Title: Raamatun tutkisteluja 2 - Aika on lähestynyt
Author: Russell, Charles T.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Raamatun tutkisteluja 2 - Aika on lähestynyt" ***


RAAMATUN TUTKISTELUJA II

Aika on lähestynyt


Kirj.

Charles T. Russell



Watch Tower Bible and Tract Society,
Brooklyn. N.Y., U.S.A.

Kansainvälinen Raamatuntutkijain Yhdistys,
Helsinki, Suomi, 1912.



      "Vanhurskasten tie paistaa niinkuin nouseva aurinko,
      kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa
      kaikessa kirkkaudessaan."

      "Herran kasvoilta koittavat virvoituksen ajat; ja hän
      lähettää Jeesuksen Kristuksen, -- hänet oli taivaan
      pidettävä kaiken ennalleenasettamisen aikoihin asti,
      joista Jumala ammoisista ajoista asti on puhunut kaikkien
      pyhien profeettainsa suun kautta." "Te, veljet, ette ole
      pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät
      niinkuin varas." Apt. 3: 19--21; 1 Tess. 5: 4.



SISÄLLYS:

Raamatun tutkisteluja.

ENSIMÄINEN LUKU.

JUMALAN MÄÄRÄÄMÄT ERITYISET AJAT JA AIKAKAUDET.

Jumalan määräämät ajat ja aikakaudet. -- Minkä tähden ne eivät ole
selvemmin määrätyt. -- Ne ilmaistaan aikanaan. -- Harras halu tuntea
tulevat ajat ja aikakaudet ansaitsee tunnustusta. -- Adventistien
erehdykset. -- Profeetallisten aikojen varsinainen tarkotus. --
Nykyinen asemamme. -- Tulevan luvun tarkotus.

TOINEN LUKU.

RAAMATULLINEN AJANLASKU.

Ajanlaskun tarpeellisuus ennustusten ymmärtämiseksi. -- Raamatun
antamia välttämättömiä vuosilukuja. -- Aadamin luomisesta vuoteen 1873
j.K. oli kuusituhatta vuotta. -- Raamatullisen ajanlaskun esittäminen
suurissa ajanjaksoissa. -- Niiden yksityiskohtainen tutkiminen. --
Luomisesta siihen päivään, jolloin vedenpaisumus oli kuivanut. --
Liittoon asti Aabrahamin kanssa. -- Lain antamiseen asti. -- Kaanaan
jakamiseen asti sukukuntien kesken. -- Tuomarien aikakausi. --
Kuninkaiden aikakausi. -- Hävityksen aikakausi. -- Vuoteen 1873 j.K. --
Missä tämä ajanlasku eroaa piispa Usherin ajanlaskusta, joka on otettu
englantilaiseen Raamattuun. -- Herramme syntymisen oikea vuosiluku.

KOLMAS LUKU.

AIKAENNUSTUKSEN TOTEUTUMINEN KRISTUKSEN ENSIMÄISESSÄ TULEMISESSA.

Seitsemänkymmentä viikkoa Danielin ennustuksessa. -- Tapahtumia joita
ennustettiin sattuviksi sinä aikana. -- Messiaksen tulemisen aika
llmotettu ja periaate määrätty sen tavan kautta, jolla se on ilmotettu.
-- Avain toisiin aikaennustuksiin. -- Kristuksen ristiinnaulitsemisen
aika llmotettu -- Israelin erityinen suosio lopetettu vanhurskaudessa,
mutta jatkettu yksityisille. -- Kaikkein pyhimmän voiteleminen. -- Hätä
vuodatettu yksin jätetyn yli.

NELJÄS LUKU.

PAKANAIN AJAT.

Mitä pakanain ajoilla tarkotetaan. -- Niiden alku. -- Niiden pituus. --
Niiden loppuminen vuonna 1914. -- Näihin liittyviä tapahtumia. -- Näitä
seuraavia tapahtumia. -- Kirjaimellinen ja esikuvauksellinen aika. --
Huomiota herättävä esikuva (tyyppi). -- Nykyisiä merkkejä. -- Jumalan
valtakunta tulee kukistamaan pakanain hallituksen. -- Siksi on
edellinen perustettu ennenkuin jälkimäinen loppuu -- ennen vuotta 1914.
-- Syyt miksi pakanain hallitus sitä vastustaa. -- Miten ja milloin
kaikki lopullisesti tulevat ilolla ottamaan vastaan sen. -- Kaikkien
kansojen toivo on tuleva.

VIIDES LUKU.

MEIDÄN HERRAMME PALAAMISEN JA ILMESTYMISEN TAPA.

Yhtäpitäväisyys Herramme toisen tulemisen ja jumalallisen suunnitelman
muiden osien kanssa. -- Millätavoin ja milloin Seurakunta tulee
näkemään hänet. -- Millätavoin ja milloin Herran kirkkaus on niin
ilmestyvä, että kaikki liha yhdessä näkee sen. -- Näennäisesti
toistensa kanssa ristiriidassa olevat ilmotukset näytetään olevan
keskenään yhtäpitävät. -- Hän tulee "niinkuin varas". -- "Ei nähtävällä
tavalla". -- Ja kumminkin "sotahuudolla". -- "Äänillä". -- Ja "suuren
pasuunan äänellä". "Hän on ilmestyvä tulenliekissä kostamaan". -- Ja
kumminkin on hän tuleva "samalla tavalla", kuin hän meni pois. --
Profetallisen ajan tärkeys tämän yhteydessä osotettu. -- Millä tavalla
nykyiset merkit ovat sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.

KUUDES LUKU.

MAAN SUURI RIEMUVUOSI.

Mooseksen ennustamat "ajat, jolloin kaikki ennalleenasetetaan". --
Vuosiluku niiden alkamiselle ilmaistu. -- Ne eivät voi alkaa ennenkuin
suuri Ennalleenasettaja on tullut. -- Todistuksia laista. --
Vakuuttavia totuuksia profeetoista. -- Johdonmukaisia johtopäätöksiä
niistä, yksitellen ja yhteisesti tarkastettuina. -- Nykyisten merkkien
yhtäpitäväisyys näiden kanssa.

SEITSEMÄS LUKU.

RINNAKKAISET ARMOTALOUDET.

Juutalainen aika evankeliajan esikuva. -- Merkillinen rinnakkaisuus eli
vastaavaisuus näiden kahden armotalouden välillä. -- Kuitenkin eivät ne
erilaiset. -- Kristillisen ajanjakson, vastakuvan, korkeampi etevyys.
-- Lihallisen ja hengellisen Israelin keskinäinen vertailu. -- Tärkeitä
rinnakkaisuuksia tarkastettu. -- Etenkin ajanrinnakkaisuuksia otettu
huomioon. -- Lihallisen Israelin suosion aikoja. -- Heidän suosiosta
erottamisensa aika. -- Ennustuksissa näytetty epäsuosion ajan olevan
suosion ajan pituisen. -- Apostolinen todistus, että heidän epäsuosion
aikansa on hengellisen Israelin korkean kutsumisen aika. -- Evankelisen
ajan pituus siten välillisesti, mutta selvästi näytetty, --
Raamatullisen ajanlaskun, riemuvuositodistuksen pakana-aikain ja
toisien ennustuksien sopusointu sen kanssa, mitä nämä rinnakkaisuudet
opettavat, on vastaansanomaton, lopullinen ja vakuuttava.

KAHDEKSAS LUKU.

ELIJA ON ENSIN TULEVA.

Tämän tärkeän ennustuksen suhde toiseen tulemiseen. -- Osittainen ja
esikuvauksellinen toteutuminen Johannes Kastajassa, -- Oikea
toteutuminen. -- Näky pyhällä vuorella, -- Ihmeellisiä vastaavaisuuksia
Elijan, esikuvan ja vastakuvauksellisen Elijan välillä. -- Aika on
käsissä. -- Katsaus. -- Elijan seuraaja, Eliisa.

YHDEKSÄS LUKU.

SYNNIN IHMINEN -- ANTIKRISTUS.

Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran
päivää. -- Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. --
Profeetallinen kuvaus. -- Hänen syntymisensä. -- Hänen nopea
kehityksensä. -- Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. --
Hänen valtakuntansa on matkimista. -- Hänen päänsä ja suunsa
huomattavat. -- Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. -- Hänen
Tienaavat oppinsa. -- Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. --
Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. -- Antikristus lyöty hengen
miekalla. -- Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.

KYMMENES LUKU.

AIKA ON LÄHESTYNYT.

Ei mikään ole estämässä. -- Kristuksen vallan pystyttäminen, se työ,
jota nyt tehdään. -- Ennustuksen todistus yhtäpitävä. -- Maailman
viisaat näkevät paljon. -- Vartioivat pyhät näkevät selvemmin. --
Tärkeää kaikille pitää silmät auki oikeaan suuntaan.



Raamatun Tutkisteluja.


Kristityt ihmiset ovat yhä enemmän heränneet näkemään sen tosiasian,
että aikamme suuri epäuskon aalto tunkeutuu kristillisyyteen. Tämä ei
kuitenkaan ole sellainen häväisevä jumalankieltäymys, jota edustivat
Thomas Paine ja Robert Ingersoll, vaan hienostuneempi epäusko, joka
esiintyy kaikissa aikamme opeissa, ja joka tekee vaaran niin paljon
väijyvämmäksi.

Seikka on se, etteivät ainoastaan suuremmat korkeakoulut heikennä
sivistyneempien uskoa, vaan myöskin yleiset koulukirjat, ja erittäinkin
ne, joita käytetään oppikouluissa, terottavat samaten epäluottamusta
raamattua kohtaan sen kanssa ristiriidassa olevien oppien kautta. Jos
joku meidän aikamme yliopistollisen sivistyksen saanut kansalainen
selittäisi uskovansa raamattuun henkeyttämänä kirjana, saisi hän
osaksensa pilkkaa tovereittensa puolelta -- pilkkaa, jota harvat
tahtoisivat tai voisivat kärsiä. Korkeintaan tavattaisiin harvalukuinen
joukko, joka selittäisi, että he uskovat, että Jeesus ja hänen
apostolinsa olivat vilpittömiä, joskin he tekivät suuren erehdyksen
käyttäessään opetuksessaan lauseita Vanhasta Testamentista ikäänkuin ne
olisivat olleet hengen elähyttämiä.

Sellainen usko Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa ei ole uskoa
ensinkään, sillä jos meidän aikamme "korkeat kriitikot" ovat kyllin
viisaita ymmärtämään, milloin Herra ja hänen apostolinsa erehtyivät
viitatessaan Vanhaan Testamenttiin, silloin ovat nämä meidän aikamme
miehet sopivia tulemaan meidän johtajiksemme -- ollen enemmän hengen
elähyttämiä kuin Jeesus ja hänen apostolinsa.

Kun seuramme on nähnyt aikamme tarpeen, koettaa se kaikin voimin
hillitä virtaa ja pystyttää Herran "lippua kansojen eteen." Se on
toimittanut painosta joukon raamatun tutkisteluja (joista tämä on yksi)
kaikkien yhteiskuntien kristittyjä ihmisiä varten, jotta niitä
käytettäisiin auttavana kätenä kaikille ymmälle oleville kysyjille,
joiden käsiin nämä kirjat Jumalan johdolla joutuneekin. Niitä voidaan
ostaa joko suorastaan seuran varastosta tai sen kolportööreiltä, jotka
tarpeen mukaan lähellä ja kaukana levittävät näitä auttavia käsiä.

Kristittynä miehenä tai naisena on sinulla joko lapsia tai sukulaisia,
naapureita tai ystäviä, joihin sinulla on vaikutusta, ja jotka ehkä
kysyvät neuvoa, sanoen: "Kuinka voimme tietää, että löytyy Jumala?" tai
"Mikä todistaa, että Raamattu on hengen elähyttämä kirja?" Ei ole
kauvemmin viisasta kutsua niitä ymmärtämättömiksi kysymyksiksi tai
sanoa: "Oletko epäilijä?"

Kuinka pätevä olisitkaan vastaamaan näihin samoin kuin useihin toisiin
kysymyksiinkin, niin ei sinulla ehkä ole tarvittavaa aikaa tai
tilaisuutta siihen. Kuinka sopivaa onkaan silloin ottaa kirjahyllyltä
kysymyksessä olevaan aineeseen sopiva osa ja sanoa kysyjälle: Istuudu
ja lue, ja kysymykseesi olet saava täydellisen ja tyydyttävän
vastauksen, ja jos epäilyksesi vielä heräävät, tule silloin jälleen ja
lue sama uudelleen.

Ehkä olet epwortliiton, kristillisen endeavoryhdistyksen tai jonkun
muun nuorisoliiton jäsen. Ehkä sinua kehotetaan lyhyesti käsittelemään
jotakin raamatullista ainetta. Kuinka sopivaa onkaan silloin valita
joku näistä tutkisteluista (jotka käsittelevät melkein kaikkia aineita)
ja löytää siitä sopivat raamatun paikat lueteltuina. Saarnaajat
käyttävät niitä sillä tavalla, kun he valmistavat erityisiä saarnoja
tai esitelmiä.

Me pyydämme kaikkia kristityitä ihmisiä kaikissa yhteiskunnissa
yhtymään meihin työssä ojentaa näitä "auttavia käsiä" kasvavalle
sukupolvelle. Ainoankin ystävän pelastaminen epäilyksistä ja
epäuskosta, maksaisi tuhatkertaisesti näiden tutkistelujen hinnan.



ENSIMÄINEN LUKU.

JUMALAN MÄÄRÄÄMÄT ERITYISET AJAT JA AIKAKAUDET.

Jumalan määräämät ajat ja aikakaudet. -- Minkä tähden ne eivät ole
selvemmin määrätyt. -- Ne ilmaistaan aikanaan. -- Harras halu tuntea
tulevat ajat ja aikakaudet ansaitsee tunnustusta. -- Adventistien
erehdykset. -- Profeetallisten aikojen varsinainen tarkotus. --
Nykyinen asemamme. -- Tulevan luvun tarkotus.


Kuten "Aikakausien Suunnitelmassa" meidän tarkotuksenamme oli osottaa
jumalallisen toimenpiteen huomatuimmat ulkopiirteet ihmiskunnan
pelastamiseksi puhtaasti Raamatun kannalta, niin on tämän niteen
päämäärä näyttää, perustuen samaan alkulähteeseen, että suunnitelman
eri piirteillä on tarkalleen määrätyt ajat ja aikakaudet
täytäntöönpanemistansa varten; että suunnitelman mennessä eteenpäin on
jokainen uusi piirre toteutunut tarkalleen määrättynä aikana; sekä että
_aika on nyt lähestynyt_ kärjistyäkseen maan kaikkien sukukuntien
siunaamiseksi. -- 1 Moos. 28: 14; Gal. 3: 16.

Evankeliumin ajan pitkien vuosisatojen kuluessa on seurakunta Herransa
opetuksen mukaisesti rukoillut: "Tulkoon valtakuntasi; tapahtukoon
tahtosi maankin päällä niinkuin taivaassa." Mutta, uneliaitten lasten
tavoin, kun aika tuli pitkäksi, ovat monet kokonaan unohtaneet näiden
sanojen sisällyksen, niin että ne nyt näyttävät kuolevan heidän
huulillaan. Kaikille, joiden sydän vielä on kiintynyt Herraan, me
huudamme Apostoli Paavalin sanoilla: "Jo on hetki teidän unesta nousta,
sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme.
Yö on loppuun kulumassa ja (tuhatvuotiskauden) päivä lähestyy." (Room.
13: 11.) Niin se on oven edessä. Taivasten valtakunta on nyt
lähestynyt, ei sikiö- tai alkutilassaan kuten Herramme ensimäisessä
adventissa (Matt. 3: 2), vaan siinä merkityksessä kun hän sanoo sen
vielä tulevan (Joh. 18: 36, 37) -- "voimassa ja suuressa kunniassa."

Kuitenkin ainoastaan ne, jotka ovat huolellisesti tutkineet Aikakausien
Suunnitelmaa, ovat valmistuneet ottamaan vastaan tämän niteen opetuksen
Jumalan määräämien aikojen ja aikakausien suhteen tämän suunnitelman
eri piirteitten kehityksessä, ja niiden lopullisessa täyttymisessä. On
toivottavaa, ettei kukaan ryhdy tämän tutkimiseen ennenkuin on
kauttaaltaan ymmärtänyt edellisen niteen opetuksen. Muutoin ei siitä
tule hänelle ruokaa aikanaan. Totuus on ainoastaan silloin ruokaa
aikanaan, kun me olemme valmistuneet ottamaan vastaan sitä. Lapsi ei
voi ennen ryhtyä ratkaisemaan matemaattisia tehtäviä ennen kuin hän
ensin on oppinut käyttämään kuvioita ja kieltä. Niin on myös
jumalallisen totuuden laita: se on rakennettu askel askeleelta, ja
voidaksemme ymmärtää sitä, täytyy meidän seurata Jumalan määräämää
järjestystä -- huolellisesti, koetellen jokaista uutta ottamaamme
askelta Raamatun avulla, kuitenkaan pelkäämättä ottaa sitä, kun olemme
saaneet sille varman pohjan. Ainoastaan niitä, joilla on luja luottamus
Jumalaan, ja jotka kaikista epäilyksistä ja vastaan sanomisista tekevät
lopun sanoilla: "Niin sanoo Herra", voi Jumalan henki johtaa eteenpäin
kulkevaan totuuteen, kun aika sitä varten on tullut -- johtaen heitä
uusissa ja suojellen heitä niissä vanhoissa asioissa, joita sama
totuuden ojennusnuora voi hyväksyä ja lujittaa.

Ainoastaan sellaisia on Jumalalla aikomus johtaa. Aikakauden lopussa,
joka on elonkorjuun aika, on paljon totuutta kypsynyt ilmitulemista
varten, jota Jumala entisinä aikoina ei ole tehnyt tunnetuksi edes
uskollisimmille ja uhrautuvaisimmille lapsilleen. Profeetta Habakkuk
selittää (2: 3) ettei ennustus, joka koskee Jumalan suunnitelman ihanaa
täyttymystä, tule _lopun ajalla_ pettämään, ja muutamille Jumalan
lapsille tulee se puhumaan niin selvää kieltä, että he tulevat
kykeneviksi, kuten on määrätty, piirtämään sen tauluille, niin että
toiset tämän avun kautta voivat sen lukea selvästi. Daniel selittää
myös (12: 4, 9, 10), että tieto on kasvava, sekä että viisaat (uskon
kautta) voivat ymmärtää ennustuksen.

Meidän tarkotuksenamme tässä ei ole ennustaa, käyttäen inhimillistä
mielikuvitusta alkulähteenä, eikä missään suhteessa mennä yli sen, mitä
on kirjotettu pyhässä Raamatussa. Sentähden, syrjäyttäen kaikki
inhimilliset viisastelut, me koetamme ammentaa yksinomaan jumalallisen
totuuden lähteestä, pyrkien selittämään ennustuksia tulevien ja toteen
käyneitten ennustusten valossa. Me tahdomme tämän selvästi piirtää
tauluille, jonka Jumala tosin käski sulkea sinetillä, ja jota sentähden
ei ole voitu ymmärtää ennen tätä lopun aikaa, mutta johon hän antoi
vakuutuksen, että se _silloin_ tultaisiin ymmärtämään.

Tässä niteessä me esitämme ketjun todistuksia Jumalan määräämistä
ajoista ja aikakausista, tutkien tarkkaan Raamatun perustuksella
jokaisen kohdan, koska ne, kokonaisuudessaan suhtautuen toisiinsa kuten
renkaat ketjussa, kertovat niin laajakantoisesta ja syvälle ulottuvasta
suunnitelmasta sekä sellaisesta sopusoinnun täydellisyydestä, että
uutteran ja vilpittömän tutkijan täytyy selvästi huomata, miten paljon
ne ovat yläpuolella ihmisen ajatuksen leveyttä ja syvyyttä, eivätkä
sentähden voi olla inhimillistä alkuperää.

Me huomaamme, että evankeliumiaikakauden loppua samoin kuin juutalaisen
aikakauden loppua kutsutaan elonkorjuuksi (Matt. 9: 37; 13: 24, 30,
39.) Nämä molemmat kestävät neljäkymmentä vuotta. Me näemme myös, että
profeetallisten todistusten säteet huomattavalla tavalla kohdistuvat
erittäinkin tämän aikakauden elonkorjuuseen, johon myöskin koko
juutalaisen aikakauden valo -- koska sillä oli esikuvauksellinen luonne
-- yhdistyy kirkkaaksi polttopisteeksi. Tässä valossa me voimme nyt
selvästi nähdä Jumalan majesteetilliset askeleet, ei ainoastaan
menneiden aikakausien kuluessa, vaan myös hänen suunnitelmansa
nykyisessä toimeenpanemisessa. Ei kuitenkaan siinä kyllin. Vaan kuten
hän lupasi osottaa meille tulevia asioita (Joh. 16: 13), niin me näemme
nyt ihmeellisellä tarkkuudella hänen viisaan huolenpitonsa kaikkien
ihmisten siunaamiseksi koittavan tuhatvuotiskauden kuluessa -- vieläpä
sen ihanaan täyttymiseen asti "kaiken ennalleenasettamisessa". Me
näemme monen suuren ja ihmeellisen tapahtuman kohdistuvan tähän
elonkorjuuseen. Silloin tulee tuo suuri hädän aika, Jehovan päivä,
Antikristuksen lopullinen ja täydellinen kukistuminen ja suuren
Babylonin lankeaminen, alku juutalaisten suosion palaamiseen, meidän
Herramme toinen adventti ja hänen valtakuntansa pystyttäminen sekä
pyhien ylösnouseminen ja palkitseminen.

Me huomaamme ennustuksista, että tämän elonkorjuuajan alku ja loppu
ovat selvästi osotetut, samoinkuin ne tapaukset, joiden aika on tällöin
täyttyvä. Tämän niteen tarkotuksena on kiinnittää huomio profeetallisen
ajan eri piirteisiin ja seurata ajan tapahtumia niiden huippukohtaan
asti. Voidakseen ottaa vastaan sen todistuksen, täytyy lukijalla olla
korvat kuulla (Ilm. 2: 7; Matt. 11: 15), ja täytyy hänen päättää
nöyrästi syrjäyttää monia omistamiaan mielipiteitä huomatessaan,
etteivät ne ole sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Me olemme
vakuutetut, että ne, joilla on tällainen mieli, ja jotka
kärsivällisesti, huolellisesti ja järjestyksessä lukevat tämän kirjan
läpi, tulevat epäilemättä saamaan siitä suurta siunausta. Jos hyvä ja
vilpitön sydän ottaa nämä opetukset vastaan, niin me vakuutamme, että
niistä on tuleva voima erottamaan sellaisia maailmasta ja kypsyttämään
heidät nisun tavoin aittaa varten. Meidän käsityksemme mukaan on Herra
määrännyt näiden ennustusten ilmitulemisen nyt juuri virkistämään ja
kypsyttämään ja erottamaan pyhiä, kuten nisua rikkaruohoista, tänä
elonkorjuun aikana.

Se, jonka on sallittu katsoa Jumalan suuremmoiseen aikakausien
suunnitelmaan, joka niin selvästi esittää tarkkaan järjestetyn
jumalallisen suunnitelman syvän tarkotuksen ja ihmeellisen kantavuuden
kuten se edellisessä niteessä on esitetty, saa varmaankin armon kokea,
mitä Jumala suunnitelmansa aikojen ja aikakausien suhteen on suvainnut
ilmottaa. Sen huomio näihin asioihin on tuleva monin verroin
suuremmaksi kuin ainoankaan toisen edellisinä aikakausina, jolloin ei
ole nähty niitä suuria siunauksia, jotka ovat olleet varattuna
kaikille. Uskolliset Jumalan lapset ikävöivät tietää, milloin kunnian
Kuningas tulee, ja pimeyden ruhtinas sidotaan; milloin valon lapset
loistavat kuten aurinko ja pimeys tulee hälvenemään; milloin pyhät
saavuttavat täydellisyyden Jumalan lapsina, ja huokaava luomakunta
vapautetaan katoavaisuuden siteistä; milloin taivaallisen Isän ihana
luonne on hämmästyvälle maailmalle täydelleen ilmenevä, taivuttaen
kaikkien vanhurskautta rakastavien sydämet ylistykseen, rakkauteen ja
kuuliaisuuteen.

Siltä jolla ei ole tällaista toivomusta, puuttuu harrastusta ja
ymmärrystä Jumalan suunnitelmaan. Apostoleilla, profeetoilla ja
enkeleillä on ollut tämä halu ja ovat he innokkaasti tutkineet _aikaa_,
jonka Jumalan henki on määrännyt profeettain kautta. Ja Jumalalle on
mieleen tällainen harrastus hänen lapsiensa puolelta; ja joskaan tätä
toivomusta ei kenenkään suhteen tähän asti ole voitu tyydyttää, koska
ei ole ollut sovelias aika, niin ei Jumala kuitenkaan ole tällaista
harrastusta vastustanut. Päin vastoin kutsuu hän tiedustelevaa Danielia
suuresti rakastetuksi, ja vastaa hänen kysymykseensä niin pitkälle kuin
oli mahdollista hänen suunnitelmansa mukaan.

Tällaista tiedustelemista ei sentähden pidä pitää sopimattomana
tunkeutumisena Jumalan salaisuuksiin. Jumala tahtoo, että meillä olisi
tällainen harrastus hänen suunnitelmiinsa, ja kehottaa meitä "tutkimaan
Raamatuita", ja "ottamaan vaarin profeetallisesta sanasta", jotta me
olisimme oikeassa suhteessa totuuteen ja voisimme sen nopeasti omistaa,
kun sen _aika on tullut_. Salaiset asiat kuuluvat Jumalalle, mutta
ilmotetut meille ja meidän lapsillemme ijankaikkisesti. (5 Moos. 29:
29). Jos me sentähden tarkkaan pysymme kiinni Jumalan sanassa välttäen
joutavia arveluja, niin on meillä luja pohja jalkaimme alla. Jos
Jumalan suunnitelma ja ajat ja aikakaudet eivät ole ilmotetut
Raamatussa, niin ei kukaan voi niitä löytää; eikä Jumala ole
profeettainsa ja apostoliensa kautta ilmottanut mitään, jonka hän olisi
aikonut ijankaikkisesti kätkeä. Aikanaan ja jumalallisen suunnitelman
piirteitten, sen aikojen ja aikakausien mukaisesti ilmotetaan nämä
asiat valvoville. Kuitenkaan ei suunnitelmaa kokonaisuudessaan eikä
siihen kuuluvia aikoja voitu ymmärtää, ennenkuin oli tullut tätä varten
määrätty aikakausi, "lopun aika". (Dan. 12: 9, 10). Ja muistakaamme,
että ennenkuin on tullut Jumalan aika ilmottaa hänen salaisuuksiaan, ei
tieto eikä hurskaus voi niitä keksiä. Joskin ennustukset vuosisatoja
ovat olleet kaikkien silmien edessä, _ei_ niitä _ole voitu_ avata, eikä
lukea niiden salaisuuksia ennenkuin oikea aika on tullut.

Kun muutamat hänen oppilaistaan tulivat meidän Herramme luokse
tiedustellakseen Jumalan valtakunnan pystyttämisen aikaa, ennenkuin
aika oli tullut sen paljastamista varten, vastasi hän: "Ei teidän tule
tietää aikoja tai hetkiä, jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt."
(Ap. t. 1: 7). Toisen kerran sanoi hän saman aineen suhteen: "Siitä
päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä
myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä. Olkaa varuillanne, valvokaa ja
rukoilkaa, sillä ette tiedä milloin se aika tulee... Mutta minkä teille
sanon, sen sanon kaikille: _valvokaa_." -- Mark. 13: 32, 33, 37.

Näitä Herramme sanoja ei voi niin ymmärtää, ettei Isää lukuunottamatta
kukaan _koskaan_ saisi tietää näistä ajoista ja aikakausista. Yhtä
vähän todistavat ne sitä, ettemme _nyt_ voisi tietää näitä aikoja ja
aikakausia, kuin ettei meidän Herramme nyt voisi niitä tietää. Ja se
tosiasia, että Isämme suunnitelman pääpiirteet, samoin kuin hänen
aikansa ja aikakautensa, nyt selvästi erotetaan, todistavat
eittämättömästi, että me elämme pahan hallituksen lopun aikoja, ja
tuhatvuotiskauden aamusarastuksessa, jolloin tieto oli kasvava ja
ymmärtäväiset tulisivat sen ymmärtämään. (Dan. 12: 4, 10.) Ellei
ennustuksia koskaan voitaisi ymmärtää, niin ei olisi ollut mitään
järjellistä syytä niiden antamiseen.

Nämä Mestarimme lausunnot osottavat, että Jumala ei ole jättänyt
suunnitelmiensa eri osia oman onnensa tai sattuman varaan, vaan on
hänellä tarkoin _määrätyt_ ajat ja aikakaudet jokaista suuren työnsä
piirrettä varten. Ja hänen ääretön voimansa ja viisautensa takaa sen,
ettei tule tapahtumaan mitään erehdystä tai viivytystä.

Nämä sanat terottavat siis sen ajatuksen, että tähän aikaan asti ei Isä
ollut ilmaissut suunnitelmansa yhteydessä olevia aikoja ja aikakausia
kellekään, ei edes meidän Herrallemme Jeesukselle. Kaukana siitä
yleisestä mielipiteestä, että meidän Herramme olisi soimannut näiden
aikojen ja aikakausien etsimistä ja harrastamista, _kieltäen_
mainituilla sanoilla sellaisen tutkimisen, on totuus ennemmin päin
vastainen. Hänen sanansa osottavat selvästi, että joskaan heidän _ei
nyt_ annettu tietää aikoja ja aikakausia, tulisi aika, jolloin ne
olisivat tärkeästä merkityksestä, ja jolloin ne ilmotettaisiin niille,
jotka silloin valvoisivat. Tietäen sen tosiasian, että nämä jonakin
aikana paljastettaisiin, ja että niillä _silloin_ tulisi olemaan suuri
merkitys, hän kehottaa heitä "_olemaan varuillaan_":, eikä jättäytymään
välinpitämättömyyteen niiden suhteen, vaan "_valvomaan_", lakkaamatta,
jotta he voisivat tietää milloin oikea aika oli tullut.

Ne, jotka aikakauden kuluessa ovat _valvoneet_, joskaan eivät ole
saaneet nähdä kaikkea sitä, mitä ovat odottaneet, ovat yhtä kaikki sen
kautta tulleet suuresti siunatuiksi ja maailmasta erotetuiksi. Se, joka
elää tätä varten _määrättynä aikana_, ja joka on tottelevaisesti
"_valvonut_", on tunteva, näkevä, "ymmärtävä", eikä jää tiedottomaksi
tämän "elonkorjuu"-aikakauden ihmeellisistä tapauksista. Se, joka
jonakin aikana laiminlöisi valvomisen, menettäisi niitä siunauksia,
joille Mestari pani niin suurta arvoa, ja osottaisi se, että tämän
maailman hyvyys ja tämän elämän aineelliset huolet ja nykyiset
harrastukset ovat sellaisen niin soaisseet, että hän laiminlyö
lupauksensa täysin vihkiytyä Herralle ja etsiä ensin Jumalan
valtakuntaa ja tulevaa elämää.

Apostolit Pietari ja Paavali kiinnittävät huomiota näihin asioihin --
aikoihin ja aikakausiin. Pietari selittää (2 Piet. 1: 16), ettemme me
ole seuranneet tekaistuja taruja; että hän näki kirkastusvuorella kuvan
Kristuksen tulevan valtakunnan kirkkaudesta siinä ihanassa "_näyssä_",
jossa Mooses, Elijas ja Jeesus esiintyivät säteilevissä puvuissa.
Mooses esitti vanhan ajan arvokkaita (Hebr. 11: 38--40), joista tulee
taivaan valtakunnan maalliset edustajat, ja Eli ja esitti tämän
evankeliumin aikakauden "voittajia". Kokonaisuudessaan esitti näky
tulevaa kirkkautta, kun vanhurskaitten kärsiminen on loppunut ja armon
mukainen valinta päättynyt. Vaikkakin Pietari kertoo tämän näyn,
terottaa hän kuitenkin profeettain todistuksen tärkeyttä, sanoen: "Sitä
_lujempi_ on meillä nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin kun
otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta
kynttilästä, kunnes päivä valkenee." (2 Piet. 1: 19.) Hän tiesi
hyvin, ettei _silloin_ kukaan vielä voisi ymmärtää ennustuksia
kokonaisuudessaan ja sentähden täytyi pyhien olla valvovassa asemassa
-- ei tähystellen pilviä, vaan kaikkien niitten asioitten toteutumista,
joista Jumala oli puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa kautta
ennalleenasettamisen suhteen, ja "ennalleen asettamisen _ajoista_",
jotka muodostavat niin laajan ja huomattavan osan heidän
todistuksissaan. Hän vakuuttaa meille, että ennustukset ajan vieriessä
tuovat meille yhä uusia totuuksia, _kunnes_ päivä valkenee.

Apostoli Paavali selittää: "Aikakausista ja määräajoista ei teille,
veljet, ole tarvis kirjottaa; itsehän varsin hyvin tiedätte, että
Herran päivä tulee kuin varas yöllä. [Hiljaa, huomaamatta on se tuleva,
eivätkä monetkaan sinä aikana tiedä, että he elävät siinä.] Kun
sanovat: 'Nyt on rauha, ei hätää mitään', silloin yllättää heidät
yhtäkkiä perikato, [äkisti tai nopeaan verrattuna menneen
kuudentuhannen vuoden hitaaseen kulkuun, kuten meidän päiväämme
kutsutaan höyryn ja sähkön nopeaksi päiväksi -- ei äkkiä kuten salama,
vaan äkkiä], _niinkuin synnytyskipu_ raskaan vaimon. -- -- -- Mutta te,
veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät
niinkuin varas". 1 Tess. 5: 1--4.

Kaikilla "veljillä" on kynttilä, ennustuksen varma sana, josta Pietari
puhuu. Tämä kynttilä on kuten valo pimeässä paikassa; ja niin kauvan
kuin he pysyvät oikeina veljinä, ollen uskovia, alistuvia ja nöyriä
sanan tutkijoita, eivät he koskaan tule olemaan pimeydessä. _He_ saavat
koko ajan tarvittavan määrän totuutta ravinnokseen kuten ruokaa
_aikanaan_. Ei koskaan ole sellaisten, jotka ovat eläneet sopusoinnussa
Jumalan kanssa, tarvinnut elää tietämättöminä välttämättömistä
totuuksista ja vaeltaa pimeydessä maailman kanssa. Aabraham ja Lot
tiesivät _ennakolta_ Sodoman hävityksestä. Jumala sanoi: "Kuinka minä
salaisin Aabrahamilta sitä, mitä minä teen?" (1 Moos. 18: 17.) Noa
tiesi kyllin ajoissa vedenpaisumuksesta voidakseen rakentaa arkin, Ja
_vieläpä päivä_, jona hänen piti mennä arkkiin, oli hänelle ilmotettu.
Ensimäisenä adventtina tiesivät Simeon ja Anna ja idän viisaat odottaa
Messiasta. Itse asiassa oli odotus silloin yleinen. (Luukk. 2: 25--38;
Matt. 2: 2; Luukk. 3: 15.) Ja jos Jumala siten toimi palvelijain
huonekunnan kanssa, jättäisikö hän lasten huonekunnan vähemmälle?
Meidän Herramme ja Päämme on sanonut: "En enää sano teitä
palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee; vaan
sanon teidät ystäviksi, sillä _minä olen ilmottanut teille kaikki, mitä
olen kuullut Isältäni_." (Joh. 15: 15.) Varmaankin on meidän Herramme
_aikanaan_ tietävä ajat ja aikakaudet, koska juuri hänen tulee
toimeenpanna suunnitelman suoritus, ja varmaankin on hän, _ellei hän
ole muuttunut, ystävilleen, pyhilleen_, niille, jotka seisovat häntä
lähellä ja ottavat osaa hänen työhönsä, tekevä suunnitelman tunnetuksi.

Yhtä varmasti kuin on kirjotettu: "Ei Herra Jehova tee mitään, ellei
hän sitä ilmota palvelijoilleen profeetoille" (Am. 3: 7), ja yhtä
varmasti kuin suurin osa hänen ilmotuksistaan heille ei ollut heitä
varten, vaan meitä, evankeliumin aikakauden Seurakuntaa varten (1 Piet.
1: 12), yhtä varmasti eivät hänen uskollisensa tule olemaan pimeydessä,
vaan tietävät, milloin Herran päivä on tullut. Se ei yllätä heitä kuten
varas tai paula -- huomaamatta; siliä he valvovat, ja heillä tulee
olemaan luvattu valo näistä asioista aikanaan.

Apostoli selittää myöskin minkä tähden "veljet" tulevat tietämään ajat
ja aikakaudet, eivätkä tule olemaan pimeydessä. Hän sanoo: "Sillä
kaikki te olette valon lapsia ja päivän lapsia." (1 Tess. 5: 5.)
Sellaiset ovat siinneet totuudesta, ja kehittyvät totuudessa yhä
enemmän ja enemmän aina täyteen päivään asti, joka kuuluu heille.
-- Jaak. 1: 18; Joh. 17: 17, 19.

Huomaa, miten tarkoin sanat _he_ tai _ne_ ja _te_, näissä samoin kuin
toisissa Raamatun kohdissa, erottavat mainitut kaksi luokkaa toisistaan
-- pyhät maailmasta. Se tieto, joka pyhillä tulee olemaan Herran
päivänä, asetetaan sen tietämättömyyden vastakohdaksi, jossa maailma
tulee olemaan tulevien tapausten merkityksen ja tarkotuksen suhteen.
"Ei _teille_, veljet, tarvitse kirjoittaa." "Kun _he_ sanovat: 'Nyt on
rauha, eikä hätää mitään', silloin yllättää _heidät_ yhtäkkiä
perikato... eivätkä he pääse pakoon. Mutta _te_, veljet, ette ole
pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää _teidät_ niinkuin varas;
sillä _te_ olette valon lapsia." "Mutta", sanoo Herra, "pitäkää vaari
itsestänne, ettei sydämenne raskaudu päihtymyksestä ja juoppoudesta ja
tämän elämän huolista, niin että se päivä äkkiarvaamatta yllättää
_teidät_ niinkuin paula; sillä se kohtaa kaikkia _niitä_, jotka asuvat
koko maan pinnalla. Valvokaa siis [itseänne ja myös profeetallista
sanaa] joka aika ja rukoilkaa, että _teidät_ katsottaisiin arvollisiksi
pelastumaan tästä kaikesta, joka on tuleva, ja voisitte seisoa Ihmisen
Pojan edessä." -- Luukk. 21: 34--36.

Tästä seuraa siis, että jos Jumalan lapsi, joka elää Herran päivänä, on
pimeydessä ja tietämättömyydessä näiden asioitten suhteen, niin täytyy
hänen joko elää maallisen elämän yltäkylläisyydessä ja maailman hengen
hurmaamana tai raskauttavat häntä tämän elämän huolet. Kummassakin
tapauksessa laiminlyö hän valvomisen ja lampun pitämisen puhtaana ja
palavana ja öljyn astiassaan -- s.o. Jumalan sanan sydämessään ja
mielessään ja totuuden hengen itsessään.

Joskin paljon siitä, mitä profeetat olivat ennustaneet, oli yhteydessä
aikojen ja aikakausien kanssa samoin kuin suunnitelman yksityisosien
kanssa, niin tunnustivat he kuitenkin tietämättömyytensä niihin
ennustuksiin nähden, joita he julistivat. (Katso Dan. 12: 8; Hes. 20:
49; Matt. 13: 17; 1 Piet. 1: 10--12.) Esitettyinä hämärin lausein ja
kuvannollisella kielellä, sekä liitettyinä tulevaisuuden tapauksiin,
oli heidän silloin mahdoton niitä ymmärtää. Siten, ennakolta
kirjotettuina, todistivat ne jumalallisesta ennakolta tietämisestä ja
järjestämisestä, ollen niille opiksi, jotka elivät niiden täyttymisen
aikana, joskaan ne eivät olleet niiden julistajia varten. (Room. 15:
4.) Ne odottivat jumalalliseen suunnitelmaan ja inhimilliseen
historiaan liittyneitten eri piirteitten kehittymistä, jotka Jumalan
toimenpiteitten mukaisesti tulisivat avaamaan ne, ja rikastuttamaan
kärsivällisiä, etsiviä Jumalan lapsia "ruualla aikanaan" koettelemusten
ja vaikeusten hetkinä "pahana päivänä" -- hädän päivänä, jolla tämä
aikakausi tulee päättymään, ja jolloin uusi aika tai hallitus sarastaa.

Ihmeellinen nykyajan keksintö, joka hyvin sopii kuvaamaan jumalallista
järjestelmää profeetallisiin aikoihin nähden, on n.k. yhdistetty
aikalukko, jota muutamat suurimmat pankit käyttävät. Toisten
yhdistettyjen lukkojen tavoin on avain tai kädensija aina lukossa
kiinni. Tarvitaan määrätyt erityiset liikkeet, jotka ainoastaan lukon
käyttäjä tuntee, jotta lukko avautuisi, jolloin pieninkin poikkeus
oikeasta menettelytavasta, tekee avaamisen monimutkaisemmaksi ja
vaikeammaksi. Yhdistetty aikalukko sisältää lisäksi sen omituisuuden,
että pankkiholvin oveen liitetyn kellolaitoksen avulla voidaan ovet
illalla niin sulkea, ettei kukaan voi niitä avata ennen kuin määrättynä
tuntina seuraavana aamuna; ja silloinkin ainoastaan käyttämällä sitä
ainoaa oikeaa lukolle määrättyä yhdistystä, joka suljettaessa on
edeltäpäin määrätty.

Samalla tavalla on taivaallinen Isämme sinetillä sulkenut monta
suunnitelmansa piirrettä yön kuluessa hänen suurella aikalukollaan,
joka oli niin asetettu, ettei sitä voitu avata ennenkuin "ajan
täyttyessä" -- suuren ennalleenasettamispäivän aamuna. Ja silloin
Jehovan Voideltu, jolla on "avain", ja joka ymmärtää lukkoon kätketyn
yhdistyksen, "avaa, eikä kukaan ole sulkeva." (Ilm. 3: 7.) Hän avaa
meille antamalla meille tiedon profeetallisen avaimen käyttämisestä,
jotta ne, jotka etsivät ijäisen viisauden aarteita, voisivat ne löytää.
Ja me voimme avata jumalallisen viisauden aarteita nyt, koska aamun
hetki on tullut -- joskin on aikaista eikä maailma näe vielä valoa.
Mutta ainoastaan ottamalla huolellisesti vaarin määräyksistä, ja
sovittamalla avaimen suuren Rakentajan viittausten mukaisesti, aarteet
avautuvat meille.

Tämä kuvaus soveltuu todellakin koko Jumalan suunnitelmaan sen kaikissa
osissa, sillä jokainen totuuden piirre ja jokainen ennustus ovat
ainoastaan osia suuresta yhteydestä, joka nyt on avattu, koska on aamu
-- koska suuren aikalukon salvat ovat otetut pois. Ja tämä suuri
yhtymä, kun se kerran on avattu, paljastaa täydelleen ja suuremmoisesti
jumalallisen viisauden, vanhurskauden, rakkauden ja voiman kätketyt
aarteet. Se, joka avaa, tulee totisesti tuntemaan Jumalan paremmin kuin
koskaan ennen.

Tutkikaamme sentähden Raamattua kunnioittavalla mielellä, jotta me
oppisimme, mitä Jumala näkee hyväksi opettaa meille aikojen ja
aikakausien suhteen. Koska hän äskettäin on tehnyt meille selväksi
suunnitelmansa suuret ulkonaiset piirteet, niin voimme syyllä odottaa,
että hänen aikansa on tullut johtaa meitä hänen aikojensa tuntemiseen.
Kuluneina aikoina olivat ajat ja aikakaudet viisaasti kätketyt, ja
pyhät säilyttivät siten rohkeutensa, koska aika oli pitkä; mutta kun
suunnitelma alkaa lähetä ihanaa täytäntöään, on pyhien etuoikeus saada
tietää siitä, jotta he voisivat nostaa päänsä ja iloita, tietäessänsä,
että heidän vapautuksensa lähestyy. (Luuk. 21: 28.) Aikojen
paljastuminen lopun ajalla on oleva pyhille hyödyksi ja virkistykseksi,
kun sitä vastoin niiden aikaisempi paljastuminen olisi vahingoittanut
ja masentanut.

Meidän Jumalamme on selvästi järjestyksen Jumala. Jokainen työ, jonka
hän tekee, on sopusoinnussa tarkkaan ennakolta tehdyn suunnitelman
kanssa; ja hänen määrätyillä ajoillaan ja aikakausillaan on tärkeä
merkitys ja huomattava osa tässä suunnitelmassa. Huomaa, että Jeesus
syntyi määrättynä aikana. "Kun _aika oli täytetty_, lähetti Jumala
Poikansa." (Gal. 4: 4.) Ei ennemmin, eikä myöhemmin, vaan juuri ajan
täytyttyä. Meidän Herramme ensimäinen saarna koski aikaa. Hän tuli "ja
saarnasi Jumalan valtakunnan evankeliumia ja sanoi: '_Aika on
täyttynyt_, -- -- --; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi'." (Mark.
1: 15.) "Kristus kuoli kun aika oli tullut." (Room. 5: 6.) "Hän
herätettiin kuolleista kolmantena päivänä (ennakolta määrättynä aikana)
_kirjotusten mukaan_." (1 Kor. 15: 4.) Hänen palveluksensa aikana hänen
vihollisensa koettivat lakkaamatta ottaa hänet kiinni, mutta he eivät
voineet tehdä sitä, "_sillä hänen hetkensä ei ollut vielä tullut_."
-- Joh. 7: 30.

Profeetallisia aikoja ei annettu uteliaisuuden tyydyttämistä varten,
vaan sanan tutkijoille, jotta heille olisi mahdollista tuntea
ennustetut tapaukset, _kun niiden aika oli tullut_. Siten esimerkiksi
ennustukset ilmasivat ensimäisen adventin tai tulemisen ajan ja tavan,
mutta sitä ei voitu ymmärtää ennen kuin Kristus oli tullut. Silloin se
oli avuksi niille, jotka huolellisesti tutkivat Kirjotuksia,
tunteakseen ihmisessä Jeesuksessa Kristuksen, jonka Jumala oli
lähettänyt suunnitelmansa ja ennustusten mukaan. Aivan samalla tavalla
määräävät ennustukset toisen tulemisen ajan ja tavan, kun on tullut
aika ymmärtää niitä tapauksia, jotta ne auttaisivat meitä tuntemaan
hänen päivänsä, kun se on tullut -- sen tapausten järjestyksen ja ajan
vaatimukset. Jos huolellisesti lukee Vanhan Testamentin kirjotuksia,
niin ei voi olla näkemättä sitä huomattua asemaa, joka niissä
omistetaan aikamääräyksille, ja päivälleen asti kohdistuvaa tarkkuutta,
joskin ne usein näyttävät kuuluvan hyvin vähäpätösiin tapauksiin. Mutta
perusteellinen tutkija on huomaava, että nämä eri päivä- ja
aikamääräykset ovat renkaita ihmeellisessä todistusketjussa, jotka
suurella tarkkuudella viittaavat kahteen maailman historian
ihmeellisimpään ja tärkeimpään tapaukseen: maailman Lunastajan ja
Herran ensimäiseen ja toiseen tulemiseen ja kaikkiin niiden kanssa
yhteydessä oleviin tapauksiin.

Se seikka, että enemmistö kristityistä on välinpitämätön näiden
asioiden suhteen, ei ole mikään hyväksyttävä perustus niille, jotka
rakastavat hänen ilmestymistään, [tulemistaan], ja toivovat hänen
hyväksymistään, jotta he myöskin vajoaisivat samankaltaiseen laimeuden
tilaan.

Tulee muistaa, että lihallinen Israel, Jumalan, "ystäviä"
lukuunottamatta, loukkautui _eikä tuntenut etsikkoaikaansa_ (Luukk. 19:
44), sekä että profeetat ovat ennustaneet kuinka _molemmat_ Israelin
huoneet loukkaantuvat -- sekä nimellinen juutalaisten huonekunta että
nimellinen kristittyjen huonekunta. (Jes. 8: 14.) Ainoastaan "jäännös"
kummankin armohallituksen elonkorjuun lopussa on valmis ottamaan
vastaan ja ymmärtämään niitä totuuksia, joiden aika on tullut, ja voi
sen kautta päästä nauttimaan niitä erityisiä etuja ja oikeuksia, jotka
sarastava uusi armohallitus tuo mukanaan. Tämän aikakauden lopussa
tulee sentähden jokaisen yksityisen kristityn pitää huolta siitä, että
hän kuuluu tuohon "jäännökseen" eikä tuohon laimeaan, huolettomaan ja
välinpitämättömään nimikristilliseen seurakuntaan, joka varmasti tulee
loukkaantumaan, kuten profeetat, Herra ja apostolit ovat ennustaneet,
jota lihallinen Israeli esikuvasi, ja jonka Raamattu selittää olevan
henkisen Israelin varjon tai esikuvan.

Mutta kuten aika-ennustukset aikanaan tulevat olemaan suuresta
merkityksestä, osottaessaan niitä Jumalan suunnitelman eri piirteitä,
jotka kuuluvat elonkorjuuseen, j.n.e., niin on myöskin totta, että
tieto meidän Herramme tulemisen ja ilmestymisen tavasta, on erittäin
välttämätön. Me pyydämme, että lukija tullessaan tähän kohtaan ainetta,
kiinnittää siihen erityistä huomiota. Ja kaiken tämän tiedon pohjana
täytyy olla pyhyyttä ja nöyryyttä, jonka täytyy raivata tietä sen
vastaanottamiselle, tekemällä Jumalan lapsen kykeneväksi raivaamaan
sydämestään ennakkoluulot ja ahkerasti tarkastamaan ja tutkimaan sitä,
mitä on ilmotettu. Näin tapahtui Jeesuksen ensimäisessä tulemisessa.
Ainoastaan vakavat, vihkiytyneet ja hiljaiset voivat erottaa ajan ja
tavan. Maailmanmieliset ja raskautetut, nuo yltäkylläiset, eivät voi
huomata ennustuksia eikä niitä aikain merkkejä, jotka osottavat niiden
täyttymistä, ennenkuin elonkorjuu on ohi ja erityisen suosion kesä
päättynyt.

Juutalaisen aikakauden lopussa tai "elonkorjuussa" olivat todella
nöyrät ja vilpittömät "oikeat israelilaiset" odotuksessa, joka
huomattavalla tavalla erotti heidät ylpeistä, maailman mielisistä ja
itsevanhurskaista heidän ympäristöstään, niin etteivät he ainoastaan
olleet paremmin valmistuneet ottamaan vastaan Jumalan suunnitelmaa
sellaisena kuin hän oli sen järjestänyt, mutta myös herkemmät kuulemaan
ja tutkimaan totuutta, kun he tulivat kosketukseen sen kanssa. Ja
samalla kun meidän Herramme torjui luotaan itseensä tyytyväiset,
soimaamishaluiset, virheitä etsivät ja viisastelevat fariseukset
hämärillä tai väistelevillä vastauksilla, oli hänellä aikaa ja
harrastusta tehdä totuuden selväksi sen nöyrille ja totisille
etsijöille. (Matt. 13: 10--17; 16: 1--4; Mark. 7: 1--23; Luuk. 18:
18--30; Joh. 1: 45--51; Luukk. 24: 13--32 ja 33--49; Joh. 20: 24--28;
21: 1--12.) Ylpeät ja itsekylläiset ja kaikki, jotka seurasivat heitä,
kompastuivat (Matt. 15: 14), kun sitä vastoin nöyrät ja totuutta
janoavat vakavasti etsivät totuutta. (Matt. 13: 36; Mark. 4: 10.)
Näille Herra selitti hämärät lausuntonsa sanoen: "_Teille_ Jumalan
valtakunnan salaisuus on annettu, mutta noille ulkopuolella oleville,
[ei _todellisille israelilaisille_], kaikki tulee vertauksissa, jotta
he näkevin silmin näkisivät, eivätkä huomaisi, ja kuulevin korvin
kuulisivat, eivätkä ymmärtäisi."

Siten on myös tämän aikakauden lopussa. Totuus erottaa nyt samoin kuin
silloinkin vilpittömät ja nöyrät ja johtaa heitä eteenpäin siihen
tietoon, jonka aika nyt on tullut, ja vahvistaa ja valaisee heitä,
jotteivät he nimikristillisyyden suuren enemmistön kanssa kompastuisi,
kun sitä vastoin haaleat ja itseensä tyytyväiset hylkäävät ne totuudet,
joiden aika on nyt tullut, koska heitä sokaisee heidän sydämensä nurja
tila. Siksipä heidät hyljätään kelpaamattomina tulemaan Herran
morsiameksi. -- Ef. 4: 1; I Kor. 9: 27.

Monet ovat joutuneet suureen eksytykseen luullessaan, etteivät Jumalan
työt ja hänen suunnitelmansa ole sanottavammasta merkityksestä, sekä
ettei Jumala vaadi mitään muuta kuin kristillisen luonteen hyveitä,
joka paraiten säilytetään pysymällä tietämättömyydessä. Miten eri
tavalla esittääkään Raamattu tämän seikan! Se neuvoo meitä ei
ainoastaan viljelemään kristillisen luonteen hyveitä, vaan lakkaamatta
säilyttämään sellainen sydämen tila, joka tekee meidät kykeneviksi
erottamaan totuuden -- ja erittäinkin tuon suuren totuuden meidän
Herramme läsnäolosta, kun sen aika oli tullut -- ja kun
armohallituksessa tulisi muutos tapahtumaan. Armohallitukseen kuuluvat
totuudet ovat yhtä tärkeät tämän aikakauden lopussa kuin ne olivat
juutalaisen aikakauden lopussa. Ne, jotka silloin eivät voineet erottaa
totuutta, jonka aika oli tullut, eivät myöskään voineet ottaa vastaan
niitä armon-etuja, joiden aika oli tullut. Ja samalla tavalla on
tämänkin aikakauden lopussa: ne, jotka eivät huomaa niitä totuuksia,
joiden aika nyt on tullut, koska epäusko ja maailmallisuus ovat
heidät soaisseet, eivät voi tulla osallisiksi niistä erityisistä
armon-eduista, joiden aika nyt on tullut. Ne eivät ole voittajia,
eivätkä siis kelvollisia Kristuksen morsiameksi. He eivät voi
tulla osallisiksi pyhien perinnöstä Kristuksen kanssa hänen
kanssaperillisinään. Nykyisten epäsuotuisten olosuhteitten tähden
muodostaa totuus uskomme koetuskiven Jumalaa kohtaan, joka totuus
viikatteen tavoin erottaa kelvolliset kelvottomista -- nisun lusteista.

Profeetallisten aikojen tutkiminen on joutunut huonoon huutoon niiden
väärien sovittelujen perustuksella, joita Kristuksen toisen tulemisen
"adventistit" ynnä toiset ovat tehneet, jotka eivät ole saaneet nähdä
niiden tapausten toteutuvan, joita he ovat odottaneet tapahtuvan heidän
määrääminä aikoina. Me näemme kuitenkin, että Jumalan suunnitelmaan
kuului näiden asioiden kätkeminen kaikilta muilta, paitsi määrätyltä
luokalta, antamalla häväistyksen ja pilkan joutua tämän aineen osaksi,
estäen siten tämän maailman viisaita ja ymmärtäväisiä käsittämästä
niitä. (Matt. 11: 25.) Tämä oli, sitä emme epäile, yhtä paljon
sopusoinnussa jumalallisen suunnitelman kanssa kuin Jeesuksen
lähettäminen Nasaretiin, halveksittuun paikkaan, jotta häntä
"nimitettiin nasaretilaiseksi" (Matt. 2: 23), vaikkakin hän
todellisuudessa oli syntynyt tuossa kunniakkaassa Betlehemin
kaupungissa. Kuten maailman viisaat ja ymmärtäväiset siihen aikaan
sanoivat: "Saattaako mitään hyvää tulla Nasaretista?" niin huutavat
monet näinä aikoina, kun on puhe profeetallisesta ajasta tai jostakin,
joka on jollakin tavalla tekemisissä Kristuksen toisen tulemisen
kanssa, se on "adventismia", ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: "Voiko
adventismista tulla mitään hyvää?" -- vaikkakin he myöntävät, että
monet ennustukset, jotka sisältävät aikamääräyksiä, eivät vielä ole
täyttyneet, ja että Herran toinen tuleminen on Raamatun huomatuin aine.

Me tunnemme suurta myötätuntoa sekä ensimäisiä adventisteja
(juutalaisia) kohtaan että toisia adventisteja kohtaan, joskin
ainoastaan muutamat niin hyvin edellisistä kuin jälkimäisistä ovat
käsittäneet ne totuudet, joita he ovat olleet niin lähellä, ja joita he
kuitenkaan eivät ole voineet käsittää, koska niin hyvin edellisiä kuin
jälkimäisiä on soaissut heidän _väärä odotuksensa_. Meidän ystävämme
adventistit eivät ole kyenneet käsittämään Herramme toisen tulemisen
tapaa eikä tarkotusta, sellaisena kuin Raamattu sen opettaa; siksipä he
eivät ole odottaneet saavansa nähdä häntä "sellaisena kuin hän on",
vaan sellaisena kuin hän _oli_. He luulevat, että hänen tulemisensa
tarkotus on sellainen, että se täyttää, pyhiä lukuunottamatta, kaikki
muut kauhulla ja pelolla; että hänen tarkotuksensa on koota valitut,
hävittää muut ihmiskunnan jäsenet ja polttaa koko maailma. Omaksuen
tällaisen käsityksen, käyttävät he profeetallisia aikoja ruoskana
kurittaakseen ja ajaakseen ihmiskuntaa Jumalan puoleen. Mutta maailma
katseli tyynesti tätä ja sanoi, että he olivat tyhmiä haaveilijoita, ja
että jos löytyy Jumala, niin on hän varmaan sekä järjellisempi että
vanhurskaampi. Maailman iva tuli yhä katkerammaksi ja katkerammaksi,
kun heidän yhä uudistuvat ennustuksensa aineen katoamisesta ja
maailmoiden häviämisestä eivät pitäneet paikkaansa. Täten me olemme
tulleet siihen tilaan, että sellaisetkin kristityt, jotka hyvin
tietävät, että ennustuksilla ja aikamääräyksillä on suhteellisesti
huomattava asema jumalallisessa ilmestyksessä; epäuskoisella hymyllä
kuuntelevat puhetta näistä aineista tai suorastaan julkisesti
ylenkatsovat niitä. Mutta autuas on se,

    "Ken tyynnä maailman pilkan kantaa vaan.
    Ei vainon alle vaivu hän.
    Ei saa hänt' tuska tuima turtumaan,
    ei myöskään juonet Saatanan."

Mutta Jumala ei antanut aikaennustuksia sellaista tarkotusta varten,
eikä hän tule koettamaan käännyttää maailmaa sellaisella tavalla; sillä
hän etsii sellaisia rukoilijoita, jotka häntä hengessä ja totuudessa
rukoilevat (Joh. 4: 23), eikä sellaisia, jotka häpeävät palvella häntä.
Jos hänen aikomuksensa olisi ollut pelottamalla pakottaa ihmisiä
tottelevaisuuteen, olisi hän keksinyt jonkun onnistuneemman tavan kuin
ajan julistamisen -- kuten ystävämme adventistit ovat osottaneet.
Profeetallista aikaa ei annettu tekemään maailmaa rauhattomaksi, eikä
ylipäänsä maailmalle missään suhteessa, vaan valistamaan, vahvistamaan,
lohduttamaan, kehottamaan ja johtamaan Seurakuntaa (valituita) vaikeina
aikoina maailmanajan lopulla. Sentähden on kirjotettu: "Jumalattomat
eivät näitä tottele (ymmärrä), mutta ymmärtäväiset ottavat näistä
vaarin." Näille siitä tulee "ruokaa aikanaan" joka muun ravinnon
yhteydessä vahvistaa niitä, jotka sitä käyttävät, niin että voivat
"_kestää_ pahana päivänä" -- sinä hädän päivänä, jolla tämä aikakausi
päättyy. Se auttaa heitä käsittämään ihmeellisiä tapahtumia heidän
ympärillään, etteivät menehdy pelvosta ja vavistuksesta, eivätkä tule
sekaantumaan niihin päätelmiin ja tieteisiin, joita väärin sillä
nimellä kutsutaan -- ja joista se päivä tulee olemaan tulvillaan.
Sitten voivat he myös kuluttavan tulen [hädän] alla todistaa Jumalasta
ja hänen suunnitelmastaan ja opettaa kansaa -- osottaa Jumalan
suunnitelman lopulliseen ihanaan päämäärään, kohottaen pelastuksen
lipun kansojen eteen. -- Jes. 62: 10.

Tämä on aikaennustuksen tarkotus. Kuinka tärkeä ja välttämätön se
onkaan, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen, täysin varustettu
tällä ajalla. Ilman näitä profeetallisia ajantodistuksia voisi olla
mahdollista, että näkisimme tapahtumat Herran päivänä tietämättä niistä
mitään tahi tuntematta velvollisuuksiamme ja oikeuksiamme sinä aikana.
Älköön sentähden kukaan tosi-vihkiytynyt pitäkö ala-arvoisina näitä
profeetallisia ajantodistuksia. Ne ovat aijotut johtamaan sanojamme ja
tekojamme Tuhatvuotispäivän aikaisessa aamusarastuksessa, ennen
auringon nousua, maailman ja nimikirkon nukkuessa tietämättöminä ja
huolettomina niistä armotaloudenmuutoksista, joita nyt tapahtuu. Nämä
profeetalliset ajanmääräykset olivat suureksi osaksi keinoja Jumalan
kädessä vetämään kirjottajan huomion täydellisemmin ja huolellisemmin
jumalallisen suunnitelman muihin osiin. Näille ajanmääräyksille
omistettu huomio ei voi olla tuottamatta pysyväistä hyötyä tutkijalle.
Ne eivät ainoastaan ilmota hänelle "nykyistä totuutta", vaan antavat
myös voimaa ja elävää todellisuutta kaikille raamatullisille
totuuksille, todistamalla että kaikki Jumalan suunnitelmat ovat
yhteisvaikutuksessa _aikaan_ ja _tapaan_ nähden hänen ihanien
aikomuksiensa kehittämisessä.

Niiden ennustuksien epäonnistuminen, joita adventistit, jotka ottivat
määrätäkseen ajan maailman polttamiselle y.m., y.m., tekivät, on
koskenut enemmän odotettujen tapahtumain luonnetta kuin aikaa.
Juutalaisten tavoin erehtyivät he odottaessaan _väärää asiaa oikealla
ajalla_. Tämä oli toinen syy heidän kykenemättömyyteensä selvästi
ymmärtää totuutta, mutta pääsyy tähän oli se seikka, ettei aika vielä
ollut tullut sen selvemmälle paljastamiselle. Ja kumminkin oli aika
pyhien herättämiselle tutkimaan Herran ilmestymistä -- aika mennä Ylkää
vastaan ja aika pettymykselle ennen hänen oikeaa tuloaan -- johon
kaikkeen viitattiin Herramme vertauksessa kymmenestä neitseestä, kuten
edempänä tulemme sen osottamaan. Niinkuin edellisessä osassa on
näytetty, on se tuli, joka tulee kuluttamaan maan Herran päivänä,
esikuvauksellinen, eikä kirjaimellinen. Seuraavassa luvussa osotetaan,
että niiden muutamien aikaennustusten sovelluttamiset, jotka
ennustukset adventistit erehdyttävinä hylkäsivät, eivät olleet
erehdyksiä, vaan oikeita, ja että ne selvästi ilmottavat tämän ajan
esikuvauksellista tulta -- joka jo palaa.

Adventistit, jotka työskentelivät sen vaikeuden alaisina, että
odottivat kirjaimellista maan palamista, koettivat pakottaa kaikkia
erilaisia profeetallisia aikajaksoja yhteiseen päättymispäivään --
päälle päätteeksi tavalliseen vuorokauteen. Täten tekivät he väkivaltaa
toisille ennustuksille saadaksensa niitä sopimaan yhteen ja päättymään
samaan aikaan toisten kanssa. Tuo selvempi käsitys, joka meillä nyt on
jumalallisesta suunnitelmasta, ilmaisee erilaisien ajanennustuksien
välillä vallitsevan täydellisen yhtäpitäväisyyden, eikä ole ollenkaan
tarpeellista kääntää tahi tehdä väkivaltaa muutamille niistä,
saadakseen niitä sopimaan yhteen toisien kanssa. Kun me seuraavassa
luvussa alamme tarkastella johtavia ennustuksia, emme rakenna mitään
järjestelmää tahi selitystapaa, jonka mukaan koettaisimme sovitella
kaikkia profeetallisia aikakausia, vaan me seuraamme huolellisesti
jokaista eri aikakautta sen loppuun, ja vasta sen jälkeen kudomme
yhteen sen järjestelmän eli suunnitelman, jonka salaisuuksien suuri
Ilmottaja täten ilmaisee. Tällöin huomataan, että järjestys ja
sopusointu Jumalan suunnitelmassa aikaan ja aikakauteen nähden ovat
yhtä ilmeiset kuin ne ihanat piirteet tässä suunnitelmassa, jotka
edellisessä osassa havaittiin ja jotka ovat piirretyt aikakausien
kartalle. Ja kun suuri maailmanaikakausien kello lyö profeetallisella
kellotaululla määrätyt tunnit, tulevat ennustetut tapahtumat
toteutumaan yhtä varmasti kuin sekin, että Jumala etukäteen on ne
ilmottanut.



TOINEN LUKU.

RAAMATULLINEN AJANLASKU.

Ajanlaskun tarpeellisuus ennustusten ymmärtämiseksi. -- Raamatun
antamia välttämättömiä vuosilukuja. -- Aadamin luomisesta vuoteen 1873
j.K. oli kuusituhatta vuotta. -- Raamatullisen ajanlaskun esittäminen
suurissa ajanjaksoissa. -- Niiden yksityiskohtainen tutkiminen. --
Luomisesta siihen päivään, jolloin vedenpaisumus oli kuivanut. --
Liittoon asti Aabrahamin kanssa. -- Lain antamiseen asti. -- Kaanaan
jakamiseen asti sukukuntien kesken. -- Tuomarien aikakausi. --
Kuninkaiden aikakausi. -- Hävityksen aikakausi. -- Vuoteen 1873 j.K. --
Missä tämä ajanlasku eroaa piispa Usherin ajanlaskusta, joka on otettu
englantilaiseen Raamattuun. -- Herramme syntymisen oikea vuosiluku.


Tässä luvussa esitämme raamatullisen todistuksen siitä tosiasiasta,
että v. 1872 päättyessä kaksituhatta vuotta oli kulunut Aadamin
luomisesta. Siitä johtuu, että me vuodesta 1872 olemme eläneet
seitsemännessä vuosituhannessa tahi Tuhatvuosikaudessa -- jonka
edellinen osa, "Herran päivä", "hädän päivä" tulee olemaan todistajana
tämän maailman valtakuntien kukistumiseen ja Jumalan valtakunnan
pystyttämiseen koko taivaan alle.

Ajanlasku on sitäpaitsi tarpeellinen perustukseksi profeetallisten
aikakausien tutkistelemiselle. Meidän täytyy ensinnäkin päästä
varmuuteen siitä, millä paikalla me nykyään ajan virralla olemme.
Voidaksemme määrätä tämän, täytyy meillä olla luotettavia vuosilukuja
laskelmaa varten. Siksi alotamme ajanlaskulla. Ja täydellisen
ihmishistorian ajanlasku täytyy välttämättömästi alkaa ihmisen
luomisesta.

Sitä ajanmäärää, joka on kulunut ihmisen luomisesta, arvostellaan eri
tavalla. Niiden keskuudessa, jotka omaksuvat Raamatun tiedonannot, ei
voi olla suuria mielipiteiden eroavaisuuksia, mutta niiden joukossa,
jotka hylkäävät ne, ovat eroavaisuudet äärettömät, vaihdellen
kymmenestätuhannesta aina satoihintuhansiin vuosiin asti. Näitä
otaksumisia perustetaan tosiseikkoihin, jotka antavat ainoastaan heikon
tuen sellaisille liijoitetuille ja ylen rohkeille johtopäätöksille.
Esimerkiksi se seikka, että on löydetty piikivisiä nuolenpäitä Sveitsin
ja Irlannin turvesoista melkoisesta syvyydestä maan pinnan alla,
otetaan _todistukseksi_, että nuolenkärkien nykyinen paikka kerran on
ollut maanpintana, ja että turvesuo vähitellen on kasvanut niiden
ympäri ja päälle; ja sellaiselle kasvamiselle tarvittava aika,
lasketaan nykyisen vuosisadassa tapahtuvan kasvamisen mukaan, joka on
hyvin vähäinen. Jos heidän edellytyksensä olisivat tosia, todistaisivat
ne luonnollisesti, että ihminen on ollut olemassa satoja tuhansia
vuosia sitten. Mutta toiset geoloogit (maanpinnantutkijat) osottavat,
ja hyvillä syillä, näiden turvesoiden kerran olleen niin veteliä, että
nuolenpää saattoi helpostikin vajota melkoiseen syvyyteen vähitellen,
muutamissa sadoissa vuosissa.

Esitämme toisen esimerkin: -- "Pohjatutkimuksien kautta Niilinlaakson
mutaisessa maassa keksittiin kaksi poltettua tiilikiveä, toinen
kymmenen, toinen kahdentoista sylen syvyydessä. Jos me maalaamme
vuotuisen kerrostumisen paksuuden, jonka virta muodostaa, kahdeksaksi
tuumaksi vuosisadalta, on meidän laskettava toiselle näistä
tiilikivistä ikää 12,000 vuotta ja toiselle 14,000 vuotta.
_Vertailevien laskelmien nojalla_ otaksuu Burmeister (eräs kuuluisa
geoloogi) että on kulunut seitsemänkymmentäkaksituhatta vuotta siitä,
kun ihminen ensin esiintyi Egyptin maalla; ja Draper (toinen tunnettu
geoloogi) laskee eurooppalaiselle ihmiselle, joka eli viimeisen
jääkauden aikana, ikää yli 250,000 vuotta." [Prof. N. Joly kirjassaan
"Ihminen ennen metalleja".]

Luonnollisesti me, jos _me laskisimme_ aivan samalla tavalla kuin nämä
_suuret_ miehet tekevät, tulisimme samanlaisiin _suuriin_ tuloksiin.
Mutta eräät meistä ovat siksi oppimattomia, että voivat panna
kysymykseen, eikö ole luultavampaa, että Niilin mutakerrostumat ovat
olleet hyvin säännöttömiä kuten toistenkin virtojen, jotka väliin
muuttavat jokiuomaansa ja huuhtovat pois melkoisen osan äyräistään
yhden ainoan tulvan aikana. Edelleen muistamme vedenpaisumuksen Noan
päivinä, jota ei ainoastaan Raamatussa nimenomaan mainita, vaan joka on
säilynyt pakanakansojen vanhimmissa perimätiedoissa. Mitenkähän paljon
mutaa ja jätteitä _vedenpaisumus_ onkaan synnyttänyt noiden kahdeksan
tuuman lisäksi vuosisadalta. Me ihmettelemme myös, miksi ei näiden
_suurien_ nerojen mieleen ole juolahtanut se, mikä on luonnollinen asia
muille, jotka eivät ole _liian suuria_, että kaksi tiilikiveä, heitetyt
tuohon "_mutaiseen maahan_" aikana, jolloin se oli veden peittämä ja
pehmeä, vajoaisivat melkoisen syvälle omasta painostaan, erittäinkin
kun niiden tiheys on niin paljon suurempi, kuin mutaisen maan. Mitä
erotukseen syvyydessä näiden kahden tiilikiven välillä tulee, olisi
_oppimattomalle_ henkilölle paljon mahdollisempaa otaksua, että toinen
putosi mutaan syrjälleen tahi päälleen, ja toinen lappeelleen ja vaipui
niinmuodoin hitaammin, kuin ajatella, että ihmiset, jotka elivät
kahdentuhannen vuoden ajanetäisyydellä toisistaan, olisivat tehneet
kaksi aivan samanlaista tiilikiveä.

Ei ole monta vuotta sitten, kun löydettiin ihmisen luuranko paikasta,
joka oli ollut osa Missisippivirran uomaa, ja eräät geoloogit alkoivat
laskea, miten monta tuhatta vuotta _mahdollisesti_ oli kulunut niiden
monien muta- ja maakerrosten perustuksella, jotka peittivät
luurankoa. He luulivat saaneensa erittäin arvokkaan mallikappaleen
historiantakaisesta ihmisestä. Mutta sitten löydettiin useita jalkoja
luurangon alta, osia n.s. "ruuhesta", sellaista, jota käytettiin
Missisipillä vähemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten, joka
kokonaan kumosi heidän laskelmansa ja säästi ihmiskunnan uudesta
_todistuksesta_, että maailma on satojatuhansia vuosia vanhempi, kuin
mitä Raamattu opettaa.

Me jätämme yhteensoveltumattomat ja kokonaan epäluotettavat arvelut,
joita muutamat geoloogit ovat tehneet tässä ajanlaskua koskevassa
aineessa ja käännymme ihmiskunnan historiaan saadaksemme valaistusta.
Mutta mitä löydämme? -- Vanhimpain pakanakansojen historiaa ei voi
selvästi johtaa taaksepäin edes kolmeatuhatta vuotta. Sen takana on
kaikki hämärää, epätietoista, tarunsekaista, satumaista, epäluotettavaa
perimätietoa. Roomalainen historia ei johda niin kauvas taaksepäin,
koska on ainoastaan kaksikymmentäseitsemän sataa vuotta siitä kun Rooma
perustettiin, ja sitäpaitsi ovat sen ensimäiset vuosisadat verhotut
perimätietojen epävarmuuteen. Kolmetuhatta vuotta takaperin
babylonilaisessa, syrialaisessa ja egyptiläisessä historiassa vievät
meidät aikaan, jossa muistiinpanot ovat katkonaisia ja syvän
hämärän verhoamia. Sama aikamäärä Kiinan historiassa vie meidät
Tsjen-hallitsijasukuun, jolloin kiinalaisen historian tapahtumat
"alkavat tulla luotettavimmiksi." Kreikassa, joka on ollut tunnettu
sivistyksestään viimeksi kuluneiden kolmentuhannen vuoden aikana, jossa
ennen muita odottaisimme löytävämme tarkkaa historiaa, -- mitä
löydämme? Me huomaamme sen vuosiluvut tarkoiksi viimeisten
kahdenkymmenenkuuden vuosisadan kuluessa, mutta ei kauemmas. Sen takana
on aika, joka on tunnettu Kreikan "jumalaistarullisen tahi
historiantakaisen" ajan nimellä.. Ainoa järjellinen ja yhtäjaksoinen
kertomus niistä kolmesta ensimäisestä tuhannesta vuodesta, jona ihminen
on elänyt maan päällä, on Raamatussa; ja tämä asianhaara sopiikin
yhteen sen vaatimuksen kanssa, että se on jumalallista alkuperää, ollen
Jumalan johdon ja varjeluksen alainen.

Niinkuin on historian laita, niin on vuosilukujenkin; maailmalla ei
ole, lukuunottamatta Raamattua, mitään keinoa johtaa ajanlaskuaan
kauvemmaksi kuin vuoteen 776 e.K. Tämän aineen suhteen viittaamme Yale
Collegen professorin, Fisherin, lausuntoon. Hän sanoo: "Tarkka tapa
määrätä vuosilukuja, saavutettiin vähitellen. Ajanjaksojen keksiminen
oli tarpeellinen tätä tarkotusta varten. _Ensimäinen määrätty aika_
tapahtumien päiväämisellä vahvistettiin Baabelissa -- Nabonassarin
aikakautena 747 e.K. Kreikkalaiset (noin vuodesta 300 e.K.) laskivat
aikansa ensimäisestä muistiinkirjotetusta voitosta olympialaisissa
leikeissä 776 e.K. Näitä leikkejä pidettiin joka neljäs vuosi. Jokainen
olympikausi oli siis neljän vuoden ajanjakso. Roomalaiset alkoivat
vasta muutamia vuosisatoja Rooman perustamisesta laskea aikansa _siitä_
tapauksesta alkaen, s.o. v:sta 753 e.K."

Lisätodistuksena siitä, että monet kaukaisen muinaisajan historioista
ovat niin täynnä mielikuvituksia ja tarumaisia perimätietoja, että ne
ovat arvottomia ajanlaskullisia vuosilukuja varten, eivätkä mitenkään
ansaitse huomiota sellaisina, lainaamme tähän amerikkalaisesta
Cyclopaediasta (tieto-sanakirjasta) kirjotuksen _Ajanlasku_.

"Vanhain kansain historiat, jollemme tee poikkeusta hebrealaisiin
nähden, menevät taaksepäin tuhansia tahi miljoonia vuosia tarullisiin
aikakausiin; ja vielä sittenkin, kun muistiinpanot alkavat saada
historiallisen leiman, ovat ristiriitaisuudet erittäin suuret. -- --
Assyrialaisten, babylonialaisten ja egyptiläisten kirjotukset ovat
tehdyt kuolleilla kielillä ja käyttävät aikoja sitten vanhentuneita
kirjainmerkkejä. -- -- Kreikkalaiset ja roomalaiset vuosiluvut voidaan
ylipäänsä hyvin todeta ensimäiseen olympikauteen asti, v. 776 e.K., ja
konsulaatin pystyttämiseen, v. 510 e.K. Aika tätä ennen perustuu
oikeastaan perimätietoihin tai taruihin. Herodotukseen voidaan luottaa
siinä, mikä koskee hänen aikakauttaan, noin 450 e.K. ja sataa tai
parisataa vuotta aikaisemmin."

Clinton sanoo, eräässä teoksessa kreikkalaisesta ajanlaskusta (siv.
283): "Se historia, jota hebrealaiset kirjotukset sisältävät, esittää
ihmeellisen ja miellyttävän vastakohdan kreikkalaisten varhaisempien
tiedonantojen rinnalla. Viimeksi mainituissa voimme työläästi huomata
ainoastaan muutamia tosiasioita, joita runoilijat ovat meille
säilyttäneet, jotka sitten runon ja tarun koristamina jättivät
jälkeensä sen, mitä suullisen perimätiedon kautta olivat ottaneet
vastaan. Hebrealaisen kansan aikakirjoissa on meillä luotettavia,
aikalaisten hengen johdolla kirjotettuja kertomuksia. Mitä he ovat
jättäneet jälkeensä, tulee niinmuodoin meille moninkertaisella
uskottavaisuudella ja vahvistuksella. Heillä oli apunaan jumalallinen
ilmotus kirjottaissaan tosiasioista, joissa heidän todistuksensa
inhimillisinäkin todistajina olisi ollut pätevä."

Raamattu, Jumalan lahjottama historiamme kolmesta ensimäisestä
vuosituhannesta, on ainoa teos maailmassa, joka, alkaen Aadamista --
ensimäisestä ihmisestä, jota historia, joku muistomerkki tahi kirjotus
mainitsee, jonka nimi, samoin kuin aika hänen luomiselleen ja
kuolemalleen, on mainittu, ja jonka jälkeläisiä voidaan seurata nimi
nimeltä ja ikä ijältä seuraavissa polvissa lähemmä neljän tuhannen
vuoden aikana, -- antaa meille selvän ja yhden jaksoisen kertomuksen
siihen aikaan asti, jolloin yleistä historiaa voidaan pitää riittävän
todennäköisenä. Niinkuin tulemme näkemään ulottuu raamattukertomus
Kyyroksen ensimäiseen vuoteen, 536 e.K., kyllin todennettuun ja
yleisesti hyväksyttyyn vuosilukuun. Siinä katkeaa raamatullisen
ajanlaskun yhtäjaksoisuus -- paikassa, josta alkaen yleiseen historiaan
voidaan luottaa. Jumala on siten pitänyt huolta, että hänen lapsillaan
on selvä ja yhden jaksoinen kertomus nykyiseen aikaan asti. Vieläpä
Raamattu ennustuksillaan täydentää historiaa aina "kaiken
ennalleenasettamisen" täyttymiseen asti seitsemännen vuosituhannen
lopussa, josta ijankaikkisen autuuden uusi aikakausi tulee alkamaan.
Raamattu onkin sentähden ainoa alkutietokirja maailmassa, joka esittää
katsauksen ihmiskunnan historiaan kokonaisuudessaan. Se vie meitä
kadotetusta paratiisista Genesissä (1 Mooseksenkirjassa)
jälleenasetettuun paratiisiin Ilmestyskirjassa ja seuraa ihmiskunnan
tietä aina ijankaikkisuuteen asti. Yhdistettyinä, tarjoavat Raamatun
historia ja sen ennustukset panoraamallisen tai seikkaperäisen taulun
maailman tapahtumain koko kulusta aina ihmisen luomisesta ja
lankeemisesta hänen sovittamiseensa ja ennalleenasettamiseensa asti.
Raamattu on sentähden kaiken historian johtotähti ja perustus. Ilman
sitä, niinkuin todenmukaisesti on sanottu, olisi historia "vesistöjen
kaltainen, jotka juoksevat tuntemattomista lähteistä tuntemattomiin
meriin", mutta sen johdolla voimme seurata näitä virtoja niiden
lähteille asti, vieläpä enemmän, voimme huomata niiden ihanaa
päättymistä ijankaikkisuuden valtameressä.

Raamatusta ainoastaan voimme sentähden odottaa löytävämme kertomuksen,
joka asettaa paikoilleen soveltumattomat aikakaudet ja ajanlaskulliset
säännöttömyydet, joita maailmanhistorian vuosikirjat ensi katsauksella
osottavat -- asettaa ne sopusointuun keskenään ja luonnon aikakausien
kanssa.

Kun alotamme kysymyksellä: Kuinka pitkä aika on ihmisen luomisesta? on
meidän oltava ja olemmekin vakuutetut, että hän, joka antoi ennustukset
ja sanoi, että niitä tultaisiin ymmärtämään lopun ajalla, on Sanassaan
pitänyt huolta vuosiluvuista, jotka ovat tarpeellisia asettamaan näitä
ennustuksia oikeille ajoille. Kuitenkin se, joka odottaa löytävänsä
nämä asiat niin selvästi esitettynä, että pintapuolinen lukija, tahi
epärehellinen epäilijä tulisi niistä vakuutetuksi, tulee huomaamaan
pettyneensä. Jumalan ajat ja aikakaudet ovat ilmotetut sillä tavalla,
että ne tänä aikana ovat vakuuttavia ainoastaan niille, jotka
tuttavuutensa kautta Jumalan kanssa kykenevät erottamaan hänen
luonteenomaisia tapojansa. Todistukset ovat annetut, "jotta _Jumalan
ihminen_ olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut." (2
Tim. 3: 17.) He tietävät hyvin, että kaikilla poluilla, joilla heidän
Isänsä johtaa heitä, heidän on vaellettava uskossa eikä näkemisessä.
Jokaiselle, joka on valmis siten vaeltamaan, toivomme olevamme
tilaisuudessa askel askeleelta osottamaan varmoja esityksiä Jumalan
sanasta -- jotka antavat vahvan perustuksen järkevälle uskolle.

Emme tahdo tässä vertailla Septuagintan (Vanhan Testamentin
kreikkalaista käsikirjotusta) ja hebrealaisen Vanhan Testamentin
kirjojen arvoa, tahi niiden eroavaisuuksia ajanlaskullisissa
vuosiluvuissa y.m. Me tyydymme ja toivomme lukijankin kanssamme
tyytyvän siihen huomautukseen, että edellinen on Egyptissä laitettu
käännös, kuu sitä vastoin jälkimäinen on alkuperäinen heprealainen
asiakirja. Tämä asianhaara yhteydessä sen kanssa, että hebrealaiset
taikauskoisella kunnioituksella varjelivat jokaista kirjainta ja
piirtoa pyhässä kirjassa, antavat varman todistuksen hebrealaisen
alkutekstin luotettavaisuudesta. Asiantuntijat hyväksyvät sen yleisesti
ja me seuraamme myös tässä sen vuosilukuja y.m.

Tässä esitämme todistuksen siitä, että Aadamin luomisesta _vuoteen_
1873. j.K. oli kulunut kuusi tuhatta vuotta. Ja vaikkakaan Raamattu ei
sisällä mitään suoranaista tiedonantoa siitä, että seitsemäs
vuosi-tuhat tulisi olemaan Kristuksen hallituksen aikakausi,
ennalleenasettamisen suuri sabbattipäivä maailmalle, niin ei tuo
kunnianarvoinen perimätieto kuitenkaan ole järjellistä pohjaa vailla.
Israelille, tyypilliselle kansalle, annettu laki, joka määräsi, että
kuuden päivän työtä ja vaivaa seuraisi yhden päivän virkistys ja lepo
heidän askareistaan, näyttää sopivalla tavalla esikuvaavan niitä kuutta
tuhatta vuotta, joiden aikana koko luomakunta kärsii ja huokailee
synnin ja kuoleman orjuudessa (Room. 8: 22), josta se turhaan koettaa
vapautua, ja sitä suurta Tuhatvuotispäivää, jolloin ne, jotka tekevät
työtä ja ovat raskautetut, saavat tulla Kristuksen Jeesuksen, heidän
sielujensa paimenen ja piispan luokse, ja voivat hänen kauttansa saada
rauhaa ja virvotusta ja ennalleenasettamista, jolloin, hänen kalliin
verensä ansion kautta, he voivat katua ja löytää syntein
anteeksiantamusta. Esikuvauksellisena seitsemäntenä päivänä kysyi hän
sairaalta mieheltä: "Tahdotko tulla terveeksi?" ja vastaukseksi hänen
uskolleen ja tottelevaisuudelleen antoi hän hänelle voimaa ottaa
sänkynsä ja mennä. (Katso Joh. 5: 6--9 kuin myös Matt. 12: 10, 13; Joh.
7: 23; Luuk. 13: 11--16; 14: 1--5.) Samalla tavalla antityypillisenä
Sabbattina, Tuhatvuotiskautena, ilmotetaan koko maailmalle, että "_joka
tahtoo_" hän voi saada ijankaikkisen elämän ja terveyden, jos hän
osottaa sitä varten määrättyä uskoa ja tottelevaisuutta.

Emme saa jättää huomioonottamatta jo aikasemmin (I Osassa, 8 luvussa)
huomautettua asiaa, että _päivä-sana_ on epämääräinen ja merkitsee
ainoastaan joko pitempää tai lyhempää ajanjaksoa. Apostoli Pietari
viittasi siihen, että seitsemäs tuhatvuosikausi maailman historiassa
tulisi olemaan seitsemäs päivä Jumalan laskussa, sanoen: "Mutta tämä
yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että yksi päivä on Herran
edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä.
-- -- Mutta Herran päivä on tuleva" j.n.e. -- 2 Piet. 3: 8, 10.

Jos siis seitsemäs tuhatvuotiskausi maailman historiassa on ajanjakso,
joka erityisesti osotetaan olevan Kristuksen hallituksen aikakausi,
tulemme, osottaessamme, että se alkoi v. 1873, todistamaan, että me
_nyt jo_ olemme _siinä aikakaudessa_. Tämä johtaa mieleemme, mitä jo
edellisessä osassa näytimme, kuinka Raamattu osottaa Tuhatvuotiskauden
eli Herran päivän aamu-sarastuksen olevan synkän ja myrskyisen ja
täynnä hätää ja vaikeuksia maailmalle ja nimikirkolle, vaikka sen
ensimäinen sarastus tulee olemaan täynnä virkistystä ja mielihyvää
pyhille, jotka ammentavat lohdutusta ja rauhaa heille evankeliumissa
annetusta toivosta, joka ankkurin lailla tunkee hädän ajan toiselle
puolelle ja tarttuu lujasti Tuhatvuotiskauden auringonnousun ja
ihanuuksien kalliisiin lupauksiin. He näkevät hädän päivän toisella
puolella luvatun ihanan hallituksen siunauksineen.

Maailman yleinen tila tänä päivänä ja vuoden 1873 jälkeen, nopeasti
kehittynyt sosialismi, nihilismi ja kommunismi, joiden julkilausuttu
tarkotus on olevien hallitusten kukistaminen, ja maailman omaisuuden
uusi jakaminen, eivät suinkaan ole ristiriidassa sen kanssa, mitä me
odotamme, joskin muutamissa suhteissa näissä asioissa on paljon
sellaista, jota lakia, järjestystä ja rauhaa rakastavat täytyvät
syvästi paheksua. Ainoastaan ne, jotka näkevät, että tuleva laittomuus
ja hätä ovat Jumalan välikappaleita vielä täydellisemmän lain ja
järjestyksen ja pysyvämmän rauhan pystyttämiseksi, tulevat vapautumaan
vallalla olevasta pelosta kun nämä asiat tapahtuvat.

Mutta seitsemännen tuhannen tahi Tuhatvuotiskauden osottaminen ei ole
ainoa asia, joka tekee ajanlaskun arvokkaaksi; sillä vaikka tulemme
osottamaan useita ennustussarjoja, jotka ovat aivan riippumattomia
ajanlaskusta, niin on tämä kumminkin se mittapuu, jonka mukaan toisia
ennustussarjoja tutkitaan ja vahvistetaan. Se täydellinen
yhtäpitäväisyys näiden kahden ennustusluokan välillä, joista toinen
riippuu, toinen ei riipu ajanlaskusta, ei ole ainoastaan voimallinen
todistus mainitun sovelluttamisen oikeudesta, vaan myös sen ajanlaskun
oikeudesta, joka tuo ilmi tämän sopusoinnun. Tätä voi verrata avaimeen.
Se avain, joka aukasee vaikeasti avattavan aarrearkun, on varmasti
oikea avain. Seuraavassa esitetty ajanlasku yhdistää sopusointuun
erikaltaiset profeetalliset lauselmat, jotka koskevat Kristuksen
valtakuntaa ja sen pystyttämistä, näyttämällä niiden keskinäisen
järjestyksen ja ajan. Ajanlasku on se varsi eli kahva, jonka kautta
kaikki profeetalliset ajanmääräykset, avaimen lehden eri osien lailla,
pysyvät koossa ja käsitellään.



Lyhyt Ajanlaskun katsaus vuoteen 6000 asti maailman luomisen jälkeen


Seuraavaa lyhyttä katsausta ajanlaskullisiin aikakausiin voitanee
oikeudella nimittää raamatulliseksi ajanlaskuksi, koska yksinomaa
raamatullista alkulähdettä on seurattu Kyyroksen ensimäiseen vuoteen
asti, 536 e.K., jonka asiantuntijat ylimalkaan hyväksyvät ja pitävät
oikeana vuosilukuna. Tähän päättyy raamatullisen ajanlaskun lanka --
vähän myöhemmin sitä aikaa, jolloin maailman historia alkaa tulla
luotettavaksi. Tämä on itsessään ihmeellinen todistus Jumalan johdosta
ja huolenpidosta auttaa meitä ainoastaan siinä, jossa emme voi itseämme
auttaa.


Aadamin luomisesta

    Vedenpaisumisen päättymiseen.............. 1656 vuotta
    Siitä Aabrahamin kanssa tehtyyn liittoon .  427   "
    Siitä Israelin lähtemiseen Egyptistä ja
      lain antamiseen.........................  430   "
    Siitä Kaanaan jakamiseen..................   46   "
    Tuomarien aikakausi.......................  450   "
    Kuninkaiden aikakausi.....................  513   "
    Autiona olemisen aika.....................   70   "
    Siitä vuoteen 1...........................  536   "
    Siitä vuoteen 1873........................ 1872   "
                                      Yhteensä 6000   "

Kun me tarkastamme näitä jaksoja kutakin erikseen, voinee lukija laskea
ne itsekseen, jotta näkisi, mitenkä vahva perustus uskollemme on pantu
Jumalan sanaan. Tulemme huomaamaan kaksi aukkoa Vanhan Testamentin
historiallisessa kertomuksessa, mutta kun sitte huomaamme Jumalan
Uudessa Testamentissa pitäneen huolta silloista, jotka johtavat näiden
aukkojen yli, on se lisäävä luottamustamme siihen, että Jumala on niin
järjestänyt alkulähteen, että hänen aikansa ja hetkensä olivat
peitetyt, kunnes hänen määrätty aikansa niiden ilmottamisesta oli
tullut, -- aivan niinkuin hän oli tehnyt toistenkin totuuksien kanssa,
kuten jo on huomautettu.

Tahdomme nyt tarkastella edellisiä aikajaksoja kutakin erikseen ja
siinä järjestyksessä missä ovat ylempänä merkityt, Kyyroksen
hallitukseen asti. Pitäkää Raamattu käsillä ja tarkastakaa jokainen
ote, että ottaisitte tämän vastaan Jumalan, eikä ihmisten sanana.


Ajanlasku Aadamin ajasta siihen päivään jolloin vedenpaisumus päättyi.

    "Adam oli 130 ajastajan vanha, ja
    siitti pojan ja kutsui hänen nimensä
    Set" -- 1 Moos. 5: 3..................  130 vuotta
    "Set oli 105 ajastajan vanha ja
    siitti Enoksen" -- 1 Moos. 5: 6.......  105   "
    "Enos oli 90 ajastajan vanha ja
    siitti Kenanin" -- 1 Moos. 5: 9.......   90   "
    "Kenan oli 70 ajastajan vanha ja
    siitti Mahalaleelin" -- 1 Moos. 5: 12 .  70   "
    "Mahalaleel oli 65 ajastajan vanha ja
    siitti Jaredin" -- 1 Moos. 5: 15......   65   "
    "Jared oli 162 ajastajan vanha ja
    siitti Eenokin" -- 1 Moos. 5: 18......  162   "
    "Eenok oli 65 ajastajan vanha ja
    siitti Metusalan" -- 1 Moos. 5: 21....   65   "
    "Metusala oli 187 ajastajan vanha ja
    siitti Lamekin" -- 1 Moos. 5: 25......  187   "
    "Lamek oli 182 ajastajan vanha ja
    siitti pojan ja kutsui hänen nimensä
    Noa" -- 1 Moos. 5: 28, 29.............  182   "
    "Noa oli 600 ajastajan vanha, koska
    vedenpaisumus tuli maan päälle"
    -- 1 Moos. 7: 6.......................  600   "
    Yhteensä Aadamin luomisesta _siihen
    päivään_ kunnes vesi _kuivui_   ____
    -- 1 Moos. 8: 13...................... 1656   "

Ei voi pyytää mitään yksinkertaisempaa ja päivälleen tarkempaa kuin
tämä on. Tarkastakaamme nyt seuraavaa jaksoa.

Ajanjakso vedenpaisumuksesta liittoon Aabrahamin kanssa, heti Taran,
hänen isänsä kuoltua.

    "Sem siitti Arfaksadin kahta vuotta
    vedenpaisumuksen jälkeen"
    -- 1 Moos. 11: 10.....................    2 vuotta
    "Arfaksad oli 35 ajastajan vanha ja
    siitti Salan" -- 1 Moos. 11: 12.......   35   "
    "Sala oli 30 ajastajan vanha ja siitti
    Eberin" -- 1 Moos. 11: 14.............   30   "
    "Eber oli 34 ajastajan vanha ja siitti
    Pelegin" -- 1 Moos. 11: 16............   34   "
    "Peleg oli 30 ajastajan vanha ja siitti
    Regun" -- 1 Moos. 11: 18..............   30   "
    "Regu oli 32 ajastajan vanha ja siitti
    Serugin" -- 1 Moos. 11: 20............   32   "
    "Serug oli 30 ajastajan vanha ja siitti
    Nahorin" -- 1 Moos. 11: 22............   30   "
    "Nahor oli 29 ajastajan vanha ja siitti
    Taran" -- 1 Moos. 11: 24..............   29   "
    "Tara oli 205 ajastajan vanha ja kuoli"
    -- Moos. 11: 32.......................  205   "
                                   Yhteensä 427   "

Tämäkin on hyvin yksinkertasta ja tarkkaa. Mutta seuraavaa jaksoa ei
ole niin helppo seurata; sillä suora ajanlaskullinen polveutuma
katkaistaan israelilaisten lähtöön asti Egyptistä. Niinmuodoin olisi
vallan mahdotonta mennä eteenpäin, elleivät Paavali ja Stefanus,
Jumalan puhetorvina, antaisi meille yhdistävää rengasta.


Ajanjakso liitosta Aabrahamin kanssa lain antamiseen.

Paavali selittää tämän ajanjakson pituuden olleen
neljäsataakolmekymmentä vuotta (Gal. 3: 17). Liitto sisälsi lupauksen
Kaanaan maan ijankaikkisesta omistamisesta, ja vaikka se useita kertoja
uudelleen vahvistettiin Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, oli se
kumminkin aina sama liitto. (Katso 1 Moos. 12: 7, 8; 13: 14--18; 26: 3,
4; 35: 9--12; 46: 2--4; 50: 24.) Kuten näkyy vertailusta 1 Moos. 12:
1--5, 7 ja Apt. 7: 2--5 välillä, tehtiin liitto (edelläkäyneen
lupauksen mukaan), niinpian kun Aabraham täydellisesti oli noudattanut
niitä ehtoja, joiden nojalla hänen piti saaman sen: s.o., kohta kun hän
oli astunut Kaanaan maahan, joka tapahtui heti hänen isänsä kuoltua.
Hän kuoli matkalla Kaanaasen, Haranissa. Kun meillä siten on
Stefanuksen sanojen kautta vahvistettu vuosiluku liiton tekemiselle --
kohta Taran kuoleman jälkeen -- ja kun meillä sen lisäksi on Paavalin
sana, että laki annettiin neljäsataakolmekymmentä vuotta liiton
jälkeen, täyttyy tällä tavoin aukko Vanhan Testamentin ajanlaskussa
Uuden Testamentin kautta. Mutta lukekaamme kertomusta huolellisesti,
jotta näkisimme miten huolellisesti yhdistämissilta on rakennettu.

"Ja Herra _oli_ sanonut Aabrahamille [ennen kun hän jätti Mesopotamian,
kaldean Urin]: Lähde maaltas ja suvustas ja isäs huoneesta [veljiesi
y.m. luota] siihen maahan, jonka minä sinulle osotan; ja [jos siten
teet] teen minä sinut suureksi kansaksi", j.n.e. (1 Moos. 12: 1, 2.
Vertaa Apt. 7: 2.) Tämä osottaa sen, että Jumala oli _ehdottanut_
liittoa Aabrahamille ennen Taran, hänen isänsä kuolemaa, ja ennen kun
hän muutti Haran'iin tahi Karran'iin. Oli kuitenkin ehto, jossa
kysyttiin Aabrahamin uskoa ja tottelevaisuutta, ennen kun liitto
todella voitiin tehdä. Tämä ehto sisälsi sen, että hänen piti osottaa
luottamustansa lupaukseen jättämällä synnyinmaansa ja sukunsa
mennäkseen siihen maahan, johon häntä oli käsketty menemään. Tämän
Aabraham teki, ja kun hänen vaimollaan, hänen veljensäpojalla Lotilla
ja hänen ijäkkäällä isällään oli sama usko ja halusivat seurata häntä
myötä- ja vastoinkäymisissä, sallittiin se heille, ja nuo neljä
läksivät matkalle lupauksen maahan. Hänen isänsä Tara kuoli matkalla,
Haran'issa, jonka jälkeen Aabraham tuli Kaanaasen, siellä
vahvistaaksensa ja solmitakseen liiton. Niinkuin Stefanus selitti
Israelille: -- "Ja kun hänen isänsä oli kuollut, käski Jumala hänen
muuttaa siihen maahan, jossa te nyt asutte." "Niin Aabraham läksi
[Haran'ista], _niinkuin Herra hänelle sanonut oli_", (Apt. 7: 4; 1
Moos. 12: 4) ja liitto tehtiin kohta sen jälkeen, kun hän oli tullut
maahan (Moos. 12: 5--7.) Niinmuodoin on meillä vuosiluku liitolle, ja
neljänsadankolmenkymmenen vuoden alkamiselle määrätty välittömästi
seuraamaan Taran kuoleman jälkeen, ja täydellinen ajanlaskullinen ketju
lain antamiseen asti. Ensimäinen piirre laissa oli Passah-juhla, joka
asetettiin samana päivänä, jolloin Israel lähti Egyptistä. -- 2 Moos.
12: 41--43, 47, 50, 51.

Tämän kanssa yhtäpitävästi luemme: "Israelin lasten eleleminen, jotka
Egyptissä asuivat, oli neljäsataakolmekymmentä vuotta; ja tapahtui
neljänsadankolmenkymmenen vuoden päätyttyä, _vieläpä samana päivänä
tapahtui_, että Herran sotajoukot läksivät Egyptin maasta". -- 2 Moos.
12: 40--42, 51. (engl. kään.)

Muutamat voivat pitää Mooseksen ja Paavalin tietoja eriävinä (2 Moos.
12: 40--42 ja Gal. 3: 17.) Toisen mukaan oli Israelin lasten asuminen
Egyptissä neljäsataakolmekymmentä vuotta, ja toisen mukaan oli
neljäsataakolmenkymmentä vuotta liitosta Aabrahamin kanssa lain
antamiseen. Voisi silloin olettaa, että jos oli ainoastaan
neljäsataakolmekymmentä vuotta Aabrahamin tulosta Kaanaan maahan lain
antamiseen, täytyi Israelin lasten asuminen Egyptissä olla paljo
lyhyempi. Mutta huomattava on, ettei sanota, että Israelin eleleminen
Egyptissä oli neljäsataakolmekymmentä vuotta, vaan että koko se aika,
jolloin tämän kansan, joka myös asui Egyptissä, eleleminen kesti, oli
neljäsataakolmekymmentä vuotta: -- "Israelin lasten eleleminen, jotka
Egyptissä _asuivat_, oli neljäsataakolmekymmentä vuotta." Eleleminen,
jota tässä tarkotetaan, alkoi kun Aabraham ensin tuli Kaanaan maahan.
(Hebr. 11: 8, 9.) Israel eleli Aabrahamissa ja Iisakissa ja Jaakobissa,
samoin kuin Levi antoi kymmenyksiä Melkisedekille, kun hän vielä oli
_isänsä kupeissa_. -- Hebr. 7: 9, 10.

Liitto Aabrahamin kanssa astui voimaan kohta kun hän, jätettyänsä
Haran'in tahi Karran'in, astui jalkansa Kaanaaseen, lupauksen maahan.
Siitä hetkestä oli hän, ja hänen kanssaan koko syntymätön Israel
lupauksen perillisiä ja _oleskelioita_ eli toivioretkeläisiä, odottaen
Jumalaa, että hän täyttäisi lupauksen. Tämä eleleminen oli kestänyt
päivälleen neljäsataakolmekymmentä vuotta, kun Israel läksi Egyptistä
ja sai lain ensimäisen piirron, passah-juhlan asettamisen. Mooseksen ja
Paavalin tiedonannot tarkottavat sentähden aivan samaa ajanjaksoa,
joten heidän kauttansa saamme varman todistuksen siitä, että liitosta
Aabrahamin kanssa lain antamiseen oli neljäsataakolmekymmentä vuotta.
Paavali pani erityistä painoa sille asianhaaralle, että passah-juhlaa
oli pidettävä lain antamisen alkuna (jota myös Mooseskin osottaa, 2
Moos. 12: 42, 43, 47, 50), ja Mooses painosti erityisesti ajanjakson
täsmällisyyttä päivälleen.

Niinmuodoin on meillä kolmas ajanjakso selvästi määrätty. Ja jos otamme
huomioon sen täsmällisyyden aivan päivälleen, jolla Herra antaa meille
tämän renkaan ajanlaskun ketjussa, herättää tämä meissä varmaa
luottamusta, etenkin ajatellessamme, ettei tällä täsmällisyydellä ollut
suurtakaan merkitystä entisajan seurakunnalle, vaan olikin se
tarkotettu ainoastaan nykyajan käyttöä varten.


Ajanjakso Egyptistä lähdöstä Kaanaan maan jakamiseen sukukuntien
kesken.

Israelin neljääkymmentä vuotta, tahi "kiusauksen päivää korvessa" (5
Moos. 8: 2; Ps. 95: 8--10; Hebr. 3: 8, 9) seurasi kuusi-vuotinen sota
Kaanaassa ja maan jakaminen sukukunnille. Yksi vuosi, kuukausi ja viisi
päivää kului heidän lähdöstään Egyptistä heidän lähtöönsä Sinailta
Paraniin (4 Moos. 33: 3; 10: 11--13.) Ja silloin sieltä, Kades
Barneasta Paranin korvessa, vakoojat lähetettiin. (4 Moos. 13: 4--27;
32: 8--13.) Eräs näistä, Kaleb, sanoi, kun hän pyysi osaansa maan
jakamisessa (Joos. 11: 23; 10: 42): "Minä olin neljänkymmenen
ajastaikainen, kun Mooses, Herran palvelija, minut lähetti
Kades-Barneasta vakoamaan maata, ja minä toin hänelle jälleen
vastauksen. -- -- Ja nyt katso, Herra on antanut minun elää, niinkuin
hän oli sanonut. Tämä on _viides ajastaika viidettäkymmentä sittekun
Herra näitä sanoi_ Moosekselle, kun Israel vaelsi korvessa. Ja katso,
minä olen _tänäpäivänä_ viiden ajastajan vanha yhdeksättäkymmentä."
(Joos. 14: 7, 10.)

[Me otamme lukuun ainoastaan kokonaisia vuosia, koska tarkempi lasku on
mahdoton. Välistä, niinkuin ylempänä, ovat vuodet jonkun murto-osan
pitemmät. Ja toiset taas ovat jonkun murto-osan lyhemmät, kuten
Sedekian hallitus. Sedekian sanotaan hallinneen 11 vuotta (2 Aikak. 36:
11, Jerem. 52: 11); kumminkin selviää värsyistä 4--7:mään jälkimmäisessä
luvussa, että hänen todellinen hallituskautensa oli kymmenen vuotta,
neljä kuukautta ja yhdeksän päivää. Me uskomme, että nämä vuosien
murto-osat tasottavat toisensa, ja vakaumuksemme on, että Herra on
johtanut ja järjestänyt sen. Sitä tukee ne tulokset ja johtopäätökset,
jotka siitä johtuvat ja täsmällisyys päivälleen suurissakin
ajanjaksoissa, kuten on huomautettu. Esimerkkejä Jumalan järjestyksestä
ja täsmällisyydestä, katso 1 Moos. 7: 11; 8: 13; 2 Moos. 12: 40, 41.]

Siten huomataan, että maan vakoamisesta sen jakamiseen sukukunnille oli
neljäkymmentäviisi vuotta, niinkuin Joosua todistaa, ja vähän yli
vuoden lähdöstä vakoojien lähettämiseen, joka tekee neljäkymmentäkuusi
kokonaista vuotta ja muutamia kuukausia yli aina Egyptistä lähdöstä
maan jakamiseen asti. Koska ensimäiset neljäkymmentä näistä vuosista
vietettiin korvessa, niinkuin monesta raamatunpaikasta näkyy, etenkin
Apt. 7: 36 ja Hebr. 3: 9, vietettiin jälelläolevat kuusi vuotta maan
jakamiseen Kaanaassa valloittamalla ja omistamalla luvattu maa.


Tuomarien aikakausi.

Me tulemme nyt ajanlaskun vaikeimpaan osaan, ajanjaksoon maan
jakamisesta Saul'in voitelemiseen kuninkaaksi. Sitä kutsutaan
tavallisesti tuomarein aikakaudeksi, vaikkei tuomarinvirka ollutkaan
yhtämittaisesti täytetty. Tuomarien kirjassa ja 1 Samuelin kirjassa
oleva kertomus mainitsee yhdeksäntoista jaksoa, jotka yhteensä
käsittävät lähemmä neljäsataaviisikymmentä vuotta; mutta ne ovat niin
yhteydettömiä ja katkonaisia, sekasia ja niin suuressa määrässä
sotkeutuneet, ettemme niistä voisi saada esille mitään varmaa tulosta,
ja olisimme pakotetut lopettamaan tutkimuksemme tähän, niinkuin toiset
ovat tehneet, ellei Uusi Testamentti täyttäisi, mitä tässä puuttuu.
Paavali ilmottaa, että kun Jumala oli jakanut heille maan arpomisen
kautta "antoi hän heille tuomareita [noin] neljänsadanviidenkymmenen
vuoden kuluessa Samuel profeettaan saakka. Ja sitten he anoivat
kuningasta, ja Jumala antoi heille Saulin." -- Apt. 13: 19--21. (Ruots.
kään.)

Vanhassa Syrialaisessa Uuden Testamentin käännöksessä, joka
on vanhempi kaikkia kreikkalaisia käsikirjotuksia, kuuluu tämä:
Neljänsadanviidenkymmenen vuoden kuluessa antoi hän heille tuomareita
Samuel profeettaan asti -- joka oli viimeinen tuomareista. Apostolin
tiedonantoa tämän tuomarien aikakauden pituudesta, pidämme erityisesti
aijottuna ratkaisuna tälle asialle. Ainoastaan kahdessa tapauksessa --
noissa neljässäsadassakolmessakymmenessä vuodessa liitosta lakiin, ja
tässä tuomarien ajassa, -- on jonkun verran epätietoisuutta Vanhan
Testamentin ajanlaskussa, mutta molemmat jaksot ilmotetaan selvästi
Uudessa. Onko ajateltava, että tämä olisi ollut ainoastaan sattuma?
Eikö ole järkevämpää otaksua että Jumala ensin kätki asian, jättämällä
Vanhan Testamentin kertomuksen epätäydelliseksi ja sittemmin täytti
Uudessa Testamentissa sen, mitä puuttui, jotta määrätyn ajan tullessa,
kun huomio kiintyisi siihen, ne, joilla olisi kylliksi halua
vertailemaan tiedonantoja, löytäisivät puuttuvat renkaat täydennettyinä
sellaisella tavalla, joka on omiaan herättämään luottamusta suureen
ajanmäärääjään.


Kuninkaitten aikakausi.

Saulin hallitus käsitti sen nelikymmenvuotisen ajan, joka seurasi
viimeistä tuomaria, kunnes David voideltiin kuninkaaksi, niinkuin
ylempänä on osotettu; ja hänen jälkeensä on helppo löytää Davidin suvun
kuninkaiden hallituskausia Aikakirjoissa, kuten seuraa:

    Saulin "aikakausi" (eng.) Apt 13:21... 40 vuotta
    David   hallitsi . 1 Aikak 29: 27..... 40   "
    Salomo     "     . 2 Aikak 9: 30...... 40   "    Rehabeam   "     . "   "  12: 13...... 17   "
    Abia       "     . "   "  13:  2......  3   "
    Asa        "     . "   "  16: 13...... 41   "
    Josafat    "     . "   "  20: 31...... 25   "
    Joram      "     . "   "  21: 20......  8   "
    Ahasia     "     . "   "  22:  2......  1 vuoden
    Atalia     "     . "   "  22: 12......  6 vuotta
    Joas       "     . "   "  24:  1...... 40   "
    Amasia     "     . "   "  25:  1...... 29   "
    Usia       "     . "   "  26:  3...... 52   "
    Jotam      "     . "   "  27:  1...... 16   "
    Ahas       "     . "   "  28:  1...... 16   "
    Hiskia     "     . "   "  29:  1...... 29   "
    Manasse    "     . "   "  33:  1...... 55   "
    Amon       "     . "   "  33: 21......  2   "
    Josia      "     . "   "  34:  1...... 31   "
    Joakim     "     . "   "  36:  5...... 11   "
    Sedekia    "     . "   "  36: 11...... 11   "
                                 Yhteensä 513   "


Seitsemänkymmentä hävityksen vuotta.

Tämä vie meitä siihen ajanjaksoon, jolloin maa oli autiona, ja joka
kesti seitsemänkymmentä vuotta ja päättyi kansan palaamisella
Baabelista Kyyron ensimäisenä vuonna, 536 e.K. (Katso 2 Aikak, 36: 20,
23.) Tämä vuosiluku on oikeaksi taattu maailmanhistoriassa, ja
raamatullinen ajanlasku ei jatku kauvemmaksi.


Ajanjakso Israelin lasten Babelista palajamisesta vuoteen 1873 j.K.

Ajanjaksoa juutalaisten palajamisesta Baabelista, heidän maansa
seitsenkymmenvuotisen hävityksen lopulla, Kyyron ensimäisestä vuodesta
alkaen, siihen vuoteen, joka on tunnettu vuodeksi 1, ei raamatullinen
kertomus käsittele. Mutta, niinkuin yllä on mainittu, todistaa maailman
historia sen olevan 536 vuotta pitkän ajanjakson. Ptolemeus, oppinut
kreikkalais-egyptiläinen, maamittari ja tähteintutkija, on varmasti
vahvistanut nämä numerot. Oppineet ovat yleisesti hyväksyneet ne, ja ne
ovat tunnetut Ptolemeuksen kanoonin (ohjeen) nimellä.

Niinmuodoin olemme löytäneet selvän ja yhtäjaksoisen ajanlaskullisen
ketjun luomisesta kristillisen ajanlaskun alkuun vuoteen 1 -- kaikkiaan
neljäntuhannen sadankahdenkymmenkahdeksan (4128) vuoden pituisen
ajanjakson, joka yhteensä kristillisen ajanlaskun tuhannen
kahdeksansadan seitsemänkymmenkahden vuoden kanssa tekee kuusituhatta
vuotta luomisesta vuoteen 1873 j.K.


Vertailu tämän ajanlaskun ja Usherin ajanlaskun välillä.

Ehkä joku haluaisi tietää, missä kohdin yllä kerrottu ajanlasku eroaa
siitä ajanlaskusta, joka on reunamuistutuksena tavallisessa (engl.)
raamatunkäännöksessä ja joka on tunnettu Usherin ajanlaskun nimellä.
Näiden kahden erotus seitsenkymmenvuotiseen hävitykseen on
satakaksikymmentäneljä (124) vuotta. Tämän erotuksen muodostaa neljä
eri aikaa 18, 4, 2, ja 100 vuotta -- kuten seuraa:

Usher asettaa hävityksen seitsemänkymmentä vuotta _kahdeksantoista
vuotta_ aikasemmaksi yllä esitettyä, s.o. ennen Sedekian, Juudean
viimeisen kuninkaan kukistumista valtaistuimelta -- koska Baabelin
kuningas otti monta kansasta vangiksi sillä ajalla. (2 Aikak. 36: 9,
10, 17, 21; 2 Kunink. 24: 8--16.) Hän tekee nähtävästi sen, ei
mitenkään tavattoman, erhetyksen, että hän laskee nämä
seitsemänkymmentä vuotta _vankeuden_ ajaksi, sen sijaan että Herra
selvästi selittää niiden olevan maan _hävityksen_ seitsemänkymmentä
vuotta, jotta maa olisi "autiona, ettei kukaan siellä asuisi".
Sellainen ei ollut asian laita ennen Sedekian kukistumista. (2 Kunink.
24: 14.) Mutta se hävitys, joka seurasi Sedekian kukistumista, oli
täydellinen; sillä vaikka halvimpia maakunnassa jätettiin viinamäen
miehiksi ja peltomiehiksi (2 Kun. 25: 12), niin pakenivat nämäkin pian
-- "koko kansa, sekä suuret, että pienet" -- Egyptiin, sillä he
pelkäsivät kaldealaisia (värssy 26). Tässä ei voi mikään epätietoisuus
tulla kysymykseenkään; ja sen tähden on, laskettaessa aikaa _maan
hävittämiseen_, otettava lukuun kaikki ajanjaksot Sedekian hallituksen
loppuun, niinkuin me olemme tehneet.

_Neljän vuoden_ erotus on Joram'in hallituksessa. Usher sanoo sen
kestäneen neljä vuotta, kun Raamattu sanoo sen kestäneen kahdeksan
vuotta. -- 2. Aikak. 21: 5; 2 Kun. 8: 17.

_Kahden vuoden_ erotuksesta tapaamme toisen Ahaksen hallitusajassa,
jonka Usher sanoo olleen viisitoista, Raamatun sanoessa sen olleen
kuusitoista vuotta. (2 Aikak. 28: 1 ja 2. Kun. 16: 2.) Toinen on
Joaksen hallituksessa, jonka Usher laskee kolmeksikymmeneksiyhdeksäksi
vuodeksi, Raamatun sanoessa sen olleen neljäkymmentä vuotta. -- 2. Kun.
12: 1; 2. Aikak. 24: 1.

Nämä erotukset ovat selitettävissä ainoastaan sen otaksumisen kautta,
että Usher seurasi tahi koetti seurata Josefusta, erästä juutalaista
historiankirjottajaa, jonka vuosilukuja nyttemmin yleisesti pidetään
huolimattomina ja virheellisinä. Me luotamme yksinomaan Raamattuun,
uskoen, että Jumala on oma tulkkinsa.

Lukuun ottamatta näiden kahdenkymmenenneljän vuoden eroa kuninkaitten
ajassa on vielä toinenkin eroavaisuus yllä esitetyn raamatullisen
ajanlaskun ja Usherin ajanlaskun välillä, nim. _sata vuotta_ tuomarien
ajassa. Tässä eksyttää Usherin tuo silmiinpistävä virhe 1 Kun. 6: 1,
jossa sanotaan, että Salomonin neljäs hallitusvuosi oli
neljässadaskahdeksaskymmenes vuosi Egyptistä lähtemisen jälkeen. Se on
nähtävästi oleva viisi sataa kahdeksankymmentä ja johtui se
mahdollisesta virheellisestä jäljennöksestä; sillä jos me Salomon
neljään vuoteen lisäämme Davidin neljäkymmentä ja Saulin ajan
neljäkymmentä ja ne neljäkymmentäkuusi vuotta Egyptistä lähtemisestä
maan jakamiseen, saamme satakolmekymmentä vuotta, jotka, vähennettynä
neljästäsadastakahdeksastakymmenestä, antaisivat jäännökseksi
ainoastaan kolmesataaviisikymmentä vuotta tuomarien ajaksi niiden
_neljän_sadanviidenkymmenen vuoden sijaan, jotka Tuomarienkirja ja
Paavali mainitsevat, kuten ylempänä on näytetty. Hebrealainen kirjain
"_dalet_" (4) on hyvin paljon "_he_" (5) kirjaimen näköinen, ja
otaksutaan virheen johtuneen siitä, mahdollisesti jäljentäjien
erhetyksestä. Ensimäinen Kun. 6: 1 tulisi siis kuulua
viisisataakahdeksankymmentä vuotta ollakseen täydellisessä
sopusoinnussa toisten tiedonantojen kanssa.

Siten oikasee Jumalan Sana ne muutamat vähäpätöset erhetykset, jotka
tavalla tai toisella ovat sinne pujahtaneet. On muistettava
yllämainittujen aukkojen olevan siinä ajanjaksossa, joka täydellisesti
täydennetään Uuden Testamentin henkeyttämän todistuksen kautta.

Siis, Usherin pitäessä vuotta 1 4005:nä Aadamin luomisesta,
oli se todellisuudessa, niinkuin olemme näyttäneet vuosi 4129
raamatunkertomuksen mukaan, joten siis selviää, että vuosi 1872
j.K. on maailman luomisesta vuosi 6000, ja v. 1873 j.K. on
seitsemännentuhatvuotiskauden alku, seitsemäs milleniumi tahi seitsemäs
tuhatvuotispäivä maan historiassa.

Niinmuodoin on yksin Raamatusta otettu ajanlasku alkaen luomisesta
riittävästi todettuun yleiseen historiaan asti selvä ja vahva ja antaa
samalla todistuksen jumalallisen kaitselmuksen erityisistä
muistiinpanotavoista, sen kätkemisestä ja sen vähitellen tapahtuvasta
paljastamisesta, kun aika on tullut. Ja tämä yhdistettynä luotettaviin
vuosilukuihin kristillisessä ajanlaskussa ja muutamiin vuosisatoihin
ennen sitä, tekee meille mahdolliseksi tarkalleen määrätä sen paikan,
missä me nyt olemme ajan virralla. Ja me alamme toivehikkaasti nostaa
päämme ylös ja iloita, kun aavistamme että todellakin olemme
siirtymäisillämme seitsemännen vuosituhannen ihanaan aikaan -- jos
kohta huomaammekin, että sen alku tulee olemaan pimeä ja täynnä hätää,
niinkuin profeetat ovat ennustaneet, ja että rajuilmanpilvet alkavat
kokoontua ja pimetä.



Herramme syntymisen vuosiluku.


Kuudennella vuosituhannella alkoi kirkko laskea ajan Herramme
syntymästä ja määräsi vuosiluvun A.D. (Anno Domini, Herramme vuosi,
kristillisen ajanlaskun v. 1), niinkuin se nyt on, s.o. 536 vuotta
Kyyroksen, Persian kuninkaan ensimäisestä vuodesta. [Vuoden A.D.
määräsi jo neljännellä vuosisadalla Dionysius Eksiguus ja muut sen ajan
oppineet, vaikka se ei tullut yleiseen käytäntöön, ennenkuin
kuudennella vuosisadalla.] Se asianhaara, onko tässä osattu
oikeaan tahi ei, ei vaikuta tässä ylempänä esitettyyn
ajanlaskuun, joka osottaa, että nuo kuusituhatta vuotta Aadamin
luomisesta päättyivät vuodella 1872 j.K.; tämä on nimittäin
kahdeksantoistasataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sen vuoden
jälkeen, joka merkitään A.D., ja Kyyroksen ensimäinen vuosi oli
viisisataakolmekymmentäkuusi vuotta ennen tätä vuotta (A.D.), olkoonpa
tämä sitte ollut Herramme syntymävuosi tahi ei.

Emme kentiesi voi selittää tätä paremmin kuin viivalla ja sen
yläpuolella olevalla tähdellä, joka esittää A.D:tä v. 1 -- näin siis:
e.K.--------*--j.K. Otaksu, että viiva esittää maailman historian
kuuttatuhatta vuotta Aadamin luomisesta vuoteen 1873 j.K.; ja
esittäköön tähti kääntymäpistettä e.K:n ja j.K:n välillä. Tämän pisteen
siirtäminen puolelle ja toiselle, ei muuta ajanjakson pituutta
kokonaisuudessaan, joskin se muuttaa vuosien nimitykset. A.D. pisteen
muuttaminen vuoden taaksepäin tekisi jakson e.K. vuotta lyhemmäksi ja
jakson j.K. vuotta pitemmäksi, mutta e.K. ja j.K. vuosien _summa_
tulisi edelleenkin olemaan sama, sillä mitä otetaan toiselta osalta se
tulee lisäksi toiselle osalle. Tutkikaamme nyt kumminkin lyhyesti
Herramme syntymisen vuosilukua, koska se tulee olemaan hyödyksi
tutkimuksillemme edempänä.

On tullut tavaksi oppineiden keskuudessa myöntää, että yleisesti
hyväksytty A.D. (v. 1) on neljä vuotta väärin, että Herramme syntyi
neljä vuotta ennen sitä vuotta, jota nimitetään A.D:ksi, s.o.
vuonna 4 e.K. Ja tätä päätelmää ovat tavallisen englantilaisen
raamatunkäännöksen toimittajat seuranneet. Me emme voi myöntää, että
v. 4 e.K. oli Herramme syntymisen todellinen vuosiluku. Päinvastoin
huomaamme hänen syntyneen ainoastaan yhden vuoden ja kolme kuukautta
ennen tavallista ajanlaskuamme, nim. Lokakuussa v. 2 e.K.

Tavallinen syy, minkä vuoksi useimmat väittävät, että vuosi 1 olisi
ollut asetettava neljä vuotta taaksepäin määrätäkseen tarkalleen
Vapahtajamme syntymäajan, on ollut halu saada se yhtäpitäväksi eräiden
tietojen kanssa, joita juutalainen historiankirjottaja Josefus on
antanut Herodes Suuren hallitusajan pituudesta. Erään hänen
tiedonantonsa mukaan näyttää siltä kun Herodes olisi kuollut kolme
vuotta ennen sitä vuotta, jota pidetään vuotena 1. Jos tämä olisi
totta, todistaisi se selvästi, että Herramme syntyi v. 4 e.K.; sillä
juuri tämä Herodes käski tappamaan Betlehemin pienet lapset ja hänen
käsistään lapsi Jeesus pelastettiin. (Mat. 2: 14--16.) Mutta onko tämä
Josefuksen tiedonanto luotettava? Onko totta, että Herodes kuoli neljä
vuotta ennen A.D.? Me vastaamme kieltävästi: Josefuksen tiedonannot
eivät yksin muodosta riittävän luotettavaa lähdettä tämän kysymyksen
ratkaisemiseksi, koska hän on tunnettu ja tunnustettu olevan vähemmän
tarkka tiedonannoissaan, mitä vuosilukuihin tulee.

Mutta tämä mielipide on voittanut alaa; vuosiluku 4 e.K. on tullut
yleisesti hyväksytyksi ja historiallisia tapauksia ja vuosilukuja on
täytynyt venyttää, jotta kävisivät yhteen ja tukisivat tätä päätelmää.
Muiden esitettyjen todistuksien muassa, että v. 4 e.K. oli oikea
vuosiluku, oli eräs kuunpimeneminen, jonka Josefus sanoo tapahtuneen
vähää ennen Herodeksen kuolemaa. Kaikki, mitä tästä kuunpimenemisestä
tiedetään, on kuten seuraa: Herodes oli pystyttänyt suuren kultaisen
kotkan temppelin portin yläpuolelle. Kaksi etevää juutalaista,
nimiltään Mathias ja Juudas, houkuttelivat eräitä nuoria miehiä
repimään alas sen. He tekivät tämän ja heidät vangittiin ja mestattiin.
Tehdäkseen asian selväksi kertoo Josefus, että samalla aikaa oli
toinenkin Mattias, ylimmäinen pappi, joka ei ollut sekaantunut
meteliin. Hän lisää senjälkeen: "Mutta Herodes otti tältä Mattiakselta
pois hänen ylimmäispappiutensa ja poltti sen toisen Mattiaksen, joka
oli nostanut metelin, tovereineen elävänä, ja samana yönä oli kuun
pimeneminen." Tämä on kirjoitettu muistiin ikäänkuin Herodeksen
viimeisinä esiinpistävinä tekoina, joka tapahtui aikana, joka
Josefuksen mukaan mahdollisesti vastaa v. 4 e.Kr., ja joka myös
tarkottaa sitä samaa vuosilukua mainitulla pimenemisellä.

Mutta kun joskus neljäkin kuunpimenemistä sattuu samana vuonna, on
ilmeistä, ettei, paitsi erinomaisten olosuhteiden vallitessa,
tuollaisen tapahtuman muistiinmerkitseminen todista mitään. Siinä missä
aika yöstä, aika vuodesta ja pimenemisen suuruus yhteisesti ovat
ilmotetut, kuten muutamissa tapauksissa on tehty, on muistiinpanolla
suuri arvo vuosilukujen määräämisessä; mutta tässä tapauksessa ei
esiinny mitään semmoista; niinmuodoin ei muistiinpano todista
kerrassaan mitään, mitä ajanlaskuun tulee. Josefus mainitsee tosin
jonkun paaston, jota mahdollisesti olisi pidetty ennen tuota tapausta,
mutta mikä paasto, tahi miten kauvan sitä ennen se oli, sitä ei
mainita.

Nyt tapahtui kuitenkin, että v. 4 e.K. oli ainoastaan _yksi_
kuunpimeneminen, kun taas v. 1 e.K. sattui kolme kuunpimenemistä.
Pimeneminen v. 4 e.K. oli ainoastaan osittainen (kuusi digitiä tahi
ainoastaan puolet kuun kehästä oli peitossa), kun sitä vastoin vuonna 1
kaikki kolme olivat kokopimenemisiä -- koko kuun kehä oli pimeä, ja
luonnollisesti kauemman aikaa. Tämän kautta herätti tapaus suurempaa
huomiota. Jos siis pimenemiskertomuksella on minkäänlaista merkitystä,
ei se ainakaan anna tukea tuolle aikaisemmalle vuosiluvulle 4 e.K.
Herodeksen kuolinvuotta ei, kaikeksi onnettomuudeksi, kukaan luotettava
historiankirjottaja mainitse. Josefus mainitsee muutamia tärkeitä
kohtia hänen historiastansa ja muutamien tapauksien vuosiluvun, mutta
nämä eivät ole luotettavia. Eräiden hänen tiedonantojensa mukaan olisi
Herodes kuollut v. 4 e.K., mutta toisia vuosilukuja ei voi sovittaa
yhteen tämän kanssa. Esimerkiksi, hänen kuolemansa sanotaan tapahtuneen
hänen ollessaan seitsemänkymmenen vuoden vanhan. Hänet tehtiin
Galilean maaherraksi v. 47 e.K. Josefus sanoo hänen silloin olleen
kahdenkymmenenviiden vuoden vanhan. (Muinais. 149: 2.) Tämän mukaan
olisi hänen syntymävuotensa 72 e.K. (47 ynnä 25.) Hänen kuolemansa
seitsemänkymmenen vuoden ijässä olisikin silloin v. 2 e.K. vuoden 4
e.K. sijasta.

Tämän yhteydessä saattaa olla paikallaan kiinnittää huomiota siihen
ristiriitaan mielipiteessä, joka vallitsee oppineiden keskuudessa
Herodeksen kuoleman todellisesta vuosiluvusta, että jokaiselle siten
selviäisi, ettei ole mitään pätevää syytä otaksua että 4 e.K. olisi
ainoa vuosiluku, joka on yhtäpitävä Matt. 2: 14--16 kanssa. Faussettin
Bible Encyclopaedia [Raamatullinen yleistiede] ilmottaa Herodeksen ijän
olleen noin kaksikymmentä vuotta, kun hänet nimitettiin maaherraksi.
Silloin olisi hänen kuolemansa seitsemänkymmenenvuoden ikäisenä
sattunut vuonna 2 j.K. Chamber'in Cyclopedia ja Smithin Bible
Dictionary sanovat hänen ikänsä silloin olleen viisitoista vuotta, joka
lykkäisi hänen kuolemansa vuoteen 7 j.K. Appleton'in Cyclopediassa
sanotaan Ajanlaskua koskevassa luvussa: "Josefus antaa myös
vuosilukuja, mutta hän on aivan liijaksi huolimaton, jotta häntä
voitaisiin ottaa huomioon."

Siirrymme nyt esittämään raamatullisen todistuksen tästä asiasta, joka
on lähempänä tavallista ajanlaskua ja osottaa, että Herramme syntyminen
tapahtui ainoastaan yksi vuosi ja kolme kuukautta ennen Tammikuuta
vuonna 1. Tämän me tutkimme näin:

Herramme virka-aika kesti kolme ja puoli vuotta. Nuo
kuusikymmentäyhdeksän esikuvauksellista vuosiviikkoa (Dan. 9: 24--27)
päättyivät hänen kastamiseensa ja voiteluunsa Messiaaksi ja siitä alkoi
viimeinen eli seitsemäskymmenes viikko (viimeiset seitsemän suosion
vuotta Israelille.) Hänet tapettiin _keskellä_ tätä seitsemättäkymmentä
viikkoa, kolme ja puoli vuotta hänen virkansa alkamisesta. Hänet
ristiinnaulittiin, niinkuin tiedämme pääsiäisaikana noin Huhtikuun 1:nä
päivänä, jonakin vuonna. Nuo hänen virkansa kolme ja _puoli_ vuotta,
jotka päättyivät Huhtikuussa, olivat niinmuodoin täytyneet alkaa noin
Lokakuun tienoissa, jonakin vuonna. Ja lokakuu jonakin vuonna on
niinmuodoin täytynyt olla hänen todellinen syntymäkuukautensa, sillä
hän _ei viivytellyt_ virkansa alkamista, niin pian kun hän oli
täyttänyt kolmekymmentä vuotta; ja lain mukaan (jonka alla hän oli
syntynyt ja jota hän totteli) ei hän voinut alottaa ennenkun hän oli
kolmekymmenvuotias, niinkuin luemme: "Ja Jeesus oli, kun alkoi
esiintyä, noin kolmekymmenvuotias", j.n.e.

Johannes Kastaja oli kuusi kuukautta vanhempi Herraamme (Luukk. 1: 26,
36), niinmuodoin oli hän täysi-ikäinen (kolmekymmenvuotisena lain
mukaan -- 4 Moos. 4: 3; Luukk. 3: 23 j.n.e.) ja alkoi saarnata kuusi
kuukautta ennen kun Herramme saavutti täysi-ikäisyyden ja alotti
virkansa. Johanneksen viran alottamisen vuosiluvun sanotaan selvästi
olleen "viidentenätoista keisari Tiberiuksen [Rooman kolmannen
keisarin] hallitusvuonna." (Luukk. 3: 1.) Tämä on selvä ja määrätty
vuosiluku, josta ei voi syntyä pienintäkään epäilystä. Tiberius tuli
keisariksi keisari Augustuksen kuoltua, Rooman 767 vuotena, joka oli
v. 14 j.K.

Mutta ne, joita Josefuksen väärät tiedonannot Herodeksen kuolemasta
ovat eksyttäneet ja jotka pitävät Jeesuksen syntyneen v. 4 e.K.
ollakseen sopusoinnussa Josefuksen kanssa, tapaavat tässä Luukkaan
antamassa, selvästi määrätyssä vuosiluvussa vaikean esteen, ja
koettavat saattaa tämänkin sopimaan käsityksensä kanssa noista 4:stä
vuodesta e.K. Saavuttaakseen tämän päämäärän väittävät he Tiberiuksen
alkaneen käyttää valtaa noin kolme tahi neljä vuotta ennen Augustuksen
kuolemaa ja ennenkuin hän oli täydellisesti asetettu keisariksi. He
väittävät, että hänen hallituksensa voidaan mahdollisesti laskea tuosta
vuosiluvusta.

Mutta sellaiset otaksumiset tulevat näyttäytymään perättömiksi.
Jokainen, joka tahtoo tutkia asiaa historiasta, tulee sen huomaamaan.
On kyllä totta, että Augustus korotti Tiberiuksen hyvin korkeaan
asemaan, mutta se ei ollut _neljä_ vuotta ennen Augustuksen kuolemaa,
niinkuin tuo otaksuma vaatisi, vaan _kymmenen_ vuotta sitä ennen, v. 4
j.K. Mutta se valta, jolla hän silloin varustettiin, oli ainoastaan
sellainen, jota muutkin ennen häntä olivat omistaneet. Se ei ollut
sanan missään merkityksessä keisarillinen valta, eikä sanan missään
merkityksessä voi sanoa hänen "_hallituksensa_" silloin alkaneen. Hän
oli ainoastaan vallanperijä. Ei edes liijottelemallakaan voitane sanoa
hänen hallituksensa alkaneen ennen Augustuksen kuolemaa ja ennenkun
roomalainen senaatti oli asettanut hänet virkaan, vuonna 14 j.K.

Historia sanoo: "Keisari, joka lisääntyvän ikänsä vuoksi tarvitsi
apulaista, otti Tiberiuksen pojakseen v. 4 j.K., jolloin hän _uudisti_
hänen tribunivaltansa." -- Luku _Tiberius, Rees'in Cyclopedia_.

_Raamatullista ajanlaskua_

"Hän [Augustus] päätti niinmuodoin sallia hänen [Tiberiuksen] ottaa
osaa hallitukseen. Tämä muodollinen virkaan asettaminen antoi hänelle
samanlaisen aseman kuin Agrippa vanhuksella oli ollut viimeisinä
vuosinaan, ja epäilemättä tätä pidettiinkin alkuasteena keisarikunnan
ensimäiselle sijalle. _Vallanperimyksen_ ohjelma oli selvästi viitattu:
Tiberius oli saanut käskyn asettua paikalleen senaatin, kansan ja
sotajoukon etupäähän." Pojaksi ottaminen, joka tapahtui tänä aikana, on
päivätty 27 p. Kesäkuuta (A.U.C. [Rooman perustamisen jälkeisenä
vuotena] 757) -- v. 4 j.K. -- -- _Merivalén History of the Romans_
(Appleton's), Nide IV, siv. 220, 221.

Meillä on siis täysin painavia todistuksia siitä, ettei keisari
Tiberiuksen ensimäinen hallitusvuosi alkanut kolme tahi neljä vuotta
ennen Augustuksen kuolemaa; ja että se arvo, joka mainitaan tulleen
hänen osakseen Augustuksen hallituksen aikana, annettiin hänelle
kymmenen eikä neljä vuotta ennen Augustuksen kuolemaa, eikä se myöskään
missään suhteessa ollut keisarillinen arvo.

Voimme sentähden pitää vuosilukua Luukkaan 3: 1 ei ainoastaan ainoana,
joka Uudessa Testamentissa annetaan, vaan myös aivan eittämättömänä.
Asiasta ei voi olla minkäänlaista epätietoisuutta niillä, jotka ovat
sitä tutkineet. Tiberius tuli hallitukseen v. 14 j.K. Hänen
hallituksensa viidestoista vuosi on sentähden vuosi 29 j.K., jona
vuonna, niinkuin Luukas (3: 1--3) sanoo, Johannes alotti virkansa.
Koska siis Herramme kolmaskymmenes syntymäpäivä ja hänen virkansa
alkaminen oli Lokakuussa, ja koska Johanneksen syntymäpäivä ja hänen
virkansa alkaminen sattui täsmälleen kuusi kuukautta aikasemmin, seuraa
siitä silloin, että Johannes alotti virkansa keväällä noin Huhtikuun
1:nä päivänä -- niin pian kun hän oli täysi-ikäinen; sillä Jumalan
suunnitelmat pannaan aina toimeen täsmällisesti aikaan nähden. Johannes
oli siis kolmekymmenvuotias v. 29 j.K., noin 1:nä päivänä Huhtikuuta;
niinmuodoin oli hän syntynyt v. 2 e.K. [Johdoksi niille lukijoille,
jotka ovat tottumattomia laskemaan vuosilukuja, huomautamme sitä
asianhaaraa, että vuoden 29 j.K. alussa olikin vasta kulunut 28
kokonaista vuotta, kahdeskymmenesyhdeksäs oli ainoastaan alkanut.] noin
ensimäisenä päivänä Huhtikuuta. Ja Jeesuksen syntyminen, kuusi
kuukautta myöhemmin, on täytynyt tapahtua vuonna 2 e.K. noin 1:nä
päivänä Lokakuuta.

Edelleen on selvä, vahva todistus siitä, että Jeesus ristiinnaulittiin
perjantaina 3 p. Huhtikuuta vuonna 33. Se asianhaara, että hänen
ristiinnaulitsemisensa tapahtui Nisan kuun neljännentoista päivän
loppupuolella, ja että tämä päivänmäärä harvoin sattuu Perjantaiksi,
mutta v. 33 j.K. sattui siksi, vahvistaa tämän päivämäärän niin
täydellisesti, että Usherkin, joka piti v. 4 e.K. Jeesuksen
syntymävuotena, oli pakotettu myöntämään hänen ristiinnaulitsemisensa
tapahtuneen v. 33 j.K. Vertaile Usherin vuosilukuja tavallisen (eng.)
Raamattukäännöksen reunamuistutuksissa Luuk. 2: 21 ja Matt. 2: 1
lukujen kohdalla hänen vuosilukuihinsa Matt. 27 ja Luukkaan 23 lukujen
kohdalla. Kun ristiinnaulitsemisen vuosiluku on 33 j.K. seuraa, että
jos Jeesus olisi ollut syntynyt vuonna 4 e.K., olisi hän ollut 36
vuotta vanha kuollessaan; ja hänen toiminta-aikansa hänen
kolmannestakymmenennestä vuodestaan kolmanteenkymmenenteenkuudenteen
vuoteen olisi ollut kuusi vuotta. Mutta selvää on, että Herramme
toiminta käsitti ainoastaan kolme ja puoli vuotta. Ja tämä yleisesti
tunnustettu asia todistetaan Danielin ennustuksessa Messiaksen
tappamisesta _keskellä_ Israelin suosion seitsemättäkymmenettä viikkoa.

Näin tulee taas todistetuksi, että Jeesuksen syntyminen tapahtui noin
yksi vuosi ja kolme kuukautta ennen tavallista ajanlaskua, v. 1, sillä
kun hänen toimintansa päättyi hänen ollessaan kolmenkymmenenkolmen ja
puolen vuoden vanha, 3:tena päivänä Huhtikuuta v. 33 j.K., niin löytää
helposti hänen syntymävuotensa menemällä taaksepäin vuosilukuun, joka
on kolmekymmentäkolme ja puoli vuotta aikasemmin Huhtikuun 3:matta
päivää v. 33 j.K. Kolmekymmentäkaksi vuotta ja kolme kuukautta ennen
3:matta päivää Huhtikuuta v. 33 j.K. olisi 3:mas päivä Tammikuuta v. 1,
ja vielä siitä taaksepäin yksi vuosi ja kolme kuukautta vie meidät
3:teen päivään Lokakuuta v. 2 e.K., joka tulee olemaan Herramme
syntymäpäivä ja vuosi Betlehemissä. Erotus kuunajan, jota juutalaiset
käyttivät, ja nykyään yleisesti käytetyn auringonajan välillä tulee
olemaan muutamia päiviä, jottemme saata olla aivan varmoja, oliko tuo
täsmällinen päivä mahdollisesti Syyskuussa, noin 27:nnen päivän
tienoissa, mutta 1:nen päivä Lokakuuta on _likipitäin_ oikea. Yhdeksän
kuukautta taaksepäin tästä vie meidät joulun aikaan v. 3 e.K., joka on
se vuosi, jolloin Herramme jätti sen kirkkauden, joka hänellä oli Isän
luona, ennenkuin maailma oli [luotu], ja muuttuminen ihmisluontoon
alkoi. On todennäköistä, että tämä oli alkujaan syynä joulun
viettämiseen Joulukuun 25 päivänä. Jopa eräät kirkkohistorian
kirjottajat väittävät, että joulujuhlaa alkujaan vietettiin muistoksi
Gabrielin ilmestymisestä Neitsyt Marialle. (Luuk. 1: 26.) Varmaa on,
ettei keskitalvenpäivämäärä sovi oikein hyvin yhteen Raamatun
selityksen kanssa, että Jeesuksen syntymisen aikana paimenet olivat
kedolla laumoineen.

       *       *       *       *       *

            Kruununi.

    Oon kruunusta kirkkaasta kuullut.
    Min' valmisti Herrani mun.
    Sen saan mä, kun morsiamekseen
    On Jeesus vaan ottanut mun.

    Hän kalliisti osti sen kruunun,
    Kun ristillä uhrautui,
    Ja haavoihin, pistävään kruunuun.
    Mun tähteni antautui.

    Jos kaikki tään maailman kruunut
    Nyt tarjona oisivat nuo,
    Ne hylkäisin, kauniimman kruunun.
    Ja kirkkaamman, ylkäni suo.

    Oi, ettei vaan maalliset maineet
    Mun syäntäni kahlita vois,
    Et kruununi, taivahan aarteet,
    Mun voittoni -- tuhlaisin pois;

    Ei taistella kruunustain tahdon,
    Vaikk' ottelu ankara lie;
    Jos taistelun jättänen kesken --
    Niin kruunaus toivon se vie.

    Oi, Jeesus, kun loppuun sa kestit,
    Niin tunnet nyt kunnian tiet;
    Ja voittamaan muitakin autoit --
    Oi riemua, voittoon mun viet!

    En taistella tarvinne kauvan,
    Kun koittavi autuuden koi.
    "Jo riennä, ja kruunusi kanna",
    Näin Herrani kutsu jo soi.

    Ah, silloin ma kruununi lasken
    Sun jalkoihis, armahimpain:
    "Sä Herra oot johtanut kaikki,
    siks' kunnia sulle myös vain."



KOLMAS LUKU.

AIKAENNUSTUKSEN TOTEUTUMINEN KRISTUKSEN ENSIMÄISESSÄ TULEMISESSA.

Dan. 9: 23--27.

Seitsemänkymmentä viikkoa Danielin ennustuksessa. -- Tapahtumia, joita
ennustettiin sattuviksi sinä aikana. -- Messiaksen tulemisen aika
ilmotettu ja periaate määrätty sen tavan kautta, jolla se on ilmotettu.
-- Avain toisiin aikaennustuksiin. -- Kristuksen ristiinnaulitsemisen
aika ilmotettu -- Israelin erityinen suosio lopetettu vanhurskaudessa,
mutta jatkettu yksityisille. -- Kaikkein pyhimmän voiteleminen. -- Hätä
vuodatettu yksin jätetyn yli.


"Niin ota nyt vaari sanasta, että näyn ymmärtäisit. Seitsemänkymmentä
viikkoa on määrätty kansallesi ja pyhälle kaupungillesi, niin
ylitsekäyminen lopetetaan, ja synnit peitetään, ja pahat teot
sovitetaan, ja ijankaikkinen vanhurskaus tuodaan edes, ja näky ja
ennustus suljetaan, ja kaikkein pyhin voidellaan. Niin tiedä
nyt ja ymmärrä, että siitä ajasta, kun käsky annetaan, että
heidän pitää jälleen kotia palaaman ja Jerusalem rakennettaman,
Päämieheen Kristukseen asti on seitsemän viikkoa, niin myös
kaksi-seitsemättäkymmentä viikkoa [7 ja 62 = 69 viikkoa], joina kadut
ja muurit jälleen rakennetaan, vaikka surkialla ajalla."

"Ja kahden viikon perästä seitsemättäkymmentä surmataan Kristus, mutta
ei itsensä edestä [engl. kään.] ja [erään] Päämiehen kansa tulee ja
kukistaa kaupungin ja pyhän, [roomalaisen Päämiehen -- Tiituksen
sotajoukko], niin että ne loppuvat, niinkuin virran kautta, ja sodan
loppuun asti pitää sen hävitettynä oleman. Mutta hän [Messias]
vahvistaa monelle liiton yhdessä viikossa [seitsemäntenäkymmenentenä
eli viimeisenä suosionliiton viikkona]; ja keskellä viikkoa lakkauttaa
uhrin ja ruokauhrin; ja siksi että kauhistukset ovat levitetyt
kaikkialle, on hän [Messias] tekevä sen [Jerusalemin] autioksi aina
loppuun asti [siksi kun kaikki on täytetty] ja se mikä on määrätty
[Jumalan suunnitelmassa] vuodatetaan yksin jääneiden yli [kansan
yksinjääneiden yli, jota edustettiin Jerusalemin kautta]."
Dan. 9: 23--27.

Tämän ennustuksen ilmaistessa juutalaisen aikakauden "elonkorjuun"
alkua ja meidän Herramme läsnäoloa siinä pääelonkorjaajana, on useita
toisia ennustuksia, jotka paljoa selvemmin osottavat evankelisen
aikakauden "elonkorjuun" alkua, jossa Herramme samalla tavalla,
toisessa tulemisessaan, tulee olemaan pää-elonkorjaaja. Tämän
ennustuksen toteutuminen valaisee ennustuksen toteenkäymistä ylimalkaan
ja määrää myös tärkeän kohdan eräässä toisessa ennustuksessa, jonka
edempänä tulemme osottamaan.

Monien yhtyneiden ennustusten määrätessä ja todistaessa Kristuksen
toisen tulemisen vuosiluvun, oli tämä ainoa, joka ilmaisi ajan hänen
ensimäiselle tulemiselleen. Jos tämän täyttyminen selvästi todetaan,
tulee se olemaan meille apuna laskiessamme ja arvostellessamme niitä
ennustuksia, jotka tarkottavat hänen toista tulemistansa. Sentähden
annamme tässä tilaa tälle täyttyneelle ennustukselle, kuin myös siitä
syystä, että on välttämätöntä ymmärtää muutamat tässä ennustuksessa
määrätyt vuosiluvut niiden ennustuksien yhteydessä, jotka tarkottavat
toista tulemista, joita tullaan käsittelemään edempänä kirjassa.

Daniel oli saanut nähdä monta näkyä, niinkuin kerrotaan hänen
ennustuksensa 2:ssa, 4:ssä, 7:ssä ja 8:ssa luvuissa. Kaikki nämä
näyttivät pakana- eli ei-juutalaisten valtakuntien suurta enentymistä
ja edistymistä; mutta hänellä oli Israelin etu mielessä, eikä hän ollut
saanut mitään tietoa Israelin tulevaisuudesta. Hän tiesi kumminkin
Jeremian ennustuksesta (Jer. 29: 10; 2 Aikak. 36: 20--23), että Juudan
maan autiona oleminen jatkuisi seitsemänkymmentä vuotta; ja
tietäessään, että tämä aika pian oli kulunut (Dan. 9: 2.) rukoili hän
innokkaasti Jumalan suosion palaamista Israelille (värssyt 17--19), ja
ylläoleva oli Jumalan vastaus hänelle enkelin kautta.

Se määrätty aikakausi Israelin historiassa, jota tässä osotetaan, on
_seitsemänkymmentä viikkoa_, joka lasketaan määrätystä alkukohdasta
-- nimittäin siitä käskystä, joka annettiin "Jerusalemin
ennalleenasettamisesta ja rakentamisesta" (huomaa! ettei tämä koskenut
temppeliä.) Tänä aikakautena tulisi suuria asioita toimitettaviksi: --
Kaupunki rakennettaisiin uudelleen epäsuotuisissa oloissa (Neh. 4),
ahdingon aikoina; synti tulisi päättymään sen kautta, että pahuus
sovitettiin; ja vanhurskaus (vanhurskaaksi tekeminen) tulisi
toimeenpantavaksi -- ei sellainen, joka vuosi vuoden jälkeen
saavutettiin härkien ja kauristen veren kautta, vaan todellinen ja
"ijankaikkinen vanhurskaus", joka aikaan saataisiin Kristuksen uhrin
kautta. Danielille ilmotettiin myös, että hän, joka toimeenpanisi
paremman uhrin, senkautta _lakkauttaisi_ Lain esikuvalliset uhrit ja
ruokauhrit.

Tänä aikakautena oli Messias, Israelin kauvan odotettu Lunastaja,
tuleva, ja seitsemän viikkoa ja kaksi ja kuusikymmentä viikkoa eli
kuusikymmentäyhdeksän viikkoa oli ilmotettu kuluvan Messiaksen
läsnäoloaikaan asti. Ja tämän jälkeen hän tulisi tapettavaksi, mutta ei
itsensä tähden. Siksi tulisi Messiaksen tulemisen jälkeen olemaan
jälellä yksi viikko, viimeinen, seitsemäskymmenes tästä luvatusta
suosiosta, ja keskellä tätä viikkoa, niin oli ennustettu, tulisi hän
lakkauttamaan esikuvaukselliset uhrit antamalla "henkensä vikauhriksi."
-- Jes. 53: 10--12.

Nämä seitsemänkymmentä viikkoa, eli neljäsataayhdeksänkymmentä päivää
merkitsivät neljääsataayhdeksääkymmentä vuotta, jokaisen esikuvallisen
päivän merkitessä yhtä vuotta. Ja se seikka, että tämä ainoa
ajanennustus, joka suoranaisesti koskee ensimäistä tulemista, täyttyi
_tällä tavalla_. antaa avaimen eräisiin toisiin ennustuksiin, jotka,
kuten edempänä tullaan näyttämään, ovat olleet kätkettyinä
esikuvauksellisiin lukuihin -- _päivä vuoden asemesta_ -- siksi kun
määrätty aika niiden ymmärtämiselle on tullut. Tämä ennustus oli niin
laadittu, että Daniel ja toiset juutalaiset voisivat, jos niin
tahtoivat, pitää sitä mahdottomana ja aikaa myöten unohtaa se; tahi oli
niillä mahdollisuus muistaa se, jotka "_odottivat_ Israelin
lohdutusta", ja jotka otaksuivat ajan olleen esikuvauksellisen, kuten
Hesekiel. (Luku 4: 6.) Varmaa on, että sellaiset, jotka olivat
uskollisia, ymmärsivät odottaa Messiasta. On kirjotettukin, että kaikki
odottivat häntä (Luuk. 3: 15), vaikkakaan kaikki eivät kyenneet
ottamaan häntä vastaan sillä tavalla, kun hän tuli. Huomattava on, että
ne kuusikymmentäyhdeksän esikuvauksellista viikkoa, eli neljäsataa
kahdeksankymmentäkolme vuotta luetaan _Messiakseen, Ruhtinaasen_, eikä
Jeesuksen syntymiseen Betlehemissä. Heprealainen sana _Messias_, joka
vastaa kreikkalaista sanaa _Kristus_, merkitsee _voideltua_, ja on
pikemmin arvonimi kuin nimi. Jeesus ei ollut Voideltu, Messias,
Kristus, ennenkuin kasteensa jälkeen. Vertaa Apt. 10: 37, 38 ja Matt.
3: 16. Hänet voideltiin Pyhällä Hengellä kohta noustessaan vedestä.
Tämä tapahtui, kun hän oli saavuttanut miehuusijän, joka oli
kolmekymmentä vuotta lain mukaan, jonka alla hän oli syntynyt, ja jonka
alaisena hän ja jokainen juutalainen oli, kunnes hän lopetti lain
vallan täyttämällä sen vaatimukset -- "nauliten sen ristiin". Sentähden
ulottuvat tämän ennustuksen kuusikymmentäyhdeksän viikkoa hänen
kasteeseensa ja voiteluunsa, josta ajasta, eikä ennemmin, hän oli
Messias, Kristus, Voideltu. Siksi päättyvät ne kuusikymmentäyhdeksän
viikkoa eli neljäsataakahdeksankymmentäkolme vuotta syksyllä v. 29 j.K.
Ja siinä täyttyi se osa ennustuksesta, joka sanoo: "Siitä ajasta kuin
käsky annetaan ulos, että Jerusalem pitää jälleen rakennettaman (Dan.
9: 25), Messiakseen, [voideltuun], Päämieheen asti, on seitsemän
viikkoa, niin myös kaksi seitsemättäkymmentä [kuusikymmentäyhdeksän]
viikkoa." Alkaen siitä, täyttyi, niinkuin huomaamme, seitsemäskymmenes
viikko muiden mukaisesti -- laskemalla vuosi päivän asemasta.

Useimmat, jotka ovat kirjottaneet tästä aineesta, ovat laskiessaan tätä
aikakautta alkaneet Artakserkseksen seitsemännestä vuodesta, kun
Esralle (Esra 7: 7--14) jätettiin tehtävä, jonka he pitävät Kyyroksen
käskyn sovelluttamisena. (Esra 1: 3; 5: 13; 6: 1--12.) Huomattava on
kumminkin, että Kyyros käski rakentaa Herran huoneen -- templin ja
esikartanon muurin. Mutta toinen käsky annettiin Nehemialle
Artakserkseksen kahdentenakymmenentenä vuotena, nimittäin _rakentaa
uudelleen Jerusalemin muurit_, jotka siihen aikaan olivat rappiolla,
(Neh. 2: 3--8; 6: 15; 7: 1.) Juuri tästä käskystä, "ennalleenasettaa ja
rakentaa Jerusalem", on Danielin ennustus päivättävä. Koko kertomus
sopii yhteen tämän kanssa. On ainoastaan yksi asia joka näyttää puhuvan
tätä vastaan. Siinä Jesajan ennustuksessa, joka koskee tätä käskyä, oli
ennustettu Kyyroksesta, ei ainoastaan: "Hän on päästävä minun vankini
valloilleen", vaan myös: "Hänen pitää rakentaman minun _kaupunkini_"
(Jes. 45: 13). Tähän näennäiseen vastaväitteeseen vastaamme näin: se
sana, joka tässä on käännetty sanalla kaupunki, on _ir_ ja merkitsee
muureilla ympäröityä paikkaa. Me luulemme tässä tarkotettavan temppelin
esikartanon muureja, ja sen kanssa pitävät yllämainitut tosiseikat yhtä
Sama sana _ir_ on käännetty sanalla _(esi-) kartano_ [englantilaisessa
Raamatussa] 2 Kun 20: 4.

Nehemian suorittaman tehtävän vuosiluvuksi mainitaan tavallisesti 445
e.K. Mutta Tri Hale'n kronolooginen teos (sivut 449 ja 531) ja Tri
Priestlie'n väitöskirja "Evankelistain Yhtäpitäväisyydestä" ("Harmony
of the Evangelists", sivut 24--38) osottavat, että tämä tavallinen
mielipide on väärä, sekä että tämä tapahtui yhdeksän vuotta
aikaisemmin. Siten on siis meillä vuosi 454 e.K. todellinen vuosiluku
Nehemian tehtävälle; ja tämän päivämäärän kanssa on Danielin ennustus
(luku 9: 25) yhtäpitävä, mikäli se koskee käskyä asettaa ennalleen ja
rakentaa Jerusalem.

Koska kuusikymmentäyhdeksän viikkoa (7 ja 62) eli
neljäsataakahdeksankymmentäkolme vuotta ulottuvat _Messiakseen_
(Voideltuun), Päämieheen asti niin me vähennämme tästä
kuudenkymmenenyhdeksän esikuvauksellisen viikon ajanjaksosta eli
neljästasadasta kahdeksastakymmenestäkolmesta (483) vuodesta
neljäsataaviisikymmentäneljä (454) vuotta ennen Kristusta, Jerusalemin
ennalleenasettamis- ja rakentamiskäskyn oikeana vuosilukuna ja jäännös
-- 29 j.K. -- on oleva se vuosi jona Voideltu (Messias) oli ilmestyvä.
Tämä on täydellisesti yhtäpitävä sen kanssa, mitä olemme osottaneet,
nimittäin, että Johannes kastoi Jeesuksen ja sai hän Hengen voitelun v.
29 j.K. noin 3 päivä lokakuuta, jolloin hän oli kolmenkymmenen vuoden
vanha hänen syntymisensä oikean vuosiluvun mukaan, kuten edellisessä
luvussa on näytetty.

Meidän Herramme virka käsitti _kolme ja puoli vuotta_ ja päättyi hänen
ristiinnaulitsemisellaan passah-juhlan aikana, keväällä v. 33 j.K.
Tässä toteutti hän täydellisesti ennustuksen, joka koski jälellä
olevaa, eli viimeistä viikkoa (viimeiset seitsemän vuotta) luvatusta
suosiosta, ja jossa sanotaan: "kuudenkymmenenyhdeksän (7 ja 62) viikon
_perästä_ on Messias kuoletettava, mutta ei itsensä tähden" [Lause:
"mutta ei itsensä tähden", on sanottu eri tavoilla eri käännöksissä,
joista meillä on useita edessämme, mutta meidän mielestämme on tämä
käännös paras ja selvin.] -- "_keskellä_ [jälellä olevaa 70:tä]
_viikkoa_ on hän lakkauttava uhrin ja ruokauhrin."

Ne uhrit, joita uhrattiin lain mukaan, lakkasivat siihen; ei siten,
etteivät papit senjälkeen olisi uhranneet eläimiä, suitsutusta, y.m.,
sillä näiden uhraaminen jatkui vuosi vuodelta, mutta Jehova ei
hyväksynyt niitä, eivätkä ne missään suhteessa olleet uhreja synnin
tähden. Sitten kun totinen uhri oli tullut, kun meidän Herramme Jeesus
"poisti synnin uhraamalla itsensä" (Hebr. 9: 26), ei Jehova kauvemmin
voinut tunnustaa mitään muuta hänelle uhrattua uhria, eikä myöskään
sellaisten tarpeellisuutta.

Siellä, ristillä, täytti Messias, joka oli uhrannut itsensä kolme ja
puoli vuotta, tehtävänsä (Joh. 19: 30), ja "päätti" siten "synnin",
teki täyden ja täydellisen sovinnon Jumalan kanssa ihmisten pahuuden
tähden tuoden siten ihmissuvulle _ijankaikkisen_ vanhurskauttamisen
synnistä sen esikuvauksellisen vuotuisen vanhurskauttamisen sijaan,
jonka esikuvauksellinen kansa, Israel, esikuvien kautta sai aikaan.
Messiaksen kuolema oli myös "sinetti", joka takaa kaikkien näkyjen
ja ennustuksien täyttymisen tulevat siunaukset ja "kaiken
ennalleenasettamisen ajat, joista Jumala on ammoisista ajoista asti
puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta" (Apt. 3: 21.) Nämä
lupaukset, sekä aabrahamilainen liitto, että uusi liitto, vahvistettiin
eli lujitettiin "hänen omalla kalliilla verellänsä" -- (Luuk. 22: 20; 1
Kor. 11: 25), joka puhuu paremmin puolestamme kuin härkäin ja kauristen
veri -- puhuu ijankaikkisesta vanhurskauttamisesta ja synnin
poistamisesta kaikille niille, jotka ottavat hänet vastaan. Ja
seitsemännenkymmenennen eli juutalaisten suosion viimeisen viikon
jälkimäisellä puoliskolla -- niinä kolmena ja puolena vuotena, jotka
alkoivat helluntaina -- tulivat hänen seuralaisensa, tämän kansan
"kaikkein pyhimmät" voidelluiksi Jumalan pyhällä hengellä niinkuin
Messiaskin oli tullut voidelluksi kuudennenkymmenennenyhdeksännen
viikon lopussa.

Tällä tavoin täytettiin tämän ennustuksen 24 värssyn määräykset:
"Seitsemänkymmentä viikkoa on määrätty [erotettu] _sinun kansallesi_ ja
pyhälle kaupungilles -- (a) niin ylitsekäyminen lopetetaan, ja synnit
peitetään, ja pahat teot sovitetaan ja ijankaikkinen vanhurskaus
tuodaan edes -- (b) ja näky ja ennustus suljetaan, -- (c) ja kaikkein
pyhin voidellaan." Ennustuksessa ei ollut mitään, joka osotti, että
koko tämä toimi lykättäisiin viimeiseen "viikkoon", jolloin Messias
olisi läsnä; ja epäilemättä käsittivät he tämän sisältävän suuren
parannuksen siveellisessä suhteessa _heidän puoleltaan_, joka
valmistaisi heitä Messiasta varten, ja heidän kansakuntansa
voitelemisen hänen allensa "kaikkein pyhimmäksi" kansaksi, siunatakseen
koko maailmaa. He eivät olleet oppineet, vuosisatojen kokemuksien
kautta, että _he_ olivat voimattomat poistamaan syntiä ja sovittamaan
pahojatekoja, ja että vaadittaisiin täydellistä lunastusuhria sen
suuren työn aikaansaamiseksi, jotta synnit pyyhittäisiin pois ja
tuomitut vanhurskautettaisiin.

Vaikka Danielin ennustus näyttikin, että Messias tulisi tapettavaksi
keskellä viimeistä viikkoa, niin ei se näyttänyt, että hänen kansansa
suuri joukko tulisi olemaan _epäpyhiä_, ja että he sentähden tulisivat
hyljätyiksi, kuten heille kävi keskellä sitä viikkoa. (Mat. 23: 38.)
Toinen profeetta on sanonut: Hän on täyttävä työn ja _keskeyttävä_ sen
vanhurskaudessa (oikeudenmukaisesti) (engl.); ja kaikki tuli täytetyksi
Jeesuksen virantoimituksen viimeisenä puolena viikkona (kolmena ja
puolena vuotena), lukuunottamatta kaikkein pyhimpäin voitelemista.
Mutta mitenkä on seitsemännen viikon, niiden kolmen ja puolen vuoden
ylijäämän kanssa, jotka ulottuivat ristin tuolle puolen? Lupasiko ehkä
Jehova erottaa seitsemänkymmentä suosion viikkoa Israelin hyväksi,
antaen todellisuudessa ainoastaan kuusikymmentäyhdeksän ja puoli? Ensi
silmäyksellä näyttää siltä, etenkin kun muistamme, että Jeesus
ainoastaan viisi päivää ennen kuolematansa, "keskellä viikkoa", itki
kaupungin tähden ja hylkäsi sen sanoen: "Teidän huoneenne jätetään
teille autioiksi." Mutta ei niin; Jehova tiesi alusta alkaen
minkälainen loppu oli; ja kun hän lupasi seitsemänkymmentä viikkoa,
tarkotti hän myös sitä. Niinmuodoin täytyy meidän odottaa löytävämme
suosion ulottuvan tätä kansaa kohtaan kolmen ja puolen vuoden aikana
ristiinnaulitsemisen jälkeen, huolimatta siitä, että he silloin
kansakuntana jätettiin autioksi.

Etteivät israelilaiset kansana olleet soveliaita ottamaan vastaan
parahinta eli hengellistä suosiota (eikä myöskään maallista suosiota),
osotettiin sen kautta, että he hylkäsivät Messiaksen, niinkuin Jumala
jo edeltäpäin oli nähnyt ja sanonut; siten ei ollut minkäänlaiseksi
hyödyksi heille jatkaa heidän koetustaan, kansana katsottuna, yli
seitsemänkymmenenviikon puolivälin, ja se keskeytettiin eli katkaistiin
siinä, kun heidät jätettiin "autioiksi" -- suljettiin pois suosiosta.
Heidän aikakautensa loppupuolella (kolme ja puoli vuotta) suosio
_suurennettiin_, vaikka se rajotettiin "jäännökseen", "pyhimpiin",
puhtaimpiin eli soveliaimpiin, joita ainoastaan se voi hyödyttää. (Jes.
10: 22, 23. Vertaa _Room_. 9: 28.) Suosion suurentuminen oli siinä,
että tämä jäännös kolmen ja puolen vuoden aikana tuli yksinomaan
olemaan huomion ja lähetystyön esineenä niiden suurempien etujen
ohella, joita henkinen hallituskausi tarjosi, työ, joka alkaen
opetuslapsista helluntaina, todennäköisesti ulottui jokaiseen tämän
kansan tuleentuneeseen vehnään tänä erityisenä suosion aikakautena.
Katso Apt. 2: 41 ja 4: 4 ensimäisien päivien tuloksen suhteen. Juuri
tästä syystä, vaikkakin Jeesus oli maistanut kuoleman kaikkien tähden,
ja iloinen sanoma oli julistettava kaikille, käski hän opetuslapsien
"alkaa Jerusalemissa." Eivät he myöskään saaneet jättää tätä erikoista
työtä eivätkä tarjota uuden hallituksen suosiota kenellenkään muille,
ennenkuin ne kolme ja puoli vuotta siitä _suosiosta, joka oli luvattu
Israelille_, olivat täyttyneet -- ennenkuin Jumala erityisesti lähetti
sen pakanain yhtä hyvin kuin juutalaistenkin luo. -- Apt. 10.

_Kristuksen ensimäinen tuleminen_ 79

Korneliuksen kääntymisen varmasta vuosiluvusta voivat kronoloogit
ainoastaan arvaamalla päättää; ja niinmuodoin arvellaan sen eri
laskelmain mukaan tapahtuneen vuosien 37 ja 40 välillä j.K.; mutta
katsoen siihen selvään ennustukseen, jota nyt tarkastamme,
emme epäile sen tapahtuneen syksyllä v. 36 j.K.; sillä tällöin
päättyivät nuo Israelin suosion seitsemänkymmentä viikkoa eli
neljäsataayhdeksänkymmentä vuotta. Koska suosio yksinomaan heitä
kohtaan lakkasi silloin, oli aivan paikallaan lähettää evankeliumi
pakanoille. Israelilaiset eivät tämän jälkeen olleet suljetut
evankeliumista, mutta heitä kohdeltiin samoin kuin pakanoita, vaikka
ennakkoluulot epäilemättä aiheuttivat sen, että jäännös tuli vähemmän
suotuisaan asemaan. Koska "pyhimmät" jo olivat tulleet valituiksi, ei
evankeliumi enää rajottunut israelilaisiin yksistään, vaan oli avoinna
jokaiselle olennolle, jolla oli kuulevat korvat.

Noiden seitsemänkymmenen viikon kuluttua tuli se hätä ja vaiva, joita
mainitaan 26 ja 27 värs. loppuosissa. Roomalainen päämies tuli ja
hävitti todellakin kaupungin ja temppelin, ja virran lailla jätti hän
jälkeensä kauheaa hävitystä ja turmiota. Ja Messias, jonka he
hylkäsivät, on sallinut monenlaatuisen pahan kohdata tätä kansaa siitä
lähtien, ja tulee yhä sallimaan sen "loppuun asti", kunnes he ovat
saaneet riittämään asti; siksi kun hän on sanova: "Puhukaat suloisesti
Jerusalemille ja saarnatkaa sille, että sen aika on täytetty, että sen
rikokset ovat annetut sille anteeksi." (Jes. 40: 2.) Sillä aikaa on se,
_joka on määrätty_, vuodatettava tämän yksinjääneen (eli tämän hyljätyn
kansan yli), kunnes heidän murheensa mitta on täytetty -- siihen
päivään, jolloin he tulevat sanomaan: "Siunattu olkoon hän, joka tulee
Herran nimeen." Jumalalle kiitos, tämä Israelin vapautus on nyt
koittamaisillaan, ja vaikkei heidän hävityksensä ja hätänsä vielä ole
päättynyt, niin tulee hetki hetkeltä se aika lähemmäksi, jolloin suomut
putoavat heidän ennakkoluulojen sokaisemista silmistään, ja he saavat
nähdä hänet, jota ovat pistäneet, ja he tulevat itkemään häntä,
niinkuin esikoista itketään. -- Sak. 12: 10.

Koska monet lukiessaan tätä nyt tarkastettua paikkaa ovat joutuneet
hämilleen ja erehdykseen sen johdosta, että ovat kykenemättömiä
ymmärtämään profeetallisen sanan järjestystä, ja sekottavat Päämiehen
Messiaksen roomalaisen päämiehen kanssa j.n.e. niin kehotamme tarkasti
tutkimaan tätä paikkaa, sillä tavoin kuin se on järjestetty tämän luvun
alussa, huomioonottamalla sulkumerkit ja selittävät huomautukset
hakasien sisällä.

    Oi Herrani kallis, mun aarteni oot,
    Mun toivoni, turvani ain'!
    Kaikk' huoleni entiset unhottukoot,
    Sun kuoloas katselen vain.

    Kun tahtoni tahtohos haudannut oon,
    On tahtosi silloin myös mun.
    Oi Herra, sun voimasi vahvistakoon
    Mua täyttämään tahtoas sun!

    Kun aamusi armahin koittamaan saa,
    Yön usvat jo haihtuvat nuo,
    Ei silloin oo taistoa uuvuttavaa,
    Sun valtasi rauhankin tuo.

    Ah, kuinka mä Herra sua kiittänenkään,
    Kun kutsusi korkean sain
    Sun laumaasi pienoiseen yhdistymään
    Ja luonasi viipymään ain! --



NELJÄS LUKU.

PAKANAIN AJAT.

Mitä pakanain ajoilla tarkotetaan. -- Niiden alku. -- Niiden pituus. --
Niiden loppuminen vuonna 1914. -- Näihin liittyviä tapahtumia. -- Näitä
seuraavia tapahtumia. -- Kirjaimellinen ja esikuvauksellinen aika. --
Huomiota herättävä esikuva (tyyppi). -- Nykyisiä merkkejä. -- Jumalan
valtakunta tulee kukistamaan pakanain hallituksen. -- Siksi on
edellinen perustettu ennenkuin jälkimäinen loppuu -- ennen vuotta 1914.
-- Syyt miksi pakanain hallitus sitä vastustaa. -- Miten ja milloin
kaikki lopullisesti tulevat ilolla ottamaan vastaan sen. -- "Kaikkien
kansojen toivo" on tuleva.


[Koska tässä luvussa käsitelty aine on hyvin läheisessä yhteydessä
aineen kanssa ensimäisen osan 13:ta luvussa, tulee lukijalle olemaan
suureksi avuksi käydä uudelleen läpi mainittu luku, ennenkuin hän alkaa
tämän luvun.]

"Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat
täyttyvät." -- Luuk. 21: 24.

Lauselmaa "pakanain ajat" käytti Herramme siitä väliajasta maan
historiassa, joka on Jumalan tyypillisen valtakunnan, Israelin
valtakunnan poisottaminen (Hes. 21: 25--27.) ja sen antityypin, Jumalan
totisen valtakunnan alkamisen ja päättymisen välillä, kun Kristus
tulisi "kirkastettavaksi pyhissänsä ja kaikkien niiden ihailtavaksi,
jotka uskovat sinä päivänä."

Tällä väliajalla tulisi pakanalliset hallitukset pitämään valtiutta
maan päällä; ja Israel, sekä lihallinen että hengellinen, on ollut ja
tulee olemaan näille valloille alamainen, siksi kun heidän aikansa on
päättynyt. Vaikka Jumala ei ole hyväksynyt tahi määrännyt näitä
hallituksia, niin antaa hän kuitenkin niiden olla hallituksessa. Toisin
sanoen, hän on erityisiä tarkotuksia varten sallinut heidän valtaansa
määrätyn ajan.

Maan herraus annettiin alkuperäisesti Aadamille, jotta hän vallottaisi
sen sekä omistaisi ja hallitsisi sitä vanhurskaudessa. (1 Moos. 1: 28.)
Aadam ei pystynyt tähän, ja synnin kautta rikottu herraus otettiin
häneltä pois. Sen jälkeen sallittiin enkelien hallita. Mutta sen
sijaan, että olisivat kohottaneet langennutta sukua, niin tapahtui,
että muutamat "eivät säilyttäneet valta-asemaansa", vaan lankesivat
ylitsekäymiseen. Vedenpaisumuksen jälkeen ilmotti Jumala Aabrahamille
aikomuksensa tuoda tarvittavan avun syntiselle kuolevalle suvulle hänen
jälkeläisensä kautta, herättämällä heidän keskuudestaan suuren
lunastajan, hallitsijan ja opettajan, sanoen: "Sinun siemenessäsi pitää
kaikki kansat maan päällä siunattaman."

Tämä oli aikaisin hengen antama viittaus kansallisesta yleisvallasta
maan yli. Ja tullen Jumalalta, sisälsi tämä viittaus tuon hallitsijan
erityisen sopivaisuuden ja aivan ominaisen etevyyden kaikkien muiden
yli. Siksipä tulisi olemaan koko ihmiskunnalle hyödyllistä kuulua
sellaisen hallitsijan alle. Kieltämättä tämä lupaus Aabrahamille täytti
hänen jälkeentulevaistensa, israelilaisten sydämet ja mielet ja
tunnettiin hyvin heidän heimolaistensakin, moabilaisten ja edomilaisten
keskuudessa. On luultavaa, että muut kansat tulisivat tuntemaan
sellaisen kansallistoivon, ja niin ollen emme voi epäillä, että ylpeys
herättäisi heissä halun tulla tuoksi etevämmäksi kansaksi ja pitää
hallussaan yleisvaltaa, koska hekin pitäisivät itseään joka suhteessa
yhtä kykenevinä ja soveliaina hallitsemaan ja opettamaan ja siten
siunaamaan kansoja, kuin joku Aabrahamin jälkeläisistä.

Israelin toivo saavuttaa maailmanvalta, ei kansojen toivon ja tahdon
perustuksella, vaan Jumalan tahdon ja mielen ja hänen heidän hyväkseen
ilmotetun valtansa perustuksella, näytti levinneen muihinkin kansoihin.
Kaikissa tapauksissa huomaamme, että nuo pakanalliset kuninkaat ja
kansat ottivat vastaan valtansa suosionosotuksina niiltä jumalilta,
joita he palvelivat. Ja sama ajatus huomataan vieläkin jokaisessa
pienemmässä hallitsijassa ja ruhtinaassa yhtähyvin kuin mahtavimmissa
kuninkaissa ja keisareissa. Vaikka kuinkakin heikkoja sielun ja ruumiin
puolesta, vaikka kuinkakin paheellisia ja kelvottomia hallitsemaan,
olkoonpa sitten itseään eli toisia, vallitsee heitä melkein
mielettömässä määrässä se ajatus, että Jumala erityisesti on valinnut
heidät ja heidän perheensä hallitsemaan ja "SIUNAAMAAN" (?) koko maata.
Tätä oppia, jonka syvät rivit ovat omaksuneet, toitotetaan mitaleissa,
rahoissa ja valtiopapereissa sanoilla: "Jumalan armosta -- kuningas."

Sillä lailla, Israelin odottaessa ja toivoessa luvattua herrautta maan
yli ja kun he monta kertaa luulivat olevansa hyvin lähellä toivonsa
toteutumista, erityisesti David ja Salomo kuninkaiden aikana, tuli
yleisvallan halu yleiseksi toisissa kansoissa. Aikoessaan ottaa pois
kruunun Israelilta, kunnes lupauksen oikea siemen tulisi ottamaan
vallan, päätti Jumala antaa pakanallisten valtakuntien ottaa
hallitusvallan ja tehdä kokeita maailman hallitsemisessa, jotta maailma
myös oppisi huomaamaan turhuuden omissa itsehallitusponnistuksissaan,
niin kauvan kuin se on nykyisessä syntisessä tilassaan. Niinkuin hän
oli antanut Aadamin menetetyn herrauden enkeleille osottaaksensa heidän
kelvottomuuttaan hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa, niin jätti hän
nyt tämän herrauden pakanoille antaaksensa heidän koettaa eri tapojaan
ilman hänen avustustansa. Näitä erilaisia kokeiluja sallii Jumala
arvokkaina ja tarpeellisina opetuksina, jotka täyttävät välillä olevat
ajat, kunnes Herran Voideltu, jolla on siihen oikeus, tulee ottamaan
vallan ja täyttämään kaikki hänen armolliset aikeensa.

Koska lihallinen Israel oli esikuva hengellisestä Israelista,
evankelisesta seurakunnasta, jota myös kutsutaan tässä korkeammassa
merkityksessä "kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansaksi" (1
Piet. 2: 9), ja joka määrättynä aikana tulee hallitsemaan ja siunaamaan
kaikkia kansoja, niin oli heidän valtakuntansa samalla tavalla eräissä
suhteissa Kristuksen valtakunnan esikuva. Niinmuodoin kun Jumalan aika
tuli jättää maailmanvalta pakanoille, oli johdonmukaista, että hän
ensin ottaisi pois esikuvauksellisen kruunun Israelilta, ja sitten
lakkaisi antamasta tunnustustaan esikuvaukselliselle valtakunnalle.
Tämän hän teki, selittäen että he olivat osottautuneet kelvottomiksi
korotettaviksi yleisvaltaan, koska heissä siinä määrin kun olivat
saavuttaneet kunnioitusta kansana, pääsi valtaan tapain turmelus,
turhamaisuus ja epäjumalisuus. Tämä tapahtui kuningas Sedekian päivinä
ja jumalallinen käsky lausutaan profeetan sanoissa: -- "Näin sanoo
Herra Jehova: pane pois kuninkaallinen otsakoriste ja ota kruunu
päästäsi. Se, mikä nyt on, ei ole pysyvä sellaisena. Alennettu pitää
ylennettämän ja korkia alennettaman. Minä tahdon sen (kruunun)
kukistaa, kukistaa, kukistaa; eikä se ole enää oleva, kunnes hän tulee,
jolla on siihen oikeus ja hänelle minä sen annan." -- Hes. 21: 24--27.
Tämä kruunun eli vallan kukistaminen on tapahtunut. Kruunu siirrettiin
ensin Baabeliin, senjälkeen meedilais-persialais valtakuntaan, sitten
makedoniaan ja lopullisesti Roomaan. Näiden valtojen luonteen,
jommoisena se historian lehdille piirretään, olemme huomanneet
täydellisesti pitävän yhtä profeetallisien kertomuksien kanssa,
sellaisina kuin ne kuvataan Nebukadnesarin näyssä suuresta
kuvapatsaasta ja Danielin näyssä neljästä petoeläimestä. Tämä Israelin
vallan kukistettu tila tulisi jatkumaan, kunnes Kristus, Israelin ja
koko maan valtaistuimen oikea perillinen, joka osti sen omalla
kalliilla verellänsä, tulisi ottamaan vallan. Hänen valtansa tulee,
niinkuin olemme nähneet, olemaan maailman viides yleisvalta, Jumalan
valtakunta koko taivaan alla. Mutta erotukseksi neljästä edellisestä
vallasta, jotka sallittiin määrätyksi ajaksi, ja jotka sentähden
tunnustettiin, joskaan niitä ei hyväksytty, tulee tämän hyväksymään ja
vahvistamaan Jumala, hänen edustajanansa maan päällä. Se tulee olemaan
Jumalan Valtakunta, Jehovan Voidellun Valtakunta. Se pystytetään
vähitellen suuren hädän aikana, jolla evankelinen aika tulee päättymään
ja jossa nykyiset hallitukset tulevat täydellisesti kukistettaviksi
häviten suuressa sekasorrossa.

Tässä luvussa esitämme Raamatun todistuksen siitä, että täydellinen
loppu pakanain ajoista, s.o. täydellinen loppu heidän sallituille
valloilleen, on saavutettu vuonna 1914, ja että tämä päivämäärä tulee
olemaan äärimäinen raja epätäydellisien ihmisien hallitukselle.
Huomattakoon, että jos tämä osotetaan olevan Raamatussa varmasti
todistettu tosiseikka, niin se todistaa:

Ensimäiseksi, että silloin Jumalan valtakunta, josta Herramme opetti
meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", on saavuttanut täydellisen
maailmaakäsittävän vaikutuksen, ja että se silloin tulee olemaan
pystytetty eli vahvasti perustettu maan päälle, nykyisten hallitusten
raunioille.

Toiseksi todistaa se, että hän, jonka oikeus on siten ottaa valta,
silloin tulee olemaan läsnä maan uutena hallitsijana; eikä sitä
ainoastaan, vaan se todistaa, että hän tulee olemaan läsnä melkoisen
ajan ennen tätä päivämäärää; sillä näiden pakanallisien hallituksien
kukistumisen suoranaisena syynä on se, että hän särkee niitä kuin
saviastioita (Ps. 2: 9; Ilm. 2: 27.) ja pystyttää niiden sijaan oman
vanhurskaan hallituksensa.

Kolmanneksi todistaa se, että joku aika ennen 1914 vuoden loppua, tulee
Kristuksen, Jumalan tunnustaman Seurakunnan, "Kuninkaallisen papiston",
"Kristuksen ruumiin" viimeinen jäsen kirkastettavaksi Pään kanssa;
sillä jokainen jäsen tulee hallitsemaan Kristuksen kanssa, ollen hänen
kanssaan valtakunnan kanssaperillinen, ja valtakuntaa ei voida
pystyttää, jos yksikään jäsen puuttuu.

Neljänneksi todistaa se, että tästä ajasta alkaen Jerusalem ei
kauvemmin tule olemaan pakanain tallattavana, vaan tulee nousemaan
jumalallisen epäsuosion tomusta ja tuhkasta kunniaan, sillä "pakanain
ajat" tulevat silloin olemaan päättyneet eli täyttyneet.

Viidenneksi todistaa se, että silloin tai aikaisemmin, Israelin sokeus
alkaa poistua; sillä se "paatumus" joka "osaksi" on kohdannut heitä,
oli jatkuva ainoastaan "_siksi_ kun täysiluku pakanoista on mennyt
sisälle" (Room. 11: 25), eli, toisin sanoen, siksi kun täysi luku
pakanoista, jotka tulevat Kristuksen ruumiin jäseniksi tahi hänen
morsiamekseen, on tullut täydelleen valituksi.

Kuudenneksi todistaa se, että se suuri "ahdistuksen aika, jommoista ei
ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", tulee tämän
jälkeen alkamaan ja saavuttamaan huippukohtansa koko maailmaa
käsittävän ja hallitsevan anarkian kautta. Se asiain tila, jota
vertauskuvannollisella kielellä sanotaan meren raivoaviksi aalloiksi,
sulavaksi maaksi, kaatuviksi vuoriksi ja palaviksi taivaiksi, on
silloin alkava. Silloin ovat ihmiset oppineet olemaan hiljaa ja
tuntemaan, että Jehova on Jumala, ja että hän tulee korotettavaksi maan
päällä. (Ps. 46: 11.) Ja hädän pahoin pitelemä ihmiskunta alkaa silloin
antaa tunnustuksensa uusille taivaille ja uudelle maalle rauhaisine
siunauksineen. Ja ensimäisenä tulee tämän tekemään Herran Voideltuun,
ja hänen oikeudenmukaiseen ja vanhurskaaseen hallitukseensa nähden se
Jumalan lasten joukko, joka on tullut suuren vaivan kautta -- se
luokka, joka merkitään m:llä ja t:llä Aikakausien kartalla (katso myös
sivuja 281--292, I osassa); senjälkeen, juuri pakanain ajan päättyessä,
lihallinen Israel ja lopulta koko maailma.

Seitsemänneksi todistaa se, että tämän vuoden jälkeen on Jumalan
valtakunta maan päällä järjestetty voimassa, ja on se silloin lyövä ja
musertava pakanallisen kuvan (Dan. 2: 34) -- se on tekevä tyhjäksi
näiden kuninkaiden vallan. Sen oma voima ja valta tulee pystytettäväksi
sitä mukaan kun se vaikutuksiensa ja keinojensa kautta musertaa ja
hajottaa "olemassa olevat vallat" -- maalliset ja kirkolliset -- raudan
ja saven.



Pakanain aikojen alkaminen 606 e.K.


Meidän Herramme sanat: "kunnes pakanain ajat täyttyvät" sisältävät,
että pakanain ajoilla täytyy olla lopullisesti määrätty raja; sillä
rajattomasta, määrättömästä ajanjaksosta ei voitaisi sanoa, että se
täyttyisi. Niinmuodoin oli pakanahallituksella alkunsa, se tulee
kestämään _määrätyn ajan_ ja tulee päättymään määrättynä aikana.

[Se kreikkalainen sana, joka tässä on käännetty sanalla _aika_ on
_kairos_, joka merkitsee _määrättyä aikaa_. Se on sama sana, joka on
käännetty sanalla "aika" tai "ajat" seuraavissa paikoissa: Ilm. 12: 14;
Apt. 3: 19 ja 17: 26. Sana "hetkiä" Apt, 1: 7 johtuu samasta
kreikkalaisesta sanasta.]

Näiden pakanain aikain alkaminen ilmotetaan selvästi Raamatussa. Jos se
siis _samaten_ ilmottaa meille pakanain vallalle määrätyn tai sallitun
ajan pituuden, voimme ehdottomalla varmuudella tietää milloin tämä
valta on päättyvä. Raamattu ilmottaakin tämän määrätyn ajan, joka on
täyttyvä; mutta se ilmotettiin semmoisella tavalla, ettei ollut
mahdollista ymmärtää sitä, silloin kun se kirjotettiin, eikä myöskään
ennenkuin aika oli kulunut ja historian tapahtumat heittivät valonsa
sen yli, ja silloinkin voivat ainoastaan ne ymmärtää, jotka valvoivat
eivätkä olleet maallisten murheiden raskauttamia.

Raamatussa on selvä ja vahva todistus siitä, että pakanain ajat
sisältävät 2520 vuoden ajanjakson, vuodesta 606 e.K. aina vuoteen 1914
j.K. Tämä pakanallisille hallituksille suotu maailman valta alkoi,
niinkuin jo näimme, Nebukadnesarista; ei silloin kun hänen
hallituksensa alkoi, vaan silloin kun Herran esikuvauksellinen
valtakunta lakkasi, ja koko maailman herraus jätettiin pakanain käsiin.
Pakanain ajat alkavat juuri siitä vuodesta, jolloin Jumalan
esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois sen viimeiseltä
kuninkaalta, Sedekialta.

Profeetan sanain mukaan (Hes. 21: 25--27) otettiin kruunu Sedekialta,
ja Nebukadnesarin sotajoukot piirittivät Jerusalemin ja hajottivat sen
raunioiksi ja oli se siinä tilassa 70 vuotta -- ennalleenasettamiseen
asti Kyyroksen ensimäisenä vuotena. (2 Aikak. 36: 21--23.) Vaikka
Jerusalem silloin rakennettiin uudelleen ja vangit palasivat, ei
Israelilla enää milloinkaan ole ollut kuningasta siitä alkaen
nykyaikaan asti. Vaikka Kyyros asetti heidät ennalleen maahansa ja
yksilölliseen vapauteen, kuuluivat he kansana toinen toistaan
seuraavien persialaisten, makedonialaisten ja roomalaisten alle. He
olivat näiden viimeksi mainittujen ikeenalaisia Herramme ensimäisen
tulemisen aikana; Pilatus ja Herodes olivat keisarin edustajia.

Nämä tosiasiat edessämme voimme vaikeudetta löytää vuosiluvun pakanain
aikojen alkamiselle, sillä Kyyroksen hallituksen ensimäinen vuosi on
hyvin selvästi määrätty -- sekä maailman että uskonnon historia
sattuvat erinomaisella tarkkuudella yhteen Ptolemaioksen kaanonin
kanssa, jonka mukaan se on v. 536 e.K. Ja jos 536 e.K. oli se vuosi,
jolloin nuo Jerusalemin autiona olemisen seitsemänkymmentä vuotta
päättyivät ja juutalaisten ennalleenasettaminen alkoi, niin seuraa
siitä, että heidän valtakuntansa kukistettiin määrälleen
seitsemänkymmentä vuotta ennen vuotta 536 e.K., se tahtoo sanoa 536
ynnä 70, eli 606 e.K. Tämä antaa meille vuosiluvun pakanain aikojen
alkamiselle -- v. 606 e.K.

Kun tiedämme, että Jumala näille maallisille eli pakanallisille
hallituksille antoi vallan määrätyksi ajaksi, tiedämme myös samalla ei
ainoastaan, että ne tulevat särkymään ja kukistumaan ja että Kristuksen
valtakunta tulee niitä seuraamaan, kun niiden ajat ovat loppuun
kuluneet, vaan myös, ettei Jumala tule ottamaan valtaa heiltä,
antaakseen sitä Voidellullensa; ennenkuin tämä valtalupa kuluu loppuun
-- "kunnes pakanain ajat täyttyvät". Niinmuodoin asetetaan meidät juuri
tässä varuillemme sitä väärää luuloa vastaan, johon paavikunta on
johtanut maailman -- että Jumalan valtakunta _pystytettiin_
helluntaina, ja täydennettiin, kun, niinkuin väitetään, Rooman
valtakunta käännytettiin kristinuskoon (paavilaisuuteen); ja paavikunta
saavutti sekä maallisen että hengellisen herrauden maailmassa. Me
näemme tästä pakanain aikoja koskevasta ennustuksesta, että tämä
roomalaisen kirkon tekemä väite, ja jota protestantit enemmän tai
vähemmän kannattavat, on väärä. Me näemme, että ne kansat, joita sekä
katolilaiset että protestanttilaiset nimittävät kristityiksi kansoiksi
ja joiden valtaa he kutsuvat kristikunnaksi (s.o. Kristuksen
valtakunnaksi), eivät ole sellaisia. Ne ovat "tämän maailman
valtakuntia", ja kunnes niiden "ajat" ovat täyttyneet, ei Kristuksen
valtakunta voi ottaa hallitusta, vaikka se tulee järjestäytymään ja
tekemään valmistuksia sitä varten niinä vuosina, jotka ovat lähinnä
pakanain aikojen loppua; kun sitä vastoin toiset vallat tulevat
horjumaan, särkymään ja joutuvat anarkiaan.

Evankelisella aikakaudella on Kristuksen valtakunta ollut olemassa
ainoastaan alkuasteellaan, alennuksessaan, ilman valtaa eli oikeutta
hallita -- ilman kruunua, omistaen ainoastaan lupauksen valtikan. Sitä
ei maailma ole tunnustanut ja on se ollut niiden "esivaltojen"
alaisena, "jotka ovat" -- nim. pakanallisien valtakuntien. Ja niin on
taivaan valtakunnan perillisen oltava siihen määrättyyn aikaan asti,
jolloin heidän on Kristuksen kanssa yhdessä hallittava. Sen hädän
aikana, joka päättää tämän aikakauden, tulevat he korotettaviksi
valtaan, mutta heidän vanhurskas hallituksensa ei voi alkaa ennenkuin
vuoden 1914 päättyessä -- kun pakanain ajat ovat kuluneet loppuun.
Siksi on Seurakunnan velvollisuus kärsivällisesti odottaa sen
voittoriemulle ja ihanalle hallitukselle määrättyä aikaa; pitää itsensä
erillään tämän maailman valtakunnista, vieraina, toivioretkeläisinä ja
muukalaisina, ja tulevan valtakunnan perillisinä, tulee heidän pitää
sitä toiveidensa ja toivomuksiensa keskipisteenä. Kristittyjen on
oltava selvillä näiden valtakuntien todellisesta luonteesta, ja tulee
heidän, samalla kun pysyttelevät niistä erillään, osottaa niille
tarpeellista kunnioitusta ja tottelevaisuutta, koska Jumala on sallinut
niiden hallita. Niinkuin Paavali opettaa: "Olkoon jokainen sille
esivallalle alamainen, jonka vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta
on Jumalalta; se esivalta, joka on, se on Jumalan asettama." -- Room.
13: 1.

Ei myöskään lihallinen Israel voi tulla omistamaan sille kauvan
luvattua perintöään ennenkuin sillä ajalla, vaikka valmistavia
toimenpiteitä tulee sitä ennen tehtäviksi; sillä Jumala ei tule
pystyttämään olkoonpa maallista eli hengellistä puolta valtakunnastaan
ennenkuin tämä valtalupa pakanoille on kulunut loppuun.

Kruunu (herraus) otettiin pois Jumalan kansalta (niinhyvin
hengelliseltä kuin lihalliselta siemeneltä) kunnes pakanain ajat
päättyvät -- Messiaksen ihanassa läsnäolossa, joka on oleva ei
ainoastaan "juutalaisten Kuningas", vaan "koko maailman Kuningas sinä
päivänä". Toiset saattavat kenties ajatella, että kruunun poisottaminen
Israelilta oli lupauksen rikkomista: "Valtikka ei poistu Juudalta, eikä
lainantaja hänen jaloistansa siihen asti kun Shiloh tulee." (1 Moos.
49: 10, engl.) Huomaa kumminkin, että on ero _kruunun_ ja _valtikan_
välillä; sillä vaikka kruunu hävisi Sedekian päivinä, ei valtikka,
niinkuin tulemme näkemään, poistunut ennenkuin kuusisataa
kolmekymmentäyhdeksän vuotta sen jälkeen -- kun Herramme Jeesus Juudan
suvusta ja Daavidin lihallisesta siemenestä tuli, Jumalan hyväksymänä,
kauvan luvatun maan valtikan oikeaksi ja ainoaksi perilliseksi.

Jumalan Aabrahamille annettu ja Iisakille ja Jaakobille uudistettu
lupaus oli, että heidän jälkeläisistään oli tuleva se suuri vapauttaja,
joka ei ainoastaan tulisi siunaamaan ja korottamaan heidän sukuaan
maailmassa, vaan "_siunaisi kaikki_ sukukunnat maan päällä." Yhteen
aikaan näytti siltä, kuin Mooses, suuri lainantaja ja vapauttaja, olisi
ollut tuo luvattu; mutta hän selitti profeetallisesi kansalle:
"Profeetan, _minun kaltaiseni_ on Herra herättävä teille veljistänne",
täten viitaten siihen, että hän oli ainoastaan esikuva siitä, jonka
piti tuleman. Ja Mooses kuoli. Sen jälkeen rajotti lupaus: "Valtikka ei
poistu Juudalta" toivomukset tähän heimoon. Ja kaikki muut heimot
liittyivät jossain suhteessa Juudaan, aina sen mukaan, kuinka he
uskoivat Jumalan lupauksiin, joiden mukaan siunausta voitiin odottaa
Juudan yhteydessä, kun aika tulisi.

Kun kuningas Daavid nousi lupauksessa nimitetystä heimosta, johtivat
hänen voittonsa suuriin odotuksiin valtakunnan laajenemiseen nähden,
jonka vaikutus leviäisi ja käsittäisi maailman ja _alistaisi_ kaikki
kansat lain alle. Ja kun Salomon maailmankuulu viisaus ja suuruus
olivat korkeimmillaan näytti todella siltä, että _yleisvallan_ kruunu
oli jo melkein heidän käsissään. Herran lupaus Daavidille _hänen
kupeensa hedelmästä_ herättää erään, joka ainaisesti istuisi hänen
valtaistuimellaan, oli rajottanut lupauksen Juudan heimolle _yhteen
sukuun_ ja sellaiseen sukuun, joka jo istui Israelin valtaistuimelle.
Ja kun Salomon suuri temppeli oli rakennettu ja sen sadat laulajat ja
papit tarjosivat valtavan näyn; kun Salomon viisaus ja rikkaus olivat
saavuttaneet maailmanmaineen; kun kuninkaat lähettivät hänelle lahjoja
ja halusivat hänen suosiotaan; ja kun rikkaan Arabian kuningatar tuli
lahjoilla nähdäkseen kuuluisinta ja merkillisintä kuningasta, jonka
maailma oli tuntenut, oli helposti ymmärrettävä, että juutalaisten povi
paisui toivosta ja ylpeydestä, kun se kauvan odotettu hetki Aabrahamin
siemenen korottamiseksi ja kaikkien kansojen siunaamiseksi heidän
kauttaan näytti olevan aivan käsillä.

Katkera oli heidän pettymyksensä kun Salomon kuoleman jälkeen
valtakunta jakautui ja lopulta kokonaan kukistui, ja kansa, joka oli
odottanut hallitsevansa ja siunaavansa kaikkia kansakuntia Jumalan
pyhänä kansana, vietiin vankina Baabeliin. "Baabelin virtain tykönä me
istuimme ja itkimme, koska me Siionia muistimme." Ps. 137.

Mutta vaikka kruunu otettiin pois, s.o. _valta_ hallita itseäänkään,
otettiin heiltä, niin ei _oikeutta_ hallitsemaan (valtikkaa), joka oli
Jumalan lupauksen alkuperäinen sisältö, otettu pois. Vaikka maailman
valta annettiin Nebukadnesarille ja hänen seuraajilleen, niinkuin
esitettiin suuressa kuvassa ja neljän suuren petoeläimen kautta, tulisi
se sittenkin jatkumaan ainoastaan rajotetun ajan. Alkuperäinen lupaus
Israelille oli täytettävä -- kruunu otettiin pois, mutta valtikka jäi,
kunnes Shiloh tuli. Tätä osotettiin Sedekian tuomiossakin: "Ota kruunu
päästäsi, minä tahdon sen kukistaa _kunnes_ hän tulee, _jolla on siihen
oikeus_, ja hänelle minä sen annan."

Samalla kuin Aabrahamin kanssa tehty liitto lupasi maailman
hallitsemisen ja siunaamisen tapahtuvaksi hänen siemenensä kautta,
rajoitti ja supisti Israelin, Aabrahamin lasten, kanssa tehty
lakiliitto tämän aabrahamilaisen liiton niin, että ainoastaan ne, jotka
kokonaan ja täydellisesti tottelivat lakia, voivat vaatia eli oli
niillä jonkinlaista oikeutta toivoa osallisuutta Aabrahamin liitossa
luvattuun hallitsemiseen ja siunaamiseen. Tämän asian tilan
käsittäminen johti farisealaisten lahkon perustamiseen. Nämä vaativat
lain jokaisen yksityiskohdan virheetöntä täyttämistä, "luottivat
itseensä, että olivat _vanhurskaita_ ja halveksivat toisia", kutsuen
heitä "publikaaneiksi ja syntisiksi" ja itsiään "Aabrahamin lapsiksi",
sen luvatun vallan perillisiksi, joka tulisi siunaamaan maailman.

Meidän Herramme selvä, vakuuttava opetus oli osittain suunnattu
farisealaisten erehdykseen. He luulivat, että lain ulkonaisien muotojen
tarkka vaarinottaminen oli lain kirjaimen ja hengen täydellistä
täyttämistä. Meidän Herramme opetti, minkä nyt kaikki kristityt
tietävät, että laki, kokonaisuudessaan katsottuna, on niin
majesteetillisen täydellinen, ja ihminen niin langennut ja
epätäydellinen, sekä siinä määrin ulkoapäin tulevien kiusauksien, niin
hyvin kuin sisällisten heikkoustenkin ahdistama, että oli aivan
mahdotonta kenellekään heistä täydellisesti pitää tätä lakia, tahi
vaatia aabrahamilaista siunausta. Meidän Herramme moitetta
farisealaisuutta kohtaan, ei ole kumminkaan ymmärrettävä siten, että
hän olisi jollakin tavalla muistuttanut heitä sentähden, että koettivat
pitää lain nuhteettomasti; eikä hän nuhdellut heitä siitäkään, etteivät
täydelleen voineet pitää sitä lakia, jota ei yksikään epätäydellinen
ihminen voi pitää. Mutta hän nuhteli heitä ulkokultaisuudesta, kun
pettivät itseään ja muita täydellisyyden ja pyhyyden vaatimuksella,
vaikka he, yhtähyvin kun muutkin, näkivät sen olevan pääasiallisesti
ulkopuolista puhdistamista, sydämiensä yhä ollessa saastaisia ja
vihkiytymättömiä. Hän moitti heitä siitä, että heillä oli ainoastaan
jumalisuuden muoto ja palvelivat huulillaan, sydämiensä ollessa kaukana
Jumalasta. Oli siis niin, kuten Herramme ja Paavali selittivät, _ettei_
kukaan heistä todella pitänyt, tahi todellisesti _voinut_ pitää lakia
täydellisesti. (Joh. 7: 19; Room. 3: 20), vaikka he tosin olisivat
voineet päästä paljoa lähemmäksi sen vaatimuksien täydellistä
täyttämistä, kuin mihin he tulivat.

Herramme ei ainoastaan sanoilla selittänyt lain täydellisen sisällön
olevan: "Rakasta Herraa Jumalaasi _koko_ sydämestäsi ja _koko_
sielullasi ja _koko_ voimallasi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi",
vaan _osotti_ hän sitä _elämällään_, antautumalla täydelleen Jumalan
tahdon ja suunnitelmien alaiseksi, karttaen kaikkia omia suunnitelmia,
tarkotusperiä tahi omaansa etsimistä -- sydämensä syvimmästä halusta
tehden Jumalan tahdon _koko_ sydämellään, sielullaan ja voimallaan ja
rakastaen lähimmäistään niinkuin itseään -- tehden tämän kaiken
_kuolemaan_ asti.

Niinmuodoin, täyttämällä lain ehdot -- lain täydellisen tottelemisen
kautta, jota ei kukaan epätäydellisestä ihmissuvusta _voinut tehdä_ --
_tuli_ Herramme Jeesus _kaikkien niiden siunauksien perilliseksi, jotka
olivat luvatut Israelin kanssa tehdyssä lakiliitossa Siinain vuorella;
ja samalla osotti hän olevansa_ AABRAHAMIN SIEMEN, _jolle aabrahaminen
lupaus kokonaisuudessaan nyt kuului_. Herramme voitti siten itselleen
_valtikan_ (luvatun oikeuden maailman hallitsemiseen), josta
vuosisatoja oli luvattu, että sen oli voittava joku Juudan sukukunnasta
ja Daavidin suvusta ja että se oli hänelle annettava. Sen suuren
palkinnon, joka läpi vuosisatojen oli ollut Israelin toivon,
pyrkimyksien ja ikävöimisen esineenä, voitti lopulta Jalopeura [väkevä]
Juudan sukukunnasta. Shiloh, suuri rauhanrakentaja, oli tullut: hän,
joka ei ainoastaan rakentanut rauhaa Jumalan ja ihmisten välillä
verensä kautta ristillä, kun hän lunasti langenneen ihmissuvun siitä
kuolemantuomiosta, joka oikeudenmukaisesti lepäsi kaikkien yli, vaan
myös joka, kun hän ottaa suuren valtansa, halliten kaikkien kuninkaiden
Kuninkaana ja herrojen Herrana, on poistava kaiken väärän ja pahan ja
synnin ja rakentava rauhan pyhyyden vahvalle perustukselle. -- Hän on
Rauhan Ruhtinas.

Kun valtikka [oikeus] liiton mukaisesti siirtyi Herrallemme
Jeesukselle, _lakkasi_ tämä lakiliitto; sillä kuinka Jumala enää,
millään ehdoilla olisi voinut _tarjota_ toisille sitä palkintoa, jonka
Shiloh jo oli voittanut? Niinmuodoin teki, niinkuin apostoli selittää,
Kristus lopun laista [lakiliitosta], "naulaten sen ristille." -- Kol.
2: 14.

Näin voitti Rauhanruhtinas alamaisilleen sekä syntein anteeksiantamisen
että ennalleenasettamisen, ja rakensi ijankaikkisen valtakunnan
sellaisen oikeuden perustukselle, jota ei millään muulla tavalla voitu
saavuttaa. Näin täyttyi ennustus: "Ei valtikkaa oteta pois Juudalta,
eikä lain opettajaa hänen jaloistansa [kupeistansa], _siihen asti_ kuin
Sankari (Shiloh) tulee." Silloin se poistui Juudalta annettaissa
"Jalopeuralle [väkevälle, korkealle korotetulle henkiolennolle, kunnian
Herralle] Juudan sukukunnasta", joka nyt omistaa tämän valtikan [tahi
omistusoikeuden valtaan] kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana.

Seitsenkymmenvuotisen vankeudenkin jälkeen, kun muutamat palasivat ja
rakensivat jälleen temppelin ja kaupungin muurit, oli sellaisia, jotka
pitivät Jumalan lupauksia kunniassa ja jotka "odottivat Israelin
lohdutusta." Nämä keräytyivät Juudan sukukunnan ympärille, muistaen
Jumalan lupausta, että Lainantaja, Lunastaja, suuri Shiloh, tahi
rauhanrakentaja, oli tuleva tästä suvusta. Mutta oi! kun tuo rauhaisa,
joka verensä kautta ristillä rakensi rauhaa ja sovintoa syntein tähden,
tuli, ylenkatsoivat ja hylkäsivät he hänet, sillä he eivät odottaneet
suurta ylimmäistä pappia, vaan suurta sotapäällikköä.

Shiloh, joka on saanut valtikan ja kaiken vallan ylösnousemisessaan,
kuuliaisuutensa tähden kuolemaan asti, on varmasti siunaava Israelin
ensin -- mutta ei lihallista Israelia, sillä eivät kaikki ole oikeita
israelilaisia, joita lihan jälkeen niin kutsutaan. (Room. 9: 6.)
Shiloh, _perillinen_, etsii ja löytää sellaisia, jotka ovat Aabrahamin
lapsia hengen mukaan -- sellaisia, jotka ovat Aabrahamin kaltaisia
uskossa ja kuuliaisuudessa -- tullakseen hänen nimellään kutsutuksi
kansaksi. (Apt. 15: 14.) Ja "sen _jälkeen_" [kun hänen valitun
seurakuntansa kokoominen on täyttynyt -- elonkorjuussa tahi evankelisen
ajan lopussa, pakanain aikojen päättyessä], on hän palauttava suosionsa
ja on hän jälleen rakentava Israelin, ja lopulta kaikkien maan kansojen
rauniot paremmalle perustukselle kuin mitä koskaan ihmissydän on voinut
aavistaa. Hän, joka nyt omistaa valtikan -- "jonka oikeus on" hallita
-- on pakana-aikojen päättyessä saava kruununkin; "ja hänelle kansat
ovat alamaiset." (1 Moos. 49: 10.) Valtikka, tahi "kaiken vallan
taivaassa ja maan päällä" omistusoikeus, annettiin hänelle
ylösnousemisessaan, mutta hän odottaa Isän määrättyä aikaa,
pakana-aikojen päättymistä -- ennenkuin hän ottaa suuren valtansa ja
alkaa ihanan hallituksensa. -- Katso Ilm. 11: 17, 18.

Nyt on pidettävä muistissa tuo aikasemmin löydetty pakana-aikojen
alkamisen vuosiluku -- nim. v. 606 e.K. -- ryhtyessämme tutkimaan sitä
todistusta, joka osottaa niiden pituudeksi 2520 vuotta. Siten ne
päättyvät vuonna 1914.

Emme voi odottaa tämän olevan noin vain pinnalla. Jos niin olisi ollut,
olisi se myös ollut tunnettu ennen määrättyä aikaa. Se on annettu
sellaisella tavalla, että se on ollut kätketty lopun aikaan asti. --
Dan. 12: 4, 10.

Herramme sanat: "Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes
pakanain ajat täyttyvät", eivät ainoastaan osottaneet rajotettua ja
määrättyä aikajaksoa pakanain vallalle, vaan antavat ne aihetta
ajatukseen, että joskin hengellinen Israel kuten lihallinenkin ovat
olleet näiden pakanallisien valtojen alaisina, nämä _ajat_ kumminkin
ovat jollakin tavalla maallisen Jerusalemin yhteydessä ja sovellutetaan
tämä aika niinhyvin tähän kaupunkiin kuin lihalliseen Israeliin. Niinpä
herää ajatus: onko ehkä mahdollista, että Jumala edeltäkäsin julisti
jotakin, Israelin historiaa koskevaa, joka antaa meille tarkan mitan
näistä ajoista, joita Herramme tarkottaa? Tähän me vastaamme
myöntävästi.

Jos nyt avaamme kolmannen Mooseksen kirjan, löydämme siellä julistuksen
maallisista ja ajallisista siunauksista ja kirouksista. Jos Israel
uskollisesti tottelisi Jumalaa, tulisivat he siunatuiksi ennen muita
kansoja; ellei tulisi erinäisiä vaikeuksia heitä kohtaamaan. Lopuksi
luemme: "Ja minä vaellan teidän keskellänne ja olen teidän Jumalanne,
ja te olette minun kansani. -- -- -- Mutta jos ette kuule minua, ettekä
tee kaikkia näitä käskyjä, -- -- -- niin minä asetan minun kasvoni
teitä vastaan, ja viholliset lyövät teidät, vihamiehenne hallitsevat
teitä." "Te kylvätte siemenenne turhaan ja teidän vihollisenne syövät
sen." -- -- "_Jollette vielä sittenkään kuule minua, niin minä lisään_
(jatkan edelleen) _sen seitsemän kertaa_ (aikaa engl. kään. mukaan),
rangastakseni teitä, teidän synteinne tähden." 3 Moos. 26: 12, 14, 16,
17, 18, 21, 24, 28.

Tämä uhkaus _seitsemän ajan_ rangastuksesta toistetaan kolme kertaa. Ne
erilaiset rangastukset, joita mainitaan noiden _seitsemän ajan_ edellä,
tarkottavat eri vankeuksia: assyrialaista, moabilaista, filistealaista
y.m., y.m., joiden kaikkien aikojen kuluessa Jumala yhä holhosi heitä.
Hänen menettelytapansa heidän kanssaan oli: "käsky käskyn päälle,
sääntö säännön päälle, vähä täällä, vähä siellä" (Jes. 28: 10),
kumminkaan hän ei päästänyt heitä, ja kun he katuivat ja huusivat
hänen puoleensa, kuuli hän heitä, vastasi heille ja pelasti
heidät vihollisistaan. (Tuom. 3: 9, 15.) Mutta kun sitte nämä
kuritusrangastukset näyttäytyivät tehottomiksi, sovellutti hän heihin
nuo uhkaamansa seitsemän aikaa; kruunu otettiin ainaiseksi pois, ja
Israel, samoin kuin koko maailma alistettiin petoeläintenkaltaisten
valtojen alaisiksi _seitsemäksi ajaksi_. Sillä tavalla tapahtui heille
Jumalan varotuksen mukaan: "Jollette vielä sittekään [entisistä
kurituksista huolimatta] kuule minua, rankasen minä teitä _seitsemän
aikaa_."

Se yhteys, jossa uhkaus "_seitsemästä ajasta_" esiintyy, ilmasee, että
se sisältää lopullisen rangastuksen kerta kaikkiaan tälle kansalle,
_senjälkeen kun_ muut, erilaiset kuritukset kerta toisensa jälkeen
eivät voineet pysyväisesti parantaa heitä. Tuolla _seitsemän ajan_
rangastuksella tulee olemaan tarkotettu vaikutuksensa, nöyryyttäen
perinpohjin heidät Herran edessä ja siten valmistaen heitä ottamaan
vastaan hänen siunauksiaan. Nämä _seitsemän aikaa_ tarkottavat
sentähden sitä _aikakautta_, jolloin pakanat hallitsisivat heitä. Ja
epäilemättä tarkotti Herramme tätä seitsemän ajan aikajaksoa, kun hän
puhui "pakanain _ajoista_."

Se aika, jolloin pienemmät vankeudet ja rangastukset jättivät tilaa
tälle suurelle "seitsemän ajan" kansalliselle rangastukselle oli
silloin, niinkuin jo olemme osottaneet, kun heidän viimeinen
kuninkaansa, Sedekia, kukistettiin -- jonka ajan jälkeen on ollut
keskeytymätön, pitkä kurituksen aika -- nuo ennustukset "seitsemän
aikaa" tahi 2520 vuotta.

Raamatussa käytetään "aika" sanaa merkitsemään yhtä vuotta, olkoon
vuosi sitten kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen; mutta sinä aikana,
jolloin ennustus lausuttiin, oli mahdotonta tietää, oliko se aika, jota
tarkotettiin kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen. Profeetat koettivat
kyllä uutterasti, vaikka turhaan, ottaa selvää mitä aikaa, tahi
_minkälaista aikaa_ [kirjaimellista eli esikuvauksellista], Henki
osotti. (1 Piet. 1: 11.) _Esikuvauksellinen_ vuosi lasketaan Raamatussa
kuuvuoden mukaan -- kaksitoista kuukautta, kussakin kolmekymmentä
päivää tahi kaikkiaan kolmesataakuusikymmentä päivää -- kukin päivä
merkiten yhtä vuotta. Siten merkitsee yksi "aika" tahi yksi vuosi,
jos se on esikuvauksellinen, kolmesataakuusikymmentä (360)
esikuvauksellista päivää, ja "seitsemän aikaa" tekee kaksituhatta
viisisataakaksikymmentä (360X7=2520) esikuvauksellista päivää, tai 2520
kirjaimellista vuotta.

Kysymys, joka nyt esiintyy, on: Olivatko nämä seitsemän aikaa
kirjaimellisia tahi esikuvauksellisia? Tarkotettiinko niillä seitsemää
vuotta tahi kahtatuhatta viittäsataakahtakymmentä vuotta? Me vastaamme:
Ne olivat esikuvauksellisia aikoja, 2520 vuotta. Niitä ei voida
käsittää seitsemänä kirjaimellisena vuotena, sillä Israelilla oli monta
pitempiaikaista vankeutta -- niin esim. palvelivat he Mesopotamian
kuningasta kahdeksan vuotta (Tuom. 3: 8), moabilaisten kuningasta
kahdeksantoista vuotta (Tuom. 3: 14), kuningas Jabinia kaksikymmentä
vuotta (Tuom. 4: 2, 3), filistealaisia kerran neljäkymmentä vuotta ja
toisen kerran kahdeksantoista vuotta (Tuom. 13: 1; 10: 7, 8),
lukuunottamatta heidän seitsemääkymmentä vuottaan Baabelissa. Kaikki
nämä jaksot olivat paljon pitemmät kuin "seitsemän aikaa" tahi
kirjaimellista vuotta, mutta kun tätä "seitsemän ajan" jaksoa kumminkin
mainitaan viimeisenä, suurimpana ja lopullisena rangastuksena, todistaa
tämä, että esikuvauksellista, eikä kirjaimellista aikaa tarkotetaan,
vaikka se hebrealainen sana, joka on käännetty "_seitsemäksi kerraksi_"
suomalaisessa ja seitsemäksi ajaksi englantilaisessa Raamatussa 3:nessa
Moos. 26: 18, 21, 24, 28, on sama sana, joka Dan. 4: 13, 20, 22, 29 on
käännetty sekä suomalaisessa että englantilaisessa seitsemäksi ajaksi.
Omituista on myös, että se toistetaan neljä kertaa molemmissa
paikoissa. Nebukadnesariin nähden olivat ne kirjaimellisia vuosia,
mutta, kuten tulemme näkemään, olivat sekä Nebukadnesar että hänen
"seitsemän aikaansa" esikuvauksellisia.

Nuo Nebukadnesarin alennuksen "seitsemän aikaa" (Dan. 4: 13, 20--23)
_osottautuivat_ seitsemäksi kirjaimelliseksi vuodeksi, koska ne
todellisuudessa sinä aikana menivät täytäntöön, ja samalla tavalla on
Israelin ja koko maailman nöyryyttäminen niiden "valtojen alle, jotka
ovat", _osottautunut_ olevan seitsemän esikuvauksellista aikaa --
kaksituhatta viisisataakaksikymmentä kirjaimellista vuotta. Tämä jakso
on nyt, kahtakymmentäkuutta vuotta lukuunottamatta (tämä kirjotettiin
v. 1888), täyttynyt, ja voimia on nykyään liikkeellä joka haaralla,
jotka viittaavat siihen, että pakanain hallitus tulee päättymään ja
ijankaikkisen vanhurskauden ja kaikki uuden liiton siunaukset alkavat
tulla Israelin ja koko huokaavan luomakunnan osaksi.


Israelin seitsemän ajan päättyminen.

Tämä Israelin rangastuksen pitkä jakso ("seitsemän aikaa", tahi 2520
vuotta), on pakanain hallituksen "pakanain aikojen" jakso. Koska,
niinkuin jo olemme osottaneet, "pakanain ajat" alkoivat v. 606 e.K. ja
tulevat jatkumaan kaksituhatta viisisataakaksikymmentä vuotta, niin ne
tulevat päättymään vuonna 1914 (2520-606=1914.) Silloin tulevat ne
siunaukset, jotka ovat merkittynä saman luvun jälkimäisessä osassa (3
Moos. 26: 44, 45) täyttymään. Jumala on muistava ja Israelille täyttävä
sen liiton, joka tehtiin heidän isäinsä kanssa. -- Room. 11: 25--27.

Tätä voitanee muutamille esittää selvemmin seuraavalla tavalla:

    Israelin kurituksen "seitsemän aikaa" =..... 2520 vuotta
    Ne alkoivat, kun hallitus annettiin
    pakanoille, joka, niinkuin olemme
    osottaneet, oli 606 e.K. Niinmuodoin
    oli v:een 1 e.K............................   606   "
    heidän ajastaan kulunut, ja jäännös osottaa
    päättymisvuoden kristillisen ajanlaskun
    mukaan, nim................................  1914

Todistukseksi siitä, että yhtä päivää yhden vuoden sijasta _käytetään
Raamatussa_ esikuvallisessa ennustuksessa, esitämme seuraavat
tapaukset, jotka ovat sillä tavalla täyttyneet: -- (a) Vakoojat saivat
harhailla neljäkymmentä päivää etsiessään Kaanaata (eng.), joka oli
esikuva Israelin neljäkymmenvuotisesta vaelluksesta korvessa. (4 Moos.
14: 33, 34.) (b) Kun Jumala tahtoi ilmottaa Israelille Hesekielin
kautta vaikeaa vastuksen aikaa, antoi hän profeetan tehdä sen
esikuvalliseksi, selittäen: "Kunkin päivän teen minä sinulle vuodeksi."
(Hes. 4: 1--8.) (c) Siinä ihmeellisessä ja täyttyneessä ennustuksessa
Dan. 9: 24--27, jota tutkimme edellisessä luvussa, jossa osotetaan
Herramme voitelemisen aikaa, kuin myös sitä seuraavaa seitsemää suosion
vuotta Israelille, joiden keskellä Herramme tapettiin, on käytetty
esikuvauksellista aikaa: jokainen päivä esikuvauksellisissa
seitsemässäkymmenessä viikossa merkitsi yhtä vuotta, ja se tuli
täytetyksi siten, (d) Edelleen ilmaistaan Dan. 7: 25 ja 12: 7
paavikunnan voiton ajanjaksoa kolmeksi ja puoleksi ajaksi, ja tämä
täyttyi, niinkuin tiedämme (ja tässä osassa näytämme) tuhannessa
kahdessasadassakuudessakymmenessä vuodessa (360 x 3 1/2 = 1260.) Samaa
jaksoa mainitaan Ilmestyskirjassa: luvussa 12: 14 mainitaan sitä
kolmeksi ja puoleksi ajaksi (360 x 3 1/2 = 1260); luvussa 13: 5
nimitetään sitä neljäksikymmeneksikahdeksi kuukaudeksi (30 x 42 =
1260); ja luvussa 12: 6 kutsutaan sitä tuhanneksi kahdeksisadaksi
kuudeksikymmeneksi päiväksi. Näiden ennustuksien täyttyminen tulee
tuonnempana tarkemmin tutkittavaksi. Nyt lienee kylliksi pitää
mielessä, että Hengen käyttämä sana "aika" toisissa paikoissa on
yhdenmukainen sanan nykyisen käytön kanssa; että esikuvauksellisessa
ennustuksessa yksi aika on esikuvauksellinen vuosi, jossa on
kolmesataakuusikymmentä vuotta; ja se tosiseikka, että nuo kolme ja
puoli aikaa, joita on käytetty määräämään luopuneen kirkon voittoaikaa
on täyttynyt tuhannessa kahdessasadassa kuudessakymmenessä vuodessa,
vahvistaa oikeaksi sen säännön, jonka mukaan nuo pakanallisen
hallituksen "_seitsemän aikaa_" ovat lasketut (360 x 7 = 2520), ja
todistaa niiden päättyvän v. 1914; sillä jos kolme ja puoli aikaa on
1260 päivää (vuotta), niin täytyy seitsemän aikaa olla määrälleen kaksi
kertaa niin paljon, nim. 2520 vuotta.

Jos Israelin "seitsemän aikaa" olisivat tulleet täytetyiksi
kirjaimellisessa ajassa (seitsemässä vuodessa), olisivat ne siunaukset,
joita Jumala oli taannut ehdottomassa liitossaan heidän isäinsä kanssa,
myös täyttyneet. (Katso 3 Moos. 26: 45 ja Room. 11: 28.) Mutta niin ei
käynyt. He eivät vielä milloinkaan ole saaneet nauttia näistä
siunauksista; ja Paavali sanoo (Room. 11: 25, 26), ettei tämä liitto
tule täyttymään ennenkuin valittu evankelinen seurakunta, Kristuksen
ruumis, heidän lunastajanaan on tullut täydelliseksi. Kristuksen ja
hänen morsiamensa kautta tulee liitto toimeenpantavaksi. "Vaan tämä on
se liitto, jonka minä teen Israelin huoneen kanssa niiden päiväin [s.o.
rangastuksen seitsemän ajan] _jälkeen_, sanoo Herra: minä annan minun
lakini heidän sydämeensä, ja kirjotan sen heidän mieliinsä; ja minä
tahdon olla heidän Jumalansa ja heidän pitää olla minun kansani. Ja he
eivät enää opeta kukin lähimmäistänsä ja kukin veljeänsä, sanoen:
tuntekaat Herraa; sillä kaikki he tuntevat minun, heidän pienistänsä
suuriin asti, sanoo Herra. Sillä minä olen antava heidän rikoksensa
anteeksi, enkä ole heidän syntejänsä enää muistava". (Jer. 31: 33, 34;
Hebr. 10: 16, 17.) Näinä päivinä [suosion ajalla, joka seuraa
rangastuksen seitsemää aikaa] ei enää sanota: isät söivät happamia
viinamarjoja ja lasten hampaat ovat heltyneet. Vaan "kukin [joka kuolee]
on oman syntinsä tähden kuoleva, ja joka syö happamia viinimarjoja, sen
hampaat heltyvät." -- Jer. 31: 29,30.

Ennalleenasettaminen noiden seitsemänkymmenen vuoden päätyttyä
Baabelissa ei merkinnyt vapautumista pakanahallituksesta; sillä siitä
asti olivat he veroa maksava kansa. Tämä ennalleenasettaminen tarkotti
pikemmin tämän kansan koossapitämistä, koska Messias oli sille
tarjottava. Israelin ollessa pakanahallituksen alaisena ja sitä
silmällä pitäen selitti Herramme, että he yhä tulisivat olemaan
tallattavina, kunnes pakanain ajat päättyisivät eli täyttyisivät.
Maailma on sen tosiasian todistajana, että Israelin rangastus pakanain
hallitessa keskeytymättä on jatkunut vuodesta 606 e.K., ja että se yhä
jatkuu, eikä ole syytä odottaa heidän uudelleen järjestymistänsä
kansaksi ennen v. 1914, noiden "seitsemän ajan" -- 2520 vuoden
päätyttyä. Mutta kun tämä heidän kansallisen rangastuksensa pitkä aika
nyt lähenee loppuansa, voimme huomata selviä merkkejä siitä, että
alastoin viikunapuu alkaa kukoistaa, joka taas merkitsee pahuuden
talvikauden olevan päättymäisillään ja tuhatvuotisen kesän, sen kesän
lähestymistä, joka on täydelleen asettava heidät ennalleen luvattuun
perintöönsä ja kansalliseen riippumattomuuteensa. Se seikka, että
suuria valmistuksia nyt on tekeillä ja suuria toiveita vallitsee
Israelin kansan palaamisesta omaan maahansa, on jo itsessään voimakas
todistus siitä, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta. Tämän tapahtuman
merkityksestä katso Ensim. Osa siv. 345--358.



Vielä toisenlainen todistus.


Toinen näkökohta pakanain ajoista esitetään meille Dan. 4:ssä luvussa.
Ihmisen alkuperäinen hallitus koko maan yli, sen hallituksen
poisottaminen, ja varmuus sen ennalleenasettamisesta, joka on alkava
pakana-aikain loppuessa, valaistaan tässä selvällä tavalla unessa,
jonka Nebukadnesar näki, Danielin selityksessä, ja sen täyttymisessä
Nebukadnesariin nähden.

Nebukadnesar näki unessansa: "katso, puu seisoi keskellä maata, ja sen
korkeus oli suuri. Se puu suureni ja vahvistui ja sen korkeus ulottui
taivaaseen, ja se näkyi kaiken maan ääreen. Sen lehdet olivat kauniit
ja sen hedelmät suuret, ja siinä oli elatusta kaikille; sen alla
löysivät kedon eläimet varjoa ja sen oksilla asuivat taivaan linnut, ja
siitä elätti kaikki liha itsensä. Ja katso, pyhä vartija tuli alas
taivaasta. Hän huusi voimallisesti, ja sanoi näin: hakatkaa puu poikki
ja karsikaa sen oksat ja riipikää sen lehdet, ja hajottakaa sen
hedelmät; paetkoon eläimet sen alta ja linnut sen oksilta. Kuitenkin
jättäkää sen juurten runko maahan, mutta rautaisissa ja vaskisissa
kahleissa hän kedolla ruohossa taivaan kasteessa kastukoon, ja eläinten
kanssa saakoon hän maan ruohosta osansa. Hänen inhimillinen sydämensä
on muuttuva, ja eläimen sydän on hänelle annettava, kunnes seitsemän
aikaa häneltä kuluu. Vartijain neuvossa on tämä päätetty ja pyhäin
julistusta on tämä asia sitä varten, että elävät tietäisivät Ylimmäisen
vallitsevan ihmisten valtakunnat ja antavan ne, kelle hän tahtoo, ja
alhaisimman ihmisistä siihen ylentävän."

Tämä ihmeellinen puu kuvasi ihanuudessaan ja kauneudessaan ensimäistä
hallitusta maan yli, joka annettiin ihmissuvulle, sen edustajalle ja
päälle, Aadamille, jolle Jumala sanoi: "olkaa hedelmälliset ja
lisääntykää ja täyttäkää maa, ja tehkää se alamaiseksenne; ja
_vallitkaa_ kalat meressä, ja taivaan linnut, ja kaikki eläimet, jotka
maan päällä liikkuvaa." (1 Moos. 1: 28.) Ihmisen alkuperäinen ihanuus ja
se valta, joka hänen käsiinsä oli pantu, oli todellakin ylevä. Se
käsitti koko maan siunatakseen, elättääkseen, suojellakseen ja
turvatakseen kaikkia eläviä olentoja. Mutta kun synti tuli maailmaan,
tuli käsky hakata puut poikki, ja ihmissuvun ihanuus, kauneus ja valta
otettiin pois; ja alempi luomakunta ei enää saanut turvaa, suojelusta
ja siunausta sen vaikutuksesta. Kuolema hakkasi poikki suuren puun ja
hajoitti sen hedelmät ja lehdet ja alempi luomakunta jäi silloin ilman
herraansa ja hyväntekijäänsä.

Mitä ihmiseen tuli, oli kaikki mahdollisuus kadonneen hallituksen
takaisin voittamiseksi toivottomasti kadonnut. Mutta niin ei ollut
Jumalan näkökannalta. Hallitus johtui alkuperäisesti hänen
suunnitelmastaan ja oli hänen suosiollinen lahjansa, ja vaikkakin hän
oli antanut käskyn puun kaatamisesta, jäi kumminkin juuri -- Jumalan
aikomus ja suunnitelma ennalleenasettamisesta -- jälelle joskin
sidottuna vahvoilla kahleilla, ettei se alkaisi kasvaa, ennenkuin
Jumalan määräämä aika oli tullut.

Samoin kuin unessa kuva vaihtui puun kannosta mieheksi, joka on
alennettu eläinten seuraan ja heidän kaltaiseksensa, menettäen järkensä
ja kaiken ihanuutensa; samoin näemme ihmisen, maan langenneen,
alennetun herran: hänen ihanuutensa ja valtansa ovat poissa. Aina siitä
asti kun tuomio julistettiin, on sukukunnalla ollut osansa eläinten
kanssa, ja ihmissydän on tullut eläimelliseksi ja alennetuksi. Miten
todenmukainen kuvaus onkaan, kun tarkastamme sitä puolisivistynyttä,
villiä tilaa, missä ihmiskunnan suuri joukko menneinä aikoina ja vielä
nykyhetkellä on, ja ajattelemme, miten se pieni vähemmistökin, joka
ahkeroitsee voittamaan alaspäin vievää suuntaa, ainoastaan rajotetussa
määrässä onnistuu siinä, ja silloinkin suurilla taisteluilla ja
lakkaamattomilla ponnistuksilla. Suku täytyy pysyä alennuksessaan,
pahan hallituksen alla, kunnes se opetus on saavutettu, että Korkein
hallitsee ihmisten valtakuntaa ja antaa sen, kelle hän tahtoo. Ja niin
kauvan, kun ihmiset ovat tässä alennetussa tilassa, sallii Jumala
jonkun heidän alhaisimmista luonteistaan hallita heitä, jotta heidän
katkera kokemuksensa tulisi heille pysyväiseksi hyödyksi
tulevaisuudessa.

Danielin ennustus toteutui: me luemme että "tämä kaikki kohtasi
kuningas Nebukadnesaria", ja että hän tässä mielettömässä, alennetussa,
eläimellisessä tilassa harhaili eläinten joukossa, kunnes hänen
_seitsemän aikaa_ [seitsemän kirjaimellista vuotta hänen tapauksessaan]
oli kulunut umpeen. Danielin selitys unesta koskee sen täyttymistä
ainoastaan Nebukadnesariin nähden; mutta se asianhaara, että unta, sen
selitystä ja täyttymistä niin tarkasti kerrotaan tässä, todistaa siinä
olevan tarkotuksen, miksi sitä kerrotaan. Ja sen ihmeellinen
sopivaisuus tuon jumalallisen päätöksen selitykseksi, jonka mukaan koko
suku asetetaan pahan vallan alle rangastukseksi ja ojennukseksi, jotta
aikanaan Jumala asettaisi sen ennalleen ja korottaisi sen
vanhurskauteen ja ijankaikkiseen elämään, oikeuttaa meitä otaksumaan
sen olevan aijotun esikuvaksi.

Uni ja sen täyttyminen Nebukadnesariin nähden, on erityisesti huomiota
ansaitseva, kun muistamme, että hänet tehtiin ihmisvaltaa edustavaksi
johtavaksi _pääksi_ (Dan. 2: 38) ja, maan herrana, puhutteli profeetta
häntä melkein samanlaisilla sanoilla, kuin Jumala alussa Aadamia:
"Sinä, kuningas, olet kuningasten kuningas, jolle taivaan Jumala on
antanut valtakunnan, voiman, väkevyyden ja kunnian; ja missä vaan on
asumassa ihmisten lapsia, kedon eläimiä ja taivaan lintuja, on hän ne
antanut sinun käteesi, ja on pannut sinut kaikkein näiden haltijaksi."
(Dan. 2: 37, 38. Vertaa 1 Moos. 1: 28.) Sittemmin sai Nebukadnesar
synnin tähden kärsiä nuo rangastuksen "seitsemän aikaa", jonka jälkeen
hänen järkensä alkoi palata, ja hänen ennalleenasettamisensa valtaan
tapahtui. Hänet asetettiin jälleen valtakuntaansa, ja vielä suurempi
ihanuus annettiin hänelle, sitte kun hän oli oppinut sen tarpeellisen
opetuksen, johon hän viittaa seuraavilla sanoilla:

"Näiden päivien lopulla nostin minä, Nebukadnesar, silmäni taivaaseen
päin, ja ymmärrykseni palasi minuun jälleen, ja minä kiitin Ylimmäistä,
ja minä ylistin ja kunnioitin häntä, joka elää ijankaikkisesti, jonka
valta on ijankaikkinen valta, ja hänen valtakuntansa pysyy suvusta
sukuun. Ja kaikki maan asukkaat ovat hänen rinnallaan mitättömän
vertaiset, ja hän tekee miten tahtoo, taivaan joukoille, maan
asukkaille, eikä ole sitä, joka estää hänen kättänsä, ja sanoisi: 'mitä
teet?' Siihen aikaan palasi ymmärrykseni minuun, ja valtakuntani
kunniaksi palasi loisteeni ja kauneuteni minulle...; ja minä pantiin
jälleen valtakuntaani, ja erinomainen suuruus lisättiin minulle. Nyt
minä, Nebukadnesar, kiitän, ylistän ja kunnioitan taivaan kuningasta,
sillä kaikki hänen työnsä ovat totuus, ja hänen tiensä oikeus, ja hän
voipi ylpeydessä vaeltavia nöyryyttää."

Nebukadnesarin alennus oli esikuva ihmiskunnan alennuksesta petomaisien
hallituksien alle seitsemänä esikuvauksellisena aikana eli vuotena.
Laskemalla päivän vuodeksi saamme 2520 vuotta hänen ajastaan eteenpäin.
Ja huomattava on, että tämä täydellisesti vastaa niitä seitsemää aikaa,
joita ennustettiin Israelille ja jotka, niinkuin olemme nähneet,
päättyvät 1914. Sillä juuri tämän Nebukadnesarin aikana Israel vietiin
vankeuteen Baabeliin, kun Jumalan valtakunnan kruunu otettiin heiltä
pois, ja heidän seitsemän aikaansa alkoivat.

Tämän kanssa täydellisessä sopusoinnussa näyttää Jumala Danielille nämä
pakanalliset hallitukset, kuvaten niitä yhtä monena petona, kun sitä
vastoin Jumalan valtakunta niiden päätyttyä esitetään annettavaksi
_eräälle, joka on ihmisen pojan kaltainen_.

Ellei ollut tarkotus tällä tavoin kuvata pakana-aikojen alennusta ja
ajan pituutta, emme tiedä syytä, miksi tämä palanen pakanallisen
kuninkaan historiasta olisi kirjotettu muistiin. On totta, että hänen
seitsenvuotinen alennuksensa sattuvasti kuvaa ihmiskunnan alennusta. On
myös totta, että Jumala on luvannut hallituksen ennalleenasettamisen
maan yli. Kolmanneksi on totta, että nuo _seitsemän_ esikuvauksellista
pakana-aikaa (2520 vuotta) päättyvät täsmälleen silloin, kun ihmiskunta
on oppinut tuntemaan alennuksensa ja nykyisen kykenemättömyytensä
edullisella tavalla hallita maailmaa, ja on oleva valmis Jumalan
valtakunnalle ja hallitukselle. Ja tuo yhdenmukaisuus kuvauksessa
pakottaa siihen vakaumukseen, että Nebukadnesarin seitsemällä vuodella,
samalla kun ne kirjaimellisesti täyttyivät häneen nähden
persoonallisesti, kumminkin oli suurempi ja laajempi merkitys
kuvauksena niistä seitsemästä esikuvauksellisesta ajasta, jona
pakanahallitus, jota hän kuvasi, olisi kestävä.

Tarkkaa vuosilukua Nebukadnesarin alennuksesta ei ole annettu, eikä se
olekaan tarpeellista, sillä hänen alennuksensa aika oli esikuva,
tyyppi, pakanahallituksesta kokonaisuudessaan, joka alkoi, kun Jumalan
esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois Sedekialta. Tämä
pakanahallitus on ollut petoeläimellistä alusta pitäen, sen ajat ovat
olleet määrätyt; sen rajat on Jehova asettanut, eikä niitä voida
siirtää.

Miten virkistyttävä onkaan se tulevaisuus, joka avautuu näiden
seitsemän ajan loputtua. Petomaiset, pakanalliset vallat eivät tule
enään tallaamaan, sortamaan ja huonosti hallitsemaan Israelia eikä
tämän kansan esittämää ihmismaailmaakaan. Jumalan ja hänen Kristuksensa
valtakunta tulee silloin olemaan pystytettynä maan päällä, ja Israel ja
koko maa siunataan hänen oikeudenmukaisen ja vanhurskaan valtansa alla.
Silloin, tuon lupauksen ja toivon juuri, joka ensin istutettiin
Edenissä (1 Moos. 3: 15.) ja vietiin virran yli ja istutettiin
uudelleen Israeliin, esikuvaukselliseen kansaan (1 Moos. 12: 1--3),
tulee jälleen versomaan ja kukkimaan.

Se alkoi versota Herramme ensimäisessä tulemisessa, mutta määrätty
vuodenaika ei ollut tullut, jolloin sen tuli kukkia ja kantaa siunattua
hedelmäänsä kaiken ennalleenasettamisessa. Mutta pakana-aikain lopulla
eivät varmat kevään merkit tule puuttumaan, ja runsas tulee kesän
hedelmä olemaan, ja siunattu se syksyn sato, joka korjataan ja
nautitaan niinä ihanina ijankaikkisina ikäkausina, jotka sitte
seuraavat. Silloin tulee maan alkuperäinen herra ennalleenasetetulla
järjellä uudelleen asetettavaksi arvoonsa, ja vielä suurempi ihanuus ja
kauneus on hänelle annettava, kuten esikuvalle tapahtui, ja hän on
kiittävä, kunnioittava ja ylistävä taivaan Kuningasta.

Huomaammekin jo, miten ihmiskunnan järki alkaa palata. Ihmiset heräävät
jonkinlaiseen tuntoon alentumisestaan ja alkavat tarkastella, miten
heidän on parannettava tilaansa. He ajattelevat, neuvottelevat ja
tekevät suunnitelmia parantaakseen tilaansa, johon ovat tyytyneet
petoeläimellisten valtain aikoina. Mutta ennenkuin tulevat niin
pitkälle, että tunnustavat Jumalan ja hänen valtansa yli kaiken, tulee
heillä vielä olemaan yksi hulluuden kohtaus, taistelu, josta tulevat
heräämään heikkoina, avuttomina ja uupuneina, mutta järki siksi
ennalleenasetettuna, että he tunnustavat ja taipuvat hänen valtansa
alle, joka tulee jälleen pystyttämään kauvan kadoksissa olleen
hallituksen tuolle kokemuksen sekä hyvän ja pahan tiedon kestävälle
perustukselle.

Totisesti odottaa se suuria asioita, joka meidän laillamme väittää,
että lähinnä tulevien kahdenkymmenenkuuden vuoden (laskettuna vuodesta
1888) perästä kaikki nykyiset hallitukset tulevat hajotettaviksi ja
kukistettaviksi; mutta me elämme erityisessä ajassa ja tavattomana
aikana, Herran päivänä, jolloin kaikki kulkee nopeasti; ja on
kirjotettu: "Sillä sanansa on Herra toteuttava maan päällä ja
toteuttava sen rutosti." (Katso I Osa 15 lk.) Viimeisten yhdentoista
vuoden aikana on näistä asioista saarnattu ja on niitä julkaistu
painosta pääasiallisesti siten kun niitä tässä ylempänä on esitetty; ja
tänä lyhyenä aikana on vaikutuksien ja järjestelyjen kehitys maan
vahvimpien valtakuntien murtamiseksi ja kukistamiseksi ollut aivan
ihmeellinen. Tällä ajalla on Kommunismi, Sosialismi ja Nihilismi
saavuttanut elinvoimaisen muodon ja aiheuttavat nyt jo suurta
levottomuutta maailman ylhäisten ja hallitsijain keskuudessa, joiden
sydämet nääntyvät pelosta ja odotuksesta, mitä maailman yli on tuleva,
sillä nykyisiä valtoja järkytetään kovasti, ja tulevat ne suurella
pauhinalla häviämään.

Tämän vahvan raamatullisen todistuksen perustuksella pakana-aikoihin
nähden, pidämme vahvistettuna totuutena, että tämän maailman
valtakuntien lopullinen lakkaaminen ja Jumalan valtakunnan täydellinen
pystyttäminen tulee olemaan todellisuus kohta vuoden 1914 jälkeen.
Silloin tulee se rukous, jota Seurakunta on rukoillut siitä asti kun
Herramme meni pois: "Tulkoon valtakuntasi", kuulluksi; ja sen viisaan
ja oikeudenmukaisen hallituksen aikana tulee koko maa täyttymään Herran
kunnialla -- tiedolla ja vanhurskaudella ja rauhalla (Ps. 72: 19; Jes.
6: 3; Hab. 2: 14) ja Jumalan tahto on tapahtuva "_maankin päällä
niinkuin taivaassa_."

Danielin tiedonanto, ettei Jumalan valtakunta tule pystytettäväksi
senjälkeen, kun tämän maailman vallat ovat hajonneet, vaan niiden
aikana, kun ne ovat olemassa ja kun niillä vielä on valta, ja että
juuri Jumalan valtakunta on musertava ja hävittävä kaikki nämä
valtakunnat (Dan. 2: 44), ansaitsee erityistä huomiotamme. Samoin on
ollut kaikkien näiden petoeläimen kaltaisten valtakuntien kanssa: ne
olivat olemassa ennen kun ne saavuttivat maailmanvallan. Babylon oli
olemassa aikoja ennen kun se valloitti Jerusalemin ja sai vallan (Dan.
2: 37, 38); Meedo-Persia oli olemassa ennen kun se voitti Babylonian;
ja niin on ollut kaikkien valtakuntien laita; niiden on ensin täytynyt
olla olemassa ja omistaa suurempi valta ennen kun ovat voineet voittaa
toisia. Niin myös Jumalan valtakunta on ollut olemassa alkiomuodossa
kahdeksantoista vuosisataa; mutta se on ollut muun maailman kanssa
alistettuna "niiden valtojen alle, jotka ovat", ja jotka "ovat Jumalan
asettamat." Ennen kun nämä seitsemän aikaa päättyvät, ei Jumalan
valtakunta voi saavuttaa maailmaakäsittävää valtaa. Kuitenkin täytyy
sen, kuten toistenkin, saavuttaa kyllin suuri valta näiden valtojen
kukistamiseksi ennen kun se tuhoaa ne.

Niinmuodoin ottaa Herramme tänä "Jehovan päivänä", "hädän päivänä"
tähän asti uinuneen suuren valtansa ja hallitsee kuninkaana, ja tästä
juuri aiheutuu hätä, vaikkei maailma aluksi tule sitä sillä tavoin
käsittämään. Varmaankin tulevat pyhät olemaan osallisina tässä työssä,
nykyisten valtakuntien kukistamisessa. Kirjotettu on: "Tämä kunnia on
kaikille hänen pyhillensä" nim. "Heidän kuninkaittensa sitominen
köysiin ja heidän jalompiensa rautakahleisiin" -- vahvoihin kahleisiin.
(Ps. 149: 8, 9.) "Ja joka voittaa ja ottaa minun tahtomistani teoista
loppuun asti vaarin, sen minä annan pakanoita vallita -- ja hän on
kaitseva heitä rautaisella sauvalla, niinkuin saviastioita
(valtakuntia) särjetään." -- Ilm. 2: 26, 27; Ps. 2: 8, 9.

Mutta se suuri ero, jota edellisessä olemme osottaneet, ja joka on
olemassa Jumalan valtakunnan luonteen ja maailman petoeläinten
kaltaisten valtakuntien luonteiden välillä, valmistaa meitä näkemään
eron taistelutavoissa. Voittamisen ja kukistumisen tapa, tulee suuresti
eroamaan jokaisesta tavasta, jolla valtakuntia on kukistettu. Hän, joka
ottaa suuren valtansa hallitakseen, esitetään esikuvauksellisesti (Ilm.
19: 15) sellaisena, _jonka suusta_ lähti terävä miekka, "jolla hän on
lyövä kansoja. Ja hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla." Tämä
miekka on _totuus_ (Efes. 6: 17); ja nykyään eläviä pyhiä kuin myös
monia maailmastakin käytetään nyt Herran sotilaina eksytyksien ja pahan
kukistamisessa. Mutta älköön kukaan malttamattomasti otaksuko tässä
tarkotettavan maailman _käännyttämistä rauhallisella tavalla_; sillä
monet Raamatunpaikat, niinkuin Ilm. 11: 17, 18; Dan. 12: 1; 2 Tess. 2:
8; Psalmit 149 ja 47, opettavat jotakin aivan päinvastaista.

Älkää niinmuodoin hämmästykö, jos me seuraavassa luvussa esitämme
todistuksia siitä, että Jumalan valtakunnan pystyttäminen jo on
alkanut, että aika sen vallan alkamiseksi on ennustuksessa osotettu
olevan v. 1878, ja että "sota Jumalan Kaikkivaltiaan suurena päivänä"
(Ilm. 16: 14), joka tulee päättymään kohta v. 1914 jälkeen nykyisten
hallitustoimien täydellisellä kukistumisella, jo on alkanut. Jumalan
sanan kannalta katsoen on sotajoukkojen kokoominen selvästi
huomattavissa.

Jollei ennakkoluulot estä näköämme, voimme, kun olemme saaneet Jumalan
sanan kaukoputken oikealla tavalla asetetuksi, selvästi nähdä useain
tapahtumain luonteesta, jotka ovat määrätyt tapahtuviksi tänä "Herran
päivänä", että olemme keskellä näitä tapahtumia, ja että "Hänen vihansa
suuri päivä on tullut."

Totuuden miekka, joka jo on terotettu, tulee lyömään jokaisen pahan
järjestelmän, jokaisen pahan tavan -- oli se sitten porvarillinen,
yhteiskunnallinen tahi kirkollinen. Vieläpä voimme nähdä, että lyöminen
on jo alkanut: ajatusvapaus ja ihmisen kansalliset ja uskonnolliset
oikeudet, jotka kauvan ovat olleet näkymättömissä kuninkaitten ja
keisarien, paavien, kirkko- ja pappienkokouksien, perimätietojen ja
uskontunnustuksien alla; pidetään arvossa ja astuvat voimaan ennen
kuulumattomalla tavalla. Sisäinen taistelu kuohuu jo; eikä tule kauvan
viipymään, ennen kun se kuluttavan tulen lailla puhkeaa esiin, ja
inhimilliset järjestelmät ja eksytykset, jotka vuosisatoja ovat
kahlehtineet totuutta ja sortaneet huokaavaa luomakuntaa, täytyvät
sulaa siinä. Niin totuus -- ja laajalle levinnyt ja kasvava tieto siitä
-- on se miekka, joka tekee rauhattomiksi ja haavottaa monien maiden
päät. (Ps. 110: 6.) Kumminkin, mikä siunaus piileekään tämän hädän
alla: se tulee valmistamaan ihmiskuntaa täydellisemmin käsittämään
vanhurskautta ja totuutta Vanhurskauden Kuninkaan hallitessa.

Kun ihmiset lopultakin huomaavat oikeuden tulleen ojennusnuoraksi ja
vanhurskauden luotinauhaksi (Es. 28: 17), tulevat hekin oppimaan, että
ainoastaan oikeuden ankarat säännöt voivat vakuuttaa heille ne
siunaukset, joita he kaikki halajavat. Ja yllin kyllin kyllästyneinä
omiin töihinsä ja itsekkäisyytensä kurjiin hedelmiin, tulevat he ilolla
tervehtimään ja mielellään alistumaan sen vanhurskaan hallituksen alle,
joka ottaa hallitusohjakset; ja siten on, niinkuin on kirjotettu
"kaikkien pakanain toivo tuleva" (Hag. 2: 7.) -- Jumalan valtakunta,
Herran voidellun ehdottoman ja rajattoman hallituskauden aikana.

       *       *       *       *       *

                Herran päivä.

    Nyt nuolen lailla maailmaan on tieto iskenyt,
    Mi kruunupäitä peljättää ja järkkymäänkin saa.
    Sen taivaan Herra itse on jo ammoin päättänyt,
    Ja nyt sen täyttymistä vaan, maat, taivaat vartoaa.

    On totuus miekka terävä. Se kaiken katkoaa,
    Mi väärää on ja valhetta ja ylpeätä vaan.
    Se vuoret korkeet kohta vaan jo aivan tasottaa,
    Ja tomusta se korottaa nuo nöyrät lapset maan.

    Ei toinen toistaan sortaa saa, ei vääryys kukoistaa;
    Ja luontokappaleetkin nuo nyt irti päästetään,
    Kun, huokaukset niidenkin jo taivoon kohoaa,
    Ja rauha kaikkein keskuuteen niin kauniist' säädetään.

    Oi, armas aika autuas, kun Herra hallitsee!
    Kun sopusointu, rakkaus saa vallan päällä maan;
    Kun toinen toistaan palvelee ja helläst: hoitelee;
    Ja Herralle soi ylistys kautt' maailmoiden vaan!



VIIDES LUKU.

MEIDÄN HERRAMME PALAAMISEN JA ILMESTYMISEN TAPA.

Yhtäpitäväisyys Herramme toisen tulemisen ja jumalallisen suunnitelman
muiden osien kanssa. -- Millätavoin ja milloin Seurakunta tulee
näkemään hänet. -- Millätavoin ja milloin Herran kirkkaus on niin
ilmestyvä, että kaikki liha yhdessä näkee sen. -- Näennäisesti
toisiensa kanssa ristiriidassa olevat ilmotukset näytetään olevan
keskenään yhtäpitävät. -- Hän tulee "niinkuin varas". -- "Ei nähtävällä
tavalla". -- Ja kumminkin "sotahuudolla". -- "Äänillä". -- Ja "suuren
pasuunan äänellä". "Hän on ilmestyvä tulenliekissä kostamaan". -- Ja
kumminkin on hän tuleva "samalla tavalla", kuin hän meni pois. --
Profetallisen ajan tärkeys tämän yhteydessä osotettu. -- Millä tavalla
nykyiset merkit ovat sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.


Nopeasti loppuaan kohti rientävät pakanain ajat, joita juuri
käsittelimme, samoin kuin varmuus Seurakunnan toivon täyttymisestä
_ennen_ niiden loppua, terottavat sellaisien ikävöimistä, jotka
odottavat Israelin lohdutusta. Sellaiset isoavat ja janoavat mitä ikänä
Isämme lienee ilmottanut profeettain kautta "elonkorjuusta", tämän
aikakauden lopusta eli päättymiskaudesta -- nimikirkon elävien jäsenten
keskuudessa tapahtuvasta vehnän erottamisesta lusteista ja ajasta,
jolloin ne, jotka voittavat, tulevat muuttumaan ollakseen Herransa
kanssa ja tullakseen Herransa ja päänsä kaltaisiksi. Mutta jotta
voisimme huomata järkevyyttä siinä, mitä ennustus opettaa näistä,
syvällistä mielenkiintoa herättävistä asioista, on aivan välttämätöntä,
että meillä on selvät mielipiteet sekä Herramme toisen tulemisen
_tarkotuksesta_ että _tavasta_, jolla hän on ilmestyvä. Me toivomme
kaikkien nykyisten lukijain tulleen vakuutetuiksi Ensimäisen osan
lukemisen kautta, että tulemisen tarkotus on saattaa sovintoon
"jokaisen, joka tahtoo" Jumalan kanssa sen hallitsemisen ja opettamisen
ja kurinpidon kautta, jota nimitetään tuomitsemiseksi ja siunaamiseksi.
Tärkeää on sentähden nyt tietää Herramme tulemisen ja ilmestymisen
tapaa, ennen kun menemme eteenpäin tutkimaan elonkorjuun aikaa y.m.
Tutkijan on tarkasti pidettävä muistissa Herramme palaamisen tarkotus,
tutkiessaan tulemisen tapaa, ja nämät molemmat, kun hän ryhtyy ajan
tutkimiseen. Tämä on välttämätöntä vastapainoksi niille väärille
mielipiteille, joita useat entuudestaan omistavat, ja jotka perustuvat
vääriin käsityksiin Herramme tulemisen sekä tarkotuksesta että tavasta.

Käsitä ja pidä mielessä niin varmasti kuin mahdollista mitä jo on
osotettu, nim., että Jumalan suunnitelma on yksi ainoa sopusointunen
kokonaisuus, joka toteutetaan Kristuksen kautta; ja että se, mitä
toimitetaan toisessa tulemisessa, suhtautuu siihen, mitä toimitettiin
ensimäisessä tulemisessa kuin seuraus syyhyn: se on, että suuri
ennalleenasettamistyö, joka kuuluu toiseen tulemiseen, on ensimäisessä
tulemisessa täytetyn pelastustyön johdonmukainen seuraus, jumalallisen
suunnitelman mukaisesti. Sentähden on Herramme palaaminen _toivon
sarastus maailmalle_, aika suosionsiunauksien jakamiselle, joka
saavutettiin pelastuksen kautta -- ja evankelinen aika on vaan
tuollainen väli-aika, jona aikana Kristuksen morsian valitaan
ottaakseen osaa Herransa kanssa suureen ennalleenasettamistyöhön, jonka
hän tulee toimeenpanemaan.

Ja koska Kristuksen Seurakunta, joka on kehittynyt
evankeliaikana, tulee olemaan Herransa kanssa osallisena suuressa
ennalleenasettamistyössä Tuhatvuotiskautena, on selvää, että Kristuksen
ensimäinen toimenpide toisessa tulemisessa on valitun seurakuntansa
kokoominen, johon profeetta viittaa (Ps. 50: 5) kun hän sanoo: "Kootkaa
minulle minun pyhäni, jotka ovat tehneet liiton kanssani uhrin kautta."
Tämä kokoominen tahi elonkorjuu tehdään silloin, kun aikakaudet
tunkeutuvat toisiinsa. Toinen aikakausi, Tuhatvuotiskausi, alkaa,
niinkuin tulee näytettäväksi, neljäkymmentä vuotta ennen, kun toinen,
evankelikausi, päättyy. (Katso I osa sivut 267--270; 234--237; sekä
Aikakausien karttaa.) Tänä elonkorjuuaikana ei tulla ainoastaan
erottamaan vehnää lusteista evankelisessa nimiseurakunnassa, ja
korjaamaan ja kirkastamaan vehnäluokkaa, vaan poltetaan (hävitetään)
myös lusteet (lusteina, matkiessaan vehnää) -- ei kuitenkaan yksilöinä,
sillä hävityksen tuli on esikuvauksellinen samoin kuin lusteetkin ja
"maan viinipuun" turmeltuneiden hedelmien (inhimillisen kunnianhimon,
saituuden ja itsekkäisyyden) korjaaminen ja hävittäminen. Nämä hedelmät
ovat kasvaneet ja kypsyneet vuosisatojen kuluessa tämän maailman
valtakunnissa ja erilaisissa porvarillisissa ja yhteiskunnallisissa
järjestöissä ihmisten keskuudessa.

Vaikka me käsitellessämme ainetta Herramme tulemisesta näytimme, että
tuleminen olisi henkilökohtainen, täytyy meidän jälleen varottaa
tutkijaa ajatuksen sekaannuksesta tutkiessaan kahta Herramme
näennäisesti vastakkaista lausetta: "Katso, minä olen teidän kanssanne
joka päivä maailman (_aionos_, aikakausien) loppuun asti" ja: "_Minä
menen_ valmistamaan teille sijaa -- -- --, ja _minä tulen takasin_ ja
otan teidät tyköni." (Matt. 28: 20; Joh. 14: 2, 3.) Seuraava pieni
tapaus saattaa valaista näiden kahden lupauksen yhtäpitäväisyyttä: Eräs
ystävä sanoi toiselle juuri kun heidän piti erota toisistaan: Muista,
että olen kanssasi koko matkalla. Millä tavalla? Ei suinkaan
persoonallisesti; sillä juuri silloin he astuivat eri juniin
matkustaakseen eri suuntiin kaukaisiin paikkoihin. Tarkotus oli,
etteivät he rakkaudessa, muistelemisissa ja osaaottavaisuudessa olisi
toisistaan erotettuina. Samanlaisessa, vaikka paljon täydellisemmässä
merkityksessä on Herra aina ollut Seurakuntaansa lähellä, hänen
jumalallisen voimansa tehdessä hänelle mahdolliseksi valvoa, johtaa ja
auttaa heitä alusta loppuun asti. Mutta emmepä nyt tarkastakaan
Herramme läsnäoloa kuvannollisessa merkityksessä, vaan hänen toista
läsnäolemisensa ja ilmestymisensä tapaa, "kun hän tulee sinä päivänä
kirkastettavaksi pyhissään ja ihmeteltäväksi kaikissa uskovissa."

Raamattu opettaa, että Kristus palaa hallitsemaan, että hänen on
hallittava, kunnes hän on kukistanut kaikki viholliset -- kaikki
vastustajat, kaiken, joka on tuon suuren ennalleenasettamisen tiellä,
jonka hän tulee toimeenpanemaan -- jolloin viimeinen vihollinen, joka
kukistetaan, on kuolema (1 Kor. 15: 25, 26); ja että hän tulee
hallitsemaan tuhatta vuotta. Sentähden onkin niinkuin olla pitää, kun
ennustuksessa huomaamme annetun paljon enemmän tilaa toiselle
tulemiselle ja sen tuhatvuotiselle voittorikkaalle ihanalle
hallitukselle ja pahan kukistamiselle, kuin ensimäisessä tulemisessa
pelastukseen määrätyille kolmellekymmenelleneljälle vuodelle. Ja
niinkuin olemme huomanneet ennustuksen koskettelevan kaikkia erilaisia
tärkeitä kohtia näiden kolmenkymmenenneljän vuoden aikana, alkaen
Betlehemistä ja Nasaretista sappeen ja etikkaan, hänen vaatteensa
jakamiseen, ristiin, hautaan ja ylösnousemiseen asti, niin huomaamme,
että ennustus samalla tavalla koskettelee eri kohtia hänen
tuhatvuotisessa läsnäolossaan, etenkin sen alkamista ja loppua.

Herramme toisen tulemisen aika tulee kestämään paljon kauvemmin kuin
ensimäinen. Hänen ensimäisen tulemisensa tehtävä täytettiin vähemmässä
kuin kolmessakymmenessäneljässä vuodessa, kun sitävastoin tarvitaan
tuhatta vuotta sen tehtävän suorittamiseksi, joka on määrätty
tehtäväksi toisessa tulemisessa. Ja siten saattaa yhdellä silmäyksellä
nähdä, että vaikka ensimäisen tulemisen tehtävä ei ollut vähemmän
tärkeä kuin toisen tulemisenkaan -- niin, vaikka se oli _niin tärkeä,
ettei_ toisen tulemisen tehtävä _milloinkaan olisi ollut mahdollinen
ilman sitä_ -- niin ei se kumminkaan ollut niin monipuolinen, eikä
siitä niinmuodoin ollut niin paljon kerrottavaakaan, kuin toisen
tulemisen tehtävästä.

Tarkastellessamme toista tulemista emme saa, enemmän kuin
ensimäisenkään tulemisen aikana odottaa, että kaikki ennustukset
tulisivat osottamaan jotain erittäin vaiherikasta kohtaa Herramme
tulemisessa ja kiinnittämään ihmisten huomion siihen tosiasiaan, että
hän on läsnä. Jumala ei tavallisesti menettele sillä tavalla; niin ei
ollut ensimäisessäkään tulemisessa. Messiaan ensimäistä tulemista ei
osottanut mikään äkillinen tahi hämmästyttävä todistus, joka olisi
poikennut asiain tavallisesta järjestyksestä, vaan se ilmotettiin ja
todistettiin ennustuksen asteettaisen täyttymisen kautta, josta
ajatteleva vaarinottaja saattoi huomata, että tapaukset, jotka olivat
odotettavissa, täyttyivät määrätyllä ajalla. Ja samalla tavalla tulee
olemaan toisessakin tulemisessa, Onkin vähemmän tärkeää, keksiä
tarkalleen se silmänräpäys, jolloin hän tuli, kuin että voimme erottaa
sen tosiasian, että hän on läsnä, kun hän on tullut. Ensimäisenkin
tulemisen aikana oli tärkeää voida huomata hänen läsnäolonsa, ja mitä
pikemmin, sitä paremmin, mutta paljon vähemmästä merkityksestä oli
tarkalleen tuntea hänen syntymisensä aika. Tarkastellessa toista
tulemista ajatellaan liian usein itse tulemista ja saapumisen hetkeä,
kun sitä vastoin olisi ajateltava sitä _läsnäolemisen aikana_, kuten
ensimäinenkin tuleminen oli. Tuo määrätty silmänräpäys, jolloin
läsnäolo on alkava, tulee silloin näyttämään vähemmän tärkeältä, ja
hänen tarkotuksensa ja tehtävänsä, hänen läsnäolemisensa aikana, tulee
silloin olemaan suuremman huomion esineenä.

Meidän on muistettava, ettei Herramme enää ole ihminen: että hän
ihmisenä antoi itsensä ihmisten lunastukseksi, koska hän juuri sitä
tarkotusta varten oli tullut ihmiseksi. (1 Tim. 2: 6; Hebr. 10: 4, 5;
1 Kor. 15: 21, 22.) Hän on nyt korkealle korotettu jumalalliseen
luontoon. Sentähden sanoo Paavali: "Jos olemmekin tunteneet Kristuksen
semmoisena kuin hän oli lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää [siten
häntä] tunne." (2 Kor. 5: 16.) Hän nousi kuolleista eläväksitekevänä
_henkenä_. (1 Kor. 15: 45) eikä ihmisenä, maasta maallisena. Hän ei
enää ole ihminen missään merkityksessä, eikä missään määrässä; sillä
emme saa unohtaa, mitä olemme lukeneet (Katso I Osa luku 10) -- että
luonteet ovat erilaiset ja selvään erotetut. Koska hän ei enää missään
suhteessa eikä missään määrässä ole ihminen, emme saa odottaa häntä
ihmisenä palaavaksi, niinkuin ensimäisessä tulemisessa. Hänen toinen
tulemisensa tulee tapahtumaan toisella tavalla ja toista tarkotusta
varten.

Huomioon ottamalla, että Herramme _muuttuminen_ inhimillisestä
jumalalliseen luontoon ylösnousemisensa jälkeen oli vielä suurempi
muuttuminen kuin se, joka tapahtui noin kolmekymmentäneljä vuotta
aikasemmin, kun hän pani pois sen kirkkauden, joka hänellä oli ollut
henki-olentona ja "tuli lihaksi", saattaa tulla suureksi hyödyksi, jos
me hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti otamme tutkisteltavaksi
jokaisen hänen tekonsa niinä neljänäkymmenenä päivänä ylösnousemisensa
jälestä, ennen kun hän meni "Isän luokse"; sillä se on näiden
neljänkymmenen päiväin Jeesus, joka on tuleva jälleen, eikä _ihminen_
Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunastajaksemme kuolemassa. Hän joka
oli 'kuoletettu lihassa' oli myös tehty eläväksi _hengessä_. -- 1 Piet.
3: 18.

[Herramme kuoletettiin lihallisena tahi inhimillisenä olentona, mutta
herätettiin kuolleista henkiolentona. Ja koska Seurakunta tulee
"_muuttumaan_", tullakseen Kristuksen kaltaiseksi, on selvää, että se
muuttuminen, joka tapahtui Päälle, oli samankaltainen kuin se, joka
odottaa niitä, jotka voittavat, jotka myös tulevat muuttumaan
inhimillisestä henkisiksi luonnoksi ja tehdään hänen kaltaisikseen,
"osallisiksi jumalallisesta luonnosta". Niinmuodoin saattaa seuraavan
kertomuksen pyhien muuttumisesta sovelluttaa heidän Herraansakin, nim.:
-- "Häpeässä kylvetään, kirkkaudessa herätään; heikkoudessa kylvetään,
voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään
hengellinen ruumis."]

Toisessa tulemisessaan ei hän tule ollakseen alamainen niille
valloille, jotka ovat; maksamaan keisarille veroa ja kärsimään
nöyryytystä, vääryyttä ja väkivaltaa; vaan tulee hän hallitsemaan,
käyttämällä kaikkea voimaa taivaassa ja maan päällä. Hän ei tule
alennuksensa, ihmisen ruumiissa, jonka hän otti kuoleman kärsimyksien
tähden, ja joka oli alempi hänen entistä ihanaa ruumistansa (Hebr. 2:
9); vaan kirkkaassa henkisessä ruumiissaan, joka on Isän "olemuksen
perikuva" (Hebr. 1: 3); sillä kuuliaisuutensa tähden aina kuolemaan
asti, on hän nyt korkealle korotettu _jumalalliseen luontoon_ ja
Jumalan kaltaisuuteen, ja on hänelle annettu nimi yli kaikkien nimien
-- lukuunottamatta Isän nimeä. (Fil. 2: 9; 1 Kor. 15: 27.) Apostoli
näyttää, "ettei vielä ole ilmotettu" inhimilliselle ymmärryksellemme
minkä kaltainen hän on; niinmuodoin emme tiedä minkälaisiksi tulemme,
kun meidät tehdään hänen _kaltaisikseen_, mutta me (Seurakunta) voimme
iloita siitä vakuutuksesta, että me kerran tulemme olemaan hänen
luonaan, hänen kaltaisinaan ja näemme hänet _sellaisena kuin hän on_ (1
Joh. 3: 2) -- ei sellaisena kuin hän oli ensimäisessä tulemisessaan,
alennuksessa, kun hän oli pannut pois entisen ihanuutensa ja tullut
köyhäksi meidän tähtemme, että me hänen köyhyytensä kautta tulisimme
rikkaiksi.

Jos me tarkastamme sitä ymmärtäväisyyttä ja viisautta, joka ilmeni
niissä menettelytavoissa, joilla Herramme ilmotti läsnäolonsa
opetuslapsilleen ylösnousemisensa jälkeen niinkuin sitä ennenkin, on
tämä auttava meitä muistamaan, että hän tulee käyttämään samoja
viisaita menettelytapoja ilmottautuessaan toisessakin tulemisessa, sekä
seurakunnalle että maailmalle -- menettelytapoja, jotka eivät
välttämättömästi tarvitse olla samanlaisia, mutta jotka molemmissa
tapauksissa ovat hyvin sovelletut hänen tarkotuksilleen. Hänen
tarkoituksensa ei ole tehdä ihmisiä rauhattomiksi tahi kuohuttaa heidän
tunteitaan, vaan _todistaa_ heidän rauhalliselle ja tyyneelle
arvostelukyvylleen niitä suuria totuuksia, joita hän tahtoo terottaa
heille. Herramme ensimäinen tuleminen ei ollut sellainen tapaus, joka
herätti hämmästystä, melua tahi rauhattomuutta. Miten hiljaa ja
vaatimattomasti hän tulikaan! Vieläpä niin suuressa määrässä, että
ainoastaan ne, joilla oli _uskoa_ ja _nöyryyttä_, saattoivat tuossa
halpasyntyisessä lapsessa, murheiden miehessä, nöyrien ja alhaisten
ystävässä ja lopulta ristiinnaulitussa tuntea kauvan odotetun
Messiaksen.

Olihan luonnollista, että ilmotus hänen läsnäolostaan ylösnousemisen
jälkeen tulisi herättämään suurempaa ihmettelyä, etenkin kun ottaa
huomioon hänen muuttuneen luontonsa. Kumminkin täytyi tosiasiain hänen
ylösnousemisestaan, sen tosiasian yhteydessä, että hänen luontonsa oli
muuttunut, tulla täysin ilmotetuksi, ei tällä kertaa koko maailmalle,
vaan valituille todistajille, joiden tuli antaa siitä luotettava
todistus jälkeentuleville sukupolville. Jos se olisi tullut koko
maailman tietoon, olisi tuo todistus, meidän aikaamme jouduttua,
ollut paljon vähemmän luotettava, koska se olisi voinut hämmentyä
ihmis-aatteisiin ja tullut sekotetuksi heidän perimätietojensa kanssa.
Siten totuus mahdollisesti olisi voinut tuntua melkein tahi kokonaan
uskomattomalta. Mutta Jumala uskoi sen ainoastaan valituille,
uskollisille ja arvokkaille todistajille; ja kun tarkastelemme
kertomusta, huomannee jokainen, miten täydellisesti _tarkotus_
saavutettiin, ja miten selvä, varma ja vakuuttava se todistus
Kristuksen ylösnousemisesta ja muuttumisesta on, joka heille
tarjottiin. Huomaa myös sitä huolellisuutta, jolla hän karttoi
tarpeettomasti pelästyttää heitä tahi tehdä heitä rauhattomiksi
ilmottaessaan tahi esittäessään heille näitä suuria totuuksia. Ja ole
vakuutettu, että sama viisaus, ymmärrys ja taito tulee ilmenemään siinä
tavassa, jolla hän toisessa tulemisessa ilmaisee ihanan läsnäolonsa.
Rauhallinen kylmä ymmärrys tulee kaikissa tapauksissa näistä
vakuutetuksi, vaikka maailma ylipäänsä tarvinnee ankaran kurinpidon
kautta tulla saatetuksi siihen oikeaan mielialaan, jota vaaditaan
todistuksen vastaanottamiselle, jota vastoin ne, joiden sydämet ovat
oikeat, saavat tämän siunatun tiedon aikasemmin. Kaikkia todistuksia
hänen ylösnousemisestansa ja muuttumisestansa hengelliseksi luonnoksi
ei annettu opetuslapsille samalla kertaa, vaan sitä mukaan kun
jaksoivat niitä kantaa, ja sillä tavalla, joka oli omiaan tekemään
heihin syvimmän vaikutuksen.

Niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, kun Herramme virkatoimi kesti,
olivat opetuslapset uhranneet ystävät, nimen ja maineen, elinkeinonsa
y.m. levittääkseen tietoa Messiaksen läsnäolosta ja hänen valtakuntansa
pystyttämisestä. Mutta heillä oli ymmärrettävästi kypsymättömät
ajatukset Mestarinsa korottamisen tavasta ja ajasta, ja heidän omasta
luvatusta korottamisestansa hänen kanssaan. Mutta toiselta puolen ei
täydellinen tieto ollutkaan silloin tarpeellinen; oli kylliksi, että he
uskollisesti ottivat askeleen kerrallaan, sitä mukaan, kun aika sen
ottamiselle tuli. Niinpä ilmotti Mestari heille vähän kerrallaan sitä
mukaan kun he kykenivät ottamaan vastaan sen. Ja toimensa loppupuolella
sanoi hän: "Minulla on vielä paljo sanomista teille, mutta ette voi nyt
kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden Henki, opastaa hän teidät
koko totuuteen -- -- ja tulevaiset asiat hän julistaa teille -- -- hän
opettaa teille kaikki ja muistuttaa teille kaikki, minkä olen sanonut
teille." -- Joh. 16: 12, 13; 14: 26.

Kuka voi kertoa sitä suurta pettymystä, jota he tunsivat, vaikka heitä
mahdollisimman paljon oli asestettu sitä vastaan, kun he näkivät hänet
äkkiä otettavan pois heiltä ja häpeällisesti ristiinnaulittavan
pahantekijän lailla -- hänet, jonka valtakuntaa ja kirkkautta he olivat
odottaneet ja julistaneet, ja jotka ainoastaan viisi päivää ennen hänen
ristiinnaulitsemistaan näyttivät heistä olevan niin lähellä
toteutumistansa. (Joh. 12: 1, 12--19.) Ja vaikka he tiesivät, että hän
oli väärin syytetty ja vastoin lakia ristiinnaulittu, ei se muuttanut
sitä asiaa, että heidän kauvan kytenyt kansallinen toivomuksensa saada
maallinen kuningas, joka ennalleenasettaisi heidän kansansa valtaan ja
vaikuttavaan asemaan, yhtähyvin kun heidän yksityisetkin toivomuksensa,
suunnitelmansa ja tuulentupansa tärkeistä viroista ja korkeista
kunniapaikoista valtakunnassa, kaikki äkkiä sortuivat, tuon asiain
epäsuotuisan kääntymisen kautta, kun heidän kuninkaansa
ristiinnaulittiin.

Mestari tiesi kyllä miten hyljätyiksi, päämäärää vailla oleviksi ja
hämmästyneiksi he tuntisivat itsensä; sillä niin oli kirjotettu
profeetan kautta: "Minä lyön paimenen, ja lampaat hajotetaan." (Sak.
13: 7; Mark. 14: 27.) Ja niinä neljänäkymmenenä päivänä, jotka olivat
hänen ylösnousemisensa ja taivaaseenastumisensa välillä, oli hänen
tärkein huolenpitonsa koota heitä jälleen ja uudelleen vahvistaa heidän
uskoansa häneen odotettuna Messiaksena, todistamalla heille, että hän
oli ylösnoussut, ja ettei hän ylösnousemisensa jälestä, jos kohta hän
säilyttikin saman yksilöllisyyden, enää ollut ihminen, vaan korotettu
henkiolento, "jolla oli kaikki voima taivaassa ja maan päällä". --
Matt. 28: 18.

Hän antoi heille tiedon ylösnousemisestaan vähitellen -- ensin vaimojen
(Maria Magdalenan, Johannan, Marian, Jaakopin äidin ja Salomen ja
muiden heidän kanssaan olleiden -- Mark. 16: 1; Luuk, 24: 1, 10)
kautta, jotka aikaiseen tulivat haudalle voitelemaan hänen ruumistaan
hyvänhajuisilla yrteillä. Heidän aprikoidessa kenen he saisivat
vierittämään kiven pois haudan ovelta, katso, silloin oli maanjäristys,
ja kun he tulivat perille, huomasivat he kiven poisotetuksi, ja Herran
enkeli istui sen päällä, sanoen: "Älkää te peljätkö; sillä minä tiedän,
että etsitte Jeesusta, ristiinnaulittua. Ei hän ole täällä; hän on
noussut ylös, _niinkuin hän sanoi_. Tulkaa, katsokaa paikkaa, jossa hän
on maannut. Ja menkää nopeasti sanomaan hänen opetuslapsilleen, että
hän on noussut kuolleista. Ja katso, hän käy teidän edellänne
Galileaan; siellä saatte nähdä hänet." -- Matt. 28: 5--7.

Näyttää siltä kuin Maria Magdalena olisi eronnut toisista vaimoista ja
kiiruhtanut kertomaan Pietarille ja Johannekselle mitä oli tapahtunut
(Joh. 20: 1, 2), toisten mennessä kertomaan sitä toisille
opetuslapsille, ja kun hän oli eronnut heistä, näkyi Jeesus toisille
vaimoille tiellä, sanoen (Matt. 28: 9, 10): "Terve teille!" Ja he
menivät hänen tykönsä, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä.
Silloin Jeesus sanoi heille: "Älkää peljätkö; menkää ja viekää sana
veljilleni, että he menisivät Galileaan [heidän kotipaikalleen], ja
siellä he saavat minut nähdä." Ja pelolla ja ilolla juoksivat he
ilmottamaan sitä toisille opetuslapsille. Hämmästyksen, neuvottomuuden,
ilon ja pelvon sekavilla tunteilla, ja hämmästyneinä muutoinkin,
tiesivät he tuskin miten heidän piti kertoa tuota iloista ja
ihmeellistä tapahtumaa. Kun Maria kohtasi Pietarin ja Johanneksen sanoi
hän surullisesti: "Ovat ottaneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä,
mihin ovat panneet hänet." (Joh. 20: 2.) Toiset vaimot kertoivat, että
olivat haudalla nähneet enkeli-näyn, jotka enkelit olivat sanoneet
hänen elävän (Luuk. 24: 22, 23), ja sitten, miten Herra sen jälkeen oli
tullut heitä vastaan tiellä. -- Matt. 28: 8--10.

Opetuslasten enemmistö piti nähtävästi heidän kertomustaan ainoastaan
taikauskoisena luulotteluna riippuen kiihotetusta mielikuvituksesta,
mutta Pietari ja Johannes sanoivat: "Me tahdomme mennä omin silmin
näkemään"; ja Maria palasi heidän kanssaan haudalle. Kaiken minkä
Pietari ja Johannes näkivät oli, että ruumis oli poissa, että
käärinliinat olivat huolellisesti kokoonkäärityt ja poispannut, ja että
kivi oli vieritetty haudan ovelta. Hämillään ollen he läksivät sieltä,
mutta Maria jäi sinne itkien. Hänen siinä itkiessään kumartui hän
hautaan ja sai nähdä kaksi enkeliä, jotka sanoivat: "Vaimo, mitä
itket?" Hän vastasi: "Ovat ottaneet Herrani pois, enkä tiedä, mihin
ovat panneet hänet." Tämän sanottuaan hän kääntyi taaksepäin ja näki
Jeesuksen siinä seisovan, eikä tietänyt, että se oli Jeesus. Jeesus
sanoi hänelle: "Vaimo, mitä itket? Ketä etsit?" Tämä luuli häntä
puutarhuriksi ja sanoi hänelle: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet
pois, sano minulle mihin olet pannut hänet, niin minä otan hänet."
Silloin sanoi Herra hänelle tuolla vanhalla tutulla äänellä, jonka hän
samassa tunsi: "Maria!"

Tämä oli kylliksi varmentamaan hänen uskoaan enkelin sanomaan, että hän
oli noussut ylös, joka tähän asti oli tuntunut hänestä unelmalta tai
sadulta; ja ihastuksissaan hän huudahtaa: "_Rabbuni_!" Hänen ensimäinen
mielijohteensa oli syleillä häntä ja viipyä hänen läheisyydessään,
mutta Jeesus antoi hänen lempeällä tavalla ymmärtää, että nyt hänellä
oli hyvin tärkeä tehtävä toimitettavana. Marian oli nyt todistettava
hänen ylösnousemisestaan ja kiiruhdettava viemään tietoa siitä ja
vahvistamaan toisien opetuslasten uskoa, niiden jotka vielä epäilivät
ja olivat epätietoisia, sanoen: "Älä minuun koske, [kreik. _haptomai_,
syleillä] (älä pysähdy osottaaksesi nyt rakkauttasi) sillä en ole vielä
mennyt ylös Isäni tykö; [tulen vielä jonkun aikaa olemaan luonanne];
mutta mene veljieni tykö ja sano heille, että menen ylös minun Isäni
tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne
tykö." (Joh. 20: 17.) Toisien vaimojen kautta oli hän samaten
lähettänyt heille sanan, että hän kohtaisi heidät Galileassa.

Senjälkeen saavutti hän kaksi noista murheellisista ja hämmentyneistä
opetuslapsista, matkalla Jerusalemista Emmaukseen, ja kyseli syytä
heidän suruunsa ja alakuloisuuteensa. (Luuk. 24: 13--35.) Ja toinen
heistä vastasi: "Oletko sinä Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka et
tiedä mitä siellä on tapahtunut näinä päivinä?" Ja hän sanoi heille:
Mitä? Ja he sanoivat hänelle: Sitä, mikä tapahtui Jeesukselle,
nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teossa ja sanassa
Jumalan ja kaiken kansan edessä, kuinka ylipappimme ja hallitusmiehemme
antoivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet.
Mutta me toivoimme hänen olevan sen, joka oli lunastava Israelin; mutta
onhan kaiken tämän ohessa tänään kolmas päivä siitä, kun tuo tapahtui.
[Tässä muistui luultavasti heidän mieliinsä Joh. 2: 19, 21, 22.] "Ovatpa
myös muutamat naiset joukostamme saattaneet meidät ihmetyksiin. He
kävivät aamulla varhain haudalla, eivätkä löytäneet hänen ruumistaan ja
tulivat ja sanoivat myös nähneensä näyn, enkeleitä, jotka olivat
sanoneet hänen elävän. Ja muutamat niistä, jotka olivat meidän
kanssamme, menivät haudalle ja havaitsivat olevan niin, kuin naiset
olivat sanoneet, mutta häntä he eivät nähneet."

Oliko ihme, että he olivat hämmästyneet? kuinka kummalliselta kaikki
tuntui! Miten omituisia ja mieltä liikuttavia olivatkaan nämä
viimeisten päiväin tapahtumat olleet!

Silloin piti muukalainen heille herättävän saarnan ennustuksista,
näyttäen heille, että juuri se, joka oli tehnyt heidät niin
alakuloisiksi, olikin sitä, mitä profeetat olivat ennustaneet samasta
Messiaksesta: että ennenkuin hän saattoi johtaa ja siunata ja nostaa
Israelia ja koko maailmaa, piti hänen ensin lunastaa heidät omalla
elämällään siitä kuoleman kirouksesta, joka tuli heidän kaikkien yli
Aadamin kautta, ja että heidän Mestarinsa sittemmin Jehovan herättämänä
elämään ja kirkkauteen, tulisi täyttämään kaikki mitä hänestä oli
kirjotettu profeettain kautta hänen tulevasta kirkkaudestaan ja
kunniastaan, yhtä varmasti kuin hän oli täyttänyt ne ennustukset, jotka
koskivat hänen kärsimyksiään, alennustaan ja kuolemataan. Ihmeellinen
saarnaaja! ja ihmeellinen saarna oli tämä! Se herätti uusia ajatuksia
ja odotuksia ja toiveita. Kun he lähestyivät kylää pakottivat he häntä
jäämään heidän luokseen, sillä ilta oli joutunut ja päivä oli kulunut.
Ja hän meni sisälle olemaan heidän kanssaan, ja kun hän oli ateriallaan
heidän kanssaan otti hän leivän, siunasi, taittoi ja antoi heille.
Silloin aukenivat heidän silmänsä. Ja hän katosi heidän näkyvistään.

Vasta sinä hetkenä he tunsivat hänet, vaikka olivatkin kulkeneet ja
keskustelleet ja aterioineet yhdessä. He eivät tunteneet häntä
näöltään, vaan tuon vaatimattoman teon kautta, kun hän tuolla entisellä
tavallisella tavalla siunasi ja taittoi leivän, siten lujittaen heidän
uskoaan siihen, josta jo olivat kuulleet -- että hän oli noussut ylös
ja näkyisi heille jälleen.

Silloin nousivat nuo kaksi hämmästynyttä ja ylen onnellista opetuslasta
ylös samalla hetkellä ja palasivat Jerusalemiin, sanoen toisilleen:
"Eikö sydämemme ollut palava meissä, kun hän puhui meille tiellä ja
selitti meille kirjotuksia?" Saavuttuaan Jerusalemiin tapasivat he
toisetkin täynnä iloa sanoen: "Herra on todella noussut ylös ja
ilmestynyt Simonille." Ja itse he kertoivat mitä oli tapahtunut tiellä,
ja kuinka olivat hänet tunteneet, kun hän taittoi leivät. Luultavasti
olivat melkein kaikki siellä sinä iltana; kodit ja toimet ja kaikki
muut unohdettiin -- Maria Magdalena sanoo ilokyynelin: Minä tunsin
hänet samassa tuokiossa, kun hän mainitsi nimeni -- en voinut uskoa
enkelin vakuutusta sitä ennen, ja toiset naiset kertoivat mitä
ihmeellistä heille oli tapahtunut sinä aamuna ja miten hän oli tullut
heitä vastaan. Sitten oli Simonilla kertomuksensa kerrottavana; ja nyt
oli tässä kaksi todistajaa lisäksi Emmauksesta. Mikä monivaiheinen
päivä! Eipä ihmettä, että heistä oli mieluista kokoontua joka viikon
ensimäisenä päivänä keskustelemaan asiasta ja johdattamaan muistiin
kaikkia niitä asianhaaroja, jotka olivat tämän ihmeellisen tapauksen,
Herran ylösnousemisen, yhteydessä, saadakseen sydämensä "palaviksi" yhä
uudelleen ja uudelleen.

Kun tuo pieni riemastunut ja ylen onnellinen seurue oli näin
kokoontuneena, ja kerrottiin toisilleen yhteisiä kokemuksia, seisoi
Herra Jeesus itse äkkiarvaamatta heidän keskellänsä ja sanoi heille
(Luuk. 24: 36--49): "Rauha olkoon teille!" Mistä hän oli tullut? Kaikki
sellaiset kokoukset pidettiin salassa, lukittujen ovien takana, koska
he pelkäsivät juutalaisia (Joh. 20: 19, 26), ja tässä oli äkillinen
ilmiö ilman näkyväistä saapumista, ja he peljästyivät luullen näkevänsä
hengen. Silloin lohdutti hän heitä, sanoi heille etteivät peljästyisi
vaan rauhottuisivat, ja näytti heille kätensä ja jalkansa, sanoen:
"Minä se olen itse. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä
ole lihaa ja luita, kuten näette minulla olevan." Mutta kun he ilon
tähden eivät vielä uskoneet, vaan ihmettelivät, sanoi hän heille: "Onko
teillä täällä mitään syötävää?" Niin he antoivat hänelle kappaleen
paistettua kalaa, ja hän otti ja söi heidän nähtensä. Silloin hän avasi
heidän _mielensä_, heidän ymmärryksensä silmät, ja selitti heille
kirjotukset ja näytti laista ja profeetoista että kaikki tämä oli
tapahtunut niinkuin oli ennustettu. Mutta Tuomas ei ollut heidän
seurassaan, kun Jeesus tuli (Joh. 20: 24), ja kun toiset opetuslapset
kertoivat hänelle nähneensä Herran, ei hän tahtonut sitä uskoa, vaan
sanoi: "Ellen näe hänen käsissään naulain jälkiä, ja pistä kättäni
hänen kylkeensä, en usko."

Kahdeksan päivää oli kulunut ilman uusia ilmestymisiä ja heillä oli
ollut aikaa kaikessa rauhassa ajatella ja puhella niistä, joita oli
tapahtunut tuona merkillisenä päivänä. Kun opetuslapset silloin taas
olivat koolla, kuten ennenkin, seisoi Jeesus heidän keskellänsä
niinkuin ensimäisenä iltana, sanoen: "Rauha olkoon teille!" (Joh. 20:
26.) Tällä kertaa oli Tuomas mukana, ja Herra puhui hänelle sanoen:
"Ojenna sormesi tänne ja katso käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se
kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen vaan uskovainen." Hän antoi siten
tietää, että hän tiesi mitä Tuomas oli sanonut, ilman että kukaan oli
kertonut siitä, ja antoi Tuomaalle nyt sen todistuksen, jota hän oli
vakuutuksekseen halunnut; ja ilolla vastasi Tuomas: "Herrani ja
Jumalani!"

Tämän jälkeen mahtoi kulua jotensakin pitkä aika ennenkuin saivat
minkäänlaisen ilmotuksen Herran läsnäolosta. Opetuslapset, jotka olivat
galilealaisia, alkoivat ajatella kotia ja tulevaisuutta; ja muistaen
Herran tervehdyksen naisten kautta, että hän kulkisi heidän edellään
Galileaan, menivät he sinne. Luultavasti matkalla sinne tuli hän heitä
vastaan eräällä vuorella, kuten Matteus kertoo. He olivat hämmästyneet.
He eivät enää tunteneet samaa tuttavallista luottamusta häntä kohtaan
kuin ennen Hän näytti niin suuressa määrässä muuttuneen entisestään
ristiinnaulitsemisensa jälkeen --- hän näyttäytyi ja hävisi niin
omituisilla ajoilla ja paikoilla: hän ei enää näyttänyt olevan "ihmisen
Kristuksen Jeesuksen" kaltainen; sentähden, sanoo Matteus, he
"kumarsivat häntä -- mutta muutamat epäilivät." Muutaman sanan
sanottuaan "hävisi" Herra heidän näkyvistään, jättäen heidät
ihmettelemään, mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Jonkun aikaa
Galileaan palattuaan ei mitään tavatonta tapahtunut, ei minkäänlaista
viittausta Herran läsnäolosta. Epäilemättä he tulivat yhteen puhelemaan
asiain tilasta ja ihmettelivät miksi hän ei näyttäytynyt useimmin
heille.

Heidän näin odotellessa tuntuivat päivät ja viikot pitkiltä. He olivat
aikoja sitten jättäneet elämän tavalliset toimet seuratakseen Herraa
paikasta paikkaan, oppien häneltä ja saarnaten muille: "Taivasten
valtakunta on lähestynyt." (Matt. 10: 5--7.) Ei heillä ollut halua
mennä entisiin toimiinsa; ja toisaalta, miten menettelisivät he Herran
työn kanssa? He ymmärsivät aseman kyllin selvään tietääkseen, etteivät
kauvemmin voineet, niinkuin tähän asti saarnata, että valtakunta oli
lähellä, sillä kaikki kansa tiesi, että heidän Mestarinsa ja
Kuninkaansa oli ristiinnaulittu, eikä kukaan, heitä itseään
lukuunottamatta, tienneet hänen ylösnousemisestaan. Kun nyt kaikki
yksitoista tällätavoin olivat huolestuneita ja murheissaan, odottain
jotain, eivät itsekään tienneet mitä, sanoi Pietari: Ei käy päinsä
jäädä toimettomuuteen; minä palaan entiseen kalastaja-ammattiini; ja
niistä toisista sanoi kuusi: Me tahdomme tehdä saman; me menemme
kanssasi. (Joh. 21: 3.) Ja luultavasti ottivat toisetkin entiset
toimensa.

Kuka saattaisi epäillä, ettei Herra näkymättömänä ollut heitä lähellä
monta kertaa, heidän keskustellessansa, johtaen asianhaarain kulun
heidän parhaakseen? Siinä tapauksessa, että onnistuisivat hyvin, ja
liikehommat nielisivät kaikki heidän harrastuksensa, tulisivat he pian
mahdottomiksi korkeampaa palvelusta varten; mutta jos ei heillä olisi
minkäänlaista menestystä, tulisi se näyttämään pakottamiselta.
Senvuoksi valitsikin Herramme tavan, joka samalla antoi heille sen
opetuksen, minkä hän usein antaa seuraajilleen, nim. että hän voi, jos
häntä haluttaa, järjestää menestymisen tahi epäonnistumisen heidän
ahertamisissaan, mihin suuntaan tahansa.

Vanha kalastajaliike järjestäytyi uudelleen. He kokosivat venheensä,
verkkonsa y.m. ja läksivät ensimäiselle pyyntiretkelleen. Mutta he
työskentelivät kaiken yötä saamatta ainoatakaan kalaa ja alkoivat
tuntea itseään alakuloisiksi. Aamulla seisoo eräs muukalainen rannalla,
huutaa heille ja kysyy minkälainen onni heillä on ollut. Huono onni!
Emme ole mitään saaneet, vastaavat he. Koettakaa uudelleen, sanoi
muukalainen. Heittäkää verkko tällä kertaa veneen toiselle puolelle. Ei
se mitään toimita, muukalainen, me olemme koettaneet molemmin puolin
koko yön, ja jos kaloja olisi toisella puolella, tottakai niitä silloin
olisi toisellakin puolella. Mutta tahdomme kumminkin koettaa uudelleen,
että saat nähdä. He tekivät niin ja saivat mahdottoman saaliin. Miten
kummallista, sanoi joku; mutta vilkas ja tunteellinen Johannes löysi
kohta oikean säikeen ja sanoi: Veljet, Herra ainoastaan voisi tehdä
tämän. Ettekö muista kansanjoukon ravitsemista j.n.e.? Se on varmasti
Herra, joka oli rannalla, ja tämä on uusi tapa, jonka hän on valinnut
ilmestyäksensä meille. Eikö teistäkin ole aivan samanlaista kuin
silloin, kun hän ensi kerran kutsui meitä? Silloinkin olimme tehneet
työtä koko yön, emmekä mitään saaneet, kunnes hän huusi meille sanoen:
"Heittäkää verkkonne ulos saalista varten!" (Luuk. 5: 4--11.) Niin,
varmasti tämä on Herra, vaikk'emme, hänen ylösnousemisensa jälkeen, voi
tuntea häntä näöltään. Hän näyttäytyy nyt niin monessa muodossa; mutta
me tunnemme joka kerran hänen jostain erityisestä seikasta, kuten
nytkin, kun hän tahtoo johdattaa muistiimme jonkun merkkitapauksen
entisen tuttavuutemme ajoilta.

Kun he tulivat maihin, huomasivat he Jeesuksella olevan sekä leipää
että kalaa, ja saivat sen opetuksen, että hänen johtonsa ja
huolenpitonsa alaisina ja hänen palveluksessaan ei heiltä puuttuisi
mitään. (Luuk. 12: 29, 30.) He eivät kysyneet häneltä, oliko hän Herra;
sillä tässä tilaisuudessa, niinkuin muissakin, olivat _heidän
ymmärryksensä silmät_ avatut. He tunsivat hänet, kuitenkaan ei
luonnollisilla silmillä, vaan ihmetyön kautta. Sitten seurasi tämän
suloisen hetken opetus, jolloin Jeesus uudelleen vakuutti Pietarin
edelleenkin olevan otollisen, vaikkakin hän oli kieltänyt Herran, jota
asiaa hän oli katunut ja itkenyt. Hän sai uudelleen tietää mestarinsa
rakkaudesta ja jatkuvasta oikeudestaan saada ravita lampaita ja
karitsoja. Olemme kuulevinamme Herran sanovan: Et tarvitse enää palata
kalastaja-ammattiisi, Pietari. Minä kutsuin sinut kerran ihmisten
kalastajaksi, ja kun minä tiedän sinun sydämesi yhä vielä olevan
uskollisen ja innokkaan, uudistan sinun tehtäväsi ihmisten kalastajana.

"Ja kun hän oli syönyt heidän kanssaan (eng. R. reunam.), kielsi hän
heitä lähtemästä Jerusalemista ja käski heitä odottamaan Isältä sen
lupauksen täyttymistä, josta olette -- hän sanoi -- minulta kuulleet.
Sillä Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä
muutamia päiviä tämän jälkeen!" (Apt. 1: 4, 5.) Niinmuodoin läksivät he
Jerusalemiin, niinkuin heille oli sanottu, ja täällä hän, neljäkymmentä
päivää hänen ylösnousemisensa jälkeen, viimesen kerran kohtasi heidät
ja puheli heidän kanssaan. He rohkasivat mielensä tällä kertaa ja
kysyivät häneltä siitä valtakunnasta, jonka hän oli luvannut heille,
sanoen: "Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelin
valtakunnan?" Tämä ajatus valtakunnasta olikin viimeisenä jokaisen
juutalaisen mielessä. Senmukaan kun he ymmärsivät, tulisi Israel
olemaan ensimäinen kansoista Messiaksen hallituksen alla. Eivät he
tienneet pitkistä pakanain ajoista, eivätkä he vielä nähneet, että
paras siunaus oli tullut otetuksi pois lihalliselta Israelilta (Matt.
21: 43; Room. 11: 7), ja että he itse tulisivat uuden (hengellisen)
Israelin, tuon kuninkaallisen pappeuden ja pyhän kansan jäseniksi,
jonka kautta, Kristuksen ruumiina, maailman siunaaminen olisi tuleva.
He eivät vielä ymmärtäneet mitään tästä. Kuinka olisivat sitä voineet?
Eiväthän he vielä olleet saaneet lapseuden pyhää Henkeä, vaan olivat
yhä kirouksen alaisia; sillä vaikkakin Lunastaja oli toimittanut
lunastusuhrin, ei sitä vielä muodollisesti ollut kannettu meidän
puolestamme Kaikkeinpyhimpään, itse Taivaaseen. (Joh. 7: 39.)
Niinmuodoin ei Herramme antanutkaan selittävää vastausta heidän
kysymykselleen, vaan sanoi ainoastaan: "Ei teidän tule [nyt] tietää
aikoja, tai hetkiä, jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt, _vaan te
saatte voimaa_, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te tulette olemaan
minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Judeassa ja Samariassa
ja maan ääriin saakka." -- Apt, 1: 7, 8. [Tämä luvattu voima tahi kyky
tietää ja ymmärtää aikoja ja hetkiä ja kaikkea, joka kuuluu oikeaan
_todistamiseen_, koskee koko Seurakuntaa alusta loppuun; ja pyhän
Hengen johdolla ja voimassa on pidetty huolta ruuasta aikanaan, mitä
tulee suunnitelman jokaiseen piirteeseen, että olisimme hänen
todistajiansa tämän ajanjakson loppuun. -- Vertaa Joh. 16: 12, 13.]

Herra, joka käveli yhdessä heidän kanssaan, kohotti, kun he saapuivat
Öljymäelle, kätensä ja siunasi heitä ja hän erosi heistä ja kohosi
"heidän nähtensä ja hänet vei pilvi pois heidän näkyvistänsä." (Luuk.
24: 48--52; Apt. 1: 6--15.) He alkoivat nyt nähdä vähän enemmän Jumalan
suunnitelmasta. Herra, joka tuli alas taivaasta, oli palannut Isän
tykö, niinkuin hän oli sanonut heille kuolemansa edellä -- oli mennyt
valmistamaan heille tilaa ja oli tuleva takasin ottamaan heitä
luokseen, -- oli matkustanut pois kauvas saadakseen luvatun valtakunnan
ja tullakseen takasin (Luuk. 19: 12); ja sillä aikaa tulisi heidän olla
hänen _todistajiaan_ koko maan päällä kutsuakseen ja valmistaakseen
kansaa, joka ottaisi vastaan hänet, kun hän tulisi kirkastettavaksi
pyhissänsä ja hallitsemaan kuninkaiden Kuninkaana ja herrain Herrana.
He näkivät, että heidän uusi tehtävänsä julistaa koko luomakunnalle
tulevaa kuningasta taivaasta, jolla olisi "kaikki voima taivaassa ja
maan päällä", oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin se, jota olivat
toimineet edellisinä vuosina, kun he julistivat "ihmistä Kristusta
Jeesusta" ja seurasivat häntä, joka oli "ylenkatsottu ja ihmisten
hylkäämä." Heidän ylösnoussut Herransa oli todella muuttunut, eikä
ainoastaan henkilölliseen ulkomuotoonsa nähden, olihan hän esiintynyt
välin toisella, välin toisella tavalla ja paikalla, senkautta
ilmaisten, että hänellä oli "kaikki voima" -- vaan oli hän myös
muuttunut olentoonsa eli luontoonsa nähden. Nyt hän ei enää kääntynyt
juutalaisten puoleen tahi näyttäytynyt heille; sillä hänen
ylösnousemisensa jälkeen ei kutkaan muut kun hänen ystävänsä ja
seuraajansa nähneet häntä millään tavalla, Hänen sanansa: "Vielä vähän
aikaa, niin maailma _ei enää_ näe minua", täyttyivät siten. (Joh. 14:
19.)

Tällä tavalla perustettiin apostolien ja ensimäisen seurakunnan usko
Herran ylösnousemiseen. Heidän epäilyksensä haihtuivat ja heidän
sydämensä iloitsivat; ja he palasivat Jerusalemiin ja olivat alinomaa
rukouksissa ja anomisissa ja kirjotuksien tutkimisessa, odottaen Isän
lupaamaa lapseutta ja pukemistansa hengellisellä ymmärryksellä ja
erityisillä ihmeitätekevän voiman lahjoilla, joiden kautta kykenivät
vakuuttamaan todellisia israelilaisia ja helluntaina perustamaan
evankelisen Seurakunnan. -- Apt. 1: 14; 2: 1.

Vaikkei Herramme toisessa tulemisessaan tule ilmottamaan läsnäoloaan
samalla tavalla, kun hän teki näinä neljänäkymmenenä päivänä
ylösnousemisensa jälkeen, on meillä kumminkin hänen vakuutuksensa,
"etteivät veljet ole pimeässä." Niin, vieläpä enemmän: me tulemme
saamaan jotain avuksi, jota heillä ei ollut, eikä voinutkaan olla näinä
neljänäkymmenenä päivänä, nim. "_voimaa_ ylhäältä", joka on johtava
meitä ymmärtämään jokaista totuutta, jonka ymmärtämiselle aika on
tullut, ja joka, lupauksen mukaan, on _tulevat_ asiat ilmottava.
Niinmuodoin tulemme, kun aika on tullut, saamaan täydellisen
ymmärryksen ajasta ja tavasta hänen ilmestymisellensä ja siihen
kuuluvista asianhaaroista, ja jos me oikein huolellisesti vakoilemme ja
tarkkaamme näitä, eivät ne tule olemaan vähemmän vakuuttavia kuin
todistukset Herramme ylösnousemisestakaan, joka annettiin ensimäiselle
Seurakunnalle, vaikka ne tulevat olemaan toisen laatuisia.

Että Herramme toisessa tulemisessaan _voisi_ ottaa ihmismuodon ja sillä
tavalla näyttäytyä ihmisille, niinkuin hän näyttäytyi opetuslapsilleen
ylösnousemisensa jälkeen, on epäilemättä varma asia; ei vaan siksi,
että hän näyttäytyi ihmismuodossa noina neljänäkymmenenä päivänä, vaan
koska henkiolennot entisaikoina kykenivät esiintymään ihmisinä
näkyväisessä muodossa ja erilaisissa muodoissa. Mutta sellainen
ilmestyminen ei olisi sopusoinnussa Jumalan suunnitelman hengen kanssa
muissa suhteissa eikä myöskään niiden viittauksien kanssa, joita
Raamattu antaa hänen ilmestymisensä tavasta, niinkuin saamme nähdä.
Herran suunnitelma onkin sen sijaan antaa hengellisen valtakuntansa
ilmottautua, toimia ja ilmaista läsnäolonsa ja valtansa inhimillisten,
maallisten välikappalten kautta. Aivan niinkuin tämän maailman ruhtinas
Saatana, vaikka näkymättömänä ihmisille, harjottaa laajaa
vaikutusvaltaa maailmassa sellaisien kautta, jotka ovat hänelle
alamaisia ja joita hänen henkensä johtaa, samalla tavalla tulee uusi
Rauhanruhtinas, Herrakin, pääasiallisesti vaikuttamaan ja ilmottamaan
läsnäolonsa ja voimansa ihmisten kautta, jotka ovat hänelle alamaisia
ja kuuluvat hänelle, ja joita hänen henkensä johtaa.

Luonnollisilla silmillä näkeminen ja luonnollisilla korvilla kuuleminen
ei ole ainoaa näkemistä ja kuulemista. "Ei kukaan [ihminen] ole Jumalaa
sellaisella tavalla milloinkaan nähnyt" ja kumminkin ovat kaikki
Jumalan lapset nähneet hänet ja tunteneet hänet ja seurustelleet hänen
kanssaan (Joh. 1: 18; 5: 37; 14: 7.) Me _kuulemme_ Jumalan kutsun,
meidän "korkean kutsumme" (engl. kään.), me _kuulemme_ Paimenemme
äänen, ja me _katselemme_ alinomaa Jeesusta ja _näemme_
voittopalkinnon, elämän kruunun, jonka hän on luvannut -- emme
luonnollisella näkemisellä ja kuulemisella, vaan ymmärryksellämme.
Paljon kalliimpi on se näky, jonka saamme kirkastetusta Herrastamme
hengellisestä, korkealle korotetusta kirkkauden Kuninkaasta,
Lunastajastamme sekä Kuninkaastamme, ymmärryksemme ja uskomme silmillä,
kuin se näky, jonka luonnollinen silmä hänestä sai ennen helluntaita.

Herrallemme oli välttämätöntä siten ilmottautua opetuslapsilleen
ylösnousemisensa jälkeen, mutta ei niin hänen toisessa tulemisessansa.
Hänen tarkotuksensa tulee silloin saavutetuksi paremmin toisella
tavalla. Entisellä tavalla ilmestyminen toisessa tulemisessa olisi itse
asiassa sen päämäärän vahingoittamista, johon silloin pyritään.
Opetuslapsille näyttäytymisen tarkotus, ylösnousemisensa jälkeen, oli
vakuuttaa heitä, että hän, joka oli kuollut, on elävä ijankaikkisesti,
jotta he voisivat mennä ulos hänen ylösnousemisensa todistajina (Luuk.
24: 48), ja jotta heidän todistuksestansa tulisi vahva perustus
tulevien sukupolvien uskolle. Koska ei kukaan ihminen saata otollisella
tavalla tulla Jumalan luokse saamaan lapseuden pyhää Henkeä, ilman
_uskoa_ Kristukseen, tuli välttämättömäksi, ei ainoastaan apostolien
tähden silloin, vaan kaikkien tähden sittemmin, että _todistukset_
hänen ylösnousemisestansa ja muuttumisestansa olisivat sellaisia, joita
_luonnolliset ihmiset saattoivat käsittää ja ymmärtää_. Kun he olivat
tulleet osallisiksi pyhästä Hengestä ja ymmärsivät hengellisiä asioita
(Katso 1 Kor. 2: 12--16), olisivat he voineet uskoa enkeleitä haudalla,
että hän oli noussut ylös kuoleman tilasta, vaikkakin olisivat nähneet
ihmisen Kristuksen Jeesuksen lihallisen ruumiin vielä makaavan
haudassa, mutta eivät niin ennen sitä -- ruumiin täytyi olla poissa
jotta usko hänen ylösnousemiseensa tulisi mahdolliseksi heille. Kun
pyhä Henki oli tehnyt heidät kykeneviksi erottamaan hengellisiä
asioita, olisivat he voineet uskoa profeettain todistuksen, että hänen
täytyi kuolla ja että hän oli _nouseva ylös kuolleista_, ja että hän
oli tuleva korkealle korotetuksi kirkkauden Kuninkaaksi, ilman että hän
olisi tarvinnut _näyttäytyä ihmisenä_ ja pukeutua erilaisiin ruumiisiin
lihasta, että he voivat koskettaa häntä, ja _nähdä_ hänen nousevan
taivaasen. Mutta kaikki tämä oli tarpeellista heille ja kaikille
luonnollisille ihmisille. Uskon kautta tulemme Jumalan luokse hänen
kauttansa ja saamme syntein anteeksiantamisen ja lapseuden Hengen,
jotta voimme ymmärtää sitä, mikä on hengellistä.

Silloinkin kun Herramme, ottamalla ihmismuodon j.n.e., koetti poistaa
uskon _luonnollisia_ esteitä, _vakuutti_ hän opetuslapsia ja teki
heidät _todistajiksi_ toisille, ei luonnollisen tuntonsa ja näkönsä
kautta, vaan puhelemalla heille Raamatusta: "Silloin hän avasi heidän
ymmärryksensä käsittämään kirjotukset. Ja hän sanoi heille: 'Niin on
kirjotettu, että Kristuksen oli kärsittävä ja kolmantena päivänä
noustava kuolleista ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on
saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.
_Ja te olette todistajia näihin_'." (Luuk. 24: 45--48.) Pietari
mainitsee myös selvästi tämän tarkotuksen ja sanoo: "Hänet Jumala
herätti kolmantena päivänä ja _antoi hänen näkyvässä muodossa
ilmestyä_, EI KAIKELLE KANSALLE, vaan meille, Jumalan ennen
valitsemille todistajille, jotka söimme ja joimme hänen kanssaan sen
jälkeen kun hän oli noussut kuolleista. Ja hän käski meidän saarnata
kansalle ja todistaa, että hän [ylösnoussut Jeesus] on se, jonka Jumala
on määrännyt elävien ja kuolleitten tuomariksi." -- Apt. 10: 40--42.
Ylösnousemisensa jälkeen tuli Herrallemme kysymykseksi, mikä
ilmestymistapa parhaiten täyttäisi hänen tarkotustaan, nim. saada
ylösnousemisensa ja luontonsa muuttumisen tunnetuksi opetuslapsillensa.
Tällöin oli ainoastaan kysymys siitä, mikä asiainhaarain mukaan olisi
soveliainta. Jos hän olisi näyttäytynyt tulenliekkinä, niinkuin enkeli
näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa (2 Moos. 3: 2), olisi hän
tosin voinut puhella heidän kanssaan, mutta sillä tavoin ilmotettu
todistus ei likimainkaan olisi ollut niin vakuuttava, kuin se tapa,
jonka hän valitsi, ei apostoleille enemmän kuin maailmallekaan, jolle
heidän oli todistettava.

Jos hän olisi esiintynyt henkiolennon ihanuudessa, niinkuin enkeli
näyttäytyi Danielille (Dan. 10: 5--8), olisi kirkkaus ollut suurempi
kuin minkä todistajat olisivat voineet kestää. Olisivat nähtävästi
säikähtäneet niin, etteivät olisi voineet ottaa vastaan minkäänlaista
opetusta häneltä. Kellenkään muille kuin Paavalille ei Herra
näyttäytynyt sillä tavoin; mutta Paavali säikähti niin sitä kirkkautta,
jota hän ainoastaan vilahdukselta näki, että hän lankesi maahan sen
kirkkauden sokaisemana, joka oli kirkkaampi keskipäivän aurinkoa.

Tutkistellessamme sitä ilmestymistapaa, jota Herramme käytti näinä
neljänäkymmenenä päivänä, näimme, että hän _näyttäytyi_ valituille
todistajilleenkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloinkin vaan vähän
aikaa. Jos koko se aika, jona hän näyttäytyi, olisi supistettu yhden
päivän osalle, niiden neljänkymmenen sijaan, jolloin hän silloin
tällöin hetkisen näyttäytyi, olisi siitä tuskin tullut kahtatoista
tuntia yhteensä, tahi kahdeksaskymmenes osa koko ajasta. Näin ollen on
selvää, että hän _näkymättömänä_ oli heidän luonaan noin
seitsemänkymmentäyhdeksänkahdeksattakymmentä osaa näistä
neljästäkymmenestä päivästä. Ja silloinkin, kun hän ilmestyi heille, ei
hän milloinkaan näyttäytynyt (paitsi kerran Tuomaalle) juuri
sellaisena, jonka kanssa he kolmen vuoden aikana olivat olleet niin
tutut, ja jonka ainoastaan muutamia päiviä takaperin, olivat nähneet.
Ei kertaakaan mainita, että olisivat tunteneet hänet tutuista kasvojen
piirteistä, tahi edes edellisen kerran ilmestymisestä.

Maria luuli häntä "puutarhuriksi." Noille kahdelle Emmauksen tiellä oli
hän "muukalainen." Kalastajille Galilean tiellä oli hän myös
muukalainen ja samoin yhdelletoista ylä-salissa. Joka tilaisuudessa
hänet tunnettiin teoistaan, sanoistaan tahi äänensä tutusta soinnusta.

Tuomaan selitettyä, ettei hän uskoisi muuta todistusta, kuin minkä
luonnollisella näöllään ja kuulollaan voisi tajuta, salli Herra tosin
tämän hänelle, mutta hän nuhteli samalla häntä lempeästi sanoen:
"Sentähden että näit minut, uskot sinä. Autuaita ovat ne, jotka _eivät
näe ja kuitenkin uskovat_." (Joh. 20: 27--29.) Se todistus, joka
vetosi luonnolliseen näkemiseen, ei ollut vahvin, autuaampia ovat ne,
jotka ovat valmiit ottamaan vastaan totuuden niiden todistusten
nojalla, joilla Jumala kulloinkin vahvistaa sen.

Hän ei siten osottanut ainoastaan, että hänellä nyt oli kykyä
näyttäytyä monella eri tavalla ja erilaisissa muodoissa, vaan myös,
ettei mikään niistä ruumiista, joita he näkivät, ollut hänen kirkas
ruumiinsa, vaikkakin hänen ylösnousemisensa ja läsnäolonsa siten
ilmaistiin heille. Erilaiset ruumiinmuodot ja pitkät väliajat, jolloin
hän oli näkymättömänä läsnä ilman minkäänlaista ulkonaista merkkiä,
teki sen tosiasian otaksuttavaksi, että vaikka heidän Herransa ja
opettajansa oli elävä, eikä vielä ollut mennyt Isän luokse, niin oli
hän nyt henkiolento, joka todella oli näkymätön inhimillisille
silmille, mutta jolla oli kyky ilmaista läsnäolonsa ja voimansa monella
eri tavalla sen mukaan kun hän tahtoi.

[Sitä pientä tapausta, jota Luukas mainitsee (4: 30), ei voi verrata
hänen ilmestymiseensä ja häviämiseensä ylösnousemisensa jälestä. Mitä
Luukas tässä kertoo, ei ollut häviämistä siinä tarkotuksessa, että hän
tuli näkymättömäksi kansalle. Se oli ainoastaan taitava ja reipas
käännös, jonka kautta hän teki tyhjäksi vihollistensa murhayrityksen.
Ennenkuin he ennättivät panna toimeen tuumansa hänen tappamiseksensa,
kääntyi hän ja meni heidän keskitsensä, jolloin ei kellään ollut
rohkeutta tahi voimaa tehdä hänelle pahaa, kun hänen hetkensä ei vielä
ollut tullut.]

Sen ruumiin ja niiden vaatteiden luominen, joissa hän esiintyi heille,
siinä samassa huoneessa, jossa he olivat koolla, oli epäilemätön
todistus siitä, ettei Kristus enää ollut ihminen, vaikkakin hän
vakuutti opetuslapsillensa, että se ruumis, jonka he näkivät, ja jota
Tuomas kosketti, oli todellinen ruumis lihaa ja luuta, eikä mikään näky
tai haamu ainoastaan. Ihmisenä hän ei voinut tulla huoneeseen ovea
avaamatta, mutta henkiolentona saattoi hän tulla, ja siellä loi hän
silmänräpäyksessä ja puki päälleen sellaisen ruumiin lihasta ja
sellaiset vaatteet, joita hän piti sovelijaina aijottua tarkotusta
varten.

[Älköön kukaan liian hätäilemällä otaksuko, että tässä seuraamme
Svedenborgilaisuutta, spiritismiä tahi mitään muuta _ismiä_. Seuraamme
yksinkertaisesti apostoolista kertomusta, jonka johdonmukaisesti
yhdistämme. Sen suuren eron, joka on Raamatun opin ja sen
jäljittelemisen välillä, jonka Saatana on julkaissut, ja joka on
tunnettu spiritismin nimellä, näemme selvästi, ja tulemme sitä jossain
seuraavassa osassa tutkimaan. Tässä lienee tarpeeksi huomauttaa, että
spiritualismi väittää välittävänsä yhteyttä vainajien ja elävien
ihmisten välillä, jotavastoin Raamattu hylkää sen (Es. 8: 19) ja
opettaa, että sellaisia tiedonantoja, jotka olivat _tosia_, ovat
ainoastaan henkiolennot antaneet, sellaiset kun enkelit ja Herramme;
eikä Herrammekaan niitä antanut ollessaan "_ihminen_ Jeesus Kristus",
eikä silloinkaan, kun hän oli kuollut, vaan ylösnousemisensa
muuttumisen jälkeen, kun hänestä oli tullut elämääantava henkiolento
tahi eläväksitekevä Henki.]

Emme myös hetkeksikään voi hyväksyä eräiden esittämää mielipidettä,
että Herramme avasi ovet kenenkään huomaamatta; sillä kertomuksessa
sanotaan aivan selvästi, että hän tuli ja seisoi heidän keskellänsä,
_kun ovet olivat suljetut_ -- ja luultavasti hyvinkin huolellisesti
teljetyt ja salvatut -- "koska he pelkäsivät juutalaisia". -- Joh. 20:
19, 26.

Sitä totuutta, että hänen luontonsa oli muuttunut, huomautettiin
sittemmin vielä sen tavan kautta, jolla hän meni heidän näkyvistänsä:
"hän _katosi_ heidän näkyvistänsä." Lihaa ja luuta y.m. oleva
ihmisruumis vaatteineen, joka _äkkiä_ näyttäytyi ovien ollessa
suljettuina, ei mennyt ulos oven kautta, vaan tuli aivan
yksinkertaisesti _näkymättömäksi_ tahi hajosi samoihin alkuaineisiin,
joista hän oli luonut sen muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin. Hän
_katosi heidän näkyvistänsä_, eivätkä he enää _nähneet_ häntä, kun
liha, luut ja vaatteet, joissa hän oli ilmestynyt, hajaantuivat, vaikka
hän epäilemättä jatkuvasti oli heidän luonaan -- näkymättömässä
muodossa; niinkuin hän enimmäkseen oli näinä neljänäkymmenenä päivänä.

Erityisissä tapauksissa, erityisien tiedonantojen ilmottamista varten,
on Jumala antanut samanlaisen kyvyn toisille henkiolennoille,
enkeleille, jotka ovat voineet esiintyä ruumiissa, jotka ovat olleet
lihaa ja luuta, aivan ihmisinä, jotka söivät ja joivat ja puhelivat
niiden kanssa, joita he opettivat aivankuin Herramme teki. Katso 1
Moos. 18; Tuomarit 6: 11--22; 13: 3--20 ja huomautuksia näihin
paikkoihin I Osa siv. 220--222.

Se kyky, jota Herramme ja kysymyksessä olleet enkelit osottivat
luodessaan ja jälleen tehdessään tyhjäksi ne vaatteet, joissa he
ilmestyivät, oli yhtä yli-inhimillinen kuin niiden ruumiidenkin
luominen ja tyhjäksi tekeminen, joissa he näyttäytyivät; ja ruumiit
olivat yhtä vähän heidän kirkkaat hengelliset ruumiinsa kuin
vaatteetkaan, joita he kantoivat. Onhan muistettava, että saumattoman
ihokkaan ja muutkin vaatteet, jotka olivat Herramme päällä ennen
ristiinnaulitsemista, olivat roomalaiset sotamiehet jakaneet keskenään,
ja että käärinliinat jätettiin kokoonkäärittyinä hautaan (Joh. 19: 23,
24; 20: 5--7), niin että ne vaatteet, joissa hän näyttäytyi mainituissa
tapauksissa, täytyivät olla erityisesti luodut ja luultavasti
sopivimmat kutakin tilaisuutta varten. Kun hän esim. näyttäytyi
puutarhurina Marialle, oli hänellä todennäköisesti sellainen puku
yllään, joita puutarhureilla oli tapana käyttää.

Herra antoi selvästi ymmärtää, että ne ruumiit, joissa hän näyttäytyi,
olivat todellisia ruumiita, eikä vaan näköhäiriöitä, kun hän söi heidän
silmäinsä edessä ja kehotti heitä koskettamaan itseään ja katsomaan,
että ruumis todellakin oli lihaa ja luuta, sanoen: "Miksi olette
hämmästyksissä? -- -- Katsokaa käsiäni ja jalkojani ja nähkää, että
minä se olen itse. Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä _ei hengellä
ole lihaa ja luita_, kuten näette minulla olevan."

Toiset kristityt vetävät hyvin järjettömiä johtopäätöksiä tästä
Herramme lausunnosta, mikäli se koskee hänen käyttämäänsä todellista
ruumista lihasta ja luusta. He pitävät tuota käyttämäänsä ruumista
hänen henkiruumiinaan ja selittävät henkiruumiin olevan lihaa ja luuta
ja aivan ihmisruumiin kaltaisen, sillä eroituksella, että jotain
määräämätöntä, jota he nimittävät hengeksi, juoksee sen suonissa veren
asemesta. He eivät näy ottavan huomioon Herramme ilmotusta, ettei se
ollut mikään henkiruumis -- ettei henkiolennolla ole lihaa ja luita.
Lienevätkö myöskin unohtaneet Johanneksen lausunnon "ettei ole vielä
käynyt ilmi mitä meistä tulee", mikä henkiruumis on, ja ettemme tule
sitä tietämään ennenkuin olemme muutetut ja tehdyt hänen kaltaisikseen
ja saaneet nähdä hänet sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin hän
oli (1 Joh. 3: 2). Unohtanevatko myös apostolin selvän selityksen,
"ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa?" ja hänen
vakuutuksensa, että _sen_ tähden kaikkien, jotka tulevat perillisiksi
Kristuksen kanssa, täytyy myös _muuttua_? -- 1 Kor. 15: 50, 51.

Monella kristityllä on se käsitys, että Herramme kirkas hengellinen
ruumis on aivan sama ruumis, joka ristiinnaulittiin ja laskettiin
Joosefin hautaan. He odottavat, kun saavat nähdä Herran
kirkkaudessansa, tuntevansa hänet haavain arvista, jotka hän sai
Golgatalla. Tämä on suuri erehdys, joka kyllä selviää, jos
hiukkasenkaan ajattelemme. Ensinnäkin todistaisi sellainen olettamus,
ettei hänen ylösnousemusruumiinsa olisikaan ihana ja täydellinen, vaan
arpien rumentama. Toiseksi todistaisi se, että me kumminkin tiedämme
minkälainen henkiruumis on, vaikka apostoli sanoo jotakin aivan
päinvastaista. Kolmanneksi todistaisi se, että lunastuksemme hinta on
otettu takasin, sillä Jeesus sanoi: "Lihani annan, jotta maailma saisi
elämän". Juuri hänen lihansa, hänen _elämänsä ihmisenä_, hänen
ihmisyytensä uhrattiin pelastukseksemme. Ja kun hän jälleen herätettiin
elämään Isän voiman kautta, ei häntä herätetty ihmisolennoksi; sillä
_sen_ hän oli uhrannut hinnaksi ostaakseen meidät. Ja jos tämä hinta
olisi otettu takaisin, olisimme vielä kuoleman kirouksen alaisina, ja
ilman toivoa.

Meillä on yhtä vähän syytä otaksua, että Herramme henkiruumis hänen
ylösnousemisensa jälkeen, on inhimillinen ruumis, kuin että hänen
henkiruumiinsa ennen ihmiseksi tulemistansa olisi ollut inhimillinen,
taikka että toisilla henkiolennoilla on inhimilliset ruumiit; sillä
hengellä ei ole lihaa eikä luita; ja, sanoo apostoli Pietari, Herramme
"kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä".
(1 Piet. 3: 18).

Meidän Herramme inhimillinen ruumis otettiin kumminkin
yliluonnollisella tavalla pois haudasta; sillä jos se olisi jäänyt
sinne, olisi se ollut ylitsepääsemättömänä esteenä opetuslasten
uskolle, heille kun ei vielä oltu opetettu hengellisiä asioita, sillä
henki "ei ollut vielä annettu." (Joh. 7: 39.) Emme tiedä, mitä siitä on
tullut. Tiedämme vaan, ettei se joutunut maatumaan tahi turmeltumaan.
(Apt. 2: 27, 31.) Hajaantuiko se kaasuiksi, tahi onko se kätketty
johonkin Jumalan rakkauden, Kristuksen tottelevaisuuden ja meidän
lunastuksemme suurena muistomerkkinä, ei tiedä kukaan; -- eikä
sellainen tieto ole tarpeellinenkaan. Me tiedämme, että Jumala jollain
ihmeellisellä tavalla kätki Mooseksen ruumiin (5 Moos. 34: 6; Juud. 9);
ja että Jumala _muistomerkkinä_ ihmeellisellä tavalla säilytti
turmeltumasta mannan kultaisessa astiassa, joka oli asetettu arkin
armoistuimen alle todistuksen majassa, ja että tämä oli esikuva
Herramme lihasta, taivaan leivästä. (2 Moos. 16: 20, 33; Hehr. 9: 4;
Joh. 6: 51--58.) Meitä ei niinmuodoin tule hämmästyttämään, jos Jumala
valtakunnassa tulee näyttämään maailmalle sen liha-ruumiin, joka
ristiinnaulittiin kaikkien edestä, kun se annettiin lunastukseksi
heidän tähtensä, mutta joka ei tarvinnut turmeltua, vaan säilyi
ijankaikkisena todistuksena äärettömästä rakkaudesta ja täydellisestä
tottelevaisuudesta. Ainakin voi olla mahdollista, että Joh. 19: 37 ja
Sak. 12: 10 voivat toteutua sillä tavalla. Ne, jotka huusivat:
"Ristiinnaulitse hänet!" tulleevat kentiesi vielä todistajina
tunnustamaan sen ruumiin samaksi ruumiiksi, jonka läpi peitsi ja naula
ovat pistäneet ja orjantappurat haavottaneet.

Jos otaksuisi, että Herramme ihana ruumis oli liha-ruumis, ei millään
tavalla voisi selittää hänen omituista ja äkillistä ilmestymistään
noina neljänäkymmenenä päivänä hänen taivaaseenastumisensa edellä.
Miten voi hän niin äkkiä näyttäytyä ja taasen hävitä? Mistä johtui,
että hän melkein alituisesti pysyi näkymättömänä näiden neljänkymmenen
päivän aikana? Ja mikä oli syynä, että hänen ulkomuotonsa joka kerralla
oli niin muuttunut, etteivät tunteneet häntä samaksi, joka oli
näyttäytynyt heille jollakin edellisellä kerralla, tahi siksi, joka
oli heille kaikille niin hyvin tunnettu ja rakastettu ennen
ristiinnaulitsemistaan, joka oli tapahtunut ainoastaan muutamia päiviä
sitä ennen.

Ei käy päinsä sanoa yksinkertaisesti, että nämä ilmestymiset olivat
ihmetöitä, sillä silloin olisi mainittava joku hyöty tahi
välttämättömyys ihmetöiden tekemiseksi. Jos hänen ruumiinsa
ylösnousemisensa jälkeen olisi ollut lihaa ja luita ja sama ruumis,
joka ristiinnaulittiin, kaikkine piirteineen ja arpineen, _miksi_ teki
hän ihmetöitä, jotka eivät ollenkaan tukeneet sitä asiaa, vaan
pikemmin, kuten näemme, olivat omiaan opettamaan päinvastaista? --
ettei hän enää ollut ihminen -- lihaa ja luita -- vaan henkiolento,
joka taisi tulla ja mennä tuulen tavalla, ettei kukaan tiennyt mistä
hän tuli tahi minne hän meni, mutta joka opettamista varten ilmestyi
ihmisenä _erilaisissa_ liha- ja luuruumiissa, jotka hän loi ja teki
tyhjäksi sitä mukaan kun tilaisuus vaati?

Ennen ristiinnaulitsemistaan oli Herramme ollut tuttavallisella
kannalla opetuslapsiensa kanssa, mutta ylösnousemisensa jälestä oli hän
enemmän itseensä sulkeutunut heidän suhteensa, vaikkakin hän rakasti
heitä yhtä paljon kuin ennen. Epäilemättä tapahtui tämä huomauttaakseen
heille perusteellisella tavalla siitä arvokkaisuudesta ja kunniasta,
joka seurasi hänen korkeaa korotustaan, ja vaikuttaakseen heissä
tarpeellista kunnioitusta hänen persoonaansa ja valtaansa kohtaan.
Vaikkei Jeesukselta ihmisenä koskaan puuttunut sitä arvokkaisuutta
olennossa, joka vaatii kunnioitusta, oli kumminkin suurempi
erilläänoleminen välttämätön ja sopiva senjälkeen, kun hän oli
muuttunut jumalalliseksi luonnoksi. Sellaista arvokkaisuutta on Jehova
aina vaariinottanut luotuja olentoja kohtaan ja onkin se paikallaan.
Tämä varovaisuus huomataan Herramme kaikissa puheluissa opetuslapsiensa
kanssa, ylösnousemisensa jälkeen. Ne olivat hyvin lyhyitä, niinkuin hän
oli sanonut: "En minä enää puhu paljoa teidän kanssanne."
-- Joh. 14: 30.

Niille, jotka uskovat, että taivaallinen Isämme on henki eikä ihminen,
ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että meidän Herramme Jeesus, joka on
korotettu Jumalalliseen luontoon, ja joka ei ole ainoastaan Jumalan
siveellinen kuva, vaan todellisuudessa "_Isän olemuksen perikuva_", ei
enää ole ihminen, vaan henkiolento, jota ei kukaan ihminen ole nähnyt,
eikä voi nähdä, ihmeen tapahtumatta. On aivan yhtä mahdotonta ihmisille
nähdä Herran Jeesuksen verhoamatonta kirkkautta, kuin heille on nähdä
Jehovaa. Ajattele hetkisenkään, mitenkä henkisen kirkkauden pelkkä
heijastus vaikutti Moosekseen ja Israeliin Siinailla. (Hebr. 12: 21; 2
Moos. 19; 20: 19--21; 33: 20--23; 34: 29--35.) "Niin hirmuinen oli se
näky", niin valtava ja peljästyttävä, että Mooses sanoi: "Olen
peljästynyt ja vapisen." Ja vaikka Moosesta vahvistettiin
yliluonnollisella tavalla, voidakseen nähdä Herran kirkkautta, niin
että hän neljänäkymmenenä päivänä ja neljänäkymmenenä yönä, yksin
Jumalan kanssa, hänen kirkkautensa varjostamana, ilman ruokaa ja
juomaa, otti vastaan ja kirjotti jumalallisen lain (2 Moos. 34: 28),
sai hän, kun hän halusi nähdä Jumalaa kasvoista kasvoihin, tietää: "Et
sinä taida nähdä minun kasvojani; sillä ei yksikään ihminen, joka minun
näkee, taida elää." (2 Moos. 33: 20.) Kaikki mitä Mooses koskaan on
nähnyt, oli sentähden _näky_, joka esitti Jumalaa, mikään muu ei ollut
mahdollista. Tämä soveltuukin apostolien lausuntojen kanssa: "Ei kukaan
[s.o. _ihminen] ole milloinkaan nähnyt Jumalaa_"; hän on kuolematon,
näkymätön Kuningas _jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi
[koskaan] nähdä_. (1 Tim. 6: 15, 16.) Mutta selvästi sanotaan, että
henkiolennot voivat nähdä ja näkevät Jumalan. -- Matt. 18: 10.

Jos Herramme vielä on "_ihminen_ Kristus Jeesus, joka antoi itsensä
lunnaiksi kaikkien edestä." (1 Tim. 2: 5, 6) -- jos hän, kun oli tullut
kuoletetuksi lihassa, herätettiin jälleen lihassa, eikä, niinkuin
apostoli selittää, elämää antavana henkenä -- silloin hän, sen sijaan
että olisi korotettu korkeammalle enkeleitä ja kaikkia nimiä, mitä maan
päällä mainitaan, on vielä ihminen. Jos hänellä vielä on palvelijan
muoto, jonka hän otti päällensä kärsiäkseen kuoleman jokaisen edestä,
ja jos hän on vielä vähän alempi enkeleitä, ei hän koskaan voi nähdä
Jumalaa. Mutta miten mahdoton onkaan sellainen mielipide, kun sitä
täydellisesti tarkastetaan apostolisen todistuksen valossa. Ajattele
myös, että jos Herramme liha, joka läväistiin ja jota naulat, peitsi ja
orjantappurakruunu haavoittivat, ja johon kärsimys on painanut
leimansa, on hänen ihana ruumiinsa, ja jos arvet ja riutuneet
inhimilliset piirteet muodostaisivat erottamattoman osan Herramme
korotetusta olemuksesta, ei hän likimainkaan olisi kaunis, vaikka kohta
rakastaisimme haavoja, joita hän sai meidän tähtemme. Ja jos hänellä
siis on epätäydellinen, arvettunut, rumentunut ruumis, ja jos meidän on
tultava _hänen kaltaisikseen_, eikö siitä seuraisi, että ne apostolit,
joita ristiinnaulittiin, mestattiin, kivitettiin kuoliaiksi,
poltettiin, leikattiin kappaleiksi, joita petoeläimet repivät, samoin
kuin ne, joita tapaturma on kohdannut, samaten jokainen kantasivat
hänen ruumiinvikojaan ja arpiaan. Ja eikö taivas, tämän käsityksen
mukaan, tarjoaisi mitä epämiellyttävimmän näyn -- ijankaikkisesti.
Mutta asia ei ole niin, eikä kukaan voisi kauvemmin omaksua niin
järjetöntä ja epäraamatullista mielipidettä. Henkiolennot ovat
täydellisiä joka suhteessa. Sen johdosta terottaakin apostoli
Seurakunnan jäsenille, jotka ovat taivaallisen tahi hengellisen
kirkkauden ja kunnian perillisiä, että [olento] katoavaisuudessa
[kuolemassa] kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; häpeässä
kylvetään [huolien, surujen y.m. murtamana], kirkkaudessa herätetään;
heikkoudessa [haavoineen, arpineen y.m.] kylvetään, voimassa
herätetään, kylvetään sielullinen [kirjaimellisesti eläimellinen]
ruumis, herätetään hengellinen ruumis; -- -- ja että niinkuin meissä on
ollut maallisen [Isän] kuva: niin meissä on myös oleva taivaallisen
[Herran] kuva (Kor. 15: 42--51.) Herramme Jeesus otti meidän tähtemme
myöskin maallisen kuvan vähäksi ajaksi, että hän voisi lunastaa meidät.
Mutta ylösnousemisessaan tuli hänestä taivaallinen Herra (Room. 14: 9),
ja me tulemme pian, jos olemme uskollisia, omistamaan taivaallisen
Herran kuvan (hengelliset ruumiit), niinkuin meissä nyt vielä on
maallisen herran, Aadamin, kuva (maalliset ruumiit.)

Muistakaamme miten kävi Paavalille -- tullaksensa apostoliksi, täytyi
hänen olla _todistaja_ -- täytyi hänen nähdä Herra ylösnousemisensa
jälestä. Hän ei ollut niitä, joka näki Jeesuksen ylösnousemisen
ilmestykset ja läsnäolon noina neljänäkymmenenä päivänä; niinmuodoin
suotiin hänelle erityisesti vilahdukselta nähdä Herraa. Mutta hän ei
nähnyt Herraa sellaisena kuin toiset -- puettuna lihaan ja
erimuotoisiin vaatteisiin. Ja ainoastaan silmäys Herramme
verhomattomaan ihanaan olentoon kaatoi hänet maahan sellaisen
kirkkauden sokaisemana, joka on "kirkkaampi auringon loistoa
puolenpäivän aikana", josta sokeudesta ainoastaan ihmetyö saattoi hänet
parantaa ja antaa hänelle vaikkakin vaan osittaisesti näön. (Apt. 9:
17, 18.) Eiköhän Paavali nähnyt Herraa sellaisena kuin hän _on_ --
henkiolentona? Ja eiköhän Herramme noina neljänäkymmenenä päivänä
_näyttäytynyt_ sellaisena kuin hän _oli_, s.o. niinkuin hän ennen oli
ollut niitä erityisiä tarkotuksia ja syitä varten, joita jo on
osotettu? Eikä ole mitään syytä epäillä tätä. Mutta Herralla oli eri
tarkotus, jonka vuoksi hän näyttäytyi tällä tavalla Paavalille, samoin
kuin hänellä oli eri tarkotus, jonka mukaan hän toimi, kun hän eri
tavalla näyttäytyi toisille. Tätä tarkotusta osottaa Paavali sanoen:
"Mutta kaikkein viimeiseksi hän _näyttäytyi minullekin_, joka olen
_ikäänkuin_ KESKEN [ennen aikaan] SYNTYNYT." (1 Kor. 15: 8.) Niinkuin
Herramme ylösnouseminen merkitsi hänen _syntymistänsä_ kuolleista
hengellisen olemassaolon täyteen täydellisyyteen (Kol. 1: 18; Room. 8:
29), niin esitetään tässä ja muuallakin Seurakunnan, Kristuksen
ruumiin, ylösnousemista, syntymiseksi. Meidän syntymisessämme tahi
ylösnousemisessamme henkiolentoina me saamme nähdä Herran sellaisena
_kuin hän on_, niinkuin Paavali näki hänet; mutta me, jotka silloin
olemme _muuttuneet_ tahi syntyneet henkiolennoiksi, emme tarvitse
kaatua maahan tahi tulla sokeiksi Herramme kirkkaan olennon
näkemisestä. Paavalin sanat tarkottavat, että hän näki hänet
_sellaisena_ kuin me tulemme näkemään hänet -- "_sellaisena kuin hän
oli_." Hän näki hänet sellaisena kuin Kristuksen ruumiin kaikki jäsenet
tulevat näkemään hänet, mutta ENNEN OIKEAA AIKAA, ennenkuin hän oli
syntynyt kuolleista ja niinmuodoin ennenkuin hän saattoi kestää sitä;
-- kumminkin "_sellaisena_" kuin jokainen, joka on niin syntynyt, tulee
aikanaan hänet näkemään.

Mooses, tullessaan alas vuorelta ilmottamaan lakiliittoa Israelin
lapsille, oli uuden liiton suuremman Lainantajan ja Välimiehen esikuva,
joka toisessa tulemisessaan astuu esille hallitsemaan ja siunaamaan
maailmaa. Mooses oli siis esikuva Seurakunnasta kokonaisuudessaan,
jonka päänä Herramme on. Mooseksen oleminen Herran läheisyydessä sai
hänen kasvonsa loistamaan niin, ettei kansa voinut katsoa häneen, ja
hänen oli sentähden pidettävä peitettä, esikuvaten täten Kristuksen
hengellistä kirkkautta. Tämä valaisee sitä kohtaa, jota juuri
tarkastamme. Kristus omistaa todellisen ihanuuden ja kirkkauden, on
Isän olennon perikuva, ja meidän on tultava hänen kaltaisikseen, eikä
kukaan ihminen voi nähdä tätä kirkkautta. Millä tavalla Lain antaja
tulleekaan näyttäytymään maailmalle, kun Herran kirkkaus tulee ilmi,
varmaa on vaan, ettei henkiolentojen kirkkautta tulla näkemään. He
tulevat puhumaan peitteen läpi -- verhon takaa. Tätä ja paljon muuta
tarkotettiin Mooseksen peitteellä. -- 2 Moos. 34: 30--33.

Siinä määrässä kuin me omistamme aineelle huolellista tutkimusta,
tulemme yhä enemmän näkemään sitä jumalallista viisautta, joka ilmeni
siinä tavassa, jolla Herramme ylösnousemus ilmotettiin apostoleille,
jotta heistä tulisi täydellisesti vakuutettuja, luotettavia todistajia,
ja jotta hiljaiset maailmassa voisivat ottaa vastaan heidän
todistuksensa ja uskoa, että Jumala herätti Herramme kuolleista --
jotta he voisivat tuntea hänet, joka oli kuollut; mutta nyt elää
ijankaikkisesti, ja uskoa ja tulla Jumalan luokse hänen kauttansa. Ja
kun me katselemme häntä totuuden pyhän Hengen johdolla, laajenee
mielemme, ja me emme enää näe hänessä ihmistä Kristusta Jeesusta, vaan
voiman ja kunnian Herran, joka on osallinen jumalallisesta luonnosta.
Ja siten me tunnemme hänet, jonka tulemista ja valtakuntaa Seurakunta
niin vakavasti on rukoillut ja odottanut. Eikä kukaan, joka käsittää
hänen suuren korottamisensa, voi hänen toisessa tulemisessaan
odottaa ihmistä Kristusta Jeesusta siinä liharuumiissa, joka oli
valmistettu uhriksi ja haavotettiin ja _annettiin_ kuolemaan meidän
lunastukseksemme. Ei myöskään tule odottaa, että hän toisessa
tulemisessa tulee "näkymään" tahi _ilmestymään_ erilaisissa liha- ja
luu-ruumiissa maailmalle -- tämä oli tarpeellista näille varhaisille
_todistajille_. mutta ei ole nyt enää. Hän tulee, kuten saamme nähdä,
ilmottamaan toisen läsnäolonsa aivan erilaisella tavalla.

Siitä, mitä olemme huomanneet henkiolennoista ja heidän tavastaan
ilmaista itseään menneinä aikoina, näemme selvästi, että jos Herramme
toisessa tulemisessaan ilmestyisi sillä tavalla, että hän joko avaisi
maailman silmät, jotta voisivat nähdä hänen kirkkautensa, niinkuin hän
teki Paavalille ja Danielille, tahi ottaisi ihmisruumiin, olisi tämä
vahingoksi sille suunnitelmalle, jonka hän on ilmaissut Sanassaan. Jos
hän näyttäytyisi kirkkaudessaan maailmalle, kun heidän silmänsä
yliluonnollisella tavalla tehtäisi kykeneviksi näkemään hänet, tulisi
vaikutus olemaan lamauttava suuren valtavuutensa vuoksi, ja jos hän
sitä vastoin näyttäytyisi _ihmisenä_, olisi tämä alentavaa hänen
arvolleen ja maailma saisi sen kautta alhaisemman käsityksen
jumalallisesta luonnosta ja muodosta, joka ei olisi yhtäpitävä
todellisuuden kanssa. Ja koska ei kumpikaan tapa näytä tarpeelliselta
eikä edulliselta nykyään, niin emme voi otaksua, että kumpaakaan näistä
tavoista tultaisiin käyttämään.

Päinvastoin on meidän odotettava, että Kristus-henkilö tulee
ilmestymään ihmissuvun lihassa samalla tavalla kuin silloin, kun Herra
"_tuli lihaksi_" ja asui ihmisten keskuudessa, kun Jumala oli
ilmestynyt hänen lihassansa. Ihmisluonto on, kun se on täydellinen ja
sopusoinnussa Jumalan kanssa, _Jumalan kuva_ lihassa; niinmuodoin oli
alkuperäisesti täydellinen Aadam Jumalan kuva ja niin oli täydellinen
ihminen Kristus myös. Siten saattoi hän sanoa opetuslapselleen
Filippukselle, joka pyysi saada _nähdä_ Isää: "Joka on nähnyt minut, on
nähnyt Isän" -- on nähnyt Jumalan kuvan lihassa, "Jumalan ilmestyneenä
lihassa." (engl. kään.)

Samoin tulevat myös ihmissuvun jäsenet ylipäänsä, siinä määrin kuin he
vähitellen jälleen saavuttavat, kauvan kadoksissa olleen Jumalan kuvan,
olemaan luonnollisia kuvia Isästä ja Kristushenkilöstä. Kohta
tuhatvuotiskauden alussa tulee olemaan, niinkuin olemme nähneet,
täydellisiä ihmisolentoja maailman nähtävänä (I Osa, siv. 350--355):
Aabraham, Isak ja Jaakob ja pyhät profeetat, jotka jo ovat tulleet
koetelluiksi ja hyväksytyiksi, tulevat olemaan "ruhtinaita" ihmisten
seassa, hengellisen, näkymättömän valtakunnan näkyväisiä edustajia.
Näissä tulee Kristus ilmestymään -- _heidän lihassaan_ -- niinkuin Isä
oli ilmestynyt hänen lihassaan. Ja sitä mukaan kun "se, joka tahtoo"
saavuttaa täydellisyyttä ja taipuu täydelliseen sopusointuun Kristuksen
tahdon kanssa, tulee jokainen sellainen tulemaan Jumalan ja Kristuksen
kuvaksi ja jokaisessa sellaisessa tulee Kristus ilmestymään.

Täydellinen ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi siveellisessä
suhteessa, saattaa, kun hän kerran on kokonaan pyhittänyt itsensä
Jumalalle, täydellisesti käsittää Jumalan pyhän Hengen ja Sanan; ja
kirkastettu Seurakunta on opastava häntä. Epäilemättä tulevat myös näyt
ja ilmestykset ja tiedonannot ylipäänsä hengellisen valtakunnan ja sen
maallisen edustajien välillä olemaan esteettömämpiä ja yleisempiä kuin
mitä ne ennen milloinkaan ovat olleet -- enemmän sen tapaisia kuin
kanssakäyminen Eedenissä oli, ennenkuin synti toi mukanaan kirousta ja
erottamista Jumalan suosiosta ja yhteydestä hänen kanssaan.

Ei siis ole olemassa mitään, järjen enemmän kuin Raamatunkaan kannalta,
joka vaatisi Herramme toisessa tulemisessa näyttäytymään erilaisissa
liha- ja luuruumiissa. Ettei sellainen menettelytapa ole tarpeellinen,
selviää siitä menestyksestä, mikä Saatanan valtakunnalla on ollut, joka
vaikuttaa ihmisien kautta välikappaleinaan. Ne, jotka ovat mielistyneet
pahan ja eksytyksen henkeen, edustavat suurta, näkymätöntä ruhtinasta
täydellisimmässä määrässä. Hän ilmestyy siten heidän lihassaan, vaikka
itse onkin ihmisille näkymätön henkiolento.

Kristus-henkilön jäsenet tulevat, kun ovat tulleet muutetuiksi ja
tehdyiksi osallisiksi Jumalallisesta luonnosta, olemaan henkiolentoja
yhtä varmasti kuin Saatanakin on sellainen ja yhtä näkymättömiä
ihmisille. Heidän toimintansa tulee tavaltaan olemaan samanlainen,
mutta suora vastakohta luonteeseen ja tuloksiin nähden. Heidän
kunniakkaat jäsenensä, jotka eivät ole tietämättömyyden ja heikkouden
orjuuttamia kuten suurin osa Saatanan palvelijoista, vaan täydellisiksi
tehtyjä ja "todella vapaita", tulevat toimimaan älykkäällä ja
sopusointuisella tavalla vapaasta valinnasta ja rakkaudesta, ja heidän
luottamustoimensa tulevat olemaan palkintoja vanhurskaudesta.

Herramme läsnäolo tulee ilmestymään _maailmalle_ "suuren voiman ja
kirkkauden" ilmiöinä, ei kumminkaan ainoastaan luonnollisille silmille
vaan sen ymmärryksen silmille, siinä määrässä kuin ne avautuvat
huomaamaan niitä suuria muutoksia, joita uusi Hallitsija tulee
aikaansaamaan. Hänen läsnäolonsa ja oikeudenmukainen hallituksensa
tulee näkymään sekä niissä rangastuksissa että niissä siunauksissa,
jotka tulevat vuotamaan maailmaan hänen hallituksestansa.

Kauvan ja yleisesti on uskottu, että hätä ja vaikeudet tulevat
jumalattomille pahuuden rangastuksena. Koska tämä näytti olevan
luonnollinen ja oikea laki, ovat ihmiset ylipäänsä omaksuneet tämän
mielipiteen, ajatellen sen olevan niinkuin olla tulee, vaikkei
olisikaan niin. Ankara todellisuus todistaa kumminkin Raamatun kanssa,
että menneisyydessä saivatkin jumaliset useimmiten kärsiä vaikeuksia ja
vaivoja. (2 Tim. 3: 12.) Mutta "hädän päivänä", sinä neljänkymmenen
vuoden aikana, joka johtaa Messiaksen hallituksen alkuun, asiaintila
tulee olemaan päinvastainen. Sinä päivänä tulevat pahat voimat
kumottaviksi, ja asteettain pystytetty oikeudenmukaisuus tulee pian
aikaansaamaan tekojansa vastaavan koston niille, jotka tekevät pahaa,
ja siunauksia niille, jotka tekevät hyvää. -- "Tuska ja ahdistus
jokaisen pahaa harjottavan ihmisen sielulle -- -- -- mutta kirkkaus ja
kunnia ja rauha jokaiselle, joka harjottaa sitä mikä hyvää on" -- tänä
"vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivänä, hänen, joka
antaa kullekin tekojensa mukaan." -- (Room. 2: 9, 10, 5, 6.) Ja koska
nyt on niin paljon sellaista, joka on pahaa, tulee kosto aluksi olemaan
hyvin laajaperäinen, jota seuraa "ahdistuksen aika, jommoista ei ole
ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan." Tällä tavalla,
kostossa, hädässä ja vihassa kansojen yli, tulee Jumala ilmottamaan
maailmalle, että armotalouksien ja hallitsijain vaihdos on tapahtunut.
Ja tällä tavalla, "kun Herran tuomiot kohtaavat maata, niin maan piirin
asukkaat oppivat vanhurskautta." (Jes. 26: 5--11.) He tulevat oppimaan,
että uuden asiaintilan vallitessa ne, jotka tekevät oikein, korotetaan,
ja jotka tekevät pahaa, estetään ja rangastaan. Joka tahtoo saada
selvän profeetallisen todistuksen tästä valtakunnasta ja sen
toiminnasta nöyrien, oikeutta harrastavien, köyhien, tarvitsevaisten ja
sorrettujen hyväksi, ja yksinoikeuksien [monopoolien] ja jokaisen
vääryyteen ja sortoon perustuvan järjestelmän kumoamisesta ja
inhimillisten olosuhteiden yleisestä tasottamisesta, lukekoon tarkasti
psalmit 72: 1--19; 37: 1--14.

Meidän kuninkaamme tulee täten ilmestymään vähitellen: toiset tulevat
näkemään hänet varemmin kuin toiset, mutta lopulta: "kaikkien silmät
saavat nähdä [_horao_ -- huomata] hänet." (Ilm. 1: 7.) Mutta "hän tulee
pilvissä"; ja hädän pilvien raskaina ja pimeinä riippuessa, ja vuorien
[tämän maailman valtakuntien] vapistessa ja kaatuessa, ja maan
(järjestettyjen yhteiskuntien) horjuessa, hajotessa ja sulaessa,
alkavat muutamat huomata sitä, minkä me nyt julistamme olevan lähellä
-- että Jehovan suuri päivä on tullut; että kansojen hädän ja vihan
päivä on alkamaisillansa, ja että Jehovan Voideltu on ottamaisillansa
suuren valtansa alkaakseen työnsä, tehdäkseen oikeuden ojennusnuoraksi
ja vanhurskauden luotinauhaksi. (Jes. 28: 17.) Ja "hänen on hallittava
kunnes" hän on _kukistanut_ ne kaikki vallat ja lait maan päällä, jotka
ovat ristiriidassa taivaassa vallitsevien lakien kanssa.

Siinä määrin kuin hätä enenee, tulevat ihmiset, vaikka turhaan,
hakemaan turvaa maan "luolista" ja vuorenrotkoista, sen suurista
kallioista ja linnoituksista (vapaamuurarikunnasta, Odd
Fellow-seurasta, ammattiyhdistyksistä, ammattikunnista, trusteista
[jonkun kauppahaaran etevimpien liikkeiden yhdistyminen yhteisen
keskushallinnon alaisiksi] ja kaikenlaisista maallisista ja
kirkollisista yhtymistä), sekä vuorilta (hallituksilta) maan päällä;
sanoen: "Kaatukaa meidän päällemme [peittäkää, suojelkaa meitä] ja
kätkekää meidät valtaistuimella istujan kasvoilta ja Karitsan vihalta!
Sillä heidän vihansa suuri päivä on tullut." -- Ilm. 6: 15--17.
[Tarkotus on turvaa, eikä turmiota. Tavallinen mielipide, että tämä
paikka opettaa, että pahat ihmiset voivat saada kyllin uskoa
rukoilemaan todellisten vuorten kaatumista, on mahdoton. Todellinen
täyttymys on jo alkamaisillansa: suuret, rikkaat, eikä vähemmän köyhät,
etsivät vuorilta, luolista ja rotkoista suojaa, kun hädän yhä
uhkaavampi rajuilma, jonka kaikki näkevät, on nousemaisillansa.]

Rahan epäjumaloiminen, joka on saattanut koko maailman mielettömäksi,
ja jolla tulee olemaan niin silmiinpistävä osa hädän aikana, kun ei
ainoastaan rahojen kokoaminen, vaan myös niiden säilyttäminen tulee
tuottamaan murhetta, tulee perinpohjin kukistettavaksi, kuten näemme
Jes. 2: 18--21; Hes. 7: 17--19.

Hädän suuren päivän tulevat kaikki tuntemaan, ja sen myrskyltä tulevat
kaikki etsimään suojaa, vaikka harvat tulevat näkemään, että Herran
tuomiot, jotka silloin kohtaavat maata, ovat tuloksia hänen
_läsnäolostansa_, hänen valtuutensa pystyttämisestä ja hänen lakiensa
pakollisesta sovelluttamisesta. Aikaa myöten tulevat kumminkin kaikki
tuntemaan ["näkemään"] kirkkauden Kuninkaan; ja kaikki, jotka silloin
rakastavat vanhurskautta, tulevat ilomielin tottelemaan häntä ja
täydellisesti mukautumaan hänen vanhurskaisiin vaatimuksiinsa.

Se tulee olemaan koston päivä kaikille, jotka viekkaudella tai
väkivallalla, joskus lain nimellä ja sen vahvistuksella, väärällä
tavalla ovat anastaneet toisten oikeuksia tahi omaisuutta. Kosto tulee
niinkuin olemme nähneet _Herralta kansanjoukkojen_ kapinaan nousun
_kautta_.

Ahdistuksissansa, vastahakoisina luopumaan yhdestä markasta tahi
tynnyrin alasta maata tahi kauvan omistetusta ja kauvan epäämättömästä
itseottamasta oikeudesta tahi arvosta, tulevat monet etsimään suojaa
tähänastisista mahtavista -- porvarillisista, yhteiskunnallisista ja
kirkollisista -- laitoksista, edistääkseen ja suojellakseen etujansa,
tietäen, että yksin ollen täytyy heidän kaatua. Mutta nämät eivät voi
heitä auttaa Herran vihan päivänä. Lähestyvä taistelu ja kosto saa
kaikki kansat vaikeroimaan, sillä tulee olemaan hädän aika sellainen,
jota ei koskaan ole ollut sitten kun ihmisiä on ollut -- eikä myöskään
enää tule olemaan. _Hänen tähtensä_ he tulevat vaikeroimaan; koska
hänen tuomionsa luonnollisella tavalla ovat aikaansaaneet suuren hädän;
siksi että Herra nousee maata peljättämään ja hävittämään siinä
vallitsevaa turmelusta. (Jes. 2: 21.) Niin laajakantoisiksi tulevat
tuomio ja hätä, ettei kukaan voi niitä paeta. Lopuksi tulee jokainen
silmä huomaamaan muutoksen ja näkemään, että Herra hallitsee. Hätä
voisi huomattavasti vähentyä, jos ihmiset viipymättä huomaisivat toimia
oikeuden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti, ja luopuisivat
kaikista entisaikojen epäoikeutetuista etuoikeuksista, vaikka ne
olisivatkin lain vahvistamat; mutta tätä ei itsekkäisyys tule
myöntämään ennenkuin hätä tulee musertamaan ja kukistamaan ylpeät,
nöyryyttämään mahtavat ja korottamaan hiljaiset.

Mutta vasta sitten, kun suuri hädän päivä lähestyy loppuansa, vasta
sitten kun pakanalliset valtakunnat ovat jauhetut tomuksi ja kokonaan
poistetut tieltä, ettei niiden sijaa tule löytymään (v. 1914 kuten
edellisessä luvussa on näytetty) -- vasta sitten kun suuri Baabeli on
kokonaan kukistettu ja sen vaikutus maailmaan tehty tyhjäksi, -- tulee
ihmissuvun suuri enemmistö näkemään asiain tilan. Silloin he tulevat
näkemään, että se suuri hätä, jonka läpi he ovat kulkeneet, oli juuri
se, mitä kuvauksellisesti esitetään "taisteluksi kaikkivaltiaan Jumalan
suurena päivänä" (Ilm. 16: 14); että siinä määrässä, kuin ovat
myötävaikuttaneet eksytykseen ja vääryyteen, ovat he taistelleet uuden
vallan ja uuden Maailmanhallitsijan lakia ja voimaa vastaan; ja että
siinä määrässä kuin heidän kielensä ja kynänsä ja kätensä ja
vaikutuksensa ja varansa ovat käytetyt tukemaan _oikeutta_ ja totuutta
joka asiassa, siinä määrässä he ovat taistelleet Herran puolella.

Toiset oppivat pikemmin tuntemaan hädän merkityksen kuin toiset, koska
ovat oppivaisempia. Ja koko tämän hädän kuluessa, tulee löytymään
niitä, jotka tulevat todistamaan syyn, josta tämä aiheutuu, todistamaan
että Herran läsnäolo ja hänen valtakuntansa pystyttäminen, joka on
pimeyden valtojen vastakohta, on hädän ja yhteiskunnan huojumisen ja
kukistumisen todellinen syy, ja osottavat, että kaikki, jotka asettuvat
totuutta ja vanhurskautta vastaan, ovat uuden valtakunnan vihollisia,
ja että heidän, jos eivät vaan kiireesti alistu, on kärsittävä
häpeällinen tappio. Kumminkaan eivät joukot, tavallisuuden mukaisesti,
tule välittämään viisaista neuvoista, ennenkuin ovat tulleet
täydellisesti nöyryytetyiksi uuden valtakunnan rautavaltikan alle, ja
vasta lopulta tulevat he huomaamaan toimintatapansa mielettömyyden.

Varsinaista opettajaa ja valonkantajaa (Matt. 5: 14), totista
Seurakuntaa, Kristuksen ruumista ei jätetä pimeyteen oppiakseen
Herransa läsnäolon sen vihan ja voiman ilmestymisen kautta, joka tulee
opettamaan tämän asian maailmalle. Seurakunnan valaisemisesta on
erityisesti pidetty huolta. Vahvan profeetallisen sanan kautta,
joka loistaa kynttilän tavalla pimeässä huoneessa, on sille
selvällä ja varmalla tavalla ilmotettu, mitä on odotettavissa. (2 Piet.
1: 19.) Profeetallisen sanan kautta ei sitä ainoastaan varjella
alakuloisuudesta ja tehdä taitavaksi voittamaan niitä koetuksia, ansoja
ja loukkauskiviä, jotka ovat erittäin vallalla "pahana päivänä", jotta
se voittajana voisi seisoa hyväksyttynä Jumalan edessä, vaan tulee
hänestä maailman valonkantaja ja opettaja. Seurakunta tulee tällä
tavoin kykeneväksi osottamaan maailmalle hädän syytä ja ilmottamaan
uuden hallitsijan läsnäoloa ja julistamaan uuden armotalouden
periaatteita, suunnitelmaa ja tarkotusta ja opettamaan maailmalle, mitä
sen, asiain näin ollen, olisi parasta tehdä. Ja vaikka ihmiset eivät
tule välittämään osotuksista, ennenkuin hätä pakottaa heitä näkemään
alistumisen olevan viisainta, tulee se olemaan heille suureksi avuksi
oppiessaan tätä opetusta. Juuri tätä "jalkojen" tai Seurakunnan
viimeisten jäsenten tehtävää, joiden on julistettava vuorilla
(valtakunnissa), että _Kristuksen hallitus on alkanut_, tarkotetaan
Jes. 52: 7.



Näennäisesti ristiriidassa olevia Raamatun paikkoja.


Raamatussa on muutamia lausuntoja Herramme palaamisen ja ilmestymisen
tavasta, jotka, kunnes ovat tulleet kyllin tarkkaan tutkituiksi,
näyttävät puhuvan toisiansa vastaan. Ja epäilemättä ovat ne olleet
omiaan Jumalan tarkotuksen mukaisesti kätkemään totuuden, kunnes oikea
aika sen ymmärtämiselle on tullut; eikä se silloinkaan ole kaikille,
vaan ainoastaan tuolle vihkiytyneiden erityiselle luokalle, jolle se
oli aijottu.

Esimerkiksi, Herramme sanoi: "Katso, minä tulen _niinkuin varasi_." ja
"niinkuin kävi Noan _päivinä_, niin käy myös ihmisen pojan päivinä
[hänen läsnäolonsa päivinä]: he söivät, joivat, naivat ja naittivat";
"eivätkä _tietäneet_, ennenkuin vedenpaisumus tuli." Ja kun fariseukset
kysyivät Jeesukselta milloin Jumalan valtakunta oli tuleva, vastasi hän
heille ja sanoi: "Ei Jumalan valtakunta _tule nähtävällä tavalla_" --
Hm. 16: 15; Luuk. 17: 26, 27, 20; Matt. 24: 38, 39.

Nämä raamatunpaikat ilmottavat ja valaisevat selvästi Herramme
tulemisen tapaa. Ne osottavat, että hän tulee olemaan läsnä,
näkymättömänä, ja sen ohella tulee toimittamaan työn, josta maailma
jonkun aikaa tulee olemaan täydellisessä tietämättömyydessä. Hänen
tulonsa täytyy siis tapahtua hiljaisella tavalla, kokonaan maailman
tietämättä, aivan "_kuin varas_" tulee, meluamatta tahi tekemättä
jotain sellaista, joka saattaisi herättää huomiota. Niinkuin Noan
päivinä maailma hoiti asioitaan, antamatta vähääkään häiritä itseään ja
vähääkään uskomatta Noan saarnaa tulevasta vedenpaisumuksesta, samalla
tavalla tulee maailma, Herran päivän alkupuolella, uskomatta hänen
läsnäoloonsa ja tulossa olevaan hätään menemään menoaan vähääkään
välittämättä sellaisesta saarnasta, kunnes hädän suuressa
vedenpaisumuksessa vanha maailma -- asiain vanha järjestys -- hukkuu,
häviää, valmistaakseen tilaa uuden järjestyksen, Jumalan valtakunnan,
täydelliselle pystyttämiselle koko taivaan alle. "Niinkuin kävi Noan
päivinä, niin käy myös ihmisen Pojan (_läsnäolon_) päivinä."

Toiselta puolen löydämme sellaisia raamatunpaikkoja, jotka ensimäisellä
silmäyksellä näyttävät olevan suorassa ristiriidassa näiden kanssa;
kuten esimerkiksi: "Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta
_käskyhuudon_, ylienkelin _äänen_ ja Jumalan _pasuunan kajahtaessa_."
-- "Herra Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa enkelien kanssa tulen
liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole
kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille." -- "He [maailma]
_näkevät_ Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella
voimalla ja kirkkaudella." -- "Katso, hän tulee pilvissä, ja _kaikkien
silmät saavat nähdä hänet_." -- 1 Tess. 4: 16; 2 Tess. 1: 7, 8; Matt.
24: 30; Ilm. 1: 7.

Totuuden etsijöinä ei meidän kelpaa sanoa mitä näihin paikkoihin tulee,
että _useammat_ niistä näyttävät tukevan sitä mielipidettä, mikä meistä
on parempi, ja sitten jättää kaikki muut huomioonottamatta. Ennenkuin
olemme saaneet sellaisen käsityksen, jossa Raamatun jokainen lausunto,
kysymyksessä olevasta asiasta, tulee kylliksi kuulumaan, emme saa olla
varmat päässeemme totuuden perille. Yksi ainoa Jumalan lause on yhtä
totinen, ja yhtä luja perustus uskolle kuin sata lausetta. Olisikin
ymmärtäväisempää etsiä sopusointuista käsitystä, kuin tehdä
yksipuoliseen tulkintaan perustuvia johtopäätöksiä ja opinsuuntia,
siten pettäen itseään ja muita.

Ylipäänsä eivät kristityt ollenkaan vaivaa itseään saadakseen näitä
lauseita sopusointuun, ja siksi ovat heidän käsityksensä yksipuolisia
ja vääriä. Jälkimäinen lauseryhmä on yhtä varma kuin ensimäinenkin ja
opettaa näennäisesti suoran vastakohdan Herramme tulemisen ja läsnäolon
hiljaiselle, huomaamattomalle, varasmaiselle tavalle. Paitsi näitä
lausuntoja, saamme vielä kaksi muuta valaistusta hänen tulemisensa
tavalle, nimittäin: "Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen,
on _tuleva_ SAMALLA TAVALLA kuin te näitte hänen taivaaseen
menevänkin", ja: "Niinkuin salama lähtee idästä ja näkyy länteen
saakka, niin on Ihmisen Pojan tulemus oleva." (Apt. 1: 11; Matt. 24:
27.) Tullakseen oikeaan tulokseen, on näillekin annettava oikea arvo.

Ainettamme tutkiessa on meidän huomattava kaksi asiaa: Herramme ilmotti
varmuudella, ettei hänen valtakuntansa tule nähtävällä tavalla ja että
hänen tulemisensa, hänen läsnäolonsa olisi _niinkuin_ varkaan ja
vaatisi terävää ja tarkkaa huomiota sen ilmisaamiseksi ja näkemiseksi.
Ja toiseksi, että kaikki ylempänä olevat raamatunpaikat, joita on
käytetty tukemaan Herramme ulkonaista, näkyväistä ilmestymistä, ovat
lausutut _hyvin kuvauksellisella kielellä_, lukuunottamatta sitä, joka
sanoo hänen tulevan samalla tavalla kuin hän meni pois. Kuvauksellisten
lausuntojen täytyy aina, kun niitä tulkitaan, taipua suoranaisempien,
kirjaimellisempien mukaan, niin pian kun niiden kuvauksellinen luonne
tulee ilmi. Milloinka vaan kirjaimellinen tulkinta tekee väkivaltaa
järjelle ja saattaa myös paikan suoranaiseen ristiriitaan _sanan
mukaisesti käsittävien_ Raamatun paikkojen kanssa, on sellaista paikkaa
pidettävä kuvauksellisena. Kuvauksellisuutta on siinä koetettava
tulkita sopusoinnussa selvästi havaittavien suoranaisten ja
kirjaimellisten paikkojen kanssa, samoin kuin ilmotetun suunnitelman
yleisen luonteen ja tarkotuksen kanssa. Kun kuvaukselliset paikat
ymmärretään kuvauksellisiksi ja tulkitaan sen mukaan, selviää meille
ihana sopusointu kaikkien näiden lausuntojen välillä. Tarkastakaamme
nyt niitä ja huomatkaamme, miten täydellisesti ne pitävät yhtä niiden
paikkojen kanssa, jotka eivät ole kuvauksellisia.

"Itse Herra on tuleva alas taivaasta _käskyhuudon, Ylienkelin äänen_ ja
Jumalan _pasuunan kajahtaessa_." -- (1 Tess. 4: 16.) Ääni ja pasuuna,
joita tässä mainitaan, vastaavat kaikin puolin samoja kuvia
Ilmestyskirjan 11: 15--19: -- "Seitsemäs enkeli pasunoi; niin kuului
taivaassa suuria _ääniä_, jotka sanoivat: 'Maailman kuninkuus on tullut
Herramme ja hänen Voideltunsa omaksi, ja hän on hallitseva
ijankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa -- -- Ja pakanakansat ovat
vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita
kuolleet'", j.n.e. Samoja tapauksia tarkotetaan Danielin ennustuksessa:
-- "Siihen aikaan nousee [ottaa hallituksensa] Mikael [Kristus]
-- -- -- ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä
saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, -- -- -- ja useat jotka maan
tomussa makaavat, heräävät." Mainitessaan äänistä ja pasuunasta, liittää
Paavali tiedonannon: "ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin." 2
Tim. 4: 1 selittää hän edelleen, että Kristus on tuomitseva eläviä ja
kuolleita sekä ilmestymisensä että valtakuntansa kautta; ja elävien
kansojen tuomitsemisen alkamista kerrotaan kaikkialla suurimman hädän
ajaksi, mikä koskaan on ollut. -- Dan. 12: 1.

Siten tarkottavat Paavali, Johannes ja Daniel selvästi samaa aikaa,
Herramme ilmestymisen aikaa ja hänen valtakuntansa pystyttämistä
keskelle tuota suurta hätää ja niitä tapahtumia, jotka käyvät sen ajan
edellä ja alkavat sen. Kaikki kolme esittävät samoja seurauksia
Mikaelin nousemisesta, äänistä ja pasuunasta, nim. hätää ja vihaa
kansojen yli sekä kuolleiden ylösnousemista. Huomaa tämän jälkeen
kuvausta:

"KÄSKYHUUDOLLA." Se kreikkalainen sana, joka tässä käännetään
"käskyhuudolla" on _keleusma_, joka merkitsee _herätys_- tahi
_kehotushuutoa_. Huuto käsittää julkista tiedonantoa, joka ei ole
aijottu muutamille harvoille yksityisille, vaan sekalaiselle yleisölle.
Sen tarkotuksena on joko pelästyttää ja tehdä rauhattomaksi tahi auttaa
ja kehottaa. Taikka saattaa sillä olla erilainen vaikutus toiseen, ja
vastakkainen vaikutus toiseen luokkaan, aina asianhaarojen ja suhteiden
mukaan.

Asiain tila maailmassa viimeksikuluneiden viidentoista vuoden aikana,
vastaa sattuvalla tavalla tätä kuvaa. Liikkeitä on herännyt kaikkialla
maailmassa, jotka sisältävät kehotuksen kaikille heräämään
tietoisuuteen oikeuksistansa ja etuoikeuksistansa ihmisinä ja
miettimään keskinäisiä suhteitaan, periaatteita, joille ne ovat
perustetut, ja tarkotusperiä, joita niiden kautta on saavutettava.
Missä on se sivistynyt kansa maan päällä, joka ei ole kuullut huutoa,
ja kokenut sen vaikutusta! Koko sivistynyt maailma on muutamien
viimeisten vuosien kuluessa tutkinut kansallistaloutta,
kansalaisoikeuksia ja yhteiskunnallisia vapauksia enemmän kuin koskaan
ennen ihmissuvun historiassa; ja ihmiset kehottavat toisiaan ja heitä
kehotetaan enemmän kuin ennen koskaan tutkimaan näitä asioita pohjaa
myöten. Se kehotushuuto, joka pantiin liikkeelle tiedon lisääntyessä
ihmisten keskuudessa, ja on piirittänyt koko maan, ja sen vaikutuksesta
yhtyvät ihmiset yhteen, sellaisten miesten kehottamina ja avustamina,
joilla on päätä, ja jotka ovat kyllin lahjakkaita tavotellakseen sekä
todellisia että luuloteltuja oikeuksia ja vapauksia ja taistellakseen
niiden puolesta. Ja siinä määrässä kuin heidän järjestönsä kasvavat ja
monistuvat, tulee huuto äänekkäämmäksi ja kestävämmäksi ja tuossa
tuokiossa tulee se niinkuin on ennustettu, johtamaan siihen suureen
hädän aikaan, jolloin kapina vallitsee vihastuneiden kansain
keskuudessa. Tätä tulosta kertoo profeetta kuvaavasti: -- "Vuorilla on
niinkuin suuren kansan kohina. Kuule kokoontuneiden kansakuntain
kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa." -- Jes. 13: 4.

"YLIENKELIN ÄÄNI" -- on toinen sattuva, samansisältöinen kuva. Nimi
"ylienkeli" merkitsee _ylin lähettiläs_; ja meidän voideltu Herramme
itse on Jehovan Ensimäinen Lähettiläs -- "liiton Lähettiläs." (Mal. 3:
1.) Daniel tähtää samaan henkilöön ja kutsuu häntä Mikaeliksi, joka
nimi merkitsee _kuka on niinkuin Jumala?_ -- sopiva nimi hänelle, joka
on "Isän olennon oikea perikuva", ja hänen valtansa ja voimansa
edustaja. Ylienkelin ääni merkitsee Kristuksen valtuutta ja hallitusta.
Tämä kuva esittää siis Kristusta ottamassa hallitusta käsiinsä tahi
alkamassa hallitustansa ja antamassa ulos käskyjänsä, julkisia
asetuksiansa, ilmottaen armotalouden vaihdosta sovelluttamalla
valtakuntansa lakeja.

Daniel lausuu saman ajatuksen toisella tavalla, kun hän sanoo: "Siihen
aikaan _nousee_ Mikael", se suuri ruhtinas. Nousee merkitsee, että hän
ottaa vallan, jakaa käskyjä. Katso "nousee" Jes. 2: 19, 21. Toisen
valaistuksen tähän kuvaukseen antaa David, joka profeetallisesti sanoo
Kristuksesta: "Hän antaa äänensä kuulua ja maa sulaa." Suuri hätä tulee
esiintymään, ja maa (järjestetty yhteiskunta) tulee sulamaan ja
hajoamaan hallinnon muutoksen kautta, joka tulee astumaan voimaan, kun
uusi Kuningas antaa kuulua käskevän äänensä. Hänen käskystänsä täytyy
kaikkien eksytyksille perustettujen järjestelmien kaatua, olivatpa ne
sitten miten vanhoja tahi hyvin varustettuja ja vahvistettuja tahansa.
Miekka, joka käy ulos hänen suustansa, on aiheuttava hävityksen:
kaikinpuolinen totuus joka asiassa on tuomitseva ihmiset, ja hänen
valtansa ja toimintansa aiheuttaa pahan ja eksytyksen kukistumisen
kaikissa sen tuhansissa muodoissa.

"JUMALAN PASUUNA." Monet näyttävät ajattelemattomasti omaksuvan
sen käsityksen, että tämä pasuuna tulee olemaan ääni ilmassa
kirjaimellisessa merkityksessä. Mutta tämä näyttäytyy olevan
järjetön odotus, kun huomaa Paavalin tässä tarkottavan samaa, jota
Ilmestyskirjan kirjottaja nimittää "seitsemänneksi pasuunaksi",
"viimeiseksi pasuunaksi" kuvannollisien pasuunien _sarjassa_. (Ilm. 11:
15; 1 Kor. 15: 52.) Todistus siitä, että molemmat tarkottavat samaa
pasuunaa, huomataan niiden tapahtumien selostuksessa, joita molemmat
mainitsevat tapahtuviksi sen yhteydessä. Paavali mainitsee
ylösnousemisen ja Jumalan valtakunnan pystyttämisen "Jumalan pasuunan"
yhteydessä ja Johannes mainitsee samat asiat, jos kohta enemmän
yksityisseikkoja myöten. On selvää, että on oikein kutsua "seitsemättä"
tahi "viimeistä" pasuunaa Jumalan pasuunaksi, kun muistamme, että ne
tapaukset, joita Ilmestyskirjassa mainitaan kuuden edellisen pasuunan
aikana, tarkottavat ihmiskunnan toimia, kun taas seitsemäs erityisesti
tarkottaa Jumalan töitä ja käsittää "Herran päivän." Koska kuusi
ensimäistä pasuunaa olivat kuvauksellisia, -- ja senhän tunnustavat
yleisesti tulkitsijat ja oppineet, jotka vähänkään ovat Ilmestyskirjaa
selitelleet -- olisi se järjen ja tavallisen ymmärryksen loukkaamista
odottaa, että seitsemäs, viimeinen sarjassa, tulisi olemaan
sananmukainen, korvilla kuultava ääni ilmassa. Eikä sitä
ainoastaan, vaan olisi se menettänyt sopusoinnun Herran tavallisien
menettelytapojen kanssa, samoin kuin Raamatun lausuntojen kanssa,
joista huomaa hänen tulevan _salaisesti_; sillä ei varas milloinkaan
puhalla pasuunaan ilmottaakseen tuloaan.

Seitsemän pasuunaa Ilmestyskirjassa ovat kaikki kuvauksellisia ja
osottavat seitsemää suurta ajanjaksoa ja niiden tapahtumia. Näiden
tutkistelemisen jätämme seuraavaan osaan. Tässä lienee kylliksi
mainita, että me nyt juuri olemme keskellä niitä tapauksia, jotka
ilmaisevat seitsemännen pasuunan soimista. Suuret äänet, tiedon lisäys,
vihastuneet kansat, j.n.e. aikaennustusten yhteydessä, todentavat tämän
tosiasian. Monta tapausta tulee vielä sattumaan, ennenkuin viimeinen
pasuuna lakkaa soimasta, kuten esim. pyhien ja profeettain
palkitseminen, kaikkien kuolleiden ylösnouseminen j.n.e. Sanalla sanoen
se käsittää Kristuksen koko tuhatvuotisen hallituskauden, kuten ilmenee
niistä tapauksista, jotka sinä aikana tulevat ilmi. -- Ilm. 10: 7; 11:
15, 18.

Siten huomaamme, että "käskyhuuto", "Ylienkelin ääni" ja "Jumalan
pasuunaa", ovat kaikki esikuvia, jotka nyt ovat täyttymäisillänsä.
Huomaa myöskin tarkkaan, että jokainen edellä viitatuista ennustuksista
(Dan. 12: 1; Ilm. 11: 15; 1 Tess. 4: 16) selittää, että Herra on läsnä
näiden mainittujen tapahtumien aikana. Ne lausuttiinkin juuri sitä
varten, että ne ilmaisisivat sen tavan, jolla hänen _näkymätön
läsnäolonsa_ ilmotettaisiin niille, jotka uskovat profeetalliseen
sanaan. Paavali sanoo: "Herra on _tuleva alas_ käskyhuudon, äänen,
pasuunan _kajahtaessa_." Johannes sanoo, että tämän maailman
valtakunnat tulevat hänen omikseen näiden tapausten aikana; ja Daniel
sanoo: "Siihen aikaan nousee (on _läsnä_) Mikael, se suuri Ruhtinas"
[Kristus] ja ottaa suuren valtansa. Sentähden, jos me saatamme erottaa
käskyhuudon, äänet ja suuren pasuunan karjunnan, voimme odottaa niissä
löytävämme merkkejä, emme siitä, että Herra pian tulee, vaan ennemmin
siitä, että hän on tullut ja on läsnä, ja siitä, että elonkorjuutyö,
vehnän korjaaminen ja lusteiden polttaminen jo on käynnissä. Pian
saamme nähdä aikaennustuksien yllin kyllin todistavan tätä. Kumminkaan
ei luonnollinen näkö, vaan ainoastaan uskon silmä saattaa, vahvan
profeetallisen sanan kautta, huomata hänen läsnäolonsa ja hänen tekonsa.

Tämän yhteydessä tulee ottaa huomioon eräs toinen seikka, nimittäin,
että "käskyhuuto", "Ylienkelin ääni", ja "Jumalan pasuuna", sellaisina
kun ne ylempänä ovat selitetyt, kaikki ovat aseita evankeliumi-ajan
elonkorjuutyössä. Jos sentähden emme näe ainoastaan näiden esikuvien
tarkotusta, vaan ennakolta lausuttujen _tuloksien_ todella tapahtuvan,
on meillä lisätodistus siitä, että olemme oikealla tavalla tulkinneet
esikuvat ja että nyt elämme tässä ajanjaksossa, jota kutsutaan
"elonkorjuuksi", jossa evankeliumi-aika ja tuhatvuotiskausi tunkeutuvat
toistensa alueelle -- toisen lähestyessä loppunansa ja toisen
vähitellen sarastaessa. Monet eivät tarvinne opastusta huomatakseen
_erottamistyön_, joka nyt tapahtuu todellisesti vihkiytyneiden ja
nimikristittyjen välillä. Monet saattavat nähdä, että kuvauksellinen
tuli jo on alkanut levitä ja saattavat erottaa kansan "käskysanan" tai
"sotahuudon", uuden Kuninkaan Immanuelin herrauden ja ne tapahtumat,
joita kutsutaan "seitsemänneksi pasuunaksi", hädän pilvet, joissa Herra
tulee, ja joista ja joissa hänen valtansa tulee ilmestymään -- kun hän
laskee kaikki valtansa alle.

Olemme jo (I Osassa siv. 273) kiinnittäneet huomiota siihen, että
elonkorjuun tunteminen sellaisena kuin se todellisesti jatkuu, on
todistus Herran läsnäolosta, koska hän selitti tulevansa ylimmäksi
elonkorjuumieheksi ja koko työn johtajaksi, ja että tämä tulisi olemaan
hänen ensimäisiä tehtäviänsä. -- "Katso: valkoinen pilvi, ja pilvellä
istui ihmisen pojan näköinen, päässään kultainen kruunu ja kädessään
terävä sirppi. -- -- Ja pilvellä istuva heilautti sirpillään maan
päällitse, ja maa tuli leikatuksi." -- Ja _elonaikana minä_ sanon
leikkuumiehille: "Kootkaa" j.n.e. (Ilm. 14: 14, 16; Matt. 13: 30.)
Elonkorjuutyö tulee viemään neljäkymmentä vuotta, ennenkuin se on
täydelleen toimitettu, ja tulee päättymään vuonna 1914. Sen eri osat
tulevat pantaviksi toimeen vähitellen, mutta kaikki sen päivät ovat
"ihmisen Pojan päiviä" -- Herramme läsnäolon ja vallan päiviä, jonka
kaikki lopulta huomaavat, mutta alussa ainoastaan se luokka, josta
apostoli ilmottaa -- "Te veljet, -- ette ole pimeydessä."

"TULENLIEKISSÄ." -- Tämä, järjestyksessä lähinnä seuraava
esikuvauksellinen lause on helposti ymmärrettävä, jos muistetaan jo (I
Osassa siv. 381--384) selitettyä merkitystä esikuvauksellisesta tulesta
y.m. Se kuuluu näin: "Herramme Jeesus ilmestyy taivaasta voimansa
enkelin kanssa tulen liekissä ja kostaa niille, jotka eivät tunne
Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille." -- 2
Tess. 1: 7, 8.

Ymmärrämme että tämä, lausuttuna tavallisella kielellä, merkitsee, että
Herramme päivänä (tuhatvuotiskautena) hänen läsnäolonsa, tulee
ilmotettavaksi maailmalle hänen henkisen herrautensa (taivaalliselta)
kannalta siinä vihassa ja niissä rangastuksissa, jotka tulevat
kohtaamaan pahaa ja niitä, jotka tekevät pahaa. Se tulee olemaan
kuluttavainen viha, jota esikuvauksellinen _tuli_ osottaa, ja se ei
tule jättämään jälelle pahojen järjestelmien juuria eikä oksia,
eksytyksiä, sortoa tahi tahallisia syntisiä; ja kaikki ylpeät ja
kaikki, jotka pahaa tekevät, tulevat korsina poltettaviksi tänä
tuhatvuotispäivänä. Sen alussa -- tänä "elonkorjuun aikana" -- tulee
tämä tuli palamaan erittäin rajusti ja hävittämään ylpeyttä ja pahaa,
jotka nyt kasvavat niin rehevästi. Onnelliset ovat ne, jotka voivat
antaa ylpeytensä ja paheensa poltettaviksi, etteivät itse tulisi
hävitetyiksi ja tyhjäksi tehdyiksi ("toisessa kuolemassa"),
niinkuin selvästi tulee käymään muutamien vastustajien kanssa
tuhatvuotiskautena. Juuri tästä ajasta me luemme: "Sillä katso, se
päivä tulee palava niinkuin pätsi; ja kaikki ylönkatsojat ja kaikki
jumalattomat tulevat akanoiksi, ja heidät on polttava tuo tuleva päivä,
sanoo Herra Sebaot, niin ettei se jätä heille juurta eikä oksaa." --
Mal. 4: 1.

Hänen "voimansa enkelit", hänen valtansa lähettiläät tahi
välikappaleet, ovat erilaatuisia; ja siten kutsuttakoon ja sellaisina
pidettäköön kaikkia niitä erilaatuisia välikappaleita, sekä eläviä että
elottomia, joita Herra tulee käyttämään kukistaessaan nykyisiä pahoja
järjestelmiä ja kurittaessaan niitä, jotka tekevät pahaa.

Kun nyt Herran viha tahi kosto siten tulee ilmenemään leimuavana
tulena, kuluttavana hätänä, sellaisena, jota ei ennen ole nähty -- niin
yleisenä ja laajalle levinneenä ja niin tuhoavana pahuudelle -- tulevat
vanhurskaus ja vanhurskaat suosituiksi. Siinä määrässä, kuin tämä
Jumalan toimintatapa tulee enemmän silmiinpistäväksi, tulevat ihmiset
tekemään sen johtopäätöksen, että uusi valta on ohjaamassa ihmiskunnan
asioita, ja tällä tavalla tulee Herramme _läsnäolo_ kaikkien
kuninkaiden Kuninkaana ilmestymään maailmalle. "Hän on ilmestyvä tulen
liekissä ja kostaa [sekä] niille, jotka eivät tunne Jumalaa [jotka
todellakaan eivät ole tuttuja Jumalan kanssa, eivätkä tottele
evankeliumin ääntä, jota kaikki jossain määrin omistavat ja myöskin
niille, jotka vaikka tuntevat Jumalan] eivät ole kuuliaisia Herramme
Jeesuksen Kristuksen evankeliumille."

Tuhatvuotiskauden kurituksen, lisääntyvän valon ja edullisten
asianhaarain vallitessa, tulevat kaikki saamaan niin selvän tiedon
totuudesta ja vanhurskauden tiestä, etteivät voi puolustautua
tietämättömyydellä tahi että heiltä puuttuisi kykyä totella totuutta;
ja ne, jotka itsepäisesti _jäävät_ Jumalan ja vanhurskauden
vihollisiksi, tulevat rangastukseksi saamaan _ijankaikkisen perikadon_
[hävityksen tahi tyhjäksitekemisen, josta ei ole mitään ylösnousemusta]
Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta.

"SUURELLA VOIMALLA JA KIRKKAUDELLA". -- Nyt järjestyksessä seuraava
lausunto selittää, että maailma saa nähdä ihmisen Pojan _tulevan_,
ennenkuin hänen valtakuntansa on täysin pystytetty tahi kaikki hänen
kanssaperillisensä ovat kootut ja korotetut hänen kanssaan. Ja kaikki
maailman kansat tulevat valittamaan, kun he näkevät hänen tulevan: --
"He näkevät ihmisen Pojan tulevan suurella voimalla ja kirkkaudella."

Nyt jo näkee maailma hädän pilvien vetäytyvän kokoon ja pimenevän; se
huomaa, että voima, jolle se ei voi vertoja vetää, nyt on toiminnassa
ihmisten tärkeissä asioissa; lähellä oleva tulevaisuus näyttää
nykyiseltä näkökohdalta katsottuna, pimeältä ja uhkaavalta kaikille
niille, joilla on kylliksi tarkkanäköisyyttä huomaamaan tapausten
suuntaa. Ajattelevaiset eivät voi olla huomaamatta sitä
itsepintaisuutta, joilla kysymykset oikeasta ja väärästä,
oikeudenmukaisuudesta ja oikeudettomuudesta _tunkeutuvat_ hänen
tarkastettavaksensa ja _vaativat_ yksityisten mielipiteittensä
lausumista. Monet erottavat uuden Maailmanhallitsijan kirkkautta ja
voimaa, mutta kun pilvet ja pimeys ympäröivät häntä, eivät he huomaa
Kuningasta itseään. Ihmiset näkevät _pilvet_ ja näkevät sentähden hänen
tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella, [voiman ja
vanhurskauden kirkkaudella], mutta he eivät tunne _häntä_.
Vasta sitten, kun pilvet ovat purkaneet rakeita ja leimauksia
(Ps. 18: 13, 14) masentaakseen ihmisten ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja
ennakkoluuloja, hajaantuvat pilvet ja Kristuksen läsnäolon täydellinen
majesteettisuus ja kirkkaus tulevat ilmi. Jos ihmiset tahtoisivat
pysähtyä ja kuunnella Herran ääntä, joka nyt johtaa oikeuden kulkua ja
antaa varotuksia lähestyvästä kostosta, voitaisiin torjua
onnettomuuksia lähimmässä tulevaisuudessa; mutta "Jumala puhuu tavalla
kahdellakin, vaikkei sitä huomioon oteta. -- -- Silloin avaa hän
ihmisten korvat [hädän päivän jyrisemisellä] ja lukitsee niille annetun
varotuksen, kääntääksensä ihmistä pahasta teosta, ja varjellaksensa
miestä ylpeydestä." -- Joh. 33: 14--17.

"Katso, hän tulee pilvissä" ja, silloin, kun aika on tullut, "kaikkien
silmät saavat nähdä hänet" [erottaa hänet], huomata hänen läsnäolonsa,
voimansa ja valtuutensa; ja kaikkien täytyy taipua sen alle, joko
mielihyvällä tahi vastahakoisesti, kunnes Saatana vähäksi aikaa
päästetään irti tuhatvuotiskauden lopussa. Kun täydellisen kokemuksen
saavutettua, heidän halullisuutensa tai haluttomuutensa täydelleen
koetellaan ja haluttomat tulevat hävitettäviksi -- toisessa kuolemassa,
jota kuvauksellisesi kutsutaan tulijärveksi. -- Ilm. 21: 8.

Me näemme siis, että kaikki nämä kuvaukselliset kertomukset Herramme
tulemisen tavasta, ovat täydellisesti sopusoinnussa suorien
tiedonantojen kanssa, jotka selittävät, että hänen läsnäolonsa jonkun
aikaa tulee olemaan salainen, josta ainoastaan ne tietävät, jotka
valvovat.



Samalla tavalla.


Mitä sisältää nyt enkelin lausunto Herramme poismenon suhteen -- Apt.
1: 11 -- "Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva
samalla tavalla kuin te näitte hänen taivaaseen menevänkin?"

Tämä tekstin tarkka tutkiminen tulee valasemaan sen sopusoinnun edellä
lausutun kanssa. Monet arvelevat tämän paikan kuuluvan näin: Niinkuin
te _näitte_ Herran menevän taivaaseen, samalla tavalla te _näette_
hänen tulevan takaisin. Sellaisien on luettava se uudelleen ja
uudelleen, kunnes huomaavat ettei siinä sanota, että ne, jotka näkivät
hänen menevän pois, _näkevät_ hänen tulevan takasin, tahi että kukaan
muukaan _näkee_ hänen tulevan. Tässä sanotaan ainoastaan, että _tapa_
jolla hän tulee, on oleva _samanlainen_ kuin se, jolla hän meni pois.
Millä tavalla hän sitte meni pois? Tapahtuiko se suurella komeudella ja
oliko se suuri julkinen esiintyminen? Tapahtuiko se pasuunoiden äänillä
ja korkealla, kaikuvalla huudolla, Herran olennon säteillessä
ylenluonnollisessa ihanuudessa ja kirkkaudessa? Siinä tapauksessa on
meidän odotettava, että hän tulee takasin "_samalla tavalla_." Eikö se
päinvastoin tapahtunut niin hiljaa ja salaisesti, että ainoastaan hänen
tarkotuksensa saada täydelleen luotettavia todistajia saavutettiin? Ei
ketkään muut, kuin hänen uskolliset seuralaisensa nähneet häntä,
eivätkä tietäneet mitään koko asiasta. Hänen lausuntoaan (Joh. 14: 19):
"Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua", ei ole koskaan
näytetty vääräksi; sillä eivät muut kuin veljet nähneet edes hänen
ilmestyksiänsä ylösnousemisensa jälestä, eivätkä kutkaan muut olleet
todistamassa hänen taivaaseen astumistansa. Ja _samalla tavalla_ kuin
hän meni pois (hiljaa, salaisesti maailmaan nähden ja kaikkien muiden,
paitsi seuralaisiensa, tietämättä), _tällä samalla tavalla_ hän tulee
takasin. Ja niinkuin hän poismennessään nosti kätensä ja siunasi heitä,
samoin myös kun hän tulee jälleen, jotta heidän ilonsa olisi
täydellinen, kuten hän sanoi: "Minä tulen takasin ja otan teidät
tyköni"; "Minä olen näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva,
eikä kukaan ota iloanne teiltä pois." -- Luuk. 24: 50, 51; Joh. 14: 3;
16: 22.

Enkeli näytti myös panevan erityistä painoa siihen, että se, joka oli
tuleva jälleen, oli "_sama Jeesus_" -- sama, joka jätti sen kirkkauden,
joka hänellä oli Isän luona, ennenkuin maailma oli, ja tuli ihmiseksi
-- tuli köyhäksi, että me tulisimme rikkaiksi; sama Jeesus, joka kuoli
Golgatalla; sama Jeesus, joka nousi kolmantena päivänä elämää antavana
henkenä; sama Jeesus, joka oli todistanut _muuttumisensa_ noiden
neljänkymmenen päivän aikana -- _tämä_ sama Jeesus nousi nyt
korkeuteen. Ja se on sama Jeesus, jossa on tapahtunut kaksi
luonteenmuutosta, ensin henkiluonnosta ihmisluonnoksi, senjälkeen
ihmisluonnosta jumalalliseksi luonnoksi. Nämä luonteenmuutokset eivät
ole hävittäneet hänen yksilöllisyyttänsä. Hänen henkilöllisyytensä
säilytettiin, kuten enkeli tällä tavoin vakuuttaa meille, joko sitten
ymmärrämme tahi emme syitä siihen; ja vaikka emme enää tule tuntemaan
häntä lihassa (ihmisenä), vaan on meidän muistettava hänen
korotustansa, että hän nyt on jumalallista, henkistä luontoa, ja saamme
odottaa hänen tuloansa sellaisella tavalla, joka on sopusoinnussa tämän
muuttumisen ja korottamisen kanssa, on meidän kumminkin muistettava,
että hän on _sama rakkaudesta rikas Jeesus_, ja ettei hän tässä
suhteessa ole muuttunut. Se on "tämä sama Jeesus, jonka, joskin läsnä
neljäkymmentä päivää ylösnousemisen jälkeen, ainoastaan opetuslapset
näkivät, ja ainoastaan lyhyitä hetkiä, joka toisen läsnäolonsa aikana
tulee olemaan yhtä näkymätön maailmalle kuin neljänäkymmenenä päivänä
ennen taivaaseen astumistaankin. On muistettava, ettei hän enää tule
antautumaan uhriksi, eikä siis enää tarvitse käyttää uhriksi
valmistettua ihmisruumista." (Hebr. 10: 5.) Se aika on nyt mennyt, hän
ei kuole enää, vaan tulee nyt hallitsemaan ja siunaamaan ja nostamaan
lunastettua sukua.

Herramme antoi meille erinomaisen ihanan valaistuksen siitä tavasta,
jolla hänen läsnäolonsa tulee ilmenemään, kun hän sanoi: "Kuten kirkas
valo nousee idästä ja valaisee länteen asti, niin on Ihmisen Pojan
läsnäolo oleva." (Matt. 24: 27.) Että useimmissa tämän värssyn
käännöksissä on erehdytty käyttämään sanaa salama, kun tarkotetaan
auringon valoa, on selvää; sillä ei salamoista voida sanoa, että ne
lähtevät idästä ja näkyvät länteen. Ne tulevat yhtä usein muistakin
ilmansuunnista; ja harvoin, tokko milloinkaan välähtävät koko taivaan
yli. Auringon kirkas valo, joka aina nousee idästä ja näkyy länteen
saakka, on kuvaus Herrasta, ja ainoa, joka sopii yhteen hänen sanansa
kanssa. Kreikkalainen sana _astrape_, jota tässä käytetään, näkyy
olevan väärin käännetty tässä tekstissä, kuten Luukkaankin
kertomuksessa (Luuk. 17: 24), jossa sama sana esiintyy. Eräs toinen
tapaus, jossa Herramme käyttää _astrape_ sanaa, on Luukkaan 11: 36,
jossa sitä käytetään jonkun valon valaisemisesta ja engl. käännöksessä
käännetään "kirkkaasti loistavaksi." Kääntäjissä syvälle juurtuneet
väärät käsitykset Herramme tulemisesta ja ilmestymisestä aiheuttivat
sen erehdyksen, että _astrape_ sana käännettiin "salamaksi." He
uskoivat, että hän ilmestyisi äkkiä, salaman tavalla, eikä vähitellen,
nousevan auringon valon tavalla. Mutta miten ihanasti kuvaakaan
auringon nousu totuuden ja siunauksen vähitellen tapahtuvaa enentymistä
hänen läsnäolonsa päivänä. Herra asettaa tässä kuvassa ne, jotka
voittavat, yhteyteen itsensä kanssa sanoen: "Silloin vanhurskaat
paistavat kuin aurinko heidän Isänsä valtakunnassa." Ja profeetta, joka
käyttää samaa kuvaa sanoen: "Vanhurskauden aurinko on koittava ja
autuus [oikeastaan parannus] hänen siipiensä alla." Päivä sarastaa
_vähitellen_, mutta pian on täysi, kirkas päivänvalo kokonaan poistava
pahan, tietämättömyyden, taikauskon ja synnin pimeyden.

_Parusia_ sanan virheellinen käännös on edelleen ollut omiaan
himmentämään tätä paikkaa. Wilson'in Emphatic Diaglott'issa ja Prof.
Young'in käännöksessä on se käännetty _läsnäololla_; Rothesham'in
_saapumisella_ ja yleisissä käännöksissä _tulemisella_. Ja vaikka
tarkastetun käännöksen tekstissä (tämä koskee englantilaista käännöstä)
on säilytetty väärin käännetty -- _tuleminen_ -- niin tunnustetaan
kumminkin reunamuistutuksessa, että "_läsnäolo_" on tämän kreikkalaisen
sanan oikea merkitys. [Suomalaisen raamattukäännöskomitean tekemässä
suomennoksessa on sama sana ensi kerran, mitä suomentajan tuntemiin
tavallisiin raamatunkäännöksiin tulee, 1 Joh. 2:28 käännetty
_läsnäoloksi_ (läsnäolonsa aikana). Ikävä kyllä on tämäkin totuuden
säde jälleen himmennetty Engl. Bibliaseuran uudessa Raamatun
painoksessa, jossa muuten kyllä ylimalkaan on seurattu uutta
käännöstä.] Kreikkalainen sana _parusia_ merkitsee aina henkilöllistä
läsnäoloa, tullutta, saapunutta; eikä sitä koskaan ole ajateltava
tulossa olevaksi. Kysymyksessä oleva teksti opettaa siis, että niinkuin
_auringonvalo_ vähitellen nousee, niin on ihmisen Pojan _läsnäolo_
vähitellen tehtävä tiettäväksi tahi ilmotettava.

Tähän esitykseen yhdisti Herramme varotuksen sanan, jotta voisimme olla
varoillamme eräitä vääriä mielipiteitä vastaan, joita tultaisiin
esittämään jotakuinkin hänen toisen tulemisensa aikoina saadakseen
hänen Seurakuntansa harhateille. "Katso, minä olen edeltäpäin sanonut
sen teille. Sentähden, jos teille sanotaan: 'Katso, hän on erämaassa',
niin älkää menkö sinne ulos, tahi: 'Katso, hän on kamarissa', niin
älkää uskoko. Sillä niinkuin kirkas valo [aurinko] lähtee idästä ja
[vähitellen] näkyy länteen saakka, niin on ihmisen Pojan _läsnäolo_
oleva." Tällä tavoin varottaa Herramme meitä kahta eksytystä vastaan,
jotka nopeasti leviävät meidän päivinämme. Toinen niistä on se, että
Herramme on tuleva _lihassa_ Palestiinan korvessa eli erämaassa; ja
tässä uskossa ovat monet vaeltaneet sinne ja odottavat saavansa nähdä
Jeesuksen _lihassa_ ristiinnaulitsemisesta johtuneine _arpineen_.
Odottamalla häntä sellaisena kuin hän _oli_ eikä "sellaisena kuin hän
on" tekevät he suuren erhetyksen ja sokaisevat itsensä totuudelle,
kuten juutalaiset ensimäisen tulemisen aikana. Nämä väärät odotukset
aiheuttavat tätä luokkaa kirjaimellisesti tulkitsemaan profeetan
lauseen (Sak. 14: 4): "Ja hänen jalkansa seisovat sinä päivänä
Öljymäellä", j.n.e. [Me jätämme tämän ennustuksen tutkistelemien
toiseen tilaisuuteen.] Väärien odottamisien sokeuttamina eivät he näe,
että "jalat" tässä paikassa ovat kuvauksellisia, yhtä varmasti kuin Ps.
91: 12; Es. 52: 7; Ps. 8: 7; 110: 1; Ef. 6: 15; 5 Moos. 33: 3 ja
monessa muussa paikassa. Jos he tietäisivät _mitä_ heidän on
odotettava, eivät he matkustaisi Jerusalemiin etsimään _ihmistä_
Kristusta Jeesusta; sillä korkealle korotettu kuningas tulee niinkuin
auringon valo, ja hän tekee läsnäolonsa ja vaikutuksensa tunnetuksi
koko maailmalle. Sentähden: "Älkää menkö ulos." Jos he sanovat: "Katso,
hän on kamareissa, niin älkää uskoko." Spiritismi, joka aina on esillä
pettämässä jäljittelemisillänsä, ja on aina valmis käyttämään
edistyneitä totuuksia valkeuden pukimena (2 Kor. 11: 13, 14), ei ole
arkaillut väittäessään, että me nyt elämme kahden armotalouden
välisessä murrosajassa, ihanan aikakauden sarastuksessa. Muun sellaisen
mukana opettavat muutamat heistä myös, että Kristus on _läsnä_, ja emme
epäile heidän kohdakkoin antavan _istuntoja_, joissa tulevat väittämään
näyttävänsä häntä _kamareissa_. Jos eksytys tulee esiintymään tässä
tahi jossakin toisessa muodossa, niin muistutelkaamme Herran sanoja ja
torjukaamme sellaiset väitteet väärinä, tietäen, ettei hän sillä tavoin
_ilmaise_ läsnäolonsa, vaan "niinkuin auringonvalo", joka vähitellen
nousee -- on "Vanhurskauden aurinko nousemassa parantavine säteineen."



Herramme parusia elonkorjuussa.


Kreikan kieli on hyvin tarkka kieli; seikka, joka paljon korottaa sen
arvoa totuuden tarkan ilmaisemisen välikappaleena. Kuitenkaan ei
toisille kielille käännettäessä ole noudatettu tätä sanarikkautta.
Niinpä esimerkiksi käytetään englantilaisessa Raamatussa sanaa _come_
(tulla) kolmenkymmenenkahden kreikkalaisen sanan sijasta, joilla
jokaisella on oma pieni hieno ajatussävynsä. Esim. _epistemi_ merkitsee
yllättää, niinkuin Luukkaan 21: 34 -- "yllättää teitä äkkiarvaamatta";
_synerkkomai_ merkitsee kokoontua tahi tulla kokoon; niinkuin 1 Kor.
11: 18 -- kokoontua seurakunnan kokoukseen; _proserkkomai_ merkitsee
lähestyä tahi käydä eteen, niinkuin Hebr. 4: 16 -- "Käykäämme sen
tähden pelottomasti armoistuimen eteen"; _heko_ merkitsee _saapumista_
tahi sitä, mikä _on tullut_, silloin kun tuleminen on tapahtunut,
niinkuin Joh. 2: 4 -- "Minun aikani ei ole vielä tullut"; _enistemi_
merkitsee _olla läsnä_ ja on käännetty siten, paitsi lauseissa:
"Vaaralliset ajat tulevat" -- olemaan läsnä; ja 2 Tess. 2: 2 --
"Ikäänkuin Herran päivä jo olisi käsissä" -- läsnä. Parousia merkitsee
myös _läsnäoloa_ eikä ole koskaan käännettävä tulemalla (saapuminen,
tuleminen) niinkuin tavallisessa engl. käännöksessä, jossa se kahdessa
paikassa on käännetty läsnäololla. (2 Kor. 10: 10; Fil. 2: 12.)
Wilson'in "Emphatic Diaglott'issa", joka on erittäin arvokas Uuden
Testamentin käännös, käännetään sana parusia oikein sanalla _läsnäolo_
melkein joka kohdassa, missä sana esiintyy.

Noita kahta kreikkalaista sanaa _heko_ ja _parusia_ ja niiden käytäntöä
Uudessa Testamentissa tahdomme nyt tällä kertaa tarkastaa, etenkin
jälkimäistä; sillä oikea käsitys noiden merkityksestä levittää valoa
Herramme tulemisen tavalle, niiden paikkojen kautta, joissa ne
esiintyvät, kuin sitä vastoin tavallinen, mutta väärä käännös himmentää
juuri sitä paikka, jota sen tulisi valaista.

[Sana parusia esiintyy kaksikymmentäneljä kertaa kreikkalaisessa
Uudessa Testamentissa ja käännetään tavallisessa englantilaisessa
käännöksessä ainoastaan kaksi kertaa (2 Kor. 10:10; Fil. 2:12.) oikein
sanalla _läsnäolo_. Toiset paikat, joissa se on käännetty väärin
_tulemisella_ (saapumisella) ovat seuraavat: -- Matt. 24: 3, 27, 37, 39; 1
Kor. 15:23; 16:17; 2 Kor. 7:6, 7; Fil. 1:26; 1 Tess. 2:19; 3:13; 4:15
5:23; 2 Tess. 2:1, 8, 9; 2 Piet. 1:16; 3:4, 12; 1 Joh. 2: 28; Jaak.
5:7, 8. -- Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on _parusia_ käännetty
_läsnäolona_ vanhassa käännöksessä 2 Kor. 10:10; Fil. 1:26 ja 2:12;
suomalaisen raamattukäännöskomitean suomennoksessa 2 Kor. 10:10 ja 1
Joh. 2:28, sekä Englannin ja ulkomaan Biblianseuran uudessa Raamatussa
ainoastaan 2 Kor. 10:10. Kahdessa viimemainitussa käännöksessä on
_parusia_ Fil. 2:12 käännetty sanalla _luona_. Kaikissa muissa kohdissa
on näissä Raamatuissa _parusia_ käännetty _tulla_ sanalla.]

Ollen selvillä parusian oikeasta merkityksestä --_ei tulevana_,
matkalla olevana, vaan _läsnäolevana, saapumisen jälestä_ -- tahdomme
nyt tutkistella muutamia paikkoja, joissa sanaa käytetään. Ja näistä
tulemme oppimaan, ettei _läsnäolo_ välttämättömyydellä tarkota, että
läsnäolevaa nähdään, vaan että sana myöskin käytetään sellaisesta, joka
on läsnä, mutta näkymättömänä. Niin saattoivat esim. enkelit,
henkiolennot olla läsnä luonamme, vaikka näkymättöminä, kuten Herramme
oli _läsnä_ maailmassa ja usein opetuslapsiensa luona neljänäkymmenenä
päivänä ylösnousemisensa jälkeen, maailman tahi opetuslapsien häntä
näkemättä, paitsi niissä harvoissa tapauksissa, joista jo olemme
maininneet. Nämä päivät olivat yhtä hyvin osa hänen _parusiansa_
(läsnäolonsa) ajasta, kuin edelliset kolme ja puoli vuotta olivat sitä
olleet.

Siinä keskustelussa, joka oli ennen opetuslasten kysymystä Matt. 24: 3,
oli Herramme ennustanut temppelin hävittämistä ja lihallisen Israelin
hylkäämistä siihen päivään asti, jolloin he ilolla tunnustaisivat hänet
Messiaakseen ja sanoisivat: "Siunattu olkoon hän." Hän oli sanonut
opetuslapsilleen, että hän menisi pois ja tulisi takasin ottamaan
heidät luokseen. Hän nimitti heidän aikaansa sen aikakauden
"elonkorjuuksi" tahi lopuksi ja hän oli kertonut heille tulevasta
"elonkorjuusta" hänen toisen tulemisensa aikana. (Matt. 9: 37, 38; 13:
39, 40.) Epäilemättä ajatellen sitä, että ainoastaan harvat tunsivat
hänessä ensimäisessä tulemisessaan luvatun Messiaksen, tahtoivat he
tietää, _miten_ hänet varmasti saattaisi tuntea toisessa tulemisessansa
-- luultavasti odottaen, että hänen toinen tulemisensa sattuisi heidän
aikanansa. Siitä heidän kysymyksensä: Mikä on oleva sinun _parusiasi_
[läsnäolosi] ja ajanlopun merkki? [Mikä on sen ilmaiseva?]

Sen johdosta, että he pyrkivät sekottamaan juutalaisen ajan
lopputapahtumia eli elonkorjuuta, jossa he jo itse olivat, evankelisen
armotalouden silloin vielä tulevaisuudessa olevaan elonkorjuuseen eli
loppuun, ilmotti Herramme jokseenkin seikkaperäisen selostuksen niistä
tapauksista, joiden piti sattua sitä ennen, ja ilmotti sillä, että
tulisi kulumaan melkoinen aika hänen ensimäisen ja toisen tulemisensa
välillä, vaikkei hän kumminkaan antanut heille selvää käsitystä sen
pituudesta; sillä ei hän edes itsekään tiennyt, miten pitkä se aika oli
oleva. -- Matt. 24: 36; Mark. 13: 32.

Herramme vastaus värssyissä 1:tä 14:ta käsittää koko evankelikauden; ja
hänen sanoillansa värssyissä 15:ta 22:teen on kaksinkertainen sovitus
-- kirjaimellisesti tarkottavat ne juutalaisen ajan loppua ja
kuvauksellisesti tämän evankelikauden loppua, josta juutalainen oli
varjo. Värssyt 23--26 sisältävät varotussanan vääristä kristuksista, ja
27 värssyssä tulee hän heidän kysymykseensä hänen _parusiastansa_ ja
selittää [oikein käännettynä]: "Niinkuin kirkas valo [auringon valo]
tulee idästä ja loistaa länteen saakka, niin on Ihmisen Pojan _parusia_
[LÄSNÄOLO] oleva". Auringonvalon läsnäolo tulee silmänräpäyksessä,
mutta ääneti; ja sen läsnäolon huomaavat ne ensin, jotka ovat
valveilla.

Me palaamme myöhemmin tutkimaan välilläolevia osia Herramme puheesta ja
kiinnymme nyt hänen vastauksensa toiseen kohtaan heidän kysymyksensä
suhteen värssyissä 37--39. Hän sanoo: "Niinkuin oli Noan päivinä, niin
on ihmisen Pojan _parusiassa_ [LÄSNÄOLOSSA] oleva". Huomaa, ettei
vertaus koske Noan _tulemista_ ja Herramme _tulemista_, eikä myöskään
vedenpaisumuksen _tulemista_ ja Herramme _tulemista_. Noan _tulemista_
ei ollenkaan kosketella; eikä myöskään mainita Herramme _tulemista_,
sillä niinkuin jo on mainittu ei _parusia_ merkitse _tulemista_, vaan
_läsnäolemista_. Tässä siis asetetaan vastakkain aika, jolloin Noa oli
läsnä kansan seassa _ennen_ vedenpaisumista, ja aika, jolloin Kristus
on läsnä maailmassa, toisessa tulemisessa, _ennen_ tulta -- nuo
erinomaiset vaikeudet Herran päivänä, joilla tämä aika päättyy.

Ja vaikkakin ihmiset olivat pahoja Noan päivinä ennen vedenpaisumista
ja tulevat olemaan pahoja Herramme läsnäolon aikana, ennenkuin hädän
kuuma tuli tulee heidän ylitsensä, niin _ei tämä_ kumminkaan ole se
vertauskohta eli yhtäläisyys, jota Herramme tarkottaa; sillä pahuutta
on ollut yllin kyllin joka aikana. Vertauskohta mainitaan selvästi ja
huomataan helposti, jos luetaan tarkkaan. Kansa, lukuunottamatta Noan
perhettä, vaelsi tietämättömyydessä tulevasta rajuilmasta, _eikä
uskonut_ Noan ja hänen perheensä todistusta, ja niinmuodoin he "_eivät
tienneet_"; ja tämä on vertauskohta. _Niin_ on myös ihmisen Pojan
LÄSNÄOLO oleva. Ei muut, kuin ne, jotka kuuluvat Jumalan perheeseen,
tule tällöin uskomaan; toiset _eivät tule tietämään_ mitään, ennenkuin
yhteiskunta, sellaisenaan kuin se nykyään on järjestetty, alkaa sulaa
kuumuudesta, sen ajan hädässä, joka nyt seisoo oven edessä. Tämä
valaistaan sanoilla: "Niinkuin ihmiset olivat näinä päivinä _ennen_
vedenpaisumusta: söivät ja joivat ja naivat [Luukas lisää (17: 28):
istuttivat ja rakensivat] siihen päivään asti, jona Noa meni arkkiin
eivätkä tietäneet... niin on myös ihmisen Pojan _parusiassa_
[läsnäolossa] oleva". Ihmisen Pojan _läsnäolon_ aikana on maailma
sentähden menevä entistä menoaan, syöden, juoden, istuttaen, rakentaen
ja naiden -- joita kaikkia ei mainita minään syntisinä asioina, vaan
merkkinä heidän _tietämättömyydestänsä hänen läsnäolonsa suhteen_ ja
siitä hädästä, joka tulee vallitsemaan maailmassa. Tämä on siis
Herramme vastaus opetuslasten kysymykseen: Mikä on sinun _parusiasi_,
läsnäolosi ja maailmanlopun tunnusmerkki? Pääasiallisesti sanoo hän: Ei
tule olemaan mitään merkkiä maailmallisille joukoille; he eivät tule
tietämään minun läsnäolostani ja armotalouden muutoksista. Ainoastaan
vähemmistö tulee tietämään siitä ja Jumala tulee heitä opettamaan
(tavalla, jota tässä ei selitetä) ennenkuin annetaan jotain merkkiä
(jotain viittausta), jota maailmalliset voisivat erottaa.

Luukkaan selostelu samasta puheesta (Luuk. 17: 26--29), vaikk'eikään
samoilla sanoilla, on täysin yhtä pitävä. Luukas ei käytä sanaa
_parusia_, mutta hän lausuu aivan saman ajatuksen, kun hän sanoo:
"Niinkuin kävi _Noan päivinä_, niin käy myöskin _ihmisen Pojan
päivinä_" -- hänen läsnäolonsa päivinä. Ei _ennen_ hänen päiviänsä,
eikä myöskään hänen päiviensä _jälestä_, vaan hänen _päivinänsä_ on
maailma syövä, juova, menevä naimisiin, ostava, myyvä, istuttava ja
rakentava. Nämä Raamatun paikat opettavat siten selvästi, että Herramme
tulee olemaan läsnä tämän ajan lopulla, aivan tuntemattomana maailmalle
ja näkymätön sille.

Ja vaikka ei enää tule olemaan mitään _vedenpaisumusta_, joka tulisi
hävittämään maan (1 Moos. 9: 11), niin on kirjotettu, että koko maan
pitää minun kiivauteni tuli syömän (Sef. 3: 8); -- ei kirjaimellista
luonnollista maata kummassakaan tapauksessa, vaan nykyisen _asiain
tilan_ kummassakin tapauksessa. Hävitys aikaansaatiin edellisessä
tapauksessa hukuttamalla kaiken kansan, paitsi Noan perheen,
jälkimäisessä tapauksessa polttamalla kaikki muut, paitsi Jumalan
perheen kuvauksellisessa tulessa -- suuressa hädässä Herran päivänä.
Jumalan uskollisia lapsia pidetään arvokkaina välttämään kaikkea sitä,
joka on tuleva maan yli (Luuk. 21: 36); ei välttämättömästi ottamalla
heidät pois maasta, vaan tekemällä heidät _tulenkestäviksi_ kuten tämän
asian esikuvassa tapahtui niille kolmelle miehelle, jotka kävivät
keskellä seitsemänkertaisesti kuumennettua uunia, ja joiden vaatteissa
ei ollut edes tulen käryäkään, koska yksi, joka oli Jumalan Pojan
kaltainen, oli heidän kanssaan. -- Katso Dan. 3: 19--25.

Tahdomme nyt tämän jälkeen tutkia raamatunpaikkoja, jotka opettavat,
että monet Seurakunnassa jonkun ajan tulevat olemaan tietämättömiä
Herramme läsnäolosta ja tämän ajan elonkorjuusta ja päättymisestä,
vaikka hän todellisesti on läsnä ja elonkorjuu on käynnissä.

Viimeiset värssyt Matt. 24, värssystä 42 alkaen ovat hyvin merkitseviä.
37:ssä värssyssä oli Herramme osottanut, ettei maailma tulisi tietämään
ihmisen Pojan _parusiasta_. Hän sanoo: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä
minä päivänä Herranne tulee [_erkkomai_-- saapuu]." Jos joku odottaisi
varasta määrätyllä ajalla, olisi hän yllä ja valvoisi, ettei tulisi
yllätetyksi; samalla tavalla on teidän alituisesti oltava valveilla,
aina valmiita ja aina tarkastettava ensimäistä _läsnäoloni_ merkkiä.
Vastaukseksi kysymykseenne: _Milloin_ nämä tapahtuvat? kehotan teitä
vaan pitämään silmät auki ja olemaan valmiit, ja kun minä saavun, kun
minä _olen läsnä_, tulen antamaan tiedon siitä kaikille, jotka ovat
valvovia ja uskollisia, ja ainoastaan niillä on oleva oikeus tietää
siitä. Kaikkien muiden täytyy ja tulee olla pimeydessä ulkona, ja
heidän on opittava kuten maailma tulee oppimaan ja maailman kanssa ---
hädän kautta.

Kuka _siis_ ["elonkorjuussa"] on se uskollinen ja älykäs palvelija,
jonka hänen Herransa on paneva [Codex Sinaiticuksessa ja Vatikanuksessa
on: "on paneva"] palvelusväkensä yli antamaan heille ruokaa ajallaan?
Autuas on se palvelija, jonka hänen Herransa tullessaan [_erkkomai --
saapuessaan_] tapaa näin tekemästä. Totisesti sanon minä teille: "hän
asettaa hänet kaiken omaisuutensa yli!" Koko äärettömän kallis totuuden
varasto on avattava sellaisille uskollisille palvelijoille, jotta he
voisivat asestaa ja varustaa ja ravita koko uskon huonekuntaa.

Mutta, jos palvelijan sydämen suhde ei ole oikea, tulee hän sanomaan:
Minun Herrani viipyy [_ei ole saapunut_] ja alkaa ehkä lyödä [sortaa ja
vastustaa] kanssapalvelijoitansa [niitä, jotka ovat erimieltä hänen
kanssaan; jotka selittävät päinvastoin: -- Minun Herrani ei viivy, vaan
_on tullut, on läsnä_.] Sellaiset voinevat syödä ja juoda kohtuuttomien
kanssa [juopua maailman hengestä]; mutta sen palvelijan Herra on tuleva
[kreik. heko -- on saapunut] sinä päivänä, joka ei ole odotettu, ja
sinä hetkenä, jona se palvelija _ei tiedä_, ja on hakkaava hänet pois
[ottava pois häneltä hänen etuoikeutensa olla yksi niistä
palvelijoista, jotka antavat ruokaa ajallansa huonekunnalle] ja antava
hänelle osansa ulkokullattujen kanssa. [Vaikka hän ei ole ulkokullattu,
vaan oikea palvelija, saa hän, koska hän on uskoton ja raskautettu,
osansa ulkokullattujen kanssa niissä hämmennyksissä ja vaikeuksissa,
jotka tulevat Baabelin yli.] "Siellä on oleva itku ja hammasten
kiristys."

Ylläoleva raamatunpaikka, jos sitä huolellisesti tutkitaan, opettaa
selvästi, että tämän ajan lopulla tulee olemaan luokka, joka kieltää,
että Herra _on läsnä_, (ei sitä, että hän joskus tulee, vaan että
hän on tullut) ja lyö tahi epäystävällisesti vastustaa niitä
kanssapalvelijoita, joiden on päinvastoin opetettava -- että Herra on
tullut. Herramme sanoo selvästi kumpiko on uskollinen, totuutta
rakastava palvelija ja kumpi eksynyt. Tuo uskollinen, jonka hän tapaa
antamasta ajanmukaista "ruokaa", tulee korotettavaksi ja saamaan
täydellisemmän hoitajavallan totuuden aarreaitassa ja lisätyn kyvyn
tuoda sitä sieltä esille huonekunnalle, kun taas uskoton tulee
vähitellen erotettavaksi ja vetäytyy likempään yhteyteen ulkonaisten
tunnustajien ja ulkokullattujen kanssa. Ja huomaa, että uskoton tällä
tavoin hakataan pois tai erotetaan, sillä ajalla, jota _hän ei tunne_
-- elonkorjuu aikana -- kun hänen Herransa todellisesti on _läsnä_,
hänen tietämättään, etsimässä ja kokoamassa jalokiviänsä. -- Matt.
13:30; Ps. 50: 5; Mal. 3: 17; Matt. 24: 31.

Olemme tässä seikkaperäisiä ainoastaan näyttääksemme, että Herramme,
vastaukseksi opetuslasten kysymykseen hänen toisen läsnäolonsa
tuntomerkeistä, opetti ettei maailma eikä uskottomat palvelijat
tietäisi siitä mitään, ennenkuin hädän kiivas tuli oli ainakin alkanut.
Ja uskolliset tulevat ilmeisesti _näkemään hänen olevan läsnä_
ainoastaan uskon silmillä -- sen kautta, jota ennen on kirjotettu
heidän opetukseksensa, jotta he käsittäisivät sen, kun aika on tullut.
Jokainen asia, joka koskee nykyistä totuutta, kuuluu hänen
"omaisuuteensa" ja uusiin ja vanhoihin aarteisiin, joita Herramme on
kätkenyt meille ja nyt runsaasti lahjottaa meille. -- Värssyt 45--47.

Sen ohella kun Herramme, näin edeltäpäin merkeistä kertomalla, piti
yltä kyllin huolta siitä, että Seurakunta voisi tuntea hänen
läsnäolonsa, kun se aika tuli, vaikkeivät tulisi näkemään häntä
luonnollisilla silmillä, varotti hän meitä myös huolellisesti
petoksista, joita nousisi -- petoksista, jotka tulisivat näyttämään
niin uskottavilta, että ne saattaisivat, jos mahdollista, eksyttää
valitutkin. Mutta se ei ole mahdollista, sillä kaikki valitut
vaarinottavat varotuksen vakavasti ja koettavat ahkeruudella tutustua
hänen läsnäoloansa ennustaviin merkkeihin tarkaten niiden täyttymistä.
Ne, joilla on toisenlainen mieli, eivät kuulu valittuun luokkaan.
Ainoastaan voittajat tulevat hallitsemaan Herran kanssa. Näitä petoksia
on jo olemassa, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme näyttämään, ja ne
eksyttävät monia. Mutta, Jumalalle olkoon kiitos, valitut ovat
edeltäpäin tulleet varotetuiksi ja asestetuiksi, eivätkä voi tulla
eksytetyiksi eikä joutua epätoivoon. Vaikkakin pilvet ja pimeys
ympäröivät häntä, tuntevat he hänen läsnäolonsa ja iloitsevat siitä,
että heidän vapautuksensa lähestyy. Jos joku sanoisi teille: Katso,
täällä on Kristus [jossain määrätyssä _paikassa_], älkää uskoko. Ja jos
he sanovat teille: Katso, hän on erämaassa, niin älkää menkö ulos, tai
katso, hän on kamareissa, älkää uskoko; sillä niinkuin [samalla tavalla
kuin] kirkkaasti paistava valo vähitellen tulee ja täyttää maan, _niin
on hänen läsnäolonsa oleva_. (Matt. 24: 23, 26, 27.) Se tulee, kuten
edeltäkäsin on sanottu, ilmestymään totuuden valon kautta -- jokaista
asiaa koskevan totuuden kautta, niinkuin nyt näemme sen niin nopeasti
ja ihanasti kehittyvän. Vielä muutama vuosi, niin on vanhurskauden
aurinko täydelleen noussut parantavine sateineen siunatakseen ja
nostaakseen kuolemaan vajonnutta maailmaa.

Niiden todistuksien perustuksella, joita on esitetty tässä ja
edellisessä ja seuraavissa luvuissa, voimme aivan empimättä ilmottaa
sen sydäntä ilahduttavan tiedonannon, että evankelikauden elonkorjuu on
käsissä, ja että Mestari jälleen on läsnä ylimpänä elonkorjaajana -- ei
lihassa niinkuin juutalaisten elonkorjuussa, vaan vallassa ja
kirkkaudessa, "korkealle korotettuna" jumalallisena Kristuksena, jonka
ihana ruumis nyt on "Isän olennon perikuva", vaikka hänen ihana
olentonsa on peitetty inhimillisiltä silmiltä. Hän on alkamaisillansa
vanhurskaudellista hallitustansa; hänen totuuden viikatteensa erottaa
nisun lusteista; hän kokoo sydämen ja mielen yhteyteen hengellisen
Israelin kypsät esikoishedelmät; ja pian on valittu "ruumis"
täysilukuisena hallitseva ja siunaava maailmaa.

Tämä tiedonanto tehdään tässä, jotta lukijalla, kun menemme eteenpäin,
olisi selvempi käsitys siitä, mitä aikaennustukset eritoten osottavat,
kun ajanlaskullista tietä tulee näytettäväksi, että elonkorjuun aika
kaikkine siilien yhdistettyine tapauksineen _nyt_ on tullut, ja että
kaikki ennustuksien mukaisesti on tapahtumaisillansa.

Siten huomaamme, että nämä aikaennustukset ja koko tuo tarkkuus, jolla
meille ilmotetaan Herramme ilmestymisen tapaa, ja sitä seuraavia
asianhaaroja, eivät olleet tarkotetut tekemään maailmaa rauhattomaksi,
eikä tyydyttämään tyhjää uteliaisuutta, eikä myöskään herättämään
nukkuvaa nimiseurakuntaa; vaan ne annettiin, jotta ne, jotka eivät nuku
eivätkä ole maailmasta, vaan jotka ovat valveilla, vihkiytyneitä ja
uskollisia ja vakavasti tutkistelevat Isänsä suunnitelmaa, saisivat
tarpeellisen opetuksen sattuvien tapahtumien merkityksestä, eivätkä
hapuilisi pimeässä niiden _asioiden_ suhteen, _joita ei millään muulla
tavalla voi varmuudella tuntea_ -- nim. elonkorjuun, suuren
Elonkorjaajan läsnäolon, oikean vehnän puimisen ja seulomisen, hädän
aikana tapahtuvan lusteiden yhteensitomisen ja polttamisen y.m.
suhteen.



Pilkka ennustettu.


Apostoli Pietari kertoo mitenkä muutamat uskottomista palvelijoista ja
ulkokullatuista tulevat esiintymään pilkkaajina Herran läsnäolon
aikana, aivan kuten pilkattiin Noan päivinä (2 Piet. 3: 3, 4, 10, 12.)
Huomaa, että Apostoli kirjotti Seurakunnalle, ja että ne pilkkaajat,
joista hän kertoo, ovat nimiseurakunnassa ja tunnustavat olevansa
innostuneita Herran työstä ja suunnitelmasta ja sellaisia siis, jotka
uskovat, että hän _joskus on tuleva_. Se pilkkaaminen, josta kerrotaan,
kohdistuu juuri esilläolevaan asiaan ja esiintyy, kuten me saamme
nimikristityiltä kuulla ja tulemme kuulemaan, milloinka vaan Herraa
mainitaan ja elonkorjuutyötä esitetään. Kristityt ylipäänsä, kunnes
ovat asiaa tutkistelleet, kuvittelevat kirjaimellista tulta, pasuunia,
ääniä j.n.e., ja että he saavat nähdä Herran tulevan alas pilvissä
loistavalla aineellisella ruumiilla. Kun he silloin kuulevat puhuttavan
hänen näkymättömästä _läsnäolostansa_, eivät he malta, kun ovat niin
kiinni maallisissa suunnitelmissansa ja maailmanhengen juovuttamia,
tutkia asiaa, jota pitävät varmana, vaan sivuuttavat kysymyksen
tutkimiselle arvottomana.

Se on juuri tällaista luokkaa, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä,
jota apostoli tarkottaa, sanoessaan: "Viimeisinä päivinä
[evankelikauden viimeisinä vuosina -- elonkorjuuaikana] tulee
pilkkaajoita, jotka vaeltavat omien himojensa [suunnitelmiensa,
tieteisoppiensa j.n.e.] mukaan sanomaan: '_Missä_ on lupaus hänen
_parusiastansa_ [läsnäolostansa]? Sillä onhan siitä asti, kun isät
nukkuivat pois, kaikki pysynyt niinkuin se on ollut luomisesta alkaen'."
Kun heitä muistutetaan Herramme lausunnosta (Matt. 24: 37--39; Luuk.
17: 26), että _hänen päivinään_, hänen _läsnäolonsa_ päivinä kaikki
menisi entistä menoaan; ja että, niinkuin Noan aikana, ihmiset
söisivät, joisivat, naisivat, istuttaisivat ja rakentaisivat; ja että,
niinkuin silloin, maailma _ei tietäisi_ hänen läsnäolostansa, eikä
ymmärtäisi lukea niiden suurien ja pian tapahtuvien muutoksien
merkkejä, jotka ovat kynnyksellä, on heillä liian suuri kiire
ottaakseen todistus huolellisen tarkastuksen alaiseksi ja jatkavat
pilkkaamista.

Ah, sanoo Pietari, he unohtavat sen suuren muutoksen, joka tapahtui
Noan päivinä; ja sitten kuvailee hän tulella sitä valtaavan ahdistuksen
hyökyaaltoa, joka pian on vyöryvä koko maailman yli ja perinpohjin
kaatava kumoon kaikki maalliset ja kirkolliset hallitukset [taivaat]
saaden koko yhteiskuntarakennuksen [maan] sulamaan -- ja jättäen
jälkeensä anarkiiaa ja yhteiskunnallista sekasortoa, jota on kestävä
kunnes uudet taivaat [uusi hallitusvalta -- Jumalan valtakunta] ovat
täydellisesti pystytetyt, samoin kuin uusi maa [uusi yhteiskunta
järjestettynä uudelle ja paremmalle, rakkauden ja tasa-arvoisuuden
oikeudenmukaiselle perustukselle]. Apostoli huomauttaa sitten (värssy
8) että tämä Herran _läsnäolon_ päivä, jota Seurakunta niin kauvan on
toivonut ja odottanut, on tuhatta vuotta kestävä päivä -- Kristuksen
hallituksen tuhatvuotiskausi.

10:ssä värssyssä vakuuttaa hän meille, että "Herran päivä _on tuleva
[kreik. heko] niinkuin varas_" [huomaamatta, salaa; se tulee olemaan
läsnä toisten pilkatessa ja lyödessä niitä kanssapalvelijoita, jotka
ilmottavat totuuden]. Apostoli kehottaa sen jälkeen pyhiä pysymään
erillään maailmasta; ettei politiikka, rahanansio j.n.e. saisi niellä
heitä, vaan että he kiinnittäisivät pyrkimyksensä korkeampiin asioihin.
Hän sanoo: "Kun nyt Jumalan suunnitelman mukaisesti nykyiset maalliset
suhteet ovat ainoastaan hetkellisiä ja tulevat pian antamaan tilaa
paremmalle järjestykselle, millaisia tuleekaan meidän olla, kaikessa
pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa? _odottaen_ [engl. Raam.
_tarkastaen_] Jumalan päivän läsnäoloa [_parusiaa_]" -- etsien
todistuksia (merkkejä) siitä, että hän on tullut.

Ja, kiitetty olkoon Jumala, hän on niin yltäkyllin pitänyt huolta
meistä, että kaikki hurskaat, jotka _odottavat_ sitä päivää, tulevat
tietämään siitä ennenkuin vihan tuli täydellisesti puhkeaa. Paavalin
kautta vakuuttaa hän meille, ettei ketään valon lapsista jätetä
pimeyteen, niin että se päivä tulisi heidän ylitsensä äkkiarvaamatta.
(1 Tess. 5: 4.) Me näemme siis vaikka jo olemmekin Herran _läsnäolon_
päivässä ja suuren hädän tulen alussa, että tulee käymään kuten
kuvauksellisesti on näytetty (Hm. 7: 1--3.) Myrskyä pidetään aisoissa,
kunnes Jumalan uskollisten lasten "otsaan on painettu leima", s.o.
kunnes nämä ovat olleet tilaisuudessa saamaan selvän ja oikean
käsityksen _ajasta, läsnäolosta_ y.m., joka ei ainoastaan tule antamaan
heille lohdutusta, ja olemaan heille suojana, vaan tulee myös olemaan
_tunnusmerkkinä_, leimana eli todistuksena heidän lapseudestansa, johon
Herramme viittasi, kun hän lupasi, että pyhä Henki uskollisille
"_tulevaiset_ ilmottaisi" -- Joh. 16: 13.

Muutamat käsittävät kirjaimellisesti Pietarin lausunnon, että "taivaat
hehkuen hajoavat ja katoavat ryskeellä", samoinkuin apostoli
Johanneksen kertomuksen Ilmestyskirjassa samasta tapauksesta,
samantapaisella kuvauksella: "Taivas poistui niinkuin kirja, jota
kääritään kokoon." Luulisi kumminkin yhden ainoan silmäyksen ylöspäin
tuhansiin tuikkiviin tähtiin, jotka loistavat miljoonien peninkulmien
avaruudessa, pelkkää tyhjyyttä välillänsä, jota ei voi kääriä kokoon
eikä sytyttää tuleen, tuokiossa todistavan tarpeeksi vakuuttavasti
sellaiselle, että ovat erehtyneet, kun pitävät näitä lausuntoja
kirjaimellisina -- vakuuttaen heitä, että heidän odotuksensa
kirjaimellisesta täyttymisestä on aivan mahdoton.

Siten on Jumala pitänyt salassa ihmiskunnalta, pasuunien,
äänien, tulen y.m. kuvien kautta, tiedon (joka ei ollut aijottu
maailmallismielisille, vaan ainoastaan vihkiytyneiden pyhien "pienelle
laumalle") elonkorjuusta, Herran läsnäolosta, hänen hengellisestä
valtakunnastansa j.n.e.; ja kumminkin järjesti hän ne niin, että ne,
kun aika tulisi, tulisivat puhumaan selvästi ja painavasti sille
luokalle, jolle hän tämän tiedon oli aikonut. Ja samoin kuin
ensimäisessä tulemisessa, saatetaan nytkin sanoa samanlaiselle
vihkiytyneelle luokalle toisen tulemisen aikana: "Teille Jumalan
valtakunnan salaisuus on annettu, mutta noille ulkopuolella oleville
kaikki tulee vertauksissa -- kuvauksissa ja himmeissä lauseissa --
jotta, vaikka onkin Raamattu edessänsä, sitä ei muut kuin vihkiytyneet
todellisesti voisi nähdä ja ymmärtää." -- Mark. 4: 11, 12.

Maailma ei ole tietämätön niistä ennen kuulumattomista seikoista ja
tapauksista, joita nykyaikana tapahtuu, ja niiden enentyvästä
merkillisyydestä vuosi vuodelta; mutta kun he eivät näe tuota
suuremmoista päämäärää, täyttää tämä kaikki vaan heidän mielensä
synkillä aavistuksilla tulevasta pahasta. Niinkuin oli ennustettu,
ovat he peloissansa, odottaen sitä, joka on tuleva maailman yli; sillä
nyt jo ovat taivaan vallat (nykyiset hallitsevat vallat) alkaneet
järkkyä.



Profeetallisen ketjun yhdistäminen.


Edellisessä luvussa esitimme todistuksia, joista ilmeni, että "pakanain
ajat", tahi heidän valtuutensa, tulevat täydellisesti päättymään kohta
v:n 1914 jälkeen, ja että ne kaikki silloin ovat kukistuneet ja
Kristuksen valtakunta kokonaan pystytetty. Siten on selvästi määrätty,
että Herran on oltava läsnä ja pystytettävä valtakuntansa sekä
käytettävä suurta valtaansa musertaakseen kansoja kuten saviastioita;
sillä "näiden kuninkaiden päivinä" -- ennen heidän kukistumistansa --
s.o. ennen vuotta 1914 -- on taivaan Jumala pystyttävä valtakuntansa.
Ja se _on musertava ja hävittävä kaikki muut_. (Dan. 2: 44.) Ja
yhtäpitävästi tämän kanssa näemme ympärillämme todistuksia siitä, että
nykyisten hallitusten lyöminen, järkyttäminen ja kukistaminen on
alkanut, valmistuksena sen valtakunnan pystyttämiselle -- vahvalle
hallitukselle -- "joka ei voi järkkyä."

Seuraavassa luvussa esitetään Raamatun todistus siitä, että 1874 oli
Ennalleenasettamisaikojen alkamisen ja siis Herramme palaamisen oikea
vuosi. Siitä vuodesta alkaen on hän toteuttanut lupauksensa niille,
jotka ovat oikeassa valvomistilassa: -- "Autuaat ovat nuo palvelijat,
jotka heidän Herransa tullessaan, tapaa valvomasta; totisesti sanon
teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioitsemaan ja menee ja
palvelee heitä." (Luuk. 12: 37.) Niin, hän on aukaissut meille
kirjotukset, osottaen meille totuuden nykyisestä ihanasta luonteestaan,
hänen tulemisensa tarkotuksen, tavan ja ajan sekä hänen ilmestymisensä
luonteen uskon huonekunnalle ja maailmalle. Hän on kiinnittänyt
huomiomme niihin ennustuksiin, jotka selvästi antavat meidän tietää,
millä kohdalla nykyään olemme ajan virralla, ja näyttänyt meille
järjestyksen työsuunnitelmassaan tänä elonkorjuun aikana. Hän on ensi
sijassa näyttänyt meille, että nyt on pyhien korjuu, aika heidän
täydelliselle kypsymisellensä ja heidän erottamisellensa lusteista, ja
toiseksi, että nyt on aika maan viinipuun kypsymiselle ennenkuin sen
hedelmä poljetaan Jumalan Kaikkivaltiaan vihan viinikuurnassa. -- Ilm.
14: 1--4, 18--20.

Mutta vaikka lukijalle näin ilmotetaan, mitä seuraavassa luvussa
tullaan todistamaan, ei hänen tule odottaa saavansa nähdä sellaisia
raamatunpaikkoja, joissa nämä asiat ja vuosiluvut ovat selvästi
kirjotetut. Päinvastoin on hänen muistettava, että kaiken tämän on
Herra _salannut_ sellaisella tavalla, ettei sitä ole voitu ymmärtää tai
oikein käsittää, ennenkuin oikea aika oli tullut, ja silloinkin
ainoastaan voivat sen ymmärtää hänen vakavat, uskolliset lapsensa,
jotka pitävät totuutta rubiineja kalliimpana, ja jotka ovat halukkaat
etsimään sitä, niinkuin hopeata etsitään. Totuutta on, hopean lailla,
ei ainoastaan kaivettava kaivoksesta, vaan myös puhdistettava,
erotettava kuonasta, ennenkuin sen arvoa saatetaan käsittää. Se, mitä
tässä muutamalla sanalla mainitaan, tulee kohta kohdaltaan
todistettavaksi; ja joskin monet tulevat uskomaan tiedonantojamme
vaivaamatta itseään hakemalla todisteluja Raamatusta, niin ei
todellinen totuuden etsijä tule sitä tekemään. Hänen tulee, mikäli
mahdollista, tehdä jokaisen kohdan, jokaisen johtopäätöksen, jokaisen
todistuksen omakseen, suoraan Jumalan Sanasta, etsimällä kaikki
yhdistyspaikat, ja siten on hänen tultava vakuutetuksi esitetyn asian
todenmukaisuudesta.

Vaikka Herramme hankkii ja palvelijat kantavat esille sitä, jota
sanotaan "ruokaa ajallansa palvelusväellensä" [uskon huonekunnalle], on
kumminkin jokaisen, vahvistuakseen siitä, syötävä omasta puolestansa.



KUUDES LUKU.

MAAN SUURI RIEMUVUOSI.

Mooseksen ennustamat "ajat, jolloin kaikki ennalleenasetetaan". --
Vuosiluku niiden alkamiselle ilmaistu. -- Ne eivät voi alkaa ennenkuin
suuri Ennalleenasettaja on tullut. -- Todistuksia laista. --
Vakuuttavia totuuksia profeetoista. -- Johdonmukaisia johtopäätöksiä
niistä, yksitellen ja yhteisesti tarkastettuina. -- Nykyisten merkkien
yhtäpitäväisyys näiden kanssa.


    Totisesti sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei
    pienintäkään kirjainta eikä yhtäkään piirtoa katoa laista,
    ennenkuin kaikki on _tapahtunut_. -- Matt. 5: 18.

Ainoastaan silloin, kun me näemme tyypillisen tahi esikuvauksellisen
luonteen Jumalan menettelytavassa Israelin suhteen, voimme saada oikean
käsityksen tämän kansan merkillisestä historiasta, tahi ymmärtää, miksi
profeetat ja Uuden Testamentin kirjailijat ovat panneet muistiin heidän
historiansa tarkemmin kuin kaikkien muiden kansojen. Niissä on Jumala,
niinkuin Uuden Testamentin kirjailijat ovat osottaneet, antanut
sattuvia valaistuksia suunnitelmistaan sekä Seurakunnan että maailman
suhteen. Heidän Tabernaakelijumalanpalveluksensa, joka oli niin
tarkasti määrätty jumalallisesti annetussa laissa, vertavuotavine
uhrieläimineen ja kaikkine omituisine määräyksineen, heidän juhlansa ja
pyhäpäivänsä, heidän sabbattinsa ja kaikki heidän uskonnolliset
menonsa, osottavat esikuvina niitä vastaaviin paljon suurempiin
todellisuuksiin (antityyppeihin), jotka olivat korkeampia ja
suuremmoisempia kuin nämä varjot. Ja apostoli Paavali vakuuttaa meille,
että nämä vastakuvat (antityypit) tulevat olemaan täynnä siunausta
ihmissuvulle, kun hän sanoo, että laki on vain "_tulevan hyvän_" varjo
(Hebr. 10: 1; 8: 5; Koi. 2: 17); Herramme vakuuttaessa meille
yllämainituissa lauseissa, että kaikki se hyvä, jota esikuvataan,
varmasti tulee täyttymään.

Kumminkin on meidän, tutkistellessamme esikuvia, huolellisesti
harkittava sitä erehdystä, jonka useat hyväntahtoiset henkilöt tekevät,
jotka, nähdessään Raamatussa olevan merkillisiä esikuvia, menevät niin
pitkälle, että he käsittelevät jokaista luonnetta ja tapausta
Raamatussa esikuvauksellisena joutuen siten väärälle tolalle pelkästä
uteliaisuudesta ja kekseliäisyydestä. Me emme rakenna niin epävarmalle
perustukselle, kun tutkimme juutalaisen lain menoja, jotka erityisesti
ovat annetut esikuviksi ja apostolitkin ovat ne sellaisiksi
selittäneet. Emme voikaan sivuuttaa näitä esikuvia omistamatta niille
tarpeellista huomiota ja huolellisesti tutkimatta, mitä ne opettavat.
Vielä vähemmin voimme omistaa aikaa aprikoimisiin tahi uskomme
rakentamiseen pelkille arveluille.

Kun Herramme sanoi, ettei ainoakaan kirjain tahi piirre laista
häviäisi, kunnes se tulisi täytetyksi, niin ei hän ainoastaan
tarkottanut liittovelvollisuuksien täyttämistä, jotka kuuluivat
kaikille niille, jotka olivat tämän lakiliiton alaisia, ja jonka
täyttymyksen hän itse suoritti antamalla oman henkensä heidän
edestänsä, vaan hän tarkotti jotakin enemmän: hän tarkotti sen lisäksi,
että kaikki ne siunaukset, jotka siinä olivat esikuvauksellisesti
lausutut, tulisivat myös varmasti täytetyiksi niiden vastakuvissa.

Kaikissa juutalaisissa menoissa, ei Jumala ole antanut ilmaista
ainoatakaan tarkotuksetonta esikuvaa tahi sellaista, joka häviäisi
täyttymättä; ja kaikkien näiden esikuvien pitäminen, suorittaminen
jatkui, kunnes niiden täyttäminen _ainakin oli alkanut_. Kaikkia
esikuvia täytyi alituisesti uudistaa, kunnes vastakuva tuli näkyviin;
sillä esikuvan pitäminen ei ole sama kuin sen täyttäminen. Täyttäminen
saavutetaan, kun esikuva lakkaa, todellisuuden, vastakuvan korvatessa
sitä.

Niin tuli esimerkiksi passah-karitsan teurastaminen täytetyksi
Kristuksen, "Jumalan Karitsan" kuolemassa, ja sen kautta alkoi
erityinen siunaus vastakuvauksellisille esikoisille, evankelikauden
uskovaisille. Se siunaus, jota tämä esikuva kuvaa, ei ole vielä
täydellisesti täyttynyt, vaikka sen täyttyminen alkoi Kristuksen,
meidän Pääsiäislampaamme kuolemalla. Sillä tavalla näyttäytyy jokainen
laissa määrätty meno olevan täynnä esikuvauksellista merkitystä. Se
tarkkuus, jolla jokainen esikuvien yksityiskohta oli suoritettava koko
juutalaisena aikana, antaa täyden merkityksen Herramme ylempänä
lainatuille sanoille -- että jokainen pieni asianhaara, jokainen piirre
ja kirjain, on yhtä tarkasti täytettävä, kuin se oli huolellisesti
pidettävä lain menoissa.

Tässä luvussa aijomme tutkia sitä esikuvallista piirrettä Mooseksen
laissa, joka on tunnettu riemuvuoden nimellä, ja näyttää, että se oli
aijottu esikuvaamaan suurta ennalleenasettamista, ihmissuvun nostamista
lankeemuksesta, joka tulee toimitettavaksi tuhatvuotiskautena; että se
rakenteeltaan oli valaistuksena tulevalle ennalleenasettamiselle ja
että se siinä tavassa, jolla aika sen pitämiselle määrättiin, antaa
ohjeita profeetallisen ajan laskemiselle, joka, kun se oikein
ymmärretään ja sovellutetaan, selvästi ilmaisee _ajan vastakuvan
alkamiselle_, ennalleenasettamiselle. -- Apt. 3: 19--21.

Koska riemuvuosi oli osa laista ja koska sen uudistaminen tahi
pitäminen ei täytä sitä, ja koska Herramme selitti, ettei esikuva
voinut hävitä täyttymättä, ja sitäpaitsi, koska tiedämme, ettei
sellaista, kaiken ennalleenasettamista, jota on ennustettu "kaikkien
pyhien profeettojen suun kautta maailman alusta" ja jota riemuvuodella
esikuvattiin, vielä ole tapahtunut, niin tiedämme, että se
tulevaisuudessa on _täyttyvä_.



Israelin Riemuvuosi.


Riemuvuosi oli levon ja virkistyksen sabbatti sekä kansalle että
maalle, jonka Jumala heille antoi. Se oli tärkein sabbattien eli
lepoaikojen jaksossa. [Sana "sabbat" merkitsee _lepoa_.] Heillä oli
sabbatti-_päivä_ joka seitsemäs päivä; ja kerran vuodessa saavuttivat
nämä esikuvaukselliset sabbatit klimaksin -- s.o. seitsemää tällaisen
sabbatin jaksoa, jotka siten tekivät yhteensä neljäkymmentäyhdeksän
päiväisen aikakauden (7X7=49) seurasi _Riemupäivä_, viideskymmenes
päivä (3 Moos. 23: 15, 16), juutalaisten kesken tunnettu helluntain
nimellä. Se oli ilon ja kiitoksen päivä.

Sabbatti-_vuosi_ sattui joka seitsemäs vuosi. Sinä vuonna sallittiin
maan levätä, eikä mitään laihoja saatu kylvää. Näiden sabbatti- [lepo-]
vuosien klimaks saavutettiin samalla tavalla kuin helluntai tahi
viideskymmenes sabbatti-päivä. Seitsemän sabbattivuotta, käsittäen
seitsemän kertaa seitsemän vuotta tahi neljäkymmentäyhdeksän vuotta
(7X7=49) tekivät yhden sabbattivuosijakson, ja sitä seuraava vuosi,
_viideskymmenes vuosi oli Riemuvuosi_.

Tarkastakaamme nyt, mitä Raamattu kertoo siitä ja huomatkaamme, miten
sopivasti se kuvaa suurta ennalleenasettamisvuosituhatta.

Kun Israelin lapset tulivat Kaanaaseen, jaettiin maa heidän kesken
arvan kautta heidän heimojensa ja sukujensa mukaan. Senjälkeen saattoi
menestys enentää, tahi vastoinkäyminen vähentää heidän yksityistä
omaisuuttaan, miten aina sattui. Jos joku henkilö velkaantui, saattoi
hän tulla pakotetuksi myymään osansa, jopa koko omaisuutensakin ja
perheineen menemään orjuuteen. Mutta Jumala piti yltäkyllin huolta
niistä, joille ei käynyt hyvin: hän piti huolta siitä, etteivät
sellaiset epäsuotuisat olosuhteet jatkuneet ainaisesti, vaan että
kaikki heidän keskinäiset asiansa -- velat ja saatavat -- laskettiin
ainoastaan Riemuvuoteen, jolloin kaikki vapautettiin vanhoista
velkasitoumuksista j.n.e. alkaakseen uudelleen seuraavaa
viisikymmenvuosikautta.

[Jotakuinkin samanlainen toimenpide _konkurssilain_ yhteydessä on
huomattu sopivaksi meidän ajallemme ja maallemme (Amerika), jossa siten
on annettu tunnustusta samalle periaatteelle. Siitä ei sentähden seuraa
että velan kuolettaminen joka _viideskymmenes vuosi_ ja juutalainen
_muoto_ soveltuisivat paremmin meille kuin nykyinen tapa; sillä
juutalaisiin nähden, eivät aika, asianhaarat y.m. _erityisesti_ olleet
heitä itseään, heidän hyötyään ja asioitaan varten, vaan olivat ne
_erityisiä_ profeetallisia kuvauksia ja opetuksia, jotka tarkoittivat
Jumalan suunnitelmaa ja sen kehitystä tulevaisuudessa.]

Siten oli jokainen viideskymmenes vuosi, joka laskettiin heidän
tulostansa Kaanaaseen, israelilaisille riemuvuosi, ilon ja
ennalleenasettamisen aika, jolloin hajaantuneet perheet jälleen
yhdistettiin ja kadotetut kodit ja tilat annettiin takasin. Eipä
ihmettä, että sitä nimitettiin Riemuvuodeksi. Jos omaisuutta oli myyty
velasta, saattoi sellaista myymistä pitää kiinteimistön luovuttamisena
seuraavaksi Riemuvuodeksi; ja sen myymähinta riippui siitä, oliko
seuraava Riemuvuosi lähellä tahi kaukana.

Tästä lakimääräyksestä kerrotaan 3 Moos 25: 10--16 ja kuuluu näin: "Ja
teidän pitää sen viidennenkymmenennen vuoden pyhittämän, ja julistaman
vapautta maassa kaikille niille, jotka siinä asuvat; sillä se on teidän
Riemuvuotenne; silloin pitää kunkin saaman takasin oman perintömaansa
jokainen sukunsa omaisuuden... Jos jotakin myöt lähimmäisellesi,
taikka ostat jotakin häneltä niin älköön toinen toistansa pettäkö.
Vaan vuosien luvun jälkeen Riemuvuodesta pitää sinun ostaman
lähimmäiseltäsi, ja vuodentulon jälkeen pitää hänen sinulle myömän.
Jota useammat vuodet ovat sitä enemmän korota hinta, mitä harvemmat
vuodet ovat sitä enemmän alenna hinta; sillä vuoden tulojen luvun
jälkeen myöpi hän sinulle."

Tämä järjestys, jonka Jumala antoi heille Mooseksen heidän johtajansa
ja esikuvauksellisen valittajan kautta, oli itsessään siunattu asia,
mutta se esikuvasi suurempaa siunausta, joka oli Jumalalla mielessä --
koko ihmiskunnan vapauttamista synnin velasta ja sen ikeestä ja
orjuudesta, Kristuksen meidän Herramme, tuon suuren välittäjän ja
Lunastajan kautta, jota Mooses esikuvasi. (5 Moos 18: 15). Juuri tällä
tavoin esikuvissa, Mooses kirjotti Kristuksesta ja niistä siunauksista,
jotka tulevat hänen kauttansa (Joh. 5: 46; 1--46) -- tuosta suuresta
ennalleenasettamisesta ja suuresta Riemuvuodesta, joka on tuleva koko
katoavaisuuden ikeen ja synnin orjuuden alla huokaavalle ihmissuvulle.

Jos varjo tuotti esikuvaukselliselle kansalle onnea ja iloa, niin on
todellisuus, todellinen ennalleenasettaminen tuottava ääretöntä riemua
ja on todellisesti tuleva ihanaksi Riemuvuodeksi kaikelle kansalle --
koko maailmalle, Israel siihen luettuna, jota maailmaa tämä kansa juuri
esikuvasi, samoin kuin sen papisto Seurakuntaa "kuninkaallista
papistoa." Joskaan meillä ei olisi varmoja tietoja siitä, että asia on
niin, eikö olisi kyllin syytä olettaa, että sama ääretön rakkaus, joka
piti nuolta Israelin ajallisesta menestyksestä, tuosta "uppiniskaisesta
kansasta", paljon enemmän huolehtisi koko maailman pysyväisestä
menestyksestä, maailman, jota Jumala niin rakasti, että hän lunasti
sen, heidän vielä syntisinä ollessaan. Ja tässä lienee paikallaan
huomauttaa seikasta, jota myöhemmin tarkemmin osotetaan, että
niinkuin israelilaiset eräässä suhteessa esikuvasivat uskovaisia
evankelikautena, niin esittivät he toiselta puolen katsoen, kaikkia,
jotka tulevana aikakautena uskovat Jumalaan ja jättäytyvät hänen
johdettaviksensa. Ja juuri siinä merkityksessä me nyt tarkastamme
heitä. Heidän liittonsa, joka oli vahvistettu härkäin ja kauristen
verellä, esikuvasi uutta liittoa, joka on vahvistettu parempien uhrien
verellä, jossa maailman sovinto tulevan ajan suhteen on aikaansaatava.
Heidän sovintopäivänsä ja syntiuhrinsa, esikuvasivat, vaikka olivatkin
ainoastaan sille kansalle ja sen syntien edestä, "parempia uhreja" ja
todellista sovitusta "koko maailman syntien edestä." Mutta huomaa,
ettei Riemuvuosi ollut Israelin papistolle joka esikuvasi (evankelista
Seurakuntaa), vaan _ainoastaan yleiselle kansalle_, sillä papisto ei
saanut mitään omaisuutta, eikä niinmuodoin voinut kadottaa mitään, eikä
saada mitään takasinkaan. Riemuvuosi oli koko kansalle, paitsi
pappisheimolle, eikä sentähden esikuvannut niitä siunauksia, jotka
tulevat Seurakunnan "Kuninkaallisen Papiston" osaksi, vaan
ennalleenasettamissiunauksia -- maallisia siunauksia --, jotka, kun
aika on tullut, tulevat kaikkien niiden osaksi, jotka uskovat ja
seuraavat Jumalaa.

Se, mitä tämä esikuva opettaa, on täydellisesti yhtäpitävä sen
opetuksen kanssa, jonka saimme tutkiessamme Aikakausien jumalallista
suunnitelmaa. Se osottaa ilmeisesti "niitä aikoja, jolloin kaikki
asetetaan ennalleen ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut
(engl. Raam. kaikkien) pyhien profeettain suun kautta." Mooses oli yksi
profeetoista; ja tässä puhuu _hän_ erityisesti ihmisen alkuperäisen
tilan ja vapauden ennalleenasettamisesta, joka niin kauvan on ollut
kadoksissa, myytynä synnin alle. Esivanhempaimme erehdyksestä
kadotettiin kaikki: kaikki oikeudet menetettiin ja kaikki tulivat
Synti-tyrannin orjiksi ja olivat kykenemättömiä vapautumaan.
Katoavaisuuden orjuus -- kuolema -- on surkealla tavalla rikkonut
perhepiirin. Kiitetty olkoon Jumala luvatusta lunastajasta! Riemuvuosi
on kohta käsissä, ja pian saavat Kuoleman vangit ja Synnin orjat
jälleen alkuperäisen perintönsä maan -- Jumalan lahjan Jeesuksen
Kristuksen, uuden liiton välittäjän ja vahvistajan kautta.

Vaikka esikuvauksellisena Riemuvuonna saatiin nauttia useista
vapauksista ja siunauksista heti, meni todennäköisesti suurin osa
vuodesta asioiden selvittelemiseen ennenkuin kaikki olivat saaneet
täydelleen takasin vapautensa, oikeutensa ja omaisuutensa. Niin myös
vastakuvassa, tuhatvuotisessa ennalleenasettamisajassa. Se tulee
alkamaan perinpohjaisilla uudistuksilla, tullaan huomaamaan oikeuksia,
vapautta ja omaisuuksia, jotka kauvan ovat olleet kadonneina näkyvistä;
mutta täydellinen _kaiken sen_ ennalleenasettaminen (tottelevaisille),
_joka alkujaan on ollut kadotettu_ tulee vaatimaan koko tämän
ennalleenasettamisajan -- tuhatta vuotta.

Varmaa on, ettei mitään Riemuvuoden vastakuvaa vielä ole ollut; ja
Herramme lausunnon perustuksella olemme myös yhtä varmat, ettei esikuva
saattanut hävitä täyttymättä: "Mutta pikemmin taivas ja maa katoavat,
kuin yksikään lain piirto häviää." (Luuk. 16: 17.) Mutta _näyttää_
siltä, kuin tämä paikka laista olisi hävinnyt. Totta on, että esikuvaa,
jota pidettiin säännöllisesti joka viideskymmenes vuosi, niin kauvan
kun israelilaiset olivat omassa maassaan, ei ole pidetty Baabelin
vankeuden jälkeen. _Näyttää_ sentähden siltä kuin tämä kohta laista
olisi "hävinnyt" ilman edes täyttymisen _alkuakaan_. Mitä meidän on
sanottava tästä Herramme sanojen näennäisestä ristiriitaisuudesta?
Mutta onko todella niin? Tahi voidaanko löytää Riemuvuoden vastakuvaa,
joka alkaa siitä, missä viimeksi pidetty esikuvallinen riemuvuosi
päättyi? Kyllä, vastaamme; selvästi merkitty vastakuva alkoi juuri
siinä kohdassa ja suuremmassa ja suuremmoisemmassa asteikossa, niinkuin
vastakuvien laita on. Me näemme todellisesta täyttymisestä, että
esikuvaan sisältyivät _jaksot_ niin hyvin kuin Riemuvuodetkin, joihin
ne kohosivat, ja että samaa _menettelytapaa_ (kertolaskua), jonka
kautta esikuvauksellinen Riemuvuosi saatiin selville, oli käytettävä
laskiessa aikaa vastakuvallekin -- maan suurelle Riemuvuodelle. Kun
viimeinen esikuvauksellinen Riemuvuosi oli pidetty ja päättynyt, _alkoi
se suuri jakso kulua_, jonka päättyessä vastakuvauksellinen Riemuvuosi
eli ennalleenasettamiskausi oli alkava.

Olemme jo maininneet sabbattiaikojen laskemistavan -- että nimittäin
kertomalla sabbattia eli seitsemättä päivää seitsemällä (7X7=49)
saatiin helluntai, näitä seuraava Riemupäivä; ja kertomalla
seitsemännen vuoden seitsemällä (7X7=49) saatiin se jakso, joka johti
viidenteenkymmenenteen tahi Riemuvuoteen. Jos me nyt sovellutamme samaa
periaatetta, on selvää, että tullaksemme suureen vastakuvaan, jota
etsimme, on meidän kerrottava samalla tavalla Riemuvuosi omalla
luvullaan -- s.o. kertoa viideskymmenes vuosi viidelläkymmenellä. Siis
on vastakuvauksellinen jakso tämän kertolaskutavan mukaan, jota meille
tässä opetetaan, laskettava kertomalla esikuvauksellinen riemuvuosi
tahi viideskymmenes sabbattivuosi viidelläkymmenellä, samoin kuin
siihen tullaksemme kerroimme seitsemännen vuosisabbatin seitsemällä. --
3 Moos. 25: 2--13.

Jos me seuraamme tätä jumalallista ilmotettua laskutapaa, avautuu
meille ihmeellisiä tuloksia, jotka vakuuttavat meitä, että meillä on
oikea avain ja että me käytämme sitä niinkuin Hän, joka on laatinut
tämän jalokivilippaan, on aikonut. Kun kerromme viisikymmentä kertaa
viisikymmentä, saamme tuon pitkän ajan kaksituhatta viisisataa vuotta
(50X50=2500) sen suuren _jakson_ pituudeksi, joka alkoi kulua, kun
Israelin viimeinen esikuvauksellinen Riemuvuosi päättyi ja joka on
kohoava huippuunsa suuressa vastakuvauksellisessa Riemuvuodessa. Me
tiedämme, että sellainen jakso on täytynyt _alkaa kulua_, kun esikuva
lakkasi; sillä jos ei ainoakaan kirjain tahi piirto laissa saattanut
hävitä ilman että täyttyminen edes alkoi, ei Riemuvuotta -- esikuvaa,
joka oli paljon enemmän kuin kirjain tahi piirto, todellakin suuri ja
tärkeä kohta laissa, voitu antaa hävitä, ennenkuin oikea aika oli
tullut, jolloin sen vastakuva oli alkava. Ettei Riemuvuoden vastakuva
missään tapauksessa alkanut, kun Israelilaiset lakkasivat pitämästä
sitä, on selvää. Me voimme siis olla varmat, että suuremmoinen _jakso_
silloin alkoi _kulua_. Uusi pitkä jakso alkoi silloin, vaikka Israel ja
koko maailma ovat tietämättömiä sekä siitä, että suuri jakso on ollut
kulumassa, että siitä suuresta vastakuvauksellisesta Riemuvuodestakin,
jolla se tulee päättymään. Emme saa odottaa, että tuo suuri
Riemuvuosien Riemuvuosi on alkava tämän _jakson_ jälkeen, vaan että se
vastakuvana on ottava viidennenkymmenennen tahi jakson viimeisen
Riemuvuoden paikan. Vastakuva ei milloinkaan _seuraa_ esikuvansa
jälessä, vaan ottaa sen paikan samana vuonna. Niinmuodoin on 2500:das
vuosi, joka tulee olemaan suuri 50:nes riemuvuosi, vastakuva,
todellinen Riemuvuosi tahi ennalleenasettaminen. Mutta vuoden sijasta
esikuvassa tulee tämä olemaan suurempi; se tulee olemaan suuren
tuhatvuotisriemukauden -- tuhatvuotiskauden alku. Aivan samalla tavalla
on käynyt jokaisen esikuvan täyttymiseen nähden, johon _aikaa_ on
sisältynyt. Niinpä tapahtui pyhän Hengen helluntaivuodatus
esikuvauksena helluntaipäivänä -- eli viidentenäkymmenentenä päivänä.
Kristus, meidän passah-uhrimme kuoli samana iltana, jona
esikuvauksellinen lammas määräyksen mukaan oli tapettava -- päivää
aikasemmin tahi päivää myöhemmin ei käynyt päinsä. Samalla tavalla ei
tässäkään kelpaa vuosi jälkeen tahi vuosi ennen 2500:taa, vuodeksi,
joka päättää esikuvauksellisen jakson; vaan juuri tämä vuosi,
alkaen lokakuussa v. 1874 on täytynyt alkaa vastakuvan tahi
ennalleenasettamisajat.

Esikuvan pitäminen ei voinut lakata ennenkuin alettiin laskea suurta
(50X50) jaksoa. Se tärkeä kohta, josta meidän on otettava selvää, on
siis _tarkka vuosiluku_, jolloin Israelin kansa piti viimeisen
esikuvauksellisen riemuvuoden. Sitten kun tämä vuosiluku on tullut
varmasti vahvistetuksi, on hyvin yksinkertainen asia laskea suuri jakso
viisikymmentä kertaa viisikymmentä tahi kaksituhattaviisisataa vuotta
ja siten lopullisesti määrätä vuosiluku, maan suuren Riemuvuoden --
kaiken ennalleenasettamisaikojen alkamiselle.

Mutta meidän on valmistauduttava näkemään ainoastaan alkutapahtumia
tästä äärettömän suuresta tehtävästä, kaiken ennalleenasettamisesta.
Esikuvauksellisen Riemuvuoden ensimäisinä päivinä toimitettiin
verrattain vähän; ja samalla tavalla on meidän odotettava näkevämme
ainoastaan vähän tulevan suoritetuksi suuren tuhatvuotiskauden alussa,
sen ensimäisinä vuosina. Ensimäinen työ esikuvauksellisena Riemuvuotena
oli luonnollisesti koettaa ottaa selvää entisistä oikeuksista ja
omistamisista sekä saada selville, mitä nykyään puuttui. Tehdessämme
tämän vertailun, on meidän odotettava vastakuvassa juuri sitä, mitä
näemme ympärillämme tapahtuvan; sillä me olemme jo, kuten kohta
osotetaan, suuressa vastakuvauksellisessa riemukaudessa, ja olemme
olleet siinä lokakuusta v. 1874. Mitä näemme ympärillämme? Me näemme,
että kansa alkaa ruveta etsimään alkuperäistä Jumalan lahjottamaa
perintöään, ja ottamaan selvää nykyisistä puutteista, oikeuksista
j.n.e. jolloin monet tietämättömyydessä ja itsekkäisyydessä vaativat
sellaistakin, joka kuuluu toisille; ja että ne, joilla jotakin on,
koettavat säilyttää itselleen niin paljon kuin voivat -- joka aiheuttaa
toraa, riitaisuutta, lakkoja ja työmiesten sulkemista työstä,
suuremmalla tahi pienemmällä oikeudella ja vääryydellä molemmin puolin,
kaikki asioita, jotka lopullisesti ovat jätettävät Kristuksen
tuomittaviksi, niinkuin riitaisuudet lain aikana vietiin Mooseksen
ratkaistaviksi, ja Mooseksen jälkeen niille, jotka istuivat Mooseksen
istuimella (Matt. 23: 2.) Lähtekäämme nyt, tietoisina näistä
johtopäätöksistä ja odotuksista, etsimään sitä vuosilukua, jonka Jumala
ilmeisesti on kätkenyt meille tässä esikuvassa, "jotta tietäisimme,
mitä Jumala on meille lahjottanut", ja jota nyt on aika ymmärtää.

Meillä ei ole mitään _suoranaista_ tiedonantoa Raamatussa
israelilaisten esikuvauksellisten Riemuvuosien pitämisestä, joka
näyttäisi, mikä oli viimeinen, joka pidettiin. Me pidämme sen
Riemuvuoden vuosiluvun, joka oli lähinnä ennen Baabelm vankeutta ja
maan seitsenkymmenvuotista autiona oloa viimeisenä, kahdesta syystä:
Ensinnäkin se ei voinut olla autiona olemisen jälestä, koska varmaan
_esikuva_ silloin lakkasi, "katosi", sillä kun maa oli autiona
seitsemänkymmentä vuotta ja kansa vankeudessa vieraassa maassa, niin
Riemuvuosi, joka sattui johonkin aikaan näinä seitsemänäkymmenenä
vuotena, _täytyi jäädä pitämättä_. Tarvitaan ainoastaan silmäys
nähdäkseen, että käskyt ja määräykset Riemuvuoden pitämisestä eivät
voineet tulla täytetyiksi, kun he kansana olivat vankeudessa, ja maa
oli autiona. Siten me näemme, että esikuva katosi joko silloin tai
ennen tätä autionaoloaikaa. Jälkeenpäin se ei voinut tapahtua. Ja
milloin tahansa esikuvan pitäminen lakkasikaan, on suuri vastakuvan
jakso pakosta alkanut vieriä. Yksi ainoa pitämättä jäänyt esikuva
ilmaisi, että _esikuva oli lakannut_, ja että se jakso, joka johtaa
vastakuvaan, oli alkanut. Sitäpaitsi eivät israelilaiset Baabelin
vankeuden jälkeen enää koskaan täydellisesti omistaneet maata; he ja
heidän maansa ovat siitä asti olleet pakanain vallan alla.

Toiseksi: Jokaisesta tätä ennen sattuneesta vankeudesta pelasti Jumala
heidät vihollisistansa kyllin ajoissa, jotta he ennättäisivät takaisin
omaan maahansa pitämään Riemuvuotta, ja siten jatkaakseen sitä
esikuvana oikeaan aikaan asti, kunnes suurta (50X50) jaksoa alettaisiin
laskea; sillä heidän edelliset vankeutensa eivät milloinkaan, niinkuin
näyttää, kestäneet neljääkymmentä vuotta kauvemmin, joten he siis
riemuvuosijärjestyksen mukaisesti saattoivat tulla vapaiksi ja kukin
saada takasin perintönsä kunakin Riemuvuonna. Sitäpaitsi, kun kohta
tulemme näyttämään, että, laskemalla noiden Baabelin seitsemänkymmenen
autiona olemisen vuoden alusta, suuri jakso päättyy vuotena 1875, tulee
kaikille selviämään, ettei se voinut alkaa ennen Baabelin vankeutta;
sillä jos me ajattelemme sen alkaneen ainoastaan yhtä riemuvuotta
aikasemmin, johtuisi siitä, että jakso päättyisi viittäkymmentä vuotta
ennen 1875:tä, nim. 1825, ja varmastikaan ei sinä vuonna alkanut mikään
ennalleenasettamisen Riemukausi.

Siten vakuutettuina, ettei viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi,
josta suuri (50X50) jakso lasketaan, ollut ennen _eikä voinut olla_
Baabelin vankeuden _jälkeen_, ja että se siis, joka oli lähinnä ennen
vankeutta, oli viimeinen esikuvauksellinen riemuvuosi, ja että sen
_päätyttyä_ suuri hiljainen jakso alkoi kulua, menemme nyt määräämään
tarkkaa aikaa viimeiselle esikuvaukselliselle Riemuvuodelle,
seuraavalla tavalla: --

Koska vuosisabbattijärjestelmä oli yhteydessä heidän _maansa_,
Kaanaan, ja heidän perintö-osansa kanssa, siinä olisi ensimäistä
neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksoa, joka johti ensimäiseen riemuvuoteen,
alettava laskea heidän tulostansa Kaanaaseen. Tämä hyvin perusteltu
otaksuma saa täyden vahvistuksen Herran sanassa: "Kun te tulette siihen
maahan, jonka minä teille annan, niin maa pitäköön Herralle lepoa.
Kuusi vuotta pitää sinun peltosi kylvämän, ja kuusi vuotta viinimäkesi
leikkaaman, ja sen hedelmät kokooman, mutta seitsemäntenä vuonna [tulon
jälkeen maahan] pitäköön maa Herralle sen suuren lepopyhän, jona ei
sinun pidä kylvämän sinun peltoasi, taikka leikkaaman sinun
viinimäkeäsi." Siis alkoi se jakso, jossa oli seitsemän kertaa
seitsemän, tahi neljäkymmentäyhdeksän vuotta (7X7=49) _heti_ kulua, ja
viideskymmenes vuosi tulon jälkeen Kaanaaseen oli ensimäinen
esikuvauksellinen Riemuvuosi.

[Muutamat ovat esiintuoneet sen ajatuksen, että kun kuusi vuotta kului
sotiin, ennen kuin maan jakaminen päätettiin, ei riemujaksojen
laskeminen voinut alkaa sitä ennen. Mutta ei, he tulivat maahan, kun
menivät Jordanin yli, ja käsky kuuluu: "Kun te tulette siihen maahan",
eikä: Kun te olette jakaneet maan. Maa jaettiin pala palalta näiden
kuuden vuoden aikana, mutta he eivät saaneet _omistaa_ koko maata näinä
vuosina, eikä jonkun aikaa sen jälkeenkään -- ennenkuin viholliset
olivat karkotetut, joka ei eräissä suhteissa koskaan tapahtunut. (Katso
Josua 18: 2, 3; 17: 12, 13; 23: 4, 7, 13, 15). Siis jos olisivat
jättäneet jaksojen laskemisen alottamisen kunnes täydellisesti olisivat
omistaneet koko maan, eivät he milloinkaan olisi voineet sitä alkaa.]

Me näemme kääntymällä ajanlaskulliseen tauluun, että 969 vuotta kului
tulosta Kaanaaseen aina seitsenkymmenvuotiseen autiona oloon asti.

    Maan jakamiseen.............   6 vuotta
    Tuomarien aikakausi......... 450   "
    Kuninkaiden aikakausi....... 513   "
                        Yhteensä 969   "

Me saamme tietää montako riemuvuotta olivat pitäneet siihen asti
jakamalla 969 vuotta 50:nellä. Viisikymmentä sisältyy yhdeksäntoista
kertaa 969:sään, joten se siis oli riemuvuosien luku, ja jälellä olevat
19 vuotta ilmottavat meille, että yhdeksästoista, joka oli viimeinen
esikuvauksellisista Riemuvuosista, oli juuri yhdeksäntoista vuotta
ennen maan autiona olemisen ja heidän, Baabelin vankeudessa olonsa
alkua, ja yhdeksänsataaviisikymmentä vuotta Kaanaaseen tulon jälkeen.

Siis silloin, tasan yhdeksäntoista vuotta ennen heidän maansa
"seitsenkymmenvuotista autiona oloa" viimeisen riemuvuoden --
yhdeksännentoista loputtua -- _alettiin laskea_ suurta 2500 vuoden
(50X50=2500) jaksoa; ja tulee olemaan aivan yksinkertainen asia saada
selville, milloin nämä 2500 vuotta päättyivät ja milloinka siis
kahdestuhannesviidessadas vuosi, suuren vastakuvauksellisen riemuajan
alkaminen, alkoi. Niinkuin seuraa: --

    Viimeisestä tahi yhdeksännestätoista
    Riemuvuodesta maan autionaolemiseen................  19 vuotta
    Autiona olemisen aika..............................  70   "
    Siitä ajasta, jolloin Kyyro asetti Israelin kansan
    ennalleen, siihen vuoteen, jota nimitetään A.D.
    (Anno Domini -- Herramme vuosi).................... 536   "
                                                       ____
    Siis heidän viimeisestä riemuvuodestaan vuoteen 1 . 625   "
    Niiden vuosien lukumäärä, joita tarvitaan v:sta 1
    täyttämään 2500 vuotisjaksoa...................... 1875   "
    Viimeksi pidetystä Riemuvuodesta --                ____
                                              Yhteensä 2500   "

Siten huomaamme, että _kahdestuhannesviidessadas_ vuosi alkoi v. 1875
alussa, joka juutalaisen porvarillisen ajan mukaan laskettuna (3 Moos.
25: 9) alkoi noin lokakuussa 1874. Jos siis suuri riemuaika olisi
kestänyt vaan _yhden vuoden_, olisi se, esikuvansa lailla, alkanut
lokakuussa 1874, 2499 vuoden lopulla, ja päättynyt lokakuussa 1875.
Mutta tämä ei ole esikuva, vaan todellisuus: se ei ollut _riemuvuosi_,
vaan vastakuvauksellinen aika _kaiken ennalleen asettamisen tuhatta
vuotta_, jotka alkoivat lokakuussa 1874.

Siten näemme, ettei Israelin Riemuvuosi ainoastaan selvästi ja
nimenomaan esikuvannut suuria "_kaiken ennalleenasettamisaikoja_,
joista Jumala on puhunut kaikkien pyhäin profeettainsa suun kautta
maailman alusta asti", vaan ilmaisee myöskin sen laskemistapa yhtä
selvästi vuosiluvun maan suuren Riemuvuosikauden alkamiselle. Jos emme
omaksu näitä päätelmiä, emme huomaa muuta vaihtoehtoa, kuin että tämä
esikuva hävisi täyttämättä, vaikka Herramme mitä varmimmin sanoi, ettei
niin voinut käydä -- että maan ja taivaan olisi helpompi hukkua kuin
ainoankaan kirjaimen tahi rahdun häviäminen täyttymättä. (Matt. 5: 18.)
Me omaksumme ne tosiasiat, jotka tällä tavalla ovat jumalallisesti
ilmotetut, miten hämmästyttäviä ne johtopäätökset ovatkaan, jotka
niistä järjellisesti täytyvät johtua.

Mutta mitkä ovat ne päätökset, joihin näistä Raamatun opetuksista
tullaan? Ajatelkaamme järjen kannalta, mitä tästä täytyy seurata, ja
katselkaamme sitten, antavatko toiset Raamatun paikat tukea, taikka
vastustavatko ne näitä johtopäätöksiä. Ensiksi päätämme, että kun hetki
on tullut ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, niin silloin on hetki
myös tullut _suuren ennalleenasettajan_ läsnäololle, Tämä olisi hyvin
järkevä väitös, mutta siitä tulee paljon enemmän kuin väitös, kun
apostolin varma, henkeyttämä lausunto vahvistaa sen sanoessaan: "_jotta
(kun_ engl. Raam.) Herran [Jehovan] kasvoilta, _koittaisi virkistyksen
ajat_... ja hän lähettäisi teitä varten määrätyn Kristuksen Jeesuksen.
Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin asti,
_jolloin kaikki asetetaan kohdalleen (ennalleen)_ ja joista Jumala on
ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta." --
Apt. 3: 19--21.

[Se ajatus, joka on pohjana tälle lausetavalle, on tavallinen meillä ja
oli paljon tavallisempi itämaalla muinoin; kasvonsa näyttäminen oli
merkki hyväntahtoisuudesta, ja selkänsä kääntäminen oli epäsuosion
merkki. Niin oli kirjotettu Herrastamme ensimäisessä tulemisessa, että
"me peitimme kasvomme" häneltä, s.o. hävettiin eikä tahdottu tunnustaa
häntä. Samalla tavalla sanotaan Jehovasta, "ettei hän tahtonut katsella
syntiä" ja peitti kasvonsa syntiseltä. Mutta nyt, kun _lunastushinta_
on maksettu, odottaa Jehova määrättyä aikaa, ollakseen armollinen.
Silloin hän ei enää tule olemaan epäsuosiollinen ihmisille, eikä
kohtele heitä syntisinä, kääntäen selkänsä, vaan tulee lähettämään
heille virvotusta kasvoistansa, suosiotansa, ja tulee lähettämään
Jeesuksen, asiamiehensä kaiken ennalleenasettamisessa. Sama ajatus on
englantilaisessa laulussa: "Käännä kasvosi puolemme, niin kaikki on
valoisaa".]

Ainoastaan tässä henkeyttämässä lausunnossa, on meillä selvä todistus,
että _hetki on tullut_ Herramme toiselle tulemiselle, kun _hetki oli
tullut_ ennalleenasettamisaikojen alkamiselle, s.o. lokakuussa 1874,
niinkuin riemuvuosijärjestelmästä ilmenee. Näyttää todella olevan
epäilemätöntä, että Riemuvuosi, kaiken muunkin tavalla tässä
armotaloudessa järjestettiin "_meidän_ sovitukseksemme, [_meidän_
opetukseksemme], jotka olemme joutuneet maailman loppuaikoja elämään."
(1 Kor. 10: 11.) Yksi asia näyttää selvältä -- ellei se ole hyödyksi
meille, on se tähän asti ollut melkein hyödytön; sillä Raamattu
ilmottaa meille, etteivät juutalaiset milloinkaan täydellisesti ja
oikealla tavalla pitäneet esikuvaa, edes yhdeksänätoista ensimäisenä
Riemuvuonna. (3 Moos. 26: 35.) Heille oli epäilemättä melkein
mahdotonta hillitä voitonpyyntiään. Se järjestettiin kaikkien
ennustusten ja esikuvien tapaisesti, epäilemättä heittämään valoa,
milloin ja missä sitä tarvittiin vanhurskasten tielle -- johtamaan
Kristuksen ruumiin "jalkoja".

Muistutelkaa nyt, mitä näytettiin edellisessä luvussa Herramme
palaamisen ja ilmestymisen tavasta, ettette loukkautuisi väärien
käsityksien johdosta, mitä tähän kohtaan tulee. Muistakaa myös, että
"niinkuin oli Noan päivinä, niin on myös ihmisen Pojan _läsnäolo_
[kreik. _parusia_] oleva; sillä niinkuin ihmiset olivat niinä päivinä
ennen vedenpaisumista -- -- _eivätkä tietäneet_ -- -- -- niin on myös
ihmisen Pojan läsnäolo oleva." (Matt. 24: 37--39.) Muistakaa myös, mitä
me jo olemme oppineet henkeyttämästä lähteestä, että nimittäin
ainoastaan ne, jotka uskollisesti pitävät katseensa kiinnitettyinä
vahvaan profeetalliseen sanaan ja rakastavat ja odottavat hänen
ilmestymistänsä, _saattavat_ huomata hänen läsnäolonsa, kunnes hän
ilmaisee sen maailmalle "tulen liekissä ja kostaa" -- suuren hädän
aikana. Se asianhaara siis, ettei _hänen läsnäolonsa ole_ tunnettu eikä
yleisesti huomattu maailman, eikä edes kristittyjenkään keskuudessa, ei
millään tavalla vastusta tätä totuutta. Maailma ei usko ennustuksiin,
eikä luonnollisestikaan saata nähdä mitään sen valossa. Ja haaleat
kristityt (ja sellaisia on suurin enemmistö) eivät kiinnitä mitään
huomiota "vahvaan profeetalliseen sanaan"; ja useat, jotka tunnustavat
valvovansa, lukevat ennustuksia vanhojen ja kauvan suosittujen
eksytyksillä värjättyjen silmälasien läpi ja surkean taikauskon
himmentämillä silmillä. Kaikkien sellaisten on mentävä suuren Lääkärin
luokse saamaan vähäsen nöyryyden silmävoidetta (Ilm. 3: 18) ja kerran
kaikkiaan heitettävä pois inhimillisten perimätietojen värjätyt
silmälasit ja kaikki omat ja toisten tieteisopit, jotka eivät ole
yhtäpitäviä Jumalan Sanan todistuksen kanssa.

Mutta ei maailman tietämättömyys ja epäusko tahi se haalea
välinpitämättömyys ja ennakkoluuloisuus, jota suuri enemmistö
kristityiksi tunnustautuvia osottavat, tule olemaan kompastuskivinä
Jumalan valituille -- niille, jotka yksinkertaisella lapsellisella
uskolla ottavat vastaan hänen siunatun sanansa todistuksen. Sellaiset
eivät voi kompastua; eikä myöskään ole mahdollista, että _he_ voisivat
eksyä. Uskonsa kautta ja Jumalan johtamina tulevat sellaiset voittamaan
kaikki. Älkää peljätkö, te kallisarvoiset jalokivet, jotka Herra itse
on valinnut, nostakaa päänne ja iloitkaa, tietäen, että teidän
pelastuksenne, teidän korotuksenne ja kirkkautenne lähestyy. -- Luuk.
21: 28; 12: 32.

Toinen asia, jota oli syytä odottaa, jos ennalleenasettamisajat
todellakin alkoivat 1874, ja jos Herramme toisen läsnäolon aika silloin
oli tullut, oli se, että niiden, jotka valvoivat, tuli nähdä muutamia
huomattavia merkkejä siitä, mitä Raamattu sanoo olevan hänen
läsnäolonsa ajan ensimäisiä toimenpiteitä. Tähän kuuluu evankelisen
ajan hedelmän korjaaminen, hänen valittuinsa kokoominen (hengelliseen
yhdistykseen ja yhteyteen) ja ainakin muutamia valmistavia
toimenpiteitä Kristuksen valtakunnan pystyttämiseksi. Muutamiin näihin
merkkeihin olemme jo lyhykäisesti viitanneet; mutta tässä kohdassa on
niin paljon huomattavaa, että me jätämme sen käsittelyn seuraavaan
lukuun. Seurakunnan elonkorjuu on totisesti jo käsissä. Vehnää
erotetaan parhaillaan lusteista; ja asiat maailmassa alkavat
kiireellisesti järjestyä Kristuksen valtakunnan pysyväistä
pystyttämistä varten. Ennustetut merkit tulevat täydellisesti sillä
tavalla ja siinä järjestyksessä, jossa niistä on edeltäkäsin sanottu,
selvästi ilmotettaviksi niille, jotka valvovat; mutta tämän jätämme
tällä kertaa -- sillä me tahdomme ensin tuoda esille toisia
profeetallisia todistuksia. Lienee kylliksi tässä sanoa, että
"viikate" tämän ajan "elonkorjuussa" on totuus, samoin kuin se oli
juutalaistenkin "elonkorjuussa"; ja "enkelit" eli lähettiläät, jotka
nyt käyttävät viikatetta, ovat Herran opetuslapset eli seuraajat,
vaikka muutamat heistä nyt, niinkuin silloinkin hyvin vähän aavistavat,
sen työn suuruutta, jota _he_ toimittavat.



Vakuuttavia profeetallisia todistuksia.


Vaikka yllämainittu todistus, sellaisena kuin se seisoo, on vahva ja
selvä, esitämme nyt _profeetallisen todistuksen_, joka vahvistaa sen,
että aloimme laskea suuren (50X50) jakson oikeasta kohdasta.
Taivaallinen Isämme tiesi, millä pelvolla ja vapistuksella meidän
uskomme ottaisi vastaan näitä ylenmäärin suuria ja kalliita lupauksia,
sentähden hän onkin moninkertaisesti vahvistanut sen jo itsessään lujan
todistusten ketjun, joka meillä on laissa, antamalla lisätodistuksia
profeettainsa kautta. Ja meidän kallis Lunastajamme ja Herramme, joka
ojentaa meille tämän ketjun, ja jonka _läsnäoloa_ tämä todistus osottaa
meille, näyttää sanovan, kun hän tulee luoksemme tuhatvuotispäivän
varhaisessa aamusarastuksessa, niinkuin hän kerran sanoi Pietarille
(Matt. 14: 25--32): "Sinä heikko-uskoinen, miksi sinä epäilet? Tiedä,
että olen henkiolento, jota eivät ihmissilmät enää näe. Minä ilmotan
itseni tällä tavoin Sanan lampun valossa ymmärryksesi silmille, että,
kun tulevina päivinä olen kävelevä maailmanhädän äärettömän
myrskyisellä merellä, _sinä_ et tarvitsisi peljätä, vaan voisit olla
turvallisella mielin." Muista, minä se olen, äläkä pelkää sentähden.

Tämä todella ihmeellinen profeetallinen vahvistus, jota nyt lähdemme
tarkastamaan, oli kätkettynä omaan yksinkertaisuuteensa, kunnes käsitys
ja sovitus Riemuvuoden esikuvauksellisuudesta, sellaisena kuin se
ylempänä on esitetty, antoi sille merkityksen.

Sitä seitsenkymmenvuotista ajanjaksoa, jota tavallisesti kutsutaan
Baabelin _seitsenkymmenvuotiseksi vankeudeksi_, nimitetään Raamatussa
maan _seitsemäksikymmeneksi autiona olon vuosiksi_. Tästä autiona
olemisesta oli Jumala jo ennakolta sanonut profeetta Jeremian kautta
näillä sanoilla: -- "Ja koko tämä maa on oleva autiona ja
kauhistuksena, ja... saavat palvella Baabelin kuningasta
seitsemänkymmentä vuotta." (Jer. 25: 11.) "Sillä näin sanoo Herra: kun
Baabelille on täysin seitsemänkymmentä vuotta kulunut, etsin minä teitä
ja toteutan teissä minun hyvän sanani, tuottaen teidät tähän
paikkaan."; (Jer. 29: 10.) 2:ssa Aikak. 36: 17--21 on tämän ennustuksen
täyttyminen kerrottu; ja syyksi, _miksi_ se juuri oli seitsemänkymmentä
vuotta ja miksi maa tehtiin kokonaan _autioksi_, mainitaan seuraavaa:
"Niin hän saattoi heidän päällensä Kaldealaisten kuninkaan
[Nebukadnesarin, Baabelin kuninkaan]. ... Ja ne, jotka olivat miekalta
pääsneet, vietiin Baabeliin; ja he olivat hänen ja hänen poikainsa
orjat siihen asti kunnes Persialaiset pääsivät valtaan: että
täytettäisiin Herran sana, puhuttu Jeremian suun kautta, -- _siksi kuin
maa oli maksanut sabbattinsa. Sillä koko hävityksen aikana oli lepo,
siihen asti kuin seitsemänkymmentä ajastaikaa täytettiin_."

Tästä näemme, että Israel oli laiminlyönyt oikealla tavalla pitää
sabbattivuotensa, joista Riemuvuodet olivat tärkeimmät. Oli todellakin
niin erinomaisen ahneelle kansalle vaikea koetus totella taivaallista
Kuningasta, kun heitä käskettiin antamaan maan levätä, antamaan takasin
entisille omistajille maapalstoja, jotka olivat ansaitut ja joita oli
monta vuotta omistettu, ja antaa palvelijoille heidän vapautensa
takasin -- etenkin, kun tottelevaisuutta vaan käskettiin, eikä
pakottamalla pakotettu. Jumala oli edeltäkäsin varottanut heitä
Mooseksen kautta, että jos he olisivat tottelemattomia niitä lakeja
vastaan, joita he kansana olivat velvoittautuneet tottelemaan,
rankaisisi hän heitä siitä. Samassa luvussa, jossa hän puhuu
_seitsemän_ (kerran) _ajan_ rangastuksesta pakanavallan alla,
sanoo hän heille myös, että jos he laiminlöisivät vuosisabbatit,
rankaisisi hän heitä siitä _jättämällä heidän maansa autioksi_. (Ja
_seitsenkymmenvuotinen autiona oleminen_, oli myös todellisesti
_seitsemän pakana-ajan_ alkaminen, kuten jo on näytetty.) Herran uhkaus
kuului näin: "Maanne on tuleva kylmille ja kaupunkinne raunioiksi.
Silloin kelpaa maalle (saa maa) sabbattinsa, niinkauvan kuin se autiona
on ja te olette vihollisten maalla, -- -- -- _koska_ se ei saanut pyhää
pitää teidän sabbattivuosinanne, kun te asuitte siellä." -- 3 Moos. 26:
33, 34, 35, 43.

Jumala salli vähäksi ajaksi heidän puoli tiehen menevää, ja puolesta
sydämestä lähtevää tottelevaisuuttansa, mutta otti heidät lopulta
kokonaan pois maasta, teki sen autioksi, ettei sinne jäänyt yhtäkään
asukasta, ja antoi sille _täyden luvun_ Riemuvuosia -- ei ainoastaan
niistä, joita he vaillinaisesti olivat pitäneet, vaan myös koko siitä
määrästä tulevaisuudessa, joka hänen järjestyksensä mukaan oli kuluva,
kunnes vastakuvallinen Riemuvuosikausi, ennalleenasettamis- eli
tuhatvuotiskausi oli alkava. Ja koska esikuvauksellisien Riemuvuosien
_kokonaisluku_, jotka olivat aijotut pidettäviksi ennen vastakuvan
alkamista, siten todistetaan olleen seitsemänkymmentä, annetaan meille
vielä toinenkin tapa, jolla voimme laskea ajan vastakuvan alkamiselle.
Tämän ennustuksellisen ilmotuksen mukainen laskeminen koko riemuvuosien
luvusta on yksinkertainen ja helppo; ja, niinkuin olemme odottaneetkin,
käyvät nämä tulokset _täydellisesti_ yhteen niiden kanssa, joita jo
olemme saaneet lain osottamalla laskutavalla.

Kun koko luku on seitsemänkymmentä, ja Israel piti niistä puolinaisesti
yhdeksäntoista ennen autiona olemista, seuraa, että jälellä olevat
viisikymmentäyksi (70-19=51) osottavat ajan viimeistä, Israelin
vajanaisesti pitämästä riemuvuodesta, suureen vastakuvaan.
Mutta huomaa tässä eroavaisuutta laskutavassa. Lain vahvistamalla
laskutavalla laskimme tulevaiset, yhtähyvin kuin menneetkin
neljäkymmentäyhdeksänvuotisjaksot _lisäämällä_ viidennenkymmenennen eli
Riemuvuoden; sillä laki esittää asiat sellaisina kun ne olisivat
olleet, jos israelilaiset olisivat pitäneet ne oikealla tavalla. Mutta
ennustus kertoo asiat juuri sellaisina, kuin ne todellisuudessa tulevat
tapahtumaan. Muistakaamme, että nyt tutkimme _profeetallista_
lausuntoa, ja niinmuodoin on meidän laskettava nämä jaksot sellaisina,
kuin ne todellisuudessa _ovat olleet_ -- neljäkymmentäyhdeksän vuoden
jaksoja ilman Riemuvuosia; sillä israelilaiset eivät pitäneet
ainoatakaan Riemuvuotta heidän yhdeksännentoista Riemuvuotensa jälkeen.
Yhdeksällätoista ensimäisellä jaksolla oli Riemuvuodet, mutia
seuraavilla viidelläkymmenelläyhdellä ei niitä ole ollut; meidän on
siis laskettava viisikymmentäyksi neljäkymmentäyhdeksän vuotista
jaksoa, tahi 2,499 vuotta (49X51=2499) viimeisestä Israelin kansan
pitämästä esikuvauksellisesta Riemuvuodesta vastakuvaan. Tämä laskelma,
ollen kokonaan riippumaton toisesta, päättyy tarkalleen samoin kuin
ylempänä tarkasteltu lain laskutapa -- lokakuuhun 1874.

Esittäkäämme tämä viimeinen todistus muutamien tähden toisessa muodossa
seuraavalla tavalla: -- Täysi luku riemukausia, joita Jumala oli
määrännyt, oli seitsemänkymmentä, kuten selvästi näkyy ilmotuksista
maan _seitsenkymmenenvuotisen autiona olemisen syystä_. Tämä käsittää
niinhyvin niitä, joita Israel oli pitänyt tyydyttävällä tavalla, ja
joita oli, kuten olemme nähneet, yhdeksäntoista, kuin myös niitä,
joiden sitten piti seuraaman, vastakuvaan asti. Tahdomme nyt laskea ne
kaikki niiden alusta, tulosta Kaanaseen, ja katsella mihin ne
päättyvät.

    19 jaksoa Riemuvuosineen (kukin 50 vuotta).........  950 vuotta
    51 jaksoa ilman riemuvuosia (kukin 49 vuotta)...... 2499   "
    70 jaksoa käsittävät siis ajan joka on............. 3449   "

Tämä 3499 vuoden aikakausi, laskettuna Kaanaaseen tulosta, päättyy,
kuten yllämainittukin lokakuuhun vuonna 1874 seuraavasti:

    Kaanaaseen tulosta maan jakamiseen.................    6 vuotta
    Tuomarien aikakausi kuningas Sauliin...............  450   "
    Kuninkaiden aikakausi..............................  513   "
    Autionaolemisen aika...............................   70   "
    Ennalleenasettamisesta A.D:hen.....................  536   "
    Vuosien koko luku siihen vuoteen, joka on tunnettu  ____
    nimellä A.D. (vuosi 1)............................. 1575   "
    Vuosi A.D. jälestä, joita vaaditaan täyttämään 3449
    vuoden pituista yllämainittua aikakautta on 1874
    täyttä vuotta, jotka päättyvät (juutalaisten aikana)
    lokakuussa,........................................ 1874   "
    70 jakson aikakausi, kuten yllä on osotettu,
    riemujärjestelmän alusta Kaanaaseen tullessa
    kunnes vastakuva, suuri riemukausi eli              ____
    ennalleenasettamisajat alkoivat lokakuussa 1874.... 3449   "

Johdonmukainen päätös on helposti tehty, jos nämä asiat otetaan vastaan
jumalallisena järjestelynä. Ja jos ne eivät ole Jumalan järjestämiä,
mistä ne sitten tulevat? Me emme _lisää_ niitä henkeyttämään Sanaan; me
ainoastaan löydämme ne _siinä_ kaikessa yksinkertaisuudessaan ja
ihanuudessaan, ja kaiken muun kallisarvoisen ja runsaan aarreaitasta
tulevan ravinnon lailla, jota Herramme nyt tarjoaa lupauksensa mukaan
(Luuk. 12: 37), on tämä ravinto "vahvaa ruokaa" -- jota ei ole
erityisesti aijottu "pienille lapsille Kristuksessa", vaan
kehittyneimmille, "joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet"
(Hebr. 5: 14) erottamaan ja panemaan arvoa tälle ravinnolle "aikanaan."
Jos nämä asiat eivät ole jumalallista järjestelmää, mistä johtuvat ja
mitä varten ovat sitten nuo kaksinkertaiset todistukset, jotka
vastaavat ja vahvistavat toisiansa niin täydellisesti? Tullaksenne
vakuutetuiksi niiden jumalallisesta järjestelystä, tulee huomata, ettei
näitä autionaolemisen seitsemääkymmentä sabbattivuotta millään muulla
paikalla eikä millään muulla tavalla saada käymään yhteen suuren
Riemukausijakson (50X50) kanssa. Koettakaa sitä. Tutkikaa sitä.
Otaksukaa _yksi_ ainoakaan joko erehdys tahi muutos niissä
yhdeksässätoista Riemuvuodessa, joita Israel piti; otaksukaa, että
kahdeksantoista (yksi _vähemmän_) tahi kaksikymmentä (yksi _enemmän_)
oli kulunut ennenkuin seitsenkymmenvuotinen autionaoleminen alkoi.
Laskekaa, ja Te saatte nähdä, ettei näitä _kahta todistussarjaa_, jotka
niin täydellisesti käyvät yhteen sen todistuksen kanssa, että vuosi
1875 (alkaen lokakuussa 1874) on ennalleenasettamisaikojen alkamisvuosi
ja niinmuodoin se vuosiluku, jonka jälkeen voimme tietää, etteivät
taivaat enää pidätä Herraamme, suurta ennalleenasettajaa, voida
pakottaa käymään yhteen missään muussa kohden, tekemättä väkivaltaa
itsellensä, ajanlaskulle ja toisille ennustuksille, joita emme tähän
asti ole tutkineet.

Jos nämä ajanennustukset opettavat jotain, niin opettavat ne sen, että
suuri Riemukausi, kaiken ennalleenasettamiskausi, on alkanut, ja että
jo olemme tuhatvuotiskauden alussa samoin kuin evankelikauden
"elonkorjuussa" -- jotka ajat tunkeutuvat toistensa alueelle
neljäkymmentä vuotta -- "vihan päivässä." Olemme jo (vuonna 1888,
jolloin kirja kirjotettiin), eläneet neljätoista vuotta tätä vihan
neljäkymmenvuotispäivää; ja varustukset taistelua varten edistyvät
nopeasti. Samalla menolla kuin nykyään tulevat seuraavat
kaksikymmentäkuusi vuotta (laskettuna vuodesta 1888) olemaan riittävän
pitkä aika kaiken sen toimittamiselle "mikä on kirjotettu."

Älköön kukaan lukijoistamme hätiköimällä otaksuko, ettei ympärillämme
ole ennalleenasettamismerkkejä, taikka, ettei Vanhurskauden aurinko
vielä kultaa Sionin vartiotorneja ja valaise maailmaa. Ajatelkoon hän
päinvastoin, että me jo olemme siinä päivässä, jolloin se, mikä on
salattua, alkaa tulla päivän valoon; ja muistakoon hän, että ensimäinen
ennalleenasettamistyö oikeastaan on sen vanhan ja lahoneen rakennuksen
alasrepimistä, joka seisoo sillä paikalla, johon uusi on rakennettava.
Muista, että hellinkin lääkäri usein ensimäiseksi työkseen aukasee
haavat, puhdistaa ja sahaakin pois, aina potilaan tilan mukaan, jotta
parantuminen tapahtuisi sitä perusteellisemmin. Että sellainen
aiheuttaa tuskaa, ja ettei potilas aina sillä kertaa käsitä sen
tarpeellisuutta, tuskin tarvinnee kellekään huomauttaa; ja niin on
suuren Lääkärin, Ennalleenasettajan ja Elämänantajan ja hänen työnsä
kanssa: hän haavottaa parantaakseen, ja hätä ja seulominen
Seurakunnassa ja maailmassa on vaan tarpeellista leikkaamista ja
puhdistamista ja erittäin tärkeä osa ennalleenasettamistyössä.

Esikuvassa oli puhallettava riemupasuunaa, kun Riemuvuosi alkoi,
ilmottaakseen vapautta maassa sen _kaikille_ asukkaille. (3 Moos. 25:
10.) Vastakuva aletaan (esikuvauksellisen) "seitsemännen pasuunan" eli
"Jumalan pasuunan", "viimeisen pasuunan" soidessa. Se on todella suuri
pasuuna; se ilmottaa vapautta jokaiselle vangille; ja vaikkakin se
ensin merkitsee monen loppuun kuluneen vaatimuksen ja oikeuden
luopumista, ja yleistä sekasorron aikaa sekä vanhojen tapojen
höllentyrnistä, j.n.e., niin on sen täysi sisällys, kun se oikein
käsitetään, _hyviä uutisia "suuresta ilosta, joka on tuleva kaikille
kansoille_."

Tämän liikkeen ollessa vielä alussaan, tulee jokainen, joka kuulee
uuden armotalouden riemupasuunan, vallatuksi jostakin sen monista
äänistä, eikä lainaa korvaansa enää millekään muulle äänelle. Joku
huomaa tarpeelliseksi ja anoo uudistuksia hallitustoimissa, seisovien
sotajoukkojen ja niiden aiheuttamien painostavien verotaakkojen
poistamista. Toinen anoo ylimystön kunnianimien poistamista ja tahtoo,
että jokainen mies on saava miehuullisien ominaisuuksien mukaisen
tunnustuksen. Toiset anovat maanomistusjärjestelmän poistamista ja
vaativat, että maata niinkuin alussa on omistettava tarpeen ja kyvyn
mukaan ja siinä määrin kuin haluaa viljellä sitä. Toiset vaativat
raittiusreformeja ja koettavat kielto- ja muiden lakien kautta, joita
Seurat lain ja järjestyksen pystyttämiseksi valvovat, kahlehtia sitä
suurta pahaa, jota juoppoudeksi nimitetään, ja alkavat sitoa niiden
käsiä, jotka rakkaudesta rahaan ovat valmiit kietomaan, orjuuttamaan ja
turmelemaan vertaisiansa, jotka, iskien petohampaansa heidän
heikkouksiinsa ahmivat ja elävät loistavasti heidän verestänsä. Toiset
perustavat ihmisystävällisiä ja julmuutta vastustavia seuroja
estääkseen niitä, joilla on siihen tilaisuutta, tekemästä pahaa
heikoille ja sellaisille, jotka ovat toisista riippuvaisia. Toiset
perustavat seuroja vastustaakseen pahaa ja turmelevaa kirjallisuutta.
Toiset perustavat väärennyksiä vastustavia seuroja, tarkastaakseen
ravintoaineiden väärentämistä ja paljastaakseen, syyttääkseen ja
rangastakseen niitä, jotka suuremman voiton halusta väärentävät
ravintoaineita, vieläpä tekevät ne terveydellekin vahingollisiksi.
Lakeja laaditaan kansan hengen ja terveyden suojelemiseksi.
Kaivostyömiehien on saatava raitista ilmaa, maksoi mitä maksoikaan;
heillä täytyy olla kaksi uloskäytävää tulenvaaran tähden. Työmiehet,
jotka ovat kykenemättömiä auttamaan itseään ja valitsemaan työpaikkoja,
ovat yleisien lakien huolenpidon esineinä. Heidän palkkojansa ei enää
voida maksaa milloin työnantaja haluaa ja kauppapuotiosotuksilla, vaan
laki vaatii nyt, että heidän on saatava palkkansa ainakin joka
neljästoista päivä selvässä rahassa. Heitä ei enää saa tunkea
asuntoihin, joissa olisivat alttiita tulenvaaran sattuessa, joko
palamaan kuoliaiksi tahi hyppäämällä ulos tekemään itsensä
raajarikkoisiksi koko loppu-ijäkseen; sillä hengenpelastusportaita
täytyy lain mukaan löytyä, ja jokaisesta kuolemantapauksesta tahi
ruumiin vammasta, joka on aiheutunut huolimattomuudesta työnantajan
puolelta, on tämä edesvastuussa, ja voidaan häntä rangasta joko
sakoilla, vahingonkorvauksella tahi vankeudella. Rikkaita yhdistyksiä,
jotka omistavat rautatie- ja höyrylaivaliikenteitä, pakotetaan pitämään
huolta _kansan_ hengestä ja eduista, köyhien samoin kuin rikkaittenkin.
Nämä uudistukset ovat tuloksia kansain herättämisestä tiedon ja
vapauden riemupasuunan kautta, eikä niitä voida laskea pelkäksi
hyväntahtoisuudeksi parempiosaisten puolelta. Sillä vaikka kaikki
ne, suositussa tahi rikkaitten luokassa, joilla on myötätuntoa
kanssa-ihmisiään kohtaan, ja sellaiset, jotka rakastavat vanhurskautta,
saattavat iloita näistä alkavista uudistuksista ja tekevätkin sen,
antavat kumminkin toiset, ja ne ovat enemmistönä, hyvin vastahakoisesti
perään ja ainoastaan pakosta. Totta on, etteivät sellaiset lait vielä
ole saavuttaneet mitään täydellisyyttä, eivätkä vielä ole yleisiäkään;
mutta ne alotteet, joita olemme huomanneet, ilahduttavat sydämiämme ja
ovat enteinä siitä, mitä on odotettavissa nöyrän ja vaatimattoman
korottamisesta, ja ylpeän alentamisesta, kun riemujärjestelmät ovat
täydessä toimessa. Tämä kaikki on osa siitä uudistusliikkeestä, joka
alkaa maan suuren Riemukauden. Ja vaikka paljon on vaadittu ja paljon
on vähitellen myönnetty, niin eivät kumminkaan keisarit ja kuninkaat ja
kuningattaret -- valtiolliset, yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja
raha-asiat -- tahdo alistua tuon suuren tasottamistyön alaisiksi tänä
riemu- tahi ennalleenasettamisaikana ilman suurta ja vakavaa
vastustusta, ilman sellaista taistelua, jonka Raamattu näyttää olevan
oven edessä, ja joka, vaikka onkin vaikea, on välttämätön ja lopulta
tulee johtamaan hyvään.

Tietämättömät ja kiihkeät ajavat tosin joskus "_vapautta_ maassa"
mahdottomassa määrässä liian pitkälle; ja kumminkin on kaikki tämä osa
välttämättömästä riemukiihkosta, jonka tietämättömyys ja sorto
menneisyydessä ovat aiheuttaneet. Eivät muut kuin Herran "pieni lauma"
ole tietoisia ennalleenasettamisen valtavasta kannattavuudesta. Nämä
ovat pienempiä muutoksia, ihmisten vähemmän tärkeiden asioiden kuntoon
panemista, mutta he näkevät myös sellaista, jota ei voida nähdä muulta,
kuin Jumalan Sanan kannalta -- että suuren Orjaisännän, Synnin, valta
tulee riisuttavaksi, että kuoleman vankila tulee avattavaksi, ja
jokaiselle vangille annettava vapaalippu, joka on allekirjotettu suuren
Lunastajan ja Ennalleenasettajan, Jumalan Pojan kalliilla verellä,
Hänen, joka ottaa pois maailman synnin. Iloisia sanomia _tulevat_ nämä
_olemaan_, ei ainoastaan niille, jotka elävät, vaan myös niille, jotka
ovat haudoissansa. Ennen tämän suuren Riemukauden loppua saattaa
jokainen ihmisolento tulla kokonaan vapaaksi, mennä takasin ihmisen
ensimäiseen tilaan, joka oli "sangen hyvä" ja saada takasin Kristuksen
kautta kaiken, joka Aadamissa kadotettiin.

       *       *       *       *       *

        Riemuvuosi.

    Soittaos torvehen.
    Soi laulu riemun, soi.
    Kas kaikkein kansojen
    nyt onnen päivä koi:
    On Riemuvuosi tullut nyt,
    koht' synnin valta päättynyt.

    Jeesuksen veri tuo
    velkamme pyyhki pois.
    Riemun se myötään suo,
    jotta vaan laulu sois:
    On Riemuvuosi tullut nyt,
    koht' synnin valta päättynyt.

    Karitsaa kiittämään,
    synnit mi maailman
    ottaa pois tykkänään.
    Kuullos siis lauluan:
    On Riemuvuosi tullut nyt,
    Koht' synnin valta päättynyt.

    Joukko, mi myytihin
    hinnatta kuolohon,
    saa elon takasin.
    Jeesus sen taannut on:
    On Riemuvuosi tullut nyt,
    koht' synnin valta päättynyt.

    Pasuna seitsemäs
    taivaisen tiedon tuo:
    Kas aika autuas
    vapaiksi vangit luo:
    On Riemuvuosi tullut nyt,
    koht' synnin valta päättynyt.


          Kerran.

    Kerranpa valkeus paistaa.
    Kerran on rauha vaan.
    Sielu saa rauhaa maistaa,
    pimeys kun poistetaan.
    Taivasta kohti katso
    kuinka jo kirkastuu!
    Pilvien kautta loisto
    silmiisi tunkeutuu.

    Kerranpa tuuli vieno
    Kuumeesi pyyhkii pois,
    jotta vaan tuoksu hieno
    tielläsi aina ois.
    Kerran ei myrskyt vieri.
    Kerran on rauha vaan.
    Kerran ei kyynel kieri,
    Ei sorra murheetkaan.

    Toivottu valkeus kerran
    voittavi synkeyden.
    Tunkeutuu ääni Herran
    myös kautta hautojen.
    Ällös sä pelkää yötä,
    jos kuinka synkkä lie.
    vaan katso päivän työtä,
    loistoon, kun koht' sun vie.

    Kerran ei pilvet varjoo.
    Kerran jo poistuu yö.
    Sen taivaan Herra tarjoo,
    hetkensä kun vaan lyö.
    Poistuvi murheen haamu.
    Päättyvi synkkä tie.
    Kerranpa riemun aamu
    sun täyteen päivään vie.



SEITSEMÄS LUKU.

RINNAKKAISET ARMOTALOUDET.

Juutalainen aika evankeliajan esikuva. -- Merkillinen rinnakkaisuus eli
vastaavaisuus näiden kahden armotalouden välillä. -- Kuitenkin ovat ne
erilaiset. -- Kristillisen ajanjakson, vastakuvan, korkeampi etevyys.
-- Lihallisen ja hengellisen Israelin keskinäinen vertailu. -- Tärkeitä
rinnakkaisuuksia tarkastettu. -- Etenkin ajanrinnakkaisuuksia otettu
huomioon. -- Lihallisen Israelin suosion aikoja. -- Heidän suosiosta
erottamisensa aika. -- Ennustuksissa näytetty epäsuosion ajan olevan
suosion ajan pituisen. -- Apostolinen todistus, että heidän epäsuosion
aikansa on hengellisen Israelin korkean kutsumisen aika. -- Evankelisen
ajan pituus siten välillisesti, mutta selvästi näytetty. --
Raamatullisen ajanlaskun, riemuvuositodistuksen, pakana-aikain ja
toisien ennustuksien sopusointu sen kanssa, mitä nämä rinnakkaisuudet
opettavat, on vastaansanomaton, lopullinen ja vakuuttava.


Edellisessä on kosketeltu sitä asianhaaraa, että Jumalan menettelytapa
Israelin kansaa kohtaan oli esikuvauksellista laatua. Kumminkin on
ainoastaan harvoilla kylliksi käsitystä siitä, miten täydellinen tämä
esikuva oli. Monet ovat epäilemättä huomanneet, että apostolit, etenkin
Paavali, kristillisen Seurakunnan opettamisessa usein ottavat huomioon
eräitä silmiinpistäviä näkökohtia esikuvasta ja vastakuvasta
juutalaisessa ja kristillisessä armotaloudessa. Mutta apostolin opin
lähemmästä tarkastelemisesta huomaa, ettei hän käytä ainoastaan
muutamia hajanaisia kuvauksia juutalaisesta taloudesta, vaan että hän
terävällä perustelemiskyvyllänsä esittää koko juutalaisen järjestelmän
Jumalan asettamaksi (jolloin hän kokonaan sivuuttaa vanhimpien
perimätiedot, jotka eivät kuuluneetkaan tähän järjestelmään) ja
näyttää, että se kaikissa piirteissään esikuvasi silloin alussaan
olevaa kristillistä armotaloutta ja selvimmin kuvasi Seurakunnan kulkua
evankelikaudella, sekä osotti sen ihanaa työtä tuhatvuotiskautena.

Monet arvelevat, että juutalainen ja kristillinen aika itse asiassa
ovat aivan sama aika, ja että Jumala on alkanut valita kristillistä
Seurakuntaa aivan ihmisen ensimäisestä olemassaolon ajasta asti. Tämä
on vaikea erehdys, joka hämmentää ja estää monen totuuden oikean ja
selvän käsittämisen. Jeesus oli kristillisen Seurakunnan pää ja
edelläkävijä, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. (Ef. 5: 23; Koi. 1:
24); niinmuodoin ei kenkään ennen häntä voinut olla Seurakunnan
jäsenenä. Jos joku oli käynyt hänen edellänsä, ei häntä mitenkään
voitaisi kutsua _edelläkävijäksi_. "Taivaallista kutsumusta" tulla
hänen kanssauhraajakseen ja lopulta kanssaperillisekseen hänen
kanssansa ei julistettu menneinä aikoina. (Ef. 3: 2, 5, 6.) Hyvät
miehet, jotka elivät ja kuolivat ennen lunastuksemme _todellista
maksamista_ kalliilla verellä, eivät tienneet mitään tästä
"ylhäisestä kutsusta." Ja koska Jumalan lahjat ja kutsumukset, ovat
ansaitsemattomia suosionlahjoja, ei heille, jotka kuuluvat toisiin
aikoihin, tapahdu mitään vääryyttä, kun ei samaa suosiota tarjota
heille. Suosio niitä kohtaan, jotka elivät menneinä aikoina, samoin
kuin niitä kohtaan, jotka elävät tulevassa ajassa, oli ja on kutsumus
maallisiin kunniapaikkoihin ja maalliseen ihanuuteen ja ijankaikkisesti
kestävään elämään maallisina (ihmis-) olentoina: evankelisen ajan
suosion ollessa kutsun taivaallisiin kunniavirkoihin ja ihanuuteen,
_luonnon muuttumiseen_ inhimillisestä jumalalliseen, ja voimaan ja
valtaan taivaassa ja maan päällä, Kristuksen kanssaperillisinä ja
apulaisina. Ja koska "Seurakunta, joka siten kutsutaan ulos, erotetaan
maailmasta ja kehitetään tänä aikana, tulee olemaan Jehovan aseena
hänen suuren aikakausisuunnitelmansa täydellisessä toimeenpanemisessa
-- suunnitelman, joka käsittää kaikkien etuja, ei ainoastaan
ihmiskunnan, vaan kaikkien luotujen taivaassa ja maan päällä -- ovat ne
valmistukset totisesti olleet ihmeellisiä, jotka menneinä aikoina
tehtiin sen jäsenien kasvattamista ja opettamista varten. Eikä ole
ollut vähemmän ihmeteltävä se huolenpitokaan, jolla näitä, jotka ovat
tänä aikana kutsutut jumalallisen kirkkauden _perillisiksi_, on
kouluutettu, pidetty kurissa, johdettu ja suojeltu pitkällä, vaikealla,
kapealla tiellä, jonka heidän Herransa ja Edelläkävijänsä ensin avasi,
ja jonka askeleissa heitä on neuvottu astumaan -- hänen esimerkkiänsä
seuraten." -- 1 Piet. 2: 21.

Herramme käytti virka-aikansa kolme ja puoli vuotta kootakseen
Israelista, kouluuttaakseen ja opettaakseen niitä harvoja opetuslapsia,
joiden tuli muodostaa kristityn Seurakunnan sydän. Kun hän oli
jättämäisillänsä heidät yksin maailmaan, lupasi hän lähettää heille
pyhän Hengen, jonka koko aikakautena tuli johtaa Seurakuntaa kaikessa
totuudessa ja ilmottaa heille tulevaiset ja pitää heillä tuoreessa
muistissa, mitä hän oli opettanut -- joka lupaus alkoi toteutua
Helluntaina. On myös kirjotettu, että kaikki enkelit ovat palvelevia
henkiä lähetetyt niitä varten, jotka saavat autuuden periä (Hebr. 1:
14), ja että Herramme pitää erityisesti huolta heistä aikakauden
loppuun asti. (Matt. 28: 20.) Apostolien kaikki kirjotukset ovat
kirjotetut Seurakunnalle, eikä maailmalle, niinkuin eräät näyttävät
ajattelevan; ne ovat täynnä _erityisiä_ neuvoja, kehotuksia ja
varotuksia, jotka ovat tarpeellisia ainoastaan pyhille, jotka tällä
ajalla vaeltavat kaidalla tiellä. Ja Herramme ilmestyksen, jonka Jumala
antoi hänelle, kun hän oli mennyt kunniaan sisälle, lähetti hän ja
osotti [_osotti_ -- esitti merkeissä, esikuvissa, j.n.e.]
Seurakunnallensa palvelijansa Johanneksen kautta. (Ilm. 1: 1.) Meille
sanotaan myös, että ne ennustukset, joita pyhät miehet ennen muinoin
ilmottivat, eivät olleet heitä itseään varten, eikä myöskään muille
heidän aikanansa, vaan yksinomaan kristillisen seurakunnan opettamista
varten. -- 1 Piet. 1: 12.

Tässä luvussa aijomme näyttää, että koko juutalainen kansa, koko tänä
aikana, itsensä tietämättä toimi Jumalan johdon alla, antaakseen meidän
opetukseksemme esikuvan koko pelastussuunnitelmasta sen kaikissa
osissa, niinkuin juuri äskettäin näimme sen Riemuvuosien osottavan
suunnitelman täyttymistä maan kaikkien sukukuntien siunaamisessa.

Käyttämällä hyväksemme totuuden tavara-aitan tavaroita, joita on niin
runsaasti varattu Seurakunnan hyväksi, ravitsee Jumalan Henki meitä ja
johtaa meitä vähitellen lähemmäksi ja yhä täydellisempään käsitykseen
hänen suunnitelmastansa siinä määrässä ja niin pian kun tämä tieto on
meille tarpeellinen. Ja tästä suuresta varastoaitasta antaa Jumala nyt
meille paljon erityistä valoa ja erityistä ravintoa, joka meille juuri
nyt on tarpeen vaatimaa tänä "elonkorjuun aikana" ajan päättyessä.
Koska Jumala sellaisella tavalla on hellinyt ja runsaasti pitänyt
huolta kristillisestä Seurakunnasta, enemmän kuin kaikista muista
ihmisistä menneinä ja tulevina aikoina, miten tärkeä mahtaneekaan hänen
mielestään tämä tieto olla meille, ja miten innokkaasti meidän onkaan
käytettävä sitä hyväksemme.

Vaikk'emme tässä luvussa tahi tässä osassa aijo _yksityiskohtaisesti_
tutkistella esikuvauksellisia piirteitä Jumalan menettelytavasta
Israelin kanssa, niinkuin se esitettiin todistuksen majassa ja
temppelissä, ja jumalanpalvelustoimituksissa ja uhreissa, y.m.
kehotamme nyt lukijaa tarkkaavasti huomaamaan muutamia erittäin selviä
ja silmiinpistäviä _yhtäläisyyksiä_ juutalaisen ja kristillisen
armotalouden välillä esikuvana ja vastakuvana; sillä kaikkia sitä, mitä
Seurakunta todellisuudessa kokee ja toimii, esikuvattiin juutalaisessa
Seurakunnassa. Ja monet näistä vastaavista piirteistä ovat rinnakkaisia
ei vaan luonteensa puolesta, vaan myös verrannolliset _aikaankin_
nähden. Heidän kansallishistoriassansakin ja monen yksityisenkin tähän
kansaan kuuluvan elämässä löydämme yhtäläisyyksiä, joihin Raamattu
viittaa. Toisia näistä ovat kristilliset ajattelijat aikoja sitten
huomanneet, ja toiset ovat jääneet kokonaan sivuutetuiksi. Tässä
avautuu meille ihana ja hedelmällinen kenttä ajatukselle ja
tutkimukselle.

Paavali kutsuu juutalaista Seurakuntaa "luonnolliseksi Israeliksi" ja
kristittyä Seurakuntaa "Jumalan Israeliksi." (1 Kor. 10: 18; Gal. 6:
16.) Voimme sentähden oikeuden mukaisesti nimittää näitä luonnolliseksi
Israeliksi ja hengelliseksi Israeliksi. Apostoli huomauttaa myös
hengellisen huoneen korkeammasta tasosta, kun hän kertoo luonnollisen
Israelin huoneen [perheen] olevan _palvelijoiden_ ja hengellisen
Israelin olevan _lasten_ huoneen. (Hebr. 3: 5, 6; Room. 8: 14.)
Luonnollisen huonekunnan jäsenet olivat hengellisen huonekunnan
kunnioitettuja palvelijoita eri tavoilla, mutta pääasiallisesti siinä,
että he tietämättään, Jumalan johdolla, kuvannollisella tavalla
kuvasivat hengellisiä asioita, jotka, jos niitä oikein tutkitaan ja
huomataan, tulevat olemaan suureksi siunaukseksi ja valaistukseksi
lasten huonekunnalle.

Molemmissa tapauksissa on, Jumalan kannalta katsoen, löytynyt sekä nimi
Israel että todellinen Israel, vaikka ne ihmisten silmissä ovat
näyttäneet samalta; nimi ja todellisia jäseniä ei ole voitu selvästi
erottaa ennenkuin heidän aikansa lopussa tahi elonkorjuu-ajassa,
jolloin se totuus, jonka aika silloin on tullut ja joka silloin tuodaan
päivänvaloon, toimittaa erottamisen ja ilmaisee ketkä ovat todellista,
ketkä kuuluvat ainoastaan nimi-Israeliin. Luonnollisesta huoneesta
sanoo Paavali: "Eivät kaikki ne, jotka polveutuvat Israelista [ovat sen
nimisiä], ole silti Israel." (Room. 9: 6); ja Herramme antaa
tunnustuksen samalle ajatukselle, kun hän Natanaelista sanoi: "Katso,
_todella_ israelilainen, jossa ei ole vilppiä", ja myöskin, kun hän
elonkorjuu-ajalla erotti todelliset nimi-israelista ja nimitti
edellisiä arvokkaaksi vehnäksi ja jälkimäisiä ainoastaan ruumeniksi --
vaikka, suhteellisesti, vehnää oli ainoastaan kourallinen ja ruumenet
käsittivät melkein kaikki, jotka kuuluivat siihen kansaan.
Samanlaisessa tapauksessa ja samanlaisella kuvauksella esitetään
hengellisen Israelin nimi- ja todellisia jäseniä evankelikautena; ja
heidän erottamisensa on myös elonkorjuussa, evankelikauden lopulla.
Silloin tulee ainoastaan vehnä, suhteellisesti pieni luku, "pieni
lauma" -- erotettavaksi hengellisen nimi-Israelin suurista joukoista,
kun suuri enemmistö, joka on lusteita eikä oikeata vehnää, tulee
hyljättäväksi arvottomina parhaimmalle suosiolle, johon he olivat
kutsutut, eivätkä tule laskettaviksi Herran jalokivien joukkoon. --
Room. 9: 27; 11: 5; Luuk. 12: 32; Matt. 3: 12; 13: 24--40.

Luonnollisen Israelin pää oli Jaakob, lisänimellä Israel (ruhtinas); ja
hän perusti _kahdentoista_ poikansa kautta sen huoneen, joka kantoi
hänen nimeään, Jaakobin huoneen, _Israelin_ huoneen. Niin on
hengellisen huoneenkin: sen perustaja Kristus, perusti sen
_kahdentoista_ apostolinsa kautta; ja tämä huone kantaa myös
perustajansa nimeä -- Kristillinen Seurakunta. Aikaan nähden kutsui
Jumala luonnollisen Israelin ensin, mutta mitä tulee suosioon ja
toteutumisen aikaan nähden, tulee hengellinen Israel ensimäiseksi.
Siten tulevat ensimäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. (Luuk.
13: 30.) Raamattu osottaa selvästi näitä kahta Israelin huonetta,
toinen, ollen Aabrahamin luonnollista siementä, toinen Jehovan --
taivaallisen Isän -- hengellistä siementä, jota Isää Aabraham
esikuvasi.

Toiset tulevat sokeiksi tärkeille totuuksille sen kautta, että
otaksuvat nimityksen "molemmat Israelin huoneet" tarkottavan
luonnollisen Israelin molempia osastoja, maan jakamisen jälkeen,
Salomonin pojan, Rehabeamin päivinä. Sellaisia tarvitsee ainoastaan
muistuttaa siitä, että Baabelin vankeuden jälkeen, ennalleen
asetettaessa Palestiinaan, kaikki israelilaiset, kaikista heimoista,
jotka silloin olivat vankeina koko meedo-persialaisessa maailman
valtakunnassa, siihen luettuna Syyria eli Babylonia, saivat vapauden
palata omaan maahansa, jos niin tahtoivat. (Esra 1: 1--4.) Monet
uskollisista israelilaisista _kaikista_ heimoista, jotka pitivät
arvossa Jumalan lupauksia pyhän maan ja pyhän kaupungin yhteydessä,
palasivat eri kaupunkeihin Palestiinassa. Juudan heimo, pääheimo, jolla
oli kuninkaan virka, ja jonka alueella Jerusalem, pääkaupunki,
sijaitsi, otti tietysti johtavalla tavalla osaa sen ennalleen
rakentamisessa; mutta tämän Baabelista palaamisen jälkeen ei Israel
enää ollut jaettu kansa, vaan asui yhdessä kuten alusta, yhtenä ainoana
kansana ja oli tunnettu samalla alkuperäisellä Israel nimellä. -- Katso
Neh. 11: 1, 20; Esra 2: 70.

Tästä huomautetaan uudelleen Uudessa Testamentissa. Herra ja apostolit
puhuvat luonnollisesta Israelista niinkuin _yhdestä_ kokonaisesta.
Paavali sanoo, että _Israel_ tavotteli, mutta että ainoastaan "jäännös"
huomattiin arvolliseksi. (Room. 10: 1--3; 9: 27; 11: 5--12, 20--25;
Apt. 26: 7.) Kun Herra sanoi, että hän oli "lähetetty [kaikkien, yhden
ja saman] Israelin huoneen kadonneiden lammasten luokse"; mutta koska
hän ei tahtonut sallia opetuslastensa mennä Palestiinan ulkopuolelle
etsimään heitä (Matt. 10: 5, 6; 15: 24), on selvää, että ne, jotka
elivät Palestiinassa, edustivat koko Israelia. Pietarikin puhuu
luonnollisesta Israelista niinkuin _yhdestä_ huoneesta; ja puhuessaan
Israelin kansalle Jerusalemissa, sanoi hän: "Tietäköön siis koko
Israelin huone", j.n.e. Jakob puhuu myös kahdestatoista sukukunnasta,
niinkuin yhtenä kansana. (Apt. 2: 36; Jaak. 1: 1.) Monet kaikista
heimoista asuivat Palestiinassa ja monet kaikista heimoista asuivat
ympärillä olevien kansojen keskuudessa. Niinpä tapasi Paavali
israelilaisia, joille hän saarnasi, melkein jokaisessa kaupungissa,
jossa hän kävi Vähässä Aasiassa ja Italiassa, mutta heitä pidettiin
aina samana kansana; ainoa toinen Israel oli hengellinen Israel.

Jumala teki erityisiä liittoja tahi lupauksia näille molemmille
Israelin huoneille. Kaikki lupaukset luonnolliselle huoneelle olivat
_maallisia_, kaikkien lupausten ollessa hengelliselle huoneelle
_taivaallisia_. Vaikka lupaukset luonnolliselle Israelille olivat (ja
vielä ovat) suurenmoisia ja kallisarvoisia, tunnetaan lupaukset
hengelliselle Israelille "parempien lupauksien" ja "_suurempien_ ja
kallisarvoisempien lupauksien nimellä." (Hebr. 8: 6; 2 Piet. 1: 4.)
Luonnolliselle huoneelle sanottiin: "Jos te nyt minun ääneni kuulette
ja pidätte minun liittoni, niin olette minulle kallis omaisuus,
kalliimpi kaikkia muita kansoja, sillä koko maa on minun; ja olette
minulle papillinen valtakunta ja pyhä kansa." Ja vaikka koko Israel
vastasi ja sanoi: "Kaikki mitä Herra puhunut on, me tahdomme tehdä"
(2 Moos. 19: 5--8), eikä sittemmin pitänytkään liittoansa, tulevat
kumminkin uskolliset heistä, jotka vakavasti ahkeroitsivat
heikkoudessaan pitämään sitä, "päämiehiksi [ruhtinaiksi] kaikkeen
_maailmaan_", Jumalan valtakunnan maallisen puolen jäseniä. -- Katso I
Osa, Luku 14.

Hengelliselle huoneelle sitävastoin kuuluu: "Rakentukaa itsekin
_hengelliseksi huoneeksi_, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä
uhreja [sanaa _hengellisiä_ uhreja sanan edessä tässä tekstissä (värs.
5) ei ole vanhimmassa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa --
Sinailaisessa. Että niin ollen onkin oikein, on aivan selvää, kun
ajattelemme, ettei ole hengellisiä asioita, joita uhrataan, vaan
maallisia tahi inhimillisiä etuoikeuksia, oikeuksia j.n.e.], jotka
Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia... Te olette
valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, hänen omaisuudekseen
tullut kansa, julistaaksenne sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä
kutsunut teidät ihmeelliseen valoonsa; Te, jotka ennen ette olleet
mikään kansa, mutta _nyt_ olette _Jumalan kansa_." -- 1 Piet. 2: 5, 9,
10.

Luonnollisella Israelilla oli, Jumalan määräyksestä, käsillä tehty
todistuksen maja, joka itsessään, sekä kaikissa jumalanpalveluksissaan
oli esikuvauksellinen. (Hebr. 9: 1, 2, 9, 10.) Mutta hengellisellä
Israelilla on "_oikea_ [vastakuvallinen] maja, jonka on rakentanut
Herra eikä ihminen." (Hebr. 8: 2.) Esikuvauksellisen majan palvelukseen
oli määrätty esikuvauksellinen papisto, jonka päänä oli Aaron, joka
kantoi esille esikuvauksellisia uhreja esikuvauksellisen kansan
synneistä ja toimitti esikuvauksellisen puhdistuksen tahi
vanhurskauttamisen vuosittain. Vastakuvauksellisella majalla on oma
papistonsa, joka kantaa esille parempia uhreja (Hebr. 9: 23), jotka
todellisesti ja ainaiseksi ottavat pois maailman synnit. Ja meidän
Herramme Jeesus on tämän papiston pääpappi -- tunnustuksemme [tahi
järjestömme] Ylimmäinen pappi -- ja Seurakunnan jäsenet, jotka ovat
hänen ruumiinsa, ovat alipappeja. Koko nimiseurakunta ei ole tätä
papistoa -- vaan totinen Seurakunta, uskolliset Kristuksessa
Jeesuksessa, jotka seuraavat suuren Ylimmäisen pappimme jälkiä
uhraamisessa.

Toinen, silmiinpistävä piirre tästä Raamatussa huomautetusta
vastaavaisuudesta esikuvana ja vastakuvana on, että molemmat Israelin
huoneet (luonnollinen ja hengellinen) vietiin vankeuteen Baabeliin.
Tämä tulee selvemmin näkyviin kun me seuraavassa luvussa ennätämme
tarkastamaan "suurta Baabelia, joka on porttojen äiti." (Ilm. 17: 5,
6.) Tässä kiinnitämme vaan huomiomme vastakuviin. Luonnollinen Israel
vietiin vankeuteen kirjaimelliseen Baabeliin, joka oli rakennettu
kirjaimellisen Eufrat virran varrelle, kun sitävastoin evankelikauden
salaperäinen eli vertauskuvallinen Baabeli, joka vei vankeuteen
hengellisen Israelin, kuvataan sijaitsevan salaperäisen Eufratin
varrella. Esikuvassa tulivat temppelin kultaiset astiat poisviedyiksi
sananmukaiseen Baabeliin ja häväistyiksi siellä; vastakuvassa tulivat
kallisarvoiset, jumalalliset (kultaiset) totuudet, jotka kuuluvat
totisen temppelin, Seurakunnan, palvelukseen (1 Kor. 3: 16, 17; Hm. 3:
12) muutetuiksi kauvas pois paikoiltaan salaperäisen Baabelin
väärentäminä ja väärin sovittamina. Niinkuin kirjaimellinen Baabeli on
rakennettu Eufrat virran varrelle, joka oli sen rikkauden ja
varallisuuden varsinainen avustaja, ja jonka kukistuminen tapahtui
virran veden poisjohtamisen kautta. Samalla tavalla salaperäinenkin
Baabeli sijaitsee monien vesien (kansojen ja kansakuntien) keskuudessa,
on niiden kannattama, ja sen kukistuminen tulee ennustuksien mukaisesti
sen kautta, että tuki ja kannatus, kansa johdetaan pois sen yhteydestä.
-- Hm. 16: 12.



Rinnakkaisia aikoja varjon ja todellisuuden -- esikuvan ja vastakuvan
välillä.


Nyt tulemme tämän esikuvauksellisen vastaavaisuuden ihmeellisimpään
piirtoon, nim. ajankysymykseen, joka jokaisessa kohdassaan todistaa ja
vahvistaa ne vuosiluvut, joita riemuvuodet ilmaisevat, samoin kuin
ajanlasku ja ennustettu pakana-aikain päättyminen ilmottavat. Ja juuri
siitä erityisestä syystä käsitellään tätä ainetta tässä, jotta tämän
ihmeellisen rinnakkaisuuden varma vakuuttavaisuus lisäisi
ja vahvistaisi Jumalan lasten uskoa ajankysymykseen hänen
suunnitelmassansa, jota varten se ilmeisesti oli tarkotettu. -- Hebr.
9: 9, 23; 10: 1.

Kaikista ennustuksista ja ajantodistuksista ei mikään ole niin
silmiinpistävä ja vakuuttava kuin tämä. Mitä se opettaa, on
hämmästyttävää, oman yksinkertaisuutensa tähden, ja tulee vakuuttamaan
nöyrien sydämiä. Ei siinä kyllä, että luonnollinen Israel kaikkine
uskonnollisine menoineen oli esikuvauksellinen, vaan oli juutalainen
_aika_ esikuva evankelisesta _ajasta_. Ne ovat aivan yhtä pitkät ja
vastaavat toisiansa; niin että, jos me näemme ja käsitämme juutalaisen
ajan, sen pituuden ja omituisuudet sen elonkorjuussa eli lopulla,
saatamme tietää evankelikauden, sen vastakuvan, tarkan pituuden, ja
voimme ymmärtää, mitä ja milloin meidän on odotettava evankelikauden
elonkorjuussa. Mutta koettakaamme nyt osottaa tämä; sillä vaikka
voisimmekin yleisien periaatteiden kannalta pitää tämän varmana ja
sanoa, että koska eri tapauksilla juutalaisessa ajassa on
vastaavaisuutensa evankeliajassa, niin pitäisi olla _aikaankin_ nähden
samalla lailla, niin ei Jumala kumminkaan ole jättänyt meitä
_otaksumaan tätä_, vaan on hän selvästi, vaikka välillisesti,
ilmottanut tämän meille.

Paavali sanoo meille, että Jumala sulki luonnollisen huoneen suosiosta
hengellisen huoneen valitsemisen aikana; ja että kun hengellinen huone
on tullut kokonaan valituksi, tulee Jumalan suosio palaamaan
luonnolliselle huoneelle. Hän sanoo: "Sillä minä tahdon veljet
[Seurakunnan eli hengellisen huoneen veljet] -- jottette olisi itse
mielestänne viisaita -- ilmaista teille tämän salaisuuden, että
[luonnollista, lihallista] Israelia on osaksi kohdannut paatumus, joka
on kestävä _kunnes_ pakanat täysilukuisina [Tätä lausetta 'pakanat
täysilukuisina', ei ole sekotettava aikaisemmin esiintyneeseen
'pakanain ajat'. Pakanain ajat on se ajanjakso, jonka aikana pakanain,
niinkuin on näytetty, on sallittu hallita maailmaa, kun 'pakanat
täysilukuisina' tarkottaa _täyttä lukua_, joka tulee valittavaksi
pakanoista täydentämään evankelista Seurakuntaa -- joka 'jäännöksen'
kanssa, joka on valittu israelilaisista, (apostolit siihen luettuina)
tulee muodostamaan Kristuksen Seurakunnan, pyhän kansan, kuninkaallisen
pappeuden, Jumalan valtakunnan, ja joille maan valtakunnat ja vallat
tulevat annettaviksi.] ovat tulleet Jumalan valtakuntaan; niinkuin on
kirjotettu: [Luvattu] Pelastaja on tuleva Siionista [joka on
Kristushenkilö -- meidän Herramme, pää, ja jäännös eli harvat
uskolliset molemmista nimi-Israelin huoneista, jotka muodostavat hänen
ruumiinsa, Seurakunnan], hän on poistava kaiken jumalattomuuden
Jaakobista. Ja sillä tavoin on koko Israel pelastuva (sillä tämä on
oleva minun liittoni heidän kanssaan), _kun minä otan pois heidän
syntinsä_. Evankeliumiin nähden [korkeaan kutsuun nähden tänä aikana]
he kyllä ovat vihollisia [hyljättyjä] teidän tähtenne [jotta teillä
olisi etuoikeus ja perisitte parhaimmat, lupauksien hengelliset osat];
mutta valintaan nähden [jonka kautta he tulivat valituiksi saamaan
erityisiä maallisia suosionosotuksia Jumalalta, jotka olivat luvatut
heidän isälleen, Aabrahamille, ja hänen luonnolliselle siemenelleen],
ovat he rakastettuja isien tähden; sillä armolahjojaan ja kutsumistansa
Jumala ei kadu." On varmaa, että mitä Jumala on luvannut, se tulee
täytettäväksi. Tietäen lopun alunpitäen, ei Jehova milloinkaan tehnyt
sellaista liittoa, jota hän olisi tarvinnut tahi tahtonut rikkoa. Tässä
ennustuksessa antaa apostoli meille viittauksen evankelikauden
pituudesta näyttämällä, että se alkoi luonnollisen Israelin
hylkäämisellä ja että se tulee päättymään sen ennalleenasettamisella
suosioon. Jos me yhdistämme Paavalin ja Pietarin lausunnot (Room. 11:
27 ja Apt. 3: 19, 20) saamme nähdä, että aika suosion palaamiselle
Israelille tulee olemaan ennalleenasettamisaikojen alkupuolella,
Herramme toisessa tulemisessa. Paavali sanoo, että suosion palaaminen
Israelille tapahtui kun Jumala _ottaa pois heidän syntinsä_, jonka
Pietari sanoo hänen tekevän virvotuksen -- eli ennalleenasettamisen
aikoina, jotka tulevat silloin, kun Herramme tulee toistamiseen, kun
eivät taivaat enää kauvemmin pidätä häntä.

Vuosiluvun Herramme toiselle tulemiselle ja ennalleenasettamisaikojen
alkamiselle olemme jo näyttäneet olevan 1874. Meidän on sentähden
odotettava näkevämme merkkejä Jumalan suosion palaamisesta
luonnolliselle Israelille, kohta vuoden 1874 jälkeen; ensimäisenä
kohtana ennalleenasettamistyöstä. Ja toden totta me olemme nähneet
suosion alkaneen palata heille. Jokainen uusi esimerkki Israelin
sokeuden poistumisesta ja Jumalallisen suosion palaamisesta heille on,
katsottuna apostolisen sanan valossa, uusi todistus siitä, että
evankelikausi on loppumaisillansa, ja että "pieni lauma" on melkein
täysilukuinen. Mutta meillä on vielä sen lisäksi todistuksia, jotka
ilmaisevat _tarkan vuosiluvun_, jolloin suosio on palaava Israelille.
Niin paljon olemme ainoastaan nähneet, että ajanmäärä luonnollisen
Israelin hyljätylle tilalle, on erityisen suosion määrä muille,
tarkottaen kutsua toisia (pakanoita) olemaan kanssaperillisiä
Kristuksen kanssa, joka kutsu päättyy ennalleenasettamisaikojen
_alussa_; mutta ei kuitenkaan, (kuten toiset ennustukset osottavat)
_heti_ tämän ajan alettua.

Mutta pysähdy hetkiseksi -- älköön mitään väärinkäsitystä syntykö tästä
kohdasta; kun _kutsu_ korkeaan etuoikeuteen saada tulla Seurakunnan
jäseneksi, Kristuksen morsiameksi ja kanssaperilliseksi lakkaa, ei
sillä suinkaan ole sanottu, että on varmaa, että kaikki, jotka ovat
saaneet kutsun, sentähden olisivat arvollisia tulemaan valituiksi;
"sillä useat ovat _kutsutut_, mutta harvat _valitut_", syystä, että
ainoastaan harvat täyttävät kutsumuksen ehdot. Eikä se myöskään
sisällä, ettei muita armonetuuksia tarjottaisi niille, jotka eivät enää
sen jälkeen saa korkeaa kutsua. Asia on niin, että kun tämä "korkea
kutsu" lakkaa, niin se on siksi, että aikakausien suunnitelman suuri
Perustaja on saanut melkein valmiiksi sen osan suunnitelmastaan, joka
oli aijottu suorittavaksi evankelikautena -- nim. evankelisen
Seurakunnan, Kristuksen morsiamen, valitsemisen. Kaikkia ihmisiä ei
kutsuttu tähän korkeaan kunniaan. Erityisesti ilmotetaan meille, että
Jumalan aikomus oli valita tätä tarkotusta varten ainoastaan rajotettu
määrä, "pieni lauma", verrattuna ihmissuvun joukkoihin. Kun kylliksi
monta on kutsuttu ja kutsumisen aika menee umpeen, eikä enää ole
soveliasta pidentää _tätä_ kutsua toisiin, tulee yhä olemaan
mahdollista niille, jotka jo ovat kutsutut ja jotka ovat ottaneet
kutsun vastaan, tehdä kutsumuksensa ja valitsemisensa lujaksi,
uskollisesti vaariinottamalla liittonsa, joka sisältää kokonaisen
vihkiytymisen Jumalalle kuolemaan asti; ja tulee heille myös yhä
edelleen olemaan mahdollisuuksia epäonnistumaankin tässä. Tämä kutsu,
joka välttämättömästi päättyy, kun tarpeellinen määrä on tullut
kutsutuiksi, joista suosittu "pieni lauma", "Kristuksen ruumis",
täydennetään, ei likimainkaan ole Jumalan rakkauden, suosion ja
kutsumisen rajana. Sen päättyminen tulee ainoastaan sulkemaan
taivaallisen eli "korkean kutsun." Sillä kun tämä kutsu päättyy, kun
tämä ovi tilaisuuteen ja suosioon suljetaan, alkaa toinen ovi auveta --
ovi mahdollisuuteen ja tilaisuuteen astua pyhyyden tielle, ja sillä
kulkea eteenpäin -- ei jumalalliseen luontoon, johon evankelinen
Seurakunta kutsuttiin, vaan ijankaikkisesti kestävään elämään ja
täydellisyyteen ihmisinä. -- Katso I Osaa, lukuja 10 ja 11.

Mutta me tahdomme nyt käsitellä _tarkkaa vuosilukua suosion_
palaamiselle Israelille, joka näyttää tarkan ajan taivaallisen kutsun
päättymiselle -- jonka vuosiluvun jälkeen Israel alkaa vähitellen nähdä
ja saada todistuksia yhä suuremmassa määrässä jumalallisen suosion
palaamisesta ja josta vuosiluvusta myös Jumalan kutsu taivaallisiin
kunniapaikkoihin tulee lakkaamaan, ja ainoastaan ne, jotka jo ovat
kutsutut, tulevat omaamaan etuoikeuden tämän palkinnon voittamiseen
uskollisuutensa kautta elämän loppuun asti. --

Jumala kutsui luonnollisen Israelin, hengellisen Israelin lailla
olemaan hänen erityisenä aarteenaan kaikkien muiden kansojen edellä
(toinen on maallinen aarre ja esikuva toisesta, joka on taivaallinen
aarre.) Erotettuna maailmasta saivat he Jumalalta ottaa vastaan
erityistä suosiota kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi (1845)
vuotta. Tämä ajanjakso alkoi heidän _kansallisen elämänsä_ alkamisella,
Jaakobin, viimeisen patriarkan kuoltua, jolloin heidät vasta
tunnustettiin kansaksi ja nimitettiin "Israelin kahdeksitoista
sukukunnaksi", joka oli kansallisnimitys. Katso 1 Moos. 49: 28; 46: 3;
5 Moos. 26: 5. Nämä kahdeksantoistasataa neljäkymmentäviisi kansallisen
elämän ja suosion vuotta päättyivät, kun he hylkäsivät Messiaksen --
vuonna 33 -- kun hän, viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan,
esiintyi heille heidän kuninkaanaan ja, kun eivät ottaneet häntä
vastaan, selitti: "_Teidän huoneenne jää teille autioksi_." (Matt. 23:
38.) Tämä, heidän suosionsa loppu, jolloin heidän lankeemuksensa aika
alkoi, jatkuen kolmekymmentäseitsemän vuotta (37), päättyi vuonna 70
heidän kansallisen yhteiskuntajärjestelmänsä samoin kuin heidän
kaupunkinsa, temppelinsä j.n.e. täydellisellä hävittämisellä.
Huomattava on kumminkin, että Jumala antoi suosionsa jatkua tämän
kansan yksityisille senkin jälkeen kun kansa kansana oli tullut "pois
hakatuksi"; sillä evankeliumin kutsu oli _rajotettu_ tämän kansan
yksityisiin jäseniin kolmen ja puolen vuoden aikana helluntain jälkeen,
Kristuksen kuoleman jälkeen -- saavuttamatta Korneliusta, ensimäistä
pakanoista, joka tuli tämän suosion esineeksi (Apt. 10), ennen kun tämä
aika oli kulunut. Tähän päättyivät täydelleen nämä seitsemänkymmentä
suosion viikkoa, jotka Danielin kautta olivat luvatut, niinkuin oli
kirjotettu: "Ja hän on vahvistava liiton monelle yhdessä viikossa."
(Dan. 9: 27.) Tämä seitsemäskymmenes vuosiviikko alkoi Herramme
kasteesta; hänen ristiinnaulitsemisensa osotti, niinkuin oli
ennustettu, sen keskikohtaa, ja suosio rajotettiin luonnolliselle
Israelille sen loppuun asti.

Tämän kansallisen suosion pitkänä aikakautena (1845 vuoden kuluessa),
jolla ajalla toiset kansat syrjäytettiin, sai Israel sekä kuritusta
että siunauksia. Mutta rangastuksetkin heidän synneistänsä olivat
todistuksia ja osia Jumalan isällisestä huolenpidosta heitä kohtaan.
Hän lähetti heille hätää ja salli heidän usein joutua vankeuteen, kun
he unhottivat hänet eivätkä totelleet häntä; mutta kun he katuivat ja
huusivat Herran puoleen, kuuli hän heitä aina ja vapautti heidät.
Tämän kansan koko historia, sellaisena kun sen kertovat toinen
Mooseksenkirja, Josuan kirja, Tuomarit, Aikakauskirjat ja Samuel,
todistaa, ettei Jumala kauvan kätkenyt kasvojansa heiltä, ja että hänen
korvansa aina oli avoinna heidän katumushuudoillensa -- siihen päivään
asti, kun heidän huoneensa jätettiin heille autioksi. Ja silloinkin
antoi Jumala heille anteeksi entistä enemmän lähettämällä heille oman
Poikansa olennossa kauvan luvatun Messiaksen, Lunastajan, meidän
Herrassamme. Tämän kansan sopimattomuus olemaan kauvemmin hänen
erityisenä aarteenaan tahi missään suhteessa edustamaan Jumalan
valtakuntaa maan päällä, ilmeni siinä, että hylkäsivät tuon pyhän,
viattoman ja tahrattoman, sekä siinä, että toivoivat siihen sijaan
saada murhaaja vapautetuksi.

Siten tuli, heidän sopimattomuutensa vuoksi, heidän suurimman suosionsa
aika heidän hylkäämisensä ja heidän suosiosta lankeemisensa ajaksi. Ja
tuo suurin suosio päästä kanssaperilliseksi Messiaksen kanssa, jonka
Israel, lukuunottamatta "_jäännöstä_" (Jes. 1: 9; 10: 22, 23; Room. 9:
28, 29; 11: 5) täten kadotti sokeutensa ja sydämenkovuutensa tähden,
tarjottiin uskovaisille pakanoille; ei pakanallisille kansoille, vaan
jokaisen kansan vanhurskautetuille uskovaisille -- vaikka suosiota
alussa, eli kolmen ja puolen vuoden aikana, rajotettiin yksinomaan
uskovaisille Israelin kansasta. Soaistuja, kuten olivat kansana,
kansallisennakkoluulojen kautta, menee suuri palkinto, joka tarjottiin
heille ensin, mutta johon olivat arvottomia, pyhälle kansalle,
omaisuuskansalle, johon kuuluu arvollinen "jäännös" heidän kansastaan,
ynnä toisia, joita on kutsuttu pakanallisista kansoista, joita he
julkeassa ylpeydessään hylkäsivät "koirina." Ja Jumalan luvattu suosio
ei tule palaamaan heille kansana poistaakseen heidän sokeuttaan ja
tuodakseen heille kansojen esikoisena maallisia siunauksia, _ennen
kuin_ "omaisuuskansan" täysi luku on tullut kutsutuiksi pakanoista --
_ennen kuin_ täysi luku pakanoita on tullut tähän korkeampaan suosioon.

Siten ei, niinkuin Paavali selitti (Room. 11: 7) luonnollinen Israel
saavuttanut sitä, jota se tavotteli, nim. suurinta suosiota. Heidän
luullessaan suurimman armon olevan maallisissa siunauksissa ja
sydämensä ylpeydessä vaatiessaan tätä suurinta suosiota luonnollisena
esikoisoikautenansa, jota lisäksi töillänsä olivat ansainneet,
kompastuivat he sokeudessaan tähän suurimpaan suosioon ja hylkäsivät
sen, koska se oli otettava vastaan _armona_ Kristuksen kautta. Niinkuin
David oli ennustanut, tuli heidän pöytänsä -- joka oli niin runsaasti
varustettu rikkailla lupauksilla ja siunauksilla, joita tarjottiin
heille _Kristuksen kautta_ -- heille "paulaksi ja ansaksi ja
kompastukseksi ja kostoksi", heidän sydämensä kovuuden tähden. (Room.
11: 9, 10; Ps. 69: 23--29.) Kristus, joka tuli lunastamaan heitä ja
joka olisi korottanut heitä ihanimpaan asemaan kuin he koskaan olisivat
kyenneet toivomaan tahi aavistamaan, oli heidän ylpeydellensä
kompastuskivi ja pahennuksenkallio. -- Room. 9: 32, 33; Jes. 8: 14.

Kumminkin oli Israelin sokeus ainoastaan "osittainen sokeus (tahi
paatumus)", eikä näön täydellinen kadottaminen; sillä lain, profeettain
ja apostolein todistukset olivat kaikille avoinna niin hyvin
juutalaisille kuin pakanoille; ja evankelikauden aikana on jokainen
juutalainen, joka vaan on tahtonut päättäväisesti poistaa
ennakkoluulojen kalvon ja nöyrästi ja kiitollisuudella ottaa vastaan
Jumalan armon pakana-veljiensä tavalla, saattanut tehdä niin. Kumminkin
ovat ainoastaan harvat voineet tehdä tämän; eikä mitään _suosiota_
anneta heille, eikä mitään _erityistä_ toimenpidettä tule tehtäväksi
vakuuttaakseen heitä kansana totuudesta ja voittaakseen heidän
ennakkoluulojaan, ennen kuin täysi luku pakanoita on tullut sisälle;
tahi toisin sanoen, ennen kuin hengellinen Israel on täysilukuinen.

Sen jälkeen kun he hylkäsivät Messiaksen -- senjälkeen kun heidän
huoneensa jätettiin autioksi -- ei Israelilla ole ollut mitään
todistuksia Jumalan suosiosta. Juutalaiset täytyvät itsekin myöntää,
että heidän kyyneleensä ja huokauksensa ja rukouksensa ovat jääneet
vastauksetta; ja niinkuin heidän profeettainsa ennustivat, ovat he
tulleet sananlaskuksi ja pilkkapuheeksi kansain keskuudessa. Vaikka
Jumala ennen oli kuullut heidän rukouksensa ja katsonut heidän
kyyneleihinsä ja asettanut heidät jälleen omaan maahansa ja alati
suosinut heitä, niin ei hän sen jälkeen ole välittänyt heistä eikä ole
osottanut heille _minkäänlaista suosiota_. Siitä saakka, kun he
sanoivat: "Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme yli", ovat
he olleet alituisen, lakkaamattoman kurituksen alaisina: heidät on
hajotettu kaikkien kansojen keskuuteen ja kaikkialla on heitä vainottu
niin kuin oli ennustettu. Nämä ovat tosiseikkoja, joita jokainen voi
lukea historian lehdillä. Kääntykäämme nyt profeettain puoleen ja
katsokaamme millä tarkkuudella näitä tosiseikkoja ennustettiin, ja mitä
samoilla profeetoilla on sanottavaa heidän tulevaisuudestansa.

Herra sanoo profeetta Jeremian kautta (16 luku), sitten kun hän oli
antanut heidän tietää, kuinka he olivat hyljänneet hänen: "Sentähden
minä heitän teidät pois tästä maasta siihen maahan, jota te ette tunne,
ette te eikä teidän isännekään, ja siellä saatte palvella muita jumalia
[hallitsijoita] päivät ja yöt; koska _en minä anna teille armoa_"
(Värssyt 9--13.) Tämä aika tuli, kun he hylkäsivät Messiaksen. Miten
sananmukaisesti tämä uhkaus on tullut täytetyksi, sitä voivat kaikki
arvostella, ja täytyy heidän itsensä se myöntää. Tämä ennustus ei voi
tarkottaa mitään heidän entisistä vankeuksistansa naapurikansojen --
syyrialaisten, babylonilaisten y.m. keskuudessa. Sellaista otaksumaa
estävät sanat: "Maahan, jota te ette tunne, ette _te eikä teidän
isänne_." Aabraham tuli Kaldean Urista -- Babyloniasta -- ja Jaakob
Syyriasta (5 Moos. 26: 5.) Heidän hajottamisensa kaikkien kansojen
keskuuteen heidän 1845 vuotisen suosionsa lopulla, eikä mikään muu
heidän vankeuksistansa sovi näihin selviin sanoihin -- maahan, josta
ette _te_ eikä teidän isänne mitään tiedä. Siis ilmenee tästä, sen
yhteydessä, ettei heille _mitään suosiota osotettaisi_, että tämä
ennustus aivan varmasti tarkottaa Israelin nykyistä hajaantumista
kaikkien kansojen keskuuteen.

Mutta vaikka Jumala erotti heitä kaikesta suosiosta vähäksi aikaa, ei
hän kumminkaan tule jättämään heitä tähän hyljättyyn tilaan ainaiseksi,
vaan sanoo -- Jer. 16: 14, 15: "Katso päivät tulevat, sanoo Herra,
ettei enää sanota: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi Israelin
lapset Egyptin maasta', vaan: 'Niin totta kuin Herra elää, joka toi
Israelin lapset pohjan maasta [Venäjältä, jossa melkein puolet
hebrealaisesta rodusta asuu], ja kaikista maakunnista, joihin hän oli
heidät ajanut.' Sillä minä palautan heidät omalle maallensa, jonka minä
annoin heidän isillensä."

Voisimme tuoda esille monen monta paikkaa profeetoista ja apostoleilta
Jumalan suosion lopullisesta palaamisesta Jaakobille, eli
luonnolliselle Israelille, sitten kun täysi luku pakanoista, joita
tarvitaan "Kristuksen ruumiiseen" on valittu, mutta etsivä lukija
saattaa itsekin etsiä näitä paikkoja konkordans'in tahi
rinnakkaisteksti-Raamatun avulla. Jaakobin lausunto, Apt. 15: 14--16,
ja Paavalin lausunto Room. 11: 26 ovat paikkoja Uudessa Testamentissa,
jotka hyvin selvästi puhuvat tästä suosion ennalleenasettamisesta
Israelille. Mutta ensin on heidän tyhjennettävä kurituksensa
pohjasakka; ja tämä lausutaan tässä ihmeellisessä ennustuksessa
seuraavalla tavalla (Jer. 16: 18) "Minä kostan heille ensin [ennenkuin
suosio tulee] _kaksinkertaisesti_ heidän rikoksensa ja syntinsä." Se
hebrealainen sana, joka tässä on käännetty sanalla "kaksinkertaisesti",
on _mishneh_ ja merkitsee toista osaa, toistamista. Näin ymmärrettynä
merkitsevät profeetan sanat, että se aika, joka kuluisi heidän
hylkäämisestänsä siihen asti kun heidät jälleen otettaisiin suosioon,
olisi sen ajan toistamista eli _kaksinkertaistuttamista_, jona he
olivat nauttineet suosiota entisen historiansa aikana.

Heidän suosionsa aikakausi oli siis heidän kansallisen olemassaolonsa
alkamisesta Jaakobin kuoltua heidän suosionsa loppumiseen Kristuksen
kuolemassa v. 33 j.K. tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi (1845)
vuotta; ja silloin alkoi heidän "kaksinkertaisennsa" (_mishnehnsa_) --
tämän ajanjakson toistaminen eli kaksinkertaistuttaminen, tuhat
kahdeksansataa neljäkymmentä viisi (1845) vuotta _ilman suosiota_.
Tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi vuotta vuodesta 33 j.K. näyttää
vuoden 1878 olevan epäsuosionajan loppuvuoden. V. 33+1845=1878.

Kaikki, mikä näissä ennustuksissa koskee entisyyttä, on tullut
silmiinpistävällä tavalla täytetyksi, ja voimme odottaa, että jotain
merkkejä Jumalan suosion palaamisesta luonnolliselle Israelille
("Jaakobille") näyttäytyisi vuonna tahi noin vuonna 1878. Sellaisen
merkin löydämmekin siinä seikassa, että juutalaisille on nyt myönnetty
Palestiinassa oikeuksia, joita heiltä vuosisatoja on ollut kielletty.
Ja juuri tuona vuonna -- vuonna 1878, kun heidän "kaksinkertaisensa"
oli täynnä ja aika oli tullut Jumalan suosion palaamiselle tälle
kansalle -- pidettiin "Berliinissä suurivaltojen kokous", jossa Loordi
Beaconsfield (juutalainen) silloinen Englannin ensimäinen ministeri
(premieriministeri) oli sieluna ja näytteli pää-osaa. Siinä Englanti
otti jonkunlaisen holhousvallan Turkin aasialaisien maakuntien yli,
joiden joukossa Palestiinakin on; ja turkkilainen hallitus muutti
lakejansa vieraisiin alamaisiin nähden, joka melkoisesti paransi niiden
juutalaisten tilaa, jotka silloin asuivat Palestiinassa ja avasi osaksi
toisillekin tien asettumaan sinne asumaan oikeudella omistaa
kiinteää omaisuutta. Sitä ennen oli juutalainen ainoastaan "koira"
muhamettilaisen hallitsijansa potkujen, tuuppimisien ja rääkkäämisen
esineenä ja elämän tavallisimmat oikeudet olivat häneltä kielletyt
maassa, joka oli hänelle pyhä muistoineen entisyydestä ja lupauksineen
tulevaisuudesta.

Samalla aikaa kun ovi Palestiinaan tällä tavoin avattiin heille, alkoi
kiivas vainoaminen Rumaniassa ja Saksassa ja etenkin Venäjällä, jossa
se vielä jatkuu ja on kasvamassa. Toinen toistaan seuraavien
lakimääräysten kautta ovat näiden valtojen hallitukset riistäneet
heiltä oikeudet ja etuoikeudet ja sitäpaitsi ovat he saaneet kärsiä
joukkojen väkivaltaisuuksista, kunnes ovat olleet pakoitetut muuttamaan
pois suurin joukoin. Mutta tämä vainoaminen on epäilemättä myös
suosiota, koska sen tarkotus tulee olemaan ja on ollut pakottaa heitä
luomaan katseensa Jerusalemiin ja lupauksiin, ja muistuttamaan heitä,
että he ovat eräiden suurien, rikkaiden maallisien lupauksien perijöitä.

Mutta meidän on muistettava, että 1878 oli ainoastaan käännekohta
suosion palaamiselle luonnolliselle Israelille. Me olemme jo,
tutkiessamme "pakanain aikoja" huomanneet, että Jerusalemia ja sen
kansaa tullaan edelleenkin tallaamaan -- pakanat tulevat sitä
hallitsemaan ja sortamaan "_kunnes_ pakanain ajat ovat täyttyneet", ja
niinmuodoin, vaikka suosion aika jo oli ollut ja alkoi vuonna 1878,
eivät juutalaiset tule otettaviksi _täyteen suosioon_ ennenkuin vuonna
1914. Siten tulee heidän uudelleen suosioon ottamisensa tapahtumaan
vähitellen, samoin kuin heidän lankeemisensakin siitä tapahtui
vähitellen. Merkillistä on myös, että nämä kaksi, heidän lankeemisensa
ja jälleen kohoamisensa aikakautta ovat aivan yhtä pitkät. Lankeeminen
tapahtui vähitellen kasvavalla nopeudella, _kolmenkymmenenseitsemän
vuoden_ aikana, vuodesta 33 j.K., jolloin suosio heitä kohtaan kansana
lakkasi, vuoteen 70, jolloin heidän kansallinen olemassaolonsa päättyi,
maa tehtiin autioksi ja Jerusalem hävitettiin perinpohjaisesti.
Historia osottaa siis heidän lankeemisensa alkamisen ja päättymisen,
ennustuksen osottaessa heidän korottamisensa alkamista ja loppumista --
1878 ja 1914 -- joten 37 vuoden tarkka rinnakkaisuus on huomattavissa.
Tämä on lisäksi osa heidän, profeetan mainitsemasta, _mishneh'sta_
("kaksinkertaisesta ajasta").

Vaikka juutalaisen ja evankelikauden käännekohdat siten ovat selvästi
osotetut olevan 33 ja 1878 j.K., Israelin hylkäämisen ja jälleen
suosioon ottamisen kautta, niin tunkevat kumminkin molemmat nämä ajat
toistensa alueille. Kun siten juutalaisen aikakauden käännekohta oli
saavutettu, _tunkeutui_ se sen jälkeen loppuunsa asti silloin alkavan
evankelikauden alueelle, kuten heidän suosionsa palaaminen, joka on
tuhatvuotiskauden ensimäisiä tapahtumia, käsittää evankeliumikauden
lopun eli elonkorjuuajan. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana
(vuodesta 33 j.K., israelilaisten suosion loppuun kansana, vuoteen 70
j.K., heidän yhteiskuntansa täydelliseen kukistumiseen) olivat he,
lukuunottamatta uskollista jäännöstä, lankeamassa, ja uskovaiset
pakanat nousemassa -- juutalainen aika, oli loppumassa ja evankelinen
aika alkamassa; ja kolmenkymmenen seitsemän vuoden aikana (1878-ta
1914:ta) tekee evankelikausi loppuansa, ja ahdistuksen aika koittaa ja
tulee kristikunnan yli, lukuunottamatta uskollista jäännöstä, samalla
kun Israelin ja kaiken kansan ennalleenasettamistyö on valmistuksen
alaisena. Toisin sanoen: vuosiluvut 33 ja 1878 ilmaisevat _milloin_,
itsekunkin, uuden aikakauden työ alkoi, vaikka edellisen aikakauden
elonkorjuun ja jätteiden eli kelpaamattomien hävittämisen, sallittiin
jatkua kolmekymmentäseitsemän vuotta molemmissa tapauksissa. Siten ovat
näiden kahden armotalouden toisiensa alueille tunkeutuminen samoin kuin
juutalaisen ja kristillisen aikakauden päätekohdat selvästi merkityt.

Kaksipuolinen toimi kuuluu molemmille näille toisiensa alueille
tunkeutuville aikakausille: vanhan alasrepiminen ja uuden järjestelyn
eli talouden pystyttäminen. Ja koska juutalainen aika ja kansa olivat
vaan varjoja eli esikuvia, on meidän odotettava, että tämän tulokset
tulevat paljon laajaperäisemmiksi, kuin ne olivat; ja niin me saamme
nähdäkin ne. Tätä kaksipuolista työtä osotetaan profeetta Jesajan
lausunnossa: "Sillä (1) koston päivä oli mielessäni, ja (2) lunastuksen
vuosi oli tullut." -- Es. 63: 4.

Nämä eivät ole minkäänlaisia nerokkaasti ajateltuja vastaavaisuuksia,
joita on järjestetty soveltumaan yhteen tosiseikkojen kanssa; sillä
monet näistä rinnakkaisuuksista ja muista totuuksista nähtiin
ennustuksista ja niistä saarnattiin, kuten yllä on esitetty, useita
vuosia ennen 1878 -- joka vuosi ilmotettiin olevan Israelin suosion
palaamisen aika, ennenkuin se tuli ja ennenkuin mikään tapaus oli sen
siksi merkinnyt. Tämän teoksen kirjottaja antoi ulos vihkosien muodossa
näitä Raamatusta tehtyjä johtopäätöksiä jo keväällä v. 1877.

Todistus saattoi tuskin olla vahvempi ja kumminkin salattuna tänne
asti, kun _aika on tullut_ tiedon lisääntymiselle ja viisaat [oikeassa
taivaallisessa opissa] tulevat ymmärtämään. Me tiedämme tarkan
vuosiluvun Israelin hylkäämiselle -- niin, itse päivänkin; että heillä
tulisi olemaan _mishneh_, tai kaksinkertainen aika selittää profeetta
selvästi; että tämä rinnakkaisaika on tuhat kahdeksansataa
neljäkymmentä viisi vuotta pitkä, ja että se päättyi v. 1878, olemme,
luullaksemme, selvästi osottaneet; ja että suosio oli tämän vuoden
tunnusmerkkinä on eittämätön tosiseikka. Ja muistakaa myös, että juuri
heidän "kaksinkertaisen" aikansa päätyttyä julkaisi professori
Delitzsch hebrealaisen Uuden Testamentin käännöksensä, joka jo on
tuhansien juutalaisten käsissä ja herättää paljon mielenkiintoa. Ja
muistakaa, edelleen, että suurin kristillinen liike hebrealaisten
keskuudessa apostolien päivien jälkeen, Rabinovitsj'in ja muiden
johtamana, on parastaikaa hereillä Venäjällä. Ja alkoi se melkein yhtä
kauvan aikaa vuoden 1878 jälkeen, jolloin Israelin "_kaksinkertainen_"
aika päättyi, kuin oli Israelin hylkäämisestä vuonna 33 j.K. pakanoiden
herättämisen aikaan asti.

Muistelkaa nyt apostolin sanoja, jotka selvästi osottavat, että he
olivat suljetut jumalallisesta suosiosta ja _maallisista, heille vielä
kuuluvista, liitoista_. tai lupauksista, _kunnes_ täydellisyys
eli täysi luku pakanoita on tullut sisälle -- _evankelisen
kutsumisen loppuun asti_ -- ja te saatte nähdä, että 1878 on syvää
mielenkiintoa herättävä vuosiluku ollen yhtä tärkeä hengelliselle kuin
luonnollisellekin Israelille. Koska, kuten silloinkin ei kukaan muu
kuin Herramme Jeesus tuntenut lakikauden loppumisen ja evankelikauden
alkamisen merkitystä (apostolitkin tunsivat sen ainoastaan osittain ja
näkivät sen hämärästi helluntaihin asti) niin voimme nyt odottaa, että
ainoastaan Kristuksen ruumis, voideltu kun on samalla hengellä, on
selvästi näkevä evankelikauden päättymisen ja sen erittäin tärkeän
merkityksen. Juutalaisparat, ja monet, jotka tunnustautuvat
kristityiksi, eivät tiedä edes vielä siitä suuresta armotalouden
muutoksesta, joka tapahtui ensimäisessä tulemisessa -- juutalaisen ajan
päättymisestä ja evankelikauden alkamisesta.

Ja samoin on nytkin ainoastaan harvat, jotka tietävät, tai tulevat
tietämään, kunnes ulkonaiset merkit todistavat sen heidän
luonnollisille silmillensä, että me nyt olemme evankelikauden lopulla
tahi elonkorjuussa, ja että vuosi 1878 osotti niin tärkeää kohtaa, kun
mitä se osotti. Eikä ollut tarkotettukaan, että muut kun uskollinen
vähemmistö näkisi ja tietäisi eikä olisi pimeydessä maailman kanssa. --
"Teille on annettu tietää", sanoi Herramme.

Mutta jotkut voinevat kentiesi sanoa: Kyllä Jeremia todellakin oli
Herran profeetta, jonka todistus "mishnehstä" tahi Israelin kokemuksien
kaksinkertaistuttamisesta on suuressa määrässä huomattava, mutta
kumminkin pitäisimme todistuksen vielä varmempana, jos joku muukin
profeetta olisi maininnut siitä samasta. Sellaisille vastaamme, että
yhdenkin luotettavan profeetan ilmotus on hyvä ja yltäkylläinen
perustus uskolle, ja että monet tärkeimmistä todistuksista Herramme
ensimäisestä tulemisesta olivat yhden ainoan profeetan ennustamia;
mutta siitä huolimatta on Jumala, joka on laupeudesta rikas ja hyvin
armahtavainen, ottanut huomioon meidän heikkouskoisuutemme, ja
vastannut sydämemme rukoukseen jo ennakolta, lahjottaessaan meille
useamman kuin yhden todistuksen.

Kääntykää nyt Sakarjan ennustukseen (9: 9--12.) Profeetallisessa näyssä
kulkee hän Jeesuksen rinnalla, kun hän ratsastaa Jerusalemiin -- vuonna
33 j.K. -- viisi päivää ennen hänen ristiinnaulitsemistaan (Joh. 12:
1--15) ja kansalle huutaa profeetta: "Iloitse suuresti, sinä Siionin
tytär, ja riemuitse, sinä Jerusalemin tytär! Katso, kuninkaasi tulee
sinulle; hän on vanhurskas, auttaja, ja köyhä, ja ratsastaa aasilla ja
aasintamman varsalla." Huomaa näiden sanojen selvää toteutumista --
Matt. 21: 4--9, 43; Joh. 12: 12--15; Luuk. 19: 40--42. Jokainen
erityinen kohta täytettiin, huutamiseen asti. Kun kansa huusi:
Hosianna! pyysivät Fariseukset Jeesusta nuhtelemaan heitä, mutta sen
hän epäsi sanoen: "Jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat."
Miksi? Siksi, että oli ennustettu, että huudettaisiin, ja jokainen
kohta ennustuksessa oli täyttyvä. Antakoon tämä tarkkuus ennustuksien
täyttymisessä yksityiskohtia myöten luottamusta tämän ja toisien
profeettojen lausuntoihin edelleenkin.

Lyhykäisesti kosketeltuansa huonoja seurauksia heidän kuninkaansa
hylkäämisestä (Sak. 9: 10), puhuttelee profeetta heitä Jehovan nimessä,
täten: "Palatkaa takasin linnaan (Kristuksen luo), te, jotka toivossa
vangitut olette. _Jo tänäkin päivänä_ ilmotan minä, että minä tahdon
_kaksinkertaisesti_ sinulle maksaa." Sana "kaksinkertaisesti" on tässä
sama sana, jota Jeremia käyttää -- "mishneh" -- toistaminen tai toinen
samanlainen osa. Israelilaiset olivat vuosikausia olleet roomalaisen
ikeen alaisia, mutta he olivat, kuten sanotaan "toivon vankeja"; he
toivoivat tulevaa kuningasta, joka vapahtaisi heidät ja korottaisi
heidät luvattuun herrauteen maan yli. Nyt oli heidän kuninkaansa,
heidän vahva linnansa, tullut, mutta niin hiljaisena ja vaatimattomana,
etteivät he sydämensä ylpeydessä voineet nähdä hänessä sellaista
vapauttajaa. Ja vielä suuremmassa määrässä he olivat synnin vankeja, ja
tällä Vapauttajalla oli mielessä myös tämä suurempi pelastus. Herramme
oli ollut heidän luonaan kolme ja puoli vuotta, täyttäen Raamatun
ennustukset heidän nähtensä, ja nyt tuli viimeinen ja lopullinen koetus
-- ottaisivatko he hänet, Herran voidellun, vastaan kuninkaanansa?
Profeetan sanasta käy selville, että Jumala ennakolta tiesi heidän
hylkäävän Messiaksen: -- "Jo tänäkin päivänä ilmotan minä, että minä
tahdon kaksinkertaisesti sinulle maksaa."

Tämä ennustus ei ainoastaan poista kaikkia epäilyksen mahdollisuuksia,
etteikö tässä olisi kysymyksessä tuollainen kaksinkertaistuttaminen --
että toinen puoli kuritusta olisi lisättävä heidän entisiin
kokemuksiinsa, sen johdosta, että he hylkäsivät Messiaksen -- vaan
osottaa se myös _tarkalleen päivän_, jolloin tämä toinen puoli alkoi,
ja saattaa profeetta Jeremian tekemät, ja Herramme sanain kautta
todetut johtopäätökset: "Teidän huoneenne jää teille autioksi",
moninkerroin vahvemmiksi, tarkemmiksi ja selvemmiksi.

Muistelkaa Herramme sanoja tältä ajalta ja tässä yhteydessä: --
"Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivität luoksesi
lähetettyjä, kuinka usein olen tahtonut koota lapsiasi, samoin kuin
kana kokoaa poikueensa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.
Katso, _teidän huoneenne jää teille autioksi_. Sillä minä sanon teille:
tästälähin ette näe minua, ennenkuin [sydämestänne] sanotte: Siunattu
olkoon Herran nimessä tuleva." (Matt. 23: 37--39.) Luemme myös, että
tämän koetusajan viimeisenä päivänä, "kun hän tuli lähemmäksi
[ratsastaen aasilla] ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: 'Jospa
tietäisit sinäkin tänä päivänä, mitä rauhaasi kuuluu! Mutta nyt
[sentähden] se on _salattuna silmiltäsi_'." (Luuk. 19: 41, 42.)
Kiitetty olkoon Jumala, nyt kun toinen puoli heidän "kaksinkertaisesta"
mitastaan on täytetty, voimme nähdä, että tämä sokeus alkaa poistua. Ja
tämä antaa pyhille iloa omastakin puolestaan, sillä he huomaavat, että
Kristuksen ruumiin kirkastuminen lähenee.

Mutta meidän rakkaudesta rikas Isämme, joka nähtävästi tahtoi vakuuttaa
meitä ja vahvisti sydämiämme kaikkea epäilystä vastaan tähän kohtaan
nähden, joka ratkaisee ja todistaa niin paljon, on lähettänyt meille
tietoja Israelin _kaksinkertaisesta_ mitasta toisenkin korkeasti
kunnioitetun palvelijansa, -- profeetta Jesajan kautta.

Profeetta asettuu tulevaisuudessa sen ajan loppupäähän, jolloin heidän
"kaksinkertainen" mittansa (mishnehnsa) on täytetty -- v. 1878; ja
kääntyen meihin, jotka nyt elämme, ilmottaa hän meille Jumalan sanoman
sanoen: "Lohduttakaa, lohduttakaa, minun kansaani, sanoo teidän
Jumalanne. Puhukaa sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille,
että sen _sotimisen aika on päättynyt_, että sen pahateko on maksettu,
että se on _kaksinkertaisesti_ saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä
tähden." -- Jes. 40: 1, 2. [Se hebrealainen sana, joka tässä on
käännetty sanalla kaksinkertaisesti on _kefel_, joka merkitsee
sellaista _kaksinkertaista_, joka on käännetty kahtia keskeltä.]

Se, joka tutkii ennustuksia, pankoot merkille, että profeetat lausuvat
ennustuksiansa eri kannoilta: välin he puhuvat tulevaisesta tulevana ja
toisen kerran asettautuvat he tulevaisuuteen ja puhuvat siltä kannalta;
niinpä esim. Jesaja puhuessaan Herramme syntymisestä, asettuu seimen
ääreen, jossa Jeesus makasi, kun hän sanoo: "Lapsi _on_ meille
syntynyt, poika _on_ meille annettu, ja hänen hartioillansa _on_
herraus; j.n.e." (Jes. 9: 5.) Psalmien kirjaa ei voida ymmärtävällä
tavalla lukea, jollei tätä asianhaaraa oteta huomioon. Parempaa
valaistusta tälle asialle, että nimittäin profeetat asettuvat eri
kannoille aikaan nähden, ei voida antaa, kuin nämä kolme mainittua
ennustusta, jotka koskevat Israelin "kaksinkertaista" mittaa. Jeremia
ennusti, että ne päivät _tulisivat_, jolloin Jumala hajottaisi
heidät kaikkien kansojen sekaan, ja että kun he olivat saaneet
_kaksinkertaisesti_, kokoaisi hän heidät jälleen paljon valtavamman
voiman ilmauksen kautta heidän hyväkseen, kuin silloin kun he tulivat
egyptiläisestä orjuudesta. Sakarja puhuu ikäänkuin eläisi hän sinä
aikana, kun Kristus tarjoutuu Israelille heidän kuninkaanaan, ja sanoo
meille, että siinä, _juuri sinä päivänä_ alotettiin laskea heidän
"kaksinkertaista" mittaansa. Jesaja seisoo rinnallamme vuonna 1878 ja
kiinnittää huomiomme siihen, että Jumalalla on jo järjestetty, määrätty
tai _vahvistettu aika_ suosionsa palauttamiselle Israelille, ja että
tämä määrätty aika alkaisi "_kaksinkertaisen_" mitan kuluttua, joka
vastaisi sitä ennen elettyä suosion aikaa; ja hän sanoo meille, että
meidän nyt on ilmotettava Israelille tätä suloista sanomaa, että sen
kaksinkertainen mitta on täynnä, sen vahvistettu aika täytetty. Tulisi
todella vaikeaksi päättää, mikä näistä kolmesta ennustuksesta on vahvin
tahi tärkein. Ne ovat kaikki tärkeitä, ja jokainen niistä olisi jo
itsessään vahva; mutta kaikki yhdessä muodostavat ne ihmeellisesti
vahvan kolminkertaisen ketjun Jumalan nöyrille, etsiville, luottaville
lapsille.

Vakuuttavaisuus näissä profeetallisissa lausunnoissa vahvistuu, kun
muistamme, että nämä profeetat eivät ainoastaan eläneet ja kirjottaneet
satoja vuosia toisistaan erotettuina, vaan myös, että he kirjottavat
asioita, jotka olivat aivan vastakkaisia niille, mitä juutalaiset
odottivat. Totisesti ilman uskoa ja _sydämeltä hitaita_ uskomaan
kaikkea sitä, mitä Jumala on puhunut profeettain kautta, ovat ne, jotka
eivät tässä selvässä ja sopusointuisessa todistuksessa voi nähdä
Jumalan sormea ja toimenpidettä.

Jos joku väittää, ettei Berliinin kokous ja sen päätös olleet mitään,
joka kyllin selvästi ilmaisi Jumalan suosion palaamista Israelille,
vastaamme, että se oli paljon selvempi merkki suosiosta, kuin Herran
toimenpide ratsastamalla Jerusalemiin oli epäsuosion merkki. Ei
kumpaakaan pidetty sinä aikana, kun se tapahtui, minkään ennustuksen
toteuttamisena. Ja tänä päivänä on niitä, jotka tietävät
kaksinkertaisen täyttymisestä, tuhatta kertaa useampia kuin niitä,
jotka ennen helluntaita tiesivät, että kaksinkertainen tahi toinen osa
_alkoi_ silloin. Siten näemme, että se lapsi, jonka Simeon sanoi olleen
pannun _lankeemukseksi ja nousemukseksi_ monelle Israelissa (Luuk. 2:
34) tuli juuri _lankeemukseksi_ tai loukkauskiveksi luonnolliselle
Israelille kansana; ja me olemme nähneet, mitenkä hän hengellisen
Israelin päänä ja Päällikkönä tulee olemaan Vapauttaja, tulee jälleen
pystyttämään luonnollisen huoneen ja asettamaan ennalleen kaikki, kun
sen "määrätty aika" sen "kaksinkertainen mitta" on täytetty; ja nyt
näemme kaksinkertaisen mitan täytetyksi ja suosion alkavan saapua
Israelille. Kun me huomaamme nämä Isämme Sanan toteutumiset, laulakoon
sydämemme: --

    Sä pienoinen lauma, Raamattu on
    Sun uskosi pohja, tuo horjumaton.

Kun siten huomaamme Israelin lankeemuksen suosiosta, ja mitä he sen
kautta ovat kadottaneet, ja syyn tähän kaikkeen, älkäämme unohtako,
että he tässäkin esikuvasivat hengellistä nimi-Israelia, ja että samat
profeetat ovat ennustaneet, että _molempien_ Israelin huoneiden piti
kompastuman ja lankeaman: "Hän on oleva loukkauskiveksi ja kompastuksen
kallioksi _molemmille_ Israelin huonekunnille." -- Jes. 8: 14.

Yhtä varmasti, kuin luonnollista nimi-Israelia on kohdannut hylkääminen
ja lankeeminen, kuten olemme nähneet, yhtä varmasti tulee myös
hylkääminen ja lankeeminen kohtaamaan hengellistä nimi-Israelia,
Evankelista nimi-Seurakuntaa, ja samanlaisista syistä. Toisen
hylkäämistä ja lankeemusta kuvataan Raamatussa yhtä elävästi kuin
toisenkin. Ja myöskin yhtä varmasti, kuin luonnollisen Israelin jäännös
pelastettiin sokeudesta ja lankeemuksesta nöyryyden ja uskon kautta,
tulee myöskin samanlainen jäännös hengellisestä nimi-Israelista
pelastettavaksi nimi-joukkojen sokeudesta ja lankeemuksesta tämän ajan
"elonkorjuussa" tahi lopussa. Siten tulevat todellisen seurakunnan,
Kristuksen ruumiin viimeiset jäsenet, erotettaviksi nimiseurakunnasta
-- yhdistettäviksi ja kirkastettaviksi Pään kanssa. Nämä (se jäännös,
joka valittiin luonnollisesta Israelista sen lankeemisessa sekä
evankelikauden harvalukuiset uskolliset, käsittäen sen lopulla elävän
jäännöksen), muodostavat yksin totisen "Jumalan Israelin." Nämä ovat
nuo Valitut -- vanhurskautetut, uskon kautta Kristuksen lunastustyöhön
kutsutut kanssa-uhraamiseen ja kanssaperillisyyteen Kristuksen kanssa,
jotka totuuden henki on valinnut uskon kautta totuuteen ja pyhitykseen,
ja jotka ovat olleet uskolliset kuolemaan saakka. Tämän joukon
valitsemisen loputtua, tämän ajan elonkorjuussa, saattaa odottaa
melkoista liikettä vehnän ja lusteiden välillä; sillä paljon
jumalallisesta suosiosta johtuneesta hyvästä, jota myönnettiin
erityisesti _uskollisten harvalukuisten_ tähden, tulee vedettäväksi
pois nimijoukoilta, kun pieni lauma, jonka kehitykseksi ne myönnettiin,
on täysilukuinen.

Meidän on odotettava, että tässä, samoin kuin esikuvauksellisessa
juutalaisessa elonkorjuussa, tulee olemaan sellaista erottamista, joka
toteuttaa profeetan sanat: "Kootkaa minulle _pyhäni_, jotka tekevät
liiton kanssani uhrin kautta." (Ps. 50: 5.) Ja niinkuin vuosi 33 osotti
_juutalaisen nimi_-huonekunnan, järjestelmänä katsottuna, jättämistä
epäsuosioon, hajaannukseen ja kukistumiseen, niin osotti vastaava
vuosiluku 1878, _hengellisen nimi_-Israelin epäsuosion, hajaannuksen ja
kukistumisen alkamista, josta meillä on enemmän sanottavaa seuraavassa
luvussa.



Matemaatillinen todistus.


Otaksuen, että yllä esiintyvä todistus on riittävä ja tyydyttävä,
menemme nyt ajanlaskullisesti todistamaan: ensimäiseksi, että
juutalainen aika, Jaakobin kuolemasta siihen ajankohtaan, jolloin
heidän huoneensa jätettiin autioksi, josta heidän _kaksinkertaisensa_
tai toinen puolensa alettiin laskea oli tuhat kahdeksansataa
neljäkymmentaviisi vuotta pitkä; ja toiseksi, että _kaksinkertainen_
päättyi vuonna 1878, ja että aika silloin oli tullut suosion
alkamiselle -- jolla me siten tulemme todistamaan, että tämä vuosiluku
ilmaisi evankeliajan suosion loppumista.

Jälkimäinen kohta ei itse asiassa tarvitse mitään todistusta; sillä,
koska oli totta, että Herramme kuoli vuonna 33, on helppo asia lisätä
tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi vuotta vuoteen 33 nähdäksemme,
että 1878 oli se vuosi jolloin aika oli tullut suosion alkamiselle
Israelille edellyttäen, että voimme todistaa ensimäisen väitteemme että
ajanjakso jolloin Israel odotti Jumalan lupauksien täyttymistä, _hänen
suosiossansa_, oli tuhannen kahdeksansadan neljänkymmenenviiden vuoden
aika.

Tämän ajanjakson pituus näytetään täydellisesti siinä luvussa, joka
käsittelee ajanlaskua, lukuunottamatta yhtä kohtaa, nimittäin aikaa
Jaakobin kuolemasta aina lähtöön asti Egyptistä. Tämä ajanjakso on
ollut hyvin omituisella tavalla kätketty tai peitetty näihin aikoihin
asti; ennenkuin se huomattiin, oli juutalaisen ajan pituus tuntematon;
eikä ilman sitä oltaisi voitu sen kaksinkertaistuttamista mitata, jos
kohta ennustukset kaksinkertaisesta olisivat tulleet huomatuiksi ja
käsitetyiksi.

Ajanlasku ei tee mitään vaikeuksia Jaakobin kuolemaan asti, mutta tästä
vuosiluvusta alkaen Egyptistä lähtöön asti ei ole minkäänlaisia
täydellisiä tiedonantoja. Useita murusia annetaan siellä ja täällä,
mutta mitään yhdenjaksoista lankaa ei anneta, jonka kautta pääsisimme
varmuuteen. Juuri siitä syystä täytyi meidän ajanlaskua tarkastaessamme
tällä kohdalla kääntyä Uuteen Testamenttiin. Siellä saimme apua
henkeyttämältä apostolilta, joka ilmottaa meille yhdistävän renkaan.
Tällä tavoin opimme tuntemaan, että neljänsadan kolmenkymmenen (430)
vuoden aika kului liitosta, joka tehtiin niihin aikoihin kun Tara,
Aabrahamin isä, kuoli aina Israelin lähtöön asti Egyptistä.

Me löydämme kätketyn ajan Jaakobin kuolemasta Israelin Egyptistä
lähtöön, tarkalla tavalla: ensin laskemalla ajan Taran kuolemasta
Jaakobin kuolemaan ja sitten vähentämällä ne vuodet, noista
neljästäsadastakolmestakymmenestä vuodesta, jotka ovat Taran kuoleman
ja Egyptistä lähdön välillä, seuraavalla tavalla:

Aabraham oli seitsemänkymmenen viiden (75) vuoden vanha, kun liitto
hänen kanssaan tehtiin Taran kuoltua (1 Moos. 12: 4), ja Iisak syntyi
kaksikymmentäviisi (25) vuotta sen jälkeen. (1 Moos. 21: 5.) Siis:

    Liitosta Iisakin syntymiseen...............  25 vuotta
    Iisakin syntymisestä Jaakobin syntymiseen
    (1 Moos. 25: 26)...........................  60   "
    Jaakobin syntymisestä hänen kuolemaansa
    (1 Moos. 47: 28)........................... 147   "
    Yhteenlasketut vuodet liitosta Aabrahamin   ___
    kanssa Jaakobin kuolemaan.................. 232   "
    Liitosta siihen päivään, jolloin Israel
    jätti Egyptin (2 Moos. 12: 41),
    pääsiäisjuhlan aikana...................... 430   "
    Tästä on vähennettävä aika liitosta
    Jaakobin kuolemaan......................... 232   "
    Aika Jakobin kuolemasta lähtöön             ___
    Egyptistä oli siis......................... 198   "

Siten ovat kaikki vaikeudet laskea Israelin kansallisen olemassaolon
ajan pituus poistettu. Kätketty aika Jaakobin kuolemasta Egyptistä
lähtöön oli epäilemättä tarkotuksella kätketty, kunnes aika sen
näkemiselle oli tullut. Tähän me liitämme nyt Ajanlaskullisessa
tarkastuksessa esitetyt ajanjaksot, seuraavasti:

    Jaakobin kuolemasta lähtöön Egyptistä..........  198 vuotta
    Israelin korvessaolo...........................   40   "
    Kaanaan jakamiseen.............................    6   "
    Tuomarien aikakausi............................  450   "
    Kuninkaiden aikakausi..........................  513   "
    Autiona olon aika..............................   70   "
    Kyyroksen ensimäisestä vuodesta vuoteen 1......  536   "
    Yhteensä Jaakobin kuolemasta Anno Dominiin,.... ____
    tahi vuoteen 1 meidän ajanlaskuamme............ 1813   "
    A.D. 1:stä ristiinnaulitsemiseen passah-juhlan
    aikana, keväällä vuonna 33 j.K. -- täysiä
    vuosia, juutalaista kirkollista aikaa..........   32   "
    Koko aikakausi, jolloin Israel suosiossa ja     ____
    tunnustettuna ollen odotti valtakuntaa......... 1845   "

[Juutalainen kirkkovuosi alkoi keväällä; ja passah-juhla sattui jokaisen
uuden (kirkollisen) vuoden ensimäisen kuukauden viidentenätoista
päivänä.]

Löytääksemme heidän _kaksinkertaisen_ aikansa toisen osan pituuden,
jonka ajan kuluttua heidän suosion aikansa oli tullut, ja se todellakin
alkoi, ja jolloin suosio todella alkoi siirtyä pois hengellisestä
nimi-Israelista, laskemme tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäviisi
(1845) vuotta keväästä vuonna 33 j.K. ja saamme passah-juhlapäivän
vuonna 1878. Heidän jälleennousemisensa vuodesta 1878 _vuoteen_ 1915
(pakana-aikain loppuessa), sen Kuninkaan suosiossa, jonka he
hylkäsivät, ja jonka he tällä ajalla tulevat tunnustamaan, vastaa
pituudellaan heidän kolmekymmentäseitsemän vuotista lankeemistaan,
siitä päivästä, jolloin heidän huoneensa jätettiin _autioksi_, vuonna
33 j.K. heidän täydelliseen kukistumiseensa kansana v. 70.

Olemme jo tarkastaneet useita huomattavia rinnakkaisuuksia juutalaisen
ajan, varjon tahi esikuvan ja evankelisen ajan, todellisuuden tahi
vastakuvan välillä, ja tässä olemme me juuri nyt todistaneet uuden
samanlaisen: _Molempien aikakausien pituus vastaa toistaan
täydellisesti_ -- evankelinen Seurakunta kutsutaan Israelin "mishneh'n"
tai heidän epäsuosionsa toisella puoliskolla. Samalla kertaa, kun
toiset vastaavaisuudet ovat silmiinpistäviä, koskee tämä erityisesti
näiden kahden ajan lopputapahtumia, niiden "elonkorjuuta",
elonkorjaajia, sitä työtä, jota molempien elonkorjuuaikoina toimitetaan
ja niille omistettua aikaa, jotka kaikki ovat omiaan antamaan meille
selvän katsauksen siitä työstä, joka tulee toimitettavaksi siinä
elonkorjuussa, joka on tämän ajan lopussa. Huomaa tarkoin niitä
vastaavaisuuksia, jotka ovat näiden kahden elonkorjuun välillä, kun
lyhykäisesti kertaamme ne: --



Katsaus rinnakkaisuuksiin elonkorjuussa.


Juutalainen aika päättyi "elonkorjuuseen", jossa Herramme ja Apostolit
toimittivat sen työn, niiden hedelmäin korjuun, joiden siemenen Mooses
ja profeetat olivat kylväneet. "Nostakaa silmänne (sanoo Jeesus) ja
katselkaa vainioita, kuinka jo ovat valkoiset leikattaviksi." "Minä
olen lähettänyt teidät leikkaamaan sitä, johon ette ole työtä panneet;
muut ovat työn tehneet, ja te olette päässeet heidän työalalleen."
(Joh. 4: 35--38.) Evankelisen ajan loppua kutsutaan myös elonkorjuuksi:
-- "Elonaika on maailman (aikakauden) loppu." "Elonaikana minä sanon
leikkuumiehille: Kootkaa ensin lusteet ja sitokaa ne kimppuihin
poltettaviksi -- -- mutta nisut korjatkaa aittaani." -- Matt. 13: 39,
30.

Johannes ennusti sitä työtä, joka oli toimitettava juutalaisessa
elonkorjuussa, ja sen seurauksia, sanoen (Matt. 3: 12): "Hänellä on
viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa
nisunsa [todelliset israelilaiset] aittaansa [kristilliseen
seurakuntaan]; mutta ruumenet [kelvottomat tästä kansasta] hän
polttaa sammumattomalla tulella" -- (hätä, joka kulutti heidän
kansallisuutensa.) Tällöin tapahtui kaste pyhällä Hengellä ja
tulella -- pyhä Henki, joka tuli "totisten israelilaisten"; yli
helluntaina, ja tuli, se hätä, joka kohtasi kaikkia toisia, niiden
kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana, jotka seurasivat heidän
hylkäämistänsä. (Matt. 3: 11.) Tässä hädässä Israel _kansana_
hävitettiin, mutta ei yksilöinä. Ilmestyskirjan kirjottaja kertoo tämän
ajan elonkorjaamisesta terävällä totuuden viikatteella, koska
_elonkorjuuaika_ on tullut, ja näyttää, että se on kahtalaista työtä,
josta toinen tarkottaa maan viinipuuta, erotukseksi totisesta Isän
istuttamasta viinipuusta, Kristuksesta Jeesuksesta ja hänen
jäsenistänsä tahi oksistansa. (Joh. 15: 1--6.) Tämän ajan elonkorjuuta
sanotaan vehnän ja lusteiden korjuuksi (Matt. 13: 24--30, 36--39);
juutalaisen ajan elonkorjuuta kutsuttiin vehnän ja ruumenien korjuuksi.
Ja samoin kuin silloin ruumenia oli suuressa määrässä enemmän, samalla
tavalla näyttää myös kaikissa muissa paikoissa silmiinpistävä
yhdenkaltaisuus ja rinnakkaisuus edellyttävän, että lusteita tulee
olemaan paljon runsaammin kuin vehnää tässä elonkorjuussa.

Juutalainen elonkorjuu, yhteensä neljänkymmenen vuoden ajanjakso, alkoi
Herramme opetusviran alkaessa vuonna 29 ja päättyi vuonna 69 vähää
ennen nimi-Israelin hylkäämistä ja kukistumista ja heidän kaupunkinsa
hävittämistä, jonka roomalaiset aikaansaivat vuonna 70. Ja tämän ajan
elonkorjuu alkoi Herramme läsnäololla maan suuren riemuvuoden alkaessa
vuonna 1874, niinkuin 6:ssa luvussa näytetään, ja päättyy vuonna 1914,
vähää ennen pakanavaltojen kukistumista, ollen samoin neljänkymmenen
vuoden ajanjakso -- siis vielä lisäksi eräs ihmeellinen yhtäläisyys
näiden kahden ajan välillä.

Juutalainen elonkorjuu alkoi Herramme opetusvirkaan astumisella, ja
vaikka Jumalan suosio poistui heidän nimijärjestelmästänsä kolme ja
puoli vuotta myöhemmin, jonka jälkeen hätä runteli tätä järjestelmää
kolmekymmentäkuusi ja puoli vuotta, jatkui kumminkin erityinen suosion
osotus tämän kansan yksityisille jäsenille, ja kutsu Kristuksen
kanssaperillisyyden korkeaan kunniaan lähetettiin nimenomaan heille
kolmen ja puolen vuoden aikana siitä, kun Herramme hylkäsi heidät ja he
hylkäsivät hänen -- jonka kautta lupaus Danielille toteutui (Dan. 9:
27), että suosiota osotettaisiin hänen kansallensa täydellisesti
seitsemänkymmenen viikon loppuun asti, jonka viikon keskellä Messias
tapettiin. Lupaus täytettiin koko totiselle vehnälle, samalla kun se
_järjestelmä_, joka ympäröi tätä vehnää, tuomittiin ja hyljättiin
keskellä sitä viikkoa. Juutalaisen ajan vehnänkorjuu kesti monta
vuotta, alkaen Herramme virkaan astumisella, vaikka kaikki erityinen
suosio lakkasi kolme ja puoli vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen. Tämän
kansan hätä (tuli) alkoi aikaiseen palaa, mutta palo ei saavuttanut
suurinta raivoansa ennenkuin melkein kaikki vehnä oli korjattu aittaan.

Samanlaisia ajanjaksoja on huomattavissa tämän nyt päättyneen
ajanjakson elonkorjuussa, jotka vastaavat ilmiöitä edellisessä
elonkorjuussa. Syksy vuonna 1874, jolloin riemuvuosijaksot ilmasevat
ajan tulleen Herramme läsnäolemiselle, vastaa hänen kasteensa aikaa ja
voitelemista pyhällä Hengellä, jolloin hän tuli Messiaaksi,
Ruhtinaaksi, (Dan. 9: 25) ja alkoi toimittaa juutalaista elonkorjuuta.
Kevät vuonna 1878 (kolme ja puoli vuotta myöhemmin) vastaa sitä
vuosilukua, jolloin Herramme omisti kuninkuuden, ratsasti aasilla,
puhdisti temppelistä rahanvaihtajat ja itki nimiseurakunnan tahi
valtakunnan tähden ja jätti sen alttiiksi hävitykselle, ja se ilmasee
sen ajan, jolloin nimi-seurakunta- (tahi kirkko-) järjestelmät
"oksennettiin ulos" (Ilm. 3: 16), josta ajasta alkaen ne eivät enää ole
Jumalan puhetorvia taikka missään määrässä hänen tunnustamiansa. Ja ne
kolme ja puoli vuotta, jotka seurasivat kevättä vuonna 1878, jotka
päättyivät lokakuussa vuonna 1881, vastaavat niitä kolmea ja puolta
vuotta, jolloin suosio jatkui yksityisiä juutalaisia kohtaan heidän
suosionsa seitsemännenkymmenennen viikon loppupuoliskolla. Samoin kuin
esikuvassa tämä vuosiluku -- kolme ja puoli vuotta Kristuksen kuoleman
jälkeen -- osotti kaiken erityisen suosion päättymistä juutalaisia
kohtaan ja suosion alkamista pakanoille, samalla tavalla meistä vuosi
1881 osottaa erityisen suosion päättymistä pakanoille -- "korkean
kutsun", tai kutsun omistamaan niitä siunauksia, jotka kuuluvat tälle
ajalle -- kutsun kanssaperillisyyteen Kristuksen kanssa ja jumalallisen
luonteen osallisuuteen. Ja niinkuin olemme nähneet, on tämän ajan
tunnusmerkkinä suuri liike juutalaisten keskuudessa kristillisyyteen
päin, tunnettuna "Kisjinevi-liikkeen" nimellä. Ja nyt on tulossa hätää
ja koettelemuksia nimi-kristillisyyden osaksi, mutta myrskyä
pidätetään, kunnes kaikki vehnä on korjattu, kunnes Jumalan lähettiläät
ovat leimanneet hänen palvelijainsa otsat (ymmärryksen) totuudella. --
Ilm. 7: 3.

Vastaavaisuudet tässä ja juutalaisessa elonkorjuussa ovat osottautuneet
erinomaisen selvästi esiintyviksi siihen nähden, mitä on saarnattu.
Juutalaisen elonkorjuun ensimäisinä kolmena ja puolena vuotena oli
Herrallamme ja opetuslapsilla erityisenä tekstinänsä _aika_ ja
Messiaksen _läsnäolo_. Heidän julistuksensa kuului: "Aika on täytetty",
lunastaja on tullut. (Mark. 1: 15; Mat. 10: 7.) Samoin oli myös
tässäkin elonkorjuussa: vuoteen 1878 muodostivat aikaennustukset ja
Herran läsnäolo, pääasiassa niinkuin ne tässä ovat esitetyt, vaikkeivät
näin selvästi, sanomamme aineen. Sen jälkeen on työ laajennut, ja
toisien totuuksien käsittäminen on selvinnyt ja puhdistunut; mutta
samat tosiseikat ja raamatunpaikat, jotka opettavat samaa _aikaa_ ja
samaa _läsnäoloa_, seisovat siinä kumoamattomina ja eittämättöminä.

Samoin kuin se suosio, jota jatkuvasti osotettiin yksityisille
israelilaisille, senjälkeen kun heidän nimi-huoneensa suljettiin
suosiosta, ei tarkottanut heidän _nimi-kirkkojärjestelmänsä_
käännyttämistä ja uudistamista, eikä heidän ruumeniensa muuttamista
vehnäksi, vaan oli yksinomaa aijottu erottamaan ja korjaamaan joka
ainoan tuleentuneen vehnäjyvän, samoin ei jatkuva ja runsas suosio
(nimittäin totuudenvalo) nykyajassa ole tarkotettu käännyttämään
kokonaisia lahkoja tai aikaansaamaan kansallisia uudistuksia, vaan
päinvastoin kokonaan erottamaan vehnäluokan lusteluokasta. Molemmat
ovat kasvaneet rinnakkain vuosisatoja, ja _sekottamaton_, pelkkää
vehnää oleva lahko on tuntematon; mutta nyt elonkorjuussa tulee
erottaminen tapahtumaan, ja selkkaukset tulevat olemaan hirvittäviä.
Monessa tapauksessa se tulee merkitsemään maallisen ystävyyden
ylösnyhtämistä, monen hellän siteen repimistä; ja juuri _totuus_ tulee
aikaansaamaan tämän erottamisen. Herran ennustus "elonkorjuusta"
ensimäisessä tulemisessa tulee olemaan paikallaan nykyiseenkin
elonkorjuuseen nähden. (Katso Mat. 10: 35--38; Luuk. 12: 51--53.)
Samoin kuin silloin totuus aiheutti eripuraisuutta isän ja pojan,
tyttären ja äidin, anopin ja miniän välillä, tulee nyt taaskin
viholliset usein kuulumaan omaan huonekuntaan. Sitä ei voi välttää. Ne,
jotka rakastavat rauhaa ja lepoa enemmän kuin totuutta, tulevat
pantavaksi koetukselle, ja ne, jotka rakastavat totuutta yli kaiken,
hyväksytään voittajiksi -- aivan kuin juutalaisessa "elonkorjuussa."

Juutalaisessa elonkorjuussa olivat sanansaattajat, jotka airueina
lähetettiin julistamaan Kuninkaasta ja tulleesta valtakunnasta,
alhaista sukua olevia miehiä, ilman arvonimiä, ja ne, jotka vastustivat
sanomaa, olivat ylimmäiset papit, kirjanoppineet, fariseukset ja
jumaluusoppineet; ja niinkuin voimme odottaa, on nytkin: sokeimmat ovat
sokeiden taluttajia, jotka juutalaisten esikuviensa lailla "_eivät
tunne_ etsikkonsa _aikaa_." -- Luuk. 19: 44.

_Läsnäolo_ oli heillä toinen suurista koetuskohdista, ja _risti_ oli
toinen. Johannes Kastaja huusi heille: "_Keskellänne_ seisoo se, jota
ette tunne." Kumminkaan eivät muut, kuin oikeat israelilaiset kyenneet
näkemään sitä totuutta, että Messias oli läsnä; ja näistä useat
kompastuivat ristiin; sillä vaikka olivat alttiit ottamaan vastaan
Jeesuksen vapauttajana, teki heidän ylpeytensä heidät vastahakoisiksi
ottamaan vastaan häntä _Lunastajana_. Samoin on nytkin.
Kristuksen _läsnäolo_, parhaillaan tapahtuva "elonkorjuu" ja
nimitunnustajajoukkojen hylkääminen ovat kiviä, joihin monet
kompastuvat; ja suurta Pelastajaa, jonka tulemista ja valtakuntaa monet
ovat rukoilleet (niinkuin juutalaisetkin), eivät he tahdo tunnustaa.
Jälleen saattaa totuuden mukaisesti sanoa: "Keskellänne seisoo se,
jota ette tunne." Ja jälleen tulee Kristuksen risti koetukseksi,
kompastus- tai koetuskiveksi aavistamattomalla tavalla; ja monet, monet
kompastuvat nyt siihen sanoen: Me tahdomme tunnustaa Kristuksen
_Vapahtajaksemme_, mutta me hylkäämme hänet Lunastajana ja
Vapaaksiostajana.

Varmastikin on kaikkien, jotka huolellisesti tarkastavat asiaa,
tunnustettava, että todistukset Herramme läsnäolosta (henkiolentona ja
siis näkymättömänä) ovat suuremmat ja selvemmät niitä todistuksia,
joita juutalaisilla oli hänen läsnäolostansa lihassa ensimäisessä
tulemisessa. Ja nyt eivät Herran läsnäolontodistukset ainoastaan ole
täydemmät, täydellisemmät ja lukuisammat, vaan ajan merkit
ympärillämme, jotka ilmasevat, että elonkorjuutyö on käymässä, ovat
paljon silmiinpistävämmät ja vakuuttavammat niille, joiden silmät ovat
voidellut silmävoiteella (Hm. 3: 18), kuin asianlaita oli ensimäisessä
tulemisessa, kun Herramme Jeesus, kourallinen seuraajia kanssaan,
paljon vastuksen ja monen epäsuotuisan asianhaaran vallitessa julisti:
"_Aika on täyttynyt_; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi" --
Messias on tullut, suuren Jehovan Lähettiläs, täyttääkseen teille
kaikki ne lupaukset, jotka ovat annetut teidän isillenne. Oliko ihme,
että ainoastaan mieleltään nöyrät saattoivat ottaa vastaan nöyrän
nasaretilaisen suurena Vapauttajana, tai noita nöyriä miehiä ilman
minkäänlaisia arvonimiä hänen hallituksensa jäseninä, -- sellaisina,
jotka kerran olisivat kuninkaita ja ruhtinaita hänen kanssaan.
Ainoastaan harvat saattoi nähdä hänessä, joka ratsasti aasilla ja itki
Jerusalemin yli, sen suuren Kuninkaan, josta Sakarja oli ennustanut,
että Sion tulisi ottamaan vastaan hänet Kuninkaana riemuhuudoilla.

Ensimäisessä tulemisessa nöyryytti hän itsensä ja otti ihmismuodon ja
luonteen (Hehr. 2: 9, 14) voidakseen senkautta toimittaa meidän
lunastuksemme antamalla itsensä lunastushinnaksi. Hän on nyt korkealle
korotettu eikä enää kuole; ja toisessa tulemisessansa on hän, puettuna
kaikella voimalla (Fil. 2: 9), korottava "ruumiinsa" ja sitten jakava
maailmalle sen ennalleenasettamissiunauksen, jonka hän _osti_ sille
ensimäisessä tulemisessansa omalla kalliilla verellään. Muista, ettei
hän enää ole lihaa, vaan henkiolento, ja on pian muuttava ja kirkastava
jäseninään ja kanssaperillisinään kaikki uskolliset seuraajansa.

Juutalaiselle huonekunnalle esiintyi Jeesus kolmella eri tavalla --
Ylkänä (Joh. 3: 29), Elonkorjaajana (Joh. 4: 35--38) ja Kuninkaana
(Mat. 21: 5, 9, 4.) Kristitylle huonekunnalle esiintyy hän samaten
kolmella tavalla. (2 Kor. 11: 2; Ilm. 14: 14, 15; 17: 14.)
Juutalaiselle huonekunnalle tuli hän Ylkänä ja Elomiehenä heidän
elonkorjuunsa alussa (hänen opettajavirkansa alkaessa); ja juuri
ristiinnaulitsemisensa edellä esiintyi hän heidän Kuninkaanaan ja
harjotti kuninkaallista valtaa langettamalla tuomion heidän ylitsensä,
jättäessään heidän huoneensa autioksi ja esikuvauksellisesti
puhdistamalla heidän temppelinsä. (Luuk. 19: 41--46; Mark. 11: 15--17.)
Aivan samalla tavalla on tässäkin elonkorjuussa ollut: Herramme
läsnäolo Ylkänä ja Elonmiehenä huomattiin ensimäisenä kolmena ja
puolena vuotena, vuodesta 1874 vuoteen 1878. Siitä ajasta on
eittämättömällä tavalla ilmennyt, että aika oli tullut vuonna 1878,
jolloin kuninkaallisen tuomion piti alkaman Jumalan huoneesta. Tätä
tarkottaa Ilm. 14: 14--20, ja Herramme esitetään _kruunattuna_
Elonkorjaajana. Vuosi 1878, joka on rinnakkaisvuosiluku hänen
esikuvassa ottamastansa vallasta, _osottaa_ selvästi _ajan_ meidän
nykyisen, hengellisen, näkymättömän Herramme valtaanastumiselle
kaikkien kuningasten Kuninkaana, ajan, jolloin hän ottaa suuren
valtansa hallitaksensa, joka hallitus ennustuksessa on likeisessä
yhteydessä hänen uskollistensa ylösnousemisen kanssa ja hädän ja vihan
alkamisen kanssa kansojen yli. (Ilm. 11: 17, 18.) Tällöin, niinkuin
esikuvassa, alkaa tuomio nimiseurakunnan yli, senkautta että nimi
_järjestelmät_ (ei kansat) tuomitaan hävitettäväksi, jotka järjestelmät
ulkonaisesti edustavat totista Seurakuntaa -- "ruumista." Tämä on myös
todellisen temppelin, todellisen Seurakunnan, Kristuksen ruumiin --
vihkiytyneen luokan -- puhdistaminen. (1 Kor. 3: 16; Ilm. 3: 12.) Tämä
pyhitetty tahi _temppeli_-luokka nimiseurakunnassa on samassa suhteessa
nimiseurakuntaan kokonaisuutena, kuin kirjaimellinen temppeli oli
pyhään Jerusalemin kaupunkiin kokonaisuutena. Kun kaupunki oli tullut
hyljätyksi, tuli temppeli _puhdistetuksi_; samalla tavalla on
temppeliluokka nyt puhdistettava: jokainen itsekäs, lihallinen ajatus
ja kaikki maailmallisuus on heitettävä ulos, jotta temppeli, Jumalan
pyhän Hengen asunto -- elävän Jumalan temppeli -- puhdistuisi.

Erityinen tehtävä vuoden 1878 jälkeen on ollut julistaa Kuninkaan
käskyä: "Lähtekää siitä (Baabelista) ulos, te minun kansani, jottette
tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin hänen vitsauksiansa
kärsiä." (Ilm. 18: 4.) "Paetkaa, paetkaa, lähtekää sieltä, älkää
saastaiseen koskeko! lähtekää sen keskeltä, puhdistakaa itsenne, te
[kuninkaallinen Papisto] Herran kalujen kantajat!" -- Jes. 52: 11.

Toinen selvästi esiintyvä kohta, jossa ensimäinen ja toinen tuleminen
ovat toistensa kaltaisia, on yleinen tunne, että vapauttaja on tarpeen
ja kansain keskuudessa laajalle levinnyt vaikutus, että pelastus on
jollain tavalla pian tuleva -- toisien ajatukset näistä asioista
lähenevät muutamissa suhteissa totuutta. Mutta joka tapauksessa ovat ne
harvat, jotka kykenevät näkemään Pelastajan, ja asettuvat hänen
lippunsa alle totuuden palveluksessa. Juutalaisessa elonkorjuussa
menivät monet ulos Herraa vastaan sinä aikana, jolloin kaikki
"odottivat" häntä (Luuk. 3: 15), hänen syntymänsä aikana, kolmekymmentä
vuotta ennen hänen voitelemistansa Messiaaksi hänen virkansa alkaessa:
ja samalla tavalla oli myös vastaava odotus ja liike monien
keskuudessa, (joita sittemmin kutsuttiin adventisteiksi), jota eräs
baptistiveli nimeltä William Miller, Amerikassa, ja Hr. Volff ja muut
Europassa ja Aasiassa johtivat. Tämä liike nousi huippuunsa vuonna
1844, tasan kolmekymmentä vuotta ennen vuotta 1874, jolloin Kristus,
Ylkä ja Elonkorjaaja todella tuli, niinkuin Riemuvuodet opettavat.
Tässä tapaamme vieläkin yhden sattuvan aika-rinnakkaisuuden näiden
aikojen välillä; sillä kysymyksessä olevat kolmekymmentä vuotta
vastaavat täydellisesti kolmeakymmentä vuotta Jeesuslapsen syntymästä
Messiakseen voideltuun -- kun hän kolmenkymmenen vuoden ikäisenä
kastettiin ja sittemmin astui esille Ylkänä ja Elonkorjaajana. -- Matt.
3: 11--13; Joh. 3: 29.

Molemmissa tapauksissa tapahtui pettymys, jota seurasi kolmenkymmenen
vuoden odotusaika, jolloin kaikki nukkuivat ja ainoastaan muutamat
harvat molemmissa tapauksissa heräsivät _oikeaan_ aikaan huomatakseen
Messiaksen läsnäolon. Molempien huonekuntien suuret nimijoukot eivät
huomaa etsikon aikaa, koska ovat ylenraskautetut ja haaleat ja
laiminlyövät kehotuksen valvoa ja rukoilla. Siten toteutuu
profeetan lausuma ennustus: -- "Hän on oleva loukkauskiveksi ja
kompastuksenkallioksi molemmille Israelin huonekunnille." (Jes. 8: 14.)
Luonnollinen huone loukkaantui, koska olivat tehneet tyhjäksi Jumalan
lain tottelemalla perimäsääntöjä (Mark. 7: 9, 13), eikä heillä sen
vuoksi ollut oikeaa käsitystä ensimäisen tulemisen tavasta ja
tarkotuksesta. Tästä syystä olivat he valmistumattomia ottamaan vastaan
häntä sillä tavalla, kun hän tuli, ja siten he loukkaantuivat häneen ja
hänen uhritoimitukseensa. Hengellisen nimi-Israelin joukot
loukkaantuvat nyt samaan kallioon ja samasta syystä. He ovat
inhimillisten perimätietojen ja lahkollisten ennakkoluulojen sokasemat,
jotka estävät heitä saamasta oikeaa valoa Jumalan sanasta, ja sen
johdosta ei heillä ole oikeaa käsitystä Herran toisen tulemisen tavasta
ja tarkotuksesta. Ja tässäkin on Kristuksen risti, oppi lunastuksesta,
koetuskivi kaikille. Tarkkaa huomiota ansaitsee sekin, ettei kumpikaan
huone saattaisi loukkaantua tai kompastua olemattomaan kallioon. Kallio
on nyt olemassa, ja nimijärjestelmät kompastuvat, loukkaantuvat ja
musertuvat; samalla kuin "oikeat israelilaiset", niinkuin
ensimäisessäkin tulemisessa, henkilökohtaisesti huomaavat ja ottavat
vastaan kallion, ja kapuamalla tälle totuudelle tulevat he nostetuiksi
korkealle yli kompastuvien joukkojen, jotka hylkäävät sen.

Ne, joiden ymmärryksen silmät ovat valaistut, eivät kompastu; mutta kun
he siihen sijaan nousevat Kalliolle, saattavat he siltä korkeammalta
näkökannalta, jonka se tarjoaa, paljon selvemmin nähdä Jumalan
suunnitelman sekä menneisyyden että tulevaisuuden -- nähdä sellaisiakin
asioita, jotka ovat sanoin sanomattomia, Seurakunnan tulevasta
kirkkaudesta ja maan juhlapäivästä. Ne, jotka luottavat Herraan, eivät
koskaan joudu häpeään.

Tämän rinnakkaisuuden koko voimaa ei saata nähdä, jollei huomaa, että
riemuvuosijaksot ja pakanain ajat osottavat, edelliset sen
neljäkymmenvuotisen ajanjakson alkua, jälkimäiset sen loppua, jotka
alaosastoissaan niin täydellisesti vastaavat juutalaisia
rinnakkaisuuksia. Ei ole mikään mielikuvitus, että juutalainen ja
kristillinen aika muodostavat esikuvan ja vastakuvan -- apostolit ja
profeetat todistavat niiden keskinäistä yhdenmukaisuutta. Emme myöskään
luota yksinomaan rinnakkaisuuksiin todistukseksi nykyiselle
kristillisen armotalouden elonkorjuulle: tämä elonkorjuu on, niinkuin
jo olemme näyttäneet, myöskin toisella tavalla ilmaistu -- niinhyvin
sen alku kuin loppukin. Riemuvuosijaksot osottavat, että se aika,
jolloin Herramme Jeesus olisi läsnä ja alkaisi ennalleenasettamistyön,
olisi syksyllä vuonna 1874. Ja ylempänä kosketeltu rinnakkaisuus
näyttää, että tämä vuosiluku (1874) täydellisesti vastaa Jeesuksen
voitelemista Messiaaksi juutalaisen "elonkorjuun" alkaessa ensimäisessä
tulemisessa. Pakanain ajat osottavat, että nykyisten hallitusten
hallitusvalta päättyy vuoden 1914 loppuessa, jonka jälkeen näiden
hallitusten kukistumisen täytyy pian tapahtua; ja rinnakkaisuus
ylempänä näyttää, että tämä aika, 1914, vastaa täydellisesti vuotta 69,
jonka jälkeen (vuoden 70 loppuessa) juutalaisen yhteiskuntajärjestyksen
täydellinen kukistuminen seurasi. Mahdollisesti voitanee siis kysyä
kaikkeen tähän nähden: Ovatko nämä rinnakkaisuudet aikaan nähden
ainoastaan satunnaisuuksia, tai ovatko ne saman jumalallisen käden
järjestämiä, joka järjesti luonnollisen huonekunnan muutkin asiat
varjoiksi tämän armotalouden todellisuuksista?

Ei, ne eivät ole satunnaisia: epäilemättä on sama kaikkiviisas Jumala,
joka antoi meidän tietää ajanlaskun kautta, että Aadamin luomisesta oli
kulunut kuusituhatta vuotta vuoteen 1873, ja että seitsemäs tuhannes,
tuhatvuosikausi silloin alkoi; joka riemuvuosijaksojen kautta ilmotti
meille, että Herra tulee olemaan läsnä ja että ennalleenasettamisajat
tullevat alkamaan syksyllä 1874; ja niinkuin pakana-aikojen kautta
näytettiin meille, ettemme saa odottaa, että nämä asiat tapahtuisivat
kiireellisesti, vaan näöltään luonnollisien keinojen kautta tulisivat
toimitettaviksi neljäkymmentä vuotta kestävänä ajanjaksona -- on Herra
näissä rinnakkaisissa armotalouksissa, joiden pituuden Israelin
"kaksinkertainen" määrää, antanut meille todistuksia, jotka eivät
ainoastaan itsessään selvästi osota Herran läsnäoloa, elonkorjuuta ja
ennalleenasettamista (joka alkaa suosiolla luonnolliselle Israelille),
vaan antavat samalla _todistuksen_, joka osottaa toiset profeetalliset
todistukset ja ajanlaskun oikeiksi. Sillä selvästi huomattakoon, että
jos ajanlaskua tahi jotakin näistä ajanjaksoista muutetaan vuodenkaan
verran, niin on tämän rinnakkaisuuden kauneus ja voima hävinnyt.
Esimerkiksi jos ajanlaskua muutetaan vuodenkaan verran, joko lisäämällä
tai vähentämällä -- jos me pitennämme sanokaamme kuningasten tahi
tuomarien aikaa vuoden taikka teemme toisen niistä vuotta lyhyemmäksi
-- on koko rinnakkaisuus turmeltunut. Jos me lisäisimme vuoden, tulisi
Israelin ensimäisen ajanjakson pituudeksi 1846 vuotta, ja
kaksinkertainen tai vastaava toinen osa tulisi päättymään _vuotta
myöhemmin_, jota vastoin riemuvuosijaksot tällaisen muutoksen kautta
ajanlaskussa, tulisivat päättymään vuotta aikaisemmin, s.o. vuonna
1873, joka taasen muuttaisi 6000 vuoden päättymisen vuoteen 1871, kun
taasen pakanain ajat eivät mitenkään tulisi siitä muuttumaan. Kaikki
saattavat nähdä, että sopusointu tai rinnakkaisuus tällä tavalla
kokonaan turmeltuisi. Taikka jos yksi ainoakaan vuosi vähennettäisiin
jostain ajanlaskun laskelmasta, tulisi sekasorto yhtä suureksi, vaikka
muutos kysymyksessä olevissa ajanjaksoissa tulisi käymään
päinvastaiseen suuntaan. Sillä tavoin vahvistavat nämä erilaiset
ajanennustukset toisiansa molemminpuolisesti, samalla kun rinnakkaisuus
näissä molemmissa armotalouksissa juottaa yhteen niiden todistukset.

Ne, jotka vähänkin tuntevat niitä laskelmia joita "toisen tulemisen
adventistit" muiden muassa ovat tehneet profeetallisista ajanjaksoista
y.m. lienevät huomanneet, että me käsittelemme näitä asioita aivan eri
tavalla kuin he. He koettavat tavallisesti saada kaikki ennustukset
päättymään yhteen ainoaan määrättyyn vuosilukuun. Heidän väärät
odotuksensa johtavat heitä siihen. He odottavat että muutamat harvat
silmänräpäykset tulevat todistamaan koko sen ohjelman suorittamisen,
joka todellisuudessa tulee käsittämään tuhatta vuotta -- Herran
tulemisen, ylösnousemisen ja maailman tuomion. Ja heidän odotuksensa
on, että nämä muutamat silmänräpäykset tulevat päättymään sillä, että
maailma poltetaan poroksi. Ymmärtääksensä ja omistaaksensa niitä
ennustuksia, jotka osottavat eri vuosilukuja Jumalan suuren
suunnitelman eri asteilla, tulisi heidän ensin ymmärtää "Aikakausien
Suunnitelma" ja Herran toisen tulemisen oikea tapa. Mutta suuren
enemmistön on heidän oppinsa ja ennakkoluulonsa liiaksi soaissut
käsittääkseen tätä. Kun he koettavat sovittaa ennustusta väärien
odotuksiensa mukaisiksi, johtaa tämä usein vääntelemisiin,
venyttämiseen ja lyhentämiseen, aina sitä mukaan kuin tarve vaatii,
koettaessansa saada kaikki ennustukset päättymään yhteen ainoaan
erityiseen vuosilukuun. Näiden ystävien on herättävä harhaluuloistansa
tässä suhteessa; sillä heidän odotuksensa ovat toinen toisensa jälkeen
jääneet toteutumatta, meidän ja heidän tietäessä, ettei kaikkia niitä
ennustuksia, joita he ovat käyttäneet, voida ulotuttaa tulevaisuuteen,
vaan kuuluvat ne menneisyyteen, jonka vuoksi he nyt ovat täytyneet
hyljätä ne. Ne ovat täyttyneet mutta toisella tavalla, kuin he
odottivat, ja he eivät tiedä sitä.

Sitä vastoin ovat ne ennustukset, joita tässä on esitetty, samoin kuin
ne, joita myöhemmin tullaan käsittelemään, vapaat kaikesta käsin
tehdystä, olkoonpa sitten venyttelemisestä tahi vääntelemisestä ja
pyöristelemisestä. Me esitämme ne yksinkertaisesti sellaisina kuin me
tapaamme ne Jumalan sanassa. Ja niille, jotka Jumalan suuren
"Aikakausien Suunnitelman", mukaan osaavat oikein odottaa, on helppoa
huomata, miten erityiset profeetalliset ketjut sopivat yhteen sen
kanssa ja mittaavat sen. He huomaavat sen, toinen toisessa ja toinen
toisessa tärkeässä kohdassa; ja niille, jotka erottavat niin paljon,
osottaa ja todistaa tämä rinnakkaisuus juutalaisen ja kristillisen
armotalouksien välillä yli kaiken mahdollisen epäilyksen, että kaikkien
toistenkin profeetallisten ennustusten sovelluttaminen on oikeutettu.

Ennustuksissa annetut ilmotukset Jumalan suunnitelman ajanjaksoista
saattaa verrata arkkitehdin erikoispiirrustuksiin; ja juutalaisen
armotalouden rinnakkaisuuksia hänen ääriviivapiirrustuksimsa. Otaksu,
että meillä olisi jonkun rakennusmestarin erikoispiirrustukset taloa
varten, mutta ei olisi itse pääpiirustusta, ja istuutuisimme tekemään
pääpiirustuksen näiden erikoispiirrustuksien mukaan ja sitte saisimme
arkkitehdilta hänen ääriviivapiirrustuksensa tulevaa rakennusta varten
-- jos vertailu sen ja oman piirrustuksemme välillä, joka oli tehty
erikoispiirrustuksien mukaan, osottaisi, että kaikki kulmat ja mitat
olisivat aivan samanlaiset olisimme aivan vakuutetut, että olemme
käsittäneet oikein erikoispiirrustukset. Samoin tässä: se piirustus,
esikuva eli varjo evankelikaudesta, joka annetaan meille juutalaisessa
ajassa ja ennustuksien ja tapahtumain tätä taustaa varten esikuvatussa
varjopiirrustuksessa, antaa meille niin varman vakuutuksen
johtopäätöksiemme oikeudesta, kuin voimme vaatia, vaeltaessamme vielä
"uskossa, eikä näkemisessä."

Toiset profeetalliset todistukset, joita emme vielä ole tutkineet, ovat
myös, niinkuin tulemme huomaamaan, täydellisessä sopusoinnussa näiden
rinnakkaisuuksien kanssa. Eräs näistä todistuksista, Danielin päivät,
osottaa suurta siunausta vihkiytyneille, jotka eläisivät 1875 ja
eteenpäin -- siunausta, joka todella alkaa täyttyä Jumalan Sanan
totuuksien suurenmoisessa paljastumisessa siitä ajasta alkaen. Hänelle,
joka on kutsunut meitä pimeydestä ihmeelliseen valoonsa, olkoon kunnia!

Muista, että juutalaisen elonkorjuun _neljäkymmentä vuotta_ päättyivät
Lokakuussa v. 69 j.K., ja että sen jälkeen seurasi kansan täydellinen
kukistuminen. Samalla tavalla tulevat evankelisen aikakauden
neljäkymmentä vuotta päättymään Lokakuussa 1914, ja että samoin,
välittömästi sen jälkeen, on n.k. "Kristikansojen" kukistuminen
odotettavissa. "Yhdessä hetkessä" on tuomio kohtaava niitä. -- Ilm. 18:
10, 16, 19.



KAHDEKSAS LUKU.

ELIJA ON ENSIN TULEVA.


Tämän tärkeän ennustuksen suhde toiseen tulemiseen. -- Osittainen ja
esikuvauksellinen toteutuminen Johannes Kastajassa, -- Oikea
toteutuminen. -- Näky pyhällä vuorella. -- Ihmeellisiä
vastaavaisuuksia. Elijan, esikuvan ja vastakuvauksellisen Elijan
välillä. -- Aika on käsissä. -- Katsaus. -- Elijan seuraaja, Eliisa.


    "Katso, minä lähetän teille Elijan, tuon profeetan, ennenkuin
    se suuri ja peljättävä Herran päivä tulee. Ja hän kääntää isäin
    sydämet lasten puoleen, ja lasten sydämet heidän isäinsä puoleen,
    etten minä tulisi ja löisi [s.o. muutoin minä tulen ja lyön]
    maata kirouksella". Mal. 4: 5, 6.

Tutkistellessa todistuksia, jotka osottavat ajan olevan käsissä
Messiaksen valtakunnan pystyttämiselle maan päälle, emme saa jättää
huomioonottamatta sitä ennustusta, joka näyttää, että Elijan tuleminen
tapahtuu sitä ennen.

Tekstimme lausuntotapa on omituinen. Ajatus näyttää olevan, että Elijan
tehtävä tulee olemaan _kääntää_ vanhemmat nöyrään, lapsenkaltaiseen
tilaan ja että, tehtyänsä heidät taipuvaisiksi ja oppivaisiksi, kuten
pienet lapset ovat, kääntää heidän sydämensä eksytyksistä, synnistä ja
uskottomuudesta ja saattaa heidät jälleen sopusointuun "isäinsä" kanssa
-- nimitys, jonka hebrealaiset antavat _uskollisille_ patriarkoilleen
ja profeetoilleen.

Malakian ennustus, viimeinen sanoma, jonka Jehova lähetti Israelille,
näyttää tehneen syvän vaikutuksen heihin -- etenkin kaksi viimeistä
lukua, jotka erityisesti tarkottavat Messiaksen tuloa ja niitä
erityisiä koettelemuksia, joita Herran läsnäolon päivä toisi mukanansa.
(Katso Mal. 3: 1--3, 13--18; 4: 1--6.) Päättäen tästä, että
koettelemukset tulisivat olemaan aivan erikoista laatua, saivat he
lohdutusta kahdesta viimeksi mainitusta värssystä, jotka lupasivat,
että profeetta Elija, joka kerran on käännyttänyt koko kansan Baabelin
palveluksesta Jumalan palvelukseen, tulisi takasin valmistamaan heitä,
ennenkuin se vaikea koettelemuksen aika alkaisi, jonka Messiaksen
tuleminen toisi tullessaan.

Tämä ennustus ei _täyttynyt_ Herramme ensimäisessä tulemisessa -- ei
Messiakseen enemmän kuin Elijaaseenkaan nähden. Epäilemättä ennustus
tarkottaa toista tulemista; "Liiton Lähettilään" tulemista kunniassa ja
voimassa; ja suuren hädän ja koettelemuksen päivää Herran päivänä sinä
aikana. Kristuksen esiintyminen esikuvaukselliselle Israelille ja sen
suuri hätä, joka kohtasi heitä kansana, kun he hylkäsivät hänet, oli
kumminkin, niinkuin Jumala oli ennustanut ja aikonut, varjo, joka
monessa yksityiskohdassa valaisi tässä ennustuksessa esitettyjä
asioita. Johannes Kastaja teki, Elijan hengessä, Israelille työn, joka
oli luvatun Elijan tehtävän kaltainen, mutta hän ei onnistunut siinä;
ja seuraus oli, että hätä (kirous) tuli tämän kansan yli. Oikean
Elijan, jota profeetta tarkottaa, oli tehtävä suuri työ koko "maalle",
valmistaakseen koko ihmiskuntaa toista tulemista varten; ja hän tulee
myös aluksi epäonnistumaan, ja seurauksena siitä tulee suuri hätä
(kirous) kohtaamaan koko maata.

Profeetan mainitsema Elijan tuleminen tapahtuu "_ennen kuin_" tämä
"suuri ja peljättävä Jehovan päivä tulee". [Katso I osaa, Luk. 15.] Ja
koska, niinkuin juuri osotimme, Jehovan suuri päivä alkoi vuonna 1874,
ja tulee jatkumaan neljäkymmentä vuotta ja päättymään, kun pakanain
ajat päättyvät, maailman ja Saatanan vallan täydellisellä
kukistumisella koko maan päällä ja Immanuelin -- Kristuksen, Jeesuksen
ja hänen pyhiensä -- pukemisella täydellisellä vallalla ja
hallituksella, on meille tärkeätä tässä osottaa, että _Elija on
tullut_. Hänen ei ole onnistunut käännyttää maailman sydämiä
lapsenkaltaisuuteen ja oikeaan vanhurskauden ymmärtämiseen; ja
sentähden tulee suuri hädän aika, niinkuin Jumala ennakolta näki ja
ennusti. Sen kautta tulee Jumala vaikeiden ja katkerien kokemuksien
kautta opettamaan ihmiskunnalle läksyjä, joita heidän on kunnollisesti
opittava, valmistuakseen kiitollisuudella ottamaan vastaan
Kristushenkilön -- Jehovan Lähettilään uudessa liitossa -- kaikkine
oikeudenmukaisine järjestelyineen, lakeineen, j.n.e., jotka kuuluvat
tähän liittoon.

Ensimäisessä tulemisessa tuli, niinkuin juuri olemme nähneet, monet
Jumalan lupauksista täytetyiksi pienemmässä määrässä yksityiselle
kansalle, Israelille, valaisemaan suurempia ja suuremmoisempia
todellisuuksia, jotka tulevat toimeenpantaviksi Kristuksen toisessa
tulemisessa. Ja samoin kuin ihmetyöt, parantamiset j.n.e. esittävät
suuria asioita, jotka tulevat tapahtumaan tuhatvuotiskautena, ja
Herramme ratsastaminen aasilla esitti suuremman vallan, majesteetin ja
kunnian ottamista toisessa tulemisessa, kaikkien kuninkaiden kuninkaana
ja herrain Herrana, samalla tavalla esitti _ihminen_ Kristus Jeesus,
ja hänen pieni oppilasjoukkonsa, kirkkauden Herraa, korkealle
korotettuna, yhdistettynä pyhiensä, hänen morsiamensa ja
kanssaperillistensä kanssa toisessa tulemisessa. Ja juuri siten
Johannes Kastaja ja hänen opetuslapsensa, jotka olivat samassa
toimessa, hänen kanssaan ja alaisinaan, koettaessaan käännyttää
Israelia ja valmistaa heitä ottamaan vastaan Messiasta, _esittivät
oikeaa Elijata_ (todellista kristillistä Seurakuntaa), jonka työ on
ollut _koettaa_ käännyttää maailmaa ennen Messiaksen -- hengellisen
kirkkauden Herran ja kaikkien kuninkaiden Kuninkaan tulemista
maailmaan. Johannes Kastajan, joka tuli Elijan hengessä ja voimassa, ei
onnistunut puhdistaa (reformeerata) Israelia, ja seuraus siitä oli
(Matt. 17: 12), että Israel hylkäsi Jeesuksen lihassa ja tuotti
ylitsensä suuret "_koston päivät_", hätää ja vihaa (Luuk. 21: 22.)
Samoin on käynyt, vaikka laajemmassa määrässä, _oikea ja suurempi
Elija_ on epäonnistunut käännyttäessään ja valmistaessaan maailmaa
vastaanottamaan kirkkauden Kuningasta, ja on nyt, seurauksena siitä,
suuri vihan päivä tuleva maailman yli sulattamaan, pehmittämään ja
nöyryyttämään kaikkia ja valmistamaan heitä sydämestänsä huutamaan: --
Hosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Jehovan nimeen!

Siten näkee, että _Seurakunta lihassa_ (Kristushenkilö lihassa -- Pää
ja ruumis) on _kirkkauden Seurakunnan_, Jehovan voidellun, Elija tahi
edelläkävijä. Ei nimiseurakunta, vaan oikea vihkiytynyt Seurakunta,
joka haudan tuolla puolen tulee olemaan suuri Voideltu Lunastaja, --
juuri tämä muodostaa Elijan. Sen kutsumus on rangasta eksytyksiä ja
syntiä ja viitata kirkkauden valtakuntaan. Herramme Jeesus ja apostolit
ja sen jälkeen kaikki uskolliset Kristuksessa Jeesuksessa, kuuluvat
tähän suureen vastakuvaukselliseen Elijaaseen, profeettaan tahi
opettajaan -- samaan luokkaan, (Pää ja ruumis), joka piankin on
muodostava kirkkauden Kuninkaan. Se työ, jota seurakunta nyt toimittaa,
on ainoastaan valmistus tulevaa työtä varten mikäli se koskee maailman
reformeeraamista (uudistamista). Kuninkaallisessa asemassaan on
Seurakunta tekevä maailman puolesta sen, mitä se ei onnistunut tekemään
Elijaana, opettajana.

Älköön meitä käsitettäkö väärin: me olemme tätä ennen osottaneet, ettei
ole ollut Jumalan suunnitelman mukaista käännyttää maailmaa
evankelikautena. Hänen tarkotuksensa ei ollut sellainen, vaan hänen
aikomuksensa oli ainoastaan, että Seurakunnan valitseminen ja
koetteleminen tapahtuisi nyt ja maailman siunaaminen Seurakunnan,
Kristushenkilön kautta tapahtuisi tätä seuraavassa aikakaudessa. Siinä
ei ole mitään ristiriitaa kun sanomme, että Elija (Kristus lihassa) _on
koettanut_ käännyttää maailmaa ja epäonnistunut siinä, paitsi mitä
osittaisiin uudistuksiin tulee; sillä vaikka Jumala tiesi ja ennakolta
sanoi, että tehtävämme maailmassa enimmäkseen epäonnistuisi paitsi
pienen lauman valitsemisessa, antoi hän kumminkin Herramme kautta
tehtäväksi _koettaa_ kääntää maailmaa, kun tämä sanoi: "Menkää kaikkeen
maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille", koska hän
tiesi näillä ponnistuksilla olevan hyvän vaikutuksen meihin itseemme.
Koska tunnemme hänen ennustaneen nykyistä epäonnistumistamme, mutta
tulevaa menestystämme, voimme iloita silloinkin kun näemme, miten
me kuluneina kahdeksanatoista vuosisatana olemme verrattain
epäonnistuneet, tietäen, ettei todellisen Elija-luokan työ ole ollut
turhaa, vaan on saanut palvella jumalallista tarkotusta kehittämällä
todellista Seurakuntaa, todistaen maailmalle -- joka todistus tulee
olemaan hyödyksi maailmalle määrättynä aikana.

Johannes Kastaja ei ollut todellinen maahan palannut Elija, eikä
Seurakuntakaan sitä ole; mutta samoin kuin oli totta, että Johannes
toimitti Elija-tehtävän Israelille (Luuk. 1: 17), valmistaakseen heitä,
ja esitti Herraa lihassa, niin on tämä myös totta Seurakunnasta -- se
toimittaa ennustetun Elija-tehtävän maailmalle "Elijan hengessä ja
voimassa" ja ilmottaa Herramme toista tulemista melkein samoilla
sanoilla, joita Johannes käytti ensimäisessä tulemisessa: "Keskellänne
seisoo se, jota te ette tunne. Hän on se, joka minun jälkeeni tulee,
joka minun edelläni on ollut." -- Joh. 1: 26, 27.

Kaikki eivät voineet ottaa vastaan Johanneksen todistusta, tai
käsittää, että hän oli edelläkävijä Kuninkaalle lihassa. Jos he
olisivat käsittäneet sen, olisivat he sen kautta valmistuneet ottamaan
vastaan Jeesusta Messiaksenansa. Kaikille niille, jotka hyväksyivät
Johanneksen sanoman ja ottivat vastaan sen ja ottivat todella vastaan
Kristuksen, _teki_ Johannes oikean Elija-tehtävän. Niinkuin Herramme
sanoi heille Johanneksesta (Matt. 11: 14): "Jos _tahdotte uskoa_: Hän
on Elijas, joka oli tuleva"; vaikkakaan Johannes ja hänen tehtävänsä,
eivät täydellisesti täyttäneet ennustusta Elijaasta, niinkuin ei
Herrammekaan _lihassa_ täyttänyt kaikkea mitä oli ennustettu
Messiaksesta. Hän oli kaikille, jotka saattoivat ottaa vastaan hänet,
Jehovan Voideltu, vieläpä ennenkuin hän oli edes päättänyt
uhritointansa, tahi tullut kirkastetuksi tahi palannut toimittamaan
suurta virkaansa Messiaksena tahi Lunastajana. Johannes itse,
ensimäisessä tulemisessa, oli todella jossain määrin kehitys siitä
esikuvasta, joka alkoi Elija henkilössä ja tehtävässä; ja Johanneksen
tehtävä ensimäisessä tulemisessa esikuvasi Seurakunnan lopputehtävää
toisessa tulemisessa. Tämän jäsenet, Kristuksen jalat lihassa --
Elijaan jalat -- julistavat valtakuntaa. (Jes. 52: 7.) Niille, jotka
"_voivat_ vastaanottaa sen", ilmotamme kirkastetun Kristushenkilön
valtakunnan käsissä olevaksi; ja samoin olemme "_niille, jotka voivat
vastaanottaa sen_", osottaneet ennustettua vastakuvauksellista Elijata.
Luultavasti eivät toiset tule "vastaanottamaan sitä", vaan odottanevat
edelleen, että joku yksityinen henkilö on tuleva täyttämään Malakian
ennustukset, eivätkä niinmuodoin "tunne etsikkonsa aikaa", ennenkuin se
suuri hädän päivä palaa niinkuin uuni.

Siis huomaa, että Elijan (Kristus-henkilön lihassa) epäonnistuminen
käännyttäessään ja ennalleenasettaessaan maailmaa oli yhtä paljon
ennakolta aavistettu seuraus kuin Johanneksen epäonnistuminen Israelia
käännyttäessänsä. Siitä huolimatta tulee kumminkin sama Elija-luokka,
kirkastettuna ja puettuna vallalla, tuhatvuotiskautena, siunaamaan ja
opettamaan maailmaa ja asettamaan ennalleen kaikki, niinkuin on luvattu
kaikkien pyhäin profeettain suun kautta (Apt. 3: 19--21); ainoastaan
nimeen ja yhtäläisyyteen nähden tulee Elija-esikuva lakkaamaan
maallisen kilparatamme päätyttyä. Sopusoinnussa tämän kanssa olivat
Herramme sanat vastaukseksi opetuslasten kysymykseen: "Miksi sitten
kirjanoppineet sanovat, että Elijan pitää tulla ensin?" Herramme ei
vastauksessaan anna täydellistä selitystä siitä, että Elija oli esikuva
ja Johannes oli sen jatkona ja samalla kertaa sen esikuvauksellinen
täyttymys, j.n.e., -- asioita, joita opetuslapset eivät silloin olleet
valmistuneet ymmärtämään ja joiden ymmärtämiselle ei ollut aikakaan
silloin tullut; ja Herramme lisää sentähden, osottaessaan Johanneksen
_epäonnistumista_ täyttäessään osaksi ennustusta: "Elija kyllä
[vanhimmat käsikirjotukset jättävät pois sanan _ensin_] tulee ja
asettaa kaikki kohdalleen." (Matt. 17: 11.) Nähtävästi oli hänellä
mielessä oma ihana tehtävänsä tulevana aikana, kun hän on yhdistettynä
kirkastetun "ruumiinsa" kanssa, jonka evankelikausi oli valitseva ja
koetteleva. Hänen katseensa tunki esiripun taakse, tuhatvuotiskauteen,
ja hän näki Elija-luokan otetuksi ylös tulisissa vaunuissa suuressa
kirkkaudessa ja voimassa -- henkisesti korotettuna.

_Naista_ käytetään kuvana, kun on kysymys Seurakunnasta yksin,
erotettuna Herrastaan ja Päästään. Erotettuna ja erillään Herrastansa,
Yljästä, on hän kihlattu neitsyt. Mutta tässä tapauksessa käytetään
kuvana miestä, Elijata, koskei se tehtävä, jota esikuvataan, ole
Seurakunnan tehtävä erotettuna Herrastansa, vaan molempien yhteinen
tehtävä. Herramme oli Seurakunnan edelläkävijä lihassa ja
(Elija-henkilön) pää yhtä varmasti kuin hän on voittavan Seurakunnan --
Kristus-henkilön -- pää. On useita toisia tapauksia, jolloin miestä
käytetään kuvana, kun molempien -- Kristuksen Jeesuksen ja hänen
ruumiinsa, Seurakunnan -- _yhteistä_ tehtävää esikuvataan: esimerkiksi
Aaron ja kaikki hänen jälkeläisensä ylimmäispapillisessa virassa
esittivät Herraa, ja alipapit hänen ruumiinsa jäseniä; Melkisedek
esitti samalla tavalla _koko ruumista_ kirkkaudessa; samoin Mooses,
David ja Salomo. Niinmuodoin on Raamatun kanssa sopusoinnussa käyttää
Elijata kuvana esittämässä Kristuksen ja seurakunnan _yhteistä_
tehtävää.

Jos ajattelemme sitä luokkaa, jota Elija kuvasi, miten selvän
kaunopuheinen olikaan se "_näky_", jonka Herra salli kolmen
opetuslapsen nähdä kirkastusvuorella. (Matt. 17: 1--9.) Se oli näky,
joka koski tulevaa valtakuntaa, sanoo meille Pietari (2 Piet. 1:
16--18). Herramme, kirkastettuna, esiintyi säteilevänä heidän
silmissään, Mooseskuvan esittäissä Moosekselaista eli laki-armotaloutta
ja Elija kuvan esittäissä evankelista- tahi kristillistä armotaloutta.
Molemmat taloudet tähtäävät ja osottavat ja puhuvat Kristuksen uhrista
ja kärsimyksestä ja siitä kirkkaudesta, joka on tuleva.

Ennenkuin jätämme tämän aineen, tahdomme osottaa muutamia piirteitä ja
tapauksia profeetta Elijan, esikuvan, elämässä ja verrata niitä
Seurakunnan, vastakuvauksellisen Elijan, historiaan, yhtäläisyyksiin,
jotka varmastikin tulevat hämmästyttämään kaikkia, jotka eivät ole
niitä ennen huomanneet. Että vertaus tulisi havainnolliseksi, asetamme
nämä yhtäläisyydet rinnakkaisiin sarakkeisiin.

Nämä yhtäläisyydet ovat silmiinpistävät eivätkä ole satunnaisia. Ja se
seikka, että Elija oli tuleva ennen sitä suurta päivää, ja että me
_nyt_ Seurakunnassa olemme löytäneet vastakuvauksellisen Elijan, johon
profeetta Malakia viittasi, on pidettävä _uutena_ todistuksena siitä,
että aika on käsissä -- että Herran suuri päivä on tullut. Mutta paitsi
tätä on tässä esikuvassa toisien raamatunpaikkojen todistamia
viittauksia, jotka ovat aijotut pyhien opastamiseksi ja valmistamaan
heitä toimittamaan tehtävänsä hyvin ja vahvistamaan ja ylläpitämään
heitä sinä myrskyisenä päivänä, joka jo on aivan käsissämme.

Meitä ei ollenkaan haluta kuvata synkkää taulua: mieluummin tahtoisimme
ajatella ja osottaa sitä ihanuutta, joka seuraa suurta vihan päivää, ja
sarastavan tuhatvuotispäivän iloja, kuin kaikkea masentavaa lähimmässä
tulevaisuudessa, joka käy täydellisen auringon nousun edellä. Mutta on
tärkeää, että pyhiä ainakin jossain määrin edeltäkäsin varotetaan
kohtaavista tapauksista, etteivät he niiden sattuessa kauhistuisi tahi
joutuisi epätoivoon, vaan, edeltäkäsin varustettuina, kykenisivät
ottamaan vastaan niitä; ja myöskin että täydellisemmin voisivat antaa
arvoa niille siunauksille, joista he nykyään nauttivat, että he
kaikella ahkeruudella toimisivat, niin kauvan kun _on_ päivä; sillä
tulee yö [paljon pimeämpi aika verrattuna nykyseen, jota kutsutaan
päiväksi], jolloin ei _kukaan voi tehdä työtä_. -- Joh. 9: 4.

Nykyinen pieni hetki, ennen rajuilmapilvien puhkeamista maailman yli on
suuressa määrässä sopiva aika Elija-luokan työlle ja vastaa
myötäkäymisen päiviä sekä Elijan että Johanneksen elämässä. Se on
sopiva aika henkilölliselle kasvamiselle armossa ja tiedossa kuin myös
totuuden levittämiselle -- suotuisin aika, mitä koskaan on tunnettu.
Miten aikaset totuuden etsijät, berealaiset esimerkiksi, olisivatkaan
iloinneet sellaisista apuneuvoista, joita me nyt omistamme
täydellisissä ja painetuissa rinnakkaisraamatuissa, konkordansseissa
(aakkosellisissa selityskirjoissa kaikkiin Raamatun sanoihin),
historiallisissa teoksissa, encyklopedioissa (yleistieteissä),
sanakirjoissa ja muissa arvokkaissa apu-teoksissa, joita myydään
sellaisiin hintoihin, että niitä voidaan hankkia, ja jotka ovat
maksuttomasti käytettävinä yleisissä kirjastoissa, keskinkertaisissakin
kaupungeissa. Ja tähän kaikkeen tulee vielä lisäksi sarastavan
tuhatvuotispäivän enenevä valo ja kaikkien luokkien kyky ymmärtävällä
tavalla lukea ja ajatella omasta puolestaan. Sellaisilla apuneuvoilla
ja sellaisien asianhaarojen vallitessa saattaa oppia Jumalan sanasta ja
suunnitelmista enemmän yhdessä päivässä kuin ennen oli mahdollista
oppia koko vuodessa epäsuotuisempina aikoina. Eikä myös milloinkaan ole
ollut aikaa, joka olisi ollut niin suotuisa kristilliselle toiminnalle,
tahi joka niin olisi innostanut kristilliseen ahkeruuteen ja
tarmokkaisuuteen kuin tämä aika on tuolle ihanalle elonkorjuu-sanomalle
Herran läsnäolosta ja iloselle ilmottamiselle lähenevästä
valtakunnasta.

Jos me tahdomme matkustaa paikasta paikkaan tapaamaan uskovaisia,
voimme ennättää yhtä paljon viikossa, kuin Paavali olisi ennättänyt
kuukaudessa, tahi pitemmässä ajassa, ja paljoa mukavammin. Jos me
tahdomme saarnata Sanaa suullisesti, voimme tehdä sitä kenenkään meitä
hätyyttämättä tahi peljästyttämättä (Sefanja 3: 13); ja me elämme
ajassa, jolloin kansain joukot voivat lukea ja kirjottaa, jota
ainoastaan hyvin harvat saattoivat tehdä entisinä aikoma, ja jolloin
painettu evankeliumi on halpahintaista, mukavaa ja usein vaikuttavampaa
kuin suulliset esitelmät. Altis sydän saattaa siten saada aikaan paljo
enemmän kuin Akvila ja Priskilla saattoivat tavallansa ja heidän
ajallansa samoilla ponnistuksilla. Me saatamme saarnata sekä
painattamalla että kirjottamalla meidän aikamme ihmeellisien
postijärjestelmien kautta, ystäville ja tuntemattomille ympäri koko
maailmaa, ja melkein maksuttomasti.

Mutta apostoli vakuuttaa, tarkottaen nimiseurakuntaa viimeisinä
päivinä, että "on tuleva aika, jolloin _eivät kärsi_ tervettä oppia".
(2 Tim. 4: 3.) Vaikka tämä sana nyt on tosi samalla tavalla kuin se
vuosisatojen kuluessa on ollut tosi, tulee se kumminkin saamaan paljon
vahvemman ja selvemmän toteutumisen tulevaisuudessa. On totta nyt,
ettei nimikirkko kärsi saarnaajia, jotka ovat välinpitämättömiä heidän
uskontunnustuksistaan ja "saarnaavat Sanaa", "kaiken Jumalan neuvon"
[koko Jumalan suunnitelman]; vaan, koska "heidän korvansa syhyvät",
rakastavat he inhimillisiä aprikoimisia kehitysopista, ja tieteitä,
joita väärin siksi nimitetään, enemmän kuin Jumalan Sanaa. Ja
kumminkin, kun eivät saata estää puhdasta oppia, kärsivät he sitä
jossain määrässä -- paljon suuremmassa määrässä kuin Rooma olisi
kärsinyt sitä kukoistuksensa päivinä.

Vähää ennen niitä sanoja, joita olemme tässä esittäneet, viittaa
apostoli suoraan vaarallisiin aikoihin tämän aikakauden viimeisinä
päivinä (2 Tim. 3: 1--13) ja osottaa sitä pöyhkeyttä, nautinnonhalua
ja hyvän ylönkatsomista, joka on sen ajan tunnusmerkkiä, sen
muodollisuutta, ahneutta, ylpeyttä ja kiittämättömyyttä; ja hän
selittää että (_Seurakunnassa_) pahat miehet ja (totuudesta) harhaan
johtavat opettajat menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen muita
ja itse eksyen viisasteluillaan. Ja koska apostoli erityisesti ajatteli
ja kirjotti viimeisistä päivistä, eikä keskiajasta, olemme varmasti
oikeutetut kysymään, eikö ainoastaan vähän matkan päässä edessämme ole
aika, näinä "viimeisinä päivinä", jolloin ei tervettä oppia missään
suhteessa _kärsitä_ tahi sallita.

Vaikka nyt on suuressa määrässä totta, ettei kenenkään sallita ostaa
tahi myydä [tehdä kauppaa totuuden kanssa] tavallisissa kauppahalleissa
tahi synagoogoissa, paitsi niiden, joilla on pedon merkki tahi sen
nimen luku (Ilm. 13: 17), ovat kokonaan vihkiytyneet kumminkin
oppineet, että suuremmoiset muotitemppelit, joita kirkoiksi kutsutaan,
eivät ole välttämättömämpiä evankeliumin saarnaamiselle nyt, kuin ne
olivat apostolienkaan päivinä, ja etteivät mahtavat urut ja hyvin
harjotetut laulukuorot ole välttämättömiä keinoja vetämään puoleensa
kansan tarkkaavaisuutta; sillä nyt, niinkuin kristinuskon alkuaikoina,
kuuntelee yleinen kansa mielellään evankeliumia katujen kulmissa,
toreilla tahi jos se tulee painettuna postissa. Kysymys on: eikö tämä
Ilmestyskirjan ennustus sisältäne jotain enemmän kuin mitä nykyaikana
olemme kokeneet, ja eikö se Paavalin sanain mukaan sisällä, että aika
on tuleva, viimeisinä päivinä, jolloin tervettä oppia ei _ollenkaan
kärsitä_? Eiköhän kokemuksemme tässä suhteessa tulle jossain määrin
olemaan sama, kuin Johannes Kastajan (esikuvan), joka heitettiin
vankeuteen? Toisin sanoen: mitä saatamme odottaa nykyisen, verrattain
suotuisan ajan -- vaikkei sekään ole ilman vaikeuksia -- ja tulevan
onnellisen vastustamattoman vanhurskauden ajan välillä? Tuleeko aika
edelleenkin olemaan niin suotuisa kuin nykyinen on työlle viinimäessä
-- tahi suotuisampi tai vähemmän suotuisa? Tarkatkaamme mitä nämä
esikuvat opettavat; sillä koska Herramme suuntaa huomiomme niihin,
olemme oikeutetut pitämään esikuvauksellisena mitä ikinä tapaamme joko
Elijan tahi Johanneksen elämässä ja kokemuksessa, joka hyvin näyttää
sopivan yhteen Seurakunnan kokemuksen kanssa ja todistavan sen tulevaa
maallista kulkua.

Elija erosi tämän maallisen elämän vaiheista tulisissa vaunuissa; joka
kuvasi sitä hengellistä ihanuutta ja korotusta, joka maallisen
kilpajuoksun päättyessä odottaa niitä Seurakunnan jäseniä, jotka ovat
jälellä ja elävät viimeisinä päivinä. Mutta meidän on myös muistettava,
että hänen poisottamisensa tapahtui tuulispään tahi myrskyn kautta; ja
myrsky on hädän esikuva samoin kuin tuliset vaunut kuvaavat voittoa ja
ihanaa pakoa hädästä.

Johannes Kastajan viimeisten kokemuksien tunnusmerkkinä on vielä
selvempi hädän piirre. Vaikka kansa ei totellut häntä (Matt. 17: 12),
niin tunnustettiin hänet vähän aikaa Jumalan palvelijaksi ja
profeetaksi (Joh. 5: 35); mutta sitten kun hän oli ilmottanut
Messiaksen läsnäolon, alkoi hänen vaikutuksensa pian vähetä, niinkuin
hän oli todistanut käyvän, kun hän sanoi Kristuksesta: "Hänen on
kasvettava, mutta minun tulee vähetä". Niin on oleva tämänkin ajan
lopussa: Johannes-luokan (Elija-luokan) tehtävä päättyy ilmottamalla,
että taivaanvaltakunta on käsissä, ja että Kuningas on läsnä. Tämä on
nyt tapahtumaisillansa; ja Johanneksen todistus kelpaa sanasta sanaan
ja samalla voimalla nyt Herramme toisen tulemisen aikana:
"_Keskellänne_ [läsnä] seisoo se, jota ette tunne", "hänellä on
viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa
nisunsa aittaan; mutta ruumenet hän polttaa sammumattomalla tulella" --
suuren hädän aika -- Joh. 1: 26; Matt. 3: 12.

Samoin kuin Johannes väheni -- kun hänen erityinen tehtävänsä,
sanomansa esiintuominen, oli suoritettu -- samoin on Seurakuntakin
lihassa vähenevä, kun sen viimenen sanoma on esitetty, kunnes sen
viimenen jäsen on laskenut vihkiytyneen elämänsä alttarille ja mennyt
esiripun kautta kirkkauteen ollakseen sen jälkeen ihanan, hallitsevan
Kristushenkilön jäsen. Niinkuin Johannes sanoi, että Jeesuksen tuli
kasvaa, voimme mekin nyt, kun todellista valtakuntaa ollaan
pystyttämäisillään, luottamuksella sanoa, että Kuningas on läsnä, ja
että hänen valtakuntansa tulee kasvaa, kunnes se täyttää maan. Ja
Johanneksen ilmotus "elonkorjuusta" -- vehnän korjuusta ja akanain yli
tulevasta hädästä -- saa myös vastaavan täyttymisen nykyisessä ajassa.

Johannekselta riistettiin vapaus kohta senjälkeen, kun hän oli
esittänyt sanomansa, ilmotettuaan tuosta _Läsnäolevasta_ ja hänelle
uskotusta tehtävästä; ja hänet heitettiin vankeuteen, kun hän oli
nuhdellut kuningasta luvattomasta yhteydestään naisen kanssa (Matt. 14:
4). Ja vaikka uskolliset Jumalan lapset usein ovat osottaneet, että
yhteys Seurakunnan ja valtiomahdin välillä ei ole paikallansa ja että
sitä Raamatussa kutsutaan aviorikokseksi (Ilm. 17: 5), ja vaikka
maailma suureksi osaksi on vetäytynyt pois Seurakunnista, jatkuu
kumminkin yhteys, ja Raamattu näyttää viittaavan, että lähestyvän hädän
aikana nimikirkot [tai seurakunnat], oman tunnustuksensa mukaan
Kristuksen neitsyeet, tulevat seisoman maan kuninkaiden puolella ja
yhtyvät heihin; ja totinen Seurakunta tulee esikuvansa, Johannes
Kastajan, lailla olemaan kansalle vastenmielinen ja siltä tulee
riistettäväksi vapaus uskollisuutensa ja eksytyksien vastustamisen ja
tuomitsemisen tähden.

Johannesta samoin kuin Elijatakin, vainosi nainen -- jolloin kuningas
palveli asiamiehenä ja aseena: totiselle Seurakunnalle on käynyt kuten
sen esikuville ja samalla tavalla tulee epäilemättä käymään sen kanssa
tulevaisuudessakin -- jolloin naista esittää nimiseurakunta ja
kuningasta maalliset hallitukset. Eikä siinä kyllin, että ennustus
osottaa likempää yhteyttä näiden kahden välille, kuin mikä nyt on
olemassa, vaan jokainen tarkkanäköinen tarkastaja saattaa nähdä, että
pääasiallisin _nostovipu_, jota kuninkaallinen ylimystö käyttää
hyväkseen joukkoja hallitessaan, on se taikausko, että Jumala on
määrännyt nämä "suuret miehet", vaikka usein ovatkin heikkolahjasia ja
paheellisia, hallitsemaan heitä; ja että kapinaan nouseminen
hirmuvaltaa ja vääryyttä vastaan sekä oikeuden, vapauden ja
yhdenvertaisuuden oikeuksien vaatiminen on Jumalan tahdon
vastustamista. Niinmuodoin käy hallituksien ja kirkkojen pyrkimys
julkista tahi salaista yhtymistä kohti keskinäiseksi menestymiseksi
tulevassa rajuilmassa.

Eikä siinä kyllin, vaan tulee tuleva taistelu kaikissa sivistyneissä
maissa ylimysten ja joukkojen välillä olemaan siinä määrin ennen
kuulumaton, aivan erilainen kaikkia, mitä ennen on nähty, että
tyynimieliset, vanhoilliset, uskonnollisystävälliset henkilöt, peläten
yhteiskunnan täydellisesti menevän perikatoon sekasorrossa ja
anarkiassa, luonnollisesti tulevat pitämään yksinvaltaa, sortoa ja
pakkoa parempana, kuin mitä tahansa muuta, joka varmasti on pahempaa.
Luonnollisesti tulevat sellaiset yhtymään kirkkoon ja valtioon,
rikkauteen ja ylimystöön, yhteisien ponnistusten kautta pidättämään ja
estämään välttämätöntä yhteentörmäystä -- "sotaa Jumalan,
Kaikkivaltiaan, suurena päivänä".

Lopuksi tulevat nähtävästi ainoat poikkeukset tästä menettelytavasta
rauhan ja totisen uskonnon ystävien joukossa olemaan ne, joille
kaikkien kuningasten Kuningas suvaitsee Sanansa kautta ilmottaa
suunnitelmansa (Joh. 16: 13), ja jotka täydellisesti luottavat hänen
viisauteensa ja rakkauteensa kuin myös hänen kykyynsä antaa kaiken
vaikuttaa hänen lupauksiensa toteuttamiseksi. Ainoastaan sellaiset
vanhoilliset ja järjestystä rakastavaiset, jotka näkevät mikä merkitys
tulevalla yhteiskunnallisella mullistuksella _täytyy_ olla Jumalan
suunnitelmassa, vanhentuneiden järjestelmien poistamisessa, joiden aika
on mennyt, ja maailman valmistamisessa, suuren tasottamistoimen kautta,
tuhatvuotiskauden vanhurskaudellista hallitusta varten, kykenevät
käsittämään asiain tilan ja toimimaan sen mukaisesti. Mutta näitä
tullaan käsittämään väärin, ja heidän ponnistuksillensa osottaa asiain
oikeaa tilaa, ja ainoaa ja oikeaa parannuskeinoa, tulevat nähtävästi ne
panemaan esteitä, jotka eivät näe ihanaa lopputulosta, ja jotka,
vastahakoisia kun ovat luopumaan omasta tahdostansa, ajatuksistansa ja
suunnitelmistansa, eivät kykene näkemään Jumalan suunnitelmia. Kun
estäviä, supistavia ja pakottavia toimenpiteitä katsotaan
tarpeellisiksi, eivät sellaiset toimenpiteet ainoastaan tule
suunnattaviksi työväenjärjestöihin ja julkaisuihin, jotka ajavat heidän
asiaansa, olkoonpa kysymys heidän oikeuksistansa tahi kärsityistä
vääryyksistä, vaan myös muita sellaisia kohtaan, jotka osottavat
Jumalan suunnitelmaa ja todellista syytä ja ainoaa parannuskeinoa
kansakuntien suureen hätään. Niin, se aika ei todennäköisesti ole
monenkaan vuoden päässä, jolloin estäviä toimenpiteitä tullaan tekemään
jokaista pyhimysten ponnistusta vastaan levittäessään iloista sanomaa
tulevasta valtakunnasta, kaikki sillä perustuksella, että kaikkien etu
ja yleinen hyöty vaatii tätä.

Siten tulevat ennustukset toisessa psalmissa täyttymään ja luultavasti
lopulta katkerammalla tavalla kuin nyt saattaa kuvaellakaan, vaikka se
jo on osittain toteutunut ruumiin Päälle. -- Apt. 4: 25--29. Sama
välttämättömyys sananvapauden supistamiseksi valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissä, tulee luultavasti kohtaamaan vapautta
lausua ajatuksiansa uskonnollisissakin kysymyksissä, jotka todellisesti
ovat kaiken vapauden perustuksena. Ei olisi ihmeteltävää, jos "vahva
hallitus" monarkiia, jonakin päivänä tulisi korvaamaan nykyistä suurta
Ameriikan tasavaltaa; ja on aivan luultavaa, että yksi ainoa yhteinen
uskonto tulee pidettäväksi kohtuullisena ja tulee julistettavaksi,
josta poikkeavaa opetusta tullaan pitämään valtiollisena rikoksena,
jota käsitellään ja rangastaan sen mukaan. Sellainen vaino tämän
aikakauden lopussa, ei ainoastaan muodostaisi yhtä rinnakkaisuutta
lisää juutalaiselle elonkorjuulle (Apt. 4: 10--13, 23--30; 5: 29--41;
11: 19), vaan antaisi se myös laajemman ja syvemmän merkityksen
apostolien Paavalin ja Johanneksen sanoille (2 Tim. 4: 3; Ilm. 13: 17)
sekä totisen Seurakunnan maallisen matkan loppua valaiseville
esikuville, sellaisina kuin ne esitetään Elijan ylösottamisessa
tuulispäässä ja Johannes Kastajan vangitsemisessa ja mestauksessa.

Kaksi opetusta me voimme eduksemme saada tästä, osottakootpa sitte
tulevaiset tapahtumat, että olemme lukeneet profeetallisen todistuksen
oikein tai väärin, ja ne ovat nämä: ensiksikin tulee meidän olla
niin valmistetut, niin asestetut, niin perinpohjin varustetut
voittamattomalla totuudella, että vaino ainoastaan voi vaikuttaa meissä
suurempaa uutteruutta viekottelematta meitä yllätyksen tai pelvon
kautta alentamaan lippumme tunnussanaa tai antautuman, kun maailman
kuninkaat nousevat ja kansain uskonnollisten ruhtinaiden kanssa
kokoontuvat meitä vastaan ja niitä totuuksia vastaan, joista Jumala on
suonut meille etuoikeuden todistaa hänen palvelijoinaan ja
lähettiläinään (1 Joh. 3:1); toiseksi tulee sellaisien ajatuksien
tulevaisuudesta verrattuina etuihin nykyisyydessä olla omiaan
innostamaan jokaista vihkiytynyttä Jumalan lasta käyttämään
ahkeruudella nykyisiä suuria elonkorjuutilaisuuksia ja etuisuuksia,
muistaen, että "elonkorjaaja saa palkan" yhtä varmasti kuin se, joka on
istuttanut ja kastellut, ja että tämä nyt on paras aika _korjata
hedelmiä_ ijankaikkista elämää varten. Tämä nykyisen ajan pieni rauha
suurempine vapauksineen ja etuineen kaikella tavalla on jumalallisesti
järjestetty, jotta Jumalan totisten palvelijoiden merkitseminen
(totuuden) leimalla heidän otsaansa (ymmärrykseensä) tapahtuisi. --
Ilm. 7: 3.

    "Vain hetkinen, niin päiv' on laskenut,
    Ja loisto kirkas kohta poistunut."

Mestari sanoi: "Niin kauvan kuin _on_ päivä, tulee meidän tehdä sen
tekoja, joka lähetti minut; tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä
työtä. Älkää toimittako sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa,
joka pysyy ijankaikkiseen elämään".

Näemme siis sen ajan nyt olevan, että profeetta Elija on tullut, ennen
Herran suurta ja ihanaa päivää, niinkuin oli ennustettu. Ja me kuulemme
hänen viimeisen todistuksensa Johanneksen tavoin sanovan: "Keskellänne
seisoo se, jota te ette tunne" -- hänellä on viskimensä kädessään, ja
hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta lusteet
hän polttaa [lusteina -- eikä ihmisinä] tulella, jota on mahdoton
sammuttaa, suuren hädän aikana -- kirouksessa, joka välttämättömästi on
tuleva valmistamaan tietä suurelle kuninkaiden Kuninkaalle. _Hänen_ on
kasvettava, mutta Elija on vähentyvä ja lopulta kokonaan sidottava.
Emme ainoastaan kuule tätä todistusta muutamilta Elija-luokkaan
kuuluvilta nyt, vaan jokainen, joka kuuluu Elija-luokkaan tulee ennen
pitkää julistamaan tätä sanomaa ja toimimaan Elija-työssä. Ainoastaan
sellaiset, jotka sillä tavalla ovat uskolliset, tulevat kuulumaan
kirkastettuun Elijaaseen, ja sallitaan heidän ottaa osaa kaiken
ennalleenasettamistyöhön, joka tuhatvuotiskautena tulee kruunattavaksi
suuremmoisella menestyksellä. _Elija_ nimellä on syvä merkitys. Se
merkitsee _Jehovan Jumala_ [Voimallinen]. Se on siten sopiva nimitys
Herran Voidellulle, jonka suurena tehtävänä tulee olemaan kaiken
ennalleenasettaminen, josta Jumala on puhunut kaikkien pyhäin
profeettainsa kautta maailman alusta alkaen.

Ennenkuin jätämme tämän aineen, huomautamme lyhyesti, että profeetta
Elija matkansa päässä kutsui Elisan, joka uhrattuansa, jätti kaikki ja
seurasi Elijata ja tuli hänen jälkeisekseen profeetaksi, kun Elija
otettiin pois tuulispäässä; hän sai Elijan päällysvaatteen, merkiksi,
että tämä valtuus ja melkoinen määrä hänen henkeänsä ja voimaansa
siirtyi hänelle. (1 Kun. 19: 16.) Ja koska Elija esitti Kristuksen
ruumista lihassa -- voittavaa seurakuntaa, määrättyä joukkoa, -- onkin
järkevää otaksua, Elisankin esittäneen jotain luokkaa, luokkaa, joka
tulee olemaan syvässä sopusoinnussa Elija-luokan kanssa ja yhteydessä
sen kanssa seuraamaan Herran johdatusta; ja kumminkin luokkaa, joka ei
tule odottamaan tulevansa kirkastetuksi. Nämä tulevat hädän
"tuulispään" kautta erotettaviksi Elija-luokasta, mutta tulevat siitä
huolimatta säilyttämään jonkun verran innostusta ja tulevat
siunatuiksi. Elijan mentyä pois, tuli Elisa rohkeaksi ja voimalliseksi,
niin että sen ajan jumaluusoppineet ("profeettain pojat") sanoivat:
Elijan henki lepää nyt Elisan yli!

_Elisa_ nimen merkitys on _voimallinen vapauttaja_, ja Elisan
elämänradan tuntomerkkinä olikin ennalleen asettamistyö. Tämä
esikuvaa epäilemättä sellaiselle luokalle kuuluvaa tehtävää,
joka tulevaisuudessa tulee olemaan toimellisena aseena
ennalleenasettamistyössä tehden sitä silloin kirkastetun Seurakunnan
voimassa. Muiden ihmeellisien tekojen mukana, joita Elisa toimitti,
paransi hän veden, ettei se enään aikaansaanut kuolemantapauksia tahi
maan hedelmättömyyttä; lisäsi köyhän lesken öljyä, jotta hän saattoi
maksaa velkansa; herätti Sunamilaisen vaimon pojan elämään; ja kun oli
kallis aika maassa, ja jumaluusoppineiden ("profeettain poikien")
keitos padassa huomattiin olevan myrkytetyn, ettei kukaan voinut siitä
syödä, niin paransi hän sen ja teki siitä terveellistä ruokaa. Hän
saattoi leivän, jota ei ollut kuin muutamille, yllin kyllin riittämään
suurelle joukolle. Hän paransi Naaman'in spitalista. Hän oli myös
Jumalan edustaja Jehua voideltaessa, jonka tuli, Herran sanan mukaan
Elijan kautta, kokonaan tuhota Ahabin kuninkaallinen perhe, Jesabel
siihen luettuna, samoin kuin kaikki hänen pappinsa. -- 2 Kun.
2: 19--22; 4: 1--7, 18--44; 5: 1--10; 9: 1--37; 10: 28.

Ei ole vaikea näissä Elisan töissä huomata niissä ilmenevää suurta
yhtäläisyyttä juuri sen ennalleenasettamistyön kanssa, joka kohta on
odotettavissa, kun totuuden vesi ei enää ole epäterveellistä eksytyksen
johdosta vaan jo itse lähteellään parannetaan Jumalan sanan selvemmän
ymmärtämisen kautta; jolloin köyhiä autetaan antamalla iloöljyä
murheellisen hengen asemasta; jolloin kuolleet asetetaan jälleen
elämään; jolloin kalliina aikana, ravinto (totuus) tehdään
terveelliseksi ja runsaaksi; ja jolloin ne vallat ja järjestelmät,
joita Ahab ja Jesabel ja kaikki, jotka ovat yhtä mieltä heidän kanssaan
Jumalaa vastaan, tulevat kerta kaikkiaan ja perinpohjin
kukistettaviksi.



YHDEKSÄS LUKU.

SYNNIN IHMINEN -- ANTIKRISTUS.

Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran
päivää. -- Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. --
Profeetallinen kuvaus. -- Hänen syntymisensä. -- Hänen nopea
kehityksensä. -- Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. --
Hänen valtakuntansa on matkimista. -- Hänen päänsä ja suunsa
huomattavat. -- Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. -- Hänen
rienaavat oppinsa. -- Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. --
Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. -- Antikristus lyöty hengen
miekalla. -- Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.


    "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla.
    Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus tapahtuu ja
    laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi."
    -- 2 Tess. 2: 3.

Näiden apostoli Paavalin varmojen sanojen johdosta ilmenee, että
sellainen luonne, jota hän kutsuu "Synnin Ihmiseksi", on esiintyvä
ennen Herran päivän tulemista, (jonka olemme osottaneet jo alkaneen
koittaa), ja on siis välttämätöntä tarkastaa, onko sellaista luonnetta
vielä esiintynyt. Sillä jos sellainen luonne, jota Paavali ja toiset
apostolit niin huolellisesti kuvaavat, ei ole vielä tullut, ovat
yllämainitut Paavalin sanat pidettävät kaikkien toisien todistuksien
kieltämisenä, todistuksien, jotka koskevat Herran läsnäoloa ja hänen
valtakuntansa pystyttämistä juuri _nyt_. Ja tämä kieltäminen pysyy
järkähtämättömänä todistuskappaleena, kunnes on esiintynyt se, joka
kaikissa suhteissa vastaa profeetallista kertomusta Synnin ihmisestä.

Aivan selvästi ilmotetaan, ei ainoastaan, että tämän Synnin ihmisen
ensin on noustava, vaan että se on kehittyvä ja edistyvä, ennenkuin
Herran päivä tulee. Ennen Kristuksen päivää ovat sen vallan edistyminen
ja vaikutus täytyneet saavuttaa huippunsa ja olla vähentymässä;
Herramme _läsnäolon_ kirkkaan valon kautta hänen toisessa
tulemisessansa, tuhotaan tämä Synnin ihminen täydelleen. Meidän on
otettava huomioon edellämainitut asianhaarat, nähdäksemme, soveltuuko
tämä varotus Paavalin aikaiselle Seurakunnalle vielä meidänkin
päivinämme. Nyt, kahdeksantoista vuosisadan perästä, väitetään jälleen,
että Kristuksen päivä on tullut. Siksi herää tärkeä kysymys: Lieneekö
jotain, jota Paavali sanoi oikaistessansa tessalonikkalaisten
eksytystä, todistamassa tätä väitettä vastaan nyt?

Apostolin kehotuksista Seurakunnalle tarkastelemaan Herran palaamista
huomioonottamalla vahvaa profeetallista sanaa, ja sitä huolellisuutta,
jolla hän osotti Kristuksen läsnäolemisen merkkejä, hänen tekojensa
luonnetta sinä aikana j.n.e., ilmenee, hänen pitäneen yhtä tärkeänä,
että Seurakunta voisi tuntea Herran läsnäolon kun hän tulisi, kuin
etteivät he tulisi viekotelluiksi siihen eksytykseen, että hän oli
tullut, ennenkuin aika hänen läsnäolollensa olisi käsissä. Joutua tähän
jälkimäiseen eksytykseen, tämän aikakauden varhaisessa alussa, asetti
heidät, jotka omaksuivat sen, alttiiksi antikristus-_periaatteen_
petokselle, joka jo silloin vaikutti; kun taas kykenemättömyys tuntea
Herran päivää ja hänen läsnäoloansa aikana, jolloin hänen läsnäolonsa
aika on käsissä, asettaa ne, jotka eivät saata häntä tuntea, yhä
edelleen alttiiksi Antikristuksen petoksille ja väärille opeille ja
tekevät heidät sokeiksi tämän ajan suurille totuuksille ja erityisille
eduille. Tästä johtuu apostolin huolenpito Seurakunnasta tämän
aikakauden sekä alku- että loppupuolella ja hänen varotuksensa: --
"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla". Tästä
johtuu myös hänen huolellinen kuvauksensa Synnin ihmisestä, että se
aikanansa tulisi tunnetuksi.

Kun kristityt tämän aikakauden lopulla ovat taipuvaiset unohtamaan
lupauksetkin Herran palaamisesta, ja kun muistavat sen, ajattelevat he
sitä ainoastaan pelvolla ja surullisilla aavistuksilla, niin odotti
varhainen Seurakunta innokkaasti ja ilolla sitä, heidän toiveittensa
toteuttajana, uskollisuutensa palkintona ja heidän murheidensa
lopettajana. Siksi olivat sen ajan uskovaiset valmiit tarkasti
kuuntelemaan jokaista oppia, joka sanoi, että Herran päivä olisi joko
hyvin lähellä tahi tullut; ja olivat siis vaarassa tulla petetyiksi
siinä kohden, jolleivät vaan hyvin huolellisesti tutkineet mitä
apostolit opettivat tästä aineesta.

Tessalonikan Seurakunta, joka oli saanut vaikutuksia muutamien vääristä
opetuksista, että Herra nimittäin oli palannut ja että he elivät hänen
päivänänsä, uskoivat nähtävästi tämän mielipiteen olleen yhtäpitävän
sen kanssa, mitä Paavali oli opettanut heille ensimäisessä kirjeessään,
jossa hän oli sanonut (1 Tess. 5: 1--5), että Herran päivä oli salaa
hiipivä heidän ylitsensä ja huomaamatta kuin varas yöllä, ja että,
vaikkakin toiset hapuilisivat tietämättömyydessä siitä, eivät pyhät
kumminkaan olisi pimeydessä tästä asiasta. Kun Paavali sai tietää
heidän langenneen siihen arveluttavaan eksytykseen, että luulivat
päivän Herran läsnäolemiselle jo tulleen, kirjotti hän heille toisen
kirjeen, joka pääasiallisesti tarkotti tämän erehdyksen korjaamista.
Hän sanoo: "Mutta mitä tulee Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen
ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä,
veljet, ettette anna minkään hengen eikä sanan eikä minkään muka meidän
lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte
mielenne maltin, ettekä niiden peljästyttää itseänne, ikäänkuin Herran
päivä jo _[enestemi] olisi käsissä_. Älkää antako kenenkään vietellä
itseänne millään tavalla. Sillä se päivä _ei tule ennenkuin_ luopumus
[apostasi] tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen
lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, jota
jumalaksi [voimakkaaksi hallitsijaksi] tahi jumaloitavaksi nimitetään,
niin että asetakse Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.
Ettekö muista, että minä, kun vielä olin luonanne, sanoin tämän teille?
Ja nyt te tiedätte mikä häntä pidättää, niin että hän [Kristus] vasta
[määrätyllä] ajallaan ilmestyy. Laittomuuden salaisuus [Kristusta
vastaan] on näet jo vaikuttamassa; jahka vain tulee poistetuksi se,
joka tätä nykyä pidättää; niin _silloin_ ilmestyy tuo laiton, jonka
Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava
[_parousiansa_] läsnäolonsa ilmestyksellä." Paavali saattoi kirjottaa
näin varmasti synnin ihmisen kehittymisestä ennen Herran päivää, koska
hän oli lukenut Danielin ennustusta, johon Herrammekin viittasi (Matt.
24: 15); ja todennäköisesti myös, koska hän itse "näyissään ja
ilmestyksissään" oli saanut nähdä sen suuren hävityksen, jonka tämä
luonne aikaansaisi Seurakunnassa.

On huomattava, ettei Paavali käyttänyt sellaisia vastaväitteitä,
joita nykyaikana kernaasti tuodaan esille sitä väitettä vastaan, että
Herran päivä on alkanut. Hän ei sanonut: "Oi teitä mielettömiä
tessalonikalaisia, ettekö te tiedä, että kun Kristus tulee ovat
silmänne näkevät hänet ja korvanne ovat kuulevat Jumalan kauhistuttavan
pasuunan äänen? ja että sen lisäksi todistaa tätä huojuvat hautapatsaat
ja haudasta kohoutuvat pyhimykset?" Eikö ole itsestään selvää, että jos
sellainen huomautus olisi ollut paikallaan, ei Paavali olisi viipynyt
käyttämästä näin yksinkertaista ja helposti saatua vastaväitettä? Ja,
sitäpaitsi eikö se asianlaita, ettei Paavali käyttänyt tätä todistusta,
todista, ettei sellainen todistus ole, eikä voisi olla, totuuteen
perustuva?

Se seikka, että Paavali koettaessaan niin tarmokkaasti oikaista heidän
erhetystänsä, esitti ainoastaan tämän vastalauseen heidän väitteesensä,
todistaa selvästi, että hän piti heidän käsitystänsä ylipäänsä
Herran päivästä oikeana -- että se saattoi alkaa monen ollessa
tietämättömyydessä siitä, ja että se saattoi tulla ilman ulkonaisia
tunnusmerkkejä. Mutta hänen vastalauseensa ainoa perustus oli, että
_ensin_ on lankeemus tuleva, ja tämän lankeemuksen johdosta, Synnin
ihmisen kehitys -- joka, mikä se sitte mahtanee olla (joko yksityinen
henkilö tahi suuri antikristillinen järjestelmä, jonka hän täten
oleellistuttaa) on nouseva, kukoistava ja alkava taantua -- _ennen_
Herran läsnäolon päivää. Siis, jos ei tämä ainoa vastalause, jonka
Paavali esitti, enää tee estettä -- jos me selvästi voimme nähdä
luonteen olevan todella olemassa, jonka historia jokaisessa
yksityiskohdassaan vastaa profeetallista kuvausta Synnin ihmisestä
olemisensa alusta alkaen nykyiseen aikaan asti -- silloin ei Paavalin
tekemä _ainoa_ vastaväite, joka oli aivan paikallaan sinä aikana, enää
ole mikään tehokas todistus sen väitteen todenmukaisuutta vastaan, että
me elämme Herran päivänä, Herran läsnäolon päivänä. Ja lisäksi, jos
Synnin ihminen voidaan ilmeisesti huomata, jos hänen syntynsä,
kehityksensä ja taantumisensa selvästi saatetaan nähdä, tulee siitä
vielä yksi sitova todistus siihen, mitä edelliset luvut ovat
opettaneet, nimittäin, että me elämme Herran päivänä.



Ennustuksen kuvaus hänestä.


Se, joka tutkii ennustuksia, huomaa, että pyhät kirjat kauttaaltaan
selvästi esittävät Synnin ihmisen, ei ainoastaan antamalla selvää
kuvausta hänen luonteestaan, vaan myös näyttämällä ajat ja paikat hänen
alkamisellensa, kehittymisellensä ja taantumisellensa.

Tätä luonnetta kuvataan hyvin voimakkaasti niissä nimityksissäkin,
joita henkeyttämät kirjailijat antavat sille. Paavali kutsuu sitä
"laittomaksi", "synnin (laittomuuden) ihmiseksi", "laittomuuden
salaisuudeksi" ja "turmeluksen" (tahi "kadotuksen") lapseksi; Johannes
"Antikristukseksi"; profeetta Daniel kutsuu sitä "hävityksen
kauhistukseksi" (Dan. 11: 31; 12: 11); ja meidän Herramme mainitsee
samaa luonnetta "hävityksen kauhistuksena, josta oli sanottu profeetta
Danielin kautta" (Matt. 24: 15) ja jälleen "pedoksi". (Hm. 13: 1--8.)
Tätä samaa luonnetta esikuvattiin myös pienen sarven kautta, s.o.
valtaa, joka nousi hirmuisen pedon päästä, jonka Daniel näki
profeetallisessa näyssä, jolla sarvella oli silmät ja suu, joka puhui
suuria asioita, ja joka edistyi ja taisteli pyhiä vastaan ja sai voiton
heistä. (Dan. 7: 8, 21.) Johannes näki myös tämän luonteen ja varotti
Seurakuntaa sitä vastaan, sanoen: "Te olette kuullut, että Antikristus
tulee." Senjälkeen antoi hän heille neuvoja, miten heidän oli
kartettava Antikristuksen vaikutusta. (1 Joh. 2: 18--27.) Ilmestyskirja
sisältää myöskin suureksi osaksi seikkaperäisen esikuvauksellisen
ennustuksen tästä samasta Antikristuksesta -- vaikkakin me tässä
ainoastaan luomme silmäyksen tähän asiaan jättämällä sen käsittelyn
johonkin seuraavaan osaan.

Nämä erilaiset nimitykset ja lyhyet kuvaukset ilmasevat halpamaista,
viekasta, ulkokultaista, hirmuvaltaista ja julmaa luonnetta, joka
kehittyy keskellä kristittyä Seurakuntaa; ensin madellen eteenpäin ja
ylös aivan vähitellen, sitten nopeasti nousten valtaan ja vaikutukseen,
kunnes saavuttaa maallisen vallan, rikkauden ja kunnian huipun --
sillaikaa käyttäen vaikutustansa totuutta vastaan ja pyhiä vastaan ja
omaksi suurenemiseksensa, ja lopuksi vaateliaasti väittäen omistavansa
erinomaisen pyhyyden ja vallan ja voiman Jumalalta.

Tässä luvussa on aikomuksemme osottaa, että tämä Synnin ihminen on
järjestelmä eikä yksityinen henkilö, kuten monet näyttävät otaksuvan;
että, niinkuin Kristushenkilöön kuuluu totinen Herra ja totinen
Seurakunta, niin on Antikristus matkimisjärjestelmä, johon kuuluu väärä
herra ja luopunut seurakunta, jonka jonkun aikaa sallitaan esittää
totuutta väärässä valossa, harjottaa vilppiä ja _matkia_ todellisen
Herran ja hänen Seurakuntansa valtaa ja tulevaista hallitusta ja
juovuttaa kansat väärillä väitteillä ja vaatimuksilla.

Toivomme voivamme jokaiselle tunnontarkalle lukijalle tyydyttävällä
tavalla todistaa, että tuo suuri, Paavalin mainitsema apostasi, tahi
luopuminen, on tullut, ja että tällä synnin ihmisellä on ollut
kehityksensä, on istunut "Jumalan temppelissä" (todellisessa, eikä
esikuvauksellisessa), on täyttänyt kaikki apostolien ja profeettain
ennustukset hänen teoistaan, luonteestaan, y.m., on ilmestynyt ja on
nyt, vuodesta 1799 alkaen häviämäisillänsä Herran suun hengen
(totuuden) kautta ja tulee _täydellisesti tuhottavaksi_ tänä Herran
vihan ja ilmestymisen päivänä koston tulessa, joka jo on alkanut
liekehtiä.

Ilman vähintäkään halua halventaa toisten käsitystä pidämme kumminkin
tärkeänä osottaa muutamia mahdottomuuksia, jotka esiintyvät tavallisen
mielipiteen yhteydessä Antikristuksesta, että tätä asiaa koskevan
totuuden arvo ja järjellisyys esiintyisivät oikealla tavalla
vastakohtana sille ahdasmieliselle käsitykselle, että joku yksityinen
sananmukainen _ihminen_ tulisi toteuttamaan kaiken sen, mitä Raamattu
ennakolta lausuu tästä luonteesta. Tämä ihminen, sanotaan, tulee niin
lumoomaan koko maailman, että hän muutamissa lyhyissä vuosissa tulee
saavuttamaan kaikkien ihmisten kunnioituksen ja _jumaloimisen_, jotka
ihmiset olisivat niin helposti petettävät, että he uskovat tämän miehen
olevan Jumalan ja uudelleen rakennetussa juutalaisessa temppelissä
palvelisivat häntä Kaikkivaltiaana Jehovana. Kaikki tämä tulee
tapahtumaan salaman nopeudella -- kolmessa ja puolessa vuodessa,
sanotaan, väärin käsittäen esikuvauksellisen ajan kuin väärin tulkiten
esikuvauksellisen "ihmis"-käsitteen. Satumaiset runoelmat ja
hullunkurisimmat lastenmielikuvitukset eivät likimainkaan vastaa niitä
liioteltuja mielipiteitä, joita muutamilla Jumalan kalliilla lapsilla
on, jotka kompastuvat Paavalin sanain _kirjaimelliseen_ tulkitsemiseen,
ja tulevat sen kautta itse soaistuiksi useille kallisarvoisille
totuuksille ja sokaisevat toisia, jotka eksytyksien johdosta, eivät
kykene näkemään tätä valossa, jota ennakkoluulot eivät himmennä. Miten
suuri myötätunto meillä onkaan heitä kohtaan, pakottaa heidän "sokea
uskonsa" hymyilemään, kun he todenteolla luettelevat Ilmestyskirjan
erilaisia esikuvia, joita eivät ymmärrä, sovelluttaen niitä väärällä
tavalla kirjaimellisesti _ihme-ihmiseensä_. Tässä suurimmassa
epäilysten aikakaudessa, minkä maailma on tuntenut, on hän, väittävät
he, kolmen ja puolen vuoden lyhyellä ajalla, näkevä jalkainsa juuressa
koko maailman, palvellen häntä Jumalana, kun roomalaisien Caesarien,
Aleksanderin, Napoleonin, Muhamedin, ja muiden, oli kahlattava veressä
ja käytettävä monta kertaa kolme ja puoli vuotta saavuttamatta
tuhannennenkaan osan siitä, mitä tästä _ihmisestä_ väitetään.

Ja kumminkin oli kaikilla näillä vallottajilla suuren tietämättömyyden
ja taikauskoisuuden edut apunansa, meidän nykyään eläessämme
olosuhteissa, jotka ovat erittäin epäedulliset sellaisen viekkauden ja
petollisuuden kehittymiselle; päivänä, jolloin kaikki, mikä on
_salattua_, ilmaistaan ennen kuulumattomalla tavalla; päivänä, jolloin
kysymyksessä oleva petos on varsin eriskummallista ja naurettavaa,
tullakseen huomioonotetuksi. Meidän aikamme suunnassa on itse asiassa
kunnioituksen puute ihmisiä kohtaan, olkootpa sitten miten hyviä,
lahjakkaita ja kelvollisia tahi olkoon heillä mitä luottamus- ja
valta-paikkoja tahansa. Niin suuressa määrässä on tämä totta enemmän
kuin koskaan ennen, että on tuhatta kertaa uskottavampaa, että koko
maailma tulee kieltämään, että _Jumalaa_ ollenkaan _on olemassa_, kuin
että milloinkaan tultaisiin palvelemaan kanssa-ihmistä Kaikkivaltiaana
Jumalana.

Tätä asiaa ajateltaessa on suurena esteenä se ahdas käsitys, joka
tavallisesti on vallalla _jumala_ sanan merkityksestä. He eivät huomaa,
että kreikkalainen lauseparsi _teos_ (jumala) ei aina tarkota Jehovaa.
Se merkitsee _voimallista henkilöä_, hallitsijaa, ja etenkin
uskonnollista tahi papillista hallitsijaa. Uudessa Testamentissa
käytetään _teos_ sanaa harvoin muutoin kuin Jehovasta, koska apostolit
harvoin, tuskinpa ollenkaan puhuivat vääristä uskonnoista ja sentähden
harvoin koskettelivat heidän pyhiä hallitsijoitaan tahi jumaliaan.
Kumminkin käytetään seuraavissa raamatunpaikoissa sanaa _jumala (teos)_
muista kuin korkeimmasta olennosta, Jehovasta -- nim. Joh. 10: 34, 35;
Apt. 7: 40, 43; 17: 23; 1 Kor. 8: 5.

Jos on selvillä kreikkalaisen _teos_ sanan laajakantoisuus, näkee
kohta, että apostolin lausunto Antikristuksesta -- että hän tulee
asettumaan Jumalan temppeliin esiintyen _Jumalana_ -- ei
välttämättömästi merkitse, että Antikristus koettaisi kohottautua
Jehovan yli, tahi edes asettua Jehovan paikalle. Se sisältää
yksinkertaisesti sen, että hän tulee esiintymään uskonnollisena
hallitsijana harjottaen valtaa toisten uskonnollisten johtajien yli,
väittäen itsellänsä olevan hallitsijaoikeuden. Vieläpä kohottaa hän
itsensä seurakunnassa, joka on Jumalan totinen temppeli, väittäen
omistavansa vallan ja herruuden sen ensimäisenä ja valtuutettuna
johtajana ja toimien sen mukaisesti. Kun kreikan kielessä _teos_ sanaa
käytetään Jehovan erisnimenä, on sillä tavallisesti määrätty artikkeli,
mutta yllämainituissa raamatunpaikoissa, jotka tarkottavat _toisia_
Jumalia, ja kysymyksessä olevassa tekstissä (2 Tess. 2: 4), joka
tarkottaa Antikristusta, ei ole sellaista määräystä.

Kun näkee tämän selvästi, on suuri loukkauskivi raivattu tieltä pois,
ja silloin on valmis etsimään tämän ennustuksen toteutumista oikeassa
suunnassa: huomata Antikristus, mutta ei sellaista, joka väittää
olevansa Jumala, vaatien itseänsä sellaisena palveltavaksi, vaan
sellainen, joka väittää olevansa kirkon ensimäinen, ylin opettaja,
siten riistäen kunnian Kristukselta, joka on Jumalan määräämä Pää,
Herra ja Opettaja.

Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen
kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että
hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat
Herran tulemista _nyt minä hetkenä tahansa_. Miksi eivät kaikki saata
nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran
päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava
ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä
vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti
tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen
entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat
kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana.
Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan _nyt
millä hetkellä tahansa_? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen
kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he
joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka
herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon
päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja
ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.

Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat
käsitykset Herramme tulemisen _tavasta_ emme tapaa mitään
epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan
sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme
tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä
koeteltava.

Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat
ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka
tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen
uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt
nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti
vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen
ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee _Antikristuksen_ nimen. Sellainen
_järjestelmä_ saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai
Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut
sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole
mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi
bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut
sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä
johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina
olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.

Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta,
täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön
sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava
järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta
eli luopumisesta -- sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli
salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan
anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, --
muutamien opettajien halussa olla suurimmat.

Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen
täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin
maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen
esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien
kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä,
jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta,
älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa,
että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi
papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet,
Antikristus. Ei kukaan yksityinen _ihminen_ ole se Antikristus, se
"Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut,
ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä.
Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä
totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla
tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat
vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi
se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko,
pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä
milloinkaan ole kuvattu _ihmisenä_ s.o. _miehisenä_ olentona.
Päinvastoin on aina _nainen_ se kuva, jota käytetään esittämään
päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen
Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka
on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan
Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin
totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden
loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja
ottamaan hänen nimensä -- Kristus -- samalla lailla ei luopunut
seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin
hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen
sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi _vallaksi_, jota väärin on
nimitetty kristikunnaksi -- joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.

Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin
sovitetulle totuudelle -- sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu
olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan
päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen
aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan
valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja
uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen
kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty
luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle --
tuhatvuotiskautena.

Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan
ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka
pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki
ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi
Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja
itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että
siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita,
ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi;
että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa --
tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan,
tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi
haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut
pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin
ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.

Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se,
kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua.
He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota
suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui
Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo
kuiskasi: -- Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja
vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi
Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan
silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino
lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää
heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin
ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole
Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle
ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat
tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on
hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan
Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo
niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin
palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "_odottamaan_"
Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä
näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä
apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme
ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus
käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös
(ajattelivat he) että Seurakunta saa _päämiehen_ -- joka edustaa
poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä --
päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen
vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta
Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan
kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen
näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle
hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa -- nimittäin Herran toinen
tuleminen -- ja uusi toivo anasti sen paikan -- toivo menestymisestä ja
suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien
ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden
kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui
Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka
kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen
sekä opissa että elämässä.

Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin,
kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa
järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien
maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen
valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli
petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen
järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli
Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen
totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On
erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden
mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä
on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa
seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus
on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista.
Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja
uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi
omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen
tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät
väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät
suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan
ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun
jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan
Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on
tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt
olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki,
paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja
suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" -- hämmästyi,
pettyi, hämmentyi -- "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut
Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut
Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä
vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui
hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen
läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin
aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä
edelliseen -- täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen
selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä
petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja
kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma
milloinkaan on tuntenut -- Antikristuksen.

Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee
ensiksi: Kristusta _vastaan_; toiseksi: Kristuksen _sijasta_ (s.o.
valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja
voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta.
Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja
jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen
valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia --
Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan
tässä merkityksessä nimeä _Antikristus_. Se sivuuttaa kaikki sellaiset
viholliset ja käyttää _Antikristus_ nimitystä sen ylempänä mainitussa
toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta _vastaan_, s.o.
sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee
häntä, _anastaen_ oikean Kristuksen _sijan_. Johannes huomauttaa siten:
"Te olette kuulleet, että [_se_] Antikristus [Kreikan kielessä on
määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta
ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron _sen_
erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja
Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota
kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä
sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa
Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet,
ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan
maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen -- ja
siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä:
"Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät
edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään
tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen
mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [_tuon erityisen_]
Antikristuksen henki.

Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme
paavikunnassa: emme Kristuksen _nimen_ vastustamista, vaan Kristuksen
vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen
nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen
luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä
--- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja -- paljon pahempi
julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin
muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä
omallatunnolla menneet harhaan -- "eksyttäen ja itse eksyen."

Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, _mikä_ ja _kuka_ se on ja
ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme
muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti
eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on
tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä
laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien
on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute
pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti
mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta
joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti
luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet
roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän
todistuksensa tai myöntymisensä.



Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.


_Suuri luopumus_. -- Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin
ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta
alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen
seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan
salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, _ennen_ paavikunnan, Synnin
ihmisen, kehitystä -- s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?

Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut
ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit
olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme.
-- [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]

"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin
kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset
tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin
apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä
hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia
säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä
vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine
kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka
oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli
tunkenut tieltään pois."

Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]:
"Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi
neljännellä vuosisadalla] jatkui _suuri ja yleinen turmelus, joka oli
alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin_. Taikausko ja tietämättömyys
laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman
valtansa suurentamiseksi."

Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin
inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen
hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen
jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."

Mosheim seuraa kirjassaan _Kristinuskon Historia_ ("History of
Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä
yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään
alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä."
Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on
mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan
Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti -- jolloin kuolema äkkiä
keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä
otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme
sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen
käsittelyyn tulee. Lordin "_Old Roman Worldista_" (Vanha Roomalainen
Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan
historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja
varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa
laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut
poistetuksi tieltä. Hän sanoo: --

"_Ensimäisellä vuosisadalla_ ei kutsuttu monta viisasta tahi
jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei
viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi
kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä.
Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta
merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen
puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan
ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan.
Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta
puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi
taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden.
Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat
ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin
monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa,
ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein
kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.

"_Toisella vuosisadalla_ ei esiinny muita suurempia nimiä kuin
Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja
Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi
pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran
saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka
olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja
vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me
luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita
väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme
tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja
vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa
laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen.
Seurakunnan _keskuudessa_ oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä,
vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia
riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt
hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli
pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet
_yhteiskunnan hallitsemista_. Mutta he olivat vetäneet puoleensa
hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin.
Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää
kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."


Järjestely vallan tavottelemiseen.

"Tällä vuosisadalla _luotiin kaikessa hiljaisuudessa_ seurakunnan
yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien
keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät
yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja
seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja
maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui
keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa
kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset
vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan
papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä
harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat
gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva
lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden
kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti;
kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja
munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta _laski siten perustuksen
tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa_.

"_Kolmas vuosisata_ näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena.
Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin
kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon
uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut
vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit _järjestettiin_ [s.o.
määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja
uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden,
että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät
piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit
tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen
alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet;
kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää
marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka
pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.

"_Vasta neljännellä vuosisadalla_ -- kun keisarillinen vaino oli
lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, _kun
kirkko yhtyi valtioon_; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun
taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin;
kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi
että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen
alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän
siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka
[uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat
kirkolliskokouksien käskyjä -- alkoivat _arvoluokkiin kuuluvat miehet_
liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien
uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se
alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien
eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen
jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia
että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä
loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit.
Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni
niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien
kunnioitus toi kuvia kirkkoon -- joka oli lähde yleiseen
epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin
komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän
jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman
palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka
jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin
pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä
kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi.
Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin
paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin
paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat
synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän
käytännölliset puolet.

"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja
kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja
tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty
uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla,
joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä
perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä
kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat
tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin
papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille --
kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi,
vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon
hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti
virkaan papistonsa. _Kirkko oli yhtynyt valtioon_ ja uskonnollisia
opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."


Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena
oli Rooman piispa.

"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion
taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto
harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä
korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa
perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. _Seurakunnan
tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa_. Kristillisyys oli
komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä,
taikauskoa ja muodollisuutta."

Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti,
toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat
todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin
sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme,
että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin
lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson,
tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli
paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen
kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely
tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan
Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin _Kristuksen nimessä_ ja,
kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen
hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi
suuri Antikristus -- totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja
uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.



Este poistettu.


Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi
salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä,
kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea
eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee
poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä
historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se
näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että
halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan
valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan,
tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla
se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan,
joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman
hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä
hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän
tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa
polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän
jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja
sellaisena sai hän myös nimityksen _Pontifeks Maksimus_ -- s.o.
ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri
se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka
he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen
"voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille
hallitsijoille. -- Ilm. 13: 2.

Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan
papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan
koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen
Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä
on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen
niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen
ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus,
johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa,
perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän
valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava
se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli
Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista
hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella
istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]:
"On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa
maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi
_paljon korkeammalle_ aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan
aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan
suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta
kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen
kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella.
Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen
vallan alla, keisarillinen _Pontifeks Maksimus_ kunnioitti uskonnon ja
omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena
hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa
kansallis-jumalille.

Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle
oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat
maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä,
että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti
osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle
alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi
salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia
koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus
tarjoutui -- nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja
keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta,
kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.

Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys
olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun
Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin
osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen
otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: --

"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta
tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on,
että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa
ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan
keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten
mieltymyksen itseensä... Maailmallinen kunniantunto osotti tien
keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä
Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta.
Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen
vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi... Mitään erityistä piispaa
ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa.
Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon _Nikean kirkolliskokouksen_,
asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä
viimeksimainittua vastaan. _Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin
kanssa_." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]

"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti
[käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston
kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista
tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon
opit.... Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon
Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa
mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan
suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka
asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II
nid. siv. 269.]

Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan
vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks
Maksimus tuli itsiänsä _siksi tunnustavan_, mutta todellisuudessa
luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä
käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti
kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni,
saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle
valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi -- _Pontifeks
Maksimukseksi_.

Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä
ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi
itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle
paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin,
oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja
vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien
uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat
pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut
useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen
vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon
seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat _suuriarvoisia_
Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei
kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut
ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" -- totisen
vihkiytyneen Seurakunnan -- asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut
taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan,
josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun
kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.

Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen
yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana,
joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt
väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä
hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta
määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä,
tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: --

"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät
virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa
jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa
sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion
palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan
eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä
huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa
huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien
(käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin
komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia
jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta,
jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan
seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt
nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana.
Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja
epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat
piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi
päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta
etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan
hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas
_usko_, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon
vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.

"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa,
Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä
valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti
kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen
hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti
lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa
melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo
Gibbon, että Paavali oli keisarillinen _Dusenario_ tahi prokuraattori,
kahdensadan _sestertian_ vuosipalkalla, -- joka on lähemmä 400,000
markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon
vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen
valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi
julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet
kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen
kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki
seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön
kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa
saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden
kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä,
ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen
jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen
valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli
Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan
kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon
aarteita heille."

Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja
paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä,
paavina -- saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.


Antikristuksen nopea kehitys.

Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä
siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän
maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa
vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.)
Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon
omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn
kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden
testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä
näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja
tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle.
Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden
lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon
aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:

"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia
[seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten
kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä
perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat
myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka
hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti
vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin,
Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa
sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee
lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota
Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten
marttyyrien haudoille."

Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan
vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen
kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä
yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena
eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen
asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon
ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta
kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis _anomaan tunnustusta_
ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä
palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän
vaatimuksensa kantaa arvonimeä _Pontifeks Maksimus_ oli, väittäen, että
koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden
eläville edustajille -- piispoille -- samanlainen kunnioitus. Siitä
huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta
jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä.
[Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]

Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein
askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli
saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa
piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa
kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja,
joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän
voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä,
käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja
ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se
seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten
hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen
nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman
kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies
siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa
kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen
hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen
kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman
nimeäkin kohtaan.

Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455
hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi
kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta
esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän
vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille,
joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän
vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa
itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut
taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin
portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan
päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa,
jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän
kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan
kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan
pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki
valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota
minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa
niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi
pois."

Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti
eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja,
maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko
maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta
kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois
viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä
sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle,
kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä
vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset
piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa
vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee,
väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo
Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan
todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia
näyttää, että vaikka _väärä kunnianhimo_ vaikutti salaisesti pitkän
aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä
sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi
hajota.

Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka
vähitellen tapahtuva _kehitys ja järjestyminen_ salaisuudessa
vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen
kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan
senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu -- vuodesta 539 vuoteen
1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä
vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen
laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä
oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja
maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä
viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.

Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen,
mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa,
huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena.
Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista
maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista
alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi
maailmassa, sanoo hän:

"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman
ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja
ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän
kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen
valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien
kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta
kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden
ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki
juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta,
jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa.
Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin
vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava
vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen
mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen
purppuran loiston.

"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista
itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille
rantamille laski varman perustuksen _ylivallalle, jonka todellisesti
saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta_. Melkeinpä
siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän
mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen,
jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun
maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden
vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa,
jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja
hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa
heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi
vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi
voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta
asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden
kautta."

Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista
pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna,
etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän
hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa
maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä
eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon,
onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman
kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen
hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa
maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle
Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet
_määrätyllä ajalla_ -- Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen
Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien
häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin
alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse
määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan
valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen
Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös
niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi,
ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat
helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen
seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.

Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes
näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä.
"Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän
lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan
lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin
sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko,
joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman
paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat
uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden
petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin
lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun
perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.

Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä
synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden
alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän,
kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti
esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon"
päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli
sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme
nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan
Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on
muistiin kirjotettu.



Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.


Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on
löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden
Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat
Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.

Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja,
(jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita)
kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä
nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me
vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan
määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä
on annettu, nim. _olla jonkun paikalla_, toimia _jonkun asemesta_.
Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa
nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei
ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa
Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan
määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja
täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran -- oikean
_Pontiteks Maksimuksen_ alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu
Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat
luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin
päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen
paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina,
kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen
tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja
tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat
kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena,
vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden
arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat
pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot
juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun
mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän
tekemänsä väitteen kanssa -- niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja
juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä
kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän
vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian."
Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti
alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena
totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan
kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa,
taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia
tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika
nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta,
asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki
sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan
tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen,
tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen
vihollisensa nuolevat tomun" -- tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen
jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä
kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen
edessä ja suudella hänen suurta varvastansa -- ja tätä pidettiin tuon
ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne,
jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet,
omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja
erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä,
Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä
rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne
tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun
Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne,
jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita
siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen
luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena -- sinä
jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet,
oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle.
Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen
lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on
se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran
toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena --
jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan
suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä
on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita,
toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja
enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus,
kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja
ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen,
oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja
yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja
valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa,
että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren
luopumuksen seurauksen -- ennustuksen Antikristuksen -- tuomitessaan
paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka
johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille
ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen
suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta _on
pystytetty_. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla --
järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden
alaiseksi -- toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi
kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen
eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen
alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä
tavalla -- että nimittäin _Kristuksen vallan hallitus_ on nyt, eikä
tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden
ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä
uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen
(maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle --
siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan
sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja
säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen
tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja
maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä
houkuttelevimmiksi _kääntymättömille_, joita he Antikristuksen lailla
ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää
suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he
voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja
kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen
eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus
ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat
nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella
Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se
totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta
nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun
ajattelemme, että se on _Saatanan työtä_, ja kun se on toimitettu
Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta
ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan
valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja
apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien
pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti
hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille
urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen
riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan
seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun
Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman
tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka
myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä
millään muulla tavalla eivät _todellisesti vihkiytyneet_ olisi voineet
tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa
Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän
suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa,
osottaa _Mosheim_ tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla,
I nid. siv. 337: --

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että
Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät
kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi
erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan
vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.]
oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää
saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa
pystyttämisestä, _alkoi_ näiden samojen paimenten ja seurakunnan
palvelijain keskuudessa _se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa
uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia_.
Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä,
että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren
ylimmäisen papin oli, ja että he _siis omistivat kaikki ne oikeudet,
jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille_. Tavallisen
papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä
muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta
asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien
kirkonpalvelijain kanssa."

          ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.
       Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.

Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan _pää_, joka
seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen
seurakunnan _pää_, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on
ruumiin edustaja, ja sen _suu_ puhuu ruumiin puolesta, huomaamme,
niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa
huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm.
13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen
parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen
"silmät kuin ihmisen silmät" -- älykkäisyyden ja pitkänäköisen
politiikan kuva. Tämä "_sarvi_" tulisi erilaiseksi kaikkia muita
valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka
koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien
(tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa.
Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden
kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan
hyvin sattuvia.

"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja
sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi
suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen
majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja
korkeinta vastaan." -- Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.

On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka
kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita
vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella
"sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta
pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta
("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa
suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka
nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut
sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen
vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna,
siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.

Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko
hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme
ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia
kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa
merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää _jokaisesta_ Jumalan
_kunnian loukkaamisesta_. Bouvier määrittelee sen näin: _Rienausta_,
(engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen
luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle -- ja kieltää sitä, mitä hänelle
kuuluu. -- Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut _Blasphemy_ ja
_Blasphemously_. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa
"rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme
ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon
vuoksi emme kivitä sinua, vaan _rienauksen_ tähden, ja koska sinä, joka
olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: -- --
'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt
maailmaan: Sinä rienaat; _sentähden että sanoin:_ Minä olen Jumalan
Poika'?" -- Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61--64.

Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää
onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret
pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat
olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli
Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen
luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon.
Jumalan luonnetta s.o. hänen _nimeääm_, rienattiin tuhansien
eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta,
joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia,
jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita",
edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa,
rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen
paikalla -- joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen
ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä
historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista,
näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen
päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.

Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen,
kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur
Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin
kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville;
ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä
entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on
koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: --

    "Kaikista päistä jumalallisin."
    "Kaikkien isien pyhä isä."
    "Kaikkien pappien korkein pontifeks."
    "Kristinuskon tarkastaja."
    "Ylipaimen -- paimenten paimen."
    "Kristus voitelun kautta."
    "Aabraham patriarkan arvon perustuksella."
    "Melkisedek arvonsa puolesta."
    "Mooses valtansa puolesta."
    "Samuel tuomarinviran puolesta."
    "Ylimmäinen pappi, korkein piispa."
    "Piispojen ruhtinas."
    "Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta."
    "Taivaan valtakunnan avaimenkantaja."
    "Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks."
    "Kristuksen sijainen."
    "Yksinvaltias pappi."
    "Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää."
    "Yleisen seurakunnan päällikkö."
    "Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks."
    "Herran huoneen johtaja."
    "Apostolinen herra ja kaikkien isien isä."
    "Esipappi ja opettaja."
    "Sielunlääkäri."
    "Kallio, jota eivät helvetin portit voita."
    "Erehtymätön paavi."
    "Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."

Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat
esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä,
jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius
III:lle, vuonna 1150: --

"Kuka sinä olet? -- Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet
piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel
hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta,
Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek,
Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran
puolesta, Pietari voiman puolesta, _Kristus voitelun kautta_. Sinä olet
se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On
tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta
sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri
tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. -- -- -- Toisten
valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi
ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin
voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet
pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun
oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle
annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."

Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille
paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella
mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.

Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on
yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että
jokaisen inhimillisen olennon _autuudelle_ on _välttämätöntä_ olla
roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka
vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien _isien isäksi_,
tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille
vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen:
suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan;
molemmat suuret, mutta toinen suurempi. '_Taivaan vahvuuteen_, se on
yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi
virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se,
joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka
hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on
erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat
hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin
suurempaan etevyyteen.

Florensin arkkipiispa, pyhä Antonius, viitattuaan Ps. 8: 5--9: "Sinä
teit hänen vähää vähemmäksi enkeleitä", j.n.e., ja sovitettuaan sen
Kristukseen, siirtää sovituksen paaviin seuraavin sanoin: -- "Ja koska
hän jätti meidät ruumiillisella läsnäolollansa, jätti hän sijaisensa
maan päälle, s.o. korkeimman pontifeksin, jota kutsutaan paaviksi, joka
merkitsee isäin isä; niin että näitä sanoja saatetaan syyllä sovittaa
paaviin. Sillä paavi on, niinkuin Hostiensis sanoo, suurempi ihmistä,
pienempi enkeleitä, koska hän on kuolevainen; kumminkin on hänen
valtansa ja voimansa suurempi. Sillä enkeli ei saata pyhittää
Kristuksen ruumista ja verta, eikä myöskään vapauttaa tahi sitoa, jonka
vallan korkein aste kuuluu paaville; eikä enkeli saata määrätä tahi
myöntää synninpäästöä. Hänet on kruunattu kirkkaudella ja kunnialla;
ylistyksen kunnialla, sillä häntä ei kutsuta ainoastaan autuaaksi, vaan
kaikkein autuaimmaksi. Ketä epäilyttäisi kutsua sitä autuaaksi, jonka
korkein kunnia on korottanut. Hän on kruunattu kunnioitusosotuksen
kunnialla, jotta uskolliset suutelisivat hänen jalkojansa. Suurempaa
kunnianosotusta ei saata olla. -- '_Kumartakaa hänen jalkainsa
astinlaudan edessä_!' (Ps. 99: 5.) Hän on kruunattu vallan suuruudella,
sillä hän saattaa tuomita kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei saata häntä
tuomita, ellei huomata uskosta luopuneeksi [Antikristuksen uskosta
tietenkin]. Sentähden on hän kruunattu kolmenkertaisella kultakruunulla
ja 'asetettu käsitekojensa herraksi', hallitsemaan ja vallitsemaan
kaikkia alamaisia. Hän avaa taivaan, lähettää syyllisen helvettiin,
vahvistaa valtoja ja järjestää koko papiston."

Lateranin kokous antoi ensimäisessä istunnossaan paaville nimityksen
"maailmankaikkisuuden ruhtinas"; toisessa istunnossaan nimitti se häntä
"papiksi ja kuninkaaksi, jota kaiken kansan on kumarrettava ja joka on
hyvin Jumalan kaltainen", ja viidennessä istunnossa sovitti se
ennustuksia Kristuksen ihanasta hallituksesta Leo X:een seuraavin
sanoin: "Älä itke sinä Siionin tytär, sillä katso, Jalopeura Juudan
suvusta, Daavidin juuresta; katso Jumala on sinulle herättänyt
Vapahtajan."

Ferrarin _Ecclesiastical Dictionarystä_ (kirkollisesta sanakirjasta),
joka on tunnettu arvokas roomalais-katolinen lähde, esitämme seuraavan
supistetun ääriviivapiirroksen paavillisesta vallasta, sellaisena kun
se on _papa_ (paavi) sanan alla, toisessa luvussa: --

"Paavilla on sellainen arvokkaisuus ja ylevyys, ettei hän ole
pelkästään ihminen, vaan Jumalan kaltainen, ja Jumalan sijainen
[edustaja]... Paavi on sentähden kruunattu kolminkertaisella kruunulla,
taivaan, maan ja helvetin kuninkaaksi. Niin, paavin korkeus ja valta
eivät ole ainoastaan taivaallisten, maallisten ja maanalaisten
kappalten yläpuolella, vaan hän on myös enkelien yläpuolella ja heitä
etevämpi; jotta jos olisi mahdollista että enkelit saattaisivat eksyä
uskosta tahi omistaa eriäviä mielipiteitä, saattaisi paavi tuomita ja
asettaa heidät pannaan... Hänellä on sellainen arvokkaisuus ja valta,
_että hän istuu samalla tuomioistuimella Kristuksen kanssa_; niin että
mitä ikänä paavi tekee, näyttää se lähtevän Jumalan suusta... Paavi on
niinkuin Jumala maan päällä, Kristuksen uskollisien ainoa ruhtinas,
kaikkien kuninkaiden suuri kuningas, jolla on vallan täydellisyys;
_jolle maan ja taivaan valtakunnan hallitus on uskottu_." Hän lisää
edelleen: -- "Paavilla on niin suuri valtuus ja voima, että hän saattaa
muodostella, selittää ja tulkita jumalallista lakia." "Paavi saattaa
joskus vastustaa jumalallista lakia supistamalla sitä, selittämällä
sitä, j.n.e."

Siis Antikristus ei ainoastaan koettanut vahvistaa Seurakunnan valtaa
_ennen_ Herran _aikaa_, vaan oli hänellä kyllin rohkeutta koettaa
"vastustaa" ja muodostaa jumalallisia _lakeja_ sitä mukaan kun hänen
tarkotuksilleen oli soveliasta. Miten selvästi hän tällä tavoin
täyttikään ennustuksen, joka enemmän kuin tuhatta vuotta aikasemmin
selitti: -- "Hän aikoo muuttaa _ajat_ ja _lain_." -- Dan. 7: 25.

Eräässä käskykirjeessä eli julistuksessa, selittää Sekstus V: --

"Ijankaikkisen Kuninkaan mittaamattoman vallan antama valtuus Pyhälle
Pietarille ja hänen seuraajilleen, on kaikkien maallisien kuninkaiden
ja ruhtinaiden valtaa ylempänä. Se langettaa muuttumattoman tuomion
heidän kaikkien yli. Ja jos hän huomaa jonkun heistä vastustavan
Jumalan asetuksia, kostaa hän ankarammin heille, kukistaen heidät
valtaistuimeltansa, miten mahtavia lienevätkään, ja syöksee heidät
kopeilevan Lusiferin palvelijoina maan syvimpään paikkaan."

Eräs paavi Pius V:n käskykirje nimeltään: -- "Englannin kuningattaren,
Elisabetin, ja hänen liittolaistensa kiroustuomio ja pannaan paneminen
-- ynnä siihen liittyvät muut rangastukset", kuuluu seuraavasti: ---
"Hän, joka korkeudessa hallitsee, jolle on annettu kaikki valta
taivaassa ja maan päällä, antoi ainoan pyhän, yhteisen apostolisen
kirkon ja seurakunnan (jonka ulkopuolella ei mitään pelastusta ole)
Pietarin, apostolien ruhtinaan, ja Pietarin seuraajan, Rooman Piispan
haltuun, että sitä hallittaisiin täydellisellä vallalla. Hänet yksin
hän teki kaikkien kansojen ja valtakuntien ruhtinaaksi, repimään,
särkemään, hukuttamaan, kukistamaan, istuttamaan ja rakentamaan."

Pyhä Bernhard väittää, "ettei kukaan paitsi Jumalaa, ole _paavin
kaltainen_, ei taivaassa eikä maan päällä."

"Keisari Konstantin", sanoo paavi Nikolaus I, "lahjotti paaville
nimityksen Jumala: sentähden ollen Jumala, ei häntä kukaan ihminen
saata tuomita."

Paavi Innosentius III sanoi: -- "Paavilla on totisen Jumalan paikka;"
ja kanoninen laki nimittää reunamuistutuksessa paavia: "Meidän Herra
Jumalamme."

Innosentius ja Jakobatius sanovat, että "paavi voi tehdä melkein
kaikkia mitä Jumala voi tehdä", Desiuksen hyljätessä sanan _melkein_
tarpeettomana. Jakobatius ja Durand selittävät, "ettei kukaan uskalla
sanoa hänelle, yhtä vähän kuin Jumalallekaan: 'Herra mitä sinä teet'?"
Ja Antonius kirjotti: --

"Hän [paavi] saa määrätä mitä yhteiseen hyvään tulee ja raivata
pois tieltä mikä estää tätä tarkotusperää, niinkuin paheita,
väärinkäytöksiä, jotka vierottavat ihmisen pois Jumalasta... Ja tämä
Jeremian 1: 10 mukaan. [Tässä omistetaan taas Antikristukselle
ennustus, joka kuuluu Kristuksen tuhatvuotisvaltakuntaan]: 'Katso, minä
panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle, repimään,
särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan', mitä paheisiin tulee;
'rakentamaan ja istuttamaan', mitä hyveisiin tulee... Mitä paavin
valtaan tulee niiden yli, jotka ovat helvetissä, joita kuvataan kalojen
kautta meressä (Ps. 8. --) koska, niinkuin kalat alituisesti ajautuvat
sinne ja tänne meren aaltojen mukana, nekin ovat, jotka ovat
kiirastulessa, rangastuksen kärsimyksien liikuttamia -- on Jumala
pannut paavin alle kalatkin meressä, se on, ne, jotka ovat
kiirastulessa, että hän antaisi heille helpotusta synninpäästön kautta.

"Pakanatkin ovat paavin alle annetut, joka johtaa maailmaa Kristuksen
sijassa. Mutta Kristuksella on täysi valta jokaisen luodun yli. Paavi
on Kristuksen sijainen, eikä kukaan saata luvallisesti kieltäytyä häntä
tottelemasta, niinkuin ei kukaan saata kieltäytyä tottelemasta
Jumalaa.... Paavi saattaa rangasta pakanoita ja raakalais
kansoja... Ja vaikka pakanoita ei saata rangasta hengellisellä
pannaanjulistamisrangastuksella ja muilla sellaisilla rangastuksilla,
saattaa kirkko kumminkin rangasta heitä rahallisilla rangastuksilla ja
ruhtinaat saattavat rangasta heitä myös ruumiillisesti... Kirkko
saattaa, välillisesti, rangasta juutalaisia hengellisillä
rangastuksilla, julistamalla pannaan kristittyjä ruhtinaita, joiden
alamaisia juutalaiset ovat, _jos nämä laiminlyövät rangasta heitä
ajallisilla rangastuksilla_, kun he tekevät pahaa kristityille... Jos
joidenkuiden kääntymyksiä _haluttaisiin_, saattaa heitä pelottamalla ja
ruoskimalla pakottaa, ei tosin ottamaan vastaan uskoa, mutta olemaan
vastustamatta uskoa omapäisen tahtonsa kautta. Uskottomien
käännyttämisessä on Jumalan tuomiota seurattava."

Tässä on esimerkki siitä miten eksytys opissa kasvattaa vääryyttä.
Ihmisiä saattaa helposti johtaa harjottamaan kaikenlaista julmuutta ja
sortoa, kun vaan ensin tulevat vakuutetuksi, että he sellaisia
ilkitöitä tekemällä, tulevat enemmän Jumalan kaltaisiksi -- Jumalan
seuraajiksi. Ihmeellistä on, että ihmiset ovat niinkin ystävällisiä ja
siivoja kuin ovat, kaikkien niiden väärien ja kauheiden käsityksien
vallitessa Jumalan suunnitelmasta ihmiskuntaan nähden, joilla Saatana
on sokaissut ja lumonnut heidät paavillisen eksytyslähteen kautta, ja
johtanut heidät tielle, josta heidän langennut luontonsa pitää. Jatkaen
lisää sama kirjailija: --

"Paavin valtaa harjotetaan myös kerettiläisten ja lahkolaisten yli,
joita myös kuvataan härjillä, koska he vastustavat totuutta ylpeyden
sarvilla. Jumala on asettanut nämäkin paavin jalkain alle rangastaviksi
_nelinkertaisella tavalla_, nim. pannaan julistamisen, mestaamisen,
maallisen omaisuuden riistämisen ja sotilaallisen vainoamisen kautta.
Kumminkin pidetään heitä ainoastaan silloin kerettiläisinä, kun he
kieltäytyvät muuttamasta turmiotatuottavia oppejaan ja ovat valmiit
itsepäisesti puolustamaan niitä... Paavi saattaa määrätä ja valita
keisarin. Keisari on paavin palvelija (ministeri), ollessansa samalla
_Jumalan_ palvelija, _jonka sijainen paavi on_; sillä Jumala on
määrännyt keisarin paavin palvelijaksi... Minusta aivan oikeudella
sanotaan, että paavilla, Kristuksen sijaisella, on yleinen tuomiovalta
hengellisissä ja maallisissa asioissa koko maailmassa _elävän Jumalan
sijasta_."

Seuraavat lausunnot paaveista, jotka eräs huomattu englantilainen
kirjailija H.G. Guinnessen on ottanut Foks'in teoksesta "Acts and
Monuments" (Asiakirjoja ja muistomerkkejä), ansaitsevat huomatun
paikan; ja sydämestämme saatamme yhtyä tämän kirjailijan arvosteluun
tästä järjestelmästä, jonka suusta lähtee sellaisia puheita, kun hän
sanoo: -- "Jos 'se, joka ylentää itsensä on alennettava', mikä alennus
saattaa olla tällaisen itsensä ylentämisen vertainen, kun tämä on?"

"Jonkatähden, koska sellainen valta on annettu Pietarille ja minulle
Pietarissa ollen hänen seuraajansa, ken on se koko maailmassa, jonka ei
ole oltava tottelevainen minun säädöksilleni, minun, jolla on sellainen
valta taivaassa, helvetissä ja maan päällä, elävien ja myöskin
kuolleiden seassa... Sen tuomiovallan nojalla, joka kuuluu tälle
avaimelle, on minun valtani täydellisyys niin suuri, että kaikkien
muiden ollessa alamaisia -- niin itse keisarienkin on alistettava
minulle tekojensa toimeenpanemisen -- minä yksin en ole kenenkään
luodun olennon alamainen, en, en edes oman itsenikään; siten on minun
paavillinen majesteettini aina vähentymätön; minä seison kaikkien
ihmisien yli, jota heidän kaikkien on toteltava ja seurattava, jota ei
kukaan ihminen saa tuomita eikä syyttää mistään rikoksesta, kukaan muu
ei saa panna minua viralta pois kun minä itse. Kukaan ei saa julistaa
minua pannaan, ei edes vaikka seurustelisin pannaan julistettujen
kanssa; sillä ei mikään voi sitoa minua; jolle ei kukaan saa
valehdella, sillä se, joka valehtelee minulle on kerettiläinen ja
pannaan julistettu henkilö. Siten osottautuu, että se pappeuden
suuruus, joka alettiin Melkisedekissä, juhlallistutettiin Aaronissa,
täydellistytettiin Kristuksessa, tuli edustetuksi Pietarissa,
_korotettiin yleiseen tuomiovaltaan ja ilmestyi paavissa_. Niin että,
tämän minun _pappeuteni korkeamman arvon kautta_, jossa minun alleni
kaikki on annettu, minussa näyttää hyvin toteutuvan, mitä sanottiin
Kristuksesta: 'Sinä olet pannut kaikki hänen jalkainsa alle.'

"Samoin on myös ymmärrettävä, että tämä kirkon piispa aina on hyvä ja
pyhä. Niin, jos hän vaikka lankeaisi miesmurhaan taikka aviorikokseen,
saattaa hän tehdä syntiä, mutta sittenkään ei häntä saateta syyttää,
vaan pikemmin suotava anteeksi Simsonin murhan, hebrealaisten varkauden
ja muiden laisina. Koko maa on minun hiippakuntani, ja minä olen
kaikkien ihmisten hengellinen tuomari, kun minulla on kaikkien
kuninkaiden Kuninkaan valta alamaisten yli. Minä olen kaikki kaikessa
ja kaikkien yli, niin että Jumalalla itsellään ja minulla Jumalan
sijaisella, molemmilla on sama konsistorio (piispanoikeus), ja minä
kykenen tekemään melkein kaikkea, mitä Jumala voi tehdä. Kaikissa,
missä minua haluttaa, on minun tahtoni pidettävä järkevänä, sillä minä
saatan lain kautta vapauttaa laista ja väärästä tehdä oikean
parantamalla ja muuttamalla lakeja. Miksi, jos näitä, mitä minä teen,
ei sanota ihmisen tekemäksi, vaan Jumalan -- _miksi muuksi saatatte
tehdä minut kuin Jumalaksi?_ Jos taas, Konstantin kutsuu ja laskee
kaikki esipapit jumaloiksi, näytän minä siis, ollen ylempänä kaikkia
esipappeja, tämän syyn nojalla, _olevan ylempi kaikkia Jumalia_. Jonka
vuoksi ei ole ihme, jos minun vallassani on muutella aikaa ja aikoja,
muuttaa ja kumota lakeja, päästää kaikesta, _niin, vieläpä Kristuksen
käskyistäkin_; sillä kun Kristus käskee Pietarin pistämään miekkansa
tuppeen ja varottaa opetuslapsiansa käyttämästä minkäänlaista
ulkonaista väkivaltaa kostaakseen itsiänsä, kirjotan minä, paavi
Nikolaus, Ranskan piispoille ja kehotan heitä vetämään ulos maalliset
miekkansa... Ja koska Kristus itse oli läsnä häissä Galilean Kaanaassa,
kiellän minä, paavi Martin, etevyydessäni hengellistä papistoa olemasta
läsnä hääjuhlissa, tai myös menemästä naimisiin. Sen lisäksi, koska
Kristus käskee meitä lainaamaan voittoa toivomatta, enkö minä, paavi
Martin, päästä siitä? Miksi puhuisin murhasta; kun saatan toimia niin,
ettei murha ole murha tahi miestappo, jos lyö pannaan julistetun
kuoliaaksi? Samaten luonnon lakeja ja apostoleja kohtaan, niin myös
apostolien asetuksiin nähden, minä saatan päästää ja päästän; sillä
missä he asetuksissansa käskevät, että pappi on pantava viralta pois
huorinteon vuoksi, muutan minä, Sylvesterin valtuuden nojalla, tämän
käskyn ankaruuden, huomioon ottaen, että ihmisten mielet ja samoin
ruumiit ovat heikommat nyt, kuin ne silloin olivat... Jos teitä
haluttaa kuulla lyhyesti lueteltuina kaikki sellaiset tapaukset, jotka
oikeastaan kuuluvat minun paavilliselle tuomiovallalleni, ja jotka
nousevat viiteenkymmeneenyhteen kohtaan, joihin älköön kukaan muu kuin
minä itse sekaantuko, tahdon luetella ne." [Sitte seuraa luettelo.]

"Koska nyt olen kyllin selittänyt valtaani maan päällä, taivaassa,
kiirastulessa, miten suuri se on ja kuinka täydellinen se on, kun saa
sitoa, päästää, käskeä, luvata, valita, vahvistaa, vapauttaa, tehdä
tehdyn tekemättömäksi j.n.e. niin tahdon nyt vähän puhua rikkauksistani
ja suurista omistusalueistani, että jokainen saisi nähdä minun
varallisuuteni ja ylellisen runsauden -- korkoja, kymmenyksiä, veroja;
minun silkkini, minun purppuraiset piispanhiippani, kruununi, kultani,
hopeani, helmeni ja jalokiveni, läänitykseni ja maatilani. Sillä
minulle kuuluu ensinnäkin Rooman keisarillinen kaupunki; Lateranin
palatsi, Sisilian kuningaskunnan minä omistan; Apulia ja Kapua ovat
minun. Samoin Englannin ja Irlannin kuningaskunnat, eivätkö ne ole,
tahi eikö niiden tulisi olla veronalaisia minulle? Näihin lisään myös,
paitsi muita läänejä ja maita sekä Itä- että Länsimailla, pohjasta
etelään, näiden valtojen nimet." [Tässä seuraa pitkä luettelo.] "Miksi
minä tässä puhuisin jokapäiväisistä tuloistani, esikoishedelmistäni,
annaateistani, piispan viitoistani, anekirjeistäni, käskykirjeistäni,
rippituoleistani, vapautus- ja käskykirjeistä, testamenteista,
etuoikeuksista, vero-oikeuksista, kirkollisista eläkkeistä,
uskonnollisista laitoksista ja semmoisista, jotka kaikki nousevat
melkosiin rahamääriin... ja vaan osaksi saatetaan arvata, mitä nämä
tuottavat minun aarrearkkuihini... Mutta miksi minä Saksasta puhun, kun
koko maailma on minun pitäjäni, niinkuin kirkkolain opettajat sanovat,
ja jota kaikki ovat velvolliset uskomaan. Sen tähden, minä lopetan
niinkuin minä alotin, käskien, selittäen, julistaen, että _jokaisen
ihmisolennon autuudelle on välttämätöntä olla minulle alamainen_."

Monet meidän aikanamme uskovat, että tämä paavikunnan kehuskeleminen
kuuluu ainoastaan kaukaiseen menneisyyteen, ja että suuri muutos on
tapahtunut tässä järjestelmässä viime aikoina; mutta hiukkanenkaan
ajatusta ja huomiokykyä osottavat, että nämä paavikunnan mielipiteet
edelleen ovat muuttumattomat. Meidän on myös muistettava paavikunnan
ainaisen väitteen olevan, että sen opit ovat muuttumattomat; että
paavien ja kirkonkokouksien päätökset ovat _erehtymättömät_; ja että
nykyinen katolinen kirkko vielä pitää pyhinä noita päätöksiä, jotka
huokuvat rienausta Jumalaa kohtaan ja hänen pyhiensä vainoamista.
Muutos paavikunnassa on ainoastaan vallan kadottaminen, joka
aikaansaatiin sen heräämisen kautta, joka ilmeni uskonpuhdistuksessa.
Tahto on vielä tallella, mutta kyky tehdä sitä on rajotettu tiedon ja
vapauden lisäännyttyä, jossa Raamattu on ollut pääasiallinen tekijä,
Antikristus "tehdään vähitellen voimattomaksi" totisen Kristuksen "suun
hengen" -- hänen Sanansa kautta. Pian tulee Immanuelin _läsnäolon_
kirkas valo perinpohjin hävittämään tuon suurisuisen jäljittelemisen,
ja täydellisesti pelastamaan maailman niistä kahleista, joissa sen
petolliset väitteet ja eksytykset ovat pitäneet sitä.

Esimerkkinä nykyajan pöyhkeilemisestä huomattanee, että nykyinen paavi
noustessaan paavilliselle valtaistuimelle otti arvonimen Leo XIII ja
kohta sen jälkeen nimitti itsensä: "_Leo de triba Juda_" -- s.o.
"Juudan suvun jalopeura", joka on yksi todellisen pään arvonimistä. Hän
ei siis ole, mitä pöyhkeileviin vaatimuksiin tulee, jälellä niistä,
joilla oli sama virka pimeällä keskiajalla.

Seuraava muodollisuus nimeltä "_rukouspalvelus_" on vielä osa niistä
menoista, jotka ovat yhdistetyt uuden paavin virkaanasettamiseen. Uusi
paavi, Valkosiin puettuna, monilukuisten kimaltelevien jalokivien
koristelemana, punasissa kengissä, joissa solkien asemesta on suuret,
kultaiset ristit, talutetaan alttarin ääreen, jossa hän polvistuu. Sen
jälkeen "nousee paavi ja hänen pitäessä paavinhiippaa päässään,
nostavat kardinaalit hänet ja asettavat hänet alttarivaltaistuimelle
istumaan. Eräs piispoista polvistuu, ja _Te Deum'in_ [O Jumala me
ylistämme sinua] laulaminen alkaa. Sill'aikaa suutelevat kardinaalit
paavin jalkoja, käsiä ja kasvoja." Eräässä, paavillisessa rahapajassa
tehdyssä rahassa, joka esittää tätä juhlamenoa, on sanat: "Sitä, jonka
he loivat, rukoilevat he."

Kardinaali Manning, paavikunnan etevin edustaja Englannissa, hyväksyy
seuraavan pykälän katolisessa uskossa, johon hän kiinnittää yleisön
huomion: --

"Me selitämme, väitämme, määräämme ja lausumme, että jokaisen ihmisen
autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille
alamainen." Ja eräässä painetussa esitelmässä esittää hän paavin
lausuvana: "Minä väitän olevani korkein tuomari ja ihmisten
omientuntojen johtaja; maanviljelijän, joka kyntää peltoansa, ja
ruhtinaan, joka istuu valtaistuimella; perheen, joka elää
yksityiselämän varjossa, ja lakimiehen joka laatii lakia valtakunnille.
Minä olen oikean ja väärän ainoa, viimenen, korkein tuomari."

Emmehän myöskään, tarkastaessamme uudenaikaisia esimerkkejä paavikunnan
"pöyhkeilevistä turhuuden sanoista", saa sivuuttaa Roomassa vuonna
1870 pidetyn yleiskristikunnallisen kokouksen eli vatikaanisen
kirkolliskokouksen merkillistä päätöstä paavin erehtymättömyydestä.
Tosin on ennen silloin tällöin tapahtunut, että ylpeämieliset paavit
ovat väittäneet olevansa erehtymättömiä; ja piispat ja ruhtinaat,
jotka tahtoivat imarrella heidän ylpeyttään, olivat todella nimittäneet
heitä sellaisiksi selityksessään: "Sinä olet toinen Jumala _maan
päällä_;" mutta, paavilliselle kokoukselle tällä valistuneella
yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sallittu rauhallisesti ja
kylmäverisesti ilmottaa maailmalle, kuinka suuri tämä "jumala maan
päällä" on -- että hän on _melkein_ yhtä täydellinen kuin toinen Jumala
taivaassa; että hän yhtä vähän kuin toinenkaan, saattaa erehtyä; että
paavi _ex cathedra_ (paavillisen valtuutensa) lausunnoissa on
_erehtymätön_ -- ei saata erehtyä.

Äänestys toimitettiin 13 päivänä heinäkuuta 1870, ja 18 päivänä
julistettiin päätös muodollisesti, juhlamenoilla suuressa Pyhän
Pietarin kirkossa Roomassa. Seuraavaa Tri J. Cummingin Lontoossa
antamaa selostusta tapahtumasta luettanee mielenkiinnolla.
Hän sanoo: --

"Paavi oli antanut laitattaa suurenmoisen valtaistuimen itäisen akkunan
eteen Pietarinkirkossa ja koristautunut täydellisellä jalokivien
kimaltelulla ja oli kirjavissa puvuissa olevien kardinaalien,
patriarkkain ja piispojen ympäröimänä aikaansaadakseen loistavan
näytelmän. Hän oli valinnut varhaisen aamuhetken ja itäisen akkunan --
että nouseva aurinko heittäisi säteensä kokonaan hänen loistolleen ja
sen kautta valo taittuisi ja heijastuisi hänen timanteistaan,
rubiineistaan ja smaragdeistaan niin, että hän näyttäisi olevan, ei
ihminen, vaan se, miksi päätös julisti hänet, sellainen, jolla oli
kaikki Jumalan kirkkaus... Paavi asettui aikaseen paikalleen itäisen
akkunan ääressä -- -- -- mutta aurinko kieltäytyi -- -- paistamasta.
Synkkä sarastus muuttui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi hämäräksi.
Häikäisevää virvaloistoa ei saatettu esittää. Luulotellun Jumalan
vanhat silmät eivät nähneet lukea päivän valolla ja hänen oli
lähetettävä noutamaan kynttilöitä. Kynttilän valo rasitti liiaksi hänen
näköhermojaan, ja hänen oli jätettävä lukeminen eräälle kardinaalille.
Kardinaali alkoi lukea yhä pimetessä, mutta hän ei ollut ennättänyt
montakaan riviä, ennenkuin pikimustasta pilvestä iski sellainen leimaus
punasta tulta ja kuului sellainen jyräys, jota ei Roomassa ennen ole
kuultu. Kauhu valtasi kaikki. Lukeminen taukosi. Eräs kardinaaleista
juoksi vavisten ylös tuoliltansa huutaen: 'Se on Jumalan ääni, joka
puhuu Siinain jylinällä'."

Antikristuksen rienaavien vaatimuksien joukossa on muistettava useita
sen opeista, erityisesti oppia messusta, josta aijomme huomauttaa
eräässä myöhemmässä osassa. Me sivuutamme pyhimyksien ja Marian
palvomisen ja kiinnymme muutamiin vielä surkeampiin eksytyksiin.

_Kirkon erehtymättömyys_ oli ensimäisiä ja raivasi tietä toisille. Se
esitettiin, ennenkuin paavinvalta tuli tunnustetuksi. Se on ollut mitä
vakavimmanlaatuinen harhaoppi ja on sulkenut tien eksytyksien
oikaisuille, kun niitä jälkeenpäin huomattiin. Se on asettanut
kirkonkokouksien päätökset kaiken tutkimuksen ja vastaväitteen
yläpuolelle, vaikka niitä olisi tehty järjen tahi Raamatun
perustuksella ja on tehnyt inhimillisen tietämättömyyden ja
väärinkäsitykset _ojennusnuoraksi uskolle_, Jumalan sanan -- Raamatun
-- asemesta; sillä kun kerran oli myönnetty, että kirkolliskokous oli
_erehtymätön_ (ei voinut erehtyä), oli kaikki taivutettava
yhtäpitäväksi sen kanssa. Ja jokainen kirkolliskokous piti pakollisena
velvollisuutenaan, ettei tekisi mitään päätöksiä, jotka olisivat
ristiriidassa edellisien kirkonkokouksien päätöksien kanssa; ja ne,
jotka tekivät toisin, olivat vaarassa joutua hyljätyiksi. Siis ei voitu
eksytystä, kun se kerran oli tullut vahvistetuksi, kieltää eikä edes
jättää. Raamattua ja järkeä oli selitettävä ja väännettävä, jotta
sopisivat yhteen erehtyväisten ihmisten _erehtymättömien_ päätöksien
kanssa. Eipä ihme, että huomattiin tarvittavan hyvin asiantunteva
jumaluusoppinut tulkitsemaan Raamattua saadakseen sitä sopimaan yhteen
erehtymättömien päätöksien kanssa. Eikä myöskään ihme, että Antikristus
viisauksissaan --

_Karkotti Raamatun maanpakoon_. Paavikunnan historia osottaa selvästi,
että samalla kertaa, kun se julkisesti tunnusti kunnioittavansa
Raamattua Jumalan sanana, on se pitänyt sitä syrjässä ja pitänyt omia
_erehtymättömiä sanojansa_ etusijassa. Mutta ei sillä hyvä; vaan se on
täydellisesti julistanut Jumalan Sanan pannaan, sopimattomana ja
vaarallisena kansan luettavaksi, jotta heidän omilla erehtymättömillä
sanoillansa olisi yksin päätösvalta. Se tiesi kyllä Raamatun olevan
vaarallisen sen vallalle ja että se alituisesti tuomitsi sen rienaavia
vaatimuksia.

Paavikunnan vallan päivinä kohdeltiin kansan Raamatun omistamista tai
lukemista rikoksena. Kirjapainotaito ja opin yleinen henkiinherääminen,
joka oli sen seuraus noin viidennellätoista vuosisadalla, vaikutti,
että Raamattu nousi ylös siitä kuolleitten kielien haudasta, jossa
Antikristus oli pitänyt sitä niin kauvan kätkössä, kieltäessänsä sen
kääntämistä ankarien rangaistusten uhalla. Ja kun valvovan
itsenäisyyden henki levitti sitä vieraille kielille kansan keskuuteen,
ei Raamatun polttaminen ollut mitään tavatonta; ja pitkät ja äänekkäät
olivat ne säälimättömät kiroukset, jotka lähtivät Vatikaanista niitä
itsekylläisiä syntisiä kohtaan, jotka uskalsivat kääntää, antaa ulos ja
lukea Jumalan sanaa.

Kun Wycliffe antoi ulos käännöksensä, lähetti paavi Gregorius Oxfordin
yliopistolle Englannissa käskykirjeen tuomitsemaan kääntäjää
sellaisena, joka on "langennut kammottavanlaiseen jumalattomuuteen."
Tyndalen käännös tuomittiin myös; ja kun Luther julkaisi saksalaisen
käännöksensä, lähetti paavi Leo X käskykirjeen häntä vastaan. Kumminkin
meni työ ihanasti ja varmasti eteenpäin: Raamatulla piti olla
täydellinen ylösnouseminen ja oli aijottu valaisemaan ihmisiä
jokaisessa kansassa ja kielessä. Vähitellen käsitti Rooman kirkko tämän
ja päätti sentähden sallia Raamatun kääntämisen uusille kielille, mutta
sen tuli toimittaa katolilaiset kääntäjät katolilaisilla selityksillä.
Näitä painoksia ei kumminkaan olisi jätettävä kansan käsiin, paitsi
siellä missä pelättiin heidän saavan protestanttisia käännöksiä.
Reimiläinen käännös selittää tämän.

Seuraava osottaa muutamien _selityksien_ luonnetta Reimiläisessä
käännöksessä -- jonka kumminkin on alkanut poistaa tieltään Dowaylainen
_käännös_, joka on hyvin edellisen kaltainen, mutta selitykset ovat
vähemmän ankarat. Eräs selitys Matteuksen 3 l. kohdalla kuuluu:
"Kerettiläisiä saattaa ja tulee rangasta ja polkea; ja saattaa ja tulee
yleisen vallan, joko hengellisen taikka maallisen, rangasta taikka
mustata häntä." Gal. 1: 8 kohdalla kuuluu: "Katolilaiset eivät saa
säästää omia vanhempiaankaan, jos ne ovat kerettiläisiä." Muistutus
Hebr. 5: 7 kohdalla kuuluu: "Protestanttisen Raamatun muuttajat
(kääntäjät) ovat muutettavat helvetin syvyyteen." Ja selitys Ilm. 17: 6
kuuluu: "Mutta protestanttien verta ei kutsuta pyhien vereksi, enemmän
kuin varkaiden, miestappajain ja muiden pahantekijöiden, jonka
vuodattamisesta oikeuden käskystä, ei minkään valtakunnan tarvitse olla
edesvastuussa." Seuraavat ovat muutamia rajotuksia, joita tehtiin, kun
huomattiin, ettei Raamatun lukemista saatettu kokonaan estää. Index
Expurgato'in neljäs sääntö sanoo:

"Jos joku oli kyllin röyhkeä lukemaan tahi omistamaan Raamattua ilman
kirjallista lupaa, ei hän voi saada synninpäästöä, ennenkuin hän
ensin on jättänyt sellaisen Raamatun virkaatekevälle piispalle.
Kirjakauppias, joka myy kansalle kansankielisiä Raamatuita tahi jollain
tavalla luovuttaa niitä sellaisille, joilla ei tällaista lupaa ole,
ovat menettäneet kirjain arvon... ja on piispan saatettava hänet
sellaisiin muihin rangastuksiin, joihin piispa huomaa syytä olevan,
rikoksen laadun mukaan."

Tridentiinien kokous selitti istunnossaan vuonna 1546: --

"Hillitäkseen uhkarohkeita mieliä, päättää kokous että asioissa, jotka
koskevat uskoa ja siveellisyyttä ja kaikessa joka kuuluu kristillisen
uskon voimassa pysyttämiseen, älköön kukaan, luottaen omaan
arvostelukykyynsä, uskaltako vääntää pyhiä kirouksia oman
käsityskantansa mukaisiksi, ristiriitaan sen kanssa, mitä pyhä äiti,
kirkko on suosinut ja vielä suosii, jonka oikeus on päättää oikeasta
mielipiteestä."

Pius VII käskykirjeestä raamattuseuroja vastaan, annettu 29 päivä
kesäkuuta 1816, Puolan arkkipiispalle, esitämme seuraavaa: --

"Meitä on todellakin mitä vastenmielisimmin koskettanut tuo erinomaisen
viekas keksintö, jonka kautta kaivetaan maa itse uskonnon perustuksien
alta; ja senjälkeen kun me, asian suureen tärkeyteen nähden, olemme
neuvotelleet arvoisien veljiemme, kardinaalien ja pyhän roomalaisen
kirkon kanssa, olemme me, mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella
harkinneet minkälaisiin toimenpiteisiin meidän ylimmäispapillisen
valtamme olisi syytä ryhtyä auttaakseen ja poistaakseen tieltä
tämä _rutto_ niin paljon kuin on mahdollista... Itsestänne olette
jo osottaneet palavaa halua löytää ja tehdä tyhjäksi nämä
uudistuspuuhaajien jumalattomat salajuonet; siitä huolimatta kehotamme
teitä, virkamme kanssa yhtäpitävästi uudelleen ja uudelleen, että mitä
ikänä te saatatte toimia _vallan_ kautta, järjestää _neuvojen_ kautta
tahi saada aikaan _valtuutenne_ kautta, se teidän olisi suurimmalla
ahkeruudella toimitettava... Kerettiläisten painattama Raamattu on
laskettava toisien kiellettyjen kirjojen joukkoon Indeksin sääntöjen
mukaan."

Sama paavi antoi vuonna 1819 käskykirjeen Raamatun käyttämistä vastaan
irlantilaisissa kouluissa. Siitä esitämme seuraavaa:

"Paavin pyhän neuvoskunnan korviin on tullut tieto, että vääräoppisten
varoilla kannatettuja Raamattukouluja on perustettu Irlannin melkein
jokaiseen osaan; joissa kokemattomat kummastakin sukupuolesta imevät
turmiota tuottavien oppien kuolettavaa myrkkyä... Kaikkia mahdollisia
ponnistuksia on sentähden tehtävä pitämään nuorisoa pois näistä tuhoa
tuottavista kouluista... Ahkeroikaa kaikella voimalla pidättämään
puhdasoppista nuorisoa saamasta tartuntaa niistä -- joka päämäärä,
toivoni mukaan, helposti saavutetaan perustamalla katolilaisia kouluja,
kaikkialle hiippakunnassanne."

Tässä meillä on avomielinen tunnustus siitä, mikä on ollut todellinen
tarkotus katolilaisten seurakuntakoulujen perustamisella Isossa
Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, nim. katolilaisten aseman
puolustaminen. Antikristuksen tarkotus ei ole tarjota yleiselle
kansalle sivistystä. Tietämättömyys ja epäusko ovat paavikunnan
linnotuksia; ja ne vuosisadat jolloin sen valta oli parhaimmillaan,
käsittäen sen aikakauden, joka on tunnettu varsinaisena pimeänä
keskiaikana, todistavat tämän. Pappien sivistystä "rajotuksineen" ei
laiminlyöty; mutta ettei millään tavalla pidetty huolta kansan
sivistämisestä ja kasvattamisesta, on se syvä tietämättömyys, joka
vallitsee katolisissa maissa, todistuksena. Koulut ja Raamatut ovat
aina olleet vihollisia, joita Antikristus ei ole voinut kärsiä, ja
niitä ei suvaittaisi, jolleivät olisi tulleet välttämättömiksi --
niihin on kuitenkin heitettävä väärä valo Antikristuksen olemassaolon
säilyttämiseksi.

Leo XII käskykirjeestä roomalaiskatoliselle papistolle Irlannissa,
vuonna 1825, esitämme seuraavaa:

"Ei ole mikään salaisuus teille, kunnianarvoiset veljet, että eräs
seura, Raamattuseuraksi yleisesti nimitetty, rohkeasti levittäikse yli
koko maailman. Ylenkatsoen pyhien isien perimätietoja ja vastustaen
tridentiinisen kokouksen tunnettua päätöstä, on tämä seura koonnut
kaiken voimansa ja suunnannut kaikki keinonsa yhteen ainoaan
tarkotusperään: Raamatun kääntämiseen, tai oikeammin sanottuna
väärentämiseen, kaikkien kansakuntien omalle kielelle."

Edellinenkin paavi Pius IX lausui sydänsurunsa niistä voitoista, joita
tämä Antikristuksen suuri vihollinen, Raamattu, voitti kaikkialla. Hän
sanoi: "Kirotut olkoot etenkin nämä erinomaisen viekkaat ja petolliset
seurat, joita kutsutaan Raamattuseuroiksi, ja jotka heittävät Raamatun
kokemattoman nuorison käsiin."

Onhan totta, että roomalaiskatolinen täysivaltainen neuvoskunta
Baltimooressa vuonna 1886 päätti, että hyväksyttyä Raamattua
sallittaisiin käyttää Yhdysvaltojen katolisissa kouluissa. Tämä ei
kumminkaan ilmaise minkäänlaista muutosta Antikristuksen todellisessa
ajatustavassa; se on vaan eräs lisäpiirre sen kaukonäköisestä
valtioviisaudesta tämän maan vapaudenhenkeen nähden, joka inhoo
sellaisia rajotuksia. He tiesivät vallan hyvin, ettei erityisesti
haluttu _Raamattua_, vaan _vapautta_; ja tutkimus onkin osottanut, että
nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Raamattua ei ole löydettävissä katolisissa
kouluissa koko ympäristöllä.

Oppi ihmisen myötäsyntyneestä, itsellään olevasta kuolemattomuudesta
(että inhimillinen olemassaolo, kerran alettuaan, ei milloinkaan saata
lakata) oli toinen hedelmällinen, kreikkalaisesta filosofiiasta
lainattu eksytys. Ja sitten kun se oli tullut hyväksytyksi, johti se
luonnollisella tavalla siihen johtopäätökseen, että jos olemassaolo
aina _on jatkuva_, täytyy Raamatun lausunnot sellaisten hävityksestä,
jotka loppuun asti pysyvät tahallisina syntisinä, toinen kuolema, y.m.
selittää niin, että ne _tarkottavat_ aivan päinvastoin kuin mitä ne
_sanovat_, nim. ijankaikkisesti kestävää elämää jossain muodossa. Tämän
jälkeen oli helppo päättää, että tämä olemassaolo pahoille täytyi olla
elämää kärsimyksissä; ja tuskat maalaeltiin usein kirkon seinille
väreillä ja innokkaat papit ja munkit kuvailivat niitä sanoilla. Tätä
eksytystä oli sitä helpompi istuttaa kääntyneisiin, kun kreikkalaiset
filosoofit (sen ajan tieteiden, taiteiden ja filosofiian etevimmät
johtajat -- ja joiden aatteet, kuten Josefus osottaa, olivat jollain
tavoin alkaneet vaikuttaa juutalaisuuteenkin) kauvan olivat suosineet
ja opettaneet rangastuksesta, joka kuolemassa tulisi pahojen osaksi.
Kumminkin olkoon heidän kiitoksekseen sanottu, etteivät he koskaan
alentuneet niin kauhealla tavalla rienaamaan Jumalan luonnetta ja
hallitusta, kuin Antikristus oli opettanut maailmalle. Seuraava
järjestyksessä oli määrätä paikka tälle vaivalle ja kutsua sitä
helvetiksi ja etsiä _sheolia, haadesta ja gehennaa_ koskevia
raamatunpaikkoja, jotka kuvaavat niitä kahta asiaa, jotka ovat synnin
todellinen palkka nim. ensimäinen ja toinen kuolema -- ja taidolla
sovittaa näitä ja Herramme vertauksia, ja ilmestyskirjan vertauskuvia
lumotakseen itseään ja koko maailmaa tähän asiaan nähden, ja mitä
pahimmalla tavalla mustata ja häväistä Jumalan, meidän kaikkiviisaan ja
armosta rikkaan taivaallisen Isämme luonnetta ja suunnitelmaa.

Oppi _kiirastulesta_ eli puhdistamisesta keksittiin lieventämään ja
tekemään tuota kauheaa annosta siedettävämmäksi ja antamaan samalla
kertaa Antikristukselle suurempaa valtaa kansan yli. Tämä väitti
omistavansa taivaan ja helvetin avaimet ja saattavansa lieventää
kiirastulen rangastuksia; eikä ainoastaan Aadamilaisesta synnistä ja
sen kautta perityistä heikkouksista, vaan myöskin tahallisesti
tehdyistä ehdollisista synnin rangastuksista. Minkälainen valta tämän
kautta annettiin tietämättömän kansan yli, on helposti ajateltavissa --
etenkin kun keisari ja maailman mahtavat tunnustivat ja taipuivat
petturien edessä.

_Sielumessuja_ eli messuja kuolleille seurasi sitten; ja sekä rikas
että köyhä piti velvollisuutenaan maksaa, ja maksaa hyvin saadakseen
näitä. Messujen vaikutuksen, kiirastulen vaivojen helpottamiseksi,
väitetään olevan kaikkivaltiaan -- ettei edes Jehova taikka Kristus
saattaneet siihen kajota. Tästä tuli suuri tulolähde Antikristukselle;
sillä papit eivät unohtaneet muistuttaa kuoleville, jos ne olivat
varakkaita, miten sopivaa oli jättää runsaita lahjotuksia messuiksi
heidän itsensä edestä -- siinä tapauksessa, että heidän omaisuutensa
perijät laiminlöisivät pitää huolta siitä. Ja tänäkin vuonna on
sentapasia kehotuksia näkynyt roomalaiskatolisissa sanomalehdissä,
vaatien annettavaksi vähemmin rahaa kukkasiin hautajaisissa, jotta
voitaisiin käyttää enemmän messuiksi kuolleille.

_Synninpäästö_ teki tulonsa paavikirkkoon jonkun verran ennen
"ristiretkiä." Tiedämmehän miten synninpäästöä tarjottiin palkinnoksi
hankkiakseen vapaehtoisia näitä "ristiretkiä" eli "pyhiä sotia" varten.
Paavillisen julistuskirjan mukaisesti eivät ne, jotka ottivat osaa
näihin pyhiin sotiin, ainoastaan saisi anteeksi entisiä syntejä, vaan
ansaitsisivat he niin paljon enemmän, että se riittäisi peittämään
tulevaisuudessakin tehtyjä syntejä; ja tällä tavoin tulisivat
turvatuiksi eräitä kiirastulivaivoja vastaan. Roomalaiskatoliset
sanovat meille, ettei tämä synninpäästö ole tarkotettu olemaan lupana
tekemään syntejä, vaan on palkinto ansiosta, joka laskee hyväksi tahi
_peruuttaa_ jonkun määrän vaivan päiviä tai vuosia kiirastulessa; niin
että jos jonkun ihmisen synnit tekisivät hänet syypääksi tuhannen
vuoden kärsimyksiin, ja hän, yhdellä kertaa, tahi eri tilaisuuksissa,
hankkisi itsellensä tuhannen vuoden määrän synninpäästöä, joko rahalla
tahi palveluksilla paavikunnalle tahi katumusharjotuksia toimittamalla,
pääsisi hän vapaaksi; jos hän voi lukea hyväksensä, s.o. jos hänen
tulopuolellansa olisi yhdeksänsadan vuoden synninpäästö, olisi hänen
kärsittävä sata vuotta; ja jos synninpäästö huomattiin melkoista
suuremmaksi määrättyjä rangastuksia, tulisi hän todennäköisesti
luettavaksi pyhimykseksi, jolla olisi erityinen vaikutusvalta
taivaassa, ja jota saattoi palvella ja rukoilla. Esimerkkinä
tällaisesta on Ludvig, ristiretkeilijä, Ranskan kuningas. Hänet tehtiin
pyhimykseksi ja häntä palvellaan nyt ja rukoillaan Pyhän Ludvigin
nimellä.

Onhan todella ero tämän käsityksen välillä synninpäästöstä ja
synninteko-luvan välillä; ja kumminkin on tämä ero hyvin pieni; sillä
paavikunta määräsi erilaisista tavallisista synneistä jonkun määrän
kärsimyksiä; eikä ainoastaan tehtyjä syntejä saatettu tällä tavoin
poistaa, vaan nekin, joilla oli syytä uskoa tulevaisuudessa tekevänsä
jonkunlaisia syntejä, saattoivat tällä tavoin jo edeltäkäsin hankkia
itselleen hyveitä, jotka poistivat synnit. Sitäpaitsi löytyy niin
kutsuttu "_plenääri_ [täydellinen, kokonainen] synninpäästö", ja varmaa
on, että sitä pidetään kaikkia syntejä, menneitä ja tulevia,
peittävänä.

Tämän tavan käyttäminen vielä nykyaikana näyttää melkein mahdottomalta.
Katolilaisilla on määrättyjä rukouksia, joiden toistaminen joka
kerralla oikeuttaa heille synninpäästön joksikin ajaksi; ja
useamman kerran toistaminen suojelee heitä, kuten väittävät,
rangastuskärsimyksiä vastaan pitkäksi aikaa. Siten myönnetään
neljänkymmenen päivän synninpäästö niille, jotka sanelevat rukouksen:
"_Ole tervehditty pyhä kuningatar_!" mutta sen sijaan kahdensadan
päivän synninpäästö niille jotka lausuvat "_Pyhän neitsyen litanian_;"
ja niille, jotka lausuvat rukouksen: "_Siunattu olkoon neitsyt Marian
pyhä, tahraton ja kaikkein puhtain sikiäminen_", lasketaan sadan vuoden
synninpäästö j.n.e., j.n.e. Minkälaiseen turmelukseen tämä rienaava
oppi johti pimeänä keskiaikana, jolloin synninpäästöä uutterasti
tarjottiin rahalla tahi apuna uskomattomien ja kerettiläisten
vainoamisessa, saattaa helposti ymmärtää.

Rikoksille, joita rikkaat ylipäänsä tekivät, jotka _saattoivat_ maksaa
runsaasti, asetettiin äärettömät rangastukset, kun sitävastoin
köyhempien luokkien keskuudessa vallalla olevat ilkeimmätkin rikokset
annettiin helposti anteeksi. Niinpä maksoi avioliitto luonnollisten
sisarustenlapsien välillä 25,000 Smk. kun vaimon- tai isän-murha maksoi
ainoastaan 100 Smk. Spanheim sanoo: "Synninpäästö oli se rahapaja, joka
löi rahaa roomalaiselle kirkolle; paavien irstaitten sisarustenlasten
ja äpärälapsien kultakaivos; paavillisien sotien voima; varat velkojen
maksamiseen ja paavillisen ylellisyyden ehtymätön lähde."

Järjestääkseen tätä liikettä laitettiin asteettainen rangastuslista
erilaisia syntejä varten -- niin ja niin monta päivää tahi vuotta
kiirastulessa jokaisesta; ja vastaava hinta-taksa järjestettiin myös,
jotta niiltä, jotka ostivat synninpäästön murhasta tahi varkaudesta,
lapsentaposta, aviorikoksesta, väärästä valasta tahi muista synneistä,
saatettiin ottaa eri hintoja taksan mukaan. Täten poistettiin
katumusharjotusvelvollisuus ja väheni eli lakkasi kiirastulen tuskat
riippuen Antikristuksen edustajan mielivallasta. Emme saata ihmetellä,
että kansa pian alkoi saada sen käsityksen, että niin ja niin paljon
rahaa maksoi niin ja niin paljon syntejä.

Niin laajalle levisi rikoksellisuus tämän synninpäästökaupan kautta,
että parempien luokkien suuttumus heräsi kirkkoa vastustamaan. Ihmiset
alkoivat saada silmänsä auki, ja he näkivät papiston, kirkon
korkeimmista viranomaisista alkain aina alhaisimmalla arvoasteella
oleviin virkailijoihin asti olevan korviaan myöten synneissä.

Samoin kuin on pimeimmillään juuri ennen rajuilman puhkeamista, niin
oli sekin aika, joka oli lähinnä ennen uskonpuhdistusta, siveellisessä
suhteessa pimein hetki Antikristuksen pimeässä hallituksessa. Silloin
alkoi julkinen ja häpeämätön synninpäästökauppa tuntua ilettävältä
ja johti Lutheria ja toisia uutteria paavilaisia asettamaan
kysymyksenalaiseksi ja tutkimaan koko järjestelmää sekä siveelliseltä,
että myöhemmin tieteisopilliselta kannalta. Lopulta pääsi Luther
perille -- että paavikunta todella oli Antikristus. Ja kun hän oli
keksinyt tämän, osotti hän pelkäämättä muutamia vertauskuvia
Ilmestyskirjasta, ja näytti niiden soveltumista ja osittaista
täyttymistä paavillisessa pappisvallassa.

Hyvin tunnetun pappismiehen Lyman Abbottin mukaan esitämme seuraavaa
tästä asiasta. Hän sanoo:

"Muiden ehtojen joukossa, joilla synninpäästöä myönnettiin enemmän kuin
nyt, olivat rahalahjat kirkolle. Tämä kauppa nousi korkeimmilleen
kuudennentoista vuosisadan alussa Leo X aikana, joka antoi ulos
synninpäästöä kaikille, jotka rahoilla tahtoivat auttaa Pyhän Pietarin
[kirkon] rakentamista Roomassa. Hänen paras asiamiehensä
synninpäästökaupassa Saksassa oli eräs Juhannes Tetzel. Tetzelin
kuuluisat paheet eivät estäneet hänen nimittämistänsä näiden
synninpäästöjen kantajaksi puhtaimmille sieluille, eivätkä mitkään
liijottelut näyttäneet hänestä liian suurilta, kunhan ne vaan tuottivat
rahaa hänen arkkuunsa. Hän selitti, että sillä punasella ristillä, joka
seurasi häntä minne ikinä hän meni, oli yhtä suuri voima kuin
Kristuksen ristillä -- ettei ollut syntiä niin suurta, ettei hän voisi
antaa anteeksi sitä. 'Synninpäästö ei ainoastaan pelasta eläviä, vaan
myös kuolleita. Samassa silmänräpäyksessä, kun rahat kilahtavat kirstun
pohjaan, pääsee sielu kiirastulesta ja lentää vapaana taivaaseen.'
Sellaisia olivat useat hänen rienaavista selityksistään.
Järjestelmällinen hintaluettelo laitettiin. 'Monivaimoisuus maksoi
kuusi dukaattia; kirkonryöstö ja väärä vala yhdeksän; murha kahdeksan;
noituus kaksi.' Tämä julkinen ja häpeemätön kauppa johti enemmän kuin
mikään muu uskonpuhdistukseen. Synninpäästöä myönnettiin yhä, ei
ainoastaan hartausharjoituksista ja osanotosta jumalanpalvelukseen,
vaan myös raha-avustuksista kirkolle; mutta yleinen ja julkinen
synninpäästön kauppa on nyt suurimmaksi osaksi poistettu Rooman
kirkosta."

Eräs toinen kirjailija kertoo Tetzelin puheista edelleen,
seuraavasti: --

"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä
vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes
haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole
mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä
pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te
papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset,
kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat
teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa;
vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!'
Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne
kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana --
Hän on antanut kaiken vallan paaville."

Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista,
joita Tetzel käytti -- joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e.
täytettiin: --

"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua... ja päästäköön sinut
kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan
voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista...
ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka
kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään... Minä
päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä
kiirastulessa... Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja
puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta
suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät
kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän
Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti
allekirjoittanut tämän. -- -- --"

Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me
tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja
synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä,
muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja
Kuuballa.



"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
-- "Hävittää Korkeimman pyhiä".


Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja
käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan
ja voitti heidät -- "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli
_musertamis_-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme:
Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan
ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5:
1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit
ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia
kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, _musertavaa_ sortoa, joka
erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen
loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä
tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki
rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut
selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan,
joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten
tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman
ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä
järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea
maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua
vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan,
jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.

Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko
kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat
Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä,
joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka
aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu
vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan
ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä
suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan,
totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan -- yksinäisyyteen, (Ilm.
12: 6) -- ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja
Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin
luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät
kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka
tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana
vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja
ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako
ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi
musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva
menettelytapa oli.

Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä,
on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.

Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa
vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne
olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin
vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat
niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi
senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman
yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla,
jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein
epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä
vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä
Herraamme nähden -- Luuk. 23: 14--16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi
esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat
päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he
valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja
pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa
juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31--33]
Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi
polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja
itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta
hänen uhrinsa olivat _verrattain_ harvat. Pakanallisen vainon esineinä
ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien
edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta,
kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa
kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon
aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä
vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja
järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä
apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. -- Katso
Apt. 19: 35--41; 25: 24--27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot
roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi
Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen
vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa.
Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama,
kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita
suuresta edistymisestä.

Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan
käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin,
ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan
taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut
ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana
säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä
kunnianhimo elähdytti -- ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus
innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut
seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja
käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa
vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa,
imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti
heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja
valtuutensa.

Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi --
etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar,
"tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja
juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja
halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja
roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.

"He repivät alas _monijumalisuuden_ vanhan rakennuksen ja käyttivät sen
tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi... Pakanuus karkotettiin
roomalaiselta alueelta... Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja
kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta
ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he
kehottavat puhumaan _järjelle_ ja käyttämään _todistelua_ uskontoa
levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen
keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."

Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas
suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen
kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi _uskonnonvapauden_ jokaiselle
yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan,
joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana,
olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut
asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä
oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen
vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon
[II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten
palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää
proselyytin innon... ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon
sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien
sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat
tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat
valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään
selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi
katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi
rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä
seurasivat hänen seuraajansa -- Valentinianus, Gratianus, Theodosius,
Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius
kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta.
Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan,
papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.

Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli
paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin
epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja
jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin
mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden
elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta
ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä
kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu
korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa
Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan
musertaakseen vastustuksen.

Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa
turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin
epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn
pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa
kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla
vannoa _juurineen hävittävänsä kristillisyyden_ ja kehotettiin heitä
puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa
kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa
apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja
ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan
käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän
käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.

Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon
kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan
vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä
alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka
rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin
edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta
sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun
herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.

Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen,
joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle
rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä
heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla
raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä
talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä
heille pienintäkään palvelusta.

Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia
kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa
menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi
vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna
1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin
ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä,
alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä
saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.

Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi
paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli
ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin
vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään
hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he
huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta
palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla.
Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin
nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja
hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon
kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko.
"Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori
kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on
muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin
päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester
oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui
kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia,
aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä,
asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja
kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta,
Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta,
transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä,
messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun
polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön,
papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että
oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen
ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien
eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista
saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.

Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja
eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja
muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja
paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt
minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka
vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun
tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti
totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja
lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja
heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus
kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua
paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä
vastaan.

Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat,
ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa
hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa.
Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin,
joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan
roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä
ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi
kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista
synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä
kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa
luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta,
Saksasta ja Italiasta -- ristin lipun ympärille katolisuuden
puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien
ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan.
Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet,
luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen
katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan.
Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit
siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.

Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja
hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat
tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin
kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen
asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia
lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin
kokoihin ja poltettiin.

Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon
nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin,
mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan
temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala -- mahtava
henkilö -- joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto
kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin
ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa
verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten
kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla
jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin
hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.

On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä
ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys"
oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa.
Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo
äänetön, alituinen yksityisten _musertaminen_, jota yhteenlaskettuna
saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella,
jatkui tasaisesti -- hävittäen Korkeimman pyhiä.

Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi
uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa.
Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen
puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka
auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään
omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen.
Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset
elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla
poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui
kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua
kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee
ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius
ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti
kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään
hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä --
jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi
raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi
armotta liekkeihin.

Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin
esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten
hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat
voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle.
Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas
suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi -- uskottiin sen
presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai
presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan
valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla.
Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän
valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin,
kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi
autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja
vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin
miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä
vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka
sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista,
otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia
murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä
suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia
kuljetettiin alastomina katuja pitkin.

Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja
katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi
Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan
miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella.
Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta,
heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin
hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja
kiduttamiselle.

Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä
1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta
se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset
historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä
"rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana."
Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli
hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja
Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan.
Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa;
surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat
niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin
pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita.
Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen.
Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri
Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty
joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja
vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja
kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.

Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin
tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta
katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja
jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari."
Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen
kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa.
Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja
roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin
ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he
suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen
otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi
Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon
kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti
samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin
nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja
onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti
muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "_Pietas
execitavit justitiam_" -- Hurskaus herätti oikeuden.

Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa
paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa
Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava
kirjotus lyhennettynä: "_Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1_" --
ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on
kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja
oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja
hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja
ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat
"_Ugonottorum Strages 1572_" -- jotka merkitsevät "Hugenottien
surmaaminen 1572."

Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen
yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka
merkitsivät: "_Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon_." Coligny oli eräs
hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän
oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle
(joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan),
roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta
kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut
milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle
lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun
sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen
silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja
ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä
kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä.
Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa
ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla,
heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä
niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä.
Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin
poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia
pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat
päivänsä, -- ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat
pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua
ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään
koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie
kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu
haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut
vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että
jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät
niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä
Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin
maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista
karkotetuksi.

O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja
oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään
käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi
"täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille,
"jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan
ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."



Inkvisitioni tahi "pyhä virka".


Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän
helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa
antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut
ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä _aate_ ensin
heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako.
Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.

Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta,
jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat.
Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä
pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä
virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka
ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia,
jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.]
Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta,
eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka
ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia
koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen
hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa
niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka
eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.

Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon
ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka
eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti
Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan
kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän
satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta
uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin
pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä
vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja)
kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka
valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan
kukistaessaan toulousilaiset _kerettiläiset_, ja monia hänen
ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen
missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen
jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja
rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla
Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.

Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä
inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli
sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta
tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan,
epäiltiin kerettiläisyydestä. _Sellaisia_ saatettiin, ilman että heille
siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista
mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi
ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli -- jolloin sekä
syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden
tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin
usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin,
olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa
tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on
todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes
katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan
koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen
todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on
tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti
lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti
luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin
osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa
kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta
kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa
syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina
asianhaarojen mukaan.

Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli
kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin
sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa
vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin
sattumalta, seuraavaa:

"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui
esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle
riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat
linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi
kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä
olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja
käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet
suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa
suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit
heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana
päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden
esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut
tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.

"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen
tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva
esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja
oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista
epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui
hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen
rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli
ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita
veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin.
Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani
kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin
kenraalin käskystä panemaan _koneen_, niinkuin hän sitä kutsui,
käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen
jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin
täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä
lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää
käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai
kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja
veitsenteriin."

Kaikenlaatuisia "venytyslaitteita" keksittiin ja käytettiin
kidutuskeinoina. Erästä yksinkertaisimpaa tapaa selitetään seuraavasti:
Kun uhrilta oli riisuttu kaikki vaatteet, sidottiin käsivarret selän
taakse kovalla nuoralla, josta hänet sitte nostolaitteen avulla
nostettiin ylös, niin etteivät hänen jalkansa, joihin oli kiinnitetty
painoja, tavanneet lattiaan. Onneton laskettiin monet kerrat alas, ja
vedettiin jälleen äkillisellä nykäyksellä ylös, jonka kautta hänen
käsivartensa ja jalkansa vääntyivät sijoiltaan, nuoran, jolla hän oli
ripustettu, leikatessa syvälle hänen värisevään lihaansa, aina luihin
asti. Eräs muisto sellaisista Kristuksen nimessä tehdyistä kauheuksista
tuli äskettäin yleisön tietoon. Erään raamattuseuran painohuoneusto
Roomassa alkoi tulla liian ahtaaksi, jonka vuoksi vuokrattiin suuri
huone läheltä Vatikaania. Iso ja omituinen rengas katossa veti huomion
puoleensa ja tutkimuksien kautta kävi ilmi, että se huone, jossa nyt
painetaan Raamattua -- "hengen miekkaa, joka on Jumalan Sana", jonka
kautta Antikristus jo on tehty "_voimattomaksi_" sortamaan ja
hävittämään pyhiä -- on juuri sama huone, jota inkvisitioni käytti
kidutushuoneena; rengasta katossa oli nähtävästi käytetty venyttämään
monta suukapulalla varustettua vankiraukkaa.

Ne, joita oli havaittu kerettiläisiksi, tuomittiin usein niin
kutsuttuun "uskonnonpannaan." Kirkollinen hallitus jätti tuomitun
maalliselle vallalle, papiston teeskennellessä armahtavaisuutta,
rukoillen maistraattia osottamaan laupeutta syytettyä kohtaan, ja
ristiä kohottaen vannottivat uhria peruuttamaan ja pelastamaan nykyisen
ja tulevan elämänsä. Maistraatin henkilökunta näytteli hyvin osaansa
eivätkä osottaneet minkäänlaista armahtavaisuutta, paitsi sellaisia
kohtaan, jotka peruuttivat; he voittivat sillä tavalla arvonimet "uskon
puollustaja", "kerettiläisten hävittäjä" ja niitä seuraavat siunaukset.
Tuomittu "kerettilänen" talutettiin, puettuna keltaseen nuttuun, joka
oli kirjavaksi kirjaeltu koirien, käärmeiden, liekkien ja perkeleiden
kuvilla, mestauspaikalle, sidottiin paaluun ja jätettiin liekeille
alttiiksi. Torquemada, toinen pääinkvisiittori, oli huomattava
esimerkki Antikristuksen hengestä. Roomalaiskatoliset kirjailijat
myöntävät, että hän poltatti kymmenentuhatta kaksisataakaksikymmentä
(10,220) henkilöä, miehiä ja naisia, elävältä. Llorente, joka kolmen
vuoden aikana oli inkvisitionin pääsihteerinä, ja jonka käytettävänä
siis oli asiakirjalliset todistukset, osottaa vuonna 1817
julkasemassaan selostuksessa (4 nidettä), että vuosien 1481 ja 1808
välillä, _yksin_ tämän "pyhän viraston" käskystä, ei vähemmän kuin
31,912 henkilöä poltettiin elävältä ja lähes 300,000 kidutettiin ja
tuomittiin tekemään katumusrangastuksia. Jokaisella katolisella maalla
Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa oli inkvisitioninsa.

Emme tässä saata seurata Antikristuksen vainoja kaikkea sellaista
kohtaan, joka näytti uskonnolliselta tai valtiolliselta vapaudelta.
Lienee kylliksi sanoa, että tämä vaino ulottui kaikkiin maihin, joissa
paavikunnalla oli jalansijaa -- Saksaan, Hollantiin, Puolaan,
Italiaan, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, Ranskaan, Espanjaan,
Porttukaaliin, Abyssiiniaan, Intiaan, Kuubaan, Meksikoon ja muutamiin
etelä-amerikkalaisiin valtioihin. Tila ei salli meidän kertoa
yksityisiä tapauksia, joista ilmenisi, että useat marttyyreista todella
olivat pyhiä ja sankareja, joilla hirmuisimpien kärsimyksiensä
kestäessä oli kylliksi armoa avuksensa, jotka usein saattoivat,
kuollessansa tuuma tuumalta, laulaa ylistys- ja kiitoslauluja totisen
Seurakunnan totiselle Päälle ja, hänen tavallaan rukoilla vihollistensa
edestä, jotka, niinkuin hän ennakolta oli sanonut, vainoisivat heitä
hänen tähtensä. [Niille, jotka haluavat lähempiä tietoja näistä
kauheista ajoista ja kohtauksista, suosittelemme Macaulayn, History of
England; Motleyn, Dutch Republic; D'Aubigné'n, History of the
Reformation (löytyy ruotsinkielellä); White, Eighteen Christian
Centuries; Elliot on Romanism; ja Fox'in Book of Martyrs.]

Samasta syystä emme myöskään saata ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan
kaikista erilaisista julmista, ilettävistä sydäntäsärkevistä
kidutuksista, joita muutamat Herran jalokivistä saivat kärsiä
uskollisuudestansa vakaumustaan kohtaan. Ne, jotka nähtävästi
perusteellisesti ovat tutkineet tätä ainetta, ovat laskeneet, että
paavikunta viimeksi kuluneiden kolmentoista vuosisadan aikana suoraan
tahi välillisesti on aiheuttanut _viidenkymmenen miljoonan ihmisen_
kuoleman. Ja varmasti saatetaan sanoa, että inhimillistä ja
saatanallista nerokkaisuutta on jännitetty aivan äärimmäisyyteen asti
keksiäkseen uusia ja kauheita kidutustapoja Antikristuksen sekä
valtiollisille että uskonnollisille vastustajille; viimeksi mainittuja
-- kerettiläisiä -- vainottiin kymmenkertaisella raivolla. Paitsi
tavallisimpia vainoamisen ja tappamisen muotoja, niinkuin venyttämistä,
polttamista, veteen hukuttamista, miekalla hakkaamista, nälkää, nuolien
ja pyssyjen kanssa ampumista, miettivät pirulliset sielut millä tavoin
saattaisivat vaikuttaa ruumiin herkimpiin ja arimpiin osiin, jotka
parhaimmin tuntevat tuskallisinta kipua; sulattua lyijyä kaadettiin
korviin, kieli leikattiin poikki ja lyijyä kaadettiin suuhun; pyöriä,
joihin oli kiinnitetty veitsenteriä, järjestettiin niin, että uhrit
hitaasti hakattiin kappaleiksi; hohtimia ja pihtejä kuumennettiin ja
käytettiin ruumiin arkoihin osiin; silmiä puhkaistiin; sormien kynsiä
nyhdettiin pois tulikuumilla raudoilla; reikiä porattiin kantapäihin,
joista uhrit sitten sidottiin; toisia pakotettiin hyppäämään alas
korokkeilta alempana kiinnitettyihin rautapiikkeihin, joissa he
tuskasta väristen hitaasti kuolivat. Toisien suut täytettiin ruudilla,
joka sytytettynä räjähdytti heidän päänsä kappaleiksi; toisia taottiin
kappaleiksi alasimilla; toisia kiinnitettiin palkeisiin ja pumputtiin
heihin ilmaa kunnes halkesivat; toisia tukahdutettiin kuoliaaksi oman
silvotun ruumiinsa kappaleilla; toisia virtsalla, ulostuksilla y.m.,
y.m.

Toiset näistä pirullisista julmuuksista olisivat aivan uskomattomia,
elleivät olisi niin varmasti todettuja. Ne näyttävät, mitenkä syvälle
ihmissydän saattaa vajota pahuudessa; ja kuinka sokeiksi oikealle ja
jokaiselle hyvälle tunteelle ihminen saattaa tulla _väärän ja
jäljitellyn uskonnon vaikutuksesta_. Antikristuksen henki alennutti ja
teki maailman eläimelliseksi, samoinkuin totisen Kristuksen henki ja
totinen Jumalan valtakunta olisi kohottanut ja jalostuttanut
ihmisten sydämet ja teot; -- ja niinkuin ne tulevat tekemäänkin
tuhatvuotiskautena. Tämä osottautuu vähässä määrässä sivistyksen
edistymisessä ja oikeuden ja ihmisyyden lisääntyessä senjälkeen kun
Antikristuksen valta on alkanut vähentyä ja alettiin kuulla ja
kuunnella Jumalan sanaa, vaikka vähänkin.

Emme todella saata ajatella mitään, joka olisi ollut enemmän omiaan
pettämään ja sortamaan ihmiskuntaa. Jokaista turmeltunutta taipumusta
ja jokaista langenneen ihmisen heikkoutta on käytetty hyväksi; jokaista
alhaista intohimoa on yllytetty ja koetettu käyttää eduksi, ja näiden
intohimojen tyydyttämistä on palkittu. Tällä tavoin houkutteli ja
voitti paavikunta uskolliset ystävänsä paheellisten joukosta, ja ne
taas, joilla oli jalompi mielenlaatu, voitettiin toisella tavalla --
ulkonaisen ja tekopyhän hurskauden, itsensäkieltämisen ja kristillisen
rakkauden kautta, joka ilmeni heidän luostarilaitoksissaan, mutta jotka
olivat omiaan johtamaan useita heistä pois hyveiden tieltä.
Ylellisyyttä rakastavat ja turhamaiset saivat runsaan tyydytyksen sen
loistosta ja juhlakulkueista, sen komeilusta ja uskonnollisista
menoista; toimintahaluiset sen lähetystyössä ja ristiretkissä;
irstailijat sen synninpäästössä; ja julmat tekopyhät sen toimenpiteissä
vastustajain sortamiseksi.

Kauhulla ja ihmettelyllä kysymme itseltämme: Miksi kuninkaat ja
ruhtinaat ja keisarit ja kansa ylipäänsä sallivat sellaisia ilkeyksiä?
Miksi eivät he aikaa sitten nousseet ja kukistaneet Antikristusta?
Vastaus on Raamatussa. (Ilm. 18: 3): Kansat olivat _juopuneet_
(huumaantuneet), ne olivat joutuneet pois suunniltaan juomalla sitä
_sekotettua viiniä_ (väärän ja totisen opin sekotusta), jota luopunut
seurakunta heille antoi. Paavikunta petti heidät julkeilla
väitteillään. Ja totta puhuen he ovat vasta osaksi heränneet tästä
horroksesta, sillä vaikka kruunattujen päiden lähettiläät,
polvistuessaan paavin edessä, eivät enää puhuttele häntä "Jumalan
karitsana, joka ottaa pois maailman synnit", eivätkä myöskään ajattele
häntä "Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä", eivät
he kumminkaan likimainkaan huomaa sitä totuutta -- että paavikunta on
ollut ja on Saatanan tekemä, totisen valtakunnan jäljittely.

Kuninkaiden ja sotilasten väsyessä sellaiseen petomaiseen
työhön, ei pyhä (?) pappisvalta väsynyt; ja me huomaamme, että
yleinen kirkolliskokous Sienassa vuonna 1423 selitti, että syy
kerettiläisyyden levenemiselle maailman eri osiin oli _inkvisiittorien
leväperäisyydessä_ -- Jumalan häpäisemiseksi, katolisuuden vahingoksi
ja sielujen turmioksi. Ruhtinaita kehotettiin, Jumalan laupeuden
nimessä, _kokonaan hävittämään_ kerettiläisyyden, jos he tahtoisivat
välttää jumalallista kostoa; ja täydellinen synninpäästö luvattiin
kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa hävitystyöhön tahi hankkia aseita
sitä varten. Nämä määräykset luettiin kirkoissa joka sunnuntai. Ja ne
roomalais-katoliset jumaluusoppineet ja historiankirjottajat, jotka
käyttävät kynäänsä tuohon epäpyhään tarkotukseen puhdistaakseen,
kannustaakseen ja ylistääkseen kerettiläisyyden vainoamista, eivät ole
harvat. Bellarmine, esimerkiksi selittää, että apostolit ainoastaan
siitä syystä pidättäytyivät kääntymästä maallisen vallan puoleen, kun
ei heidän aikanaan ollut kristityitä ruhtinaita. Tohtori Dens, kuuluisa
roomalais-katolilainen jumaluusoppinut, antoi ulos jumaluusopillisen
teoksen vuonna 1756, jota meidän päiviemme paavilaiset pitävät
määräävänä auktoriteettina, erityisesti heidän oppikouluissaan, joissa
sille annetaan samanlainen arvo kuin Blackstonelle englantilaiseen
sivilioikeuteen nähden. Tämä teos huokuu vainoa läpeensä. Se
tuomitsee kerettiläisyyden suosijoita menettämään omaisuutensa,
maanpakolaisuuteen ja vankeuteen, joilta elämä on riistettävä ja
kristillinen hautaus kiellettävä.

_Eräs vahvistetuista kirouskaavakkeista_, joka on painettu
paavillisessa virastossa, ja jota on käytettävä protestantteja vastaan,
kuuluu seuraavasti: --

"Kirotkoon Kaikkivaltias Jumala ja kaikki hänen pyhänsä heitä sillä
kirouksella, jolla perkele ja hänen enkelinsä ovat kirotut.
Hävitettäköön heidät elävien maasta. Tulkoon kurjin kuolema heidän
ylitsensä, ja astukoot elävinä pohjattomaan kuiluun. Hävitettäköön
heidän siemenensä maan päältä; hukkukoot he nälän, janon ja
alastomuuden ja kaiken kurjuuden kautta. Olkoon heillä kaikki vaiva ja
rutto ja kidutus. Kaikki mitä heillä on, olkoon kirottu. Olkoot he aina
ja kaikkialla kirotut. Puhuen ja vaijeten olkoot he kirotut. Sisältä ja
ulkoa olkoot kirotut. Kiireestä kantapäähän olkoot kirotut. Sokeutukoot
heidän silmänsä, kuuroutukoot korvansa, tulkoot suunsa mykiksi,
tarttukoon heidän kielensä kitalakeensa, älköön heidän kätensä toimiko,
älköön heidän jalkansa astuko. Kaikki heidän ruumiinsa jäsenet olkoot
kirotut. Olkoot kirotut seisoen tahi maaten, nyt ja ijankaikkisesti; ja
sammukoon siten heidän valonsa Jumalan edessä tuomion päivänä. Tulkoot
haudatuiksi koirien ja aasien kanssa. Nälkäiset sudet syökööt heidän
ruumiinsa. Perkele ja hänen enkelinsä olkoot heidän seuralaisensa
ijankaikkisesti. Amen, Amen; tapahtukoon niin, tapahtukoon niin."

Tämä on paavilaisuuden henki; ja kaikki, joilla on totisen Kristuksen
henki, saattavat helposti tuntea niin kurjan jäljittelyn.

Koska opin eksytykset ovat kaikkien näiden elämän eksytyksien
perustuksena, on epäilemätöntä, jos vaan asianhaarat taasen olisivat
suotuisat, ja koska opit ovat muuttumattomat, että niiden paha
henki ja pahat hedelmät saattaisivat uudelleen piankin esiintyä
samanlaisissa vääryyden, sorron, taikauskon, tietämättömyyden
ja vainon ilmenemismuodoissa; ja kaikkia ajateltavissa olevia
keinoja käytettäisiin tuon _jäljitellyn_ Jumalan valtakunnan
ennalleenasettamiseksi, säilyttämiseksi ja laajentamiseksi.
Todistaaksemme tätä esitämme muutamia tapahtumia, jotka äskettäin
sattuivat tulemaan tietoomme: --

Ahuehuetitlanissa, Guerrorossa, Meksikossa murhasivat alkuasukkaat
kylmäverisesti erään maassasyntyneen protestanttisen lähetyssaarnaajan,
nimeltä Aabraham Gomezin ja kaksi apulaista elokuun 7:nä päivänä vuonna
1887 erään roomalaisen papin, isä Vergaran alotteesta, jonka kerrotaan
edellisenä päivänä messujumalanpalveluksessa kehottaneen kansaansa
antamaan varottavan esimerkin tuon Saatanan palvelijan suhteen, joka
oli tullut heidän keskuuteensa; lisäten että he aivan turvallisesti
saattaisivat "tappaa hänet" ja luottaa saavansa suojelusta
poliisipäälliköltä samoin kuin papiltakin. Papin sana oli laki tuolle
tietämättömyyteen ja pimeyteen vajonneelle kansalle ja maallisille
viranomaisille. Lähetyssaarnaajaraukan silvottua ruumista laahattiin
läpiammuttuna ja rikkihakattuna pitkin katuja, kaikenlaisen
ilkeämielisyyden esineenä, _varotukseksi muille_. Mitään hyvitystä ei
tästä voitu saada.

New-Yorkilainen lehti _Independent_ kiinnitti huomion tähän
veriseen murhanäytelmään, johon _Freeman_, eräs vaikutusvaltainen
roomalaiskatolinen lehti New-Yorkissa antoi seuraavan vastauksen: --
"He [protestanttiset lähetyssaarnaajat] näkevät kunniallisten ihmisten
polvistuvan _Angeluksen_ soidessa ilmestyksen ja ihmiseksitulemisen
kunniaksi. Raamattu, sanovat he, tulee pian poistamaan sellaisen
'taikauskon.' Kynttilä palaa Jumalan äidin kuvan edessä. 'Haa! huutaa
lähetyssaarnaaja, me tulemme kohta opettamaan pimitettyä kansaa,
hävittämään tämän vertauskuvan (symboolin)!' ja niin edespäin. Jos
muutamien harvojen tämänlaisten lähetyssaarnaajien murhaaminen pitäisi
toisia hänen kaltaisiaan kotonansa, olisimme melkein -- me paavilaiset
olemme niin pahoja! -- valmiit sanomaan: 'Jatkakaa tanssimista; olkoon
ilo ylimmillään'!"

Eräs pappi nimeltään G.G. Moule kertoo ikävän tapahtuman, joka on
kierrellyt sanomalehdistössä, vainoista Madeirassa, jossa Robert Kelley
ja ne, jotka hänen työnsä kautta olivat kääntyneet, jotka yhdessä
lapsiensa kanssa, yhteensä lähemmä tuhatta henkeä, saivat kärsiä
maanpakolaisuutta rangastukseksi, että olivat ottaneet vastaan hivenen
totuutta.

Niin kutsutussa protestanttisessa Preussissa on pastori Thummel tullut
vangituksi "roomalaiskatolisen kirkon loukkaamisesta." Hän oli antanut
ulos lentokirjasen, jossa hän arvosteli paavikuntaa, ja eräs
"loukkaavista" huomautuksista siinä oli, että paavikunta on luopumus,
"rakennettu taikauskolle ja epäjumalanpalvelukselle."

Karoliinin-saaret olivat äskettäin riitakapulana Preussin ja Espanjan
välillä, ja paavi antoi nimittää itsensä riidanratkaisijaksi,
sovittamaan kiistaa. (Tässä on paljon, joka muistuttaa hänen entistä
valtaansa riidanratkaisijana tahi kansojen korkeimpana tuomarina.)
Paavi päätti asian Espanjan hyväksi. Sotalaiva, viisikymmentä sotilasta
ja kuusi pappia lähetettiin samassa Espanjasta. Perille tultua otettiin
Mr Doane, amerikkalainen lähetyssaarnaaja vangiksi, ja erotettiin
kokonaan kääntyneistä ainoastaan siitä syystä, että hän kielsi
jättämästä lähetystyötään ja omaisuuttaan papeille; ja sentähden, että
saaret nyt kuuluivat Espanjalle ja Espanja kuului paaville, eikä muuta
kuin paavin uskontoa saatettu suvaita.

Eräs herrasmies, entinen roomalais-katolinen, ja tekijän ystävä,
kertoo, että äskettäin matkustaessaan Etelä-Amerikassa, ryhdyttiin
häntä viskaamaan kivillä, ja hänen täytyi paeta, henkeään peläten,
koska hän ei tahtonut paljastaa päätänsä eikä polvistua, roomalaisten
pappien kulkiessa kaduilla kantaen ristiä ja rippileipää. Ja eräs
samanlainen tapaus, jolloin papit löivät, kansa rääkkäsi kolmea
amerikkalaista ja poliisit vangitsivat heidät Madridissa Espanjassa
samanlaisesta rikoksesta, on epäilemättä usealla, jotka lukevat
päivälehtiä, tuoreessa muistissa.

_The Converted Catholic_ ("kääntynyt katolilainen") ottaa eräästä
roomalais-katolisesta lehdestä _The Watchman_ (Vartija) St Louisissa,
Missourissa, seuraavaa:

"Protestanttilaisuuden! Sen haluaisimme mestata ja neljäksi jaotella.
Haluaisimme seivästää sen ja ripustaa se variksenpesiksi. Haluaisimme
repiä sen rikki pihdeillä ja polttaa sitä kuumilla raudoilla.
Haluaisimme täyttää sen sulatetulla lyijyllä ja upottaa sen helvetin
tuleen sadan sylen syvyyteen."

Menneisyyden valossa katsottuna, on hyvin luultavaa, että sellaisessa
hengessä _The Watchmanin_ toimittaja, jos hänellä vaan olisi valtaa,
pian ulottaisi uhkauksensa "_protestanttilaisuudesta_" protestanttisiin
henkilöihin.

Barcelonassa Espanjassa poltettiin äskettäin hallituksen käskystä suuri
luku Raamatuita -- luonnollisesti roomalaisen kirkon alotteesta.
Seuraava, joka on käännetty _Katolilaisesta lipusta_, paavilaisuuden
sikäläisestä äänenkannattajasta, osottaa, että teko hyväksyttiin. Lehti
sanoo: --

"Jumalalle kiitos, että me vihdoin alamme palata niihin aikoihin,
jolloin niitä, jotka levittivät kerettiläisiä oppeja rangastiin
varotukseksi muille. -- Pyhän inkvisitionin oikeusistuin on pian
pystytettävä. Sen hallitus tulee olemaan ihanampi ja tulee saavuttamaan
runsaampia tuloksia kuin menneisyydessä. Katolilainen sydämemme tulvii
uskoa ja innostusta; ja ääretöntä iloa, jota tunnemme, kun alamme
korjata hedelmiä nykyisestä taistelustamme, on mahdotonta kuvailla.
Mikä ilopäivä onkaan meille, kun näemme kirkon vastustajain
kieriskelevän inkvisitioonin liekeissä!"

Kehottaakseen uuteen sotaretkeen kerettiläisyyttä vastaan, sanoo sama
lehti: --

Uskomme olevan paikoillaan julaista niiden pyhien miesten nimet,
joiden käsien alla niin monet syntiset kärsivät, jotta hyvät
katolilaiset _kunnioittaisivat heidän muistoansa_: --

        Torquemada'n kautta --
    Elävältä poltettuja miehiä ja naisia............. 10,220
    Poltettuja in effigie............................  6,840
    Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 97,371
        Diego Deza'n kautta --
    Elävältä poltettuja miehiä ja naisia.............  2,592
    Poltettuja in effigie............................    829
    Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 32,952
        Kardinaali Jeminez de Gisneros'in kautta --
    Elävältä poltettuja miehiä ja naisia,............  3,564
    Poltettuja in effigie............................  2,232
    Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 48,059
        Adrian de Elorencia'n kautta --
    Elävältä poltettuja miehiä ja naisia.............  1,620
    Poltettuja in effigie............................    560
    Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 21,835
                     -- -- --
    Elävältä poltettujen miesten ja naisten
    yhteenlaskettu luku 45 pääinkvisiittorin
    aikana........................................... 35,534
    Yhteenlaskettu luku poltettuja in effigie.......  18,637
    Muihin rangastuksiin tuomittujen yhteenlaskettu
    luku............................................ 293,533
                                                    ________
                                      Kokonaissumma  347,704



Paavillinen tuhatvuotiskausi.


Samoinkuin totisen Kristuksen totinen valtakunta tulee kestämään
tuhatta vuotta, saattaa paavillinen jäljittely laskea tuhatta vuotta
suurimman kukoistuksensa ajaksi, joka alkoi vuonna 800 ja päättyi tämän
[yhdeksännentoista] vuosisadan sarastaessa, toteuttaakseen Ilm. 20
ennustetun tuhatvuotisen hallituskauden. Ja tämän jälkeistä aikaa,
jolloin paavikunta vähitellen on kadottanut kaiken maallisen valtansa,
jolloin se on ollut monen häväistyksen esineenä niiden valtojen
puolelta, jotka ennen olivat sen tukipylväitä, ja jolloin siltä
melkoisesti on riistetty alusmaita, tuloja ja vapauksia, joita se
kauvan on pitänyt ominaan ja joita se kauvan on omistanut, pitävät
katolilaiset Ilm. 20: 3, 7, 8 kertomana "vähänä aikana",
tuhatvuotiskauden lopulla, jolloin Saatana tulee päästettäväksi irti.

Ja ne vuosiluvut, jotka ilmasevat paavikunnan tietämättömyyden,
taikauskon ja petoksien tuhatvuotiskauden, ovat selvästi merkityt
historiassa. Eräs roomalais-katolinen kirjailija [The Chair of St.
Peter] lausuu tämän uskonnollisen vallan alkamisesta: "Pyhä roomalainen
valta alkoi oikeastaan silloin kun paavi Leo vuonna 800 kruunasi Kaarlo
suuren länsimaiden kuninkaaksi." ["_Pyhä roomalainen valtakunta_" oli
keskiajan suuren valtiollisen laitoksen nimenä. Sen alkuunpanijana oli
Kaarlo suuri. Fisherin Universal History, Siv. 262 kertoo siitä
seuraavasti: "Teoriassa oli se maailman vallan ja maailman kirkon
yhdistelmä -- jakamaton yhdyskunta, keisarin ja paavin ollessa taivaan
määräämät (?) maalliset ja hengelliset ylimmäiset päät. Ja koska
paavit, ollen Kristuksen sijaisina, voitelivat keisarit, seuraa, että
he olivat sen oikeat päät."]

Vaikka paavikunta oli järjestetty uskonnolliseksi järjestelmäksi aikoja
ennen ja oli "pystytetty" maalliseenkin valtaan vuonna 539, oli Kaarlo
Suuri kumminkin se, joka todellisuudessa antoi paaville _maallisen
vallan ja muodollisesti tunnusti sen_. Samoinkuin Kaarlo Suuri oli
"pyhän roomalaisen valtakunnan" ensimäinen keisari, vuonna 800, niin
oli Frans II viimeinen, ja hän luopui vapaaehtoisesti siitä arvonimestä
vuonna 1806. [Marengon tappelun kautta 1800, ja Austerlitzin, 1815,
oli Saksa kaksi kertaa Napoleonin jalkain juuressa. Päätulos
viimeksimainitusta tappiosta oli Reininliiton perustaminen ranskalaisen
hallitsijan turvissa. _Tämä tapaus teki lopun vanhasta saksalaisesta
tai [pyhästä] roomalaisesta valtakunnasta_, joka oli ollut olemassa
tuhatta vuotta yhtä mittaa. -- White'n Universal History, Siv. 508.]
Samoinkuin paavikunta ennen vuotta 800 kohosi roomalaisen "pedon"
(kansan) ja sen sarvien (valtojen) tukemana, on se vuodesta 1800 ollut
syösty maallisesta vallasta kuninkaiden ja valtojen yli, ja ne, jotka
sitä ennen tukivat sitä, ovat haavottaneet ja ryöstäneet sitä. (Ilm.
17: 16, 17.) Nykyhetkellä, vaikka se vielä on kunnioituksen ja
suosionosotuksien esineenä ja vielä laajalti hallitsee kansojen
omiatuntoja, suree paavikunta kaiken sen kadottamista, joka vähänkin
vivahtaa maalliselle vallalle.

Tämän aineen huolellinen tutkija saattaa erottaa neljä enemmän tai
vähemmän silmiinpistävää vaihetta Antikristuksen kehityksessä ja
kohoamisessa ja luvultaan yhtä monta vaihetta, jotka selvästi ilmasevat
sen kukistumista. Nuo neljä kehitysjaksoa ovat:

1. Väärän kunnianhimon salaisen toiminnan alkaminen Paavalin aikana,
noin vuonna 50, oli lähtökohtana.

2. Paavikunta "synnin ihminen" _järjestettiin_ pappisvallaksi,
vähitellen noin vuodesta 300 vuoteen 494; s.o. seurakunnan tila
muutettiin järjestetyksi, ja paavit tunnustettiin olevan Kristusta
edustava Pää, joka hallitsi seurakunnassa ja kansoja.

[Paavikunta taisteli kauvan voittaakseen yliherruutta kirkon päänä ja
sai vähitellen tunnustusta ja valtaa; ja että tämä valta yleisesti
tunnustettiin jo vuonna 494 ilmenee selvästi katolilaisen kirjailijan
teoksesta _The Chair of St. Peter_, siv. 728. Yksityiskohtaisesti
kerrottuansa eri kirkolliskokouksien, piispojen, keisarien, y.m.
lausuntoja roomalaisesta piispasta korkeimpana ylimmäisenä pappina,
yhdistää hän lausuntonsa seuraavasti:]

["Nämä sanat kirjotettiin niin kaukana taaksepäin ajassa kuin Herramme
vuonna 494... Ylipäänsä on siis selvää, että Pyhän Pietarin istuimen
[Rooman hiippakunnan] esipiispa viidennellä vuosisadalla oli ennättänyt
_kehityksessä_ niin pitkälle, että paavia kaikkialla pidettiin
kristillisen yhteyden keskipisteenä -- Jumalan seurakunnan korkeimpana
hallitsijana ja opettajana, piispojen ruhtinaana, lopullisena riidan
ratkaisijana, jonka puoleen vedottiin kirkollisissa asioissa kaikilta
maailman haaroilta, ja oli hän kaikkien yleisien kirkolliskokouksien
tuomari ja Välittäjä, joissa hän oli puheenjohtaja lähettiläittensä
kautta."]

3. Aika, jolloin paavit _alkoivat_ harjottaa maallista hallitusta ja
valtaa, oli, kuten myöhemmin tulee osotettavaksi, vuonna 539. (Katso
III Osa, 3 luku.)

4. Kohoamisen aika, vuonna 800, jolloin, niinkuin jo näytettiin, "pyhä
roomalainen valtakunta" perustettiin, ja paavi itse, kruunatessaan
Kaarlo Suuren keisariksi, tunnustettiin kuningasten kuninkaaksi,
keisarien keisariksi, "toiseksi Jumalaksi maan päällä."

Paavikunnan vaikutusvallan vähentymisen neljä vaihetta ovat: --

1:ksi. Uskonpuhdistuksen aikakausi, jonka saattaa sanoa alkaneen noin
vuonna 1400 Wykliffen kirjotuksilla -- joita Huss, Luther ja muut
seurasivat.

2:ksi. Napoleonin menestymisen aika, paavien alennus ja Frans II
lopullinen luopuminen arvonimestä: "pyhän roomalaisen valtakunnan
keisari". v. 1800--1806.

3:ksi. Vuosi 1870, jolloin paavin alamaiset ja Italian kuningas
lopullisesti erottivat paavin Rooman ja n.k. kirkkovallan
hallituksesta, jonka kautta Antikristus on jätetty kaikkea maallista
hallitusta vaille.

4. Tämän jäljitellyn pappisvallan lopullinen tuhoaminen lähellä sen
"vihan" ja tuomion "päivän" loppua, joka jo on alkanut -- ja joka tulee
päättymään, niinkuin ilmenee "pakanain ajoista" vuoden 1914 loppuessa.



Saattaako epäillä.


Olemme seuranneet Antikristuksen syntyä apostasiasta, eli
"luopumuksesta" alkaen kristillisessä Seurakunnassa; olemme kuulleet
hänen rienaavat väitteensä, että hän on Kristuksen valtakunta ja hänen
paavinsa on Kristuksen sijaishallitsija -- "toinen Jumala maan päällä."
Olemme kuulleet hänen pöyhkeilevät rienaamisensa, kuinka hän on
omistanut arvonimiä ja oikeuksia, jotka kuuluvat totiselle Herrain
herralle ja Kuninkaiden kuninkaille; olemme nähneet kuinka julmalla
tavalla hän täytti ennustuksen: "Hän hävittää pyhiä"; olemme nähneet,
että totuus, tukahdutettu ja väärennetty, olisi kokonaan tullut
haudatuksi eksytyksien, epäuskon ja pappisjuonien alle, jos ei Herra
oikealla ajalla olisi tullut väliin, herättämällä uskonpuhdistajia ja
siten auttanut pyhiänsä -- niinkuin on kirjotettu: "Ja ymmärtäväiset
kansassa neuvovat monta; mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen,
vankeuteen ja ryöstöön kauvan aikaa. Mutta kaatuessansa saavat he vähä
apua." -- Dan. 11: 33, 34.

Saattaako, nähdessään kaikki nämä todistukset, epäillä, etteivätkö
apostolit ja profeetat, pyhän Hengen opettamina, olisi puhuneet
paavikunnasta, kertoen seikkaperäisesti, kuten tekevät, sen
silmiinpistävistä luonteenominaisuuksista? Me ajattelemme, ettei
kenenkään puolueettoman mieleen saata jäädä mitään epäilystä siitä,
etteikö paavikunta olisi Antikristus, synnin ihminen; ja ettei kukaan
yksityinen ihminen voisi kyetä täyttämään ennustusta. Paavikunnan
kuulumaton menestys jäljitettynä Kristuksena, joka on pettänyt koko
maailmaa, on täysin määrin toteuttanut Mestarimme ennustuksen, kun,
kosketeltuansa omaa hylkäämistänsä sanoi: "Jos tulee toinen
[pöyhkeillen] omassa nimessään, niin _hänet te otatte vastaan_." --
Joh. 5: 43.

Monet lienevät epäilemättä huomanneet, että me ainettamme käsitellessä
ylipäänsä olemme karttaneet kosketella paavien ja toisien viranomaisten
konnamaisuuksia ja karkeampia siveellisyysrikoksia kuin myös niitä
mustia tekoja, joita jesuitat ja muut salaiset seurat ovat tehneet
"_tarkotuksen_" saavuttamiseksi toimiessaan kaikenlaisissa
salapoliisin toimissa paavikunnan hyväksi. Olemme tahallamme
jättäneet sellaiset pois, ei sentähden, ettei se olisi totta, sillä
roomalais-katolilaisetkin kirjailijat tunnustavat paljon siitä; vaan
sentähden, ettei todistelumme kaipaa näitä asianhaaroja. Olemme
osottaneet, että paavillinen pappisvalta (vaikkakin siihen kuuluisivat
siveellisesti puhtaimmat ja oikeudenmukaisimmat ihmisten joukosta --
joita he kumminkaan eivät olleet, kuten historia todistaa) on synnin
ihminen, Antikristus, se jäljittely, joka väärällä tavalla on esittänyt
Kristuksen tuhatvuotista valtakuntaa, ollen taitavasti järjestetty
jäljittely pettämistä varten.

Macaulay'n, englantilaisen historiankirjottajan sanat, ovat omiaan
osottamaan, että on sellaisia, jotka ilman erityistä profeetallista
valoa, saattavat nähdä tahallisen petollisuuden paavikunnan
ihmeellisessä järjestelmässä; järjestelmistä ihmeellisimmän
_jäljittelyn_ Jumalan valtakunnasta, joka valtakunta on pian tuleva.

Hän sanoo: -- "On mahdotonta kieltää roomalaisen kirkon järjestysmuodon
olevan _inhimillisen_ [me sanoisimme saatanallisen] _viisauden
todellisen mestarinäytteen_. Todella, ei mikään muu kuin sellainen
järjestysmuoto saattanut ylläpitää sellaisia oppeja, sellaisia
hyökkäyksiä vastaan. Kahdentoista vuosisadan monivaiheisen vuoden
kokemus, neljänkymmenen sukupolven valtiomiesten älykkäisyys ja uuttera
huolenpito ovat saattaneet tämän järjestysmuodon sellaiseen
täydellisyyteen, että kaikista laitoksista, joita on keksitty
ihmiskunnan pettämiseksi ja sortamiseksi, tällä järjestysmuodolla on
etusija."



Antikristuksen lopullinen tuho.


Me olemme seuranneet paavikuntaa nykyaikaan, Herran päivään --
Immanuelin _läsnäolemisen_ aikaan asti. Tämä synnin ihminen on
kehittynyt, on suorittanut kauhistuttavan tekonsa ja Hengen miekka --
Jumalan Sana on kaatanut sen. Kristuksen suun henki on tehnyt hänet
_voimattomaksi_ julkisesti ja yleisesti vainoamaan pyhiä, kuinka suuri
halu hänellä olisikin; ja nyt kysymme: Mikä on lähinnä järjestyksessä?
Mitä sanoo apostoli Antikristuksen lopusta?

2 Tess. 2: 8--12 selittää apostoli Paavali Antikristuksesta: -- "Jonka
Herra Jeesus on _tappava_ suunsa hengähdyksellä ja tuhoava
_tulemuksensa [parousiansa, läsnäolonsa] ilmestyksellä_." Totuuden valo
tulee tunkemaan kaiken läpi. Saattamalla päivän valoon oikean ja
väärän, tulee se aiheuttamaan tuon suuren taistelun näiden
periaatteiden ja niiden inhimillisten edustajain välillä -- joka tulee
olemaan syynä tuohon suureen hädän ja vihan aikaan. Tässä taistelussa
tulee vääryys ja paha kaatumaan, ja oikeus ja totuus voittamaan. Kaiken
muun pahan kanssa, joka kerran kaikkiaan tulee täydellisesti
tuhottavaksi, hävitetään Antikristus, johon melkein kaikki, mikä on
pahaa opissa ja käytännössä, on yhdistetty. Juuri tämä kirkas valo,
tämä Herran läsnäolon auringon valo, tulee aiheuttamaan 'hädän päivän',
jonka kautta ja jonka aikana Antikristus, kaikkien muiden pahojen
järjestelmien kanssa tulee tuhottavaksi. "Jonka läsnäolo [aika, jolloin
hän on olemassa] tapahtuu Saatanan vaikutuksesta [tarmosta ja
toimellisuudesta] kaikella valheen voimalla ja tunnustuksin ja ihmein
ja kaikella vääryyden viettelyksillä niille turmioksi, jotka joutuvat
kadotukseen, sentähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen,
jotta olisivat pelastuneet. Ja sentähden Jumala on lähettävä heille
voimallisen eksytyksen, niin että uskovat valheeseen, jotta kaikki ne
tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuuteen, vaan mielistyneet
vääryyteen", arvottomiksi tulemaan osallisiksi Tuhatvuotiskauden
hallituksesta Kristuksen kanssaperillisinä.

Meidän mielestämme nämä sanat sisältävät, että Herramme _läsnäolon_
aikana (nykyaikana -- vuodesta 1874) tulee perkele, niin hyvin tämän
antikristillisen järjestelmän (joka on Saatanan parhaimpia aseita
pettääkseen maailmaa ja hallitakseen sitä) kuin myös kaikkien muiden
keinojensa kautta, koettamaan vimmatulla tavalla vastustaa asiain uutta
järjestystä, joka tulee nyt pystytettäväksi. Hän tulee käyttämään
hyväkseen pienintäkin seikkaa ja ihmiskunnan kaikkia perittyjä
heikkouksia ja kaikkea sen itsekkäisyyttä voittaakseen heidän sydämensä
ja kätensä ja kynänsä tässä lopullisessa taistelussa vapautta vastaan
ja totuuden täydellistä kirkastumista vastaan. Ennakkoluuloja tullaan
herättämään siellä, jossa, jos totuus nähtäisiin selvästi, ei
ennakkoluuloja voisi olla; ja intohimoista harrastusta tulee
sytytettäväksi ja puolueyhdistyksiä tulee perustettaviksi, jotka
tulevat pettämään ja eksyttämään useita. Ja tämä tulee tapahtumaan ei
sentähden, ettei Jumala olisi tehnyt totuutta kyllin selväksi johtamaan
täysin vihkiytyneitä, vaan koska heillä, jotka tulevat petetyiksi, ei
ollut täyttä vakavuutta mielessä etsiessään ja käyttäessään sitä
totuutta, joka oli valmistettu heille "ruuaksi ajallansa." Ja tällä
tavoin tulee ilmenemään, että se luokka, joka tuli harhaan johdetuksi,
ei ottanut vastaan totuutta _rakkaudesta itse totuuteen_, vaan pikemmin
tavan tai muodon vuoksi tai pelosta. Ja apostoli näyttää vakuuttavan,
että tässä Antikristuksen lopullisessa kuolemantaistelussa tulee,
vaikkakin hän näyttää voittavan lisättyä valtaa maailmassa uusien
sotajuonien, petoksien ja yhdistelmien kautta, kumminkin maailman oikea
Herra, kaikkien kuninkaiden Kuningas _läsnäolonsa_ aikana saamaan
voiton; ja että hän vihdoin, suuren hädän aikana, perinpohjin tuhoaa
Antikristuksen ja ainaiseksi tekee lopun hänen petoksistansa.

Minkälaiseksi saatamme odottaa tämän lopputaistelun muodostuvan, siitä
voimme antaa ainoastaan viittauksia, suurimmaksi osaksi perustuen
vertauskuvauksellisiin esityksiin samasta asiasta Ilmestyskirjassa. Me
odotamme, että koko maailmassa vähitellen tulee muodostumaan kaksi
suurta puoluetta -- joista molemmista uskolliset, voittavat pyhät
tulevat pysymään erossa. Näissä kahdessa suuressa leirissä, tulee
toisella puolella olemaan sosialisteja, vapaa-ajattelijoita,
uskottomia, tyytymättömiä ja totisia vapauden ystäviä, jotka alkavat
saada silmänsä auki näkemään asianhaaroja, jotka koskevat valtiollista
ja uskonnollista kehnoa hallitusta ja itsevaltiutta; toiselta puolen
yhdistyvät vähitellen inhimillisen vapauden ja yhdenvertaisuuden
viholliset -- keisarit, kuninkaat, aateliset; ja sisimmässä
sopusoinnussa näiden kanssa tulee olemaan Jumalan valtakunnan
jäljittely, Antikristus, joka tukee näitä ja jota maan maalliset
itsevaltiaat tukevat. Me odotamme myös, että Antikristuksen
valtioviisaus tulee jossain määrin muodosteltavaksi ja lievennettäväksi
voittaakseen takasin sopusointuun ja käytännölliseen yhteistyöhön (ei
oikeaan yhteyteen) äärimmäiset kaikista protestanttisista liitoista,
jotka nyt jo ikävöivät _nimi-yhdistymistä_ toisiensa ja Rooman kanssa,
unohtaen, että ainoa totinen yhdistys on totuuden jatkuvasti kehittämä,
eikä uskontunnustuksien, kirkolliskokouksien ja kirkkolakien
muodostama. Niin mahdottomalta kuin tämä yhteistoiminta protestanttien
ja katolilaisten välillä toisten mielestä tuntuukin, näemme selviä
merkkejä sen nopeasta lähestymisestä. Sitä joudutetaan paavikunnan
salaisen yllytyksen kautta kansansa keskuudessa, jonka kautta sellaisia
valtiomiehiä, jotka ovat halukkaita yhteistoimintaan paavikunnan
kanssa, autetaan korkeisiin virkoihin hallitustoimissa.

Kohta voidaan odottaa lakeja, joiden kautta vähitellen henkilöllinen
vapaus tulee rajotettavaksi _pakottavia asianhaaroja syyttäen_ ja
yleistä hyvää silmällä pitäen; kunnes erä erältä, lopultakin tulee
välttämättömäksi muodostaa jonkunlainen "_yksinkertainen
uskonnonlaki_"; ja sillä tavoin saattavat kirkko ja valtio tulla
jossain suhteessa yhdistetyksi Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen
hallitukseen nähden. Näillä laeilla, niin yksinkertaisiksi kuin
tulevatkin sopiakseen kaikille "_puhdasoppisille_" (s.o. yleisille)
uskonnollisille katsantokannoille, tulee olemaan sellainen sisällys,
että ne tulevat tukahduttamaan ja estämään enempää kasvamista armossa
ja siinä tiedossa, joka nyt on "ruokaa aikanansa." Tekosyynä tähän
toimenpiteeseen tulee luultavasti olemaan alempien ja itsenäisten
luokkien puolelta uhkaavan sosialismin, epäuskon ja valtiollisten
rauhattomuuksien vastustaminen.

Nähtävästi tulee lähimmässä tulevaisuudessa, osana sen vaivasta,
vieläpä ennen kun suuri hätä tänä "vihan päivänä" on puhjennut
maailmassa ja kukistanut maan koko yhteiskuntarakennuksen
(valmistuksena uudelle ja paremmalle järjestykselle, joka on luvattu
totisen Kristuksen hallitessa) -- olemaan vaikea tutkimisen ja
koettelemuksen hetki tosi-vihkiytyneelle Seurakunnalle, monessa asiassa
niin kuin oli paavikunnan voittopäivinä; vainoamistavat tulevat
ainoastaan olemaan hienontuneemmat, ja paremmin sopimaan nykyajan
sivistyneimpien menettelytapojen kanssa. Piikeillä ja pihdeillä ja
piinapenkeillä tulee olemaan pilkan ja suuren ylenkatsomisen,
vapauksien rajottamisen ja yhteiskunnallisen, taloudellisen ja
valtiollisen boikottaamisen muoto. Mutta tästä ja niistä uusista
yhdistelmistä, joita Antikristus tulee muodostamaan tässä lopullisessa
taistelussa oikean Tuhatvuotisvaltakunnan pystyttämistä vastaan, on
meillä enemmän sanomista toisessa tilaisuudessa.

Tätä lukua lopettaissa tahdomme uudelleen kiinnittää lukijan huomion
siihen, että paavikunta on Antikristus, ei siveellisen kehnoutensa
perustuksella, vaan koska se on totisen Kristuksen ja totisen
Valtakunnan _jäljittely_. Koska eivät kykene huomaamaan tätä, tulevat
useat protestantit vietellyiksi yhteistoimintaan paavikunnan kanssa sen
vastustaessa totista Kirkkauden Kuningasta.

       *       *       *       *       *

        Herran johdossa.

    Hän johdattaa. Oi turvaisaa
    On tietää: Herra johdattaa!
    Jos missä oon, tie jyrkkenee,
    Hän voimallansa auttelee.
         Hän johdattaa, hän johdattaa!
         Hän kädellänsä johdattaa,
         Oi että häntä seuraisin,
         Jok' ystäväin on rakkahin!

    Jos kuljen kautta korpien
    Tai riemun kukkatarhojen,
    Kautt' myrskyjen tai tyynien,
    Niin kuljen Herraan turvaten.
         Hän johdattaa, hän johdattaa!
         Hän kädellänsä johdattaa,
         Oi että häntä seuraisin,
         Jok' ystäväin on rakkahin!

    Kun tartun kouraas' auttajain,
    Sun teitäs kuljen rohkeest' ain';
    Oon onnellinen matkallain,
    Kun Herra johtaa taluttain.
         Hän johdattaa, hän johdattaa!
         Hän kädellänsä johdattaa!
         Oi että häntä seuraisin,
         Jok' ystäväin on rakkahin!

    Kun sitten loppuu tehtäväin,
    -- Sun voimas auttoi päivittäin --
    En pelkää kuolon virtaakaan,
    Kun sieltäin autat nousemaan.
         Hän johdattaa, hän johdattaa!
         Hän kädellänsä johdattaa!
         Oi että häntä seuraisin,
         Jok' ystäväin on rakkahin!



KYMMENES LUKU.

AIKA ON LÄHESTYNYT.

Ei mikään ole estämässä. -- Kristuksen vallan pystyttäminen, se työ,
jota nyt tehdään. -- Ennustuksen todistus yhtäpitävä. -- Maailman
viisaat näkevät paljon. -- Vartioivat pyhät näkevät selvemmin. --
Tärkeää kaikille pitää silmät auki oikeaan suuntaan.


Aika on lähestynyt Lunastajan valtakunnan pystyttämiselle. Tämä on
edellisten lukujen yhtäpitävä todistus. Ei mikään ole estämässä.
Me elämme nyt seitsemännessä vuosituhannessa -- alkaen lokakuusta
vuonna 1872. Pakanallisten valtakuntien hallitusvalta loppuu vuonna
1914. Suuri vastakuvauksellinen Riemuvuosikausi, kaikkien
ennalleenasettamisajat, alkoivat vuonna 1874, jolloin hetki myös oli
tullut suuren Ennalleenasetajan läsnäolemiselle. Hänen palaamisensa
tapa ja hänen tekojensa luonne nykyaikaan asti ovat tarkasti
yhtäpitävät ennustuksien yksityisseikkoja myöten. Tämän armotalouden
lopputapahtumat, joita olemme tilaisuudessa huomaamaan, vastaavat
täydellisesti juutalaista esikuvaa. Elija on tullut ja vastaanotetaan
kuten on ennustettu; ja ennustettu kirous -- suuri hädän aika --
lähestyy jo. Synnin ihminen on ilmestynyt kaikessa inhottavassa
rumuudessansa ja on jo melkein tullut ennustetun matkansa päähän.
Kauvan luvatun Messiaksen valtakunnan pystyttäminen on siis se suuri
tapaus, joka lähinnä on tulossa. Eikä se ole ainoastaan tulossa, vaan
sen pystyttäminen tapahtuu jo. Pimeyden ruhtinaan -- "tämän maailman
ruhtinaan" -- vallan alla olevien, tämän maailman valtakuntien
perustuksien välttämättömän horjuttamisen ja kukistumisen huomaavat
jossain määrin tämän maailmankin lasten luonnolliset silmät. Mutta
luonnollisesti ne, jotka tarkastelevat nykyisiä tapahtumia Jumalan
Sanan kaukoputken läpi, näkevät ne selvemmin, ja kun se on oikein
asetettu, saattaa se kaukaiset esineet näyttämään läheisiltä ja tekee
Jumalan lapset kykeneviksi erottamaan pieniä yksityiskohtia, joita
luonnollinen silmä ei saata erottaa, yhtä hyvin kuin suuria
piirteitäkin, joita maailman valtiomiehet ja viisaustieteilijät
ainoastaan himmeästi huomaavat. Maailmanviisaatkin saattavat nähdä
vaikeuksia aiheuttavan kuohunnan yhteiskunnassa, kun tietämättömyyden
valta antaa tietä suuremmalle yleiselle tiedolle ja suuremmalle
henkilölliselle itsenäisyydelle. Ja vaikka he turhaan toivovat, että
joku tuntematon ja odottamaton suotuisa käänne tapahtuisi, nääntyvät
kumminkin, niinkuin Raamattu kuvaa, heidän sydämensä pelvosta ja
odottaessa sitä, joka on tulevaa maan yli -- koska he näkevät, kuinka
vertauskuvaukselliset taivaat nyt järkkyvät, ja huomaavat, että
sellainen järkkyminen ja eksytyksen vallan, taikauskon ja kansain
uskonnollisten kahleiden poistaminen on tuova mukanaan väkivaltaa ja
anarkiaa. Mutta Jumalan näkökannalta katsottuna, jolta uskon
huonekunnan valvovilla jäsenillä on etu nähdä, ei ainoastaan hädän
vaikeutta, vaan myöskin niitä siunatuita tuloksia, joita Jumalan
sallimuksesta tulee hyväksemme Tuhatvuotisen valtakunnan alkamisen
kautta näkyy kaikki selvemmin. Ja tämä lohdutus korvaa yllinkyllin
kaiken hädän, jos kohta me tulemme taikka rakkaimpamme tulevat siitä
osallisiksi.

Että me nyt tästä tiedosta saamme lohdutusta, emmekä tarvitse olla
epäilyksessä ja tietämättömyydessä, oli vaan osa siitä tarkotuksesta,
jota varten ajanennustukset annettiin. Toinen tarkotus oli, että me,
tämän valtakunnan edustajina ihmisten seassa, tietäisimme niistä
suurista armotalousmuutoksista, joita nyt tapahtuu, ja voisimme
maailmalle todistaa Jumalan suunnitelmasta y.m., todistus, joka,
vaikkei sitä nyt oteta huomioon, tulee ennen pitkää olemaan sille
suureksi hyödyksi ja auttamaan sitä pikemmin tuntemaan Herran läsnäolon
suurena vihan päivänä, joka nyt lähenee. Myöskin oli tarkotus, että
uskolliset siten, Jumalan Sanan asestamina ja vahvistamina, voisivat
seisoa lujina, silloin kun niin monet tulevat lankeamaan epäuskoon ja
monenlaisiin petollisiin eksytyksiin, joita pian tulee tulvimaan
"kristikansan" yli. Samoin tarkotti se myös antaa voimaa ja pontta koko
aikakausien suunnitelmalle: sillä tavallinen kokemus on näyttänyt,
että, vaikka Jumalan armollinen suunnitelma maailman siunaamiseksi
Seurakunnan kautta, Tuhatvuotiskautena, ensimäisellä silmäyksellä
täyttää hänen uskollisten lastensa sydämet ihastuksella ja herättää
heidän intoansa ylenmäärin, on heillä kumminkin, kun heidän
ponnistuksensa toisten valistamiseksi otetaan kylmyydellä vastaan, ja
he huomaavat, että ainoastaan verrattain hyvin harvoilla on "korvat
kuulla", taipumusta vetäytyä lepoon, rauhassa nauttiakseen kalliista
tiedosta tavalla, joka tuottaa vähimmän pilkkaa ja vastustusta.

Tuntien tämän meidän luonnollisen heikkoutemme, on Herra antanut meille
aikaennustuksia kannustimeksi ja tehdäkseen meidät täysin eläviksi ja
heränneiksi, ja pitämään meitä toimellisina palveluksessaan. Kun me jo
elämme "elonkorjuu ajassa", on Herran palvelijain käytettävä aikansa,
palveluksensa ja ajatuksensa elonkorjuutyöhön, koska juuri heidän,
apostolien tavoin ensimäisessä tulemisessa, on toimitettava
elonkorjuutyö. (Joh. 4: 35--38.) Koettakaamme jokainen puolestamme
tehdä minkä voimme, kuuliaisina suuren Yli-elonkorjaajan käskyille.
Mutta erityisesti silmällä pitäen tapahtumien aikaa ja järjestystä
tässä "elonkorjuussa" on meidän huomautettava lukijalle tämän teoksen
seuraavaa osaa, jossa johtopäätökset edellä mainituista ja muista
aikaennustuksista kootaan yhteen polttopisteeseen, ja erilaiset
ennustetut merkit ja vahvistavat todistukset Mestarin läsnäolosta ja
hänen työnsä jatkumisesta esitetään todistaen, että -- "lopun aika" on
tullut; että Valtakunnan ja Odottamisen Päivät ovat päättyneet; että
Pyhäkön puhdistaminen on täytetty; että suurta elonkorjuutyötä tehdään;
että Israelin kokoaminen on huomattavissa; että taistelu Jumalan
Kaikkivaltiaan suurena päivänä lähestyy; ja että Jumalan ihanan
valtakunnan täydellinen pystyttäminen määrätyllä ajalla, pakanain
aikain lopulla, on eittämättömästi varma; ja näyttäen edelleen pyhien
tehtävää elonkorjuu-aikana; osottaen korkean kutsun päättymistä, ja
niiden pyhien "muuttumista" jotka "elävät ja ovat jätetyt jälelle"; ja
osottaen myös, että suuri pyramiidi Egyptissä (Gizen luona) on eräs
Jumalan todistaja (Jes. 19: 19, 20), jonka ihmeellinen sanoma kokonaan
ja täydellisesti todistaa Jumalan aikakausien suunnitelman aikoineen ja
hetkineen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Raamatun tutkisteluja 2 - Aika on lähestynyt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.