Title: Pakkasen lapsia
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pakkasen lapsia" ***


PAKKASEN LAPSIA

Kirj.

Jack London


Suomentanut Ilmari Uotila



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva,
1920.



SISÄLLYS:

Elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
Keesh, Keesh'in poika.
Kaunis Li-Wan.
Salaisuuksien Haltija.



Elämän laki.


Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli
menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä
hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen
otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa
kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli
hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen
ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin
istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja
lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman,
velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.

Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli
veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä
polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella,
piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi
taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän
ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt
koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa,
jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun
naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen
ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen
kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo
Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän;
ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla
pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin
marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen
tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee,
ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee
ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen
tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin!
Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät
niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema,
nälkäisempänä kuin kukaan heistä.

Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka
kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa,
ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne
loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat
poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä
katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi
hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli
hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien
pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli.
Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet
nykyisyyteen.

"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.

"Vallan hyvä", vastasi vanhus.

"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa
kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee
lumisade. Nyt sataakin jo lunta."

"Niin, nyt sataa jo lunta."

"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän
vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat
nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"

"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni
oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on
niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni
tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on
näin."

Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin
narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa.
Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat
vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä.
Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi
kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel
askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli
lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat
hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen
jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja
hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.

Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan.
Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki
ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut
lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi.
Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen
käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän
täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan
nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden
putoaminen -- siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän
antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava.
Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei
luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen -- ei
tottelija -- eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin
vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat
tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että
se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti,
jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu
lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet
suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei
siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua
oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis
katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon
hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä.
Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi,
joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja
hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän
katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään,
vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi
tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän
kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat
himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset
iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä
poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän,
jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle
matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt --
lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.

Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista,
jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni
piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas,
eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen
karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen
tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli
hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta
ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja
lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa
muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva.
"Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli
sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta
söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n
vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen
luistaan.

Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen
vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat
miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä
taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana
virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään
hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti
talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei
edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet
eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet
tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja
kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin
naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt
tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.

Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni
heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian
syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset
olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia.
Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat
he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin
voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän
muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien
kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa
leikkiä -- Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja
joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta
myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt
siihen.

Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa,
leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat
tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha",
sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa
seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä
päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää,
lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun
asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu
olisi näkemisen arvoinen!

Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas
huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti
voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon
kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua
murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut
puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä
alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä
sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli
susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän
veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden
ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä
ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut
potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.

He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen.
Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se
kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa
kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten
täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha
sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on
voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt.
Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä
kertoisivat.

Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä
rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet
kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle,
murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki,
että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet
kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa
nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin
lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet
olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat
taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä
vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan
iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen
jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies.
He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden
lomitse. He näkivät loppunäytelmän.

Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen
mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä
selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä
Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja
neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon
kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä,
jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.

Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään
ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi
palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä
pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut
suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi.
Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut
vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli
häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt
samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli
hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla
hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin
että rasva roikkui niiden kupeilla.

Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei
liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli
hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä
ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen
valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven -- tuon vanhan uroshirven
-- rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot
haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät,
harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset
hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä
ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.

Kylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen
sielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja
veti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä
kohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen
veljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia
hukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri
pieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui
murinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi
eteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään
ei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi
hän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli
levottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan
uroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä
polvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.



Valheellinen Nam-Bok.


"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti
yhdellä airolla!"

Vanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja
innostustaan ja katseli merelle päin. "Nam-Bok on aina hoitanut airoa
kömpelösti", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli
hopealta hohtavan veden. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan..."

Mutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli
hyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet
liikkuivat kuiskaamattakaan.

Koogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen
silmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen
tieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän
voimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen.
Koogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli
hänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen
ei koskaan ole meressä uinut.

"Se on varmasti toisen kylän mies", sanoi hän lopulta, "joka tulee
kysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on
kömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan."

"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bark-Wah-Wan. "Enkö minä poikaani
tuntisi?" kysyi hän kimakasti. "Minä sanon ja sanon vieläkin, että se
on Nam-Bok."

"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina", sanoi yksi naisista
hieman nuhdellen. "Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät
vahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on
kuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet
eivät voi tulla takaisin."

"Nam-Bok", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä
hämmästyen katsoi häneen.

Hän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui
auringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään
itkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä
ei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli
lähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa
vedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja
meni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään
tulivat miehet pienissä ryhmissä.

Bidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta
alaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies
nousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen
leveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita
ja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu
punainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki;
pumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.

Mutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan
yksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet
Beringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista
miestä -- henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää
kansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia
aitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet.
Yokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan
vuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes
laivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat
välttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine
liejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.

Luunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä
pitkälleen maahan. "Nam-Bok", huusi hän koettaen hurjilla
ponnistuksilla päästä pystyyn.

"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin." Miehet ja naiset
vetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa
välissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen
tulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.

"Se on Nam-Bok", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen
äänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat
kauemmaksi.

Vieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa
liikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.

"La, la! Nam-Bok se on", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä
kasvoihin. "Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin."

"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin." Tällä kertaa Nam-Bok
puhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän
seisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen
kurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita
sanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän
maiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. "Terve, oi veljet",
sanoi hän, "veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen
matkaan."

Hän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä
takaisin.

"Sinä olet kuollut, Nam-Bok", sanoi hän

Nam-Bok nauroi. "Minä olen lihava."

"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia", päätteli Opee-Kwan. "Sinä olet
voinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa
maatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua."

"Minä olen tullut takasin", vastasi Nam-Bok ainoastaan.

"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot
tulevat takaisin."

"Minun on nälkä. Varjothan eivät syö."

Mutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli
myöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon
katsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat
keskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat
ryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat
pystyssä.

"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni",
ynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, "ja oletpa sitten varjo taikka
et, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä."

Nam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina
sai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka
kuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: "Minä en ole mikään
varjo, minä olen ihminen."

"Kuka tuntee salatut asiat", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään,
puoliksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä
ei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei
varjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei
ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai
Nam-Bokin varjo."

Nam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: "Vanhaan aikaan kauan sitten
sinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien
kuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä.
Sanotaan..." Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan
kuullakseen hänen sanansa. "Sanotaan", toisti hän, tahallisesti
korostaen, "että hänen _klooch'insa_ synnytti kaksi poikaa hänen
takaisintulonsa jälkeen."

"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa", vastasi
Opee-Kwan. "Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että
mies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan."

"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu.
Sanotaan... että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään."

"Niin, hän kertoi ihmeellisiä asioita."

"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita", sanoi Nam-Bok houkutellen,
ja kun he epäröivät, jatkoi hän, "ja antaa lahjojakin."

Hän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen
kauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat
ihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli
kangasta lapsen lailla leperrellen.

"Hänellä on kerrottavaa", mutisi Koogah.

"Ja lahjoja", lisäsi joku naisista.

Opee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän
itse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia
asioita. "Olemme saaneet paljon kaloja", sanoi hän harkiten, "ja meillä
on paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme."

Kaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean
viereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi
heitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia
hyväilemään.

Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta
kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen -- ei
sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan
haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta
vastenmielisyyttään.

"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat
silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.

"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja
väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen
pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana
pojalleen.

Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin
entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia
sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä
tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin
voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia
pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään,
huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken
syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa.
Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut
tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä
hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli
hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.

Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty
ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita
olet nähnyt."

Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan.
Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset
taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai
neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa
näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa
hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut
juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän
pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut
verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman
heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin
ajatellessaan.

"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä
alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin
oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin
näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät
matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani
vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi
pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei
näkynyt mitään maata -- ainoastaan merta -- ja maatuuli puristi minut
syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä
sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.

"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut
liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle.
Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja
katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni
hulluksi."

Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa,
joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä,
odottivat kurkottaen eteensä.

"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä
elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi
niin iso."

Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia
takanaan pudisti päätään.

"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja
jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia,
ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin
neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin
kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin,
tulevan perässäni ja näin siinä miehiä..."

"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat
--? isojako miehiä?"

"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä."

"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?"

"Kulki."

"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan.
"Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"

Nam-Bok irvisti. "Ei heillä mitään airoja ollut", sanoi hän.

Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi
Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista
naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia
silmäyksiä.

"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen
piipun takaisin.

"Etelätuuli oli takana", selitti Nam-Bok.

"Mutta tuuli ajaa hitaasti."

"Kuunarilla oli siivet -- tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja
purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen
piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin
tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi.
Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen
matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan.
Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta
Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.

"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti!
hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee
sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän
joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka
paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."

"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on
helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska
heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä
ollenkaan."

"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti.
"Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."

"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan -- kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah,
kommeltuen outoon sanaan.

"Tuulen", oli kärsimätön vastaus.

"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen."

Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun
yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa
kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen
suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me
ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."

"Sinä olet typerä."

"Totuus tulee sinun huuliltasi", vastasi Koogah sävyisästi. "Minun
ymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen."

Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja,
joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan
veistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa
kielen eteen, jota ei uskottu.

"Tuo kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah yhtä tyynenä. "Oliko se tehty
yhdestä suuresta puusta?"

"Se oli tehty monesta puusta", tiuskasi Nam-Bok lyhyeen. "Se oli hyvin
iso."

Hän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi
Koogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: "Se on hyvin
ihmeellistä."

"Tämä ei ole mitään", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; "mutta
näkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan
ja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan.
Sitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta."

"Ei, ei! Nam-Bok", huudahti päällikkö, "kuinka se voi olla mahdollista?
Rauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain
vaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen
luiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa,
ei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja
sitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja
että kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että
me voisimme sinua vielä kunnioittaa."

"Niin se on", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. "Höyrylaiva on kokonaan
raudasta eikä uppoa."

"Ei, se ei ole mahdollista."

"Minä näin sen omin silmin."

"Ei se ole luonnon mukaista."

"Mutta sano minulle Nam-Bok", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut
loppuisivat, "sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä,
kun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?"

"Aurinko näyttää tien."

"Mutta kuinka?"

"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen
silmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään
taivaalta alas maanäärelle."

"Ne ovat pahoja taikoja!" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista
jumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset
huokailivat. "Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta
aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja
lämpöiset ilmat."

"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?" kysyi Nam-Bok
uhkaavasti. "Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja
pakottanut sen kiipeämään taivaalta alas."

Ne, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi
naisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei
Nam-Bokin katse sattuisi siihen.

"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", sanoi Koogah, "neljännen
päivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?"

"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä
minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle
annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen
miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta,
kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he
olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni
painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä
hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja
päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti
auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot
olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin,
sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan
nahan."

Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta
moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet
vaikenemaan.

"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut
purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän
toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet
maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin -- --"

"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei
enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."

Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies
pakoitti auringon alas taivaalta?"

Koogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.

"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja
yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme -- --"

"Juurihan sanoit, että päämies tiesi -- --"

"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin
olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä
aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla
ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli
kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale
hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni
kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin,
sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja
hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.

"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni
sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni
ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja
annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset
miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän
rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot
yhteensä."

"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä
ihmettelevään äänensävyyn.

"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan
ottaen opiksi.

"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna
joita myöhemmin olin näkevä."

"Eivätkä ne miehet ole isoja?"

"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut
itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani,
että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan
merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä
monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; -- Sitä te
ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.

"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja
kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä
merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin
ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko
ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko -- --"

"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on
arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta
veistä."

"Ei, ei se ollut minun."

"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta."

"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja
sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi
voinut kuljettaa niitä pois -- niin pitkiä että minä en voinut niiden
loppua nähdä."

"Nam-Bok, siinä oli paljon rautaa", varoitti Opee-Kwan.

"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän
voinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin..." Hän
kääntyi äkkiä päällikköön päin. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut
merileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi
yhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että
kaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi
merileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje."

Kalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu
ammollaan.

"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa.
Sillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä
pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien
välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin
rautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani..."

Opee-Kwan sai taas vihdoinkin sanan suustaan. "Ja -- ja sitten, oi
Nam-Bok?"

"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään,
ja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja
se on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä
lapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä."

"Niinkuin me teetämme koirillamme?" kysyi Koogah epäluuloinen välke
silmissään.

"Niin, aivan niinkuin me teetämme koirillamme."

"Ja kuinka he kasvattavat noita -- vehkeitä?" kysyi Opee-Kwan.

"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta
ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee
tulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys
ja -- --."

"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista
ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."

"Ettekö te ymmärrä?", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.

"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi
ymmärtää."

Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki
elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten
ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.

"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?"
kysyi hän katkeralla äänellä.

Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois,
mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."

"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa --"

"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä."

"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te
ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja
monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan
suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet
ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän
pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon,
että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia
viiruja."

"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut
kertoa meille..."

Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä
viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä
viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin
olisi ne viirut mahtuneet -- ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja
naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi
kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi
kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin
kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää,
sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."

"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan,
joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta
lukua.

"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?" kysyi
Nam-Bok.

"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä."

"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?"

"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon
ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi
yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan
eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."

"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin
asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän
haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on
ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna
juttelemme enemmän näkemistäni asioista."

Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin
peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet
rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen
pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla
äänellä.

Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin.
Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein
pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat
neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään
räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen.
Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta
päättävästi hereille.

"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!" komensi hän. "On aika."

"Onko teillä uusi juhla?" huudahti Nam-Bok. "Ei, ei minun ole nälkä.
Menkää te syömään ja antakaa minun nukkua."

"Sinun on aika lähteä!" jyrisi Koogah.

Mutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. "Sinä olit minun bidarka toverini,
kun me olimme poikia", sanoi hän. "Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja
koimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun
meri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin.
Yhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton
alle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen
ystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet
tullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja
meidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja
paljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta
päämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi
takia sekaisin."

"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja", jatkoi Koogah puolestaan.
"Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan
sinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja
heimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt."

Nam-Bok oli hämmästynyt, mutta kuunteli päällikön puhetta.

"Jos sinä olet Nam-Bok", sanoi Opee-Kwan, "olet sinä kauhea ja
ihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit
sinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä
isoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät
kuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet
eivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin --
paitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut,
että kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi
meitä vakavat vastoinkäymiset."

Nam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös
oli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa
hänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi
villihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja
kumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui
aurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla.
Maatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet
ennustivat rajuilmaa.

"Merestä sinä tulit", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, "ja mereen
takaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia
noudatettu."

Bask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: "Siunaan sinua
Nam-Bok, ettäs minua muistit."

Mutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivin
Bask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.

"Pitkinä öinä on kylmä", valitteli vanha vaimo, "ja pakkanen puree
vanhoja luita."

"Tuo kappale on varjo", vastasi luunveistäjä, "eivätkä varjot voi sinua
lämmittää."

Nam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. "Oi
Bask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!" huusi hän. "Kuule poikasi
Nam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi,
että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne,
missä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä
on helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla,
oi Bask-Wah-Wan."

Vanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän
korotti äänensä värisevästi valittaen. "Minä olen vanha, Nam-Bok, ja
pian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta
joutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä
pelkään."

Valojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen
kullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului
ainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.



Keesh, Keesh'in poika.


"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi
viilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää;
kaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen
koiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, -- yhden on
liipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa."

Keesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison
Kalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä
Su-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja
heimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta,
etelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja
kaukaisesta Tana-naw'stakin.

"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä,
Keesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska
minun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin
ystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet
olkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen
teenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?"

Gnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa
peitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä
paloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: "Mutta eihän
tämä ole kaikki."

"Mitä sitten vielä?" kysyi Keesh. "Enkö minä ole tarjonnut sinulle
täyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin
paljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!"

Piirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset
pilkkasivat häntä.

"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?" Gnob teki anteeksipyytävän
kädenliikkeen. "Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään
välitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on
miehen laita?"

"Niin, -- miehen laita?" ilkkui joukko.

"Sanotaan", piipitti Gnob kimeästi, "sanotaan, että Keesh ei kulje
isäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen
vieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri."

Keesh'in muoto synkistyi. "Se on valhe", huusi hän. "Keesh ei pelkää
yhtäkään ihmistä."

"Sanotaan", inisi Gnob edelleen, "että hän on suostunut valkoisen
miehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen
miehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri
miellytä."

Keesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti
nyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon
ylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.

Shamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi
sieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen,
samalla antaen Keesh'in käteen veitsen.

Gnob kumartui eteenpäin. "Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa
ihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske
käsivartesi täydellä voimalla!"

Poika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä
muistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr.
Brown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi
maahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka.
Gnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa,
hyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä
Gnob sai uuden ajatuksen.

"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?" Gnob
tarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti
tarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. "Ja sitten
Keesh, tekisitkö senjälkeen noin?" -- Valkohammas ryömi vatsallaan
takaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.

"Kuulkaa!" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen.
"Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron
sinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili
jousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen
heittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä
olet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta,
olet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se
ei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko
maassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat,
yksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat
levotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion
ääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää
siltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä
ja raadannalla."

Keesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakin
Adamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.

"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät
kaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän
jäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja
Korpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että
taistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä.
Silloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme
lapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi
ja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna
väkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni
luokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies."

"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria", vastasi Keesh.
"Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat
antaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme
me koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka
me elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta
olen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä
niin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme
valkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen
parkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja -- ei ollut mitään
muuta syötävää -- ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi
jälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?"

Tämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn,
ennenkuin oli tullut hiljaisuus.

"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo
sinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset
miehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua,
taikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi
kaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää
muistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies
Macklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown
opettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä
kerran tappelevat?"

"Ei, ei siihen kaivata vastausta", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä
näennäisiä vastakohtia. "Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown
tahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet." Hän
korotti ääntään. "Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun
antaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä."

Gnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. "Ja
mitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?"

Makamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen
huultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien
hurjan loisteen kanssa. "Tänään", alkoi hän poiketen tahallaan
aiheesta, "kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa
näin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun
kauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse
ja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen."

Hänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen
vaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti
kätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:

"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette
sitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse
naisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen
päivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan."

Hyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: "Entäs sinä,
Nossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?"

Nuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä
voimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän
silloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti.
Nytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa
hetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti.
Jokainen naama oli totinen. "Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in
majan ohi", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin
nuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. "Ja minä näin indianeja,
joiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, --
minä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle,
jonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan
puita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden
pakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi
sellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja
Thlunglet-miehet ovat naisia."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä
katseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista
täysikasvuista miestä suoraan silmiin. "Vai niin", sanoi hän tyynesti.
Ja toisti, "vai niin." Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja
poistui pimeyteen.

Konttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän
ison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka
nuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä
kaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies
hiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita
kuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena,
vahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja
loimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa
oli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.

"Oi, Su-Su", sanoi hän lopulta, "sinä olet menneinä aikoina minua
ystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria."

"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in
päällikkö", vastasi tyttö nopeasti, "ja senkin tähden, että olit iso ja
väkevä."

"Niin --"

"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana", kiiruhti hän lisäämään,
"ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja
ennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille."

"Mutta minä tahtoisin sanoa sinulle --"

Tyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. "Ei, minä
tiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen
vastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät
jälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten
laita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan
aavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet
kätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee
jokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen
lastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä
olit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka
voisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta,
joka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä
oli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen
sinua --"

"Mutta, se ei ole oikein, Su-Su. Sen minä tiedän varmasti --"

"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis
lapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä
vaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan,
jolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se
on miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten
synnytettävä miehiä."

"Su-Su", keskeytti Keesh, "sinun täytyy minua kuulla --"

"_Mies_ löisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan", vastasi hän
halveksien. "Mutta sinä -- -- kas tässä!" Hän antoi tukun kuituja miehen
käteen. "Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun
käsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. -- Ala siis."

Mies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen
ihon alla.

"Ja vielä vähän", jatkoi nainen. "Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun
että minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen
päänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin
jättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja
vaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle
kuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen.
Silloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas
hyvin."

"Vai niin", sanoi mies tyynesti. "Vai niin." Sitten hän kääntyi ja
poistui valon piiristä.

"Ei, oi Keesh." huusi tyttö hänen jälkeensä. "Ei kahta päätä, vaan
vähintäin kolme!"

Mutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja
vaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko
kalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän
pilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen
lähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa
kuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon
sydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta
Lähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja
johti laulua syvällä bassoäänellään.

Pastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen
hänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä
oppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden
kääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr
Brown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä
pitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että
kauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen
tuskaantuneena sanoi lopulta: "Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin,
jos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!" Mr. Brown ei
koskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa
yksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin
käyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta
joutuisi.

Mutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut
maan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St.
George Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli
luonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli
hänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin
samaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä
metsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä
eteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.

"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?" kysyi Mr Brown
indianien tapaan.

Keesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski
koiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen
lähetyssaarnaajaan: "En! Suoraa päätä helvettiin."

       *       *       *       *       *

Aukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin
tahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan
askeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta
sineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei
tuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään
leirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet
peuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen
jälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki
syvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin
keskipäivä.

Erään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria
lumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja
kaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain
käsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen
purppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita.
Jossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön
isä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. "Pahoja
unia", hymyili hän itsekseen. "Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos
oli liian suuri."

Hän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta.
Katsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen
narskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen
vieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi
selässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh
heitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan
toisiaan puhumatta sanaakaan.

"Pitkä matka, oi Keesh", sanoi tyttö viimein, "pitkä matka on S:t.
Georg Missionista Yukonin varrella, tänne."

"Niin on", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä
vyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. "Mutta missä on veitsi?"
kysyi hän.

"Tässä." Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen
paljastettua terää tulen loimussa. "Se on hyvä veitsi."

"Anna se minulle!" komensi Keesh.

"En, Keesh", nauroi hän. "Ehkä et sinä ole syntynyt kantamaan sitä."

"Anna se minulle", toisti mies muuttamatta ääntään. "Olen siihen
syntynyt."

Mutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä
hirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen
vähitellen punertuvan. "Onko se verta, Keesh?" kysyi hän.

"On, se on verta. Mutta anna minulle tuo vyö ja pitkä venäläinen
puukko."

Tyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti
riuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä
miellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta
rinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.

"Tämä on tehty pienemmälle miehelle", huomautti mies yrmeästi, vetäen
sisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.

Su-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi
hän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella,
vyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä?
Voihan hän tehdä uusia vöitä.

"Mutta veri?" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. "Veri,
Keesh? Onko se... onko ne... päitä?"

"Ovat."

"Ne ovat varmaan ihan tuoreita, sillä muuten olisi veri jäätynyt."

"Niin, nyt ei ole kylmä ja ne ovat tuoreita, aivan tuoreita."

"Oi Keesh!" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. "Ja ne ovat
minulle?"

"Niin, sinulle."

Hän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät
tytön eteen.

"Kolme", kuiskasi Keesh hurjasti, "ei, vähintäin neljä."

Mutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, --
pehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka
irvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok
tyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen
miettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa
niitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen
piiri lumeen.

Tulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se
ollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei
liikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt
silmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.

Metsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui
kumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä
mennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi
nuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei
ajettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin,
sen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se
seurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä
varovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten
se äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja
päästi pitkän sudenulvonnan.

Tämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut
venäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot
olivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän
heitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi
seisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen
lumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä
-- viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus
puhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän
päänsä tuulta vasten.

Hän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sitten
Keesh'in luo ja sanoi: "Minä olen valmis."



Kaunis Li-Wan.


"Aurinko laskee, Canim, ja päivän kuumuus on ohitse!"

Näin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn
peitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen
vaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja
toisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään,
joka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.

Hirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen
sivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola
tippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne
olivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin
viereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa
tuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas
jyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät
vuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja
taitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa
lihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se
hypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä
kuonoon tulikekäleellä.

"Ehei, Olo", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa
silmistään. "Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa
sinut loppumattomiin ikävyyksiin."

Mutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden
niskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia
huuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat
torahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin
sudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen
kimppuun, vetääkseen hänet nurin.

"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää
sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu
sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"

Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät
iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä
ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta
susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen
joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash
oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi
vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.

Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä
ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin
ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului
tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun
se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren
hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen
ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta
puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan
heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari
vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat
haavojaan, murisivat ja vinkuivat.

Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen
sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä
tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan
temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.

"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa
jalkojamme."

Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.
Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.

Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt
aamupäivän työstä.

Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan
märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun
kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä,
olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka
auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä
naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin
halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli
eripaksuista ja merkillisen näköistä.

Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän
heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan
tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi
ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan
mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat
eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen
rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat
hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa
ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja
kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.

"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten
heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja
siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."

"Pannukakkuja?" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.

"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia
keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä
monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä
maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä --" Hän röyhisti
rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, -- "Minä olen suuri
matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä
tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on
tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen
kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu
kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja
rastiin maailmaa."

Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt
kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman
kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara,
kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt
sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän
katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan
lopu?"

"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu
koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua
kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen.
Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät
näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se
pysyy yhdessä kohdin -- kaukana täältä -- mutta minä en välitä
heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."

"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?"

"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä
tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin
olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait
itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei
tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.

"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja
leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme
viettää alaspäin ja tie on hyvää."

Hän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.

Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin
muut naiset", huomautti hän.

"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää
minua enkä voi siinä asemassa levätä."

"Ja miksi eivät jalkateräsi ole suoraan eteenpäin?"

"En tiedä, tiedän ainoastaan että ne ovat erilaiset kuin muiden
naisten."

Miehen silmät välähtivät tyytyväisesti, mutta muuten hän ei
liikahtanut.

"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko
koskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi
kuin muiden naisten tukka?"

"Minä olen sen huomannut", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt
siitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla
eriteltiin.

"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta", jatkoi hän,
"ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon
kuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?"

Li-Wan pudisti päätään. "Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso
ja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia
nuoria miehiä. En tiedä... en voi sanoa... mutta näytti siltä joka
tapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin..."

"No", kehotti mies häntä, kärsimättömänä, hänen vitkastelustaan.

"Niinkuin he eivät olisi olleet minun rotuani."

"Eivät sinun rotuasi?" kysyi hän hitaasti. "Mikä on siis sinun rotusi?"

"En tiedä, minä..." Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi
sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut
samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria
miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta
se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."

"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä
aiheesta.

"Pow-Wah-Kaan, äitini."

"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?"

"En mitään."

Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen
sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.

"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan", käski hän uhkaavasti.

Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta
miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset
sanat.

"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia,
olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa
lepäävät koirat ynisten näkevät."

"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennen
Pow-Wah-Kaania, äitiäsi."

"Ne ovat unohtuneita muistoja", vastusti nainen. "Lapsena näin
liereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä
ihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset
pelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille
näyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän
löi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun
kaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin,
enkä enään nähnyt unia. Ja nyt... en muista." -- Hän siveli
hämmentyneenä otsaansa -- "ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä
niitä, ainoastaan..."

"Ainoastaan", toisti Canim, pitäen kiinni hänestä.

"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä,
sillä se on niin epätodellinen."

"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme
elämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran
olin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut."

Vaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus,
mutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä
huomannut.

"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman", alkoi hän, "ja
poikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut
itseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu
kuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden
miesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia
ja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän
suvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät
hakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun
silmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti,
ikäänkuin heikkouttaan..."

"Siis", kuiskasi Canim käheästi. "Sinä tunnet --?"

"En, en!" huudahti nainen. "En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä
tarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen
ja kaikki mitä näen on -- lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin
taivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja
aina se on samaa -- lumessa makaava mies --"

"Ja näetkö sinä itsesi?" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen
häntä kiinteästi silmiin. "Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa
makaavaa miestä?"

"Miksi minä itseni näkisin? Enkö minä ole oleva olento?"

Miehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen
silmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.

"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan", sanoi hän päättäväisesti; "sinä
olit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu
nähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole
ihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli
kuoltuaan karhu -- niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi
valehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin
jumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat
muistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira
epäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on
ennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi."

Canim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. "Tule, lähtekäämme nyt.
Aurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu."

"Ja ne valkoiset ihmiset, minkä näköisiä ne ovat", uskalsi Li-Wan
kysyä.

"Samanlaisia kuin sinä ja minä", vastasi Canim, "heidän ihonsa
ainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän
joukossaan."

Canim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan
kantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään
kunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan,
nähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa
selkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli
ärtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se
pakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja
paljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko
pahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja
Canim naureskeli ja sanoi: "Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut
suuri soturi?"

"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan", huomautti hän korjaten
päähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. "Hyvän hinnan. Valkoiset
miehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa
metsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan,
niinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut."

Nainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa
suvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin,
päästäkseen vauhtiin.

"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi",
lisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan
vuorensolaan.

Koirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon.
Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien
jäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli
lapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty
omituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt
unia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja
selkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta
ei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan
valveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin
ja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja
tarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut
häntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin,
kuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.

"Levätkäämme hiukan", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin
kuivanutta jokiuomaa.

Hän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja
istuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät
läähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä
vuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen
maanjäristys sekoittanut.

"Miksi se on sellaista?" kysyi Li-Wan.

"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!" Hän kohotti
kättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten
puheensorinaa. "Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät
uupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa
maasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin
hinnat."

Mutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois
miehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa
oli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja
kaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen
aivoissaan.

"Canim", kuiskasi hän pelokkaasti. "Canim, mikä tuo on?"

"Se on valkoisen miehen teepee, jossa hän syö ja nukkuu."

Hän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja
vavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. "Se on varmaankin hyvin
lämmin pakkasella", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä
huulillaan.

Hänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja
samassa sanoi Canim: "sitä sanotaan majaksi."

Hänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen
katsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun
hän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän
äkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen
unelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta. _"Maja"_, toisti hän
itsekseen. _"Maja." "Maja."_ Sekavien unikuvien tulva täytti hänen
aivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä
pakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä
ajatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada
niitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen
mylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää
kiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. -- --

Oi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän
kääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän
oli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella
lumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.

"Hm, se on viulu", sanoi Canim suvaitsevaisesti.

Mutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki
nyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä
kostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli
selviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän
vaan jaksaisi! Jos vaan -- -- mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja
vuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja
hän hypähti pystyyn huutaen "Isä! Isä!" Sitten rupesi aurinko
tanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin
pitkin pituuttaan kivikkoon.

Canim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja
priiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti,
nyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.

"Ei ole hyvä, että kuuma aurinko paahtaa päälakea", sanoi Canim.

Ja Li-Wan vastasi. "Ei, ei se ole hyvä ja kuorma rasitti minua kovin."

"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota
voimia", sanoi Canim hellästi. "Ja jos lähdemme nyt, pääsemme
aikaisemmin maata."

Li-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja
ajoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse,
tuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka
ovi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.

He näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen,
ja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän
näki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien
tähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin
kanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa,
jota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla
liikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.

"Tämä on rikas, tämä joki", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat
matkaansa. "Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta
tulee suuri mies."

Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat
sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä
näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja
revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut
lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa
paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei
ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin
korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin
paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman
käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin
kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja
jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. --
Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan
lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot
koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he
koskaan eivät jättäneet rauhaan -- miehiä niin kauas kuin silmä näki,
vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon
kasvoja.

Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä
miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.

"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi
tämä. "Se on suurinta maailmassa."

Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan,
Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja
välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan
salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän
odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä.
Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen
näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin
hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön
kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja
hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta
hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja
ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa
kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla
tai toisella tapahtuvan.

Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki
lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet
heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja
metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui
joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta
kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt
kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.

Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi,
hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva
nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi
auringon lämpöisessä hyväilyssä.

Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin
häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja
majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja
aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon
valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja
Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki
näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut
ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää,
yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen
ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän
näki ne ja tunsi ne kaikki.

"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim
kiinnittäen palavan katseensa häneen.

"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa
että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan
päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.

Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi.
Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt
painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti
kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim
rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.

"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki,
mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis,
sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan
kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin --
sata tai kaksisataa päivämatkaa -- en tiedä varmasti kuinka monta.
Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä
mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna
saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen,
ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä
sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja
minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja
päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim,
Kanootti, kulkija maailman matkailija."

Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli
matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän
ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.

Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä
polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan
kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan
peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä
hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli
loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä
viereen makuupeiton alle.

Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että
Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän
hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo
toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille
rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän
kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä
he olivat tulleetkin.

Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin
näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa
ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja
asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä
Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää,
harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.

Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja
salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen
esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia
olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet
kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi,
kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta.
Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut
ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja,
karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä;
mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck
juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen
ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman
naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen
astui sisään.

"Voi, Herra varjelkoon --!"

Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi
miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi
paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen
vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa
tyynyn alla oli iso Colt revolveri.

"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka", sanoi Li-Wan.

Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin
ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät
ymmärtäneet.

"Menenkö hakemaan apua", ruikutti miss Giddins.

"Olentoraukka on varmasti vaaraton", vastasi mrs Van Wyck. "Ja katsos
hänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat
varmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini,
Myrtle ja pane vaaka kuntoon."

Li-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat
käsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon
hetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat
vaihtaa ajatuksia keskenään.

Ja onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: "oi
nainen, sinä olet minun sisareni!"

Kyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä
naiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan,
jota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs.
Van Wyck'kin oli hämillään.

"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun
teitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti,
ja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen
tietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli
teidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi
ja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin
lämpöinen."

Hän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen
juureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck
poispäin.

Li-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet
ilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.

"Myydä? Te myydä?" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan,
koittaen puhua "murretta."

Hän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä
hän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän
sekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa
lomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja
kauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin
kynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä
toisen käden rinnalle ja itki.

Mrs. Van Wyck käsitti väärin. "Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?" Ja
hän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.

"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?" hoki hän, silittäen kädellään
karvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.

Mutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet
hänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista
itsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua,
saman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen
silmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä
verhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa
peiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet
kiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja
katsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita
hänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi
ajatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä
itsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä,
muuten... hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui
jälleen.

Hän laski kätensä pöydälle. _"Pöytä"_, sanoi hän selvästi ja
kirkkaasti. Hän toisti vielä, _"Pöytä."_

Hän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen
onnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena.
_"Kamiina"_, jatkoi hän, "Kamiina."

Ja jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus.
Milloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen
mukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai
hitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa
jälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa
seisoi hän odottaen.

"Kissa", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin
lastentarhassa: "Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren."

Li-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä
naiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja
hän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.

Mrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. "Hän on varmaankin saanut
jonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja
tulee nyt näyttämään sitä meille."

"Varmaankin", kikatti miss Giddings. "Pikku hupsu! Hän estää meidän
unemme turhamaisuudessaan."

"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä,
-- suuremmoista." Hän palasi vieraansa luo. "Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh?
Kuinka paljon, te?"

"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista", arveli miss
Giddings.

Mrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän
vaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen
sopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen
pitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen
sormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta
jalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja
nuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita
lapsen huulet eivät olleet koskettaneet.

Mrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti
matalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille
omat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van
Wyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää
niiden yhtäläisyyttä.

"Puoliverinen", huomautti mrs. Van Wyck. "Sitä jo päättelinkin hänen
tukastaan."

Miss Giddings teki halveksivan liikkeen. "Ylpeilee isänsä valkoisesta
ihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä
hänet tiehensä."

Mutta toinen nainen huokasi. "Olento parka. Toivon, että voisin tehdä
jotakin hänen hyväkseen."

Raskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui
selälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa
tulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän.

"Kuinka voida?" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla
osoittaen Li-Wan'ia. "Olla vaimoni."

Hän aikoi tarttua Li-Wan'iin, mutta tämä torjui hänet takaisin.

"Puhu, Canim! Sano heille, että olen --"

"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on
minun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi
vuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään."

Uudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van
Wyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen
polviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä
luvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet
jaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim
huohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin
lattiaa.

"Päästä minut, Canim", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen
rannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. "Pienen metsälinnun
muistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan", alkoi
hän.

"Minä tiedän! Minä tiedän!" keskeytti nainen. "Minä näen lumessa olevan
miehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua,
joka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen
Pow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan."

"Sinä tiedät sen", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, "mutta
sinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat."

"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen
muistamaan!" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi
viimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.

"Siis tahdon minä opettaa sinut unohtamaan, minä, Canim, Kanootti!"

Hän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen
kanssaan ulos tielle.



Salaisuuksien Haltija.


Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti
huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin
kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään
ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut
varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä
epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku
Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan,
ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti
nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa
rannalla.

Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen
tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville
saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen
etelätuulen heimolle, jonka piti lähteä _potlatch'iin_ Tonkinissa,
jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se
päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja
ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat
suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi
hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun -- erehdyksessä. Mutta
kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu
lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän
sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi
vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan
epävakaisuutta.

Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä,
ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi
sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui
naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti.
Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun
englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli
nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja
puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty
Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi
pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä
oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä
rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan
rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen _totem'insa_ [vaakuna,
puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat
hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja
lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.

"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah
tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin
sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen
syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli
näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat
tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen
päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso,
peitteet olivat poissa."

"Peitteet olivat poissa", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.

"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä
löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi
kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että
nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.

"Minä ripustin ne vain aurinkoon", alkoi Hooniah tuhatensimäistä
kertaa.

"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut
tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme
jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."

"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen
ääneen. "Kuka se voisi olla?"

"Siis on se ollut noituutta", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta
tarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.

"_Noituutta_!" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja
katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Niin", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa
pahuuden, "ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät
soutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä."

Pienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista
onnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat
toimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä
lapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen
sielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui
naapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt
niin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan
kamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen
kuukauden vanhan lapsen ruumiissa, -- hyvin itsepäisen pahan hengen,
joka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja
orjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot
heittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se
pysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden
aikaan merelle ja hukutettiin.

Ja Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi
ollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu
armoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään
hänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti
seitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset
puistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa
syyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan --
jokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään
hullusti, -- ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet
muuttaa.

"Hohhoh!" nauroi hän. "Perkeleitä ja Klok-No-Ton, -- jonka pahempaa
perkelettä ei ole koko Thlinket-maassa."

"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja
taikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja
päiväsi tässä maassa luetut olisi!"

Niin puhui La-lah, Vehmuksi kutsuttu, ja Sime nauroi halveksivasti.

"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen
väkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et
sinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita..."

"Mutta' Scundoo on", vastasi La-lah. "Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me
tiedämme."

"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika", jyristi Sime, ja
hänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.

"Heidän omista sanoistaan, -- juuri niistä." Sime hymähti
ylenkatseellisesti. "Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi
puhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh!
Ja tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!"

Ja näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki
katselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.

"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen", sanoi yksi
heistä.

"Ja sentään on onni hänelle myötäinen", tuumi toinen.

"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin", vastasi Sime olkansa takaa.
"Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te
pimeätä pelkäävät lapset!"

Ja Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti
kuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun
shamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi
häneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon
majalle.

Klok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää
mitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten,
sillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.

"Terve, oi Scundoo", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka
hänet otettaisiin vastaan.

Hän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n
rinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.

"Terve, Klok-No-Ton", vastasi hän. "Sinun tullessasi on päiväkin
kaunis."

"Mutta näyttää kuitenkin siltä kuin..." Klok-No-Ton epäröi.

"Niin, niin", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, "että minä olen
joutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää
sinua siitä, että sinä teet minun työni."

"Minun on mieleni paha, ystävä Scundoo..."

"Ei, minun on mieleni hyvä, Klok-No-Ton"

"Mutta tahdon antaa sinulle puolet siitä, mitä minulle annetaan."

"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen
kädellään. "Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida
osoittaa sinulle ystävyyttä."

"Niinkuin minä..."

"Niinkuin sinä nyt osoitat minulle ystävyyttä."

"Tämä on siis ikävä asia, tämä vaimo Hooniah'n peitejuttu?"

Suuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo
hymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset,
ja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.

"Sinä olet aina ollut suuri noita", vastasi hän. "Epäilemättä saat sinä
pian selville, kuka pahantekijä on."

"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen." Klok-No-Ton epäili
taaskin. "Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?" kysyi hän.

Scundoo pudisti päätään. "Katso! Eikö nämä ole mainiot muchuc'it?"

Hän näytti kenkiänsä, jotka olivat tehdyt turkishylkeen ja mursun
nahasta ja vieras tarkasti niitä peitetyllä mielenkiinnolla.

"Minä sain ne hyvin tiukasti tingittyäni."

Klok-No-Ton nyökkäsi jännittyneenä.

"Minä sain ne mieheltä La-lah. Hän on merkillinen mies, ja minä olen
usein ajatellut..."

"Niin?" keskeytti Klok-No-Ton kärsimättömästi.

"Olen usein ajatellut", päätti Scundoo lauseensa, ja oli sitten hetken
vaiti. "Nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen, Klok-No-Ton."

Klok-No-Ton'in kasvot kirkastuivat. "Sinä olet suuri mies, Scundoo,
shamaani shamaanien joukossa. Minä lähden nyt. Tulen sinua aina
muistamaan. Ja mies La-lah on, niinkuin sinä sanoit, merkillinen mies."

Scundoo hymyili vieläkin kalpeammin, sulki oven lähtevän vieraansa
perään ja salpasi sen kahteen kertaan.

Sime pani kuntoon kanoottiaan, kun Klok-No-Ton tuli rantaan, ja hän
keskeytti työnsä vain ladatakseen pyssynsä, jonka pani viereensä
saataville.

Shamaani huomasi tämän ja huusi: "Kokoontukoon kaikki kansa tähän
paikkaan! Tämä on Klok-No-Ton'in, pirunhakijan ja pirujen karkoittajan,
käsky."

Hän oli aikonut koota heidät Hooniah'n taloon, mutta oli välttämätöntä,
että kaikki olisivat läsnä, ja hän epäili Sime'n kuuliaisuutta eikä
halunnut riitaa. Hänestä oli paras jättää Sime omaan oloonsa, sillä
Sime ei ylipäänsä ollut kenenkään shamaanin terveydelle hyvä.

"Tuotakoon nainen Hooniah tänne", komensi Klok-No-Ton, katsellen
vihaisesti ympärillään olevaa piiriä, ja niillä joihin hänen silmänsä
sattui, kulkivat kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Hooniah hiipi esiin, pää painuksissa ja katse sivulle päin luotuna.

"Missä ovat peitteet?"

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen ja katso, ne olivat poissa;"
inisi hän.

"Vai niin?"

"Se oli Di Ya'n syy."

"Vai niin?"

"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän
on tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä."

"Peitteet" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan
vähentää hänelle tulevaa palkkiota. "Peitteet, nainen! Niiden arvo
tunnetaan."

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen", tiuskasi vaimo, "ja me
olemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään."

Shamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi.
Mutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja
alaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen
jaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen
ruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi
hän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa
ja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.

Naiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti
edestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime
oli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti
tätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan,
mutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta.
Klok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja
repinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa
kotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen,
musta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri
piiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja
kun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin
kuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna
osoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin
kuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat
vapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän
ohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli
kulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.

Lopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi
hirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä
kuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona.
Hän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut
kitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton
näytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän
odotti silmät kiini suurta veri-huutoa, -- suurta veri-huutoa, jonka
hän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina
hyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten
kuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki
nauroivat täyttä kurkkua.

"Minkätähden?" huusi hän.

"Hahhah!" nauroi kansa. "Sinun loitsusi ovat huonoja, oi Klok-No-Ton."

"Kaikki sen tietävät", änkytti La-lah. "Kahdeksan pitkää kuukautta olen
ollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään
tulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin."

"Se on totta", huusivat kaikki yhteen ääneen. "Hooniah'n peitteet
olivat poissa, ennenkuin hän tuli."

Mutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean
hymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen:
"Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut", ja "nyt on
kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen."

Hän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti
tietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset
nauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti,
mutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän
koputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja
haukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin
kuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin
mieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat
miehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen
valtansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki
miehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.

"Älä loukkaa Scundoo'ta, joka on taituri!" huusi joku naisista.

"Paras on sinun lähteä omaan kylääsi", neuvoi eräs miehistä uhkaavasti.

Klok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään
karvas kiukku ja -- eikä syyttä -- ajatellet suojatonta selkäänsä.
Mutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja
nauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei
hengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin
hän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut
erikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.

Rannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen
oveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli
ulos ja nosti kätensä.

"Koska te olette minun lapsiani, annan teille anteeksi", sanoi hän.
"Mutta en koskaan toiste. Viimeisen kerran saa teidän mielettömyytenne
olla kostamatta. Se, mitä te tahdotte, täytetään, ja minä tiedän jo,
mitä se on. Tänä yönä, kun kuu on mennyt maailman taakse katselemaan
mahtavia vainioita, kokoontukoon pimeässä kaikki kansa Hooniah'n majan
eteen. Silloin on ilkilyöntekijä astuva esiin ja saapa ansaitsemansa
palkan. Minä olen puhunut."

"Se on oleva kuolema", huusi Bawn isoon ääneen, "sillä olemme saaneet
kärsiä huolta ja häpeää."

"Olkoon niin", vastasi Scundoo sulkien ovensa.

"Nyt on kaikki selviävä, ja tyytyväisyys on jälleen vallitseva
joukossamme", julisti La-lah ennustajan äänellä.

"Kiitos Scundoo'n, pienen miehen", sanoi Sime pilkallisesti.

"Kiitos Scundoon, pienen miehen taikojen", korjasi La-lah.

"Nämä Thlinket-ihmiset ovat mielettömyyden lapsia!" Sime läimäytti
reiteensä. "En käsitä, että täysikasvuiset naiset ja väkevät miehet
kieriskelevät loassa, uneksien asioista ja ihmetellen satuja."

"Minä olen maailmaa kulkenut mies", vastasi La-lah. "Minä olen kulkenut
syvillä merillä ja olen nähnyt merkkejä ja ihmeitä, ja minä tiedän,
että ne pitävät paikkansa. Minä ole La-lah --"

"Velmu --"

100

"Siksi kutsuttu, mutta Matkamies oikealla nimellä."

"Minä en ole niin suuri matkamies --" alkoi Sime.

"Pidä siis suusi kiini", keskeytti La-lah, ja he erosivat vihoin.

Kun kuun viimeinen hopeinen kajastus oli kadonnut maailman taakse, tuli
Scundoo Hooniah'n majan ympärille kokoontuneeseen väkijoukkoon. Hän
käveli nopeaan ja kevyesti, ja ne, jotka näkivät hänet Hooniah'n
hylkeenrasvalampun valossa, huomasivat, että hän tuli tyhjin käsin,
ilman kulkusia, naamiota tai shamaanin taikavehkeitä, ainoastaan iso,
uninen korppi toisessa kainalossaan.

"Oletteko koonneet puita nuotiota varten, että kaikki näkisivät, mitä
tapahtuu?" kysyi hän.

"Olemme", vastasi Bawn. "Puita on yllin kyllin."

"Siis kuunnelkoot kaikki, sillä minun sanani tulevat olemaan harvat
luvultaan. Olen tuonut kanssani Jelchs'in, korpin, joka paljastaa
salaisuuksia ja näkee tulevia tapahtumia. Sen tulen minä panemaan
Hooniahn'n ison mustan padan alle, hänen majansa pimeimpään nurkkaan.
Hylkeenrasvalamppu sammutetaan, ja kaikki jäävät ulos pimeyteen, Yksi
kerrallaan on teidän mentävä majaan, laskettava kätenne kattilalle
pitkän hengenvedon ajaksi ja tultava takaisin ulos. Se on hyvin
yksinkertaista. Jelchs kyllä epäilemättä äännähtää, kun ilkityöntekijän
käsi on likellä sitä. Tai jos joku tietää jotakin muuta, ilmituokoon
viisautensa. Oletteko te valmiit?"

"Me olemme valmiit", oli moniääninen vastaus.

"Siis tahdon kutsua jokaisen vuorolleen, miehen ja naisen, kunnes
kaikki ovat kutsutut."

La-lah käskettiin ensimäisenä ja meni heti majaan. Kaikki heristivät
korviaan ja kuulivat hiljaisuuden vallitessa hänen askeleensa, hänen
kulkiessaan poikki natisevan lattian. Siinä olikin kaikki. Jelchs ei
päästänyt ääntäkään, ei antanut merkkiä. Sitten oli Bawn'in vuoro,
sillä olihan mahdollista, että mies varasti omat peitteensä,
tarkoituksella häväistä naapureitaan. Sitten meni sisään Hooniah ja
muut vaimot ja lapset, mutta ilman tulosta.

"Sime!" huusi Scundoo.

"Sime!" kertasi hän.

Mutta Sime ei liikahtanutkaan.

"Pelkäätkö sinä pimeää?" kysyi La-lah karskisti, nyt kun hänen oma
viattomuutensa oli todettu.

Sime naurahteli! "Minä nauran kaikelle, sillä se on sulaa hullutusta.
Menen kuitenkin sisään; en siksi, että uskoisin ihmeisiin, mutta
näyttääkseni, etten pelkkää."

Ja hän meni rohkeasti sisään, tullen pois yhtä ivallisena.

"Jonakin päivänä kohtaa sinut äkillinen kuolema", kuiskasi La-lah
harmistuneena.

"Epäilemättä", vastasi pilkkaaja kevyesti "Harvat meistä vuoteisiinsa
kuolevat, kiitos shamaanien ja syvän meren."

Kun puolet kylän väestä onnellisesti oli kestänyt kokeen, rupesi
mieliala kiusallisesti kiihtymään, koska ei tultu mihinkään tuloksiin.
Kun kaksi kolmasosaa oli sen läpäissyt, kaatui eräs raskaana oleva
nuori nainen, ruveten kauhuissaan hermostuneesti huutamaan ja
nauramaan.

Vihdoin tuli viimeisten vuoro mennä sisään, eikä mitään ollut
tapahtunut. Ja Di Ya oli kaikista viimeinen. Varmasti se olisi hän.
Hooniah valitti suruaan tähdille, ja muut vetäytyivät kauemmaksi
onnettomasta nuorukaisesta. Hän oli peljästyksestä puolikuollut, ja
hänen jalkansa notkahtelivat hänen allaan, niin että hän horjahti
kynnyksellä, ja oli kaatumaisillaan. Scundoo työnsi hänet sisään ja
sulki oven. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin pojan itku. Sitten
kuului hänen hitaitten askeleittensa natina, hänen mennessään nurkkaan,
ja palaavien askelten natina. Ovi aukeni ja hän tuli ulos. Mitään ei
ollut tapahtunut.

"Sytyttäkää nuotio", komensi Scundoo. Kirkkaat liekit rupesivat
loimuamaan ja valaisivat sekä vielä hiukan peljästyneitä, että
epäileviä naamoja.

"Koe on kaikesta päättäen epäonnistunut", kuiskasi Hooniah miehelleen.

"Niin", vastasi tämä mukaantuvaisesti, "Scundoo vanhenee ja me
tarvitsemme uuden shamaanin."

"Missä on nyt Jelchs'in viisaus?" kikatti Sime La-lah'n korvaan.

La-lah pyyhkäsi hämillään otsaansa, eikä vastannut mitään.

Sime pullisti ylimielisesti rintaansa, ja tepasteli pienen shamaanin
luokse. "Hohhoh! mitäs minä sanoin. Ei siitä tullut mitään!"

"Siltä se voi näyttää! Siltä se voi näyttää!" vastasi Scundoo
hiljaisesti. "Ja se voi näyttää merkilliseltä niiden mielestä, jotka
eivät ymmärrä salattuja asioita."

"Niinkuin sinä?" kysyi Sime nenäkkäästi.

"Ehkä niinkuin minäkin." Scundoo puhui aivan hiljaa, hänen
silmäluomensa painuivat hiljaa alemmaksi ja yhä alemmaksi, kunnes ne
kokonaan peittivät hänen silmänsä. "Aion siis tehdä uuden kokeen.
Nostakoon jokainen mies, nainen ja lapsi nyt ja heti kätensä korkealle
päänsä yläpuolelle."

Käsky oli niin odottamaton ja lausuttiin niin mahtipontisesti, että
kaikki tottelivat kysymättä. Joka käsi oli ilmassa.

"Katselkoon jokainen toistensa käsiä, ja katselkoot kaikki", komensi
Scundoo, "että --"

Mutta hänen äänensä hukkui naurun rähäkkään, joka kuitenkin ilmaisi
kiukkua. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet Sime'en. Jokaisen kädet,
paitsi hänen olivat noesta mustat, mutta hänen eivät olleet Hooniah'in
padan nokeamat. Ilman halki lensi kivi, joka osui hänen poskeensa.

"Se on valhe", lausui hän. "Valhe! Minä en tiedä mistään Hooniah'en
peitteistä!"

Toinen kivi sattui hänen otsaansa, iso veri-huuto kajahti, ja
jokapaikassa tunnustelivat ihmiset maata kiviä löytääkseen. Hän
horjahti ja oli kaatumaisillaan.

"Se oli leikkiä! Paljasta leikkiä!" lausui hän. "Minä otin ne
ainoastaan leikillä!"

"Mihinkä sinä olet ne piiloittanut?" Scundoo'n terävä, kimakka ääni
viilsi kuin veitsi läpi melun.

"Suureen nahkaläjään majassani, siihen joka on telttatangon juurella",
vastasi mies. "Mutta se oli leikkiä, minä sanon sen, ainoastaan --"

Scundoo nyökäytti päätään, ja ilma sakeni lentävistä kivistä. Simen
vaimo itki hiljaa pää polvillaan, mutta hänen pieni poikansa, joka
huusi ja nauroi, heitteli kiviä niinkuin muutkin. Hooniah hoippui
takaisin kalliine peitteineen. Scundoo pysäytti hänet.

"Me olemme köyhää väkeä ja meillä on vähän", inisi nainen. "Älä siis
kohtele meitä ankaruudella, oi Scundoo."

Kansa poistui horjuvan kiviröykkiön luota, jonka he olivat rakentaneet
ja jäivät kuuntelemaan.

"En, se ei ole koskaan ollut minun tapani, Hooniah hyvä", vastasi
Scundoo, tarttuen peitteisiin. "Näyttääkseni, etten ole ankara, otan
ainoastaan nämät."

"Enkö minä ole viisas, lapseni?" kysyi hän.

"Totisesti olet sinä viisas, oi Scundoo!" huusivat he yhteen ääneen.

Ja hän poistui pimeyteen, peitteet ympärilleen käärittyinä, ja torkkuva
Jelchs kainalossaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pakkasen lapsia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.