Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rooman miehä - Maailmankuva elämäkertoina
Author: Birt, Theodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rooman miehä - Maailmankuva elämäkertoina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ROOMAN MIEHIÄ

Maailmankuva elämäkertoina


Kirj.

THEODOR BIRT


Suomentaneet

Weikko Pakarinen ja Lauri Pelkonen



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1917.



SISÄLLYS:

Tekijältä.
Johdanto.
Scipio Maior.
Cato Censorinus.
Gracchukset.
Sulla.
Lucullus.
Pompeius.
Caesar.
Marcus Antonius.
Octavianus Augustus.
Keisari Claudius.
Titus.
Traianus.
Hadrianus.
Marcus Aurelius.
Viiteselitykset.



Tekijältä.


Tämä kirja pyrkii lyhyyteen. Se tahtoo kuvailla henkilöitä,
saattaa ihmiset meitä lähelle, ja periytyneiden historiallisten
yksityisseikkain runsaudesta olisi sen vuoksi aina vain oleelliseen
huomio kiinnitettävä, etteivät syrjäseikat sumentaisi itse piirrosta.
Rooman valtiomiehistä, sotapäälliköistä ja keisareista antamani kuvaus
kääntyy sivistyneiden laajan piirin puoleen; mutta ehkäpä myöskin
oppineet ja ammattimiehet kiinnittävät siihen hetkiseksi huomionsa.
Sillä kyseessä on tärkeä asia, oikea arvostelu noista kuuluista
Rooman johtomiehistä, Hadrianuksesta ja Marcus Aureliuksesta, mutta
myöskin Pompeiuksesta, Augustuksesta, Marcus Antoniuksesta ja muista
suuruuksista, ja minulla on ollut aikoja se vakaumus, että tähänastiset
esitykset, parhaimmatkin, ovat vailla selvyyttä, niin, myöskin vailla
vakuuttavaa sisäistä totuutta, jollei suorastaan päähänpistoisia vääriä
piirrelmiä ole esitetty. Sillä tarkoittamissani kirjoissa ihmiset,
joista on kyse, kytketään liian tiukasti suuren valtiollisen historian
kulkuun, johon yksin mielenkiinto niissä kohdistuu, ja he itse eivät
elä silmissämme täysinä yksilöinä. Ei saa arvostella Caesaria tai
Pompeiusta heidän saavutustensa perustalla tai sen mukaan, mikä
edistävä vaikutus heillä on ollut kehityskulkuun, heitä on arvosteltava
vain sen mukaan, mitä he ovat _tahtoneet_. Ainoastaan ken eristää
heidät, etsii heidän persoonallista tuttavuuttansa ja terävästi heitä
heidän elinjuuriansa myöten valaisee, voi heitä ymmärtää ja arvostella.
Avuksi tarvitaan mukaan runollista tajuamista; ilman eläytymisvoimaista
mielikuvitusta ei historiallinen henkilökuvaus ole kirjoitettavissa.

Jos en pety ja jos ne muotokuvat, jotka olen piirtänyt, voivat
syyllä esiintyä näköisyysvaatimuksin, niin on voitettu vieläkin
enemmän, ja itse historiankuva kokonaisenaan saa samalla siellä ja
täällä oikaisunsa ja tulee sisäisesti todellisemmaksi. Sillä juuri
siitä, mitä nämä miehet ovat tehneet tai tekemättä jättäneet, kaikki
suuret tapahtumat alkunsa johtavat. Toisena tehtävänäni olen sen
vuoksi pitänyt kutoa luonnekuviin yhtenäisen kuvan Rooman ja Rooman
valtakunnan kehityksestä; ja tästä selvenee vielä eräs seikka.
Tavallisesti ollaan sitä mieltä, että hyvät ja huonot hallitsijat
vaihtelivat Roomassa satunnaisesti kuten sää. Silloin ei ymmärretä
historiaa oikein. Minun historiankuvani näyttää, että henkilöiden
vuoroittelussa päinvastoin on vallinnut sisäinen välttämättömyys; sillä
he ovat ainoastaan sen yhteiskunnan tuotteita, josta he nousevat.
Eetilliseen on välttämättä huomiota kohdistettava. Marcus Antonius ja
Nero ruumiillistuttavat ainoastaan turmeltuneen ajanhengen, joka on
heidän edellyttäjänsä. Sitä mukaa kuin Roomassa vähittäin ja yleisesti
ihmisyys kohoaa, kohoaa myöskin hallitus, jalostuu hallitsevien
henkilöiden luonne, Senecasta Marcus Aureliukseen. Sokealla sattumalla
ei tässä ole osaa; ken sarjan kuvia piirtää, hänen on myöskin
paljastettava niiden vaihtelun sisäiset syyt.

Marburg a. L., 31 p. heinäk. 1913.

Tekijä.



JOHDANTO


Rooman historia on yhtenäinen niinkuin elämäkerta, niinkuin yksityisen
ihmisen historia, mutta se on samalla suuri, vailla vastinetta minkään
kansan historiassa. Sillä se ulottuu yli yhdentoista vuosisadan,
ja sen tuotos oli maailmanvaltakunta, jollaista, jos Kiinan jättää
lukuunottamatta, ei koskaan ole nähty, maailmanvaltakunta, joka
piiriinsä sulki tärkeimmät osat Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa ja
näin laajana säilyi halki kuuden vuosisadan. Miten varjomaisen
lyhytikäisiä olivatkaan tähän verraten Aleksanteri suuren ja Napoleonin
maailmanvaltakunnat! Tämä erikoisilmiö selittyy Rooman ympärillä
eläneiden kansain hajanaisuudesta ja taipuvaisuudesta; se aiheutuu
ennen kaikkea roomalaisten verrattomasta järjestämistaidosta. Mutta
Rooman ikuisesti suuri suoritus on, että tämä valtakunta lopuksi
omaksui yhtenäisen sivistyksenkin, että muinaisajan korkea kultuuri
samalla aikaa on onnellistuttanut ja kasvattanut syyrialaisia,
juutalaisia, gallialaisia, germaaneja, espanjalaisia ja maureja.

Rooma, Tiberin kaupunki, on yksin tämän suorittanut, rotunsa voimalla,
joka ei seisahtunut mihinkään päämäärään. Sinapinsiemenestä kasvoi puu,
joka varjosti maailman.

Haluaisi ehkä, jos pitäisi katselmuksen, verrata tähän kumminkin
Englantia, joka vähitellen kolmen vuosisadan kuluessa on ympäröinyt
itsensä englanninkielisellä siirtomaavaltakunnalla. Mutta Englannin
voitonhimoisen imperialistiselta kehitykseltä puuttuu Rooman säkenöivä
kunnian loiste. Se on joko vallannut ainoastaan erämaita tai kukistanut
ja yhteyteensä imenyt kansoja, joiden vastustuskyky on ollut verrattain
vähäinen. Rooma on omat oppimestarinsa, valtiot, jotka henkisesti
ja sivistyksellisesti olivat sitä paljoa korkeammalla, rautaisella
otteella valtikkansa alle pakoittanut.

Tarkoitukseni on suurin piirtein esittää tämä kaikki. Mutta aikomukseni
tähtää korkeammalle: tahtoisin tyydyttää samalla niitäkin, jotka
elämässä tai historiassa tähystelevät suuria ihmisiä. Rooma voi näyttää
heille niitä joukoittain, ja siksi esitän tässä muotokuvakokoelman.
Sekin voi opettaa meille historiaa. Mutta suuruudella en minä ymmärrä
erityisesti siveellisesti erikoista, joka johtaa pyhimyselämään,
vaikka sitäkin tulemme kohtaamaan, vaan henkilöllistä voimaa, joka
pystyy äärettömiä valta-alueita alaisiksensa laskemaan. Suuret ihmiset
ovat luoneet -- ja luovat vieläkin -- historiaa. Onnetonta, jos heitä
puuttuu! Joukko tuntee kyllä, mitä olisi tarpeen, mutta sellaisenaan se
ei voi mitään eikä koskaan tule voimaan. Teko kuuluu yksityiselle, joka
edustaa kansaa.

Kansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuu
kansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojen
hankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on sillä
ainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkana
ovat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäen
yksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agaven
lehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapa
poliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumain
tasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchusta
tai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuuden
äärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotka
hillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää,
kuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallista
tarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan
kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden
omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.

Yksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.
Valitan sitä.

Totta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen,
jossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin.
Roomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Mutta
hän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoista
ja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijat
kertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista.
Cornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku,
koska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyvä
sitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinen
panos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla oli
valtiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivät
arastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kyllä
Caesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme,
ei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä,
ja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimmin
ole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidän
häijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaiken
häijyyden verhosivat.

Jos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otamme
käytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sitten
on luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseen
aineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadan
historiaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä;
sillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä ja
parlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone,
Disraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvät
ja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneen
äänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinen
aaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilman
ukkosta ja salamaa.

Ennen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakasti
elämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja ne
vaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerran
katsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonka
ulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitetty
suurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittävät
henkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisen
sotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriin
linnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvää
palkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johti
seudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikolle
huvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Mutta
jalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalle
raipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän sillä
perin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa.
Näemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, on
täytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.

Kuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkin
roomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinen
Cornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistien
jaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullan
ja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, ja
hänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyvä
siveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonommin
on laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. _Scriptores
historiae Augustae_, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetonius
oli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinviraston
toimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; mutta
nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voi
lähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetonius
eivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisen
tehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuu
kokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietää
sellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanut
ollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanut
yksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevat
sitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalus
sai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söi
kukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että Aleksanteri
Severuksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuin
paastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon oli
sekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia.
Meidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.

Palatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr.,
mutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta.
Sillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä ei
kirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä.
Vuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanalla
kreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, ja
eteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kuten
Themistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovat
kuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena,
barbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, ei
ainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.

Edustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Mutta
muinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa
kaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: he
ovat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä:
kaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko
"minun omani" ja "sinun omasi" välillä, väistämätön uhma ja mitä
karkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksena
käskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyys
Rooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus:
yhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhanten
käy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassa
oli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, _patria
potestas_. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisen
rohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavat
isät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei sen
vuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.

Nahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena ja
jokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuo
muinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurine
korvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaan
miekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäällä
kamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedulliset
sopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiin
alttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltu
ihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vailla
kauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia,
mutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.

Kumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainen
on rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten ja
sabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskin
vallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoa
nauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa on
ammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, joka
puolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejä
vastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutuksen
eri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksi
tuli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita,
sotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia:
sillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin ja
säännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taas
tuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivat
_plebs'iin_. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannesta
vuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaasti
roomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys,
olla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetut
ja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön mies
sellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansa
ja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.

Maan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnon
pakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystön
itsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhain
Rooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinä
esiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita ja
luonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikui
yli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itse
korkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittista
sabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, ja
valtiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Mutta
nämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia;
toimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain,
ja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotka
kaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kuten
verikoirat.

Mutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei ole
taisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan ei
myöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niin
suurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä:
ensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita,
sitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa,
Valerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviä
Ulmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseen
lastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta ja
todellista.

Mistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vico
ja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakin
muinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joista
historioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt;
ja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten ja
sepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja,
vieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneen
roomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi "Horatius
Cocles", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394
e.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor ja
Pollux ratsastavat roomalaistaisteluun:

    Ei konsaan ihmissilmin
    Ois' heitä nähty, ei.
    Valkeissa varuksissa
    Heit' orhit valkeet vei j.n.e.

Mutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sitten
luovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vasta
_kreikkalaisen_ kirjallisuuden vaikutuksesta ja _sitä_ jäljitellen
syntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukana
auttamassa. Sillä kreikkalaiset tunsivat mitä elävintä harrastusta
Roomaa kohtaan. Noihin pieniin hienoihin ihmisiin vaikuttivat nämä
suurenmoiset valtiasihmiset mahtavasti.

Rakastunut Tarpeia impi esimerkiksi, joka Romuluksen aikoina
kavalsi Capitoliumin kauniille Titus Tatius kuninkaalle, on muunnos
kreikkalaisesta Skyllasta, joka teki samoin Minos kuninkaalle, kun tämä
piiritti hänen kaupunkiansa. Kansaa kiihoittaakseen esiintyy Brutus
mielipuolena Tarquiniuksia karkoitettaessa; tämä on laadittu Solonin
mukaan, joka teeskentelee mielipuolta Salamiksen valloituksessa.
Mutta Camillus on ilmeisesti sepitetty roomalaiseksi Akhilleukseksi:
Camilluksen viha ja Akhilleuksen viha; lähetystön täytyy nöyrästi
rukoillen noutaa vihastunut takaisin Veistä: tämä on aivan kuin
lähetystö Iliadissa. Ja Veitä itseään piiritetään kuten Troiaa juuri
kymmenen vuotta, ja tällöin vielä sytytetään roomalaiset piirityskoneet
tuleen, niinkuin kreikkalaisten leiri Homeroksella.

Ei ole ihanampaa kuin Coriolanus, joka sijoitetaan vuoteen 491
e.Kr. Kun Coriolanus halveksii roskaväkeä ja ylimielisesti osoittaa
patriisilaista sukuylpeyttään, riistää Rooman kansa häneltä
virka-arvon, hän lähtee raivoissaan maan vihollisen luo ja voittaa
Rooman vihollissotajoukon johtajana; Rooma vapisee ja horjuu. Mutta
hänen äitinsä Veturia etsii hänet hänen leiristään ja hellyttää hänen
sydämensä; hän antaa alttiiksi voittajan asemansa, äidin vuoksi,
ja saa tästä syystä surmansa viholliselta. Tämä aihe on auttanut
Shakespearea erääseen hänen kauneimmista tragedioistaan. Mutta tämä ei
ole Shakespearea, se on antiikin runoelma; sen havaitsi jo Mommsen.

Historiallisesti todella luotettavia yksityiskohtaisia tietoja me
saamme vasta Pyrrhos kuningasta vastaan käydystä sodasta, joka alkaa
vuonna 282, ja ensimäisestä puunilaissodasta, joka syttyy vuonna 264.
Silloin kohoaa esim. vanha Appius Claudius, sokea, silmiemme eteen,
Via Appian unohtumaton rakentaja, mies, jolla on täysin persoonalliset
kasvonpiirteet, joka vaikutti valtavasti kansan kiihoittajana, mutta
ennen kaikkea senaatissa teki tyhjäksi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhos
kuninkaan kanssa, kuuluisa kohtaus, jonka Cicero meille kertoo.

Sitten tuli ensimäinen puunilaissota, ja silloin mittaili Rooma
ensimäistä kertaa voimiansa täysin tasa-arvoisen Italian ulkopuolisen
maailmanvallan, Karthagon kanssa, tasavalta tasavaltaa, kauppavaltio
kauppavaltiota vastaan. Se oli lähes 25 vuotta kestävää painiskelua,
ja ulkonainen tulos ei aluksi ollut kovin suuri. Kuten Italia ei kauan
sitten heitti rykmenttinsä Tripolikseen, aivan samoin kävi jo silloin
Reguluksen johdolla. Mutta asia oli satakertaisesti vaarallisempi kuin
nyt. Mahtava Karthago ravistelihe kuin haavoitettu naaras jalopeura;
mutta haava parani pian, ja petoeläin kasvoi voimissa ja hiipi mylvien
uutta saalista etsimään, pitkin Pohjois-Afrikan rantaa, ui yli
Gibraltarin salmen ja alkoi käydä Espanjan lammastarhojen kimppuun.

Ensimäisen puunilaissodan aika on ollut Rooman varsinainen ihanneaika:
niin kuin meille saksalaisille ratkaisutaistelujen aika 1866--1870.
Moitteeton on kaikkialla persoonallinen johto, uhrautuvaisuus,
kansan, senaatin ja kaikkien virkakuntain käyttäytyminen; tuntematon
on tapainturmelus, alhaista omanvoitonpyyntiä ei esiinny; suurin
uhrautuvaisuus elähdyttää isänmaanystäviä: ihanteellisuutta, jollainen
valtaa kansan, kun sen on otettava askel, joka ratkaisee sen kohtalon,
sen tehtävän maailmassa tuleviksi ajoiksi. Mutta ne edut, mitä Rooma
siinä voitti, olivatkin melkoiset: kasvava arvonanto; lisääntynyt
kokemus merisodassa ja ulkomaisten kansain taistelutapain tuntemisessa;
mutta ennen kaikkea se seikka, että Rooma nyt sai historioitsijan,
joka tämän sodan totuudenmukaisesti kuvasi, vieläpä historioitsijan,
joka on suurimpia ja luotettavimpia, kreikkalaisen Polybioksen. Rooma
astuu nyt vasta historian näyttämölle, s.o. se joutui vihdoinkin
historiankirjoituksen esineeksi kreikkalaisessa maailmassa.

Mutta varsinaisia eroittuvia luonteenpiirteitä emme tapaa vielä
ollenkaan. Duilius esim., joka voitti ensimäisen suuren merivoiton
Mylaen luona! Me emme saa hänestä tietää mitään muuta, kuin että
hän myöhemmin oli hyvin ylpeä. Roomassa ei ollut öisin lainkaan
katuvalaistusta; mutta Duiliuksesta kerrotaan, että hän rohkeni öisin
kulkea kadun yli soihtu kädessä, joka muutoin ei ollut luvallista
kelienkään roomalaiselle, tulenvaaran vuoksi. Entä Regulus! Koko tuo
kaunis historia, joka kertoo, että Regulus karthagolaisten vangiksi
joutuneena lähetettiin rauhanhierojana Roomaan, mutta että hän Roomassa
jyrkkänä kunnian miehenä kiivaasti puolusti sodan jatkamista, että hän
jälleen palasi vankeuteen ja sai karthagolaisilta lopuksi osaksensa
kidutuskuoleman, on sen pahempi vain sangen todennäköisesti keksittyä.
Sillä Polybios, roomalaisten ihailija, ei tiedä siitä mitään; häneltä
ei varmaan tällainen sankaritapaus olisi voinut päästä huomaamatta.

Mutta nyt -- ja todella heti tämän jälkeen -- tapahtui ratkaisevan
uutta: kreikkalainen sivistys alkaa voitokkaasti tunkea Roomaan.
Rooma muuttuu ripeästi, sanokaamme suunnilleen vuoden 240 seutuvilla,
ja siellä opetellaan nyt kreikkaa, puhutaan kreikkaa, ajatellaankin
lopuksi kreikaksi, ja jäykät soturiluonteet heräävät pian antamaan
arvoa vapaahetkien toimille, taiteelle, teatterille, hyveopille ja
urheilulle. Mutta mielten ollessa juuri näin viritettyinä heräävät
myöskin _yksilöllisyydet_. Niitä ei luo ankara kuri, ne muodostuvat
vasta vapaudessa. Ja hetikohta, Hannibalin-sodassa (218-- 201),
näkyvät sen vaikutuksetkin: nähtäväksemme ilmestyy luonteita, jotka
voimakkaasti eroittautuvat joukosta. Se ei ole satunnaista. _Nero_
ilmoittaa tulonsa, teon nero, jolle kansa ja tusinaihminen antaa tilaa
vain suuren vaaran hetkellä ja vallan poikkeuksellisissa oloissa.
Tähän saakka velvollisuus tukahdutti omaperäisyyden; Rooman historia
oli sen vuoksi tähän asti ääretön väritön pinta, varjon peittämä,
yksitoikkoinen ja harmaa; tältä harmaalta taustalta kohoaa nyt vihdoin
kuin kultahohde: Scipioiden olemus.

On tapahtumassa minä-muodostus, minän syventyminen,
moraalis-esteettinen oman persoonallisuuden kypsytys; se on
korkeampaa itsensä hoitoa, korkeampaa egoismia, ja tämä saa aikaan,
että yksityiset henkilöt nousevat omin varoinsa ja ajattelijoina
tai valtiasihmisinä hienommassa muodossa kohoavat korkealle yli
jokapäiväisten "kelpo ihmisten" suureni joukon, kun he pääsevät
voimakkaasti tajuamaan oman arvonsa. Kreikka on luonut tämän
minä-muodostuksen ja ihmeellisesti sen kehittänyt; se oli sen
läpitunkema; joskin Kreikan nyttemmin täytyi valtiollisesti joutua
perikatoon, sivistyshistoriallisesti se oli sen kautta tullut Rooman ja
ihmisyyden kasvattajaksi.

Näin Rooman historia nyt muodostuu suorastaan yksilöitten historiaksi.
Aivan kuin astuisimme äkkiä ahtaasta metsänhämärästä, jossa toinen
runko on toisensa näköinen, vapaalle kummulle puujättiläisten alle,
jotka aukioilla erillänsä seisovat ja, mahtavasta juuristostaan
korkealle kohonneina, levittävät mittaamattoman laajalle myrskyn
huojuttelemia latvojansa. Sillä kaikki nuo suuret luonteet -- Scipio,
Sulla, Pompeius j.n.e. -- pyrkivät alati toteuttamaan ajatusta: "Valtio
olen minä". Rooma olennoituu heissä.



SCIPIO MAIOR


Esitän aluksi suuren kaksintaistelun Rooman ja Karthagon välillä,
Afrikan ja Italian välillä, Hannibalin-sodan, jossa ei ollutkaan
kyseessä nykyinen Marokko, joka, noina aikoina vielä luoksepääsemätönnä
ja valloittamattomana, jäi kokonaan syrjään, vaan ainoastaan Tunis,
Tripolis ja Algier. Ne olivat silloin rikkaita, hedelmällisiä,
reheviä maita, ja niiden tuessa eli Karthago, maailmankaupunki ja
suurkauppakaupunki, joka hallitsi Espanjan ja Afrikan välistä merta,
eikä tahtonut päästää Roomaa siellä ylenemään. Mutta Rooma oli jo
näyttäytynyt voimakkaammaksi. Rooma oli maakaupunki, mutta samalla
ensiluokkainen kauppakaupunki, ja sen merentakaiset harrastukset
laajenivat piiriltänsä lakkaamatta.

Tosin oli silloin vielä muitakin suurvaltoja Välimerta ympäröivässä
maailmassa: Syyrian, Egyptin. Makedonian kuningaskunnat,
Aleksanteri suuren perijät. Mutta ne olivat maita, jotka eivät
pyrkineet kehittymään, joilla ei ollut päämäärää, ei tulevaisuutta:
hallitsijasukuja, mutta eivät lainkaan kansakuntia, iloisia, jos voivat
loistavan olemassaolonsa säilyttää, nautinnonhaluisia ja flegmaattisia,
kuten koko Itä: Antiokheia, Aleksandreia, Pella hallituskaupunkeina.

Liikettä tähän maailmankuvaan aikaansaivat ainoastaan Karthago
ja Rooma. Ensimäinen puunilaissota (264--241) ei ollut johtanut
lopulliseen ratkaisuun. Nyt seuraa ratkaiseva kaksintaistelu, joka
kauttaaltaan muistuttaa Preussin ja Itävallan välistä kaksintaistelua
vuonna 1866. Valtakysymys oli lopullisesti ratkaistava: yksi vain voi
Saksassa olla ensimäinen. Samoin voi silloin vain yksi olla Välimeren
herrana; ja täällä esiintyy nyt heti myöskin kaksi luonnetta, jotka
aikaansa ovat hallinneet: Hannibal ja Scipio. Näillä riveillä tahdon
esittää Publius Cornelius Scipion.

Sen pahempi on Scipion laita vielä sama kuin vanhempain aikain
henkilöiden: emme eroita häntä terävin ääriviivoin, vaan ainoastaan
puolivalaistuksessa. Tämä johtuu perimätiedosta ja on seurausta
siitä, että runous tai valvonnasta vapaa satujen sepittämistaipumus
on aikaisin ottanut hänet haltuunsa. Mutta joka tapauksessa ei kukaan
voi tätä paljon jumaloitua miestä ymmärtää, joka ei ymmärrä myöskin
Hannibalia. Scipio on ainoastaan Hannibalin rinnakkaiskuvana tullut
siksi, mikä hän on.

Karthago ei ollut sotilasvaltio ja sen vuoksi, joskin ehkä
kreikkalaisille, niin ei mitenkään roomalaisille vertoja vetävä:
seemiläisiä kauppiaita täysin vailla sotilaallista kunnianhimoa.
Ylipäänsä ovat, kuten Cicero oikein huomauttaa, sisämaan kaupungit
aina merikaupunkeja edullisemmassa asemassa; sillä merikaupungeissa
ei asutus ole kyllin vakinaista, se virtaa edes takaisin, ja siltä
puuttuu perinnänomaisuutta, joka synnyttää kansallisylpeyttä ja
uhrautuvaisuutta. Preussilainen yleinen asevelvollisuus on jotain
täysin _roomalaista_; meidän päivinämme tahtoo rauhallisinkin
siviilimies mielellään käyskennellä reserviluutnanttina, ja sodan
sattuessa hän on paikallansa mies puolestaan. Niinpä myöskin Roomassa
ja Italiassa kaupunkilainen yhtä hyvin kuin talonpoika varustautuu
itse ja täyttää legioonat. Tästä on tuloksena valtava lukumäärä.
Vuoden 220 seutuvilla, juuri ennen Hannibalin tuloa, oli Roomalla
Italiassa käytettävänä 800,000 asekuntoista miestä. Tosin eivät
kaikki samalla aikaa ymmärrettävästi voineet jättää käsityötänsä tai
poistua pelloltaan; mutta jos Rooma kutsui aseisiin vaikkapa vain joka
viidennen miehen, sillä oli koossa 160,000 miestä. Sen vuoksi se voi
lähestyvässä sodassa samalla aikaa lähettää legioonia Espanjaan ja
Sisiliaan, niin, vieläpä Kreikkaan ja Balkanin niemimaalle.

Karthagon merimiehet ja kaupankävijät, kuten englantilaiset ja
ameriikkalaiset, eivät sitävastoin tahtoneet kuulla puhuttavankaan
pakollisesta asevelvollisuudesta. Heillä oli rahaa ja he antoivat
palkkasoturien puolestansa taistella -- sanasta "Sold" (palkka) johtuu
sana "Soldat" (soturi) -- Afrikasta, mutta myöskin muista maista
värvättyjen joukkojen, joita ei koskaan innosta aate ja harvoin
isänmaa, vaan korkeintaan johtajansa, ja jotka lopultakin enimmäkseen
menevät sen puolelle, joka paraiten maksaa.

Karthagon merivoimakaan ei ollut ensiluokkaista eikä pysynyt korkealla
tasolla. Ensimäinen puunilaissota oli ollut suurten meritaistelujen
sota. Siitä lähtien taantuvat niin Rooman kuin Karthagonkin merivoimat,
eikä suuriin meritaisteluihin enää lainkaan antauduta. Se taistelutapa
näytti sentään liian kalliilta (jo silloin kuten nyt), ja molemmin
puolin ruvettiin laivastoja käyttämään ainoastaan kuljetustarkoituksiin.

Senaattikaan, joka Karthagon tasavaltaa hallitsi, ei suinkaan ollut
sotaista; se oli aina heti tyytyväinen tilapäisesti saavutettuun
menestykseen. Mutta kaupungissa oli muutamia perheitä, jotka nauttivat
ruhtinaallista, niin, kuninkaallista arvoa, jotka ammatiltaan olivat
sotureita, sotilaita ja sotapäälliköitä, joiden käsissä usein oli
konsulien toimeenpanovalta ja jotka asemansa nojalla ulospäin edustivat
kaupungin etua ja kunniaa, taistelivat ja uhrasivat elämänsä sen
puolesta. Usein esiintyviä nimiä: Hanno, Mago, Hamilkar, Hasdrubal.
Tarmokkuutensa ja isänmaallisen mielensä voimalla ottivat he valtion
kohtalon omiin käsiinsä. Sellainen ruhtinaallinen ilmestys oli jo
Hannibalin isä, Hamilkar Barkas, puunilaisen suurvaltapolitiikan
ylläpitäjä, jota Cato ihaili toisena Epameinondaana. Saadakseen
voimia Roomaa vastaan alkoi Hamilkar Espanjan valloituksen, ja
yhdeksänvuotiaana poikasena (vuonna 237) vannoi siellä hänen poikansa
Hannibal elämänsä valan: "koskaan olla tulematta Rooman ystäväksi".
Tässä pojanvalassa lepäsi kahden kaupungin kohtalo. Mutta vala ei
tähdännyt, jos tarkasti pysyttelemme kerrotun mukaisessa sanamuodossa,
Rooman tuhoamista, vaan sisälsi ainoastaan päätöksen tulla itse niin
vahvaksi, että Rooman ystävyyttä, liittoa ei tarvitse. Sillä Hannibal
tiesi, minkä jokainen tiesi, että Rooman oli tapana liittolaisensa
tukahduttaa.

Kuulumattoman nopeasti nousten tuli Hannibalista,
kaksikymmenvuotisesta nuorukaisesta, ratsuväenpäällikkö
Espanjassa; kaksikymmenviisivuotiaasta sotajoukko teki sitten
armeijan ylipäällikön. Karthagon senaatin mieltä ei tässä oltu
ollenkaan kysytty; senaatti oli mukautuvainen ja antoi jälkeenpäin
vahvistuksensa. Sellaisia kuninkaallisia valtuuksia kuin Hannibalilla
ei ollut ainoallakaan Rooman sotapäälliköllä, sillä Hannibal pysyi
vuosikymmeniä yhtä mittaa korkeassa asemassaan, kun sitä vastoin
roomalaiset sotapäälliköt vaihtelivat melkein vuosittain, ja mielin
määrin hän kaupunkinsa nimessä hoiteli politiikkaa, teki liittoja,
kukisti maita ja kaupunkeja ja järjesti noin kolmessa vuodessa uhkean
karthagolaisen valtakunnan, ja niin hän on, kysymättä, omavaltaisesti,
s.o. asemansa perustalla, alkanut sodankin Roomaa vastaan kulkemalla
vuonna 218 Ebron yli.

Huolimatta hänen suuresta sankariudestansa hänen maineensa
jälkimaailman silmissä on kärsinyt kovia. Hän on itse ikuistuttanut
suurtyönsä vaskipiirrokseen, mutta tämä muistomerkki on kadonnut.
Niin hyvin roomalaiset kirjailijat kuin useimmat kreikkalaisetkin[1]
ovat häntä vihalla ja kateudella vainonneet ja sepittäneet hänen
tekemiksensä pahantekoja, joita hän ei ole koskaan tehnyt. "Petollinen,
hirmuinen, kauhea Hannibal" -- sellaisin typerin sanoin puhuvat
myöhemmät roomalaiset hänestä. Todellisuudessa oli Rooman politiikka
uskottomampaa kuin hän. Hannibalin teot puhuvat vallan toista kieltä;
ne näyttävät meille miehen ainosuuruisen, nimenomaan juuri moraalisessa
suhteessa, miehen, joka ei ollut ainoastaan säkenöivän nerokas ja
taisteluvalmiudessaan satumaisen kylmäverinen sotapäällikkö (hän on
aina voittanut vähäisemmillä voimilla), ei ainoastaan suurenmoisen
nerokas järjestäjä (meidän on vain ajateltava hänen kulkuansa Alppien
yli: kokonainen sotajoukko elefanttikuormastoineen kulkee yli vielä
täysin tiettömän alppiharjanteen); ennen kaikkea on ihailtavaa
hänen horjumaton johdonmukaisuutensa, kestävyytensä ja lujuutensa
niin onnessa kuin onnettomuudessakin, hänen kaksikymmenvuotinen
sankariutensa ja itseuhrautuvaisuutensa, ei kunnianhimosta, vaan
isänmaallisuudesta ja ehdottomasta rakkaudesta isien kaupunkia
kohtaan, jonka kohtaloa hän kantoi sydämellään; seemiläisen rodun
miesten suurimpia hän oli, mutta niin, että muutoin seemiläiselle
tunnusmerkilliset ominaisuudet eivät hänessä voimakkaina esiinny:
häneltä puuttuu kokonaan uskonnollista kiihkoa; mutta kokonaan
myöskin persoonallista kunnianhimoa ja omahyväistä itsetietoisuutta;
hänelle on aina merkitystä vain asialla: vihdoinkin pakoittaa Rooma
hyväksyttävissä olevan rauhan tekoon. Hän oli edelleen teon mies, ei
sanan, ei toiminut myöskään koskaan sangviinisesti, kiihkeän luonteensa
innostamana, vaan alati varovaisesti, harkiten, ja rohkeasti vain missä
kannatti. Mutta itse asiassa kannatti olla rohkea. Hannibal, silmäpuoli
-- näki hyvin eikä ole varsinaisesti koskaan väärin toiminut.
Ainoastaan yhdessä suhteessa hän laski väärin: hän ei ymmärtänyt Rooman
noina aikoina verrattomain apuneuvojen suuruutta, vaan arvioi ne liian
alhaisiksi.

Kuka oli Roomalla asettaa vastaan tätä ihmistä, joka armeijoineen äkkiä
kuin tuhatpäinen kummitus tuli yli Alppien? Tavallisen mitan miehiä;
pohjaltansa on samantekevää Claudiusko vai Fabius vai Corneliusko oli
nimenä. Hannibalin voitot seurasivat Italiassa isku iskulta, niinkuin
nuori tiikeri iskee maahan sen kimppuun käyvät koirat. Kolmantena
vuonna (216) oli Cannaen taistelu; Rooma makasi lyötynä maassa. Oli
aivan kuin siltä olisi kädet lyöty poikki. Millä se vielä tappelisi?

Ken nykypäivinä vyöryy St. Gotthardin läpi, hän tulee Hannibalin
teille: Ticinolaaksoon; sitten avautuu hänelle ihmeellisen
hedelmällinen Lombardian tasanko Pon ympärillä, Ticinosta Adigeen,
Cremonaan, Veronaan. Tämän pohjoisitalialaisen tasangon asukkaina oli
silloin voimakas gallialaiskansa, ja nämä gallialaiset vihasivat Roomaa
ja taistelivat Hannibalin puolella. Hannibal ori laskuissaan luottanut
heidän apuunsa. Aivan alastomina vyötäisiin saakka kävivät nämä
ihmiset otteluun ja taistelivat pitkillä miekoilla; myöskin ratsain.
Cannaen taistelun alkoi Hannibal loistavalla ratsuväen, gallialaisten
ratsumiesten, hyökkäyksellä. Nyt uhkasivat myöskin Etelä-Italia,
Campania, Apulia, samnilaiset luopua Hannibalin puolelle, ja uutta
roomalaissotajoukkoa varten oli sotamiesten ottoalue melkoisesti
pienentynyt.

Rooma suri kolmekymmentä päivää, mutta Rooma pysyi uhmassaan. Sen
apulähteethän eivät olleet vielä tyhjiin ammennetut. Yleinen väennosto
määrättiin -- kuusi-seitsentoistavuotiaat pojatkin (niin kuin Saksassa
vuonna 1813), niin, myöskin 8000 orjaa pistettiin sotilaspukuun. Kokoon
saatiin ilmoituksen mukaan 200,000 miestä: niin voitiin lähettää
uusia joukkoja Sisiliaan ja Espanjaan, ja pari sotajoukkoa (johtajina
Fabius Cunctator ja Claudius Marcellus, kelpo sotilaita vanhaa juurta)
kokoontui näin todellakin Italiassakin; ne tosin tuskin uskaltautuivat
taisteluun, mutta Hannibalille voivat ne kumminkin aina huolta tuottaa.
Itse Italia oli raunioina; kaunis maa, kaupungit ja kedot hävitettyinä,
autioina, tyhjiin imettyinä, eikä ainoastaan vihollisen, vaan myöskin
roomalaisten joukkojen toimesta; maan tuotteet, karja ja ihmiset pois
raastettuina, vähenneinä, tuhottuina. Asema näytti toivottomalta. Jos
vain ne apujoukot saapuisivat, joita Hannibal odotti Espanjasta, oli
Rooma hänen vallassansa. Hän voi näännyttää nälkään Rooman, itse sitten
aterioidakseen Capitoliumilla, niinkuin hänen ratsuväen päällikkönsä
Maharbal hänelle lupasi.

Silloin nousi Roomassa nuori nero ja pelastaja, ei melankoolisen vakava
ja karmea kuin Hannibal, vaan säteilevän hilpeä, suruton optimisti: se
oli Scipio.

Scipio! Seitsemän-kahdenksantoista vuotiaana oli hän jo ratsun selässä
mukana Ticinuksen taistelussa ja oppi silloin tuntemaan suuren
voittajan Hannibalin; siellä oli hän ympärillensä iskien pelastanut
isänsä. Niin, myöskin Cannaen luona hän oli mukana ja pakeni, kun
kaikki tempautui pakoon. Mutta Cannaen taistelun häneen tekemä
vaikutus oli häviämätön, sillä hänellä oli avoimet ja herkät aistit,
ja hän _näki_, miten suuri strategi liikehtii ja voittaa. Tällöin
jo valtasi hänet varmaankin kunnianhimo kerran tälle suurenmoiselle
vastustajalle maksaa samalla mitalla. Sillä voittamaankin voi oppia.
Hilpeä luottamus oli hänen luonteensa peruspiirre; ja lisäksi tulivat
sotilaalliset perhemuistot. Jo hänen isoisänsä, Scipio Barbatuksen
poika, oli voittanut kerran ensimäisessä puunilaissodassa; ja juuri nyt
olivat hänen isänsä Scipio ja hänen samanniminen setänsä Espanjassa
yhdessä käydäkseen siellä puunilaisvallan kimppuun. Mutta heidän
työnsä epäonnistui. Molemmat, isän ja sedän, löi ja surmasi Hasdrubal,
Hannibalin veli.

Niin astui kaksikymmenviisivuotias nuori mies, joka ei vielä koskaan
ollut komppaniaa johtanut, itsestään varmana Rooman tuskan valtaaman
kansan eteen ja pyrki mutkittelematta ylipäälliköksi Espanjaan. Se oli
naurettavan hurja pyyntö. Sillä kuten preussilaista armeijanpäällikköä
alle viidenkymmenen vuoden ei niinkään helposti tavata, niin oli
likipitäin asianlaita Roomassakin. Mitä varten on muuten arvojärjestys
ja armas asteettainen yleneminen, joka luonnetta terästää? Roomassa oli
arvoisia entisiä konsuleja ja praetoreja sotajoukkoja järjestämään ja
johtamaan.

Mutta Scipio voitti vastukset. Hän oli vähää ennen ollut
torivirkamiehenä, aediliksenä, ja toimeenpannut silloin kansalle
loistavia näytelmiä kahdeksan päivää pääksytysten, ennen kaikkea
kilpa-ajoja sirkuksessa, oli sitäpaitsi muun muassa jakanut kansalle
kaduittain öljyannoksia, joka on samaa, kuin jos meikäläisissä oloissa
ylhäinen mies lähettäisi voita kullekin kansalaiselle kotiin. Sillä
vanhan ajan ihmiset käyttivät ruoan valmistamiseen öljyä eivätkä
tunteneet voita. Hänen saavuttamansa menestys ympäröi hänen kuvansa
silmissämme heti ilmestyksen hohteella; häntä oli aikoja sitten
rakastettu, ja kerrotaan, että se tulinen puhekin, jonka hän piti,
ja ennen kaikkea hänen jalo ilmestyksensä pakoittivat kansan häntä
kannattamaan.

Itse asiassa olisi Scipiota kumminkin jalo muoto ja öljyn jakaminen
kai vähän auttanut. Mutta päällikkyys nyt kerta kaikkiaan ikäänkuin
kuului hänen perheelleen. Ennen kaikkea on kumminkin itse vastustajan
antama esimerkki tähän vaikuttanut. Tämä on ilmeistä eikä lainkaan
kiellettävissä. Hannibal tuli kahdenkymmenenviiden vanhana
ylipäälliköksi ja juuri isänsä seuraajana; niin sai nyt Scipiokin,
häntä vastaan taistellessaan, juuri kaksikymmenviisivuotiaana tärkeän
päällikkyytensä, ja samoin hänkin isänsä seuraajana. Roomalaiset
älysivät kuin älysivätkin, että kun kaikki oli kysymyksessä, täytyi
kerran luopua tuosta turhantarkasta vanhamiesjärjestelmästä; ja he
oppivat tässä viholliselta.

Ja niinkuin Hannibal alkoi voittojensa uran Espanjassa, niin nyt
Scipiokin. Scipio _ei_ tarttunut puunilaista härkää sarviin eikä sen
vuoksi pyrkinyt johtamaan sotajoukkoa itseänsä Hannibalia vastaan.
Oliko se pelkoa? Varmaan ei. Hänelle oli vastenluontoista osaltansa
olla myötä kotimaata hävittämässä. Scipio on koko elämänsä ajan
välttänyt käydä sotaa Italian maaperällä. Ja miten paljoa kauniimpaa
olikaan hänelle lähteä seikkailuihin kaukaiseen maahan! Ennen kaikkea:
Espanjasta odotti Hannibal joukoillensa välttämätöntä vahvistusta. Jos
onnistui vallata Espanja, niin oli Hannibalin asema Italiassa samalla
kestämätön, niinkuin surkastuu puu, jolta on juuret poikki sahattu.

Scipio lähti purjehtimaan, ja viisain ja yllättävin oli heti Scipion
ensi teko, vuonna 209. Suurten puunilaisten alusmaiden sydän ja
pääkaupunki Espanjassa oli kaunis satamakaupunki Uusi-Karthago,
nykyinen Cartagena: meren sinessä säteilevä saarikaupunki, todellakin
toinen Karthago, jossa olivat korkeimmat virastot, myöskin
vihollisen kaikki sotavarastot, sotakassat, siirtomaavaltiorahasto:
lujasti linnoitettu ja vallan luoksepääsemätön. Scipio lennähtää
nopeasti Tarragonasta, ja hänen onnistui voimakkaasti suoritetulla
äkkirynnäköllä salamannopeasti vallata kaupunki. Mainiota! Kaikki mitä
hän teki, oli loistavaa.

Cartagena, jossa ruusut talvellakin kukkivat! Cartagena, kalarikas
kaupunki, jossa valmistettiin ihanimmat kalakastikkeet, mitä
muinaisaika tunsi. Osakeyhtiö lähetti sieltä kastikkeen ruukuissa yli
kaiken maailman. Cartagena, kuuluisa myös viljansäilytysaitoistaan,
espanjaksi _silo_, jotka laitettiin maan alle ja joissa voi säilyttää
viljaa viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta sikseen ruusut, kalakastikkeet
ja maakellarit. Pääasia oli: vihollismaakunnan sydämeen oli satutettu,
sydän oli reväisty siitä irti. Puunilaisarmeijat riensivät kyllä
perästäpäin sinne, mutta eivät uskaltaneet yrittääkään roomalaisia
sieltä jälleen karkoittaa. Cartagenassa löysi Scipio myös ylhäisiä
espanjalaisia ylimyksiä, joita puunilaiset olivat panttivankeina
pitäneet, hän vapauttaa heidät ja voittaa tällä teollansa maan
kotoisten heimojen sydämet ja luottamuksen.

210--206, viisi vuotta, Scipio viipyi näin Espanjassa, piti
hallituskaupunkinansa Tarragonaa, suoritti vielä pari taistelua,
osittain alipäälliköittensä johdolla, jotka ovat häntä vanhempia, mutta
alamaisen alistuvina häneen kiintyneitä; hän perustaa sinne myöskin
roomalaisen siirtolan, jolle hän kotimaansa mukaan antaa merkitsevän
Italica nimen (tämä ensi kertaa siirsi Italian nimen ulkomaille).
Lopuksi joutuu hänen käsiinsä kavallettuna vielä Cadixkin, viimeinen
kaupunki, johon karthagolaiset olivat asettuneet, ja Espanjasta on
niin hänen toimestansa tullut roomalainen maa. Ainoastaan Hasdrubalin,
Hannibalin veljen, vaarallisimman vastustajansa hän otti liian
keveästi. Hasdrubal seisoi siellä häntä vastassa; Scipio sai tosin
hänestä voiton; mutta siitä huolimatta Hasdrubal melkoisin sotavoimin
pääsi hätyyttämättä jättämään maan mennäkseen Italiaan Roomaa vastaan.
Hasdrubal toi veljellensä Hannibalille toivotut apujoukot; itse
Rooma tuli tämän johdosta uudelleen uhatuksi, ja taaskaan ei Scipio
liikuttanut sormeakaan sitä estääkseen. Tästä moititaan Scipiota aina.
_Hänen_ ansiotansa ei ollut, että Hasdrubalia tämän jälkeen kuitenkin
kohtasi tuho ja ettei hän päässyt päämääräänsä. Ei Scipion suorittama
Espanjan valloitus, vaan Hasdrubalin perikato Metaurus joen luona
(aivan Firenzen lähellä) se on ollut varsinainen ratkaiseva onnenkäänne
tässä Hannibalin-sodassa. On koetettava Scipiota ymmärtää. Hän ei ollut
tusinaroomalainen. Laelius on sen häneen syvästi kiintyneen ystävän
nimi, joka häneen on voimakkaimmin vaikuttanut. Laelius oli kotoisin
Rooman läheisestä pienestä Tiburin kaupungista -- Tivolista, jossa
silloin, kuten kerrotaan, paljon kreikkalaisia perintäkäsityksiä oli
vallalla, ja Scipion itsensä jo nuorena miehenä tämä Laelius tutustutti
kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja veti hänet kreikkalaisen sivistyksen
ilmapiiriin.

Siitä se salaperäisyys, johon hän jo kuusitoistavuotiaana nuorukaisena
verhoutui. Hän rakasti yksinäisyyttä; "minä olen vähimmin yksikseni,
silloin kuin olen yksinäni", oli hänen mietelmänsä. Sen oli hän
saanut Xenophonilta; se oli sokrateslaista. Niin, hän puhui unista
ja jumalanäänistä, joita hän yksinäisyydessä kuuli ja jotka häntä
ohjasivat, eikä ryhtynyt mihinkään oleskelematta ensin kauan
yksinänsä temppelissä. Kun hän valloitti Cartagenan merikaupungin,
tuli hänelle avuksi silloin sattunut pakovesiaika. Tavallinen
italialainen sotamies ei silloin vielä tiennyt mitään luoteesta ja
vuoksesta, eikä Scipio puolestaan selittänyt miehillensä luonnonlakia,
vaan julisti salaperäisesti sotajoukollensa, että itse merenjumala
Neptunus oli hänen liitossansa. Miten vieraalta tuntuukaan tämä
profeetallis-hengellinen pöyhkeily muutoin, niin raikkaan reippaassa
nuoressa ratsastajassa! Varsinkin oli Scipiolla, niinkuin myöhemmin
vielä niin monella muuna, romanttinen halu muistuttaa Aleksanteri
suurta. Tämäkin siis kreikkalaisuuden vaikutusta. Niinpä hän esiintyi
yksinkertaisen sotilaallisesti, mutta majesteetillisesti, ja piti
pitkää Aleksanterin suortuvatukkaa; se kaunisti häntä, hän oli
mielenkiintoinen uusi ilmiö. Senpä vuoksi hän myöskin osoitti kauniita
nuoria naisia kohtaan, joita hänelle saaliina tuotiin, Aleksanterin
tapaan jaloa ylevämielisyyttä, ja kaikki haaveksivat hänestä. Mutta
ennen kaikkea heräsi hänessä itsevaltiuden halu ja kyky olla kuningas,
kuten Aleksanteri, tai ainakin esiintyä kuninkaana.

Hannibalkin oli Espanjassa kuninkaan tavoin esiintynyt. Nyt kukistetut
espanjalaisheimot Scipiolle suorastaan tarjosivat kuningasarvoa
Espanjassa, ja kreikkalainen Polybios, hänen ihailijansa, ihmettelee,
ettei Scipio todellakaan perustanut jonnekin tähän maailmaan
kuningaskuntaa. Itse asiassa oli Scipion hallitustalo Tarragonassa
kuin hovi ainakin. Hän pani siihen painoa. Hänelle oli nautinto
viiden vuoden ajan olla Espanjassa yksinvaltiaana, ja voidakseen
täysin tähän nautintoonsa antautua, hän antoi vaarallisen Hasdrubalin
sotajoukkoineen estämättä lähteä Espanjasta Italiaan. Vanhat arvon
kenraalit Roomassa katsokoot, miten he hänestä selviävät. Hän
puolestansa oli hänestä vapaa.

Toimeenpantuaan vielä erojaisiksi Cartagenassa kuninkaallisia
juhlanäytäntöjä palasi Scipio lopultakin vuonna 206 takaisin Roomaan.

Hän oli siellä. Mutta sotajoukkoansa hän ei päästänyt hajalle. Hän
seisoi legiooninensa Rooman edustalla. Sillä ainoastaan niiden
etunenässä triumfaattorina Iuppiterin puvussa päistärikköjen vetämissä
vaunuissa tahtoi hän kaupunkiin kulkea, ja siihen tarvitsi hän
senaatin suostumuksen. Senaatin oli siis tultava kaupungin porttien
edustalle, että Scipio voisi etupäässä omia tekojansa sille ylistää.
Sellaisia enimmäkseen kelpolailla kerskuvia tilintekoja suorittivat
kotiinpalaavat sotapäälliköt säännöllisesti paraimpansa mukaan; usein
asettuivat he karttoineen ja maalattuine taistelukuvineen torille ja
näyttivät kaupungin asukkaille, mitä he olivat suorittaneet. Mutta
senaatti vain pysyi yhäkin sitkeästi vanhanaikaisessa käsityksessään,
sillä Scipio oli vielä liian nuori, eihän hän vielä ollut edes
praetorina ja konsulina ollut, ja senaatti ei myöntänyt hänelle
triumfia. Pelkkänä yksityisenä miehenä Scipio siis astui kaupunkiin
päästettyään sotajoukkonsa hajalle, mutta hän uhraa heti Iuppiterille
Capitoliumilla sata nautaa -- siitä valmistui ihana ateria kansalle --,
ja väkijoukko osoittaa hänelle kunnioitustansa, niinkuin tähän saakka
vielä ei kenellekään.

Entäs nyt? Sota oli yhä vieläkin ratkaisematta. Hannibal seisoi yhä
vieläkin voittamattomana Etelä-Italiassa, ja vanhain herrain puolue
tahtoi nyt yhdistää kaikki voimat tätä Hannibalia vastaan. Scipio, joka
juuri nyt tuli konsuliksi, näki kauemmas ja sai ankarain taistelujen
jälkeen (hän peljätti tällöin senaattia kansalla) päällikkyyden
_Afrikkaan_ tehtävällä sotaretkellä. Hän ei tahtonut Italiassa
taisteluita suorittaa; ja nyt vihdoinkin oli Karthagoa itseänsä
uhattava. Niin läksi hän aluksi Sisiliaan. Senaatti koetti häntä
estää, rajoittaa hänen käyttövarojansa. Mutta vapaaehtoista avustusta
virtasi hänelle useista Keski-Italian kaupungeista, kuten Perugiasta
ja Arezzosta: rakennustarpeita, aseita ja ruokavaroja. Neljäkymmentä
päivää sen jälkeen kuin rakennuspuu oli kaadettu, oli uusi laivasto jo
vesillä.[2]

Mutta tärkeintä on, että Scipio kuten kondottieri nyt värväsi joukkoja
myöskin rahalla: palkkasotureita, jotka olivat hänelle uskollisia.
Se oli kuulumaton teko Rooman konsulille, se oli jo kuninkaiden ja
despoottien tapaista. Sotajoukossa alkaa nyt esiintyä _ammattisoturi_,
ja tämän kehityksen Marius myöhemmin suoritti loppuun. Sota tulee siten
vähitellen palkatun väen ammatiksi, ja talonpoika ja suutari voivat
tästedes jäädä kotiin auransa ja naskalinsa ääreen. Sitäpaitsi Scipio
ympäröitsi itsensä Sisiliassa kolmisatamiehisellä henkivartiostolla
valioratsastajia.

Mutta tämän mukana sai myöskin kapinanhenki, röyhkeys ja raaistuminen
jalansijaa itse sotajoukossa. Jo Espanjassa täytyi Scipion tukahuttaa
sellainen kapina, jo Espanjassa hänen sotamiehensä vastoin kaikkea
silloin vallitsevaa kansainoikeutta ottivat saaliiksi kauniita naisia,
lahjoittelivat ja möivät niitä. Barbarinen tapa, että kukin sotamies
sai palkaksensa osan sotasaalista, oli vanha; mutta se turmeltuu jo
nyt ryöväysjärjestelmäksi, ja upseerit ryöväävät yhtä hyvin kuin
tavalliset sotamiehetkin. Voitetut kaupungit ja maat ryöstettiin
puhtaiksi, poikkeuksetta: yksityisomaisuus, temppeliaarteet. Miksi
hyväksi ne muuten olisi voitettu? Työllä ja teollisuudella ei Rooma ole
niin rikkaaksi tullut, vaan ainoastaan sodillansa. Häpeällistä puuhaa.
Rooman historia on maailman paljaaksi ryöstämistä.

Hirvittävintä olivat siihen aikaan Lokrin kaupungin verilöylyt, joista
Scipio joka tapauksessa on vastuussa. Pleminius oli sen alapäällikön
nimi, joka siellä raivosi, ja Scipio koetti todellakin häntä suojella,
jonkin aikaa onnistuen. Ankara senaatti lähetti tutkijakunnan
Sisiliaan; sillä luultiin, että Scipion sotajoukko olisi siellä vallan
rappiolla; silloin nähtävästi myöskin runoilija Naevius julkisesti
kävi hänen kimppuunsa teatterinäyttämöllä. Mutta tutkijakunta huomasi
Syrakusaissa, päämajassa, kaiken olevan todellakin mallikelpoisessa
kunnossa. Sillä mitä oli huomauttamista siinä, että Scipio omasta
puolestaan mielellään meni teatteriin aamupuolisin ja jälkeen puolisen
otti osaa kreikkalaiseen voimisteluun.[3] Ja Scipio jäi täydellisesti
tilanteen herraksi.

Mutta se oli otteluunvaativa tilanne. Scipio Syrakusaissa, Hannibal
Krotonissa! molemmat suuret sotapäälliköt niin vieri vieressä,
uskomattoman lähellä ja ainoastaan kapean Messinan salmen eroittamina!
Mutta Scipio ei ajatellut nytkään yrittää voimainmittelyä Hannibalin
kanssa, niin, eipä häntä Afrikkaan menemissuunnitelmastaan pidättänyt
sekään, että karthagolaiset vuonna 205 lähettivät Hannibalin
nuorimman veljen Magon johdossa uuden armeijan Genovaan,[4] niin
että Rooma itse nyt toistamiseen oli kahdelta puolen uhattu. Se oli
nerokasta johdonmukaisuutta Scipion toiminnassa. 40 sotalaivan, 400
kuljetuslaivan laivastolla lähti hän, juuri nyt, Afrikkaan. Lähtiessä
kaikki kalliorannat täynnä ihmisiä! loistava teatterihetki: suuret
juhlamenot ja uhritoimitus avomerellä. Sotapäällikkö itse rukoilee
ääneen ja huumausinnoissaan: kaikkien maajumalain ja merenjumalain,
hän vaatii, pitäisi Roomaa auttaa, ja lukemattomain uhrieläinten
sisälmykset heitetään mereen. Hurskas toimitus, todellisuudessa
herkkuateria haikaloille.

Luonnollisesti taisteltiin sitten Afrikassa aluksi joitakin taisteluja.
Mutta linnoituksien valtaaminen ei onnistunut lainkaan. Roomalaisten
piirityskeinot eivät silloin vielä suinkaan olleet kehittyneimmillään.
Mutta Scipio osoittautui myöskin kelpo diplomaatiksi; ja tätä
ominaisuutta ei ollut Hannibalilla. Asia koski niitä kahta
numidialaista kuningasta eli sheikkiä, jotka silloin jakoivat
keskenänsä vallan Algierissa, Syphaxia ja Massinissaa: Scipio rakensi
ritarillisesti persoonallisen ystävyyden Massinissan kanssa,[5]
kuningas kuninkaan kanssa, ja Massinissa suoritti hänelle heti mitä
tärkeimpiä palveluksia Karthagoa vastaan.

Tähän kietoutuu myöskin tarina kauniista puunilaisnaisesta Sophonibasta
(Sophonisbestä), jota tämä kuningas Massinissa rakastaa, mutta josta
tulee hänen vastustajansa Syphaxin puoliso. Runoilijamme Geibel on
tästä kirjoittanut murhenäytelmän. Massinissa riistää Sophonisben
jälleen Syphaxilta ja ottaa hänet vaimokseen; mutta Scipio pelkää,
että puunitar houkuttelee Massinissan Karthagon puolelle, ja
pakoittaa ruhtinattaren ottamaan myrkkyä, jota hän tälle lähettää.
Mutta tapahtumat kiirehtivät kulkuansa. Hannibal, voittamaton, tulee
lopultakin Italiasta, ja vuonna 202 kuuluisassa Zaman taistelussa
Scipio todellakin voittaa hänet. Zama oli Algierissa. Mutta taistelun
ratkaisivat numidialaiset ratsastajaparvet, Tuniksen ja Tripoliksen
nykyisten arabialaisten edeltäjät, jotka odottamatta karkasivat
Hannibalin selkään.

Mitkä olivat tämän voiton seuraukset! Scipion valtiasluonne näyttäytyy
jälleen. Rooman senaatti ei tahdo vielä rauhasta mitään tietää; se
vainuaa juuri nyt suurta saalista ja vaatii itse valtavan Karthagon
kaupungin valloittamista ja ryöstämistä. Mutta Italian kansa, joka
sodasta on surkeasti köyhtynyt ja jolla ei suuresta saaliista ole
mitään toivomista (sillä päävoitto jää aina senaattorisäätyisen
ylimystön kynsiin), Rooman kansa huutaa rauhaa, ja Scipio esiintyy
senaattia vastaan kansan puolella ja ajaa päätökseen rauhanteon.

Suurenmoinen oli sitten hänen triumfiretkensä halki koko Italian
etelästä aina ylös Capitoliumille. Tuhansia vankeja, jotka hän oli
vapauttanut Karthagon käsistä, kulki hänen edellänsä ylistystä laulaen.
"Terve Scipio sinulle, sinä kansan lemmikki", suunnilleen siihen
tapaan silloin häntä ylistettiin, kuin olisi hän ollut yksinvaltias.
Hän oli huippukohdassa. Senaatti taipui. Scipio itse nimitti itseänsä
Africanukseksi.[6] Virallisesti senaatti kunnioitti häntä arvonimin
"onnellinen".[7] Onni -- _felicitas_ -- ei ollut Hannibalin myötä;
häntä se seurasi. Mutta onnihan oli kuningasten ja jumaltenystäväin
ominaisuus ja heidän etuoikeutensa.

Ja hänestä tuli nyt, tuskin kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana,
loppuelämäksensä "senaatin ensimäinen" (_princeps senatus_),
ja siinä asemassaan hänellä oli yhä edelleen vaikuttavin
ääni Rooman maailmanpolitiikassa. Parvi ylhäisiä nuorukaisia
seurasi häntä hänen julkisesti esiintyessään, hänen vakinainen
"saattueensa".[8] Sanottiin, että hänen viittauksillaan oli
senaatin päätösten pätevyys.[9] Niin oli Scipio ensimäinen todella
maailmanhistoriallisesti suuri Rooman mies. Hänen merkityksensä näkyy,
sivumennen sanottuna, siitäkin, että hän ryhtyi itse Capitoliumille
johtavaa rinnettä, jota hän niin usein kiipesi, kaunistamaan kahta
ratsua ja seitsemää kullattua vartalokuvaa kannattavalla kaariportilla.
Sellaiset loistorakennukset kuuluvat kuninkaille, ja kreikkalaisen
taiteen apua siinä käytettiin.

Mutta hän ei pysynyt korkeuksissa, ja nyt seuraa toiveet pettävä
loppu. Scipio uupui; hän oli antanut kaiken annettavansa.[10] Jo hänen
toimintansa censorina tuotti pettymyksen.[11]

Rooman sodat eivät loppuneet. Se tarttui silloin heti voimakkaasti
Balkanin niemimaan oloihin (äskettäisinkinhän olisi Italialla
ollut siihen halua), ja Kreikanmaasta kehkesi taistelu Rooman ja
Antiokhoksen, kaukaisen Syyrian kuninkaan, välille, jonka luona
pakolaisena kiertävä Hannibal oli turvapaikan löytänyt. Italialainen
pikkutilallinen ja legioonasotamies oppi toden totta maailmaa
tuntemaan; häntä kuljetettiin kauas yli maitten ja merien.

Antiokhosta vastaan Scipio vuonna 190 veljensä kanssa nyt vielä
kerran läksi. Mutta hänen käyttäytymisensä oli tällä kertaa
omituista; häntä houkutteli ilmeisesti esiintyä tasa-arvoisena
kreikkalaisen suurkuninkaan kanssa, ja hän antautui vastustajan
kanssa tarkoituksettomiin keskusteluihin, jotka voivat herättää
epäluuloa. Antiokhos otti sitten Scipion noin kaksikymmenvuotiaan pojan
vangiksi; Scipio itse sairastuu; silloin lähettää kuningas, lunnaita
ottamatta, pojan hänen sairasvuoteelleen, ja Scipio kiittää häntä siitä
merkillisin neuvoin: Antiokhoksen ei pitäisi uskaltautua taisteluun,
ennenkuin hän, Scipio on parantunut ja palannut roomalaisten
sotaleiriin. Antiokhos ei ota vaarin tästä neuvosta ja kärsii Magnesian
luona Scipion poissa ollessa täydellisen tappion. Oliko Scipio tahtonut
säästää häntä tältä häviöltä?

Näihin tapahtumiin liittyy tuo meille osittain käsittämätön Scipioiden
oikeusjuttu. Molemmat veljekset joutuivat Roomassa syytteeseen,
aluksi Aasiasta saadun äärettömän saaliin johdosta, joka nousi noin
200 miljoonaan sestertiin, mistä neljää miljoonaa kaivattiin. Sitä
tuotaessa ja jaettaessa ei ollut lainkaan ollut valtion puolesta
valvontaa. Scipio kieltäytyy ylpeästi tiliä tekemästä ja kertoman
mukaan tuo itse veljensä tilikirjat senaattiin ja repii ne siellä
palasiksi. Melkein uskomaton tapahtuma: muinaisajan tilikirjat olivat
kovin lujaa ainetta, puuta taikka pergamenttia, eivätkä niin helposti
olleet revittävissä. Sitten alkoi uusi oikeudenkäynti lahjusten
otosta, ja Scipion veli Lucius silloin todellakin vangittiin ja hänen
omaisuutensa takavarikoitiin. Scipiot näyttävät tosiaankin ottaneen
Antiokhokselta rahasummia. Scipiota itseänsä säästettiin, mutta hän
karttoi siitä pitäen Roomaa, sortunut suuruus, ja kuoli muutamia
vuosia myöhemmin yksinään maatilallansa Liternumissa kauniissa
Campaniassa, vuonna 183. Neron aikaan, noin 250 vuotta myöhemmin, kävi
filosofi Seneca Liternumin maatilalla ja kummasteli suuren Scipion
asunnon yksinkertaisia laitoksia, ennenkaikkea hänen kylpyhuoneensa
puutteellisuutta. Mutta Neron hienostuneella ajalla oltiinkin
tottuneita mitä ylellisimpiin thermeihin. Silloin näytettiin vielä
öljy- ja myrttipuita, joita Scipio sinne omin käsin oli istuttanut.

Nykypäivinä matkustaja, joka tulee Roomaan, käy tavallisesti katsomassa
vanhain Scipioiden yksinäistä hautakammiota kaupungin ihmisistä
tyhjimmässä seudussa, Vigna Sassissa, lähellä Caracalla-thermejä.
Valtava kiviarkku ja lukuisia kivilaattoja, joissa on heidän nimensä
ja osittain runosäkeitä ja jotka sulkivat pääsyn maanalaisiin
hautakomeroihin, on sieltä löydetty, ja kunnioitusta tuntien astuu
tähän vaatimattomaan paikkaan; onhan se Rooman vanhin, historiallisesti
muistettava hautapaikka! Mutta suuren Scipion sarkofagi ei siellä
ole koskaan ollut. Se on varmaa: hänen luunsa eivät löytäneet lepoa
vanhassa perhehaudassa; hän lepäsi kaukana Roomasta, joka sai häntä
niin paljosta kiittää. Käärme, joka asusti eräässä luolassa, vartioi
Liternumissa vielä vuosisatain perästä kuolleen "maaneja".

Mutta historiankirjoihin tuli hänestä, kaikesta huolimatta, ainoastaan
hyvänsuopaisia tiedonantoja. Siitä sai hän kiittää ennen kaikkea
Polybiosta, joka Scipiota koskevat tietonsa sai kaikki Scipion
läheisimmältä ystävältä, Laeliukselta; ja heti hänen kuolemansa jälkeen
otti hänet haltuunsa myöskin nuori roomalainen runous.

Ennius lauloi hänestä homerolaiseen tapaan ja vaati, että hänelle
pystytettäisiin kuvapatsaita ja pyöröpylväs, joka reliefikuvina
esittäisi hänen tekojansa; ja tosiaankin hänen imagonsa (kuvansa)
heti asetettiin Capitoliumille Iuppiterin temppeliin.[12] Hänestä
tehtiin suorastaan, kuten Aleksanterista, puolijumala, jumalan
ruumiillinen poika; hänen sanottiin kuten hurskaan Aineiaksen Cumaen
luona laskeutuneen Manalaan tiedustellakseen siellä Rooman kaukaisinta
kohtaloa. Ja joukko jaloja tekoja ja kauniita puheita sepitettiin
päälliseksi hänen nimiinsä, jotka tässä kaikki tahallani sivuutan.

Tärkeämpää kuin tämä kaikki on se, että Scipio oli Cornelian isä.
Hän oli "Gracchusten äidin" isä. Hänen ja Gracchusten välillä on
vain kaksi sukupolvea. Scipio itse oli kylläkin ollut suurenmoinen
kansan hyväntekijä, mutta hän oli tällöin ainoastaan käyttänyt kansaa
hyväksensä, loukatakseen senaattia eikä vielä ajatellut taistelussa
senaattia vastaan auttaa sorrettuja oikeuksiinsa. Päinvastoin
hän pinttyneenä aristokraattina jyrkensi vastakohtaa ylhäisön ja
alhaison välillä ja suurensi ennen kaikkea sitä sortoa, jota Rooma
harjoitti häikäilemättä Italian pieniä maakaupunkeja, niin sanottuja
liittolaisiansa, kohtaan. Ajan tarpeen tajusi vasta hänen tyttärensä
poika Gaius Gracchus. Suurten miesten kännein muistomerkki ovat heidän
jälkeläisensä, jotka ovat heidän arvoisiansa, ja kohoavat ylitse
isiensä. Kun silmiemme edessä Gracchusten traagillinen kohtalo täyttyy,
emme saa unohtaa, että Scipion verta virtasi heidän suonissansa.



CATO CENSORINUS


    Ceterum censeo carthaginem esse delendam.

Cato -- Marcus Porcius Cato -- oli Scipio "suuren"[13] aikalainen
ja täsmälleen samanikäinen kuin Scipio, jonka jälkeen hän kumminkin
kauan eli, ja hän oli Scipion täydellinen vastakohta ja hänen
katkerin ja sitkein vastustajansa. Catosta on meillä eepoksen
antama elämäkerrallinen kuvaus, mutta ennen kaikkea Plutarkhoksen
kirjoittama elämäkerta, joka asettaa hänet kreikkalaisten Aristeideen
rinnakkaisilmiöksi; lisäksi tulee vielä jätteitä Caton omista
kirjoituksista; sillä itseensä nähden oikeudentuntoinen mies piti
välttämättömänä kirjoittaa itsestänsä (kun sitävastoin Cicero Scipiota
kehuu siitä, ettei hän alentautunut kirjailemaan), ja niin me tunnemme
Caton koko hänen ytimekkäässä omaperäisyydessään tarkemmin kuin usean
muun. Cato on viimeinen vanha-roomalainen. Sellaiseksi hänet meille
kuvataan.

Luonnollisesti sellainen vanha-roomalaisluonne ei voinut enää
menestyä itsensä pääkaupungin silloin "moderniksi" kehittyneessä
elämässä. Cato on peräisin Albanus vuorilta, 15 km päässä
Roomasta sijaitsevasta Tusculumista, pienestä vuorikaupungista,
jonka vähäisiä rakennusjätteitä nytkin vielä Frascatista käsin
käydään katsomassa. Siellä hän on syntynyt vuonna 234, ja aina
kuudenteentoista ikävuoteensa saakka viisas, sukkela poika pysyi
hiljaa maalaisoloissa isänsä maatilalla. Mutta, eräs ylhäinen mies,
hänen nimensä oli Valerius Flaccus, keksi hänet, ja hän läksi Roomaan
luodaksensa siellä itselleen tulevaisuutta, oli näkemässä suurten
oikeusjuttujen käsittelyä ja mukana kansankokouksissa, saavutti pian
pääkaupunkilaistottuneisuuden ja nousi siellä aikaisin korkeisiin
kunniapaikkoihin. Sellainen karriääri oli siis kumminkin mahdollinen
tässä ylimysmielisessä kaupungissa. Mutta hän pysyi aina samana
luonnollisena, yksinkertaisena, reimana maalaisihmisenä. Jo hänen
sukunimensä _Cato_, joka merkitsee luonnonlapsen viekkautta, tuo ilmi
hänen talonpoikaisluonteensa.

Hän oli punertavan vaaleaverinen, sinisilmäinen -- kuulumatonta
italialaiselle -- ja niin ruma, ettei hän voinut kuolla. Sillä
Proserpina, Manalan nuori jumalatar, joka kauniin Scipion niin aikaisin
luoksensa kutsui, ei tahtonut häntä läheisyyteensä ottaa. Niin tuli hän
yli 90 vuotta vanhaksi.

Hän voimisteli, eli hyvin kohtuullisesti ja yksinkertaisesti; piti
korkeampana upseerina ollessaan sodassa vain _yhtä_ palvelijaa, joi
periaatteesta kenttämarssien kestäessä vain vettä (korkeintain vähän
etikkaa seassa) ja voi valtavasti huutaa; niin hän teki ollessaan
taistelussa ja sanoi: "kiljaisu vaikuttaa vastustajaan usein enemmän
kuin miekanisku". Hän oli poikana nähnyt, miten yksinkertaisesti
sellainen vanha herra kuin Curius Dentatus eli maalla, itse lieden
ääressä seisten ja polentaansa valmistaen, ja hän päätti jatkaa siihen
tapaan uhmaten aikaansa.

Roomassa hän osti itse torilta ruokansa. Maalaisisäntänä hän
tarttui itse kaikkialla työhön käsiksi (myöskin Bismarck oli hyvä
taloudenpitäjä), joi samaa huonoa viiniä kuin väkensä, söi heidän
kanssansa samassa pöydässä ja oli saita, varsinkin pikkuasioissa; joka
tapauksessa hän osasi kelpo lailla hyötyä palvelijoistaan. Kun he
tulivat vanhoiksi ja käyttökelvottomiksi, hän möi heidät (jota jalo
Plutarkhos kovin paheksuu; sillä talon palvelijalla on oikeus saada
vanhuuden hoivaa). Mutta hyvästi palkollisten oli nukuttava; siitä Cato
huolehti; sillä ken hyvin nukkuu, tekee työtä hyvin. Väen täytyi aina
vain tehdä työtä ja nukkua; kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Mutta
kun hänen vaimonsa imetti, hän samalla kertaa imetti paria orjalasta,
siten syntyi pysyväinen kaunis suhde lasten kesken. Hänellä oli yksi
oppinutkin orja, joka oli koulumestarina ja todella pitikin koulua;
mutta omia poikiansa opetti Cato itse: kirjoittamista, laskentoa,
lakia ja oikeutta ja kauppakirjanpitoa, mutta myöskin keihäänheittoa,
ratsastusta, uintia ja nyrkkeilyä. Koskaan hän ei lausunut karkeata
sanaa poikainsa läsnäollessa; niin, karttoipa hän heidän kanssansa
yhdessä kylpemistäkin.

Kaikki tämä on vanha-roomalaisen tapaista; se oli silloin jo
vallan vanhanaikaista, ja kelpo Cato oudoksutti noilla tavoillaan,
kuten meillä Saksassa voimistelunisä Jahn ja germaani Massmann
vaaleakiharaisella teutonisuudellaan. Miten alkuperäisin käsityksin
Cato vielä vanhoilla päivillään on maanviljelykseen kiintynyt, osoittaa
hänen kirjansa, joka käsittelee sitä ja on meille täydellisenä
säilynyt. Hän on agraari ja halveksii kauppiasta ja pankkiiria.
Ainoastaan maamies on kunnianmies.

Tässä kiusallisen tarkassa käsikirjassa emme yksinomaan saa opetusta
lannoituksessa ja kyntämisessä, karjanruokinnassa, öljypuutarhain
hoidossa, hiirenherneen, pavun viljelemisessä, hedelmäpuun
ymppäämisessä j.n.e., j.n.e.; me saamme myös ruo'an valmistusohjeita,
esim. miten pannukakku laitetaan neljästä aineesta: jauhosta,
jauhennetusta juustosta, munista ja öljystä; miten hanhia lihoitetaan,
vaatteita suojellaan koilta. Taloudenhoitajattarelle annetaan ohjeet:
hänen ei tule koskaan mennä kävelemään, ei käydä vuorovierailuilla
naapurin naisten luona, vaan hänen on joka ilta puhdistettava liesi,
ennenkuin nukkumaan menee.

Muinaisaikana olikin kokonaisia vanhan Caton mietelausekokoelmia, n.s.
_oracula_, esim.: "Huokeimmatkin tavarat ovat kuitenkin aina liian
kalliita, jos niitä ei käytetä." "Hyvä aviomies on suuremmanarvoinen
kuin suuri valtiomies." "Ystävyyssuhteet on, jos ystävä ei oikeaksi
osoittaudu, kuten ommel vaatteissa, ratkomalla purettava, ei
repäisemällä!".[14] "Mässäriä varoitat turhaan; hän ei kuule, sillä
hänen vatsallansa ei ole korvia." Kysytään, miksi Roomassa ei ole
hänen kuvapatsastansa, ja hän vastaa: "Parempi että kysytään, miksi
kuvapatsasta _ei ole_, kuin miksi se on." Kirjailijalle on hänellä
kuuluisa ohje: "Hallitse aiheesi, niin sanat tulevat itsestään."

Hän oli hyvin itsetietoinen ja sanoi, että koko elämässään hänellä oli
vain kolme kaduttavaa: kerran hän oli viettänyt päivän ilman tarkkaa
päiväjärjestystä; kerran hän oli kulkenut laivalla, missä maatietä voi
käyttää (siinä ilmenee oikea maarotta), ja pahinta kaikesta: kerran
hän oli naiselle salaisuuden uskonut. Umpiuskoinen hän ei lainkaan
ohut; ainakaan emme siitä mitään kuule; sisälmystenkatsojia, julkisia
viranomaisia, joiden tuli valtion ja yleisesikunnan palveluksessa
uhrieläinten sisälmyksistä julistaa jumalain tahtoa, hän piti
veijareina ja ihmetteli, ettei _haruspex_ toisen kohdatessaan nauraen
iskenyt silmää.[15]

Voidaan sanoa: Caton luonne muistutti roomalaisen satiirin luonnetta.
Satiirinen runous oli erikoisesti roomalaista, ja sen sävy oli
samalla kertaa rajuudellaan arastuttavaa ja kuitenkin rakastettavaa
ja somaa, samalla kertaa täynnä koulumestarimaisen kolkkoa vakavuutta
ja kuitenkin täynnä kokkapuheiden hulluttelua ja kepposten iloa ja
aina valmis sanasotaisille: juuri niin, näillä sanoin, Plutarkhos
kuvaileekin meille Caton luonnetta.

Miten ymmärrettävissä, että sellainen ihminen vihasi kreikkalaisia!
mutta ei kreikkalaisia itseään, pikemminkin vain kreikkalaisten
jäljittelijöitä (kuten meille saksalaisille aikaisemmin ranskalaisuuden
matkijat olivat kauhistuksena ja nykyisin ihmiset, jotka kaiken
tekevät englantilaisesti _smoking'ista five o'clock'iin_). Miksi
kreikkaa puhua, kun latinaa osaamme! miksi kreikkalaisia ilvehtijöitä
näyttämölavalla ja miksi sietämättömällä tavalla tuhlata aikaa
kreikkalaisen urheilun harjoittamiseen? Sen vuoksi Cato koetti vielä
melkein uinuvan latinankielen tehdä kirjallisuudessa käyttökelpoiseksi,
vaikutti latinalaisen runoilijan Enniuksen[16] menestymisen hyväksi ja
kirjoitti lopuksi itsekin.

Kun kreikkalainen kuningas Eumenes persoonallisesti tuli Roomaan,
kiersi Cato häntä kaukaa. Miksi hän karttoi häntä! Hän sanoi: "Kaikki
kuninkaat ovat lihansyöjiä (sarkofageja)." Scipion esikuvina olivat
kreikkalaiset itsevaltiaat; Cato hylkäsi heidät ja ylisti sen sijaan
Periklestä, Hamilkar Barkasta. Kun eräs kreikkalainen lähetystö,
mitä korkeimmin sivistyneitä miehiä, todellisia kultuurin edustajia,
Roomassa viipyi pitemmän aikaa, Cato pauhasi senaatissa ja sai
aikaan, että heidän täytyi matkustaa pois. Mutta varsinkaan hän ei
suvainnut kreikkalaisten lääkäreiden, kirurgien toimintaa. Sillä
Cato itse oli luonnonparantaja, jommoisia meilläkin välistä ovat
vanhat lampaanhoitajat, kokoili itse kansanomaisia reseptejä ja uskoi
vanhoihin parannuskeinoihin: esim. kellä oli lapamatoja, hänen täytyy
tyhjään vatsaan ottaa muuatta lääkettä; jos hän vielä on poika, hänen
on sitäpaitsi asetuttava korkealle kivelle ja kymmenen kertaa hypättävä
alas ja sitten tehtävä kävelymatka. Mutta jäsentennyrjähdyksissä
suositetaan loitsulukuja; niinpä on hierottaessa laulettava noita
hirmuisia sanoja: _huat hauat huat, ista pista sista, damnabo
damnaustra_. Se auttaa varmasti: _Sanum fiet_.

Vasta vanhempana, kun Scipio, hänen päävastustajansa, kauan sitten oli
kuollut, Cato yhdessä asiassa myöntyi; kuten Sokrates vasta vanhuksena
oppi soittamaan lyyraa, niin oppi hän kreikankieltä. Sitten hän heti
kelpolailla kirjoituksissaan varasteli kreikkalaisilta kirjailijoilta.

Catossa on osoittautunut todeksi lause, että ainoastaan hyvä
taloudenhoitaja voi olla hyvä valtiomies. Mutta hänen luonnonlaatunsa,
hänen vaistonsa oli määrännyt hänen poliittisen suuntansa. Hän
oli Scipion vastustaja, ja ylellisyyttä, idän-politiikkaa vastaan
nouseminen teki hänestä suuren; se oli tosin hyödytöntä ponnistelua.
Vuorta laskeuduttaessa on jarru tarpeen: kun kaikki näytti syöksyvän
suinpäin, otti Cato suorittaakseen pelastavan jarrun osan, ja tämä on
myöhempäin roomalaisten mielestä tuntunut ikuisesti muistettavalta.
Mutta se oli liian myöhäistä, ja, ennenkuin hän aavistikaan, valtio oli
jo suhisevaa vauhtia syvyydessä.

Seuraamme lyhyesti Caton kehitystä sotilaana ja valtiomiehenä.

Hän oli jo nuorena aluksi tavallisena sotamiehenä, mutta sitten
esikuntaupseerina (_tribunus militum_) kunnostautunut taistelussa;
sittemmin, kun Scipio (v. 204) pystytti päämajansa Sisiliaan,
hän seurasi tätä yritteliästä miestä sotakassan hoitajana
(_quaestor_): tämä tapahtui ilmeisesti Scipion harmiksi. Tämän suuren
näyttämölleasettajan tuhlailu, varsinkin se tapa, millä hän siroitteli
rahojansa sotamiesten keskuuteen, saattoi kuohuksiin Caton, joka
oli tottunut laskemaan tarkoin joka penningin, ja vihollisuus oli
valmis. Jo silloin oli Cato Scipion mukana Afrikassakin. Kun hän oli
tavanmukaisissa korkeammissa viroissa, herätti huomiota, ettei hän
koskaan eikä missään lainvastaisella tavalla hankkinut rikkautta,
vaikka siihen olikin niin oiva tilaisuus ja kaikki muut niin tekivät.
Mutta senpä vuoksi hän esiintyikin äänekkäästi ja kiukkuisesti, ensin
praetorina Sardiniassa, sitten konsulina Espanjassa, virkamiesten
lahjomista, viljakeinottelijain petoksia ja ennen muuta kaikenlaatuista
ylellisyyttä vastaan. Voi ajatella mikä tuloksena! Menestyksellisempi
oli sitävastoin se kesäsota, jonka Cato silloin kävi Espanjassa,
ja vuonna 195 hän voittoisine sotajoukkoineen Scipion nähden kulki
triumfaattorina Roomaan. Se oli hänen elämänsä ensimäinen huippukohta.

Ja neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän
kunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen
Kreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa
voitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin
kiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa
otti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän
sitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi
vihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto
murskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä
elävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.

Mutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun
Antiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua
idän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa
mittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki
niissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi
suotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret
ylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä
rappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä
vastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä,
mitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden
aikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä.
Mutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet
hyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli
liikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi
korkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen
puoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet
kaadetuksi: vuonna 184--183.

Se oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu
mitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa
ja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa
jatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli
sama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja
varsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt
tämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut
huolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin
Aemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa;
mutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne
ne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että
Roomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi
käännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato
sai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen
yhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen
kuuluisa lauseensa: "Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden
loukkauksen".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren
politiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen
yksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen
virittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.

Sillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi
triumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän
luki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa
(Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli
rasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.

Silloin kansa valitsi Caton _censoriksi_ vuodeksi 184. Joka viides
vuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan
valvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen
j.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku
(jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla
ilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin _siveyden valvonta_.
Virkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta
ja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat
ottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava
ase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt
Caton käteen.

Mutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä
pikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat
poroporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan,
totesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja
todellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa
kunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai
aviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis
käsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin
vielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.

Mutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia
sadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän
hekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät
taloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi
muuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella
ajatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan
käyttämistä.

Cato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut,
ja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn
miehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa
hoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen,
koska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me
tunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset).
Senaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään
Flamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä,
mies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa
seurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään
mielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun
gallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä.
Omituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen
käsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa
toisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut
vaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin
tietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi
ukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.

Mutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti
koettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti
huolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin
varsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja,
pukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi
jokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa
arvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis
myöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen
kannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen
vuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt
näiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt
kylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken
roomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta
Cato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän
ei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan
käyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan
naisistakin.

Rahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin
mahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään
ylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines,
hänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi?
Jokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain
mukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti
hänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin
vanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat
luonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin
oli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman
muuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta
varsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei
saanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan
määrätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]

Niin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan,
rikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.

Että Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on
ymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein
kylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta
hän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa
niinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet
kolme sukupolvea.

Mutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta.
Sillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla
määrättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken
rikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187
ja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä
upeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat
kamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja
kohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa
harmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat
lahjoittaneet hänelle.

Mutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi,
silloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin
kansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus,
raaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki
oli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät
pois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset.
Tämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja
lopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään
Caton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus
kuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa
vuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen
rappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa
siveellinen voitto.

Mutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa
Rooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen
johdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi,
ja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla,
huolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt
voitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta
lakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää
kaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia
vielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa
senaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat
näille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Cato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin
turvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty.
Tragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa
ei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa
todellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui
tapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä,
kun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen
v. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten
kauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita
Karthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla
perinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba
Longan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä
toimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.

Vanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi
sieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle
lakonisin sanoin: "Näittehän, _sen_ seudun täytyy kuulua meille, missä
viikunat ovat niin kauniita." Maamies, talonpoika puhui aina hänessä,
ja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi,
niin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen
halki senaatin salin: "_Ceterum censeo Carthaginem esse delendam_",
"muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä". Se vaikutti.
Kuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä
vakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.

Ja hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman
valtakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan
vierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten
melkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin
intiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim.
puhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori
osa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten
toisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin
tuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin;
Titus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan
hajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.

Cato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti
vaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen
klienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain
konttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän
käsiinsä ja kysyi: "Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään,
jolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen."
Kunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja
entinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo
poika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: "Miksi sinä tuot
äitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?"
Silloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: "Päinvastoin,
poikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada
useampia sinun kaltaisiasi."

Tästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan
oivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän
kuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti
tämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä
toiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta
häneen ei soveltunut sananlasku: "Joka lukee monta hautakirjoitusta,
kadottaa muistinsa".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä
kirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden
pääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi;
Cato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee.
Ja hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä
asiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa
itsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista
avosydämisyyttä.

Hän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi
itse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin
hän. "Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja",
hän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot
olivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli,
pystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin
hänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle
katsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin
epäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen,
joka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius
Gracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia
miehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he
catolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät
yhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato
ponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: "Kaikki
muut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten." Tämä
Scipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi.
Paljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä
oli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi
on mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista
merkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui.
Kääntykäämme nyt heihin.



GRACCHUKSET


Scipio, Hannibalin voittaja, ja hänen vastustajansa Cato, censori,
olivat kuolleet. He kuuluivat onnellisempaan aikaan. Heitä seuraa
toinen sukupolvi, ja runsas joukko yritteliäitä, suuripiirteisiä,
lujatahtoisia miehiä astuu nyt yhtäkkiä historian valoon kamppaillen ja
taistellen keskenänsä: mutta ajan tausta synkkenee äkkiä, me lähenemme
Rooman kauhujen aikaa, hirmuista, verta höyryävää ensimäistä vuosisataa
e.Kr., aikaa, joka etsii yksinvaltiasta, kuningasta, eikä voi sitä
löytää.

Rooman ulkopolitiikka, imperialismi, hyökkäyspolitiikka, oli
toistaiseksi tyydyttänyt kaikki toiveensa ja oli saapunut päämääräänsä;
Roomalla oli vuoden 140 seutuvilla e.Kr. lähes koko maailma
käsissään: Espanja, Kreikka, Makedonia, Afrikka olivat maakuntia;
niin, Vähässä Aasiassa oli Pergamonin kuninkaasta tullut Rooman
vasalli: valloituksia, jotka eivät suinkaan olleet johtuneet paisunnan
tarpeesta, aivan kuin jos Italia olisi kärsinyt liikakansoittumisesta,
kuten nykyisin Saksa, joka ei tiedä, mihin sen voimineen on
käännyttävä, -- vaan ainoastaan ryöväyshalusta, peittelemättömästä
naapurin rikkauksien himosta; sitä ei ole paremmin osoitettu missään
kuin kuningas Mithridateen kirjeessä Arsakeelle, joka meillä on
jäljellä. Kuta rikkaammaksi roomalainen sellaisesta saaliista tali,
sitä vähemmän hänen tarvitsi tehdä työtä: kylvettiin, katsottiin
näytelmiä, juostiin kansankokouksissa ja syötiin hyvin. Kansalaiset
eivät enää maksaneet lainkaan veroja; sillä kukistetut maat täyttivät
valtiokassan.

Luulisipa siis, että Laiskurienmaan onni olisi asettunut seitsemän
kukkulan asukkaaksi. Mutta päinvastoin kävi. Nyt Roomassa itsessänsä
vastakohdat aukenivat ammollensa. Senaatin ryöväyspolitiikka kostautui
pian ja välittömästi. Sillä korkeat herrat, valtiomiehet ja ylimykset,
riistivät kaiken saaliin itselleen, eivätkä suojattomat maakunnat
yksin kironneet Roomaa: kansa itse, proletaarit, seisoi nälissään
ja uhkaavana Rooman kaduilla. Ennen kaikkea Italian maalaisväestö,
Italia itse, tunsi olevansa poljettu ja alkoi vaatia oikeuttansa.
Yhteiskunnallinen kysymys lähestyi nopeasti ja äkkiä: kauhean
vallankumouksen salamanvälähdys.

Vielä ei mikään liikkunut, ja oli _yksi mies_, johon kaikki toivoen
katsoivat; luultiin, että hän voisi tehdä ihmeen: tämä oli nuori
Scipio, joka nimitti itseänsä Aemilianukseksi. Se oli hänen nimensä,
sillä oikea Scipio hän ei ollut, ei oikea Cornelius, vaan sotapäällikkö
Aemilius Pauluksen poika, mutta ottopoikana hän siirtyi Scipioiden
perheeseen. Nämä olosuhteet nostivat hänet korkealle, ja jo vänrikin
tai primaanin[22] iässä hän oli Rooman ensimäinen mies, suhteittensa
ja pian myöskin ruhtinaallisen rikkautensa nojassa; lisäksi viisas,
korkeasti sivistynyt ja myöskin ruumiillisesti voimakas. Joka
suhteessa hän oli mies miehen mittainen. Duelli oli vanhalle ajalle
vieras käsite. Mutta sodassa hän vastasi villin espanjalaisen
taisteluhaasteeseen ja löi miehen maahan. Kelle englantilaiselle
lordinpojalle tai paroonille voisi nykypäivinä pälkähtää päähän
nyrkkeillä intialaisen tai neekerin kanssa?

Mutta hän oli pahaksi onneksi liian jalo, tämä Scipio, kuvaamattoman
oivallinen mies. Niin sanovat kaikki todistajat. Onhan ihanaa olla
hyvä, mutta säätytaisteluiden aikana, jolloin aina raain on oikeassa,
on siitä vähän hyötyä. Roomalaiset julistivat tämän Scipion autuaaksi,
kun hän kuoli -- luultiin, että autuaat kuoleman jälkeen kirkastettuina
oleskelivat taivaassa linnunradalla: ehkäpä majailee Scipio siellä
ylhäällä vielä nytkin. Mutta historian aikakirjoissa hänet poliittisena
suuruutena säälimättä tuomitaan. Kun kaikki mässäilivät ja kallistivat
laseja, hän oli kohtuullinen aina ehdottomaan pidättyväisyyteen
saakka.[23] Aikaisempien voittojensa johdosta hän oli kauan aikaa
kaupungin mahtavin mies, mutta hän vetäytyi aina vaatimattomasti
toisten tieltä syrjään määrättömän kohteliaasti: "pyydän, Teidän
jälkeenne, käykää Te edellä!" Sotapäällikkönä hän osoittautui
ihmeteltäväksi, ja sen vuoksi vanha Catokin kiinnitti toiveensa häneen.
Sillä Scipio Aemilianus se Karthagon hävitti, hän se sitten lujan
Numantian kaupunginkin Espanjassa valloitti. Mutta kenttätaisteluun
hän ei antautunut. Siihen hän oli liian menetelmällinen, liian
turhantarkka. Hän ainoastaan piiritti. Hän oli oppinut strategi, käytti
kreikkalaisia rakennustaitureita ja insinöörejä runsain määrin ja
kohotti Rooman sotajoukon piiritystaitoa juoksuhaudoilla, majakatoilla,
torneilla, tykistöllä, koneilla j.n.e., saaden sen mahdollisimman
tehokkaaksi. Niin hän on vihollisen kaupungit rakennuslaitteillaan
tiiviisti sulkenut ja verkalleen, voimakkaitta mielenliikutuksitta
ne kuristanut ja nälkään näännyttänyt. Scipion piiritysrakennuksista
ja linnoitetuista kenttäleireistä on Espanjassa vieläkin nähtävänä
laajoja jätteitä; eräs arkeologinen retkikunta on viime vuosina ne
siellä jälleen ilmi saattanut -- todellakin valtavan suurenmoista ja
ihmeteltävää.

Kansa kunnioitti häntä aluksi kuin epäjumalaa; vaikka hän lain
mukaisesti virkaan vaadittavaa ikää ei vielä läheskään täyttänyt ja
senaatin ylimykset, häntä kiivaasti vastustivat, oli kansa valinnut
hänet konsuliksi ja ylipäälliköksi. Scipio piti vaalin hyvänänsä. Mutta
pitemmälle hän ei mennyt.

Hänen täytyi tietää, mikä hätä vallitsi, mitä toivomuksia kansassa
liikkui. Hän ei hievahtanut. Hän syventyi sen sijaan kreikkalaiseen
kirjallisuuteen ja eli etevinten kreikkalaisten miesten ympäröimänä;
Atheenan henki antoi hänelle poleerauksen: attikalaisesti poleerattu
roomalainen! Pohjaltaan kuitenkin tavattoman merkillistä. Scipio
oli ensimäinen suuri inhimillisyyden edustaja Roomassa, ja kuuluisa
sanonta "_homo sum_" on peräisin hänen lähimmästä seurapiiristään.
Saalistavien petojen ja egoistien kansasta oli Scipio ensimäinen,
joka vakavasti ja vilpittömästi ohjelmaansa kirjoitti hyvyyden ja
epäitsekkyyden, mies, jolla on lempeät kädet ja leppeä katse, joka ei
koskaan vihastu eikä joudu raivoihinsa ja aina vain ystävällisesti ja
järkevästi puhuu. Suuren kreikkalaisen historioitsijan Polybioksen
hän ottaa turviinsa eikä päästä häntä sotaretkillänsä luotansa.
Siitä on peräisin tämän Polybioksen ihmeellinen maailmantuntemus ja
poliittinen kaukonäköisyys; niistä on hänen kiitettävä sitä seikkaa,
että hänen vapaamielinen suojelijansa soi hänelle vapaan silmäyksen
Rooman kaikkiin hallintoasioihin. Kreikkalainen filosofi Panaitios
oli Scipion A ja O, hänen jokapäiväinen omantunnon opastajansa, hänen
sielunhoitajansa. Jokainen Panaitioksen pikku kiitos, jos Scipio
on hyvin käyttäytynyt, tekee hänet onnellisemmaksi kuin voitettu
sotaretki; ja kyseessä oli juuri stoalainen hyve: jalo olkoon ihminen,
avulias ja hyvä, mutta ennenkaikkea vailla intohimoa! Miten kaunista,
mutta miten epäedullista! Jos Scipiolla oli kipene temperamenttia, niin
sammutti sen hänessä tämä hurskas oppi.

Ja kumminkin hän salaisesti hautoi suurenmoista unelmaa, tulla Rooman
kuninkaaksi, diktaattoriksi, yksinvaltiaaksi. Kun hätä oli suurin,
silloin hän tahtoi olla pelastaja.

Hän tutki senvuoksi kreikkalaisten oppeja ja teorioja parhaasta
valtiomuodosta ja päätyi tällöin suunnilleen siihen ihanteeseen,
jota me sanomme perustuslailliseksi yksinvallaksi, ihanteeseen, joka
Roomassa myöhemmin aina uudelleen esille sukeltaa.

Mutta miten tuli hänen siihen päästä, tulla diktaattoriksi, toteuttaa
ihanteensa! Hän piti oivallisia puheita, mutta kertakaikkiaan ei
halunnut lainkaan laittomia keinoja! eihän toki! väkivaltaa ei! ja
istui ja odotti, kuin olisi tuuman tullut jonkin asiainkäänteen
vaikutuksesta itsestänsä toteutua. Kansa kävi välinpitämättömäksi,
ylhäiset kohauttivat olkapäitänsä, vuosi toisensa jälkeen kului, ja
hänet alettiin unohtaa.

Mutta vielä oli hehkuvia sydämiä Roomassa; kaksi ylhäistä nuorukaista
eli ja näki tämän nimi-Scipion hyvin läheltä, kaksi suuren Scipio
Africanuksen, Hannibalin voittajan, oikeata jälkeläistä: ne olivat
Gracchukset, Cornelian pojat. Ja nyt olemme maininneet hänet itsensä,
Cornelian, Gracchusten äidin.

Cornelia, suuren Scipion tytär, meni naimisiin jokseenkin myöhään ja
melkoista vanhemman miehen kanssa, Tiberius Sempronius Gracchuksen,
luonteeltaan päättäväisen ja tarmokkaan yritteleväisen poliitikon,
joka monessa kohden Caton, censorin, tapaan koetti pelastaa ankaraa
roomalaishenkeä. Hänen avioliittonsa oli onnellinen. Kaksitoista
lasta synnytti Cornelia miehelleen -- Niobekin, Tantaloksen tytär,
oli kahdentoista lapsen äiti! --, ja yhdeksän kadotti hän aikaisin
sairauteen. Kun hän joutui leskeksi, oli hänellä enää vain kaksi
poikaa ja yksi tytär. Sitä suuremmat toiveet hän kiinnitti näihin
kolmeen. Tytärtänsä ei hän antanut avioksi kellenkään vähäisemmälle
kuin nuorelle Scipio Aemilianukselle, ja Scipio oli siten nuorten
Gracchusten lanko.

Kahta poikaansa vaali hän kuin silmäteräänsä, äidinylpeyden
fanatismilla; sillä hän huomasi heidän poikkeuksellisen lahjakkuutensa,
kasvatti heitä mitä huolellisimmin ja juuri kreikkalaisen
inhimillisyyden, kreikkalais-filosofisen hienoaistisuuden ja jalouden
puhtaassa hengessä, jossa Scipiokin suureksi tuli. Monta henkevää
kreikkalaista seurusteli heidän talossansa, ja hän katsoi silloin
puoleksi halveksien Scipioon; senpä vuoksi on hänen lausumaksensa
sepitetty: "Kerran tulevaisuuden kirjassa ei minua pidä kutsuttaman
Scipion anopiksi, vaan Gracchusten äidiksi." Kotkaemo, joka
kärsimättömänä vartoo kotkanpoikastensa lentoon lähtöä.

Hänen vanhempi poikansa Tiberius oli, jos seuraamme erästä kuvausta,
joka tuntuu hiukan hempeämielisesti sievennetyltä, mutta jonka
pääpiirteiden täytyy olla vanhemmasta perimätiedosta peräisin,[24]
hiljainen, itseensä sulkeutunut nuorukainen, jollaisia niin
usein mietiskeleväiset pojat ovat, ajattelijaluonne, lempeä ja
sydämet voittava puheensa sävyllä, uneksivakatseinen, koruton ja
vaatimaton elämäntavoissaan. Kreikkalainen ihmisyyden evankeliumi,
itsensä jalostaminen näkemällä vaivaa toisten hyväksi, oli lujasti
juurtunut hänen sydämeensä. Rooman hillittömässä seuraelämässä
hänen elämänvaelluksensa oli nuhteetonta, ja senvuoksi häntä, kuten
Scipiota, pidettiin siveellisyyden ihmeilmiönä. Tätä Scipiota hän
epäilemättä aluksi oli persoonallisesti sangen lähellä. Niinpä hän
oli Scipion telttatoveri sodassa Karthagoa vastaan vuonna 146: Mutta
aito roomalaista oli se vanhanaikainen ihmeisiin uskominen, joka
Tiberiuksessa säilyi halki elämän. Vanha tapa oli tehdä huomioita
linnuista; se tapahtui valtion puolesta. Siitä tavasta, miten eräät
elättilinnut lentävät, syövät tai kirkuvat, ennustettiin tulevaisuutta.
Tiberius Gracchuksesta tuli itsestänsä auguri, linnuista ennustaja, ja
hän piti taitoansa arvossa.

Vuonna 146 hän oli Afrikassa Karthagon edustalla. Silloin heräsi
isoisän voimakas henki lempeässä nuorukaisessa; ensimäisenä kaikista
hän rynnäkössä kapusi Karthagon muurille. Sitten hän sotakassan
hoitajana (_quaestor_) tuli Espanjaan, jossa ikuiset taistelut
Numantian edustalla eivät tauonneet, ja täällä syntyi hänen ja
Scipion välille ensimäinen erimielisyys, jonka täytyi pakoittaa nuori
Gracchus saamaan alhaiset ajatukset kuuluisasta langostansa. Kuka
ei ole kuullut Numantian kuolemaahalveksivasta rohkeudesta! Tämän
sankarillis-voittoisan kaupungin kanssa oli pakosta täytynyt tehdä
sopimus; Rooman senaatti nyt julisti tämän sopimuksen kelvottomaksi
mitä petollisimmalla tavalla (niin petollinen on tuskin ollut
Englantikaan kuin Rooma), ja Scipio alistui tähän senaatin päätökseen,
jonka Tiberius Gracchus kunniattomana hylkäsi.

Silloin hänen nojaa etsivä mielensä irtautui Scipiosta ja kaikesta
auktoriteetista. Tiberius hypähti omille jaloillensa. Hän nousi
itsenäisenä ja vallan yksinänsä hyvänsuonnin tekoon, jonka seurauksia
hän ei voinut arvata, tarkoituksin, jotka kauan olivat olleet vallan
kuulumattomia: sotamaineen ja voiton fanfaarit eivät olleet hänelle
minkään arvoisia. Kysymyksessä oli köyhälistön ravitseminen, kansan
hyvinvointi, Italian kukoistus. Hän esitti peltolakinsa ja saattoi
siten päiväjärjestykseen sosiaalisen kysymyksen. Elettiin vuotta 133.

Tässä on välttämätöntä, jos tahdomme asiainkulun ymmärtää, jossain
määrin päästä selville Rooman valtakunnanhallinnosta ja aivan
erikoislaatuisesta hallitusmuodosta. Kauttaaltaan oli vallalla mitä
sietämättömimmät olosuhteet, ja romahduksen täytyi kerran tulla: mitä
pikemmin, sitä parempi.

Ajateltakoon: Rooman, yhden ainoan kaupungin, jossa on noin
300,000 asukasta, on hallittava lähemmä miljoonan neliöpeninkulman
laajuista valtakuntaa, hoidettava sen hallintoa kaupungin hallinnon
henkilökunnalla. Ajateltakoon, että Berlinin yksin maistraattinensa
pitäisi vallita ja hallita kahta kolmannesta Euroopasta. Se oli
mieletöntä, hullutusta. Mutta nämä epäkohdat olivat lihava makupala
herroille senaattoreille, ja mistään muutoksista niihin he eivät
tahtoneet tietää.

Senaattorit istuivat elinikänsä senaatissa; he voivat siis todellakin
hallita; kaikki hallintoviranomaiset sitävastoin, kuten konsulit eli
pormestarit, vaihtuivat vuosittain: aina uusia kasvoja; peljättiin,
että, jos virkakausi olisi useampivuotinen, tuollainen konsuli
voisi nousta yksinvaltiaaksi. Senvuoksi läksi nyt joka vuosi uusia
entisiä konsuleita virkamiehinä, maaherroina provinsseihin, ja
vakaantuneisuutta puuttui hallinnosta täydellisesti kaikkialla.
Ei haluttu järjestettyjä oloja. Olihan paljoa edullisempaa, että
kukin hallintomies voi taas uudestaan ryöstää maakuntansa; ja hänen
seurueensa auttoi häntä siinä. Valvontaa ei ollut lainkaan. He toivat
provinsseihin mukanansa lukemattomia täysiä viiniastioita, joivat ne
tyhjiksi, täyttivät ne ryövätyllä kullalla ja hopealla ja toivat astiat
sitten jälleen kotiin, kuin olisivat tuoneet hyvää viiniä.[25] Vasta
Rooman keisariajalla pääsivät maakunnat kukoistamaan. Jos provinssi
teki Roomaan syytöksiä maaherraansa vastaan, niin senaatin herrat ne
vain taaskin oikeutta istuivat, ja he huolehtivat kyllä vapauttavasta
päätöksestä. Sillä korppikotka ei toiseltansa silmää noki. Mutta yhä
sekavammaksi alkoi käydä. Nuo samat sotapäälliköt ja maaherrat eivät
usein enää totelleet senaattiakaan, ja joka kerta kuin nuo miekkamiehet
suvaitsivat olla tottelemattomia, rasahteli koko valtiokoneisto.

Kuka oli ylin valtakunnassa? Ei senaatti, vaan pääkaupungin kansa,
kansankokous. Itsevaltiaana kansa siis valitsi joukkoäänestyksellä
kaikki virkamiehet, myöskin konsulit ja sotapäälliköt, niin, nyt
alemmankin sotilaspäällystön, överstit j.n.e., mikä kenties oli
paikallaan pikkuvaltion porvarisotajoukossa, mutta nyt oli vallan
mieletöntä. Sillä kyvyttömimmät keikarit, jotka lahjomalla ostivat
ääniä, tulivat korkeisiin virka-asemiin, ottaakseen osaa maakuntain
kuristamiseen.

Jo meidän päiviemme yleinen äänioikeus on vääryyttä (sen huomasi
jo Cicero): sillä parempi ei pääse siinä vähempiarvoisen rinnalla
oikeuksiinsa. Mutta entä Rooman kansa! Parlamenttia, valittua kansan
eduskuntaa, ei koko vanha aika tunne. Koko kansa, sellainen kuin
se oli, juoksi torille, juoksi noihin lammaskarsinan tapaisiin
aitauksiin lähellä Rooman Corsoa ja äänesti lakeja, valitsi, tuomitsi,
mitä välittömimmällä äänioikeudella. Tällöin olivat luonnollisesti
enimmäkseen poissa juuri parhaat ja samalla ne, joita asia eniten
koski, nimittäin ne lukuisat kansalaiset, jotka asuivat maalla; he
eivät voineet aina hetikohta olla saapuvilla; sillä rautateitä,
pikajunia ei vielä ollut. Sitävastoin tunkeutui sinne joukko
asiaankuulumatonta väkeä, joka kirkui eniten. Valvonta ei voinut
olla riittävä. Miten helposti voitiinkaan tuota rahvasjoukkiota
väärin käyttää! Sillä se oli oleellisimmalta osaltaan köyhälistöä
ja vetelehtiviä tyhjäntoimittajia sekä lisäksi epälukuisia n.s.
vapautettuja, jotka polveutuivat orjista ja joilla ei voinut olla
oikeata kansallistunnetta. Se ei ollut keskustelevaa neuvottelua
-- se oli kirkunaa, hälinää, meteliä, raivoisaa usuttamista,
vastustusmylvinää. Tarvittiin roomalaiskeuhkot saadakseen äänensä
kuuluviin.

Virkamiesten vaali oli pikkueläjille tärkeintä. Tämä vaalioikeus oli
suunnattoman tuottavaa; siitä tuli tulolähde, sillä vuosittain tapahtui
tusina sellaisia vaaleja, ja äänten osto oli yleinen tapa. Suunnattomia
lahjomisia, jättiläisrahankierto; mitä likaisinta kaupustelua.
Senvuoksi otettiin käytäntöön salainen äänestys. Mutta se ei auttanut.

Jokaisen täytyi silloin tuntea: keskittävä tahto oli välttämätön tässä
hirmuisessa ryöstökoneistossa. Jos senaatin ylimykset, n.s. optimaatit,
eivät itse tahtoneet perusteellista muutosta aikaansaada, niin täytyi
esiintyä yksinvaltias, voimakas uudistaja, joka kansanpäätöksen
perustalla nojasi kansaan ja kokosi omaan persoonaansa kansan
itsemääräämisvallan.

Mutta kaikki tämä koski vain Rooman kaupunkia. Päävaikeus
tulevaisuuteen nähden oli ympäristössä, Rooman ulkopuolella olevassa
Italiassa. Siellä vallitsi sangen sekavat olosuhteet. Italian
niemimaalla oli maaseutukaupunkeja, joilla oli n.s. latinalainen
kansalaisoikeus (toisen arvoluokan kansalaisoikeus), siellä oli
roomalaisia kolonia-kaupunkeja ja lopuksi kaupunkeja, joiden virallinen
nimi oli Rooman liittolaiset (_socii_). Kysymyksessä ovat italialaiset
Rooman ulkopuolella, joita nimitämme lyhyesti italialaisiksi
(_Italici_). He olivat kaikki taistelleet viimeiset suuret voitot
Aasiassa ja Afrikassa Roomalle, heidän oli tällöin täytynyt suuret
sotajoukko-osansa omalla kustannuksellansa varustaa, mutta suuri
sotasaalis, se virtasi aina vain pääkaupunkiin, ja heitä itseänsä,
italialaisia, kohdeltiin järjestelmällisesti _en canaille_, mitä
halpamaisimmalla tavalla. Syvä harmi vallitsi kaikkialla.

Lisäksi tulivat vielä lopuksi epäkohdat maanomistusoloissa. Rooman
ylimykset olivat vähitellen italialaisilta talonpojilta ostaneet kaikki
pikkuviljelystilat, saaneet myöskin valtion maat käsiinsä, ja käyttivät
äärettömien maa-alueittensa hoitamiseen orjajoukkojansa; senvuoksi
taantui viljanviljelys; kaikki pellot muuttuivat laidunmaaksi. Suuria
viljalasteja tuotattivat Rooman virkamiehet ulkomailta meritse Roomaan
ja jakoivat siellä viljaa pilkkahinnasta, hankkivat sillä katurahvaan
suosiota. Niinpä maaseutukaupunkien väestö, jolta puuttui rahaa,
jolta puuttui oikeutta, joukoittain virtasi Roomaan, lisäämään siellä
kaupungin roskaväkeä. Siellä, Roomassa, voi ainakin olla mukana, kirkua
mukana, hallita mukana: koditonta kiertelemistä edestakaisin. Silloin
tällöin kaupunkiin muuttaneet joukoissa jälleen ajettiin pois, täällä
vaikeroimista ja raivoa, tuolla mitä kylmänkopeinta raakuutta. Kukaan
ei ajatellut huolehtien tulevaisuutta, kukaan ei ajatellut valtion
turvaamista.

Vanha Cato oli ollut maanmies ja osoitti mitä suurinta innostusta
maatalouden tuottavaisuuden koroittamiseen,[26] mutta omistussuhteisiin
hän ei tehnyt mitään muutoksia. Tärkeätä on kumminkin, että Cato on
pari maaseutukaupunkia uudestaan perustanut; ainakin viittaa moni
seikka siihen, että hän teki aloitteen Parman ja Modenan kaupunkien
perustamiseksi vuonna 183. Ne olivat maanviljelyskeskuksia Rooman
kaupungin väestölle, joka etsi työtä. Se oli tervettä.

Sitten suunnitteli Scipio Aemilianus vuonna 145 todellakin n.s.
peltolain; mutta hän antoi sen heti raueta, kun senaatti äreästi
rypisti otsaansa.

Kaikkea tätä nuori Tiberius Gracchus mietti sydämessään. Täsmälleen
viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin Cato perusti nuo
maanviljelyskaupungit. Silloin Tiberius astui päättäväisenä esiin ja
valitutti Roomassa itsensä tribuuniksi. Kansantribuuniksi! Hän ei
halunnut sotilaallista virkauraa.

Sellaisia tribuuneja oli joka vuosi kymmenen, jotka aina vuorotellen
ja sopimuksen mukaan johtivat suuria kansankokouksia. Senaatti kiristi
hampaitaan, sillä tämä lempeä nuorukainen seisoi nyt päämäärästään
tietoisena kansan edessä ja suositteli lakia, jonka mukaan pääkaupungin
työnhaluisille köyhille kansalaisille piti heti kohta osoittaa
maapaikkoja, pelto-osuuksia laajassa Italiassa runsain määrin.
Kolmimiehisen toimikunnan oli ryhdyttävä tarvittaviin pakkoluovutuksiin
ja toimitettava osuuksien jako. Tämä oli vasta ainoastaan vähäpätöinen
alku uudistuksiin. Mutta se oli kuitenkin jotakin. Tulevaisuuden ovi
oli sillä avattu. "Metsän eläimillä on pesänsä, mutta kansalaisella ei
ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi", niin valitti Tiberius. Nyt piti
jälleen syntyä vapaa talonpoikaisluokka, terve maaseutuväestö.

Silloin asettui tielle toinen tribuuni, Marcus Octavius, senaatin
toimesta. Octavius pani vastaan. Mutta yhden ainoan virkatoverin
vastalause oli kyllin tekemään mahdottomaksi äänestyksen
lakiehdoituksesta. Pitikö asian tähän mieheen ajaa karille? Ratkaiseva
päätös oli tehtävä. Tiberius nousi ja äänestytti kansalla, että
Octavius oli eroitettu virastansa. Kansa riemuitsi hänelle; senaatti
huusi: "Hallitusmuotorikos!" Tapahtuma oli kuulumaton. Kysymyksessä
oli: oliko sellainen virkamies eroitettavissa vai ei?

Kaikissa tapauksissa maanjakotoimikunta todellakin valittiin ja ryhtyi
toimeensa; laki oli hyväksytty; suuret herrat uhkailivat turhaan
murhalla ja kuolemalla. Silloin saapui samana vuonna 133 suuria
rahalähetyksiä Aasiasta. Kuolleen Pergamonin kuninkaan Attaloksen
jättiläisomaisuus virtasi juuri silloin Roomaan. Kansa peri kuninkaan:
harvinainen tapahtuma. Silloin Tiberius heti kansanpäätöksellä otatti
takavarikkoon koko rahamäärän maanviljelyssiirtolainsa hyväksi. Uusi
raivo! uusia vastalauseita! Nyt kuului heti: Tiberius tavoittelee
kuninkaanarvoa! sillä hän takavarikoi valtion rahoja.

Hänen virkavuotensa läheni loppuansa. Mitä tapahtuisi nyt? Jos Tiberius
ei seuraavana vuonna jälleen tulisi tribuuniksi, joku seuraaja voisi
tehdä tyhjäksi koko hänen työnsä. Valittaisiinko hänet uudestaan? Mutta
se oli aivan hallitusmuodon vastaista, ellei itsemääräämisvaltainen
kansa uudella lailla päättänyt, että tribuuni voitiin toistamiseen
valita. Sellaista päätöstä Tiberius tähysteli, ja nyt vasta oikeastaan
hänestä tuli agitaattori. Suunnaton kiihko vallitsi.

Ylhäällä Capitoliumilla, siellä missä nykyisin Marcus Aureliuksen
ratsupatsas seisoo -- mutta paikka oli silloin paljoa laajempi
ja vapaampi kuin nyt --; siellä ylhäällä kokoontui kansa puisten
kaiteitten välille. Kansan oli päätettävä uusintavaali. Mutta
peljättiin jo pahinta: jotain väkivallantekoa! Tiberius itse vitkasteli
näyttäytyä. Sillä hän tarkasteli kotonansa elättilintujansa, ja katso,
ne eivät syöneet mitään. Yksi kana vain lähestyi ruokaa, mitä hän oli
ripoitellut, mutta se kääntyi heti pois, ojensi vain vasenta siipeänsä
ja venytteli lisäksi vasenta jalkaansa; sitten se pani maata. Se oli
paha enne.

Vihdoin näyttäytyi Tiberius Capitoliumilla. Kellään ei ollut
aseita, sillä aseen pitäminen Roomassa oli kiellettyä. Mutta
samalla Capitoliumilla senaattoritkin pitivät kokousta läheisessä
"Uskollisuuden" temppelissä. Silloin yhtäkkiä syöksyi esiin joku, joka
kirkui hermostuneelle kansanjoukolle uhkauksia, senaattorien uhkauksia.
Kansa ulvoi ja pirstoi penkit ja kaidepuut asestautuakseen haloilla.

Tiberius kohottautui suoraksi ja teki melskeessä jonkin kädenliikkeen
päätänsä kohti. Heti kiljuttiin: "Hän tahtoo diadeemia." Silloin
senaattorit syöksyivät temppelistä, kokonainen jono urhoja; kansa
hajaantui arkamaisesti; ylhäiset herrat sieppasivat poisheitettyjä
puuriukuja ja karttuja ja löivät heti maahan kenen voivat. Gracchus
hiipi pois, kaatui ja iskettiin puun kappaleella kuoliaaksi kuin koira,
hänen ruumistaan raahattiin halki kaupungin ja heitettiin Tiber jokeen.

Tämä tapahtuma on tehnyt kauhistavan käänteen. Sillä alkaa Roomassa
verilöylyjen vuosisata (133--40). Koskaan ei vielä tähän saakka
kansalaisveri ollut kaupungissa virrannut. Ja vielä seuraavina päivinä
jatkui murhaamista. Tosiasia on, että ei kansa, vaan optimaatit Rooman
historiassa sen alkoivat.

Myrsky oli puhjennut. Meri lainehti korkealla. Mutta kiihko talttui.
Juuri nyt Scipio Aemilianus Numantian voittajana palasi Espanjasta.
Pakoitettuna tiliä tekemään Scipio sanoi, että hänen lankonsa
Tiberius on syystä lyöty kuoliaaksi (vuonna 131). Hän tahtoi kulkea
turvassa ja lähestyi nyt ultra-tories miehiä. Lisäksi Tiberiuksen
peltolaki tosiasiassa osoittautui mahdottomaksi toteuttaa; se ei ollut
kyllin huolellisesti valmisteltu. Yritettiin valtion maitten jakoa,
yksityismaaomaisuuden pakkoluovutusta Italiassa; mutta se aiheutti
pulmia, mielivaltaa, juonia, salamyhkäistä toimintaa, katkeroitumista,
ristiriitoja loputtomiin. Lopuksi Scipio rupesi puolustamaan koko
yrityksen raukeamaan jättämistä. Senaatti paukutti käsiänsä.
Tiberiuksen työ oli tuhottu.

Suurin kunniasaattuein senaatti eräästä ratkaisevasta istunnosta oli
Scipion kotiin saattanut. Seuraavana aamuna löydettiin Scipio kuolleena
vuoteestaan.

Scipio kuollut! salamurha! Uusi rajaton mieltenkuohu. Kuka oli
syyllinen? Ei kukaan tiennyt. Tänäkään päivänä emme sitä tiedä. Hyvin
silmiinpistävää on, että tutkimukset heti alussaan vaimennettiin.
Kostotyö se varmaan oli. Corneliaa itseänsä, Tiberiuksen äitiä, on
arveltu alkuunpanijaksi. Mutta se on mahdotonta.

Cornelialla oli, kuten Wilhelm Tellillä, kaksi nuolta viinessänsä.
Ensimäinen nuoli oli ammuttu; hänen Tiberiuksensa oli saanut surmansa.
Nyt hänellä vielä oli toinen, jolla hän voi kostaa, poikansa Gaius.
Mutta hän ei tahtonut kostaa. Tuskaisena hän koetti Gaiusta pidättää.

Gaius oli yhdeksän vuotta nuorempi veljeänsä. Hänkin oli nauttinut mitä
huolellisinta kreikkalaista kasvatusta puhtaimman siveellisyyden ja
inhimillisyyden pohjalla, _Yksi_ sydän sykki molemmissa veljeksissä;
liikuttavan veljesrakkauden näyte. Mutta Gaiuksella oli kymmenen kertaa
suuremmat lahjat, varsinkin enemmän käytännöllistä järkeä, lisäksi
kiihkeätä haltioitumiskykyä, äkilliseltään puhkeavaa väkivaltaisuutta:
loistava ilmestys, huomiota herättävä, Rooman ja ehkäpä koko maailman
suurin, valtaavin puhuja, senvuoksi vastustajaansa kauhu, mutta ei
komeutta ja loistoakaan pahaksensa paneva. Jo vuosina 131--126 hän.
erinäisissä tapauksissa ryhtyi taisteluun; hän tunsi silloin, että
kansa ihaili häntä, hänen veljensä vuoksi, ja se pani hänen nuoren
verensä kuohumaan. Senaatti lähetti hänet quaestorina Sardiniaan ja
pidätti häntä siellä, toivoen, että hän siellä suokuumeeseen kuolisi.
Sielläkin näyttäytyi heti hänen persoonallisuutensa voima. Oli talvi;
hänen sotilaitansa paleli ja he näkivät nälkää; nuori mies taivutti
Sardinian paikkakunnat ilman sen enempää korvausta varustamaan sotilaat
vaatteilla; niin, hän hankki viljaa Algierista, Afrikasta Numidian
kuninkaalta. Mutta hänen sydämessään eli kostonjano, ei mitään muuta.
Hän viivytteli vielä. Silloin ilmestyi hänelle, niin kerrotaan, hänen
veljensä Tiberius unessa ja puhui: "Mitä sinä vitkastelet, Gaius? Sinä
et pääse kohtalostasi. Meillä molemmilla on _yksi_ elämä ja _yksi_
kuolema."

Turhaan Cornelia, äiti, rukoili häntä jättämään kostoajatukset tai
ainakin odottamaan, kunnes hän olisi kuollut (hänen liikuttava
kirjeensä on vielä jäljellä). Odottamatta oli Gaius yhtäkkiä jälleen
Roomassa (vuonna 123) ja valitutti itsensä heti, kolmenkymmenenyhden
vuoden vanhana, tribuuniksi; ja koko Italiasta virtasi kansaa tähän
vaalitilaisuuteen. Koko Italiasta! Se osoittaa: italialaisetkin
(_Italici_) kiinnittivät toiveita häneen.

Miten Gaius nyt kosti? Lukuunottamatta joitakin persoonallisia
solvauksia ainoastaan siten, että hän tribuunina veljensä työn jälleen
uudisti ja sitä tarmokkaasti jatkoi. Hän toimi näin kahden vuoden
ajan; sillä tribuunien uusintavaalikelpoisuuden kansa sillävälin
oli säätänyt; ja vuonna 123 alkoi valtava, mutta samalla ravakka
lainsäädäntö, joka senaatilta riisti kaiken vallan. Minkä puolesta
kansa äänesti, se oli valtion laki. Niin Gaius otti haltuunsa
valtiorahastonkin.

Veljensä peltolain hän tosin antoi raueta. Sensijaan hän nyt antoi
kansalle Roomassa päivittäin viljaa aivan vähäisestä hinnasta. Melkein
lahjaksi. Valtio alkoi siis nyt säännöllisesti ruokkia kansaa,
arveluttava asia; sillä pian ei enää kellään kansalaisella ollut
halua itse tehdä työtä ja lähteä maanviljelijäksi. Olihan se kuin
elinkorkoa laiskureille. Hyödyllisempää oli, ettei sotamiestenkään
enää tarvinnut itsensä kustantaa varustustansa, vaan valtio hyvitti
siitä. Niin tahtoi Gaius. Sitäpaitsi alkoi suuri ja kuumeentapainen
rakennustoiminta: julkisia varastohuoneita, makasiineja, maanteitä,
työnsuoritus mallikelpoista. Se antoi työtä, levitti rahaa liikkeelle.
Itse hän tarkasti kaikkea teknikko- ja arkkitehtiesikuntineen.
Hän oli kaikkialla. Mutta hän tavoitteli vielä paljoa enempää:
myöskin provinssien ryövärimaaherrat hän koetti saada käsiinsä ja
lakkautti senvuoksi vannotettujen tuomioistuimet, joihin kuului
vain senaattoreja. Hän jätti tuomioistuimet ritarisäädylle, s.o.
suurkauppias- ja kapitalistiryhmälle, joka karttoi virkamiesuraa ja
jolle oli riemu rangaista maakuntain hoitajien väkivallantekoja. Täten
ritaristo yhtäkkiä suljettuna puolueena ja kilpailevana mahtina astuu
maailman kierrinrattaaseen, ja vastakohta: täällä senaattorit, täällä
ritarit, jatkuu halki koko lähimmän vuosisadan.

Mutta Gaius oli vain pirun paholaisella kartoittanut. Sillä myöskin
jalot kauppaherrat osasivat maakuntia verojenvuokraajina häpeällisesti
nylkeä, ja he olivat nyt varmoja, että tuomioistuin Roomassa ei heihin
kajoaisi. He olivat nyt tuomareita omassa asiassaan.

Rikkaiden kesken oli Gaiuksen tällä onnistunut aikaansaada hajaannusta,
ja se oli tärkeintä. Hänen kansansuosionsa oli rajaton. Tribuuni
hallitsi valtiota, ainoastaan puhujalahjainsa nojalla, ja ulkomaitten
lähettiläätkin kääntyivät hänen puoleensa käynneillänsä.

Ihanaa ja valtavaa oli nähdä hänet puhujalavalla, joka oli laaja kuin
teatterinäyttämö. Hän ei seisonut hiljaa, jäykkänä ja juhlallisena,
kuten roomalaiset pedantit sääsivät, vaan hän hyökkäsi edes ja
takaisin, huutaen väkijoukkoon, mitä syvimmän mielenliikutuksen
vallassa, herkästi vaihtelevin ilmein ja järkyttävin liikkein: sydäntä
liikuttava oli hänen veljenvalitushuutonsa, kuolettava hänen ivansa,
tuskaatuottava hänen uhkauksensa; mukaansatempaavaa kaikki! Koko
mies pelkkää kapinaa, melskettä! Kaikki muut olivat änkyttäjiä hänen
rinnallansa.

Mutta kadun kuninkuus on vaarallista ja roskaväen innostus petollista
kuin meri.

Gaius ei ollut tärkeimpiä suunnitelmiansa vielä lainkaan paljastanut.
Nyt vasta hän alkoi niihin viittailla: "Kansalaiset, minä olen paljon
tehnyt teidän hyväksenne; mutta tulee aika, jolloin minä odotan teidän
kiitostanne." Mitä kiitosta? Kansan piti suostua hänen suunnitelmaansa
auttaa lopultakin Italian maaseutukaupunkeja, ulottaa lopultakin
yli koko Italian maan yhtäläinen kansalaisoikeus, luoda siis suuri
kansalaisten yhteinen isänmaa, jossa sitten voisi jälleen kehittyä
myöskin työiloinen, terve keskisääty. Tälle Gaiuksen vaatimukselle
kuului tulevaisuus; siinä on hänen kansanmielisen politiikkansa
ihanteellinen suuruus.

Mutta kaupungin roskaväellä ei siihen ollut lainkaan halua.
Minkä vuoksi sen piti Italian tyhmän maalaisväestön kanssa jakaa
erikoisoikeutensa, ne hyvät etuisuutensa, joita se Roomassa nautti?
Onnettomuus tahtoi, että Gaius oli poissa Roomasta melkoisen
ajan, seitsemänkymmentä päivää, perustaakseen Afrikkaan suuren
maanviljelyssiirtokunnan.[27] Kun hän palasi takaisin, oli mieliala
äkkiä muuttanut. Muuan Livius Drusus oli sillävälin senaatin
toimesta syöttänyt kansaa kaikenlaisilla pilventakaisilla viljan- ja
maanjakolupauksilla, jotka jättivät varjoon sen, mitä Gaius takasi.
Senaatti ei ajatellutkaan näitä liioiteltuja lupauksiansa toteuttaa.

Gaius näki tuhon lähestyvän. Nyt olisi hänellä pitänyt olla armeija
takanansa saadaksensa pakolla tahtonsa toteutumaan, sillä tahtoihan hän
hyvää. Mutta hän ei ollut vallankumousmies. Hän oli tähän saakka kaiken
moitteettomasti ja lainmukaisesti kansanpäätöksillä toteuttanut, ja
niin oli jatkuva.

Toisin senaatti. Se väijyi nyt suotuisaa tilaisuutta iskeäkseen
vastustajaansa kuolettavan iskun. Jossakin pienessä kahakassa
pistettiin Capitoliumilla kuoliaaksi eräs uhripalvelija uhritoimituksen
aikana; mies oli käyttäytynyt häpeämättömästi ja ärsyttävästi ympärillä
olevia kohtaan. Heti kuului: valtio on vaarassa. Konsuli sai rajattomat
valtuudet. Sotaoikeus julistettiin vallitsevaksi. Gaius tiesi, mitä se
merkitsi.

Forumilla oli hänen isänsä kuvapatsas. Isänsä kuvan edessä hän seisoi
kauan hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja ohikulkijat näkivät, miten
kyyneleet häneltä tulvivat. Hänen työnsä oli kesken; ei kukaan sitä
loppuun suorittaisi! ja hänen piti niin pian täältä erota! Ja hän jätti
jälkeensä riitaa; hän oli ainoastaan "heittänyt tikareita kansalaisten
keskuuteen".[28] Yöllä vartioitsivat ystävät hänen taloansa; muutoin
olisi hänelle käynyt kuten Scipiolle. Seuraavana päivänä ajatteli
hänen ystävänsä M. Fulvius Flaccus vielä todellakin taistelua ja
puolustautumista ja miehitti Aventinuksen asestetuilla miehillä.
Gaius sitävastoin valmistautui jättämään Rooman: suojattomana,
toivonsa menettäneenä, surun valtaamana. Kenties hän tahtoi vielä
kerran nähdä kaukana Roomasta olevan äitinsä. Hän luuli, että aikaa
oli vielä kyllin, ja riensi Tiberin sillalle. Silloin huomasi hän,
että häntä ajettiin takaa. Hän niukahdutti jalkansa eikä voinut
paeta. Pari ystävää suojeli häntä ja hakattiin maahan. Pian sitten
löysivät hänen vainoojansa hänet kuolleena; pyhässä lehdossa oli
Gaius Gracchus itse päättänyt päivänsä. Myöskin hänen palvelijansa
makasi kuolleena hänen vieressänsä. Häneltä hakattiin pää irti --
sillä senaatti oli kuuluttanut: me punnitsemme hänen päänsä kullalla!
Kuten muutamat kertovat, aivot otettiin pois, lyijyä valettiin sisään,
ja sitten pää tosiaankin joutui vaakaan. Ruumiin huuhtoi Tiber
mereen. Sellaisen kunniakkaan saavutuksen jälkeen rakennutti senaatti
konsuli Opimiuksella Roomaan "Sovulle" temppelin. Sopu oli todellakin
nimellisesti palautettu. Tämä on gracchukselais-levottomuuksien loppu
vuonna 121.

Kuka oli nyt todella vallankumousta tahtonut? kuka ensimäisen
kansalaisveren vuodattanut? kuka ensiksi käynyt käsiksi valtion
virkamieheen? Kirous kiinnittyi optimaattipuolueeseen, ja hirmuisesti
on senaatti saanut sen sovittaa. Se on vuotanut verta.

Gracchusten suunnitelmiin sekoittuu, kuten jokainen näkee, tervettä
ja epätervettä, mahdollista ja mahdotonta. Muuttaa Rooman katurahvas
työteliäiksi maanviljelijöiksi oli tuulentupaista haaveilua, ja
jo Cato oli selvästi tajunnut, etteivät maanomistussuhteet olleet
enää muutettavissa. Englantikin on nykypäivinä laidunmaa, laajoja
suurkartanoita, jotka ovat harvojen valtaherrain ja paroonien käsissä,
eikä mikään tahto voisi siitä jälleen tehdä viljanviljelijäin maata.
Välttämätön oli sitävastoin silloin yhtäläisen kansalaisoikeuden
suominen koko Italialle, todellisen suuren isänmaan luominen. Tämän
suuren oikeudellisuuden tehtävän peri tulevaisuus Gracchuksilta.

Cornelia eli kaukana maahovissansa meren rannalla, Cap Misenolla
lähellä Napolia. Hän ei ollut kuten Mobe, jonka tuska kivetytti.
Hän kantoi kohtalonsa ylevämielisenä ja ylpeänä; hän ei ollut
poikainsa politiikkaa hyväksynyt, ja me kuulemme, ettei hän edes
elintapaansa muuttanut Gaiuksen kuoleman jälkeen; hän eli sen jälkeen
kuten ennenkin, lukuisten kreikkalaisten oppineiden ympäröimänä, ja
piti uhkeaa taloutta monille klienteille aina avoimine pöytineen.
Niin, ulkomaisten ruhtinaiden kanssa hän, kuten ruhtinatar,
vaihtoi lahjoja ja puhui mielellään ja paljon, mutta kyyneleittä,
isästänsä ja pojistansa, ikäänkuin kertoisi kaunista satua menneiltä
ajoilta. Arveltiin, että tämä jähmetys, tämä sydämen ehtyminen oli
vanhuudenheikkoutta; sillä hän oli seitsenkymmenvuotias; mutta hänessä
eli "filosofia". Niin Plutarkhos. Hän tiesi: elämä ei ole hyvyyksistä
korkein. Sääli ja lämmin myötätunto kiinnittyvät siitä saakka
tähän Cornelia äitiin kuten Isabellan olentoon Schillerin suuressa
murhenäytelmässä. Niin oli jo vanhalla ajalla; ja myöskin hänen
pronssinen muotokuvansa pystytettiin Roomaan julkisesti, istuva nainen,
kivessä lyhytsanainen, ytimekäs kirjoitus: "Cornelia, Africanuksen
tytär, Gracchusten äiti" (tämä kivipiirros löydettiin jälleen
Roomassa vuonna 1878), tosiasia, joka herättää jokaisen naisihailijan
mielenkiintoa. Sillä tämä oli ensimäinen muistomerkki, mikä Roomassa on
naiselle pystytetty.

Yhtäkaikki ei kukaan vanhan ajan runoilijoista ole laulanut hänen ja
hänen poikainsa kohtalosta. Se on antiikin olemuksessa, jolle runous
lakkaa, kun historiallinen todellisuus alkaa.



SULLA


Gracchusten kohtalo ratkaistiin itse Rooman kaupungissa, Forumilla ja
Capitoliumilla. Nyt astumme jälleen ahtailta aloilta sotahistorian
laajoille kentille. Rooman kotkat lentävät yli Alppien, yli
meren. Uusia olentoja vaeltaa editsemme, joiden, suuruus tuskin
voi mahtua näiden muotokuvapiirrosten puitteisiin. Heidän kuvansa
täytyy projektsionikoneilla suunnattomasti suurennettuina seinälle
heijastuttaa.

Kansa ja senaatti. Gracchusten vaikutuksesta oli pääkaupungissa
kansanjoukon tietoisuus itsemääräämisoikeudestaan valtavasti
kasvanut, ja kansantribuuni oli melkein kuin kuningas. Tästälähin
seisoo kaksi puoluetta jyrkästi vastakkain, kansanpuolue, joka
valtiomuotoa on joka hetki valmis kansanpäätöksillä muuttelemaan,
ja konservatiivinen senaattorien eli optimaattien puolue, jotka
tahtovat lannistaa tämän levottomana kuohuvan voiman ja tällöin alati
pelkäävät tyrannia, joka voisi kansasta nousta. Ritarien puolue on
toistaiseksi kansanpuolueen kannattaja; sillä Gaius Gracchus oli
sen poliittisesti järjestänyt. Rahvaan turmelus yhä kasvaa. Mutta
italialaiset, Italian maaseutukaupungit, seisovat yhäti syrjässä ja
nurisevat. Lisäksi tulee vielä äkkiä ulkomaisia sotia! Afrikassa
beduiinikuningas Jugurtha röyhkeästi loukkaa Roomaa; mutta Jugurthan
appi oli Mauretanian kuningas Bocchus, ja siten _Marokko_, se on
Mauretania, ensimäistä kertaa mainitaan historiassa. Idässä perustaa
sulttaani _Mithridates_ uuden jättiläisvaltakunnan, joka, uhkaa Roomaa,
ja Alppeja kohti tunkeutuvat _germaanit_, kimbrit ja teutonit. Myöskin
germaanilaisuus astuu nyt ensi kertaa historian näyttämölle. Nämä
vaeltelevat, kuljeskelevat kansat vaunulinnoineen -- sillä ne olivat
kokonaisia kansoja -- tulivat Hollannin rannikolta, Zuiderseen ja Jaden
seutuviita, silloin kuin Borkumin ja Wangerogin saaret vielä olivat
mannermaata; Pohjanmeri oli heidän maansa hirmuisella tulvavuoksella
huuhdellut, suuri onnettomuus, joka pirstoi koko rannikon, ja
onnettomat kansat etsivät turhaan uutta kotia. Taisteluissa näitä
vihollisia vastaan tuli _Marius_ suureksi ja Sulla, _Sulla_, suuri
taantumuksellinen ja pyövelimestari. Gaius Gracchus oli Roomassa kahden
vuoden ajan vallinnut kuin yksinvaltias, ainoastaan puhetaitonsa
voimalla ja aseitta. Nyt kalisivat miekat. Ylijohtajat pitävät joukkoa
kauhun vallassa, ja sotajoukon luo yksinvaltiaan. Tämän aloitti Sulla,
"onnellinen".

Tätä kammottavan mielenkiintoista ihmistä ei voida ymmärtää tuntematta
Mariusta. Sillä vastakohtakin on opettavainen.

Gaius Marius, korpraali ja soturi, myöhempien sotilaskeisarien
Maximinuksen ja Diocletianuksen esikuva. Kuka ei ole kuullut hänestä?
villistä miehestä, jota vaimot ja lapset säikkyivät? Hän oli oikeastaan
sangen hyväntahtoinen ihminen, aivan köyhä, eräältä pikkutilalta
läheltä Arpinumia, -- kai siis volskilais-samnilaista verta -- oikea
luonnonlapsi kuten vanha Cato, mutta samalla voimaihminen ja tappelija,
särmikäs ja tuima ja haukkuva kuin kyläkoira. Hänellä oli suonikohju;
kun leikkaus oli välttämätön, asettui hän paikoilleen ja antoi
seisoaltaan suorittaa leikkauksen eikä värähtänytkään: synkkäotsainen,
villikatseinen kyklooppi, äreä, sapekas, suun ympärillä aina katkera
piirre; mutta kunniallinen sielu, vailla vilppiä ja petosta, vailla
ahneutta, seurustelussaan naisten kanssa moitteeton, ennen kaikkea
poikkeuksellisen, käytännöllisesti toimivan älyn mies: ensiluokkaisen
joukonjohtajan äly.

Noina aikoina on koko Rooma siveellisesti sairas; petos vallitsee,
sotilaat ovat arkoja ja velttoja; kuningas Jugurtha matkusti, vaikka
hänet oli julistettu valtakunnan viholliseksi, ilman muuta Roomaan
ja lahjoi siellä, Roomassa, itsensä senaattorit, niin monta kuin hän
tahtoi. Jugurtha tunsi ihmisensä. Hienot Rooman herrat taputtivat
kultapussia ja ajattelivat: "Mitä me huolimme Algierista, jos vain
saamme rahaa?" Ja kimbrit ja teutonit, jotka eivät lainkaan olleet
halunneet sotaa, vaan etsivät ainoastaan asuinpaikkoja, murskasivat
Rooman sotajoukon toisen toisensa perästä: häpeää häpeänkin jälkeen.
Silloin ilmestyi Marius, tämä luonnonlapsi lujine, uhkaavine
katseineen, niinkuin pelastava ihme. Hän torjuutui halveksien kaikkea
n.s. sivistystä vastaan. Mitä hän sillä teki? Sepo sellaisenaan pääsi
hän aikaisin korkeimpaan virkaan, konsuliksi; hän kunnostautui ja tuli
nopeassa järjestyksessä kuusi kertaa konsuliksi. Niin, eräs ylhäisimpiä
patriisiperheitä antoi tyttärensä hänelle vaimoksi; Marius nai erään
Iulius Caesarin tyttären.

Nuorena ratsumiehenä oli Marius ollut mukana Espanjassa,
Numantian edustalla. Siellä hänellä oli kunnia aterioida yhdessä
sotapäällikkönsä, mainehikkaan Scipio Aemilianuksen kanssa, ja Scipio
osoittikin suorastaan sormella häntä: "Tämä on tulevaisuuden mies."
Mutta Marius oli yksinomaan kenttäsotilas; vielä kenraalinakin pysyi
hän miehiensä, alhaisten sotamiesten, hyvänä toverina, marssi heidän
rinnallansa kylmässä ja kuumassa ja piti mallikelpoista kuria, ei
rangaistuksilla, vaan saaden omalla esimerkillänsä joukot häpeämään.
Mutta koko seuraavalle ajalle on tärkeintä, että hän silloin Rooman
koko sotalaitoksen loi uudestaan ja vanhanaikaisen kansalaissotajoukon
tilalle, missä kunkin miehen oli itse hankittava varustuksensa, asetti
nyt palkkasotajoukon: väennostojen sijaan joukkojen värväämisen
rahalla; ja kaikki, mitä varatonta väkeä oli, virtasi paikalle hänen
airueittensa värväyshuudon kuullessaan. Mariuksen ajoista saakka
on siis sotajoukossa ainoastaan kodittomia ammattisotureita, jotka
eivät muuta ammattia harjoita ja vihkivät lipulle elämänsä. Hän loi
seikkailevan soturielämän yhteishenkineen, jonka tunnemme Wallensteinin
leiristä. Sellaisenaan siis, sotilaana, Marius ensimäistä kertaa tuli
konsuliksi. Toverit itse, sotilaat Pohjois-Afrikassa, olivat halunneet
saada hänestä konsulin. Hänen ainoastaan oli johdettava heitä kuningas
Jugurthaa vastaan. Kun Marius oli valmis siihen ryhtymään, silloin
konsuli Metellus, korkeanylhäinen mies, ivasi häntä typerällä tavalla,
kuin jos Marius olisi sammakko, joka puhaltamalla koetti pullistua
haraksi. Solvaistun viha vainosi Metellusta siitälähin alinomaa; sillä
Marius osasi vihata.

Mikä triumfi, kun hän nyt Jugurthaa, kuninkaallista keinottelijaa,
vankina laahasi Rooman katuja! Se oli Mariuksen ensimäinen triumfi.
Kansa vihasi Jugurthaa niin, että se repi korvarenkaat hänen
korvistaan, niin että korvanlehti repeytyi mukana. Se oli vuonna
106. Mutta sillävälin jo riehui, aina vuodesta 113, Alppien juurella
kimbriläisteutonilainen sota. Suurenmoisen varovaisella tavalla
taltutti Marius nyt heti, kansan uudelleen ja uudelleen konsuliksi
valitsemana, suurissa taisteluissa nämä jättiläiskulkueena vaeltavat
kansat, niin, tuhosi ne viimeistä miestä myöten, Aquae Sextiaen
luona Provencessa vuonna 102, Vercellaen luona Pohjois-Italiassa
vuonna 101 (toisessa taistelussa jakoi hän työn ja menestyksen
Lutatius Catulluksen kanssa). Eloonjääneet vangit, joukossa myöskin
vaimoja ja lapsia, myötiin Roomassa huutokaupalla. Tuli kuulumaton
liike markkinoilla. Siitä saakka germaanit olivat vanhan ajan
orjanmarkkinoilla haluttua tavaraa.

Rooma oli näiden jättiläisihmisten edessä vavissut kuin lapset peljäten
kummitusta, joka tahtoo heidät syödä. Nyt oli Rooma suorastaan
polvillansa Mariuksen edessä. Hänelle uhrattiin kiitosuhreja kuin
jumalalle. Mutta hän itse -- muutoin niin kohtuullinen mies -- tarttui
maljaan. Kerrotaan, että hän noina päivinä joi viiniä ämpäristä tai
pikareista, suurista kuin samppanjan jäähdytysastiat.

Hän oli päihtynyt. Kummeksuttaisiko se meitä? Tämä höyläämätön
maalaissotamies, joka nojasi hyvään miekkaansa, vallitsi Roomassa kuin
puolijumala, ja hän teki sen täysin laillisesti, kuusi kertaa kansan
konsuliksi valitsemana, kuudennen kerran vuonna 100. Hän alkoi uskoa,
että aina vastakin täytyisi niin käydä.

Mutta kahdentoista vuoden aikana ei nyt ilmaantunut ainoatakaan
maanvihollista, eikä ollut mitään kansaintaisteluja taisteltavana. Mitä
piti Mariuksen nyt tehdä! Siviilimiehenä hän ei ymmärtänyt selviytyä.
Kerran, kun hän kokosi senaatin ympärilleen, hän oli ilmestynyt
soturintakissa, joka häntä miellytti. Hän huomasi, että se herätti
pahennusta, ja pukeutui nopeasti uudelleen. Kansankokouksessa hän
tuli jäykäksi, joutui hämilleen, kävi avuttomaksi, sillä hänen raaka
äänensä, hänen puhvelimaisen villi ilmeensä eivät olleet tarpeeksi
siellä, missä ammattidemagogit pitivät palopuheitansa. Ja laiskan
kaupunkiroskaväen asia oli hänelle myöskin vähän mielenkiintoinen.
Niin, onpa hän vallan oikein esiintynyt turmiollisten viljanjakojen,
katurahvaan ilmaiseksielättämisen vastustajana. Se on tärkeätä ja on
kuvaavaa. Mutta siitä huolimatta oli luonnollista, että hän suurin
piirtein kannatti kansanpuoluetta, ei senaattia.

Niin oli Marius kuin vasara vailla alasinta: hän ikävöi sotaretkelle
eikä voinut lähteä.

Mutta sillä välin nousi kaupungissa toinen mies, Lucius Cornelius
_Sulla_. Jo kaikki puhuivat hänestä. Mariuksen piti suruksensa huomata,
että oli pystyvämpiäkin ihmisiä kuin hän.

Sulla, hekumoitsija, onnenritari, miten toisenlainen ihminen! Hän oli
kahdeksantoista vuotta nuorempi (Marius syntynyt vuonna 156, Sulla
138), aito kaupunkiroomalainen, korkeanylhäistä verta, patriisi, mutta
hänen vanhempansa aivan köyhtyneet. Armeliaisuudesta kasvattivat
sukulaiset poikaa. Nuorena herranalkuna asusteli Sulla jokseenkin
kurjasti ainoastaan 400 markan (3000 sestertin) vuokrahuoneustossa:
alhaisemman säätyisiä ihmisiä asui samassa talossa ja he maksoivat
enemmän. Huomaamattomana, mitään ajattelematta, irstaillen ja sangen
tyytyväisenä eli hän elämäänsä, kuin taivaan lintu, seuranaan
epäilyttäviä miehiä ja naisia, ilmenäyttelijöitä ja narreja ja
tingeltangelväkeä: mukana hän itse ylimielisen iloisena, halukkaana
jokaiseen hulluun kujeeseen. Kerran oli ilmenevä, että hän itse oli
suurin näyttelijä. Hän oli mielestänsä kaunis, mutta hänen kauneutensa
oli naamiomaista, hänen olemuksessansa oli kamalaa, riehakkaasta
iloisuudesta huolimatta. Sillä hän itkikin helposti.

Kuoli muuan naikkonen, joka kuului alempaan puolimaailmaan, ja teki
Sullan perijäksensä. Siitä pääsi hän aluksi vähän rahoihinsa; se ei
ollut suinkaan siistiä rahaa. Sitten peri hän vielä äitipuolensa.

Niin Sulla tuli vuonna 107 ihan nuorena upseerina ja
sotakassanhoitajana Afrikaan Jugurthan sotaan. Siellä hän veljestyi
mitä iloisimmalla tavalla alhaisten sotamiesten kanssa, verraton
hauskanpitäjä, ja sotapäällikkö Marius piti hänestä, jopa vallan
rakasti häntä. Marius antoi hänelle kunniakkaan tehtävän ratsastaa
kuningas Bocchuksen luo Marokkoon, jos mahdollista tämän avulla
saadakseen itse Jugurthan käsiinsä. Se oli oikea seikkailu, kuin
Sullaa varten. Ratsastus erämaassa! Beduiineja! Väijytyksiä! Äkillinen
päällekarkaus, päänsä tai mahdollisesti nenän ja korvain menettäminen
voi olla edessä. Sulla rakasti uhkapeliä; hänen olentonsa vaikutti
valtavasti kuningas Bocchukseen, ja Bocchus vehkeili tosiaankin
Jugurthan hänen käsiinsä. Kallisarvoinen saalis! Marius iloitsi siitä
kadehtimatta. Mutta Sullassa heräsi mittaamaton turhamaisuus: hän
kaiverrutti vangiksiottamiskohtauksen kuvan sinettisormukseensa, ja
kaikissa kirjeissä ja paketeissa, jotka hän sinetöi, voitiin nyt
nähdä hän ja kuningas Jugurtha. Aimo mies hän nyt oli omissa ja
muiden silmissä. Sitten taisteli hän Mariuksen päällikkyydessä vielä
kunnostautuen kimbrejäkin vastaan, ja hän alkoi nyt pitää päiväkirjaa,
tehden tarkkoja merkintöjä maanlaadusta, vihollisen joukkojen
lukumäärästä ja järjestyksestä j.n.e., josta myöhemmin syntyi hänen
omatekoinen elämäkertansa. Sulla oli niitä harvoja ruhtinaita, jotka
itse ovat elämäkertansa kirjoittaneet.

Kaikessa, mikä koski sotaa, Sulla selvästi oli Mariuksen oppilas.
Hänellä oli mitä suurin jäljittelykyky (olihan hän kasvanut
näyttelijäin parissa), hän oppi nopeasti ja voitti aina esikuvansa.

Nyt, vuonna 92, hän sai, oltuaan praetorina, ensimäisen itsenäisen
päälliköntehtävän, nimittäin Vähässä Aasiassa. Mieltäkiinnittävää
elämää se oli: Algierissa beduiinien, sitten vaeltelevien
germaanikansojen ja nyt loistokkaiden itämaalaisten kanssa
tapella! Hänen lähimpänä tehtävänänsä oli jälleen asettaa valtaan
muuan karkoitettu Kappadokian kuningas, ja se onnistui hänelle
helposti. Mutta nyt liikkui silloin jälleen ensi kertaa pitkistä
ajoista Persian valta, parthialaisten kuningaskunnan nimisenä.
Eräs parthialaiskuninkaan lähetystö tuli Sullan luo, ja itämaisen
juhlallisia neuvotteluja pidettiin. Täälläkin näytteli Sulla osansa
loistavasti. Hän esitti satraappia ja pashaa. Keskellä hän itse istui
arvoistuimella, oikealla puolen hän salli istua parthialaisten,
vasemmalla puolellansa Armenian kuninkaan, ja eräs ihmistuntija,
joka häntä silloin tarkkasi, sanoi: "Tarvitsee nähdä vain tämä
valtiasihminen, niin tietää: hänestä on kerran tuleva maailman herra."
Mutta samalla piti Sulla siellä kätensä ja taskunsa _avoinna_ ja antoi
sivumennen ne kullalla täyttää. Sillä hän tarvitsi aina rahaa, ja hän
ei ollut ujo.

Silloin sattui itse Italiassa järkyttävä tapaus. Maa horjui ylpeän
Rooman alla. Maa nousi Italiassa pääkaupunkia vastaan. Vanha vihankauna
purkautui lopulta. Jo Gaius Gracchus oli vuonna 121 tahtonut antaa
kaikille italialaisille pääkaupunkilaisten kanssa yhtäläiset
kansalaisoikeudet. Vuonna 91 eräs toinen kansantribuuni, Livius
Drusus, esitti vielä kerran saman ehdoituksen. Päätön Rooman rahvas
ei tahtonut tästä nytkään mitään tietää, ja Drusus menetti henkensä.
Silloin nousivat maakaupungit yksimielisesti taisteluun. Tätä sanotaan
liittolaissodaksi (_bellum sociale_). Se alkoi vuonna 90. Mistä Rooma
nyt ottaisi sotajoukkonsa? Rooma kutsui nyt aseisiin gallialaisia ja
espanjalaisia niillä pitääkseen kurissa oman maansa miehiä.

Sullalle tämä oli ilo; hän iski rohkeasti asioihin käsiksi (hän on
silloin valloittanut, Vesuviuksen juurella olevan Pompeiinkin ja hän
asetti sinne myöhemmin sotamiehiänsä asumaan). Marius sitävastoin
osoittautui ponnettomaksi; niin, hän oli kenties todellakin
voimaton; sanottiin, että hän sairasti leiniä, ja häntä neuvottiin
menemään johonkin kylpypaikkaan. Pääasia oli: hänen sydämellensä oli
vastenmielistä sellainen sota omia maanmiehiä vastaan; Mariuksella oli
sydän paikallaan. Kuinka voi tätä ymmärtää väärin? Hänessä itsessänsä
virtasi volskilaista, samnilaista verta. Syvimmältä olemukseltaan hän
kallistui epäilemättä Gracchuksen ja Livius Drusuksen kannalle, ja hän
tahtoi säästää veljiensä verta.

Senvuoksi Marius myöskin oli ostamalla hankkinut Cornelian kuuluisan
maahovin Kap Misenon rannalla. Hän eli muutoin niin yksinkertaisesti,
ei pitänyt edes keittäjää; mutta tämän maakartanon, sen hän tahtoi
omistaa; sillä se oli kuulunut Gracchusten äidille. Hän tunsi itsensä
Gracchusten perijäksi.

Tuloksena oli, että lopultakin vuonna 89 tosiaan kaikille
italialaisille luvattiin Rooman kansalaisoikeus. Siitä lähtien on
Rooman historia aivan toisella pohjalla. Se ei tästä lähtien ole
Rooman, vaan Italian historiaa. Ja vähitellen hyvinvointi, viihtymys ja
onni levisi jälleen pahoinpideltyyn maahan.

Mutta Roomassa Sulla oli jo enemmän kuin Marius, ja kilpailua näiden
kahden soturin välillä ei voitu enää välttää. Sulla tulee vuonna 88
konsuliksi ja saa samalla ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan.
Silloin kuohahti Mariuksen kunnianhimo. Uuden suuren sotaretken
ylipäällikkyys kuului hänelle, hän arveli.[29] Kansankapinan nostatti
todellakin kansantribuuni Sulpicius Rufus hänen hyväksensä, kapinan
Sullaa vastaan. Sulla harhaili halki katujen. Hän näki olevansa
vainottu. Mihin pelastautua? Hänen henkensä oli vaarassa. Kuvaavaa on
hänen hurjanrohkealle viisaudelleen, että hän suoraapäätä läksi itsensä
Mariuksen taloon; eikä Marius todellakaan tehnyt hänelle mitään ja
antoi hänen hätyyttämättä Roomasta paeta. Se oli todella ylevämielinen,
hyväsydäminen teko.

Mutta Sulla kiiruhtaa sotajoukon luo, joka on Etelä-Italiassa;
sotajoukko vannoo hänelle uskollisuutta; hän rientää sotajoukkoineen
Roomaa vastaan: suunnaton säikähdys! Kaupunki ei voi puolustautua;
Sulla itse tarttuu tulisoihtuun ja uhkaa polttaa Rooman tuhaksi.
Mariuksen hän julistaa valtionkiroukseen, mestauttaa Sulpiciuksen,
mutta muutoin ei verta vuodateta. Tyranni on herännyt Sullassa, ja hän
ymmärtää vallita. Hän järjestää mielensä mukaan valtion olot ja lähtee
heti Itään kuningas Mithridatesta vastaan.

Vasta suhteellisesti myöhään Sulla on siis voittanut suuren asemansa
historiassa. Vain viimeisenä kymmenenä elinvuotenansa hän on todellakin
ollut suuri kohoten yli kaikkein muitten. Kuten niin moni vanhanajan
ihminen, hänkin vasta viidenkymmenen iässä alkoi täysin tajuta koko
voimansa, oman neronsa.

Tuo viisas mies voi laskea kuin viisi sormeansa, että Rooma heti hänen
selkänsä takana jälleen joutuisi kansanpuolueen käsiin. Se ei häntä
liikuttanut. Sulla tahtoi lähinnä suuressa sodassa kaikkien tapausten
varalle kasvattaa itselleen sotajoukon, joka tottelisi häntä yksin ja
jonka avulla hän myöhemmin voisi väkivallalla kaiken toimeenpanna,
aivan niinkuin Iulius Caesar myöhemmin teki.

Mithridates ei tosin ollut mikään uusi Hannibal, mutta hänestä uhkasi
se tulla: aasialainen hirmuhallitsija Pontoksessa Mustan meren
rannalla, kavala, sitkeä ja yritteliäs, lisäksi ruumiinvoimiltansa
atleetti. Etelä-Venäjän arot, Krimin ja Kolkhiksen hän oli vallannut,
ja, kun hän kuuli sekasorrosta Italiassa, tunkeutui hän ponnekkaasti
länttä kohti ja nostatti äkkiä koko kreikkalaisen Idän vapaustaisteluun
Roomaa vastaan. Pelkkiä kreikkalaisia olivat hänen palvelijansa ja
auttajansa; kreikkalaisia hänen sotapäällikkönsä. Mutta Mithridates
itse on barbari ja sulttaani, joka puhuu kahtakymmentäkahta kieltä,
aina pelkää myrkkyä, epäilee läheisimpiänsä ja sukulaisten murhalla,
hirmutöillä ja kauhulla valtansa lujittaa. Kun hän otti vangiksi erään
rahanahneen roomalaisen herran, hän yhtä sukkelasti kuin julmasti
valatti tälle kurkkuun sulaa kultaa; vertauskuvallista kidutusta. Mutta
sitten hän järjesti joukkomurhan. Niinkuin meidän päivinämme Idässä
vihattuja armeenialaisia vastaan "razzia" toimeenpannaan, niin silloin
Vähän-Aasian kreikkalaiset yhtenä ainoana päivänä teurastivat 80,000,
toisten mukaan 150,000 roomalaista vaimoineen ja lapsineen. Kauhistava
verilöyly.

Sota alkoi. Kuningas oli lähettänyt satumaisen suuren sotajoukon
(alkuilmoitukset, joita me siitä saamme, perustuvat, kuten useimmiten,
innostuneeseen liioitteluun) vanhaan Kreikkaan. Atheenakin taisteli
Mithridateen puolella. Sulla saartoi ja valtasi ensin Atheenan ja
löi sitten nuo jättiläissotajoukotkin Boiootiassa kahdessa suuressa
taistelussa, Khairooneian ja Orkhomenoksen luona, vuosina 86 ja 85,
taisteluissa, joiden tarkasta kuvaamisesta saamme kiittää hänen omaa
kynäänsä.

Saavutus oli sitäkin suurenmoisempi, kun Sullalla ei ollut lainkaan
laivastoa ja Roomasta ei hänelle enää lähetetty penniäkään rahaa,
ei apujoukkoja; sillä kansanpuolue oli sillävälin julistanut hänet
valtionkiroukseen. Kansanpuolue oli jälleen vallassa Roomassa, ja
valtionkirouksen alaisena on Sulla suuren sodan käynyt. Mutta hän ei
ollut hiventäkään hentomielinen ja pyysi käytettäviksensä Delphoin
ja Olympian temppeliaarteet saadakseen pian rahaa. Delphoilaiset
vastasivat tosin hänen kirjeeseensä, että Apollon lyyra oli temppelissä
kumahdellut; se oli merkki, että jumala ei tahtonut aarteitansa antaa.
Mutta pilaa tehden Sulla kirjoitti vastaan: "Päinvastoin, hyvät
ystävät. Jumala on ilmeisesti iloissaan saadessaan Sullalle rahaa
antaa. Senvuoksi lyyra helkähti."

Hän pelasi nytkin uhkapeliä ja lausui aina nauraen: "Minä tahdon olla
nimeltäni Felix (s.o. 'Onnellinen'). Onni on mukanani; minä voin
uskaltaa kaiken." Mutta hänen toimitarmonsa ja valppautensa oli yhtä
suuri kuin hänen onnensa. Hänet nähtiin taistelussa valkoisen hevosen
selässä, nopeimman juoksijan, ja puvussaan hän kantoi mielellään
sormensuuruista Apollon kuvaa; vaaran hetkellä hän veti pikku jumalan
esille ja rukoili: "Oi Apollo, tahdotko sallia onnellisen Sullan täällä
joutua tuhon omaksi!"

Mutta kaiken huomioonottaen Sullan suorittamat taistelut, jotka
mainitsin, eivät oikeastaan olleet niin erikoisia; sillä hän taisteli
aivan kouluuttamatonta, eri tahoilta kokoonhaalittua aasialaista kansaa
vastaan, joka häikäisi ainoastaan koreankirjavalla asullaan.[30]
Nuokin 90 viikatevaunua olivat vaikutuksen tavoittelua, ei mitään
muuta. Jos vihollisia todellakin oli 120,000, kuten Sulla ilmoitti,
niin olivat heidän joukkonsa vain toinen toisensa tiellä; niiden
oli aivan mahdotonta liikehtiä. Meidän tarvitsee vain ajatella 19.
vuosisadan myöhäisempiä kiinalaissotia, joissa samoin aivan vähäiset
eurooppalaiset sotavoimat ajoivat pakoon kiinalaisten sadattuhannet.

Rauhanpäätöksen tuloksena oli ainoastaan, että Mithridates vetäytyi
entisille rajoillensa; Sulla oli siis käynyt vain puolustussotaa.
Tällöin joutuivat nyt lopuksi persoonallisesti vastakkain Sulla
ja kuningas, joissa Itä ja Länsi olennoituivat, molemmat aikansa
nerokkaimmat, hirmuisimmat valtiaat: Sulla leikkaavan lyhytsanainen,
kuningas hillittömän sanarikas. Kun Mithridates lopuksi oli
suostunut kaikkiin vaatimuksiin, Sulla syleili ja suuteli häntä.
Historiankirjoitus on tämän suudelmankin muistiin merkinnyt: niin
erikoisen merkitykselliseltä se siitä näytti.

Mutta me olemme kadottaneet Mariuksen näkyvistämme. Hänen ylpeytensä
oli yhtäkkiä maahan lyöty. Valtionkirouksen alaisen Mariuksen pako
kuuluu kuin sadulta. Takaa-ajajat ratsain hänen jäljissänsä: niin
hän harhailee Terracinan luona pitkin Italian rannikkoa; ainoakaan
purjevene ei uskalla ottaa häntä mukaan, tai lasketaan hänet heti
jälleen maihin. Siellä hän viruu, aivan yksinänsä, nälissään rannalla,
piiloutuu metsiin, vanha 68-vuotias mies, kunnes hänen täytyi vielä
suohonkin kätkeytyä, aina kaulaa myöten veteen. Kuitenkin hänet saadaan
kiinni ja raahataan sinne tänne köysi kaulassa. Erään kimbriläisen
orjan on määrä tappaa hänet; mutta tämä kauhistuu Mariuksen hehkuvia
silmiä niin kovin, että veitsi putoaa hänen kädestänsä. Vihdoin
hän seikkailurikkaan purjehdusmatkan suorittamalla pääsee pakoon
Afrikkaan, Karthagoon. Itse hän on keksinyt sanonnan: "Gaius Marius
Karthagon raunioilla." Sillä hänen oma onnensakin, jonka hän itsellensä
oli taistellut, oli mennyt pirstaleiksi kuten Karthago. Mutta ei
roomalainen Africa maakuntakaan suvainnut häntä; niinkuin ahdistettu
metsänotus harhailee hän täälläkin pitkin hiekkaista rannikkoa, uhma
sydämessä. Vasta Numidian kuninkaan vasallivaltakunnassa löytää hän
turvapaikan; siellä hän jälleen voi väkeäkin ympärillensä koota.
Ja yhtäkkiä hän on jälleen Italiassa, mutta muuttuneena. Kelpo
isänmaanystävä on nyt äkkiä kostonhenki. Niinkuin kuningas Lear tuli
mielipuoleksi, kun hänet hyljättiin, niin myöskin hyljätty Marius.
Kurjinta kiittämättömyyttä hän oli saanut kokea; sillä hän oli isäinsä
kaupunkia uskollisesti palvellut eikä ollut sitä koskaan loukannut.
Asestetuin käskyläisin hän nyt vuonna 87 kulkee Roomaan, yhä vielä
niissä ryysyissä, joita hän pakonsa aikana oli kantanut, tukka ja parta
kuin metsäläisellä, säälittävänä, mutta kammottavana.

Väkivallanteot olivat Gracchusten saaman lopun jälkeen Roomassa
päiväjärjestykseen kuuluvia. Kaunis ihmisyys ja mielen jalous,
kreikkalaisen filosofian lempeä vaikutus, joka Scipio Africanusta,
joka itseänsä Gracchuksiakin oli hillinnyt, oli poissa, hälvennyt
kuin kaunis satu. Jos kansa tahtoi äänestää, löi senaatti vaaliuurnat
kumoon, jos sitä niin miellytti; päinvastoin kansa löi ilman muuta
kuoliaiksi ne viranhakijat, jotka sitä eivät miellyttäneet.[31]
Hurjan raivoisia olivat varsinkin kaksi kansantribuunia Saturninus
ja Glaucia; he saivat väkivaltaisen lopun. Nyt oli väkivaltainen
konsuli Cornelius Cinna Roomassa isännöinyt. Cornelius Cinnan kanssa
liitossa Marius nyt jakeli rankaisutuomioitansa, viiden päivän ajan,
niinkuin kuolemanjumala, joka uhrinsa tahtoo. Tuijottavin katsein kulki
hän pitkin katuja. Kaikki tulivat alamaisesti häntä tervehtimään.
Kenen tervehdykseen hän ei vastannut, sen hänen väkensä surmasi, ja
tapettujen päät asetettiin puhujalavalle. Tämä kaikki kuuluu kylläkin
julmalta; kuitenkaan uhreja ei ollut kovin monta. Kansa käyttäytyi
myöskin siivosti eikä ryöstänyt surmattujen taloja.[32]

Mutta Mariuksen hermosto oli aivan järkytetty. Hän heittäytyi
juopottelemaan, huumatakseen kuumeellista kiihtymystään, joutui pian
juoppohulluksi ja kuoli. Poljettu leijona! Kaiken elämänsä ajan hän oli
tarkoittanut hyvää. Roomalaisten kiittämättömyys on siveellisesti ja
ruumiillisesti tuhonnut tämän suuren kansanmiehen, joka oli suora ja
vilpitön kuin vain harvat.

Valtio-oikeudellisessa suhteessa on huomautettava, että Marius itse
asiassa ei koskaan ole suunnitellut diktaattorina tai kuninkaana
hallita Rooman kansalaisia, vaan ainoastaan laillista tietä saaden
uusimiseen konsulinviran, kansan vuosi vuodelta aina uudelleen
vapaatahtoisesti valitsemana suojelijana ja auttajana hän tahtoi
ulkomaisten sotien johdon käsissänsä pitää. Sillä se oli nuoruudesta
asti ollut hänen urheilunsa, hänen kiihkonsa, hänen kunniansa.

Neljä vuotta sen jälkeen Sulla voittajana saapui Idästä ja laski
maihin Brindisissä sotajoukkoineen, saaliineen. Roomassa oli jo kauan
pelolla ja vavistuksella häntä odotettu; sillä olihan hänet uskallettu
panna valtionkiroukseen. Kansanpuolueen vallanpitäjät lähettivät
legioonansa häntä vastaan. Mutta Sulla, "kettu", joksi häntä sanottiin,
ymmärsi paremmin kuin kukaan ennen häntä houkutella, vietellä
vastustajan joukot. Kokonaiset legioonat menivät pian sotakassoineen
ja lippuineen hänen puolellensa, ja vastustajan sotapäällikkö huomasi
olevansa teltassaan surkuteltavan avuttomana yksinään. Niin Sulla nyt
toistamiseen väkivallalla valtasi isäinsä kaupungin. Ja nyt alkoi
teurastus. Mistä tämä miehen äkillinen, rajattoman hirveä julmuus?
Oliko se vain kostoa siitä, mitä Marius oli tehnyt. Sulla tuli Idästä.
Mithridateen sulttaanihenki oli siirtynyt häneen tuossa suudelmassa,
jonka Sulla oli Mithridateelle antanut. Sulla, näyttelijä, esitti nyt
joukkoteurastajaa Roomassa. Kamala oli jo hänen ulkonäkönsä, hänen
kasvonsa: valkea, liidunvalkea ihonväri, tulipunaiset poskipäät tai
paremminkin poskissa punaisia, tulehtuneita täpliä. Hän näytti kuin
ihomaalilla töhrityltä, aivankuin hän olisi paksulti käyttänyt punaista
ja valkeata väriä. Teurastajakasvot! Lisäksi voimakkaan siniset silmät
ja leikkaava katse.

Kaupungin edustajat haluavat voittajan kanssa keskustella ja menevät
häntä vastaan. Herättääkseen heissä tarpeellista kauhua Sulla heti
esinäytöksenä siitä, mitä oli edessä, toimeenpanetutti aivan heidän
silmiensä edessä joukkosurmaamisen ja teurastutti 600 sotamiestä. Nyt
kaikki jähmettyivät kauhusta. Oli marraskuu 82. Sitten nimitytti hän
itsensä diktaattoriksi, ja nyt seurasi verilöyly arvossapidettyjen
kansalaisten ja puoluemiesten keskuudessa. Kylmästi hymyillen Sulla
laittoi julkisia ilmoituksia nimiluetteloineen: tänään surmataan ne
ja ne miehet; ensimäisenä päivänä niitä oli vain 80, seuraavana 220
ja niin jatkuen. Nämä olivat n.s. proskiptsioneja. Ken proskiptsionin
alaisen kätkee, olkoon kätkijä isäkin tai poika, hänen on kuoltava
myöskin. Silmitön säikähdys, kuolemantuska, kauhistus, kammo kaikilla
kaduilla! 4,700 kansalaista sai siten surmansa. Kaikista kauheinta:
pieni Praenesten linnoitus Rooman lähistöllä oli häntä vielä viime
hetkeen vastustanut; kaksitoistatuhatta sotamiestä oli kaupungissa;
eräänä päivänä Sulla säälittä hakkautti maahan, viimeistä miestä
myöten, nämä 12,000 nuorta miestä (eivätkä ne olleet maakuntalaisia,
vaan syntyperäisiä italialaisia). Kynä vapisee tätä kirjoittaessa;
tylsäksi täytyi käydä raudan, joka tuollaisen mestauksen suoritti.

Se oli Mithridateen menettelyä. Kuka voisi siitä erehtyä? Näyttelijä
Sulla jäljitteli nyt sulttaania. Sullan haahmossa silloin Mithridates
Roomaa teurasti. Aivan niinkuin tämä, Sulla myöskin nyt kokosi
ympärilleen Roomaan yksinomaan kreikkalaisia apureita Aasiasta.
Sulttaanimaista oli myöskin hänen rahanhimonsa, joka liittyi
verenhimoon; tuomittujen talot ja tavarat, orjatkin Sulla takavarikoi;
ne joutuivat diktaattorin saaliiksi ja yksityisomaisuudeksi. Nämä
orjat hän sitten vapautti; niitä oli noin 10,000, ja hän teki
niistä vapautettuina (_libertini_) pelätyt kätyrinsä, joita hänen
mukaansa sanottiin corneliolaisiksi. Itsestänsä selvää on, että
näiden kymmenentuhannen joukossa kreikkalaiset ja aasialaiset
olivat vallitsevia. Tämä joukkovapautus merkitsi siis samalla
aasialaisveristen kansalaisten tavatonta lisääntymistä. Muutoin
Sulla itse istui jonkinlaisella lavalla tai tiskillä (_bema_) ja möi
saaliiksi otetun omaisuuden, irtaimen ja kiinteän, huutokaupalla
polkuhintoihin häpeämättömällä tavalla suosikeilleen, useinkin
alhaisimmille heittiöille, laulajille, näyttelijöille ja kurtisaaneille.

Erään näistä suosikeista, Khrysogonoksen, tunnemme tarkemmin Ciceron
esityksestä. Sillä nuori 26-vuotias Cicero oli itse saanut elää nuo
ajat. Tämä entinen orja Khrysogonos, hänkin aasialainen, kohteli
arvossapidettyjä roomalaisia herroja _en canaille_ ja eli häpeämättömän
ylellisesti.

Luonnollisesti Sulla vietti sitäpaitsi Mithridateesta saavuttamaansa
voittoa triumfina valtavan loistavasti. Hän talletti kymmenennen
osan saaliistaan Herkuleen pyhättöön, ja sillä järjestettiin kansan
kestitseminen, mässäys ja juopottelu, jota kesti monta päivää. Määrätty
oli, että sellaisesta ikäänkuin pyhästä ateriasta, joka oli alkuisin
temppelistä, illalla ei saanut mitään jätteitä jäädä pöydälle, ja niin
heitettiin herkullista ruokaa iltaisin suuret määrät läheiseen Tiber
jokeen. Niin ylenmäärin täydet olivat pöydät. Kansa ei jaksanut niitä
tyhjentää.

Kolmen vuoden ajan Sulla oli näin kaikkivaltiaana diktaattorina.
Mutta mihin hän käytti mahtiasemaansa! Hän ei aikonut perustaa
hallitsijasukua. Se oli vielä tälle ajalle vieras ajatus! Mutta
hän tunsi itsensä kylläkin kutsutuksi pakoittamaan Roomalle uuden
hallitusmuodon, hengeltään taantumuksellisen hallitusmuodon, jossa
hän teki tyhjäksi kaikki Gracchusten saavutukset, syrjäytti jälleen
ritarisäädyn täydellisesti, supisti kansantribuunien vallan, mutta
järjesti sitävastoin uudelleen vallan ja lainsäädännön senaattorien
käsiin, joiden piti tästälähtien olla eroittamattomia: todella suuri,
järjestelmällisesti yksityiskohtia myöten mietitty työ. Pysyvä arvo oli
tässä ennen muuta tuomiolaitoksen uadestijärjestämisellä.

Se oli Sulla, onnellinen, Rooman ensimäinen yksinvaltias, caesarien
edelläkävijä, kevytmielinen, elämän kylläisyyden velttouttama,
turtunut, tunnottomuuteen panssaroitunut ihminen. Sangen harvinainen
luonne. Turhaan etsii hänessä pehmyttä kohtaa, jotakin ihannetta,
jotakin syvempää tunneliikahdusta. Hänellä oli käytettävissään kahdet
kasvot: julkisesti esiintyessä aina jäykkä itsevaltiaannaamio; niin
pian kuin hän pöytään asettui, hän aina vain oli suruton hulluttelija
ja hupainen pöytätoveri, joka ei pilaa turmele. Todellinen _ihminen_
hän oli kenties ainoastaan suhteessaan Metellaan, neljänteen
vaimoonsa,[33] joka lahjoitti hänelle kaksoiset. Joskaan Sulla
ei todella kunnioittanut häntä, hän kumminkin tahtoi nähdä häntä
kunnioitettavan. Kun Metellan täytyi paeta Roomasta, hän tuli Sullan
luo Atheenaan; se tapahtui Sullan piirittäessä tätä kaupunkia. Aina
ivalliset atheenalaiset laskivat kompiansa pöyhkeästä naisesta,
mutta Sulla kosti sen tiikerimäisen verisesti. Kun Metella kuoli,
silloin hän kumminkin osasi lohduttautua. Forumilla Roomassa piti
juuri olla gladiaattoritaistelut; s.o. avoimella torilla pakoitettiin
muutamia satoja sotavankeja suorittamaan taistelu, jossa todella oli
kysymyksessä elämä ja kuolema. Arvoisa yleisö, varsinkin roomattaret,
halusi näet sopivassa tilassa toki nähdä hiukan verta ja joitakin
ruumiita. Kun Sulla tuli katsojain joukkoon, astui eräs nuori ylhäinen
nainen, Valeria, samaa tietä, ja hän tunsi ihmeekseen, että tämä häntä
kosketti, että hän otti hänen togastansa villahöytäleen tai langan.
"Anteeksi", nainen sanoi, "älä ihmettele; minä tahdoin vain omistaa
pienen haintuvan sinun onnestasi." Sitten, esityksen kestäessä,
keskellä kiihoituskirkunaa, miekkailijain kuolonkorinaa: kaiken aikaa
kiemailua, toisiinsa tuijottamista, hymyilyä, rakastunutta silmäpeliä.
Vähän ajan perästä oli Valeria 58-vuotiaan viides vaimo. Mutta Sulla
välitti hänestä vähän ja harjoitti rakasteluinansa, kuten nuoruudet
päivinänsä, varieteeväen ja puolimaailman ihmisten kanssa eikä
yksinomaan naispuolisten.

Suuri silmänkääntäjä! Yllätysten mies! Kun Sulla oli loppuunsuorittanut
hallitusmuototyönsä, hän eräänä päivänä kaikkien hämmästykseksi
vetäytyi takaisin yksityiselämään. Oltiin kummissaan: sittenkuin hän
kansalle oli persoonallisesti ilmoittanut tapahtuneen tosiasian, hän
ilman mitään suojelusväkeä uskalsi läpi ihmisjoukon kulkea kotiinsa.
Hän luotti sokeasti onneensa, ja todellakin: koston tikaria ei
kohonnut. Häntä ei pistetty kuoliaaksi. Olla ollut valtiaana, olla
hallitusmuodon antaja tyydytti hänen kunnianhimoansa; "hallitsemisen"
jokapäiväiset vaivat olivat hänelle liian ikävystyttäviä. Napolin
lahden rannalla, ei kaukana Posilipposta, missä niin monet jo ovat
suloista lepoa etsineet, hän tahtoi nyt elää yksityiselämää, vähän
kalastaa ja metsästää ja näytellä luonnonihailijaa. Mutta kohtalo
tahtoi toisin. Sellainen runollisuus oli liian hyvää hänelle. Häntä
kohtasi siellä heti kamala tauti, ja hän kuoli siihen pian suuria
tuskia kärsien, vuonna 78. Vielä kolme päivää ennen viimeistä
verensyöksyä hän kirjoitteli kunnianjanoisena muistelmiansa.

Mitä hän jätti jälkeensä? Maailmanhistoria on oikeudellinen. Ei
kuvapatsasta, tuskin rahakuvaa on Sullasta säilynyt, ja hänen
suuren hallitusmuototyönsäkin tapahtumain virta on kohta hänen
kuolemansa jälkeen suurimmaksi osaksi kuin poishuuhtonut. Mutta hänen
esimerkistään opittiin. Suuret miehet, jotka nyt seurasivat, Pompeius,
Iulius Caesar, Marcus Antonius, oppivat nyt, että kaikki lait, vaikka
ne vaskeenkin kaiverretaan, eivät ole muuta kuin paperia, johon jo
lähin päivä tekee reikiä, ja että Rooman yksinvaltias, jota kaikki
odotti, voi valloittaa paikkansa vain joukoittaisilla oikeusmurhilla ja
juurinensa hävittämällä paremmat kansalaisperheet. Koska Iulius Caesar
jätti tämän tekemättä, sen tähden hän itse tuli murhatuksi. Koska
Marcus Antonius seurasi Sullan veristä esimerkkiä, sen tähden on Rooman
keisarivalta Augustuksen aikana lopultakin todella syntynyt.



LUCULLUS


Roomalla oli ollut ensimäinen tyranninsa. Hän oli tullut siksi
sotajoukon voimalla. Marius loi palkkasotajoukon, niin luodun sotaväen
avulla, joka ei palvele isänmaata, vaan ainoastaan päällikköänsä,
Sulla valloitti pääkaupungin, maailman. Mutta Sullan valta ei kestänyt
kauan, ja olosuhteet jäivät niin epävarmoiksi, kuin mitä ne olivat.
Pulmia karttui, ja joittenkin suurten miesten piti vielä murskata
itsensä, ennenkuin maailma voi saavuttaa täysin tyydyttävän tilan;
kolme huomattavaa nuorta miestä oli valtakunnassa, kun Sulla kuoli:
_Sertorius, Lucullus_ ja _Pompeius_.

Sertorius, oiva kansan mies, jossa Marius ikäänkuin jatkuvasti eli, ei
pääkaupungin lapsi, vaan italialaisesta vuoristokaupungista vaeltanut:
hän hylkää sen taantumuksellisen hallitusmuodon, jonka Sulla oli
antanut, ja perustaa kaukaiseen Espanjaan pienen roomalaisvaltakunnan
itselleen, järjestää siellä ympärillensä senaatin, jolleka hän myös
todellakin korvaansa kallistaa, ja niin silloin, juuri tämä Sertorius
on antanut ensimäisen näytteen perustuslaillisesta yksinvallasta. Hän
oli oikeastaan aikansa ihannesankari, oikeudenmukainen, maltillinen,
uskollinen, päättäväinen ja voittamaton: kaikki ihailivat häntä. Tämä
Sertoriuksen espanjalainen valtakunta sai olla hätyyttämättä vuodet
80--76. Hän toivoi aikaa, jolloin hän itsensä Rooman voisi puolellensa
voittaa, ja hänessä eli Gracchusten henki. Mutta hänen päivänsä
päättyivät vuonna 72 salamurhaan. Itse asiassa voitiin silloin kylläkin
vain Roomasta luoda historiaa, ja silmä kääntyy niin ollen noihin
molempiin toisiin eteviin miehiin, Lucullukseen ja Pompeiukseen. He
olivat kaupunkiroomalaisia. Käsittelemme ensin Lucullusta.

Lucullus nimellä on vielä nykypäivinä hyvä kaiku: lukullista elämää!
Ruokahalu nousee, ja ihmeellisiä tuoksuja virtaa keittiöstä!
Päivällinen seitsemine ruokalajeineen, ostereineen ja kalkkunoineen
kuvautuu eteemme: herkkusuun uni, ja ennen kaikkea _kirsikat_. Lucullus
se ensimäisenä kirsikan Eurooppaan toi.[34] Jokaisen, joka meillä
nykyisin kesäaikoina herkuttelee tällä hedelmällä, jokaisen pojan,
joka kesällä korkeaan kirsikkapuuhun kiipeää, on tällöin kunnioituksen
tuntein ajateltava Lucullusta. Mutta pääasia on kai harvoille
kirsikanystäville tunnettu, nimittäin että Lucullus oli suurimpia
sotapäälliköitä, mitä koskaan on elänyt, joka tapauksessa rohkeimpia
ja osuvaisimpia, ja meille avautuu, kun seuraamme hänen sotaretkiänsä,
ensikertaa satumainen Itämaa.

Vuonna 78, kun Sulla kuoli, suunnattiin jännittyneinä katseet
Lucullukseen ja Pompeiukseen. Kumpi heistä oli tuleva Sullan
valta-aseman perijäksi!

Sellaista verenvuodatusta, minkä Marius ja Sulla olivat Roomassa
toimeenpanneet, ei heihin nähden tarvittu peljätä. Ylipäänsä se
roomalaisuus nyt kokonansa lakkaa, joka, kuten Marius, vieroo
kreikkalaista sivistystä. Kreikkalainen sivistys on tämän jälkeen
koululaitoksen avulla valloittanut kaikki perheet, ja Scipioiden
periaatteet, Cornelian henki oli voittanut. Kaikki on nyt kreikkalaisen
taide-elämän, ajatuselämän täyttämää. Sullassa tämä oli ollut vielä
sangen ulkopuolista. Sulla oli tosin laahannut Atheenasta Roomaan
filosofi Aristoteleen alkuperäiset käsikirjoitukset. Mutta hän ei
ole itse niihin katsahtanut, hän ei tiennyt, mitä niille tehdä, ja
vasta Lucullus toi Amisoksesta Roomaan kreikkalaisen Tyrannion, joka
nämä kirjoitukset todella sai avautumaan. Sullalle olivat sellaiset
kirjat ainoastaan kerskailunesineitä hänen sotasaaliissansa, ja
todellisuudessa häntä ilahduttivat ainoastaan, kuten olemme nähneet,
kreikkalaisen teatterin alhaiset ilveilytuotteet. Lucullus sitävastoin,
Caesar ja kaikki seuraavat ovat rakkaudesta ja vakaumuksesta
täyskreikkalaisia; kreikkalaisuus herää heissä uuteen elämään,
mutta roomalaisen vankassa luurakenteessa: jättiläisluonteita
valaskalannikamineen verrattuina purolohen lailla hentorakenteiseen
kreikkalaiseen.

Lucius Licinius Lucullus oli ylhäistä sukua, mutta köyhtynyt. Lisäksi
painoi häntä esi-isiensä huono huuto, varsinkin hänen äitinsä, mutta
myöskin isän, joka oli lahjain ottamisesta tuomittu. Mutta Sulla suosi
häntä; myöskin nuoren Luculluksen ensimäinen esiintyminen herätti
yleistä mielenkiintoa: hän esiintyi sen miehen, auguri Serviliuksen,
syyttäjänä, joka oli saanut hänen isänsä tuomituksi. Se oli uljasta;
se herätti huomiota; sillä kaikki oikeudenkäyttöhän tapahtui
täysin julkisesti; kansa jakaantui eri puolille, syntyi melskeitä,
haavoitettuja.

Sitten Lucullus oli upseeri. Sulla veti hänet puoleensa, ensiksi mukaan
taisteluun italialaisia vastaan, sitten retkellensä Mithridatesta
vastaan. Sullan sotakassa oli silloin tyhjä, ja hän ryösteli puhtaaksi
kreikkalaisten temppeleitä; Lucullus otti tehtäväkseen lyödä
hänelle rahaa ryöstetyistä kulta- ja hopeaesineistä; sitä sanottiin
"Luculluksen rahaksi" ja se oli hyvässä kurssissa. Mutta Sullalla
ei ollut myöskään laivastoa, ja hänen vastustajansa Mithridateen
laivastot hallitsivat kaikkia rannikoita. Silloin valtasi Luculluksen
seikkailuhalu. Väsähtämättömyys ja ripeät liikkeet olivat hänelle
ominaista; kukaan sotapäällikkö ennen häntä ei ollut siinä hänen
vertaisensa; Iulius Caesar oli tässä hänen oppilaansa. Vihollisen
kaleerilaivain kaikkialla väijyessä, osaksi valtavia sota-aluksia,
joissa viisi souturiviä päälletysten, uskaltautui Lucullus niitten
välitse läpi parilla kolmella laivalla, ensiksi Cyrenaicaan
(tuohon Cyrenaicaan, johon italialaiset äskettäin, Dernan luo,
ovat asemiin asettuneet). Siellä hän antoi eräälle kaupungille,
joka häneltä sitä pyysi, sivumennen uuden hallitusmuodon; hän oli
suunnilleen ylioppilasiässä, ja tämä oli hänelle kuin käytännöllinen
virkatutkinto: hänestä oli hauskaa osoittaa, että hän oli lukenut
Platonin kirjoituksen parhaasta valtiosta. Mutta sitten kävivät hänen
kimppuunsa merirosvot, jotka siihen aikaan olivat kohoittautuneet
ensi luokan merivallaksi ja taistelivat Mithridateen puolesta.
Niin Lucullus tuli putipuhtaaksi ryöstettynä miehenä Egyptin
pääkaupunkiin, Aleksandreiaan, ja siellä hänet heti nuori kuningas
Ptolemaios Sullan edustajana otti vastaan kuin prinssin, lahjoja
ja imartelua hänelle tuhlaten; mutta Egyptin laivastoa, jota hän
oli tähtäillyt, hän kumminkaan ei saanut. Egypti oli varovainen;
se pelkäsi Mithridatesta. Muutoin jokainen roomalainen, joka tuli
Egyptiin, katseli heti hiukkasen myöskin vanhaa Memfistä ja pyramideja,
obeliskeja ja sfinksejä ja töhersi nimensä, jos suinkin mahdollista,
Memnonin pylvääseen, josta tarun mukaan auringon sarastaessa lähti
ihmeellisiä ääniä; sinne matkustettiin vartavasten kuulemaan sen
soivan. Mutta Luculluksella ei ollut aikaa. Kyprokseen! oli hänen
päämääränsä ja Kyproksessa hankki hän lopulta itsellensä laivaston,
jota hän tarvitsi. Talvi tuli; vihollisen amiraalit huilivat, että
hän ei uskaltautuisi merelle, ja vetäytyivät syrjään. Sillä vanhan
ajan sotalaiva ei tosiaankaan voinut selviytyä talvimyrskyssä merellä.
Mutta Lucullus pani alttiiksi kaiken. Että ainoakaan vihollinen
ei häntä huomaisi, hän ainoastaan yöllä veti purjeet ylös ja tuli
niin onnellisesti edelleen aina Rhodos saarelle saakka. Rhodos oli
merivalta ja aina Rooman ystävä; ja jopa otti Lucullus Mithridateelta
joitakin satamapaikkoja, ennen kaikkea Kyzikoksen kaupungin, voittipa
meritaistelunkin, ja Sullalla oli nyt hänen toimestansa rannikkoturva,
jota hän tarvitsi. Lucullus oli nyt noin 21-vuotias. Hän näytti
nyt, että puoluelaisuskollisuus merkitsi silloin enemmän kuin
isänmaanrakkaus. Sillä toinenkin roomalainen päällikkö, nimeltänsä
Fimbria, oli silloin kahden legioonan kanssa Vähässä Aasiassa:
nerokas soturi, mutta kansanpuolueen mies ja Sullan vihaama. Fimbria
sulki silloin maanpuolelta Mithridateen erääseen satamakaupunkiin
ja kutsui Lucullusta avuksi. Jos Lucullus merenpuolelta tuli apuun,
niin voivat he Mithridateen saada vangiksi kaupungissa, menestys oli
varma, ja siten olisi kaikki myöhemmät taistelut tehty tarpeettomiksi;
maailmanhistoria olisi saanut aivan toisen käänteen. Mutta Lucullus ei
tullut; hän ei tahtonut Sullan vastustajalle tehdä mahdolliseksi tätä
menestystä.

Mutta niihin verilöylyihin, joilla Sulla sitten Rooman kansalaisia
raateli, oli Lucullus aivan osaton; samaten surmattujen omaisuudesta,
jonka Sulla laumallensa Roomassa lahjoitteli ja haaskasi, ei
Lucullukselle onneksi tullut osaa, ja hän esiintyi täysin puhtaana.
Sillä hän oli silloin Vähässä Aasiassa, jonne hän oli jäänyt kokoamaan
tai oikeudenmukaisesti jakamaan määrätyt suuret sotaverot. Mutta
testamenttinsa toimeenpanijaksi Sulla hänet kylläkin teki; niin,
myöskin Sullan jälkeensäjättämä muistelmateos piti Luculluksen
julkaista.

Nuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän
luottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä.
Kuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia
näytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä
elefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän
sitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi;
se mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin
nykyisin Venäjän valtakunnassa.

Silloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli
konsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan
sotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten
itse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat
Rooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan.
Mutta Lucullus sai sen. "Missä on nainen?" Tässä kuulemme ensi kertaa
naisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa
herätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten
miesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa
huomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä
menestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän
korkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan;
hän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen,
merikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.

Ja juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen
merikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla
(ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina
satoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran
kymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt
asestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen
niinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat
toimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli
kurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti
sotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin
30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat
ahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi
viikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan
n.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä
vatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä
surkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat,
ja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon
laivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin
itsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli
niin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar -- Sullan
suojelusjumalatar -- ilmestyi hänelle unessa ja puhui: "Älä lepää,
metsämies; saalis on lähellä." Hän seuraa unen ääntä, tulee
Mithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen,
taistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä
Dardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen
ja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.

Mistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli?
Kreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle.
Rooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia
laivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän
tahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt
maksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa
käynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.

Hänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia.
Mithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa
Mithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen
oli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen
ja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin
sanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja
vaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri
nyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista
Pontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi
nyt on Trapezunt.

Se ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä,
oli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin
maa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä
kasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan
auringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa
ja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät
rannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka
kohoavat 1,300--1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja
pitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.

Hän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli
30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden
määränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata
hartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä
aavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja
siellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen
kirsikkapuun mukanansa tuonut.

Mutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja
huokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat
todellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia,
ainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen
rikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata.
Sotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja
ryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden
puoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin
sellaisia paikkoja, missä _kreikkalaisia_ asui.

Silloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen
puolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut.
Ärsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni!
Kauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin
pontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta
roomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä
heittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin.
Paenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun,
ja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä
takissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.

Mithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin
taistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen
pikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy
äkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen
kanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja
saavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan
pääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa
pakovalmiiksi, sitten hän lähtee, "tikari pukuun kätkettynä",
Luculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus
olisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri,
ja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem
kieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan
erityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi,
Menedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin
tarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen
käytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.

Pian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken.
Sekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. "Kuningaskunta
hevosesta!" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen
joukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja,
Mithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää
sotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan.
Joukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran
kaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta
myöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä
vankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä
kauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.

Sitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa
lähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden
hän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen
sisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja,
mutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista
verta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.

Monimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta
kultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää
hänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei
tulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä
ja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta
kreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli
käsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri,
sillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti:
"Oi viheliäinen rääsy, _siihen_ edes et minulle kelpaa." Sitten antoi
hän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten
otti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä,
ylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja
kärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.

Lucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan,
niinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen
naiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia
rannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta
sotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan
tytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia
ihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä
turhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen
rakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.

Mutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä.
Mithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten
kuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon
laaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse
valloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka
aina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan
sitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan
Tigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen,
kreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän
kaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista
valloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen
asujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän
kukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja
kun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet
ristissä: orjuutta osoittava asento.

Lucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt
hänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään
ainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo
rohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa
nyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien
paheksumisesta.

Mutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille
länsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa
nojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta
perikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi
määrännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan
sotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja
jumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan
kokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat
ja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat
kultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean
koron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä,
ettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin
neljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko
pääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton
taakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle
kiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s.
"lukulleiaa". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on
oppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin
nautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset
rahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.

Lucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille
kansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen
suosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin.
Eikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset
suunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä
menettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen
sijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille.
Kenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan
pysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä
kaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei.
Liiankin pian se oli ilmi käyvä.

Päättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti
Tigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena
yksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan
tietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta
taistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta
Tigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa,
yhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt
todellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle
osoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi:
"Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä", hän sanoi, "mutta
taistelua varten liian vähän." Lucullus syöksyi taisteluun, kuten
usein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli
komea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa
ja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka
muistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki
kankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa
oli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen
maahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven
kohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat
hajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa
alkoi yleinen _sauve qui peut_. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli
Tigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi
siellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli
vain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen
menetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta
tuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa
pakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa,
jolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat.
Sitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset
asukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.

Lucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa
valtakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli
Aleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä
kateutta.

Yksi oli vielä jäljellä: tunkeutua edelleen vuoristoon Artaxatan
kimppuun. Artaxata oli vanha, Armeenian varsinainen pääkaupunki. Mutta
silloin tuli käänne, ja Luculluksen sankarielämä katkesi äkkiä kesken.
Oli syksy. Ylämaa oli jo paksun lumen peittämä. Silloin sotajoukko
kieltäytyi marssimasta eteenpäin. Niin, aikaa myöten vastustelu kasvoi;
legioonat asettuivat, päälliköltä kysymättä, mukaviin majoihin kauaksi
vihollisesta. Samaan aikaan otettiin Lucullukselta ylipäällikkyys
pois. Tämä oli hänen Roomassa olevain kadehtijainsa työtä, mutta ennen
kaikkea ritarisäädyn vaikutusvaltaisten rahamiesten, jotka hän oli
vihollisiksensa tehnyt ja jotka vihaa uhkuen siellä häntä vastaan
toimivat. Pompeius tuli Vähään Aasiaan ylipäällikkönä kansan tahdon
mukaisesti; Pompeiukselle Luculluksen täytyi kuusivuotisten menestysten
jälkeen sotajoukko jättää. Se oli piinallinen kohtaus näiden kahden
miehen välillä.

Niin kostautui Luculluksen menettely. Hallitusmuodon, jonka Sulla
oli valtiolle antanut, kansanpuolue oli kauan sitten hävittänyt, ja
senvuoksi myöskin sullalaista Lucullusta kohtaan suopea mieliala oli
aikoja sitten haihtunut. Kun hän nyt ei Roomassa näyttäytynyt, hän
voittokulussaan kadotti kokonaan pohjan jalkainsa alta.

Ja sotajoukko? Palkkasotajoukot ovat itsenäinen mahti, se hänen olisi
täytynyt ottaa laskuissaan huomioon, ja legioonasotamiehet olivat
kauan sitten tottuneet kapinoimaan; kun sattui, he yksinkertaisesti
löivät kenraalinsa kuoliaaksi tai ainakin karkoittivat hänet
leiristä. Näin oli käynyt vielä aivan äskettäin. Mutta Luculluksen
väki oli lisäksi osittain jo seitsemäntoista vuotta ollut Aasiassa,
osa oli jo kolmikymmen-, nelikymmen-vuotiaita miehiä; he tahtoivat
vihdoin mennä naimisiin, asettua vakinaisesti asumaan; tämähän
on vain hyvinkin luonnollista. Sulla olikin tosiaan oivallisesti
huolehtinut veteraaneistaan suurilla uudispaikkajaoilla; samoin
Pompeiuskin aivan äskettäin oli tehnyt.[35] Kansan ja senaatin täytyi
tähän sotapäällikön esityksestä joka kerta antaa suostumuksensa.
Tällaista yhteiskunnallista huolenpitoa ei Lucullus ajatellut. Hän
oli tosin yleensä hyvänsuopa ja filantrooppi (ihmisystävä), mutta
"filostratiootti" (sotilasssäädyn ystävä) hän ei ollut.[36] Hänen
oma lankonsa Publius Clodius, kansanmies, yllytti senvuoksi leirissä
nousemaan häntä vastaan. Turhaan Lucullus kyynelsilmin rukoillen
kulki miehestä mieheen, teltasta telttaan; miehet hylkäsivät hänen
kädenpuristuksensa ja heittivät tyhjät rahapussinsa hänen jalkoihinsa.
Jos Lucullus itsellensä silloin suuria rikkauksia hankki ja kalleuksia
kameleilla pitkissä karavaaneissa maan läpi kuljetti, niin väärin oli
häntä siitä moittia; sillä hän ei menetellyt siinä toisin kuin Scipio,
Mummius, Flamininus ja Sulla.[37] Hänen laiminlyöntinsä oli, ettei
hän värvännyt nuoria joukkoja eikä vanhoille antanut mitään takeita
vanhuudenhuolenpidosta ja vakinaisesta elinpaikasta.

Sillävälin oli kuningas Mithridates nopeilla voitoilla voittanut
takaisin koko valtakuntansa, Pontoksen; hän tunkeutui jo uudelleen
Bithyniaan; Armeenia oli Roomalta kokonaan mennyt; Luculluksen
saavutukset oli täydellisesti menetetty. Pompeiuksen täytyi alkaa sota
alusta.

Miten Lucullus lohduttautui! Rooman rikkain mieshän hän kyllä ei
ollut, mutta hän tiesi rikkauttansa käyttää. Triumfikulkueessansa hän
kuljetutti saaliin loistokappaleita, esim. 110 sotalaivaa, joiden kokka
oli panssaroitu, niin ja niin monta aitokultaista leposohvaa, mutta
ennen kaikkea puhdasta rahaa, lähemmä 3 miljoonaa drakhmaa sadan muulin
seljässä pitkin Rooman katuja. Sitten kestitsi hän koko pääkaupunkia,
jota varten hän oli tuonut mukanansa Aasiasta 100,000 hehtolitraa
(_cadi_) kreikkalaista viiniä.[38] Mutta sitten tuli melkein hiljaista
hänen ympärillänsä. Hän ei ollut juuri mikään politikko. Sillä aikaa
kuin puolueiden ja puoluejohtajain riidat valtiota tärisyttivät,
hän pysyttelihe melkein kokonaan syrjässä ja leikki vain edelleen
elämällä, s.o. hän iloitsi taiteesta ja filosofiasta maailmanmiehen
tapaan, mutta mitä täysimmällä antaumuksella. Sillä elämässä oli paitsi
sotamainetta vielä muutakin hyvyyttä, mikä oli omiansa tyydyttämään
hänen kunnianhimoansa ja kaikelle suurelle avointa mieltänsä, ja
hänellä oli harrastuksia. Hän puhui valiokreikkaa; mutta kun hän itse
kirjoitti kreikkalaisen kirjan, hän pani tahallisesti kielivirheitä
tekstiin, antaakseen huomata, ettei hän ollut noita rakastettavia
pieniä kreikkalaisia, vaan roomalainen. Rajattoman vierasvaraisesti
hänen palatsinsa otti vastaan kaikki vierailevat kreikkalaiset, ja
unohtumatonta on, mitä Lucullus on tehnyt tieteen ja opin hyväksi. Ei
yksin Tyrannio oppinutta ja Arkhias runoilijaa hän tuonut Roomaan: hän
perusti Roomaan ensimäisen suur-, jopa valtavatyylisen[39] kirjaston
laajoine pylväshalleineen ja lukusaleineen, joka tosin pysyi hänen
yksityisomaisuutenaan, mutta niinkuin julkinen rakennus, se jokaiselle
oli avoinna ja oli aina täpösen täynnä ahkeria kreikkalaisia. Se
on ollut mallina Rooman myöhemmille julkisille eli keisarillisille
kirjastoille; periaatteesta suotiin aina vapaa pääsy näihin
kirjasaleihin ja myöskin vapaa kirjain käyttö. Minkä viheliäisen
taka-askeleen tarjoaa nähtäväksi nykyinen preussilainen kirjastolaitos,
jokaisen köyhän ylioppilaan kun jokaikinen lukukausi täytyy maksaa
käyttömaksu!

Mutta Lucullus oli myöskin filosofi. Filosofina hän ei kuulunut
stoalaisiin, vaan platonilaisiin, askarteli perinjuurisesti nuoremman
akademian opeissa ja vaikeissa tietoteoreettisissa kysymyksissä ja
kosketteli näitä asioita myöskin keskustelussa mielellään. Senvuoksi
hänellä Ciceron filosofisissa vuoropuheluissa ei olekaan vähäinen
osa.[40]

Koska hän ei ollut stoalainen, niin onneksi mitkään filosofiset
periaatteet eivät estäneet häntä antautumasta muihinkin puuhiin,
ja niillä on Lucullus ikuisen nimensä hankkinut. Hän oli Aasiassa
nähnyt, mitä kuninkaallinen ylellisyys on; hän päätti sen tuoda
Roomaan, ja hänestä on tullut Rooman suuri opetusmestari siinä.[41]
Se koskee pitoja, mutta myöskin palatsien ja huvilakartanoiden
rakentamista. Korkealla sijaitsevaan Tusculumin pikkukaupunkiin
lähelle Roomaa rakennutti hän itselleen esim. näkötorneja ja pikku
palatsin ilmavine, seinättömine pylväshalleineen. Pompeius tuli
ja sanoi: "Miten epämieluisaa talvella!" Lucullus nauroi hänelle:
"Luuletko, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä kuin kurjilla,
jotka talvella muuttavat toiseen paikkaan?" Hänen pöytänsä ylellisyys
oli puheenaineena kaupungissa; hän vietti nyt ikäänkuin yhtämittaista
"lukulleiaa". Kun kreikkalaiset vieraat olivat ihmetyksen valtaamia ja
sanoivat: "Me valitamme kovin, että niin paljon olet nähnyt vaivaa",
hän sanoi: "Tosin se teidän vuoksenne tapahtuu; mutta ennen kaikkea
minä itse syön mielelläni hyvästi." Kun hänen kerran täytyy syödä
päivällistä yksin, kokki on valmistanut yksinkertaisemman aterian;
Lucullus toruskelee häntä leikillisesti: "Etkö tiennyt, että tänään
Lucullus aterioi Luculluksen luona?" Cicero ja Pompeius kohtaavat hänet
usein forumilla, ja Cicero sanoi kerran: "Me söisimme tänään kernaasti
sinun luonasi, mutta niin, ettet mitään ylimääräistä meitä varten
valmistaisi." He pitivät häntä huolellisesti seurassaan, niin ettei
hän voinut kokkinsa kanssa erityisiä sopimuksia tehdä. Mutta Lucullus
tiesi auttautua; hänellä oli nimittäin useampia ruokasaleja, kullakin
oma nimensä; yhtä salia nimitettiin Apollon toista Mercuriuksen tai
Herkuleen mukaan; Mercurius- ja Herkulessalissa annettiin vähäisempiä
päivällisiä, Apollosalissa hienonhienot. Hän sanoi siis vain
yksinkertaisesti lakeijalleen. "Me syömme tänään Apollosalissa", ja
Cicero ja Pompeius saivat siellä ruhtinaallisen päivällisen, joka
maksoi 50,000 sestertiä: kunkin kestitys siis yli 1,000 Suomen markkaa.
Sellainen mässääminen on barbarista, arvostelee Plutarkhos; tietysti,
se oli aasialaista. Mutta koko Rooman keisariaika on sitten samaan
tyyliin jatkanut.

Lucullus, mässääjä: voiko hänessä tuntea suuren sotapäällikön? Minä
sanon: varmastikin. Sillä suurten päivällistenkin antamiseen tarvitaan
johtajataitoa; varsinkin vanhalla ajalla. Hyvin sujunut convivium oli
kuin voitettu taistelu. Ja lisäksi tarvitsi päällikkö vielä yhtä;
Lucullus laittoi lintuhakoja, volierejä, ja kalalammikoita, suuria
vesialtaita merikaloja, mureenoja ja ostereita varten: nämä kalat ja
linnut olivat päällikön "varaväkenä". Merivettä saadakseen hän puhkaisi
kokonaisen vuoren Napolin lahden rannalla, ja meri virtasi tunnelin
läpi hänen säiliöihinsä. Pompeius sairastui; hänen lääkärinsä määräsi
hänelle kevyen ravintojärjestyksen ja senvuoksi erästä rastaslajia
syötäväksi; mutta ei ollut rastaan vuodenaika; niitä ei ollut missään
saatavissa paitsi Luculluksen voliereissä. Mutta Pompeius luopui
herkusta ja sanoi vihastuneena: "Se vielä puuttuisi, ettei Pompeius
voisi elää ilman jonkun Luculluksen hullua komeutta."

Mutta tämä meno ei päättynyt Lucullukselle itsellensä hyvin, vaikka
hänellä aina olikin vierellänsä seisomassa erityinen lakeija, jonka
piti hänelle sanoa, milloin hänen olisi lakattava syömästä.[42]
Viimeisinä vuosinansa hän tuli heikkomieliseksi.[43] Hän kuoli noin
vuonna 56 ja, kuten kerrotaan, rakkaudenjuomaan.[44] Rakkaudenjuoman
edellytyksenä on romaani, ja käy siis selville, että vanha herra
vielä kerran syttyi liekkiin (hän oli ollut kahdesti naimisissa,
molemmat kerrat onnettomasti) tai että jokin nainen on tahtonut vielä
kerran hänen väsyneen sydämensä lumota. Kun hän kuoli, syntyi suuri
kalahuutokauppa. Ihmetystä herättävän tuloksen tästä huutokaupasta
historioitsijat ovat huolellisesti muistiinmerkinneet;[44] mutta
hänen muistettavin perintönsä oli kirsikka, _cerasus_, makea- ja
karvaskirsikka. Pontoksessa, kotimaassansa, oli kirsikka tottunut
kovaan talveen, ja niin se silloin levisi nopeasti, myöskin
ymppäämällä, yli Italian edelleen Ranskaan, Rheinin rantamille,
Tonavan varsille ja Englantiin. Se on ainoa hedelmä, joka virvoittaa
ihmistä jo keskellä kesää; senvuoksi kaikki maat tahtoivat sen heti
saada. Mutta saksalainen sana "_Kirsche_" ei varmastikaan ole lainattu
ranskalaisesta "_cerise_", vaan suoraan itsestänsä latinalaisesta
"_cerasus_". Siis hedelmä tuli jo noin 4. vuosisadalla j.Kr. ylisen
Rheinin varsille ja Nassaun tasangolle. Kun Lucullus kuoli, hän oli jo
puoleksi unohdettu mies; mutta hän voi itsellensä kuolinvuoteellansa
sanoa, että huolimatta kaikesta hän ei ollut elänyt turhaan, koska hän
sellaisen hedelmän oli tuonut maailmaan, jota vielä nytkin niin monet
kelpo ihmiset kiitollisina nauttivat.



POMPEIUS


Lucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen
saattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi:
Pompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen,
joka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja
tavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa _Caesar_
perustaa ensimäisen yksinvallan.

Pompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin:
soturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän
riemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan
aallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien;
joka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain
suurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu
johtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän
kuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden
ja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä
esiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli
lahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut
ympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde
antoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli
rajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen.
Rohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus
ovat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen
esiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden
sytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan
aaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin
rakastettuja kuin hän.

Joka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille
heidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme
ajatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa
toista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä
epävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin
maakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen
Apenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla
sijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta
taskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää
upseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten
alkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa
hakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne
häntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy
tunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi
liittolaisekseen; hän tervehtii häntä "imperatorina". Se oli Gnaeus
Pompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.

Ja niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman
muutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän
oli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän
oli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa.
Silloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun
hän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan,
sotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat,
että hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.

On helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen;
hän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista.
Kuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin.
Mutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet
ajatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.

Miksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja
Sulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen
kaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas
kannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi.
Näytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa
asetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta
ja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä
kypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.

Sulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin
itseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa
Aemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän
väkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle.
Onneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.

Nyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut
vähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä
ja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja
puhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi
ollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää
vastaa?[45]

Menestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui
palvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen
myös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi
jumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies,
ryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri
koruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana.
Hypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla
hän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän
oli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava;
hiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä
puuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava
Aleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka
kotkasta; _s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon_. Hänen ihonsa
oli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua
useammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta.
Muuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli
taasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora,
joka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa
pääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli
hänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa
yhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin
kaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.

Pompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.

Sulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti
Sullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää,
missä voi.

Afrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä.
Siellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon
seudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että
näiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja
alkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius
nauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta
hän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen,
neljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin
(Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä,
elefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada
surmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei
häntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi
hänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.

Nyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta
sotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta,
ei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä
asettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan
ja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti
tervehti häntä "Pompeius suureksi" puhutellen. Pompeius Magnus!
Sellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain
pilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin
nimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva,
johon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius
sitten on ottanut sanan _Magnus_ todella ominaisnimekseen ja niin
merkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen
perheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen;
_Magnus_[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta
verraten _Maximus_ nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä
omistivat.

Mutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi
oli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin
itsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää
sitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä
luopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui,
Sullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla
Roomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui
vuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.

Kun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy
kuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla.
Hänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan
yhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet
hänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että
provinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta
joka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen
puolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja
Sertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin
Brutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen
puolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana
päivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa
moitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä
toimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.

Mutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius
Espanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt
senaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja
"prokonsulina", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei
vielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa.
Pompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle
vanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on
ottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja
upseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen
mies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä
iskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse
haavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa
hänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa
edessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen
sotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas
Sertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui
kokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin
kenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei
Napoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington
Napoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa,
jos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on
lopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.

Mutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä.
Yhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan
toisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat,
jotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön
Italiassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut
rohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat,
jotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä
joukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi
otettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta
kansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä.
Aluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla
ja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään
thrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen
luo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia
maanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla
aseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät
kaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa
jälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät
nyt, 120,000 miehen voimaisina, _Roomaa_. Silloin, vuonna 72, praetori
Licinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla
pakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen
Spartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin,
ja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000
orjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille
pystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi
saadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin
suurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista
mielenkiintoa.

Sillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja
Perperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius
ratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.

Silloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi
koko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti
olivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa.
Pompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki
tuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin
selkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut
poliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle
luonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on
selvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja
itseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi _täytynyt_
käyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli _ensimäinen askel,
jonka hän otti kansanpuolueen hyväksi_. Brutus ja Sertorius olivat
kuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää
käytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.

Korkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan
kulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet
Spartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen
ja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin.
Maineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän
olisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa
tietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen
tyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.

Hän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin
ollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan
virkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes
kaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia
kuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi
uhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että
hän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin
konsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän,
perehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla
oppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo
sotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta
ainoastaan matkan päästä.

Tämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen
puolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja
kansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius
ehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat
valtio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan
oli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa
tuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt
Rooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea,
ahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen
harrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt
se jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden
ylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö,
Rooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.

Ja kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä
Etelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on
täynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat
eräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat
valtionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa.
Tapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli
ratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat
heille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet,
saadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla
Pompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä
tavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin
talutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta.
Syntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä
aukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: "Minun on
kysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet
ollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?" "Olen",
Pompeius vastasi kuuluvalla äänellä, "ja kaikilla omassa johdossani."
Suosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat
istuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko
kansa kintereillä.

Roomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman
riemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli
nähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri.
Tässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän
on ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla
ei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin
on luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka
saivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa!
Hän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta
surmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä
menestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka
olivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä
koulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten
hän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat
lukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön,
rakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina
samalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan
alhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka
vuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta
hänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä
ja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi,
kenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain
velalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä
oli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se
kumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti
tämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän
kaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa
meille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.

Mutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää.
Suuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten
joukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin
meni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana.
Hänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun.
Pitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?

Mutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi
Pompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli
merirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla
oli hallintoonsa jättänyt.

Merirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot
kuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän
asemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian
etelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä
ajoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta
vastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa
ja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan
kauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin,
purjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi
lähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine
kaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa,
Samoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan
lähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin
lahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina
Tiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan,
ja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin
ylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat
ryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut
välkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa
ammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden
jäseniä liittyi merirosvoihin.

Vastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä
roomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha
kääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien
valvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät
viljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia
viljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta.
Maailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän
kaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.

Pompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui
tällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua
puolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka
hänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli
aikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin
kansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan
ollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt
tavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt
saada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat
laskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän
toiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko
merellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400
stadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä;
200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta,
tekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi
kuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius
ajatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia,
120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä
Rooma koskaan on liikkeelle pannut.

Näitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu,
mutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas,
että saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen
lukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea
voitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja
sen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien
sotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat
osoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen
suuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi
rauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat.
Turvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.

Pompeius jakoi koko Välimeren kuuteentoista piiriin: kunkin piirin
rannikoilla ajoi saalista yksi legaateista; mutta itse hän risteili
avoimella merellä ja pyydysteli liikkeelle peloitettuja merirosvoja.
Tässä hän esiintyi siis merimiehenä. Oli omituinen sattuma, että
Pompeius asui Roomassa Esquilinuksella erään kadun varrella, jonka nimi
oli Carinae; mutta _carinae_ merkitsee "laivan emäpuu". Nyt hän oli
meren ruhtinas, ja hän oli nytkin Carinaella kotonansa!

Neljässäkymmenessä päivässä oli läntinen Välimeri puhdistettu; sitten
siirtyi ajojahti Vähään Aasiaan, ja suuri meritaistelu syntyi;
sitten pakenivat merirosvot ryövärilinnoihinsa rannikkovuoristoon.
Lukemattomia linnakkeita, luoksepääsemättömiä kuin korppikotkan
pesät, Pompeius pakoitti antautumaan. Se oli mielenkiintoinen sota,
ja sen suorittaminen onnistui sitäkin nopeammin, kun Pompeius ei
vangitulta pahantekijöitä miekalla surmannut eikä ristiinnaulinnut,
kuten tähän asti oli ankarana tapana ollut, vaan takasi niille, jotka
hänelle antautuivat, vapauden ja elämän ja asetti heidät asumaan
jonnekin sisämaahan. Vanhalla ajalla ei ollut ollenkaan tavatonta
siirtää kokonaisia väestöjä toiseen paikkaan. Pompeius perusti siten
Kilikiaan "Pompeiuksenkaupungin" Pompeiopoliksen ja asetti sinne 20,000
merirosvoa asumaan.[49] Kun tämä voittajan lempeys tuli tunnetuksi,
antautuivat kaikki, jotka vielä olivat uhmailleet. Oli vuosi 67.

Myöskin Kreetan saari oli oikea merirosvopesä; siellä oli päällikkönä
jo edellisestä vuodesta saakka eräs Caecilius Metellus, joka näiden
taistelujen muistoksi käytti Creticus nimeä. Tämän jäykän miehen kanssa
Pompeius joutui likeisiin toimivaltaa koskeviin ristiriitoihin; hän
lähetti suorastaan joukkojaan tätä vastaan, niin että roomalaisia
seisoi toisiansa vastassa. Tämä herätti suurta huomiota, ja pelko
kasvoi, että Pompeius tulisi tyrannina palaamaan Roomaan kuten Sulla.

Mutta Kreikka hengitti helpommin, ja Roomassakin kansa riemuitsi.
Kolmessa kuukaudessa oli kaikki suoritettu, 1,300 kaapparilaivaa saatu
saaliiksi, kauppa ja liike kukoisti jälleen. Jokainen kansalainen
tunsi sen omassa taskussaan. Vallitsi riemuitseva, mieliala, ja nyt
esiintyi Cicerokin, suuri puhuja, Pompeiuksen puolesta. Kansa päätti
antaa hänelle ylipäällikkyyden vielä kuningas Mithridatestakin vastaan,
Mithridatesta, jota Luculluksen voitot tosin olivat heikontaneet, mutta
joka kumminkin yhä oli pystyssä, niin, jälleen kävi hyökkäämään, 22
viime vuotena Rooman sitkein vastustaja.

Siis viipymättä syvemmälle Vähään Aasiaan, itään. Siellä taisteltiin
nyt kaukaisen Eufratin rannalla satumainen taistelu öiseen aikaan
kuunvalossa; tällöin täytyy muistaa kuun valovoima eteläisissä maissa.
Ylpeä Armenian kuningas, Tigranes, notkahtaa heti maahan ja lankeaa
Pompeiuksen jalkain juureen, joka hänet lempeästi nostaa ylös. Koko
Mithridateen haaremi saadaan tällä kertaa saaliiksi; mutta voittaja
säästää kauniita naisia ja lähettää heidät kohteliaasti jokaisen
takaisin vanhempainsa luo. Mutta Mithridates itse on sillävälin paennut
Etelä-Venäjälle, Bosporaniaan, Krimille, jossa hänen poikansa Pharnakes
mellastaa: hänen mukanansa hänen jalkavaimonsa Hypsikrate, amatsooni,
joka mieheksi pukeutuneena, miehennimisenä kulkee, ratsastaa ja
taistelee.

Pompeius olisi liiankin mielellään ajanut Mithridatesta takaa; mutta
Kaukasoksen salpa oli ylitsepääsemätön; ei ainoakaan sotajoukko
vanhalla ajalla ole sitä vallannut. Hän taisteli siis yhden talven ja
yhden, kesän Kaukasoksen etelärinteellä, suorittaen seikkailukkaita
marsseja halki tuntemattomien arojen ja karjateiden, Kyros joen
varsilla Georgian maassa Mithridateen liittolaisten, urhoollisten
luonnonkansain, albanien ja iberien kanssa, lähellä Kaspian
merta, jonne mihinkään ei vielä koskaan kreikkalais-roomalainen
sotajoukko ollut tunkeutunut. Ne olivat mitä mielenkiintoisimpia
sotilaskävelyretkiä. Itse hän siellä eräässä taistelussa omin käsin
surmaa erään kuninkaanpojan. Vieläpä amatsoonitkin ilmestyvät siellä
hänen vastustajattariksensa. Tuloksellisempaa oli, että hän sitten
kääntyi Syyriaan ja omin valtuutuksin otti Syyrian Rooman haltuun;
s.o. sotaoikeuden mukaisesti hän otti tämän maan Tigraneelta, joka oli
hänelle antautunut.

Kokosiko Mithridates sillävälin jälleen voimia? Pompeius oli aivan
sanomia vailla ja piti hovia Damaskoksessa näytellen riidanratkaisijaa
taistelevien pienempien mahtajain välillä; sitten hän alkoi vielä
retken Arabiaan -- kun äkkiä kaukaa pohjoisesta sanoma saapui,
että Mithridates oli kuollut. Kuten nykyisinkin vielä Intiassa
kirjeenkuljettajat, jotka juoksevat halki maan, kantavat kädessänsä
keihästä, että heidän tieltänsä väistyttäisiin,[50] niin silloinkin;
mutta sanantuojilla oli keihäänsä juhlallisesti laakerilla
seppelöityinä. Pompeius oli juuri ratsastusharjoituksissa kenttäleirin
edustalla; silloin hänen sotamiehensä pakoittivat hänet laskeutumaan
hevosen seljästä ja lukemaan julki sanoman; satuloita he kokosivat
kokonaisen vuoren; sen päälle piti Pompeiuksen kiivetä: Pharnakes,
Mithridateen poika, oli saattanut oman, melkein kahdeksankymmenen
vuotiaan isänsä tekemään itsemurhan ja antautui omasta puolestansa
roomalaisten vasalliksi. Näin on tapahtunut vuonna 64.

Mutta Pompeius ei suonut itsellensä nytkään lepoa. Hän valtasi
sivumennen vielä Palestiinankin, Juudean; eräänä sabattina Pompeius
otti Jerusalemin temppelivuoren rynnäköllä ja astui itse Jehovan
temppelin kaikkeinpyhimpään. Mutta, kuten hänen ystävänsä Cicero
vakuuttaa, siellä pyhätössä hän ei satuttanut kättänsä mihinkään
temppelin omaisuuteen. Kaupunkia ei hävitetty, mutta Judeasta tuli
Rooman vasalli (vuonna 63).

Nyt oli vielä Aasian hallinto järjestettävä; Roomalla oli tästälähin
neljä aasialaista provinssia. Painoa on pantava sille, että järjestely,
johon Pompeius siellä ryhtyi, oli oikean ihmisyyden säätämää ja on
koitunut kauttaaltaan kukistetuille kansoille eduksi. Sitten hän
palkitsi sotajoukkoansa täysin käsin (jaettavaksi joutui 16,000
talenttia = 96 miljoonaa drakhmaa) ja vietti aurinkoisia päiviä vielä
melkoisen ajan kauneilla kreikkalaisilla saarilla Lesboksessa ja
Rhodoksessa, missä häntä asianmukaisesti juhlittiin ja hän tuhlaillen
antoi lahjoja oppineille ja filosofeille (niin myöskin Atheenassa).
Äkkiä hän on sotajoukkoineen ja laivastoineen Brindisissä, Italian
maaperällä, ja Rooma sisintä sydäntänsä myöten säikähdyksissään.
Kaupunki oli suojaton. Jos Pompeius marssi Roomaa vastaan, hän oli
maailman kuningas. Ei kukaan olisi voinut sitä estää, ei Iulius
Caesarkaan. Rikas Crassus pakeni mielenosoituksellisesti perheineen
kaupungista. Elettiin vuotta 61. Mutta Pompeius piti vain puheen
sotajoukolleen ja päästi sen hajalle ja ilmestyi Roomaan pelkkänä
yksityismiehenä, kuin hän olisi tehnyt vain jonkin matkan. Kaikki
olivat jäykkinä ihmetyksestä.

Tämä menettely tarjoaa, voitaisiin sanoa, viattomassa
suurenmoisuudessaan avaimen mielien ymmärtämiseen. Pompeius ei, aivan
kuin Marius, ole koskaan ajatellut yksinvaltaa. Hän oli, kuten Marius,
vain sotilas. Hänen sotilaallinen tehtävänsä oli täytetty: jahtihaukka
toi saaliinsa ja asettui levolle. Pompeius oli nyt 45 vuoden vanha,
ja lähes _kolmekymmentä vuotta_ hän oli koditonna melkein keskeymättä
ollut sotatantereella. Minä en tiedä ketään roomalaista, joka on
saman suorittanut: jo fyysillisessä suhteessa se oli kuulumatonta.
Hän tahtoi nyt vihdoin saada lepoa, hän ikävöi saada vihdoinkin
viettää rauhallista perhe-elämää; hän tahtoi elämänsä niin mukavaksi
kuin muutkin veteraanit. Jo silloin kuin hän sai ylipäällikkyyden
Mithridatesta vastaan, hän rypistää kulmakarvojansa, lyö kädellä
reiteensä ja sanoo: "Ah, nuo ainaiset sotaretket. Olisinpa vailla
mainetta! Minä ikävöin saada elää yhdessä vaimoni kanssa".[51] On
tärkeätä, että nämä sanat meille kerrotaan. Sellaiset mielialat
olivat liiankin käsitettävissä. Ne ovat psykologisesti luonnostaan
lankeavia. "Ei mikään kuluta voimakkaimmankaan miehen elinvoimaa
nopeammin kuin alituinen sota", sanoo eräs nykyaikainen historioitsija
puhuessaan Napoleonin kenraaleista Neystä ja Macdonaldista, joilla
kymmen- kaksikymmenvuotisen kenttäpalveluksen jälkeen ei enää ollut
lainkaan voimain joustavuutta. Miten olisi Pompeiuksen laita toisin?

Hänen triumfikulkueensa oli kuulumattoman loistava: kuvaamaton
sensatsioni; ulkomaisia vankeja ja kalleuksia, joukossa suuren
Mithridateen viisi poikaa ja kaksi tytärtä; suuria maalauksia, jotka
esittivät yöllistä pakoa, vastustajan itsemurhaa j.n.e.; ennen kaikkea
juutalaiskuningas Aristobulos, joka kulki Pompeiuksen triumfivaunujen
perässä Tigraneen, armeenialaisen kuninkaanpojan, rinnalla. Miljaardeja
rahaa hän toi valtiokassaan. Raha tuli jälleen huokeaksi Roomassa, koko
rahatalous joutui vuosikymmeniksi toiselle pohjalle.

Pompeius näki mielellään, että häntä kunnioitettiin, niin koruttomasti
kuin hän persoonallisesti esiintyikin. Hän tahtoi kunniaa, aina ja
aina, mutta hän ei tahtonut valtaa. Tämä ero on pidettävä mielessä. Hän
ei halunnut siviilivirkaan kuuluvaa virkavaltaa, joka asettaisi hänelle
vaivalloisia velvollisuuksia. Hän tahtoi joka tapauksessa _päästä
lepoon_. Mutta hän ei sitä saanut. Hän oli jo tullut liian mahtavaksi;
henkilöön sellaiseen, kuin hän oli, täytyi kaupungissa heti kaiken
kohdistua. Ja niin alkoi nyt hänen elämänsä jyrkkä alamäki, miehen
tragedia, jota onni tähän asti oli kuin käsillänsä kantanut.

Kun hän vaati Aasiassa toimeenpanemiensa järjestelyiden vahvistamista
ja maapaikkain antamista veteraaneilleen (tämä oli hänen
kunniavelvollisuutensa ja yhteiskuntapoliittinen välttämättömyys),
teki senaatti itsepintaista vastarintaa. Jos Pompeius olisi Sullan
esimerkkiä seuraten, kuten hän olisi voinut tehdä, kohoutunut
diktaattoriksi, niin hän olisi myöskin kuten Sulla omavaltaisesti
voinut huolehtia sotilaistaan. Nyt hän näki joutuneensa puolueiden
oikkujen ja suosion varaan ja hänen täytyi sekaantua pieniin,
viheliäisiin juonitteluihin, noihin iänikuisiin taisteluihin kansan ja
senaatin välillä. Sellaiseen hän ei ollut luotu; siihen hän oli liian
jäykkä ja vailla joustavuutta. Hänhän ei ollut vielä koskaan pyydellen
kansan edessä seisonut; hän on kai ainoa roomalainen, joka ei koskaan
vaaleissa ole pikkuporvarien käteen lahjomisrahoja pistänyt. Mutta nyt
hän tarvitsi kansanpuoluetta senaattia vastaan.

Silloin liittyi häneen Iulius Caesar.

Caesar oli tähän saakka elellyt vailla päämäärää ja vailla toiveita
kohota mihinkään valta-asemaan. Nyt vasta, nyt, kun kotiinpalaava
sotapäällikkö ratkaisevalla hetkellä luopuu hallitsevasta osastansa,
jota Caesar silloin ei koskaan olisi voinut häneltä kiistää, selvenee
hänelle äkkiä hänen oma tulevaisuutensa, ja hänen suunnitelmansa on
pian tehty. Hän on vain kuusi vuotta nuorempi Pompeiusta, on tottunein
puoluetaistelija ja politikko ja kansanpuolueen pääjohtaja; hän astuu
siis nyt voimakkaasti puolustamaan kaikkea, mitä Pompeius vaatii
ja vetää tämän, samalla kuin hän omat vastavaatimuksensa esittää,
kokonaan omiin suunnitelmiinsa. Pompeius alkaa nyt kuitenkin, vastoin
tahtoansa, aseista riisuttuna sotilaana, näytellä suurta valtiollista
osaa. Caesar on vuoden 60 kuuluisan triumviraatin alkuunpanija; s.o.
Caesar ja Pompeius liittoutuvat ja vetävät kolmanneksi mukaansa
Crassuksen, Rooman raharuhtinaan. Tässä on Pompeius antajana; sillä
hänellä yksin on valta.[52] Mutta hän antoi tässä kaupassa paljoa
enemmän kuin sai. Hänessä ei ollut kateutta eikä vilppiä. Jos hän
itse olisi vakavasti halunnut ylipäällikkyyttä Galliassa, minkä nyt
Caesar sai, kansan epäilemättä olisi täytynyt äänestää se hänelle
annettavaksi. Mutta hän ei pannut siihen mitään arvoa; hän halusi
toistaiseksi olla levossa. Sillä aikaa kuin Caesar nyt kahdeksaksi
vuodeksi Roomasta katoaa Ranskaa eli Galliaa valloittamaan,
Pompeiuksella on pääkaupungissa vaikea asema. Hänhän eli siellä vain
yksityismiehenä, vailla mitään virka-asemaa. Kaupunkipoliisia ei
ollut; henkivartiostoa hän, kuten Sulla, ei voinut itsellänsä pitää,
vielä vähemmän koota joukkoja Roomaan, tai hän olisi esiintynyt
diktaattorina. Pompeiuksen täytyi siis sallia rosvoamisen kaduilla
rehoittaa, sietää Clodiusten iljettävää metelöimistä. Ne asiat, mistä
siellä riideltiin, olivatkin aivan mielenkiintoisuutta vailla. Hän eli
nyt vihdoinkin, kolmenkymmenen rauhattoman vuoden perästä, hiljaista ja
kaunista perhe-elämää; sillä hän oli nainut Caesarin suloisen tyttären,
23-vuotiaan Iulian, ja hän rakasti häntä: Senvuoksi hän myöskin tunsi
Iulius Caesaria kohtaan vilpitöntä, kateetonta ystävyyttä; hän ihaili
häntä ja seurasi mielellään hänen neuvojansa, niin epämukavia kuin ne
hänelle usein olivatkin.

Kreikkalainen kasvatus, jonka hän poikasena oli saanut, vaikutti
hänessä koko elämäniän. Siitä hänen kotoisen elämänsä, hänen
esiintymisensä koruttomuus, ylevyys. Sopivalla arvokkuudella hän otti
vastaan kohteliaisuuden osoituksia, ja rakastettava oli tapa, millä
hän apuansa antoi; kaunis oli hänen suhteensa nuoreen Lenaios orjaan,
joka sivistyksen halusta pakenee Atheenaan; kun hän palaa takaisin,
Pompeius ei häntä rankaise, vaan lahjoittaa hänelle vapauden ja pitää
hänet luonansa kotioppineena kuolemaansa saakka. Hyväntahtoisella
pitkämielisyydellä hän katseli Demetriosta, vapautettuansa, joka
Roomassa pöyhkeili, eli nousukasmaisen komeasti ja esiintyi paljoa
loistavammin kuin patronuksensa. Hän kammoksui kaiken elinikänsä
tarpeetonta verenvuodatusta; hän inhosi sullamaisia raakuuksia.
Kreikkalainen ihmisyys oli hänessä täysin luontaista.

Marskentän, laajan, avoimen harjoituskentän Rooman edustalla Pompeius
avasi rakennusalaksi sijoittamalla sinne valtavan teatterin, Rooman
ensimäisen kivisen teatterin, jossa vain kreikaksi näyteltiin ja
jossa sanotaan olleen tilaa 40,000 ihmiselle. Siihen oli yhdistetty
uhkeita kävelyhalleja ja huvittelusaleja. Pompeius on rakennuttajana
ikuistanut itsensä Roomassa paljoa ihanammin kuin Iulius Caesar.
Vuonna 52 teatteri vihittiin ruhtinaallisin näytöksin; mutta Pompeius
ei toimeenpannut, se on huomattavaa, gladiaattorinäytäntöjä, ei
ihmisteurastuksia, vaan leijonametsästyksen, jota varten hän tuotatti
500 leijonaa Afrikasta.

Sillävälin olivat olot Roomassa tulleet sietämättömiksi. Lukemattomissa
katupolitiikkakysymyksissä kysytään Pompeiuksen painavaa
mielipidettä; mutta usein hän lausuu ajatuksensa vitkastellen,
pidättyen, epäselvästi, jopa välistä kaksimielisestikin, ja niin
kuohahtavaluonteisen ihmisen kuin Ciceron saa tämä usein pois
suunniltaan. Kansalaisoikeutta, valtio-oikeutta, puolueen valintaa
koskevissa asioissa Pompeius ei näet tuntenut itseänsä kyllin varmaksi,
ja niillä ei hänen mielestänsä usein ollut merkitystäkään. Niin,
olisipa hänellä ollut sotaväkeä käsillä, silloin hän olisi vallan
toisin ottanut osaa keskusteluun. Eräänä päivänä tapahtui, että hän
itse eräässä metelissä joutuu väkijoukkoon ja verta räiskyy hänen
päällensä. Hän kiiruhtaa kotiin vaihtamaan pukua; silloin Iulia näkee
veren ja vaipuu tainnoksiin kauhusta. Heitä yhdisti toisiinsa syvä
rakkaus. Iulia odotti juuri synnytystä ja kuoli. Hänen kuolemansa oli
isku Pompeiukselle ja Roomalle.

Kuitenkaan Pompeius ei voi Roomasta ja kotielämästänsä tämänkään
jälkeen erota, ja kun hän saa Espanjan hallintopiirikseen, hän antaa
legaattiensa sitä hoitaa. Hallitusmuotohistorian kannalta tärkeäksi
tuli vuosi 52: silloin yltyi anarkia kaduilla niin, että senaatti
lopuksi suorastaan tekee Pompeiuksesta vallanpitäjän, yksinvaltiaan, ja
nyt vihdoinkin Pompeius sotaväkeäkin kutsuu Roomaan. Silloin vallitsi
siis parin kuukauden ajan Roomassa perustuslaillinen yksinvalta,
Ciceron ihanteen mukaan: diktaattori (Pompeius), senaatti ja
kansankokous, kolme yhteisvaikutuksessa toimivaa valtaa; ja kaikki kävi
verrattain hyvin. Pompeius sai nyt myöskin luottamusta valtiomiehen
tehtäväänsä, ja tulevaisuus näytti hänestä niin vähän uhkaavalta, että
hän meni uusiin naimisiin. Stoalainen Cato pahaksui kovin hänen iloisia
häitänsä. Mutta hän tarvitsi viihtymystä ympärillänsä. Hyvin nuoren
ja oppineen naisen hän toi puolisona kotiinsa, Cornelian, joka ei
ainoastaan soittanut taiteellisesti (soittoa harjoittavat roomattaret
olivat silloin vielä aivan poikkeusilmiöitä), vaan harrasti vieläpä
geometriaa, niin, filosofiaa. Syrjäiset sättivät: Cornelia oli liian
turhantarkka ja jokseenkin sietämätön. Yhdentekevää! Niin voimakas oli
vanhenevassa miehessä luonnonveto nuoruuteen ja sivistykseen: hän otti
kotiinsa nuoren naisylioppilaan. Ja naisten silmissä hän oli yhä vielä
rakastettava.

Mutta erimielisyydet Iulius Caesarin kanssa olivat jo alkaneet.
Voittoisa Caesar asetti Galliasta Roomaan palaamisellensa ehtoja,
mitkä senaatti hylkäsi, ja Pompeiuskin vastasi uhmaillen ja asettui
senaatin kannalle. Mitenkään hän ei tahtonut uskoa, että Caesar,
kiittämätön, ajaisi asiat täydelliseen välien katkeamiseen. Juuri
silloin Pompeius oli sairaana Napolissa; kun hän parani, tuli kaikista
Italian kaupungeista lähetystöjä häntä onnittelemaan. Koko Italia
juhlii tervehdyshuutojen kaikuessa hänen kunniaksensa; triumfissa hän
palaa takaisin Roomaan. Ne olivat viimeiset kauniit kunnianpäivät tämän
rauhallisen valtiaan elämässä, valtiaan vasten tahtoansa.

Silloin Caesar, vuonna 49, joukkoineen Galliasta todellakin hyökkää
esiin, yli Rubicon! Pompeius ei ole taisteluun ollenkaan valmistautunut
ja on mitä tukalimmassa asemassa. Hän oli kepeästi kerskaillut: "Jos
Caesar tulee, minä poljen jalallani legioonat maasta"; todiste siitä,
miten vähän hän uskoi sodan mahdollisuuteen. Jonkun aikaa hän horjui,
mitä olisi tehtävä. Sotilaallisissa kysymyksissä niin arvostelukyvytön
ihminen kuin Cicero luulee, että hän on menettänyt järkensä, ja huutaa
ja parkuu sitä, että Pompeius jättää Italian. Mutta Pompeius toimi
oikein, ja hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä. Laivaannousu onnistui. Hän
siirsi sodan Balkanin niemelle, Epeirokseen, Thessaliaan.

Mahtava laivasto on hänen käytettävissään, mutta sotajoukossa, jonka
hän uudesta muodostaa, on suurimmaksi osaksi juuri äsken värvättyjä,
taisteluun kelpaamattomia nahkapoikia.[53] Espanjassa olevia
legiooniansa hän ei tuota paikalle. Avointa kenttätaistelua on siis
vältettävä, vastustaja kun joukkojen laatuun nähden on verrattomasti
ylivoimainen. Pompeiuksen tarkoituksena on siihen sijaan laivastonsa
avulla saartaa Caesar, kun tämä hänen perästänsä on rientänyt Balkanin
niemimaalle, katkaista häneltä yhteys Italian kanssa ja siten lopuksi
näännyttää hänet nälkään, ja suunnitelma olisi hänelle varmaan
onnistunutkin. Laskelma oli hyvä. Mutta kovaonni tahtoi, että hänen
päämajassansa tungeskeli parvi ylhäistä väkeä ja vanhoja herroja,
satakunta paennutta senaattoria uhkeine kuormastoineen, taistelussa
tyhjäntoimittajia. Nämä toitottivat alinomaan hänen korvaansa, että
hänen oli heti iskettävä, niin pian kuin vihollinen vain näyttäytyisi.
Pompeius oli viisaampi. Kaikissa tähänastisissa sodissaan hän oli
vain omaa päätänsä seurannut, ja hän oli voittanut aina. Nyt hän,
huumaantuneena pyytelemisestä ja meluamisesta ympärillänsä, seurasi
ensimäistä kertaa vieraita neuvoja, ja niin tapahtui tuo kovaonninen
taistelu Pharsaloksen luona, 9 p. elokuuta 48. Pharsaloksen luona
ei lyöty Pompeiusta, vaan senaatti. Se moite jää häntä kumminkin
ainaiseksi painamaan, että hän antoi tyhmäin saada tahtonsa
toteutumaan. Tapahtui, mikä on itsestänsä ymmärrettävää, että pienempi,
oivallisesti kouluutettu sotajoukko voittaa suuremman, joka on
harjoittamaton.

Heti ensimäisen menetetyn ratsuväkikahakan jälkeen -- siinä
iskivät Caesarin gallialaiset ratsumiehet kasvot rikki ylhäisiltä
roomalaisilta aatelisnuorukaisilta -- Pompeius ymmärsi tilanteen, ja
hänen päätöksensä oli tehty. Hän jätti tuota pikaa taistelukentän,
ja hänen vaikuttimensa ovat ilmeiset. Hänestä itsestänsä saisi
tulla, mitä jumalat tahtoivat: tämän taistelun ei pitänyt joutua
_hänen_ laskuunsa. Sitä vaati häneltä hänen kunniantuntonsa ja hänen
sotapäällikkömaineensa. Herrat, jotka olivat sen aikaansaaneet,
saisivat nyt tappionkin maljan pohjaan tyhjentää. Hän tiesi ja
lausui ajatuksensa julki: "Caesar on hyväntahtoinen ihminen; hän ei
toimeenpane verilöylyä niiden kesken, jotka hänelle antautuvat".[54]
Ja nytkin hän toimi tarkoinajatellun suunnitelman mukaisesti: Hänen
asemansa oli melkoisesti huonontunut. Mutta, olkoonkin, että Caesar
Balkanin niemimaalla oli voittajana, meri kuului vielä Pompeiukselle;
hänellä oli vielä sotalaivansa, ja Caesarilla ei niitä ollut lainkaan.
Hän voi siis nytkin vielä laivoillansa vastustajan täydellisesti
saartaa ja hervaista ja siten pakoittaa kohtuulliseen sovintoon.
Siten itse asiassa myöhemmin hänen poikansakin Sextus Pompeius meren
kuninkaana esitti maavalloille ehtonsa.

Tämä oli suunnitelma. Mutta lähinnä piti paon onnistua. Se oli
tuskallinen pako ja onnen käännös järkyttävä. Muutamain harvain
saattamana kerran kaikkivaltias mies kiitää Thessalian rannikolle.
Siellä hän pääsee pieneen kauppalaivaan. Kuljetaan kohti etelää. Kun
joutuu päivällisaika (kenties siellä oli vain talonpoikaisleipää,
liiseistä tai hirssistä valmistettua), hänen ylhäinen saattajansa
Favonius, senaattorisäätyinen herra, kiiruhtaa riisumaan Pompeiukselta
sandaaleja ja palvelee häntä ylipäänsä kuten herraansa, aina jalkojen
pesuun saakka.

Pompeiuksen täytyi koettaa saavuttaa laivastonsa. Sitä varten oli
tarpeen päästä ensiksikin maihin turvalliseen paikkaan. Hän etsi
käsiinsä todellakin pari sotalaivaansa ja purjehti Egyptiin, joka
silloin oli puolueetonta aluetta ja vielä itsenäinen kuningaskunta.
Hänen puolisonsa Cornelia sekä kuusikymmentä senaattorisäätyistä miestä
oli hänellä nyt seuraajinansa. Cornelian tuskaa ja valitusta kuvaillaan
meille liikuttavasti kuin murhenäytelmässä.

Mutta ei tiedetty, minkämielinen Egyptin hovi olisi, ja maihinnousu
Aleksandreiaan ei ollut vaaraton. Eunukki Potheinoksella oli Egyptin
hallitus käsissään; sillä kuningas Ptolemaios oli vielä aivan nuori.
Pompeius lähetti siis lähetystön pyytämään vastaanottoa. Potheinos
suostui tähän pyyntöön, mutta todellisuudessa hän teki suunnitelman
toimittaa Pompeiuksen pois maailmasta. "Ken on kuollut, hän ei pure
enää", hän sanoi, ja hänestä näytti mukavammalta, että tulevaisuudessa
oli tekemistä Caesarin kanssa yksin. Kaksi roomalaista vallanpitäjää
oli hänelle liian paljo.

Noustakseen maihin Pompeiuksen täytyi jättää sotalaivansa ja
puolisonsa; sillä vesi oli liian matalaa (niin sanottiin); hän astui
pieneen kalastajavenheeseen. Hänen viimeiset sanansa Cornelialle
olivat vapautta ja orjuutta käsitteleviä säkeitä eräästä Sophokleen
murhenäytelmästä. Corneliahan oli oppinut sielu, ja Pompeius ilahdutti
häntä mielellään jollakin sitaatilla. Ruuhessa oli kolme miestä,
Potheinoksen käskyläisiä. Kun Pompeiusta soudettiin maihin, hiljaisuus
herätti hänen huomiotansa ja se, ettei kukaan puhellut hänen kanssaan.
Hän katseli kummastellen ympärilleen; hänestä tuntui kammottavalta.
Hän koetti alkaa ystävällistä keskustelua, mutta puhuteltu nyökkäsi
vain sanattomasti. Silloin hän otti esille sen puheen konseptin,
jonka hän kreikaksi aikoi kuninkaalle pitää, ja luki sen vielä kerran
läpi, kunnes venhe törmäsi rantaan. Kuninkaallisia hovivirkamiehiä,
yleisöä odotteli häntä uteliaina. Vapautetun palvelijansa Philippoksen
auttamana hän nousi penkiltä astuakseen rannalle. Silloin lävistettiin
hänet takaapäin. Kaikki kolme miestä iskivät häneen. Hän verhosi päänsä
ja huoahti vain. Hän oli edellisenä päivänä täyttänyt 59 vuotta.
Cornelia, nuori vaimo, näki kaiken kaukaa laivastansa, ja hänen
valitushuutonsa kaikui yli meren.

Suojatonna, uteliasten töllistelemänä, murhattu makasi rannalla. Hänen
päänsä hakattiin irti: Palvelija Philippos etsi puita polttorovioksi,
poltti ruumiin ja keräsi tuhkan. Kun Caesar sitten tuli Egyptiin,
ojennettiin hänelle Pompeiuksen pää. Hän kääntyi kauhistuen pois;
eunukki Potheinoksen hän mestautti. Pompeiuksen tuhka vietiin hänen
albanolaismaatilallensa Rooman lähellä.

Maailma oli kauhistunut ja hämmästyksissään. Oli kuin auringonlasku.
Sillä aurinkoon vanhat todella ovat Pompeiusta verranneet, hänen helppo
voitonratansa kun kuljetti häntä auringonnoususta auringonlaskuun,
Punaiselta ja Kaspian mereltä Atlantin valtamerelle.[55] Hän oli
viimeinen suuria roomalaisia, joka miekassa löysi ilonsa ja eli
vain sotaa ja voittoa varten, yksinvaltaa haluamatta. Jos hän siitä
huolimatta välistä esiintyi maailmassa kuin kuninkaana, niin hän teki
sen vain pakosta, olosuhteiden esille sysäämänä, epäröiden, niin,
osaksi piinautuneena. Hänen ihmetyttävät strategiset menestyksensä,
joita onni hänen osaksensa soi, olivat painollansa vetäneet hänet
vastoin hänen tahtoansa kansalaismelskeitten ja suuren politiikan
keskukseen. Mutta Pompeius oli liian paljon ihminen ollakseen se oikea,
kovakätinen yksinvaltias, jota vanha aika tarvitsi.

Iulius Caesar on antanut kunnioittaa itseänsä jumalana; hän näki sen
mielellään. Pompeius olisi varmaan myöskin voinut tämän kunnian saada;
mutta hän on välttänyt sitä.[55] Tämäkin on kuvaavaa miesten väliselle
erolle. Vasta hänen poikansa ovat Pompeiusta merenjumalana, Poseidon
jumalana, kunnioittaneet ja sellaisena lyöttäneet hänen kuvansa
rahoihinsa.

Nykyajan historiantutkimus on hänen luonteestansa suunnitelmallisesti
etsinyt puutteita hänen voittajansa hyväksi ja pikkumaisesti häntä
näykkinyt. Se on niiden asia, jotka suitsuttavat menestykselle. Halki
koko vanhan ajan säteilee sitävastoin Pompeiuksen maine kirkkaampana
kuin Caesarin ja melkein varjoa vailla. Ei Caesar, ainoastaan Pompeius
on löytänyt sellaisen ylistäjäpuhujan kuin Ciceron; Voltacilius,
Theophanes ovat hänen tekojansa kirkastaneet, Varrokin kirjoitti kolme
kirjaa _de Pompeio_, ja Neron aikana syntyi Lucanuksen _Pharsalia_,
missä runotaide verhoutuu kaihomielen huntuun haudan ääressä, jossa
lepäsi tämä roomalainen, liian suuri näkemään Caesarien sortovallan
aikaa.



CAESAR


Pompeius Magnuksen rinnalla seisoo historian kirjassa Gaius Iulius
Caesar, valtion loistavan ensimäisen _palvelijan_ rinnalla nerokas
valtiasihminen, joka lopuksi on _tehnyt_ valtion _palvelijaksensa_.
Sillä hetkellä, jolloin Caesar voittaa Pompeiuksen, on yhtäkkiä Rooman
keisariaika alkanut. "Keisarivalta", myöskin saksalainen "_Kaisertum_",
johtui hänen nimestänsä. Sillä hänen nimensä lausuttiin "Kaisar".
Hänen henkilönimestänsä tuli arvonimi. Sana "kuningas", _rex_,
oli vastenmielinen; sillä ymmärrettiin näet tyrannia, Superbusta,
jollaisena satu esittää hänet Tarquinius Superbuksessa; ja mitä taas
tulee _imperator (empereur)_ sanaan, niin se merkitsi ainoastaan
ylintä päällikkyyttä sotajoukossapa tämä sana ei siis riittänyt
yksinvaltiaan arvon täydelliseksi ilmaukseksi. Senvuoksi ovat kaikki
seuraavat valtakunnan hallitsijat, Tiberius, Vespasianus, Traianus,
Aurelianus, nekin, jotka eivät enää lainkaan polveutuneet Iuliusten
suvusta, käyttäneet Caesar nimeä. Rooman häviön jälkeen arvonimi meni
perintönä edelleen byzantilaiseen valtakuntaan ja saapui siten lopuksi
germaaneille ja Kaarle suurelle. Vallan erikoisen mielenkiintoista
on siis meille saada selväksi, miten tuo ensimäinen Caesareista tuli
yksinvaltiaaksi kohoamaan.

Mitä on Iulius Caesar tahtonut? Onko hän alunpitäen tavoitellut
yksinvaltaa ja pakoittanut kaikki ihmiset aikaisin tekemiinsä
suunnitelmiin alistumaan! vai onko hän vasta myöhemmin ja kuin
sattumoisin saanut tämän aatteen? Monelle Caesar on todella ihmeellisen
viisas laskumestari, joka alusta alkaen, päämäärä selvänä silmien
edessä, käsittelee puolueita ja kaikkia aikalaisiansa, suurimpiakin,
niin kuin shakkinappuloita. Mutta toinen käsitys vastaa paljoa enemmän
todellisuutta. Caesaria kuten jokaista muuta luonnollista ihmistä
ovat olosuhteet mukanansa kantaneet. Olosuhteet veivät hänet aluksi
triumviraatin, kolmen miehen vallan, muodostamiseen, joka aluksi täysin
tyydytti hänen kunnianhimoansa. Molempain toisten johtavien miesten
kuolema teki hänestä yksin legioonain päällikön ja vallanpitäjän. Mutta
hän ei ollut tahtonut Crassuksen ja Pompeiuksen kuolemaa.

Caesar kuuluu aivan samaan siveelliseen ilmapiiriin kuin Pompeius; s.o.
hän tuntee inhoa Sullan hirmutekoja ja teurastuksia kohtaan ja välttää
kuten Pompeius kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta. Se on kaunista
ja muistettavaa; Scipion henki se hänessä elää. Kreikkalainen henki,
joka Ciceron kirjoituksista vieläkin meille puhuu, oli tuon aikakauden
henki. Mutta muutoin Caesar on aito roomalainen ryöväri ja tuhlari
samalla kertaa, loistava peto; mitä häikäilemättömimmällä maakuntain
ryöstöllä hän tuli rikkaaksi; hänellä ei ollut penniäkään, jonka hän
olisi hankkinut kunniallisesti meidän ajattelutapamme mukaisesti. Se
eroittaa hänet Pompeiuksesta.

Siihen sijaan että Pompeius oli lapsuudestansa saakka sotilas ja
vain sotilas, Caesarin laita oli taaskin vallan toinen; hän oli
perikuvallinen suurkaupunkilainen, siviili-ihminen, politikko,
demagogi, joka aseettomana kuljeskelee toreilla, senaatinsalissa,
klubeissa; Caesar on kehittänyt sotilaallisia lahjojansa vasta myöhään,
kun Pompeius jo oli taistellut itsensä väsyksiin. Hän oli epäilemättä
monipuolisia neroja ja keksi itsensä vasta vähitellen.

Syntynyt hän on vuonna 99, heinäkuussa. _Iulius_ kuu on saanut
nimensä hänestä (niinkuin _Augustus_ kuukausi hänen seuraajastaan).
Hänen äitinsä Aurelia, jota hän suuresti kunnioitti, antoi hänelle
mitä huolellisimman kasvatuksen. Antonius Gnipho oli sen nerokkaan
kotioppineen nimi, joka opastutti hänet kirjallisuuteen; ja siinä
ilmeni heti hänen rohkeutensa. Kreikkalaisen hengen täyttämänä Caesar
jo nuorena miehenä keksi legendan, että hänen iuliolainen sukunsa
johti alkunsa Troiasta, vanhasta Aineias sankarista. Aineiaksen
pojan nimi oli nimittäin Iulus; hänestä hän väitti polveutuvansa.
Mutta nyt Aineias itse oli Venuksen poika, ja Caesar polveutui siis
Venuksesta: jumalainen alkuperä! puolijumaluus! Sellaisen keksiminen
tuli silloin muotiin. Kehuskelevan vaateliasta oli pyrkiä ensimäiseksi
Rooman muinaistroialaisten siniveristen joukossa. Mutta se muistuttaa
samalla arveluttavasti Sullaa: Sulla oli nimittänyt itseänsä Venuksen
suosikiksi, Caesar oli nyt hänen jälkeläisensä.

Hänen poliittinen kantansa oli perinnäinen. Sillä Caesarin eno oli
Marius, teutonien voittaja, kansanpuolueen suuri sotapäällikkö.
Mariuksen leski, Iulia Caesarin täti, eli vielä kauan. Voisi siis
sanoa: Marius elää edelleen Caesarissa. Tämä ei ole kuitenkaan
toteutunut.

Jo aivan nuorena poikana Caesar tunnustautui mariukselaiseksi. Sulla
eli vielä ja uhkaa häntä; Caesarilla oli silloin puolisona muuan
Cornelia, erään mariukselaisen tytär. Sulla vaatii, että hänen pitäisi
erota puolisostansa. Caesar uhmailee, ei tottele ja hänen täytyy
laittautua turvaan: takaa-ajajat kintereillänsä, yksinäisillä teillä
-- se oli ajojahti, pako, joka muistutti kuuluisaa Mariuksen pakoa --,
kunnes hän pelastautui Vähään Aasiaan. Hän oli 17--18 vuoden vanha.
Siellä harjoitti hän kreikan opinnoita ja hiukkasen sotilaselämää ja
antautui seuranpitoon Bithynian kuninkaan Nikomedeen kanssa. Tästä
seurustelusta jäi häneen häpeätahra, syytös miehuutta häpäisevästä
nuoruudenpaheesta. Cicero on myöhemmin sanonut sen hänelle vasten
kasvoja.

Miten erilaisia ovatkaan ne miehet, joista puhun! Kehen näistä
monista vertaisimme Caesaria? Niin aito roomalainen kuin hän onkin,
rikkaassa lahjakkaisuudessaan hän kumminkaan ei ole kenenkään muun
kansalaisensa kaltainen. Kuvauksia hänen persoonastansa saamme
ainoastaan siltä ajalta, jolloin hän on jo vanhanpuoleinen mies, ja
sellaisena näemme hänet hänen kuvapatsaissaankin: kookas, jäsenet
hoikat, kasvot hiukan täyteläiset; säkenöivät, vilkkaasti liikkuvat
silmät kalpeissa kasvoissa, ruumis sitkeä, suonikas, sielu valpas
ja joustavuutta täynnä; erittäin tarkka puvussaan, parranajossa ja
tukankampuussa; aikaisin kalju ja tukka kammattuna edestä yli paljaan
päälaen. Häntä harmitti tämä kaljuutensa ja hän oli mielissään, kun
sai kadulla pitää laakeriseppeltä sitä peittääkseen (hattua käytettiin
vain matkoilla). Muutoin hänen kotielämänsä oli loistavaa, niin,
ylellistä aina tuhlaavaisuuteen asti. Epämiellyttävä ihminen; mutta
samalla naissydämille vaarallinen; voi sanoa, että hän oli ammatillinen
aviorikkoja. Hän vaihteli mielellään. Pompeiuksen vaimokin tuli
vuoroonsa; ja kun puoluemies Clodius mitä julkeimmalla tavalla antautui
suhteisiin Caesarin oman vaimon kanssa (Clodius pukeutui itse naiseksi
päästäkseen tunkeutumaan erääseen yölliseen naisjuhlaan), Caesar
ei vaatinut tämän Clodiuksen oikeudellisen syyttämisen päätökseen
ajamista. Hänen suuttumuksensa ei näyttänyt rajattomalta. Kuvaavaa
on, että Caesar suunnitteli lailla laillistuttaa monivaimoisuuden
Roomassa lasten siittämisen edistämiseksi. Olihan jumalatar _Venus
Genetrix_ hänen esivanhempiansa. Ennen kaikkea hän oli mitä
läheisimmässä suhteessa Serviliaan, erääseen politikoivaan naiseen,
joka kerää ympärillensä suuren piirin miehiä. Kerrotaan ihmeellisestä
jättiläishelmestä, jonka hän Servilialle lahjoitti; kuka tietää,
eikö se ollut varastettu? Caesar ihaili ylipäänsä helmiä. Mutta tämä
Servilia oli Brutuksen äiti, joka Caesarin murhasi.

Aina 40 ikävuoteensa saakka Caesar on yksinomaan demagogi ja liikkuu
melkein vain: Rooman katukivityksellä. Heti Sullan kuoltua vuonna 78
hän on, 21-vuotiaana, jälleen Roomassa ja alkaa rohkeasti esiintyä
senaattoreja kiristyksistä syyttäen. Sitten hän joutuu erääseen
seikkailuun. Kun hän lähtee kauniille Rhodos saarelle ottaakseen siellä
vielä opetusta puhetaidossa (25-vuotiaana vuonna 74), hän joutuu
merirosvojen vangiksi ja kuljetettavaksi. Silloin oli merirosvouden
kukoistusaika, ja vain valtavia lunnaita vastaan päästettiin sellainen
roomalaisvanki jälleen vapaaksi. Huvittavan, niin kuninkaallisen
ylimielistä on se rohkeus, mitä Caesar käytöksessään osoitti noina 38
päivänä merirosvojen vankina ollessaan. Hän itse on ilmeisesti pitänyt
huolta siitä, että se on tullut tunnetuksi. He vaativat ainoastaan 20
talenttia (75,000 Suomen markkaa) lunnaita; hän nauroi heille ja sanoi:
"Minä olen enemmän arvoinen! Te saatte 50 talenttia (185,000 Suomen
markkaa)." Tämä vaikutti rosvoihin niin, että he kohtelivat häntä kuin
ruhtinasta; kun hän nukkui, he eivät saaneet rykäistä, ja hän laski
heistä muutenkin pilaa, kirjoitti kreikkalaisia runosäkeitä, ja kun
he hänen säkeistöjänsä ylistivät, haukkui hän heitä sivistymättömäksi
roskaväeksi ja uhkaili heitä: "Minä hirtätän teidät kaikki." Tuskin
hän oli vapaa ja lunnaat maksetut, niin hän hankki laivoja, sieppasi
ryövärit kiinni ja surmautti heidät. Heidät naulittiin kaikki ristiin.
Risti on vanhan ajan hirsipuu. Lunastusrahansakin oli hänellä nyt
takaisin. Mutta ristiinnaulitseminen on hyvin tuskallista, ja kun
ryövärit olivat kohdelleet Caesaria hyvin, niin hän palkitsi heitä
sillä, että hän antoi heidät ensin surmata ja sitten vasta naulita
ristiin. Siinä siis eräs Iulius Caesarin nerokkaita nuoruuden kepposia.

Tuskin palanneena Roomaan Caesar heittäytyy poliittisen elämän
hyörinään. Nopea päätöksissään, lakkaamatta toimessa, kylmä ja
häikäisevä kuin käärme, ylellinen, ärsyttävä ja säikähtämätön, mutta
samalla mitä hienoimmin kiilloitettu, ylhäisen ryhdikäs, puhelija
ja puhuja vailla vertaa: sellainen oli Caesar; hänen ilmehtimisensä
tulista, hänen äänensä korkea ja kirkas, tenorisointuinen; ja
tarumaisen raitis: kaikkialla ainoa selvä kemuissa. Ankara Cato,
joka mielellään joi viinilasinsa, pelkäsi senvuoksi häntä. Mutta
valtiomiehen suunnitelmista ei toistaiseksi näy merkkiäkään. Se seikka,
että Pompeius vuonna 70 antoi takaisin entisen vallan kansankokoukselle
ja kansantribuuneille, oli vettä Caesarin myllyyn. Mutta siihen
sijaan että Pompeius suuripiirteiseen tapaansa oli sivuuttanut kaikki
valtionvirat, Caesar palvelee virkasarjan läpitse, kuten sääntö
oli; ja tällöin aina taistelussa senaatin kanssa. Niin hänestä tuli
myöskin _pontifex maximus_. Ei voi olla herättämättä huomiota, että
hän, niin lahjakas soturi, ei aikaisin antautunut soturinammattiin.
Upseerina Pompeiuksen armeijassa hän kenties olisi pian vienyt tästä
voiton, kuten Sulla Mariuksesta. Mutta hän ei nähnyt vielä niin
kauas ja hänen valtiollinen neronsa oli vielä kokonaan takertunut
kaupunkiharrastuksiin.

Rooman katukansaa tunnemme jo tarpeeksi. Se oli melkeinpä vain
ryysyisintä, laiskinta, kelvottominta joukkiota auringon alla, ei
vähimmässäkään määrin verrattavissa niihin työläispataljooniin, jotka
meillä vaeltavat vaaliuurnille. Todellista rakkautta sellaista kansaa
kohtaan ei Caesar voinut tuntea.[56] Minkä vuoksi hän siis yhäkin pysyi
kansanpuolueen riveissä! Hän tahtoi ilmeisesti tämän täysivaltaisen
kansan suosiota pitää itsellensä lämpimänä siltä varalta, että hän
voisi sitä kerran käyttää saavuttaakseen jotakin vastoin senaatin
tahtoa. Sillä äänestys kansankokouksessa antoi virkavallan, ja sen
avulla voi hallitusmuodonkin muuttaa. Juuri senvuoksi konservatiivit
aina katselivat epäillen Caesaria. Mutta päämäärää hän ei nähnyt
silmiensä edessä ja kulutti voimiansa, mihin sattui. Kansan hyväksi
hän ei oikeastaan toimittanut mitään. Hän lahjoi joukkoja tuhlaten
miljoonia miljoonain jälkeen, antoi aediliksenä ollessaan mitä
loistavimpia juhlia, ja oli tällöin tukehtua velkoihin. Hän teki sen,
kansan avulla senaattia ahdistaakseen. Mutta mitään tulosta siitä ei
tullut.

Kun hän kerran eräässä puheessa uskalsi ylistää Mariusta (v. 68, kun
Mariuksen leski kuoli), kun hän vielä v. 65 yöllä pystytytti jälleen
Capitoliumille Sullan kaadattamat Mariuksen voitonpatsaat, niin nämä
teot olivat mielenosoituksia; sellainen herätti hetkeksi suurta melua.
Mutta ei myöskään sen enempää. Siitä ei ollut mitään seurauksia.
Satunnaisesti Caesar on esittänyt peltolain ja toista edistänyt
(vv. 63 ja 59), mutta lait osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa
tai juoksivat hiekkaan. Italian maanviljelys ja teollisuus olivat
juuri silloin loistavassa nousussa, ja häiriötä vain sai aikaan, jos
nyt piti jakaa Italian peltomaata muutamille tuhansille laiskoille
kaupunkiroomalaisille, että he oppisivat itseänsä elättämään. Sillä
melkein kaikki maa oli kiinteissä käsissä.

Ensimäinen edistys on huomattavissa, kun Caesar v. 61 (oltuaan
praetorina) hoiti Espanjaa. Se laajensi hänen näköpiiriänsä. Siellä
on hänelle omasta näkemästä selvinnyt järjestetyn maakuntahallinnon
tärkeys, ja heti hän itse mitä hyödyllisimmällä tavalla on ryhtynyt
siinä työhön -- myöskin pian sen perästä konsulina v. 59 päätättänyt
lakeja maakuntahallinnon järjestämiseksi. Tällä alalla ovat Caesarin
suurimmat ansiot. Mutta verojenvuokraajain, ritarien, rahanahneutta hän
suosi yhtäkaikki, ja Caesar itse on Espanjassa yhden hallintovuotensa
aikana kuulumattomasti rikastunut. Hän voi kohta sen jälkeen suorittaa
Roomassa kaikki velkansa. Crassus, hänen suuri luotonantajansa, oli
luonnollisesti iloissaan. Mutta runoilijat, kuten Catullus, huusivat
nylkijän jälkeen: "Ottakaa varas kiinni!" Catullus oli noiden päivien
sytyttävin runoilija. Mutta hän vihasi Caesaria vaistomaisesti; sillä
hänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne,
josta Caesar ei mitään tiennyt.

Caesarin ohella vaikutti kaupungissa kaksi muuta kuuluisaa politikkoa,
Cicero ja Cato. Kun vertaa näitä molempia, niin havaitsee Caesarin
etevämmyyden. _Cato_, stoalainen, paras ihmisistä, oli ikäänkuin
Rooman omatunto, ja myöhempi aika on ylistänyt häntä kuten Sokratesta
hänen siveellisen aateluutensa vuoksi. Mutta kun hän Rooman senaatissa
puhui hyveestä ja lahjomattomuudesta, niin nauroivat kaikki ylhäiset
veijarit, Caesar etunenässä, narrille;[57] sitäkin enemmän, kun hän
kuljeskeli vanhanmuotisessa puvussa, esittääkseen muinaisroomalaista
kunnonmiestä.[58] Cato tahtoi pelastaa perinnänomaisen senaatinvallan;
tämän oli tapahduttava yhteiskunnain siveellisen nousun seurauksena:
piti olla senaatti pelkkiä stoalaisia, pelkkiä kunnianmiehiä; silloin
olisi valtio pelastettu. Senvuoksi hän koetti muodostaa hyvien
yhteiskuntaa ja taisteli uhmaillen jokaista oikeuden loukkausta
vastaan. Tämä tuntui haaveksimiselta, oli tuulentupaista, hyveen
varjoleikkiä; mutta Catossakin oli suuruutta, oikeata roomalaisuuden
suuruutta; sillä kun Cato näki ihanteensa särkyneen, hän heittäytyi
miekkaansa: poliittisen uskonsa martyyri. Jo 14-vuotiaana poikasena hän
kerran tyrannivihassaan oli tahtonut pistää kuoliaaksi Sullan.

Toisin _Cicero_. Cicero oli pohjaltaan ainoastaan asianajajapuhuja ja
kirjailija, muuta ei; loi latinalaisen kirjakielen, joka oikeastaan
vasta hänen käyttämänänsä tuli luettavaksi; oli elohopean pirteä
kaikessa, sukkeluuksia ja hyviä sanasutkauksia vuotava, huumaava
kestävyyspuhuja, kirjallinen nero, jota minä rehellisesti ihailen
ja jota Caesarkin vilpittömästi ihaillen on kunnioittanut. Mutta
poliittisesti Cicero ponnistautui läpitse, niin hyvin kuin kävi päinsä;
sillä hän oli alhaissukuinen, ei myöskään sotilas, ja hänelle oli
jo paljo saada tasa-arvoisesti istua jäsenenä Rooman senaatissa ja
tulla konsuliksi. Hätätilassa hän hiukan sovitteli puoluekantaansa;
senhän Pompeiuskin teki; miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä?, ja
koetti säilyttää hyvät, niin, sydämelliset suhteet suuriin miehiin.
Hän innostui nopeasti aina haltioihinsa saakka, mutta voi myöskin,
jos hänen varpaillensa poljettiin, kauhistavasti häväistä, ja
tuollainen Ciceron häväistyspuhe oli vaikuttavampi ja peljätympi kuin
kaikki loan heitto ja poliittinen vihan vaahto, mitä me tilaisuuden
sattuessa näemme sanomalehdissämme. Stoalaista Catoa voi verrata
soukkaan sisämaanjärveen, jossa vesi seisoo liikkumatonna, jolla ei
ole laskuojaa ja joka lopulta kuivuu; Cicero muistutti suihkulähdettä,
joka valtavan korkealle ruiskuaa ja välkkyy monin värein, mutta lopuksi
kuitenkin tyhjään raukeaa, kuin olisi kaikki voimansa kuluttanut;
Caesar oli vuoripuro, joka päämäärätönnä eteenpäin syöksyy, kunnes
uomansa syväksi kaivertaa, muuttuu virraksi ja on kyllin voimakas
raskaimpiakin kuormia kantamaan.

Vuonna 63 esiintyy kolmen valtiomiehen välinen ero jyrkästi. Tuli
tunnetuksi, että haaksirikkoutuneiden roomalaisten aatelismiesten
ja onnenritarien salaliitto valtavan laajalti kaivoi miinojansa
yhteiskunnan alle: Catilinan salaliitto. Tuska, kuolemankauhu, mitä
kaamein mieliala levisi; nähtiin jo Rooma joka taholla liekkien
vallassa, rikkaita teurastettavan, ryöstettävän. Catilina, kaikkien
rappeutuneiden rikollisten esikuva, hirmuinen Catilina, oli etunenässä.
Iulius Caesarkin näyttää siitä tienneen; mutta Caesar vaikeni;
hän antoi asiain mennä menojaan. Vähäisen sekasortoa Roomassa ei
haitannut. Juuri silloin Cicero oli konsulina, ja Cicero se paljasti
vaarallisen salaisuuden. Monta salaliittolaista saatiin heti kiinni,
ja nyt oli kysymys: mitä näille ihmisille piti tehdä. Caesar nousi
senaatissa vallan levollisena puhumaan ja neuvoi, että heidän juttunsa
oli suoritettava säännöllisellä tavalla, s.o. heille oli kaikissa
tapauksissa suotava puolustautumistilaisuus. Niin vaati oikeus. Cicero
sitävastoin vaati hetipikaista mestausta. Cato yhtyi häneen. Ja niin
tuli tulokseksi, että Cicero persoonallisesti vei rikokselliset halki
kansanjoukkojen poikki kadun tyrmään, jossa heidät heti kaikkityyni
kuristettiin. Illalla suuri juhlavalaistus, naisia katoilla. Se
oli Ciceron suurin riemupäivä. Mutta hänen ja Caton täytyi pian
raskaasti kärsiä tästä kiirehtimisestänsä. Cicero toimi tuskan ja
raivon vallassa, Cato siveellisestä kiihkosta, Caesar raittiina
reaalipolitikkona.

Huolimatta kaikesta: Caesar ei merkinnyt Roomassa tähän asti paljoa
enemmän kuin kelpo Cicero. Silloin tuli käänne. Pompeius, suuri
voittaja, oli palannut Idästä. Vuonna 59 Caesar hankki itsellensä
Pompeiuksen luottamuksen ja läheisen ystävyyden, voitti hänet
toivomuksillensa ja suunnitelmillensa. Vasta suuren Pompeiuksen avulla,
hänen, arvonsa nojassa, onnistui Caesarin lopulta päästä varmasti
jaloilleen ja omin toimin sitten laajalle kätensä kuroittaa: niinkuin
kotka, joka häkistä kohti aurinkoa lentää ja saalista etsii. Hän oli
vihdoinkin oma itsensä. Molemmat miehet, kolmantena rikas Crassus,
solmivat v. 59 kolmiliiton, laadultaan sangen arkaluontoisen; sillä
ei ollut lainkaan virallista pätevyyttä. Mutta maailma tunsi painon
hetikohta. Demogogeista rohkein oli tehnyt liiton rahamahdin ja
suurimman soturin kanssa: jokainen muu tahto oli nyt hervautettu;
senaatti lysähti kokoon.

Vuodesta 59 alkaa siis oikeastaan jo yksinvalta, mutta kolmipäinen.
Tällöin on sangen merkillistä, että noin kolmisen vuotta senjälkeen
Cicero julkaisi kirjoituksensa _De republica_, missä hän, luodessaan
silmäyksen Scipioihin, itse nimikään vaatii yksinvaltaa. Tällä Ciceron
kirjoituksella valmistettiin silloin maa-alaa keisarikunnalle.
Cicero, senaattori, tunnustaa siinä, että aika nyt tarvitsee yhden
ainoan valtaa; mutta tämän ainoan ei luonnollisestikaan tule hallita
itsevaltiaana, vaan korkean senaatin ja vanhan tavan mukaisen Campuksen
kansankokouksen vapaasti myötävaikuttaessa. Se oli tulevaisuuden
ohjelma, perustuslaillisen kuninkuuden ihanne. Kysymys oli vain siitä,
kuka kolmesta miehestä tämän ohjelman tahtoisi toteuttaa.

Mikä oli Caesarin suunnitelma! Todistettavasti silloin ainoastaan
sotilaallinen päällikönasema. Pompeius itse hankkii hänelle
Gallian hallinnon, tehtävän valloittaa Gallian. Pompeius laski
valtakunnanmiekan kädestänsä ja antoi sen Caesarille. Hän tahtoi
kolmikymmenvuotisten sotaisten saavutusten jälkeen levätä ja ajatteli:
nuorempi ensiksi!

Silloin ei ymmärretty Gallialla ainoastaan nykyistä Ranskaa, vaan
myöskin Pohjois-Italian rikasta tasankoa Milanoineen ja Comojärvineen.
Tämä Pohjois-Italia ja kaistale Etelä-Ranskaa, Provence, olivat
jo aikoja olleet Rooman käsissä; mutta muiden vapaiden Gallian
kansojen tunsi Italia yhäkin itseänsä uhkaavan. Kaukonäköinen
Mithridates oli liittoutunut näiden gallialaisten kanssa, yllyttänyt
heitä Roomaa vastaan. Vihdoinkin piti Italia turvata pohjoista
vastaan. Gallialaissota oli siis Mithridateen sodan jatkoa tai sen
seurausilmiö. Monet toivoivat, että Caesar saisi siinä surmansa.
Sillä ajateltiin, että vapaat gallialaiset pitkine, leikkaamattomine
hiusharjoineen olivat yhä vieläkin samallaisia villejä paholaisia kuin
ne gallialaiset, jotka kerran Brennuksen johdolla olivat valloittaneet
Rooman.

Mutta Caesarissa heräsi yhtäkkiä suuri sotapäällikkö. Hän ei ollut
suotta Mariuksen voittopatsaita jälleen pystyttänyt. Marius oli kerran
Etelä-Ranskassa tuhonnut teutonit; sillä oli Caesarille ura osoitettu.
Mutta päävaikuttimena oli, että hän toivoi mittaamatonta saalista.
Kultaa, kultaa! Ranska oli jo silloin suunnattoman rikas maa. Koko
Rooma toivoi, kuten hänkin, jättiläisryöstöä ja saalista. Tarvitsi vain
se siepata.

Oli vuosi 58, Caesar 41 vuoden vanha. Hän majaili aluksi Genevessä,
sekaantui taitavasti Gallian maakuntain poliittisiin selkkauksiin,
esittäen suojelijan osaa, ja valtasi ja otti haltuunsa eripuraisen
ja senvuoksi jokseenkin suojattoman maan pian aina Belgiaan,
Bretagneen ja Normandiaan saakka. Onneksi tulivat silloin kauhistavat
germaanitkin yli Rheinin, ihanan uhmaileva kuningas Ariovistus.
Ensimäistä kertaa sukeltaa silloin esiin sana "germaanit". Heittämällä
nämä germaanit takaisin Rheinin toiselle puolen Caesar osoittautuu
kukistamiensa gallialaisten suojaksi ja turvaksi. Vuonna 55 on
oikeastaan jo kaikki valmista. Roomassa toimeenpantiin jo vuonna 56
kaksikymmenpäiväinen uskonnollinen kiitosjuhla: niin peloissaan oli
oltu gallialaisten vuoksi. Caesar koetti viedä voiton itsestänsä.
Hän kulki Bonnin seutuvilla rohkeasti yli Rheinin ja menipä vielä
Englantiinkin. Englannissa hän toivoi löytävänsä jalohelmiä, joihin
hän oli niin mieltynyt. Mutta hänen täytyi palata takaisin. Nämä
yritykset jäivät tuloksettomiksi. Mutta ne olivat muistettavia;
sillä Caesar osoitti maailmalle, että mahtavan Rheinin yli toki
voitaisiin silta tehdä (johon hän luonnollisesti käytti kreikkalaisia
teknikoitansa), ja avaamalla Britannian hän laajensi maantieteilijäin
näköpiiriä; hän ikäänkuin suurensi Eurooppaa. Mutta silloin vasta
alkoivat vaarallisimmat taistelut, varsinkin Auvergnessa. Koko Gallia
nousi uudestaan, epätoivontaistelu; Vercingetorix oli nimeltänsä
Caesarin suuri vastustaja. Tämä tapahtui vv. 54--51. Mutta Caesar
voitti lopullisesti (ihmeteltävä oli varsinkin Gergovian korkean
vuorilinnoituksen, lähellä Clermontia, valtaaminen), ja maa oli
ainaiseksi nujerrettu; se ei ole koskaan tai korkeintaan vain
kerran vielä koettanut vallan toisissa olosuhteissa jälleen päästä
itsenäiseksi. Niin, Gallia romaanilaistui ihmeteltävän nopeasti ja tuli
samalla yhdeksi tärkeimpiä sivistyksen kannattajia. Sillä Ranska se
pääasiallisesti on meille pelastanut roomalaisen kultuurin keskiajan
aalloista. Senvuoksi Ranska vielä nytkin juhlii Iulius Caesaria
kantaisänänsä ja olemuksensa perustan laskijana.

Caesarin sotapäällikkötaitoa ovat kaikki pätevät asianymmärtäjät
ihailleet. Hän on sen tehnyt meille mahdolliseksi, hän kun on itse
kuvaillut gallialaissotaansa, ja hänen klassillista sotakertomustansa
luetaan nykypäivinä kaikissa korkeammissa kouluissa. Mutta sotataidon
lisäksi tuli hänen persoonallinen olemuksensa: päättäväisyys,
hämmästyttävä nopeus, fyysillinen rohkeus. Gallialaiseksi pukeutuneena
hän hiipii vieraassa maassa aivan yksinänsä, hän, ylipäällikkö,
vihollistensa, germaanien joukkojen keskitse. Ja hänen rientomarssinsa!
Matkoilla hän saavuttaa omat pikalähettinsä. Sata peninkulmaa[59] 24
tunnissa. Hän nukkui vyöryvissä vaunuissa tai kantotuolissa, aina.
vierellänsä kirjuri, jolle hän saneli (usein salakirjainkirjeitä);
takana istuivat henkivartijat. Mutta marssittaessa hän astui, kuten
Marius, itse jalkaisin joukkojensa edellä; jos joki tuli tielle, hän
ui sen poikki. Jos sotamiehet pakenivat, hän karkasi heidän kurkkuunsa
ja kuristi heitä, kunnes he palasivat taisteluun. Mutta yhtäkaikki hän
oli legioonainsa epäjumala. Ne uhrasivat itsensä hänen edestänsä. Mutta
hän ei puhutellutkaan heitä noin vain "sotamiehiksi", vaan tovereiksi,
aseveikoiksi. Kun voitto oli ratkaistu, hän antoi mielellään heidän
majoissa oltaessa kelpolailla mässäillä ja siroitteli heille rahaa.
Kun kerran eräs legioona nousi kapinaan, hän karjui heille: "Te
poroporvarit!" "Te quiritit!"; silloin he heti jo nöyrtyivät.

Ei kansansuosiota, jota Caesar demagogina Rooman kaduilla
kahdenkymmenen vuoden ajan oli kosiskellut, hänen ollut kiittäminen
siitä kuninkaallisesta asemasta, jonka hän lopulta voitti, vaan
sotajoukkoansa, jonka hän itsellensä Galliassa kymmenenä sotavuonna
oli koonnut. Sotajoukko hänen kädessänsä oli kuin teräsmiekka, joka ei
koskaan taittunut.

Mitä piti nyt tapahtua! Crassus, rahamies, oli vuonna 53 saanut
surkeasti surmansa Idässä, taistelussa parthialaisia vastaan. Caesar
näki nyt ainoastaan Pompeiuksen vierellänsä. Onko Caesar nyt todella
suunnitellut tuhota Pompeiuksen ja hänen ruumiinsa yli itse puolestansa
järjestää maailman yksinvallan? Se ei ole totta. Asianlaita on näin.
Caesar tahtoi päästä konsuliksi vuodeksi 49. Valituttamistansa
varten hänen täytyi persoonallisesti tulla Roomaan. Mutta jos hän
tuli Roomaan, hän oli turvaton ilman sotajoukkoansa; hän tiesi, että
hänet siellä asetettaisiin syytteeseen, sillä häntä voitiin moittia
monesta laittomasta toimenpiteestä. Hän oli koroittanut legioonainsa
luvun kuudesta kahdeksaan, sitten kymmeneen, oli antanut Rooman
kansasalaisoikeudet cisalpinilais-gallialaisille. Caesar vaati siis
saada hakea konsulinvirkaa _in absentia_. Senaatti hylkää tämän
jyrkästi ja vaatii, että Caesarin on ensiksi päästettävä sotajoukkonsa
hajalle. Caesar on todellakin siihen valmis, hän on erittäin
myöntyväinen ja asettaa vain ehdoksi, että Pompeiuskin hajoittaisi
legioonansa. Se oli kohtuullinen vaatimus. Caesar on siis tahtonut
kaikin mokomin rauhallista selvittelyä Pompeiuksen kanssa. Pompeius
aikaansai yhteentörmäyksen; hän puolestansa kieltäytyi luopumasta
joukoistansa, jotka muutoin olivat aivan hajallansa.

Siten oli asetettu Caesarin valittavaksi joko alistua tai taistella.

Jos Pompeius olisi antanut myöten, olisi mahdollisesti syntynyt
kahdenmiehenvalta, dyarkia, jollaisen Rooma myöhemmin Antoniuksen
ja Octavianuksen, Vespasianuksen ja Tituksen, Marcus Aureliuksen ja
Veruksen aikoina tosiaankin on nähnyt; varsinkin Diocletianuksen
ajoista vakiutui vallan jako. Sittenkin vielä, kun sota oli jo
käynnissä ja Pompeius aikeissa siirtää ratkaisun Epeirokseen, on Caesar
vielä kerran tarjonnut hänelle sopimusta ja sovintoa. Mutta Pompeius
uhmaili; se ei ollut vain kateutta,[60] se oli myöskin periaatteellista
vastakkaisuutta; Pompeius puolusti senaatin itsenäisyyttä, Caesar
tahtoi tehdä senaatin palvelijaksensa.

Caesar panee kaikki voimat liikkeelle saadakseen maailmassa mielialan
itsellensä suotuisaksi; ennen kaikkea suunnattomilla lahjoilla, joita
meni valtakunnan kaikkiin osiin. Siihen sijaan että Pompeius aikoinansa
oli velvollisuuden mukaisesti jättänyt valtiokassaan aasialaissodista
tuoniansa sotasaaliin, Caesar käytti gallialaissaaliinsa, joka samoin
oli suunnaton (sillä hän oli ahnaasti ryöstänyt maan kaikki temppelit
ja kaupungit), puoluelaisten hankkimiseen lahjoilla, joita hän heitteli
ympärillensä. Hänelle oli yhdentekevää: kurjimmillekin olioille hän
runsaasti jakeli rahaa ja kunniapaikkoja, jos he vain olivat hänelle
mieliksi. Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin
ainoatakaan säädyllistä ihmistä; kunnianarvoisa Labienus luopui silloin
hänestä Pompeiuksen puolelle.

Rajana Gallian maakunnan ja Italian välillä oli Rubico puro. Kukaan
ei huomannut, miten Caesar siirsi kohorttinsa aina tälle rajalle
saakka; syrjäteitä hän itse aivan huomaamattomana sinne saapui.
Sitten hän pysähtyi. Mitä Caesar on miettinyt siellä Rubicon rannalla
-- jo vanhalla ajalla oli mieluisana aine-aiheena sen kysymyksen
selvitteleminen. Hänen väkensä kulki yli puron. Silloin hän lausui nuo
kohtalokkaat sanat: arpa on heitetty, repi vaatteensa ja kyynelsilmin
rukoili sotamiehiänsä olemaan nytkin hänelle uskollisia.

Tuskin hän oli kulkenut yli rajan, kuin äkillinen pelästys vavahti
halki maan. Pelastakoon itsensä ken voi! Roomassa itsessänsä lennähti
kaikki hajalle. Eivät edes rahojansa ihmiset ottaneet mukaansa. Ei
tiedetty, että Caesar, rohkeana kuten aina, oli lähettänyt edellä
vain pari sataa miestä, ja luultiin, että toinen Sulla oli tulossa.
Ja tosiaankin: nyt paljastui Sulla Caesarissa, kun hän tämän
vallananastajan esikuvaa seuraten läheni vaikuttaakseen pääkaupungin
käsiinsä; Pompeius oli elämänsä ajan pysynyt Mariuksen kannalla, joka
ei koskaan tarkoittanut vallananastusta. Ja sekasorto alkoi. Maailma
näytti keikahtavan nurin.

Ei suurenmoisempaa, kuin Caesarin varmuus päämäärästään siinä
maailmansodassa, joka seurasi; kuuluisa on se kuvaus, jonka runoilijat
ovat maalailleet: miten hän tahtoo yli Adrianmeren noutaa jäljelle
jääneet legioonansa. Hirmumyrsky pieksää avointa merta ja satamansuuta:
yksinään ja tuntemattomana hän heittäytyy kalastajaruuheen. Pursimies
vapisee myrskyssä ja tahtoo kääntyä takaisin; Caesar sanoo hänelle:
"Ole rohkea; sinä kuljetat Caesaria ja hänen onneansa."

Oli vuosi 48. Kun vastoin kaikkea odotusta Pompeius Egyptissä
murhattiin, huomasi Caesar äkkiä olevansa yksin vallan huipulla.
Maailma makasi yhtäkkiä hänen jaloissansa: suunnaton saavutus,
joka epäilemättä oli hänelle yllätys. Mutta empimättä ja kasvavin
vallanhaluin hän heti tavoittelee kruunua. Ei missään edeltäpäin tehtyä
suunnitelmaa. Kaiken senkin, mitä seuraa, hän suorittaa välittömästi,
mielijohteesta.

Egyptissä eli nuori Kleopatra kuningatar, naisista lumoavin: hän
oli juuri päässyt 21-vuotiaaksi, mutta eräs vihamielinen puolue oli
karkoittanut hänet Aleksandreiasta ja hänen omasta palatsistansa.
Caesar asettuu asumaan hänen palatsiinsa ja tuottaa sitten salaa
kuninkaallisen naisen luoksensa. Kleopatra ryömii patjapeittoon,
kerrotaan, mutta se oli liian pieni; hänen päänsä pisti esiin;
hänen täytyi kyyristyä kokoon; sitten nyöritettiin säkki kiinni,
ja niin hänet tuotiin Caesarin luo. Kleopatra jäi hänen luoksensa;
kiemailullansa hän valtasi Caesarin täydellisesti, ja hänen
rakkautensa sai tämän unohtamaan juhlissa ja kemuissa ja satumaisilla
Niilinmatkoilla ajan ja paikan, menneisyyden ja tulevaisuuden:
hekuman hurmaa ja nautinnoilla kyllästettyä lepoa kymmenvuotisten
sotarasitusten jälkeen, joita hän oli kestänyt. "Kuningas" Caesar oli
löytänyt kuningattarensa.

Silloin nousi Aleksandreian kaupunki Caesaria vastaan. Verinen
katutaistelu; Caesaria itseään piiritetään Kleopatran palatsissa ja hän
pelastuu hädin tuskin. Satamarakennukset hänen täytyy pistää palamaan.
Eräässä merikahakassa hän hyppää, päästäkseen ylivoiman käsistä, mereen
ja ui ihmeteltävän kestävästi rannalle saakka, ja hän ui vain oikealla
kädellä; sillä vasemmassansa hän piti vedestä ylhäällä asiakirjoja,
jotka hän tahtoi pelastaa.

Tämä vaarallinen seikkailu muistutti häntä vihdoin hänen
velvollisuuksistansa, ja hän täydensi nyt valtakunnan kukistamisen
tarmokkailla sodilla Pontoksessa. Afrikassa, Espanjassa; sotia,
jotka veivät hänet halki kolmen maanosan. Helpoin oli sota
Pontoksessa Vähässä Aasiassa Mithridateen poikaa Pharnakesta vastaan:
viisipäiväinen sotilaskävelyretki, jolta on peräisin tuo kuuluisa
voitonilmoitus: _veni, vidi, vici_, joka lyhyydessään vaikuttaa
sähkösanomalta. Vaikein sitävastoin oli kamppailu Espanjassa, missä
Pompeiuksen molemmat uljaat pojat olivat häntä vastassa.

Vihdoin, vuonna 45, oli valtakunnassa rauha viisivuotisen
kansalaissodan jälkeen. Caesar asettuu nyt lopultakin Roomaan.
Rauha maassa! Molemmin puolin oli tarkoin vältetty oikeusmurhia;
ei murha, ainoastaan kunniakas soturinkuolema oli tehnyt puhdasta
kansalaisten keskuudessa, ja sovinnon aikaansaanti voitetun puolueen
kanssa ei näyttänyt siis mahdottomalta. Maassa rauha ja ihmisillä
hyvä tahto! Niin ei ollut laita. Vain viisi kuukautta oli Caesarilla
enää elettävänä. Ensiksi hän järjesti kansalle mitä uhkeimmat
triumfileikit, näissä myös miekkailunäytöksiä; hän oli mieltynyt
varsinkin kiihoittaviin gladiaattoritaisteluihin ja hänellä itsellänsä
oli suuria miekkailijakouluja Capuassa. Sitten hän alkoi hallituksensa.
Mutta sivistyneet piirit katsoivat häneen oudoksuen, ja Rooma rypisti
otsaansa.

Ihmeteltävää toimeliaisuutta ja asiantuntemusta osoittaen hän
julkaisi koko joukon hyödyllisiä lakeja. Uudistus, joka lankee jo
aikaisemmalle ajalle (vuodelle 59), oli pikakirjoituksen käytäntöön
saattaminen; hän pani käytäntöön senaatissa pikakirjoituspöytäkirjat.
Myöskin sanomalehtilaitoksen hän on Roomassa luonut, ja roomalaisella
oli siis siitälähtien päivälehtensä yhtähyvin kuin meilläkin.
Suurinta oli kuitenkin juliaanisen kalenterin käytäntöönottaminen
(vuonna 46), joka nytkin vielä on voimassa Venäjällä. Ajanlaskussa
vallitsi Roomassa ajoittain mitä hurjin sekamelska, niin että
täytyi kokonaisia kuukausia pistää väliin. Vasta Caesarin ajoista
on tammikuun ensimäinen päivä vuodenalku, aikaisemmin ensimäinen
päivä maaliskuuta. Lait, joita hän edelleen julkaisi, koskivat
oikeudenkäyttöä ja provinssien hallintoa, siirtokuntia; juuri
provinssit ovat saaneet kokea hänen erityistä huolenpitoansa. Niinpä
hän rakensi Korinthoksenkin uudestaan.[61] Rooman työtöntä rahvasta
hän koetti osittain johdattaa pikkukaupunkeihin, muutoin hankkia
sille työtilaisuutta. Niinkuin seuraava aika opetti, se oli turhaa
huolenpitoa. Suuremmat vielä kuin nämä jokseenkin keskinäistä yhteyttä
vailla olevat säännökset olivat hänen suunnitelmansa, jotka jäivät
toteuttamatta: Rooman kaupungin uudestirakentaminen, ympäristön soiden
kuivaus, teattereita, kirjastoja. Mutta se, mitä kaikki vartosi,
jäi tapahtumatta: sovinto senaatin kanssa. Itsensä Caesar valitutti
kansantribuuniksi elinajakseen; se oli enemmän, kuin mitä Gracchus
oli tahtonut. Konsulinvirankin hän annatti itsellensä useammiksi
vuosiksi; se oli ollut Mariuksen ihanne. Mutta diktaattorinvaltaakin
hän vaati elinkaudekseen, ja siinä oli peittelemätönnä edesvastuuton
yksinvalta, tyrannivalta.[62] Tosiasiallisesti sennaatilta oli valta
viety, kansankokoukselta sen täysivaltaiset oikeudet ryöstetty.
Hyväksyttävissä olevaa hallitusmuotoa hän ei ajatellutkaan antaa. Vielä
olisi ollut aikaa sen tapahtua. Sen sijaan hän ajatteli uutta sotaa;
nähtiin, että hän jo jälleen varusteli Persiaa vastaan, parthialaisia
vastaan. Ja pettymys, suuttumus kasvoi. Että Mamurran tapaisia roistoja
suosittiin, että muulinajaja ja välittäjä Ventidius Bassus toimitettiin
konsuliksi, sellaiseen oli jo totuttu. Mutta pahempaa oli, että
Kleopatra tuli Roomaan. Egyptin kuningatar komeili tasavaltalaisessa
kaupungissa, ja Caesar oli hänet kutsunut; Caesar osoitti hänelle
kunnioitustansa.

Niin, olipa hänellä Kleopatran kanssa poikakin, jota kutsuttiin
nimellä "Kaisarion" (pienoiskeisari, pikku keisari). Venuksen
temppelin edustalla, jonka Caesar rakensi, hän juhlamenoin otti
vastaan senaattorit eikä noussut valtaistuimeltaan, kun he tulivat. Se
oli egyptiläistä kuningasten tapaa, ja se tunnettiin loukkaukseksi,
häväistykseksi, häpeäksi.

Mutta Caesar tunsi itsensä täysin turvalliseksi. Kaikki Pompeiuksen
kannattajat hän oli armahtanut, niin, antanut heille virkoja, ei
säästellyt lahjoja; hän oli Pompeiuksen kaadetut patsaat jälleen
pystyttänyt. Hän kuvitteli yhtämittaisella rakastettavaisuudella
todellakin sovittaneensa kaunaa kantavat miehet:[63] ikäänkuin siihen
olisi kylliksi raha ja hyvät sanat. Hänen aivonsa olivat huumauksissa,
hänen ihmistuntemuksensa oli jättänyt hänet kokonaan. Niin usein kuin
hän kadulle astui, hän kuuli roskaväen ilonpurkauksia, kuvaamatonta
riemua. Se tyydytti häntä. Hän tunsi vain oman suuruutensa. Ei mikään
ole kuvaavampaa, kuin että hän nyt antoi Roomassa itseänsä jumalana
kunnioittaa, rakentaa itsellensä alttareita; tämänkin hän oli oppinut
Egyptissä. Kukaan roomalainen ei ollut sitä tehnyt ennen häntä. Hän oli
menettänyt oikean arvioinnin itseensä sekä ihmisiin nähden.

Vuosi 44 oli tullut. Silloin hänen nuori ihailijansa Marcus Antonius
tarjosi hänelle Lupercalia-juhlissa helmikuussa kaiken kansan
nähden kuningaskruunua. Se oli edeltäpäin sovittu näytelmä; myöskin
palkatuista käsientaputtajista oli huolta pidetty. Kruununa oli
valkoinen side, johon oli palmikoitu lehtiä. Käsientaputtajat huusivat
suosiotansa, mutta kansa vaikeni; odoteltiin: kansa vaikeni yhä ja
pysyi mykkänä. Silloin Caesar luopui; hän kieltäytyi ottamasta kruunua.
Mutta vaikutus ei ollut suotuisa.

Jo noin viisitoista vuotta aikaisemmin, kun Pompeius oli vallassa,
oli Roomassa tehty salaliitto; silloin tahdottiin Pompeius pistää
kuoliaaksi senaatin istunnossa.[64] Nyt muodostui salaliitto Caesaria
vastaan, ja se oli vakavampi ja vaarallisempi. Siihen kuului yli
kuusikymmentä senaattoria, osittain jalosyntyisimpiä, eteviä,
henkeviä miehiä, joukossa Brutuskin, filosofi, Ciceron nuori ystävä,
Caton sisaren poika, Brutus, tuon viisaan Servilian poika, jonka
likeinen perheystävä Caesar oli ollut. Brutus oli praetorina; hänen
virkaistuimensa oli oikeussalissa; eräänä päivänä hän löysi tuolistansa
kirjoituksen: "Brutus, nukutko sinä!"

Teon päiväksi oli määrätty _Idus Martiae_, maaliskuun 15 päivä.
Kaikenlaiset pahat ennemerkit varoittivat valtiasta. Mutta hän halveksi
niitä. Caesar osoitti alati halveksimistansa kaikkea taikauskoa
kohtaan. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän, kun hän matkusti ja
nousi vaunuihin, tällöin kolmeen kertaan lausui erään loitsuluvun.
Tämä johtui siitä, että kerran hänen ajaessaan oli tapahtunut
yhteentörmäys, jolloin vaunut olivat särkyneet.[65] Nyt tapahtui, että
maaliskuun 15:nnen edellisenä päivänä peukalolintu, jota sanottiin
"pikku kuninkaaksi", lensi senaatinsaliin ja toiset linnut sen siellä
kuoliaaksi hakkasivat. Mikä ennemerkki! Pahempaa vielä, että Calpurnia,
hänen puolisonsa, viimeisenä yönä näki unta, että Caesar kuoli hänen
helmaansa.

Aamulla Caesar tunsi itsensä pahoinvoivaksi (hän sairasteli nyt usein)
ja Calpurnian hartaista pyynnöistä, vakavasti epäröi mennä senaatin
istuntoon, jonka hän itse oli määrännyt. Senaatti oli jo koolla;
murhaajat odottivat häntä kauan, turhaan. Kalpea kauhu valtasi heidät.
Jos teko ei tänään onnistunut, täytyi kaiken tulla ilmi. Oli noin kello
11 aamupäivällä; odotus kävi sietämättömäksi. Yksi senaattoreista
lähetettiin Caesaria noutamaan. Silloin Caesar teki päätöksen; hän tuli
todellakin. Kädessään hän piti juuri saapunutta kirjettä, jonka oli
määrä paljastaa hänelle koko murhatuuma. Mutta hän lykkäsi tuonnemmaksi
sen avaamisen. Matkalla Caesar huomasi ennustajan (_haruspex_), joka
häntä äskettäin oli varoittanut maaliskuun Idus päivästä. Caesar,
huudahti hänelle nauraen: "Tänäänhän on Idus, ja minä elän vielä!"
Toinen vastasi vakavasti: "Idus on tullut, mutta ei vielä mennyt."

Istuntosalin edustalla tapasi Caesar uhripalvelijat, jotka olivat jo
teurastaneet eläimet; hän tahtoi ensin uhrata ennen istuntoa. Mutta
oli jo käynyt liian myöhäiseksi; hän jätti sen siis ja astui heti
saliin, jota kaunisti Pompeiuksen valtava kuvapatsas. Kaikki nousivat
ylös. Caesar istuutui, mutta senaattorit jäivät seisomaan, hänen
eteensä, hänen taaksensa. Eräs, nimeltään Tillius Cimber, heittäytyy
polvilleen ja rukoilee Caesarilta kiihkoisin sanoin veljellensä, joka
on maanpaossa, palaamislupaa ja rankaisun anteeksiantoa. Caesar epää
ja alkaa nuhdella häntä. Silloin Cimber tarrautuu molemmin käsin
hänen togaansa. Se oli sovittu murhatyöhön ryhtymisen merkki. Casca
tähtää iskun Caesarin kaulaan. "Mieletön ihminen, mitä sinä teet?"
Caesar huutaa ja torjuu iskua metallipiirtimellään. Se oli tehnyt
vain vähäisen haavan. Silloin kaikki paljastivat aseensa. Turhaan
hän yrittää nousta istuimeltaan. Mihin hän vain katsoo, välähtelee
tikareita, jotka osuvat häneen kaikkialle, kasvoihinkin, silmiin.
Brutus iskee aseensa hänen nivusiinsa. Caesar huoahti vain ja verhosi
päänsä; ei sanaakaan enemmän (sanat "sinäkin, Brutus poikani" eivät
ole totta); mutta jalkojensa ympärille hän vielä kuolinhetkellään
järjesteli vaippaansa, ettei makaisi siinä rumasti. Kaikki syöksähtivät
hajalleen. Yksinään mahtaja makasi tyhjässä salissa Pompeiuksen jalkain
juuressa, kaksikymmentäkolme haavaa ruumiissaan. Mutta vain yksi haava,
pisto rintaan, oli ollut kuolettava.[66]

Kun huuto: "Caesar kuollut" kajahti kaupungissa, ymmärrettiin vasta,
mitä oli tapahtunut. Kansan hurja raivo oli rajaton, rajaton murhaajien
neuvottomuus. Ruumis itse, jonka Marcus Antonius oli asettanut
paareille Forumille, näytti huutavan kostoa. Marcus Antonius tunsi
itsensä heti Caesarin perijäksi, kostajaksi.

Caesar itse ei ollut mitään aavistanut, ja voitokkaan miehen nerokas
suunnitelmattomuus osoittautui vielä hänen kuoltuansakin. Jos
oletamme, että hän olisi silloin kuollut luonnollisen kuoleman, että
sydänhalvaus olisi hänet pois temmannut, sama hirmuinen sekasorto
olisi silloin syntynyt, kuin mikä nyt syntyi. Sillä silloinkaan ei
kukaan olisi tiennyt, mistä nyt hallitseva valta olisi etsittävä.
Opettavaisinta on Ciceron käyttäytyminen, joka heti kohta asettui
Caesarin murhaajain puolelle. Cicero, joka kumminkin kirjoituksessaan
_De republica_ oli suositellut yksinvaltaista hallitusmuotoa, hyväksyi
Caesarin tieltä raivaamisen, hän hylkäsi Iulius Caesarin. Se on: hän
ja senaatin ymmärtäväiset jäsenet tahtoivat tosin monarkista valtiota,
mutta tasapainossa kolme valtaa: hallitseva presidentti, ylähuone
ja kansankokous. Se oli nähtävästi jo ollut Scipioiden ihanne, eikä
Caesar, vaan Pompeius oli sen vuonna 52 lyhyeksi aikaa toteuttanut.
Kaikki senaatinpuolueen toiveet olivat sen vuoksi kansalaissodassa
kiinnittyneet Pompeiukseen. Nyt uhkasi Marcus Antonius. Kysymyksessä
oli, pysyisikö valtava Marcus Antonius voittajana vai tulisiko vielä
joku toinen, jonka onnistui perustaa lopullinen keisarivalta, mikä
kaikki puolueet sovitti.



MARCUS ANTONIUS


Vapaan Rooman tasavallan aika on lopussa. Me tulemme nyt yksinvallan
aikaan. Keisarikausi alkaa, valtavien Caesarien aikakausi, jotka, niin
siveellisesti rappiolla ja jumalanjättämiä kuin he usein olivatkin,
kuitenkin ympäröivät itsensä jumaluuden pyhäinkehällä: rajattomasti
niinkuin kohtalo itse he tahtoivat maailmaa hallita; mutta he olivat
enimmäkseen myöskin oikukkaita kuin kohtalo. Ensimäisen senlaatuisen
suuren tyypin Rooma näyttää meille Marcus Antoniuksessa.

Niin köyhä kuin keisariaika sittemmin oli merkitsevistä miehistä,
niin rikas heistä oli Kristuksen syntymän edellisen vuosisadan Rooma.
Luokaamme vain heti Mariuksesta ja Sullasta alkaen silmäys nimiin
Sertorius, Lucullus, Pompeius, Caesar, Crassus, Cato, Cicero, Brutus
ja Cassius, siihen lisäksi Marcus Antonius ja Octavianus: maksaisi
vaivan muotokuvata jokainen näistä. Minä rajoitun tässä jatkaessani
molempiin suuriin yksinvallasta kilpaileviin: Marcus Antoniukseen ja
Octavianukseen.

Antoniuksesta ei puhuta yleensä suosiollisesti; syy on lähteissä.
Kuvaukset vanhalta ajalta ovat peräisin enimmältä osalta tai yksinomaan
hänelle vihamielisestä puolueesta. Marcus Antoniukselle itsellensä oli
samantekevää, mitä hänestä puhuttiin, eikä hän huolehtinut itsellensä
elämäkerrankirjoittajaa tai menettelynsä puolustajaa.[67] Hän hallitsi
Idässä, ja Rooman kynäilijät olivat hänestä kaukana: velvollisuus on
ottaa tämä seikka huomioon.

Hän oli Iulius Caesarin etevin oppilas, ajoittain hänen oikea kätensä;
hän oli Caesarin hengen ja hänen suunnitelmiensa varsinainen perijä;
hän on ensimäkien kauhistuttava tulos Caesarin luomasta tilasta.
Hänen kohtalonsa näytelmä on kuin kuningastragedia, jota ei voi nähdä
järkkymättä. Sillä hänessä alkaa Roomassa ihmisten eläintämuistuttavan
määrätön "antaa mennä"-elämä, ihmisten, jotka kaikkivaltiaina, kun
mikään ei heitä estä, seuraavat jokaista voimakasta viettiänsä;
suuripiirteisiä, väkivaltaisia, kaiken pikkumaisen vastakohtia;
oman yli-inhimillisen aseman janoista pohjaannauttimista. Sullan
väkivaltaisuudenkin Antonius uusii, mutta ei sammakonkylmästi kuten
Sulla, ei, kuumaverisesti, elämänlämpöä uhkuen; häntä kauhistuttiin,
ja häntä rakastettiin yhtäkaikki. Hänellä oli suuria, sydämetvoittavia
ominaisuuksia, ja kun me katselemme häntä lopuksi hänen oman
intohimonsa kukistamana ja musertamana, niin valtaa meidät puhdas
traagillinen myötätunto, joka herää ainoastaan, missä on todellista
suuruutta. Tämän on Shakespearekin täysin tuntenut.

Hän on syntynyt vuonna 83 ja polveutui vanhasta hyvin kunnioitettavasta
perheestä. Hänen vanhempainsa kodissa vallitsi puhdas, jalo henki.
Mutta hänen isänsä kuoli varhain. Se on hänen ymmärtämiseksensä
hyvin tärkeätä tietää; sillä roomalaisessa kasvatuksessa oli isällä,
isän vallalla, tärkein ja korvaamaton merkitys. Isäpuoli Lentulus ei
menetettyä korvannut; Lentuluksen irstailut olivat maineessa. Niin
Antonius sitten vallan nuorena joutui irstaaseen, likeiseen ystävyyteen
nerokkaan Curion kanssa, joka laahasi häntä, herkkätuntoista ihmistä,
Rooman kaikissa paheiden pesissä. Viininhöyryä ja naisennaurua! Myöskin
usuttaja-demagogi Clodius, hillittömin kaikista demagogeista, sai
hänet valtoihinsa. Korvia myöten veloissa hän pelastautui Kreikkaan,
25 vuoden vanhana (syksyllä vuonna 58), velkaantunut ylioppilas, ja
harrastaa siellä urheilua kuin aito kreikkalainen, siihen lisäksi
välttämätöntä filosofiaa ja puhetaitoa. Sillä puhetaitoakin opittiin
koulumaisesti. Hänestä tuli vaikutuspuhuja, villi, niinkuin korskuva
ratsu. Hän herätti julkista huomiota jo loistavilla ruumiillisilla
suorituksillaan. Syyrian maaherra tekee hänet ratsuväen päälliköksi;
sillä Palestiinassa on sota. Antonius se siellä juutalaiset lyö,
kuningas Aristobuloksen vangiksi ottaa. Sitten oli rymäkkä Egyptissä
päin, missä oli valtaistuinriitoja; roomalaiset sekaantuivat. Nuori
Antonius valloittaa Pelusiumin kaupungin; vastustaja, kuningas
Arkhelaos, saa surmansa. Antonius hautaa hänet loistolla, osoittautuu
ylevämieliseksi ja urhoolliseksi. Siitä lähtien on hän tavallansa
sidottu Egyptin kuningaskuntaan; se on se maa, jossa hänen piti
kuoleman. Menestysten kruunaamana hän tulee Roomaan. Kaikkien huomio
kohdistuu häneen.

Sillävälin Curio (Scribonius Curio), hänen nuoruudenystävänsä, oli
luopunut Pompeiuksen puolueesta Caesarin puolelle: Caesarhan veti
kaikki luopiot puoleensa. Curion välityksellä tuli Antoniuksestakin
caesarilainen, ja hän otti heti osaa suuren sotapäällikön
viimeisiin Gallian sotaretkiin (vuosina 52--50). Tällä oli hänen
kohtalonsa määrätty. Suuriäänisesti ja rajusti hän taisteli
Caesarin asian puolesta. Niin, hän oikeastaan sysäsi Caesaria
eteenpäin kansalaissotaan. Antoniuksesta oli tehty kansantribuuni.
Kansantribuunina hän alussa vuotta 49 oli senaatissa ja luki
siellä ääneen Caesarin kirjeet, joita tahdottiin olla kuulematta.
Ne olivat Caesarin vaatimukset, jotka olivat kansalaissodan
valmistuksena. Keskustelun kestäessä vaati senaatti: Caesarin on
päästettävä sotajoukkonsa hajalle. Heti Marcus Antonius esittää
osuvan vastavaatimuksen, että Pompeius tekisi saman. Suuri suuttumus.
Antonius heitetään salista ulos: väkivallanteko tribuunille, jonka hän
tahallansa oli aiheuttanut. Orjaksi pukeutuneena hän vuokrakärryissä
pakenee Caesarin luo Rubico joelle, mielenosoituksellisesti, kuin
olisi tahdottu surmata hänet. Tämän Caesar otti viimeiseksi aiheekseen
todella alkaakseen taistelun. Antonius ikäänkuin sysäsi venheen, jossa
Caesar etsi kohtaloansa, virranvuolteeseen, joka sen edelleen tempasi.

Pompeius, vastustaja, lähtee Epeirokseen; Caesar itse kiiruhtaa ensin
Espanjaan. Antoniukselle Caesar antaa siksi aikaa ylipäällikkyyden
Roomassa ja Italiassa. Jo silloin Antonius oli toinen; jo silloin hän
tunsi olevansa lähinnä suurin valtakunnassa. Hän oli nyt 34 vuoden
vanha: ihana, valtava vartalo, jalo ja hyvinmuodostunut, säteilevän
leikkisä, jos hän ei ollut vihoissaan, leveä otsa, kotkannenä.
Taiteilijat, jotka mielellänsä häntä kuvasivat, vertasivat häntä
senvuoksi Herkuleeseen, ja aluksi hän piti myöskin partaa, vaikka se
oli muodille isku vasten kasvoja; sillä hän tahtoi olla Herkuleen
näköinen. Jos Caesar oli johtanut sukunsa Venuksesta, niin Antonius
vakuutti, Caesarin hyväoppisena oppilaana, polveutuvansa Herkuleesta.
Senvuoksi hän myöskin mielellänsä kulki Herkuleen tapaan karkeassa
puvussa, lyhyessä ihotakissa, joka ulottui vain reisille ja jätti
polvet paljaiksi, kupeella miekka, karkea, jäykkä viitta hartioilla.
Mutta Herkules oli ihanneolentona myöskin juomaveikko, aika viikari
ja hilpeä toveri, kepposten tekijä, kerskuja, meluisa ja naurava;
tätäkin Antonius osasi, kilisteli alhaisten sotamiesten kanssa
avoimella kadulla, asettui sotamiesten pöytään ja söi ja nieli; oikea
maalaissotamies. Eikä rakkausasioissakaan suinkaan leikin pilaaja;
hän auttoi mielellään niissä toisia ja oli vain hyvillään, jos häntä
itseänsä kiusoteltiin jollakin huonolla naikkosella. Lisäksi hän oli
suorastaan mielettömän antelias; hänellä oli käsi auki. Näin oli koko
hänen elämänsä ajan. Erästä ystäväänsä hän tahtoo auttaa miljoonalla
sestertillä; hänen kassanhoitajansa lukee rahat pöytään. Antonius on
olevinansa, kuin hän ei koskaan olisi nähnyt rahaläjää ja huudahtaa:
"Noin vähäkö se on? Tuonko pitäisi olla miljoona? Sitten anna hänelle
kaksi kertaa niin paljon."

Mutta kansalaissota kutsui häntä Epeirokseen, Makedoniaan. Tähän saakka
Labienus oli ollut Caesarin suurin alapäällikkö. Labienus oli mennyt
Pompeiuksen puolelle. Caesar näki nyt tarvitsevansa Antoniuksen apua.
Haluttaisi tietää, mitä Caesar ilman häntä olisi saanut aikaan?

Ensiksi oli saatava joukot yli Adrianmeren, jota Pompeiuksen armada
hallitsi. Caesarilla ei ollut sotalaivoja. Antonius uskalsi suorittaa
joukkojen kuljetuksen pienissä aluksissa keskellä hirmuista myrskyä,
vihollisen laivaston näkyvissä: suurenmoinen saavutus. Hänen
pähkinänkuorensa olivat jonkin aikaa myrskyltä turvassa rannikolla;
sillä aikaa tapahtui, että vihollisen sotakaleerit kaatuivat kumoon, ja
Antonius tuli paikalle ja ryösti hylyt. Sitten jouduttiin käsikähmään
Pompeiuksen itsensä kanssa. Monissa otteluissa, myöskin Pharsaloksen
taistelussa, oli Antonius voittajana Caesarin rinnalla.

Niinpä, kun Pompeius oli kuollut, kun Caesar Egyptissä vietti aikaansa
monissa riemuissa Kleopatran kanssa, siellä lopuksi hengestänsä
taistellakseen (48--47), Caesar uskoi toistamiseen Antoniukselle
Rooman ja Italian hallinnon. Caesar oli nyt diktaattori, valtiotahdon
ainoa haltija, Antonius oli hänen sijaisensa, milloin hän oli poissa
(_magister equitum_).

Silloin hänessä kuohahti. Ajateltakoon: oli Rooman yksinvallan
ensimäinen vuosi, 48--47, ja yksinvaltias Caesar itse oli kaukana;
Antonius oli Rooman varakuningas. Hän ikäänkuin ilosta hypähti.
Caesarkinhan eli nyt kevytmielisesti; niinpä myöskin hänen nuori
sijaisensa Roomassa toimeenpani orgioita, joita ei annettu hänelle
anteeksi, Ensiksi verinen taistelu Forumilla, syrjäyttääkseen
poliittisen vastustajan, Dolabellan. Muutoin: kuten muuten
rekryyttiensä kanssa hän nyt hauskasti kallistelee maljaa ilveilijäin,
nuorallatanssijain ja halvan näyttämöväen kanssa, on mukana heidän
sangen kysymyksenalaisissa häissänsä, juo välistä itsensä niin
täyteen, että hän Forumilla ylenantaa juuri kuin hänen pitäisi
puhua, mitä hänelle ei koskaan anteeksi annettu. Keskelle katua hän
pystyttää huvittelutelttansa, kulkee halki ahtaan Rooman, missä
muutoin jokainen liikkuu jalkaisin, leijonavaljakolla, majoittaa
huonoja ilotyttöjä ylhäisten naisten luo. Kaikkea tätä pahantahtoinen
Fama kertoo. Kuka tietää, miten paljon siinä on liioittelua? Mutta
hänen rakastettunsa nimi oli Kytheris: varmaan komea ihminen. Hän oli
ensimäinen näyttämösuuruus, ajan hienoin näyttelijätär, nainen, josta
juuri silloin Rooman arvossapidetyin runoilija lauloi sarjan rakkauden
elegioita. Antonius, vaikkakin naimisissa, näyttäytyi hänen kanssansa
julkisesti, ja seurauksena oli, että Kytheristä kunnioitettiin kuin
kuningatarta; kun hän hienossa kantotuolissaan kulki läpi kaupungin,
oli hänellä seurue suurempi kuin Antoniuksen äidillä.

Silloin Caesar muutamiksi lyhyiksi viikoiksi tuli Roomaan ja osoitti
suurelle suosikillensa kerrankin tyytymättömyyttänsä. Vaikkakin
Antoniuksella nyt oli täysi oikeus tulla konsuliksi, Caesar antoi
konsulinviran hänen sijastansa vanhemmalle kannattajallensa (Aemilius)
_Lepidukselle_. Mutta Antonius ei ollut siitä niin millänsäkään
ja osoittautui rohkeaksi ja jäykkäniskaiseksi. Kuolleen suuren
Pompeiuksen palatsin ja tilat irtaimistoineen Caesar takavarikoitsi
ja möi huutokaupalla. Antonius esiintyi ostajana, ja kun hän oli
kaiken ottanut haltuunsa, hän kieltäytyi maksamasta. Caesar antoi sen
hänelle jäädä. Antoniuksella oli saalis käsissään. Mutta sitten, kun
Caesar toistamiseen oli poissa Roomasta, tapahtui suuria. Antonius
oli tähän saakka ottanut avioliiton keveältä kannalta; nyt hän nai
mahtavan persoonallisuuden, Rooman historian ensimäisen ruhtinattaren,
_Fulvian_, ja hän joutui täydellisesti tämän valtaan. Kuriton mies oli
vihdoinkin löytänyt jonkun, joka piti häntä kurissa ja ajatteli hänen
puolestansa. Puhutaan aina vain tämän Fulvian kovista ominaisuuksista,
hänen komennushalustansa, mutta hänen on täytynyt olla myöskin kaunis,
lumoavainen. Roomattaret ovat nytkin vielä välistä kuin enkeleitä,
ja piru on pohjalla. Fulvia oli, kuten Antoniuskin, jo kaksi kertaa
ollut naimisissa, toisen kerran kansanjohtaja Clodiuksen kanssa,
joka oli kuollut noin kuusi vuotta aikaisemmin ja jonka kuolemaa
hän oli itkenyt täysiverisen italialaisnaisen intohimolla. Hän
oli yhäkin vielä nuori, noin 29 vuoden vanha, ja hän rakasti nyt
mahtavaa Antoniusta rakkaudella, joka sai tulensa kunnianhimosta.
Hän tahtoi nähdä hänet suurena, kaikkien yläpuolella. Miellyttävä on
näytös, missä meille kerrotaan Antoniuksen odottamaton paluu eräältä
matkalta. Vanha tapa oli, että matkalla olevat roomalaiset aviomiehet
päivää ennen lähettivät sanansaattajan ilmoittamaan vaimolle heidän
kotiintulostansa. Aina kepposiin halukas Antonius ajatteli tällä kertaa
tehdä toisin. Hän piti naamiaisista, pukeutui palvelijaksi, tuli
sitten yöllä taloonsa ja ilmoittautui seuraavana päivänä: hänellä oli
Fulvialle annettavana kirje Antoniukselta. Liikutettuna tämä kysyy:
"Elääkö Antonius!" Mies vaikenee ja ojentaa vain kirjeen hänelle. Kun
hän murtaa sinetin ja alkaa lukea, Antonius yllättää hänet suudelmilla.
Kelle ei olisi ilo nähdä rakastunutta miestä? Sellainen hän oli;
hänestä kerrottiin paljon senlaatuista.

Minun mielestäni Antoniuksessa on jotakin germaanin tapaista; hän oli
sellainen, jollaisiksi meille kuvaillaan keskiajan villejä saksalaisia
urhoja ja herttuoita: viinistä hehkuva, hullun hurja, ja kuitenkin
voitokas ja täydellinen sankari; järki kirkas, mutta mies vaikuttavain
naisten ohjattavissa kuin lapsi. Onnekseen hän nyt joutui Fulvian
käsiin, hänen onnettomuudeksensa vallitsi häntä myöhemmin Kleopatra.

Kun Caesar vuonna 45 palasi Espanjasta, hän oli Antoniukseen,
joka tuli häntä vastaan, täysin tyytyväinen ja aivan leppynyt
(tästä oli Antoniuksen kiitettävä Fulviaansa), antoi hänelle
kunniasijan vaunuissansa ja teki hänet konsuliksi, virkatoveriksensa
konsulinvirassa vuodeksi 44. Mutta kun erimielisyyttä syntyi -- asia
koski kunnianosoitusta Dolabellalle --, niin Caesar se myöntyä sai;
Antonius asettui mitä rohkeimmin häntä vastustamaan. Millaiseksi olisi
molempain miesten suhde vastaisuudessa kehittynyt? Silloin kaatuu
Caesar salamurhan uhrina senaattorien tikariniskuista. Oli tahdottu
Caesarin mukana murhata Antoniuskin. Mutta hänet säästettiin. Rooma
oli jähmettyneenä. Maailmanhistoria pidätti hengitystänsä kauhusta.
Peljättiin salaliittolaisia. Mitä he nyt aikoivat? Mitä he tekisivät?
Antonius ensiksi piiloutui. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja ympäröi
itsensä arabialaisella henkivartiojoukolla. Rooma oli hänet säästänyt:
sen piti nyt saada hallitsijansa. Ja _näytelmän toinen näytös alkoi_.

Viehättävää ja ihailtavaa on nähdä, miten Antonius, joka nyt oli
ainoa vuoden 44 konsuli, käytti hyväksensä tavatonta, vastinettansa
kaipaavaa uutta tilannetta. Maailma pyöri pyörteessä. Hän oli tyven
kohta pyörteessä. Mutta heti huomaa: Fulvia on hänen takanansa. Fulvia
oli rautainen kylkiluu hänen olentonsa painavassa, mutta horjuvassa
rakenteessa. -- Salaliittolaiset ovat peloissansa, majailevat
ylhäällä Capitoliumilla, eivät uskalla tulla koteihinsa. Mutta
alhaalla Forumilla kuohuu kamalasti. Kansa yhtyy joukkioiksi. Myöskin
sotamiehiä, Caesarin veteraaneja, virtaa joukoittain kaupunkiin.
Antonius luovii aluksi. Brutuksen ja Cassiuksen hän pyytää kohteliaasti
aterialle, kutsuu sitten senaatin kokoon, tekee senaatinpuolueelle
sen myönnytyksen, että Caesarin murhaajille ei tapahtuisi mitään
pahaa (tätä sanottiin yleiseksi anteeksiannoksi), mutta sai samalla
kertaa päätökseksi, että kaikki Caesarin säännökset pysyivät
voimassa, eivätkä ainoastaan ne, vaan myöskin kaikki säädökset, mitä
vielä Caesarin jälkeenjääneissä papereissa tavattaisiin. Se oli
mestaritemppu. Sillä Caesarin leski Calpurnia jätti hänelle kaiken
jälkeen jäämän; niin, myöskin Caesarin omaisuuden rahaisessa rahassa,
noin 15 miljoonaa Suomen markkaa, Antonius otti toistaiseksi itselleen,
aivan kuin hän olisi Caesarin perillinen. Sitten hän toimeenpani
aivan mielivaltaisesti koko joukon järjestelyjä, antoi esim. Sisilian
asukkaille Rooman kaupunkilaisen kansalaisoikeudet, josta kiitokseksi
sisilialaisten täytyi hänelle aimo lailla maksaa, ja väitti joka
kerran, että niin oli määrätty Caesarin papereissa. Ei kukaan voinut
sitä tarkastaa. Fulvia piti huolen, missä tarvittiin, todistuskappalten
väärentämisestä.

Mutta samalla Antonius alkoi varovaisesti luoda salaliittolaisille
vihamielistä mielialaa. Heti alussa hän julkaisi Caesarin testamentin.
Mutta testamentissa oli ensimäisenä lahjoitusmääräyksenä suunnaton
rahalahja Rooman kaupunkiväestölle (300 sestertiä mieheen), sitten
Caesar oli siellä perillisenänsä muistanut myöskin erästä murhaajaansa,
ja muita salaliittolaisia oli testamentissa muulla tavoin kunnioitettu.
Niin Caesar oli rakastanut niitä, jotka hänet surmasivat! Suuttumuksen
huuto kohosi yleisöstä. Ja nyt asetettiin paareille valtiaan ruumis.
Forum oli näytelmän näyttämönä. Lukemattomia veteraaneja tunkeutui
paikalle. Jo pysähtyi ruumissaatto, joka liikkui hitaasti, puhujalavan
edustalle. Siellä Antonius piti ruumispuheen mitä ovelimmin;[68]
ei julkisesti kiihoittavaan sävyyn, ei! Hän luki ainoastaan julki
kunniapäätöksen, jonka senaatti kerran itse oli julaissut täynnä
kunnioituksen vakuutuksia kuolleelle. Hän heitti vain kipinän, ja
jo leimahti kiihkon liekki kirkkaana ilmoille. Itsellensä Forumille
pinotaan nopeasti polttolava pöydistä ja penkeistä -- otettiin mitä
eteen sattui; sen päälle asetetaan kuollut. Liekit leimahtavat.
Savuun ja räiskinään sekaantuu väkijoukon ulvonta. Sotamiehet
heittävät, kuolleen kunniaksi, aseensa rovioon, siviili-ihmiset
viittojansa. Mutta sitten puhkesi meteli, alkoi ajojahti. Hyökätään
murhaajien taloihin. Vaivoin Antoniuksen onnistui torjua pahin. Mutta
kapina, kadun hirmuvalta, kesti viikkomääriä eikä loppunut. Silloin
salaliittolaiset pakenivat, poistuivat myöskin muut ylhäiset Roomasta.
Antonius näki olevansa yksin kaupungissa. Hänellä oli kaikki valta
käsissänsä. Valtiotoimien paino oli hänet tukahduttaa; mutta hänessä
vakiintui suunnitelma tulla myöskin Caesarin perijäksi, ei yksin hänen
kostajaksensa.

Silloin nousi odottamaton este. Caesar, jolla ei ollut laillisia
lapsia, oli testamenttinsa lisäkirjassa ottanut ottopojaksensa
sisarensa tyttärenpojan _Octaviuksen_, ja tämä poika Octavius ilmestyi
nyt yhtäkkiä Roomaan. Hän oli vasta 19-vuotias ja tuli opintomatkoilta
Apollonian kaupungista. Siinä oli siis Caesarin perillinen! Antonius
kohteli häntä aluksi ylpeästi, raa'astikin; tuollaisia nuoria miehiä
pitää peljästyttää! Mutta tämä Octavius, joka nyt nimitti itseänsä
Caesar Octavianukseksi, sai heti kannatusta kansalta, niin, värväsipä
hän joukkoja, sotilaita. Äkkiä esiintyi kolme valtaa toistensa
rinnalla: täällä Antonius, tuolla Octavianus, molempien välillä
senaatti, joka juuri nyt jälleen päätänsä nosti ja jota Cicero,
62-vuotias Cicero, Caesarin murhaajain ystävä, nyt johti. Senaatillakin
oli joukkoja käytettävissänsä. Galliassa, s.o. Pohjois-Italiassa, oli
senaattorilla ja Caesarin-murhaajalla Decimus Brutuksella sotajoukko
koossa Modenan luona. Antonius lähtee liikkeelle karkoittaakseen
tämän Decimus Brutuksen Galliasta; sillä kellä tämä Gallia on
hallussaan, hän hallitsee Italiaa. Mutta Octavianuskin rientää sinne;
hän esitti toistaiseksi Ciceron nuorta ihailijaa ja teki sopimuksen
senaatinpuolueen kanssa. Niin Antonius joutui puserruksiin kahden
vastustajan väliin. Mutta aluksi välttävät kaikki kolme taistelua;
jokainen pelkää ratkaisua -- kunnes senaatin armeija kumminkin ryhtyy
hyökkäämään ja Antonius joutuu Modenan luona alakynteen: alussa vuotta
43. Hänen legioonansa ovat liian heikkoja; pelastaakseen ne hän
murtautuu Apenniinien vaikeakulkuisista solista Genovaan: se oli kauhea
marssi aivan autioitten seutujen halki; muonavaroja puuttuu; hänen
täytyy sotajoukkoineen elättää itseänsä metsän juurilla, niin, kuten
hirvi, kun sillä on nälkä, puunkuorella.

Silloin tulee Provencesta, Etelä-Ranskasta, _Lepidus_ muassaan muutamia
legioonia. Tämäkin Lepidus oli ollut Caesarin uskottuja, ja Antonius
itse oli silloin tällöin osoittamallansa ystävyydellä saanut hänet
kiitollisuuden velkaan. Mitä tapahtuisi nyt! Osoittautuisiko Lepidus
ystäväksi vai viholliseksi? Antonius, sotapäällikkö, astuu Lepiduksen
leirin vallitukselle, parta villiytyneenä ja tukka vanukkeissa,
tummassa surupuvussa, aavemainen näky, ja huutaa Lepiduksen sotajoukkoa
kostamaan Caesarin puolesta. Lepidus empii; hän antaa torvensoittajien
toitottaa merkinantoja estääkseen Antoniuksen puhetta kuulumasta. Mutta
sotilasten sydän on jo syttynyt. Seuraavana aamuna aikoo Antonius
hyökätä leirin kimppuun; mutta sotilaat antautuvat hänelle itsestään;
hän tapaa Lepiduksen teltassansa nukkumassa, osoittaa hänelle kaikkea
kunniaa, nimittää häntä "rakkaaksi pikku isäksi", ja Lepidus on nyt
hänen liittolaisensa. Mitä tekisi nyt nuori Octavianus! Pysyisikö hän,
Caesarin ottopoika, yhäkin liitossaan Ciceron kanssa ja taistelisi
Antoniusta ja Lepidusta vastaan senaatin puolesta, joka oli murhannut
Caesarin! Mahdotonta.

Niin tapahtui mitä kohtalokkain käänne. Antonius, Lepidus ja
Octavianus liittävät sotajoukkonsa yhteen ja tekevät kolmiliiton,
kauheudestaan kuulun toisen triumviraatin vuonna 43, tarkoituksenansa
antaa valtiolle uusi hallitusmuoto. Eräällä pienellä joen saarella
Pohjois-Italiassa miehet yhtyvät; Antonius ja Octavianus mittelevät
toisiansa epäluuloisin katsein ja tutkivat ensin molemmin puolin toinen
toisensa, olisiko toisella salaisesti pistinpuukko mukanansa, ennenkuin
he alkavat ne salaiset neuvottelut, joiden sanamuotoa ei koskaan ole
ilmoitettu.

Näille kolmelle oli nyt lastenleikkiä vallata Rooma. Mutta se ei ollut
kylliksi. Sillä Marcus Brutus ja Cassius, molemmat salaliittolaisten
tärkeimmät miehet, olivat nyt Idässä, Aasiassa ja Makedoniassa,
vahvoine sotajoukkolaumoineen ja tukkivat kaiken rahan tulon. Sillä
Italia oli rahasta köyhä, ja vuosittain virtasi sinne muutoin
Rooman valtion tuloja Aasiasta. Nyt ne jäivät tulematta. Brutus
otti ne. Miten kolme triumviriä maksaisivat sotajoukkonsa? Pelkästä
Caesar-innostuksesta eivät sotamiehet tulleet kylläisiksi. Valtiokassa
oli tyhjä. Joka tapauksessa oli hankittava rahaa, rahaa.

Niin kohtasivat Roomaa kauheat proskriptsionit. Tartuttiin rikasten
kurkkuun. Sullan verilöyly uudistui nyt. Antoniusko vai Octavianus
tämän ensin pani alulle, on epätietoista: minä uskon pirullisen
ajatuksen parhaiten Octavianuksen keksimäksi. Omaisuus tahdottiin ottaa
takavarikkoon ja senvuoksi teurastettiin omistajat, 120 senaattoria,
3,000 rikasta ritaria: suuri maaomaisuus ja suuri rahapääoma. Uhrien
nimet ilmoitettiin edeltäpäin. Syntyi kauhea ihmismetsästys koko
maassa. Samalla kertaa jätettiin kahdeksantoista italialaista kaupunkia
sotamiesten ryöstettäväksi. Cicero, joka lyhyen ajan oli ohjannut
valtiota, oli ensimäinen uhri. Hän oli karkein häväistyspuhein Marcus
Antoniusta suominut, niin, lokaakin heittänyt: nyt hakattiin häneltä,
kun hän kantotuolissa pakeni, pää ja molemmat kädet; pää kulki kädestä
käteen ja sen täytyi lopuksi olla näytteillä puhujalavalla.

Oli älytty, että ilman sellaista väkivallantekoa ei pysyvää yksinvaltaa
voisi olla. Caesar oli laiminlyönyt sen; nyt se oli suoritettu:
hirmuinen suonenisku. Senaatti oli ainaiseksi murrettu. Aliupseerit,
kiertelevät sotamiehet ostivat huutokaupoissa nyt pilkkahinnasta
vanhain herrassukujen palatseja ja maatiloja, jotka kerran olivat
olleet vanhan aatelin käsissä. Kaikki omistussuhteet muuttuivat maassa.
Ajateltakoon, että Preussissa 120 ylhäistä Itä-Elben maanomistajaa ja
Berlinissä ja Frankfurtissa 3,000 suurta rahamiestä yhtenä viikkona
lyötäisiin kuoliaaksi, ja heidän omaisuutensa takavarikoitaisiin,
niin käsittää sen taloudellisen mullistuksen, joka silloin kaikissa
yhteiskuntakerroksissa tapahtui. Mutta saalis ei vieläkään ollut
kylliksi triumvireille. He ryöstivät myöskin temppelin rahavarat, he
määräsivät uusia veroja, myöskin veron rikkaiden naisten myötäjäisistä.
Sellainen oli ennenkuulumatonta, ja voimme kuvitella, millainen jono
arvoisia tyrmistyneitä perheenemäntiä virtasi Fulvian luo pyytämään
verovapautusta. Sillä tiettiin, että Fulvia oli mahtava.

Kuka oli herättänyt villipedon Antoniuksessa? Octavianusko? Vai
Fulvia? Vai vallan poikkeukselliset olosuhteet? Luonteeltaan hän
muuten ei ollut verenhimoinen. Hän ei ole muutoin koskaan murhannut
rikastuttaakseen itseänsä.

Ja nyt hän nousi, seuraavana vuonna, 42, suurimpaan tekoonsa,
todellakin kostamaan Caesarin puolesta. Octavianus osoittautui heikoksi
ja epävarmaksi ja aivan kuin kääpiöksi hänen rinnallaan. Antonius
etsi kahdellakymmenellä legioonalla käsiinsä Caesarin murhaajia
Brutusta ja Cassiusta, ja hän löysi heidät Makedoniassa, _Philippoin_
luona. Kahdessa suuressa taistelussa hän on heidät siellä maahan
paiskannut osoittaen strategista nerokkaisuutta, joka oli Caesarin
veroista. Brutus ja Cassius heittäytyivät miekkaansa. Tasavalta oli
ainaiseksi lopussa. Mutta voitettuja kohtaan Antonius osoittautui
sääliväiseksi ja inhimilliseksi. Brutuksen ruumiin yli hän levitti
oman kallisarvoisen purppuraviittansa ja käski erään alaisistansa
haudata hänet ruhtinaallisesti; kun palvelija varasti hautajaiskuluista
rikastuakseen, hän mestautti tämän. Mutta sitten hän jakoi maailman,
antoi Lepidukselle Afrikan, Octavianus sai Italian takamaineen;
itsellensä hän pidätti rikkaan Idän; sillä Itä oli oikeastansa vasta
maailma: Vähä Aasia, Syyria ja Egypti. Valtakunnan ensimäinen jako.
Jakoa piti Antonius lopullisena; hän ei ole koskaan pyrkinyt koko
Rooman valtakuntaa yksin hallitsemaan. Puuttui vain, että Antonius
perusti itsellensä pääkaupunginkin Itään, että hän ympäröi siellä
itsensä uudella senaatilla. Mutta mitä varten järjestää senaattia!
Neuvonantajaystäväin kokous oli hänelle kylliksi.

Ja tällä alkaa Antonius-murhenäytelmän _kolmas näytös_. Octavianus
saisi vaivautua köyhtyneen Italian huolenpidossa ja ratkaista vaikean
tehtävän antaa maata ja tyydyttää tuhannet palveluksensa suorittaneet
sotilaat, jotka sinne virtasivat. Antonius asetti itsellensä paljoa
suuremman tehtävän ja piti siinäkin itseänsä Caesarin perillisenä.
Caesarin oli kuolema estänyt käymästä suurta sotaa Persiaa vastaan,
parthialaisia vastaan, jota hän jo varusteli. Antonius otti nyt tämän
sodan osallensa. Senvuoksi Antonius oli pidättänyt itsellensä oikeuden
saada Italiastakin ottaa uusia joukkoja. Mutta asialla ei pidetty
kiirettä. Kolmen niin ponnistuksia kysyneen, ratkaisevista tapahtumista
rikkaan vuoden jälkeen neljäkymmenvuotias mies ajatteli ensin hiukan
levähtää ja ennen kaikkea koota rahaa. Sillä hänenkin kassansa oli aina
tyhjä, ja sotamiehet huusivat palkkaa. Sotajoukko oli yhä kasvanut,
palkkasoturien vaatimukset tulleet yhäkin rohkeammiksi.

Ensiksi hän hiukan nautti elämästä vanhassa Kreikassa, koetti
klassillista sivistystänsä hiukan virkistää (hän ei ollut tähän asti
koskaan siihen aikaa ottanut), puhutteli klassillisia filologeja,
katseli vanhoja temppeleitä ja raatihuoneita ja huvitteli tämän ohessa
ylioppilasmaiseen tapaansa. Sitten hän meni Aasiaan, kantoi korkean
sotaveron, antoi kuningasten itseänsä kestitä ja otti lahjoja ja alkoi
hiukan esittää sulttaania, johon itämaat olivat tottuneet. Siten hän
on ajan kuluessa muutellut Idän karttaa aikalailla, on asettanut
vasallikuninkaita sinne, missä tähän saakka oli ollut tasavaltoja.
Antonius se teki Herodeksen juutalaisten kuninkaaksi. Sillä aikaa hänen
ympäristönsä ryöväsi ja varasti hirmuisesti; hän ei huomannut sitä; hän
oli liian vähän epäluuloinen. Mutta jos hän sai tietoonsa sellaisen
skandaalin, hän sekaantui asiaan rangaistuksin.

Mutta Rooman valtakunnan vasalleihin kuului nyt myöskin _Kleopatra_
ja Egyptin maa. Antonius pyysi Kleopatraa tulemaan hänen luoksensa
Tarsokseen Vähään Aasiaan. Kenties hän tuli omasta halustansakin.
Joka tapauksessa Antonius tahtoi häneltä rahaa parthialaissotaansa
varten. Mutta Kleopatra antoi enemmän kuin rahaa. Ja niin alkaa n.s.
Kleopatra-romaani.

Antonius, joka muutoin oli menettänyt paljon kauneuttansa (hän oli
tullut melko lihavaksi), antoi aasialaisten silloin palvella itseänsä
Dionysos jumalana. Kleopatra tiesi tämän. Meistä se kuulostaa nyt kuin
lapselliselta leikinteolta; mutta itämaalaisten tulinen mielikuvitus
otti sellaiset jumalanaamioitukset vakavasti. He uskoivat, että
erinomaisissa ihmisissä ja vallanpitäjissä, kuten Aleksanteri suuressa,
todellakin esiintyy yli-ihminen, jumala, ja Antoniuksen mielikuvitus
sai tästä tartunnan. Hänet nähtiin siis viiniköynnösseppele päässä,
pehmeissä kreikkalaisissa vaateverhoissa. Tämän Dionysoksen luo
nyt tuli Kleopatra kultaisella laivallansa, Venus jumalattareksi
pukeutuneena, siivekkäitten poikien balettikuoron ympäröimänä. Lumo
vaikutti. Ei ollut vielä käsissä talvi (vuoden 42--41), kun Antonius
jo oli hänen luonansa Aleksandreiassa. Ei Dionysoksena, ei, hän oli
yhä vielä Herkules, ja Herkules oli nyt löytänyt Omphalensa. Mutta
tässäkin hän oli Caesarin perillinen; sillä Caesarkin oli rakastanut
tätä Kleopatraa. Tämä oli sillävälin tullut 28 vuoden vanhaksi: mutta
kauniiden, hyvin sivistyneiden naisten ikävuosia ei lasketa. Hän oli
vanginnut Antoniuksen. Mutta aluksi oli tämä vielä käskijänä. Hän luuli
voivansa täydellisesti vallita kuningatarta ja käyttää häntä omiin
tarkoituksiinsa.

Vasta kuin talvi on ohi, hän kuulee, mitä Italiassa on tapahtunut.
Fulvia, hänen harras puolisonsa ja hänen veljensä Lucius Antonius
ovat siellä nousseet aseisiin Octavianusta vastaan. Fulvia itse
nähtiin ase kädessä. Kunnianhimoinen nainen halveksi Octavianusta;
hän tahtoi, että Antonius, hänen uskoton puolisonsa, olisi myöskin
Italiassa kanssahallitsijana. Mutta tuloksena oli, että Fulvian
täytyy paeta. Hän pakenee Kreikkaan, sairastuu ja kuolee (vuonna
40). Tämän jälkeen Antoniuksen vaikutus Italiassa laski valtavasti.
Alkaisiko hän nyt senvuoksi kansalaissodan, taistelun Octavianusta
vastaan? Mutta sotamiehet puolestaan eivät tahdo sotaa; he pakoittivat
valtiaat rauhaan, ja Antonius antaa suostutella itsensä maailmanrauhan
turvaamiseksi naimaan Octavianuksen sisaren, jalon Octavian. Tämä
tapahtui Roomassa. Octavia oli Rooman suloisimpia, sielukkaimpia
naisia. Hän rakasti uutta puolisoansa Antoniusta todellakin
eheänä ihmisenä, joka tämä olikin, ja suurimpana silloin elävistä
roomalaisista. Ja todellakin, Antoniuskin unhoitti Kleopatran. Hän
siirsi hovinpitonsa Octavian kanssa vuoden 39--38 talveksi Atheenaan;
se oli kauniiden hetkien ja henkisten herätteiden aikaa. Mutta
atheenalaisparkojen täytyi maksaa. He juhlivat häntä kaupunkinsa
jumalattaren Athenen puolisona, ja hän käytti tätä kurjaa imartelua
hyväksensä ja vaati jumalattaren myötäjäisinä tuhat talenttia hänen
temppeliaarteestansa. Kun vuonna 37 uutta eripuraisuutta syntyy
Octavianuksen kanssa, niin Octavia se saa veljensä taivutetuksi
rauhaan ja sovintoon. Nuo erimielisyydet koskivat Sextus Pompeiuksen,
Pompeius Magnuksen pojan ahdistamista, joka silloin hallitsi Sisiliassa
merirosvokuninkaana ja jonka hyökkäyksille Octavianus oli alttiina.

Mutta Antonius palkitsi Octaviaa huonosti. Vihdoinkin, vuonna 36, hän
varustautuu parthialaissotaan, joka oli vaikeampi kuin kaikki, mihin
Rooma konsanaan oli ryhtynyt. Se oli hänen elämänsä suuri tehtävä.
Siihen hän tarvitsee Egyptin apua ja ottaa suuren, kauan punnitun
askeleen: nai Kleopatran. Kleopatra oli avioliittoa jo kauan tahtonut.
Oikeudellisesti oli tämä avioliitto pätevä vain Egyptissä, ei Roomassa.
Roomalle oli Antonius siis edelleenkin Octavian aviopuoliso.

Oliko se vain aistillista rakkaudenhuumausta? Varmasti ei.
Antoniuksella oli tarkoituksensa. Hänhän tarvitsi suunnattomia
rahalähteitä laajaa valtakuntaansa varten, ja ainoastaan Egyptin
valtiorahasto, jota ahnas Rooma ei vielä ollut puhtaaksi ryöstänyt, voi
ne hänelle vielä tarjota. Mutta Kleopatran tarkoituksena oli Antonius
välikappaleenansa pelastaa Egyptin itsenäisyys Italiaa ja Roomaa
vastaan. Antonius karttoi vielä virallista nimeä Egyptin kuningas.
Mutta hän oli kuningas _de facto_ ja sellaisena hän on Egyptiä
suurentanut Jopa roomalaisten provinssienkin kustannuksella, liittänyt
Egyptiin Kyproksen, Phoinikian ja vielä muitakin maa-alueita.

Silloin tuli ratkaiseva kohtalonisku. Vuoden 36 parthialaissota
epäonnistui. Yrityshän oli kuulumattoman suuri, tunkeutua Persiaan
saakka; olen varma, että Caesarkin olisi siinä epäonnistunut; sillä
ei kenellekään roomalaiselle vallanpitäjälle valloitus ole koskaan
onnistunut noissa maan äärissä. Se riippui muonituksen järjestämisen
vaikeudesta, ilmanalan vaarallisuudesta. Tuo kuuma maa on arojen
panssaroima. Vasta nykyaikaiset rautatiet tekevät Persian voittamisen
meidän päivinämme Venäjälle ja Englannille mahdolliseksi. Keisari
Traianuksellakin oli siellä vain näennäistä menestystä; hän kuoli
taistelun kestäessä, kun varsinainen vastarinta juuri alkoi.
Antoniuksen valmistukset olivat suurenmoisia; hän laahasi piiritys- ja
tykistölaitteita 300 vaunulla mukanansa halki vuoriston; ja
kenties hän olisi kaikesta huolimatta saavuttanut suuren menestyksen,
jollei vaarallisella hetkellä Armeenian kuningas olisi petollisesti
hänestä luopunut. Myöhään syksyllä tapahtui mallikelpoisesti johdettu
paluuretki; mutta häviöt olivat hyvin suuret. Mitä hyödytti, että hänen
sotamiehensä kaikesta huolimatta häntä rakastivat ja kunnioittivat ja
lohduttivat häntä hänen masennuksissa ollessaan kuin hyvää toveria.[69]
Maailmassa oli epäonnistumisen tekemä vaikutus epäsuotuisa.
Octavianuksen arvo kohosi yhtäkkiä mahtavan korkealle; ennen kaikkea
tästä lähtien Kleopatra alkoi täydellisesti hallita Antoniusta. Hänen
kirkas loisteensa alkoi verkalleen himmetä.

Egyptin ilmasto vaikutti lamauttavasti häneen kuten niin moneen; hänen
luonteensa vaati myöskin huvitusta; hän ikäänkuin tarvitsi aina hyvää
säätä; ja Kleopatra huolehti siitä. Hän ei ollut varsinaisesti kaunis,
mutta käärmemäisen kietova, hekumallisen viettelevä olemukseltaan;,
hänen kirkas älykkäisyytensä, kuvaamattoman hienostunut kultuuri
ja sulo hänen seurustelutavoissaan teki hänet, niin täytyy meidän
luulla, niin voitokkaaksi ja voittamattomaksi. Hän pelasi noppapeliä,
niin kerrotaan, hän metsästi Antoniuksen kanssa, kuljeskeli öisin
palvelijapojan puvussa hänen mukanansa, kun hän hiukan leikitteli väen
kanssa; ja kansalla oli hauskaa myös. Hän kalasti myös mielellään.
Kerran Kleopatra leikillänsä kutsui paljon ihmisiä kalastusta
katsomaan, ja kun Antonius heittää siiman veteen, hän kiinnityttää
sukeltajalla koukkuun palan savustettua tonnikalaa. Antonius vetää
ylös: tavaton naurunräjähdys. Mutta Kleopatra huudahtaa: "Jätä sinä,
oi Antonius, kalastaminen meidän ranta-asukkaillemme; sinun asiasi
on onkia kaupunkeja ja kuningaskuntia." Roomalaisten mielestä hän
oli liian kohtelias tälle kuningattarelle. Kun Antonius antoi rahaa
sotilailleen, hän sanoi, että raha tulee Kleopatralta. Aterioitaessa
hänen oli tapana vieraiden läsnäollessa nousta ylös ja hieroa vähän
Kleopatran jalkoja, koska tämä piti siitä. Myöskin pöydän ylellisyyttä,
minkä siellä piti vallita, roomalaiset moittivat. Mutta he erehtyivät.
Kerran me saamme silmäyksen sikäläiseen hovikeittiöön; eräs Kleopatran
kokki on ollut kielittelijänä. Ainoastaan kaksitoista henkilöä oli
syömässä. Heitä varten paistettiin yhtenä päivänä kahdeksan villisikaa.
Miksi niin monta? Vain siksi, että Antonius alituisesti vaihteli
aterioimisaikaansa ja kuitenkin täytyi aina jotakin olla valmiiksi
paistettuna. Mutta ainoastaan villisikaa: mikä yksinkertaisuus!
Roomalaisten olisi pitänyt kysyä Lucullukseltansa, mitä ylellisyys
on. Tässä ei saa sitten unohtaa tuota kuuluisaa helmeäkään, jonka
Kleopatra muka oli liuottanut viiniin, juodakseen sen Antoniuksen
menestykseksi. Mutta luonnontieteemme on osoittanut, että tämä tapaus
oli luonnonopillisesti mahdoton.[70] Niin varmaan kuin tämä kertomus
perustuu pelkästään pahansuovain aikalaisten keksintöön, niin varovasti
meidän siis pitää käyttää kaikkea samantapaista juoruilua, mikä heihin
molempiin on liittynyt, ja paljoa siitä, mitä olen siitä kertonut, on
sen mukaan arvosteltava.

Vuosina 35--33 Antonius rankaisi uskotonta Armeenian kuningasta,
kuljetti hänet vangittuna mukanansa ja varusteli verkalleen ja
äärimäisen varovaisesti uusia yrityksiä parthialaisia vastaan. Hän ei
ollut lainkaan toimeton, hänen katseensa vain oli yksinomaan Itään
suunnattuna. Roomassa sillävälin tyytymättömyys häneen lisääntyi,
hänen tähänastisissa lukuisissa ihailijoissaankin, ja moni ystävä
jätti hänet. Sotainen mieliala kasvoi. Sen hyväksi esitettiin osittain
vallan typeriäkin perusteita, kuten esim., että Antonius oli määrännyt,
että hänet kuoltuansa oli haudattava Aleksandreiaan, tai että hän
oli keskeyttänyt johtamansa oikeudenistunnon lukeakseen Kleopatran
rakkaudenkirjeitä. Pahempaa oli, että Octavia, uskollinen, oli tahtonut
etsiä Antoniuksen Idästä, ja tämä oli lähettänyt hänet ilman muuta
takaisin (vuonna 35); pian Antonius kirjoitti hänelle lopullisen
erokirjeen (vuonna 32). Ennen kaikkea: Antoniuksen elämänsuunnitelma
paljastui nyt, ja mitä silloin kuultiin, sitä ei voinut ainoakaan
roomalaissydän kärsiä eikä sulattaa: se oli muutoin tuo kauttaaltaan
järkevä tuuma jakaa Rooman valtakunta, joka tosiasiallisesti oli aivan
liian suuri. Sellaista jakoa on myöhemmin Marcus Aureliuskin aikonut,
ja Diocletianus on sen todella toimeenpannut. Antonius tahtoi itämaista
valtakuntaa Aleksandreia pääkaupunkina. Itä voitiin oivallisesti koota
kokonaisuudeksi, ja Aleksandreia voitti siihen aikaan kauneudessa
suuresti Rooman. Senvuoksi Antonius tarvitsi Kleopatraa; hän ei voinut
tulla toimeen ilman tätä. Se oli "irti Roomasta"-liike. Quiritit
Tiberin rannalla olivat menehtyä harmista, kun Antonius toi mukanansa
Armeenian kuninkaan vangittuna eikä pitänyt triumfiansa Roomassa, vaan
Aleksandreiassa. Hänelle oli Rooma tullut ulkomaaksi, Aleksandreia oli
hänen pääkaupunkinsa.

Itämaat eivät tarvinneet Roomaa, mutta Rooma tarvitsi Itämaita. Italia
olisi ilman Itää köyhtynyt ja joutunut taloudellisesti perikatoon. Se
on syvimpänä syynä, minkä tähden Italia nyt, kun se oli hiukan päässyt
voimiinsa, nousi Antoniusta vastaan. Octavianus julisti vuonna 32
Kleopatralle sodan; ja nyt syntyi viimeinen suuri sisällissota, Lännen
ja Idän kaksintaistelu.

Antoniuksella oli huonompaa sotilasainesta. Lukumäärä ei yksin ole
ratkaiseva, ja hän kadotti yleiskatsauksen laumoihinsa. Häneltä
puuttui myöskin merkitseviä auttajia ja neuvonantajia ja hyvä
hallintohenkilökunta. Egyptissä huolehtivat valtionasioista perittyyn
tapaan eunukit ja vapautetut orjat. Tuhoisampaa vieläkin oli, että
Kleopatra tuli mukaan päämajaan. Taaskin muutamat vanhat ystävät, joita
hän niin kipeästi tarvitsi, jättivät nyt hänet ja menivät vastustajan
puolelle. Mutta hän ei ottanut katkeroituakseen, lähettipä heille
vielä perästä heidän tavaransa. Merivoittoa hän voi kuitenkin aina
toivoa, sillä hänellä oli koottuna 500 mahtavaa kaleerilaivaa, jotka
muodostivat ihanankauniin rintaman.

Niin syntyi pitkän vitkastelun perästä todellakin taistelu, Aktionin
vuoriniemen luona Adrianmeressä Epeiroksen rannikolla vuoden 31
syyskuun alussa. Ei ollut lainkaan niin hullua ja suunnitelmatonta,
kuin moni luulee, että Antonius antoi taistelun tapahtua täällä. Se
osoittaa pikemminkin hänen sotapäällikkölahjojensa suuruutta. Sillä
Octavianuksen sotajoukko oli jo Balkanin niemimaalla. Jos hänen
todellakin onnistui tuhota Octavianuksen laivasto Aktionin luona, niin
hän oli myöskin tuon maasotajoukon sulkenut Italiasta; hän voi ehkäistä
siltä apuväen saannin, koettaa tuhota sen itsensä ja vallata Rooman.

Mutta yksityiskohdissa puuttui kieltämättä järjestystä ja selvää
suunnittelua. Viisas Kleopatra oli sillävälin kaiken huomannut;
hän loi yleissilmäyksen asiain tilaan ja sai sen vakaumuksen,
että vastustajalla oli suurimmat menestyksen toiveet. Silloin hän
ryhtyi mitä halpamaisimpaan kavallukseen saadakseen Octavianuksen
suosiolliseksi Egyptille: yhtäkkiä hän kesken taistelua pakeni meren
ulapalle mukanansa 60 laivaa. Tuskin Antonius tämän huomaa -- hän
oli jo aikaisemminkin osoittautunut silmiinpistävän tarmottomaksi ja
päättömäksi --, niin hän heittäytyy pikasoutulaivaan ja kiiruhtaa
Kleopatran jälkeen. Taisteleva laivasto on johtajatta. Vasta illalla,
kun se on lyöty, kun sen korkealaitaiset laivat ovat liekeissä, sen
urhoollinen miehistö huomaa, että Antonius, mies, jonka puolesta he
taistelevat, on poissa.

Sellainen oli Antonius. Hän heitti kaiken yhden vuoksi. Rauenneena
ja kolkkona, pää käsien välissä, hän Kleopatran mukana purjehtii
viitisen päivää yli meren. Pakolaisena, tuhottuna miehenä hän on
jälleen pääkaupungissansa. Huvitteluilla ja juhlakemuilla hän koettaa
huumata itseänsä yhdessä Kleopatran kanssa. Sitten Octavianus lähestyy.
Antonius vaatii Octavianusta kaksintaisteluun. Turhaan. Kaupunkia
on puolustettava: mutta sielläkin kurja nainen hänet kavalsi.
Hänen laivansa, hänen joukkonsa menivät heti vihollisen puolelle,
ja Kleopatra, Kleopatra on syynä siihen. Antonius raivoaa. Hän
vaahtoaa raivosta. Silloin Kleopatra kätkeytyy häneltä kuninkaallisen
vaatekammion holveihin. Antonius saa kuulla, että hän siellä on
surmannut itsensä. Silloin hänellä ei enää ole voimaa olla vihastunut
naiseen, Kirkeen, joka on hänet pauloihinsa kietonut, joka on hänessä
rohkean miehen veren myrkyttänyt. "Minulla ei ole enää mitään, mikä
minut elämään kiinnittäisi", hän huudahtaa ja vaatii uskollista
asepalvelijaansa Erosta surmaamaan hänet. Eros vetää miekkansa, kääntyy
pois ja surmaa itsensä. Silloin tempaisee Antonius raudan ja sysää
sen vatsaansa. Mutta hän ei kuole. Hän vaipuu penkille ja rukoilee
läsnäolevia lopettamaan hänet. Kaikki juoksevat pois, kunnes Kleopatra
siitä kuulee. Eräs hovivirkamies Diomedes tuo vielä elossa olevan
Antoniuksen hänen luoksensa hautaan. Ikkunan kautta hinataan kuoleva
hänen luoksensa kuorikellariin. Kleopatra itse palvelijattarineen
vetää köydestä. Antonius oli yltyleensä veressä ja ojensi valittavan
kaipaavasti kätensä häntä kohti. Silloin Kleopatra koetti häntä auttaa,
hänelle lievennystä hankkia ja nimitti häntä mairitellen herraksensa
ja kuninkaaksensa. Kuoleva neuvoi häntä tekemään rauhan Octavianuksen
kanssa eikä itkemään häntä, sillä hän oli ollut suuri ja onnellinen
kuin harvat, eikä ollut lainkaan häpeällistä, että roomalainen oli
hänet voittanut. Itse voidaan sanoa: ei Octavianus ole Antoniusta
voittanut; hän sortui omaan itseensä.

Mutta Kleopatran salakavaluus oli ollut turhaa. Egyptistä tuli
ainaiseksi roomalainen alue, ja hän sai tietää, että Octavianus
aikoi hänet itsensä otattaa kiinni ja loistavimpana saaliinansa
häntä katuja pitkin kuljettaa. Silloin hän luopui kaikesta toivosta
ja kohdisti nyt ajatuksensa kokonaan kuolleeseen, jonka hän hautasi
suurella komeudella. Turhaan Octavianus koetti riistää häneltä kaikki
mahdollisuudet itsensä surmaamiseen. Hyvinkin pian hän sai Kleopatralta
kirjeen, jossa tämä pyysi häneltä saada haudattuna maata Antoniuksen
vieressä. Silloin Octavianus aavisti, mitä tapahtuisi.

Kleopatra oli aamulla kylpenyt, sitten kaikessa komeudessaan syönyt
rikkaan aamiaisen. Silloin toi muuan maalaismies saliin korin täynnä
viikunoita. Ovelle sijoitetut roomalaiset vartijat päästivät korin
tutkimatta ohitsensa. Oletetaan, että viikunain alla oli myrkyllisiä
käärmeitä. Kun tunkeuduttiin huoneeseen, löydettiin hänet kuolleena
kultaisesta vuoteestaan, kuninkaallisessa loistossa, kaikessa
kauneudessaan. Todellista kuolemansyytä ei kukaan ole voinut saada
varmasti selville. Kun Octavianus piti Roomassa triumfikulkuansa, hän
kuljetutti mukana kuuluisan naisen kuvaa, Kleopatraa käärmeinensä. Ja
sellaisena esiintyy kuoleva nytkin vielä mielikuvituksessamme; sillä
niin on Paolo Veronese hänet maalannut. Hän oli 39 vuoden vanha.

Antonius jätti jälkeensä seitsemän lasta kolmesta mainitusta
vaimostansa Fulviasta, Octaviasta ja Kleopatrasta. Kolme lahjoitti
hänelle Kleopatra. Kuusi lasta hyvä Octavia otti lopuksi huostaansa
ja kasvatti heitä Roomassa mitä uskollisimmin. Iuliolaisella
suvulla, Octavianuksen omalla perheellä, ei ollut lapsisiunausta;
Claudiusten veri ja Marcus Antoniuksen veri se sen sijaan lähimpinä
kahdeksanakymmenenä vuotena jatkuvasti vaikutti siinä keisariperheessä,
joka Roomaa sitten hallitsi. Ennen kaikkea molemmat Antoniat,
Antoniuksen ja Octavian oivalliset tyttäret, tulivat solmiamillansa
avioliitoilla keisarihuoneen kantaäideiksi. Saako siitä selityksensä
hekumallisuus, laeista välittämätön viettien valta jälkeläisissä,
keisareissa Caligulassa, Claudiuksessa, Nerossa? Mutta Marcus
Antoniuksella itsellänsä oli näytettävänä suurenmoisia tekoja, ja hänen
hurjistelunsa olivat ainoastaan rajusti purkautuvaa virvoitusta mitä
rajuimman työn jälkeen. Olemuksensa runsautta hän oli tuhlannut, mutta
ei yksinomaan bakkanalioiden nauravassa temmellyksessä, vaan myöskin
taistelussa, kadun melskeessä, myrskyissä suuren maailmanhistorian,
jota hän teki. Nero ja Caligula sitävastoin olivat tyhjäntoimittajia
ja esteettejä, ihmisiä, joiden veri oli hidastunut. Eivät hyveet,
ainoastaan viat ovat keisariperheessä periytyneet ja periytyessänsä
kasvaneet. Tämä oli yksinvallan perinnöllisyyden kirous. Tämä
perinnöllisyys ei ole Roomassa osoittautunut hyväksi.



OCTAVIANUS AUGUSTUS


Caesar oli perustanut yksinvallan Roomaan. Hän oli jättänyt kaksi
perillistä, yhden henkisen perillisen, Marcus Antoniuksen, ja yhden
oikeudellisen, ottopoikansa Octavianuksen. Octavianuksen onnistui
syrjäyttää Antonius; hän on sillä lopullisesti turvannut n.s.
keisarivallan, Caesarin nimen perinnöllisyyden ja yhden ainoan miehen
herruuden valtakunnassa. Octavianus tuli 75 vuoden vanhaksi, hän on
hallinnut lähemmä 56 vuotta. Varmaan _hän_kin on Rooman historian
suuren suuria miehiä; mutta miten epädraamallinen on hänen elämänsä,
miten toisenlainen hänen henkilökuvansa kuin intohimoisen Marcus
Antoniuksen! Menestyksen mies, kieltämättä, mutta pikkuasioihin
takertuva. Hän vetää kokoon tyynenä kuin kauppias Rooman historian
kaikki saavutukset, laskee yhteen ja ottaa kaiken hallintoonsa.
Mutta hänelle oltiin kiitollisia. Vihdoinkin, vihdoinkin lepo ja
rauha, liiketurvallisuus, kaiken sekasorron selvittely hirmuisten
yhteiskunnallisten järistysten jälkeen viimeisten tarkalleen sadan
vuoden aikana laskettuna Gracchuksista Antoniuksen kuolemaan. Kultainen
vuosisata näytti koittavan ihmiskunnalle.

Gaius Octavius -- se oli Octavianuksen nimi poikana -- oli
syntynyt vuonna 63. Perhe oli peräisin eräästä Rooman lähimmän
ympäristön pikkukaupungista, Velitraestä. Hänen isänsä, hänen
isoisänsä olivat pankkiireja. Nelivuotiaana hän menettää isänsä,
mutta perhehenki, raha-asiain ymmärtäminen, periytyi hänelle.
Pahantahtoiset kuiskailivat, että hänen isänpuoleinen sukunsa polveutui
muutamasta köydenpunojasta, äidinpuoleinen vieläpä afrikkalaisesta
hajuvesikauppiaasta. Kasvattajina hänellä oli vain naisia, äitinsä
ja isoäitinsä; myöskin hänellä oli vain sisaria, ei yhtään veljeä.
Siitä aiheutui äkkikypsyys, käskeväisyys tai ainakin käskemiseen
kykeneväisyys, jota hän niin varhain osoittaa; hän oli naisten joukossa
ainoa miehinen perheenjäsen. Kaksitoistavuotiaana piti hän julkisen
ruumispuheen isoäidillensä Iulialle, jonka kautta hän oli sukua Iulius
Caesarille.

Iulius Caesar alkoi kiinnittää huomiota järjeltään tavattoman
lahjakkaaseen poikaan, mutta hän ei osannut menetellä taitavasti
nuorukaisiin nähden, jotka vielä ovat koulupoikaiässä. Hän vain
kannusti nuorta Octavianusta, hän ei kasvattanut häntä. Silloin kuolema
yllättää Caesarin. Caesarin testamentissa nuori 19-vuotias Octavius
on määrätty pääperilliseksi. Suurenmoinen on se päättäväisyys ja
pelottomuus, mitä osoittaen silloin Octavianus (sillä hän nimittää nyt
itseänsä Caesar Octavianukseksi) ilmestyi Roomaan perintöänsä vaatimaan
kaikkia vallassa olevia voimia uhmaillen. Ei ainoastaan senaattia
ja Caesarin murhaajia vastaan, vaan samalla myöskin mahtavaa Marcus
Antoniusta vastaan hänen oli noustava. Vatikaanin museossa seisoo
nyt nuoren miehen kuuluisa marmoripää: hiljainen ja viisas, hieno
ja hillitty on sen ilme; kasvoissa on sitkeintä päättäväisyyttä ja
johdonmukaisuutta, myöskin mihin tahansa julmuuteen kykeneväisyyttä.
Todellakin, sellainen hän oli.

Hän vaatii siis nyt tarmokkaasti takaisin Caesarin omaisuutta, jonka
Antonius on takavarikoinut. Antoniusta uhmaillen hän asettuu kadulle ja
pitää puheen puheen perästä ruokottomalle roskaväelle nostattaakseen
itseänsä, uutta nuorta Caesaria, kohtaan suotuisan mielialan. Antonius
väitti, että Octavianus oli tehnyt murhayrityksen häntä vastaan. Asia
jäi selvittämättä; se ei ollut suinkaan mahdotonta.[71] Antonius
tuottaa sotaväkeänsä Etelä-Italiasta, Brindisistä. Heti Octavianuskin
rientää Etelä-Italiaan ja värvää sotamiehiä, ja Caesarin veteraanit
virtaavat hänen luoksensa; hän saa monta legioonaa luopumaan
Antoniuksesta. Antonius huomaa yht'äkkiä hänessä tasa-arvoisen
kilpailijan.

Silloin hän lähestyi Ciceroa. Octavianus tosiaankin suuresti ihaili
Ciceroa Rooman suurimpana kirjailijana. Nyt hän kietoo turhamaisen
vanhan herran luottamuksenosoituksiinsa; sillä Cicero johtaa juuri nyt
senaattia. Antoniusta vastaan Octavianus siis toistaiseksi etsii tukea
senaatista ja marssii siis myöskin legioonineen Antoniusta vastaan
Lombardian Pon tasangolle, Modenan sotaan. Mutta hän osoittautuu täällä
hitaaksi, toimettomaksi, olematta varsinaisesti arka: merkillisen
epäsotaisaksi. Roomalla ei ollut vielä ollut ketään sotapäällikköä
tämän tapaista. Hänen tunnuslauseensa oli: "Kiiruhdan verkalleen"
(_speudo prodéos_)! Tämän Modenan retken aikana (vuonna 44--43) hän
antaa sotamiesten olla sotamiehiä ja tutkii teltassaan mukanaan
tuomiansa kirjoja ja harjoittelee lausumista. Mutta poliittinen
päämääränsä on hänellä tällöin aina terävästi silmissä. Hän ymmärsi
odottaa.

Sellainen hänen luonteensa oli. Hänellä oli samalla kertaa pankkiirin
ja oppineen, kirjaihmisen ja kirurgin luonto. Hyvä pankkiiri odottaa
suotuisia liikesuhteita, hiljaa, kylmänä, kylmänä sydänjuuria myöten,
salaten sisimpänsä, täydellisesti läpinäkymättömänä. Me voimme
vertausta vielä jatkaa: hän oli kuin matemaatikko, joka tehtäväänsä
hiljaisena laskee, äärettömän kärsivällisenä, kuin luonnontutkija, joka
suurennuslasin läpi hyönteistä tutkii, kuin anatomi, joka leikkelee
sammakkoa ja mittaa sen värähdyksiä ja sydämen lyöntejä, kuin kirurgi,
joka kylmäverisesti leikkauksen suorittaa; kun leikkaus on ohi, hän
tukkii verenvuodon, niin hyvin kuin voi. Niin paljon kuin Octavianus
vuodattikin verta, häneltä puuttui täysin alkuvoimaista kuohahdusta,
sankarin intohimoa. Varovaisuusneuvos: ei mikään ole kuvaavampaa, kuin
että tämä suuri roomalainen ei pitänyt ainoatakaan puhetta, jota hän
ei edeltäpäin olisi sana sanalta suunnitellut. Niin, jopa tärkeämpiin
keskusteluihin Livian, keisarinnan, rouva puolisonsa, kanssa hän aina
valmistautui kirjallisesti ja piti konseptia kädessänsä keskustelun
aikana. Yhtä turhantarkka hän oli kirjeissään: hän merkitsi joka
kirjeeseen ajan tarkasti, eikä vain päivämäärää, vaan tunninkin,
milloin se oli kirjoitettu.

Niin saa selityksensä tuo niin verrattoman merkillinen muutos
Octavianuksen esiintymisessä: alussa rikkaiden ihmisten julma pyöveli,
sittemmin lempein rauhanruhtinas. Se ei ollut varsinaisesti hänen
luonteensa kehitystä; se oli järjestelmänvaihtoa.

Olemme vuodessa 43. Niin pian kuin olosuhteet sen sallivat,
Octavianus luopuu Cicerosta ja senaatista, marssii sotajoukkoineen
nopeasti Roomaan ja pakolla valituttaa siellä itsensä konsuliksi,
kaksikymmenvuotiaana. Sitten hän tekee sovinnon Antoniuksen ja
Lepiduksen kanssa, ja niin syntyy vuoden 43 triumviraatti, joka
kukistaa senaatin, riistää siltä vallan ja itse julkisesti ja
virallisesti esiintyy valtakunnan hallituksena. Ja heti alkavat
myöskin Roomassa proskriptsionit, rikasten ihmisten teurastus,
joiden kimppuun sotamiehet päästettiin valloilleen. Vastakkaisista
todistuksista[72] huolimatta minä uskon, että kylmäverinen Octavianus
ensiksi keksi tai havaitsi välttämättömäksi tämän valtiollisen
ryöstömurhajärjestelmän. Joka tapauksessa hän oli johdonmukaisin
pyöveli. Antonius oli rukouksilla helposti liikutettavissa;
Octavianus ei kärsinyt mitään poikkeuksia. Hän jätti armahtamatta
yksin lapsuusaikansa holhoojankin, Toraniuksen. Häntä ei näyttänyt
liikuttavan, kun paenneiden päät joka päivä hänelle säkeissä saapuivat.
Kun kaikki oli ohi, Lepidus lausui senaatissa pahoittelunsa siitä,
mitä oli tapahtunut; Octavianus sitävastoin sanoi kylmästi: "Nyt
se on loppuva, mutta minä pidätän itselleni ratkaisun vastaisissa
tapauksissa." Ei ole juuri ilahduttavaa muistella yksityisiä
kohtauksia. Octavianus pitää puhetta sotilaskokouksessa; muuan Pinarius
niminen ritari on läsnä ja kirjoittaa muistiin hänen sanansa; heti
hän antaa hänet urkkijana surmata. Praetori Gallius (praetori, siis
silloinen ylioikeudenpresidentti) on käynnillä hänen luonansa ja
hänellä on kirjoitustaulu puvun alla. Octavianus odottaa, kunnes hän
on jälleen poistunut, sitten hän ajattaa häntä takaa ja syyttäen, että
hänellä on ollut puukko puvun alla, antaa sotamiesten raastaa hänet
tuomioistuimelta ja kiduttaa häntä; Gallius ei tunnusta mitään ja
puhkaisee silmänsä epätoivossaan. Sitten hänet mestataan tai hän saa
muulla tavoin surmansa. Monet valtiokiroukseen julistetut koettivat
paeta, ja Sextus Pompeius, joka risteili laivoineen rannikolla,
esiintyi onnettomien auttajana ja otti monta turviinsa.

Tässä kohtaa meitä Sextus Pompeius, suuren Pompeiuksen poika, toista
kertaa. Hänkin oli suuri mies, pontevuudessa ja yritteliäisyydessä
kuuluisan isänsä veroinen, rohkeudessa hänet voittava, mutta
villiintynyt ja merirosvokuninkaaksi alentunut. Sisilian, joka tähän
saakka on niin usein omistajaa vaihtanut, niin monet kohtalot nähnyt,
hän oli ottanut asemapaikaksensa; Sisiliasta käsin Sextus Pompeius
hallitsi täydellisesti läntistä Välimerta, neljäs vallanpitäjä
triumvirien rinnalla, ja ryösteli ja vahingoitti Italian kauppaa
hyvin tuntuvasti. Turhaan Octavianus vuonna 42 yritti yksin, ilman
Antoniusta, häntä vastaan taistella. Hänen retkensä kärsi surkean
haaksirikon.

Miten toisin Antonius, joka juuri silloin voimalla tunki Makedoniassa
Caesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta vastaan! Octavianus seurasi
pian perästä, ja kulki jäljissä. Hän oli hyvin arka terveydeltään ja
sairastui juuri silloin. Niinpä kävikin, että taistelussa Philippoin
luona Brutus täydellisesti löi hänet. Hän oli jättänyt kaiken
upseeriensa varaan ja oli lähtenyt leirin edustalle kävelemään, sillä
hänen elantojärjestyksensä vaati sitä. Silloin vihollisen väki ryhtyi
häntä takaa ajamaan, ja hän piiloutui kaisloihin.[73]

Marcus Antoniusta nyt koko maanpiiri ihaili, Octavianus sitävastoin
näytti julkealta kiipijältä, joka ei mitään toimittanut. Sydämetöntä
oli hänen menettelynsä nytkin. Ne ylhäiset miehet, jotka Philippoin
luona olivat taistelleet Brutuksen ja Cassiuksen puolesta ja joutuneet
hänen valtaansa, hän tahtoi surmata. Muuan rukoili: "Suo minulle
kuoleman jälkeen edes kunnialliset hautajaiset." Octavianus vastasi:
"Anna petolintujen vain siitä huolehtia." Kahdesta miehestä, jotka
olivat isä ja poika, hän tahtoo toisen säästää, mutta niin, että heidän
pitäisi keskenänsä vetää arpaa, kumpi jää elämään. Isä mestataan
sitten, poika surmaa itse itsensä.

Nyt lankesi hänelle Italian maa ja epäkiitollinen tehtävä huolehtia
Italiassa lukuisista palveluksesta päästetyistä sotilaista. Murhatun
Iulius Caesarinkin veteraaneja oli vielä tuhansia huolehtimatta.
Annettujen lupauksien mukaisesti Octavianuksen piti siellä hankkia
heille yli 300,000 hehtaaria maata entisiltä omistajilta riistämällä.
Sotaväen hyväksi tapahtui kaikki, muun väestön täytyi uhrautua sen
hyväksi. Venusian luona Etelä-Italiassa yhtä hyvin kuin Cremonan
lähistöllä ja Adigen varsilla tapahtui maitten ryöstömittauksia, ja
runoilijat kuten Horatius, Vergilius ja Propertius sanovat meille, että
he tällöin käden käänteessä ovat kadottaneet kotikontunsa ilman mitään
vahingonkorvausta; myöskin karja, myöskin maanviljelysorjat menivät
mukana uusille omistajille. Kaikista kansan lähetystöistä, jotka
rukoilivat säälimistä, ei ollut mitään apua.

Mutta Fulvia, Antoniuksen tarmokas puoliso, oli maassa. Hän ei suonut
Octavianukselle minkään laatuista vallan lisäystä, ennen kaikkea hän
tahtoi suojella maanomistajia häntä vastaan ja alkoi päättäväisesti
kapinan häntä vastaan. Lucius Antonius, Marcus Antoniuksen veli,
oli tässä hänen auttajansa ja oli vielä kiivaampi kuin hän. Silloin
oli vallalla mitä sekasortoisimmat olot. Paljon maalaisväkeä, joka
oli karkoitettu kotitiloiltaan, rupesi maantienrosvoiksi. Ei mikään
maantie ollut ryöväreiltä turvassa. Samaan aikaan saarsi Sextus
Pompeius laivastollaan Rooman satamia näännyttääkseen nälkään
itsensä pääkaupungin; ja kaikki menettivät harkintakykynsä. Itse
Roomassakin raivosivat ryöstöt ja murhat. Kaikki kauppiaat sulkivat
pelosta myymälänsä. Kauppa ja liike oli pysähdyksissä. Octavianus oli
aluksi Lucius Antoniukselle tehnyt melkoisia myönnytyksiä; sillä hän
huomasi olevansa avuton. Fulviaa vastaan hän piti sopivana sepitellä
pilkkarunoja, joita meillä on vielä jäljellä ja jotka säädyttömyydessä
voittavat kaiken, mitä voi ajatella.

Itse hän ei näiden olosuhteiden valtiaaksi olisi päässyt koskaan.
Mutta hän löysi auttajan, joka tässä ensimäistä kertaa esiintyy
historiassa: Agrippan, Vipsanius Agrippan, alhaista syntyperää olevan
miehen, mutta hänen nuoruudenystävänsä. Samanikäisessä Agrippassa
taisteluvalmiutta puuttuva kamari-ihminen Octavianus löysi rautaisen
nyrkin ja voimakkaan, varman sotapäällikköneron, joka hänet tästä
alkaen vei voitosta voittoon. Lucius Antonius oli asettunut lujaan
asemaan ihanaan umbrilaiseen Perugian vuorilinnaan, Perugiaan, joka
korkealta vuoreltansa luo silmänsä Firenzen ihmeelliselle Toscanan
tasangolle. Agrippa sulki vastustajan sinne, esti kaiken avuntuonnin.
Nälkä tuli. Kaupunki antautui. Fulvia pakeni Italiasta. Vaikutus,
pettymyksen tunne, oli suunnaton. Marcus Antoniuksen tähän asti niin
valtava vaikutus Italiassa oli yhtäkkiä laskenut syvälle. Octavianus
oli yhdellä iskulla tullut Italian herraksi. Tämä tapahtui vuonna
40. Mutta hän tahtoi asettaa varoittavan esimerkin, jota pitäisi
vielä vuosisatojen ajan muistaa: ei yksin poltettu tuhaksi ja perin
juurin hävitetty Perugian kaupunkia, vaan kaikkien parempisäätyisten
siviilihenkilöiden oli kuoltava: inhoittava verilöyly. Kerrotaan:
kolmesataa heistä laahautti Octavianus Roomaan ja surmautti heidät
siellä jumalaksi koroitetun Iulius Caesarin alttarilla, maaliskuun
Idus päivänä, tuona kovaonnisena muistopäivänä. Näiltä päivin ovat
peräisin Octavianuksen heltymättömät, jääkylmät sanat: _moriendum est_:
"kuoltava teidän on."

Raivo, viha ja katkeruus vavahtaa koko Italiassa. Mitä tämä nuori
tyranni tahtoi, joka ei ollut vielä mitään maan hyväksi tehnyt ja
uhrasi veriuhrin toisensa jälkeen hirmuvallallensa! Huudettiin Sextus
Pompeiusta. Hän oli parhaan miehen poika. Mieluummin piti Sextus
Pompeiuksen vallita Italiassa kuin tämän Octavianuksen! Silloin
saarrot, nälkä ja kurjuus lakkasivat. Tämän merirosvokuninkaan
tulevaisuudentoiveet kasvoivat valtavasti. Juhlallisessa sopimuksessa
triumvirit nyt tunnustivat hänet tasa-arvoiseksi neljänneksi mahdiksi.
Mutta salaisuudessa Octavianus jo varustautui häntä vastaan. Agrippa
oli jo toimessa. Uusi laivasto rakennettiin: ne olivat tuon ajan
dreadnoughteja, laivoja, joissa oli tornit ja järeitä heittokoneita.
Uusi tilava sotasatama luotiin Baiaen lähelle, siten että Agrippa
yhdisti avomeren Lucrinus järveen. Vuonna 36 Pompeius sitten menettää
suuren meritaistelun Mylaen luona (aivan Messinan lähellä) ja pakenee
Itään. Tämän taistelun tulos meni yli kaikkien laskelmain. Sillä nyt
hitainen Lepidus, kolmas mies kolmiliitossa, joka hallitsi Afrikassa,
luuli voivansa ilmoittautua halukkaaksi ja tahtoi takavarikoida
itsellensä Sisilian. Mutta katsohan! Lepiduksen kaikki joukot
menevät muitta mutkitta Octavianuksen puolelle. Lepidus toimitettiin
kohteliaasti syrjään. Hänen täytyi ainaiseksi asettua asumaan Circei
pahaseen; ja Octavianus hallitsee nyt yhtäkkiä ei yksin Italiaa, vaan
myöskin Afrikaa, niin, koko laajaa Länttä. Tästä lähtien seisoivat
maailmassa ainoastaan Antonius ja Octavianus toisiansa vastassa.
Mutta varsinaisessa sodassa Octavianuksen toiminta ei ansainnut
kiitosta konsanansa, niin että Marcus Antonius äänekkäästi laski siitä
sukkeluuksiansa. Aina kuin hän yksinänsä on päällikkönä, hänet lyödään;
ja juuri ennen Mylaen ratkaisevan taistelun alkua Octavianus nukkui
niin sikeästi, että häntä täytyi herätellä, että voitaisiin antaa
taistelun alkamismerkki.

Mutta niin heikko kuin hän oli sota-ammatissa, niin johdonmukainen
ja taipumatta eteenpäintunkeva hän oli politiikassansa. Hän alkoi
nyt suunnitella hyökkäystä Antoniusta vastaan. Aiheita riitaan
hänen kanssansa tuli lisää. Kun Octavianus tietää olevansa kyllin
varustettu, hän alkaa viimeisen suuren kansalaissodan. Agrippa se
jälleen _Aktionin_ taistelussa hänen puolestansa voittaa. Taisteluhan
oli tosin, kuten me jo tiedämme, oikeastaan vain valetaistelu, mutta
se kesti kumminkin niin myöhäiseen iltaan, että Octavianuksen täytyi
seuraava yö viettää sotalaivallansa. Tämä oli hänelle epämukavaa.
Sivumennen sanottuna tämä oli koko vanhan ajan historiassa viimeinen
suuri meritaistelu. Vuodesta 31 lähtien oli rauha maailmassa,
merellä ainaiseksi. Senvuoksi runoilijat ovat korkeimmin sävelin
ylistäneet Aktionin taistelua ihmeellisissä lauluissa, joita meillä
on vielä tallella. Apollo jumala itse, niin kerrotaan, näyttäytyi
laivan kannella ja lähetti kultaisesta kaarestansa helkkyvän
vasaman viholliseen. Iulius Caesar, vainaja, istui korkeudessa
valtaistuimellansa eräällä tähdellä ja katseli taivaasta taistelua
siunaten.

Octavianus itse oli ruumiillisesti loppuunväsynyt. Egyptin valloituksen
perästä hän ylipäätänsä ei ole asetta kädellänsä koskenut; miekka
putosi hänen kädestänsä sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän ei
voinut kestää enää ratsastamistakaan. Kolmikymmenkaksivuotias mies
pelasi enää vain palloa, kun hän liikuntaa tarvitsi (Rooman vanhain
herrain mieluista urheilua), ja hän läksi kävelemään, niinkuin oppineet
tekevät, kun he tuntevat olevansa työstä uupuneita.

Tämä miehistä viisain ja kylmin oli nyt maailman herra, ensimäinen
varsinainen Rooman keisari, ja ihme on, että hän pitkinä vuosina
31 e.Kr. -- 14 j.Kr. on hallinnut valtakuntaa mitä siunauksesta
rikkaimmalla tavalla. Hänestä tuli uuden maailmankauden luoja. Maksaa
vaivan tarkastella häntä hiukan lähemmin.

Hän oli hämmästyttävän kaunis mies, vaaleantumma,[74] kasvultaan
jokseenkin pieni eikä lainkaan uhkea; mutta sen korvasi jäsenten
sopusuhta. Hänen liikkeissänsä suloa; hänen äänensä kaiku puhuessa
omituisen miellyttävä. Mutta puvussaan hän oli huolimaton kuten
kaikki oppineet, hänellä oli myös huonot hampaat, hän ei kampautunut
kunnollisesti, ja hänen parturinsa joutui epätoivoihinsa, kun hän
partaa ajettaessa luki tai kirjoittikin. Siitä huolimatta hän osasi
pitää hyvän ryhdin: hänen kasvojensa ilme oli tasaisen tyyni ja kirkas,
ja hänen säteilevät silmänsä kiinnittivät huomiota ihmeellisellä
loisteellaan; hän itse uskoi siinä olevan jumalaista hohdetta; hän oli
sen peilistä keksinyt ja hän oli mielissään, kun ihmiset eivät voineet
kestää hänen katsettansa.

Niinpä olikin hän sitten myöskin naistenlumooja: ainoa ominaisuus,
jonka hän oli perinyt suurelta Iulius Caesarilta; hänkin johti
sukunsa Venuksesta; hänkin oli ammatillinen avionrikkoja. Molemmat
ensimäiset avioliittonsa hän purki aikaisin. Muutoin meillä on
suoranainen Leporello-luettelo hänen avionulkopuolisista suhteistaan:
Tertulla, Terentilla, Eufilla, Salvia ja mitä ne kaikki ovatkaan.
Hänen puolustukseksensa tuotiin esiin, että hän tahtoi vain näiltä
naisilta urkkia heidän puolisoittensa valtiollisia mielipiteitä. Mutta
myöskin hyödyllisimmän ystävänsä, _Maecenaksen_, avioliiton hän on
rakasteluillansa tehnyt onnettomaksi, ja kun Octavianus jo kauan oli
ollut Liviansa kanssa hellässä avioliitossa, Livian täytyi itsensä
tuoda hänelle nuorta väkeä tyydyttääkseen hänen vaihtelutarvettaan.[75]
Todellista sielullista kiintymystä, sydämeneläytymistä ei missään ollut.

Livia itse oli tunnustetusti ensimäisen luokan tähti salongeissa,
häitten aikana kahdeksantoistavuotias, lisäksi aivan erinomaisen
älykäs politikko, kuten harvat hänen sukupuoltansa, niin että
Octavianus teki hänet kanssahallitsijattarekseen, neuvonantajaksensa
ja ikäänkuin liikkeen osakkaaksi. Mutta itse häät herättivät suurta
pahennusta. Sillä tämä nuori kaunotar oli jo Tiberius Claudius Neron
kanssa naimisissa, hänellä oli jo poika (vastainen keisari Tiberius)
ja hän odotti juuri toista lasta, kun hänen puolisonsa jätti hänet
Octavianukselle. Tuo Claudius Nero oli itse häissä läsnä ja luovutti
hänet Octavianukselle persoonallisesti. Tehtiin pilkkaa, kauhusta
silmät selällään. Sellainen häpeäjuttu oli Roomassakin kuulumatonta.

Mutta sitten vuoden 40 Octavianus oli tehnyt valtiollisessa
menettelyssään silmiinpistävän pyörähdyksen. Se esiintyi aivan
yhtäkkiä, eikä uskottu silmiänsä. Kun Perugian kauhukohtaukset olivat
ohi, hän yhtäkkiä oli sävyisä ihmisystävä, inhimillinen ja lempeä, eikä
verentippaakaan enää hänen toimestansa oikeudenvastaisesti vuotanut.
Asia on sielutieteellisesti sangen merkillinen probleemi, mutta ei
arvoitus. Siinä oli, kuten jo sanottu, järjestelmää. Suuri lääkäri
ja leikkelijä oli nyt vuodattanut verta kylliksi, suuri leikkaus
näytti onnistuneen. Paranemisen piti nyt alkaa, haavain arpeutua,
valtakunnan ja yhteiskunnan hyvällä hoidolla tulla jälleen terveeksi.
Muutoksen on täytynyt hänessä tapahtua aivan äkkiä, yön seutuna. Hän
tunsi luonnollisesti jokaisen rivin Ciceron kirjoituksista, ajan
ihanteiden suuren puheniekan, joka on esittänyt teorian parhaimmasta
valtiosta aateperintönä Scipioiden ajalta. Ei voi olla vähintäkään
epäilystä, että Octavianus juuri nyt, jolloin hän suunnitteli Rooman
valtion uudestimuodostusta, palasi siihen ainoaan kirjailijaan, joka
tarjosi hänelle siihen opastusta. Mutta eivät yksin Ciceron kirjat
Rooman valtion parhaasta muodosta hänessä valtaa saaneet, vaan myöskin
Ciceron vieläkin vakuuttavampi teos velvollisuuksista (_de officiis_),
jossa esitettiin niin kansalaisen kuin hallitsijankin kaikki
ihannevelvollisuudet. Tuskin Octavianus oli vuonna 29 suorittanut
loistavan, kolme päivää kestäneen triumfikulkunsa Roomaan, niin hän
jo kävi käsiksi vaikeaan hallitusmuototyöhön hylkäämällä Iulius
Caesarin despoottisen järjestelmän, jonka henkinen perillinen oli
Marcus Antonius. Hän tahtoi luoda parhaimman mahdollisen valtiomuodon,
olla _optimi status auctor_.[76] Tosin hän oli jälleen noina aikoina
vaikeasti sairaana, niin että hän ajatteli vakavasti vetäytyä kokonaan
yksityiselämään. Tuskin hän uskoi pitkään elämään.

Sillä rahan paljoudella, jonka hän oli saanut saaliiksi Egyptistä, hän
maksoi aluksi valtiovelat, hyvitti Italian maanomistajia, huolehti
lopullisesti vanhuudentoimeentulosta noin 100,000 sotilaalle,
jotka kaikissa viimeisissä sodissa olivat palvelleet. Egypti jäi
keisarien erityiseksi perintömaaksi, josta he ammensivat rikkauksia
keisarilliseen lippaaseensa.

Mitä tulee itseensä hallitusmuotoon, niin kolme valtaa asetettiin
toistensa rinnalle; kansa säilytti oikeuden valita virkamiehet,
senaatti säilyi todellisena hallintoelimenä täydessä toimessaan;
sillä yksinvaltias tarvitsee auttajia, ja ainoastaan senaattoriaateli
näytti voivan niitä hänelle tarjota. Tämä yksinvalta oli siis
perustuslaillinen monarkia. Ciceron mielilause: "Kaikki kansalaiset
yhtä vapaita, arvossa yksi ensimäinen" (_libertate omnes pares,
dignitate unus princeps_) oli vallitseva. Se on: Pompeius Magnuksen
ajatussuunta tulee siinä vallitsevaksi; Pompeiushan oli tähän tapaan
tosiaankin tasavallan presidenttinä hoitanut valtakunnan hallintoa
lyhyen ajan vuonna 52. Tässä vapaamielisessä hallitusmuodossa Pompeius
siis nyt voitti Caesarin; senpä vuoksi tämän ajan kirjallisuudessakin
(Livius samoin kuin myöhemmin Lucanus) Pompeiusta ihannoidaan, Caesar
tuomitaan.

Mutta senaatti ei osoittaunut enää hallituskykyiseksi, ja Octavianuksen
täytyi uudestaan väkivaltaisesti tarttua asioihin. Senaatista oli
tullut enemmän kuin tuhatjäseninen hirviö, ja mitä kehnoimpia
henkilöitä oli päässyt siihen tunkeutumaan. Kahteen kertaan Octavianus
toimitutti arkailemattoman mädänneitten aineksien poistamisen. Mutta
tämä oli mieliä kuohuttavaa. Hän luuli, että hänet tuossa toimessa
ollessansa murhattaisiin, kuten kerran kävi Iulius Caesarin, ja
ratkaisevassa istunnossa hänellä oli togan alla panssari ja kymmenen
lujakätisen ystävän piti seista hänen ympärillänsä. Monta köyhtynyttä
senaattoria Octavianus muuten auttoikin rahalla mitä anteliaimmalla
tavalla. Näin, hän toivoi, tulisi tästä hallintoelimestä valtakunnan
hallintoon pystyvä, kuten kerran vapaavaltion aikana. Valtiorahasto,
_aerarium_, jäi sen vuoksi senaatin käsiin; persoonallinen
keisarillinen _fiscus_ eroitettiin siitä täydellisesti. Kaunista on
kuulla, että nuorten senaattorinpoikain jos mahdollista jo 15-vuotiaina
piti kuulijoina olla läsnä istunnoissa (poliittista nuorison
kasvatusta, johon me nykypäivinä myöskin pyrimme). Tähän liittyy sekä
korkeammalle virkamiesuralle että tuomarintoimeen säädetyn virkaiän
alentaminen: se alkaa nyt jo kahdennestakymmenennestä ikävuodesta,
viisi vuotta varhaisemmin kuin tähän asti. Octavianus muisteli tässä
ilmeisesti, että hän itse oli jo 19-vuotiaana esiintynyt politikkona ja
20-vuotiaana jo tullut konsuliksi.

Ja yksinvaltiaan valta sitten, mitä se sisälsi? mikä sitä rajoitti?
Vallanpitäjä julisti itsensä loukkaamattomaksi, _sacrosanctus_;
sitäpaitsi hän nyt oli yksinkertaisesti vain _princeps_, s.o.
ensimäinen kansalainen eli presidentti. Lisäksi tuli, että hän otti
itsellensä pysyvästi useampia valtionvirkoja, kuten konsulinviran.
Sotalaitos oli hänen alaisensa; senvuoksi hän oli myöskin ainainen
_imperator_. Lopuksi hän teetätti itsestänsä myöskin hengellisten
asiain päämiehen (_pontifex maximus_), ja niin Rooman keisarista tuli
pakanuuden ajan paavi, ja hän pysyi sinä, kunnes kristillinen paavius
tuli pakanallisen tilalle.

Tammikuussa v. 27 tämä suuri uudistustyö oli valmiina, jonka muiden
mukana Seneca, myöhemmän ajan suurin valtiollinen ajattelija,
nimenomaan on hyväksynyt sanoilla: "Oli mieletöntä tahtoa palauttaa
vanhaa vapaavaltiota, kun vanhat tavat olivat kadonneet".[77] Silloin
kiitollinen senaatti etsi uutta kunnianimeä, ja Octavianus sai
nimen _Augustus_, s.o. pyhitetty ja hurskaudessa kunnioitettava.
Niin Octavianus vuodesta 27 alkaen esiintyy Augustuksena historian
kirjassa. Hieno laskutaiteilija oli pitkään harkiten voimaan saattanut
vapaamielisen yksinvallan tuottaakseen sillä jälleen kauheasti
järkytetylle, veren kastamalle maanpiirille rauhan, vapauden, toivon
ja olemisenriemun. Mutta hän oli laskenut väärin, ja jo neljä vuotta
myöhemmin, vuonna 23, hänen täytyi muuttaa hallitusmuotoa jyrkästi
yksinvaltaiseen henkeen. Sillä senaatti ei nytkään vastannut odotuksia.
Ylimystö oli liian rappeutunutta. Rikkaat magnaatit tahtoivat elää vain
ylellisyyttänsä varten, taikka he vaalivat taidetta, kuten Maecenas,
tai tulivat jopa jumalisiksikin ja joutuivat uskonnollisen propagandan
valtaan; hallitsijan oli yksin kannettava kaikki huoli ja vastuu;
he ravisteleutuivat mahdollisuutta myöten kaikesta vapaaksi. Muuan
persialainen lähetystö tuli tärkein esityksin Roomaan. Kenen piti ottaa
se vastaan! Augustus osoitti sen senaatin puoleen, mutta senaatti käski
sen takaisin Augustuksen luo. Se oli mukavaa; mutta siten senaatti itse
päästi käsistänsä ulkopolitiikan, niin tärkeän osan valtaa.

Tästä lähtien Augustus koroittaa persoonallisen valtansa merkitystä
siirtämällä sen painopisteen Italian ulkopuolelle, valtakunnan
provinsseihin, joista tärkeimmät kokonaan vedetään pois senaatin
valvonnasta. Niissä keisari on nyt yksinvaltias herra, hän kun yksin
nimittää maaherrat ja valvoo heitä. Korkeammat virkamiehensä hän ottaa
nyt, miten tahtoo, myöskin senaattorisäädyn ulkopuolelta. Niin valta
keskittyy, ja tällä valmistetaan rajatonta yksinvaltaa. Senvuoksi
Augustuksesta tulee nyt myöskin elinkautinen tribuuni. Niin Iulius
Caesarkin oli ollut. Iulius Caesarin periaatteet alkavat nyt elpyä
henkiin. Kun Augustusta kunnioittaen kutsuttiin "isänmaan isäksi", hän
silloin itki riemusta (kyyneleitä, kyyneleitä pyövelin silmässä!);
mutta kun kansa tyrkytti hänelle "diktaattorinkin" arvonimeä, hän
lankesi polvillensa, repäisi togan alas ja paljasti rintansa rukoillen
säästämään häntä tuosta vastenmielisestä arvonimestä. Tämä oli
oikeastaan ainoa intohimoinen kohtaus hänen elämässänsä.

Ulkonaisesti hän esiintyi, kuten Pompeius, ainoastaan yksinkertaisena
kansalaisena; niin, hän korostikin sitä. Hänen asuntonsa Palatinuksella
oli ärsyttävän vaatimaton: marmoria ei palaakaan, ei lainkaan kauniita
mosaiikkeja. Neljänkymmenen vuoden ajan makasi valtias aina samassa
epäterveellisessä makuuhuoneessa, joka talvella oli suorastaan
sietämätön hänen aralle terveydelleen. Myöskin aterioissaan hän
oli yksinkertainen: toisen luokan leipää, käsin tehtyä juustoa ja
viikunoita ja pieniä Tiberin kaloja. Viiniäkin hän maistoi vain
varovaisesti, oli melkein ehdottoman raitis. Pidoissa antoi hän tosin
tarjota 3--6 ruokalajia. Siellä kelpasi elää. Hänen huonekalujansa
säilytettiin hänen kuolemansa jälkeen huolellisesti kuin Fredrik suuren
kävelykeppiä, mutta kummasteltiin, miten yksinkertaista kaikki oli.
Suurena lahjajuhlana joulukuussa (meidän joulunamme) hän joskus jakoi
aivan ruhtinaallisiakin lahjoja, mutta usein myös hyvin viheliäisiä,
ainoastaan pesusieniä, hiilipihtejä ja uunikoukkuja ja vuohenvillaisia
sänkymattoja. Pystykuviakaan ei ollut hänen kotiansa kaunistamassa.
Caprilla olevan huvilansa hän oli kaunistanut kokoamillansa
mielenkiintoisilla kivettymillä, mammutin luilla.

Niin myöskin hänen julkinen esiintymisensä. Vallan arvomerkkejä hän
ei ajatellut. Koskaan ei Roomassa myöskään ollut suuria paraateja,
juhlapukukulkueita, hovitanssiaisia, sotilaskonsertteja eikä
iltasoittoa, ylipäätänsä ei mitään hovielämää. Matkoilla ollessaan
Augustus tuli provinssikaupunkeihin tahallansa aina vain joko aikaisin
aamulla tai myöhään iltahämärissä, ettei mitään melua nostettaisi:
ei siis liputettu; ei ilotulituksia; ei kaduilla koululapsia
kukkasia kädessä. Pääkaupungissa hän jalkaisin kulki kadulla, kuten
jokainen muu, tai liikkui avoluukkuisessa kantotuolissa, jokaisen
tervehdittävissä. Anomuskirjeitä hän tällöin mielellään otti
persoonallisesti vastaan. Kerran muuan ei ollut oikein uskaltaa ojentaa
hänelle kirjelmäänsä. Ystävällinen herra sanoi silloin: "Sinähän annat
minulle annettavasi, kuin minä olisin elefantti, jolle sinun pitäisi
pistää leipäpala kärsään." Niin myöskin kansanvaaleissa: hän tuli itse
vaaliuurnalle ja antoi äänensä. Pitäähän keisarinkin äänestää yleisen
äänioikeuden vallitessa. Samoin hän levollisena astui vannotettujen
tuomioistuimen eteen muitten todistajain joukkoon. Käynteihin hän
vastasi ensi tilassa, ja siihen sijaan että Iulius Caesarin edessä
senaatti nousi seisomaan, täytyi senaattorien rauhassa jäädä istumaan,
kun Augustus astui sisään, ja samoin, kun hän jätti salin.

Vaatimattomana siis omalta kohdaltaan, kuin oikea oppinut, Augustus
rakasti kumminkin mitä kuninkaallisinta komeutta ja loistoa, kun
oli kysymyksessä julkiset rakennukset ja kansan menestys. Egyptissä
olivat maan hedelmällisyyttä palvelemaan rakennetut Niilin kanavat
päässeet täydellisesti mudalla täyttymään; Augustus laitatti ne
heti halutuksensa alussa uudelleen kuntoon. Agrippan piti varustaa
etelä-Ranska vesijohdoilla: Agrippan työn jälkiä on Pont du Gare
Provencessa. Samoin rakennettiin nyt vesijohtoja Italiaankin; lisäksi
tuli Tiberin järjestely, poliisilaitoksen, yövartijalaitoksen ja
lopuksi palokunnankin kuntoonpano, järjestelmällinen peninkulmakivien
pystyttäminen teiden varsille ja sen mukana peninkulmalaskukin;
valtakunnan mittaaminen ja luotettava valtakunnan kartta; väenlaskun
toimittaminen valtakunnassa. Lisäksi vielä hyväntekeväisyys: n.s.
_congiariumit_, suuret raha- ja ruokatavaralahjoitukset kansalle,
jokaiselle taloudenpäämiehelle; lisäksi huolen pito alaikäisistä ja
mielisairaista. Monta lasta Augustus kasvatutti omassa palatsissansa
yhdessä omien lastenlastensa kanssa; hänen palatsissansa piti eräs
kuuluisa oppinut, Verrius Flaccus, pientenlastenkoulua.

Entä sitten jumalanpalveluksen ja uskonnollisuuden kohoittaminen.
Kaupunki oli aivan villiintynyt; rappeutuneita pyhättöjä nähtiin
Rooman joka kulmassa. Kakdeksankymmentäkaksi jumalanhuonetta Augustus
on jälleen pannut kuntoon; samoin vanhoja palvelusmenoja jälleen
elvyttänyt, kuten kotihaltijain (_lares_) kunnioittamisen. Kaksi
laaria, pieniä jumalankuvia tanssiasennossa, asetettiin teiden
risteyksiin, ja ne täytyi seppelöidä kahdesti vuodessa, keväällä ja
syksyllä. Sillä nämä laarit eivät suojelleet yksin kotia ja kontua vaan
myöskin vaeltajaa ja matkamiestä. Kaikkea muuta suurenmoisemmat olivat
uudisrakennukset: tiilisestä Roomasta ne tekivät marmorikaupungin.
Kuin tuon ajan todistajina kohoaa vielä nytkin Castorin ja Polluxin
kaksi korkeata pylvästä vanhan Forumin rauniokentällä (onnellinen
se, joka ne siellä on kuutamon hopeoimina nähnyt!), kohoaa vieläkin
Mars Ultorin temppelin kolme pilaria Via Bonellan varrella
lähellä Traianuksenpylvästä ja virittää hartauteen jokaisen, joka
muinaisuudenjanoisena Roomaan pyhiinvaeltaa. Samoin Augustus kohoitti
myöskin Palatinukselle runojenylistämän Apollon temppelin julkisine
kirjastoineen: se on se temppeli, joka oli hautautuneena Villa Millsin
alle ja jonka esiinkaivaminen ei vieläkään ole loppuunsuoritettu.
Mutta edelleen -- ja Agrippa esiintyi siellä rakennuttajana keisarin
kanssa kilpaillen -- ulkona Marskentällä suurin pyörörakennus, kaikkien
jumalain talo Pantheon, ynnä Agrippan thermit, ja Neptunuksen temppeli
(nykyisin Rooman pörssi), ja mahtava Marcelluksen teatteri j.n.e. Mikä
ihanuus! Mikä sommittelun rohkeus! Sillä valtavimmat suuruusmitat
tulivat siellä käytäntöön. Ja lopuksi varjoisat, katetut kävelytiet,
n.s. _porticus_, jotka johdettiin peninkulmamatkoja halki korttelien,
täynnänsä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestarien alkuperäisiä
luomia: kallista ja näkemisenarvoista. Rooma toipui. Rooma oli
nuortunut. Rooma riemuitsi loistostansa, jos kohta se oli lainaloistoa;
sillä kreikkalainen taide somisti kaupunkia.

Puhtaampaa oli sitävastoin runous, augustukselaisen runotaiteen kukka,
joka samaten juuri nyt oli auennut ja puhjennut; sillä se oli aito
latinalaista eikä kreikkalaista. Tämän läpikotaisin proosallisen
hallitsijan, Augustuksen, oli suotu elää Rooman suurimpain runoilijain
Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Ovidiuksen aikana; he
ylistävät Octavianusta yksimielisesti jumalaiseksi mieheksi, joka on
toteuttanut kultaisen aikakauden, ja kuivanjärkevä mies näki päänsä
ympärillä kunniakehän, joka silloin vaikutti oudolta, mutta joka on
jäänyt ainaiseksi häntä kaunistamaan.

Mutta samat runoilijat ylistävät samalla myöskin vapaan tasavallan
mainetekoja, Scipioiden ja Metellusten aikoja, niin, Caton
vapaaehtoista kuolemaa Uticassa: tarkoituksellinen suunta, jota silloin
myöskin suuri historiankirjoittaja Livius seurasi. Mutta siihen ei
sisältynyt vastakohtaa. Sillä Augustuksen oma mieli oli sellainen.
Augustus loi silloin esikuvan Berlinin paljonpilkatulle Siegesalleelle.
Hän pystytti Augustuksen-forumille, jonka hän uudesta loi, "tuleville
polville esikuvaksi", kuten hän sanoi, kaikkien vapaan tasavallan
sankarien kuvapatsaat; ne seisoivat (niinkuin ruhtinasten kuvat
Berlinissä) rivissä, mutta seinäkomeroissa, alla piirroskirjoitus,
missä heidän tekonsa olivat luetellut ohikulkevain ulkoaopittaviksi.

Augustuksen terveys oli jonkinverran vahvistunut
kylmävesiparannuksella, jota hänelle suositteli hänen henkilääkärinsä
Antonius Musa. Heti luonnollisesti kaikki ihmiset käyttivät Roomassa
kylmävesihoitoa, myöskin otaksuttava valtaistuimen perillinen
Marcellus. Mutta se ei sopinut kaikille, ja Marcellus kuoli. Muutoin
Augustus oli rajattoman toimelias ja uuttera; hänen saappaittensa
piti olla aina valmiina ulosmenoa varten, ja jos hän soi itsellensä
huvitusta, se oli hyvin jokapäiväistä laatua. Hän ravisti
intohimoisesti arpapikaria ja voitti siinä aina (ilmeisesti oli usein
kyseessä korkeita summia). Hän oli ostanut itsellensä monta pientä
lasta; hän tuotatti ne usein luoksensa ja leikki heidän kanssaan
pähkinän heittämistä. Myöskin hän mielellänsä kutsutti nyrkkeilijöitä,
jotka saivat suorittaa hänelle kokonaisia taisteluita. Entä sitten
teatteri: Augustus on saattanut teatterissa vallalle silloin aivan
uuden taidelajin, baletin; se oli tuo korkeantaiteellinen, mutta
kovin irstas pantomimi. Se huvitti hienompaa yleisöä; eläintaistelut
ja veriset miekkailijanäytännöt sitävastoin olivat Rooman roskaväkeä
varten; todella sivistyneet pysyivät niistä poissa; mutta Augustus
se teki nämä suuret mieltä kiihoittavat näytelmät kansalaumojen
alinomaiseksi ajankuluksi, kansan, joka nyt ei vaadi valtiolta
ilmaiseksi ainoastaan leipäänsä, vaan myöskin juhlanäytäntönsä.
Täytyy myöntää: tämä ei ollut lainkaan hyvää. Kerran hän kaivatti
kaupungin edustalle keinotekoisen järvenkin ja tarjosi siinä nähtäväksi
meritaistelun, naumakhian. Sillä roomalaiset tahtoivat myöskin kerran
omin silmin nähdä Aktionin taistelun. Koko kansa virtasi sinne ulos
kaupungin porteista, oikea kansainvaellus, ja melkoisen poliisivoiman
täytyi varjella tyhjää pääkaupunkia, etteivät rosvot sillä aikaa
ryöstäisi kaikkia puoteja ja pankkeja.

Niin kaikki Augustuksen ajalla näytti oivalliselta, mieltä ylentävältä
ja varjottoman aurinkoiselta, kuin jumalat itse olisivat ilmestyneet
ja kulkeneet halki maiden ja kaupunkien, ja siunaus versoi, minne
he vaelsivat. Mutta onnettomuus kohtasi siitä huolimatta tätä
Caesareista onnellisinta keskellä hänen onneansa, ja siinä työssä,
jonka hän oli suorittanut, piili epäonnistumisen ja hävityksen siemen.
Ja tähän oli syynä pääkaupungissa vallitseva irstas siveettömyys
ja se hillitsemätön, mieletön ylellisyydenhimo, joka silloin oli
vallannut varakkaan luokan. Se oli enää ainoastaan murtunutta sukua.
Senvuoksi ei kellään ollut halua ottaa kannettavaksensa suuria
valtiollisia velvollisuuksia. Sotapalveluksesta koetettiin päästä,
miten voitiin. Pahinta oli avioliiton rappio, lapsettomat kodit.
Siitä keisarin julman ankara avioliittolainsäädäntö, joka kokonaan
riisti perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Ymmärretään,
että näistä avioliittolaeista oli seurauksena jättiläismellakoita,
varsinkin teatterissa, missä Augustus mielellänsä näyttäytyi.
Vielä tuloksettomampaa kuin tämä oli jalojen siveyskirjoitusten
levittäminen, mitä Augustus suunnitelmallisesti harjoitti. Miksi oli
olemassa paljon hyviä kirjoja? Pitäisihän niiden mukaan myöskin elää!
Siveellisyyden kohoittaminen! Tosiaankin, aika janosi siveellistä
parannusta. Senvuoksi juuri silloin Augustuksen hallituksen aikana
Johannes Kastajan esiintyminen Palestiinassa ja kristinuskon
synty. Nämä harrastukset Tiberin rannoilla ja Jordanin äyräillä
olivat samanaikaisia. Ja Augustus ponnisteli itse kunniallisesti
kohoittaakseen itsensä ja perheensä siveellisesti korkeammalle tasolle.
Tämä mies todistaa arvokkaalla tavalla todeksi sen väitteen, että
suuret velvollisuudet kasvattavat ihmistä ja korkea asema häntä nostaa
ja puhdistaa. Armottoman raa'at viettinsä Augustus on vanhempana
miehenä ihmetyttävässä määrin voittanut, ja humaanisuus, jota silloin
melkein jokainen hänen tekonsa osoitti, vaikuttaa täysin puhtaalta,
sisäiseksi omaisuudeksi tulleelta.

Mutta hän sai nyt kokea tapain turmeluksen kauhut omassa lihassansa
ja verassansa. Iulia, hänen oma lapsensa, jonka hänelle kerran
Scribonia, hänen toinen vaimonsa, oli lahjoittanut, Iulia, tämä
ihmeteltävän nerokas rotuihminen, häikäisevä nainen, oli naimisissa
hänen lähimmän ystävänsä, sotapäällikkö Agrippan kanssa. Kaikki toiveet
kohdistuivat tähän avioliittoon. Mutta Iuliassa heräsi keisarintyttären
itsevaltaisen ylimielinen vallantunne, tunne, että oli hyvän ja
pahan yläpuolella, ja hän eli ujostelematta viettejänsä noudattaen,
hillittömästi, häpeämättä, näyttäytyi julkeasti ja avoimesti
rakastelijoittensa ympäröimänä. Häväistys, julkisella paikalla, oli
niin kuulumattoman suuri, että Augustuksen täytyi tämä tyttärensä,
jonka hän hempeällä hellittelyllä oli ympäröinyt, rikoksentekijättärenä
tuomita, rangaista, hyljätä. Eräs Marcus Antoniuksen pojista oli
ollut hänen suosituimpia rakastelijoitansa, ja tämä nuori Antonius
oli suunnitellut murhayrityksenkin keisaria vastaan. Niin kostautui
Augustuksen oma kevytmielinen nuoruudenelämä lopuksi hänelle itselleen.

Mutta onnettomuudet jatkuivat. Viisi lapsenlasta Iulia oli hänelle
antanut; niiden joukossa oli yksi henkisesti vajaamittainen poikalapsi,
Agrippa, mutta kaksi hyvälahjaista poikaa, Gaius ja Lucius.
Huolehtiakseen vallanperimyksestä Augustus otti nämä lapsenlapset
ottopojikseen; ne tulivat siis hänen lapsikseen; hän suorastaan osti
ne vävyltänsä Agrippalta, ja rakasti heitä, niinkuin hän rakastaa
voi; hän rakasti heitä ikäänkuin järjestelmän mukaan, antoi itse
heille laskentotunteja ja lukutunteja, piti heitä aina ympärillänsä,
antoi heidän matkoilla ratsastaa rinnallansa. Mutta pojat eivät
kehittyneet erittäin suotuisasti, ja äkkiä, vuosina 1 ja 2 j.Kr.
he molemmat kuolivat. Isku järkytti häntä kovin. Yleisön kesken
kerrottiin, että Livia oli myrkytyttänyt pojat. Mutta niin kuolivat
myöskin Augustuksen vanhat ystävät ja auttajat Agrippa, Maecenas,
niin kuolivat myöskin parhaat niistä runoilijoista, jotka mainitsin
ja jotka hänen aikakauttansa kaunistivat, menivät pois paljoa ennen
häntä. Vanhus joutui yhä yksinäisemmäksi ja hänen oli nyt tyytyminen
Livian kahteen poikaan, poikapuoliinsa _Tiberiukseen_ ja _Drusukseen_,
kunnes Drususkin, joka oli paljoa miellyttävämpi kuin Tiberius, kuoli
aivan liian aikaiseen (8 e.Kr.). Viimeisinä kahtenakymmenenäkahtena
elinvuotenaan väsynyt hallitsija näki jääneensä yksin Livian ja synkän
sulkeutuneen Tiberiuksen seuraan. Mutta vasta vuonna 4 j.Kr. hän veti
Tiberiuksen kanssahallitsijana lähellensä.

Lisäksi tuli vielä valtiollisia onnettomuuksia. Augustus on
muutoin käynyt vähän sotia; sillä ulkomaiset kansat pyrkivät nyt
näennäisesti niin mahtavan keisarikunnan kanssa rauhaan; ennen kaikkea
parthialaisetkin (vuonna 20 e.Kr.) Ainoastaan _germaanit_ tuottivat
yhäti huolta. Jo vuonna 16 e.Kr. he häpeällisesti perinpohjin löivät
Augustuksen sotapäällikön Lolliuksen. Tämän kyllä Tiberius ja
Drusus jälleen korvasivat tunkeutumalla kuuluisilla sotaretkillänsä
syvälle Saksaan, Elbelle saakka, ja oikeallekin Rheinin rannalle nyt
Rooman leveä kämmen asettui. Mutta teurastus Teutoburgin metsässä,
kheruskilaisen Arminiuksen äkillinen, valtava voitto vuonna 9 j.Kr.
teki tyhjäksi tämän kaiken. Publius Quintilius _Varuksen_ johtamat
kolme legioonaa oli päällekarkauksessa tuhottu, myöskin upseerit
kaikki; kaikki sotamerkit menetetyt, itse Alison linnoitus kukistunut,
ja Varus itse heittäytyi miekkaansa. Vihattu roomalainen oikeudenkäyttö
ja Rooman verot olivat ajaneet germaanit tähän vapaustaisteluun. Vielä
kapinan puhkeamisen edellisenä iltana kavala Arminius oli aterioinut
Alison linnoituksessa mitään aavistamattoman roomalaisen luona. Silloin
näyttäytyi äkkiä, miten Rooman sotalaitos oli rappeutunut. Valtio
oli oikeastaan aina rahapulassa ja seurauksena siitä joukko-osastot
laajoilla rajoilla liian heikot. Vanha Augustus antoi harmista partansa
ja tukkansa kasvaa pitkäksi. Sellaisena hän oli kuukausimääriä.
Roomassa itsessänsä asetettiin turvajoukkoja, ettei syntyisi kapinaa
hallitusta vastaan, ja kaikkien provinssien maaherrain virkakautta
pitennettiin, etteivät muutkin lännen kansakunnat nousisi Roomaa
vastaan. Augustuksella oli tähän saakka germaanihenkivartiosto
(niinkuin paavilla nykyisin sveitsiläiset henkivartijat); sillä
germaaneja pidettiin voimakkaimpina ja uskollisimpina vartijoina. Nyt
hän lakkautti sen. Germaanilaisvaara oli tästä alkaen uhkaamassa Rooman
valtakunnan taivaanrannalla.

Huolta ja nöyryytyksiä ei siis puuttunut. Harvinainen mies, joka
viidenkymmenenviiden vuoden ajan oli roomalaisiansa hallinnut, voi
kuitenkin tyytyväisenä vihdoinkin vuonna 14 levolle laskeutua. Koko
Italia kukoisti jälleen, ja ennen kaikkea kaikissa provinsseissa,
koko avarassa maailmassa, kiitos oivallisesti järjestetyn
valtakunnanhallinnon, heräsi terve, rikas elämä. Ihana kylvö oli
kylvetty. Iloinen toivehikkaisuus virisi kautta provinssien. Aivan
hänen kuolemansa edellä, kun hän oli purjehtimassa Napolin lahdella,
tuli yksinkertaisia aleksandrialaisia laivamiehiä odottamatta
Augustuksen luo laivan kannelle ja sanoivat juhlallisesti hänelle:
"Sinä olet se, jonka toimesta me elämme, laivaliikettämme harjoitamme,
olemme vapaita ja saamme voittoa." Suloista oli varmaan hänen
korvallensa sellaista kuulla. Ja päivät olivat vielä niin kauniit:
oli sydänkesä, ei vielä syyskuu. Ihmeellinen lämpö, joka teki niin
hyvää vanhalle ihmiselle. Sininen meri kimalteli ja hehkui. Caprilla
vanha hallitsija vielä tarjosi kansanaterian ja toimeenpani nuoren
väen tappelun heitättämällä sen joukkoon leivoksia ja omenia. Se
huvitti häntä hyvin. Neljä päivää hän oli siten vielä Caprilla, mitä
lempeimmältä mielellä. Keskustelussa sattui, että hän huomaamatta
tekaisi soman kreikkalaisen runosäkeen ja pian vielä toisen. Silloin
hän kysyi korkeasti oppineelta seuralaiseltansa Thrasyllokselta:
"Keneltä tämä säe on?" Kun Thrasyllos valitti, ettei hän tuntenut
oivallista runoilijaa, hän oli haljeta naurusta. Mutta ähkytauti,
jota hän poti, oli häneltä kokonaan vienyt voimat. Napolin kautta hän
tuli vielä Nolaan lähellä Pompeiia. Sinne hän kutsutti Tiberiuksen
luoksensa, sillä hän tunsi äkkiä lopun lähenevän. Kokonaisen päivän hän
vielä keskusteli siellä salaisesti synkän kruununperillisensä kanssa.
Tämän keskustelun jälkeen kerrotaan Augustuksen sanoneen: "Voi kurja
Rooman kansa, miten verkkaisin hampain sinut rikki pureskellaan".[78]
Juuri ennen kuolemaansa hän kysyi: "Onko kansa ulkona jo
kuohuksissaan?", annatti sitten peilin ja silitytti tukkansa (hän pani
nyt enemmän arvoa ulkoasuunsa). Sitten hän lysähti kokoon. Hän näki
hengessä neljäkymmentä nuorukaista, jotka tahtoivat kantaa hänet pois.
Ne olivat hänen tulevat ruumiinkantajansa. Hän tunsi jo, että hän ei
enää voinut hallita alaleukaansa, yhtäkaikki hän sanoi vielä ympärillä
seisoville merkilliset jäähyväissanansa: "Olenko teidän mielestänne
näytellyt hyvin elämän teatterikappaleen?" ja sitten kreikaksi:
"Jos pikku kappale on teitä miellyttänyt, niin taputtakaa käsiänne
ja laittakaa, että minä voin iloisena poistua." Sitten hän erosi
elämästä Livian sylissä. Mutta nuo sanat ovat niin luonteenomaisia kuin
mahdollista. Sillä niin oli todellakin: elämä teatterikappale! Hän oli
_osansa_ hyvin näytellyt, ja se osa oli vaikea esittää, rauhanruhtinaan
ja maailman onnellistuttajan osa. Suorittaakseen sen hän oli jättänyt
kaikki alhaiset vietit, verenhimon ja hirmuvaltiaan ihmishalveksimisen.
Hän oli neljänkymmenen vuoden ajan naamioinut itsensä hyväksi
ihmiseksi. Hän oli lopuksi tullut siinä hyväksi. Tämä itsekasvatus on
ilmiömäistä. Senvuoksi hän on myöskin saavuttanut suosiota, niinkuin
tahtoi. Hän on pysynyt koko seuraavan ajan roomalaisten voittamattomana
ihannekeisarina.

Kun hän oli kuollut, hänen, lapsenlapsistansa, hänen tyttärensä Iulian
pojista, yksi eli vielä; se oli tuo heikkojärkinen, mielisairas
nuorempi Agrippa. Tiberius surmautti heti tämän Agrippan. Sitten vasta
hän ilmoitti kansalle, että Augustus oli kuollut. Tiberius oli nyt
ainoa perillinen.

Pitäisikö minun puhua vielä siitä yli-inhimillisestä kunnioituksesta,
joka on tullut Augustuksen osaksi. Meille on nykypäivinä läheisintä,
että _Sextilis_ kuukausi (elokuu) silloin hänen mukaansa sai nimen
_Augustus_; keisari oli näet kuollut tässä kuussa. Muutoin häntä
kunnioitettiin jo elinaikanansa jumalana ulkopuolella Roomaa monissa
temppeleissä, ja sitä varten syntyi monessa provinssissa erityisiä
papistokuntia, n.s. augustaalit. Sentähden myöskin kerrottiin:
Octavius ei ohutkaan Augustuksen isä, vaan Augustus oli jumalan
poika. Apollo jumala itse oli yhtynyt hänen äitiinsä, Attiaan. Sitten
tuli lisäksi vielä toinen tarina, että nimittäin muuan ennustaja oli
Roomassa vuodesta 63, Augustuksen syntymävuodesta, ennustanut, että
sinä vuonna syntyisi Roomalle _kuningas_; heti Rooman senaatti, joka
pelkäsi kuningasta, käski, että kaikki v. 63 syntyvät lapset piti
surmattaman (esikuva Betlehemin lasten surmaamiskertomukselle). Mutta
tämä pahatyö jäi suorittamatta, koska kaikki ylhäissäätyiset vanhemmat,
jotka odottivat lasta sinä vuonna, palavasti toivoivat, että heidän
pojastansa olisi tuleva luvattu maailman kuningas. Luonnollisesti
Augustuksen kuoleman jälkeen hänen syntymätalostansa Roomassa tuli
pyhäkkö; myöskin hän lapsuudenkotiansa Velitraessa oppaat vielä
myöhempinä aikoina näyttelivät: siellä oli kamalaa; aave kummitteli
tyhjissä huoneissa, eikä kukaan uskaltanut siellä oleskella, saatikka
asua. Tiber joen ja Rooman Corson, vanhan Flaminiuksen tien, välillä
Augustus oli itse rakennuttanut itselleen ja omaisilleen mausoleumin,
jota ympäröitsi kaunis puisto, nuorison leikkipaikka. Sinne hänen
tuhkansa haudattiin. Senaattorisäätyiset miehet kantoivat hänen
ruumiinsa paareilla polttoroviolle, korkealla hartioillansa halki
Rooman katujen. Kun rovio paloi ja liekit leiskahtivat yli ruumiin,
näki eräs -- se oli eräs senaattoreista -- omin silmin, miten Augustus
liekeistä ja savusta ruumiillisena nousi taivaaseen. Jumalanpojan
taivaaseenastuminen! Tämä ei voi meitä oudoksuttaa. Se oli rohkean
haaveellisen uskonnollisuuden aikaa, ja kernaasti uskottiin sellaisiin
ihmeisiin.



KEISARI CLAUDIUS


Rooman keisariaika, joka alkoi Augustuksen nelikymmenvuotisella
yksinvallalla, kesti viisi vuosisataa. Se päättyy Länsi-Eurooppaan
nähden 5. vuosisadalla, v. 476 j.Kr. Odoakerin, germaanilaisen
sotakuninkaan esiintymiseen. Jokainen noin kuudestakymmenestä Rooman
keisarista -- vai oliko heitä enemmän? --, jotka tuona aikana ovat
hallinneet, on luonnetyyppi. Kaikki he ovat lyötättäneet rahaa, ja
keisarirahat näyttävät meille heidän pronssiset piirteensä. Meidän on
tässä tyydyttävä vain muutamiin.

Augustusta seurasi lähinnä säännöllisessä perintöjärjestyksessä, joka
perustui sukulaisuuteen, ainoastaan nuo neljä: Tiberius, Caligula,
Claudius ja Nero. Kun minä heidän joukostansa otan esitettäväkseni
keisari Claudiuksen, se ei tapahdu yksinomaan vaihtelun halusta: juuri
tämä Claudius oli kaikista yksinvaltaista tyhmimmän huudossa, ja
maksaa vaivan niin monen sankarin perästä nähdä kerrankin n.s. narri
purppurassa; tärkeämpää on, että paljon henkilöitä, myöskin naisia,
joilla on kuuluisa nimi, ryhmittyy Claudiuksen ympärille. Hän hallitsi
ainoastaan kolmetoista vuotta.

Aluksi on tehtävä vain jokunen esihuomautus. Jo heti Augustuksen
kuoleman jälkeen, jo Tiberiuksen aikana, oli lempeä keisarivalta
muuttunut avoimeksi hirmuvallaksi. Tosin ei lain, vaan väärinkäytöksien
tietä. Korkean senaatin vaikutusvalta, joka kerran vapaan tasavallan
aikana oli niin suurenmoisesti valtiota johtanut, oli kokonansa
vaipunut. Ja kansa sitten! Kansanvaalit, kansan virkamiesten
valitsemisen Tiberius lakkautti, keisari nimitti nyt virkamiehet.
Jo Augustus oli niinikään turvallisuudeksensa sijoittanut Roomaan
3000 miestä keisarillista kaartia; Tiberius järjesti tämän joukon
vakinaiseen leiriin Viminalis kukkulan taakse. Nämä olivat
_pretoriaanit_, joiden prefekti eli päällikkö pian tuli lähinnä
keisaria mahtavimmaksi mieheksi. Jo epäluuloisen Tiberiuksen aikana
kukoisti sitäpaitsi inhoittava ilmiantajajärjestelmä (_delatores_)
ja oikeusmurhat ilmoitettujen majesteetinloukkausten johdosta; sekin
uusi käsite. Yhdelle ainoalle ihmiselle Tiberius, tämä runsaslahjainen
mies, joka kumminkin vajosi ihmisvihaan ja ihmiskammoon, lahjoittaa
luottamuksensa, ovelalle Seianukselle. Tiberius vetäytyy
luoksepääsemättömänä salaisuuden verhoamaan yksityiselämään Caprille.
Caprin saari on nytkin vielä täynnä salaperäisen synkkiä muistoja
Tiberiuksesta, ja yhäkin hänen vaivattu henkensä kummittelee siellä
öisin hänen palatsilinnojensa sortuneissa raunioissa. Mutta Seianus
petti hänet häpeällisesti. Kumminkin piinatulla vanhuksella oli vielä
kyllin voimaa häntä rangaista. Kyllästys ja inhontunne jäi hänelle
jäljelle. Tiberius tuli 79 vuoden vanhaksi. Itse kuolemakin pelkäsi
häntä. 23 vuoden ajan oli Tiberiuksen valta pääkaupungin kuormana
(14--37); mutta provinsseille se koitui siunaukseksi, ja hänen vanha
sotapäällikkömaineensa vaikutti, että Rooman nimi edelleenkin oli
korkeassa arvossa parthialaisten ja germaanien keskuudessa.

Häntä seurasi nuori Caligula, Tiberiuksen veljen pojanpoika; hän oli
ainoa kruununperillinen, joka vielä oli käytettävissä. Sillä kuolema,
nimenomaan väkivaltainen kuolema, oli jo silloin arveluttavassa määrin
tehnyt puhdasta keisariperheessä. Caligula oli äitinsä puolelta Marcus
Antoniuksen jälkeläinen; hän oli paljon ylistetyn, kansan jumaloiman
Germanicus prinssin poika. Hän oli nuori, 25 vuoden vanha. Mutta
hän petti kaikki toiveet; sillä valta oli nyt mielisairaan käsissä.
Kaikki hänessä on patologista. Hän tiesi sen itse; hän ei nukkunut
yöllä, kalvavat ajatukset ahdistivat häntä. Mutta kukaan ei pannut
verenhimoista hullua kahleisiin. Viisi vuotta hänen n.s. hallitustansa
eivät olleet muuta kuin murhaa ja ryöstämistä. Roomaa kuritettiin
hirmuisesti, eikä yksin Roomaa, vaan provinsseihinkin ulottuivat hänen
ahneutensa ryöväysretket. Kissamaisena ja kavalana koko maailmaa
kohtaan hän piti senaattorit sellaisessa kauhussa, että he palvelivat
häntä pöydässä kuin viinurit, lautasliina käsivarrella. Hänestä oli
liian kallista ostaa ruokaa petoeläimille; senvuoksi hän heitätti
pedoillensa rikoksentekijöitä; ne eivät maksaneet mitään. Caligula se
myöskin ensimäisenä tarjosi nähtäväksi julkisen tuomitun polttamisen.
Mutta hän sai sopivan lopun, oman henkivartiostonsa toimesta.
Pretoriaanit määräsivät jo silloin Rooman kohtalon; he murhasivat
mielipuolen narrin balettiharjoituksessa hänen omassa palatsissaan.

Enää ei siis senaatti tyranneja murhaa. Yhtäkaikki liikahteli
siinäkin vielä hiukan vanhaa toimitarmoista henkeä. Senaatissa nousi
heti voimakas puolue, joka tahtoi nyt toimeenpanna keisariuden
lakkauttamisen ainaiseksi. Mutta sotamiehet, mitä ne välittivät
senaatista? Pretoriaanit tekivät heti seuraavana päivänä kunnioituksin
ja uskollisuudenvaloin Rooman keisarin Claudiuksesta, joka heillä oli
luonansa leirissä. Minä huomautan, että näissä pretoriaaneissa monasti
oli germaanejakin; saksalaisia pidettiin silloin jo parhaina sotilaina,
valiojoukkona, ja saksalaiset ovat siis kenties jo silloin keisarin
määränneet. Sellainen tapahtuma sattui tammikuussa 41. Mielenkiintoista
on lähemmin tuntea ne olosuhteet, missä tämä tapahtui.

Tämä Claudius oli Caligulan setä, jalon Germanicuksen veli, ja hän oli
silloin jo viidenkymmenen vuoden vanha. Jo lapsena häntä kohdeltiin
halveksien. "Tyhmempi kuin Claudius" oli jo aikaisin sananpartena
keisarillisessa perheessä. Hänen oma äitinsä nimitti häntä epäsikiöksi
(_portentum_), joka ei syntymässä ollut tullut valmiiksi. Senvuoksi
annettiin pojalle kasvattajaksi raain mies, mikä tallista noudettiin,
tallirenkien katsastusmies. Livia, vanha keisarinna-äiti ei yleensä
koskaan suonut puhuttelusanaa taitamattomalle tolvanalle ja Augustus
sanoi: "Hän tekee meidät ikuisesti naurunalaiseksi, mies parka. Älkää
vain antako hänen sirkuksessa istua eturivillä keisariaitiossamme,
sillä silloin kaikki näkevät hänet ja nauravat."

Claudius tosiaankin änkytti, ei pitänyt nenäänsä puhtaana, hänellä
oli raaka tapa nauraa, ja kun hän vihastui, hänen suunsa vaahtosi;
muutoin hän oli suurikasvuinen; mutta hän nyhjytti päätään ja ontuikin
hiukan. Tiberius ja Caligula käsittelivät kumpikin keisarina ollessaan
häntä nollana, niin, jättivät hänet vain senvuoksi elämään, koska he
ajattelivat: hän on vaaraton. Claudius toivoi kunniallisesti saavansa
kerran valtionviran. Tiberius vastasi hänelle: "Sinä kelpaat ainoastaan
karnevaaliin; tuossa 40 kultakolikkoa huvitellaksesi."

Mutta kaikki tämä oli väärin. Claudiuksesta olisi varmaan voinut tulla
jotakin. Mies hankki aikaisin aivan omasta halustansa perusteellisen
kirjallisen sivistyksen, niin, mitä kaukaisimmat tiedot vanhan
historian alalla; Livius, suuri historioitsija, oli hänen opettajansa,
ja hän seurusteli mielellään kreikkalaisten oppineiden kanssa. Eikä
vain niin; hän on aikaisin itsekin julkaissut oppineita teoksia, jotka
hän osittain kirjoitti kreikan kielellä. Missä ilmeni siis hänen
tyhmyytensä! Ilmeisesti on aika ajoittain vika olla klassillinen
filologi; sillä se hän oli; hän tutkisteli myöskin fonetiikkaa; miten
narrimaista! Mitä sellaisella omituisella ihmisellä ja kirjatoukalla
oli tekemistä keisarillisten prinssien ja tottuneiden maailmanmiesten
joukossa! Mutta kun hänet suunnitelmallisesti suljettiin kaikista
viroista ja valtiovelvollisuuksista, siitä oli seurauksena, että hän
lopulta rupesi juomaan ja pelaamaan ja seurusteli vain alhaisten
ihmisten kanssa, jotka tekivät hänestä karkeata pilkkaa. Aterian
jälkeen hän nukahti; silloin he heittelivät häntä öljymarjan sydämillä
ja vetivät hänen käsiinsä villaiset käsineet; kun hän heräsi ja hieroi
silmiänsä, hän säikähti karkeita käsiänsä. Ajateltakoon nyt, että
sellainen ihminen äkkiä tulee maailman keisariksi. Että loppuromahdus
oli tapahtuva, oli päivänselvää.

Kun Caligula piti murhattaman palatsissansa, salaliittolaiset poistivat
läheisimmistä huoneista mahdollisimman tarkoin kaikki vastukseksi
koituvat todistajat. Claudius tyrkättiin aluksi erääseen salongeista.
Kun hän sinne kuulee haavoitetun Caligulan hirmuisen kirkunan, hän
hiipii eräälle parvekkeelle ja kätkeytyy kauhuissaan ulkokaihtimiin.
Muuan sotamies näkee hänen jalkansa pistävän esiin. "Halloo! kuka
siellä piileskelee!" Hän tuntee Claudiuksen, joka pelosta lankeaa
polvillensa. Sotamies tekee heti kunniaa, tervehtää häntä heti kohta
"_imperatoriksi_", koko sotilasjoukko raahaa hänet halki kaupungin
kantotuolissa kasarmin pihalle. Siellä Claudius viettää seuraavan yön
pää riipuksissa ja arkana.

Sillävälin Capitoliumille kokoontunut korkea senaatti neuvottelee,
neuvottelee ja neuvottelee eikä tiedä, mitä sen oikeastaan
pitäisi päättää; katukansaa tunkeutuu lähistölle; kansa huutaa
uutta hallitsijaa, joka antaa sille leipää ja näytelmiä. Silloin
pretoriaanit ratkaisevat asian lopullisesti. He vannovat uskollisuutta
Claudiukselle. Hän on keisari kaartin toimesta, ja hetikohta Claudius
maksattaa kullekin yksityiselle kaartinsotilaalle käsirahoina 15,000
sestertiä (noin 3,700 markkaa).

Kävi, kuten käydä täytyi. Kuka olisi kansan muutoin pitänyt valita?
Koko Augustuksen suvusta ei ollut ketään muuta täysikasvuista enää
jäljellä paitsi Claudius, huolimatta kaikista ottopojaksiotoista.
Niin, jos senaatin keskuudesta olisi noussut lahjakas mies, kyllin
päättäväinen ja tunnoton voittaakseen palkkasoturit rahalla
puolellensa! Mutta sellaista ei ollut.[79] Kaikkein vähimmin sopiva
sellaiseen osaan oli Seneca, n.s. filosofi Seneca, tuon ajan
merkitsevin mies, silloin jo 43 vuoden vanha, rikaslahjainen, hieno,
asioita ymmärtävä, ja täynnä antaumusta suuriin päämääriin, mutta
liian hyväsydäminen; oikeamielisyyden ja ihmisyyden mies ei silloin
vielä kelvannut Rooman valtikan kantajaksi, Caligula oli häntä juuri
näiden hänen ominaisuuksiensa vuoksi ankarasti uhkaillut ja vainonnut.
Seneca nähtiin silloin vain yksityispiireissä toimissansa. Hänen suuri
tulevaisuutensa oli vielä kaukana.

Juuri silloin, vuonna 41, Seneca, vuosisatansa nerokkain kirjailija,
kirjoitti mukaansatempaavan kirjoituksen vihaa vastaan (_de ira_), joka
hämmästytti uutuudellaan. Kirjoitus oli päiväntapahtuma. Hän näki, että
kiivas viha ja kaikkien itsekkäitten viettien hillittömyys tuhosivat
kaikki sivistyksen siunaukset ja tekivät elämän Roomassa helvetiksi.
Hän vaati tämän maailman mahtavilta vihdoinkin mielenmalttia,
itsekuria, kohtuutta, niin, ihmisrakkautta (tähän asti roomalaiselle
tuskin ymmärrettävä käsite). Myöskin hän julkisesti julisti Augustuksen
ihannekeisariksi, johon oli palattava.[80] Tämä kaikki miellytti
suuresti uutta keisaria Claudiusta, ja Seneca teki häneen pysyvän
vaikutuksen; sillä Claudiuskin tahtoi palata Augustuksen lempeämpään
hallitustapaan; hän tahtoi vahvistaa jälleen senaattia; hän häpesi
kiivauttansa, jota Seneca paheksui, ja lupasi julkisesti maltillisuutta
ja itsensä hillitsemistä.

Mutta olot olivat liian sekavat. Hänen hallituksensa ensimäisestä
päivästä alkaen oli keisariin tarrautunut kaksi valtaa: ensiksi hänen
puolisonsa Messalina ja toiseksi hänen vapautettunsa.

Claudius perehtyi tosin itse oikein tarkasti asioihin. Hänen
senaattipuheensa osoittavat, että hän erinäisiä kysymyksiä tutki
persoonallisesti huolella ja perinpohjin. Kun Roomassa on tulipalo, hän
on kaksi yötä peräkkäin palopaikalla ja itse huutaa ihmisiä auttamaan
ja pelastamaan; tällöin hänellä on vieressänsä koreja täynnä rahoja,
ja hän palkitsee jokaista, joka auttaa, heti. Huono merkki on, että
hän halveksi lainoppineita; mutta oikeudenkäyttöä hän on innolla
edistänyt, estänyt kaiken vitkastelun oikeusasiain käsittelyssä. Hän
itse oli korkein oikeusaste siviilijutuissa, ja hän tuli siinä yhäti
kosketuksiin yleisön kanssa tavalla, joka nykyaikaiseen hallitsijaan
nähden on aivan mahdoton ajatellakin. Sen pahempi hän juuri näissä
puuhissaan teki itsensä äärettömän naurettavaksi. Koko päivän päästään
hän istui Forumilla ja antoi asianajajain edessänsä puhua ja puhua,
kunnes hän nukahti; sellaista menoa oli koko vuoden, mätäkuussakin
(ja ajateltakoon, mätäkuu Roomassa!). Ainoastaan milloin hän vainusi
lähistöllä pappien ateriaa, hän äkkiä keskeytti käsittelyn ja meni
kuokkavieraaksi. Ja aivan liian yksinkertaisia hänen päätöksensä usein
olivat, kuten esim. syytettäessä erästä kreikkalaista siitä, että hän
oli väärin ottanut itselleen Rooman kansalaisen oikeudet. Claudius
määrää, että käsittelyn aikana tämän kreikkalaisen on esiinnyttävä
kreikkalaisessa puvussa, niin kauan kuin syyttäjä puhuu; mutta niin
pian kuin puolustaja alkaa puhua, hänen on pukeuduttava uudestaan ja
esiinnyttävä roomalaisena.

Mutta tällä kummallisen turhantarkalla herralla oli palatsissaan
kotiministerinsä, hyvin älykkäitä kreikkalaisia orjia, joille hän
oli lahjoittanut vapauden. Sana _minister_ merkitsee oikeastaan
kotiorjaa; keisarilliset ministerinvirat eivät siis alkujaan olleet
muuta kuin talonpalvelijanpaikkoja. Näille aivan yksityisille
palvelijoilleen Claudius nyt jätti kaikki suuremmat hallitusasiat, ja
se oli viisasta. Felix oli hänen sotaministerinsä nimi; Pallas hoiti
tililaitosta, siis finansseja, raha-asioita; Narkissos oli kansleri;
tämä oli tärkein toimi, s.o. hän hoiti valtakunnassa ja valtakunnan
rajojen ulkopuolella poliittista ja hallinnollista kirjeenvaihtoa.
Polybios ja Kallistos lopuksi hoitivat anomuskirjeosastoa. Narkissos
oli terävin, suurenmoisin näistä kreikkalaisista hovimiehistä, joita
laiskat roomalaiset varmasti raivo sydämessä katselivat. Kreikkalaiset
ne nyt Roomaa hallitsivat: siitä raivo. Se oli leipäkateutta
ja rotuvihaa. Claudius sitävastoin oli täydellä syyllä pelkkää
kiitollisuutta, ja mikään kunnianosoitus ei hänestä ollut liian
korkea hänen auttajillensa. Näitä kreikkalaisia moitittiin syystä,
että he käyttivät asemaansa hyväkseen rikastuaksensa äärettömästi.
Narkissos ja Pallas olivat läheltä pitäen Rooman rikkaimmat miehet.
Mutta kuka roomalainen teki sitten toisin, jos hän vain sai jotakin
tilaisuutta siihen? Tämän ryöväysjärjestelmän ovat kreikkalaiset
nousukkaat oppineet Rooman omilta suuruuksilta, Iulius Caesarilta
etunenässä. Tosiasia on, että tyhmän Claudiuksen hallituskausi esiintyy
pysyviltä suorituksiltaan poliittisella ja hallinnollisella alalla
paljoa loistavampana kuin Tiberiuksen ja Caligulan hallitus. Tästä
hän oli kiitollisuudenvelassa ennen kaikkea Narkissokselle, jolla oli
käsissänsä ulkoasiat ja yleishallinto. Muistelen vain ihmeellistä
Claudiuksen vesijohtorakennusta, _aqua Claudiaa_, jonka jättiläiskaaret
nytkin vielä ovat Campagnan pääkaunistus ja Lateraanin lähellä yli
kaupungin muurin ylpeästi tunkeutuvat kaupunkiin. Lisäksi tuli aivan
hiekoittuneen Ostian sataman uudestirakentaminen majakkoineen. Ostia on
Rooman miljoonakaupungin luonnollinen satama, mutta nykyisinkin se on
jälleen aivan hiekoittuneena. Se oli teknillinen jättiläissuoritus, ja
kukaan Rooman vallanpitäjistä ei ollut tähän asti siihen uskaltautunut.
Vielä mielenkiintoisempaa on, että Marokko silloin lopullisesti
järjestettiin provinssiksi, kieltämättä taaskin arvaamattoman suuri
voitto valtakunnalle; mitä Marokko kauppapoliittisesti merkitsee, siitä
ovat nykyisin ranskalaiset ja jotkut saksalaisetkin päässeet selville.
Mutta suurinta on, että Britannia, tarkemmin Etelä-Englanti, nyt
Claudiuksen kenraalien johdolla vuonna 43 valloitettiin ja tuli Rooman
provinssiksi. Tämä on muistettavinta. Sillä tällä tapahtumalla alkaa
Englanti historiansa.

Mutta missä viipyy Messalina? Puhuisimmeko ainoastaan Claudiuksen
talonpalvelijoista? Tosiaankin, ministerien ohella, jotka olivat
keisarin oikeana ja vasempana kätenä, oli vieläkin toinen valta, joka
keisaria vasta oikein hallitsi. Tämä oli hänen puolisonsa, nuori
keisarinna Valeria Messalina. Hän oli, kun hänen puolisonsa tuli
keisariksi, vasta 17-vuotias, solakka ja kultakutrinen, täydessä
nuoruudensulon lumoavaisuudessa, mutta samalla aistillinen, himokas
ja voittamaan tottunut, vehkeilevä nainen ja viettelykykyinen, mutta
lisäksi kiivas, niin, raivotar intohimossansa. Hänen historiallinen
suurtekonsa oli, että hän synnytti Claudiukselle keisarinpojan. Nyt oli
saatu keisarillinen prinssi! Keisari oli ihastuksissaan. Ajateltakoon,
näissä lapsiköyhissä piireissä! Kenellekään edellisistä kolmesta
keisarista, keisarikauden 72 vuoden kuluessa, ei ollut tähän saakka
poikaa syntynyt. Claudius nimitti lapsen Britannian valloituksen
muistoksi Britannicukseksi. Mutta sitä ehdottomammin vallitsi
Messalina, joka oli synnyttänyt kruununperillisen, ja voi uskaltautua
kaikkeen, todellakin kaikkeen. Senvuoksi talon ministeritkin taipuivat
täysin hänen tahtoonsa. Ja hän soi itsellensä kaiken; hän ei tuntenut
lainkaan pidättyväisyyttä. Roomassa vallitsi naiskomento, kuin olisi
Kleopatra nyt voittoisana tehnyt tuloansa. Mutta Kleopatra oli
viisaampi kuin Messalina. Tosin varmaan koko joukko riettaita juttuja,
joita kerrotaan, on liioittelua; sillä kun keisarinna kuoli, Rooman
juorut syytivät joka taholta lokaa hänen päällensä. Mutta vaikkapa
niinkin, sarja tosiasioita ei ole kiellettävissä. Mitä varten Messalina
oli nainut tämän Claudiuksen aikana, jolloin mies ei vielä mitään
merkinnyt! Yksinomaan ollakseen hänestä piittaamatta. Nyt, kun hänen
puolisonsa oli tullut keisariksi, hänellä oli mitä verrattomin asema,
ja hän ei nyt yksin harjoittanut avoimesti lukuisia rakasteluitansa
(oliko mies gladiaattori vai tanssija, oli hänelle yhdentekevää; hieno
Vitellius oli saanut saaliikseen hänen tohvelinsa ja kerskaili sillä,
että aina kantoi sitä sydämellänsä); sitäpaitsi oli vaarallista torjua
hänen rakkauden tarjoustansa; ken oli ynseä, joutui hänen kostollensa
alttiiksi. Messalina voitti Iulian, Augustuksen paheellisen tyttären,
siinä, että hänkin osasi surmata tai surmauttaa. Mutta hän tarvitsi
ennen kaikkea rahaa suosikkiensa onnellistuttamiseksi ja avasi
senvuoksi suuren liiketoimisten, jossa myytiin kansalaisoikeuspapereita
ei-roomalaisille ja virkapaikkoja roomalaisille. Kansalaisoikeus
ja virat ostettavissa! Luonnollisesti Narkissoksen ja muiden
hovivirkamiesten piti hoitaa tässä liikepuoli.

Mutta palatsissa esiintyi myös vastustusta, ryhmä arvostelevia
henkilöitä. Ne olivat prinsessat _Livilla_ ja _Agrippina_, kaksi
merkitsevää naista, Caligulan sisaria, Claudiuksen veljentyttäriä;
ja heidän puoltansa piti Seneca, merkitsevin henki Rooman miehisessä
maailmassa. Messalina vihasi näitä kolmea. Seneca, joka kaikissa
taloissa melkein kuin pappi saarnasi tapain puhtautta ja elämän
pyhittämistä, ei ollut hänen silmissänsä muuta kuin vastenmielinen
lavertelija. Claudius osoitti myötätuntoisuutta häntä kohtaan; se
voi käydä vaaralliseksi. Livilla taaskin oli ihmeen ihana, muhkea
nainen, loistava rotuihminen, mutta omaatuntoa vailla (kuten muutoin
Agrippinakin) ja kevytmielisissä puuhissa kaiken todennäköisyyden
mukaan Messalinan tasa-arvoinen kilpailijatar. Asia suoritettiin pian:
Livilla ajetaan maanpakoon, sitten surmataan. Senecaa syytettiin
luvattomasta yhteydestä hänen kanssansa; hänenkin on kuoltava, mutta
Claudius pelastaa hänet Korsikkaan.

Agrippina jäi noista kolmesta yksin jäljelle. Hän oli silloin jo leski
ja hänellä oli nelivuotias poika, _Nero_. Messalinan täytyi kokea, että
katurahvas välistä tälle pienelle Nero prinssille toimeenpani suurempia
kunnianosoituksia kuin Britannicukselle. Hän oli raivoissaan, mutta hän
ei tehnyt lapselle mitään.

Silloin tuli kova onni. Eräs ministereistä, Polybios, kunnian mies,
vastusti keisarinnaa muutamassa puuhassa. Heti tämä surmautti hänet.
Silloin kääntyvät kaikki muut ministerit hänestä pois. Suuri Narkissos
on nyt hänen julkinen vihollisensa. Hänen piti pian saada kokea sen
vaikutusta.

Vuonna 47 vihdoinkin kuuma rakkaus valtasi hänen sydämensä niin monien
kevytmielisten huvittelujen perästä. Hän oli nyt 24-vuotias. Hän
rakasti Rooman tunnustetusti kauneinta miestä, joka oli vain vähän
häntä vanhempi, Gaius Siliusta, ja hänet valtasi mielettömän hurja
ajatus mennä hänen kanssansa naimisiin. Claudius tunsi hänet hyvin; hän
oli äskettäin määrännyt tämän Siliuksen konsuliksi; niinpä ei voi olla
epäilystäkään, että Claudius, kun kyseessä oli niin huomattava nuori
mies, myöskin sai tietää näistä häistä, jotka tosiaankin tapahtuivat
kaikin tavanmukaisin menoin, vaikkakaan Claudius ei ollut silloin
Roomassa. Mutta usein ilmenneessä tylsistyneisyydessään hän antoi asian
toistaiseksi mennä menojaan. Messalina odotti, että hän lähettäisi
hänelle erokirjeen; mutta hän ei tehnyt sitä. Messalina oli siis
maailman silmissä kaksoisaviossa: suunnaton häpeäjuttu todellakin;
mutta tosiasia on syyttä julistettu uskomattomaksi, mahdottomaksi.
Tällainen kaksoisavio oli tulos poikkeuksellisista olosuhteista.
Olettaenkin, että Messalina toivoi avioeroa, hänen vallassaan
kumminkaan ei ollut saada sitä toteutetuksi. Kun Claudius hänen
ottamistansa liikavapauksista huolimatta ei ollut lähettänyt hänelle
erokirjettä, ei hänelle kiihkeässä intohimossaan jäänyt muuta jäljelle
kuin toimia siten, kuin hän teki. Ja hänen kaikkivallantunteensa antoi
hänelle rohkeutta; sillä Claudius oli tähän asti mukautunut kaikkeen.
Tosin kaksoisavio herätti yhteiskunnassa mitä suurinta pahennusta;
mutta keisarilliset henkilöt tunsivat olevansa lakien yläpuolella.[81]
Samanluontoisia tapauksia ei myöskään puuttunut; Plauciusta syytettiin
Ciceron aikana kaksoisaviosta,[82] se oli siveellisesti moitittavaa,
mutta nähtävästi ei oikeudellisesti rangaistavaa; Iulius Caesar
oli tahtonut suorastaan lailla suojella monivaimoisuutta,[83] ja
suuri Marcus Antonius oli mennyt naimisiin Kleopatra kuningattaren
kanssa ollessaan Octavian puoliso.[84] Miksi tämä ei kävisi päinsä
Messalinalle? Claudius oli hänelle ehdottoman alistuvainen, ja todella
ei liikahtanutkaan; hän näytti suhtautuvan asiaan levollisesti.

Mutta Messalinan vihollinen Narkissos ymmärsi käyttää hyväksensä
tapahtumaa. Hän antoi keisarin ymmärtää, että Silius, keisarinnan nuori
puoliso, luonnollisesti tavoitteli keisarinarvoa. Narkissos esitti
siitä todistajiakin. Salahanke majesteettia vastaan! Claudius oli arka;
hän vapisi heti henkensä menettämisen pelosta, ja kuolemantuska teki
hänet kykeneväksi kaikkeen.

Hän oli niin pelkurimainen, kerrotaan, että etsitytti aseita
jokaiselta luonansa kävijältä; niin, hän pelkäsi kirjuriensa
metallipiirrintäkin; sillä nämä piirtimet olivat teräviä kuin neulat,
koska niillä kirjoitettiin vahaan. Senvuoksi Claudius pari vuotta
aikaisemmin (vuonna 42) oli surmauttanut muitten muassa Appius Iunius
_Silanuksenkin_. Messalina oli tahtonut hankkia tämän Silanuksen pois
päiviltä, tämä kun juuri oli nainut Messalinan leskeksi jääneen äidin
ja siitä syystä oli hänelle haitallinen. Silanus omisti sitäpaitsi
Luculluksen ihmeelliset puutarhat; nämä puutarhatkin varmaan häntä
houkuttelivat. Narkissos oli silloin vielä hänen kanssansa liitossa.
Narkissos kertoo keisarille nähneensä unta, että Silanus oli
murhayrityksen tekijä; Messalina puuttuu puheeseen: "Niin onkin!
Minä olen nähnyt aivan saman unen!" Se oli kyllin taikauskoiselle
hallitsijalle. Hän uskoi sokeasti salaliittoon. Kun Silanus tulee
palatsiin, käydäkseen keisarin luona kunniatervehdyksellä, tämä tuossa
paikassa iskettää hänet maahan.

Se oli Silanus. Nyt Silius oli saman epäluulon alaisena. Mutta
Narkissos oli valehdellut. Palatsivallankumousta ja keisarin
murhaamista ei ajatellut kukaan. Kuumaveriselle keisarinnalle olivat
hallitushuolet vallan kauhistavia; eihän hän ollut ottanut vastaan
Augusta arvonimeäkään, eikä hän koskaan olisi sälyttänyt keisarinarvoa
kauniin ystävänsä kannettavaksi. Hallitsemaan Claudius oli kyllin hyvä.
Messalina ei aavistanutkaan mitään pahaa ja nautti vain nykyhetken
huumasta: halua ja haavetta! Hän kadotti kokonaan todellisuuspohjan
jalkojensa alta ja tahtoi kaikkivallan suuruudenhulluudessaan, aivan
niin kuin myöhemmin Nero, toteuttaa jumalaiselämän maan päällä.

Oli lokakuu ja kaikkialla maassa riemuitsevia viininkorjuujuhlia;
niin itse Roomassakin. Hän toimeenpani palatsinsa puutarhoissa
viininkorjuujuhlan, naamiaiset tavanmukaisine pukeutumisineen:
Messalina esiintyi Bakkhos tarinan Ariadnena, mainadien ja pikku
satyrien parvessa, huumaavan, rämisevän soiton pauhatessa, sillä aikaa
kuin viinikuurnia puserrettiin ja mehu suhisten virtasi sammioihin.
Siliuksen itsensä piti murattiseppeleisenä Dionysos jumalana häntä
lähestyä, nuorena jumalana, joka hyljätyn Ariadnen vapauttaa ja
mukanansa hänet riemujen autuuteen tempaa. Silloin kiipesi muuan
vieraista puuhun ja ilmoitti: "Rajuilma uhkaa Ostiasta päin."
Tiesikö hän jotakin! Vai oliko todellakin vain rajuilma tulossa? Jo
tuli sanantuojia; he toivat tiedon, että keisari, joka oli Ostiassa
toimessa, lähestyi sieltä uhkaavana. Hän uhkasi rangaistusta. Kaikki
lennähtivät hajallensa.

Messalina menetti ensin harkintakykynsä, sitten hän keksi keinon.
Mukanaan molemmat lapsensa Britannicus ja Octavia -- sillä hän oli
jo lahjoittanut Claudiukselle tyttärenkin, Octavian -- hän tahtoi
rientää häntä vastaan Ostiaan. Kiireessään hän tosin voi saada vain
yksinkertaiset puutarhurinkärryt ajettavikseen. Mutta tämä oli sitäkin
vaikuttavampaa. Tämän näkemisen täytyi liikuttaa. Hän tiesi, että
Claudius ei voisi hänen ilmestymisensä vaikutusta vastustaa; sillä
hän oli vieläkin kaunis ja nuori. Silloin hän näkee vaunut; Claudius
tuli seurueineen häntä vastaan. Jo kaukaa Messalina huutaa hänelle
rukouksiansa. Mutta Claudius ei katso häneen; sillä Narkissos istuu
vaunuissa hänen vieressään ja kahlehtii Claudiuksen huomion huumaavalla
vilkkaudella syytäen syytöksiä hänen vaimoansa vastaan. Myöskin lapsia
näkemästä hän taitavasti saa hänet estetyksi. Vanha mies istui täysin
tylsänä vaunuissa, sanatonna hautoen ajatuksiansa, pää nyökkyen.
Narkissoksella oli valta kaikkeen. Tahtoihan hän aina parasta. Hän oli
kohtalo.

Niin hän vie keisarin, kun he ovat tulleet Roomaan, ensiksi
Siliuksen taloon, ja ilmeni, että Messalina oli ottanut koko joukon
taide-esineitä keisaripalatsista ja niillä koristanut rakastetun
Siliuksen kotia. Silius laahataan pretoriaanien kasarmin pihalle.
Siellä Narkissos jo seisoo hänen syyttäjänänsä. Kaarti huutaa meluten
hyväksymistänsä, ja Silius pyytää ainoastaan, että hänet pian
lopetettaisiin. Siihen paikkaan Claudius hänet surmauttaa.

Messalina on sillävälin äitinensä paennut Luculluksen puutarhoihin,
tuskan ja raivon vallassa. Hän tietää, että Claudius on häntä sieltä
etsivä; hän tietää silloin liikuttavansa hänen sydäntään; niin,
enemmänkin vielä, hän tahtoo kostaa tuolle Narkissokselle. Mutta
keisari ei tule. Keisari on tosin lempeyteen taipuvainen. Mutta
Narkissos pidättää häntä. Hänen tulostansa nyt kaikki riippui. Yö
tulee. Mikä kauhistuttava odotus! Hänen äitinsä Lepida neuvoo häntä
itse tappamaan itsensä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä. Hän ei voinut
uskoa niin äkillistä perikatoa.

Silloin hän kuulee kolkutusta portille. Narkissos on hankkinut
murhaajat. Murhaajat ne ovat. Messalinan tuskanhuudot ovat turhia.
Raaoin häväistyssanoin kurja surmataan. Lapset seisoivat vertavuotavan
ruumiin ääressä.

Se oli Messalina-tragedia. Suunnilleen niin Tacitus sen meille kertoo,
mutta paljoa laajemmin ja liikuttavammin. Se vaikuttaa meihin joka
tapauksessa voimakkaammin kuin silloin keisari Claudiukseen, joka
lopusta kuullessaan osoittautui aivan välinpitämättömäksi, tulematta
vähintäkään liikutetuksi edes nähdessään lastensa itkevän äitiä. Niin,
sanotaanpa hänen seuraavana päivänä aterioidessaan kysyneen: "Miksikä
keisarinna ei tulekaan syömään!" aivan kuin ei olisi saanut vähintäkään
vihiä siitä, mitä oli tapahtunut.

Olkoon tapahtuman laatu miten inhoittava tahansa, joka tapauksessa
Roomalle oli vapahdus, että Messalina oli raivattu pois; ja se oli
Narkissoksen ansio. Mutta senaatti päätti hävittää kaikki keisarinnan
kuvapatsaat, ja tämä on sen pahempi tosiaankin tapahtunut. Ainoastaan
_yhden_ pysyvän muistomerkin hän oli itsellensä hankkinut; se oli hyvän
hammaspulverin resepti, jota Messalina käytti ja joka oli suosittu
kauan aikaa. Resepti on meille säilynyt.

Claudius oli nyt 58-vuotias. Hän asettui sotamiestensä eteen ja huusi
tuskaisesti tuttavalliseen tapaan: "Minulla on huono onni avioliitossa.
Pistäkää minut kuoliaaksi, jos koskaan enää menen naimisiin." Mutta
Agrippina eli vielä, ja hän oli päättänyt toisin. Hän oli nyt 39
vuoden vanha, Nero, hänen pikku poikansa, tuskin kymmentä. Agrippina
oli mahdoton todellisesti rakastamaan, sydämetön ja laskeva ja joka
suhteessa Messalinan vastakohta; eikä hänen menneisyytensäkään ollut
vallan tahraton; mutta se oli silloin kauniiden naisten kunnianasia:
arveluttavaa perheystävää ei puuttunut koskaan. Vähää aikaisemmin
oli Agrippina mennyt naimisiin muutaman Passienuksen kanssa, mutta
ainoastaan surmauttaakseen ja sitten periäkseen hänet. Mutta nyt
kohdistui hänen kunnianhimonsa poikaan. Eikö hänen poikansa Nero
voisi tulla Rooman keisariksi? Miksi ei? Arkailemattomana, viisaana,
vehkeilevänä, ennen kaikkea vallanhimoisena, hän nyt ryhtyi tähän
valtavaan suunnitelmaansa. Jo vuoden 49 alussa hän oli Claudiuksen
puoliso: Agrippina keisarinna! Vanha mies oli niin herkkä hellyydelle,
ja veljentyttärenähän oli Agrippinalla oikeus tervehtiessään häntä
hyväillä ja ilahduttaa häntä suudelmalla. Tämä vaikutti, ja hän teki
mitä Agrippina tahtoi. Tosinhan sedän ja veljentyttären naimisiinmenoa
pidettiin Roomassa suorastaan sukurutsauksena (_incestum_). Mutta
senaatti pantiin liikkeelle; sen täytyi tällöin päättää, että sellaiset
avioliitot vastaisuudessa olivat sallittuja. Kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluttua tästä senaatin päätöksestä olivat jo häät. Molemmilla
oli kiire. Mutta ettei hän menettelyssään olisi niin yksinänsä,
Claudius julkaisutti toivomuksenaan, että muutkin sedät naisivat
veljentyttärensä. Todellakin oli jokunen, jolla oli siihen halua, ja
Claudius ja Agrippina saapuivat sitten mielenosoituksellisesti tämän
miehen häihin.

Hajamielinen Claudius, niin kerrotaan, nimitti nytkin yhä
edelleen Agrippinaa, kuten ennen setänä, "pikku tyttärekseen" tai
"sylilapsekseen". Mutta tämä pikku tytär kasvoi arveluttavasti
yli hänen päänsä. Ensiksi oli kyseessä Claudiuksen tytär Octavia.
Tämä Octavia oli kihloissa nuoren praetori Silanuksen kanssa. Heti
ensimäisenä päivänä keisarinnaksi tulonsa jälkeen Agrippina purki
tämän kihlauksen ja saattoi Silanuksen surmaamaan itsensä. Nero
kihlattiin heti Octavian kanssa: lapsikihlaus, jollaiset olivat niin
tavallisia vanhalla ajalla. Nero oli 12 vuoden vanha. Sitten tuli
nuoren kruununperillisen Britannicuksen vuoro. Tämä hento nuorukainen
tungettiin armotta syrjään ja ympäröitiin kauhulla, ja lopuksi Nerosta
vuonna 51 tuli Claudiuksen ottopoika. Nyt Nero ei ollut enää ainoastaan
keisarin vävy, vaan myöskin keisarin poika, Claudiuksen lempipoika.
Häntä yksin näytettiin kansalle, hänelle kaikki kunnia annettiin.
Claudius vakuutti hänelle nimenomaan kruununperimyksen. Niin kaikki
näytti olevan hyvin. Agrippina ei voinut enemmän toivoa.

Kumminkin yleinen maailmantila tuotti vähän hallitushuolia.
Mainitsemisen arvoista on meille, että silloin, vuonna 50, Köln
perustettiin, s.o. muutettiin sotilasleiristä siviilisiirtokunnaksi.
Tässäkin Agrippinalla oli kätensä pelissä. Kaupunki sai hänen mukaansa
nimen _Colonia Agrippinensium_. Sivumennen mainittakoon, että silloin,
samana vuonna 50, kuoli juutalaisten kuningas Agrippa, joka välistä oli
Claudiusta hyvin lähellä. Tähän loppui kuningasvalta Palestiinassa,
ja maa tuli jälleen välittömästi Rooman hallintoon Syyrian provinssin
lisänä. Mutta Claudius kulutti aikaansa gladiaattorinäytöksiin
ja oikeudenkäyttöön. Tässä hän oli uskomattoman pitkämielinen.
Muuan roomalainen ritari, jota oli viattomasti syytetty, heitti
kiivastuksissaan asiakirja-kimppunsa hänelle vasten päätä. Toisen
kerran on jokin mies provinssista kutsuttu todistajaksi eikä tule.
Hänen maanmiehensä selittää hänen puolestaan: "Hän ei voi tulla!"
Claudius kysyy: "Minkä vuoksi ei?" ja saa, niin usein kuin hän
kysyykin, aina vain vastaukseksi: "Hän ei voi." Vasta loppujen lopuksi
tulee selitys: "Koska hän on kuollut, teidän majesteettinne."

Meille kerrotaan hassunkurisia Claudiuksen lausumia. Kerran hän esim.
tahtoi muutaman nuoren miehen koroittaa quaestoriksi (_quaestor_
oli silloin ylhäinen virkamies). Häneltä kysytään miksi, ja hän
sanoo: "Minä olin kerran sairas, ja silloin hänen isänsä ojensi
minulle lasillisen vettä, juuri kuin minä olin hyvin janoissani."
Mutta senaattia hän ikävystytti puheillansa, joissa hän erinomaisen
oppineesti selitteli, miten siinä ja siinä kohdassa kolme- tai
viisisataa vuotta sitten Roomassa meneteltiin. Sitten hän kaiverrutti
puheet pronssitauluihin, ja niinpä on meille niistä yksi todellakin
säilynyt Lyonissa. Myöskin uuden lajin kirjoituspaperia tämä
keisari keksi ja ennen kaikkea kolme uutta kirjainta kirjaimistoon
ja sai aikaan, että nämä kolme uutta kirjainta hänen aikansa
oikeinkirjoituksessa myöskin otettiin käytäntöön. Aleksandreian
egyptiläisessä yliopistossa täytyi joka vuosi hänen käskystänsä
luennoida hänen kahta suurta historiateostansa, jotka hän nuoruudessaan
oli toimittanut; toinen teos vei kaksikymmentä luentopäivää, toinen
kahdeksan. Se ei ollut varmaankaan nautintoa. Ne käsittelivät vanhoja
puunilaisia ja vanhoja etruskeja. Nykyinen historioitsija huokaa
kyllä: "Olisipa meillä vielä nämä teokset! Me oppisimme niistä
äärettömän paljon." -- Päivän työn jälkeen Claudius sitten söi ja joi
määrättömästi: aterian jälkeen hän aina oli päihdyksissä. Kun hän
sitten oli torkahtanut, tuli palvelija sulka kädessä ja pisti sen hänen
kurkkuunsa, että hän saisi keventää itseänsä.

Mutta Agrippina puuhaili sillävälin senaatin nöyryyttämisessä ja
ennen kaikkea harjoittaen Messalinan tapaan virkain kaupustelua,
saadakseen rahaa; valtava nainen, valtava väkivaltaisuudessaan. Mutta
päämäärästään hän ei suinkaan ollut vielä varma. Sillä Narkissos
eli vielä, ja Narkissos oli hänen vastustajansa. Narkissos ei ollut
tahtonut Agrippinan naimisiinmenoa Claudiuksen kanssa. Senvuoksi hän
vihasi häntä. Ja Narkissos ei ollut toimetonna; hän saa aikaan, että
keisari jälleen rupeaa ajattelemaan Britannicus poikaansa. Claudius
alkaa sääliä syrjäytettyä, aivan arkaantunutta nuorukaista, rakastaa
häntä, ja meni niin pitkälle, että vanha mies teki uuden testamentin,
jossa hän ei Neroa, joka juuri, vuonna 53, oli nainut Octavian, vaan
Britannicuksensa teki valtansa perilliseksi. Nyt oli toimittava.
Oli vuosi 54. Narkissos oli juuri sairaana; hän poti vaikeaa jalan
kolotusta ja meni Campaniaan Sinuessan kylpylään. Hetki oli suotuisa.
Vanhan myrkynsekoittajattaren Lucustan täytyi auttaa. Ei kukaan
suojellut Claudiusta; sillä n.s. esimaistajankin, joka aina seisoi
keisarin vieressä ja koetti ensin jokaista ruokalajia, Agrippina oli
lahjonut. Claudius piti sienistä. Tällä kertaa oli myrkytettyjä sieniä.
Agrippina ojensi ne hänelle itse. Päivällistä syötiin illan korvissa.
Seuraavana aamuna Claudius oli kuollut. Mutta vasta keskipäivällä
Agrippina tahtoi tehdä poikansa Neron keisariksi; sillä tähtien
selittäjät olivat ilmoittaneet, että ainoastaan puolipäivähetki
oli otollinen. Siispä aamupäivällä Claudius oli vain sairastunut;
noudettiinpa ilveilijöitäkin ja operettilaulajia, jotka viereisessä
huoneessa esittivät jotakin; sillä sairas oli sitä halunnut, niin
kerrottiin.

Vasta puolenpäivän aikaan äiti vei sitten Nero poikansa ulos
palatsista, jossa osasto kaartia oli vahdissa; ja jälleen kaarti
on ensimäinen, joka Neron hyväksymishuudoin keisariksi tunnustaa.
"Keisarin määrää sotajoukko." Keisari! ja ei vielä 17-vuotiaskaan.
Agrippina riemuitsi. Maailma alistui tapahtuneeseen tosiasiaan.
Palatsissa komentava upseeri pyysi sitten uudelta hallitsijalta,
Nerolta, päivän tunnussanaa. Hänen antamansa tunnussana kuului:
"paras äiti." Mutta tämä paras äiti huolehti vielä yhdestä
turvallisuustoimenpiteestä. Narkissos, ajan mahtavin mies, enemmän
kuin kahdenkymmenen miljoonan omistaja, surmattiin aivan lähipäivinä
Sinuessassa. Agrippina hänet surmautti. Sitten Agrippina koroitti
Claudiuksen Rooman jumalain joukkoon: tämänkin julkean uskonnollisen
naamioilveilyn hän suoritti; hän itse. Sillä Nero oli vielä melkein
poika. Agrippina nyt hallitsi. Mutta yleisö väitti, että Claudius,
tämä karnevaalikuningas, kuolemansa jälkeen ei elänyt jumalana, vaan
kurpitsina. Tätä Claudiuksen kurpitsiksi muuttumista esitettiin silloin
"Apokolokyntosis" nimisessä satiirissa, jota meille kuitenkaan ei ole
säilynyt.

Agrippina ja Nero! Oliko Messalinan tieltä raivaamisesta toivottu
voitto se, että Nero hallitsi? Se olisi ollut lohduton ajatus. Mutta
ei, siitä oli aivan toinen voitto. Se oli Senecan takaisin kutsuminen
Korsikasta, mikä seurasi heti Messalinan kuoltua. Claudius itse lienee
sen pannut vireille. Seneca, Korsikassa alakuloiseen toimettomuuteen
vajonnut, oli nyt Neron kasvattajana ja vaikutusvaltaisena henkilönä
hovissa: vuodesta 49. Hän sai Neron, tuon äkkipikaisen ja kuitenkin
niin pelkurin nuorukaisen neljänä viitenä kasvatusvuonna niin
valtaansa, että, kun Nero oli tullut keisariksi, ei Nero eikä myöskään
Agrippina, vaan hän, Seneca, on hallinnut maailmaa lähimmät seitsemän
vuotta.

Viimeiset kauheat vuodet Caligulan ja Claudiuksen aikoina, joita Seneca
oli ollut mukana näkemässä, eivät kumminkaan olleet hyödyttömiä.
Sillä niiden vaikutusta oli, että terveellinen vastaisku seurasi.
Keskelle ajan veristä itsekkäisyyttä Seneca huusi sanat: "Kaikki kosto
on jumalatonta. Sopikaa keskenänne! Oppikaa anteeksiantamusta ja
palvelkaa, toinen toistanne! Sillä me olemme olemassa rakastaaksemme
emmekä vihataksemme." Juuri silloin hän kohotti herätyshuudon kaikille
hyville aineksille ja perusti uuden roomalaisen siveysopin; mutta ennen
kaikkea se pukeutui toimintaan, hän kun maailman hallitsemiseen nähden
itse seurasi aatteellisempaa näkökohtaa: keskellä halpamaisuuksien
taistelua jalomman, epäitsekkään ihmisyyden nostamisyritys.
Ihanteelliset tai uskonnollismieliset ihmiset pysyttelivät silloin
syrjässä, hiljaisina maalla; Seneca kutsui heitä valtioelämään
osaaottamaan. On mukavaa olla hyvä, mutta se ei ole ansio, jos
vetäydytään pois valtiollisista kansalaisvelvollisuuksista.

Senecan lyhyt hallitus toi uuden kultaisen aikakauden, Augustuksen
ajan uudelleen elpymisen. Kaikki hengähtivät kuin vapautuneina;
myöskin runotaide, joka aina on aikakausien onnen mittapuu, runous,
joka Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen aikoina oli ollut
mykistyneenä, kuin suulle lyötynä, alkoi äkkiä jälleen vapaammasti
hengittäen liikahdella. Paimenrunouden elvytti jälleen Calpurnius,
eepoksen Lucanus, satiirin Persius, horatiolaiset oodit Caesius
Bassus. Ainoastaan elegia, kaunis, mutta siveettömän kuumaverinen
rakkausrunous, pysyi kuolleena eikä herännyt eloon. Mutta ennen kaikkea
Seneca itse kirjoitti nyt, vallitsevassa asemassansa, arvokkaan sarjan
uudistavaisia ohjelmakirjoituksia, jotka, kuten sanottu, asettivat
Rooman ja siis koko maailman siveellisen tason aivan toiseksi:
yhteiskunnallisesta avusta, ruhtinaan armosta, rikkauden arvosta
j.n.e., oikean ihmisyyden evankeliumeja, joka perustuu hurskauteen,
puhtaaseen jumalan kunnioitukseen, tuhansissa käänteissä taistellen
uuden totuuden puolesta, että ihmisen on palveltava kanssaihmisiänsä
eikä pidettävä itseänsä parempana kuin vähäisin, joka ihmiskasvoja
kantaa. Tästä muodostui ihmisyyden velvollisuusoppi, jollaista Roomalla
ei tähän asti ollut, josta Rooma oli _hänelle_ kiitollisuuden velassa
ja joka nytkin vielä vaikuttaa, useimpain siitä tietämättä: Sinun pitää
rakastaa lähimäistäsi niin kuin itseäsi.

Seneca säilytti valta-asemansa, niin kauan kuin keisarillinen kaarti,
jota Burrus komensi, oli hänelle uskollinen. Kun Burrus kuoli, hänetkin
saavutti lopuksi väkivaltainen kohtalo, joka silloin tempasi pois
kaikki parhaat, lieron varsinainen luonne pääsi puhkeamaan esille;
oikea "Nero" oli herännyt.

Nero oli ensin surmauttanut suojattoman Britannicuksen, sitten, vuonna
59, Agrippinankin, levottoman, hallitsemaan tottuneen äidin. Äiti oli
jo kauan sitten luopunut kaikesta vaikutuksesta. Mutta Nero pelkäsi
kumminkin häntä. Agrippinan loppu, sellaisena kuin Tacitus sen kertoo,
vaikuttaa vieläkin tärisyttävämmin lukijaan kuin Messalinan loppu.
Sillä hänen kuolintapansa oli vielä hirmuisempi, ja oma poika oli
äitinsä teurastuttaja. Pojan kiitos "parhaalle äidilleen". Sitten
Senecakin kärsi v. 65 kuoleman, tuskallisen marttyyrikuoleman, ja
pääkaupunki tyrmistyi inhosta, iletyksestä ja kauhusta ja heitti kaiken
parempain aikojen toivon. Mutta Seneca tiesi paremmin: "Minä ajan
jälkimaailman asioita", hän sanoi; parempi aika ei ollut kuitenkaan
kaukana, puhtaamman ihmisyyden aika.



TITUS


Tapojen rappeutuminen Roomassa oli päässyt suureksi Sullan aikaa
seuranneitten kansalaissotien vaikutuksesta, mutta syvimpänä syynä
siihen oli yksityisen itsekkäisyys, yksityisen, jolla on röyhkeyttä
mihin tahansa ja joka väkivallalla ja viekkaudella tavoittelee ja
anastaa itselleen kaiken. Veltostumisen aikakaudella, itämaisen
ylellisyyden päästessä valtaan, voimistui tämä itsekkäisyys yhä;
se vain tavoitteli silloin alempia, halvempia päämääriä. Mässääjä
Lucullus tuhatkertaistui nyt ja Iulius Caesarilta ei jäänyt perinnöksi
sankarillisuus, vaan aviorikkoisuus. Tätä vastaan nousi Seneca ja
muut stoalaisen opin kannattajat; julkisesti saarnattiin uutta
siveellisyyttä, johon Scipio nuorempi jo kerran oli pyrkinyt, vielä
ankarampaa ja maailmaa vierovampaa vain kuin silloin. Oliko tämä
Senecan toiminta seurauksetonta? Ei toki, vaikka sen vaikutukset
ilmenivätkin hallitsevissa piireissä hitaasti, hitaasti, mutta
varmasti. Senecan esiintymisen jälkeinen Rooman historia osoittaa
itse asiassa erittäin ilahduttavaa nousua siveellisessä suhteessa, ja
mikään ei siinä määrin ansaitse mielenkiintoamme eikä mikään siinä
määrin tue uskoamme hyvän voimaan kuin sen jalostumisen havaitseminen,
mikä yhteiskunnassa tapahtui vv. 60--160. Ennenkuin kristinusko pääsi
juurtumaan, se oli tapahtunut. Me havaitsemme sen ensimäisen kerran
keisari Tituksessa. Suetonius asettaa otsakkeeksi tämän keisarin
elämäkertaan sanat: "Titus, ihmiskunnan rakkaus ja ilo", aivankuin
hän siten antaisi miehelle arvonimen. Historia onkin säilyttänyt sen
Tituksen kunnianimenä. Mutta sitä ennen sai maailma nähdä kaiken
kauhistavan nousevan huippuunsa, siveettömyyden ryöppyävän yli
äyräittensä ja n.s. korkeampien luokkien tekevän täydellisen vararikon.
Nimi Nero riittää.

Neljätoista vuotta (54--68) hallitsi Nero, hallitsi, vaan ei vallinnut.
Senecan kukistuttua johti Neroa kaartinpäällikkö Tigellinus, sangen
alhainen olento. Senecan kuoleman yhteydessä tapahtui joukkomestauksia,
joiden aiheena oli Pison salaliiton paljastuminen, salaliiton,
joka todellakin oli suunnattu nuorta itsevaltiasta vastaan. Omien
paheittensa kiihoittamana kehittyy Nero sen jälkeen yhä enemmän
luonnottomaan suuntaan; löyhäpäinen itsensä ihailu ja jumalointi on
yhtenä ilmauksena siitä, ja samoin kuin Messalina luulee voivansa
kaiken maailman tieten toteuttaa kaksoisavionsa, samoin Nero paljastaa
kaikelle maailmalle luonnottomat himonsa: homoseksualisuus ympäröidään
jumalallisella sädeloistolla. Nero rupeaa vapautetulle orjalleen
Doryphorokselle vaimoksi ja itse ottaa vaimokseen Sporus nimisen
pojan. Tietysti oli tämä selkärangaton ihminen myös esteetikko, jopa
runoilijakin; kauneudenhöperö puoli-nainen, joka diletantin tavoin,
mutta kuumeenomaisesti ja ryhdittömästi innostuu kaikesta taiteesta. Ja
yhteiskunta teki samoin. Rooma sairasti taidehulluutta. Kieltämätöntä
on, että maku hienostui ja rikastui tällöin koristeellisen taiteen,:
esim. huoneen koristelun alalla: Rafaellon loggiat palautuvat
Neron aikaisiin motiiveihin. Neroa itseään huvitti ennen kaikkea
verraton loisto (kultaus ja jalohelmet) ja jättimäisyys taiteessa.
Jättiläiskuvapatsaille aletaan nyt käyttää jalustaa. Kaikesta tästä
johtui, että suunnattomat summat rahaa joutui liikkeeseen, ja
pääkaupunki eli yllätyksestä toiseen.

Urhoolliseksi osoittautui tuo heikko ihminen vain ohjatessaan
kilpa-ajovaunuja sirkuksessa. Mutta tietysti olivat ajajat, joiden
kanssa hän palkinnosta kiisti, kyllin viisaita pidättääkseen hevosiaan
ja antaakseen hänen periä voiton. Tappion vaara oli Nerolle olemattoman
pieni, mutta joukon riemunhuudot ja hohotukset huumasivat häntä, ja
ennenkaikkea huvitti häntä eläinten kiihottaminen ja kiduttaminen. Myös
rakasti hän, kuten Caligula, talli-ilmaa ja kuskiseuraa; ylipäänsä
hänellä oli porton halu alentaa itseänsä. Mitä suurempi hänen ja
seuransa yhteiskunnallinen ero oli, sitä suurempaa antaumusta ja
ihailua hän löysi. V. 64 tämä jumalainen lurjus oli onnensa huipulla.
Sinä vuonna näet palaa Rooma, palaa kuusi päivää; ei, kaikkiaan
yhdeksän päivää. Kaupunki jakaantui neljääntoista piiriin; vain neljä
piiriä tulimeri jätti koskemattomiksi. Mikä kurjuus, mikä suunnaton,
kaamea sekamelska, mitkä tuhkavuoret, mitkä laumat katottomia ja tulen
turmelemia! Epätietoista on, onko Nero antanut valkean virittää, mutta
kaikkien usko on, että hän tahallisesti on sitä vireillä pitänyt. Joka
tapauksessa ryhdyttiin nyt uudesti rakentamaan kaupunkia, tehtiin kadut
leveämmiksi, vuokrakasarmit ja liikepalatsit tilavammiksi, kaikki
näyttävämmäksi ja suurkaupunkimaisemmaksi. Rahvas syytti kristityitä,
ja Nero käytti sitä hyväkseen. Ensimäisen kerran mainitaan nyt, v.
64, Rooman kristillinen seurakunta. Sitä vihattiin. Eivät lukuisat
juutalaiset, vaan kristityt ne silloin olivat vainon esineenä.
Kristittyjen käytöksessä on täytynyt olla kuitenkin jotain ärsyttävää.
Missä tänään seisoo Vatikaani ja Pietarin kirkko, siinä kävivät
ensimäiset kristityt marttyyrit kuolemaan: joukko uskovaisia, oletetut
valkeanvirittäjät, sidottiin yölliseen aikaan paaluihin ja poltettiin.

Mutta Nero oli myös laulaja. Tämä turvottunut ihminen paksuine
vatsoineen ja hoikkine kinttuineen, joka, ohimennen sanoen, kaikista
mässäyksistään aina selvisi terveenä, ei ollut suinkaan mikään
ihanneilmestys. Nyt, niin monen oikeusmurhan ja rajun irstailun
jälkeen, Nero tekee ensimäisenä oopperatenorina taiteilijavierailun
Kreikkaan. Kreikka oli näet siihen aikaan taiteentuntijain maa,
musiikin varsinainen kotimaa. Hänen äänensä muuten oli ohut ja
soinnuton. Ajatellapa vain: maailman keisari tulee laulamaan! Millainen
hälinä pienissä kreikkalaisissa pesissä! Kaikissa mahdollisissa
syrjäseuduissa Nero hankki itselleen voitonnauhoja ja kunniaseppeleitä.
Mutta kun hän sitten voiton kruunaamana tenorina teki typerää
riemukulkuista palaustaan Napoliin ja Roomaan (hän oli silloin kammattu
naisten tavoin: kantoi pitkää, kiharrettua, tummanpunaista[85] tukkaa)
puhkesi provinssien sotajoukoissa kapina. Se tuli yhtäkkiä kuin
ukkosenjyrähdys. Kun pääkaupungin kaarti ei kapinoinut hamekeisaria
vastaan, tekivät niin Ranskan, Espanjan, Afrikan legioonat. Ne repivät
hallitsevan keisarin nimen sotamerkeistä. Vapahdus tuli ensimäisen
kerran provinsseista käsin. Mutta kenestä nyt oli tuleva keisari,
kenen valtaan oli joutuva sotajoukko ja pääkaupunki. Augustuksen suku
oli sammunut. Halki avaran maailman oli keisaria etsittävä, kaikista
oli itsestään selvää, että vain rotupuhdas, siniverinen roomalainen
aristokraatti oli siksi mahdollinen. Kolme keisaritarjokasta sai
joukkojen hyväksymisen, Galba, Otho, Vitellius, mutta kaikki kolme
osoittautuivat kelpaamattomiksi ja nerolaisen mädän tartuttamiksi. Niin
olemme tulleet v:een 68, n.s. kolmen keisarin vuoteen.

Etunenässä kulkivat Espanjan legioonat, jotka huusivat vanhan
Galban keisariksi. Galballa ei ollut ollenkaan kannattajia Rheinin
legioonissa. Siitä huolimatta hän marssi heti Etelä-Ranskan läpi
Italiaan, jossa senaatti viivyttelemättä oli hänet tunnustanut
keisariksi. Nero oli kuin pilvistä pudonnut: itse Tigellinus, kaartin
päällikkö, kavalsi hänet. Hän syöksyi äkkiä teatteritaivaastaan
syvyyksiin, ei suorastaan epätoivon helvettiin. Kolme seuralaista
mukanaan hän kertoman mukaan pakenee Roomasta ja nälkäisenä ja
janoisena kätkeytyy johonkin huone pahaseen itsekseen huokaillen:
"Minunko, tällaisen taiteilijan, täytyy kuolla?" Hän kuulee, että
senaatti on päättänyt ruoskituttaa hänet kuoliaaksi, ja sanoo
seuralaisilleen: "Mutta itkekää toki minua." Ratsumiehiä saapuu häntä
vangitsemaan. Silloin hän viimeinkin lävistää kurkkunsa; mutta se ei
häneltä onnistu: hänen seuralaisensa Epaphroditoksen täytyy auttaa.
Hänen silmänsä pullistuivat kaameasti kuopistaan.

Mutta Sulpicius Galba asettui empimättä Rooman tyhjään
keisaripalatsiin, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan, vaikka se
ei lainkaan hänelle kuulunut. Nerolla ei ollut ketään perillistä.
Galba otti myös ilman muuta nimen Caesar, jota siis silloin ensi kerta
käytetään arvonimenä, virannimityksenä. Galba oli jo aikansa elänyt,
heikkotahtoinen vanha herra, 73 vuoden ikäinen, jota omatunnottomat
nuoremmat ystävänsä, varsinkin hänen vapautettunsa ja suosikkinsa
Ikelos täydellisesti kuljettivat talutusnuorassaan; näitä ystäviä
kutsuttiinkin Galban karhuntaluttajiksi tai pedagogeiksi. Koko mies oli
yhtä ainoaa leinikuhmua: kädet ja jalat olivat halvautuneet. Kaikki
hänen toimenpiteensä olivat yhtä järjettömiä, mutta haitallisimmin
vaikutti hänen saituutensa. Kitsastelua ei Rooma sietänyt. Eräänä
päivänä pretoriaanit huusivat Othon keisariksi, ja Roomassa on siis nyt
kaksi caesaria.

Salvius Otho oli aivan toisenluontoinen mies: väsähtänyt nuori
elostelija, joka oli kuulunut Neron lähimpään seurapiiriin.
Vaikka Otholla onkin velkoja yli korvien, lupaa hän jokaiselle
palkkasotilaalle kultavuoria. Keisarius tai vararikko, se oli hänen
tunnussanansa. Kun vanha Galba kuulee, mitä on tapahtumassa, hän
kantotuolissa kiiruhtaa Forumille ja saa heti surmansa. Samalla kuin
Galba lyötiin kuoliaaksi myös nuori Piso, jonka Galba oli tehnyt
ottopojakseen ja määrännyt seuraajakseen. Pison persoonassa näemme
ensimäisen stoalaisten ylevän siveysopin kannattajan lähestyvän
keisari-istuinta. Onneksi nuori Titus oli silloin kaukana Roomasta.
Muutoin olisi hänen helposti käynyt samoin, sillä monet luulivat Galban
tekevän mieluummin hänet ottopojakseen.[86] Galban katkaistu pää
kulki kädestä käteen; mutta se oli kalju pää, jota ei voinut hiuksiin
tarttua. Eräs sotilas pisti peukalon Galban suuhun ja lähetti pään niin
edelleen.

Otho oli 36-vuotias, kalju kuten Galbakin, mutta kantoi erehdyttävän
hyvin valmistettua peruukkia. Nuorelta näyttääkseen hän hankasi joka
päivä kasvojaan kostutetulla leivällä: mies oli kauneudenhöperö kuten
Nerokin, elegantti ja tarmoton. Hänen hallituksensa kesti vain 95
päivää. Sillävälin olivat valtakunnan parhaat rykmentit, Mainzissa
ja Weselissä, Rheinin varrella olevat gallialais-germaanialaiset
legioonat, ennenkaikkea germaanilaiset bataavit tehneet
keisarinvaalinsa ja valituksi tuli kolmas tarjokas, kolmas
viheliäinen olento: Aulus Vitellius. Omituinen vaali! Germaanilaiset
alapäällysmiehet ja sotilaat eivät vaalia tehdessään lainkaan
välittäneet henkilökohtaisista ansioista; he tarvitsivat vain komealta
kajahtavan roomalaisen nimen sotahuudokseen; minkälainen se mies
oli, jonka puolesta he iskunsa iskivät, oli heille tällä erää täysin
yhdentekevää. Vitellius oli aikoinaan esiintynyt Messalinan rakastajana
ja juoksennellut ympäri kaupunkia tämän tohvelia näytellen. Sitten
hän oli imarrellut suurta Narkissosta, jonka kultaisen kuvapatsaan
hän oli asettanut kotipyhättöönsä, ja sen jälkeen Neroa, eikä vain
kilparadalla: hän oli myös Neron konserttiesitysten hurmaantunut
kuulija. V. 68 Nero oli lähettänyt Vitelliuksen päälliköksi Weseliin
tai Mainziin. Ylenmäärin velkaisena Vitellius saapuu sinne joulukuussa
68. Hänen saamamiehensä eivät tahtoneet laskea häntä Roomasta, ja vain
työllä ja tuskalla hän pääsi heidän kynsistään. Ihana jättiläishelmi,
äitinsä korvarengas, hänen täytyi jättää pantiksi. Jo tammikuussa 69
Rheinin legioonat huutavat hänet keisariksi. Hänen luonteensa oli
huoleton ja tuhlaavainen, hänen käytöstapansa, kuten elostelijalla
usein, alentuvainen; se riitti.

Ja kohta kuultiin: Roomaan, keisarikaupunkiin! Vitellius Othoa vastaan.
Se tiesi kansalaissotaa. Mikä kaamea sana! Tuntui kuin olisi se ollut
kohtalon säätämä. Tasan sata vuotta oli näet kulunut viimeisestä
roomalaisesta kansalaissodasta, jossa Marcus Antonius voitettiin.
Mikä surkea uusinta juuri sadan vuoden kuluttua. Kuinka toisenlaisia
olivatkaan nyt vastustajat. Nukkeja sotilaittensa käsissä. Legioonat
ne nyt sotaa kävivät. Germaanit, bataavit tahtoivat mielellään
kerran Rooman vallata. Cremonassa tapahtui ratkaisu. Vitellius jäi
rauhallisesti Galliaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Otho sitävastoin
hätiköi kerrassaan. Hänellä oli espanjalais-gallialaisia joukkoja
ja niiden lisäksi Italiasta juuri värvättyjä rekryyttejä. Hän oli
pelaaja, joka asetti kaikki yhden kortin varaan. Kun Cremonan kahakat
alkoivat saada hänelle epäsuotuisan käänteen, hän lopetti päivänsä koko
maailman ihmeeksi, ennen kuin edes ratkaiseva taistelu oli alkanutkaan.
Näyttähän peli menetetyltä. Miksi siis yhä vielä taistella ja ihmisiä
uhrata? Jonkinlaisella oikeutuksella on tuota irstailevaa Othoa tämän
vuoksi ihannoitu. Ei kukaan muka ole kuollut niin suurenmoisesta kuin
Otho: hän surmasi itsensä, jottei olisi aiheena toisten surmaan.
Sanotaan hänen kuolemansa todella vaikuttaneen niin valtavasti
miehistöön, että jotkut riistivät hengen itseltään hänen ruumisrovionsa
ääressä: todistus silloisen sotamiehisten ihmeellisen alttiista
uskollisuudesta päälliköltään kohtaan.

Vasta kun Vitellius kuuli tästä ratkaisusta, tuo vetelys tuli
henkilökohtaisesti Italiaan; hänen matkansa oli kuin yhtämittaista,
vitkaan edistyvää riemukulkua: kaikkialla köynnöksiä ja kukkia, mutta
myös multasieniä ja lihapiirakoita. Legioonainsa hän antaa ryöstää
ja rosvota kylät ja kaupungit; se oli häpeällistä menoa. Ylhäällä
Apenniineilla, Rooman edustalla, pantiin toimeen suuret bakkanaalit.
Sitten itse Rooma avaa porttinsa ja välkkyvin asein sotajoukko marssii
kaupunkiin. Germaanilaiset joukot olivat saaneet tahtonsa täytäntöön
ja nyt seurasi juhla juhlan harteilla. Vitelliuksen veli otti hänet
vastaan juhlapäivällisin; siinä tilaisuudessa syötiin 2000 herkkukalaa
ja 7000 lintua.[87] Italialaiselle maistuvat laululinnut vielä
tänäänkin. Ja samalla kertaa kuulemme myös mainittavan Vitelliuksen
kuuluisaa mieliruokaa, jota valmistettiin scaruksen maksasta -- scarus
on Välimeren kallisarvoisimpia kaloja --, fasaanin ja riikinkukon
aivoista, flamingon kielestä ja meriankeriaan maidista. Mutta
Vitelliuksen oli lakkaamatta nälkä eikä hän ollut ruokain valikoija:
hän ryöstätti paistokset alttareilta ja noudatti keittiöistä höyryävän
rasvaleivoksen, vaikka se olisikin ollut edelliseltä päivältä. Rinnan
kaiken tämän juhlimisen tapahtui hirvittävä murhaaminen; kaikki
aikaisemmat velkojansa Vitellius ennen muita toimitti hengiltä. Mutta
tämä murhanhaluinen veli Iloinen sai nauttia vain kahdeksan kuukautta
ahmattikeisariudestaan. Sillä jo liikahtelee Idässä nuori Titus ja
hänen isänsä Flavius Vespasianus. Flaviussuvun tulevat keisarit.

Itämailla oli ennustettu, että Juudeasta oli tuleva maailman kuningas.
Nyt on kaikille selvä tämän ennustuksen tarkoitus. Vespasianus ja Titus
olivat juuri silloin, v. 69. Juudanmaalla piirittämässä Jerusalemia.
Vespasianus on siis ennustettu henkilö. Kuitenkin on hän vain
sivuhenkilö. Titukseen, hänen poikaansa, tähtää kaikkien katse.

Itse asiassa Syyrian legioonat ajattelivat: me voimme valita keisarin
yhtä hyvin kuin Rheinin tai Espanjan legioonat. Niinpä ne panivatkin
uuden tunnussanan liikkeelle. Licinius Mucianus oli siihen aikaan
Idässä majailevan sotajoukon arvossapidetyin mies. Hänen rakkautensa
Titukseen määräsi vaalin. Tunnussana kulki sitten nopeasti Bulgaariassa
(Moesiassa) oleville sotajoukoille, niin, jopa Pannoniaankin, s.o.
Länsi-Unkariin, Steiermarkiin, Slavoniaan. Ja jälleen alkaa taas
sota, kuitenkin niin, että Vespasianus itse pysytteleiksen loitolla.
Aniharvat ylipäänsä tuntevat miehen, jonka puolesta he taistelevat.
Sotajoukko taistelee sokealla vimmalla vain uuden tunnuksen puolesta.
Unkarista hyökkää alapäällikkö (legaatti) Antonius Primus seitsemän
legioonan etunenässä Italiaan, Cremonaan. Sotanäyttämö pysyy siis
samana, ja nyt on odotettavissa todella hirvittävä kamppaus, sillä
Vitelliuksen puolella on voittamaton germaanilais-bataavilainen
sotajoukko. Itse sotamiehistössä, valtakunnan sotajoukon eri
kansallisuuksissa, paloi kunnianhimoinen halu mitellä voimia toistensa
kanssa. Mutta toisinpa kävi. Tuskin seisoivat joukot vastakkain, kun
kavallus alkoi. Kukapa vakavasti olisi tahtonutkaan Vitelliuksen
kaltaisen miehen puolesta taistella. Vitelliuksen upseerit,
ylipäällikkö Caecina etunenässä, menevät Vespasianuksen puolelle.
Vain jotta sodan raivotarta tyydytettäisiin, vain että annettaisiin
barbarisotajoukkojen nähdä verta ja saalista, jätettiin Cremona, joka
oli tehnyt vastarintaa, 40,000 miehen ryöstettäväksi kolmen päivän
aikana. Mutta maailman kohtalo oli taas kerran ratkaistu. Rauha ja
vapahdus! Painostavasta mielialasta pääseminen tuntui yhtä ihanalta
kuin Aktionin taistelun jälkeen sata vuotta aikaisemmin. Kohtalo oli
ratkaissut Vespasianuksen hyväksi. Hän oli kaikkien joukkojen herra.

Huonosti käy vain keisari Vitelliuksen, joka yhä vielä oleilee
Roomassa. Hän on valmis luopumaan vallasta kelpo eläkettä vastaan.
Mutta uhkamieliset germaanilaiset sotilaat, joita hänellä vielä on
Roomassa, vaikka ei paljoa, pakoittavat hänet tekemään vastarintaa.
He pitävät oman keisarinsa puolta. Sattumalta on siihen aikaan
Vespasianuksen veli Sabinus kaupungin päällikkönä Roomassa. Tämä
Sabinus joutuu nyt pulaan. Hän vetäytyy uskollisinensa Capitoliumille;
silloin hyökkäävät sotilaat hänen kimppuunsa, valtaavat rynnäköllä
Capitoliumin, surmaavat kaikki, polttavat kaiken, ja niin palaa myös
ikuisen kaupungin ylistetty kansallispyhättö, Rooman suurin ylpeys,
Iuppiterin temppeli. Sillä välin Vitellius seisoo turvassa talonsa
katolla ja katselee tärisyttävää tulipaloa. Cremonasta hyökkää
sitten vihollisarmeija päin Roomaa. Nyt on Vitellius auttamattomasti
hukassa. Ensin hän koettaa leipojineen ja keittäjineen paeta
kaupungista; sitten hän piiloutuu Palatinuksella olevan keisaripalatsin
portinvartijan huoneeseen. Sieltä soturit keksivät hänet, laahaavat
tuon peloittavan lihavan miehen puolialastomana, nuora kaulassa yli
pyhän kadun ja Forumin, piinaavat ja pilkkaavat häntä ("Tervehditty
ollos, keisarini!"), tuhansin pikkupistoin hitaasti tappavat hänet ja
viskaavat viimein Tiberiin. Hänen germaanilaiset sotilaansa sitävastoin
vetäytyivät kaartin lujaan leiriin. He olisivat voineet antautua,
mutta he eivät tahtoneet tehdä niin; sotilasvalalleen uskollisina
he sankarien tavoin kaatuivat viimeiseen mieheen. Pitkän aikaa
Vespasianuksen voitokkaat puoluelaiset nyt murhasivat ja rosvosivat
hillittömästi. Rooman kaduilla virtasi veri. Nämä olivat vihdoinkin,
vihdoinkin viimeiset kauhutyöt ensimäisen, Augustuksen jälkeisen,
pöyristyttävän kamalan keisarikauden kuluessa, keisarikauden, jota
kestää Tiberiuksesta alkaen Vitelliukseen saakka.

Syvällä Italian sisäosissa, eräässä Abruzzien alarinteillä olevassa
hedelmällisessä vuoristolaaksossa sijaitsi pieni sabinilainen
maaseutukaupunki Reate (nyt. Rieti). Siellä Vespasianus syntyi ja
sinne hän tunsi aina kuuluvansa: rahvaan mies, josta nyt tulee
keisari. Niin täytyi käydä. Rooman aristokratia oli Galbassa, Othossa,
Vitelliuksessa osoittanut kelpaamattomuutensa. Jos mieli tehdä
keisariksi joku syntyperäinen italialainen, eikä ulkomaalaista, voi
pelastus tulla vain terveistä alemmista kansankerroksista, maalta.
Italian pikkukaupungeista. Nimenomaan kerrotaan meille, että Italian
syrjäseuduilla ja vuorilaaksoissa vallitsivat yhä vielä ikivanhat,
koruttomat ja kunnialliset tavat; mädättävä itämainen henki ei
ollut löytänyt tietä sinne. Vespasianuksen isoisä Flavius oli, niin
kerrottiin, ollut päivätyöläisen poika; hän palveli alapäällysmiehenä
Pompeiuksen sotajoukossa. Vespasianuksen isä oli ollut tullimies. Mutta
tärkeämpää on mainita Vespasianuksen äiti, joka oli kotoisin Nursiasta,
siitä sabinilaisesta seudusta, missä parhaat nauriit kasvoivat.
Nauriit olivat vanhastaan roomalaisten sankariruokaa. Vespasia kuului
myös oivalliseen pikkuporvarisukuun, mutta hän pyrki korkealle; hän
kuuluu, samoinkuin Gracchusten äiti, kunnianhimoisiin äiteihin. Hänen
vaikutuksestaan koettivat molemmat pojat luoda itselleen korkeamman
aseman: Sabinuksesta tuli kaupunginpäällikkö pääkaupunkiin ja
Vespasianus seurasi veljen esimerkkiä jonkinlaisella talonpoikaisella
vitkallisuudella. Narkissos, Claudiuksen terävä ministeri, hänet keksi
ja lähetti Britanniaan, ja Vespasianus se pääasiassa Claudiuksen
hallitessa valloittaa Etelä-Englannin Roomalle. Narkissoksen ystävänä
hänen täytyi syvään nöyrtyä Agrippinan edessä. Nero raahasi hänet
sitten seuralaisena mukaansa suurelle konserttimatkalleen Kreikkaan.
Mutta kun Vespasianus, aivan sananmukaisesti nukkui keisarillisten
aariain aikana, loukkaantui Nero niin syvästi, ettei siitä lähin
edes vastannut Vespasianuksen tervehdykseen. Pian puhkesi Syyriassa
vaarallinen juutalaiskapina. Sinne Nero lähetti Vespasianuksen
ylipäälliköksi, sillä hän ajatteli: syntyperältään niin alhainen mies
on minulle vaaraton, miten paljon mainetta hän niittäneekin. Mutta
enteet tiesivät toista; vanhan ajan ihmiset antoivat nimittäin aina
taikauskoisen arvon enteille ja sellainen oli m.m. Vespasianuksen uni,
jonka mukaan häntä tulisi kohtaamaan mitä korkein onni, jos Nerolta
vedettäisiin hammas. Varhain seuraavana aamuna tulee hänen luokseen
Neron henkilääkäri ja näyttää hänelle hammasta, jonka hän todellakin
oli hallitsijalta ottanut.

Juudanmaalle Vespasianus otti mukaansa poikansa Tituksen alapäälliköksi
eli legaatiksi, ja niin astuvat molemmat maailmanhistorian suurelle
näyttämölle. Isä ja poika, kas siinä huomioidentekijälle jyrkkä
vastakohta: Vespasianus, 60-vuotinen, tanakkavartaloinen ja suorastaan
plebeijimäisen terve mies, joka terveytensä hyväksi ei tehnyt
milloinkaan mitään (paitsi että hän piti, itseään karaistakseen, yhden
päivän paaston kerran kuukaudessa). Myöskään hänen kasvonilmeensä
ei ollut vähääkään kuninkaallinen, vaan hän oli aina sen näköinen,
kuin painaisi ja piinaisi häntä jokin, mistä hän ei mitenkään päässyt
vapaaksi. Titus taas oli huomiota herättävän kaunis mies, erinomainen
jousenkäyttelijä ja ratsastaja, voimakas ja henkevä ihminen, jolla oli
taideaistia ja vapaa, miellyttävä käytös.

Sotaliikkeet Juudanmaalla olivat Neron kuoleman ja sitä seuranneitten
valtaistuinselkkausten vuoksi keskeytyneet pitkäksi aikaa. Keisariksi
tultuaan Vespasianus jätti Tituksen Palestiinaan ja läksi miltei yksin
Egyptiin. Siellä näet oli hänet ensin huudettu keisariksi. Mutta tuo
neroton ja tuiki arkipäiväinen mies ei aluksi osannut käyttäytyä,
vaan oli kömpelö kuin tyypillinen pikkukaupunkilainen. Tältä ajalta
periytyy muuan sangen huomattava tiedonanto. Vespasianukselle sanotaan:
"Jos sinä todella tahdot tuntea itsesi keisariksi, täytyy sinun tehdä
ihme. Sillä ken keisari on, hän on pyhä tai jumalallinen, ja ken pyhä
on, hän voi tehdä ihmeen. Tässä on pari sairasta. Pane kätesi heidän
päällensä ja paranna heidät." Vespasianus epäröi ensin eikä luota
itseensä. Sitten hän parantaa todellakin kokoontuneen kansan nähden
ensin sokean, sitten ramman, sokean sylkäisyllä, ramman koskettamalla
häntä kantapäällään. Siinä on pari ihmettä, jotka meille yhtä hyvin
todistetaan ja yhtä vahvalla uskolla kerrotaan kuin evankeliumin
ihmeet. Siten oli keisarin korkeampi luonto selvinnyt, rahvaalle
ainakin, joskaan hänelle itselleen ei.

Sitten matkasi Vespasianus Roomaan ja Tituksen täytyi yksin
valloittaa Jerusalem. Alkaen v:sta 66, jopa 44, oli Caesareassa ja
muissa sikäläisissä kaupungeissa ollut alituista riitaa ja tappelua
juutalaisten ja toisuskoisten välillä. Jerusalemin harvalukuisen
roomalaisen varusväen kimppuun olivat uskonkiihkoiset juutalaiset
salakavalasti karanneet. Rooman täytyi vihdoin ryhtyä asiaan
rautakourin.

Vaikka Palestiina oli kuulunut jo sangen kauan Rooman valtaan
ja vaikka ylhäiset farisealaiset, nuo vanhoilliset orthodoksit,
olivat rauhallisesti mukautuneet tähän asiaintilaan, säilytti kansa
sisimmässään aina ylpeytensä ja profeettain ruokkiman uskon, että
he, juutalaiset, kansallisjumalineen kerran tulisivat hallitsemaan
kaikkia kansoja. Katkera kiihtymys oli nyt kohonnut polttavaksi
kuumeeksi ja kallionlujaksi uskoksi, että Jumala vallan varmasti tekee
suuren ihmeen, jos vain oikeata intoa osoitetaan. Niin syntyi maahan
zeloottien eli "puukkomiesten" puolue (niin heitä nimitettiin), joka
sai pääkaupungin ja maaseudun kauhun valtaan pistämällä hengiltä
jokaisen roomalaisen ja roomalaismielisen. Vespasianus oli aluksi
hitaasti miehittänyt Galilean ja Samarian. Genetsaret-järven rannoilla,
jopa laivoissa itse järvelläkin, oli tapahtunut taisteluita. Taborin
vuori vallattiin viekkaudella. Erästä toista linnoitusta, Jotápataa,
oli täytynyt pitkäksi aikaa jäädä piirittämään; vihdoin hyökkäsi
kerran Titus ensimäisenä linnan muurille. Mutta itseään Jerusalemia
pidettiin miltei mahdottomana valloittaa; kaupunki oli vanhan maailman
vahvimmin varustettuja. Se jakaantui neljään osaan, joita rotkot
eroittivat toisistaan: yläkaupunki ja alakaupunki, Temppelivuori
ja Antonian linna. Valtavat muurit, murtaa mahdottomat, jotka
tekivät pilkkaa kaikista roomalaisten muurinsärkijöistä, kohosivat
pystysuorilta vuorenjyrkänteiltä kaikkialla, paitsi pohjoispuolella.
Hyvin ymmärrettävää on siis, että Titukselta meni piiritykseen v.
70 j.Kr. täydet viisi kuukautta. Saksalaiset tarvitsivat Pariisin
valloittamiseen v. 1870 täsmälleen yhtä pitkän ajan. Sulkuja,
saartomuureja, piiritystorneja piti rakentaa, jos mieli päästä käsiksi
muureilla oleviin rintavarustuksiin. Mutta miksi on Jerusalemin häviö
vanhan ajan historian kaameimpia tapahtumia? Juutalaiset itse sen
ovat sellaiseksi tehneet. Hirvittävä oli nälänhätä, hirvittävämpi
vielä juutalaisten uskonkiihko. Kaupungissa oli kolme puoluetta.
Puukkomies Johanneksen zeloottipuolue, joukkueen johtaja Simonin
puolue ja vielä kolmas puolue raatelivat sokeassa kiihkossaan toisiaan
mitä julmimmin ja hillittömimmin, vihollisen piirittäessä kaupunkia.
Jokainen punoi vastustajan täydellistä tuhoumista: myös vaimojen ja
lasten surmaa. Titus seurasi sivusta ja valtasi ensin Antonian linnan.
Sitten hän tarjosi aselepoa, joka hyljättiin. Sitten hän valloitti,
sytyttämällä tulipalon, Temppelivuoren, vihdoin yläkaupungin.
Myös mainehikas Salomon temppeli tuhoutui silloin ikiajoiksi.
Todennäköistä on, että Titus tahallaan hävitti tämän hajaantuneen
juutalaiskansan keskuspyhätön, samoin kuin hän hävitti kaupungin ja
muutti sen pelloksi. Koskaan enää ei sinne pitänyt kokonaisen kansan
kokoontuman. Juutalaiskapinat, jotka keisari Traianuksen aikana
puhkesivat, osoittivat, että hän oli oikeassa. Mutta samalla muisti
Titus varmaankin Iuppiterin temppeliä Capitoliumilla, roomalaisvallan
keskuspyhättöä, jonka tulipalo aivan samoin oli tuhonnut vuotta
aikaisemmin. Vankeja kohteli Titus kapinoitsijoina; hän surmautti
heidät, Johanneksenkin, joka samoinkuin joukkueen johtaja Simon oli
piiloutunut kloaakkeihin. Simon Gioran poika säästettiin sitävastoin
triumfikulkueeseen Roomaan. Tästälähin eivät juutalaiset enää saaneet
maksaa temppeliveroa yhdellekään temppelilleen, vaan heidän täytyi
suorittaa vastaava, maksu Rooman keisarille. Ei mikään kansa ollut
Rooman kärsivällisyyttä niin kauan koetellut kuin juutalaiset; ei
mitään kansaa ole liioin sen poliittista kunniaa loukkaavammin
rangaistu.

Myös mieskohtaisesti Titus kunnostautui tässä vaivalloisessa sodassa:
hän ampui kerran seitsemällä nuolella kertaakaan erehtymättä seitsemän
vihollista perätysten alas muurilta. Mutta häneen itseensäkin sattui
nuoli, vaikka toisenlainen: hän rakastui erääseen juutalaiseen naiseen.
Titus oli Juudean, Juudea taas Tituksen valloittanut. Se nainen oli
Berenike, pikkuruhtinaan, erään lähiseudun monista, tytär, noin
kolmetoista vuotta vanhempi kuin Titus, mutta otaksuttavasti kaunis ja
lumoava, ja joka tapauksessa halukas ja kyvykäs tekemään valloituksia.
Hän tuli paasheineen ja kastraatteineen Jerusalemin edustalla olevaan
roomalaisleiriin ja ympäröi Tituksen kaikella itämaisella, aisteja
lumoavalla loistolla. Hänen suunnitelmansa on läpinäkyvä: hän tahtoi
tulla Rooman keisarinnaksi, toiseksi Kleopatraksi. Titukseen näyttää
Berenike todella tehneen syvän vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi
Titus kuitenkin matkusti Roomaan ilman häntä.

Titus oli saanut yhtä yksinkertaisen kasvatuksen kuin isänsä; hän oli
kasvanut, sanoisiko, pikkueläjien parissa; hänen köyhää synnyinkotiaan
näytettiin myöhemmin nähtävyytenä. Mutta koska hän oli sorea, älykäs
ja monipuolisen lahjakas lapsi, otti keisari Claudius hänet hoviinsa
ja teki hänestä leikkitoverin hennolle Britannicus prinssille. Siten
Titus joutui jo varhain hengittämään hovi-ilmaa, siten hän on kohdannut
Neron ja Agrippinan ja siten hän on ennen kaikkea kohdannut Senecan. On
välttämätöntä, jopa itsestään selvää, että hän hovissa tapasi Senecan,
ja se on hänen ymmärtämiselleen tavattoman tärkeätä. Kun Britannicus
v. 55 myrkytettiin, istui hänen leikkitoverinsa, 14-vuotias Titus
samassa pöydässä hänen vieressään ja maisteli samasta pikarista,
jossa myrkkyjuoma oli. Titus on myöhemmin pystyttänyt kuvapatsaita
lapsuusaikansa ystävälle ja vaalinut hellästi hänen muistoaan.

Mutta siten on ymmärrettävissä, että Titus taisi hovitavat paljoa
paremmin kuin isänsä. Hän oli hovissa ollessaan oppinut m.m. soittamaan
ja säesti itseään laulaessaan, mutta vain kotipiirissä. Vespasianus
teki heti v. 70 poikansa hallitsijatoverikseen, epäilemättä todistus
horjumattomasta luottamuksesta, mutta siihen hänet pakoitti armeija,
joka jumaloi Titusta; olivathan sotilaat epäröineet, huutaako Titus
keisariksi eikä hänen isäänsä. Titus kirjoitti siis nyt kirjeitä,
julkaisi ediktejä, piti senaatissa puheita isänsä sijasta jakaen hänen
kanssaan miltei kaikki velvollisuudet. Mutta ennen kaikkea hän oli
valtakunnan suojelija ja varjelija (_tutor_), s.o. hän otti käsiinsä
kaupungissa olevan kaartin komennon; ja vaaralliset pretoriaanit olivat
senjälkeen vaarattomat. Sitten ryhtyivät hallitsijat lujin ottein
uudistamaan valtakunnan hallintoa, ja heidän onnistui todellakin
luoda järjestystä ja varmuutta kaikkien olosuhteiden (sotalaitoksen,
raha-asiain, rakennustoimen) hirvittävään sekasortoisuuteen. Se oli
etupäässä isän työtä. Erityisesti haluan mainita, että he koettivat
saada tuoretta verta kuihtuvaan aristokratiaan: he pistivät joukon
ihmisiä pikkukaupungeista, jopa provinsseistakin, Rooman korkeaan
senaattiin. He tahtoivat saada miehiä samaa tekoa kuin he itse. Ja
vihdoin he rakensivat Forumille arvokkaimman muistomerkin, mitä
ajatella saattaa, rauhantemppelin. Sillä viimeinkin oli taas rauha
valtakunnassa ja rauha ihmisten sydämissä.

Isä oli oikea originaali; vanhanaikuinen ja koruton, ja sellaisena
hän pysyi. Hänen kesähuvinaan oli aina vain matka isältä peritylle
pienelle maatilalle Reaten lähettyville. Kaikissa juhlatiloissa hän
joi pienestä hopeapikarista, jonka oli saanut mummoltaan Tertullalta,
aliupseerineukolta. Saappaat iäkäs majesteetti veti aina itse
jalkaansa. Mutta tuo vanha ukon känttyrä oli myös kitsas ja saita,
mestari kokoamaan rahaa. Eräs talonpoika sanoi hänestä: "Kettu on aina
kettu, vaikka se kuinka monesti karvaansa vaihtaisi." Mutta Vespasianus
ei säästänyt itselleen, vaan valtiolle. Oli tukittava n. 40 miljaardin
valtiovelka, ja siihen eivät Jerusalemista saadut aarteet riittäneet.
Siksi hän esim. antoi -- jos on totta, mitä hänestä kerrotaan --
provinssien virkamiesten aikaisesti rikastua, imeä itsensä täyteen
kuin sienet; sitten hän alkoi oikeudenkäynnin heitä vastaan ja puristi
heidät tyhjiin kuten sienet. Mistä veroista, joita hän sääsi ja jotka
olivat voimassa vielä Domitianuksen aikana, kärsi Italia todellakin
tuntuvasti, ja Nerva ja Traianus saivat tehdä voitavansa auttaakseen
maan jälleen jaloilleen. Erityisen kuuluisa on vero, jonka Vespasianus
määräsi maksettavaksi lääketieteellisiin ja teknillisiin tarkoituksiin
käytetystä ihmisvirtsasta.[88] Titus moitti häntä siitä. Kun ensimäinen
veronkanto on tapahtunut, pitää Vespasianus rahoja poikansa nenän alla
ja sanoo itseensä tyytyväisenä: "No, haiseeko, häh?" Ylipäänsä hän oli
aina valmis laskettelemaan mautonta pilaa. Koko keisaripalvonta tuntui
hänestä oikeastaan sangen typerältä, ja kun hän huomaa, että hänen
kuolinhetkensä on lyönyt, hän pilkalla sanoo: "Jahah, luulenpa, että
minusta nyt tulee jumala." Mutta sitten hän nousee seisomaan sanoen:
"Imperaattorin täytyy kuolla pystyssä päin!"

Mutta se, joka koko hallitukselle antoi eloa, vauhtia ja loistoa, se
oli epäilemättä hänen poikansa Titus. Tituksella oli myös erittäin
avoin mieli rikkaudelle ja taiteelle. Jokainen arkeologi muistanee
tässä yhteydessä, että Laokoon, nuoremman kreikkalaisen plastiikan
huippusaavutus, seisoi Tituksen palatsissa. Siellä Plinius näki
Laokoonin. Titus ei lainkaan ollut mikään enkeli; ulottuvathan
hänen juurensa Neron aikaan. Nuorena miehenä hän oli taipuvainen
väkivaltaisuuksiin ja voi vielä hallitsijanakin menetellä sangen
julmasti. Että hän Jerusalemin valloitettuaan antoi monien juutalaisten
sotavankien saada surmansa Caesarean miekkailijaleikeissä, oli täysin
perinnäistavan mukaista, josta hän liioin ei ollut vapaa. Roomassa
mestautti hän heti aluksi valtiolle uhkaavan vaarallisia aineksia,
ja kaikki kurjat urkkijat, joita Nero oli pitänyt palveluksessaan,
hän pieksätti ja karkoitti maasta. Samoin hän kaartin päällikkönä
otti niskoilleen kaikki voimatoimenpiteet, joita tarvittiin isän
hallituksen turvaamiseksi, ja sai siitä palkaksi ylhäisön vihan.
Myös eli hän aluksi reimasti, jokseenkin samaan barokki-tyyliin kuin
edelliset valtiaat. Syynä siihen oli, että Berenike tuli Roomaan.
Berenike ahdisteli häntä, ja Titus rakasti ilmeisesti tätä naista.
Koko seurueensa: kauniita poikia, kastraatteja, tanssijoita, Berenike
raahasi mukanaan Roomaan. Mutta ystävät varoittivat Titusta ja hän
voitti itsensä; se ei ollut vähäinen teko, hänen valta-asemassaan. Hän
lähetti naisen luotaan ja myös tämän valtavasta palveluskoneistosta
hän totuttautui vapaaksi. Siten vältti Rooma juutalaisen keisarinnan.
Roomalle oli etua siitä, ettei keisarinnaa ollut olemassa. Vanhastaan
tiedettiin, mitä pahaa Messalinat ja Agrippinat saattavat tehdä. Titus
oli jo varhain ottanut eron vaimostaan Marciasta ja eli naimattomana
ainoan tyttärensä, pikku Lilian kanssa; myös vanha Vespasianus osasi,
leskeksi tultuaan, toimeutua ilman keisarinnaa.

Onko minun nyt ryhdyttävä luettelemaan Tituksen hyveitä? Meillä on
ikävä kyllä vain niukka kuvaus, mutta sen perustalla ympäröi Tituksen
muistoa jalouden ja totisen ihmisyyden kunniakehä, eikä meillä ole
vähintäkään syytä sitä epäillä. Me saamme kuulla, että hän kokosi
hoviinsa ystävikseen ja neuvonantajikseen vain kelvollisia miehiä,
että hän ei huolinut niitä rahalahjoja, mitä tavallisesti keisareille
annettiin, että hän ei milloinkaan koskenut yhdenkään kansalaisen
omaisuuteen, että hän kohteli kaikkia lempeästi (ollen, onnellista
kyllä, siinä suhteessa isänsä kaltainen) ja että hän teki hyvää, missä
vain voi, ja lausui eräästä päivästä, jona ei kellekään ollut yhtään
hyvää työtä tehnyt, tuon kuuluisan arvostelun: "Ystävät, päivä on
hukkaan mennyt"; ennen kaikkea, että hän kammosi ihmisteurastusta,
ei surmannut ketään, ja että hänellä oli puhtaat, viattomat kädet,
kuten oikealla ylipapilla tai Jumalan käskynhaltijalla. Sillä ei edes
silloin, kun oli kovasti suuttunut, Titus tahtonut kostaa.

Kuka voi sellaista kuullessaan olla huomaamatta, että kaikki tuo on
vain Senecan oppien tunnontarkkaa toteuttamista. Senecan kirjoitukset
hyväntekeväisyydestä, hänen innostuksensa ylistäessään ihmisrakkautta
ja tuomitessaan kostoa (_de ira, de dementia_): Tituksessa näemme
kouraantuntuvasti niiden välittömän vaikutuksen. Hän on se
ihannekeisari, jota Seneca hahmoitteli; Seneca on Tituksen taltuttanut,
epäonnistuttuaan Neroon nähden. On hyvä, että voimme todistaa, että
Tituksen todella on täytynyt tuntea Seneca myös henkilökohtaisesti.[89]

Kaksi ylhäistä, kunnianhimoista miestä oli suunnitellut Tituksen
murhaamista. Titus kutsutti nuo vaaralliset henkilöt luokseen,
ei tehnyt heille mitään, moitti vain heidän järjettömyyttään:
"Tehkää julkisesti valitus hallitustamme vastaan; sen mikä siinä on
epäonnistunutta, tahdomme muuttaa." Sitten hän kutsui heidät aterialle
ja amfiteatterin miekkailijaleikeissä, istuessaan, aivan turvattomana
katsojain joukossa, hän empimättä sallii salaliittolaisten istuutua
aivan lähelle itseään, niin, vieläpä lähettää noutamaan kaksi
miekkailijasapelia ja antaa ne heille: "Koettakaa, olkaa hyvä, ovatko
ne teräviä." Tämä luottamus teki heidät täydellisesti aseettomiksi.

Yksinään, ilman isäänsä, hallitsi Titus vain vähän yli kaksi vuotta,
vv. 79--81. Mutta juuri silloin keräytyi onnettomuus onnettomuuden
harteille: ensin Pompeiin ja Herculanumin häviö ja tavaton Vesuviuksen
purkaus v. 79; sitten pääkaupungissa kolmipäiväinen tulipalo, joka
vielä kerran tuhosi Capitoliumin sekä myös Agrippan ylistetyn
Pantheonin; vihdoin sairauksia ja rutto. Titus teki tarmolla kaiken,
mitä hallitus sellaisessa hädässä auttaakseen voi tehdä. Hän itse piti
huolta siitä, että rahvaan keskuuteen levisi tieto parannuskeinoista,
alkoi laajassa mittakaavassa palaneitten valtiorakennusten uudesti
rakentamisen ja asetti toimikunnan, jonka oli pidettävä huolta niistä
kodittomista raukoista, mitkä tuhoutuneitten kauniiden kaupunkien
asukkaista olivat eloon jääneet, joka sitäpaitsi valvoi kaivaustyötä,
minkä avulla tuhkakasoista kaikki arvotavara pelastettiin, ja jonka
oli johdettava kaupunkien jälleenrakentamistyötä, mikäli se näytti
mahdolliselta. Niin, viipyipä Titus itse kauan aikaa Campaniassa,
onnettomuuspaikan lähistöllä.

Vespasianus oli aikoinaan nuorena miehenä, keisari Claudiuksen
hallitessa valloittanut Etelä-Englannin Roomalle. V. 78 hän ja
Titus ryhtyivät jatkamaan Englannissa tehtyjä valloituksia, sillä
he tahtoivat esiintyä myös valtakunnan laajentajina. Mutta Tituksen
itsensä oli välttämätöntä olla pääkaupungissa. Siksi hän soi kateudetta
ja epäluuloitta nuoren, eteenpäin pyrkivän sotapäällikön Agricolan
saada kunnian käydä tätä uutta ja ratkaisevaa Britannian sotaa. Vasta
silloin todettiin, että Englanti ei ollut mannermaa, vaan saari.

Sellainen oli Titus. Mutta hyvällä ei nähtävästi ollut pysyväistä sijaa
maanpäällä. Jo neljäntenäkymmenentenä ikävuotenaan hän kuoli. Hän oli
aamupäivällä ollut läsnä näytännöissä,[90] joita hän niin rakasti; se
tapahtui syyskuun alussa v. 80; silloin hän saa yleisön joukossa ollen
itkukouristuksen, hermokohtauksen. Hän tahtoo heti maalle, lähellä
Beatea olevalle sabinilaiselle perhetilalle. Sinne on useamman päivän
matka. Jo ensimäisessä yöpaikassa ankara kuume puistattaa häntä. Kun
häntä sitten kuljetetaan edelleen kantotuolissa, hän vetää surullisena
uutimet syrjään nähdäkseen avotaivaan ja virkkaa valittaen: "Minun
täytyy jo kuolla, ja kuitenkaan en ole sitä ansainnut. En mitään ole
tehnyt, jota minun katua pitäisi." Eikö mitään! Hiljaa hän lisäsi:
"Yhtä lukuunottamatta." Ei kukaan ole selvittänyt, mitä hän tällä
poikkeuksella tarkoitti.

Mutta lausunto sinänsä on tavattoman kuvaava ja aito antiikkinen, aito
antiikkinen iloisessa uskossaan omaan hyveeseen. Vasta kristinusko
on tuonut synnintunnon, tietoisuuden kaiken syntisyydestä, Lännen
kansoille, jotka luonnollisuudessaan eivät sellaisesta aikaisemmin
mitään tietäneet.

Maansurua sellaista kuin silloin ei Rooma vielä ollut kokenut, sillä
jokainen, niin kerrotaan, suri Titusta kuin veriheimolaista. Jo
ennenkuin konsuli saattoi kutsua senaattorit koolle, kiiruhtivat
kaikki senaatinsaliin, ja kun sen ovet vielä olivat suljetut, alkoivat
he kadulla ja palatsin edustalla puhua Tituksen elämästä ja Rooman
kiitollisuudesta, sitä äänekkäämmin ja rehellisemmin, kun Titus itse ei
enää ollut kuulemassa.

Sen, joka nykyään etsii Roomasta muistomerkkiä Tituksesta, ei tarvitse
kauan hakea. Seisoohan Velialla, Forumin varrella Tituksen-kaari
niin vaatimattoman ylväänä ja kauniina; ja aivan lähellä sitä
suurenmoisin antiikkiraunio, mitä Roomassa ylipäänsä on, Colosseum,
Flaviusten amfiteatteri. Tämä rakennus ei totta kyllä ollut
jalostunutta ihmisyyttä todistava teko, vaan jattiläismyönnytys
rahvaan intohimoille. Nero oli samalle paikalle perustanut satumaisen
laajaksi suunnitellun n.s. kultaisen palatsinsa, mutta jättänyt sen
keskeneräiseksi. Koko nerolainen komeus revittiin nyt pois, ja sille
kohdalle puutarhaa, mihin Nero oli asettanut suuren keinotekoisen
lammikon, rakennettiin amfiteatteri, suurin ja jykevin huvitteluhuone,
mitä millekään kaupungille milloinkaan on lahjoitettu. Vespasianuksen
nimissä alettiin rakennustyö, jota jo keisari Augustus aikoinaan
oli ajatellut. Mutta vain Tituksen tuhlailuhalu, tai sanokaamme:
Tituksen suurpiirteinen ja loistoa rakastava henki, on voinut luoda
suunnitelman. Hän on myös saman Neron palatsin osista rakennuttanut
Tituksen-therminsä, mitkä varmaan olivat aikansa kauneimpia yleisiä
kylpylaitoksia ja missä Titus itse suopeasti kylpi yhdessä alamaistensa
kanssa.

Tiedämme Tituksen rakastaneen amfiteatterin kiihoittavia huveja;
se oli luonnossa hänellä, kuten jokaisella oikealla roomalaisella.
Hän oli säilyttänyt naivin elämänilon. Siitä johtui myös hänen
rakkautensa nuoreen taituritaitavaan Melankomas nyrkkeilijään,
joka jo varhain kuoli ja jota ajan paras puhuja Dio "kultasuu"
ylisti,[91] otaksuttavasti nuoren keisarin kehoituksesta. Niistä
satapäiväisistä eläintaisteluista taas, joilla Titus vihki Colosseumin
toimeensa, on meillä seikkaperäisiä kuvauksia: nainen surmaamassa
leijonaa, sarvikuono taistelemassa villihärän tai karhun kanssa,
leijona, jonka tiikeri on repinyt, alku- ja biisonihärkiä. Mutta
myös esiintyy rikollisia, jotka haaveellisissa pukimissa käyvät
kuolemaan, ja lopuksi: koko areena muuttuu järveksi, jolla nereidit
taikavalaistuksessa esittävät ihmeellisiä uimabaletteja.

Rakennus seisoo vielä tänäänkin, muistuttaen pyöreätä, onttoa
vuorenhuippua, jonka pituusläpimitta on 600 jalkaa: jättiläispikari,
joka on mennyt pirstaleiksi ja joka kerran on kuohunut enemmän kuin
40,000 kuumaverisen, kiihkeäkatseisen ihmisen intohimoa, riemua ja
raivoa. Ken nykyään ilman opasta seisoo yksin Colosseumissa, hän
sulkekoon silmänsä, ja varmaan hän luulee kuulevansa kaukaisten aikojen
takaa nereidien laulua, villikissojen mourunaa ja sähinää, taistelijain
voihkinaa. Mutta ei! Hoviaitio on tyhjä. Keisari on poissa, hän, joka
kaiken tämän on luonut. Rahvaan remu ja rähinä hiljenee tyystin. Rooman
koko kansa, juhlakoruissa ja surun mustassa puvussa, virkkaa valittaen:
Me emme sure häntä, me suremme itseämme. Hän oli meidän ilomme. Hän ei
menettänyt mitään, menettäneet olemme me yksin.



TRAIANUS


Kansan lempeässä kohtelemisessa on Tituksen varsinainen seuraaja ollut
keisari Traianus, joka hallitsi vv. 98--117. Mutta samalla Traianus
oli myös sotijaruhtinas, Rooman keisareista ensimäinen todella suuri
sodankävijä ja voittaja Pompeiuksen tapaan ja valtakunnan laajentaja,
sekä sen lisäksi "miesten paras", niinkuin vakuuttavat kaikki, jotka
hänet ovat tunteneet. Hänen hallitessaan Rooman valtakunta saavutti
pariksi vuodeksi suurimman laajuutensa. Se on Rooman historian
huippukohta.

Mutta Traianus ei seurannut välittömästi Titusta. Ensin Vespasianus
ja Titus saivat seuraajakseen vielä yhden Flaviuksen, miehen omaa
sukuansa. Se oli seuraaja, joka vielä kerran todisti turmiolliseksi
yksinvallan periytyväisyyden periaatteen. Titusta seurasi v. 81
viideksitoista vuodeksi hänen nuorempi veljensä _Domitianus_.

Domitianus oli aina ollut pahansuopa ja kateellinen vanhempaa veljeänsä
kohtaan. Isänsä kuoltua hän vaati päästä Tituksen hallitsijatoveriksi
ja tavoitteli Tituksen henkeä. Nyt hän, kolmas Flavius, otti käsiinsä
hallituskoneiston, joka oli luotu koko valtakunnan tarpeita silmällä
pitäen ja jonka toiminnasta Domitianuksenkin hallitessa provinssit
hyötyivät. Ennen kaikkea hän on, suojatakseen Roomalle kuuluvia
hedelmällisiä Rheinin seutuja, myös Ranskaa, vapailta germaaneilta,
ryhtynyt rakentamaan n.s. limestä, rajavarustusta, johon nykyinen
muinaistutkimus kiinnittää seikkaperäistä huomiota. Rajavarustus --
pirunmuuri, pakanakaivanto ja mitä nimiä se kansan suusta lieneekään
saanut -- on yhtäjaksoinen jono valleja ja kaivantoja tai muureja ja
kaivantoja, joita usein vielä on lujitettu paalutuksilla; aina puolen
tunnin matkan päässä on vahtitorni, pitempien välimatkojen päässä taas
linnakkeita. Sellainen oli rajavarustus, joka kulki Bonnista etelään
läpi Taunuksen, Wetteraun, ja joka lisäksi sulki piiriinsä Badenista,
Schwabin- ja Frankinmaasta suuria osia. Domitianuksen hallitessa on
tätä rajavarustusta Mainin ja Taunuksen seuduissa ryhdytty rakentamaan
koko valtavuudessaan.

Rooman keisarin tehtäviin kuului lähteä itse henkilökohtaisesti
sotaretkelle; olihan hän _imperator_ ja täytyihän hänen toimia tämän
arvonimensä mukaisesti. Nero oli laiminlyönyt tehdä niin, legioonat
halveksivat häntä siksi ja kukistivat hänet. Siitä saa selityksensä,
että Domitianus, vaikka pohjaltaan kaikkea muuta kuin sotilas, teki
valloitusretken khattilaisia, Hesseniä, vastaan saavuttaen joltistakin
menestystä: hän voitti khattilaisilta todellakin pienen alueen.
Mutta tämä ei tapahtunut ratkaisevien taisteluiden perustalla,
vaan siten että Taunuksessa olevaa limestä pitkitettiin, kunnes se
vähitellen tunki khattilaiset taaemmaksi. Limes merkitsi Rooman
sotahistoriassa käännettä: se oli osoitteena siitä, että Rooma asettui
puolustuskannalle saksalaisiin nähden.

Varsin suuri ei Domitianuksen menestys myöskään ollut hänen
taistellessaan vaarallista daakialaiskansaa vastaan, joka asui Tonavan
alajuoksun varrella, eikä liioin markomanneja vastaan. Huolimatta
suurista häviöistä, joita Domitianus oli kärsinyt, hän vietti Roomassa
upean triumfin, ikäänkuin olisi suurenmoisesti voittanut, ja täytti
pääkaupungin katukaarilla ja hopeasta ja kullasta valmistetuilla
omilla kuvapatsaillaan, maineen ja komeilunhaluinen kun oli.
Hallitsijan täytyi ennen kaikkea rakennuttaa. Niinpä Domitianus on
uudestaan rakennuttanut Tituksen aikana palaneen Capitoliumin ja myös
Rooman suuret yleiset kirjastot, jotka samoin olivat palaneet, sekä
täydellisesti uudistanut tulipalossa turmioon joutuneet kirjavarat.

Siitä, joka tuntee Roomaa, on ehkä mielenkiintoista tietää, että kun
meidän päivinämme seisoo Roomassa Piazza Novanalla, joka on pitkulainen
kuin antiikkinen kilparata, seisookin itse asiassa Domitianuksen
"Stadionilla", kreikkalaisten kilpakisojen tanterella, joka on tarkoin
säilyttänyt entisen muotonsa. Ja ken meidän päivinämme seisoo S. Maria
sopra Minervan kirkossa katsellakseen Michelangiolon Kristusta, seisoo,
kuten jo kirkon nimi ilmaisee, Domitianuksen rakennuttaman Minervan
temppelin paikalla. Jumalat vaihtelevat. Tämä keisari teki, kummallista
kyllä. Minervan palveluksen hoviuskonnoksi.

Domitianus ei runoillut; ainoa hänen sepittämänsä kirjoitelma koskee
hiusten hoitoa. Mutta esteetikko hänkin oli Neron tavoin. Hän ja Nero
ovat Rooman musiikkikeisarit, ja taiteen hyväksi toimiessaan Domitianus
ehkä on suurimpansa suorittanutkin: hän pani säännöllisesti toimeen
runoilijain, puhujain ja soittotaiteilijain kesken kilpailuja, joista
palkinnot jaettiin Rooman Capitoliumilla. Hän se saattoi muotiin
runoilijakruunauksen: se oli valtion puolelta rohkaiseva tunnustus
runoilijoille ja säveltaiteilijoille. Muisto siitä eli kauan: vielä
Petrarca ja Tasso tavoittelivat Capitoliumin runoilijalaakeria.

Näihin aikoihin puhkeaa taas Rooman kirjallisuus uuteen kukoistukseen.
Kaksi neroa erityisesti kohoaa yläpuolelle muitten: Statius ja
Martialis. Mutta molemmat nämä runoilijat liehakoivat innoittavalla
tavalla keisaria ja ilmaisevat suunnattomalla ja määrättömällä
imartelullaan, että Rooman ohjakset ovat taas tyrannin käsissä.
Martialis, epigrammien sepittäjä, on kuitenkin joka tapauksessa
maailmankirjallisuuden unohtumattomia suurmiehiä. Hän on Rooman
kompaseppä, julkea ja siveetön, mutta aina kiehtova, säkenöivän älykäs
ja tyhjentymätön. Hauskoja ovat ne näyt, joita hän meille välähyttelee
ajan huvituselämään: kylpylä-elämä, palloleikit, vieraspidot, puvut,
hajuvedet, asianajajana tuntipuheet, lääkärit y.m.s. Merkillistä kyllä,
ei Martialis koskaan pilkkaa hengenmiehiä eikä laintulkitsijoita;
koskaan hän ei myöskään tee mitään uskonlahkoa, ei kristityltä eikä
juutalaisia, häikäilemättömien hyökkäystensä esineeksi.

Domitianus -- yksinäinen mies, joka istuu marmorisalissaan ja lävistää
kärpäsiä. Hän ei luottanut kehenkään eikä rakastanut ketään. Vain
purppurapukuinen nuori kääpiö, jolla oli jättiläiskokoinen pää, oli
alinomaa hänen seurassaan, yksinpä teatterinäytännöissäkin, ja he
keskustelivat mitä syvällisimmistä kysymyksistä. Domitianus toimi
alussa oikeudenmukaisesti, mutta pian hän eli ja esiintyi kuin toinen
Nero: hän oli kaunis mies, mutta jos hän vihastui, kohosi hänellä veri
helposti päähän. Titus ja Vespasianus olivat, Augustuksen ja Senecan
periaatteita noudattaen, mitä suopeimmin sallineet senaatin auttaa
hallitsemistyössä. Siihen Domitianus ei voinut taipua. Etevien miesten
seurassa hän tunsi joutuvansa hämilleen; hän oli turhamainen ja hyvin
itsepäinen ihminen, jota ei miellyttänyt ajatustenvaihto tasa-arvoisten
henkilöiden kesken. Siksi hän ei voi sietää senaattiakaan. Hän
osoittaa sille ylenkatsetta, niin, saattaapa hän senaatin kauhunkin
valtaan, yhä laajentaessaan oikeuksiaan ja valtuuksiaan (hän nimitti
itseään m.m. _dominus et deus_). Siten Domitianus antoi Rooman tuntea
Diocletianuksen ja Constantinuksen sulttaanimaisen keisariuden
esimakua. Kun siveetön Domitianus censorina otti siveyspoliisin johdon
käsiinsä, niin hän teki sen vain saattaakseen ylhäisen kevytmielisen
yleisön kauhuihin. Kuolemanrangaistuksiin tuomittiin ihmisiä mitä
mitättömimmistä syistä; syytökset majesteettirikoksista elpyvät taas
ja samoin hirveä urkkija järjestelmä. Keisarillinen fiscus, joka oli
yht'aikaa valtion rahasto ja yksityinen rahasto, on aina tyhjä, ja
keisari surmauttaa ryöstötarkoituksessa. Sana "konfiskatsioni", s.o.
yksityisomaisuuden valtaus fiscuksen hyväksi pääsee nyt käytäntöön.
Domitianus pani toimeen Roomassa suuren stoalaisten vainon, joka
oli jonkinlainen esinäytös myöhempiin kristittyjen vainoihin.
Sananvapaus lakkaa täydellisesti, samoin myös historiankirjoitus. Ei
kukaan historioitsija tohdi enää tarttua piirtimeen. Tarsokselaisen
Hermogeneen kohtalo peloitti. Tämä oli uskaltanut lausua joitakin
liian vapaita mielipiteitä historiateoksessaan; Domitianus mestautti
hänet ja lisäksi kaikki kirjurit, jotka olivat teoksen jäljentäneet ja
monistaneet.

Niin käy Domitianus yhä yksinäisemmäksi. Hän on kuin petoeläin, joka
päivän aikana hakee piilopaikkoja. Hän kuljettaa yksinäisyytensä
aina mukanaan.[92] Jalkojensa käytön hän on kokonaan unohtanut,[93]
vain kantotuolissaan hänen nähdään nopeaan rientävän kautta Rooman
katujen. Hänen ihmispelkonsa oli yhtä suuri kuin hänen taikauskonsa,
hänen uskonsa astrologiaan, joka usko elää vuosisatoja ja josta
Wallensteinkaan ei ollut vapaa. Myös Suetonius, joka meille kuvaa
Domitianuksen kuoleman, uskoo tähän ennustustaitoon. Keisari pelkää
alinomaa murhaajia. Tähteinselittäjä Askletarion ilmoittaa aivan
tarkoin päivän ja hetken, jona keisari on kuoleva. Domitianus
säikähtää silmittömästi, mutta kysyy sitten: "Jos tahdot, että minä
todella uskon sinua, niin sano, millainen tulee oma loppusi olemaan?"
Askletarion vastaa: "Minut tulevat aivan kohta koirat raatelemaan."
Heti paikalla Domitianus surmautti miekalla miehen, ja nyt hän oli
varma, että Askletarion ennusti väärin, sillä olihan tämän oma loppu
toinen. Mutta kuinka kävikään? Kun Askletarion piti haudattaman, syntyi
sellainen rajuilma, että ruumis vierähti maahan ja koirat repivät sen
todellakin. Siitä hetkestä Domitianus on varma kohtalostaan: huomenna
yhdennellätoista hetkellä hän on kuoleva. Tietäjä on niin ennustanut.
Tuskan kourissa syöksyy hän yön kuluessa useita kertoja vuoteestaan.
Aamu koittaa. Domitianuksen otsassa on känsä. Sen hän tempaa irti, niin
että verta vuotaa. "Oi, jospa enempää ei verta vuotaisikaan tänään",
hän sanoo pelästyneenä. Yhdestoista hetki lähestyy. Keisari kuuntelee,
milloin orja, jonka tehtävänä on huutaa hetket koko palatsin tietää,
ilmoittaa yhdennentoista hetken. Mutta orja tahtoo pettää keisaria
ja ilmoittaakin kahdennentoista hetken saapuneen. Nyt Domitianus on
iloinen: onhan jo puolipäivä, onhan vaarallinen ajanhetki jo ohi.
Keventynein mielin hän lähtee pukuhuoneeseensa, mutta silloin hän saa
seitsemän tikarinpistoa ja kuolee. Hänen oma puolisonsa, keisarinna
Domitia Longina, johti salaliittoa.

Kansa pysyi rauhallisena, kaartissa olivat mielet kuohuksissa, mutta
senaatti riemuitsi. Murhatulla ei ollut perillistä. Nyt senaatti sai
olla mukana maan kohtalosta päättämässä, ja ensi kerran valittiin
keisari sen keskuudesta. Vaali oli onnistunut. Nyt seurasi melkein
sata vuotta kestävä siunauksen aika, nyt alkaa koko maailman, Idän ja
Lännen, yleinen onnen aikakausi. V. 96 prefekti koroitti senaattori
Nervan keisariksi, lakimiehen, joka kylläkin oli jo 64 v. vanha,
sairaalloinen ja tahdonvoimaltaan heikko, mutta joka tapauksessa
henkilö, joka seisoi siveellisesti jalostuneen uuden ajan pohjalla ja
joka ymmärsi, että hallitseminen on palvelemista.

Nerva näki, että Italia oli, mitä maatalouteen tulee, jäänyt
jäljelle valtakunnan muista alueista: Flaviusten verot olivat sitä
liiaksi painaneet. Nerva uhrasi suuria summia perustaakseen uusia
talonpoikaistiloja ja estääkseen italialaisia siirtymästä isänmaastaan,
jotka tähän aikaan suurin joukoin muuttivat alisen Tonavan seuduille
(mistä nyk. Romania on saanut nimensä). Sitäpaitsi Nerva pani
alulle sosiaalisen avustustoiminnan ja jakoi ensimäisen kerran n.s.
alimentatsioneja, s.o. säännöllistä valtioapua köyhille perheille
lasten kasvattamiseksi. Ne olivat täydellisesti uusia suuntaviivoja.

Mutta kaarti oli raivoissaan. Se halusi kostoa keisari Domitianuksen
murhasta. Nerva tahtoi lujittaa asemaansa sitä vastaan ja otti siksi,
lokakuussa 97, pojakseen ja seuraajakseen. Traianuksen, valtakunnan
parhaan sotilaan. Jo v. 98 hän kuoli ja Traianus oli Rooman keisari.

Traianus -- miten paljon sisältyykään tuohon nimeen. Hän
oli espanjalainen, hän oli ensimäinen maakuntalainen Rooman
keisari-istuimella. Mikä kuulumaton tapahtuma! Voi sanoa, että Traianus
tekee Rooman historian maailmanhistoriaksi: tähän saakka Rooma oli
ollut kaikkien tapahtumien keskus tai tausta, ja katseemme täytyi
rajoittua tuon suuren valtakaupungin näköpiiriin, mutta nyt kaikki
seinät siirtyvät äkkiä syrjään, ja rajattomat näköalat aukeavat
ympärillämme.

Uusi keisari on jo 48 v. vanha (hän on syntynyt v. 52). Hän on
naimisissa Plotinan kanssa: avioliitto on lapseton kuten Nervankin.
Se on tärkeätä. Kuinka vallanperimys on järjestettävä monarkisessa
valtiossa, vaalin vai perinnöllisyyden pohjalle, se on vanha
probleemi. Roomassa oli kruunun periytyväisyys vienyt mitä surkeimpiin
kokemuksiin, sillä keisarilliset perheet olivat säännöllisesti
rappeutuneet jo toisessa polvessa. Sentähden tulikin nyt sellainen
menettelytapa käytäntöön, että hallitseva keisari adoptoimalla nimittää
seuraajansa. Hän ottaa jonkun oivan miehen ottopojakseen, tämä taas
vuorostaan tekee samoin. Adoptoitiin tahallisesti lapsettomia miehiä
tai ainakin sellaisia, joilla oli vain tyttäriä, mutta ei yhtään
poikaa. Siten on Rooman keisarivaltikka Nervasta Marcus Aureliukseen
saakka kulkenut aina yhdestä kelpo kädestä toiseen.

Uusi hallitsija oli kotoisin kauniista Italicasta, joka on
Guadalquivirin varrella (lähellä Sevillaa), ja polveutui roomalaisesta
siirtolaisperheestä, joka jo aikoja ennen oli muuttanut Espanjaan.
Hän oli lujakätinen ja työteliäs, pitempi kuin kukaan muu, ja
hänen kasvonilmeensä oli rauhallinen, varma ja vilpitön.[94]
Missä marmorikuvissa, joita Traianuksesta on säilynyt, on matala
otsa -- suorat hiukset on näet aina kammattu alas otsalle -- ja
voimakas takaraivo sekä silmät, joiden ilme, kuten Michelangiolon
Davidin-patsaassa, on jännittynyt, aivankuin ne tähtäisivät.

Itse asiassa olikin Traianus ahkera metsästäjä ja alpeille nousija,
joka aivan yksin metsästää vuoristossa vuorivuohia ja -kauriita.[95]
Sotilaana hän ei häikäillyt, olipa sitten kysymyksessä rohkea hyökkäys
tai hyvä ryyppy. Hän harmaantui jo varhain, ja se antoi koko hänen
olemukselleen kunnianarvoisan leiman.

Nervan hallitessa Traianus toimi Rheinin seudun germaanilaisissa
provinsseissa, ja siellä hän saavutti mainetta sotilaskuvernöörinä.
Kölnissä hän, helmikuussa v. 98, saa tiedon Nervan kuolemasta,
mutta hän ei hetikohta lähdekään Roomaan. Vielä v. 99 hän oleskelee
Tonavan varsilla. Silloin hän on Baden-Badenin ja kaikkien Neckarin
varsilla aina Württembergiin saakka olevien maiden vaurastuttamiseksi
suorittanut kaikki tärkeimmät tekonsa, m.m. rakennuttanut leveän
valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Vasta sitten
hän tulee Roomaan, ja hänen saapumisestansa sinne on meille säilynyt
tarkka kuvaus. Kansa ei tervehdi häntä Capitoliumilla vain keisarina,
vaan myös jumalana. Hän puolestaan sanoo: "Iuppiter on kaiken hyvän
antaja, en minä." Kun hän rukoilee, hän ensin rukoilee siunausta
senaatille, sitten kansalle ja viimeksi vasta itselleen. Hänen
tarkoituksensa on vakava ja vilpitön. Senaatti on tyytyväinen ja
tuntee itsensä vapaaksi[96]: miellyttävä, joskin jo rajoitettu vapaus
kuten parhaina aikoina.[97] Ja vihdoinkin kulkee keisari taas jalan
katuja pitkin, jopa silloinkin, kun juhlallisesti saapuu kaupunkiin.
Vain kapea ura on täpö täysillä kaduilla varattu hänelle. Sitä pitkin
keisari kulkee vitkaan, jotta jokainen voisi kunnolla tarkastella
häntä. Sairaat laahautuvat vuoteistaan kadulle hänet nähdäkseen,
sillä he uskovat, että jo hänen näkemisensäkin voisi parantaa heidän
sairautensa. (Samasta parantavasta voimasta on jo ylempänä puhuttu
keisari Vespasianuksen yhteydessä.) Mikä kansanomaisuus! Senaatin
virkamiehiä tämä keisari nimittää kolleegoiksensa,[98] ja kun hän
tulee konsuliksi _pro forma_, hän vannoo kuten kuka muu kuolevainen
tahansa virkavalan, mitä mikään keisari ei pitänyt tarpeellisena,[99]
ja vannoopa lisäksi sen seisoen edeltäjänsä edessä, joka valan ottaa
vastaan istuen. Samoin hän aina on antanut arvoa apulaisilleen
eikä ole koskaan pyrkinyt saattamaan heitä varjoon. Hänessä on
pyrkimyksiä "sosialisuuteen" ja hän on "_innocens_", ei tee vahinkoa
kenellekään,[100] kuten Seneca kirjoituksessaan "De _dementia_" vaatii.
Mutta Domitianuksen aikuisia urkkijoita kidutetaan julkisesti ja
viedään sitten laivoihin, jotka päästetään ajelehtimaan myrskyisälle
merelle. Plinius seisoi satamassa ja näki laivojen ajautuvan hajalleen
merelle, joka aaltosi kuohupäissä.

Mistä on peräisin tämä ihmisystävyydellään ja luottavaisuudellaan
miellyttävä käytös! Mistä Nerva ja Traianus ottivat uudet
hallitsijaihanteensa? Vastaus on selvä: Senecalta, tuolta inhimillisten
velvollisuuksien suurelta uudistajalta. Turhaan ei Seneca sepittänyt
ruhtinaitten armeliaisuutta käsittelevää kirjoitustansa. Traianus
kunnioitti Senecaa myös ihmisenä ja sanoi nimenomaan, heittäessään
katsauksen taaksepäin, että ennen häntä oli Roomaa parhaiten hallinnut
Seneca vv. 54--62. Muuten oli Senecakin syntyperältään espanjalainen.
Siten meidän siis on mahdollista paljastaa se salainen yhdysside, joka
Augustuksen yhdistää Senecaan, Senecan Titukseen ja Traianukseen.
Edellisen perustalla voidaan myös ymmärtää, miksi Herkules oli
Traianuksen erikoinen suojelusjumala, miksi Plinius vertaa häntä
Herkuleeseen ja miksi kuvanveistäjät usein esittävät Traianusta
Herkuleena. Herkuleshan, joka ihmiskunnan hyväksi näkee vaivaa ja
taistelee, oli Stoan ihannesankari.[101] On ilo nähdä, miten paljon
korkealle arvostetun miehen, kuten Senecan, kirjallinen toiminta on
pystynyt uudistamaan maailmaa moraalisessa suhteessa.

Raha-asiain tila -- niin saamme edelleen tietää -- on mitä parhain.
Keisarillinen fiscus kykenee suorittamaan kaikki tarpeelliset maksut,
ilman että sen rikastuttamiseksi tarvitsee iskeä yksityisomaisuuksilta
suonta. Nervan työtä Italian hyväksi jatkaa Traianus: uusia
liikenneteitä ja satamia rakennetaan, pontilaiset nevat tehdään
kuljettaviksi ja alimentatsioneja lisätään. Olipa Rooman lapsilla
iloa, kun hän otti 5,000 pojan kasvatuksen valtion kustannettavaksi.
Täten toteutettiin Senecan neuvoa, miten kerjääminen oli estettävä:
on annettava niin nopeaan, että vanhemmat eivät ehdi pyytää.[102]
Mutta myös viljantuonti Roomaan on niin oivallisella kannalla, että
kun Egyptissä sattui kato, voitiin Aventinuksella olevista suurista
viljamakasiineista lähettää sinne runsaasti viljaa.

Mutta Traianus on samalla sodanruhtinas, rautainen mies ja pitkistä
ajoista ensimäinen ammattisoturi, joka hallitsee valtakuntaa.
Germaaniassa Rheinin varsilla hän jo oli saanut suurenmoisia aikaan:
rakentanut siltoja ja linnoituksia, tehnyt sopimuksia barbariheimojen
kanssa ja Tacituksen neuvon mukaisesti kylvänyt eripuraisuutta
germaanien keskuuteen, jotka yksimielisinä ovat voittamattomia. Nyt, v.
101, pakoittavat daakialaiset Traianuksen lähtemään sotaretkelle, ja
moneen vuoteen ei kukaan näe häntä Roomassa.

Daakialaiset asuivat Tonavan alajuoksun varrella, joen vasemmalla
rannalla, Walakiassa, Itä-Unkarissa ja Siebenbürgenissä. Heidän
alueensa oli valtavan suuri ja heidän kuninkaansa Decebalus, joka
oli älykkäimpiä ja yritteliäimpiä barbarikuninkaita, oli kohottanut
maansa maailmanvallaksi, samanlaiseksi kuin parthialaisvaltakunta
oli, ja teki mitä rohkeimpia ryöstöretkiä Rooman alueelle: Moesiaan,
nyk. Bulgaariaan ja laajoihin osiin Balkanin niemimaata. Domitianus
suoritti -- mikä häpeä Roomalle! -- vuotuista veroa Decebalukselle,
jotta tämä pysyisi alallaan. Vieläpä hän antoi Decebaluksen
käytettäväksi roomalaisia teknikoita ja työvoimia, jotka auttoivat
linnoittamaan daakialaisten maata Roomaa vastaan. Traianus osoitti
kahden, vv. 101--105 tehdyn, rasittavan sotaretken aikana, että Rooman
sotajoukko yhä oli voittamaton. Kahdesti voitettiin Decebalus, kunnes
hän, ahdistettuna Siebenbürgenin sisäosiin, surmaa itsensä. Rooman
valtakunta ulottuu lähelle Karpaatteja, sitten kuin siihen on lisätty
uusi provinssi, laaja Daakia, rikas maa, joka voimakkaasti houkutteli
siirtolaisia ja jossa oli runsaasti varsinkin kultakaivoksia. Tästä
lähtien viriävät kauppa ja elinkeinot myös niissä maissa, joita
yhteisnimityksellä olemme tottuneet kutsumaan Euroopan puoleiseksi
Turkiksi. Musta meri, jonka rannoilla on tiheässä kaupunkeja, joutuu
kannattamaan tuottoisaa, itään päin kulkevaa vaihtokauppaa. Myös
Bulgaariaan Traianus perustaa useita kaupunkeja, joille hän ylpeästi
antaa niinet puolisonsa, sisarensa tai itsensä mukaan: Traianopolis,
Plotinopolis, Marcianopolis. Vielä meidän päivinämme on Tonavan maissa
lukuisia muistomerkkejä noilta sota-ajoilta: 60 km pitkä Traianuksen
valli Dobrudshassa, Tonavan suun oikeanpuolisella rannalla, valli,
joka on kolmesta kuuteen metriin korkea ja jota linnakkeet ja
vahtituvat vahvistavat; Traianuksen taulu Orsovassa Tonavan oikealla,
Serbian puoleisella rannalla, pystytetty v. 102 Tonavaa pitkin
kulkevan sotilastien valmistumisen muistoksi. Mutta ennen kaikkea on
muistettava Traianuksen jo v. 102 Dobrudshaan rakennuttama uhkamielinen
voitonmerkki, jolle sikäläiset asujamet ovat antaneet nimen Adamklissi
ja jonka entiselleen palauttaminen on aika lailla työskentelyttänyt
arkeologejamme; valtavia osia rakennuksesta on näet säilynyt meidän
päiviimme.

Sillä välin elettiin Roomassa onnellista ja rauhallista elämää. Nero
ja Domitianus olivat vihdoinkin unohtuneet. Runoilija Martialis,
Domitianuksen liehakoitsija, väistyi Roomasta. Myös kaikki
ylistelyluontoinen, suuriääninen runous lakkaa. Sen sijaan kohottaa
mahtava satirikko Iuvenalis kimeän äänensä ruoskiakseen kapusiinimunkin
tavoin valtavalla vihalla menneitten aikojen häpeämättömyyttä.
Nyt tarttuu kynään ylhäisen hillitty Tacitus, historioitsija,
joka terävin piirroin luo tummin värein hehkuvat kuvansa Rooman
keisareista, Tiberiuksesta alkaen. Tacitusta seuraa välittömästi
Suetonius keikarielämäkertoineen. Sekä Tacitus että Suetonius ovat
Traianuksen ihailijoita; molemmat he kuvaavat hänen edeltäjiään
säälimättömällä ankaruudella, s.o. aivan niinkuin Traianus heidät
tahtoi käsiteltäväksi, ja elettävän ajan lempeä loisto tuntui silloin
yhä kirkkaammalta. Juuri näihin aikoihin johtui myös nuoremmalle
Pliniukselle mieleen ajatus koota ja julkaista kirjevaihtonsa,
taiteellisesti ja kiehtovasti kirjoittamansa yksityiskirjeet, joista
me nyt saamme erinomaisen käsityksen siitä, miten rakkaassa Roomassa
näihin aikoihin elettiin. Me luemme niissä häistä, kihlajaisista,
huomiota herättävistä oikeusjutuista, kylpylöistä, huvilarakennuksista,
hyväntekeväisyyslaitoksista, isännän ja palvelusväen suhteista,
nuorista miehistä, joille Plinius toivoo hyvää elämänuraa, kuolleitten
muistosta. Mikä miellyttävä seurapiiri! Siinä liikkuu melkein
yksinomaan kunnollisia, kunniallisia, säädyllisiä, pystyviä ihmisiä.
Tietysti oli Roomassa vielä paljon alhaista rahvasta, mutta siitä
huolimatta on eittämätöntä, että yhteiskunnan keskitaso silloin
oli huomattavasti kohonnut, että yhteiskunnan laajat piirit olivat
inhimillistyneet sanan parhaassa merkityksessä. Jo silloin esitettiin
näyttämöllä alastonta tanssia, jolla meidän aikoinammekin on kokeiltu.
On kuvaavaa, että yleisö vaati keisaria poistamaan siveettömän
alastoman tanssin pantomiimista. Eräässä suhteessa nämä Pliniuksen
loihtimat kaleidoskooppiset kuvat pettävät odotuksemme, nimittäin
siinä, ettei niissä kertaakaan esiinny keisarinna Plotina, jonka
kuitenkin keisaripalatsissa asuessaan olisi pitänyt -- siltä ainakin
tuntuu -- olla pääkaupungin elämän keskuksena.[103] Plotina oli varmasti
etevä nainen, nuorena kauniskin (sitä todistavat rahakuvat), mutta
hän liikkui seurapiireissään vielä vaatimattomammin kuin miehensä ja
olikin siksi oikea naisen ihanne. Hänessä me opimme tuntemaan yhden
hiljaisia maassa, Epikuroksen oppilaan sanan oikeassa ja jalossa
merkityksessä, sillä Epikuros neuvoi ihmistä elämään eristäytyneenä
ja pysyttelemään kaukana valtiotoimista, jotta sielu säilyttäisi
iloisuutensa. Kerrotaan Plotinan huudahtaneen ensimäisen kerran
astuessaan sisälle keisaripalatsiin: "Oi, jospa jättäisin kuollessani
tämän talon yhtä vapaana ihmisten panettelusta kuin olen nyt siihen
asettuessani." Erityisesti ylistetään Plotinaa siitä, että hän tuli
hyvin toimeen kälynsä Marcianan, keisarin sisaren kanssa, joka asui
samassa palatsissa kuin hän ja jolla oli lapsia, kun taas hän oli
lapseton. Keisarin puoliso ja sisar, molemmat he jumaloivat rakastettua
Traianusta; kun otamme huomioon heidän etelämaalaisen luonteensa, niin
ei tosiaankaan merkitse vähää, että nämä naiset tulivat hyvin toimeen
keskenään.

Kun Traianus v. 106 palaa Roomaan, hän ensimäiseksi panee toimeen
loistavan voitonjuhlan, joka kestää 130 päivää, jossa areenalla
surmataan tuhansia eläimiä ja jossa 10,000 miekkailijaa, etupäässä
tietysti daakialaisia sotavankeja, ottaa osaa miekkataisteluihin.
Mutta ketään historioitsijaa ei Traianus saanut kyllin arvokkaalla
tavalla kuvaamaan hänen sotaansa Daakiassa. Sillä ne, joista edellä
olen puhunut, olivat toimessa toisaalla. Sentähden hän itse julkaisi
esikuntansa selonteon sodasta. Mutta sitä ei kukaan lukenut, niin
lakonisen kuiva esitystavassaan ja mahdoton lukea se oli. Mutta
Traianus teki enemmän: hän pystytti Traianuksen patsaansa, suurimman
muistomerkin roomalaisesta muovailevasta taiteesta, mitä ylipäänsä
tunnemme ja mikä vielä tänäänkin on ikuisen Rooman ihanin kaunistus.
Tasan sata jalkaa se kohoaa jalustansa yläpuolelle ja sitä kiertää
ylhäältä alas saakka auki kääritty kuvakirja, joka 155 kuvassa esittää
mitä perinpohjaisimmin sotatapahtumat. Traianus on -- kuten on varmaa
-- suuresti kunnioittanut keisari Titusta; tältä hän on perinyt
loisteliaisuutensakin ja suorittanut rakennuttajana kaiken mahdollisen
Rooman kaunistamiseksi.

Capitoliumin ja Quirinalin vähin muodosti Traianus, ottamalla valtion
huostaan useita tontteja, jättiläiskokoisen avoimen paikan. Siitä tuli
majesteetillinen _forum Traiani_, forum, jonka suuruus on arvioitu --
tosin eri teoksissa eri tavalla -- aina 200 m:ksi neliönsivua kohti.
Tehdäkseen sen mahdolliseksi täytyi Traianuksen toimittaa pystysuora
ja noin 100 jalkaa syvä leikkaus Quirinalis vuoren länteen pistävään
osaan. Mitä ahtaimpaan kaupunginosaan saatiin tämän leikkauksen,
avulla ihmeellinen, 200 m leveä väylä ihmisliikenteelle ja ilmaa
ahtaaseen kukkulakaupunkiin. Tätä toria ympäröivät sitten pylvästöt
ja kaikenlaiset loistorakennukset, m.m. kaksi kirjastoa, jotka kaikki
olivat tehdyt hohtavasta, kirjavasta marmorista ja olivat täynnä
kuvapatsaita. Myös Decebaluksen patsas, joka nyt on Pietarissa, seisoi
aikoinaan siellä. Ken tahtoo saada käsityksen siitä, hän kuvitelkoon
Rooman Pietarintoria n. 300 pylvästä käsittävän Berninin kolonnadin
ympäröimänä. Vasta se teki Rooman antiikkisen maailman kauneimmaksi
kaupungiksi. Kun Constantinus suuri myöhemmin pystytti ylistetyn
Constantinuksen-kaarensa, hän ei keksinyt mitään parempaa keinoa kuin
ryöstää Traianuksen forumilta ne reliefit, jotka vielä tänäänkin
koristavat hänen kaartansa. On tiedettävä, että kauneimmat korkokuvat
Constantinuksen-kaaressa eivät esitä häntä, vaan Trajanusta.

Molempien kirjastojen väliin Traianus -- kuten jo mainitsin -- asetti
lopuksi Traianuksen-patsaansa, joka valmistui vasta v. 113. Meidän
täytyy -- kuten sanottu -- antaa ajatuksiemme palautua keisari
Titukseen. Sillä hävitettyään Jerusalemin Titus oli viettäessään
triumfiaan antanut kuljettaa ympäri Roomaa erityisille telineille
asetettuja, räikein värein maalattuja tauluja, joista kansa näki
koko sodankulun: Palestiinan ja taistelevat, pakenevat, voitetut
juutalaiset, temppelin palon, talojen luhistumisen j.n.e. Aivan samoin
olivat myös Traianuksen-patsaan korkokuvat kirjaviksi maalatut. Titus
oli vaatimattomampi ja esitytti kaiken vain rajoitetun ajan kestävällä
tavalla; Traianus oli maineenjanoinen kuin egyptiläinen farao, joka
ikuisiksi ajoiksi kaiverruttaa tekonsa temppelin seinämiin. Ken
koroitti katseensa korkeuteen, hän voi tutustua koko Daakian sotaan,
niinkuin me vielä nytkin teemme. Epäilemättä silloin tätä tarkoitusta
varten noustiin läheisten kirjastorakennusten loiville katoille; me
voimme tulla mukavammin toimeen. Koko patsas on näet valettu kipsiin ja
valannokset valokuvattu.

Olemme jossain Dravan, Savan ja Tonavan varsilla. Itse joet näemme
selvästi edessämme. Vallituksia rakennetaan rannalle. Jokilaivat tuovat
muonavaroja jokea alaspäin, ja selvästi näkyy, että säkit on sidottu
nuoralla. Laivasiltoja laitetaan ensin yli jokien, sitten myös lujia
paalusiltoja. Myös vajoja hevosten rehua, heinää ja silppua varten
on nähtävissä. Tuolla on sotilaita vahdissa, täällä taas rientää
joukko pikamarssia eteenpäin kantaen keihäiden kärjessä korppusäkkiä
tai selässään rensseliä, jossa on juustoa tai muuta muonaa. Joukossa
näkyy myös kotkankantajia, torvenpuhaltajia, ratsumiehiä. Myös
Rooman kaarti on mukana. Joissakin tauluissa kuvataan telttaelämää:
kymmenen sotilasta asuu aina samassa teltassa, ja huomaamme, että
sotilaat eivät koskaan kanna kypärää leirissä, vaan ainoastaan
taistelussa. Muita aiheita: veden noutaminen, keisarin ratsuja viedään
uitettaviksi, vakoojia lähetetään. Majesteetti itse, joka aina liikkuu
jalan,[104] pitää puhetta tai tarkastaa vallitustöitä. Hyvinkin sata
kertaa esitetään keisari sellaisissa tehtävissä. Lopuksi: kahakoita,
katkaistuja päitä. Muuan sotilas ui reippaasti yli virran, vaunuja
vallataan, naiset ja lapset pakenevat j.n.e. aina loppumattomiin.
Voittoisalla retkellään keisari saapuu Siebenbürgeniin, Rautaportin
solaan. Sarmizegethusa on muuan Deeebaluksen pääkaupunkeja. Traianus
antaa sille nimen Ulpia Traiana; nykyään nimitetään sitä Varhéli'ksi.

Ikävä kyllä ei korkokuvissa ole lainkaan mitään kirjoituksia eikä
nimiä, niin että me vain silloin tällöin voimme arvata, ketä mikin kuva
esittää. Lusius Quietus oli nimeltään Traianuksen ylipäällikkö. Hän
oli syntyperältään marokkolainen sheikki, ja me voimme näistä kuvista
huomata, että Traianus kohtelee tätä miestä täysin vertaisenaan ja
neuvotteluissa antaa hänen istua rinnallaan.

Se taide, joka on luonut nämä korkokuvat, herättää huomiota
omaperäisyydellään. Siinä on epäilemättä hyvää taiteellista henkeä,
mutta samalla se on naiivi ja voimakkaan realistinen. Roomalaista
sotajoukkoa emme mitenkään voi oppia tuntemaan paremmin koko
monimutkaisuudessaan ja suurenmoisuudessaan kuin tämän taiteen
välityksellä. Sama koskee myös vieraita kansoja, jotka asuvat
Unkarista alkaen Romaniaan saakka, s.o. daakialaisia ja heidän
germaanilais-barbarilaisia apukansojaan ja näiden kansojen todella
huomiota ansaitsevaa sivistystä ja valtavaa rikkautta. Traianuksen
voitonpatsas ei siksi ole vain muistomerkki sotilaasta, vaan se on
muistomerkki, jolla on mitä suurin sivistyshistoriallinen arvo.

Kahdeksan vuotta valtakunta sai nyt nauttia rauhaa, ylpeätä rauhaa. Sen
aikana Traianus harjoitti suurenmoista asutus- ja rakennustoimintaa
eri provinsseissa. Alcantaran mainehikas silta Espanjassa on vieläkin
todistuksena siitä. Hän rakennutti jättiläismäisen Euroopan-tien
Mustalta mereltä Tonavaa seuraten Unkarin läpi Rheinille ja halki
Ranskan. Myös Afrikka -- Tunis ja Algeria -- ovat Traianuksen aikana
kohonneet siihen varallisuuteen, jonka me nyt jo vuosikymmenien aikana
olemme saaneet todeta ranskalaisten kaivauksien (Timgad) perustalla.
Hämmästyttävä loisto vallitsi todellakin sikäläisessä elämässä.

Näihin aikoihin Traianus, joka itse oli provinssista kotoisin, aikoi
siirtää valtion painopistettä Roomasta provinsseihin. Se on mitä
tärkeintä, ja Rooma oli pian tunteva sen seuraukset. Traianuksen
aikana kävi tavaksi, että sotilaita ei enää otettu vain Italiasta,
vaan myös Galliasta, Espanjasta, Germaaniasta, Illyriasta, Syyriasta.
S.o. provinssit suojelevat tästä lähin itseänsä, jopa Italiaakin.
Italia on provinssirykmenttien varassa. Vain upseeristossa on vielä
italialaisia. Mistä tiedämme sen? Sen saamme tietää tuhansien
sotilaitten hautakivistä, joissa kaikissa on ilmoitus vainajan
kotiseudusta. Pääasia on tästä lähin pitää huolta siitä, että
provinssien roomalaisten miehistöjen jälkipolvi oli hyvää, ja turvata
ja kohoittaa heidän sivistystänsä.[105] Mitä yhtenäisemmäksi tuo suuri
valtakunta siten kävi, sitä enemmän laski Rooman senaatin merkitys,
ja senaattorien osanotto hallitukseen kävi kaikesta hallitsijan
suopeudesta huolimatta yhä enemmän ja enemmän vain näennäiseksi.

Tämän ohella keisari ryhtyi moniin muihin toimenpiteisiin, joista yhden
pitäisi olla meille erityisen mielenkiintoinen. Se koskee kristinuskoa,
tai oikeammin nuorta voimistuvaa kirkkoa, eritoten Vähässä Aasiassa.
Vähässä Aasiassa levisi näet kristinusko paljoa nopeammin kuin
Italiassa. V. 111 kuulemme äkkiä siitä. Plinius on niihin aikoihin
Bithynian käskynhaltijana ja asustaa Nikomedeian kaupungissa. Meille
on säilynyt joukko Traianuksen kirjeitä, jotka hän käskynhaltija
Pliniuksen pyynnöstä tälle kirjoitti ja jotka asiallisuudellaan tekevät
erinomaisen miellyttävän vaikutuksen, vaikka tyyliltään ovatkin mitä
kuivinta virastokieltä. Me näemme niistä, että keisari hallituksellaan
pyrkii kehittämään valtakunnan kaikkia olosuhteita: niissä käsitellään
vesireittien ja tavaraliikenteelle tarpeellisten kanavien rakentamista
y.m. Plinius on neuvoton kristinuskoon nähden. Kristityt muodostavat
yhdyskunnan omine virkailijoineen, liittouman, mutta sellaiset
liittoumat ovat kiellettyjä. Yhdistyselämä oli tarkoin säännöitettyä
ja valtion valvonnan alaista. Plinius on perinpohjainen ja samalla
suvaitsevainen henkilö; hän pyrkii pääsemään selville kristittyjen
seurakuntain salaisuuksista eikä näe niissä mitään valtiolle
vaarallista, uhkamielisyyttä lukuunottamatta. Ne, jotka pysyivät
itsepintaisesti uhmassaan, hän teloitutti, mutta monet luopuvat
Kristuksesta, kun hän uhkailee heitä rangaistuksella, ja kertovat
sitten hänen mielikseen, että kristityt palvelevat ainoastaan Kristusta
Jumalanaan, että he varhain sunnuntaiaamuisin kokoontuvat yhteen,
laulavat jonkun virren, lupaavat valallisesti karttaa kaikkea syntiä,
varkautta, aviorikosta, ja syövät yhteisen aterian. Plinius sanoo -- jo
v. 111 -- temppelien olevan melkein tyhjinä kristillisen propagandan
johdosta, mutta arvelee kaiken pian muuttuvan ja propagandan jo
lakanneen.

Nyt tulee Traianuksen ja hänen keisarisanansa vuoro. Hän määräsi --
ja se on tavattoman mielenkiintoista -- että uppiniskaista kristittyä
olisi vastakin rangaistava kuolemalla, mutta että hallituksen
puolestaan tulisi karttaa konflikteja, olla, mikäli mahdollista,
kiinnittämättä huomiota asiaan ja puuttua niin vähän kuin mahdollista
kristittyjen harrastuksiin. Tämä antiikkiselta kannalta katsoen
läpeensä suvaitsevainen periaate, joka pyrki säästämään kristityitä
selkkauksilta, koska sellaiset loppujen lopuksi olivat kiusallisia
hallitukselle itselleenkin ja helposti johtivat ylenmääräiseen
verenvuodatukseen, tämä periaate tuli n. 100 vuoden ajan olemaan Rooman
keisarien toimiohjeena, ja se ennen kaikkea on vaikuttanut, että
kristilliset seurakunnat pääsivät voimistumaan valtioiksi valtioon ja
niiden piispat maallisten mahtimiesten veroisiksi. Suunnitelmalliset
kristittyjen vainot alkoivat sitten, mutta liian myöhään: suunnattomia
kansanjoukkoja ei voitu hävittää olemattomiin, ja jokainen
marttyyrikuolema lisäsi vain liikkeen voimaa.

Mutta keisari itse saapuikin jo Aasiaan. Syntyi uusia taisteluita.
Rauhattomana soturina Traianus ei voinut enää kauempaa sietää rauhaa.
Daakialaiset hän oli voittanut, nyt hän tunsi halua kukistaa Tigriin
varrella asuvat parthialaiset. Tätä rohkeata parthialaissotaa voi
idealistisesti perustella väitteellä, että Rooman kunniavelvollisuutena
oli puolustaa kreikkalaisia. Aleksanteri suuri oli aikoinaan auttanut
kreikkalaisen sivistyksen leviämään syvälle Mesopotamiaan, ja Tigriin
varrella oli ihania kreikkalaiskaupunkeja, kuten Ktesiphon ja Seleukeia
600,000 asukkaineen, jotka kaupungit olivat parthialaisten barbarien
vallassa. Mutta ennen kaikkea: Armeenia oli Luculluksen ajoista saakka
katkeranmakea riidanomena, johon molemmat, roomalaiset ja parthialaiset
olivat pureutuneet kiinni. Crassuksen ajoista lähtien ei Roomalla
koskaan ollut menestystä taistellessaan parthialaisia vastaan. Caesar
oli, onneksi maineelleen, jättänyt retkensä kesken. Vain Marcus
Antonius oli tehnyt suurenmoisen yrityksen ja epäonnistumiseen ei
suinkaan ollut syynä päällikön leväperäisyys, vaan yrityksen tavattomat
vaikeudet. Ei Traianuskaan onnistunut täysin. Aluksi hän, vv.
114--116, suoritti ripeästi ja voitokkaasti sen, missä Marcus Antonius
epäonnistui, mutta sen teki hänelle mahdolliseksi vain erityisen
suotuisat olosuhteet, kuten esim. valtaistuinriita parthialaisten
kuningasperheen jäsenten välillä. Aleksanteri suuren jälkiä seuraten
Traianus samosi päämäärästään tietoisena yli Eufratin Meediaan ja
masensi Babylonin. Päättävästi ja jokseenkin kiireellisesti hän sitten
loi itäisiksi raja varustuksiksi hetikohta kaksi, jopa kolme uutta
maakuntaa eli provinssia: Armeenian, Mesopotamian ja Assyrian. Vanha
juttu: kun pyrittiin suojaamaan yhtä provinssia, lykättiin toisia
eteen. Pitkin Persian lahden rannikkoa kulki Traianus sitten etelään,
kunnes Indian valtameri aukesi vastaan, ja rakennutti jo lautankin,
jolla oli määrä päästä Indiaan. India, niin monen valloittajan, yksinpä
korsikkalaisen Napoleoninkin unelma, tuli tästälähin myös espanjalaisen
Traianuksen kaipauksen esineeksi.

Mutta vastavallatuissa maissa syntyi kohta pahoja kapinoita. Muuatta
miltei tarunomaista arabialaista aavikkokaupunkia Atraa tai Hatraa
Traianus piiritti turhaan, pystymättä sitä valloittamaan. Hänen uusi
työnsä ei vielä ollut ollenkaan turvattu. Silloin sairastuu Traianus,
joka tavallisesti kesti mitä ilmastovaihteluita tahansa. Hän tahtoo
kiiruhtaa Italiaan; hänen sydämensä hätä on kuolla Roomassa. Mutta
äkkiä, 7 p. elok. 117, hän sai halvauksen, joka hänen elämänsä
päätti. Kuten kaikessa Traianus kuolemassakin oli nopea. Hän kuoli
Vähässä Aasiassa, Kilikiassa. Plotina oli päämajassa, keisarinsa
luona. Jättiläisvallan jommoista ei vielä koskaan siihen saakka
ollut olemassa, Traianus jätti seuraajalleen. Mutta kuka oli oleva
hänen seuraajansa? Traianus, tuo ajattelevaisista ajattelevaisin, ei
ollut ajatellut seuraajaansa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa.
Traianuksen heikkoutena oli usko omien voimien ehtymättömyyteen. Hän
ei ottanut huomioon kuolemataan. Vasta kuolinhetkellään hän otti
ottopojakseen Hadrianuksen, teko, jota hän oli kauan harkinnut, mutta
josta hän aina ennen oli peräytynyt. Plotina pakoitti hänet siihen.
Adoptsioni on kokonaan keisarinnan ansiota. Traianus toivoi valtansa
perijäksi toisenlaista miestä, täysiveristä soturia. Hadrianus, mies,
jonka käsi oli pehmeä, ei ollut hänen mieleisensä.

Sellainen oli Traianuksen elämä. Tämä "herkulesmainen" mies liikkui
maailmassa kaksikymmentä vuotta kuin kohtalo, kuin armollinen
kohtalo, mutta itsellään ei hänellä, voisimme sanoa, ollut oikeastaan
mitään kohtaloa. Hän ei koskaan itsekohtaisesti kokenut mitään
järkyttävää, joka ihmisenä tekisi hänet meille läheiseksi. Niin on
laita valo-olentojen: mitä vähemmän heidän ylitsensä varjoa lankeaa,
mitä valoisampia he ovat, sitä vaikeampi on heistä otetta saada. Emme
tunne Traianuksen nuoruusaikaakaan eikä meillä ole kerrassaan mitään
huvittavaa hänestä kerrottavana.

Mutta hänen muistonsa, se on yhtä ikuinen kuin Rooma ja
Traianuksen-patsas, ja lisänimi "paras", _optimus_, jonka senaatti
hänelle antoi, jäi ainaiseksi kuulumaan hänelle. Hän oli todellakin
itse hyvyys, ihmiskunnan hyväntekijä.[106] Kauan oli tapana, että
senaatti tervehti jokaista uutta keisaria tuolla ärsyttävällä ja
vaativalla huudahduksella: "Tule vielä Traianustakin paremmaksi."
Optimus, se nimitys kuului yleensä vain ylijumalalle Iuppiterille.
Traianusta suorastaan verrattiin Iuppiteriin, tai ainakin
käsitettiin hänet korkeimman jumalan sijaiseksi. "Sinussa me elämme
ja olemme", sanoo Plinius hänelle senaatin istunnossa.[107] Tällä
keisaripalvonnalla oli täydellisesti uskonnollinen leima: keisari oli
korkeimman jumalan ruumiillistuma, inkarnatsioni.

Niin roomalaiset. Toisin oli laita saksalaisten. Germaanien keskuudessa
on tuon suuren hallitsijan nimi antanut aihetta mitä kummallisimpiin
väärinkäsityksiin, sillä sokea tietämättömyys teki siitä Troianuksen.
Lauteniin, Rheinin varrella, Traianus oli rakennuttanut Colonia
Traiana nimisen linnoituksen. Tietämätön kansa nimitti sitä jo hyvin
takaisina aikoina Colonia Troianaksi, "trojalaiseksi koloniaksi".[108]
Mutta Xantenin tienoilla asusti mahtava frankkien heimo, ja niinpä
on ymmärrettävissä, miksi frankit tästä lähin jyrkästi ja varmasti
väittivät muuttaneensa Troiasta, olevansa troialaisia, troialainen
siirtokunta Rheinin varrella. Myös kaupungin nimi Xanten johdettiin
Xanthos virrasta, joka oli Troian tienoilla. Tämä usko levisi sitten
yleisesti Rheinin keski- ja alajuoksun varrella asuvien kansojen
keskuuteen,[109] ja samainen taru on luettavissa pohjoismaisessa
Eddassa, vieläpä Niebelungen laulussa, jossa tuikealla Hagen-sankarilla
on nimenä "Hagen tronjalainen" s.o. "Hagen trojalainen". Kuvitelkaapa:
Hagen Pariksen serkku tai Kassandran veljenpoika! Historian oikut
ovat usein ihmeellisiä. Meidän täytyy tässäkin tuntea ja tunnustaa
satua luovan mielikuvituksen kaikkivalta. Rehevänä viheriöitsevä satu
kietoutuu kuin muurivihreä ja liaani kaiken pelkästään historiallisen
ympäri ja tukahduttaa sen. Traianus itse oli jo ammoin unohtunut, mutta
Hektor ja Priamos, Troian tarinan sankarit, elävät ikuisesti, yksinpä
näiden pohjoisten kansojenkin mielikuvituksessa he ovat heränneet
elämään.



HADRIANUS


Traianusta, sodanruhtinasta, joka menestyksellisillä sotaretkillä
siirsi Rooman valtakunnan rajat yli Tigriin ja Tonavan, seurasi
rauhanruhtinas, ja se siunaus, joka jo Traianuksen hallitessa oli
tullut valtakunnan sisäosien hyväksi, se lisääntyi yhä, moninkertaistui
vielä. Tämä rauhanruhtinas oli Hadrianus.

Hadrianus merkitsee meille erästä vanhan ajan suurimmista
probleemeista. Kukin on käsittänyt hänet omalla tavallaan. Tietomme
hänestä ovat niukat ja monikertaan märehdityt. Ne paljastavat
omituisia ristiriitaisuuksia hänen luonteessaan. Voi sanoa:
Hadrianukseen kerääntyivät, aivankuin akkumulaattoriin, vielä kerran
kaikki antiikkisen sivistyksen henkiset voimat ja koettivat hänen
välityksellään uudelleen ja ylhäältä käsin vaikuttaa aivan kuin
pilvistä valuva onnen sade avaraan sivistystä janoavaan maailmaan.

Suuri Traianus, tuo oiva, iloinen lyömämiekka, käsitti räikeäksi
vastakohdakseen Hadrianuksen, joka tahtoi kaikkea käsitellä vain
estetiikan ja platonisen rakkauden hansikkaat kädessään, ja siksi hän
epäröi tehdä Hadrianusta ottopojakseen. Mutta tällä kookkaalla nuorella
miehellä ei ollut runsaasti vain lahjoja ja pyrkimyksiä, hänellä oli
myös toimitarmoa ja päättäväisyyttä.

Aelius Hadrianus oli Traianuksen kaukainen sukulainen. Hänen isoisänsä
on nähtävästi ollut naimisissa Traianuksen tädin kanssa, ja kuten
Traianus niin hänkin polveutui Espanjasta, Guadalquivirin rannoilta.
Hän syntyi v. 76 j.Kr., mutta ensimäisen kasvatuksensa hän sai
Roomassa, jossa hän uutterasti opiskeli kreikkaa, eikä vain päällään,
vaan myös sydämellään, niin että häntä leikillä nimitettiin pikku
kreikkalaiseksi. Kun poika kadotti isänsä, tuli Traianus itse hänen
holhoojakseen. 15-vuotiaana Hadrianus palaa Espanjaan. Siellä hän
eleli iloisesti. Hän oli näet roteva ja elämäniloinen mies, jolle
metsästys aina oli yhtä mieleen kuin ikinä hänen enolleen. Hän menee
vähitellen liian pitkälle, ja Traianus kutsuu hänet takaisin Roomaan.
Nyt Hadrianus alkaa kiivetä virkatikapuita vanhaan tapaan, tulee
sitten upseeriksi Tonavan legiooniin, elää rennosti, tekee velkojakin.
Silloin tulee Traianuksesta Rooman keisari. Mikä yllätys! Hadrianus
kiiruhtaa heti, 22-vuotiaana, Tonavalta Kölniin, saattamaan joukkojensa
onnittelut keisarille. Viimeisen taipaleen hän suorittaa juosten
päästäkseen perille ennen muita. (Hänen luonteensa oli joka suhteessa
kiihkeä, ja hän on aina ollut pikamatkustaja.) Vielä läheisemmäksi
kävi hänen ja Traianuksen sukulaisuus, kun hän otti vaimokseen
Sabinan, keisarin sisaren pojantyttären. Mutta samoihin aikoihin hänen
nuorukaisluontonsa oppi ihailemaan itseänsä keisarinna Plotinaa,
Traianuksen puolisoa. Vuosisatansa älykkäin nuorukainen ihaili
rajattomasti tätä filosofi-naista: Plotinan on täytynyt ansaita se.

Seurauksena on, että Hadrianus jo v. 101 -- 25-vuotiaana -- edustaa
Traianusta senaatissa lukemalla siellä hänen puheitaan. Mutta
hänen latinan ääntämyksensä oli niin huono ja siinä määrin raa'an
espanjalaisen murteen värittämä, että senaatin hieno roomalainen
ylimystö nauroi hänelle vasten kasvoja. Sitten Hadrianus on, ollen
johtavassa asemassa, ottanut osaa Traianuksen taisteluihin daakialaisia
ja parthialaisia vastaan, eikä ansiottomasti. Mutta näin hän oli
vähitellen päässyt täydeksi mieheksi, 40 v. vanhaksi, ja saavuttanut
suurimman kypsyytensä. Hänellä oli ollut aikaa syventää itseään,
panna luja perustus ihanteilleen ja hän osoitti selvästi, että hän ei
hyväksynyt sotia, joita etupäässä käytiin vain, jotta olisi tilaisuus
niittää mainetta tai hankkia sotaväelle työtä ja harjoitusta.

Hadrianus oli platonilainen, Platon oli hänen esikuvansa. Se ilmenee
jo siitäkin, että hän tiburilaisessä huvilassaan, jossa oli runsaasti
rakennuksia, jäljitteli Lykeionia ja Akademiaa, mutta ei Keposta
eikä myöskään Stoaa.[110] Ja millainen hän oli mieleltään, siitä on
osoituksena jo hänen partansakin. Hän piti täysipartaa, vaikka kaikki
muut liikkuivat parrattomina. Aleksanteri suuren ajoista saakka, siis
noin viiden sadan vuoden ajan kulki antiikkinen maailma leuka sileäksi
ajettuna. Vain filosofit tekivät poikkeuksen tästä säännöstä: Platon,
Zeno, Epikuros, samoin kynismin katusaarnaajat ja kristityt. Parta oli
siis jonkunlainen tunnus. Se oli samalla filosofinen ja kansanomainen.
Hadrianuksen parta oli aina lyhyeksi leikattu; se merkitsi siis
filosofin ja upseerin välimuotoa. Traianus katsoi kai karsain silmin
tätä, ja kaiken lisäksi hänen tuleva seuraajansa harrasteli suorastaan
levottomuutta herättävän monipuolisesti kaikenlaisia tieteitä ja
taiteita.

Hadrianus ei ollut vain miekkailija, vaan hän harrasti myös korkeampaa
aritmetiikkaa ja geometriaa, niin, vieläpä tähtitiedettäkin. Hän soitti
ja lauloi säestäen itseään laulaessaan luutulla kuten Tituskin. Hän
sepitteli kaikenlaisia pikkurunoja ja oli syvällisesti perehtynyt
filosofiaan. Arkkitehtinä hän laati osittain itse suunnitelman omiin
rakennuksiinsa, maalarina hän harrasti stilleben-maalausta, kuten
esim. kurpitsalehtimajoja (mikä ihana aihe!). Hänen ympäristönsä
osoittama palvonta vaikutti ilmeisesti sen, että hän kävi rohkeaksi
ja turhamaiseksi ja luuli kaikki taitavansa. Traianus huomasi että
tämä herra sukulainen on sangen vähän huvitettu Mesopotamian ja
Tigriin maiden valtaamisesta. Mutta Plotina antoi Hadrianukselle
arvoa. Hän ymmärsi tätä, sillä hän oli itse filosofi, ja kun Traianus
kuolinhetkellään todellakin otti Hadrianuksen ottopojakseen, oli se
Plotinan tekoa. Se tapahtui v. 117.

Ja Hadrianuksen ensi teko! Se pani koko maailman ällistymään: Traianus
ei vielä ollut haudassakaan, kun Hadrianus jo luopui hänen kaikista
valtauksistaan Idässä, Mesopotamiassa ja Assyriassa. Traianuksen
Persian-retki kävi siten aivan hyödyttömäksi. Parthialaiset olivat
rajattoman kiitollisia.

Rauha, rauha ja vielä kerran rauha vallitsi taas maailmassa.
"Meillä on parempaakin tehtävää kuin käydä pöyhkeilysotia", niin
ajatteli Hadrianus. Se oli uusi ohjelma. Sotapuolue hovissa kuohui
raivosta. Siihen kuului erinomaisia kenraaleja, jotka Traianus oli
koonnut ympärilleen ja joiden mieliala on helppo ymmärtää. Tuntea
arvokkain oli heistä marokkolaispäällikkö Lusius Quietus. Mutta
Hadrianus ei mene Roomaan, missä kuollut Traianus vietti triumfiaan
(Traianuksen kuvapatsas seisoi triumfikulun kestäessä kimojen
vetämissä vaunuissa aivankuin olisi se ollut hän itse elävänä). Hän
ottaa sen sijaan Vähässä Aasiassa vastaan uudelle hallitsijalle
kuuluvat kunnianosoitukset. Sieltä hän lähettää kenraalejaan ripeästi
kukistamaan Marokossa ja Tonavan kansojen keskuudessa puhjenneita
kapinoita. Menipä Hadrianus niinkin pitkälle, että hän päätti maksaa
vuotuista veroa roksolaanien kuninkaille, jotta nämä jättäisivät
sikäläisen uuden provinssin Daakian rauhaan. Sotapuolue, Lusius Quietus
etunenässä, ei opi sietämään tätä sodanarkaa keisaria. Se yrittää
eräällä metsästysretkellä murhata Hadrianuksen. Yritys epäonnistuu.
Salaliittolaisten neljä johtajaa saadaan Italiassa vangiksi, ja
senaatti mestauttaa heidät. Se osoittaa, että senaatillekaan sota
ei ollut mieleen, vaan että se kannatti Hadrianusta ja hänen rauhan
harrastuksiaan.

Vasta v. 118 Hadrianus saapui Roomaan, ja nyt ilmeni, mihin hän pyrki
ja miksi hän oli ollut valmis noihin suuriin uhreihin. Hän ryhtyi
jättiläistyöhön hallinnon uudistamiseksi ja sosiaalisen avustustyön
laajentamiseksi, niin että hyöty koitui koko valtakunnalle, joka yhä
vielä oli kyllin suuri uuvuttamaan yhden työteliään hallitsijan. Nämä
uudistukset olivat nähtävästi hyvin tarpeellisia, ja Hadrianuksen
hallituskäskyt olivat täydellisesti hänen omaa käsialaansa. Hän
suorastaan holhosi määräyksillään toimeenpanevia virkamiehiä ja piti
heitä silmällä mitä yksityiskohtaisimmin. Kuten kuningas Fredrik suuri,
niin hänkin oli etevämpi kuin kukaan muu, mies, joka itse teki kaiken
henkilökohtaisesti ja jonka aivoista kulki näkymättömiä johtolankoja
valtakunnan kaikkiin soppiin. Itse asiassa on näiden miesten
yhdenkaltaisuus monessa suhteessa yllättävä. Myös Fredrik oli filosofi,
ja runoilija myös. Fredrik oli musiikinharrastaja ja -harjoittaja
kuten Hadrianus. Kuten Hadrianus oli innostunut kreikkalaiseen, samoin
Fredrik ranskalaiseen kirjallisuuteen; ja niin kuin Fredrik sanoi,
että hän oli vain alamaistensa palvelija, samoin myös Hadrianus on
sanonut: "Kaikki kansalle, ei mitään itselleni" (_populi rem esse,
non suam_)! Niin Hadrianuksen persoonassa filosofi oli ensi kertaa
maailman hallitsijana, kuten Platon muinoin oli tahtonut. Hadrianus on
tinkimättömänä ihanteen miehenä käyttänyt voimansa loppuun lakkaamatta
ja kiihkeästi palvellessaan valtakuntaansa. Tarkastakaamme joitakin
yksityiskohtia, joista samalla saamme elävämmän käsityksen monista
olosuhteista. Hadrianus poisti edellisten keisarien tavan asettaa
ministereiksi vain palvelijoitaan tai vapautettuja orjiaan. Hän valitsi
näihin toimiin ritareita, s.o. itsenäisiä miehiä, jotka kuuluivat
suureen liikemaailmaan. Siten hän sai liike-elämän tuntemusta leviämään
korkeihin seurapiireihin, ja nämä piirit joutuivat vähitellen valtion
palvelukseen. Myöhemmin vallitsevan, palkkaa nauttivan korkeamman
virkamiehistön on Hadrianus siten luonut. Siten hän kyllä teki
vihollisekseen pääkaupungin senaatin, ylhäisaatelin, joka nyt lamautui
iäksi ja joka katseli uutta hallintojärjestelmää kateellisin ja karsain
silmin. Senaatin herrat, joiden katse ei kantanut yli seitsemän
kukkulan, ovat tästä lähtien täydellisiä nollia. Mutta he ovat kyllä
kostaneet puolestaan: he ovat kiitokseksi siitä historiankirjoituksessa
kuvanneet Hadrianusta niin huonoksi kuin mahdollista ja ovat keisarin
elämää rumentaneet tarkoitusperäisillä valheilla, joista meidän,
jos pyrimme olemaan oikeudenmukaisia, on täydellisesti vapautettava
itsemme.[111]

Varojen kokoamiseksi keisari keksi suoran menettelytavan, joka teki --
mikäli mahdollista -- välikädet ja kavallukset tarpeettomiksi. Monien
provinssivirkailijain silmälläpitoa varten hän asetti -- "urkkija"
sanaa karttaaksemme -- keisarillisia tiedustajia (_frumentarii_),
jotka liikkuivat lakkaamatta halki maailman ja ilmoittivat herralleen,
kuinka maan kaitsijat täyttivät tehtävänsä: valvonta, joka ylhäisille
virkamiehille tietysti oli vastenmielinen, mutta joka tapahtui
alamaisten edun nimessä. Postirasituksesta Hadrianus vapautti kunnat ja
otti sen kokonaan valtion kannettavaksi. Lisäksi on vielä mainittava
hänen sotilaita koskevat määräyksensä, m.m. se, että valtakunnan
sotajoukossa piti upseerien olla mikäli mahdollista italialaisia,
jotta kokoonpanoltaan kirjavaan armeijaan saataisiin jonkinlaista
yhtenäisyyttä. Myöskään eivät upseerit saaneet olla kovin nuoria, vaan
heidän täytyi olla jo partasuita. Hadrianus oli parran suojelija.

Ja sitten yhteiskunnalliset kysymykset. Meidän on muistettava, että
valtiorahastoa ei sotilasbudjetti siihen aikaan rasittanut niinkuin
nykyään. Sillä laaja Rooman valtakunta piti kaiken kaikkiaan vain
250,000 miestä aseissa. Valtiorahastolta riitti siis varoja muihin
tarkoituksiin. Ja avarat provinssit, ennen kaikkea länsimaat
kukoistivat nyt niinkuin ei milloinkaan ennen. Ne maksoivat runsaasti
veroa.

Hadrianuksen ensimäinen teko Roomassa oli jo kohta velanhuojennus:
juhlallisesti hän poltatti Forumilla kaikki velkakirjat. Siten valtio
luopui oikeudestaan kaikkiin maksamatta jääneihin veroihin, joita
yhteensä oli n. 900 milj. sestertiä (n. 240 milj. Smk.). Liekit
leimahtivat ja sytyttivät kaikkien sydämet. Hadrianus oli kansan
_ystävä_. Siksipä hän on edelleen pitänyt voimassa alimentatsioneja,
kustantanut lasten kasvatusta suuressa mittakaavassa. Oli usein
tapana, että varakkaat ihmiset muistivat kuollessaan keisaria
testamenttisäädöksillään. Sellaisten kansalaisten lahjoituksia, joilla
oli lapsia, Hadrianus ei ottanut vastaan. Suojellakseen orjia isäntien
mielivallalta Hadrianus laati lakeja ihmisystävälliseen henkeen. Se
tapahtui ensi kerran ja oli käänteentekevää. Samassa tarkoituksessa
hän asetti gladiaattorilaitoksen valvonnan ja rajoitusmääräyksien
alaiseksi. Hän kielsi myös miehiä ja naisia kylpemästä yhdessä,
suurkaupunkilainen paha tapa, joka yhä uudelleen pääsi valtaan, joka
eli läpi koko keskiajan ja, kuten tunnettua, vielä 16. vuosisadalla
kukoisti kunnianarvoisissa kaupungeissa. Hadrianus kylpi itse
mielellään kansan kylpylöissä ja piti silloin aina huolta siitä, että
ihmiset saivat kylpyliinan. Hänestä oli hupaista taputtaa kansanmiestä
olkapäälle ja laskea leikkiä tämän kanssa. Ja yhtä yksinkertaista
oli hänen esiintymisensä aina: seisoen hän otti vieraansa vastaan,
sairaskäyntejä hän teki alhaisten ihmisten luo, öykkäreitä ja
koronkiskojia hän vihasi, mutta sellaisille, jotka ilman omaa
syytään joutuivat ahdinkoon, hän halusta antoi apua. Helppo on myös
ymmärtää, ettei hän sietänyt syytöksiä majesteettirikoksista. Aivan
samoin kuin Traianuksenkin aikana ei nyt ainoatakaan ihmistä koko
avarassa maailmassa vainottu eikä ahdistettu sellaisista syistä. Mutta
kristittyjen vainoja ei myöskään tapahtunut. Päinvastoin Hadrianus
antoi Atheenassa ollessaan sikäläisten kristittyjen ojentaa itselleen
puolustuskirjelmän.[112] Kristityt olivat syvästi kiitollisia hänelle
ja erehtyivät myöhemmin väittämään, että Hadrianus olisi ollut salainen
kristitty.

Mutta Roomassa hän jaksoi olla vain kolme vuotta. Mitä hän siellä
tekisi? Jäädäkö sinne vaihtaakseen koko ikänsä kohteliaisuuksia
kunnianarvoisain senaattorien kanssa tai pannakseen toimeen
eläinnäyttelyitä kaupunkirahvaan mieliksi, jotta se aina muistaisi
tervehtiä häntä riemuhuudoin? Maailma on avara ja kaikilla, kaikilla
oli oikeuksia häneen. Provinssit olivat nyt tasa-arvoisia Italian
kanssa, mutta keisarin katse ei tarkannut niitä juuri milloinkaan.
Kun provinssit eivät voineet vaeltaa pyhiin hallituksen luo,
täytyi hallituksen vaeltaa provinssien luo. Niin Hadrianus alkoi
matkustajaelämänsä, rauhan kenttäretket. Hän on ollut matkustavan
hallitsijan perikuva. Työhuoneensa, koko hallituskoneistonsa hän
kuljetti muassaan kaikkialle, halki kaikkien maittensa, väliin myös
vaimonsa Sabinan. Jos me voisimme seurata tuota suurta vaeltajaa,
avautuisi nähdäksemme koko ihmeellinen kultuurin jalostama maailma
uhkeine viljakenttineen ja rakennuksineen Tajosta Tigrikseen, Thames
virrasta Niiliin saakka. Mutta kuten Hadrianuksen täytyisi meidänkin
silloin kestää kaikkia ilmastovaihteluita: päivänpaahdetta ja pakkasta,
sadetta, aavikon tuulta ja Lontoon sumua, ja Hadrianus matkusti vielä
hatutta päin!

Jo v. 119 hän oli Campaniassa; Campania kärsi vieläkin, neljänkymmenen
vuoden kuluttua, Vesuviuksen purkauksen seurauksista, ja hän tuhlasi
tuolle maapalaselle hyviä töitä. V. 121 hänen suuri retkensä alkoi. Hän
harrasti etukäteen innokkaasti matkalukemista ja etsi sitten, aivan
kuin meidän päiviemme englantilainen, jokaisen seudun nähtävyydet,
huolehtien siitä, että hän todellakin näki kaiken: rakennukset ja
terveyslähteet ja harvinaiset eläimet ja paikat, joissa hurskas ihminen
oli elänyt. Ensin matka johti kauniiseen Ranskaan, sitten Rheinille
germaanilegioonain rajavartioon. Siellä hän kiinnitti huomiotansa
"limekseen", jatkaen sitä valtaisen matkan Rheiniltä Tonavalle, ja
sotajoukon kuriin, vaatien paraateja ja harjoituksia. Hänellä oli
melkein kuin tautina kuri ja harjoitukset, ja joukoilleen hän oli
rautainen herra: itse pretoriaanitkaan eivät tohtineet liikahtaakaan.
Syy tähän menettelyyn on helppo havaita. Hadrianus näki, että edessä
oli pitkä rauhanaika, kuten olikin, ja hän ei tahtonut, että sotajoukko
veltostui toimettomuuttaan. Itse hän oli reima ja koruton, ilman
kultasolkea vyössä, ilman norsunluista miekankahvaa. Kaksikymmentä
kilometriä hän marssi aseissa ja söi halvan sotamiehen kanssa
kasarmiruokaa, kinkkua ja juustoa, ryypäten palan paineeksi etikasta,
vedestä ja vatvotuista munista valmistettua juomaa (_posca_). Hänen
nähtensä suoritettiin kaikenlaisia mestaritemppuja: muuan sotilas ui
täysissä aseissa Tonavan yli: sama mies ampaisee nuolen ja satuttaa
ilmassa siihen toisella nuolella.[113]

Sama harrastus vei hänet sitten Englantiin, jota Skotlannista käsin
aina uhkasi vaara. Englannin turvallisuudeksi hän sinne rakennutti
kuuluisan Hadrianuksen vallin, kahdeksankymmentä peninkulmaa pitkän
"limeksen", joka alkoi Tyne joen suulta. Sabina, keisarinna, oli myös
siellä, lapseton rouva, nyrpeä nainen, jonka käytöstapa oli kärtyinen.
Hän ei ymmärtänyt käyttää korkeata yhteiskunnallista asemaansa
mihinkään. Hadrianus oli epäluuloinen ja hänelle paneteltiin Sabinan
seurustelevan liian tutunomaisesti hovin korkeimpain virkamiesten
kanssa. Heti nämä miehet saivat eron toimistaan. Heidän joukossaan
oli myös itse Suetonius, keisarien elämänkertoja. Mutta Sabinasta
Hadrianus ei ottanut eroa. Tätä naista, jota Hadrianus ei rakastanut,
vaikka laahasikin häntä mukanaan halki elämänsä, keisari saa kiittää
siitä, että hän kaiken ikänsä oli niin yksinäinen ihminen. Mutta hän ei
lakannut osoittamasta julkisuudessa Sabinalle kunnioitusta.

Edelleen kävi matka Provenceen ja sitten Espanjaan. Siellä tapahtui,
että muuan alhainen työläinen, orja, yritti surmata Hadrianuksen.
Hadrianus otatti rauhallisesti miehen kiinni, totesi, ettei tämä ollut
täydessä järjessään ja jätti miehen lääkärin käsiin psyykillistä
hoitokäsittelyä varten. Muuta ei mitään. Miten täydellisesti
nykyaikaista! Hänen menettelynsä herätti, ja syystäkin, suurta huomiota.

Mutta yht'äkkiä hän jo on kaukaisimmassa Aasiassa, jossa Eufratin
varrella asuvain levottomien parthialaisten kanssa aina oli tärkeistä
asioista neuvoteltava. Ja nyt kulkee hän kuin pyhissä Eufratista
länteen, halki kaupungeista rikkaan aasialaisen alueen, kaikkialla
kreikkalaisuuden ympäröimänä, kunnes hän viimein joksikin aikaa pääsee
lepoon ja rauhaan Atheenaan.

Satojen ja yhä satojen kaupunkiyhteiskuntien oloihin keisari on
tällä valtavalla kiertomatkallaan mitä huolellisimmin perehtynyt,
harkinnut niiden vajavaisuuksia ja tuonut apua ja taaskin apua. Monet
piirtokirjotukset kutsuvat häntä kaupunkien hyväntekijäksi, kaikkialla
hänen nimenänsä on _restitutor_. Tarkoitettiin teitten rakennuttamista,
rappeutuneita pyhättöjä, maatuneita satamia, uskonnollisten
kansanjuhlien rahallista tukemista, viljanjakoa, vesijohtoja,
"luonnotarten luolia" eli julkisia pylväskäytäviä suihkulähteineen
j.n.e. Hän vaelsi, niin voisi sanoa, vapahtajana halki maailman; sillä
juuri sitä vanha aika on ymmärtänyt nimityksellä Vapahtaja, Soter. Hän
soi lievitystä eikä pyytänyt mitään itselleen -- se tuli kuin siunaus
ylhäältä -- ja kaikkialla hän oli läsnä kuten jumala. Sellaista ei
vielä koskaan ennen oltu nähty.

Kauneinta Hadrianukselle ja hänen sielulleen oli hänen oleskelunsa
Atheenassa (v:na 125 ja siitä edelleen). Aivan kuin kristillisyys
on uskontona nykyaikaisella ihmisellä, aivan samoin oli filosofian
ja taiteen avulla tapahtuva kreikkalaisen hengenkultuurin hoito
Hadrianuksella uskontona. Tämän uskonnon yhtenäisyys ja leviäminen oli
kallis hänen sydämelleen ja Atheena oli sen keskus, pyhä kaupunki.
Atheenaan Hadrianus on perustanut suorastaan uuden kaupunginosan,
Hadrianuksen kaupungin, on ennen kaikkea saattanut ja rakentanut
valmiiksi loistokkaalla tavalla seitsemän sadan vuoden aikana
keskeneräisenä olleen Zeukseen temppelin Akropoliksen juurella ja
tällöin, perustaessaan korkeimman Zeuksen palveluksen Atheenaan luonut
tai pyrkinyt luomaan itäiselle maailmalle panhellenismiä. Samalla
Hadrianus myös salli, että tähän Zeuksen palvelukseen kreikkalaiset
yhdistivät myös hänen oman persoonansa palvonnan. Niin, onpa hän
mielellään nähnyt julkisesti näin tapahtuvan.

Hadrianus jumala! Onko se suuruudenhulluutta, keisarihulluutta,
vai onko meidän yksinkertaisesti puhuttava vain mauttomasta
turhamaisuudesta. Ken tehnee niin, hän unohtaa, että Traianuskin kävi
Roomassa Iuppiterista, ja suvaitkoon myös muistaa seuraavaa.

Hadrianus on sallinut tai suosinut tätä jumalallista kunnioitusta
vain kreikkalaisten ja itämaalaisten keskuudessa, italialaisia ja
koko läntistä maailmaa hän on siitä säästänyt. Hänelle itselleen
ja hänen persoonalleen sellainen palvonta oli läpeensä vierasta ja
hänellä on varmaankin sen varalle ollut vain sokraattinen hymyily.
Mutta itämaalainen oli kertakaikkiaan aikojen alusta tottunut
hallitsijalleen, mikäli tämä hallitsija oli, osoittamaan jumalallista
kunnioitusta s.o. yhdistämään hänet jumaluuteen. Tähän on Hadrianus
empimättä mukautunut kuten jo keisari Augustus aikoinansa. Nämä ihmiset
tunsivat tarvetta palvoa korkeimman jumalan Zeuksen ohella myös
"vapahtajaa"; Hadrianus ei sitä evännyt nyt heiltä, ei, hän soi sen
heille ilolla.

Lisäksi muistettakoon, että hän itse, kuten jo mainittiin, kaikkialla
esiintyi yksinkertaisesti ja vaatimattomasti eikä milloinkaan
pöyhistäytynyt kuin mikäkin paavi Dalailamaksi ja joksikin korkeammaksi
olennoksi. Päinvastoin: hän tunsi sisimmässään, miten murtuvaista
kaikki maallinen on, ja kaipasi sydämestään vilpittömästi jumalaa,
ikuisuutta ja itseänsä korkeampia voimia. Siksi hän otatti itsensä
jäseneksi eleusilaisten mysterioitten eli vihkimysmenojen salaseuraan,
jotka mysteriot takasivat jokaiselle, joka puhtaana elää, tulevaisen
elämän autuuden, elysionin. Sen Hadrianus teki samoinkuin jokainen
kunnon porvari Atheenassa.

Toisella vuosisadalla liikkui ylipäänsä maailmassa uuden, suuren
uskonnon harrasta etsintää ja kaipausta, uskonnon, joka yhdistäisi
kaikki sydämet ja kaiken inhimillisen kiinnittäisi taivaan yhteyteen,
ja Hadrianus, tavattomasta etevyydestään huolimatta, oli hänkin
vain aikansa lapsi. Kristinusko ei vielä vaikuttanut häneen,
mutta Persiasta, auringonpalveluksen maasta oli opittu ikuisesti
nousevan auringon (_Sol invictus_) palvelus, jolla on paljoa enemmän
kosketuskohtia Kristuksen palveluksen kanssa, kuin mitä tahdotaan
uskoa, ja josta meille "sunnuntain" vietossa on jäänyt pysyvä
muisto; sillä meidän sunnuntaimme on auringon juhlapäivä. Myös on
joulupäivämme, joulukuun 25 päivä, auringonjumalan ammoin vietetty
syntymäpäivä. Epäilemättä Hadrianus hyvin tunsi tämän uskonnon, sillä
siten vain selittyy, että hän leimautti auringon kuvan rahoihinsa.
Kahdesti on tämä maailmankävijä suorittanut suurenmoisen vuorelle
nousun: Sisiliassa Etnavuorelle ja Arabian rajoilla _mons Casius_
nimiselle pyhälle vuorelle. Mutta molemmilla kerroilla hän teki niin
vain saadakseen ylhäällä huipuilla viettää pyhän varhaishetken,
auringonnousun. Hänen rahoissaankin kuvataan juuri auringonnousua.[114]
Häntä eivät lainkaan houkutelleet vuorten nousuun luonnontieteelliset
probleemit (vulkanismi, ilmanpaineen mittaaminen); hänen harrastuksensa
oli puhtaasti uskonnollista. Kuten Constantinus suuri, tuo luuloteltu
kristitty, antoi palvella itseänsä Helioksena -- Helios on juuri
aurinko -- samoin Hadrianuksen nimenä itämaalaisten kesken oli
Hadrianos Helios[115] ja sattuma oli säätänyt, että hänen oma
perhenimensä oli Aelius[116] Hadrianus. Tässä nimessä Aelius oltiin
tuntevinaan nimi Helios, niin että kirjoitustapa Helius (esim. Helius
Verus) pääsi käytäntöön Aelius muodon sijasta.

Mutta Hadrianus ei tyytynyt tähän. Tosiasia on, että hän moniin
kaupunkeihin rakennutti tyhjiä temppeleitä tai kappeleita ilman
minkäänlaista jumalankuvaa. Kenelle hän ne tarkoitti! Jumalalle, jota
hän vielä etsi. Hän haki uutta korkeinta esinettä rukouksilleen. Ehkä
tämä on juuri se "tuntematon jumala", josta Paavali puhuu Atheenassa.
Sillä nyt tiedämme, että tämä Paavalin puhe, sellaisena kuin se
nykyään tavataan Apostolien teoissa, on sepitetty vasta suunnilleen
Hadrianuksen aikoihin. Perästäpäin syntyi tietysti taruja, että hän
olisi nämä tyhjät temppelit määrännyt Kristuksen palvelukseen.[117]
Jokaiselle, jolle uskonnon historia on mielenkiintoista, täytyy
näiden seikkain olla ihmeellisellä tavoin ajatuksia herättäviä ja
unohtumattomia.

Kaikesta edellisestä ei pidä johtua luulemaan, että Hadrianus
esiintyi hyvin syvämielisenä, ehkäpä vielä sai näkyjäkin ja puhui
haltioituneessa tilassa. Päinvastoin: hänen luonteensa oli irooninen,
ja hän näytteli iloista ihmistä, rakasti ylimielistä pilaa ja huumoria,
peittääkseen sisimpänsä (on paljon melankoolisia ihmisiä, jotka siten
tekevät) ja salasi leikillisyydellään seuraltaan sydämensä salaisuudet.

Seuraltaan. Hän tarvitsi näet ympärillään ihmisiä, vaikkapa vain
tunteakseen ylemmyytensä heihin verraten, ja hänen asia- ja
ihmismuistinsa oli todella tavaton. Hän koki päästä kosketuksiin
kaikkien oman aikansa huomattavimpien oppineiden, runoilijain ja
taiteilijain kanssa, Arrianoksen, Plutarkhoksen, ja minkänimisiä
heitä lie ollutkaan. Nämä olivat oikeastaan hänen ainoata todellista
seuraansa, matkoillakin. Aivan samoin oli myös Fredrik suuren laita.
Että Hadrianus kunnioitti jaloa platonilaista Plutarkhosta, on
mielestäni varmaa, ja mikään ei ole keisarille itselleen niin kunniaksi
kuin hänen ja Epiktetoksen, vuosisadan suurimman siveysopettajan ja
kasvattajan läheinen ystävyys. Mutta hän kujeili mielellään viisaitten
herrojen kustannuksella, osoitti ehdotonta etevämmyyttään ja saattoi
yllättävän älykkäillä kysymyksillään heidät hämilleen.

Tärkeintä on, että hän määräsi erinäisten aineiden opettajille
vakinaiset palkat, joten pantiin alku oppilaitoksien
valtiollistumiselle, valtionkoululle. Kaikki professorit, sanottiin,
tulivat varakkaiksi miehiksi. Jos hänestä joku tuntui kykenemättömältä,
eroitti hän tämän virastaan antaen kylläkin runsaan eläkkeen: mikä
osoittaa, että hän itse arvosteli kaikkien saavutuksia. Huippukohtana
tässä huolenpidossa oppineista oli Athenaion-nimisen yliopiston
perustaminen Roomaan, jolla yliopistolla oli laaja opetustalo
käytettävissään. Lainopillisella alalla on keisarioikeudelle samainen
Hadrianus pohjan laskenut. Mainitsen suuren lainoppineen Iulianuksen.
Iulianuksen elämän suurin työ, laaja lakikokoelma n.s. _Edictum
perpetuum_ on syntynyt Hadrianuksen kehoituksesta. Se oli klassillisen
ajan lakitieteen ensimäinen yritys luoda _Code Napoleon_. Mutta
Hadrianuksen omat oikeuspäätökset olivat kuuluisat; kansanomaisesti
kuvataan häntä suorastaan toiseksi Salomoksi.

Ja lakikirjan, Iulianuksen suuren ediktikokoelman ohella muistettakoon
Pantheon, Rooman Pantheon.[118] On todettu, että Pantheonin ihana
kupurakennus, jota nykyään ihailemme, ei ole Agrippan, vaan
Hadrianuksen työtä. Mutta Hadrianus oli vaatimaton, taikka hänellä oli
kunnioitusta kaikkea historiallista kohtaan: hän antoi rakennuksen
otsikkoon jäädä Agrippan nimen, joka oli peräisin jonkin aikaisemman
rakennuksen etuhallista ja joka vielä tänäänkin on luettavanamme. Siten
tämä monipuolinen keisari epäilemättä myös on ratkaisevalla tavalla
vaikuttanut koristelutaiteeseen ja marmoriplastiikan muovaileviin
mestareihin. Joka tapauksessa se hänen hallitusaikanaan muuttaa
olennaisella ja omituisella tavalla luonnettaan.[119] Myös hänen
leimauttamansa rahat ovat taiteelliselta suoritukseltaan erikoisia.

Oikullinen ja arvaamaton kuin sää, milloin ankara ja vaatelias,
milloin hyvä ja lemmekäs sanotaan Hadrianuksen olleen kaikkien näiden
tieteen ja taiteen edustajain seurassa. Minkälainen hänen sävynsä oli,
osoittakoon seuraava vähäinen runonäyte. Runoilija Florus, eräs sen
ajan runoilijoita, oli Roomasta käsin lähettänyt Hadrianukselle, joka
oleili Englannissa, seuraavat hupaisat säkeet:

    En olevain Caesar sois,
    Kun silloin mun viedä tie
    luo gallien, brittien vois,
    miss' pakkanen korvat vie
    ja vihollisilla kurja
    on mietitty salamurha.
      Ah, en, en sois,
      en Caesar ma olla vois.

Hadrianus vastasi hyväntuulisesti:[120]

    En Florus olla vois,
    kun olevain katuluuta
    ja kapakankundi en sois,
    kun Roomassa mulle ei muuta
    ois tiedossa työtä kuin kurja
    tuo sääskiparkojen murha.
      Ah, en, en sois,
      en Florus mä olla vois.

Vihdoin, v. 127, Hadrianus palasi, Etnalle noustuaan, takaisin
Roomaan.[121] Mutta Roomassa, siellä ei ollut mitään tehtävää. Jo
v. 128 hän alkoi uuden kiertomatkan, ja tällä kertaa aivan kuin
pikajunassa. Hänen nopeutensa oli todella hämmästyttävä. Ensin
Algeriaan ja Marokkoon. Viisi vuotta oli Afrikassa vallinnut
hirvittävä kuivuus. Niin pian kuin Hadrianus ilmestyy sinne, alkaa
virkistävä sade, ja kansa palvoi ja ylisti häntä tästä ihmeestä.
Myös Afrikassa hän perusteli kaupunkeja, tarkasti sotalaitosta ja
rajalinnakkeita, kohta taas kaukaiseen Itään matkatakseen: Atheenaan,
sitten Syyriaan, Damaskokseen ja Samosataan. Gazan kaupunkia hän suosi
niin, että se tästä ajasta alkoi uuden aikakauden, uuden ajanlaskun.
Mutta nyt hän sai kokea kaksi elämystä, jotka järkyttivät häntä ja
sattuivat hänen sydämeensä. Ensinnäkin Jerusalem. Hadrianus oli
ryhtynyt jälleen rakennuttamaan Tituksen hävittämää Jerusalemia kuten
roomalaista kaupunkia ja teettämään temppelivuorelle, jolla hävitetty
Jehovan temppeli sijaitsi, Iuppiterin temppeliä. Siinä aihe uuteen
juutalaiskapinaan, joka sai koko Idän kauhuihin. Jo Traianuksen aikoina
juutalaiset olivat useilla eri tahoilla yrittäneet kapinaa. Hyökkääjiä
olivat silloin he, ja hirvittävän verenhimoisia. Heidän väkilukunsa
on varmaan ollut valtavan suuri. Nykyään elää noin 11 miljoonaa
juutalaista hajaantuneina ympäri maapallon. Siihen aikaan sama kansa
eli muutaman miljoonan vahvuisena ahtaalle alalle pakkautuneena
Välimeren itäisen syvänteen rannoilla. Siitä selittyy, että heillä oli
tilaisuus iskeä hengiltä satoja tuhansia: kreikkalaisia, eikä vain
surmata, vaan sahata ja repiä kappaleiksi, kuten silloin on tapahtunut
Kyproksessa ja Kyrenaikassa. Nyt vv. 130--135 Hadrianus näki olevansa
pakoitettu käymään tuhoamistaistelua, jonka on täytynyt syvästi
surettaa hänen tunteellista mieltään. Itse hän kyllä pysyttelihe niin
kaukana tapahtumista kuin mahdollista. Hänen sotapäällikkönsä oli
Iulius Severus, joka hyökkäsi Palestiinaan, Bar Kokhba oli juutalaisten
sankarillisen uuden puoltajan ja Messiaan nimi. Kaikki maan asutetut
paikat tuhottiin nyt. Juudan kansa ei ole enää koskaan tämän jälkeen
sodan töissä esiintynyt.

Ulkonaisesti mitätön tapahtuma sattui sitten. Se koskee Antinousta.
Hadrianus matkusti silloin keisarinna Sabina seurassaan vanhimmassa
jumalainmaassa, Egyptissä. Se oli matka hänen makuunsa. Siellä hän
tutki pylooneja, temppeleitä ja pyramideja, kirjoitti marraskuun 21
p:nä v. 130 omakätisesti muistosanat Memnonpatsaaseen,[122] sillä
Memnonia pidettiin aamuruskon poikana, jota Hadrianus palveli. Silloin
hukkui eräällä Niili-matkalla lähellä Kairoa hänen seuralaisensa
Antinous, nuori Bithynian kreikkalainen, jota Hadrianus rakasti, jopa
haaveellisesti kunnioitti. Meillä on vähän tietoja tästä Antinouksesta;
jo v. 124 Hadrianus oli hänen ja Sabinan seurassa Atheenassa.[123]
Mielenkiintoisempi on jalopeurajahti, jolla tämä nuori mies
haavoittui. Tätä Hadrianuksen jalopeurajahtia ei ole esitetty vain
eräässä Constantinuksen-kaaren kohokuvassa, sitä ovat myös runoilijat
ylistäneet. Eräällä egyptiläisellä papyruskaistaleella, joka on
tehnyt pullontulpan virkaa, on sitä säilynyt 40 säettä. Siitä luemme,
että Hadrianus, suuri metsästäjä, löytää aavikon leijonan jäljet ja
haavoittaa sitä, mutta hän tahtoo antaa Antinoukselle "metsästyksen
kunnian": Antinouksen on surmattava se. Molemmat ovat ratsain. Peto
syöksyy odottamatta Antinouksen hevosen kimppuun, joten ratsastaja
joutuu vaaraan, mutta Hadrianus iskee pelastavan surmaniskun.
Antinouksen verestä -- niin lauletaan samaisissa säkeissä -- versoi
lotoskukka, joka sittemmin sai nimen Antinouksen kukka.[124]

Jos tätä papyrus-kaistaletta ei olisi äskettäin löydetty, emme me
tietäisi Antinouksesta suorastaan mitään. Mutta hänen nimensä on siitä
huolimatta kaikille jo ammoin tuttu hyvinkin; onpa hänestä meidän
aikanamme tullut jonkinlainen romaaniolento ja utelias mielenkiinto
on häneen kohdistunut. Sillä se ihme on tapahtunut, että tämä oudon
totinen nuorukainen elää yhä monissa ihmeenihanissa marmorikuvissa ja
kohtaa meitä kaikissa maailman antiikinmuseoissa. Keisari Hadrianus
itki hänen kuolemaansa, sanotaan; hellästi, kuten itkee äiti lastansa
(_muliebriter_) ja "teki hänestä jumalan". Tuon aaterikkaan,
filosofisen herran on täytynyt havaita tässä nuorukaisessa tavattoman
suurta lahjakkuutta tai hänen olemuksessaan harvinaista selkeyttä
ja syvyyttä -- se otaksuma on tehtävissä, muuten on koko kertomus
käsittämätön -- ja hän oli kiinnittänyt toiveita Antinoukseen, kuka
tietää, kuinka kauas meneviä.

Legendan mukaan Antinous olikin Niiliä kulkiessa käynyt uhrikuolemaan
keisarin puolesta, hänet pelastaakseen. Enimmäkseen häntä veistoksissa
esitetään Dionysos jumalana ja aina ilme kuvastavana varjostettua
raskasmielisyyttä. Tätä ilmettä on pidetty haaveilevana. Se on
kuitenkin täydellisesti harhakäsitys. Tämä nuori mies ei haaveile,
hän suree vain. Suru siitä, että jo nuoruuden täytyy kuolla, on
yksinkertaisesti saanut ilmaisun tässä nuorukaiskuvassa itsessänsä.
Täytyy, jos mieli ymmärtää jumalaksi tullutta Antinousta, mennä
syvemmälle, ja lähinnä tekee mieli tehdä vertailuja kreikkalaisten
Adonis-juhlaan. Siinä vaikeroitiin Adoniksen ennenaikaista
kuolemaa. "Osiris, Attis, Adonis ovat ihmisiä olleet, kuolleet ja
jumalina ylösnousseet; kun yhdymme heihin, kun päästämme heidät
itseemme tai vedämme heidät luoksemme, pääsemme varmuuteen omasta
kuolemattomuudestamme".[125] Antinouksen palveluksessa Hadrianus
on, arvelisin, jäljitellyt Adoniksen palvelusta ja uudistanut sen,
ja, kuten jälkimäiseen, niin hän on myös edelliseen kiinnittänyt
ylösnousemisen toivon. Siksi Antinous, kuten keväänjumala, kantaa
kädessään kukkia, siksi hänet ja Egyptin Osiris, tuo myöskin kuolleista
noussut, siksi vihdoin myös hänet ja Bakkhos eli Jakkhos rinnastetaan;
sillä tämä Bakkhos edusti eleusilaisissa mysterioissa manalan ja
kuolleista nousemisen jumaluutta.[126]

Kuten näkyy, on koko asiaketju uskonnonhistoriallisesti mitä erikoisin
ja mielenkiintoisin; sillä tätä nuorta jumalaa, paavikeisari
Hadrianuksen uudismuodostusta, on todellakin palveltu ainakin täysi
vuosisata eteenpäin eikä suinkaan vain Egyptissä.[127] Keisari on
perustanut Antinous-uskonnon kristinuskolle kilpailijaksi.

Edellä olleen olen, minkä tahtoisin mainituksi, kirjoittanut
tammikuussa 1912; mitä ihmeellisimmän vahvistuksen se on saanut
aivan äskettäin suoritetusta Antinoe-kaupungin esiinkaivamisesta,
jonka kaupungin Hadrianus perusti Egyptiin nuoren jumalan kunniaksi.
Hämmästyttävällä tavalla on siellä paljastunut täydellinen egyptiläinen
Pompeii, ja Antinouksen palvelusmenot voimme silmin nähdä; ne oli
siellä Osiriksen palveluksesta muodostettu. Kokonaisia pappi-, myös
papitarkuntia on sieltä hyvin säilyneinä muumioina löydetty, samoin
myös rukousten tekstit, ja me saamme tietää, että itse asiassa on
kysymys mysteriosta, Antinouksen "kärsimyksestä", ja että juhlatanssein
tai myös marionettein avulla vuosittain on esitetty hänen kuolemanansa
ja ylösnousemustaan.[128]

Muualla, kuten esim. Peloponnesossa, ei Antinousta, kuten jo sanottu,
palveltu Osiriksena, vaan Bakkhoksena tai Jakkhoksena. Mutta on
muistettava, että keisari on luonut tämän uuden jumalanpalveluksen
etupäässä kreikkalaista Itää, ei Roomaa tai Espanjaa varten. Samaa
Itää, jolle Hadrianus itsekin oli jumala. Keisari ei itse tahtonut
olla jumalaisempi tätä hoidokkiaan, jossa hänen todella on täytynyt
havaita jotain ideaalista tai jumalaista.[129] Sillä Hadrianus oli
idealisti Platonin oppilas[130] ja on ilmeisesti harjoittanut Platonin
"Erosta" kasvattavassa seurustelussaan Antinouksen kanssa. Jos tekee
tämän oletuksen ja edellyttää tämän vakavan mielialan olleen pohjalla,
silloin saavat nämä erikoiset tapahtumat kokonaisuudessaan tai
ainakin suureksi osaksi selityksensä. Mutta vain Itä pystyi sellaista
ymmärtämään. Länsi ei.

Sen jälkeen Hadrianuksen elämä on synkistynyt tai ainakin on
raskasmielisyyden varjostamaa. V. 132 hän vietti vielä yhden keskeisen
hellenismin juhlan Atheenassa. Sitten hän v. 134 toistamiseen palasi
Roomaan. Vasta Antinouksen kuoltua hän huomasi vanhentuvansa (hän oli
nyt 59 v. vanha) ja alkoi vakavasti etsiä keisariuden perijää.

Tivolin eli Tiburin tienoille hän oli vuosia aikaisemmin alkanut
rakennuttaa ylistettyä, käsittämättömän laajaa maakartanoansa,
oikullisen komeilunhalun ja ruhtinaallisen romantiikan ihmeteosta,
tuota Hadrianuksen huvilaa, jonka ala käsitti 70 hehtaaria ja jonka
rauniomeressä matkailija voi tuntikaupalla harhailla unelmiinsa
uponneena, orvokkien kukkiessa hajallaan maassa makaavien
marmorijätteiden lomassa, sisiliskon äänettömästi livahtaessa maahan
suistuneen pienoituksen yli, joka mielestämme on sen näköinen, kuin
olisi sillä tiedossaan salaisuus, ja puoleksi murtuneitten muurien
ja mykkien kypressijoukkojen heittäessä syvää, alakuloista varjoa
kirkkaaseen, riemuitsevaan auringonpaisteeseen. Täällä alkoi tuon
muuten niin uhrautuvaisen velvollisuusihmisen itsekkäisyys. Tänne hän
on pystyttänyt ylellisen vanhuudenkodin, fantastisesti suunniteltuine,
egyptiläis- ja kreikkalaismallisine rakennuksineen, obeliskeineen,
tauluhalleineen, temppeleineen, teattereineen, joihin kaikkiin oli
kylvämällä kylvetty kuvapatsaita ja mosaiikkia. Se oli aivankuin
koko antiikin taiteen "ydin", keisarin matkamuistojen kiveenhakattu
panoptikon, jossa tuo ylhäinen erakko hovin tuhansien liehakoitsijain
joukossa liikkui. Tärkein näistä rakennuksista oli ensinnäkin Platonin
Akademian mukaelma, sitten esitys Elysionista, itsestänsä kuoleman
valtakunnasta: Platonin Akademiassa hänen omalla olemuksellaan oli
juuret, Elysioniin kantoi hänen toivonsa. Kuoleman valtakuntaan hän
varmaankin oli asettanut Antinouksensa kuvan kuin kutsumaan häntä
kuolemantakaiseen elämään.

Mutta samoihin aikoihin keisari jo valmisteli hautarakennustaan Tiberin
toiselle rannalle, Mars kentän vastapäätä. Tämän hautarakennuksen nimi
on nykyään San Angelo (Enkelilinna). San Angelon silta, jonka Hadrianus
myös on rakennuttanut, vie vielä tänäänkin yli virran haudalle. Se
on marmoripukuinen linnoitus, josta myöhempinä aikoina kuudennella,
kuudennellatoista vuosisadalla gootit ja espanjalaiset ovat otelleet
ja joka yhä tänäänkin, puoleksi raunioituneena, seisoo Rooman talojen
keskessä kuin mammutti muurahaisjoukossa. Tämä jättiläishauta oli
tarkoitettu kätkemään Hadrianuksen pienoisen tuhkauurnan, samoinkuin
hänen seuraajiensakin, joiden lukumäärän Hadrianus kai ajatteli
loppumattomaksi. Se on vaikuttavin ja valtavin saavutus Rooman
keisariuden ihantamisessa. Sillä ei ainoastaan maallinen hallitsija,
vaan jumalan etsijä ja ylimäinen pappi, muuan vanhan ajan etevimpiä
paaveja löysi sieltä leposijansa. Rakennussuunnitelman aate on
peräisin Egyptin eriskummaisista kuninkaanhaudoista, pyramideista.
Mutta Hadrianus valitsi pyramidin sijasta täyden pyörömuodon,
pohjapiirroksen ympyrämuodon, joka Pantheonillekin on erikoinen; sillä
ympyrä oli filosofeille ikuisuuden symboli, koska se on rajaton. Vasta
Hadrianuksen kuoltua mausoleum saatiin täysin valmiiksi.

Viimeisinä vuosinaan Hadrianus sai kärsiä kovia tuskia, ja hän huomasi
pian loppunsa lähenevän. Mutta aluksi eivät tuskatkaan kartoittaneet
hänen huumoriaan ja hän sepitti säkeitä semmoisia kuin seuraavat, jotka
hän on kohdistanut omalle lemmekkäälle sielulleen:

    Mun sieluin, lemmekäs sielunen,[131]
    On matkahalusi ikuinen:
    Nyt jätät maisen majasi
    Ja määrä viime matkasi
    Tuo ompi maa,
    Miss kaikk' on kalpeeta, kaameaa,
    Tuo ompi yö
    Miss kanssais kenkään ei leikiks lyö.

Mutta sitten ärtyivät tuskat mitä hirvittävimmäksi piinaksi,
helvetilliseksi kärsimykseksi. Turhaan hän rukoili ympäristöään
hänet surmaamaan. Ja tällaisena tuskaisena potilaana hänen on
vielä täytynyt huoltaa seuraajansa. Mutta ensin hän sai nähdä,
että hänen oma lankonsa, vanha, jo 90-vuotinen Servianus ja tämän
pojanpoika, Hadrianuksen kaukainen sukulainen Pedanius Fuscus,
käyttivät hyväkseen hänen avutonta tilaansa ja esiintyivät
julkisesti vallanperimys-vaatimuksin. Se oli kapinaa, ja Hadrianus
surmautti molemmat. Olosuhteiden pakko johti hänet tähän elämänsä
ainoaan julmuuteen. Mutta kun oli ratkaistava niin tärkeä kysymys
vallanperimyksestä, hän tahtoi täysin säilyttää itsenäisyytensä ja
veriheimous ei hänen mielestään antanut mitään oikeutta keisariuden
perimiseen. Pikemminkin se oli este.

Hadrianus otti ottopojakseen 50-vuotisen, oivan Antoninus Piuksen,
tosin sillä viisaalla ehdolla, että tämän puolestaan oli määrättävä
pojakseen ja seuraajakseen nuori Marcus Aurelius. Siten oli sekin vielä
Hadrianuksen työtä, että ihminen puhdasta kultaa, mikä Marcus Aurelius
oli, on tullut Rooman keisariksi. Kuolemansairaana Hadrianus viimeisenä
syntymäpäivänään esiintyi senaatissa, jonka suostumuksen hankkimista
hän piti velvollisuutenaan, ja senaatti hyväksyi adoptsionit. Sitten
Hadrianus, vaeltajasielu, vielä kerran merta nähdäkseen läksi Baiaehen,
missä hän kuoli v. 138, 21-vuotisen hallituksen jälkeen.

Mutta hänen hengetön nimensä lensi kuin raskasmielinen varjo suurena
ja outona ja kummeksittuna ja käsittämättömänä kuin sadun arvoitus
yli vuosisatojen, pakanoilta kristityille. Tuo itsensä uhraaja,
ehdottomista hallitsijoista ehdottomin, oli ylpeänä ja yksinäisenä
seisonut yläpuolella maailman, joka luuli häntä ymmärtävänsä,
palvoessaan häntä, ja hänestä pääsevänsä, pyyhkivänsä hänet
olemattomiin, pilkatessaan hänen monipuolisuuttaan ja heikkouksiaan.
jopa heittäessään lokaa hänen ylleen.[132] Hadrianuksen epäitsekkyys on
ollut yhtä suuri kuin hänen itsetuntonsa; hänen ylennyksensä oli yhtä
suuri kuin hänen rakkautensa. Maailma oli pieni hänelle, vain jumala
hänessä oli suuri. Hadrianus-probleemin ratkaisuksi esitetään tässä
arka näyte. Vain se, ken Hadrianuksen ymmärtää, voi kehua olevansa
vanhan ajan tuntija.



MARCUS AURELIUS


Rauhankeisaria Hadrianusta, joka kuoli v. 138, seurasi hänen molempien
ottopoikaperillistensä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen[133]
hallitessa vielä neljäkymmentä oikeamielisyyden vuotta ja vielä noin
kaksikymmentä rauhan vuotta. Huomiomme esineenä tulee nyt olemaan
Marcus Aurelius, nimi jaloin ja kaunein, mitä muinainen Rooma voi
mainita. On aivan kuin olisi kaikki, mikä oli hyvää antiikissa,
kokoontunut tähän sydämeen: puhdas ihmisyys, jossa oli miehistä voimaa,
kärsivällisyyttä, kestävyyttä, pystyvyyttä ja mitä vilpittömintä
hyvyyttä. Ihmiskunnan isä. Marcus Aurelius oli maailman keisari,
mutta hän oli myös hurskauden oppimestari, yksinäisten lohduttaja, ja
vielä toisella vuosituhannella hänen kuolemansa jälkeen ovat monet
sydämet löytäneet hänestä tuen ja mielenylentäjän, sydämet, jotka
ristiriitaisessa erehdyksien elämässä etsivät voimaa ja rauhaa.

Ne roomalaistavat, jotka olen piirtänyt, esittävät suurimmaksi
osaksi väkivaltaisia voimaihmisiä, sellaisia kuin Sulla ja Antonius,
tai ihmishirviöitä, sellaisia kuin Nero ja Domitianus. Väen
kauhukseni, että lukijoilleni olen näyttänyt enemmän katkaistuja kuin
muotokuvattuja päitä. Mutta nyt, Marcus Aureliusta ajatellessani,
tuntuu kuin päättyisi teokseni hurskaaseen mietiskelyyn ja hartauteen.

Marcus Aurelius sopii todellakin sarjan päättäjäksi, koska kohta
hänen kuoltuaan Rooman suuruus murtuu ja maakuntaelämä peittää kaikki
tulvaansa. Marcus Aurelius on vielä tasakorkealla Hadrianuksen kanssa;
aivan hänen takanaan ammottaa perikato ja vallanperimysselkkaukset
alkavat, ja niiden lisäksi taloudellinen rappio ja germaanipelko. Tämä
puhdassieluinen ihminen oli sotija; vielä kerran hän on pelastanut
Rooman germaaneilta. Vielä tänään kuuluttaa sitä kaikelle maailmalle
Antoniuksen-patsas seitsemän kukkulan kaupungissa, Piazza Colonnalla,
lähellä Monte Citoriota, missä nykyään parlamentti kokoontuu ja
päättää nykyisen Italian kohtaloista. Mutta ennenkaikkea: ylhäällä
Capitoliumilla seisoo Marcus Aureliuksen pronssinen ratsaskuva. Kuka
sitä ei tunne! Michel Angelo sen on sinne asettanut; ja kuka katsoo
näihin kasvoihin, hän tuntee: tuo mies ei ole kaunis, mutta niin
setämäisen hyvä, niin sydämiä voittavan ruma: kun tämä maanisä valvoo,
silloin, oi kansa, voit sinä rauhallisesti nukkua. Hän on ratsain,
mutta kaupungissa keisari ei koskaan ratsastanut. Ratsu todistaa siis,
että on sota ja keisari sotaretkellä.[134] Hänellä on filosofin parta,
täysiparta, joka on paljoa pitempi kuin Hadrianuksen. Se on ajanmerkki:
kuten parta, samoin filosofiakin on niistä ajoin kasvanut.

Mutta adoptsionin perustalla Hadrianusta ensin seurasi Antoninus Pius,
joka puolestaan otti Marcus Aureliuksen pojakseen. Myös Antoninus
Pius oli ahkera ja toimellinen ruhtinas. Hänen tehtävänään oli vain
pitää hallituskoneisto käynnissä; Hadrianus sen oli oivallisesti
sommitellut ja sovitellut. Tuo ystävällinen, kunnollinen, mutta jossain
määrin poroporvarillinen mies oli kotoisin Provencen Timesistä.
Kaikki ylhäiset ihmiset, jotka maakunnista tulivat Roomaan ja siellä
kohosivat senaattorinarvoon, pakoitti laki hankkimaan itselleen siellä
maaomaisuuden. Siten Antoninus siellä omisti Loriumin kartanon ja
oleskeli siellä mielellään. Hän oli säästäväinen eikä matkustellut.
Rahaa ne aina nielevät, keisarin matkat. Mutta senaatin herrojen
kanssa, joita Hadrianuksen omituisesti riehahteleva luonne ei voinut
sietää, hän aina eli hyvässä sovussa, ja kohteliaisuuksia lausuttiin
mielellään puolin ja toisin. Yksinkertaisena kuin muinaisroomalainen,
kuin Fabricius ja Cincinnatus ja Numa kuningas (silloin oli taas
muodissa elää muinaisroomalaisiksi) hän mieluimmin asusteli konnullaan
ja ruokki kanoja. Hovinpitoa sekin! Mutta siellä hän on myös Marcus
Aurelius poikasen totuttanut maaelämään ja isällisyydellään voittanut
niin hänen rakkautensa, että Marcus Aurelius myöhemmin ei mielestään
kyllin osaa kiitellä Antoninuksen oikeamielisyyttä ja tervettä
järkevyyttä. Vanhan Fabriciuksen ja Numa kuninkaan hengessä sekin
tapahtui, että hän antoi pojan oppia ulkoa vanhat saliaariset laulut,
hurskaita liturgiatekstejä, jotka olivat niin vanhentuneita, ettei
kukaan kuolevainen Roomassa, sanain merkityksiä ymmärtänyt.

Hadrianus oli pakoittanut Antoninuksen tekemään ottopojakseen, paitsi
nuorta Marcus Aureliusta, myös erään toisen suosimansa nuorukaisen,
Lucius Veruksen. Mutta älykäs Antoninus huomasi kuitenkin, että vain
Marcus Aurelius todella vastasi häneen kiinnitettyjä toiveita, Lucius
Verus ei, ja kun hän v. 161 rauhallisesti erosi elämästä (75-vuotiaana,
harvinaisen vanhana keisariksi), niin hän määräsi vain Marcus
Aureliuksen seuraajakseen.

Molemmat, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius, olivat asuneet yhdessä
samassa palatsissa, Tiberiuksen talossa Palatinuksella. Hallitus
siirtyi siis, Marcus Aureliuksen tullessa keisariksi, vain huoneesta
toiseen. Sen symbolina oli Fortuna jumalatarta esittävä veistokuva;
tämä kultanukke kannettiin Marcus Aureliuksen huoneeseen; oli kultainen
kohtalo olla Roomassa keisarina.

Mutta tuskin se oli tapahtunut, kun Marcus Aurelius jo kutsutti
luokseen Lucius Veruksen ja hänet aivan omintakeisella päätöksellä
teki tasa-arvoiseksi hallitsijatoverikseen. Siten hän kohta alkoi:
vallan jaolla. Luottamuksellinen teko. Se oli ilmeisesti ollut
jo Hadrianuksen ajatus. Valtakunta oli todella liian suuri yhden
ainoan miehen hallita. Ajateltakoon: yksi ainoa mies hallitsemassa
palatsistaan käsin maanosaa, suurta kuin Eurooppa. Ken sen tahtoi tehdä
hyvin, hänen oli pakko tuupertua taakan alle. Kaksi todistettavasti
niin peräti tervettä miestä kuin Traianus ja Hadrianus olivat
sen taakan alle murtuneet, heidän ruumiinsa olivat runnahtaneet.
Kivulloinen nuori Marcus Aurelius tarvitsi apua. Veruksen oli
vapautettava hänet sotilaallisista toimista. Mutta tämä suunnitelma
epäonnistui, ja Marcus Aureliuskin, jäätyään yksin vaikeaan toimeensa,
murtui valitettavan varhain liikarasitukseen.

Marcus Aurelius, _filosofi_, niin nimitti häntä jo vanha aika, joka
mielellään käytti lisänimityksiä (niinpä hänen edeltäjänsä sai Pius
nimen Hadrianusta kohtaan osoittamansa pieteetin perustalla). Mutta
tiedettävä on, mitä siihen aikaan filosofialla ymmärrettiin. Vielä
tänäänkin kaikki puhuvat filosofi Marcus Aureliuksesta ja luullaan
häntä vain liiankin helposti yhdeksi sellaisia ihmisiä, jotka
viettävät kaiken ikänsä filosofisissa mietiskelyissä, vaikka siitä ei
olisikaan muuta tulosta kuin helskyviä abstraktisia sanoja. Mutta se
keisari, josta nyt puhun, oli täydellisesti toisenluontoinen; hän oli
valtiollisen elämän ja tarmokkaan teon mies (aivan kuin Senecakin),
ja koskaan hän ei ole tohtinut luovuttaa osaakaan kallisarvoisesta
ajastaan sellaisiin syvämielisiin ylellisyysiloihin, joita erakko tai
englantilainen maaruhtinas voi itselleen kustantaa, sitä ainoaa seikkaa
lukuunottamatta, että hän vanhoilla päivillään kirjoitti muistiin
kokoelman yksinpuheluita, jotka käsittävät noin kymmenen pientä
folioarkkia ja joita myöhemmin tulen käsittelemään.

Oudoksuttavaa on, niin sanotaan tavallisesti, että sellainen filosofi
puolusti paikkansa myös käytännön miehenä. Pikemminkin on päinvastoin
sanottava: on ihailtavaa, että sellainen käytännöllisten sotilas- ja
siviilitehtävien toimitarmoinen hoitaja jaksoi pitää elossa myös
n.s. filosofisia harrastuksia. Mutta tämä filosofia ei suinkaan ollut
oppirakennus;[135] filosofia on siihen aikaan ollut uskonnollisuuden
kreikkalainen vastinsana. Kreikan kielessä ei ole mitään muuta sanaa
sitä ilmaisemaan. Stoalaiselle on "_sophia_" hurskaana olemista,
"_philosophia_" pyrkimystä hurskauteen. Uskontoa ja yhä uskontoa! Oikea
uskonnollisuus ei riistä toiminnan ihmiseltä lainkaan aikaa, se ei
edellytä mitään tutkisteluja, vaan se on olemassa aina toimiessamme;
se on jumalvoima meissä, joka johtaa meitä joka hetki. Toisin sanoen:
lujia periaatteita, joiden perustuksena oli stoalainen hurskas mieli,
elätti Marcus Aurelius sisimmässään ja hän sanoo itsestään,[136] että
hänellä aina oli ne varalla, kuten lääkäri aina kuljettaa mukanaan
välineensä, suoneniskurautansa ja katetrinsa.

Ei saa kuvitella Marcus Aureliusta kylmäveriseksi flegmaatikoksi tai
haaveilijaksi. Hän oli tulipää tai oikeammin tulisydän, jonka tunne
oli herkkä, kuuma ja toiminnanvietti mitä äkillisin; sellaiseksi
hänet havaitsemme poika- ja nuorukaisiässä. Sillä me tunnemme hänet
nuoruuskirjeistään.

Hänen sukunsa oli espanjalaista, kuten Traianuksen. Mutta Roomassa
hän näki päivänvalon, v. 121, eräässä puutarhatalossa Mons
Caeliuksella. Hadrianuksen kuollessa hän on jo 17-vuotias, primaanin
iässä, lähenee jo ylioppilasikää. Hadrianus piti huolta siitä, että
hän mitä monipuolisimmalla tavalla sai opetusta kaikissa suinkin
ajateltavissa aineissa. Sivistys valautui täydellisenä hänen
ylitsensä; etevimmät oppineet, mitä Hadrianus sai käsiinsä (meillä on
heistä kaikista luettelo), tulivat hänen opettajikseen. Kysymys on
tietysti vain humanistisesta sivistyksestä, gymnasium-sivistyksestä.
Realikoulusivistystä oli vanhalla ajalla olemassa vain orjia varten.
Meillä on tallella oppilaan kirjeet ylenylhäiselle Fronto puhujalle.
Minkälaista fanaattista opin-intoa ne ilmaisevätkään ja minkälaista
haaveellista ihailua "herra opettajaa" kohtaan (_dominus magister_)!
Fronto opastaa älykästä prinssiä ainekirjoituksen hengettömässä,
ulkonaisessa puolessa, miten sanoja on valittava ja soviteltava.
Mutta kunnianhimoinen poika intoutuu niin, ettei hän öitäkään nuku;
hän syö puutteellisesti (leipä ja pivollinen viikunoita eivät toki
ravitse ruumista); kirjoittaapa hän aineenkin, tyyliharjoitelman
unta vastaan, joka petkuttaa meitä ja nielee vain aikaa. Fronton
täytyy kehoittaa häntä ottamaan kerrankin lomaa, syömään kerrankin
kunnolla (olihan jo vanha Numa kuningaskin sallinut itselleen hyvän
pappisaterian), ja hän kirjoittaa vasta-aineen ylistääkseen unta,
jonka Jumala on viisaudessaan asettanut meidän ihmisten hyödyksi.
Muuten olivat filosofia ja oikeustiede tietysti oppiaineista
tärkeimmät. Niin, tehostipa Hadrianus sitäkin, että poika perehtyi myös
kaunotaiteisiin; Marcus Aureliuksen täytyi myös oppia maalaamaan. Jo
kaksitoistavuotiaana juoksenteli poika filosofin manttelissa ja oli
kiintynyt päähänpistoonsa maata kovalla maalla: ankara stoalainen.
Ja lisäksi saada lukea, lukea rajattomasti! Sellaista oli kiihkoisa
nuoruusaika. Ja vanhaa opettajaansa hän rakastaa tulisielullaan. Hidas
Fronto sairastaa sormileiniä, jäsenkolotusta; pieni Marcus Aurelius
suree sitä kuollakseen, kantaa opettajansa kirjeitä kuin taikakaluja
aina mukanaan ja kirjoittaa: "Jospa minä edes saisin hoitaa ilkeätä
jalkaasi, Sinä ihanin sielu, Sinä herrani ja mestarini; hoida toki
itseäsi, Sinä sieluni. Minä hehkun rakkautta Sinuun." Sitten hän
laskee kynän kädestään. "Tuskin voin vetää henkeä, niin väsynyt olen."
Tai toisen kerran: "Voi hyvin, Sinä suloni, Sinä lempeni ja onneni",
tai: "Sinä kaivatuimpani. Sinä hunajanmakea! Tahtoisin suudella Sinua
viimeisen kauniin puheesi vuoksi." "Kunhan vain Sinun noidannuolesi
käy paremmaksi, sitten minäkin voin paremmin", kirjoittaa sairas
nuorukainen. "Olen tänään ottanut kylvyn. Äitini lähettää parhaimmat
tervehdyksensä." Sellaisin hehkuvin värein voi vain etelämaalainen, voi
vain italialainen puhua: _ardore di amore!_ Platoninen rakkaus puhkeaa
tässä voimakkaisiin ilmauksiin. Tuo nuori olento nimittää itseänsä
opettajansa "erastiksi".[137]

Kun hän sitten hurmautuneena omaksuu stoalaiset opit, niin hänen
vanha koulumestarinsa vaikeroi: "Sinä unohdat kokonaan, että pääasia
elämässä on kirjoittaa hyvää latinaa!" Ennen kaikkea on muuan Iunius
Eusticus niminen roomalainen, samalla stoalainen oppinut ja käytännön
mies, muovannut Marcus Aureliuksen luonnetta. Tätä Eusticusta hän
myöhemmin kunnioitti, niin -- vielä keisarina ollessaan -- että
osoitti hänelle huomaavaisuuttaan suudelmalla, missä vain tapasikin,
itse kaartinrykmentinkin rintamankin edessä.[138] Mutta kaikistakin
opettajistaan hän piti kotipyhätössään kullattuja kuvapatsaita, s.o.
hän kunnioitti heitä pyhimyksinä.

Kahdeksantoista vuotias oli Marcus Aurelius Antoninuksen tehdessä hänet
pojakseen, ja siitä lähtein ottopoika eli tuskin päivääkään erossa
keisarista. Erityisesti henkilökysymyksissä (ylennysasioissa) hän jo
aikaisin oli tämän neuvonantaja. Häntä pidettiin siis -- vaikkakin
ehkä väärin -- ihmistuntijana. Mutta aloitettuja taiteellisia opintoja
jatkui vielä kauan, vielä sittenkin, kun hän, noin 23-vuotiaana, nai
keisarin viehkeän tyttären Faustinan. Niin, Faustina ottaa nyt osaa
hänen lukuihinsa, ja Fronto on nyt viran puolesta huvitettu nuoresta
rouvasta ja ihastunut lapsiin, joita pian ilmestyy.

Ajatus, että hänestä kerran oli tuleva keisari, sai Marcus Aureliuksen
mielen melkeinpä alakuloiseen vireeseen. Se on helppo selittää; hänhän
oli nähnyt, miten hirmuisesti Hadrianus oli kärsinyt velvollisuuksiensa
raatelemana; ja itse hän tunsi ruumiinrakenteensa heikkouden. Hänet sai
tuskaiseksi tuo suunnaton taakka: kantaa kuin toinen Atlas maapalloa
harteillaan.

Kun Antoninus Pius sitten todellakin kuolee ja tekee tilaa hänelle
(v. 161), Marcus Aurelius on nelikymmenvuotias. Hän on kypsynyt,
rauhoittunut, kirkastunut. Opiskelu oli vain valmistusta elämään.
Jyrkästi hän nyt luopuu siitä. Ennen kaikkea: kirjat pois![139] Hän
halveksii niitä nyt siveellisesti täysivoimaisena. Hän tempaa itsensä
mukaansa. Mikä valtainen tarmo![140] "Ei mikään asema elämässä
ole uskonnolliselle elämälleni (philosphia)[141] niin otollinen
kuin nykyinen suuri tehtäväni", keisari sanoo tyytyväisenä. [141]
Mutta samalla hän tunnustaa, että tämä keisarintoimi on vain hänen
äitipuolensa, että stoalainen uskonto on hänen todellinen äitinsä. Hän
voi palvella äitipuoltansa vain ehdolla, että hän saa rakastaa oikeata
äitiänsä.[142]

Neljäkymmentä vuotta oli tähän saakka ollut rauhaa. Hän toivoi nyt
epäilemättä hallitusaikaansa rauhalliseksi ja seurasi etupäässä
Hadrianuksen esikuvaa, jonka työn varsinainen jatkaja hän on.
Min on laita kaikkiin hyväntekeväisyyssäädöksiin nähden aina
gladiaattorileikkien rajoittamiseen saakka; niin on laita, mitä Italian
maakaupunkeihin tulee. Italiassa vallitsee aikaisemmin kommuunien
itsehallinto; mutta kommuunit tekivät vararikon. Hadrianus oli
asettanut ne keisarillisen valvonnan alaisiksi, niin että Italiaa
hallittiin neljänä hallintopiirinä aivankuin provinssia. Antoninus
luopui tästä järjestelmästä, Marcus Aurelius palautti sen. Samoin hän
uudisti myös Hadrianuksen ankaran ohjesäännön sotajoukolle. Ja se oli
todella tarpeen. Taivas käy pilveen kaikilla tahoilla. Mars kalistelee
aseita. Rauhanhuilut vaikenevat. Marcus Aureliuksen oli tuhottava
elämänsä suruihin ja sodan rasituksiin.

Kohta aluksi tapahtui Roomassa Tiberin tulva, josta koitui kaupungille
hirvittävää rasitusta. Sitten alkoivat levottomat parthialaiset sodan
Idässä. Marcus Aurelius lähetti ottoveljensä ja hallitsijakumppaninsa
Lucius Veruksen parthialaisia vastaan, mutta onneksi ei yksin. Avidius
Cassius oli roomalaisten päällikkönä (legaattina) ja neljässä vuodessa
hän mainehikkaasti lopetti kamppauksen Idässä, v. 165. Veras taas
oli muuan noita jumalaisia prinssejä, jotka rakastavat elää kuin
pukki kaalimaassa; pahaluontoinen ei lainkaan, mutta lapsellisen
huvinhaluinen. Miksi hän ei kylväisi rahoja ympärilleen! Ja mitä
varten on olemassa hyviä viinejä ja jalo keittotaito ja kauniita
naisia. Elämän ensimäinen sääntö: huvittelulta. Sodan aikana hän
sangen viisaasti pysyttelihe Antiokeiassa, kaukana nuolen kantamasta,
lumoavassa Daphnessa, syyrialaisen Idän huonomaineisimmassa ja
ylellisimmässä huvittelupaikassa, jonne tarkoituksella ei koskaan
lähetetty sotaväkeä, koska se siellä rappeutui aistillisuudessa.

Mieluimmin tämä Verus siksi olisi jäänyt kokonaan Itään. Marcus
Aureliuksen täytyi pakoittaa hänet vihdoinkin sieltä palaamaan. Hän
oli pahoin pettynyt Verukseen nähden, ja me huomaamme siitä, mikä
täysiverinen optimisti hän oli. Marcus Aurelius oli antanut Verukselle,
31-vuotiaalle, 15-vuotiaan Lucilla tyttönsä puolisoksi ja muutenkin
tehnyt kaikkensa nostaakseen häntä. Hän ei tahtonut saada mitään
kunnianosoituksia, mitä ei Veruskin. Täytyipä myös Veruksen heti saada
arvonimi "isänmaan isä", jonka senaatti oli kunnioituksesta antanut
Marcus Aureliukselle. Tuo mitä jalomielisin veli vaati sitä, isänmaa
sai nyt nähdä järjettömyyden, että sillä siten oli kaksi isää ja
yksi isä liikaa. Mitä säästävämpi hänen veljensä oli, sitä enemmän
Veruksella oli varaa tuhlata ja hän eli fantastisen ylellisesti kuten
kalifi.

Mutta huolia kertyi yhä. Ensin nousivat sotaan marokkolaiset, s.o.
maurit tekivät Marokosta käsin hyökkäyksiä Etelä-Espanjaan. Samalla
sattui katovuosia valtakunnassa ja järkyttävä nälänhätä, joka synnytti
pahanluontoisia sairauksia.[143] Oli aivan kuin Tituksen aikana,
jolloin maanvaiva toisensa jälkeen koetteli ihmiskuntaa. Ja jo
alkoivat liikahdella germaanit. He murtautuivat yli limeksen Tonavan
pohjoispuolella, levisivät kuin tulva turvattomaan Rooman Pannoniaan,
s.o. koko nykyiseen saksalaiseen Itävaltaan ja lisäksi Steiermarkiin
ja Laibachin ja Ödenburgin seuduille Ofeniin saakka, tunkivat yli
Itäalppien etelään, ja kerran vielä sai Rooma elää kuolemantuskassa. He
olivat jo Pohjois-Italiassa Aquileian edustalla, viimeisen vallituksen,
joka suojasi Roomaa, Triestin lahden rannalla, Venezian tasangon
laidalla. Barbarit tulevat! Kimbrien ja teutonien aika koittaa taas ja
Mariusta ei ole meitä suojaamassa. Valtakuntaa johtavat filosofi ja
mässääjä. Oli vuosi 168.

Loputtoman lukuisiin heimoihin pirstautuneissa germaaneissa oli jo
ennen herännyt halu yhtyä. "Jos tahdomme pitää germaanit alallaan,
täytyy meidän ruokkia heidän keskinäistä eripuraisuuttaan; he ovat,
kiitos jumalan, eripuraisuuden kansaa!" suunnilleen niin Tacitus oli
kerran kirjoittanut ja menestyksellä Traianus oli neuvoa seurannut.
Kheruskilainen Hermann ja Marbod, Hermannin vastustaja, olivat jo
aikoinaan tehneet yrityksiä saksalaisten yhdistämiseksi. Nyt koki
Marcus Aurelius, millaista oli molempien suurten kansojen, markomannien
ja kvadien yhteistoiminta, jotka yhteisessä ryöstöhyökkäyksessä
heittäytyivät Rooman valtakunnan kimppuun.

Viivyttelemättä Marcus Aurelius tuli Aquileialle avuksi. Hän pakoitti
Veruksen lähtemään mukaan. Hänen sotavoimansa oli vähäpätöinen; mutta
siitä huolimatta vihollinen peräytyi heti ja esitti anteeksipyyntöjä
ja lupauksia. Verus oli ylen tyytyväinen saavutukseen ja tahtoi kohta
palattavaksi Roomaan. Mutta Marcus Aurelius ymmärsi, kuten aikoinaan
Traianus daakialaissodassa, että nyt oli käytävä vihollisen kimppuun
sen omassa maassa ja se nutistettava siellä. Jo tämä ajatus ilmaisee
oikean sotapäällikön. Sellaiseksi Marcus Aurelius nyt alkoi osoittautua.

Silloin seurasi uusi kovan onnen isku: rutto. Se tapahtui kohta
talvella 168--169: tartunta-aiheista laumakuolemaa. Babylonin
seuduilta oli rutto kulkeutunut sotajoukon mukana, se teki hävitystä
kaupungeissa ja itse Roomassa, missä kokonaisia kortteleita kuoli
tyhjiksi ja kokonaiset karavaanit kuormavaunuja kuljettivat
ruumisröykkiöitä kaupunginportista ulos joukkohautoihin. Vanha aika
oli sellaisia ruttotauteja vastaan yhtä avuton kuin vielä meidän 18.
vuosisatamme. Ajateltakoon vain lähintä esimerkkiä, ruttoa Preussin
Liettuassa v. 1739, jonka Fredrik suuri prinssinä sai nähdä, kun
300,000 ihmistä kuoli ja kokonaiset kylät joutuivat autioiksi. Mitä
auttoi se elämäntapojen erikoinen puhtaus, mikä on luonteenomaista
vanhalle ajalle! mitä kloaakkilaitos, suurenmoiset kylpylät, Rooman
jättiläisthermit? Apu voi tulla vain jumalilta tai joltain jumalalta.
Marcus Aurelius turvautui kaikkiin uskontoihin, paitsi kristinuskoon,
jota hän halveksi.[144] Turhaan. Myös sotajoukossa teki tauti
hävitystyötä. Kokonaisia rykmenttejä kuoli. Silloin Marcus Aurelius
kutsutti suuren lääkärin Galenoksen Aquileiaan henkilääkärikseen
(_archiater_); mutta hän pakeni itsensä Marcus Aureliuksen seurassa
leiristä Roomaan.[145] Kaikki järjestys katosi. Ja kohta kiihtyi taas
germaanien ja heidän liittolaistensa rynnäkkö.

Kuulemme tällöin mainittavan tuttuja ja outoja kansannimiä: paitsi
markomanneja ja kvadeja, on hyökkäämässä myös sveebejä, ooseja ja
bessejä, langobardeja pitkine partoineen, costoboceja, bastarneja
ja ennen kaikkea jatsygeja ja sarmaatteja, tsekkiläisiä, lukuisata
slaavikansaa, ratsastavia paimentolaisia. Kvadit raahasivat mukanaan
Pannoniasta Määriin 500,000 roomalaista siirtolaista, jatsygit taas
jopa 100,000 Tonavan-seudulleen. Mitkä hirvittävät olosuhteet! Niin,
poliittinen toiminta levisi koko roomalaisviholliseen maailmaan:
Englannissakin syntyy kapina, parthialaisetkin yrittävät sekaantua
asiaan. Pahinta oli, että germaanit tällä välin ovat oppineet paljon
roomalaista taktiikkaa ja taistelutapaa. Oppilaat mittelevät voimiaan
oppimestariensa kanssa.

Silloin, v. 169, Verus kuoli halvaukseen, joka kohtasi häntä, kun hän
matkusti yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa samassa vaunussa. Silloin
Marcus Aurelius pääsi yhdestä taakasta. Hänellä oli nyt kädet vapaina.

Rooman sotajoukko oli aivan liian heikko. Keisarin täytyi lisätä
rykmenttiensä lukumäärää. Hän ei ottanut mukaansa Roomasta vain
kaartia, pretoriaaneja, vaan myös gladiaattorit miekkailijakasarmeista,
jotka muuten vain hauskuuttivat Rooman katurahvasta, ja kaupunki jäi
nyt kokonaan ilman "teurastusjuhlia". Marcus Aureliuksen suunnitelmiin
kuului alun perin tämän urheiluista julmimman rajoittaminen, ja nyt
huusivat kaikki Rooman laiskottelijat nyreinä: "Hän tahtoo tehdä
meidät kaikki filosofeiksi".[146] Myös asesti hän kaikki orjat, joille
kaikille nyt vapautus, vapaan kansalaisen asema viittoi palkintona.
Niin, ottipa hän kokonaisia saksalaisia heimoja palvelukseensa (aivan
samoin kuin englantilaiset 18. vuosisadalla ostivat hessiläisiä
rykmenttejä).

Mutta nämä järjestelytoimenpiteet olivat pian tyhjentäneet
valtiorahaston. Marcus Aurelius tarvitsi rahaa. Silloin hän myi koko
keisarillisen kaluston, yksinpä Hadrianuksen varmaankin ihmeenihanan
kokoelman. Se tuotti itse asiassa jättiläissummia. Rooman yleisö
osti todella; se oli vielä ostokykyinen. Sitten myöhemmin keisari on
hankkinut takaisin enimmät arvoesineet.

Antoninuksen-patsaassa Roomassa on Marcus Aureliuksen voitto esitetty
115 kohokuvassa.[147] Mutta siitä huolimatta tämä sotahistoria
ei ole kovinkaan havainnollinen; ennen kaikkea puuttuu siltä
dramaattisuutta. Traianuksella oli suuri vastustaja, daakialaisten
älykäs ja mahtipontinen kuningas Deeebalus. Toisin on laita Marcus
Aureliuksen markomannisodan: siellä emme kohtaa yhtään sankarillista
saksalaisurhoa, emme yhtään yksityistä Siegfried-ilmiötä, kuinka
sellaista etsimmekin. Kvadien kuningas, joka joutuu vangiksi, on
nimeltään Ariogaesus, jatsygien ruhtinaana on ensin Banodaspus, sitten
Zanticus; markomannikuninkaan nimi oli Ballomarius. Mutta mitäpä hyötyä
nimistä? Myös muuten puuttuu vaikuttavia yksityiskohtia.

Ensimäisen suuren taistelun jälkeen tie johtaa Tonavalta March jokea
ylöspäin Määriin ja edelleen yli Böömin, uppo-oudossa, tiettömässä
seudussa, sankkain metsäin ja virtain poikki nykyisen Schlesian
rajalle: varmaankin vaikea operatsionikenttä. Pompeianus, hänen
vävynsä, jonka kuvan patsas meille usein esittää, on aina keisarin
lähettyvillä, syyrialaissyntyinen mies, kasvot seemiläistä tyyppiä;
mutta ennen kaikkea hänen puolisonsa Faustina, joka ilmeisesti
toimeutui täällä hyvin ja voitti sotajoukon rakkauden samoin kuin
keisarikin. Hän sai Marcus Aureliukselta virallisesti arvonimen "Leirin
äiti" (_mater castrorum_), siis suunnilleen sotilasäiti, kuten häntä
itseään nimitettiin isänmaan isäksi. Jo v. 173 hän voitokkaana palasi
kotiin, alkaakseen kohta sen jälkeen toisen suuremman sotaretken.
Jatsygien kanssa oteltiin silloin keskellä talvea Tonavan jäällä.
Kerran raahasivat barbarit roomalaisten leiriä kohti valtavaa
puukonetta; Marcus Aurelius rukoili, ja rajuilman vallitessa iski
taivaasta salama, joka tuhosi koneen. Toisen kerran hänen joukkonsa
kärsivät janoa kuivimmalla keskikesällä ja ovat lisäksi vihollisten
piirittämiä. Keisari rukoilee taas taivasta, ja valtava rankkasade
alkaa ropista tuottaen roomalaisille virkistystä, vihollisille tuhoa.
Se on sadeihme -- verrattava vanhan testamentin raamatullisiin
ihmeisiin -- joka vanhalle ajalle antoi vilkkaan ajattelun aihetta,
koska se ratkaisi sotaretken, ja vaikuttavin kuvin sitä on esitetty ja
levitetty. Kristityt lähettivät myöhemmin -- kekseliäinä kuten aina --
liikkeelle legendan, jonka mukaan muuan legioona pelkkiä kristittyjä
olisi rukoillut sadetta ja kristittyjen Jumala oli auttanut.

Marcus Aureliuksen ote oli kova, mutta vangituille vihollisille hän
oli lempeä; hän ei myynyt heitä orjuuteen eikä hyljännyt heitä,
kuten Traianus vangittuja daakialaisia ja kuten muutenkin tapana oli
ollut, menehtymään verisissä miekkailijanäytännöissä, vaan sijoitti
suuria laumoja siirtolaisiksi eli "koloneiksi" Pohjois-Italiaan:
ensimäinen suurenmoinen yritys vanhalla ajalla rajoittaa orjuutta, joka
muuten aina ammensi sotavangeista. Ihmisrakkaus ja hyödyllisyyssyyt
olivat molemmat tähän vaikuttamassa. Mutta siitä huolimatta keisari
ei ajatellut suuria tästä teosta. "Me olemme kaikki rosvoja", hän
kirjoittaa, "samoin kuin hämähäkki verkossaan jahtaa kärpäsiä,
samoin talonpoika pyydystää kaniini pahasensa, kalastaja sardelleja,
metsästäjä karhuja, ja minä pyydystän germaaneja tai sarmaatteja. Minä
en ole heitä parempi".[148]

Oliko hän suuri sotapäällikkö? Meillä ei ole mitään aihetta väittää
vastaan. Iulius Caesar tarvitsi yhdeksän vuotta vallatakseen Gallian,
jossa kuitenkin oli paljoa runsaammin teitä ja joka sotajoukkojen
muonitukselle oli paljoa edullisempi. Marcus Aurelius käytti yhtä
pitkän ajan Böömin ja Määrin valloittamiseen: kuka voi ratkaista, missä
esiintyy enemmän jäntevää voimaa, älykkyyttä ja ajattelevaisuutta?
Viisasta oli joka tapauksessa, että Marcus Aurelius hajoitti viholliset
ja ensin tuhosi kvadit, niin että markomannien ja jatsygien kansat
eristyivät ja kadottivat keskinäiset kosketukset. Ja itse hän
epäilemättä ei ole pitänyt itseänsä Traianusta halvempana. Sillä
Marcus Aurelius on itse määrännyt Antoninuksen-patsaan pystytettäväksi
Roomaan muistomerkiksi ja itse suunnitellut sen yhtä suureksi kuin
Traianuksen-patsas ja kilpailemaan tämän kanssa.

Hänen terveytensä oli alati heikko. Vuosikausia hän otti theriak'ia,
vatsahäiriötä vastaan käytettyä muotilääkettä, sai helposti kuumetta
ja oli aina henkilääkäriparven ympäröimänä, joka koetteli hänen
valtimoaan.[149] Jalat olivat hänellä kylmät ja niitä hierottiin usein.
Mutta hän ei säästänyt itseänsä. Niinkuin kuvat osoittavat, hän on joka
paikassa mukana, talvet, kesät, kantaa toisinaan raskasta panssaria,
ratsastaa täyttä laukkaa, ryntää kaartin seuraamana kukkulalle
vihollisen keskelle, lähettää liikkeelle upseereja, kuulustelee
vakoojia ja lähettejä, lukee taivasalla julki käskyjä armeijalle,
ratsastaa paraadissa pitkin kaartinrintamaa.[150] Hän oli oikea
sotilas; muuten eivät sotilaat olisi niin häntä rakastaneet, kuin on
kerrottu. Erämaitten, tiheän böömiläisen aarniometsän halki hän kulki
heidän kanssansa. Tuon pyökki-, petäjä- ja kuusitiheikön, joka vasta
myöhäisellä keskiajalla, 15. vuosisadalla perattiin.

Silloin yhtäkkiä leviää halki maailman tieto hänen kuolemastaan! Heti
nousee Egyptissä Avidius Cassius ja kohottautuu Rooman keisariksi.
Mutta tieto oli väärä, Marcus Aurelius eli, ja hänen täytyy nyt Tonavan
seuduilta rientää itään Cassiusta vastaan taistelemaan. Markomannien
sodan lisäksi tulee siis vielä kansalaissota.

Cassius oli sangen kelpo sotilas, mutta kömpelön raaka ja häpeämätön;
Marcus Aureliusta hän kutsui vanhaksi hurskaaksi akaksi, kuollutta
Verasta hän suuremmalla syyllä oli kutsunut nautinnonhimoiseksi
ilvehtijäksi. Raaka on hänen rankaisutapansa: ryöstäviä sotilaita hän
paikalla ristiinnaulitsee, mutta karkureita hän ei tapa; hän katkoo
mieluummin heiltä luut ja sanoo: "On parempi, että he siten jäävät
elämään varoittaviksi esimerkeiksi."

Marcus Aurelius oli tähän saakka jättänyt hänet rauhaan; sillä
siveettömälle Syyrialle hän näytti olevan juuri oikea mies. Nyt
he olivat vihamiehiä. Myöskin Antiokeia kannatti Cassiusta. Mutta
tuskin tuli tunnetuksi, että Marcus Aurelius oli tulossa ja eli,
niin tappoivat Cassiuksen hänen omat miehensä. Marcus Aurelius antoi
anteeksi kaikille vastustajansa kannattajille. Oli epäilemättä
käytännöllistä pitää tätä välikohtausta tapahtumattomana; mutta
optimistinen keisari oli sitä paitsi vakuutettu siitä, että mikä
elämässä esiintyy pahana, todellisuudessa on vain erhetystä ja
ymmärtämättömyyttä.

Silloin kohtasi häntä kova isku: hänen puolisonsa Faustina, jota ilman
hän ei voinut olla, kuoli matkalla Itämaille. Hän oli nuoruudessaan
ollut kaunis ja rakastettava, vaikkakin kevytmielinen. Juorut tiesivät
kertoa hänestä kaikenlaista pahaa, ja vieläpä ilveilijät näyttämöillä
tekivät mitä julkeimpia viittauksia. Mutta Marcus Aurelius oli kuin ei
mitään olisi tapahtunut; hän osoitti vieläpä suosiota vaimonsa luultuja
viettelijöitä kohtaan ja antoi heille korkeita luottamustoimia,
hälventääkseen kaiken epäluulon. Faustina oli hänen neljän lapsensa
äiti ja tämän läsnäolo teki hänelle hyvää. Jo Faustinan isä, vanha
Antoninus Pius oli tytärtään sanonut miellyttäväksi seurustelussa:
"Mieluummin erämaassa yksin hänen kanssaan, kuin keisaripalatsissa
ilman häntä." Nyt Marcus Aureliuksen täytyi hänet haudata, hänen täytyi
ilman vaimoansa joulukuussa 176 tulla Roomaan, (sillä hän vietti
silloin suurta voittojuhlaa, ja todennäköisesti silloin myös laskettiin
voittopatsaan perustus). Sitten hän lähti taasen velvollisuutensa
tuntien valtakunnan pohjoisiin osiin vakiinnuttamaan menestystään
Böömissä; sillä vihollinen, joka tosin oli voitettu, roomalaisten
linnoitusten hallitessa sen vuoristoja, kiristeli kahlehdittuna
hampaitansa.

Mutta ilmanalan vaihdos, muutto kuumasta Syyriasta pohjoiseen
Eurooppaan, oli varmasti liian äkillinen, ja hän kaipasi nyt etenkin
vaimonsa hellää huolta. Hänen terveytensä kärsi yhä enemmän.[151]
Siitä huolimatta hän edelleen jatkoi suurta työtään, niin kovin heikko
kuin olikin, ja pyhyyden ja jumalaisuuden loisto, joka häntä ympäröi,
tuli yhä valoisammaksi, kullanhohteisemmaksi ja puhtaammaksi. Sillä
mitä nykyään nimitämme siveelliseksi aateliksi, tuo aika nimitti
jumalaiseksi.[152]

Hän halveksi tosin, kuten itse sanoo, alhaisia huveja,[153] mutta
ei mitenkään ollut mikään hypokondrikko,[154] eikä myöskään mikään
yksinäinen uneksija, ei, ei; hän pysyi mitä puhdasverisimpänä
optimistina elämänsä loppuun saakka. Ja juuri työ se piti häntä aina
iloisena.[155] Työn evankeliumi, jota jo Seneca oli saarnannut, täytti
hänet kokonaan. Leirissä Määrissä ja Böömissä, kvadien ja sarmaattien
luona, siellä hän kirjoitti meille säilyneet kuuluisat kehoituksensa
itselleen, hiljaisina öinä, kun vartiotulet loimusivat, lumi peitti
aarniometsän ja vain vartiojoukkueiden tervehdyshuudot kaikuivat
yksinäisyydessä. Silloin hallitsija loi katseen sisimpään itseensä,
kuten hän itse sanoo.[156]

Samassa Bööminmaassa Fredrik suurikin myöhemmin kävi kuuluisat kolme
sotaansa Schlesian omistamisesta; ja hänkin on siellä leirissä
aikansa vietteeksi filosofionut, mietiskellyt ja runoja kirjoitellut.
Myöskin Fredrikistä tuli aseissa ollessaan stoalainen, ja hänen ihana
lauselmansa "ei ole tarpeellista, että elän, vaan kyllä että olen
toimessa" on aivan kuin olisi se Marcus Aureliukselta otettu. Sillä hän
tunsi tarkoin Marcus Aureliuksen.

Mutta Marcus Aureliuksella se oli hartaudentarvetta, vetäytymistä
jumalaa kohti, jota hänen sydämensä kaipasi. Hän tosin puhuu jumalista
monikossa,[157] jokapäiväisen tavan mukaan; nämät perinnäiset jumalat
olivat hänelle jotenkin samaa, mitä monelle kristitylle pyhien sielut
katolisen kirkon taivaassa. Mutta hänen ajatuksiansa työskentelyttää
vain yksi Jumala. Maailmankaikkeus itse, siinä on hänen rukoustensa
esine.[158] Sillä kaikkeus itse on jumala, ja jumala on kaikkeus
(panteismi!). Mutta myös jokaisessa yksityisessä ihmisessä asuu jumala
tai hyvä daimoni.[159] Tämä meissä oleva jumala on inhimillinen
järki.[160] Mutta meissä oleva jumala on vain osa sitä jumalaa, joka
on kaikkeus, meidän järkemme vain osa maailmanjärjestä. Niin olemme
kaikkeuteen kiinnikasvaneet kuin aalto mereen, ja kuolemamme on
sisäisen jumalamme purkautumista siihen jumalaan, joka on kaikkeus.

Turhaa on kaikki maallinen! Rohkene saattaa itsellesi selväksi oma
mitättömyytesi. Äärettömässä kaikkeudessa ovat Aasia ja Eurooppa vain
kolkkia ja iäisyydessä vaihtuvat sukupolvet kuin lentohiekka.[161]
Älä, ihminen, antaudu mihinkään harhakuvitteluihin.[162] Olihan
Marcus Aurelius, kuten Hadrianuskin, ruvennut jäseneksi Elysionin
mysterioihin, jotka lupasivat Elysionia eli taivaanvaltakuntaa siellä,
mihin samoin kuin Danten paratiisiin kaikki hyvät ihmiset kokoontuvat.
Mutta hän ei yhdelläkään sanalla puhu siitä. Sanoo vain: kuolemassa
tapahtuu ero[163]: samoin kuin ruumis tulee maaksi, siten sielu
siirtyy viimeisessä hengenvedossa äärettömään ilmaan, mihin se kuuluu;
sillä kaikki henki on vain tuulahdus, Pneuma. Elämämme on yksi ainoa
hengähdys ja kaikki maalliset esineet muistuttavat varpusia, jotka
edestäsi nousevat lentoon.[164] Miksi kuroittaa niitä kiinni ottamaan?
Ne ovat jo lentäneet pois. Ja mitä on maine? Unhoitusta ikuisin silmin
katsottuna. Aleksanteri suuri on tuhkakasana, ja hänen muulinajajansa
samoin. Kuolet. Ystävä istuutuu haudallesi ja itkee sinua. Sitten hänen
kyyneleensä kuivuvat, sillä hänkin on kuollut, ja hautapaikkasi on
tyhjänä. Unohtunut! Sellaisia lausuntoja on lukemattomia.[165] Marcus
Aureliuksen täytyi yhä uudelleen sanoa se itselleen; hänen oma vilkas
temperamenttinsa silminnähtävästi pyrki aivan toiselle taholle. Että
hänen mielensä todellisuudessa halusi mainetta, jaloa mainetta, sitähän
todistaa Antoninuksen-pylväs Roomassa, jonka hän itse pystytti!

Onko tämä nyt lohdutonta oppia? Ei suinkaan! Nyt vasta kuulemme, missä
on onni; se piilee toiminnassa muiden hyväksi;[166] se on löydettävissä
jumalan eli kaikkeuden ihailemisessa.[167]

Elä ihmisten _parissa_ ja ole tosi heitä kohtaan. Totuutta![168] Älä
pidä salaisuuksia, paitsi valtion asioissa.[169] Toimi aina niin, että
kuolema sinut joka hetki voi kutsua pois.[170] Sinulta kysyttäessä mitä
juuri ajattelet, täytyy sinun epäröimättä voida sanoa se.[171]

Mutta uskonnollisuus ei ole muuta kuin sisäisen jumalan vaarinottamista
ja vaalimista[172] ja tämä jumala vaatii itsekkäisyyden
hävittämistä.[173] Tee kaikki mitä teet ihmisyydelle ja tee se
levähtämättä[174]: hetkeäkään ei saa menettää.

Ohjelmana on yhteishyvä.[175] Joka ihmisen tulee olla _pappi_
s.o. jumalan auttaja.[176] Min eläminen on riemua ja autuutta. Oi
mua onnellista! Olisinko äreissäni, kun nousen aamulla ja lähteä
täytyy päivätyöhön, johon kuitenkin olen syntynyt?[177] Tanssija,
kuvanveistäjä, jokainen käsityöläinen ponnistaa kaikki voimansa
tehdäksensä hyvin, minkä tekee; valtiomieskö, keisari ei tahtoisi
samaa? Tee hyvää ilman kiitosta[178] samoinkuin viiniköynnös, joka yhä
uudestaan kantaa rypäleitä.[179] Mutta tämä on koko viisaus: anna oman
sisäisen lakisi sointua yhteen kaikkeuden lain kanssa.[180]

Siiloin syntyy sydämessä tyven, jota se kaipaa: "Galene"![181]

Niinpä hän ajattelee myös omaa tautiaan[182]: alistu; se sisältyy
jumalan suunnitelmaan; sinun täytyy olla sairas, jotta kaikkeus voi
olla terve; ja sinä häiritset maailmankaikkeuden rauhaa, jos olet
tyytymätön.[183] Toisinaan kuuluu myös syvästi alakuloisia ääniä.
Milloin tulet aivan onnelliseksi, sieluni? s.o. milloin tulet olemaan
aivan vapaa pyyteistä. Olet hyvää tarkoittanut ja kuitenkin iloitaan,
kun kuolet.[184] Iloitse[185] maailmanrakenteen harmoniasta.[186]
Iloitse kaikesta, mitä jo olet elämässäsi kokenut. Vaali sisäistä
rytmiäsi, kun jokin ulkonainen sinua järkyttää.[187] Katumus ei ole
mitään; tee tehtäväsi paremmin.[188] Karta ennen kaikkea ihmisvihaa ja
eristäytymistä.[189] "Iloinen" on läpi koko teoksen tavattava sana:
iloisena odota kohtaloasi. Sana "iloinen" soi teoksessa viimeisenä:
"Nyt poistu iloisena".[190]

Siitäpä johtui vihdoinkin myös hänen suvaitsevaisuutensa huonoja
ihmisiä kohtaan,[191] vieläpä hyväntahtoisuutensa pilkkaajia
kohtaan.[192] Se on toisessa muodossa: "rakasta vihollisiasi".
Eroavaisuuksiahan täytyy olla! Perämies ei saa ihmetellä, jos
nousee myrsky. Mitä auttaa vihata pahaa säätä? Aurinko ja sade ovat
vastakohtia, ja vaikuttavathan ne kuitenkin yhdessä kokonaisuuden
hyväksi. Niin myös sinä vihollisinesi. Entä pahat! Jumalat suvaitsevat
heitä, siis minäkin: s.o. en tahdo olla pyöveli. Pahat saattavat vain
pahaa tehdä: ken heiltä muuta odottaa, on hullu.[193] Opasta heitä tai
siedä heitä.[194] Paras moite on, ettet tee kuin he.[195] Mutta järki
on voittava: samoin kuin auringolla on rajaton laajentumisvietti,
samoin on järjen laita.[196]

"Nyt poistu iloisena", niin päätti, kuten sanottu, Marcus Aurelius
kehoituksensa itselleen. Sota markomanneja vastaan oli miltei
lopussa, kun hän maaliskuun 17 p:nä 180 kuoli, vajaan 57:n vuoden
ikäisenä. Hän kuoli Wienissä kaukana Roomasta. Pian senjälkeen hänen
omat päällikkönsä saattoivat sodan loppuun, eikä Rooman sen koommin
tarvinnut markomanneja ja sarmaatteja pelätä. Menestys oli siis
täydellinen. Mutta keisarin kuolinhetkeä varjosti sittenkin suru.
Sillä hänen kuolinvuoteensa ääressä seisoi hänen 19-vuotias poikansa
Commodus, ja Marcus Aurelius tiesi hänen kuuluvan pahimmista pahimpiin,
joiden olemassaoloa hän oli sietänyt. Miksi kohtalo oli antanut hänelle
pojan? Hänen oli nyt luopuminen keisarillisen perintöjärjestyksen
adoptsionimenetelmästä, joka tähän asti oli osoittautunut niin
edulliseksi. Tätä nuorta Commodusta vastaan oli Avidius Cassius
Itämailla noussut: Commoduksesta ei pitänyt tulla keisaria. Marcus
Aurelius oli alusta pitäen tehnyt kaikki, jotta sotaväki ja senaatti
tunnustaisivat hänen poikansa hänen vallanperijäkseen, vieläpä
lopulta hänen hallituskumppaniksensakin. Sen lisäksi hän oli tehnyt
kaiken johtaakseen hänet hyvälle tielle.[197] Mutta hän epäonnistui
täydellisesti kasvatuksessaan samoin kuin Seneca Neron kasvatuksessa.
Ehkäpä oli siihen syynä se, että stoalainen moraali kieltää vihan.
Ehkäpä hän ei osoittanut Commodukselle kylliksi isän vihaa.[198]
Vai oliko Commodus sittenkin äpäräpoika? Oliko Faustina tosiaankin,
kuten juoruttiin, ollut tekemisissä merimiesten ja gladiaattorien
kanssa? Hirviö ja verikoira, sitä oli nuori keisari Commodus, ja
tässäkin toteutui vanha lause, että vanhan Rooman hallitussuvuissa jo
toinen polvi huonontui, käytti kuin olisi viiden kunnon hallitsijan
pidättämä kunnottomuus jälleen vapautunut. Palatsi Roomassa, jossa
vanhat Antoninukset olivat asuneet, muuttui mitä likaisimmaksi
haaremiksi, tyrannimainen murhaaminen tuli jälleen päiväjärjestykseen,
ja Commodus itse esiintyi areenalla ja taisteli, taisteli kansan
edessä gladiaattorina: mitä julkeinta jalon isänsä ivaamista. Nyt
alkoi valtakunnan täydellinen hajaantuminen, kaaos. Seuraavat toinen
toistansa nuo lukemattomat sotilaskeisarit, jotka aina oleskelevat
rajaseuduilla ja taistelevat toisiansa vastaan; he nousevat ja vaipuvat
kuin vaahtopäät laineikossa. Ensinnäkin Marcus Aureliuksen omat
päälliköt, Pertinax, Iulianus ja valtainen Septimius Severus. Mutta
hänen työnsä varsinaiset jatkajat olivat itse teossa suuret roomalaiset
lakimiehet, jotka samalla osaksi olivat kaartin ylipäälliköitä ja
keisarin lähimpiä miehiä, Papinianus, Ulpianus, Paulus ja Modestinus,
jotka siihen aikaan, noin v. 200, loivat roomalaiseen oikeuteen ne
siveelliset ihanteet ja sen ihmisyyden, jotka ovat saattaneet sen
meidän 19:nteen vuosisataamme saakka pysymään kristillisen ihmiskunnan
esikuvana ja kasvattajana. Muistettava on ja se ei saa koskaan unohtua:
roomalainen oikeus on täydellisessä muodossaan toisen vuosisadan
ja keisarien Hadrianuksen, Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen
siveellinen perintö. Varsinkin Marcus Aureliuksen muisto vallitsi
vielä koko seuraavan vuosisadan; vieläpä häntä kauan kunnioitettiin
kuolemansa jälkeen taivaaseen nousseena jumalana, jumalien toverina
ja seuralaisena. "Ei mikään imartelija voi ajatellakaan sellaista
keisaria, kuin oli hän." Kaikki rakastavat häntä kuin isää ja veljeä,
mutta kukaan ei häntä itke, sillä onhan hän jumala. Jumalattomana
pidetään sitä, ken ei hänen kuvaansa pidä kodissaan; mutta myös
temppeleissä papit häntä palvelevat.[199]

Rooman vallan ihmeellisen terve ruumis kuoleutui hitaasti; sen
kuolonkamppailua kesti kolmen vuosisadan ajan. Germaanit ja
parthialaiset olivat sen hävittäjät. Alemannit ja frankit Rheinin
tienoilla, jopa vihdoin goottienkin heimot tunkeutuivat rajojen yli
masentumattomalla nuoruudenvoimalla, antiikin edistyneimmät oppilaat
ja tulevat perilliset. Noin v. 300 oli keisari Diocletianus, orjan
poika Illyriasta, vihdoinkin suorittanut valtakunnan hallituksen
välttämättömän jaon, luoden siten Itä-Rooman ja Länsi-Rooman.
Constantinus kumosi vain väliaikaisesti tämän jaon; hän perusti v. 330
Konstantinopolin ja antoi Itämaille uuden pääkaupungin, joka osottautui
sopivammaksi kuin Alexandreia, Marcus Antoniuksen pääkaupunki.
Diocletianuksessa näki kreikkalais-roomalainen maailma valtaistuimella
ensimäisen suuren sulttaaninsa ja epäjumalansa, helmin kirjailtuun
korupukuun puetun, joka Hadrianuksen luoman virkavallan täydensi ja
kehitti huovien rautaiseksi sotilashallitukseksi, ja Constantinus
piti tätä -- voi sanoa jäykkää järjestelmää -- kaikella mielihyvällä
voimassa; mutta sen lisäksi rohkeni Constantinus astua suuren
askeleen eteenpäin, tarjota samalle kristinopille, joka tähän asti
oli taistellut vanhaa keisarivaltaa vastaan, sovinnon käden ja tehdä
hajoavan valtion mahdolliseksi hallita asettamalla sille kristinopin
perustukseksi. Mutta tuo askel epäonnistui; sillä kristityt keisarit
eivät jatkuvasti aikaansaaneet enempää kuin heidän edeltäjänsä.

Siitä saakka pääsee Idässä despoottinen bysanttilainen henki vallalle,
ja Venäjä, Pietari suuren Venäjä, on vuosisatojen kuluessa tullut
tuon bysanttilais-itäroomalaisen valtakunnan seuraajaksi; Moskova,
slaavilainen Byzantion. Senpä vuoksi on vielä tänäpäivänä Venäjällä
vallalla kreikkalainen oikeaoppisuus, ja tsaari-nimi merkitseekin samaa
kuin Caesar, keisaria.

Koko Länsi-Eurooppa tuli sitävastoin 5:nnestä vuosisadasta saakka
germaaniseksi. Eivät vain Itävalta, Saksa ja Skandinaavia, vaan myöskin
Englanti on yhä vieläkin läpeensä germaaninen maa; puoleksi myös
Ranska; sillä ranskankieli on tosin latinalainen, mutta ranskalaisten
veressä ei ole paljoakaan roomalaista; se on gallialais-frankkilaista,
niinkuin osoittaa jo nimikin la France, Frankreich. Ranskassa on veri
yhtä vähän roomalaista kuin Frankfurtissa. Niinpä länsimaissa Kaarle
suuri, frankkilaiset karolingit, nuo Pariisin germaanilaisruhtinaat,
tulivat Länsi-Euroopassa vanhan Rooman keisarivallan perijöiksi, ja
loppujen lopuksi tämä antiikkinen keisarius on uudemmassa asussa vielä
tänä päivänä olemassa. "Kaikki oleva on tulevan siemen", sanoo Marcus
Aurelius.[200] Antiikin siemenestä on todenteolla vuosituhansien
kuluessa nykyisyytemme hitaasti kasvanut, jokapäiväisimmästä
ylevimpään: ravintomme keittiöissä ja kellareissa, katujärjestelymme,
esteettiset huvimme, oikeutemme, uskontomme, moraalimme; samoin
hallitsija ihanteemme, sellaisena kuin Seneca on sen hahmotellut ja
Marcus Aurelius toteuttanut.



VIITESELITYKSET:


[1] Hannibalin historioitsijoita oli myöskin kreikkalainen Sosylos,
jolta eräs papyrusjäte, hänen teoksensa _tón peri Annibal prakseon_
4:nnestä kirjasta (Wilcken, Hermes 41, 103--), kuvailee erästä
karthagolaisten ja massalialaisten välistä meritaistelua Ebron suulla,
noin vuodelta 217.

[2] Plin. n. hist. 16, 192.

[3] Plut. Cato 3.

[4] Miksi Mago ei yhtynyt Hannibaliin? Ilmeisesti oli maihinnousu
Scipion läheisyydessä liian vaarallista; myöskin voi Bruttium tuskin
Hannibalin sotajoukon elättää; Magolta olisi siellä puuttunut
ruokavaroja.

[5] Sallust. Iug. 5.

[6] Huono esimerkki toisille; ks. Liv. 30, 45.

[7] Cic. de fin. 4, 22.

[8] Cic. Cato 29.

[9] Liv. 38, 51.

[10] Niin Plutarkhos Cato Maior 11 fin.

[11] Suurteko ei ollut sekään, että hän määräsi senaattoreille
erityiset teatteripaikat.

[12] Appian, lb. 33; Val. Maxim. 8, 15, 1.

[13] Plutarkhos nimittää tätä Scipiota toisista eroitukseksi nimellä _o
mégas_.

[14] Cic. Laelius 76.

[15] Cic. de divin. 2, 15.

[16] Kenties on Caton vaikutusta, ettei Ennius kirjoittanut
irstashenkisiä huvinäytelmiä.

[17] Plutarkhos c. 8.

[18] Että Cato oli tämän lain takana, sen osoittaa hänen
tarkoituksellinen lausuntonsa: "Roomalainen hallitsee maailmaa, nainen
roomalaista."

[19] Cic. Laelius 9.

[20] Cic. Cato 21.

[21] Luettakoon nuoremman Scipion sanat Ciceron De rep. II alussa.

[22] Primaani, ylimmän luokan oppilas Saksan lukioissa. Suomentajan
muistutus.

[23] _abstinens_: Panaitios ylistää häntä siitä; Cicero de off. 2, 76.

[24] Gracchuksia koskevista muinaisesityksistä vrt. E. Kornemann
"Kliossa", täydennysnide I, vihko 1.

[25] Plutarkhos, Gaius Gracchus 2.

[26] Vrt. m.m. Cic. Cato 24.

[27] Ja vielä varakkaille kansalaisille, sillä köyhillä ei ollut
käyttöpääomaa, eikä Gaius voinut sitä heille hankkia.

[28] Cic. legg. 3, 20.

[29] Marius toivoi tällöin kannatusta myöskin italialaisten taholta,
jotka piti ottaa 35 tribukseen: Ihne V, 286.

[30] Miten kurjia Mithridateen sotajoukot silloin olivat, osoittaa
Plutarkhos: Lucullus 7.

[31] Niin tapahtui vuonna 100,

[32] Plutarkhos c. 43 ja 44.

[33] Plutarkhos c. 6.

[34] Vrt. paitsi muita todistuksia Hieronymus epist. 31, 3.

[35] Plutarkhos, Lucullus c 34 sotamiehet vetoavat tähän.

[36] Plutarkhos c. 34.

[37] Myöskin Lucullus antoi luonnollisesti valtiolle sille tulevan osan
saaliista; ks. Plutarkhos c. 37 fin.

[38] Varro, Plinius 14, 96.

[39] Tästä myöskin Cicero, de fin. 3, 7.

[40] Muistutan Ciceron "Lucullus'ta"; myöskin "Hortensius'ta", missä
Lucullus huomauttaa historiankirjoituksen arvoa.

[41] Tätä valittaa Cicero, de fin. II 107.

[41] Plin. 8, 19.

[42] Aurel. Victor 74.

[43] Plin. 25, 25.

[44] Plin. 9, 170.

[45] Pompeiuksen avulla, _opibus_, Sulla hallitsi kuin kuningas: Cic.
Philipp. 5, 43.

[46] _castus_, Cic. ad Att. 11, 6, 5.

[47] _Magnus_ merkitsi roomalaisilla pohjaltaan ainoastaan
suuriarvoista ja ylhäistä: _magni pueri magnis e centurionibus orti_:
Horatius; _cum magnis vivere_: sama; _Themistocles magnus et bello et
pace_: Nepos.

[48] Maksoiko hän joukoille palkat omasta taskustaan? Plut. c. 20.

[49] Hävitetyn Soloin paikalle.

[50] Vrt. Oskar Kauffmann, "Aus Indiens Dschungeln" 1911.

[51] Plutarkhos c. 30.

[52] Niin, oikein, Seneca, de benef. V 16, 4.

[53] _tirones_: Cicero, ad fam. 7, 3, 2.

[54] Plutarkhos c. 75: _eugnomona gar einai Kaisara kai kreston_.

[55] Cic. Catilin. 4, 21. 2. Atheenassa ainoastaan sepitettiin
porttiin muistokirjoitus, jossa Pompeius on _theos_ tai ainakin hänen
vertaisenaan esitetty; Plutarkhos c. 27.

[56] Vrt. tähän E.G. Sihler, C. Iulius Caesar, Leipzig 1912, s. 177.

[57] Hän käyttäytyi, aivan kuin olisi elänyt Platonin ihannevaltiossa:
ad Attic. 2, 9, 1.

[58] Ascon. in Scaur. p. 20 ja 30.

[59] Roomalainen peninkulma = 1,472 metriä.

[60] Näin Seneca, Consol. ad Marciam 14.

[61] Vrt. ed. s. 59.

[62] Vrt. Plutarkhos e. 59.

[63] Caesar poltti muutoin myöskin kirjoittajilleen vaarallisia
kirjeitä, jolla teolla Pompeius entisten vastustajainsa suosion hankki:
ks. Seneca, de ira II 23, 4.

[64] Cicero, in Vatin 24; ad Att. II, 24.

[65] Plin. 28, 21.

[66] Ovatko ylläesitetyn tapaiset kuvaukset kaikessa luotettavia?
Usein niitä epäillään. Varsinkin mitä tässä on sanottu Brutuksesta,
voinee olla alkuisin samalta keksijältä, joka on sepittänyt myös sanat
"sinäkin, Brutus poikani".

[67] Tosin hän kirjoitti itse v. 32 kirjoituksen väitetystä
juoppoudestaan, Plinius 14, 148; mutta vastapuolue oli välittämättä
tästä itsepuolustuksesta.

[68] Suetonius c. 84 oikeammin kuin muut lähteet.

[69] Plutarkhos c. 43.

[70] Ks. E. Korschelt, "Fortschritte der naturwissenschaftlichen
Forschung", nide VII (1912) s. 138.

[71] Seneca, Augustuksen ihailija, uskoo sen: De dem. 1, 9, 1.

[72] Suetonius c. 27.

[73] Plinius, nat. hist. 7, 148.

[74] _subilavus_: tämä ymmärretään väärin heleänvaaleaksi; se merkitsee
"vaaleata lähentelevä", "vaaleantapainen"; roomalaiset olivat muuten
enimmältä osalta mustatukkaisia tai ruskeahkoja; tässä tapauksessa
läheni ruskea vaaleata; vrt. _subruber, subrubens, subalbidus,
subniger, subviridis_.

[75] Suetonius c. 71.

[76] Suetonius c. 28.

[77] Seneca, de beneficiis II 20.

[78] Tämä lausunto on ilmeisesti keksitty, mutta hyvästi keksitty.

[79] Galba pysytteli silloin varovasti syrjässä (ks. Suetonius Galban
elämäkessarraan); L. Annius Vinicianus ja Valerius Asiaticus eivät
onnistuneet yrityksessään esiintyä onnentavoittelijoina.

[80] Ks. hänen _Consolatio ad Marciam_.

[81] Vrt. Theodor Birt, Röm. Kulturgeschichte s. 147.

[82] _bimaritus_: Cicero, pro Plancio 30.

[83] Vrt. ed. s. 145.

[84] Huomautettakoon myöskin kreikkalaisesta ruhtinaasta Demetrios
Poliorketeesta, joka oli naimisissa Philan kanssa; kun hän tulee
Atheenaan, hän siellä nai vielä atheenalaisen Eyrydikenkin Miltiadeen
suvusta: B. Niese, Geschichte der griech. u. maked. Staaten I. S. 314.

[85] _subflavus_: ks. edellä muist. 74.

[86] Ks. Suetonius.

[87] Ehkä ovat nämä luvut yhtä liioiteltuja kuin vanhanajan
taistelukertomuksissa esiintyvät numerotiedot.

[88] Tätä veroa nimitetään latriiniveroksi, mutta sen nimenä ei
nähdäkseni voi olla _urinae vectigal_.

[89] Tiedän kyllä, että jyrkimmät stoalaiset orthodoksit, kuten
esim. Helvidius Priscus, vastustivat Vespasianuksen keisariutta,
vaatien julkisesti monarkian poistamista (Dio Cassius 60, 13) ja että
Vespasianus siksi karkoitti heidät maasta. Mutta Tituksen nimeä ei
siinä yhteydessä mainita, ja enpä epäile, että Titus olisi yksinään
kyllä osannut elää rauhassa heidän kanssaan. Titushan Musoniuksenkin
kutsui takaisin maanpaosta.

[90] Suetoniuksen _spectaculis absolutis_ ei palaudu vuoden 80 suuriin,
satapäiväisiin juhliin; se tarkoittaa joitakin näytäntöjä sirkuksessa
tai teatterissa.

[91] Ks. von Arnim, Dio von Prusa, s. 145.

[92] Plinius, Panegyr. 48.

[93] Plinius 24.

[94] Plin. 67.

[95] Plin. 81.

[96] Plin. 27 ja 36.

[97] _simulatio liberae civitatis_ Plin. 63; vrt. myös 54.

[98] Plin. 77.

[99] Plin. 64.

[100] Plin. 19 ja 28.

[101] Siitä johtuu myös Traianuksen Herakleen juhla y.m. Riittämätöntä
on se, mitä W. Weber mainitsee tästä teoksessaan "Untersuchungen
zur Geschichte des Kaisers Hadrian" s. 9 ja seurr. Lähtökohdaksi on
otettava Senecan _Hercules Oetaeus_, tuo suuri ohjelmaruno. Edelleen E.
Ackermann, Philologus Suppl. nide X s. 418 ja seurr., missä tosin moni
kohta sietäisi olla toisin. Omituinen sattuma oli, että Aleksanteri
suuri, johon Traianus mielellään vertasi itseään, johti syntynsä juuri
Herakleesta.

[102] Plin. 26.

[103] Hänet mainitaan vain yhdessä kohdassa, missä Plinius ottaa
toimittaakseen hänelle kirjeen. 6, 31 puhutaan pidoista Traianuksen
luona.

[104] Vrt. Plin. cp. 14.

[105] Beneventumissa olevaan Trajanuksen-kaareen on nähtävästi
ikuistettu tämä tosiasia vertauskuvallisin näytöksin.

[106] Plin. 90.

[107] Plin. 72, vrt. myös 79.

[108] Samoin myös _Tabula Peutingeriana_.

[109] Vrt. Rheinisches Museum 51, ss. 508--518.

[110] Ilmeisesti on jo Hadrianus, kuten myöhempi uusplatonismi,
käsittänyt Lykeionin akatemian alkuasteeksi ja esikouluksi.

[111] Siihen kelpaa perustaksi se lähdeselvittely, jonka on julkaissut
O. Th. Schulz: Leben des Kaisers Hadrian, Leipzig 1904.

[112] Hieronymus epist. 70, 4.

[113] Anthologia Latina 660; sen lisäksi Carmina epigraphica 427.
Tapahtuma on myöhemmältä ajalta, Hadrianuksen palatessa Pannoniasta.

[114] Ks. tästä Usener, Rhein. Mus. 60, s. 471 ja 472.

[115] Vrt. J. Dürr, Die Reisen des Kaisers Hadrian, Anhang 18 ja
edelleen.

[116] _Scriptores historiae Augustae_ teoksessa on kirjoitustapa Helius
pro Aelius varmaan alkuperäinen; se oli varmasti jo originaalissa.
Ehkä on näiden seikkain yhteydessä sekin, että Hadrianus pystytti
uudelleen Roomaan, keskelle vilkkaimpia liikekatuja auringonjumalan
jättiläispatsaan. Hän tarvitsi 24 elefanttia siirtämään kolossia
paikasta toiseen.

[117] Aleksanteri Severus, cp. 43.

[118] Atheenaan Hadrianus muuten myös rakennutti Pantheonin.

[119] Viittaan marmoriveistoksiin, joista maalaus katoaa ja joiden
pinta siksi muovataan entistä huolellisemmin ja realistisemmin, hionta
hienostuu. Myös pupillin valmistaminen, joka kokonaisuudessaan käy
säännöksi vasta Antoninuksien aikakaudella, on jo alullaan Vatikaanissa
säilytetyssä Plotinan jättiläispäässä, mikä otaksuttavasti on tehty
Hadrianuksen ajalla. Ks. Helbig, Führer N:o 315.

[120] Hadrianuksen vastaus-säkeet näyttävät minusta ilmaisevan, että
Floruksen pätkä on seuraavasti täydennettävissä:

    Ego nolo Cassar esse
    Ambulare per Britannos
    Scythicas pati pruinas
    (Gladios pati cruentos)

[121] Hän oli jo v. 125 ensimäisen suuren itämaisen matkansa jälkeen
jonkin aikaa Tiburissa (W. Weber s. 195). Sieltä hän näyttää vielä
samana vuonna 125 ja 126 matkustaneen Sisiliaan ja silloin nousseen
Etnalle.

[122] Kaibel, Epigr. N:o 988.

[123] Schulz, s. 75.

[124] Ks. Röm. Mitteilungen, nide 27 (1912) s. 97 ja seur.

[125] R. Reitzenstein, Die hellenistischen Mysterienreligionen s. 6.

[126] S. A. Dieterich, Archiv für Religionswissenschaft XI, s. 173 ja
seur.

[127] Barbarini obeliski Roomassa on Antinousmuistomerkki. Heliogabalus
tuotatti sen Egyptistä Roomaan.

[128] Ranskalainen oppinut Gayet on 17 vuodessa kaivanut esiin
Antinoen. Myös Antinouksen haudan sijan hän on todennut; jos hänen
onnistuu jatkaa kaivauksiaan (tällä hetkellä puuttuu rahoja),
tultaneen todella löytämään ja nostamaan nuoren jumalan ruumis. Vrt.
J.P. Lafitte, La Nature 1912 (nide 40) N:o 2037. Lukuisia puuhun tai
muumiopahville tehtyjä vahavalokuvia on sieltä löydetty; muumiot
pappistamineineen ovat ihmeellisesti säilyneet; lisäksi peittoja,
silkkikankaita j.n.e. Mutta löydöt osoittavat samalla, miten
kristinusko tunkee Antinoeen ja vahvistuu; vuoteen 315 mennessä on
kaupunki tullut täydelleen kristityksi.

[129] Samoin arvostelee myös Schulz, s. 79 ja 115.

[130] Edellä s. 289.

[131] Sana "sielunen", animula, on tämän ajan hengen mukaisesti tosi
filosofinen itsepuhuttelussa; vrt. _psykarion ei_ Marcus Aureliuksen IV
44 ja muualla.

[132] Ks. Schulz, s. 113, muist. 336.

[133] Perustana tälle elämäkerralle on O. Th. Schulzin Das Kaiserhaus
der Antonine, Leipzig 1907. Verraton on Ivo Brunsin esitys Marcus
Aureliuksesta (Vorträge u. Aufsätze, s. 291 seur.). Missä asetun
eri kannalle kuin hän, se perustuu ehkä enemmän temperamenttimme
erilaisuuteen kuin minun oikeampaan asiantuntemukseeni.

[134] Patsas muistuttaa tarkoin kohokuvaa, joka esittää Marcus
Aureliusta ratsun selässä; v. Sybel, Weltgeschichte der Kunst s. 423.

[135] Itse hän suhtautuu torjuvasti logiikkaan, meteorologiaan y.m.s.
I 16. Samaa sanoo myös Herodianos I, 2, 4. Hänen filosofiansa ei
esiintynyt puheissa ja oppilauselmissa, vaan moraalisessa ryhdissä ja
elämäntavassa.

[136] Kirja III, cap. 13.

[137] Fronto p. 253 Nab.

[138] Myös suudelman tavallisuus on etelämaalaista ja kuului
juhlamenoissa keisarin armonosoituksiin.

[139] Vrt. kohtia II 2, IV 30 hänen kirjoituksessaan "itsellensä".

[140] _enérgeia_, kirja V, 1.

[141] Nid. XI, 7.

[142] Vrt. V, 16: "missä elänetkin, elä hyvin. Hovissa? siis hovissa".

[142] Kirja VI, 12.

[143] Ilberg, Neue Jahrb. XV, s. 304.

[144] Kirja XI 3.

[145] Ilberg, s. 295 ja seur. Galenos tuli sittemmin keisarin pojan
Commoduksen henkilääkäriksi.

[146] Vita 23, 5.

[147] 128 taulussa julkaissut E. Petersen y.m., München 1896.

[148] Kirja X, 10.

[149] Ilberg e. m. k. s. 127.

[150] Vrt. kuvaa 74.

[151] Herodianos I, 3, 1.

[152] Marcus Aurelius sanoo IV 16: Ken itsensä pyhittää, esiintyy
ihmisille jo kymmenessä päivässä jumalana, vaikkapa ennen olisikin
eläimestä käynyt.

[153] _to aphilaedonon_ V, 5.

[154] _to amempsimoiron_.

[155] II, 6; III, 12.

[156] VI, 3.

[157] "Joka paikassa on jumalia, kuolemantakaisessakin elämässä" III,
3. Hänen viimeisissä kirjoissaan käy tavallisemmaksi yksikkömuoto
_theos to theion_; vrt. XII 5.

[158] IV, 23.

[159] II, 17; III, 5.

[160] XII, 26.

[161] VI, 36.

[162] Vrt. VI, 49: "Suututtaako sinua, että painat vain 100 naulaa etkä
300? suututtaako, että tulet vain 70:n ikäiseksi, etkä 300:n?"

[163] IV, 21.

[164] II, 15.

[165] IV, 3 ja 32; VI, 36; IV, 46 ja seur. Kiitoksen torjuminen IV, 19
ja seur. En tahdo näytellä Aleksanteria IX, 49.

[166] Usein, esim. II, 6, III, 12.

[167] Esim. IV, 49; II, 6; VII, 16; III, 2.

[168] _alethés, alétheia_ usein.

[169] II, 1.

[170] II, 11.

[171] III, 4.

[172] II, 17.

[173] Esim. VI, 60; XII, 29.

[174] IV, 26.

[175] tó koinophelés.

[176] III, 4.

[177] Vrt. IV, 49; V, 1.

[178] "Muistellen jumalaa käy yleishyödyllisestä työstä toiseen", VI,
60.

[179] V, 6.

[180] "Seuraa physistäsi ja kosmoksen phydistä", soi läpi kaiken, esim.
V, 1 ja seur.

[181] VII, 68; V, 2; VIII, 28; XII, 22.

[182] V, 8.

[183] Vrt. jumalain yhteydessä elämistä V, 27.

[184] X, 36. Pessimistisesti myös IX, 3: "Mikään ei minua pidättäisi
elämässä paitsi yhdessäolo samaa vakaumusta olevien ihmisten kanssa;
mutta nyt, kuolema, tule nopeaan." Tämä on nähtävästi myöhemmin
kirjoitettu pojan, Commoduksen turmeltuneisuuden johdosta.

[185] "Nauti elämästä liittämällä hyviä tekoja toisiinsa," XII, 29.
Vrt. lausuntoja eudaimoniasta, ilosta IV, 49; V, 6; VII, 17: VII, 67;
IV, 49; VIII, 39; III, 2; VI, 48; VIII, 26. "Minulla ei ole aihetta
saattaa itseäni murheelliseksi, sillä en ole tieteni koskaan toista
pahoittanut", VIII, 42. Tämä oli myös Tituksen mieliala. "Katso
onnettomuutta lujasti silmiin pysyäksesi sen yläpuolella ja ollaksesi
iloinen", VIII, 31.

[186] V, 30.

[187] VI, 11.

[188] VIII, 47.

[189] XI, 8.

[190] Sleos V, 33; vrt. VIII 47. Sleos tó seautoú daimoni diabionai
XII, 3. eumairos V, 36. Loppu álithi oún sleos.

[191] Vrt. Seneca _de ira_ VII, 70. "Ethän suutu sille, jonka suusta
lähtee paha haju", vrt. myös VII, 14; IX, 42.

[192] IX, 27.

[193] VII, 70.

[194] V, 17. Siitä johtuu myös suvaitsevaisuus heikkojen luonteiden
huvitteluhalua kohtaan, VII, 3. 10; VIII, 59; XI, 18.

[195] VI, 6.

[196] VIII, 57.

[197] Herodianos I, 2; myös Dio Cass.

[198] Miksi kirjoitti Marcus Aurelius kehoituksia itselleen? hänen
olisi mieluummin pitänyt osoittaa ne Commodukselle! Muutamat luvut
näyttävät tosiaankin siltä kuin olisivat ne osoitetut Commodukselle,
toimettomasta _aedonista_ ks. V. 1 ja VI, 13; IX, 1; XI, 18.

[199] Herodianos I, 4, 8 ja 5, 6. Veruksen elämä, loppu. Neljännellä
vuosisadalla on vielä keisari Iulianus, apostata, Marcus Aureliuksen
ihailija. Iulianuksen jumalten pidoissa esiintyvät kaikki kuolleet
jalonimiset Rooman keisarit Constantinus suureen saakka, ja kunkin on
sanottava, mikä oli hänen elämänsä päämaali. Iulius Cassar mainitsee
silloin vallan tai aina ensimäisenä olemisen ilon, Octavianus rohkeuden
ja onnen ja hallitsijasuvun turvaamisen, Traianus onnen olla aina
voittoisa kuten Aleksanteri suuri. Constantinus tahtoo vain rikastuttaa
itseänsä ja noudattaa oikkujaan ja intohimojaan. Marcus Aureliuksen
ihanteena sitävastoin on "käydä jumalten jälkiä", s.o. tehdä työtä
ihmiskunnan hyväksi kuten jumalat.

[200] IV, 36.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Rooman miehä - Maailmankuva elämäkertoina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home