Title: Rukousnauha - Romaani
Author: Barclay, Florence L. (Florence Louisa)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rukousnauha - Romaani" ***


RUKOUSNAUHA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

       I luku. Herttuatar astuu näyttämölle.
      II luku. Jalosukuinen Jane neiti esitetään.
     III luku. "Yllätys".
      IV luku. Jane tarjoutuu sijaiseksi.
       V luku. Uskoutumista.
      VI luku. Verho kohoaa.
     VII luku. Garth löytää rukousnauhansa.
    VIII luku. Lisää helmiä.
      IX luku. Lady Inglebyn luona.
       X luku. Ihmeellisiä hetkiä.
      XI luku. Garth löytää ristinsä.
     XII luku. Lääkärin määräys.
    XIII luku. Sfinksin vastaus.
     XIV luku. Deryckin luotettavassa hoidossa.
      XV luku. Tohtori tutkii.
     XVI luku. Tohtori keksii keinon.
    XVII luku. Sisar Rosemary Gray.
   XVIII luku. Nummien Napoleon.
     XIX luku. Pimeydestä kuuluva ääni.
      XX luku. Janen selonteko.
     XXI luku. Kirjuri on kovilla.
    XXII luku. Tohtori Robista on apua.
   XXIII luku. Ainoa keino.
    XXIV luku. Miehen näkökanta.
     XXV luku. Tohtori antaa lausuntonsa.
    XXVI luku. Pimeyden maassa sydämet kohtaavat toisensa.
   XXVII luku. Silmät, joita Garth uskoi.
  XXVIII luku. Taiteilijan työhuoneessa.
    XXIX luku. Jane katselee itseänsä rakkauden kuvastimesta.
     XXX luku. Nainen, jota taulut kuvasivat.
    XXXI luku. Hiukan myötäistä.
   XXXII luku. Välisoitto.
  XXXIII luku. "Tänään tapahtuu jotakin".
   XXXIV luku. "Rakkaus ei koskaan häviä".
    XXXV luku. Sisar Rosemary saa palkkansa.
   XXXVI luku. "Rukousnauha" selvittää.
  XXXVII luku. "Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa".
 XXXVIII luku. Ikuista valoa.



Ensimmäinen luku.

HERTTUATAR ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.


Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen
puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät
varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai
haluamaan suuren setripuun varjoon.

Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä
rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista
eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut
ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta,
peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla
vihreällä verholla.

Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä
kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat
muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle.
Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat
vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea
hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja
päivänkakkaroiden keskitse.

Tiimapatsas osoitti neljää.

Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut
hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta.
Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava
värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui
orrellansa setripuun alla.

Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui
pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan.
Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.

Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria
kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla
sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen
mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet
ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja
suuria oksia.

Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä
tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan
ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän
ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin
olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen
silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter
Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän
itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan
nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten
suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen
sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.

Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään
omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista
hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan
järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin;
hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut,
oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten,
ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli
äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu,
sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän,
pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin,
säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti
tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas,
Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan
eikä sen koommin enää virkkanut mitään.

Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti
täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen
oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina
halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia
ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko
hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina
sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa
seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi
näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka
hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille
ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten
tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä
sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein.
Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat
olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli
laskettu sukuholvin lepoon -- "ystävä-paralle niin outoon", huomautti
herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole
siellä" -- hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen
kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.

Aluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen
kaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille
hän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut
inhimillistä purkauspaikkaa.

Mutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen
mieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan
ja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat
oikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin
kaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi
henkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä
mieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin
parhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä
kesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä
ei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä
myöten ja missä kaikkea tätä mausti "sauce piquante", s.o. ei kukaan
koskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa
sanoisi tai tekisi.

Mielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, "kirjaviin",
"mukiinmeneviin" ja "hienoihin".

"Hienoa seuraa" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä,
jolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa,
puki ylleen "tarhuritamineet", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti
ruusuja leikkaamaan.

Hän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä
rautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi
toisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun
emäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen
ja nukahti uudelleen.

Lukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle
herttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen
oli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka
hän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari
olisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan
laatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä
hellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen
palkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän
kuin viisisataa sanaa, taattiin.

Herttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia
papukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen
paikalla ja vei mukaansa Overdeneen.

Ensimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella,
kieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta,
vaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella
mahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä
sopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen,
ikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen
sitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti
hänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos
koko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki
kiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä
ja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar
sille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä
lasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat
nokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta
ja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.

Seuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja
palvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka
kumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut
sen koko sanaston käyttökyvyn.

Ja kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen
kaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti
siipiänsä räpyttäen: "Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!" meni hän
aamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.



Toinen luku.

JALOSUKUINEN JANE NEITI ESITETÄÄN.


Ainoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa
hänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa,
jalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että
jalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä
vieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin
viihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun
hänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi
mielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta
herttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet
ja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta
kasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen
toivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla
milloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin
kuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin
vieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla
tavallaan.

Jane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka
näki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, --
kuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut
katsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi
muuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta
hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt
ja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin
hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli
hänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen
ymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan
ja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea,
sisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen
vuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä,
missä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.

Hän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka
olivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja,
joita hänelle oli niin runsaasti suotu.

Hän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys
olisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.

Hänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset,
niin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti,
pyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.

Lyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan
tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla
ehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut
hänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään
muistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti
kuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.

Hänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut
pian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta
myöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen
tapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.

Teen jälkeen, kun "Fräulein" ja miss Jebb olivat tieltä poissa,
rohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä,
sydän täynnä muistoja "pikku murusesta", jolle hän ja hänen rakas
emäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.

Häntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen,
joka perin typerryttävällä tavalla "mittasi katseellaan toista
kiireestä kantapäähän", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan,
joka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa.
Kyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten
hän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet
seinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi
kerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. "Ja jos haluatte,
minä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli."

Mutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes
uneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen
pikku käsiään, "voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä
pieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin."

Hellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta,
ruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että
hävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät
kyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut
jotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta "Fräuleinille" ja
Jebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli
ollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit.
Syntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton
alla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten
hellyydestä.

Ja vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi
töikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten
sellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen
kunnollisen elinkoron.

Jane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi
ensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa,
toiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen
arkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.

Vanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat
kaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten
ominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.

Janen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän
uskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika,
lähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä,
niin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut
olevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana
vietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys
miellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys
kiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen
huomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai
herttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin
voi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt,
kun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän
ystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja
tarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat
kuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime
aikoina oli saanut vastaanottaa.

Jane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa
parissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman
suoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää
tai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa
pikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista
ystävällisyyttä -- ja niitä oli paljon -- olivat hänen läsnäollessaan
raukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.

Mutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä
nuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia,
jotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia
heidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen.
Hän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä "vanhaksi
Janeksi", "kauniiksi Janeksi" ja "Jane kullaksi", mutta hän luotti
leikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja
maksoi runsain mitoin takaisin.

Jane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan
Overdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa
ruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen
kanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane
huomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on
innostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja
vielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin,
sekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi
ollut pelattava.

Sen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen
piloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana
muutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: "Vanha Jane
oli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman
paljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt
taidollaan. -- Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä
kukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa
samppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina
päivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa,
pojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun
tarttuu hänen käteensä."



Kolmas luku.

"YLLÄTYS."


Tiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä.
Linnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon
tuostakin käki.

Talokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi
livreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja
hopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää
jykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.

Toinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan
valkoisia liinoja pöydille.

Papukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa,
liukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.

"Katsohan!" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti
heitetty pöytäliina liukui ruoholle.

"Suus kiinni!" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua
pöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja
riippuen pää alaspäin orrellaan.

"Hanki, jos haluttaa!" sanoi palvelija virnaillen.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.

Palvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn
sitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi,
lyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin
nauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa
edestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä
moninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää.
Raskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät
tarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia
leivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut
mansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle,
jonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli
kunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista
ruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli
haipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.

Joen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta
tuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja
rientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia
naisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla
ja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka
aikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt
avopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä
jännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita
herroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden
ollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.

Kaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle
ja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle
nurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat
saaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai
keskustelu uutta vauhtia.

"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana", lausui joku. "Minä
toivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja
pidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä."

"Aivan oikein", sanoi Garth Dalmain. "Minä olen ohjaaja, kuten
tiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet
pidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona,
tarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle
ikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti."

"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä", huudahti eräs
tennistytöistä. "Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun
herttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä
kuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä."

"Kuka on illan 'yllätys'?" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta
aamiaisen jälkeen.

"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja
hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa
hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan
yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa
ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin
sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen
alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän
ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."

"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen,
jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä",
vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti
on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan
kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu.
Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia
kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi
nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän
huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen
esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi,
Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi
papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena
laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi -- ja
oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi -- hän tuo kuultavaksi Velman
tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin
kappaleen todellakin _voi_ esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan
musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset
taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei _lainkaan
ollut musiikkia_; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan
vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko
esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet
onnistuvat aina."

"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi
hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan
ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin
erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja
minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin
tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin
kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa
pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin
sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."

"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar
rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota
Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin
perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat
olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."

"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan
herttuattaria."

"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi
amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.

Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen
englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.

"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.

"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he
tulevat."

Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää
Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät
mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa
teepöytiä kohden.

Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen
kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja
pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva
ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita
liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle
ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään
missään suhteessa ollut miehekäs -- tai, käyttääksemme sopivampaa
sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta
nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen;
-- pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi
käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti
hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein
rotevaan vartaloonsa.

Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle
tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen
tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla
varmuudella.

"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä
mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli
sähkösanoma."

"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.

"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän
pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on
kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos
joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."

"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että
näki ruusutarhan veräjälle.

"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä
harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan
synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman
tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan
merkillistä tapahtumassa."

He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki,
tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka
omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja
jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat
hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.

Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin
hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli
täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri
parhaalla hetkellä.



Neljäs luku.

JANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.


Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.

"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne,
ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana.
Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme _La fête
des Roses'ia_ [Ruusujuhla]... Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut
valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta
välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä
juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa,
ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä,
olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin
nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: _pour encourager les
autres_ [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi
suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun _täytyy_
ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään
lounaalta... Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin
kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa
sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi
ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin
sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni
vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten
pikku kanasien... Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun
tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän.
Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"

Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä
olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka
sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui
takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa
silmissä veitikkamainen ilme.

"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä
tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen
asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi
viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut
tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia
huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä
sanon, mitä teen. Minä maalaan _teidät_, jalo herttuatar, vaikka en,
jos päässänne on _tuo_ hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on
mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut
minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni
valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja
parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata
teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana
ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja
jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää
vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."

Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla,
salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen
seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan,
näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan
tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on!
Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli
kankaalla."

"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa
siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen,
paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta
näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin
kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita,
saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja
te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän
lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria
kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en
nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja
minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän
niskaanne."

"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun
tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja
kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"

"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti,
"sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne
päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat -- neiti Champion, ottakaa
ystävällisesti kädestäni kiinni -- ruususolmukkeelle leukanne alle,
ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja
pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin
koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne,
niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne
olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän
mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen
kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin
tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille
nimeksi _Mietelmiä_, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin
mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät
sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota
herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin
säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle,
tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja
papukaija' nimisenä."

"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se
tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä
katsomaan."

-- Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät,
sanoivat he: "Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen
näimme Overdenessa setrin alla." --

"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella", huudahti
herttuatar. "Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä
kävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin
sotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä... No?
Mikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua?
Ketä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole
myöhästynyt junasta."

Ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys
vallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.

Yllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua,
sillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi
lukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti,
kurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.

"Hävytön!" huudahti viimein herttuatar. "Senkin hävytön! Sellaista saa,
kun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha
häntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan
yhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!"

"Hyvä rakas täti", sanoi Jane, "jos rouva Velma parka on äkkiä saanut
laryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän
saata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän
sähkösanomassa kovin pahoittelee."

"Älä viisastele, Jane!" huudahti herttuatar äreästi. "Äläkä tähän
kuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman
kurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta,
tiedäthän! _Miksi_ hänen piti saada se -- mikä se nyt taas olikaan --
juuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei
ihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia
noita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita -- suututtaa
ihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää
vanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla."

Myra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain
kuiskasi Janelle: "Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!"
Mutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt,
että raparperia mainittiin.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" sanoi herttuatar vihaisena.

"Täti hyvä", sanoi Jane, "ei ole karviaismarjoja."

"Älä viisastele, tyttö!" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth,
joka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. "Kun se sanoo
'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin
hyvin tiedät."

Puolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja
ja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin
huolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.

"Ei mitään vastausta, Simmons", sanoi herttuatar. "Miks'ette mene?...
Voi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä
kävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne
kuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen
appendicitista muka -- ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen
koko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo."

"Suus kiinni!" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.

"Mutta, hyvä herttuatar", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä,
"eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli
suuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby
sanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'."

Myra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.

"Aivan niin", sanoi hän. "Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!"

"Mutta hyvä herttuatar", jatkoi Garth vakuutellen, "ellei maakunta
tiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja
itseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne.
Nauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten
taitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset
kyvyt."

"Niin, niin!" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään
ja nostaen käyrää nenäänsä -- jota rouva Parker Bang Chicagosta,
joka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi
plantagenetlaiseksi -- "mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja
tyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. _Minun_ tarkoitukseni
oli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt
esittää."

"Mutta, Gina täti", sanoi Jane sävyisesti, "te unohdatte varmaan,
että useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet
paljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten
laulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku
näyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En
minä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta."

"Jane", sanoi herttuatar, "jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun
täytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta."

"Neiti Champion", sanoi Garth Dalmain, "jos minä olisin teidän
isoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan."

"Mitä on tehtävä?" jatkoi herttuatar. "Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'.
Siihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on
suunniteltu laulun mukaiseksi -- köynnöksiä valkeista ruusuista
ja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan
taustalla. Jane!"

"Mitä, täti?"

"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa
jotakin?"

"Hiiteen koko nainen!" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.

"Kuulkaahan lintu kultaa", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi
täydellisesti. "Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä
ehdotat?"

Jane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi
toisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän
irroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin
silmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki
niistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno
hymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi
herttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: "Kyllä minä laulan
teille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin
haluatte, täti."

Jos puun alle kokoontuneet olisivat olleet "mukiinmeneviä", olisivat
he vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet "kirjavia", he olisivat
äänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen "hienoja" he eivät
antaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui
perinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka
oli kuullut Jane Championin laulavan.

"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen
sähkösanomansa ja tyhjän vasun.

"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla
tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee
uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja
salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain
sittemmin nuotit."

"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy
lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota
varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir
[näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen
kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika
ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun
menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"

Äänettömyyttä setrin alla.

Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin
suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen
pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä
huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä,
sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.

Pari vieraista tarkasteli Janea.

"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin
säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme
sokeaa rottaa' yhdellä sormella."

"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos
te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan
mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä
tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan
crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas,
tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää',
minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä
tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko
ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan'
nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava
kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään
päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin
takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat
hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta
kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se
vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle,
kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne,
minä _en jaksa_.'"

"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää
'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen
pidän parempana säestää itse."

"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby
myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos
rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa
oikean äänen itselleen."

Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat
melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä,
jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden'
ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.

"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta
minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."

"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan
niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth
Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä,
ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että
hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.

Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille
kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä
Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta
olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen,
toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen
rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän
epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.

"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä
olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään -- ja
mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään -- että minulla on ollut
erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja
jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla
tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole
äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi
osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni
moisia kultaisia tilaisuuksia."

Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin
jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä
todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran
yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja
palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin
hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella
lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää
bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin,
hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö
lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina
tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa.
Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia
ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan
säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.

Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä
hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä
ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä
koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa
silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää
siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin
korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi
Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin
lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin
Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin,
ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi,
re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata
rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun
päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin
juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin
turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.

Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa
ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.

"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin
ollut kuuluisan rouvan oppilas."

"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane.
"Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat.
'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough
Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on
mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"

Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.

"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi
hän.

"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta
varsin harvat säestää kunnollisesti."

"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä
alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita
lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"

"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen
ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis,
lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun
meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa,
harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi.
Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä
hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän
lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui,
kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua
kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun
musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin
aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti.
Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."

"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet
samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että
te laulatte."

"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta -- musiikki on minulle niin
kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä
olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."

"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane
hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."

"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.



Viides luku.

USKOUTUMISTA.


Varjot nurmikolla yhä pitenivät.

Kotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien
ympärillä.

Tiimapatsas osoitti kuutta.

Myra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen
auringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen
norjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.

"Ooh!" huudahti Myra. "Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy
mennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan.
Älä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen
orjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!"

He katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.

"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään
vasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana
hetki."

"Mimmoista se sitten on?" kysyi Jane. "Minä en tiedä koko puuhasta
mitään."

"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää", vastasi lady
Ingleby, "mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko
päivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän
kukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta
vanhemmalta."

"Soma sinä olet aina", sanoi Jane vilpittömästi, "ja mitä se haittaa,
vaikka on ikänsä näköinen?"

"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä", lainasi Myra
jonkun sanoja.

"_Tunnen_ itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi", sanoi Garth.

"Ja _näytätte_ seitsentoistavuotiaalta", nauroi Myra.

"Ja _olen_ seitsemänkolmatta", selitti Garth, "niin ettei herttuattaren
pitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen
toimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista
sulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne
luo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään
päivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin
tiedätte!"

Lady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.

"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari", sanoi hän. "Ei teidän tarvinnut
lainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te
maalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan
ulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena."

Hän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti
nurmikon poikki.

"Kuinka suloinen hän on!" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä.
"Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti
Champion?"

"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on
minulle tuiki tuntematon asia."

"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi
siitä kertonut meille."

"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen
rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja
heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli
suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät
tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä
sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja
luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä,
kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla
ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi
ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia
muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun
lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä
ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni
hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen
usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen
katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena
tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte
minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin
pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan
ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin --
tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä.
Istuimme arkihuoneessa -- ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi
naista -- ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby
ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti,
verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua
oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista,
mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän
kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."

"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa
itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset
äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain
kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä
halvennettava pyhää _äidin_ nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin
tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi
jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin
siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa
pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla,
ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.

Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon
hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä.
Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten
rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa
ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen
hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat
heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen
huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi
Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa
leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen
kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja
Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin
varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.

Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin
valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa
orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi
silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.

"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin
mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut
saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki
yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se
on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein
ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin
leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."

"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko
sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta
kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään -- sinisiä, viheriäisiä,
punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja
usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä
erilleen -- enkä vieläkään sitä tajua -- ja miten olisi käynyt, jos
hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin,
minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja
sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos
aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka
en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä,
johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"

"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane
innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi
olevansa kiusaantunut.

Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä,
jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.

"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn
puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene.
Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte
pukeutua -- vaikkapa Velman sijaiseksikin -- puolessa tunnissa. Minä
tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa
on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja
saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä
auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"

Mutta Jane ei noussut.

"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei
kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta
kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne
esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole
niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja
pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos
minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta
nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja
tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua
koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni
arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."

Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä
kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain
silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.

"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän
oikein on?"

Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä
luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole
nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä
minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis
tarjouduitte laulamaan?"

"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta
mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te
tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen
hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta
on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan
päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen
ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"

Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän
miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne
meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei
teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin
useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku
Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa'
sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko
juttu. Niin että älkää pahastelko!"

Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua
inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin
sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se
tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin
mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen
tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen
hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron
teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant
Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu
des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin
do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi
rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais!
Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei
tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän
on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja
hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des
cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja
sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen.
Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole
laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."

"Hyvä!" sanoi Garth Dalmain. "Pidän haltioitumisesta kaikessa
taiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista,
jota maalaan."

Jane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan,
mihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.

"Dal hyvä", sanoi hän, "te ihailette niin useita, toista toisensa
jälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme
teidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile
ratkaisevasti."

Garth nauroi. "Helkkarissa!" sanoi hän. "Oletteko te samanlainen kuin
kaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen
välttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä
järjellisempää ja miehisempää näkökantaa."

"Poika kulta", sanoi Jane, "ystävänne ovat päättäneet, että te
tarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis
koti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät.
Alku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän
vaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon
persoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja
jota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne,
ja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte,
hän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne."

Garth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla.
Vihdoin hän sanoi: "Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen,
ihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut,
on se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta
naista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen
kankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei
kauniilla naisella aina ole kaunista sielua."

Jane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten
sieluista.

"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä", jatkoi Garth.
"Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen
sielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi."

"Ja kuka hän on?" uteli Jane.

"Lady Brand."

"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko _te_ niin ihastunut Floweriin?"

"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan
väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee
minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus
tekee sairaaksi, neiti Champion?"

"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin
pitäisi vaikuttaa teihinkään."

"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla
ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo
aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan
sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja
todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa
sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi
minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu
minulle mallina."

"Muististako?" kysyi Jane.

"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen
jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle,
minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet
parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto!
Kauneus -- kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."

"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."

"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus
tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti
ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran
erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat
perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini
oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että
hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi
hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on
Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista
jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei
mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."

Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan
kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva.
Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen
nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle
naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä.
Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja
herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.

"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi
hän.

"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi.
"Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa
kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten
aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä
ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja
minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä.
Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana
ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle
pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen
kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne
enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa
kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi,
erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua
istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin
hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat
piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden
olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle
se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt
mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja
että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot
muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista,
jota ainian onneksensa muistelee."

"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä
oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta
palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran _ovat_ joka
päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät
liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita
kasvoja ajatellaan sille paikalle."

"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on
vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa
keskusteluissa."

"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne
ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä
maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte
maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin
tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on
rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat
samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te
olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin
pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan
tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa
tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten
täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta --
sanotaan nyt vaikka -- kauniille 'Tähtilipulle'."

Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti
savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa
vaipuneena.

"Polttakaa vain", sanoi Jane.

"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti
hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti
tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth
hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea
vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen,
miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin
oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.

Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä
sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea.
Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen,
jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä
paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä
keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.

Vihdoin Garth puhui.

"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee
savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."

Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt
kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan
mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen
turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen
antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän
tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.

"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella
kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani
selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä
itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen
käsityksen siitä."

Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo
oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan
kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:

    Mua taivas vielä jos armahtais:
    moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.

Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties,
herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen
mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta,
kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta.
Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen
keskeytti.

"Kaksi naista -- ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni
vaikuttaneet -- ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä --
toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem,
lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä
hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen
huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon
juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin
miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun
eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä,
päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina
uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te,
neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery
pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan.
Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin
hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää.
Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja
palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin,
mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän,
kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen
muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa
minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut
valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani
pääasian -- näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan
otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti
katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti
tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on
minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis
olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä
mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän
seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme
kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla
ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti
olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi
heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä
perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto.
Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja
ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät
sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery
silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä
aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee
niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä
lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta,
että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion,
ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte
minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä
neuvoja tässä asiassa."

Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti
kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan
yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää
tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata
tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä
lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä
liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina
kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin
ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen
naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo
kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja
seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että
ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen
vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä
maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki
liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa
ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi
tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet
aivan toisin kuin milloinkaan ennen.

Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä
toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."

Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.

"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän
näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie
purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen
havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion,
miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja
kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen
siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota
haluaisitte kutsuttavan. Ja -- ja, ehkä -- me voisimme kutsua kauniin
'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten
saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"

"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä
luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko
löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän
sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka
käy."

"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtanee
Margery tuumia rouva Parker Bangsista?"

"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön
kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."

"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin
rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."

"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä",
huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin
menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"

"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi
päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla.
Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."

"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla
olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn
kanssa."

"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä
te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle
jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen
maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline
Listerille."

Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä
jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.

"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä
keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.

"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin
oikea potkupallo tällä kertaa -- hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran
potkimme rajan yli sekä toinen että toinen -- voitto kummallakin. Sillä
teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni
taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"

Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta
Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis
ikävystyttänyt enää.

"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla
silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän
teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."

Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa,
ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän
keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa,
varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi
ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.

Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että
konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.



Kuudes luku.

VERHO KOHOAA.


"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava.
Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen
herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen -- toivokaamme, ettei hän
puhu appendicitiksesta -- ja sitten minä saatan teidät lavalle!
Oletteko valmis?"

Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia
pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten
lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset
silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen
juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.

Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen
huolestuneelle ilmeelleen.

"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa.
"Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"

"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On
ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys'
tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse
kääntää lehtiä."

He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien
portaitten vieressä.

"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. _"'Sisarentyttäreni,
Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan --!'_ Toisin
sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi
totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän
Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin!
Siinä sitä ollaan! _Appendicitis!_ Sanoinhan minä. Rouva Velma parka!
Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa
vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama
se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa -- -- -- Kuulkaa, neiti
Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista.
Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin,
kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä,
jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä.
Nyt -- herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka
täällä verhon takana on pimeä."

Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen
konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas
vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko
korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä
kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun
hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden
käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja
lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta
jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään
korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut
hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten
pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa.
Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla
kättentaputuksella.

Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon
eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen
riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti
alkusoinnun ja rupesi laulamaan.

Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.

Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen
suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he
ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin
syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.

    Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
    ne talletan helminauhanain,
    ja helmi helmeltä tarkasti
    niitä lasken rukousnauhassain.

Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset
sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa -- jalosydämisen naisen
uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.

Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen
sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät
väkisin.

Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi
paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.

    Joka helmi on rukoushetkinen
    ja sydämen polttoa lievittää,
    mutt' alta helmisen seppeleen
    yks' _risti_ eteeni välkähtää.

Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että
läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi
kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt
ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa,
jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan
kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen,
jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.

    Oi siunatut polttavat muistoni
    ilon niukan, kohtalon katkeran,
    joka helmeä suudellen, viimeksi
    myös ristiin huuleni kurkotan.

Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat
ymmärtää, miten hän lauloi _'joka helmeä suudellen'_. Joka sanasta
henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä
unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi -- nekin unohtivat, jotka
hänet parhaiten tunsivat.

Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan
säveleeseen.

Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli
lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin
suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin
ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno
hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi
ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun
herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta
sivuportaita myöten.

Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa
hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.

Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat
aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi
hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan
hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi
hänet ympäri.

"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että
Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan
häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel
säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja
odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että
teidän _täytyy_!"

Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka
sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi
levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat
taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän
ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta
heille ainuttakaan ajatusta.

Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan
eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena
ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät
toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti
vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään
käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän
tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan
tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan
"ole hyvä".

Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta
kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen
laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli
kiltisti totellut.

Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa"
uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua.
Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen
moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.

Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan
alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa
tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan
kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä
tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli
niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon
käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys.
Soittaessaan Händelin aihetta -- ja hän soitti niinkuin koskettimisto
olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia
sormiansa -- hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti
ymmärtänyt, Garthin lausuma _täytyy_, ja hän päätti alistua. Kun
siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että
olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran
"Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.

    Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
    ne talletan helminauhanain,
    ja helmi helmeltä tarkasti
    niitä lasken rukousnauhassain.

    Joka helmi on rukoushetkinen
    ja sydämen polttoa lievittää,
    mutt' alta helmisen seppeleen
    yks' _risti_ eteeni välkähtää.

    Oi siunatut, polttavat muistoni
    ilon niukan, kohtalon katkeran,
    joka helmeä suudellen, viimeksi
    myös ristiin huuleni kurkotan.

Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten
juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta
silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto,
joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin
sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus
loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä
hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan
hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden
sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui
ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta
ylempänä.

Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa,
liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"

"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan
kevytmielisesti, Dal."

"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana
kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta
puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen
Antajan?"

Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen
hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi
hän.

"Pidinkö -- pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen
kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."

"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane
nauraen.

"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja
minä -- minä astuin sisälle."

Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän
kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja
kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane
meni yksin pengermälle.



Seitsemäs luku.

GARTH LÖYTÄÄ RUKOUSNAUHANSA.


Jane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva
leikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän
ylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi
yksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli
ollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana.
Ei hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen
seikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli
herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti
pahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli
tehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti
häneen kuin pyhäksijulistaminen -- oli kuin Garth olisi vihkinyt
hänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi
vaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei
päässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa
hänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja
pysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä,
ja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.

Herttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein
koko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen
tuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän
keskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä
paperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen
matkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti
koruliinaa.

Hän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli
poistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei
hän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli
kääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan
Myra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille
kokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki
mielensä sanoa kaksi asiaa --: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin
sopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin
minä teen.'

Hän ei sanonut kumpaakaan.

Garth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun
Tommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän
oli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth
noin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut,
mutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen
oli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon
sellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua
ääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.

"Hyvää yötä, Dal", sanoi hän. "Tiedättekö, että menetätte
pappi-kohtauksen?"

Garth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.

"En", sanoi hän. "En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä
mitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene
takaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien
alle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha,
ennen kuin tänä iltana, mutta minulla on -- on!"

"Koko tusina, minä luulen", sanoi Jane kuivasti.

"Erehdytte", vastasi Garth. "Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen
liittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun
kuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'"

"Entä risti?" kysyi Jane.

"En ole ennättänyt siihen asti", vastasi Garth. "Minun rukousnauhassani
ei olekaan ristiä."

"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal", sanoi
Jane lempeästi, "ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman
ristinne löydätte."

Mutta Garth oli luottavainen ja peloton.

"Kun omani löydän", sanoi hän, "toivon jaksavani rohkeasti tarttua
siihenkin --"

Tahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta
onneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.

Jane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet
kiihkeästi pyytämällä:

"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.
Uskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana,
julkeana?"

"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin
tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän
tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."

"Neiti Champion, onko _teillä_ rukousnauha?"

Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin
kysymys tähtäsi.

"Hyvä ystävä, _ei!_" sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt
moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen
ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä
toivoisikaan."

"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin
joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka
mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"

"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan
teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla
epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin.
Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan
kiitos, ole semmoista."

Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän
tasalle.

"Mutta _jos_ teillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin
koskisi? Niinkö te tuntisitte?"

Jane mietti. "Niin", vastasi hän, "_jos_ minulla olisi, koskisi se
minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin
noina muutamina minuutteina."

"_Te_ tulkitsitte siis _omaa itseänne_ laulussa, vaikka olosuhteet
olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"

"Kyllä, kyllä kai", vastasi Jane, "jos yleensä voimme erottaa itsemme
olosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön
ilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!"

"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna?
Tuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita
haluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että
tulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä
enää."

Hän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa
silmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi
levottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja
kiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.

"Voi teitä, poika kulta!" sanoi hän. "Mikä taiteilija te olette!
Ja kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää
taiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan,
vakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne
ihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja
uudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne
täydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät
pyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän
ihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä
lupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin
haluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä
iltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita.
-- Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin
nousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia
huomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra,
ja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne -- niin
muistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan
Chicagoon!"

Jane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa
pukeutumispöydälle.

Overdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar
ei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta
kynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta,
sytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät,
samoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä
raskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan
nojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa
ja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän
kirjoitti: _"Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman
sijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla"_, mutta sitten hän
äkkiä lopetti.

Miten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja
sen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna
paperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä
sivu tyhjäksi.

Ennen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli
hän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli
selitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja
peruste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman
puutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun
hän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin
herkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle
perinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä
itseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.

Niinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että
tämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes
pääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella
haluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen
kauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä,
vaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran
säestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi
kauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät
iloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä
ihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa.
Vielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla
oli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti
silmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä
nähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu
olivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat
tavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline
Listeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella
aina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä
hänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen
kauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä,
suorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin
jonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas
olisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin
eläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa,
liittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan
olisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että
Myrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin -- "järjettömällä tavalla"
oli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän
rehellisenä hän vaihtoi sijalle "merkillisellä"-sanan, jota piti
vastaavampana -- noin merkillisellä tavalla.

Hän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään
kämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia.
Sitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: "Jane Champion, älä
ole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta
rakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen
tarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan
tarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin
keittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan
aikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole
kiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä
hentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene
vuoteeseen!" Niin puhui Jane itselleen.

       *       *       *       *       *

Tammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja
metsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta
sinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.

"Löysin hänet", puhui hän hiljaa, ihastuneena, "ihannenaisen, koko
sukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti
oleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa.
-- Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet
vuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja
minä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa
vetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole
rukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole
koskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan
toivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se
tarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' -- Hänen täytyy kerran ne
laskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö
jokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin
minulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme.
Oi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! -- -- --
Jane! -- Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä,
hullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin
sokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta
elämäni loppuun ja -- suokoon Jumala -- iankaikkisuudessakin vielä."

Yötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti
katseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.

       *       *       *       *       *

Jane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät
ikkunaan, ja hän mumisi: "Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun
tekevän, niin minä teen sen." Mutta kun hän sitten täysin valveutui
ja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä
aika torat: "Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja
järkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee
pääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta
ensimmäisessä aamujunassa."



Kahdeksas luku.

LISÄÄ HELMIÄ.


Seuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt
hänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.

Garthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä
kiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi
edellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin
milloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa
seitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko
hän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti:
"Opettelen, tietysti."

"Tuleeko _hänkin_ Shenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat
herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.

"Tulee kyllä", sanoi Garth.

"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan,
Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön
mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille,
jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen
taipuvat.]

Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa
aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal,
kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"

"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle,
"eilen illalla."

"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"

"Ei ensinkään."

"Entä 'Rukousnauha'?"

Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' --
kyllä."

Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä,
niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä
heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja
lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon
soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen,
miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin
käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin
taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta
noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut,
minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen
käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt
viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.

Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun
sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle
niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei
ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen
hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti
sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti
kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä,
ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet
heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?"
Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä
aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä
jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui
hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan
ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät
laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota
innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin
konsanaan ennen.

Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään
kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan
näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa
merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden
niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein
kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva.
Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä
ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.

Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli
saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista
riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia
kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet,
jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin
vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon
tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin
olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion
silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes
nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena
hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin
olivat sen tehneet.

Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai
jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli
hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten
onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä
suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä
kulloinkin oli tehtävä ja -- no niin, miksikä ei -- maksamassa velkoja
eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat
tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli
livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja
myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.

Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin
tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra
kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli
vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen
vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään
neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi
liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa.
Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen,
heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa
päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane
teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein
päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin
sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä
syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi
ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja
otti sieltä pankkiosoituskirjansa.

"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai
saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"

"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut
väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."

"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta.
Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te
tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten
kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä
kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan
haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa
ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin
pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta
minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta
mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista
ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha
annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää
minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa
teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."

Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan
joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse,
revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen
osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle
palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P.
Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin
joltisenkin pilkallisesti hymyillen.

Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut
rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt,
miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa
kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen
sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli
toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut
ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa;
ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä
heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli
uskonut mahdolliseksikaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat
erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni
suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan
neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä
saapua Shenstoneen perjantaina.



Yhdeksäs luku.

LADY INGLEBYN LUONA.


Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja
huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa
tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä
ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista
mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä
Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi,
tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?

Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja
ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei
Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa
sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä
vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa
ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita
perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä
junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä.
Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli
ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava;
pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin
ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?

"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä
huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa,
ja _mimmoista_ musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta,
ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden
tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan
on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."

Jane otti _Spectatorin_ iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan,
ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan
kirjoitukseen.

Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi
siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja
viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.

Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen
rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin
viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa
näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen
ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti
melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja
nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin
tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta
sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta
ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana,
kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä.
Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään
niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin,
elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa,
mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin
honkiin, kun _sinä_ olet saapuvilla."

Myra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki "varastamaan", ja he
kiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain
ja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi
ohimennessä elämänlangan lonkeron. "'Matkailijan ilo', sehän tämän
kansanomainen nimi on", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa
hymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.

"Tiedähän", jatkoi lady Ingleby, "minun vieraillani tuntuu olevan
hauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään.
Kuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa!
Amerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal
on vallan lakannut olemasta 'hupsu' -- vaikken minä häntä koskaan
ole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, -- ja on hiljainen ja
mietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein
sanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta
koetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään
niin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä
olen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun
hän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee
hänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana
Dalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille,
että minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan
itseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi.
Sinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen
ihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi
käsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin
kuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dal _saattoi_ toivoa? --
järvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker
Bangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet
nauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan
veneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin
kauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta
pyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin,
oliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?"

"En voi vähintäkään aavistaa", sanoi Jane. "Mutta minua ilahduttaa tuo,
mitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopiva
Dalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsi
Dalin _täytyy_ saada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen."

"Niin täytyykin", sanoi Myra. "Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla
valkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta
ymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin
hyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on
ratkaisemaisillaan asian."

"Ei", sanoi Jane. "Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä
paitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin
vakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?"

Lady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.

"Mainiota!" sanoi hän. "Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo
oli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja
ikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni
kirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo
kirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa.
Onko niissä kaksi vai kolme manuaalia?"

"Puolen tusinaa, luulen", sanoi lady Ingleby, "ja niitä käytellään
jaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan,
kun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan
tiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin."

"Tarkoitatko sinä pedaaleja?" korjasi Jane.

"Mahdollisesti", sanoi Myra tyynesti. "Noita vehkeitä alhaalla, jotka
säikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan."

Jane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin
ja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady
Inglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.

He ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen
minuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan
veräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi.
"Ei hätää mitään", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin
lehmuskujaa, "niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan
torui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta.
Tiedähän, Jane, äiti on tullut oikein _sydämelliseksi_ viime
aikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on
yhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa
minua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein
mukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa
pyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän
on ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että
hän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä
ei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan
onnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa
häntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minä _pidän_
palvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen
ja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten
heidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan
nähdä huonekuntani onnellisena."

He astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen,
ettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen
ponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane
tarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi
heitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen,
eikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän
puhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin
moitteettomasti.

"Ei se ollutkaan Lawson", selitti Myra opastaessaan Janea ylös
portaita. "Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan
kirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom,
me sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta
hän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään
hän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi
Lawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun
täytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta.
Tätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että
pidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat
tenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan
kastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän.
Siitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa.
Älä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä
tuokioon."

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja
tulen kohta jäljessäsi."

Kymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle
riemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat
kokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten
kastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli
parhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin
sorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita,
ja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa
luottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli
tarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.

Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan,
ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli
Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla
sitten loppuvoitto.

Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä.
Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta
kiireisesti.

Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.

Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa
kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja
yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.

"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin
noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat
tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."

Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta
huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri
ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä,
mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään
pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon
näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja
hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa
yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen
yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä
ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän
toiseen päähän.

Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset
yllyttivät äänekkäästi.

"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle,
joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta
tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat
teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut
tuon pallon mennä menojansa."

"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal
luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut
Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."

"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane
kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.

Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten
tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka
merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten
huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]

"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti
rouva Parker Bangs.

Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen
viattomasti hän puheli:

"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja
pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa
mielestäni."

Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva
Parker Bangsille.

"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen
päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten,
kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta
se onkin ihan oikein teille."

"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy,
kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon
lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet
valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."

"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen
lyönti meni meiltä hukkaan."

Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle
aikamoiseen lyöntiin.

"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.

Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta
hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän
salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa
maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie
kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.

He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa
palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet
jakaa voitonriemua.

Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös
hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että
ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan
takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä
teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä,
ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta
ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut
häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet
ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että
yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli
onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän
tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina
häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se -- hän oli näet
varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava
kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset
olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin
_yhdessä_-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka
tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.

Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän
englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä,
johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei
Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin
siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat
kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän
kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä
jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa
oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi.
Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen
kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.

"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että
ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen
kuin vihdoin pääsin tänne."

Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta
asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä
varaan.

"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei
katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin
kenkiinsä.

"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa
ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin
oli hullusti _minussa_, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos
tunnustaisin, missä vika oli."

Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli
niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut
suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko
Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle
ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?

"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.

"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä.
Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin
Garthin jalkoihin.

Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten
hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.

"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin
tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä
tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli
suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"

Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että
kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava
kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat
iloisen ystävälliset.

"Teidän syynne se oli, hyvä poika", sanoi Jane.

"Kuinka niin?" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen
ruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.

"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte
minut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen
tottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin
jo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa."

"No mutta", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta,
"tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa.
Vierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein
biljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En
voinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai
Bechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin.
Ja loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä
pianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun
työhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii
paremmin minun soittotapaani."

"Kiitos, Myra", sanoi Jane. "Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme
Bechsteinistä."

"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista",
jatkoi lady Ingleby, "menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin,
joita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että
he yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita."

"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten
likimaillakaan", sanoi Jane painokkaasti.

"Ei maarin", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen
ilmeen. "On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja
hankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat
hauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady
Inglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna
ja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe
-- ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan -- Tuomo Sedän tupa? No,
tiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja
kirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy
tulla kanssani ensi harjoituksiin."

"Täytyykö?" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien
vain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin
hänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: "Sanokaa, mitä tahdotte
minun tekevän, niin minä teen sen."

"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne", sanoi rouva Parker Bangs.
"Hän on ihastunut maalaismusiikkiin."

"Kaikkea, täti!" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan
tyhjälle tuolille Myran viereen. "Minä olen neiti Championin kanssa
samaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta
musiikista."

Jane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja
mitä ystävällisimmällä tavalla. "Mutta teidän on tultava", sanoi
hän. "Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä
onnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka
tapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea.
Hän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan."

"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'",
sanoi Pauline Lister, "johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli
laivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja
järjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana.
Olimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta,
ja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta
pantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden
törähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat
oli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että
päätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas
salonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava _buu_
paussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä
bassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi
kertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', _buu_ pani
sumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin.
Sitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja
sumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti
näet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti
soittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä
juoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti
ensi sivun puoliväliin, _buu_ pani sumutorvi tavallista pitempään.
Me näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta
emme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme
jälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin
meidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan.
Oli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän
lopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui
sen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä
olen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää
nauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen."

Jane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän
amerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen
kuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal
mahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti
ja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä
ihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja
ilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä
kastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane
katseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera
tässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään.
Sitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin
tarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.

Garth kohosi heti istumaan. "Se mahtoi olla kovin hullunkurista", sanoi
hän. "Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven
ja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama
kuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä
kamalammalta seuraavalla kerralla."

"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja", sanoi lady
Ingleby. "Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien
loppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti
Lorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte
sangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä.
Jane, sitä kannattaa katsella!",

"Ihan varmaan", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia,
jotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen
mailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan
vastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä
pienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä
naimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi
virheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen
toisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta
semmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen
ihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt
näki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan
neuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.

       *       *       *       *       *

Kun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen -- hän ja
Garth kahden -- kysyi Jane suoraan: "Dal, ettehän te pane pahaksenne,
jos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?"

"En minä pahastu teidän kysymyksistänne", sanoi Garth, "mutta
selittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?"

"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"

"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"

"Te sanoitte Overdenessa tiistaina -- _tiistaina!_ -- vai eikö
teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut -- te sanoitte,
että meidän piti jo uskoa teitä."

"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon
sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut
neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua
teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne
pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset
ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä
minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa
maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen
illalla -- en, en, nyt te kerran erehdyitte -- olin aivan yksin,
venematkalta palattuani, ja ajattelin -- kuinka -- me tänä iltana --
yhdessä puhelisimme täällä."

"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua,
mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin
paljon kuin voin."

"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää
neuvoa ja auttaa minua, niinkuin _te ainoa_ voitte."

       *       *       *       *       *

Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta
näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen
tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine
kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen
puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja
kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen,
joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa.
Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli
kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin
metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä
täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden,
ilon ja hyvänolon tunne.

Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka
siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin
pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen
ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa
tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä',
'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä
laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos
joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä
semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."

Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän
puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:

    "Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida,
    sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."

Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui
pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden,
kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja
katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö -- siellä?"

"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia
ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette
laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"

"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.

"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie
herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa
minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."

Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena,
puolittain uhkaavana.

"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille
puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."

"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita
ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti.
'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen
paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian
myöhään päivälliselle."

"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti
Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"

"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette
voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä
magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia.
Tahdotteko yhden napinreikäänne?"

Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni
sisään.

"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan
ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin
tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin
vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että
hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! -- Mathews! Ota sama puku,
joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy
kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana
ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi,
kuinka täällä on hyvä olla!"



Kymmenes luku.

IHMEELLISIÄ HETKIÄ.


Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä
olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen
oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin
loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat
yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki
huolellisesti hallin oven.

He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken
noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin
pitkiltä.

He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle,
josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo
valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit,
kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla
järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.

Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth
seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret
ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot
Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti
vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui
Garthin katselevan samaan suuntaan.

Mutta Garth katseli Janea.

Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa
Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä,
ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa
kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui
koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen,
joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä
rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä.
Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen
tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.

Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta
Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin
katseen.

"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal --
mitä!"

Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän.
"Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja
neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä
tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane -- vaan
teidät -- teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä
olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te
ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään
ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla
on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette
minulle -- minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan
jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut
mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä,
mikä enemmän, mikä vähemmän, -- pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja
teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta.
Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken
tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut
niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen
huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta
en koskaan ennen ole _rakastanut_ naista. Minä en tiennyt, mikä nainen
miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini!
-- 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut
laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja,
nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on
rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja
nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei
kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan
saa teitä ymmärtämään -- kaikkea, kuinka paljon -- voi, _Jane!_"

Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta
hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan
viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen
vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa.
Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen
täydelliseen ymmärtämykseen -- valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.

Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä
-- tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui
olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi,
ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä,
vaan _hänen_ ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän
välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet
heräsivät ja liikkuivat hänessä -- taivaallinen maailmanunho, elon
yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, -- he vain kahden. Hänen näin
ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä
syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä,
minun omani -- omani."

Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen
oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä,
ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen.
Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta
oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti
molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa.
Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen
kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä
hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä,
kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta
autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti
päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.

"Minun vaimoni!" sanoi hän

       *       *       *       *       *

Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille
nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille
pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.

Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä
järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.

Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän
myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä
sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän
kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden
hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin
hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.

Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan -- tulemaan
teidän -- teidän --?"

"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli
ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne.
Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua _tulemaan_
siksi, mikä sinä jo _olet_. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen
ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin
mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."

Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt
hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät
viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai
pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä
suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi
kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän
vastasi, koettaen puhua levollisesti.

"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen
ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän
molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen
luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki
tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen.
Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi
kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän
luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen
henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua
tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat,
että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja
todellakin, Dal, ihan todella -- minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.

"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä
tiedät toista."

"Dal, -- te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä
iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen --
huomisaamuun."

"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun
ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta
kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi
äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."

Mutta Jane seisoi jäykkänä.

"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain
päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle
-- anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä,
avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta
pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää.
Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi
lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen
läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän
kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni
tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän
esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin
ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."

Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten
taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan
käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden
ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä
kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään
kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat
hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun
valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti
mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia
silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan.
Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen
ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi
voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma
päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:

"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut --"

"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko
tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei
tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään
älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että
menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja.
Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja
kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille
vastaukseni. Mutta nyt -- voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta,
minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."

Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien
ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen
päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla
taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti
taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin
äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan
unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane
oli yksin.

Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven
aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan
samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen
edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys
laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo
rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko
hän _tuntenut mitään_, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!

Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä
oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään
puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei
toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri
käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja
hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja
melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman
naisellista kyynelveroa.

Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen
terälehtiä.

       *       *       *       *       *

Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä.
Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita,
joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan
päivän suunnitelmia.

Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline
Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle
askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään
vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka
hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut
tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan
hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän
yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi
tietämättään toisella kädellä poveansa.

"Olen pahoillani, arvoisat naiset", sanoi Garth, "mutta huomisaamuna on
aivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin -- aivan totta. Kello
yksitoista."

"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain", sanoi rouva
Parker Bangs. "Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole
täällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä
mitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin
mielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn
kiiltävistä kupariastioista."

"Mepä taitaisimme olla _de trop_ [liikaa] meijerissä", sanoi neiti
Lister veitikkamaisesti.

Hän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää
ylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho
huokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon
yksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi
ilmankin luulla helmien välkkyvän.

Kaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei
ollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.

"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä
kupariastioita", sanoi Garth. "Minun pitäisi tavata vain eräs pieni
pojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja
lukemattomissa pisamissa."

"Hyväntekeväisyyttä?" kysyi rouva Lister.

"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta."

"Ah, pallopoika!" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.

"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!" lisäsi rouva
Parker Bangs. "Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle
katsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun
olette valmiina alkamaan."

Garthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään.
"Jalo rouva", sanoi hän, "te arvostatte liian suureksi minun
pelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua
koskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan
golfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka
silloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain,
teidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä,
jota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun
täytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä
paitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle,
selviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista
aamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston
halki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä."

Rouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään
tapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:

"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme,
ellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei
neiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa.
Menettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?"

Garth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut
häneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa
helmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän
tiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden
vastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän
katsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi
tämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän
siinä viivähti.

Garthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman
jalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla
hänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen,
kohoutumatta sen ylemmäksi.

"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin
kanssa?"

Jane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti
vihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja
toimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän
pitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset
voivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse
vähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja
riippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän
ponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: "En minä pelaa
huomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää
yötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä,
Dal."

Garth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille
kirjettä, joka oli pudonnut.

"Hyvää yötä, neiti Champion", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän
katseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös
näkevinään Janen puoleksi ojentamaa.

Nuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin
tahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.

"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.

"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän
hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän
olisi ollut meitä muita viisaampi."

"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä
lausetta kuullutkaan.

"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister
jalomielisesti.

"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen
soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"

"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa
viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme.
Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä
tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja
asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin
vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon!
kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia
tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt
pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä
pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo
ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää
kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen,
että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka
tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat
häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän _näyttäisi_ joltakin,
vaan sen vuoksi, että hän _on_ jotakin, ja uskokaa minua, täti, se
se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää.
Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin,
mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth
Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän
ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät
tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi
pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen
madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla
olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi _hänet_; mutta sittenkin
hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi
tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään
hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei
hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka
ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai
kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin
monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia
ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä
vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti
mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä -- siveyttä
-- sielukkaisuutta -- mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina
luonteenominaisuuksina -- sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane
Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen,
jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa.
Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon
vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän
itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään
kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään
omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän
mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin
hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit,
vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän
olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee,
ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan
sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä
minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös,
että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä
kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta
sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos
te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte
tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä
erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. -- Ja nyt,
täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen
sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt
kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista
minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos
minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin
en takaa, kuinka käy. -- Oui, Joséphine, entrez! -- Hyvää yötä, täti
kulta. Makeita unia!"

Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon,
veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista,
hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi
kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:

"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän
olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta.
Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin
tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte
sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista
valoista, -- älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä",
lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan
niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin
muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen
mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut
vaikean haavan.

Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti
huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun
käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi
enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka
tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen
ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri,
joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli
häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana,
huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä
hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen --
voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan -- luomakunnan herran. Niissä oli
aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa,
valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä
sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä
sinua lähestyy, on kuoleman oma.'

Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja
pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen
kanssaan, ellei vain -- oih -- ellei vain --

Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa
tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava
heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja
ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän
vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli
tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet
luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa.
Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti
läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi
nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä
huolinut hänen kädestään.

Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa
tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen
ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea
_itsensäkin_ sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen
rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne
nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän
tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus.
Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun -- omat mahdollisuutensa,
omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä
avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se
toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä
ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki
sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.

Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti
uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen,
nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli
kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä
paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä
kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen
paikan, missä hän istui, kun Garth -- -- Muisto elpyi värähdyttävänä.

Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin.
Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä
oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana
hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth
kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut
sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja
nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa,
kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän
kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman
ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli
ylen kaunis -- Garthista täydellisen kaunis.

Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja
tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina
lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen,
rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen,
ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili
yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus
jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään
väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen
salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on
rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."

Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin;
hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten
virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on
äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan
ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja
kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi
tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.

Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth,
_minä ymmärrän_. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri
silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki --
kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä
mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä
tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan
kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun -- tänä iltana ja
vast'edes ainian."

Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille
ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen
ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä.
Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset
hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän
purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden
rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa
hengen kaikista ruumiin siteistä.

       *       *       *       *       *

Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä
väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen
ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.

Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille
vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen
kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.

Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen,
sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti
sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki
yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä
myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen
oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin
lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan.
Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi
paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä.
Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan
Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli
sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat... Hyvyys ja henkevyys säteili
niistä, tehden ne enkelimäisiksi... En sittemmin koskaan enää pitänyt
niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa
ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa
erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt
häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen
hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot,
joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se
olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt
mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma,
että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin
kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin
sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen
lauselmaan: "_Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden
olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä_."

Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot,
ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja
istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.

       *       *       *       *       *

Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen
katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen.
Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja
rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa
oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi
Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän
oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui
pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä
näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.

Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja
punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla
Jane oli istunut, kun hän --

Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä
tähtitaivaalle.

Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän
kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden
tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen
äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin,
katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan
kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja
tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä
valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä
meitä valkeudessa -- häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei
Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."

Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen
jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa
rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"

       *       *       *       *       *

Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.

Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen
vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon
vihlovaan itkuun.



Yhdestoista luku.

GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.


Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane
hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta
kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta
kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet
raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli.
Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin
läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.

Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä,
että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth
olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian
ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja
meni sisään.

Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka
läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon,
vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus
vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän
unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin
yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.

Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja
kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja.
Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja
Jane erotti joka tavun.

    Sä anna ikivalkeus,
    tee kirkkaaks silmän sokeus!
    Tää muoto tomun tahrima
    ah armollasi virvoita!
    Pois kateet poista, rauha suo!
    Sun ohjaukses turvan tuo.

Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime
säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin
laulamat sanat: _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ Olihan hän rukoillut
ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.

Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön
uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: _"Sä anna ikivalkeus."_ --

Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas
auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen
merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.

Miten kaunista -- _"anna ikivalkeus!"_ Garthin laulun joka tavu tunki
hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. _"Tee kirkkaaks silmän
sokeus."_ -- Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa
ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth
kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti
Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin
voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän?
_"Tää muoto tomun tahrima."_ -- Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko
tehdä turhaksi hänen päätöksensä? _"Sä armollasi virvoita."_ --
Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä
käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta
verisesti toista? -- _"Pois kateet poista, rauha suo."_ -- Mitähän voi
sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi
kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana?
-- _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ --

Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.

Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut
sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville
sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen
helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä
huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin
löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili
avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä
pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen
kirkon.

Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen
kasvonsa kirkastuivat.

"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä
on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin
shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei
ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet
tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi
jälkeesi, poikaseni."

Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen
sydäntä!

Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina,
tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä
välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos
sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.

Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta,
katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa,
seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat
päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin,
loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana
tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi
aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän
viittasi Janea tulemaan luokseen.

"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."

Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se
oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata
maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen
ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman
Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth
kääntyi Janeen.

"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka.
Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä
on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä
siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."

Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa
taskuihin.

"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te
olette?"

Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi.
Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain
hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen
kahdenkymmenenseitsemän."

"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen
kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani
neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte
yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias.
Olen ajatellut sitä, ja -- ymmärrättehän -- en minä voi mennä naimisiin
nuoren pojan kanssa."

Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.

Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat
kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset -- oudon,
kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä
hetkellä. _"Tää muoto tomun tahriman."_ -- Oli kuin äänetön kirkko
olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.

Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En
taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään
ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt
mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista,
josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin
minäkin, että me olimme -- suorastaan toinen toistamme varten." Hän
ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi
sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi
hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain
nuorena poikana."

Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän,
äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa
ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä.
"Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin
sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja
Jane oli yksin.

Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui
polvilleen.

"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni,
oi, lähetä hänet takaisin!... Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja
arvoton, etkä sinä. Oi, Garth -- tule takaisin! tule takaisin!
takaisin!... Minä luotan sinuun enkä pelkää... Oi oma rakkaani -- tule
takaisin!"

Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti
jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen
avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti
muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt
kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin
hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi
ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka
raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten
vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi
rakas, tule takaisin! _Kyllä uskallan_", sanoi hän. Mutta ei kuulunut
mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin
pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli
ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut
palata.

Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän
lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi
tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa
kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä
tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon
menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta
hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi
silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.

Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen
auringonpaisteeseen.

Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan
lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus,
näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli
tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "_Sinäkin_ onnellinen", oli
Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä
sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.

"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan
noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee
_hänen_ ilonsa?"

Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat
tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana
kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta
katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää
hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän
tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle
itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin -- niin, kukaties
hyvinkin pian -- löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä
enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto
rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut
edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle
ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden
vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.

Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.

"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra
Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello
1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle
ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me
lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn
kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten
ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin
tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta
jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme
aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi,
neiti Champion."



Kahdestoista luku.

LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.


Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli
ympärilleen.

Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia
ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt,
lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen
ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen
kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt
ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.

Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä,
yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean
kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin
ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse
antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka
neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi,
mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän
olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa,
eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa:
"tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä
ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi
niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.

Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä
kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin
hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen
johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin
sitten eräs loru.

Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta
Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen
säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa
kavutessansa.

"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen
yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä --"

"Kello kun löi yhtä?" -- Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello
oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä
-- päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa.
Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja
hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos
kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen
vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut
polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen
sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth
olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi
hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka
norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä
suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen
täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth
ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen,
ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti
Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan
rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa
tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois
aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin
aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth
sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä
tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut
vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä,
kun toinen saapui --, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa
tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista
näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies,
jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä,
ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan
kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen
tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.

Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään
yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan
luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta
hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset
"Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä
oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle
hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä -- aina seurueen
kauneinta -- jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain
olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta
tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi
tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet
taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi
varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista
milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen
mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään --
auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka
odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.

Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta
Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena
työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa
silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi
kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle
alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja
yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja
kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit
ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön
eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja
samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä
laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen
ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat,
tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä
upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden
maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde,
sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat,
että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi
tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei
milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden
portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti
Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin
mainiosti.

Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä
piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina
istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan,
ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia
jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä
päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä
selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa,
sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat
sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä,
ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.

Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat,
että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt
yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen
jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset
voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni
kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle
ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset
liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan,
vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että
hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi
melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se
laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun
kuvani värisovituksella on."

Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä
Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady
Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa
Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi
oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt
hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän
epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".

    "Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
    ne talletan helminauhanain
    ja helmi helmeltä tarkasti,
    niitä lasken rukousnauhassain."

Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut
pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle
itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa
juureen -- "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."

Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu
tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös
kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand
mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa
"Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine
sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa
ja muistoihinsa.

Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi
nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa
suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään
takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.

"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En
ole moniin kuukausiin laulanut."

"Mutta mistä syystä ette -- moniin kuukausiin?"

Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.

"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja
kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin --
ainakin toivoisin tekeväni."

Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä,
hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa -- tietäen, että sitä tuli
helpommin, jos hän ääneti odotti.

Sitä tulikin.

"Veikkonen -- minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle
itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein
oikein -- mutta en sittenkään pääse entiselleni."

Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.

"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"

"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."

"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko
silloin tulla minun luokseni?"

"Ilomielin."

"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa
ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä
Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää
Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa.
Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa,
muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy
putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien
ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä.
Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin
ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy
yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta,
että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja
toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja
tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa
siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko
lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain
kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja
sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.

"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa
sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää
rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'.
Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille
suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin
tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu
parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja
rakkauden evankeliumia -- hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa
uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.

"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren
rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää
sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien
korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. -- Ja sitten kun suurisieluinen,
aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan
on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka
pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. --
Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman
ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää
kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin
uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti
vanhaakin -- eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi,
silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä
kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa
jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla
Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman
veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä
arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia
lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.

"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää
yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että
hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni,
ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut.
Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse
maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."

Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä
luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet
vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä
teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. -- Tuossa
tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena
pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti
sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan?
Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä
naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi
alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."

"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin
käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai
alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin
ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole
koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth
Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen
kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle
pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä
kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille
kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat
siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."

Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan
asentoon -- tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen
uumallensa -- sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan
'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin
kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."

Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä
ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.

Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi
hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa
tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat
Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin
varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta
parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään
hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen
katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle
oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi,
silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa
oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään
Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen
hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta;
mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen
täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä
lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin
täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane
sähköttää sieltä Garthille."

Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa,
ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä
tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet
hänelle hyvin kallisarvoisia.

Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt
oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt
sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä
Deryckille.

Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä
ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat
häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat
suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio
hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla,
sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.

Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa
hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää
mieltäkin.

Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa
tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä
nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija
olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi
olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä
tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei
ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan
arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä
bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta
oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä
arabialaisparka Assuaniin."

Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut
mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti
päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen
vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut
Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän
takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt
häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia.
Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin
suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla
muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.

Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona
marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve,
päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen
kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen
ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka
paljasti hänen valkeat hampaansa -- hänen sekä sisäisen että ulkonaisen
erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.

"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut
arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä
miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies,
olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että
hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä,
sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa
ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.

Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa
muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä
asioissa olla rohkean epänaisellinen.

Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse
ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin
ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään
poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta,
josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja
sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt
viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis
mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria
arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä
hyvänsuopuus.

Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat,
vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.

Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-,
oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin
rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen,
silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei
puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava
kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas
loimusi väriloistossa.

"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä
valitsisi -- vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä,
vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien
mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina
tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä
menneisyyteen. -- No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin,
tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä
istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan
keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa
minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten
tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. -- Ja nyt, viekää minut
sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri
kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."



Kolmastoista luku.

SFINKSIN VASTAUS.


Kuutamo erämaassa.

Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä
ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit
näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa,
ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.

Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui
matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi
verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on
tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien
jälkeen.

Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin,
liekö ollut kuutamon vaikutusta.

    "Kirkas on yö: -- oi, tällaisna yönä,
    kun tuuli puita hyväileepi hiljaa
    ja värähdä ei lehtikään -- --"

Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.

Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:

    "Sä anna ikivalkeus,
    tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat
Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa
nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat
niin täynnä rakkautta.

Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt
hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui
tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että
Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä,
olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua
jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja
katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan
kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät,
ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut:
"Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun
tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma
rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"

Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys
tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka
kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään
päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten
Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana
päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi
Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen
ratkaista heidän tulevaisuutensa?

Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä
rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa
ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä
häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen
päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!

"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän
vielä kaipaa minua, haluaa minut -- niin en voi kauemmin elää kaukana
hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja
katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä
koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli
saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja
risti kätensä povelleen.

"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.

Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue
ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä
ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes
huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen
tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen
näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät
sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja
jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin
ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat
tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa,
nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle.
Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian
mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen
tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla
herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning
Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä
uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.

"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon,
että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti
nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."

"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen.
"Elämä on yhtäkaikki ihanaa."

"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea
koko loppuiäksensä! Kauheata!"

"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he
olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"

Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne
kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän
sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin
Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua,
kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista.
Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka
menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät
sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän
ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin
ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä
pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin
pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa
pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni
pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää
laaksoon toverinsa luo."

Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit
nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi
hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien
aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."

"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.

"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin
surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän
ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin
elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista
tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän
oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet
ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä
raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan
eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs
miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui
muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei
toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan
vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on
toivottomasti mennyttä."

"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.

"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut
metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli
ollut ääneti.

"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen
herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai
tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä
en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen
ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä
huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."

"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.

"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän
oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin
perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla
ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni,
eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai
nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset
valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain
sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten
lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."

"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi
tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean
surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai
päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan
jotakin hauskaa."

He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen
käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti
aiheutti heidän poistumisensa.

"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa
sfinksiä kuutamovalossa."

He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra
pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.

Jane nousi ja meni hänen luoksensa.

"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.

"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin
Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille
kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."

"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en
minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän
aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi
pian tapaamme."

Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta
eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli
tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun
valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.

Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.

    "Sä anna ikivalkeus
    tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Oli -- Garth Dalmain se oli -- _hänen_ säteileväsilmäinen Garthinsa
--, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja
yksinäisenä.



Neljästoista luku.

DERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.


Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin,
kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin
eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli
Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon
jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen
silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan
helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta
väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti
silmänsä.

Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän
Mena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.

Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon,
astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin
Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin
rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille,
ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan
paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa
määränpää -- se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen
tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen
ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.

Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän
tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi.
Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka
kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole
aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! _Minun_ Garthini!

Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin
hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki
tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille
Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole
Streetille.

Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä
välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka
vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi,
mitä juuri oli etsinyt.

"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin
tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä
vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa.
Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat
ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene
pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa
määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori
Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin
ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa
tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli
yleisesti tunnettu ja suosittu."

"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa
silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan
penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty
vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta,
oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää
meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen
matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin
oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin
luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti,
kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän
rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja
sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia
kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken
tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi
hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa,
hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin
jalomielisesti.

Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen:
"Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos
ikkunasta.

"Tänne, poikaseni! Se on minulle."

Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.

    "Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing
    Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa
    kahvia Doverissa.

                                                    Deryck."

Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta.
Hän oli ollut niin yksinäinen.

Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa
minulle kupillinen kahvia!"

Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen
juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.

Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja
riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna
lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli
voileipiä, ikkunasta sisälle.

"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen
istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies.
Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa
kunnollisesti. Hyvästi!"

Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.

Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen
kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä
suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis
tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli
yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta,
voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään
Deryckin puoleen.

Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan
muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.

Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli
matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein
ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin.
Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja
Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää
teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

       *       *       *       *       *

Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun
seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.

Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän
sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen
asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla
oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran
sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti:
"Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän
ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri
avuntarpeen hetkellä.

Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan
ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita
nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä
hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja
ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman
kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan
herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi
Deryckin kädessä.

"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä.
Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä
tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi
jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän
odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti
meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä.
Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään
säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä
vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista
rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."

Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi,
avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja
niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar
Squarelle.

"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset
sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? _Me_
tunsimme!' -- niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän
allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten,
jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä,
ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu
'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni
hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan,
oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä
laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"

Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät
kyynelettöminä.

"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"

Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi,
ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan
sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"

"Jääkö hän eloon?"

"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä,
mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko
elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi
kuin hänen ruumiinsa."

Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin
polvelle. "Deryck -- minä rakastan häntä."

Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä
oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden
polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä -- miehen kunnianosoitus
naisen ylevälle suoruudelle.

"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin
paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan
toimeen näöttäkin. -- Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle
kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken,
vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole
Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on
sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."



Viidestoista luku.

TOHTORI TUTKII.


Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui
hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet
pusersivat sivunojia.

Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti
käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan
potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua
pöytänsä yli.

Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen
selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta
edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui
sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan
eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt
Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä
huomanneenkaan.

"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset
vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot
eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on
puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri
mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä
äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi
hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja
öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen.
Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on
ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos
kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt
niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti
mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät
ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon --
muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla
hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies
ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti.
Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en
rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä
tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."

Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen
ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa
kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut,
ja jatkoi puhettaan.

"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä
pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa
ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen
surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä
mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi
veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu --
hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle.
Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle
joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen
riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken
tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui
jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti
Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli
ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä
kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen
vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä
parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'.
Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen
kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt
minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä
peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni
Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi.
Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni
kirkossa. Muistatteko?

    "'Sä anna ikivalkeus,
    tee kirkkaaks' silmän sokeus!
    Tää muoto tomun tahrima,
    ah, armollasi virvoita,
    pois kateet poista, rauha suo,
    sun ohjaukses turvan tuo.'

"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."

Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi
tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista
johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi
turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa
on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet
vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me
keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi
muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä
ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan
olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä
hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen
ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta
ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä,
mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia -- hänen syvällä olevaa
miehen sieluansa."

Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.

"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia
ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään
tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman
kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku
mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie,
paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi
ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi
uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat
vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita
sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska
kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä
piti, ettei tämä hullaantunut -- kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta
eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin
että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän
salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa.
Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät
kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta
palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja
myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään
ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista
sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan
kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän
sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin
kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin,
ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä
sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi
niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä
-- hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin
olevan huolellinen nuorukainen -- mutta hoitajattaren pitäisi olla
hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa -- siellä
on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle --
toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan
sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein
sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on
syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on
hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista.
Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno
nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä,
jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen
olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä
kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta
hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee
sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä
hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta
erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan
ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. -- Ja nyt,
hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen
alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden
kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi
hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."

       *       *       *       *       *

Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja
katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja
taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli
tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän
muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena,
viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein
ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa,
jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat
kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa
istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja
keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat.
Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään
sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin
aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa
itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut
niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta
sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin
teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita
hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun
tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden
taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut
niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse
nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla
tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä,
Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä
"pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli -- Flower;
-- ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan
ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti
hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein
kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan
hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että,
ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina
olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa
entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja
heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi
-- vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa
oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin
kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli
ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen
molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän
onnensa näkemisestä.

Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja
tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin
oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta
ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä
vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain
vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin
oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin
tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.

Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan
"Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia
juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät
taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.

Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän
syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin
puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.

Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät
polvilla ja kädet ristissä edessä.

Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät
tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta,
kooten pontevasti ajatuksiansa.

Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.

Jane hyppäsi ensiksi veteen.

"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni,
mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai
keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."

Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja
nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.

"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole
milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin
ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että
niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä
pohjaamatta."

Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti
jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.

"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka
tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse
ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä -- pitänyt
hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. -- Voi, rakas
poika, nyt minäkin sen tiedän!"

Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää
taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on
varma. Suuri ero niillä on."

"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta
miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti
Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."

Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan
soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva
äänensävy.

"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane.
"Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota
lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset
pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret
miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän
uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana
siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar
ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin
suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."

Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.

"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin
itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" -- heleä
puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen -- "no niin, sen tähden,
että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken
minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat
muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset -- molemmat olimme orpoja ja
varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli
paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä.
Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä,
niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme
monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään,
ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias
näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi
tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa
tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon
vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen
lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa.
Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän
te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin
oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."

"Ah", sanoi tohtori.

"Minä lauloin 'Rukousnauhan' -- sen, jota Flower pyysi minua viimeksi
täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"

Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."

"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä
ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi
liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin
yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen
yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin
saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta
yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella
välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti
huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi
poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään
kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden,
jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt --
niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin -- että tämä kaikki oli
_rakkautta_. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena,
harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä
siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme
tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä
kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan
kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä.
Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän
en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän
sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori
auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein
aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, _minä_ katselin asioita
konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta _hän!_ Deryck, hän kertoi minulle
jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle
yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös _minuun_ nähden.
Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin
kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi
minut naiseksi. Ja hän sanoi -- tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan
mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui -- mutta hän sanoi, että
tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän
ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."

Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti
ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen
naisellisuudessaan piili -- ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos
kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse
tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut,
millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen
povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen,
yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt
paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka
olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen
arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa.
Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli
mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt
voittamasta sitä omakseen.

Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana
pidä."

Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois
tulennoksesta.

"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin.
No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin
teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä
saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta
lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä
syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister,
oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan
hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki
olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin,
ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä
niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä,
vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että
hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme
toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja
viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän
niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina
ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi
hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli
jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan
tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani
kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden.
Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas
kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua.
Silloin -- voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"

Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin
käsiinsä.

"Minä en voi kertoa -- yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti
ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni,
se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin
ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain,
että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten -- voi, Deryck!
minä en voi sitä selittää -- en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui
-- mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui
eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin.
Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi
saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut,
mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa.
En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja
minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua
vaimoksensa."

Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.

"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan
tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman
värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli
luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten --?"

"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä
edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin
ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut
puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu
olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis,
sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo
innoituksen sanelema järjestys on oikea."

Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala,
Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen
juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole
kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."

Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?"
sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. -- Minä työnsin
luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista
tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta --
varma minusta ja varma itsestään -- että hän ilman muuta suostui
siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten
hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla
häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä
kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme
olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan.
Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin
tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta
tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus,
mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun
pyytäessään vastaustani. Sitten -- minä aivan ilman muuta hylkäsin
hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi
ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole
sanaakaan vaihtaneet."

Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui
toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä
ollut kuullut asiaa loppuun saakka.

Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana
hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.

Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä
irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.

"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen
ääni oli nyt melkein tyly.

Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy
saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä,
vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta?
Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän
on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen
ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme
kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa
eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän
suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi
pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina
suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta
ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin
ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut
kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta
jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle,
kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus
on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei
vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee
rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on
päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen,
jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa --
suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus
ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona,
saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti
karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina
päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui
kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta
kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut
ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle
tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin
kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä
ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän
kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana
istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että
oman ystäväni kärsimys oli alkanut -- olisinko minä voinut kestää sitä?
Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä,
olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja
pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet
minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää
sitä?"

Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.

"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät
lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka
minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja --"

"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää
puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä
ja sanokaa minulle suoraan -- niinkuin mies miehelle -- olisinko minä
voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän,
etteivät ne ole minkään näköiset."

Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan.
"Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle,
käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu
mies naiselle -- ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut
todella ihailtavaa ja jaloa naista -- ja hän vastaa suoraan teidän
kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis,
eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä
ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään
puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että
te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä,
jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi
puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin
vain: 'Te olette _Jane_', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä.
Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja
koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä,
että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia
saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni,
kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."

"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä
vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.

"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen
sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."

"Mutta, Deryck -- _teidän ei tarvinnut suudella niitä_."

Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että
Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli
mahtanutkaan kääntyä.

Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.

"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun
ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin
moneen vuoteen ole suudellut niitä."

"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt
anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea
tunnustukseni hukkaan."

Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen
ristissä oleviin käsiin.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin
välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis
kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia
kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka
voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"

"En minä sitä syyksi sanonutkaan."

"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"

"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"

"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli
tullut saamaan teidän vastaustanne?"

"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se
vaikutti."

"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"

"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani
kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani
olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli
kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi
ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."

"No, ja --?"

"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

"Ja hän tyytyi siihen?"

"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan
vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun
kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa
ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun
päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen
tavanneet."

"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut
tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään
valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen
kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."

Hieno puna kohosi Janen kasvoille.

"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita
valheita, joissa on 'siteeksi totta' --."

"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta
vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson
jossakin", lausui tohtori väliin.

"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli
osaksi totta. Hän _on_ iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja
mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen
miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni
ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta,
mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun
sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' -- miestä, jonka herruutta olin niin
perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt
panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut
koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan
sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä
ajattelin häntä ja -- itseäni."

"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt,
olette tinkimättä ansainnut."

Jane painoi päänsä alas. "Minä tiedän sen."

"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti
teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen
kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen.
Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista.
Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa
luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain
halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä
sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte
Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."

Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.

"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen
naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän
armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte
hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne,
joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi
rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta
kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane
-- te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy
siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä
ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen.
Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään
kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut
rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä
kummatkin -- toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää,
mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän
tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä
tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus,
itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. -- Jane, jos
olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."

Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen
takaisin entistä mielenlujuuttaan.

"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin
pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu
helpommalta: -- Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä,
seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa.
Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella
virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen
'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin,
kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden
merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa.
Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin
rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut
sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta,
mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee
yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten
selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen
erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen
rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat
sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää
sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille,
tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen
juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen
pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt
päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."

Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän
hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."

"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte,
että se joskus pyörii niinkinpäin."

Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi
hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi:
"Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te
jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte
olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."

"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin,
mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi
olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika
raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja
empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."

Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan
yksinkertainen?" sanoi hän.

Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen
paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden
mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen
äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että
Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt
oli tullut taitteeseen.

"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte
tehdä."

"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin
luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi
parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko
sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En
sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties
estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen
luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa.
Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista
sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne
päästäisi kaikesta."

"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi
epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte
siellä, mitä sitten?"

Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen,
mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut
nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi
sokeat.

"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät,
ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."

Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen
kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin
tyyni ja ystävällinen.

"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti
yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen
ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin
luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän
oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät
melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja
ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle -- saman aarteen, mitä hän
turhaan pyysi kolme vuotta sitten -- otaksuu hän tietenkin, että nyt
tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole
mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin
sallisi kenenkään naisen -- kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa
-- liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä
liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että
hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne
silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te
taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne
syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni,
kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan
uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste.
En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne,
sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi
ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten
todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta
näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä
erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies
kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin,
olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth
Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan
vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä
iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna
hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua
hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."

Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.

"Mutta, Deryck -- hän rakastaa --"

"Juuri _siksi_, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä
kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."

"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä
minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.

Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui:
"Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin
ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös
lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle -- minulle esimerkiksi --
niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne
tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä.
Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa
hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä -- poika parka, onhan
se nyt helppoa -- tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te
esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka
aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin
että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin
kaiken tunnustaisitte hänelle."

Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää
minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi
aavistaa minua siksi. Hän ei _ole_ kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja
luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin
kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja
Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään
ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran
minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi.
Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun
vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon
mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella,
minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla
lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa
ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."

"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi
'minä sisarena tahansa' _lähteä_, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan
sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan
tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä
tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En
milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen
pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin
suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä
syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki
järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että
te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka
olisitte osassanne onnistunut. -- Ja nyt on minulla teille vähän
kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti
hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei
voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti
hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä
kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin
teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin
kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että
otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan
toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte
hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni
sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös
nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät
ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean
kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin
käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi
sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan.
Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän
oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi
kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin
sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua
selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että
hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan
hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät
lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle
toistakymmentä nimeä -- siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa
joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai
kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut
kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka
hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten
hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen
hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin
hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla
hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä
koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä
taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa
minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli
hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua
asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan
sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä
kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai -- miksi niitä nyt
sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.'
Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun.
Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut
kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa,
ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä
tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän
tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen
kirjeensä."

"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy
mennä hänen luokseen!"

Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja
otti kuulotorven.

"Halloo!... On, juuri tohtori Brand... Kuka puhuu? Sallikaa minun
kysyä, kuka puhuu?... Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" -- Janesta oli
vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti
tohtori hymyili. -- "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? -- -- --
Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea
tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. -- -- --
Mitä? -- -- --. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän.
-- -- -- lähtenyt, minne? Minne?... Olkaa hyvä, avatkaa se. -- -- --
Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! -- -- -- Niin, minä kuulin, että
lääkäri on määrännyt hänet sinne -- -- -- No, mutta hyväinen aika,
eihän se teidän syynne ole -- -- --. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä
kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa -- -- --. Kyllä -- -- -- Kyllä
-- -- --. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos
tarvitsen häntä -- -- --. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."

Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen;
hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.

"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon
korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi.
Teidän on mentävä."



Kuudestoista luku

TOHTORI KEKSII KEINON.


"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä", virkkoi tohtori, kun Jane
oli vähän tointunut. "Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla
Eustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?"

"Minä olen heti valmis", vastasi Jane. "Teidän on lähdettävä sisar
Rosemary Grayna."

"Se ei minua miellytä", keskeytti Jane. "Ottaisin mieluummin tekaistun
nimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai
joku, joka hänet tuntee."

"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä
te muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen.
Mahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne
ja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä
varalta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne
kirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että
samalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte
myös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi
antaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi
hänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto
hyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin
otaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja
näyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne
yksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava,
että kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi,
hienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä
näyttää."

"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö."

"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen
kanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille.
Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän
on vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että
minä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on
kaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta
siihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren
minun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy
toivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea
täydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä.
Jos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään,
näyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule,
että teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän
tulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa
keveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa,
ettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin
ylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee
nousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa
hoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi
ollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen
saa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja
tiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt
teidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden
neuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen
ei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta -- teidän äänestänne. Voitteko
otaksuakaan, ettei hän sitä tunne?"

"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä
silmään", sanoi Jane, "ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt
minulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar
Rosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni."

Tohtori hymähti. "Hyvä sisar Rosemary", virkkoi hän, "älkää suinkaan
hämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan
merkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti
minäkin sen huomaan."

"Niinkö, herra tohtori", sanoi Jane. "Sallitteko minun kysyä, kenen
ääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?"

"Jalosukuisen neiti Jane Championin", vastasi tohtori hymyillen
ystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan.
"Tunnetteko hänet?"

"Jonkin verran", vastasi Jane, "ja toivon vuosien kuluessa oppivani
häntä yhä paremmin tuntemaan."

He nauroivat molemmin. "Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon
potilaalle. -- Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan
mahdolliseksi näin pettää Garthia -- älykästä, terävää Garthia! Saanko
minä milloinkaan voimaa siihen?"

"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää
teillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää
teidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään
päivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä,
ei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun
neuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne,
jättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä
meidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja
tuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua."

He nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.

"Rakas poika", virkkoi Jane liikutettuna, "te olette ollut niin hyvä
minulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille
kiitollinen."

"Joutavia!" sanoi tohtori. "Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun
minä maksan vanhoja velkojani. -- Huomenna minulla ei ole hetkeäkään
aikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta
syödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja
niin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta,
Aberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja
Gleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka
nautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät
vallan ihmeellisesti. -- Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on
valmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja
Dicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät
teille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi
tosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa
nyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä
muistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki
naiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen
niukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä,
kun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle.
Ja kuulkaa, -- tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta --
muistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan
pieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!"

"Kiitoksia, rakas poika", kuiskasi Jane. "Kaikkea te ajattelettekin!"

"Minähän ajattelen teitä", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane
sittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.



Seitsemästoista luku.

SISAR ROSEMARY GRAY.


Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli
jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän
siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin
jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.

Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja
kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä
mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä
kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan.
Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita,
jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena
hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan
ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa
autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen
tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki
ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan
koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.

Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia
nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön
pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin
kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen
toiveita, luottamustakin onnistumiseen.

Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli
perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän
veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia.
Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin,
taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen
korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän
puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle
Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja
nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa
"hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin
luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja,
sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin
tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena
sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa:
"Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta
miten oli käyvä vastedes?

Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi
mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä
ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä.
Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan
maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän
tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita
oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse
jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar
hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha
Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa
ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan,
emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin
kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin -- vanhuuden ja täydellisen
terveyden kauniiseen yhtymään -- riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä
kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen
tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen
ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada
hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti
unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin
siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar
Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan
liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka
onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa
hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt
sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista
hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut
aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi
Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili
huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja
selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä
kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.

Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi
ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen
lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.

Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman
ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja
valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan.
Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin,
missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin
päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä
aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin.
Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin
vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta
kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain
toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista
osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana
kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika
vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki
tullut.

Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja
rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut
niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan
sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet
hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi
ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman
minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän
saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat
yhdessä seisoneet alttariaitauksessa -- kasvot, joilta katosi iloinen
luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita."
Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi
hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa
kuka tahansa.

Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut
nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.

Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi
lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä
milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos
panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä
kyllä voimaa."

Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.

Simpson seisoi kynnyksellä.

"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.



Kahdeksastoista luku.

NUMMIEN NAPOLEON.


Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert
Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai
"vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja
oli.

Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä
hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä,
ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin
hänenmoisellensa, asento napoleonimainen -- lyhyet lenkosääret
harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla -- niin
että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon,
roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta
luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat
ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja
punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät
huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein
tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän
ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä
valopilkkuina.

Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle
jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan
tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia
tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat
huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia,
sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista
reseptiä."

Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan
vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä
siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan
silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen,
ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka
kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia.
Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen
tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai
oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.

Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen
levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka
ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen
vaivainen naistentuntija."

Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin --
ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!

"Sisar --? Sairaanhoitajatar --?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat
silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin
sirpaleilta.

"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä
niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa
jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut
kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava
niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein."
Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja
noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin
uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään
hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.

Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa,
kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin
tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta
tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina
ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan,
olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon,
täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on
mahdollista."

Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin
Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti
ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi,
puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.

"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.

"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta
oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi
hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle
kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.

"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen
vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi
jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.

"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."

"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti,
melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään
naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin
muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa
ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä
hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori
Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti
r:äänsä.

"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän
huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko
selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi
sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki
sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä
ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."

Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut
herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli
aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui
ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen
silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän
irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen
hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä,
kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja
kohtasi tämän raivostuneen katseen.

"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista
hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette
arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään.
Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä
ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että
he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä
maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa -- muuten ainoa
maailma todellakin, missä he voivat nähdä."

Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen.
Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä
omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois
mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi
hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."

"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää
ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon.
Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla
luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette
kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että
potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi
haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa,
älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin
teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on
hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray,
on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään -- niin, sokean
miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla
toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän
nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla.
Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan
taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."

Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun,
koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:

"Soittaako hän?"

Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.

"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain
musikaalinen vai eikö."

"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen
asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja --
näin puheen ollen, soitatteko te itse?"

"Vähäisen", vastasi Jane.

"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."

Jane myönsi.

"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä
sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me,
joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat
'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja
mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita
asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi
sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla
ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen
epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen
kaikkea."

Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.

"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen",
sanoi hän.

"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä
huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä.
Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille,
joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille.
Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää
yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä
maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän
viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin
soittotaituria -- mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä
koruja todistaisi -- alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin
hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä.
Koettakaa keksiä jokin helppo keino -- esimerkiksi pieni uurros puuhun
koskettimen päähän -- jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta
löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on
ainoa, mikä hänen on tarvis _nähdä_, kun hän vain kerran pääsee pianon
ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä,
sisar Gray?"

Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään
kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä
pila oli kaukana -- hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää
kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä,
liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä
yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi
kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn
herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan:
"Lennätä ulos! Tuki suus'!"

"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää
teidät potilaalle."

Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän
kesti sen ja odotti ääneti.

Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.

"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.

Simpson poistui.

"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"

Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia
viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.

Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen
ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi
lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar,
istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."

Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan --."

"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori
Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään
teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te
olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle,
missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun
kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa,
että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa,
jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin
kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun
puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani
kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja
vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita,
sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen
minuuttia."

Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten
liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä,
osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren
alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin
Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä
nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi
koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti
tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää
lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja
laski kätensä hoitajattaren olalle.

"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa
aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen
pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille.
Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa
ja viisautta."

Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä
olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä
huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja
vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen
sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon
Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään
aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt
tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin
lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin
askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi
avuttomana, sokeana ja muotopuolena.



Yhdeksästoista luku.

PIMEYDESTÄ KUULUVA ÄÄNI.


Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja
aurinko paistoi siihen.

Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta
pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että
pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon
parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle
huoneeseen.

Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan -- siihen nurkkaan,
joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista -- vasen sivu
seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä
niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä
asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.

Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki
sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen
silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä
taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.

Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua
syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin
voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan
tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan,
kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä
rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui
Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen
mahdolliselle onnellensa --." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä
takana.

Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin
olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui
hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten
Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka
vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä
kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.

"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan
erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota.
Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka
hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin
mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät
milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He
haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää
sairasta. -- Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti
tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä
teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin
toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte
hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä
vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden
silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa
ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä
aamuna, herra Dalmain."

Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää,
kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.

Jane ei kyennyt oikein käsittämään, että _hän_ itse oli "sisar Gray".
Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen
läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat
aivan syrjäisiä tässä asiassa.

Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä
huoneessa, herra Dalmain."

Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt
päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen
tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte
kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän
matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut
sanaakaan lausutuksi.

Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka
sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi
maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä
rakastava nuori nainen."

"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa
täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti
ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen
keskustelun.

Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä
silkkihihaa.

Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar
Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra
Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa
nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja;
ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan
kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on
vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko
nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"

"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin
täydellinen", vastasi Jane.

Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni,
joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn
onnettoman epätoivoista avunhuutoa.

"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.

Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman
kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.

Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja
sisar Gray."

"On, täällä _on_ joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te
saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"

Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä
hän täydellisesti hillitsi:

"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja
minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori
Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten
saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti
muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi
hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."

Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi
hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"

"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin
ääntä."

Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä
sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla
hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa
anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin.
Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja
jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni
merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan.
Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat
niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa
olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa.
Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa
kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä
että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja
epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.

Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori
ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää
teille täällä."

He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori
Rob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."

Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne
muutaman minuutin."

"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta
tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi
ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen
salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä.
Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku
Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen,
palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.

"No, herra Dalmain", sanoi hän.

Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.

Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.

"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta.
Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."

Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä
olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin
silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat
sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.

"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray,
joksi te häntä nimitätte."

"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle
moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän
neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se
esiintyy jossakin, eikö niin?"

"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.

Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin
salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis,
kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja
tutki sitä.

"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri
sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos
näkisitte hänet."

"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.

Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja
hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.

"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.

Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli
ilman muuta?

"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.

"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään
pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen
pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista
vasta somistaakin."

Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi
kätensä pimenneille silmilleen.

"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta,
ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette
tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti.
Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."

"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori
Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista
vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä
hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne
ollut miellyttävä?"

Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä.
"Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."

"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä
muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä,
herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla
kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä
variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin,
kalin, kalin -- panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."

"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota
äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana
voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen
Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että --
että -- hän --, se toinen -- oli tullut tänne -- luokseni -- ja --."
Garthin ääni katkesi äkkiä.

"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No
niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä
olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä
on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta
teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää
sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän
tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei
sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."

Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa.
Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.

"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman
ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"

Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa
vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.

"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella --
mainitsitte häntä sattuvalla nimellä --, on jalo sydän, joka olisi
pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä
minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut
maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten
jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää
sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys -- hänen saalinsa
-- murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä
pelastuisi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se
miellyttävä nainen saa tulla."

Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin
ja nousi.

"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary
Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin
vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on
tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi -- ajatelkaa,
miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa,
hyvä mies! -- ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman
minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan,
hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio
suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä
moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin
paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen
vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"

Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa,
että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan
oikea?"

"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli
hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää
teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen
tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen
ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana
seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin
kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy
arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"

"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa
hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä
kuvaa! -- Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen
tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan
venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari
vuotta sitten?"

"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä
vanhoissa. Mutta" -- hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi
myöntävästi -- "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."

"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan
sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."

"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin
jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli
ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa.
Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä
paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo
hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. -- No,
poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.

Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio
toisi ratkaisun.

Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin
mielessäni erottaa hänen äänensä -- tuosta toisesta henkilöstä. Kun
minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin
omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole --", hän vaikeni ja Janen
sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? -- "ole
lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka
minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."

"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti
selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on
pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä
polvistumaan vuoteenne viereen -- Herra varjelkoon! mutta olenhan
minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele -- ja
te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa
uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja
soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."

Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä
ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas
varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo
uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän
päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla
on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa -- mihin te menette?"

"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join
lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt
olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"

"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin,
huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä
työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos
hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää --. Mutta,
hyvänen aika, eihän minun -- sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne,
kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä
teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea
kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On
onni, että _muistan_ värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa
niitä raukkoja, jotka ovat _syntyneet_ sokeina. Ja olkaa niin hyvä
ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai
kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä
mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan,
mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson
ilmoittaa minun olevan kunnossa."

"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob,
jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni,
olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia
sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan
nousta, jos teitä vain haluttaa."

"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä
olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."

"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja
maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen,
"ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin
koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta
pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen;
ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä
sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla.
Kas, siinä se vasta vaimo on! -- No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala
kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos
vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."

Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän
viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.

Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori
tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden
kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.

"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän
täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista
tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko
uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen
minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin
vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä.
Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle
enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka
hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää
teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon,
ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te
menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa
hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn
nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi.
Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään
sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä
kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin
hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko
teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"

"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi
Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."

"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin
tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta
älkää antako minun viivyttää teitä."

"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi
te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani
pehmeäksi, silkinhienoksi?"

Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen
kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja
hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.

"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän,
"vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta
oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat
syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan,
nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa
kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein
sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun
onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä
erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus.
Ja suonettehan nyt -- --"

Tohtori soitti kiivaasti.

"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla
tunnustelisi minua?"

"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob
tuimasti. -- "Tulkaa sisään, Simpson -- tulkaa sisään, hyvä ystävä --
ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän
teki teistä ja minusta _miehiä_ eikä naisia!"

Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli:
"Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja
lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän
suunnitelmaamme."

Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen
poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä
mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja
hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen
luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan.
Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat
nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:

"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtori
Rob.

"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.

"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen
äiti."



Kahdeskymmenes luku.

JANEN SELONTEKO.


Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.

    Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.

    _Rakas Deryck!_ Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole
    juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä.
    Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika
    antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono
    kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata
    päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit
    hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava
    ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille.
    Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän
    joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin
    kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.

    Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän
    käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen
    luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on
    pakahtua ammattiylpeydestä.

    Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin
    että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko
    maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan
    luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä,
    sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet
    kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt
    saa raippansa ja -- viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen
    mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen,
    kymmenen kerrallaan -- niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten
    väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta
    tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa
    ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan
    henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen
    sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle
    ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli
    onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä,
    sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon
    eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain
    tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.

    Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren
    väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta
    en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin
    kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja
    vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin
    kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton
    linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat
    tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat
    vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä
    poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy
    kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon.
    Migdol on _Garthin_ vakaumus, että _Janen_ rakkaus voi olla
    ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon
    hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli
    kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane
    vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot
    vyöryvät hänen päänsä yli -- epäilyksen, jota karkottamaan
    hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin
    vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana
    tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle
    tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa
    pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin
    vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän -- Jane
    parka -- syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi
    Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden
    sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he
    yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö
    uskaltaisi ruveta Moosekseksi?

    Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita
    asioitani.

    Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi
    Margeryn puurosta huolimatta -- joka 'pannaan päälle' joka päivä
    jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten;
    ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te,
    kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että
    se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se
    mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti
    nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille,
    kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia
    sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan
    -- vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran
    ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin
    kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä,
    ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin
    irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery
    käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'!
    Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti
    ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu
    heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni
    työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet
    olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin
    tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha
    Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija
    Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä,
    ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on
    omituisempaa kuin ääntäminen.

    Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava
    sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen
    kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne.
    Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle.
    No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn
    puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja
    yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno
    tukka -- tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan.
    Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen
    yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori
    Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean
    päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.

    Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin
    parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella,
    kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa,
    kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin
    tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa
    huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan
    muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri
    nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen
    koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain:
    'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin
    aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata
    toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery,
    jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti
    lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin
    koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun
    ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.

    Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn
    ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut
    mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut
    täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus
    minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi,
    vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi
    ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli
    välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin
    tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan
    vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn
    kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani.
    Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet
    hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa:
    'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika
    rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra,
    oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa,
    ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan
    hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin
    käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni
    sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte
    juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan
    huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta
    antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti
    yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen
    kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä
    vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan
    kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan
    voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te
    näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin
    pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta
    sitten tekemäni ratkaisun.

    No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli
    aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli
    muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän
    varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet,
    lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle,
    että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori
    hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth
    kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen.
    Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.

    Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton,
    kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän
    häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee
    hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa
    omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa
    nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona
    viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka
    vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen
    jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen
    luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt
    luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia
    hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane
    rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.

    Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en
    pane sitä jälkikirjoitukseen.

    Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan
    minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa
    tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne
    ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä
    kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen
    Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen
    suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan
    tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on
    sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu
    suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!

    Teitä tarvitseva

                                                   _Jeanette_.

Tohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin,
Pohjois-Skotlantiin.

    Wimpole Streetillä.

    _Rakas Jeanette!_ Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta
    perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan
    sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla
    ajoissa työssä.

    Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla
    ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat
    viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea
    meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa
    Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten,
    eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin
    päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä
    paljon suolaista varalla.

    Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin
    kuin toiveikas -- luottavainen. Usein olen viime aikoina
    ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että
    kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät
    asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä
    ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme,
    rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme.
    Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen
    elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä
    elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa
    omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on
    tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta
    tosi ja siksi myös ikuinen.

    Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy
    toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia
    vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos
    potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään,
    että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän
    täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku
    Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan
    ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin
    ihastunut Simpsoniin?

    Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian
    saapuisi avuksenne.

    Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta
    useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu
    että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä
    taon -- sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen -- jos
    suinkin vain saan tilaisuuden.

    Teidän alati uskollinen ystävänne _Deryck Brand_.

Tohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.

    _Hyvä tohtori Mackenzie!_ Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn
    katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen
    nykyisestä tilastaan?

    Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.

    Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka
    teille lähetin.

    Kunnioittaen

                                          _Deryck Brand_.

Tohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.

    _Kunnioitettava tohtori Deryck!_ Kelpo neiti, jonka lähetitte
    tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset
    vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään -- potilaan
    vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte
    katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin
    oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.

    Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä
    tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa
    hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea
    täydelleen luottaa.

    Teidän nöyrään palvelijaanne

                                           _Robert Mackenziehin_.



Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KIRJURI ON KOVILLA.


Sisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa
kirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa
kirjeitä, -- potilaan aamuposti -- joita hoitajattaren piti avata,
lukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan
jokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.

He istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno
tuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi
sisään.

Garth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta
napinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti
elpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.

Sisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja
pisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei
ollut turhaan luottanut häneen.

"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?" sanoi Garth
aivan odottamatta.

"Aivan oikein", vastasi sisar Rosemary. "Kuinka sen tiesitte?"

"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita
sisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea.
Ja tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita."

"Myöskin oikein", sanoi sisar Rosemary hymyillen. "Mutta kuinka senkin
tiedätte?"

"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja
toistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen."

Sisar Rosemary nauroi. "Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että
kohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli --."

"Ei, älkää sanoko", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan
kädenliikkeen. "En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän
yksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa
näyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse
pääsee, ilman toisen huomauttamista."

"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa", sanoi
sisar Rosemary. "Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm.
tulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina."

"Ah, hyvä!" sanoi Garth. "Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä!
Ja minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista,
ääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja
toverista, jonka hän minulle toimitti." Sitten hän äkkiä levottomana
lisäsi: "Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?"

"Ei", sanoi sisar Rosemary, "ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin
kysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen
ilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden.
Minun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän
seurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin
palata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin
avaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain.
-- Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei
minulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka
suhteessa minun poissaoloni."

"No niin", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä.
"Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole
ihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?"

"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla
kirjeenne?"

"Kyllä", vastasi Garth ojentaen kättään. "Odottakaahan hiukan. Siellä
on jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä
huoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet."

Sisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi
kirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.

Garth otti sen. "Paljonhan niitä on!" virkkoi hän hymyillen hyvillään
jo ennakolta. "Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia,
niinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä
mahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte
piakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden
kirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä?
Silloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä.
Hyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään
sokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin
lammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista,
eritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt
--." Garth vaikeni.

Hän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti
sormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän
oli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille
ja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti
kirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.

Sisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan,
mutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun
hän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen
alimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.

Sitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen -- ensimmäisiä
asioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin -- ja poltteli
tyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti,
melkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti,
minkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli,
ja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli
yhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään -- muutamia miesystäviltä, pari
herttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä
tervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä
sokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori
Deryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond
Streetiltä.

Sisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta
kirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti
sen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja
heittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.

"Heitinkö oikeaan, sisar?" kysyi hän.

Tämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan
sannoitukselta.

"Aivan oikeaan", sanoi hän. "Herra Dalmain, tässä kirjeessä on
egyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu
punaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna."

"Entä käsiala?" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.

"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia
kiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä."

"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi,
ennen kuin luette sen."

Sisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa
hänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi
nimikirjoituksen.

"Alla on Jane Champion, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

"Olkaa hyvä ja lukekaa se", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary
aloitti:

    "_Hyvä Dal!_ Mitä minä _voin_ kirjoittaa? Jos olisin luonanne,
    olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on
    niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.

    Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin
    kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin
    ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä
    kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään
    vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta
    silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte
    minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa
    että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten
    purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa
    Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja
    niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne.
    Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä
    kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini
    välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja
    näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.

    Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä
    yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?

    Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin
    pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja.
    Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata
    suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään
    luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden
    englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta -- ja niin sain tietää.

    Olisitteko tullut, Garth?

    Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä
    saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin
    minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut
    saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole
    enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne
    tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja
    osoitetaan avaamatta minulle.

    _Sallikaa minun tulla_. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka
    raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa,
    että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen

                                     Teidän _Jane Champion_."

Garth otti käden kasvoiltansa.

"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta
kirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se
on vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko
aloittaa? -- Hyvä neiti Champion... Tulin syvästi liikuttuneeksi
Teidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne... Oli erityisen
ystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä
tietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät
kotoisista ystävistänne."

Pitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että
hänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle
puolelle pientä pöytää.

"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta --."

Aikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla.
Muuten oli huoneessa aivan hiljaista.

"-- mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut."

Mehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja,
sitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena
päivänpaisteeseen.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti
ruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.

"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan,
mutta --"

Sisar Rosemaryn kynä putosi. "Herra Dalmain", sanoi hän, "sallikaa
hänen tulla."

Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.

"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.

"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa,
kun haluaisi olla jonkun -- jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä
sallisi edes hänen tulla."

"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti
Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi
liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."

"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa
lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen
kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"

Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn
tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.

"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein
väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni
sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.

"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä
hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.

"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä,
"te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa
tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis
kirje. Mihin jäimmekään? -- Niin -- tulla minua katsomaan. Panitteko
ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"

"Ylen ystävällinen", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.

"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän
ja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan
-- --. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä,
ennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei
painisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä.
Täällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa
vähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni
pitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka
yli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua -- odottakaa!" huudahti
Garth äkkiä. "Ei niin. Hän voisi luulla -- voisi käsittää väärin. Joko
aloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'!
Jaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun
vähän mietin."

Garth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä
vaipuneena.

Sisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla.
Vasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa,
kumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä
hellyyttä.

Vihdoin Garth kohotti kasvonsa. "Vilpittömästi kunnioittaen Teidän
Garth Dalmain", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.



Kahdeskymmenestoinen luku.

TOHTORI ROBISTA ON APUA.


Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen
kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.

"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan,
nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin
ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan
ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä
ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo
mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut
merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon
pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää
kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy
syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime
aikoina. Emme me saa sentään pyrkiä _liiaksi_ keijukaiskevyeen kokoon!"

"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori
Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa
ole, että on pienikasvuinen."

"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte",
sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle,
joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi
takaisin häneen.

"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan",
virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän,
minulle hän on ääni -- ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin
mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään
tyydyn siihen, mitä _tiedän_ hänestä, ja annan olla kuvittelematta,
mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut -- että hän on ainoa --
lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan,
mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan -- niin, hän on ainoa, joka
nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani;
ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään
kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa.
Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."

Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin
huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne
keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.

"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä
mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"

"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion
tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."

Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä.
"Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän
vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen
kanssa?"

"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä.
"Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.

"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot
ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla
luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet
vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa,
ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta
tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän
hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin
-- niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar
Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen
selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin
Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja
jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää,
mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.

Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.

"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä -- on selvää,
varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei
turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos
jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."

Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.

Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa
Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä
oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista
mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen
tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen
oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa
ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei
sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää
salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.

"Missä -- milloinka?" kysyi Garth.

"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos
teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."

Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja
onko neiti Graylla tuolia?"

"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion
oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin
minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo
ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti
unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte
naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan.
Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää
savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan
se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain?
Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei
välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän
minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa
katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat?
'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri
saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju
ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä
aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi
kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä
buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa.
Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte
uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä
viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat
puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo
paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien
luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut
osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä
voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki
työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit
että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti
'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten!
Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli
hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen
Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva
päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä,
kun hän puhui heille? En, -- sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka
hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi
samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti
tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista
ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä.
Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein
olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen.
Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään
nuorukaisen -- lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni
häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive,
ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten
häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta
nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!'
ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin
äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän
sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat
liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane
masentui."

Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa
putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi
tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta
ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän
katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi
ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen
hätäisenä silmällä Garthia.

"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi
tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän
ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan
pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme
ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille.
Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä
nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka
viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi
ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului
rysähdys -- korviasärkevä rysähdys -- ja vielä toinen rysähdys, ja
neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden
peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä.
Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä
sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä.
Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä
ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi
mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät
sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki,
semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut
ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet
sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi
ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani
nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen
enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt
hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö
sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten
alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä
me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme
pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia
ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä',
ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi
minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän
ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli
mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta
kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! -- Se
olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa.
Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"

Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?"
kysyi hän.

"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei
rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta,
ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä
miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut
tapaavansa rintamatoveria keskellä -- Lontoon sydäntä", lopetti
tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin
jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän
puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä,
kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni
'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun
on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin
huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa
hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä
vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis
tuota kelpo rouvaa."

"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota.
"Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä
aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen
kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan
tunnin verran yksinään."

Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla
napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän
siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin,
kun jalosukuinen Jane astui sisään.

"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan
hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi
hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se
on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän
toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti
ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"

"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.

"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.

"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä
'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini
ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."

"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin
terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut
kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan,
kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja
te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät
tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"

"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä,
"mutta onneksi en niin tehnyt."

"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"

Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen
vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle
kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä,
pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä,
mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena -- sellaista ei moni
nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei
ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi
saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle -- jollekulle,
jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun
sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen
kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä
hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen
sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle,
hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin
ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla
katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava
huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan,
joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat
tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen
puolesta."

Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän
ei kyennyt puhumaan.

"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle,
jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen
hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta,
ihanaa ja lohdullista?"

"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja
erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää.
Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon
ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se
surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin
kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua,
ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties
jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina
Migdolin ja meren väliin."

Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita,
vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko,
että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa
Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi,
kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät
lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat
olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei
voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli
rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos
menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.

Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän
avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun
tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin
aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen
yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä,
että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti
Garthia.

Mutta nyt -- vain tämän kerran.

Jane kurkisti sisään ikkunasta.

Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin
painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten
tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä
kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: _"Oi, minun
vaimoni -- vaimoni -- minun vaimoni!"_

Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut.
Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä,
kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä,
ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle
ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen
korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa
tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle.
Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa.
Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän
Garthin sylissä.

Siksi riensi Jane hiljaa pois.

Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa,
sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen
lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin
sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet
pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth
hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi
_täytynyt_ olla ennallaan.

"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne
sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa
lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"

Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane
huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta.
Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän
empi.

"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän.
"Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"

"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"

"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne,
"minä vain ajattelin, että -- sen jälkeen, mitä tohtori kertoi --
kenties -- halusitte --"

"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa
tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän
lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan --"

"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.

"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän,
sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.



Kahdeskymmeneskolmas luku.

AINOA KEINO.


Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla,
tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin
varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta
Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin
suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta
hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa -- näytti
siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty,
juuttunut iäksi -- ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että
oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti
paisuttavan.

Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa
ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.

Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan
auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi
näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle
suunnalle -- ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut
tulossa -- huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja
katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden
mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli
hiljattain ollut omistajansa mukana.

Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina:
"Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla
voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä
koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria
lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi
olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin
etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä
viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli
kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä
jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli
toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja
hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä
matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.

"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.

"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.

"Minä tahtoisin matkalaukkuni."

"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.

"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla
Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen
tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."

"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi
varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku
että auto jo tiessään.

Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt
vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin
ääreen.

Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin
tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet.
Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut
hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella
kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt
Janen odottamassa välisillalla -- iloisena, vilkkaana, reippaana,
täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta,
miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun
kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta -- ja tuntemansa pettymys, kun ei
häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos
hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?

He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit
tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa
kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat
nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin
laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset
hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden
partaalla.

Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori
ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti
Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi,
kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että
teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki
salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt
olisi tuottanut Janelle harmia.

"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin
valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa
hallin läpi.

Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy
huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein
tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas
olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama
sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän
ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin
vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.

Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.

"Rakas ystävä! Mikä muutos!"

"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan
kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte
tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi
takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane
tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja
antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin,
niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen,
pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne
erotatte?"

"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.

"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne
hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka
minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan
minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa,
minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen
hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä
olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne
sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri
merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."

"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi
tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."

"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen
elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin,
kun te viimeksi olitte täällä, tohtori -- makasin vain ja kourin
seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki
hulluna ja raukkamaisena."

"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on
ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette
voittanut."

"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä
suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta
olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."

"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli
toisen kerran puhua varomattomia.

"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä
naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä
varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti
nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa.
Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte
tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se
on melkein masentavaa minulle."

"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin
katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha
ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni
täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että
olisitte ainoa potilaani."

"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta
ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan
puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi
pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand --" Garth lehahti punaiseksi ja
epäröi -- "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana,
kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella
teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä -- minä syön aina yksin.
Simpson ainoastaan on tarjoamassa."

Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta
hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin,
niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti
Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella,
kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan
tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai
kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."

"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole
sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin
sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."

Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani,
auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee
olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka
selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni
silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani.
Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun -- ei edes
antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä
tavoin minä tunnen hänet _sieluksi_ ja _ääneksi_, en miksikään muuksi.
Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu,
etten voisi elää ilman häntä."

Garth soitti ja Simpson tuli sisään.

"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska
tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin
minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin,
kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko
nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle,
rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."

Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa.
Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti
yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä
kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä
kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki
heti kysymyksensä.

"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä
ja tulla minun kanssani, herra tohtori -- hiljaa -- kun olette syönyt
aamiaisenne."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi
ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä.
Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi
tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, _millä_ sen keittää, vaan _kuinka_
sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten
sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua -- juuri
jauhettua -- ja kiehauttaa nopeasti --", sanoi vanha Margery, kun
koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi
pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu
matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.

"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen
sovittaa astuntansa hänen mukaansa -- ottaen askelen, kun hän otti
kaksi.

"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi
Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa
kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa
sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen
minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa
kaataa -- hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus:
juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua -- eikähän
siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."

Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti
hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa
skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.

"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."

Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka
hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery
emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery
salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin
pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.

Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä
nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä
ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet
hyvin niistäkin.

"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä
olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää
pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida
teitä etsimään."

Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen
suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin,
haparoiviin käsiin.

"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta
hän ei voinut muuta sanoa.

Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti
sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin
liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun
hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.

"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän
matkustamistanne?"

"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi.
Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan
häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole
milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo
tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta.
Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja
Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna.
Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan
tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata
menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen
avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista
on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys -- se on kuin mustana verhona aina
edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen
seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi --
penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä
kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä
kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain
kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät
ne hulluksi, kun ei voi _nähdä_, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että
puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he
ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni
tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa
selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. -- Voi, ja herätä
aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken
juuri kokenut, miltä se tuntuu -- aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen
ennen päivällistä -- ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään
huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä
tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan!
Ja sitten ruoka-ateriat -- --"

"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti
jännittyneeltä.

"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä
ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen
sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä
palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen
ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En
yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa.
Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin
tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta
hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta
keinoa!"

"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei
pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa
lisäsi: "Koska te olitte juuri _te_, rakas ystävä, niin ei ollutkaan
muuta keinoa."

"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden,
Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai
hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä
toivon -- jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle -- että tämä on
ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika,
luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"

Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi
sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan
herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi,
jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt
minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"

"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin
paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni.
Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut
nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen
aamunkoittoa."

"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"

Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.

"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.

"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä
saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te
kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"

"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin
liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä
ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen
kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat
ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee
heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain
hämärästi. Deryck, juuri siksi, että _on_ niin kovaa kuulla teidän
ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä
on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa:
'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon
voida sanoa: 'Hän tuli ja meni -- paras ystäväni -- enkä minä nähnyt
häntä ensinkään.'"

Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen.
Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti
kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan.
Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.

"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi
hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy
taipua."

Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika",
sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että
te voitte olla melkein itsekäs."

"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori.
"Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla
läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan
kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta,
usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla
-- semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät
ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan
palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta
luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä
hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle.
Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä
hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn.
Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee,
sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin
pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea
te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella
nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja
toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte
'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita
vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä,
Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"



Kahdeskymmenesneljäs luku.

MIEHEN NÄKÖKANTA.


Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck
istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä
aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa
nummi-ilmassa.

Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään,
kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten
hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan
katkonaista.

Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa,
sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen -- -- Garth 'smokingissa',
mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori
moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut
mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa
tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane,
aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.

Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina
huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen
rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla
"oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva
Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.

Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen
seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa,
ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille.
Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen
matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui
nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat
syvällä nojatuolissa.

Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta
kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta.
Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään
varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.

"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin
ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa
todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti
liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan
joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte
vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille
ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on
liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin
tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti.
Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat
toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman
ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä
korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät.
Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna
teille kättä?"

"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin
hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin
hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä
potilaillensa?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.

"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti
tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli
tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut
minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa
milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia
kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."

"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita
ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.

"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö,
Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi
yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen
kosketusta."

"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko
minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"

"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana
potilaana. Yleensä miehet --"

"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli
aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan
lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut
sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin -- kuka tietää?
Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand,
kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan
oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten
joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka
säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua,
voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi
tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta
pyhyydestä?"

"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut
semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta -- hyvä ystävä, saanko puhua
suoraan? -- jos tuo 'ainoa oikea' -- todellakin on olemassa -- teihin
nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta -- olisi
hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa
saisi olla vain säilynyt muisto."

"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun
on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa
voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen
näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on
olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."

"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan
tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin
tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka
hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."

"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä
olin vain 'nuori poika'."

"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin
ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te
olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei
joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja
kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."

Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.

"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"

"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos
erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot,
tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset -- toisin sanoen toisensa
pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain
vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina
kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista,
henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman
teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja
vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on
miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy
huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä,
on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla
itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus
valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin
sarastava päivä."

"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin
yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei
mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun _vaimoni_, nimitin
häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi',
jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä
teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"

"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa
suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni
Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista
teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla
lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."

Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.

Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen
käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran
hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen
kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori
hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.

"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki
on niin vaikeata näin sokeana."

Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat
sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet,
että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen
leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi
kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä
kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä
ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös
hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä
kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia
sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun
laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'.
Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä,
toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita,
avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi
katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän
olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.

"Olenko minä -- olinko minä -- hullu?" kysyi Garth.

"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle
koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman
mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista
ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja
herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua
tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.

Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa
ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän?
Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa
miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi
naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.

Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa.
Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä
kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi
oikeaksi'.

Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth
päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti
hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti
tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli
hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.

Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin
tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana
hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:

    "Pois kateet poista, rauha suo.
    Sun ohjaukses' turvan tuo."

Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.

"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä
kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani,
lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"

Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se
yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.

"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten
salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei
miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne
tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä
ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin
ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän
salaisuuksiaan."

"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta
velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."

"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen
ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena.
Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."

"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth.
"Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. --
Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja
tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin
piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä,
viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja
niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle -- ja
monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään
olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut
kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille.
Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän
asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat
olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan
täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava
se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi
lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan
mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan
metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin,
ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä
vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä.
Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli -- niin, hän oli --"

Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös
hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä
nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi
tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia.
Niin, minä ymmärrän. No?"

"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas,
nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki
kauniit naiset -- olivat he minkäkaltaisia tahansa -- hurmasivat
minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan
maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin
vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin
avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule,
että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista,
joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin
heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen
minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja
johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria
pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin
meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon
vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä
itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni.
Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan:
ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli
rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma
oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta
pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he
olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää
kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset
itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni,
ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."

"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on
aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."

"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se
koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini,
joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä
kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes
painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää
arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja
nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat
asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. --
Hän -- 'ainoa oikea' -- ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla
vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja
avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää
häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin -- tapahtui jotakin --
en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on.
Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä
hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen
hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen
ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei
mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen
rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei
janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin
tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei
tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."

Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä
menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.

Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän
sanoi: "No, ja --?"

"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että
oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden
asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin
rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen
läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä,
ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."

Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden
hiljaisessa muistelemisessa.

Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen?
Kaunis?"

"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis?
Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."

"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"

"Minä _olen_ maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan
hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne
lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista
aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole
nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa
niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun
hävitettävikseni."

"Ja kuka se on --?" uteli tohtori.

"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.

Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä
valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa,
jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar
Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme
pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"

Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän
verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona
valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen,
sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa
kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden
asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin
selittämättömän rakkaaksi."

"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä
ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä
silmilläsi!)

"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin
eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'.
Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni
juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me
lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä,
sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme
mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme
puhuneet itsestämme, sillä me _tunsimme_ -- ainakin minä tunsin ja,
Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet,
tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka,
jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret
miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina
toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita
ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla
ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle
selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti
valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua
kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä,
saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa,
vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella
runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon,
hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja
minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena,
jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan -- ylvään ja suloisen
naisellisena."

"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa
kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.

"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja
tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon
muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista,
ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina
yhdessä, ja kun hänkin -- 'ainoa oikea' -- puhui jotakin sen suuntaista
minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani
tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle.
Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli
kuutamoinen ilta."

Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen
ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu
toiselle miehelle.

Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."

Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli
sanonut: "Sitten -- se tapahtui", kun _hän_ oli ennättänyt tähän
kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen
kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten
alakuloinen nuori ääni jatkoi:

"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin,
ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin,
että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut,
niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen,
oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen
vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut
toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän
vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan
ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku
ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät
kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä.
Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole
älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa,
jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma,
että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen
leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan
noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta,
selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää,
minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt
vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."

Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi
tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä
hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.

"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.

"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi -- mikä hän
oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan,
mikä hän yhä _on_, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti.
Se sana -- ei, kaksi niitä oli -- ne sanat saivat hänet ymmärtämään.
Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut
luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia
ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan
minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta
ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin
ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli
ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan
tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin
hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut
hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli
ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin
painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä
naimisiin nuoren pojan kanssa.'"

Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut
käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä
päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli
ennen ollut.

Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui
rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen
kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet
olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä,
mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta
sen tapasi.

Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa
kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin
mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen:
"Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka
ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin
ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän
oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä.
Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja
sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään
lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä
tukahduttaa.

Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei
koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.

Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle.
"Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"

Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.



Kahdeskymmenesviides luku.

TOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.


"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette
selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te
olisitte voinut sanoa niin paljon!"

Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä
pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle.
Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat
keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia
suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson
ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen
päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän
tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.

"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen
pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä
korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai
otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen
ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte,
Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä
suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin
sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."

"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä
olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."

"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on,
että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään
pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes
pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen
lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla
rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan
ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja
syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen
esimakua."

"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja
painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en
ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette
raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi,
ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein
kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan,
että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja
jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."

"Niin -- väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut,
että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi
jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä.
Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja
lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille,
kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän
luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen
voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa
teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin
tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."

"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.

"Te tunnette yhä olevanne oikeassa -- osaksi ainakin", vastasi Deryck.
"Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte
siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on
sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa
anteeksi?'"

"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä
ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien
onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."

"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa
itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen
rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun
oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus -- äidinrakkautta
lukuunottamatta -- on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille
olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden.
Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."

"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin
tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole
oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei
äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."

"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.

"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän
kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"

"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää
varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet
--"

"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."

"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte",
sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.

"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan
tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."

Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he
olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä
Simpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."

"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane
oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.

"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä
minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun,
pysykää sokeana -- tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää,
miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun
mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy
aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa
hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte,
täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä
niskaanne."

Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.

Jane jäi sokeana istumaan.

"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne
ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa
minun kädestäni kiinni."

"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette
täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."

He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.

"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."

"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen
kanssa."

"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.

"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori,
"mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."

"Tiedättekö nimeä?"

"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.

"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti -- "vaan Jean. Tiedän hänet --
puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet
painavat."

"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat
syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa
tästä näköalasta?"

"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua
kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi
yksi."

"Ja mikä se on --?" kysyi tohtori.

"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi
tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni
kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt
useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko
polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."

Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen
huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville
käsille.

Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen
menemään.

"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena.
"Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin
ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."

Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla
toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin
päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.

Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja
veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.

"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän
ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin
viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori
jotensakin hengästyneenä.

"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä
olisi joku."

"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden?
Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee
oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin,
näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä
jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."

"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni
kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand,
usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä
päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän -- 'ainoa oikea' --
lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten
hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös
ääneti."

"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.

"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka
hän oli tavannut hänet -- ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja
neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen
katseensa."

"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia
näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme
niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet,
vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he
tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää
siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä
luulen -- ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain -- luulen että hänen
koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."

"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.

Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin
jo muuten langennut Janen jalkoihin.

"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette
sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan
puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt.
Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan
koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa
loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa
kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai
kuutamossa -- missä tahansa -- missä mieluimmin haluatte. Voitteko
silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä
kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen
ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä
itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee
yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää
yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko
hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin
tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"

Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä.
Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin,
kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.

Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen
vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin
jatkaessa puhettaan:

"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen
kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö
ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa
jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"

"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on
liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti
olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta.
Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi
rauhoittanut hänet."

"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.

"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti.
"Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja
riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."

"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.

"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän,
että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen
yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan
oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista
vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee -- kuinka
tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta
saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen -- ei mies
voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee
häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani
nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun
laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?'
-- niin, en kertonut sitä teille illalla -- vaikutti tämä äkkinäinen
ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni
tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."

Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän
ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein
hän lausui:

"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. --
Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana
vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"

"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo
päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän
on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut.
Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten
vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni,
lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."

"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,

"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut
anteeksi -- sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi
ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."

"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte,
että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja.
Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona
pitkänä yönä -- muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen,
kaihoava rakkaus hänelle oli -- rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä
peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin
kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä
vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa
ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia
pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä
todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."

Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä,
odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi
osannutkaan.

Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.

Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä
tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti
hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni
naiselle."

Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka
eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.

Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti,
"minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani,
että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea'
mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne.
Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi
sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja
kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on
sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä
ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"

"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en
kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun
en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi
tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen
sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten,
olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen
olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani,
en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös
todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja
himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin
paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut,
koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin.
Jätetään se nyt."

"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.

"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas
niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle
tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."

Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.

"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa
istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä
kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan.
Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin.
Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä
ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut
menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle -- -- -- Tie on leveä.
Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis
vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea
kiivetä."

"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin -- jos tarve
vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta
ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni,
vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."

Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina
pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen
sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne
toisistansa.

Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin
askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.

"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin
sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä
haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."

"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän
myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."



Kahdeskymmeneskuudes luku.

PIMEYDEN MAASSA SYDÄMET KOHTAAVAT TOISENSA.


"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen
kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa
tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen
laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui
hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän
ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin
osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään
odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.

"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne
luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja
te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on
vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut
olevanne pieni petturi, neiti Gray?"

Ainahan hänellä se tunne oli -- Jane paralla. Siksi hän heti
vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt
kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka
auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin
lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen
maailma kuin päivänvalossa."

"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on
saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka
tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin
toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta
taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen
tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään
yksinäisyyteen pimeyden maahan."

"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun
tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä,
yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."

"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin
olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin
yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen
ystävä on myös ollut täällä.'"

Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä
Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä
ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin
miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka
kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota
hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane
levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan
lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen
luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.

Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies
milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden
ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan
rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse
oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen
loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi
onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella.
Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!

"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten,
mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä
opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan
hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen
"Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja
vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.

"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä _yhdelle_
tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi _kahdelle_ tuntua sangen
ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa
pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin
miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni
olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin
jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina
ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä,
että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe
ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa:
'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme
yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin
liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"

Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja
niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta
vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi
aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti
hänen tuolilleen.

"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli
hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle,
mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että
sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen
kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on
näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä
kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne.
Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"

Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi
tuolinsa.

Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän
oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain
välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa
-- Janen rakkaus -- voisi merkitä hänelle -- sokealle. Hän unohti,
että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan
sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin
osaaottavainen ja uskollinen. Ja -- voi, rakas Garth parka! Ja
senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! -- Garth tietysti teki sen
johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane
tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja
hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.

Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä
luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle",
sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan
hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."

Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän
äskeistä ajatustansa.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua
tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut,
eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."

Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri
onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä
hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos
hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut
välillemme -- kokonaan minun syyni -- eikä hän salli minun selittää
sitä."

"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän
kihloissa?"

Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän,
"vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan
meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että
joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi
"pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka
sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia
lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin
syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin,
niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa
vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina
ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin
hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi,
kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys,
mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta
ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa,
hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka
oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä
todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin
pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle
eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi,
aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa
saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli
niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja
tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä
tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken
selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n
varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi
hänet pois.

"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa
paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä
tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.

"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi
tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin
varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän
kyllä huolii teidät!"

Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan
arkaluontoisen tilanteen varpaille.

Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei
onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja
askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen
ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui,
että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi
ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi
höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen
hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden
herkkään ilmapiiriin.

Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.

Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut?
Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja
hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet
ainiaan luonansa pimeydessänsä. _Hän_ ei pitäisi häntä "vain nuorena
poikana"... Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki
mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän.
Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina
Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä
milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin
ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren
kanssa, mutta rakastaa yhä Janea..." Mutta silloin Garth huudahti
kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana
taistelusta.

Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt
sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota
sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla
mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo
nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli
syypää hänen omaansa -- ei syypää, vaan sen aiheuttaja.

Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina
hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja
laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan
olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.

"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis,
poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet
aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette
kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä
mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on
teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa,
sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta
tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja
minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä
koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne
minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan.
Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus
siellä merkitsee."

Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi
jännittynyttä odotusta.

"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin
äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää
näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin
sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."

Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri.
Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä
oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten
yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun
hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova
koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.

Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.

"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän -- kuinka rakas hän
on teille?"

Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta
rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.

"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.

"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"

Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin
ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti
minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."

"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"

"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen
kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."

"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!'
Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä,
kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu,
ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen,
kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää;
se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta
jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki
auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se
lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen
siltä koko sen lentokyvyn."

"Voi, -- kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi
sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä
leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa -- minä katkaisin ne."

"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyi
Garth lämpimästi.

"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää
eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan
ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."

"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun
omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä,
joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen
ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa
hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa
koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella
rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen
siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"

Jane hymyili kyynelsilmin.

"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisar
Rosemary.

"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette
ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen
toisinaan ajatellut -- olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni
ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle -- olen toisinaan ajatellut --
voin sen nyt suoraan sanoa -- että usein eräs keino on tuntunut sangen
läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken
sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä
hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi
tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni
sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut
himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan,
minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita
ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja
hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan
kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä
kuolinhetkelläni näen _sen naisen kasvot, jota minä rakastan_. Te
sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne
säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en
voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän
ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että
minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä
arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista
vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa,
joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina
vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä
olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä,
jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa
silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin
jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin
hänelle tarjota."

"Mutta --", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat
saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada
koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen --?"

"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi
hyvä Jumalani, te pikku tyttö --! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla
mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth
kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä
Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.

"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin
Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran,
kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö
mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö
mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja
katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En
voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin --
minua _ei voi_ pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on
lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina
ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni,
on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen
rakkautensa tekevän -- -- -- Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä -- ja
se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin
tuhansia penikulmia välillemme -- ja olen varma, ettei ole kuin
muutama askel... Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai
olenko tulemaisillani hulluksi?... Neiti Gray! _Te_ ette petä minua.
Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa,
olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja
minua?"

Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät
kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi
hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä.
He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen
ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää
tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin
kätkettyinä.

Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion
syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.

"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary,
"kuin _te_ ja -- _minä_."



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

SILMÄT, JOITA GARTH USKOI.


"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"

He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt
kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar
Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä,
mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet
hänelle monta uutta oikeutta.

"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma
kuin nyt."

"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"

Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja
olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa
Charing Crossilla."

"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin
menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"

Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän
aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä
tietoja ja ohjeita."

"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla
kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että
kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi
neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja
mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme
autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin
ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan
te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä
vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa
heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää
vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä.
Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä
vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä
mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle,
että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään
kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti
sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa
yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään
semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä
hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."

Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista
noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla
hänen rinnallansa.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori
Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri
kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani,
mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri
siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita,
mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen
ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle,
täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis
tohtori Deryckin lähtevän?"

"En. Minä en _nähnyt_ tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi
hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa,
kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen
junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."

"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä
hänen kasvojansa?"

Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin
kokea, kuinka kovaa se oli."

"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.

"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."

"Voi --". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä,
ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä,
tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.

"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän
kiusallisia ovat, eikö niin?"

"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En
voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja
kopeloimisen?"

"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se,
että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään
ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa
apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä,
saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä
vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy
antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni
tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."

"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut
mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa
syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla.
Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette
kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee
hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän
ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen
herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä
kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin
kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi
ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa.
Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka
todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät
majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa
tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle
eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja
viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä,
oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää
vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja
pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät
pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia
puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria
palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen
päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani -- etelä-amerikkalainen
lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen
lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja
minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin
luulisikaan.

"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä
muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn
välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme
ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai
ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut
milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja
huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion
ja minä -- hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte
-- leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin
hävisimme surkeasti."

"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä
kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."

"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!"
huudahti Garth.

"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin
loppuviikoksi vapautta."

Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui
tuttavallisesti lähemmäksi.

"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin.
Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on _kärpänen_.
Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä
voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään
äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin _täytyy_
meidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken
tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi
lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin
nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka
sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja
siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen
syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä
juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle
selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä
onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen,
etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja
katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin
olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta
etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi
saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei
tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei
mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi
toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."

Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti
sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä
ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä
lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä
suhteessa uskoa minun silmiäni?"

Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa
teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan:
minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi
kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin
verran valoisaa?"

Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme
kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova
nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä
iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."

"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo
tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän
minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan
harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko
kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu
mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita
tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi,
jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin
Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne
tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan
sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut
pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat -- no niin, hiukan oudot, ja
jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista
puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En
liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee
henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en
voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä.
Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka
puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko
tehdä sen nyt heti?"

Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra
Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen
sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."

Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä
on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat
nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne
ovat suuret -- noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät.
Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten
ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen
niiden pariin."

Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi.
Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi
soittokoneen luo.

"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen
toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän
tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua.
Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne,
vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa?
Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."

Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen
teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella
niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni,
vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on -- tarkoitan
tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan
ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin -- ainakin mitä
naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö
onkin. Muu on vain täytteenä."

Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla,
loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.

Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja
odotti.

"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului
selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut
jotakin itse hiljaa säestäen.

"Nainen ja mies... kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain
hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa
on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"

"Entä toinen?"

"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei
siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina -- näkyvänä tai
näkymättömänä -- hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" -- pianon
sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista -- "pientä lasta.
Taulun nimi on 'Äiti.'"

"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:

    "Pois kateet poista, rauha suo!"

ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

TAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.


Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti
sen kiinni jäljestänsä.

Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen
silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen
sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta
pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä
kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä
sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.

Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina
kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla,
niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain,
sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen
tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa,
että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän
kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli
aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa,
olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa;
ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun
korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja
jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten
tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän
rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle!
Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi
hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.

Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka
pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi
siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä
kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta
tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa
ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat
seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai
keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä,
lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen
ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt
lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän
hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista
kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja
onnettomuuteen.

Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita
oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja
hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että
keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään
pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat
silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu
pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen.
Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää
tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi,
ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan
aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty
jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän
asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi
tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.

Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean'
kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis
enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.

Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen.
Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma
sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi
katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli
ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, -- "ellen enää toiste kykene sitä
ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa -- _uskon tehneeni
oikein_. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein
ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen
hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja --
_niin uskon yhä_." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

JANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.


Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane
näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten
yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen
Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon
ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset
valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä
entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja
hän ei löytänyt.

Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain
kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni
sinne.

Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja
hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.

Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja
asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin
ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin
taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä
oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan
toista.

Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä
siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa
ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten --
kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen,
ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin
kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät
kädet -- tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima --
voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.

Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas
vaikutelma oli rakkaus -- korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja
kuitenkin niin perin hellän inhimillinen -- ja noista kasvoista se
kuvastui.

Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä
tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat
melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta
ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli,
että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät,
eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota
olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne
miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä
ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden
puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa
katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi
sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä,
ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei
mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista
silmistä -- kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta
katselivat -- ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen
valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta
samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma
itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä,
kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän
voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen
eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa,
antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa
katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.

Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan
eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja
tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan
sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet
kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin
hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja
kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut
hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen
täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa,
ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta
kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot
olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä
lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka
niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.

Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa
pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen
taulun ainoana värikkyytenä.

Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi
rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta,
voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan
tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni
kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".

Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut
niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden
puserruksesta.

Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta
voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta
kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään,
ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta
harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen
tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta
oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän,
ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset
olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."

Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani!
Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti
säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis,
mitä hän näki? Olinko _minä tuon_ näköinen? Ja nainenko, joka tuon
näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana
päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän
ikäeron vuoksi muka?... Oi, Garth, Garth!... Oi, Jumala, auta häntä
ymmärtämään!... auta häntä antamaan minulle anteeksi!"

Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.

Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut.
Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen
täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan
katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.

Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen
kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden
majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään
kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti
äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä
niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen
täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot
koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta
tyytyväisyyttä.

Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli
siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet
hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen
hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois,
mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli
hetkisen ja hymyili.

Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin
älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä
kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli
kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen
myöntäminen: "Totta -- niin, totta se on."

Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset
kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko
nämä sellaiset kasvot -- nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut
vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä
niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?

Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen
kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi
kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.

Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi.
Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki
selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"

Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia
riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa
Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä
yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia
kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat
kukkakiehkurat.

Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään
päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti
kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi
ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli
tumma, ääretön sini.

Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui
puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; -- eikä se tarvitse
valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä.
Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua
ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten
seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille
raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.

Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen
hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi
hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen
uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan
ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä
alhaalle.



Kolmaskymmenes luku.

NAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.


"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin
katsomaan, mitä oli tapahtunut."

"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut
minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut
nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä
kärpäsiä!"

Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä
sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.

"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"

"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary.
"Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne
ovat niin liikuttavat -- voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt
rumasta naisesta kauniin."

Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat
leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän.

"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti.
"Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun
ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys
hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän
unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden
arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."

Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.

"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."

"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti
hänen rumat kasvonsa."

"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky
oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto
luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."

Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.

Hämärä yhä tummeni.

Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun
pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."

Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi
hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka
tuntisi minun -- sen -- sen naisen, joka niihin on maalattu."

"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne
hävitetään."

"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.

"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.

"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"

"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.

"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."

"Hänen täytyy!"

Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin
huomion.

"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.

"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi
suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."

Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.

"Nainen -- joka tietää -- olevansa -- ruma?" toisti hän ihmetellen.

"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo
nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän
tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen
edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja
hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen
ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."

Garth istui aivan ääneti.

"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko
hän vaimo?"

Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.

Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi
muuten sen sykinnän.

Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.

"Onko hän äiti?"

"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut
tulla, jos --"

"Jos --?"

"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.

Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain",
virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä
varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja
otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta
vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat -- ihanat!"

"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta
tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut
ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne
minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"

Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään
raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja
itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi.
Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth
saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan
siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.

Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään
hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle,
mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.

Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen,
kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus
siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän
sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi
voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa
noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, -- hän oli menettänyt hänet --
menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen
voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?

Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan
huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja
kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua
niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa,
samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth
riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä
hänen liikutustansa.

"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme
hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä
vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte
ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte
päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin
työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne
helposti."

"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin
sitten --"

"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En
tiedä, mitä hän ajatteli itsestään -- epäilen, mahtoiko hän koskaan
omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte
pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat
ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut,
kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin
sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa
säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina
edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet
ainoastaan sellaisena, jommoiseksi _minun_ käteni on hänet kuvannut,
voi mainita häntä rumaksi."

"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei
ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun
vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne?
Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat -- elämän suloisimpia
iloja -- ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä,
nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja
tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen
meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää?
Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"

Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista
kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni
eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut
näkivät.

"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.



Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

HIUKAN MYÖTÄISTÄ.


Päivällisen syönti sinä iltana -- he söivät nyt ensi kertaa pikku
pöydässä -- onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot
olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän
ei enää tuntenut olevansa niin avuton.

Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys
viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja
hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti
Championin nimi tuontuostakin.

Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan
häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli
vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut
aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin,
kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita
yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen
hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin,
raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja
ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia
hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat
hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen
olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan
kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain
tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat
silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."

Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan -- jos suinkin
mahdollista -- piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun
selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi
kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata,
mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen
pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan
piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen.
Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi
ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja
hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa
valossa.

Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut
joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki
ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana
tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä
se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.

Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita.
Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt
heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen
varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä
mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa
ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut,
ystävät.

Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja
sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää
toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne
ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän
väliltänsä.

Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari
kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane
odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen
sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse
pääaiheena.

Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa,
sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari
päivää vapautta loppuviikosta?"

"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka
pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti!
Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen,
voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä,
silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään
kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt
itsenne niin välttämättömäksi."

Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi
hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain,
aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen
postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun
täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen.
Luulen -- ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on
maanantai. Saanko lähteä torstaina?"

Garth näytti vallan hätääntyneeltä.

"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää
potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä
vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä,
puolittain ärtyneenä.

"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen
vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."

"Minä sähkötän Brandille."

"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman
henkilön."

"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti
Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te
tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"

"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi
sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas
ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"

"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat
oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa
heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin
löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva
Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy
joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden
vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä
sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa
sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos
lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan,
tulee vastaukseksi: 'Kyllä _ja_ ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa,
että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja
ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes
saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."

"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin
kovin roteva?"

"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin
äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin
ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana
häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon
Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No
niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku
-- ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."

Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon
Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa
yhteyteen.

"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut
hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan
vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa
liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani.
Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan
päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan _tiedä_, hän aina
_luulee_. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun
lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi
kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia,
tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka
on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa,
sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä
he ajattelevat muista asioista -- ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen
kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä
rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En
ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen
heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta
kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako,
menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme
jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai
rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän
taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta,
tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain
meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos
tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa
kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta,
jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta
hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen
menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein
mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista.
Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."

Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän.
"Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen
nykivän pikkuliivejänsä!"

"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.

"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On
perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein
kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta
on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"

"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.'
Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"

"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."

"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoi
Garth moittivasti.

"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti
ojennettuja käsiä.

       *       *       *       *       *

Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut
sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä.
Toisen osoitteena oli:

    _Georgina, Meldrumin herttuatar.
                    Portland Place_.

toisen:

    _Tohtori Deryck Brand.
                   Wimpole Street_.

Molempiin oli kirjoitettu: _Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on
kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa_.



Kolmaskymmenestoinen luku.

VÄLISOITTO.


Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.

Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli
valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina
välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan
takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen
huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.

Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin
Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli
karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.

Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.

Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen
lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle
sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli
vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan
"neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa
hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut
myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän
ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli
aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa,
eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva
Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin
taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina
ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän
kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En",
väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon
vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit",
intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin
minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery
ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka
mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat
"typeräksi".

Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen,
jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin
lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se
oli herttuattarelta ja kuului:

_Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden
Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa_.

Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään
vastausta; kiitoksia, Simpson."

"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.

"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan
välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä
ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy
vallan tavaton sekamelska."

"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran
saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.

"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti
sanomalehden jatkaakseen lukemista.

Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä
ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta".
Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen
sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja
meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman.
Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli
toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten
hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin
omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä
loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli
tohtorilta ja siinä oli:

_Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska
tahdotte. Sähköttäkää uudelleen_.

"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.

"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.

"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi
päänsä aivan kuin rukoukseen.



Kolmaskymmeneskolmas luku.

"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."


Keskiviikko valkeni, ihana vappu.

Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan
ikkunan ohi kulkiessaan:

    "En impein suloutta pysty laulamaan
    ja sielua, mi loistaa katseestaan."

Jane kumartui katsomaan.

Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen
askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja
miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi,
jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää.
Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta
sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa
ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"

Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan -- tämä päivä, jolloin
Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja
anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin
hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina
nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä
hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää,
jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten
vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan
luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan
rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.

Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän
vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen
etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin
rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.

Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:

    "Mut askeleissaan häntä seurajan,
    viitteitään vaihein kaikin noudatan,
    suitsutan alttarillaan rakkauttain,
    etäältä kunnioittain palvon vain."

"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos
kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei
ole mitään sinua ja minua erottamassa."

Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, -- kuten usein muistamme
raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan
tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, -- johtuivat hänen
mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki
molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän -- -- -- sovittaakseen
molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin
juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti
kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me
lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."

Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen
kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.

Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.

Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla
ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen
ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä
hänellä oli keltainen ruusu.

"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson
ja minä nousimme leivosen keralla -- eikö niin, Simpson? Simpson
parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun
sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa.
Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen,
että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin
sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten,
Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän
niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota
laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta
äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun
kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli
saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa
kevätkuningatarpukua."

Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän
nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.

Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä
puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.

"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette,
ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne.
Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette
heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta
hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te
selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät
varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin
ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte,
niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään
minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla
ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt.
Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä
ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne
älkääkä lähtekö torstaina."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti
teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä
vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän
tuntenee oireet jo vanhastaan."

"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui
luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla
vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin
samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin
portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda
ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun
se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin,
ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni
satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka
kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin
samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa
serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla -- mutta taidan
väsyttää teitä."

"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on
ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies,
kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi
olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat
tuossa tuokiossa."

"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin
vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi.
Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla,
ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin
'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin,
"ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä
koskaan nähnyt noin villinä."

"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin
tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä
hänen hyvää tuultansa.

Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä"
ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson
väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar
Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana
ja miettivänä kirjekasa edessään.

"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien
sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua
ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui
iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään
musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan
pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.

"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna
tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"

Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie",
sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."

"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä,
kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin
oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme
metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille,
iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."

Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta
ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan
pakahtumaisillaan.

Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini
joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää
minut sisällä."

"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi
niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään
tapahtuu jotakin'."

"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta
Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä
kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri
nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan"
säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän
valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein
kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.

Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa
ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari
kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti
taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti
saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta
mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen
olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi
vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti
paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä
on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen
mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen
hänet -- vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja
kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi.
Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka
olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki
_tämän_ Garthin jo pöydässä.

"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään,
"minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten
täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja
yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen
pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin
pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena,
valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu
jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä
Margerykin tuntee sen."

"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti
sisar Rosemary koetteeksi.

"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan
kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"

"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.

"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."

Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan,
kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi
niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko
oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen
sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten
edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin
kaikkein viimeiseksi.

Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli
huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat
puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt
heidän yksinäisyyttään.

Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.

"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä
on kypärä ja --"

"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."

Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."

"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."

Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä
edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää
virkkamatta.

"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua.
Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."

Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:

"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on
yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän
silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo
kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista
minulle."

"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.

Garth mietti.

"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."

"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.

"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako
minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"

"Sinun vaimosi."

Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi
tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.

Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa
kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen
kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään
tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin,
olkaa niin ystävällinen."

Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut
rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli
sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini."
Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin
kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut
voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana,
lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen
merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli
kirjoittanut: "Sinun vaimosi."

Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.

Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean
silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä.
Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen
kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei
ollut värin hiventäkään.

Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.

Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt.
Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä
sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan
hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut
ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät
-- sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle
heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja
sydämessään tunsi olevansa häneen.

Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä
niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti
valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.

Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja
Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?"
Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus
sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä
Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi
katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" -- ei kysyen, vaan selvää
tosiasiaa vakuuttaen -- piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti
kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän
asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se
oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen
tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja
valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä
oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän
ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen
miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen
osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa,
ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta.
Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät
totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän
häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka -- ja senkin päätyttyä. Tämän
Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut
kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa
toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko
ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut
lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.

Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti _totuus_
vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus,
sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen
ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen
"Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth
vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu
siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut,
kuului: "Totta -- niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän
allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin
yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen
luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset
päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?

Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee
allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki
Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun
katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän
purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.

Neljännestunti oli kulunut.

Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi
hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi
oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.



Kolmaskymmenesneljäs luku.

"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."


Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui
kirjastoon, eikä kääntynyt heti.

Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle
luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu
palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu
talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt
pöydällä odottamassa lukijaa.

Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi
hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta,
joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut
kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen
kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin
kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt
sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti
kääntyessään kirjurinsa puoleen.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen
saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä
lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota
voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja
tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan
erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan,
ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin
kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe,
niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan
siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi
arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan
kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."

"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.

"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi
selvästi ja tyynesti lukea.

    "_Rakas Garth!_ Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni
    Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko
    kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä
    rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa,
    kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä,
    kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka
    mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja
    kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy
    saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin
    kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy
    kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä
    kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin
    luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa,
    pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi
    sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."

"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.

Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä
hän saa tulla", sanoi hän.

Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.

    "Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan,
    on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua
    entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä
    yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran
    valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena
    säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön
    luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on
    vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri
    tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan
    huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani
    kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua
    vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan
    minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa
    ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties
    myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä
    siihen auttakoon -- ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"

Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä
rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi
ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian
suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa
tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen
kokonaan kasvonsa kädellään.

Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.

    "Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni!
    Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin
    pyysit minua -- jolloin kutsuit minua -- jolloin _olin_ vaimosi?
    Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille
    koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän
    ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta
    totuuteen.

    Minä _olin_ sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin
    vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon
    tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei
    pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta
    silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja
    valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas
    pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana
    hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut
    rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."

Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi.
Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys
värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.

Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan
osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.

"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi
teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä.
Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea
ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun
osakseni."

Ja sisar Rosemary jatkoi:

    "Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja
    vakavasti -- oi noita rakkaita silmiäsi -- herätti katseesi
    minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus
    valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo
    rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa
    niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi
    takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle
    on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan
    toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi
    toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi
    kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti
    -- avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua
    suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan
    lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun
    täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten
    kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen
    toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani
    olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon
    asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat
    minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun
    tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina
    olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka
    ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen
    konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi.
    No niin -- muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni
    miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko
    ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada
    olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan.
    Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa
    naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen
    ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan
    käytä sitä. -- Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata
    niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä.
    Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle
    paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti,
    muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth -- näin
    asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan
    kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä
    olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä
    Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin
    kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot
    sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä
    lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta
    rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen
    kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä
    pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta,
    mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.

    Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti
    niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle
    naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti
    päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona
    ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan
    syöpyivät aivoihini. Sitten -- sellaista on naisessa heräävä
    itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja
    kaivattu -- sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat
    ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta
    vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä,
    jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen.
    Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten,
    Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun
    rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät
    molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti
    hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta
    kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen
    suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista,
    vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi
    ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän
    naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin
    kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori
    Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen;
    hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja
    rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta,
    kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä
    ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni
    vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin,
    päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään
    aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti
    toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin
    tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth,
    luulin yksin jääväni lohduttomaksi. -- Sitten tuli kysymys: mitä
    sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit
    sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan
    väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun
    siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni
    joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni.
    Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni
    kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa
    ja elämässä -- Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren
    pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta
    sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että
    myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane
    parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän
    pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja
    antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen,
    etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin,
    jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.

    Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck
    Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään
    ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine
    vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi.
    Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä
    lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei
    minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin
    Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle,
    rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa.
    Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää
    sanan Sinulle. Silloin -- oi, oma rakkaani -- minä sain kuulla.
    Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.

    Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut
    minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.'
    Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen
    saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun
    ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin
    mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun
    rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne _nyt_
    naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun.
    Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän
    vallan yksinkertaisesti: 'Mutta _hän_ piti niistä ja ne ovat
    _hänen_. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne
    haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en
    voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut
    eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.

    Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa
    minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla
    heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana,
    pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani -- povi, jolle kerran painoit
    pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata
    ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.

    Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.'
    Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä
    kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan
    -- jos vilpittömästi voit sen tehdä -- 'anteeksiannettu' ja
    lähetä se

                                              _Vaimollesi_."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti
lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti
silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä
Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.

Garth kohotti vihdoin päätänsä.

"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti
hänen liikutettuja kasvojansa.

Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.

"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary
katkonaisesti.

"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja
lyijykynä."

Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.

Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla
kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi
keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.

"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar
Rosemarylle.

"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet
ennättivät tahrata sen.

'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.

"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta
innokkaasti. "Ja hän tulee -- Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää
iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"

Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin
hallituksi äänensä.

"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on
'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"

Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.

"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän
saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo
päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee
huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te
ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery
ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen
saada heti postiin, neiti Gray?"

Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko
olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän
vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla,
mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset
Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän
rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.

"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely
tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."

Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin
kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti
kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:

            "Meldrumin Herttuatar.
               Palace Hotel, Aberdeen.
    Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."

Toisessa:

            "Tohtori Deryck Brand.
               Wimpole Street, London.
    Kaikki hyvin."



Kolmaskymmenesviides luku.

SISAR ROSEMARY SAA PALKKANSA.


"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi,
"minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne,
että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin
on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne.
Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni -- vaikka
muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne -- olitte vähällä
kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle.
Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen
teidät korkeaan lastentuoliin."

Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi
makeasti nauraen takakenoon.

"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!'
Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen
vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä,
Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te
kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"

"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary
säyseästi.

"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen
teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen
olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut:
'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"

"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.

"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista
arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan
-- kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko
puhetapanne aivan kuin Janen -- kas mun peruukkini! Tiedättekö, se
on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on
lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki
olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan.
Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"

"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar
Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja
herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että
te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa
oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja
ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen
huomenna tähän aikaan hänelle."

"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth,
"ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan
vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle
teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja
vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella
olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat
pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt
minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko
mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte
mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä
kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti
venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja
te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja
sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla
teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin -- en minä oikein tiedä.
Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."

"Minkä tähden?"

"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne.
Katsokaahan, _te_ olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen
kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta _hän_ -- niin, hän
on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin
peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te
oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä
ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät
erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän
näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"

"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi
potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."

"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua,
missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita
Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme
voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu
herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar
ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas
olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme
olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen,
käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina
ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein
jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme
ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi
vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä
se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen
ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen
saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista.
Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei
ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin -- eräänä
iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa,
valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika.
Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat
alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin
puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti
tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa;
vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui
juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta --
tiedättehän tuon _läpitunkevan_ hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja
ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka
vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan -- mutta minähän unohdin!...
Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!... Mitä siitä. On jo jotakin
sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen
lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät
sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on
satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa -- niin, jo muistankin.
Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan,
paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli
tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin,
luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli.
Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme
hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä
nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat
ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava,
ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa
hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan
pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat
uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen
hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit
-- sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei
koskaan ollut päälläpäin, -- hän piti sen aina piilossa. En tarkoita
nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti
-- ei hän koskaan puhunut -- itsestään ja omista valloituksistaan
aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle
kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa
jotakin levotonta. Ja kesken kaiken -- mutta sitähän minä en saakaan
kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi
sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan.
Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti
vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta
hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin
yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt
antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä
ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy
aina tehdä niinkuin Jane sanoo."

"Miksi niin?"

"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän
tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"

"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."

"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei
olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne
hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä
muistuttaa teidän ääntänne."

"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän
kanssanne, ette muuta muistakaan."

"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan
teitä kauheasti. Ei kukaan -- ei _hänkään_ -- voi täyttää teidän
sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme
varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei
ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu.
Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"

Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat
häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth,
luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä
päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki
hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori
Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi
uudelleen Garthiin -- ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot
olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä -- ylen valtava hellyys
täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää
kauan.

"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.

"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta
luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle
ainaiseksi iloksi."

Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä
hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei
oikein päässyt.

"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi
hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta.
Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne
kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku
Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan
häntä -- Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan -- mutta minua alkaa
puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa,
mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä.
Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri
siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en
voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa,
että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."

Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.

Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko,
herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen
minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne.
Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa?
Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän
tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen
rakkaudesta teihin."

"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin,
kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän
tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.

"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet
vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä
vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin
suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan
panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista.
Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin,
ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme
hiukan soittaa ennen päivällistä."

"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin
pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt,
minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."

"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois
korjuun."

"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette
lähde, ennen kuin hän tulee."

"Enkä lähde -- ennen kuin hän tulee."

"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."

"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin -- kuinka sanoisin --
oikein raiteillani."

"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar
Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen
äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.

"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän
liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa
kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää
teitä."

Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä -- voimakkaat
ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin -- oli painumaisillaan
Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen
aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut
riistää häneltä.

"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet
-- puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä
oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää
hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota
kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä
'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa.
Näkemiin, herra Dalmain -- tunnin kuluttua."

"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä
ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme
voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."

Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui,
hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen
hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee
huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin
minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että
mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän,
ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt
vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa
minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko
mies!' sanoisi Tommy."



Kolmaskymmeneskuudes luku.

"RUKOUSNAUHA" SELVITTÄÄ.


Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli
jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä,
ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä
tammiportaita.

Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt
pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin
rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.

"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen
kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita
saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä
laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle
vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun
hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme
ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla
ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä
ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"

"Kyllä, neiti -- armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli
aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä
herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä
henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.

Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.

Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun
kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.

"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on
matkalaukussa?"

"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon
matkalaukkuja."

Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli
Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana
iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä
nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen
silkkisukkiensa punaisen raidan.

Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut.
Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja
kärsivällinen.

"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.

"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin,
askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin -- voi,
neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta
mykkänä."

"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."

Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi
hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"

"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin:
'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi
varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen.
Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."

Garth purskahti nauramaan.

"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan
huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen'
minulle?"

"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain
yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole
mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos
tahdotte, että lopetan -- voitte tulla."

Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.

Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän
huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin
varovaisuustoimenpiteet.

"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten
Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot
ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.

Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja
värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.

    "Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
    ne talletan helminauhanain,
    ja helmi helmeltä tarkasti
    niitä lasken rukousnauhassani.

    Joka helmi on rukoushetkinen --"

Jane keskeytti.

Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään
pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä
vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui
bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä
hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä -- ikävöiden, hellänä,
kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.

Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi
hän. _"Sinäkö_ -- koko ajan?"

Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.

"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta
päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen
lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin
voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä,
koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä _olen_ luonasi. Voi
rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua
sylissään?... Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"

Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle
istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi
kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.

"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan
hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa
poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä
tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla -- minä en itse
voinut tulla -- ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi
-- ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt
hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!... Oi, Garth!... Hiljaa, oma
rakkaani!... Sinä pelästytät minut!... En, en jätä koskaan sinua, en
koskaan, koskaan!... Etkö voi sitä ymmärtää?... Silloin minun täytyy
sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä
muutamia päiviä meidän täytyy olla -- niinkuin tähänkin asti, mutta
nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina
täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten
hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja
sitten --" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään,
kuunteli henkeään pidättäen. -- "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella,
hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka
ei silti takerrellut -- "sitten on minun suurin iloni saada aina olla
mieheni luona, yötä ja päivää."

Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty
rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene,
ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.

Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän.
"Voi, sehän on jo ikuista valoa!"

       *       *       *       *       *

Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven
ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon
ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen
nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet
sydämellisesti tervetulleeksi.

Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän
tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin
käsin.

"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin
teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan
kuin entinen kaunis Garth ainakin!"

"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja
ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni
minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon
huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."

"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte
naida? Sairaanhoitajattarenneko -- otaksun, että hän on sangen
kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset,
tietysti -- vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään
omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä
toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."

Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.

"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte
itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä,
ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi,
herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat;
sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota
hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin
toisestakin."

Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat
sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja
hänen omansa täyttyivät kyynelistä.

"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei
Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä,
ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon,
teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni
annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt
sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että
haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun
tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä,
lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en
tosiaankaan voinut jättää sitä."



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA."


Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi
vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää
myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa
kirkossa ylhäällä vuoristossa.

Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin
hiljaisina vihkiäisinä.

Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin
mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet
yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian
tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen:
"Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää
sitten lasku meille."

Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa
puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta
Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan
minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös
milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja
minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen
silkkiin."

"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?"
kysyi herttuatar.

"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista
rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa
pengermällä.

"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti.
"Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"

"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa",
sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli
punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti?
Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."

"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.

"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen
monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua
kuitenkaan lähtemään niistä."

Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin
huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa
kapioistani."

"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.

"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoi
Jane.

"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas",
sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on
tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne
tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle
hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."

Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla
kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen
vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja
vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.

Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön
omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä
sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä
aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai
oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska
morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth
hiukan päätään ja hymyili.

Herttuatar -- loistavassa purppuranpunaisessa,
kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja
kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät,
kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti -- istui ensi penkillä
vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli
morsiamen lähin sukulainen.

Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin
suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni
silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka
päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi
oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi
levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta
seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta,
jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin
kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun
toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin
tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän
toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.

Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana,
vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi
sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä,
että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan
sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan,
sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen
kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut
asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän
vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon
Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen
Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth
asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.

Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä
kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa
menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken
tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä
itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu
runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän
kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta,
mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä
tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä,
kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar
sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli
silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin
vuoroin kumpaankin.

Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki,
jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan
vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut
Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta
Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen.
Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki
luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja
rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja
kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään
aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan
oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä
ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin
ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä
avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä,
joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina
Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka
ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.

Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja
vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista
kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin
hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka
olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei
hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä
rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja
kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen
napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa.
Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään
ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen
kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä
kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori
milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.

Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin
hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä
yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa,
sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan
läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei
vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti
rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja
luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia
taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin
housuntaskuissa kilahti.

Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana
sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden
lailliseen avioliittoon yhdistämistä -- ja tauko oli niin pitkä
ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa
nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen
kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle
kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."

Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän
ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli
salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus
toiste.

Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä,
eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet
voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla
kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.

Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat
tahtovansa.

Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti
tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken,
mitä sokeus tuo myötänsä.

Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut
"Rukousnauhan".

Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä
kunnioittavasti.

Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin
hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka
luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut
vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti
ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.

Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon,
että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän
lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.

"Hyvä mies", sanoi hän, "_minä_ luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin
haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä
varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä
sitten seuraa minun tehtäväkseni!"

Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa
ja silmäili häntä.

Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei
näyttänyt olevan siinä.

Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin
hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt
huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.

Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista
vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat
toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He
ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan
kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen
seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä
niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän
vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."

Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä
puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt,
ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.

Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja
nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.

Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin
mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen
puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti.
Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän
jo kolme vuotta sitten.

"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me
saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta
asemalle?"

Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy
ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä
he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla
vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli
kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua,
Garth, me saamme olla aivan kahden."

"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth
poikamaisesti.

"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"

"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et
saa siitäkään nyt leikkiä laskea."

"Jane" -- hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle -- "Jane!
Käsitätkö sinä, että sinä nyt -- aivan todenteolla -- olet minun
vaimoni?"

Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen,
mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen
ankaran sykinnän.

"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän -- ah,
Jumalan kiitos! -- minä tiedän, että se on totta."



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

IKUISTA VALOA.


Kuunvaloista pengermällä -- hopeanhohteista ja rauhallista.

Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin
ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat,
nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja
istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja
säveliä.

Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut
tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui
vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli
hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon
tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen
sormusta, jota ei ollut nähnyt.

Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden,
liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei
niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän
kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa.
Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi
päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen
ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen
yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui,
ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää,
tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen
viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä
hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.

Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.

"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit
minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä
kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin
katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle.
Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan
kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta
yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun
soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin --
mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän,
jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti
siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli
muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina
hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit
sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan
ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia.
Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja
hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui
siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan
minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."

Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää,
käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.

"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.

    'Oi, Herra, saata kotihin,
    kaikk' kadonnut kun on.'

Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin.
Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan
rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista.
Jälleen erotin pari säettä:

    'Ja Jeesus kirkkaus iäinen,
    jo kaiken Herra on.'

"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut?
Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit
sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"

Garth nousi ja naurahti -- naurahti onnellista naurua, missä värähteli
liikutusta.

"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi
odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja
kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun
kaltaistasi _sanoa_, mitä _tunnet_. Löysin sanat eräästä hengellisestä
laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa
Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä
luettaessa -- häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain
siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille -- toivon
siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja
jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle
nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu
sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi
nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."

Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen
polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo
luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti
hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin
sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.

    "Nyt kirkas päivä mennyt on,
    sen kultaloiste himmenee
    ja sammuu illan ruskohon, --
    yön varjot pitenee.

    Elomme peittyy hämärin,
    on poissa välke auringon.
    Oi Herra, saata kotihin
    kaikk' kadonnut kun on!

    Luo pyhäin valkopukuisten,
    miss' valkeus on varjoton
    ja Jeesus kirkkaus iäinen
    jo kaiken Herra on."

Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi
siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin
huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.

"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie -- liekö siksi, että sinä
sen lauloit ja juuri tänä iltana -- mutta se on kauneinta, mitä olen
kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"

"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen
toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun
sinä olet minun, Jane."

Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani",
sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki.
Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti
peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi
meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On
niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme,
kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan
onnelliset."

Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä,
suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen
säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet
kuullut?"

Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.

"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun
täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa
oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin
pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi
kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan
oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen _näkemään_
'Vaimon' ja -- sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen
murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat
mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli
mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta
tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin
että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui
hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli
alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:

"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni
epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.

    "Nyt kirkas päivä mennyt on,
    sen kultaloiste himmenee
    ja sammuu illan ruskohon --

"Ja silloin -- yhtäkkiä, Jane -- minä _näin_ tuon kaiken, näin sen
sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen _näin_ auringonlaskun,
sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla
kankaalle, aivan samoin minä nyt _kuulin_ auringonlaskun sävelet
ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun
vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä
soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä
elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä
vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten _kuulin_
näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli
loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen
kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt
luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja
uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet
yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että
sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut,
ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä
pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. -- No, mutta?
Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."

Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja
ymmärsi, että hän itki.

Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.

"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? -- Sanoinko jotakin, mikä
koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa
nähdä häntä?"

Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi
äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.

"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on -- ihmeellistä
yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että
sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei
ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään
laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie,
käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa
niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se
itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin,
nyt luot käsin ja _korvin_. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen
uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on
taas avoinna sinulle!"

Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä
kostea kiitollisuuden kyynelistä.

"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä.
Välitän vain omasta vaimostani."

Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli
monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas
pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon
vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän
sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä
ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin
hyvin kuin suinkin.

"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin
kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi
sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi
paperille, ja Garth -- ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa
kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa
maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi
niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten
nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan
ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit
meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."

Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?"
sanoi hän.

"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle,
että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan
sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."

"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan
nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät
ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."

Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä -- salaperäistä, hellää, altista.
Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.

"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."

"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin
katselet kuutamossa."

"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee
kodikkaan vaikutuksen, Garthie."

"Näkyykö ikkunoista valoa?"

"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi
on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä
katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen.
Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."

"Eikö muualla ole valoa, Jane?"

"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän
siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja
yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös
valoa -- sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja
katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa.
Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään
kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat
meihin kiintyneet."

"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että
kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan
pelännyt sitä -- enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä -- sehän
oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"

"Ainoa."

Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.

"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin,
kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä
hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja
minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä
valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin
tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun
tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö
sinä parvekehuoneesta?"

"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen
pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina
täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja
sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä
kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin,
ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja
tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."

"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija
oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia
flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät
siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää
taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa
silmät peitossa -- ei -- tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen,
ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."

"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.

Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti
sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa
kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana.
Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan
äitisi huoneen vieressä?"

"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden
välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon.
Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen.
Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin
sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä
minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava
nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla
aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen
kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen
aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha
Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna
oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon
Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista
syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja
hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti
kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."

Jälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä
vastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat
niiden vuorottaiset liverrykset.

Garth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:

"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?"

Jane kiersi kätensä -- suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan
vapisivat -- hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten,
niinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.

"On, oma poikani, on se", sanoi hän.

"Jane! Oi, Jane --." Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta,
kohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.

Silloin Jane äkkiä raukesi. "Rakkaani", sanoi hän, "vie minut pois
tästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa
Shenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se
tuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme -- tämä
kauhea kirkkaus, jota et voi nähdä."

Hänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.

Garth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden
ilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin
näin avuton -- Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän
nosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten
siinä suuren rakkautensa koko loistossa.

"Vaiti, rakas vaimoni", sanoi hän. "Ei valo eikä pimeys voi meitä
erottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta
viihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin
olevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille
yhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme
uutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit
tuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin
uljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan
minun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän
saa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen
minä tahdon omakseni, Janen -- juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja
minä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle
'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan
sinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut
minulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun
henkistä elämääni."

"Nyt, Garth", kuiskasi Jane. "Laula nyt mennessämme." Garth veti hänen
kätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:

    "Sä anna ikivalkeus,
    tee kirkkaaks' silmän sokeus,
    tää muoto tomun tahrima,
    ah, armollasi virvoita!
    Pois kateet poista, rauha suo.
    sun ohjaukses turvan tuo."

Ja niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden
kotinsa eheään onneen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rukousnauha - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.