottakaapa hetkinen.'

"Hän meni toiseen huoneeseen ja sulki oven perästään.

"Ajuri odotti pienessä huoneessa melkein kymmenen minuuttia, mutta kun
herraa ei kuulunut takaisin, lähti hän ulos katsoakseen hevostaan.
Mutta hevonen oli kadonnut vaunuineen päivineen.

"Ajuri säikähti luonnollisesti hirveästi, sillä hevonen ei ollut hänen
omansa. Hän huusi kahvilanomistajaa, joka tulikin juosten paikalle.

"Yhdessä he sitten tutkivat koko korttelin, peläten hevosen lähteneen
yksin liikkeelle, mutta missään he eivät nähneet jälkeäkään vaunuista.
Ne olivat ja pysyivät poissa. Vanha, valkopartainen herra ei myöskään
tullut takaisin, ja miehet alkoivat epäillä hänen varastaneen vaunut.
Kahvilanomistaja sanoi, ettei hän tuntenut vanhaa herraa. Tämä oli vain
yhden ainoan kerran, eilen, ollut hänen kahvilassaan ja pyytänyt saada
jättää sinne matkakirstunsa säilytettäväksi. Hän lupasi noutaa sen
myöhemmin.

"Kahvilanomistaja avasi nyt matkakirstun ja molempien suureksi
hämmästykseksi huomasivat he sen olevan täynnä tiiliä.

"Petos oli nyt ilmeinen, ja surullisin mielin lähti ajuri kotiinsa
ilmoittamaan onnettomuudesta isännälleen. Tämä nosti luonnollisesti
asiasta hirveän melun ja päätti ilmoittaa heti varkaudesta poliisille.

"Hänen juuri aikoessaan lähteä poliisiasemalle soi puhelin. Hän tarttui
puhelintorveen ja miehenääni kysyi:

"'Onko isäntä itse puhelimessa?'

"'Kyllä', vastasi hän.

"Ääni jatkoi:

"'Tiedättekö jo, että teiltä on tänään varastettu hevonen vaunuineen?'

"'Kyllä.'

"'Sekä hevonen että vaunut ovat postikonttorin edustalla. Menkää pian
hakemaan ne sieltä.'

"Samassa kilahti loppusoitto, ennenkuin ajuri ehti kysyä edes puhujan
nimeä.

"Ajuri otti onnettoman renkiparkansa mukaansa ja he ajoivat yhdessä heti
postikonttorille ja löysivät todellakin hevosen vaunuineen talon
edustalta. Kysellessään ihmisiltä saivat he tietää hevosen seisseen jo
runsaan puolituntia kadulla.

"Vaunujen sisästä löysi ajuri tyynyltä kirjekuoren, joka sisälsi 25:n
kruunun setelin, sekä paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Kiitos
lainasta'."

"Näittekö kirjeen?" kysyi Krag.

Salapoliisi ojensi esimiehelleen kirjeen, ja Krag näki heti, että se
oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin se, jonka Boman oli saanut.

Varkauden syy selvisi nyt hänelle. Yksinkertainen Boman parka oli viety
kotoaan _juuri noilla varastetuilla vaunuilla_. Luultavasti oli hänet
nukutettu sitten umpinaisissa vaunuissa ja viety varmaan piilopaikkaan.

Roistot olivat kyllin uhkarohkeita varastaakseen keskellä kirkasta
päivää vaunut, ettei ajuri olisi voinut kertoa mitään poliisille.

Kello oli jo yksi yöllä ja Kragin ympärille oli kokoontunut lauma
salapoliiseja, jotka odottivat hänen määräyksiään. Salapoliisipäällikkö
oli nimittäin luovuttanut asian johdon Asbjörn Kragille. Kaikki
luulivat saavansa jatkaa Bomanin etsimistä ja Thomas Buschin vahtimista
vielä koko yön, ja hämmästyivätkin sentähden suuresti, kuullessaan
Kragin sanovan:

"Tänä iltana emme voi tehdä enää mitään. Huomenna jatkamme työtämme.
Kolme teistä saa lähteä huomenaamulla kello 1/2 9 patrullimoottorilla
merelle. Teidän täytyy varustaa moottori valmiiksi lähtemään minä
hetkenä hyvänsä täyttä vauhtia merelle. Teidän on parasta ankkuroida
jonkun suojaavan kallioniemekkeen taakse, josta sitä ei näy
merellepäin."

"Ketkä meistä saavat tämän tehdäkseen", kysyttiin.

"Onko joukossanne ketään, joka tuntee 'Flink'-nimisen höyrypurren?"

"Lysakerilaisen matkailijapurren. Minä ainakin tunnen sen", sanoi eräs
salapoliiseista.

"Minä myös", kuului vielä kaksi ääntä yht'aikaa.

"No silloin voitte te kolme ottaa sen homman osallenne. Minä olen itse
'Flinkillä.' Heti kuultuanne siellä ammuttavan, tulee teidän täyttä
vauhtia lähteä liikkeelle ja vallata laiva."

"Hyvä", vastasivat salapoliisit lähtien laittamaan patrullimoottoria
lähtövalmiiksi ja sitten lepäämään muutamaksi tunniksi.

"Entä me muut?" kysyi Harald Brede, Kragin ystävä ja oppilas. "Mitä me
saamme tehtäväksemme?"

"Kello on nyt yksi", vastasi Krag, "tarvitsette kai hiukan lepoakin."

"Äsh! Eikö Buschia ole vartioitava?"

"Ei tarvitse. Voitte kutsua kaikki salapoliisit sisään."

"Jatkamme siis Bomanin etsimistä?"

"Niin."

"Entä mitä te itse aiotte tehdä?" kysyi Brede edelleen.

"Aion nukkua", vastasi Asbjörn Krag.

Silloin hymyili Harald Brede, sillä hän tiesi nyt, että Krag oli
päässyt salaisuuden perille.



VIII

NEROKAS KAAPPAUS.


Seuraavana aamuna sovittuun aikaan tapasi Asbjörn Krag kapteeni
Davidsenin höyrypursi "Flinkillä."

Kapteeni oli valmistanut kaikki jo etukäteen. "Olen antanut lomaa
perämiehelleni", sanoi hän, "tuossa on hänen virkapukunsa. Koettakaapa
sopiiko se teille." Krag veti nutun ylleen. Se sopi mainiosti. "Ja
sitten saatte toimittaa myöskin perämiehen tehtävät", sanoi kapteeni
hymyillen, "ja te, joka tunnutte olevan niin sukkela muuttamaan
ulkomuotoanne, voisitte myöskin korjailla naamaanne hiukan enemmän
merimiesmäiseksi."

Se olikin pian tehty. Pari minuuttia peilin edessä ja Asbjörn Krag oli
muuttunut ahavoituneeksi, vereväksi merikarhuksi.

"Ha -- ha -- haa", nauroi kapteeni, "mainiota. Voisinpa vaikka lyödä
vetoa, ettei itse Thomas Buschkaan tuntisi teitä nyt."

Mutta hän tuli pian vakavaksi jälleen, kun Krag otti mukana tuomastaan
pikku laukusta esille kaksi browningpistoolia.

"Toinen on teille", sanoi salapoliisi, "toisen pidän itse."

"Onko pistooli panostettu?"

"Luonnollisesti. Sen saatte kyllä huomata sitten, kun tulee aika
käyttää sitä."

Tyytyväisen näköisenä pisti kapteeni pistoolin taskuunsa. Krag ymmärsi
nyt, että rehti kapteeni oli täydellisesti hänen puolellaan.

Kello puoli yhdeksän saapui Thomas Busch vaunuilla erään toisen herran
seurassa laivalle. Busch tapasi kapteenin laivan kannella. Krag
seisoi perämiehen puvussaan aivan heidän vieressään kiilloittaen
kangastilkulla messinkiä. Hän kuuli jok'ainoan sanan Buschin ja
kapteenin välisestä keskustelusta.

"Minun sairas ystäväni", alkoi Busch, ja hänen äänensä oli tyyni ja
rauhallinen kuten aina, "minun sairas ystäväni tulee moottoriveneellä.
Tuon hänet itse laivalle. Mutta kun en halua hänen joutuvan kärsimään
pitkästä matkasta avonaisessa moottoriveneessä, haluaisin teidän
lähtevän nyt jo liikkeelle ja ajavan meitä odottaen edestakaisin
Pääsaaren edustalla."

"Lähdemme heti liikkeelle", vastasi kapteeni tehden kunniaa.

Busch vilkaisi ohimennen salonkiin, jonne oli valmistettu vuode hänen
sairasta ystäväänsä varten.

"Hyvä on", sanoi hän. "Luultavasti haluaa ystäväparkani laskeutua
levolle heti laivaan tultuaan. Hän ei ensi silmäykseltä näytä niin
kovin sairaalta, sillä tavattoman tahdonvoimansa avulla pysyttelee hän
pystyssä kovista tuskistaan huolimatta. Ystävä raukka! Yht'äkkiä voi
hän kuitenkin lysähtää aivan kokoon."

"Karboolia", mutisi salapoliisi itsekseen puhdistaessaan messinkiä.
Kapteeni vei aina Buschia puhutellessaan kätensä lakin reunaan ja oli
kaikin tavoin tavattoman kohtelias.

Astuessaan maihin takaisin, kysyi Busch vielä kerran:

"Oletteko siis aivan selvillä tehtävistänne, kapteeni?"

"Täydellisesti", vastasi kapteeni, huutaen heti senjälkeen
konehuoneeseen:

"Valmis!"

Alhaalta kuului räminää, ja pieni, siro pursi alkoi hiljalleen keinua
ja nytkäytellä köysiään.

Thomas Busch nousi seuralaisineen jälleen vaunuihin ja lähti ajamaan
kaupunkiin päin.

Salapoliisi oli tarkastellut salaa myöskin Buschin seuralaista. Hän
huomasi, että tällä oli vaaleansiniset silmät.

"Ahaa", ajatteli hän, "siinähän meillä on polkupyöräilijä, joka ajoi
pyörällään Bomanin kumoon."

Hän huomasi myöskin, että sinisilmäinen herrasmies oli hiukan kalpea ja
hermostunut. Nähtävästi ei hän ollut yhtä varma seikkailun
onnistumisesta kuin tuo aina yhtä rauhallinen Thomas Busch.

"Flink" kiisi nopeasti merelle kulkien kohti Pääsaarta.

Matkalla luki Asbjörn Krag vielä kerran sen sanomalehdestä
irtileikkaamansa uutisen, joka oli johtanut hänet oikeille jäljille.
Kaikessa suppeudessaan kuului se seuraavasti:

    Parooni D, (nimi oli mainittu kokonaan) joka t.k. 15:tenä
    päivänä aikoi käydä tutkimassa Pääsaaren mielenkiintoisia vanhoja
    linnanraunioita, mutta sai silloin esteen, lähtee sinne
    huomenaamupäivällä.

"T.k. viidentenätoista päivänä istui paroonin moottorinkuljettaja
nukutettuna korkeaselkäisessä nojatuolissa Thorvald Meyerinkadun
varrella; tänään on hän samassa tilassa jossain muualla", ajatteli
salapoliisi, "ja tästä kaikesta saamme kiittää Thomas Buschia. Bomanin
viransijainen paroonin moottorissa on luonnollisesti Buschin miehiä."

Kello yhdeksän alkoi jännittävä seikkailu.

"Flink" oli käynyt aina Vippetangenissa saakka, ja tuli nyt hiljalleen
takaisinpäin.

Krag seisoi laivan komentosillalla tähystellen ympäristöä.

Merellä näkyi olevan hyvin vähän laivoja liikkeellä. Siellä täällä
muutamia purjeveneitä ja pari moottoria. Aamu oli vielä niin varhainen,
ettei liikenne ollut ehtinyt päästä vauhtiinsa.

Krag tähysteli Pääsaarelle päin ja huomasikin vihdoin eräässä
suojaisessa paukamassa poliisimoottorin, joka oli niin täydellisesti
rantakallioiden peitossa, että ainoastaan henkilö, joka tarkoin tiesi,
mistäpäin sitä oli etsittävä, voi huomata sen.

Sitten katsoi hän taas Frognerkileniin päin.

Ja kas, siellähän porhalsikin pieni moottori jo suoraan "Flinkiä"
kohti.

Eräs toinen moottori, aivan yhtä suuri kuin edellinen, tuli
päinvastaiselta suunnalta.

"Flinkin" kapteeni lähestyi salapoliisia ja kysyi tältä:

"Mitä tässä oikein on tekeillä?"

"Varkaus ja kiristys."

"Varkaus? Aikooko herra Busch varastaa moottorin?" kysyi kapteeni
tähystellen moottoria, joka vinhaa vauhtia kiiti siintävällä selällä.

"Ei", vastasi Krag. "Hän aikoo varastaa jotain muuta."

"Mitä sitten?"

"Erään ihmisen."

"Ihmisen!" huudahti kapteeni aivan ymmällään. Hän aikoi kysellä asiasta
lähemmin, mutta Krag keskeytti hänet sanoen:

"Sen arvasinkin. Nyt se alkaa."

Kapteeni tähysteli hänen osoittamaansa suuntaan. Paroonin moottori oli
pysähtynyt yht'äkkiä.

"Kiikari!" huusi salapoliisi.

Kapteeni ojensi hänelle kiikarin.

Kiikarilla voi salapoliisi eroittaa helposti moottoriveneessä olevat
henkilöt. Näytti kuin siellä olisi tapahtunut jotain odottamatonta.
Moottorinkuljettaja puuhaili koneensa vieressä, mutta ei kyennyt
saamaan sitä käyntiin.

"Kirottu lurjus", mutisi salapoliisi.

Sitten kävi kaikki aivan kuten hän oli aavistanutkin. Näytti kuin
moottorinkuljettaja olisi selitellyt peräsimessä olevalle paroonille,
että moottori oli mennyt rikki, ja että he olivat nyt aivan avuttomia.
Parooni nousi istuimeltaan ja näytti olevan hyvin kiukuissaan.

Silloin sai moottorinkuljettaja jonkun onnellisen päähänpiston. Hän
ehdotti jotain paroonille, ja tämä nyökkäsi myöntyvästi. Juuri samalla
hetkellä kiiti toinen moottori heidän ohitseen. Siinä istui Thomas
Busch ystävineen. Salapoliisi tunsi heidät hyvin. Huomattuaan paroonin
moottorinkuljettajan viittaavan hänelle, pysäytti Busch oman
moottorinsa. Ryhdyttiin keskusteluihin, ja kiikarillaan eroitti
salapoliisi aivan hyvin henkilöt ja näki, kuinka Thomas Busch kumarsi
syvään tervehtiessään ylhäistä ulkomaalaista.

"Olen aivan kuulevinani heidän keskusteluttakin, niin selviä ovat
heidän eleensä. Thomas Busch tarjoaa apuaan, ja koska koneenkäyttäjä,
tuo kirottu lurjus, väittää kivenkovaan, ettei moottoria voida korjata
merellä, suostuu parooni kiitollisena ottamaan vastaan tarjotun avun."

Paroonin moottoriin heitettiin hinausköysi, ja Thomas Buschin moottori
pantiin taas käyntiin.

Asbjörn Krag ihmetteli hiukan tätä, mutta kun Busch muutaman minuutin
kuluttua seisautti jälleen moottorinsa, selvisi Kragille koko näytös.
Buschin moottori kulki muutaman metrin taaksepäin ja keskustelut
paroonin ja rikollisen välillä jatkuivat edelleen.

Busch nousi seisomaan, selitteli paroonille jotain, ja kumarsi jälleen.

Hän koetti nähtävästi saada ylhäisen ulkomaalaisen vakuutetuksi siitä,
että moottorivene, olipa se sitten kuinka hieno ja kallisarvoinen
tahansa, oli kuitenkin aina epävarma, ja voi milloin tahansa jättää
omistajansa pulaan. Jos parooni haluaisi käyttää hyväkseen hänen pikku
purttaan, niin voisivat palvelijat ja kuljettaja soutaa paroonin
moottorin takaisin kaupunkiin. Hän pitäisi kunnianaan saada saattaa
hänen ylhäisyyttään mihin hyvänsä, ja sitäpaitsi olisi hänellä
käytettävissään pieni höyrypursikin tuolla Pääsaaren luona.

Hänen ylhäisyytensä hymyilee armollisesti ja ottaa kiitollisena kutsun
vastaan. Hänen ylhäisyytensä on hiukan turhamainen, eikä halua joutua
mihinkään ikävään ja naurettavaan tilanteeseen. Busch auttaa häntä
kohteliaasti ja hän astuu tämän moottoriin.

Senjälkeen pannaan Buschin moottorin kone jälleen käyntiin ja paroonin
palvelijat soutavat rikkoutuneen moottoriveneen takaisin kaupungin
rantaan.



IX

KUUSITUHATTA PUNTAA.


Moottoriveneen ehdittyä niin lähelle höyrypurtta, että Krag tunsi
kaikki moottorissa olevat, lähti hän komentosillalta mennen alas
salonkiin.

Siellä oli kaikki valmiina ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita. Whisky
ja soodapullot seisoivat pöydällä ja pienellä tarjoilupöydällä oli
lisää virkistysjuomia. Krag huomasi siellä myöskin erään korin, joka
oli täynnä pitkäkaulaisia samppanja- ja likööripulloja.

"Nuo roistot", ajatteli salapoliisi, "kaikki heidän rikoksensa
tapahtuvat suunnitellun hienosti ja harkitusti."

Hän viittasi kapteenin luokseen.

"Onko revolverinne käsillä?" kysyi hän.

Kapteeni Davidsen taputti hymyillen taskuaan vetäen revolverin
kiiltävän kahvan taskusta esille.

"Ettekö ole hermostunut?"

"En vähääkään. Olin viisi vuotta sitten kukistamassa neekerikapinaa
eräässä new-orleansilaisessa laivassa", vastasi hän, "se oli toista,
se!"

"Hyvä on. Pysytelkää vieressäni. Kun Thomas Busch saapuu laivalle,
pyytää hän luultavasti saada sulkea ovet ja jäädä paroonin ja toverinsa
kanssa kolmen kesken salonkiin. Älkää olko epäilevinänne mitään, mutta
pysytelkää täällä läheisyydessä. Heti kuultuanne salongissa ammuttavan,
tulee teidänkin ampua joku laukaus täällä kannella."

"Ketä kohti?"

"Ei ketään. Ampukaa ilmaan vain. Se on sovittu merkki."

"Hyvä on. Sen minä kyllä muistan. Mutta mitä teen sitten?"

"Sitten koetatte haalia kokoon miehenne, ja kiiruhdatte salonkiin."

"Niin, mutta jos ovi on lukossa?"

"Silloin murratte oven. Jos se on välttämätöntä, niin särkekää vaikka
koko salongin seinä."

Kapteeni näytti hiukan huolestuneelta.

"'Flink' on hieno ja kallis laiva", mutisi hän, "ja sitäpaitsi ei se
ole omani."

"Hyvä kapteeni", vastasi Krag, "te saatte luonnollisesti täyden
korvauksen kaikista vahingoista. Tällaisessa tapauksessa ovat
aineelliset vahingot aivan toisarvoinen seikka. Muistakaa, että
ihmishenkiä on kysymyksessä."

"Voitte luottaa minuun, herra salapoliisi."

"Hyvä on, mutta nyt kuulen moottorin lähestyvän. Menkää nyt kannelle ja
toivottakaa vieraat tervetulleiksi laivaanne. Olkaa ystävällinen ja
kohtelias, kuten tavallisesti."

"Entä te?" kysyi kapteeni, "mitä aiotte te tehdä?"

"Minä piiloudun tänne", sanoi salapoliisi ryömien pöydän alle.
Pöytäliina ulottui aina lattiaan saakka.

Asbjörn Kragin juuri ehdittyä piilottautua pöydän alle, kuului Thomas
Buschin ääni.

"Kapteeni Davidsen", huusi hän, "kapteeni Davidsen, missä olette?"

"Täällä", vastasi kapteeni kiiruhtaen kannelle.

Koska salongin ovi oli auki, kuuli salapoliisi piilopaikkaansa
jok'ainoan sanan, joka kannella lausuttiin.

Moottorivene oli nyt saapunut aivan höyrypurren viereen, ja
ensimmäisenä hyppäsi purteen Thomas Busch.

Hän astui laivan portaalle ja ojensi kätensä paroonille, joka ei
tuntunut olevan oikein perehtynyt tällaisiin kiipeämisiin.

Parooni hymyili vain alentuvaisen armollisesti.

Vihdoin pääsi hän kannelle ja ojennellen jäykkiä jalkojaan sanoi:

"Tämähän on todellakin soma laiva, soma pieni laiva."

Kohta tämän jälkeen hyppäsi myöskin Thomas Buschin apuri, sinisilmäinen
mies laivaan.

Thomas Busch viittasi salonkiin päin ja pyysi paroonia astumaan sisään.

"Kiitos, kiitos", vastasi tämä. "Tekisi todellakin hyvää saada hiukan
levähtää kaiken tämän puuhan jälkeen. Ikävä, että moottoriveneeni meni
rikki. Niin, sillätavoin käy, kun ottaa viransijaisen. Muuten minulla
onkin moottorinkuljettajana oikein kelpo mies. Hänen nimensä on Boman.
Hän on varmaan sairastunut, mies parka."

"Mies parka", mutisi Busch säälivästi. "Jos teidän ylhäisyytenne
haluaa, lähetän hyvin mielelläni jonkun miehistäni korjaamaan
moottoria."

"Ei, tuhannen kiitosta vaan!" vastasi hänen ylhäisyytensä istuutuen
salongin pöydän ääreen. Asbjörn Krag näki piilopaikastaan hänen
hienojen kiiltonahkakenkiensä kärjet.

"Haluaako teidän ylhäisyytenne mennä maihin Pääsaarella?"

"Ei, kiitos", vastasi parooni. "Luulen jättäväni sen toiseen kertaan.
Pelkään pahasti, etten saa koskaan nähdä noita kuuluisia raunioita. Nyt
sain jo toisen kerran tyhjin toimin lähteä takaisin."

"Sepä ikävää", vastasi Busch. "Teidän ylhäisyytenne haluaa ehkä mennä
maihin Bygdössä. Mehän voisimme ohjata pikku purtemme merikylpylän
laituriin. Sopiiko se herra paroonille?"

"Kyllä", vastasi hänen ylhäisyytensä kiitollisena, "se sopii mainiosti.
Olen hyvin kiitollinen teille tarjouksestanne, herraseni."

"Annan kapteenille määräyksen ohjata Bygdöseen", sanoi Busch mennen
kannelle.

Hetken kuluttua lähti pursi täyttä vauhtia liikkeelle.

Thomas Busch tuli takaisin salonkiin ja sulki huolettomana oven
jälkeensä. Krag kuuli lukon napsahtavan hiljaa.

"Ahaa", ajatteli hän, "nyt luulee hän saaneensa linnun satimeen."

Pari minuuttia keskustelivat herrat kaikenlaisista yleisistä asioista.

Äkkiä hätkähti parooni. Hän oli avonaisista peräikkunoista tullut
silmäilleeksi maisemaa.

"Minne ihmeelle laivanne oikein kulkee? Minusta tuntuu kuin emme
kulkisi lainkaan Bygdöhön päin. Bygdöhän on takanamme ja me etenemme
hetki hetkeltä yhä kauemmas siitä."

"Minä en periaatteellisista syistä sotkeudu koskaan asioihin, jotka
kuuluvat kapteenille, eivätkä minulle", sanoi Busch nousten. "Haluaako
teidän ylhäisyytenne nauttia jotain virkistyksekseen?"

"Ei, kiitos", vastasi parooni, "mutta sensijaan haluaisin kernaasti,
että laiva ohjattaisiin Bygdöhön."

"Kapteeni tuntee kuitenkin seudun paremmin kuin yksikään meistä."

"Mutta joka tapauksessa olemme jo kaukana Pääsaarelta", sanoi parooni
yhä levottomampana, "ja etenemme yhä enemmän Bygdöstä."

Hän oli selvästi alkanut epäillä jo hiukan rakastettavia isäntiään.

Asbjörn Krag kyyrötti yhä edelleen pöydän alla odottaen jännittyneenä,
mitä tuleman piti.

Äkkiä nousi parooni sanoen:

"Aion pistäytyä hiukan kannella."

Hän aikoi avata oven, mutta Thomas Busch esti hänet siitä.

"Siellä tuulee aika navakasti", sanoi hän.

"Se ei ole totta", vastasi parooni kiivaasti, "näenhän itse, että meri
on melkein tyyni. Sitäpaitsi ei tee mitään, vaikka siellä hieman
tuulisikin."

"Olen lukenut sanomalehdistä, että teidän ylhäisyytenne terveys kärsii
Norjan raa'asta ilmastosta."

Parooni hämmästyi ja kiivastui enemmän.

Hän sanoi:

"Pidän kyllä itse huolen terveydestäni. Käytöksenne, herraseni, tuntuu
minusta lievimmin sanoen kummalliselta."

"Todellakin", sanoi Busch hymyillen.

"Pois tieltä", huusi parooni, "minä vaadin teitä päästämään minut
kannelle. Pois tieltä, sanon minä!"

"Älkää kiivastuko, herra parooni."

"Mutta, herraseni, tehän kohtelette minua aivan kuin olisin vanki."

"Siinäpä se, herra parooni. Se olitte te, joka käytitte ensin tuota
sanontatapaa -- enkä minä."

"Mitä se tahtoo sanoa?"

"Herra parooni sanoi meidän kohtelevan häntä aivan kuin vankia."

"Niin, siltä tuntuu ainakin."

"Herra parooni on aivan oikeassa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan sitä mitä sanonkin. _Herra parooni on todellakin vankimme_",
vastasi Thomas Busch rauhallisesti ja kylmäverisesti kuten aina.

Salongissa vallitsi muutamia sekuntteja täydellinen hiljaisuus, joka
Asbjörn Kragista tuntui ikuisuudelta.

Vihdoin katkaisi hiljaisuuden parooni D:n soinnuton nauru.

"Hyvä", ajatteli Krag, "parooni koettaa pysyä kylmäverisenä. Siitä on
hänelle hyötyä tässä tilanteessa."

"Minä huudan apua", sanoi parooni.

Tuli jälleen aivan hiljaista, ja Krag kuuli vain heikon napsahduksen,
joka syntyy, kun revolverin hana vedetään ylös. Thomas Busch oli
vetänyt revolverinsa esille.

"Sen jätätte kauniisti tekemättä", sanoi Busch, "minulla on kunnia
ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että kapteeni, samoinkuin koko
miehistökin, on minun väkeäni, joka tottelee pienintäkin viittaustani.
Sitäpaitsi -- jos pidätte liian kovaa melua, ammun teidät."

"Haha. Tämäpä on kaunis juttu. Millaisten roistojen joukkoon olenkaan
joutunut!"

"Herra parooni!"

"Roistot!" raivosi parooni.

"Kuuletko, Charlie", sanoi Busch pilkallisesti, kääntyen sinisilmäisen
apurinsa puoleen. "Hauska poika, vai mitä?"

Charlie hymyili rasittuneesti. Koko tapaus ei tuntunut olevan hänelle
mieleen, mutta täytyihän hänen olla mukana niin kauan kuin oli
esimiehensä käskynalainen.

"Kirottuja kiristäjiä!"

"Hienoa seuraa todellakin", jatkoi Busch entiseen pilkalliseen
tapaansa. Hän käänteli revolveria kädessään.

"Minua ilahduttaa", jatkoi hän sitten, "ettei teidän ylhäisyydellänne
ole revolveria mukanaan. Olen kuullut kehuttavan herra paroonia
mainioksi ampujaksi."

"Minne aiotte viedä minut?" kysyi parooni.

"Olen antanut määräykseni kapteenille."

"Minulla on tällä haavaa mukanani satasen puntaa", sanoi parooni. "Ja
sitäpaitsi voin luvata teille kahdensadan punnan maksuosoituksen, jos
viette minut heti takaisin Bygdöhön."

"Jossa herra parooni käskee ensimmäisen vastaantulevan poliisin
pidättää meidät."

"Ei", vastasi parooni vihaisesti. "Sitä en tee. En halua nähdä nimeäni
minkään skandaalin yhteydessä kaikissa Norjan sanomalehdissä.
Varjelkoon! Jos saataisiin tietää, että olen antanut muutamien
kiristäjien vetää itseäni nenästä, syntyisi siitä hirveä melu. Ei,
siihen ei minulla ole minkäänlaista halua, herraseni! Aateliskunniani
kautta vannon jättäväni teidät rauhaan, jos suostutte ehdotukseeni."

"Mahdotonta", vastasi Busch.

"No, lupaan neljäsataa puntaa."

"Vaivainen ropo! Vaikka jättäisimme kaikki vaivamme ja vaaraamme
huomioonottamatta, ei mainitsemanne summa olisi sittenkään puoltakaan
siitä summasta, jonka olemme kiinnittäneet tähän yritykseen."

"Paljonko vaaditte siis?"

"Olin ajatellut pyytää viittätuhatta puntaa käteisellä. Teidän
ylhäisyytennehän on yksi Englannin rikkaimmista miehistä."

"Lurjus!"

"No sanokaamme kuusituhatta puntaa sitten."

"Sitä ette saa minulta koskaan!"

"Sitä emme koskaan olleet uskoneetkaan saavamme, teidän ylhäisyytenne.
Mutta herra paroonin sukulaiset maksaisivat kyllä vieläkin enemmän
saadakseen teidät takaisin."

"Viemme nyt teidät, herra parooni, erääseen varmaan piilopaikkaan,
josta -- sen voin sanoa jo etukäteen -- ette pääse pois ennenkuin
kuudentuhannen maksuosoitus on kädessäni. Ja elleivät teidän
sukulaisenne syystä tai toisesta haluaisi maksaa meille pyytämäämme
summaa kyllin pian, niin voimmehan kiirehtiä heitä lähettämällä
esimerkiksi jonkun herra paroonin sormista silloin tällöin
spriipurkkiin pantuna. Ettekö luulisi sen keinon tepsivän, herra
parooni?"

"Te olette todellakin suuri rikollinen", mutisi parooni kauhuissaan.
"Te olette todellakin aivan kypsä hirtettäväksi."

"Kiitos kohteliaisuudestanne!"

"Roisto!"

"Ei, kuuleppa, Charlie. Eikös olekin hieno poika? Luulenpa, että on
aika napauttaa häntä hiukan. Tuleppa hiekkapussinesi!"

Hetki oli lyönyt. Nyt oli salapoliisin vuoro astua areenalle.

Nopeasti kuin pantteri syöksyi hän esiin ja ampui laukauksen ilmaan.

Hän tiesi, millä puolella salonkia rikolliset olivat, ja
browningpistooli kummassakin kädessään voi hän pitää heidät aisoissa.

Sinisilmäinen peräytyi kauhuissaan takaisin. Itse Thomas Buschkin
menetti hetkeksi mielenmalttinsa nähdessään edessään salapoliisin
tähtäävän häntä revolverilla ohimoon ja kuullessaan tämän sanovan:

"_Peli on menetetty, Thomas Busch_!"



X

LOPPUSANANEN.


Samassa kajahti kannelta kapteenin ampuma laukaus.

Sitten tuli aivan hiljaista.

Kone oli pysähtynyt.

Parooni D:llä oli kyllin mielenmalttia käsittääkseen heti täydellisesti
muuttuneen tilanteen.

Hän tarttui nopeasti Thomas Buschin oikeaan käteen ja kiersi rannetta
voimakkaasti sisäänpäin. Kimeästi kiljaisten pudotti rikollinen
revolverinsa.

"Jos liikahdatte vähääkään", huudahti Krag Buschille, "niin ammun
teidät kuin koiran."

Thomas Busch seisoi aivan hiljaa, mutta hänen silmänsä liikkuivat
levottomasti esineestä toiseen, ikäänkuin etsien pelastusta.

Sillä aikaa koetti kapteeni miehistöineen päästä salonkiin.

Lukko murrettiin ja ovi nostettiin saranoiltaan.

Seuraavassa hetkessä seisoi kapteeni Asbjörn Kragin rinnalla.
Hänelläkin oli revolveri kädessään.

Tilanne oli voitettu.

Jättiläiskokoinen kapteeni kiersi kätensä Thomas Buschin hoikan ruumiin
ympärille, ja Krag itse pani tälle käsiraudat.

Sinisilmäinen Charlie oli niin kauhuissaan, että kykeni tuskin omin
voimin pysymään pystyssä, vielä vähemmin yrittämään minkäänlaista
vastarintaa.

Kun parooni huomasi, minkä käänteen asiat olivat saaneet, purskahti hän
ääneen nauramaan.

"Very well", sanoi hän kylmäveriseen englantilaiseen tapaansa,
"oletteko hyvä ja ohjaatte laivan Bygdöhön."

"Kurssi Bygdöhön", huusi kapteeni salongin ovesta.

Samassa hetkessä kuului kannelta huutoa ja melua. Poliisivene oli
saapunut.

"Ketä siellä on?" kysyi parooni.

"Poliiseja", vastasi Krag.

"Ei, älkää antako heidän tulla tänne. Ei mitään skandaalia!"

Krag antoi poliiseille määräyksen pysyä toistaiseksi omalla laivallaan.

Parooni D. tuli nyt salapoliisin luo ja puristi hänen kättään
lämpimästi sekä lupasi hänelle runsaan rahapalkinnon. Samoin kirjoitti
hän muistiin kaikkien niiden poliisien nimet, jotka olivat auttaneet
Asbjörn Kragia tämän työssä.

Parooni katseli hymyillen rikollisia.

"Ammutaanko heidät heti?" kysyi hän, "vai hirtetäänkö heidät?"

"Ei kumpaakaan, teidän ylhäisyytenne", vastasi Asbjörn Krag, "Norjassa
ei tuomita ketään ilman tutkimusta."

"Silloin pääsee hän kyllä vapaaksi", mutisi parooni.

"Ei", vastasi Krag, "minä vastaan kyllä siitä, että hän saa
ansaitsemansa rangaistuksen."

"Mutta hänen rikoksensahan kohdistui minuun ja minä en aio asettaa
häntä syytteeseen."

"Ettekö?" kysyi Krag.

"En, sillä edellytyksellä, ettei Bomanille ole tehty mitään
väkivaltaa."

"Mutta sehän on mahdotonta, herra parooni!"

"Varjele taivas! Täytyisikö minun esiintyä todistajana? Luuletteko
minulla olevan kylliksi aikaa olla täällä niin kauan kuin oikeusjuttu
kestää ja antaa selvittelyjäni ja syytöksiäni ja Herra tiesi mitä! Aion
matkustaa Norjasta kolmen päivän perästä. Jos asiasta nousee
oikeusjuttu, lausutaan nimeni aina tämän skandaalin yhteydessä.
Sanomalehdet pistävät nokkansa yksityiselämääni ja -- arvaan kyllä,
kuinka käy. Pilalehdissä kuvataan minut luonnollisesti haraksi, jota
kaksi maantierosvoa hinaa nuorassa perässään. -- Ei, kiitos, siihen
minulla ei ole minkäänlaista halua. Sitäpaitsi -- meillehän ei ole
kenellekään koitunut tästä mitään vahinkoa! Päinvastoin olemme saaneet
kokea mielenkiintoisen seikkailun. Ja minä olen saanut varoituksen
käyttäytyä varovaisemmin vastaisuudessa. Mitä muuta? Ei mitään! Antaa
niiden lurjusten livistää!"

"Mahdotonta! Asia joutuu oikeuteen. Poliisi on jo tehnyt tehtävänsä."

Laiva oli saapunut Bygdön merikylpylän rantaan.

Busch oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskustelun loppua.

Äkkiä sanoi hän:

"Hänen ylhäisyytensä on oikeassa. Tästä nousee hirveä skandaali. Ja
luultavasti tulee se maksamaan yhden ihmisen hengen."

"Ihmishengen", huudahtivat salapoliisi ja parooni yht'aikaa, "mitä
tarkoitatte?"

Thomas Busch hymyili.

"Oletteko unohtaneet rakkaan ystävämme Karl Adolf Bomanin?" kysyi hän.

"Emme", vastasi Krag, -- "päinvastoin. Hänet vapautetaan aivan pian."

"Te erehdytte", vastasi Busch. "Paitsi minua, ei maailmassa ole ketään,
joka kykenisi vapauttamaan hänet. Luonnollisesti löydetään hänet kyllä
joskus, mutta pelkään, että hän on silloin jo kuollut. Hän on nimittäin
saanut niin voimakkaan annoksen nukutusainetta, että hänet täytyisi
herättää jo."

"Te olette perkele", sähisi Krag, "mutta älkää iloitko voitostanne
liian aikaisin."

"Miksi en iloitsisi, jos rohkenen kysyä?"

"Sentähden, että poliisin parhaat vainokoirat ovat liikkeellä etsimässä
Bomania."

"Sellainen poliisi -- -- --"

"Älkää olko niin ylimielinen, rakas herra Busch", sanoi Krag.
"Käsiraudat kilisevät ranteissanne. Se on 'tuo tyhmä poliisi', joka on
hankkinut ne teille."

Busch katsoi häneen, mutta ei vastannut.

Parooni astuessaan maihin kääntyi Asbjörn Kragin puoleen sanoen:

"Pitäkää vankeja silmällä sillä aikaa kun olen maissa. Neuvottelen
viranomaisten kanssa asiasta."

Asbjörn Krag kumarsi vaieten.

Hän ymmärsi, että parooni tahtoi neuvotella _oman maansa_ viranomaisten
kanssa.

       *       *       *       *       *

Kävi kuten hän oli arvellutkin.

Parooni pyysi viranomaisia painamaan koko jutun villaisella. Hän tuntui
pitävän koko tapausta hauskana, romanttisena seikkailuna.

Näyttipä melkein siltä, kuin olisi Thomas Busch etukäteen ottanut
huomioon kaikki mahdolliset käänteet asiassa, sillä hän naureskeli ja
laski leikkiä koko neuvotteluajan, ja vaikka hänen kätensä olivatkin
kytketyt raudoilla toisiinsa, ei se vähentänyt lainkaan hänen
iloisuuttaan.

Kun parooni D. ei halunnut haastaa Buschia oikeuteen, ilmaisi tämä
Bomanin olinpaikan.

Kaksi poliisia lähetettiin heti Buschin ilmoittamaan paikkaan, joka
sijaitsi kaupungin lähellä ja -- Boman löydettiin todellakin eräästä
tyhjästä huoneustosta.

Hänet oli tainnutettu vaunuissa ja senjälkeen viety erääseen Buschin
monista piilopaikoista, sekä ilmoitettu, että hänet oltiin löydetty
pyörtyneenä kadulta.

Boman ei poliisien herätettyä hänet, tiennyt lainkaan missä oli, ja
kuinka oli sinne joutunut.

Hän oli hyvin väsynyt oltuaan niin kauan tajuttomana, mutta muutoin oli
hän aivan terve ja vahingoittumaton. Ja kun hänelle sitten tarjottiin
hyvä paikka parooni D:n palveluksessa, sekä suurehko summa rahaa
korvaukseksi kärsimyksistään, ei hänelläkään ollut enää minkäänlaista
halua nostaa oikeusjuttua Thomas Buschia vastaan.

Kun oikeusjutusta molempien asianomaisten luovuttua syytteestään ei
näyttänyt tulevan mitään, ei Asbjörn Kragilla ollut muuta tehtävää kuin
lähettää Busch vankilaan, jossa tällä oli vielä monta syntiä
selvitettävänään.

Salapoliisi antoikin kahden konstaapelin tehtäväksi viedä Busch
rikostovereineen poliisiasemalle. Itse lähti hän saattamaan Boman
parkaa kotiinsa, jossa tätä varmaankin jo levottomina odotettiin. Krag
näki Buschin apureineen nousevan vaunuihin ja sijoittuvan molempien
poliisien väliin. Busch nosti ivallisesti hymyillen hattuaan
salapoliisille, ja vaunut vierivät pois.

       *       *       *       *       *

Kun Krag noin tunnin kaluttua saapui poliisiasemalle, koski hänen
ensimmäinen kysymyksensä Thomas Buschia.

Salapoliisipäällikkö katsoi hymyillen Kragia.

"Rakas Krag", sanoi hän katseessaan veitikkamainen ilme, johon
kuitenkin sekoittui hiukan levottomuuttakin, "pelkäänpä, että teidän
olisi paras ottaa hiukan virkavapautta. Busch on kummitellut
mielessänne niin kauan, että... mutta mikä teille nyt yht'äkkiä...?"

Krag oli tullut kuolonkalpeaksi ja vaipunut eräälle tuolille. Hänen
mieleensä oli äkkiä tullut hirveä epäilys, ja hän tunsi, kuinka kylmä
hiki suurina pisaroina kihosi hänen otsalleen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi salapoliisipäällikkö pahaa aavistaen,
"koettakaa rauhoittua."

Näytti siltä kuin olisivat salapoliisipäällikön sanat saaneet Kragin
mielenmaltin ja sen tavattoman tahdonvoiman, jonka hän omasi, jälleen
palautumaan.

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja hänen nyrkkinsä puristuivat
suonenvedontapaisesti.

"Rauhoittua", sanoi hän värisevin äänin, "rauhoittua, vaikka joka hermo
vielä värisee kamppailun jännityksestä. Luulette minua varmaankin
hermoheikkoiseksi nahjukseksi, mutta kuulkaapa, kuinka asian laita on:
Thomas Busch on jälleen liukunut käsistämme, ja pelkäänpä, että hänen
rikostensa lukumäärä on vielä lisääntynyt yhdellä."

Hän kertoi lyhyesti salapoliisipäällikölle asiain kulun, ja nyt oli
tämän vuoro raivostua. Hän juoksi suoraan puhelimeen aikoen tiedustella
asiasta, kun puhelin samassa kilauttikin merkkisoiton. Hän tarttui
puhelintorveen.

Karkea miehenääni ilmoitti puhuttavan ajuriasemalta. Mies kertoi, että
muutamat ajurit olivat huomanneet erään isännättömän ajurihevosen
kuljeskelevan pitkin katua vetäen perässään katuloassa irtonaisia
ohjaksia. Miehet olivat pysäyttäneet hevosen, ja avattuaan vaununoven
kohtasi heidät kummallinen näky. Vaunuissa makasi kaksi tajutonta
miestä. Toinen oli puettu poliisin virkapukuun ja toinenkin oli
ilmeisesti poliisi, vaikka hänellä ei ollutkaan yllään poliisin takkia
eikä kypärää. Virkapukuisella poliisilla oli ollut ranteissaan
käsiraudat, joista hänet kuitenkin oli kohta vapautettu. Miehet oli
viety erääseen kahvilaan, jossa he olivat pian tulleet tajuihinsa
jälleen. He olivat jo tulossa poliisiasemalle jättämään raporttia
tapauksesta.

Salapoliisi heitti kuulotorven paikalleen ja kääntyi Asbjörn Kragin
puoleen, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskustelua.

"Niin, niin. Asia on nyt aivan selvä. -- Voi, herra Jumala" -- Hänen
kätensä puristuivat jälleen nyrkkiin. "Hyvin suunnattu töytäys päällä
sydänalaan -- -- -- nyt selvenee minulle koko juttu -- -- -- hänhän on
mainio nyrkkeilijä. Jo kaksi kertaa on hän jo ennen onnistunut
vapautumaan käsiraudoista. Hän on mestari käyttämään tiirikkaa ja
viilaa ja on liukas kuin ankerias. Sitten on hän hyvin yksinkertaisesti
lainannut poliisin takin ja kypärän, ja kruunatakseen vielä tekonsa, on
hän pilkallaan kiinnittänyt käsirautansa tajuttoman miesraukan
ranteisiin. Sitten on hän pyytänyt ajuria pysähtymään luultavasti
jonkun pikkukahvilan edustalle ja sanonut, että toinen vangeista on
äkkiä sairastunut ja tarvitsee jotain vahvistavaa. Luultavasti on hän
sitten tekeytyen hyvin ystävälliseksi yksinkertaista ajuria kohtaan,
saanut tämän tyhjentämään kanssaan pari lasia, jotka vaikuttivat sen,
että ajuriparka vieläkin istuu jossain nurkkakahvilan penkillä. Ja
sitten on hän luikkinut tiehensä."

Krag aikoi juuri vetää palton ylleen lähteäkseen ulos, kun käytävästä
kuului raskaita askelia. Poliisikonstaapelit astuivat sisään tehden
kunniaa.

"Meidät yllätettiin...", alkoi toinen.

Krag viittasi kärsimättömänä heitä pitämään suunsa kiinni.

"Minä tiedän sen. Tiedän, että olin aika aasi, kun luotin muihin kuin
itseeni. Mutta nyt ei ole aikaa selvittelyihin. Aluksi täytyy meidän
miehittää kaikki rautatieasemat, laivalaiturit ja tiet. Harald Brede,
Järven, oletteko siellä...!"

Viisi minuuttia myöhemmin oli koko Kristianian poliisivoima liikkeellä.

Mutta Asbjörn Kragin mieltä ahdisti omituinen tunne siitä, että hän
kaikista yrityksistään huolimatta menettäisi pelin.

       *       *       *       *       *

Päivä kului ilman että Thomas Buschista tai hänen seuralaisestaan
saatiin mitään tietoa.

Kun Asbjörn Krag väsyneenä ja masentuneena illalla myöhään tuli kotiin,
näki hän hämärän työhuoneensa kirjoituspöydällä hänelle osoitetun
kirjeen.

Hän viritti valon.

Tarkastellessaan kirjekuorta hätkähti hän.

Tämän käsialan olisi hän tuntenut vaikka tuhansien joukosta. _Kirje oli
Thomas Buschilta_.

Hän avasi kuoren ja luki:

    Herra Salapoliisi!

    Sallikaa minun onnitella Teitä hyvin suunnitellun ja
    toimeenpannun kaappauksen johdosta! Sensijaan täytyy minun
    ikäväkseni tunnustaa, etten voi lausua samaa kiitosta
    oppilaistanne poliiseista, jotka eivät tunnu olevan perillä
    nyrkkeilytaidon alkeellisimmistakaan tempuista. Sitäpaitsi
    haluaisin neuvoa Teitä. Kun ensi kerran aiotte ryhtyä taisteluun
    Thomas Buschia vastaan, on Teidän välttämättä hankittava paremmat
    käsiraudat, sillä ne, jotka minulla tänä aamuna oli kunnia
    ottaa vastaan lahjaksi Teiltä, eivät, anteeksi suoruuteni,
    kelpaa mihinkään. Sentähden lähetänkin ne Teille poliisin
    mukana takaisin. En halua pahastuttaa Teitä, herra salapoliisi,
    kertomalla lähemmin paostani, sillä se voisi kiihdyttää Teidän
    luullakseni ennestäänkin hiukan järkkynyttä hermostoanne ja
    sitäpaitsi lienette päässyt siitä täyteen selvyyteen jo ennenkuin
    poliisitkaan ehtivät siitä Teille ilmoittaa. Jos olisitte ollut
    vähemmän ylimielinen, olisin ehken vieläkin vankinanne, mutta
     -- "ylpeys käy lankeemuksen edellä", herra salapoliisi!
    Voin kertoa teille edelleen, että tätä kirjoittaessani olen jo
    kaukana Kristianiasta. Kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa
    Teille, herra salapoliisi, eivät poliisinne ole mielestäni kyllin
    valppaita, ja ilman erikoisempia vaikeuksia pääsinkin lähtemään
    Kristianiasta etelään menevässä pikajunassa. Arvelen olevan syytä
    nuhdella poliiseja leväperäisyydestä.

    Kuten ymmärtänette, herra salapoliisi, olen nyt poissa
    ulottuviltanne. En luule kannattavan sähköittää
    vangitsemismääräystäni maailman ääriin, sillä olen matkoillani
    tehnyt sen masentavan huomion, että poliisi on jokseenkin yhtä
    typerä joka palkassa. En luule lähitulevaisuudessa palaavani
    Kristianiaan, etenkin koska terveyteni kaipaa lauhkeampaa
    ilmastoa.

    Muistanette, herra salapoliisi, varoittaneenne minua
    halveksimasta poliisia. Käskitte minun muistaa, että poliisi oli
    kuitenkin kyennyt kiinnittämään käsiraudat ranteisiini.

    Hyvä, herra salapoliisi. Muistan sen kyllä!

    Toivottavasti tapaamme vielä joskus, ja silloin saatte huomata,
    ettei muistini petä!

                                          _Thomas Busch_.

Asbjörn Krag antoi kätensä vaipua hiljalleen pöydälle ja tuijotti
miettiväisenä synkkään yöhön. Taivas kaareutui tummana ja tähdet
eroittuivat kirkkaina tummaa taustaa vastaan. Kaikki oli niin hiljaista
ja rauhallista, ettei olisi luullut mitään rikoksia olevankaan
maailmassa.

Salapoliisi oli kuitenkin vakava, sillä hän aavisti, että häntä
odottivat uudet vaarat, uudet seikkailut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hänen ylhäisyytensä seikkailu - Salapoliisiromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home