Title: Kuloa ja kevättä - Novelleja
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuloa ja kevättä - Novelleja" ***


KULOA JA KEVÄTTÄ

Novelleja


Kirj.

AINO SUONIO [Aino Kallas]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1899.



SISÄLLYS:

Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.



SISAR


Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla
toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty
teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä,
joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa.
Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana,
siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui
purjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli
ryöstäytyä hänen käsistään, -- äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen
kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun,
liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi
kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli,
-- myötäinen koko ajan, -- tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo
luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa
kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, --
napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta,
jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä,
iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa
olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti,
oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki
voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan
kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena
hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti
epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, -- harmaissa silmissä, jotka
ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin
pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista,
vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä,
sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä
tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, -- sen vähän pitkäveteistä
sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen
irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä
tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen,
käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, -- ei
näyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme,
-- hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi
samalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen
kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, -- kenties
likemmä neljänkymmenen -- ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, --
ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat,
tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, -- naisella vaan
kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että
oli ollut sangen kaunis nuorena, -- kauneutta, joka kenties kuitenkin
enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja
säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla
jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa
piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä
lieventänyt katseen lämmin värähdys.

"Vai niin, -- sinä lähdet nyt siis, -- Johan Magnus?"

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään
mielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", -- Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa,
joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua,
kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään
soisi sitä, -- vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät
kokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni",
hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi...
Mutta..." hän etsi sanoja, "-- oletko sitten varma, että hän, tuo
pikku... no niin, että hän suostuu, tarkoitan...?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa
kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti... Tapasin hänet viime keskiviikkona
pappilassa ja luulin huomaavani..."

Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy
pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun
ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, -- sillä Jumala tietää, että soisin
siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista
vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon
nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri
ja seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole
nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan
sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä
olet niin äänetön ja hiljainen... Etkö sinä, -- etkö sinä kenties --
pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, -- pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, -- ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista
läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen
ajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, -- eikö niin, Edith? -- Minä en tiedä,
mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin
ennen?"

Edithin kasvot hiukan värähtivät.

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla
hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa,
-- minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava
sinun ajatuksesi."

Johan Magnus näkyi miettivän.

"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.

Edith nykäytti päätään.

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. -- Sinulla on myötätuuli
Lepolaan, -- eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja
varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja
hyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea
tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! -- Ja muista lippua", huusi hän
vielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja
tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä
purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin
nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua,
mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse,
hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin
oli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle,
keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista
huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat
parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen
ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat
ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita
tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, --
huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle,
kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja
niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa
palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, -- jotain lämmintä
ruokaa myös, ymmärräthän, -- ja sitten saa hakea pari simapulloa
kellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää
kysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti
kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine
tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja
molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia
hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja
avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista
mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään
täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja
tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat
täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista
hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin
kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä
kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia,
hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia
lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä
kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken
järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja
toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa,
jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän,
silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli
aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa
rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä
vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku
hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja
pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin,
ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli
alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia
karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui
syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät
tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui
pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa
oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja
kesät, -- ollen hänelle, veljelleen, -- sisar, äiti ja ystävä, --
kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin
tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana
hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan
ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt
yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä
niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla
sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana
hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman
heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja
kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan
senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli
ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta
etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa
kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä
voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa
ilosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin
Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa
hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä.
Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä,
mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja
laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska
kilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä
kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä
puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella,
äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella
halveksimisella, -- hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan
jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli,
uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi
siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan
hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin
vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli,
ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa,
-- mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi
sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa
hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin
tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana
korkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut
pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti
itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa
ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille
Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli
lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä
hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui,
sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin
kalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, -- Edith oli silloin 22 vanha, -- tuli
Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu
Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja
reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui
ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi
monta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen,
veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut
häntä, -- kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja
sydämensä, -- ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä
halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin
hyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa
onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta
siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä
kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka
olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan,
käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea
keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan
siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta
toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa
voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin
viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri
suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen,
jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies
englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi
tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman
hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, -- liekkö se sitten tullut
siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut
tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa,
jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi
näkemältä oli kiintynyt.

"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, -- pikku sisko", oli hän
tervehtiessä sanonut, "-- niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri
tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."

Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä
et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi
kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona,
ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".

Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka
Johan Magnus viipyi. Ja Edith, -- hieno suuren maailman nainen,
ylimysperheen ylimysmielinen tytär, -- hän tunsi suurta kummallista
myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon
erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.

Syyskesällä äiti kuoli, -- esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli
ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.

"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille,
"-- ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, --
jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.

Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain
Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä
Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat
nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen
saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin
tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, -- ei kuitenkaan
kovin monta, -- mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä
hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan
kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja
suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen,
mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.

Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, -- koko
joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan
viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja
lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja
myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden
vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti
meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith
virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden
mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli
jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.

Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, --
veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa
oloissa kuin suinkin.

Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa
pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä
he kumpikin sulivat. Johan Magnus, -- merimies, Afrikanmatkustaja,
tavaranvälittäjä, -- joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa
mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita
kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa
ensi kertaa naisen, -- kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.

Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu
oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja
työhön tottuneet kuin maalaisrengin, -- hänellä oli monessa suhteessa
vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja,
vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella
erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi
paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin
ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella
vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet
näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa
hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui
Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, -- taisi selvään
huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, -- kertoi pieniä
tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten
unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi
hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien
takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"

Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt,
mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka
paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja
aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen
nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän
oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut
lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan
suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne
olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia
kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja
näitä tuumailujaan, -- kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli
miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista,
-- hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa
jälestä.

Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, -- niin kaukana kaikesta
kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa
yksinkertaisuudessaan, -- ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei
koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen
sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut
ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen,
lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa,
jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää
eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, --
hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai
tietoisesti oli etsinyt.

Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan
Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni,
aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja
epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja
yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi
huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle,
hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, --
jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat
vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella
kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta
haihtua.

Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän
kuin veljen ja sisaren tavallisesti, -- se oli jonkinlaista ystävyyttä,
sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä.
Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä
ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi
miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä
nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.

Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat
tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä
vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin
alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita
kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin
aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku
Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan
pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta
kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.

Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, -- hän
tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen,
-- seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta
kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän
tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän
ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta
silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita
ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän
luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina
kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran
olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa.
Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka
Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin
tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.

Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton
toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun
suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia
muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.

Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni
koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt
pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, --
teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin
neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten
seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä
täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin
vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa
hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen,
aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta,
mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä,
ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan
mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta
kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen
sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja
vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin,
koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.

Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan
mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta.
Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan
Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä
kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut
mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että
Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani
tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, -- todellako, -- hyvänen
aika!"

Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli
hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat
silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja
veikistellen... Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui
tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena...
Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun.
Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti
ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen
pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja
saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan,
varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei
olisi tahtonut tavata Edithiä.

Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten
yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja
niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa
odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana
ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan,
mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset
silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin
paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan
sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla.
Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada
kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten
lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata
tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa
kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori
paju.

Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä
tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen
saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia,
mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että
hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja
ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen
kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä
että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne
jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän
olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista
huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä
vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa.
Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan
hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä
kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään.
Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen
aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli
asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi.
Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi
toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith
oli aina ollut yläpuolella häntä, -- kaikessa, -- hän oli sisaressaan
ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän
sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, -- hän tunsi suojelevaa
hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja
silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen
suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä
kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti
kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi
kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein
hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja,
että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä
veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit
eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli
Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden
helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa
asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt
silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään
niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta
vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri
synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta,
jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, -- kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, -- sai
hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota
kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru
siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että
hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui
heti lukemattomia muita tunteita, -- hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli
kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin
tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot
käsiinsä ja itki, -- katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun
Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut
sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän
tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut
juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän
pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää
accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi
koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän
lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut
oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon
siitä, -- että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, --
mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein
suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut
toimeen kohtauksia, -- se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi.
Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, -- niinkö kerrotaan... No, -- entäpä, jos he olisivatkin
oikeassa..."

Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Ei noin, -- Johan Magnus, -- ei noin...! Minä olen ollut sokea, kun
en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle
vain sisar... Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä
kertonut..."

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa,
jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen
omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko
se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän
sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan
olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut
kertoa ajatuksiaan, -- joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen
aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja
tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi
yhtäkkiä kaduttaa kaikki.

Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja
viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle
antanut.

"Edith, -- tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"

Edith käänsi pois päänsä.

"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".

"Edith, -- rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa
itkeä, kuuletko... Kas noin, et minun tähteni... Kuule", hän yhtäkkiä
lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, -- niin, sen minä lupaan. Minä
en voi kestää, että sinä..."

Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että
se kävisi päinsä helpostikin.

Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos
hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.

"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi
kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties
rakastanut häntä samalla tavalla..."

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin
että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni
anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille... Sinä voit
tulla kertomaan minulle kaikki, -- ihan kaikki, -- ymmärräthän...
Hänestä myöskin", -- tuli hitaammin.

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä
Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, --
ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan.
Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei
sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi
kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä
hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?"
mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä
kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he
tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei
sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle
rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä
Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein
kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä
pelotti ja hurmasi samalla, -- hän oli kuin päivän paiste metsässä,
joka yhä pakenee, -- jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä
oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle... Ja kuinka hän osasi
nauraa... Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin
hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen
ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä,
jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi
vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan
Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, -- juuri tuommoiseksi oli
hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana
ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata
hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko
olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän
yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin.
Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi
toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, -- neiti Hjelm, -- ja ylpeä,
oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan:
"Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle
mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika -- ja niin teidän näköisenne!"
Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili
Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan
jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja
päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen
itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että
Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis
unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois
loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama
kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja
arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan
Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan
häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään,
ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen
olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan
Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää... Mutta hän puri
huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa,
ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa,
-- häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi
itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! -- ja hänet
valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan
ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän
kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan
Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja
ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko
hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut
tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne
näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä
vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin
hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri
lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan
lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti
kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi,
vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja
olla kärsivällinen... Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun
synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin...

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei
tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin
enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta
tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei
ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi...
Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä
varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni
valloituksistaan...

Mutta heidän vastainen avioliittonsa... Tytöstä tulisi Johan Magnuksen
taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, -- vaan ei mitään muuta. Hän ei
olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen,
ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä.
Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa,
niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle
aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo
mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella
taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa
kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen
salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla
jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen
vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli
hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet
yhdessä... Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa
kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa
ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään.
Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki
ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen
ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta,
odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.

"Edith, minä olen aikonut lähteä huomenna", hän sanoi.

Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi
nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan
Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän
aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa
salin poikki.

Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän
epävarmalla äänellä:

"Edith, kuulehan, minulla olisi sinulle eräs pyyntö".

"Mikä se olisi, Johan Magnus?"

Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla
silmillään.

"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin..." Hän vaikeni
ja tavoitteli sanoja. "Niin, -- minä olen ajatellut pyytää sinua
jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, -- sittenkin kun olen
naimisissa".

Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille.
Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista,
vapisi:

"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa... Minä olen jo kyllä
ajatellut tulevaisuutta, -- aion ottaa virkani takaisin kaupungissa.
-- En milloinkaan suostuisi siihen... jos sinä tietäisit, mitä pyydät,
Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden..."

Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin
peläten liikoja sanovansa.

Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu
juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää
anteeksi, lohduttaa... Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti
kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista...

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan,
hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka
riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan
ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne,
voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.

       *       *       *       *       *

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä
vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen,
oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki
valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren
valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä.
Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka
ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina.
Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä
poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan
siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi
solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi
suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli
itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen
verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän
kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki
tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, -- "kaikki ohi,
-- kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä
oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena
vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin
keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja
mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin
ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen
ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua
syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla
alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen,
josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta
savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti
lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen
ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet
olalla, -- joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten
talkoitten jälkeen tanssiksi, -- vai...", ja siihen vastasi vouti
karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului
kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja
jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "-- ja frali lali lei -- ja
ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen
kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, -- laulu oli
puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa
kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki
aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka
suuntautui ulapalle, -- jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna...

Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti
suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä
laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi
jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta,
ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli
noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti:
lippua ei ollut näkyvissä!

Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi
jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista
tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää.
Lippua ei ollut, -- ei näkynyt, -- se merkitsi, -- se merkitsi -- niin,
mitä...? Ja äkkiä hän käsitti... Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei
ollutkaan suostunut, -- hän ei siis menisikään naimisiin... Hän palaisi
hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen... Kaikki oli oleva kuten
ennen, kuten ennen...

Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras
hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti
hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen
ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä... ja
sitten hän häpesi iloansa... Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa
nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, -- kun se oli päässyt huippuun
asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, -- sama,
jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.

Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan
liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui
pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen
sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli
ohitse, -- kaikki oli ohitse.

Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa
viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille,
jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli
äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.

Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville,
sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien
telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi
rantatieltä kuulua ääniä.

Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen
vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli
ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot
käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa
jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi
nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.

Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin
äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi
voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni,
alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.

"Edith, tässä hän nyt on, -- mutta katso toki, -- oh, Edith..."

Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja
hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.

Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen
käytöksensä.

"Ah, siinäkö te olettekin... Minä kyllä näin purjeveneen, mutta...
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, -- ja sinä Aili..."

Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui
suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä
vähän matkan päässä itsestään.

Tyttö oli kaunis, -- hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi
tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän
koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian
epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa... Ja kuitenkin... Kuinka hän
oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen
tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti,
jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä,
jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori... Ja
tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän
oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten
kasvoja...

Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa
nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää,
valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei
häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta
joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan
kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä
puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota
tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja
samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska
hän oli kaunis ja nuori... niin, koska hän oli nuori... Hänessä heräsi
jotain halpaa, alhaista, hiipivää, -- koko hänen huonompi itsensä
nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä
kohoamasta. Sitten hän kääntyi:

"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa... Minä
menen sillaikaa sisään..."

Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa,
jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja,
vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei
eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.

Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, -- Johan Magnus oli
rientänyt hänen jäljessään.

"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja
sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, -- Edith...! Mitä sinä
nyt sanot?"

Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja
silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä,
hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla...

Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli
hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän
sanoisi kaikki, kaikki... syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle
miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka
täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista...

"No, -- Edith...!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.

Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä
alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo
lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan
kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle... Tuota Johan Magnusta, joka
seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi,
outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi
häntä vähemmän...

Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen
ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä
ajatuksiaan...? Hän ei voisi sitä, -- ei voisi... Vaikka koko tuo onni
olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä
herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa...
Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi... Ja yhtäkkiä hän
käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei
löytynyt muuta kuin yksi vastaus.

Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta
ja katoomasta, -- tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän
sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, -- äänellä, jossa väreili
muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä
hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:

"Johan Magnus, -- rakas poika, -- minä otan osaa sinun onneesi, -- koko
sydämestäni, -- aivan niinkuin se olisi omani..."

Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se
sovitti hänet paljon suhteen.



AGNES


Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, -- olkaa hyvä ja ottakaa se
albumista, -- se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on
jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, -- tekisi
mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista...

Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman
kuvan, -- hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö
on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, -- poimutettu
huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen.
Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen
kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha
nainen... Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte...
Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis,
se voisi olla paljoa kauniimpikin, -- ehkä siinä juuri onkin sen
suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi
olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran
katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, -- nyt niitä ripset
liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien
alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja
sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos
ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin
arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, -- se kiihoittaa mielikuvitusta
ja pakoittaa etsimään sille selitystä...

Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin
moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän
ei ole sitä, -- niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te
olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.

Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei
kuitenkaan saa selville, -- ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on
paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, -- sisäänpäin
kääntynyt luonne... Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka
niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen,
ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, --
sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä...
Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on
hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, --
jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä
katselevat kuin suurennuslasilla, -- kiduttavat itseään ja kuitenkin
katselevat, -- ymmärrättekö?

Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa
rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen
hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo
hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen
jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on
melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja
silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi
jotain nuorta, vilkasta, heräävää... Kuitenkin on se vain erehdystä.

Häneen oli hyvin moni rakastunut, -- hän oli juuri yksi niitä, jotka
saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli
kenties juuri hänen onnettomuutensa, -- uskokaa minua, sekin voi olla
sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet
seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt
hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis.
Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat,
oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja
omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään
ajatuksia, -- hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään...

Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut
sitä nimeä vastaan, -- minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on
niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista,
enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää
katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus
Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi...
Te pudistatte päätänne...? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja
ennakkoluuloja eikä mitään muuta.

Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, -- sillä on myös oma
historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, --
takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, -- no, tietysti...

Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran
rautatievaunussa, -- olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, --
tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, -- ja vielä semmoinen
ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt.
Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun
ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, -- kaikki, koko ilma
sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan
nukahtanut, -- hyvin anteeksi annettavaa, -- minulla ei ollut edes
matkalektyyriä.

En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin
siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana,
katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat... Siihen tyttö
vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin
kylmänä ja terävänä... Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja
tukahutettuja huokauksia...

Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät
hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, -- aivan niinkuin te nyt, --
hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä.
Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen
profiilin...

He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä
koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä
läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.

Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli
tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, -- ja että tyttö
oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut,
se ei mahtunut minun päähäni.

He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä
en käsitä yhtään, -- en kerrassaan mitään... Mitä siis on tapahtunut?
Meidänkö erota, mahdotonta..."

Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, -- ja
kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku
raukka. "Täytyykö minun sanoa se", -- hänellä oli toden totta epätoivoa
äänessä, -- "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi!
Ymmärrätkö, _Bernhard_, joka on niin... Oh, sinä et voi uskoa, kuinka
minua peloitti".

Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut
kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin,
-- kaikissa tapauksissa... Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt...

Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies,
-- niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.

Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin
kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, --
vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, -- siitä on pitkä
aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.

Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa
veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen
tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille
kolmelle kärsimystä... Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin
olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta
muassaan... "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, -- ei, ei,
minä en voi!"

Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä
olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen
omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.

"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut
iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina
tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään
saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet
toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta
rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä
olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä
päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, -- ja minusta
on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus... Mutta sitten
rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit
minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi... Siksi kunnes sinun oma
veljesi myöskin minuun rakastui... Silloin minä taas tunsin kirouksen
painavan itseäni..."

Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien
ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko
mailman rikoksista. Niin, niin, -- mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä
panna yhden puun uuniin, -- kun se on palanut, on tämäkin juttu jo
lopussa.

Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle
tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein
käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa
ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä
siksi sitä koskaan saavutakaan. -- Minä en sitten enään kuullut, mitä
mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan,
mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti
pois.

Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla,
mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies
lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun
päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, --
hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi
sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian
vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti,
ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut -- kaikki?"

"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut
sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"

Silloin, tiedättekö, -- niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle
nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän
heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko
koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei
ole helppoa edes katsella.

Niin, -- siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen
hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, --
niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen
koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin,
mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin
ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään
kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti
hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan
käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli
menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, -- niin, suorastaan
velvollisuus.

Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä
tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään
räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi
hän sulkeutunut luostariin, -- ihan varmaan, -- minä voin kuvitella
mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja
kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta
elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta
hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä
itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he
kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista
sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät
kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille,
arvoituksena ympäristölleen.

Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, --
jos hänellä vain olisi ollut usko, -- usko itseensä ja usko onneensa.
Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, -- hän kadotti sen ensimmäisestä
esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä
huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.

Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he
aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin
hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on
tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, -- heille tulee
aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta.
Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena
kysymysmerkkinä.



TUNNUSTUS


He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen
valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli
lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä
silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.

"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö,
annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä
iltapäivähämärässä".

"Eikö sinustakin... siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää,
se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään... Se saa
avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".

Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret,
sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.

"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta... Ja muuten,
ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"

"Voi kyllä olla... Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"

"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin
olla avomielinen".

He istuivat hetken ääneti.

"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta
tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin
iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu..." Hän veti
tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä
sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".

"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava
väre äänessä.

"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi
rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä
tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".

"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"

"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin... Sentähden
juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä,
niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka
salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei
nimeä vielä ollut painallettu... Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet
olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea..."

"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"

Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.

"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö
sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla
oikein avomielinen, eikö niin?"

"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein... Kenties, kun sinä vaan annat minulle
kyllin aikaa..." lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.

Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja
suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli
kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja
hienohipiäinen.

"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä
tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee
avomieliseksi... Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko
sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"

Mies näytti miettivän hetkisen.

"Kenties en aivan kaikkea, -- mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai
tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".

"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät
näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.

Mieheen näkyi kysymys vastenmielisesti koskevan.

"Et, Elmi kulta, -- luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin
olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla
oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".

"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja
ainoa, niinhän?"

"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän
rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä
hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti..."

Tyttö kääntyi kokonaan häneen päin ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Hannes, mutta jos toinen jo olisi suudellutkin sinun ruusuasi, mitä
sitten?"

Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen...! Mitä sinä
tarkoitat, Elmi...? Olisitko sinä...?"

"Hannes, minä olen ollut kerran ennen kihloissa".

Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka
sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän
olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.

"Kihloissa... sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä,
hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi
nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

"Hannes... kuule... miksi sinä työnnät minua pois... Voi tätähän minä
juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.

"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi
poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.

"Miksikä...? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en... Se on painanut minua
kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut... Minä pelkäsin,
että sinä et minua enään rakastaisi..."

Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja
tuijotti tytön pään ylitse.

"Hannes, -- anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille.
Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko
sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten... tyttö, joka
lepää karhuntaljalla, kädet pään alla... 'Hämärissä' sen nimi oli.
Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän,
joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua..."

"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti
vieläkään tyttöön katsomatta.

"Niin, minä rakastin... Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä
olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen... Vaan minusta tuli
paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä
ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja
toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan
ja mielikuvistaan... Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui
niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi
jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen...

"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva
kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen,
mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen
silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, -- ja kerran sitten, --
suuteli hän minua..."

"Ja sitten...?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.

"Sitten -- niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa
kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä
palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa
vuoden, koko pitkän vuoden. -- Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin,
oli hän unohtanut minut..."

Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.

"Hannes, tiedätkö, -- ei, älä työnnä minua pois, -- sinun täytyy kuulla
minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä
en ensin ollut käsittää, -- mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin!
Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen
virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi
ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin
umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin
suuresti..."

"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.

"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".

Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut
siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen
mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku
toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat
kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt
noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä
aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, -- senkö oli jo toinen
muodostanut...?

Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.

"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"

Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi
silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, -- miten kummallinen
kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että
Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos...?
Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse
puolestaan voinut antaa...

Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän
ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine
vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää
syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas
lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi
epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa
ollut... Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia...?

Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön
kättä huulilleen.

"Elmi, pikku Elmi, voisitko sinä sitten antaa minulle anteeksi?"

Tyttö katsoi häneen kummastuneena, suurin säikähtynein silmin.

"Mitä sinä tarkoitat, Hannes, -- minä en käsitä..."

"Et nyt, Elmi, rakas lapsi, mutta kerran kenties..."

Hän kohotti tytön päätä ja suuteli häntä vielä kerran kevyesti otsalle.



TIEN VAIHTEESSA

Dialogi


HENKILÖT:

IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti.
PALVELUSTYTTÖ.

(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu
pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa
atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).


_Äiti_ (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten
kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. -- Vaan sinähän olet jo
valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!

_Irma_: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen
konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti.
Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?

_Äiti_: Ei. Etkö sinä ollenkaan voi arvata, keltä ne ovat?

_Irma_: En, äiti, kuinka minä,voisin... (Taittaa yhden ruusuista.)
Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen)
miltä minä nyt näytän, äiti?

_Äiti_: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota
laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?

_Irma_ (hyräillen): Väinö Falkia.

_Äiti_: Arkitehtiä?

_Irma_: Niin juuri. -- Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut
sähkösanomaa?

_Äiti_: Ei vielä, kumma kyllä. Vaan kai se saapuu tänään. Niinkuin
tiedät, pyysin oopperan tirehtööriä jouduttamaan vastaustaan.

_Irma_: Vaan ajatteleppas, jos viime hetkellä saapuu kieltävä vastaus.

_Äiti_: Mutta Irma, mitä sinä ajattelet. Olihan jo keväällä päätetty
asia, että sinä pääset oopperaan.

_Irma_: Niin, niin, -- minä vain lausuin arvelun. (Istahtaa
nojatuoliin.) Kauvanpa se herra arkitehti viipyykin.

_Äiti_: Kuulehan, Irma, minä mielelläni kysyisin sinulta yhtä asiaa.
Herra Falk kävi viime talvena Berlinissä, eikö niin?

_Irma_: Niin kävi, entäs sitten?

_Äiti_: Mitä hän oikeastaan siellä teki?

_Irma_: Mistä minä tiedän? Arvatenkin tutki rakennustaidetta.

_Äiti_: Tiedätkö, mitä täällä kerrottiin? Että hän ainoastaan sinun
tähtesi sinne lähti. Sanottiin vielä että te olitte kihloissa.

_Irma_ (leikitellen kukilla): Oh, tuo vanha juttu! Ihmiset osaavat aina
löytää puheen ainetta.

_Äiti_: Siinä ei siis ole mitään perää?

_Irma_: Ei, äiti!

_Äiti_: Eikö teidän välillänne koskaan ole ollutkaan mitään?

_Irma_: Voi, äiti, elä kysele. Puhutaan jostain muusta.

_Äiti_: Ei, minun täytyy saada se tietää. Sinä olet kerran rakastanut
häntä, Irma, eikö niin?

_Irma_ (on vaiti).

_Äiti_: Rakastat kenties vieläkin...? Irma tyttöseni, sinä olet aina
minua kohtaan niin umpimielinen, ja kuitenkin olen äitisi. -- Sinun
onnesi ja menestyksesi ovat minunkin.

_Irma_ (hitaasti): Oletko varma, että minua sitten ymmärtäisit, äiti?

_Äiti_: Paremmin kuin kenties luuletkaan. Sinä olet niin samanlainen
kuin minä itse; on kuin näkisin sinussa oman kuvani.

_Irma_: Äiti, mikset sittenkin ruvennut laulajattareksi?

_Äiti_: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle
vaimoksi, -- minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.

_Irma_: Ja -- oletko sitä katunut myöhemmin?

_Äiti_: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen
onnellinen, -- niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle
omaa kohtaloani.

_Irma_: Vaikka itse olet siihen tyytyväinen?

_Äiti_: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta
sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen,
mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut
sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa
nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen
ääniltä.

_Irma_: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, -- onko edes
oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!

_Äiti_: Niin, -- jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina
tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja
kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.

_Irma_ (kuin itsekseen): Ja se toinen, -- se mikä ei ole taiteilijaa,
-- eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin... (Ääneen) Voi, äiti!

_Äiti_ (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma.
Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut,
kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi,
on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta
pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää
lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana... Sinun pitää
valloittaa mailma!

_Irma_ (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä)
Äiti, rakastatko sinä minua?

_Äiti_ (silittää hänen päätään): Rakastanko, -- sitä sinä kysyt? Sinä
olet minulle kaikki kaikessa.

_Irma_ (äkkiä katsahtaen ylös): Toisinaan minusta tuntuu, kuin sinä
rakastaisit vain omaa kuvaasi minussa,äiti!

_Palvelustyttö_ (tulee sisään): Eräs herra tahtoo tavata neitiä.

_Irma_ (nousten nopeasti): Käske hänet sisään. (Palvelustyttö menee).
-- Minne sinä menet, äiti?

_Äiti_: Hetkeksi omaan huoneeseni. (Menee).

_Irma_ (seisoo pianon ääressä selaillen nuotteja).

_Väinö Falk_ (astuu sisään): Hyvää iltaa, neiti. Jo täydessä
konsertti-loistossa! Etten vaan tullut teitä häiritsemään.

_Irma_: Ette suinkaan, siitä voitte olla varma. -- Teitäkö minä muuten
saan kiittää näistä kauniista kukista.

_Falk_: Eivät ne sitä ansaitse. -- Mutta kuulkaa, sanokaa vaan suoraan,
neiti, kenties olisi teidän pitänyt mennä muuanne?

_Irma_: Suoraan? Milloinka minä en olisi ollut suora teitä kohtaan?
(Istahtaa sohvaan.) Niin vanhat, hyvät tutut kuin me olemme.

_Falk_ (myös käyden istumaan): Hyvät tutut! Niin, siinä te olette
oikeassa. Ainakin olemme sitä olleet.

_Irma_: Ja olemme kai vieläkin, toivoakseni.

_Falk_: Niin, kuinka lienee? Emme kenties kuitenkaan samalla lailla
kuin ennen. Muistatteko niitä aikoja, jolloin te vielä olitte koko
joukon lyhempi ja kuljitte pitkä palmikko selässä? Silloin te luotitte
minuun kuin parhaasen ystävään.

_Irma_ (hymyillen): Niin, -- ne olivat aikoja nekin. Minusta te olitte
silloin paras ihminen, mikä maan päällä löytyi, -- ja viisain myöskin.

_Falk_: Tiedättekö, kuinka omituista, -- kun minä näinä viime päivinä
olen ajatellut teitä, olen muistanut teitä vaan pikku tyttönä. Suurine,
kirkkaine silminenne. Niilläpä silmillä te osasitte katsoa suoraan
sydämeen. -- Tiedättekö, te olette paljon muuttunut siitä.

_Irma_: Ihmettelettekö te sitä sitten?

_Falk_: En, -- sitä en toki tee. Teille on kasvanut siivet ja te
tunnette, että ne kannattavat, -- siinä kaikki. Mutta en voi auttaa,
että te minulle aina olette pysynyt samana. Samana tyttönä, jonka yksi
ainoa katse taisi sulattaa kaiken raskasmielisyyden ja synkkyyden.

_Irma_ (katsoen häneen pitkään): Tiedättekö, minusta tuntuu, kuin olisi
jotain erityistä teissä tänä iltana. Jotain vierasta, -- tai kenties
tuttua, -- en tiedä, -- mutta jotain teissä liikkuu paraikaa.

_Falk_: Näittekö te nytkin taas minun ajatukseni? Te olette oikeassa,
minussa kuohuu paljon tänä iltana, jotain kauvan pidätettyä ja kauvan
kätkettyä! Vuosikausia salattua, ymmärrättekö. Mutta minusta tuntuu,
kuin pitäisi sen päästä irti nyt.

_Irma_: Oletteko varma, että se olisi onneksi?

_Falk_: Sitä minä en kykene ajattelemaan tällä hetkellä. Minun
ajatukseni ovat lintuja, jotka lyövät siipensä verille häkin
ristikkoon. Niitten täytyy, tiedättekö, täytyy päästä valoon ja
valkeuteen. Tulkoon vaan niistä siipirikkoja.

_Irma_: Minä en tunne teitä enään. Teissä on jotain niin rajua.

_Falk_: Sitä on minussa aina ollut, Irma neiti, mutta se on kuohunut
piilossa kuin maanalainen lähde. Mutta, näettekö, voi olla myrskyjä,
jotka yhdessä hetkessä kohottavat pinnalle sen, mikä ennen on ollut
pohjalla ja syvällä. -- Kuulkaa, neiti, tehän lähdette parin päivän
päästä Berliiniin?

_Irma_: Me emme vielä ole saaneet lopullista vastausta oopperasta,
mutta odotamme sitä joka hetki. Ja kun se saapuu, niin -- arvatenkin.

_Falk_: Useammaksi vuodeksi, -- eikö niin?

_Irma_: Ainakin kahdeksi, -- sitten tulee kai sopimus uusittavaksi.

_Falk_: Entäs sitten?

_Irma_: Sitten? No sitten kai tournée ympäri mailman, konserttimatkoja
kaikkialle.

_Falk_: Ja sitten?

_Irma_: Oh, -- teidän kysymyksenne ulottuvat liian kauaksi
tulevaisuuteen.

_Falk_: Minä tarkoitan, -- sitten kun olette tullut vanhaksi.

_Irma_ (hiukan naurahtaen): Vanhaksi! -- kylläpä te olette kohtelias.
No niin, sitten kai eletään muistoilla.

_Falk_: Ikäänkuin te tyytyisitte muistoilla elämään.

_Irma_ (miettiväisesti): Te olette kenties oikeassa. Minun on vaikeata
sitä mielessäni kuvitella nyt, kun elämä on niin -- kuinka sanoisin
-- käsin tuntuvana edessäni. Vaan minä olen ajatellut, että senkin
voisi, kun vaan saisi kerran oikein elää, elää niin että sen tuntee,
ymmärrättekö.

_Falk_: Ja mitä te sillä tarkoitatte?

_Irma_: En tiedä, osaanko sitä sanoin selittää. Mutta tuntenut minä
olen sen toisinaan, se on kuohahtanut ylitseni kuin suuri lämmin aalto.
Joka kerta kun olen laulanut... Tiedättekö, kun näen nuo ihmisjoukot
edessäni, toiset toisensa vieressä, on kuin olisi minulla jalkojeni
juuressa meri ja lauluni kuin tuuli, joka saa laineet liikkeelle.
Kun minä ajattelen, että voin saada heidät sekä iloitsemaan että
itkemään...! Nuo monet, nuo tuhannet!

_Falk_: Niinkö, neiti!

_Irma_: Niin! Ettekö te voi käsittää sitä?

_Falk_: Ja tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun viime talvena näin
teidän seisovan konserttilavalla, kun kuulin, miten he arvostelivat
jokaista liikettänne, jokaista silmänneluontia. Tiedättekö, että minä
sinä hetkenä vihasin koko tuota joukkoa, minä olisin tahtonut raivata
itselleni tien sen läpi, nostaa teidät käsivarsilleni ja kantaa kauas
pois!

_Irma_ (epävarmasti): Minä en tiedä, -- mutta -- minusta on kuin
pelkäisin teitä tänä iltana.

_Falk_ (muuttuneella äänellä): Pelkäisitte? Minua, joka teitä niin
suuresti rakastan, Irma.

_Irma_ (säpsähtäen ja puoliksi pois kääntyen): Kenties juuri sen
vuoksi, -- voi, ettekö käsitä, juuri siksi...

_Falk_: Ettekö te sitä sitten ole ennen tiennyt? Ette aavistanut?

_Irma_: Minä en ole tahtonut sitä ajatella, joka kerta olen
karkoittanut sen ajatuksen.

_Falk_: Karkoittanut, -- ja minkätähden?

_Irma_: Siksi että -- siksi että -- oh, tiedättekö, minunlaiselleni
naiselle ei löydy rakkauden onnea.

_Falk_: Nyt te ette tunne itseänne, Irma! Teillekö ei olisi rakkautta!
Minähän kuulen, kuinka nuoruus teissä kuohuu, minä näen sen kuultavan
kuumana virtana hienoissa suonissa. Päästäkää se oikeuksiinsa, Irma, ja
se on saava kukat nousemaan ympärillenne! Lähtekäämme yhdessä avaraan
mailmaan kuuntelemaan elämän laajaa laulua ja suuria säveliä!

_Irma_: Oh, -- jos te tietäisitte! Minä en voi -- en voi... Minun
täytyy olla kokonaan jotain, minä en voi ryöstää mitään taiteeltani.
-- Kuulkaa, muistatteko te satua merenkuninkaan tyttärestä, joka meni
kalastajalle vaimoksi, mutta ei koskaan voinut unohtaa entisyyttään. Se
houkutteli, kutsui ja kiehtoi ja veti hänet lopulta takaisin syvyyteen.
-- Samalla lailla kävisi minunkin. Niistä on jo tullut minulle
elinehto, kättentaputuksista, hyvähuudoista ja kukkien tulvasta. Minä
tarvitsen niitä elääkseni.

_Falk_: Ja siinäkö kaikki, mitä vaaditte elämältä?

_Irma_: (on vaiti).

_Falk_: Te ette vastaa? Tiedättekö te mitään oikeasta elämästä,
suuresta rikkaasta elämästä, joka on lämmin ja monivaihteinen ja
samalla ehjä kuin sointuva accordi? Ja siitä rakkaudesta, joka on yli
joukkojen ihailun? Nuo ihmiset, jotka teille käsiä taputtavat, he ovat
unohtaneet teidät, kun laulunne viimeinen sävel on vaiennut; kukin
heistä menee omiin puuhiinsa ja omaan elämäänsä. Te olette heille
ainoastaan huvituksen, nautinnon välikappale. Mutta jos te voisitte
aavistaa, mitä te olette minulle!

_Irma_: Teidän olisi pitänyt tulla ennen, -- miksi ette tullutkin!
Tiedättekö, Väinö Falk, on hetkiä, jolloin minä tahtoisin antaa pois
koko suuren taiteeni, ollakseni nainen ja ihminen ennen kaikkea.

_Falk_: Elkää antako pois mitään, vaan yhdistäkää! Teillä on kyllin
rikas sielu, te voitte olla sekä taiteilija että nainen yhtaikaa.

_Irma_: Oh, nyt te ette tunne minua. Sitäpä minä juuri en voi. Ja jos
voisinkin, niin tulisi kuitenkin kerran hetki, jolloin te ette tyytyisi
puoleen, vaan vaatisitte kaikki: -- Ei, elkää sanoko mitään, -- minulle
ei löydy muuta kuin joko -- tahi. Minulla on sielussani kaksi eri
mailmaa ja jompikumpi on minun valittava.

_Falk_: Äitinne valitsi rakkauden ja tuli onnelliseksi.

_Irma_: Niin, äiti! Ja kuitenkin hän sanoi, ettei soisi minulle omaa
kohtaloansa.

_Falk_: Te ette rakasta minua, Irma, -- siinä kaikki.

_Irma_: Enkö rakasta, -- niinkö sanotte! Jos te tietäisitte... Minulla
on hetkiä, jolloin koko loistava tulevaisuuteni tuntuu köyhältä ja
värittömältä. Hetkiä, jolloin tahtoisin heittäytyä itkemään, itkeä
itseni helläksi ja hyväksi, tuntea itseni niin pieneksi... Ja sitten
kuulla jonkun lohduttavan, kuiskaavan rakkauden sanoja ja hyväilevän.
(Äkkiä): Oh, te, -- miksette te silloin raivannutkin itsellenne tietä
konserttilavalle! Te, joka olette suuri ja voimakas!

_Falk_ (nousee seisaalleen): Irma! Nyt tunnen teidät! Tätähän minä aina
olen aavistanut kaiken loistavan kuoren alla. Jotain niin lämmintä ja
tulvehtivaa... Irma, tulkaa -- tulkaa onneen ja elämään!

_Palvelustyttö_ (raoittaa ovea): Tässä olisi neidille sähkösanoma,
tuotiin juuri.

_Irma_ (hypähtää ylös, tarttuu sähkösanomaan, repii sen kiireesti
auki): Sähkösanoma! Berlinistä, oopperan tirehtööriltä! (Lukee):
Sitoumus kahdeksi vuodeksi -- 25 tuhatta markkaa vuodessa -- tervetuloa
oopperamme primadonnaksi --! Oi hyvänen aika, nytkö, nytkö --
vihdoinkin! (Seisoo sähkösanoma käsissä, hymyillen, silmät loistavina).

(Hetken äänettömyys).

_Falk_ (on koko ajan tarkastellut Irmaa, astuu pari askelta
lähemmäksi): Irma neiti, minä alan uskoa satua merenkuninkaan
tyttärestä. Minä en sittenkään teitä tuntenut. Jääkää hyvästi!

_Irma_ (kuin unesta heräten): Elkää menkö vielä! (Rientää hänen
luokseen). Elkää menkö, -- tai menkää, voi, menkää! Teille täytyy
olla onnea varattuna... Hakekaa itsellenne joku, joka teitä rakastaa,
-- niitä te kyllä olette löytävä. Joku noista pienistä, suloisista
olennoista, jotka ovat kokonaan jotain, -- voivat rakastaa koko
sielullaan, ymmärrättekö. Joitten ei tarvitse valita taiteensa ja
rakkautensa välillä, ei jakaa itseään. (Melkein itkien) Menkää, minä
pelkään teitä tänä iltana, sillä -- minä rakastan teitä!

_Falk_ (puristaa hänen käsiään ja katsoo suoraan silmiin): Irma, te
kerroitte äsken minulle sadun. Minäkin voisin kertoa vanhan jutun
nuoresta miehestä, joka kerran näki metsänhaltian eikä sitten enään
löytänyt rauhaa eikä rakkautta. -- Ymmärrättekö, Irma, te olette ollut
minulle sellainen metsänneiti, -- olette joskus, elämäni parhaimpina
hetkinä, katsonut syvälle sydämeeni. Miksi minun se katse pitäisi
unohtaa! Se, joka hetkenkään on luullut omistaneensa teidän rakkautenne
-- hänelle ei muita naisia ole olemassa. -- Ja nyt -- jääkää hyvästi!
(Menee, -- seisahtuu ovelle ja katsoo taakseen, sulkee sen jälkeensä).

_Irma_ (vaipuu tuolille, pää käsiin painettuna, istuu liikkumatonna,
sähkösanoma putoo lattialle).

_Äiti_ (tulee sisään): Irma, -- mutta, Irma, rakas lapsi, mikä sinun
on? Itketkö sinä, -- ja nyt juuri, kun sinun kohta täytyy esiintyä.
Koita toki rauhoittua! (Huomaa sähkösanoman.) Mikä paperi tässä on
lattialla? Sähkösanoma! Ja Berlinistä! (Lukee) Irma, rakas lapsi!
(Syleilee häntä.) Tiedätkö, mikä sinua odottaa, -- olet kai lukenut?
Tulevaisuus on edessäsi, suuri ja loistava ura, kukkia myöten olet sinä
kulkeva! Irma, katsohan toki, mailma on auki sinulle, se ottaa avosylin
sinut vastaan, sinä olet valloittava sen!

_Irma_ (katsoo ylöspäin, heittäytyy äkkiä polvilleen ja painaa päätään
äitinsä syliin): Äiti, äiti, jos sinä tietäisit, minkä mailman minä
olen kadottanut!



LOMALLA


Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli
ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat
yksitoikkoisia ja ikäviä, -- mutta päästäkseen katsomasta muihin
matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä
tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, -- istuessaan siinä
selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin
ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine
rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea
värivivahdus, -- aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.

Hän istui ja ajatteli, -- tuumien itsekseen, ettei mikään ollut niin
omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo
koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien
tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin
panoraamassa, -- sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja?
-- kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko
tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa,
jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva
piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan
pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen.
Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on
luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet
katkaisseensa.

Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, -- hänelle ne ainakin
olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua
ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona
iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja
haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, -- hän oli silloin
istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita
ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut,
vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä
konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa,
ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, -- vuodesta vuoteen,
-- aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän
nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa
matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin
jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.

Hän ei sitä ihmetellyt. Hänestä itsestäänkin oli viime aikoina
tuntunut, kuin olisi hän ollut muuttumaisillaan koneeksi, jäykistynyt
tunteettomaksi, ajatuksettomaksi olennoksi. Numerot, jotka muodostivat
hänen koko toimi-alansa, alkoivat tunkea hänen päähänsäkin ja järjestää
siellä kaikki oman mielensä mukaan, säännölliseksi, kaavamaiseksi,
työntäen pois kaiken, mikä oli vähänkään elinvoimaista tai tunteen
tapaista. Oli kuin hänessä vuosi vuodelta olisi jotain kuollut ja
kivettynyt, kuin olisi hän ollut puu, josta aina yksi oksa kerrallaan
kuivettui. Toisinaan taas tuntui, kuin olisi hänessä sittenkin vielä
löytynyt elämää, -- kevät, joka väreili ilmassa, sai hänessä yhä
jotain liikkeelle, pani kuin kuohumaan ja poreilemaan jotain, -- hän
taisi nauttia jokaisesta lämmittävästä päivänsäteestä ja ensimäisistä
vaaleista vuokoista. Mutta se oli kaikki niin syvällä ja pakeni vuosi
vuodelta yhä syvemmäs. Ei ollut aurinkoa, joka olisi sulattanut kovan
kuoren, ei mitään hänen yksitoikkoisessa elämässään, joka olisi
auttanut kehittymään hänessä sitä, minkä elämä ja ankara työ varhain
oli surmannut.

Yksi halu ja toive hänelle kuitenkin aina oli jäänyt: päästä
matkustamaan. Se oli hänellä ollut jo ihan nuorena, silloin kun
se oli sula mahdottomuus toteuttaa. Mutta silloin ei ollut vielä
mielikuvituksen siivet katkaistu, ja hän oli päästänyt sen vapaasti
lentämään, ilman ohjaksia. Joka kevät oli hän ajatuksissaan tehnyt
pitkiä matkasuunnitelmia, epämääräisiä ja etäisiä, -- noita, joita
melkein jokainen joskus muistaa suunnitelleensa, -- hän oli samonnut
halki koko avaran mailman, kyntänyt valtameren laineita ja ratsastanut
karavaanissa poikki helteisen Saharan. Sitten sattui hän kerran
kuulemaan Mendelssohnin sävellyksen "Hebriidit", ja siitä asti oli
Fingalin salaperäinen luola alati hänen ajatustensa esineenä. Itsekään
tietämättä miksi, hän yhä kuvaili mielessään sitä ikuista puolihämärää,
joka siellä vallitsi ja laineitten kummallista, sointuista kohinaa
murtuessaan basalttikallioihin...

Lopulta hän kuitenkin kyllästyi siihenkin ajatukseen, ja
kahdeksantoistavuotiaan mielikuvitus, jota ei mikään pidättänyt, lähti
löytöretkille. Mitä maista, jotka kaikki olivat nähneet, -- eikö
hän tuntenut valokuvista ja kertomuksista jo Schweizin ja Italian
ikäviin asti? -- uusia seutuja hänen piti etsiä, nähdä jotain, mitä ei
kenenkään silmä ennen häntä ollut nähnyt eikä aavistanut...

Aikojen kuluessa olivat hänen matkatuumansa suuresti supistuneet,
mutta itse halu oli jäljellä. Hän piti kiinni siitä ajatuksesta kuin
ainoasta, mitä hänelle oli jäänyt kaikesta siitä, joka kerran oli
kuohunut ja kukkinut hänessä, hän helli ja vaali sitä kuin äiti ainoata
lastaan. Se oli ainoa, joka sai hänet vireille vielä, ja hän tunsi
vaistomaisesti, että jos häneltä sekin mahdollisuus katoaisi, olisi hän
samalla vajonnut jokapäiväisyyden tyhjyyteen, kadottanut viimeisenkin
vivahduksen yksilöisyyttään, muuttunut numeroita kirjoittavaksi
koneeksi, yhdeksi monesta.

Joka vuosi oli hän niukasta palkastaan tehnyt pieniä säästöjä, iloinnut
niitten kasvamisesta ja mielemmin uhrannut monta mukavuutta ja huvia
kuin koskenut niihin. Hän tahtoi ennemmin odottaa vuoden tai pari
enemmän, kuin lähteä liian vähillä varoilla. Tiesi milloin hän sitten
taas voisi semmoista matkaa tehdä, sentähden piti siitä tulla jotain
ehjää ja kokonaista, muisto, joka valaisisi hänen lopun elämäänsä.
Ja kun summa vihdoin oli täysi, ja hän oli sen nostanut pankista ja
vaihtanut ulkomaanrahaan, -- hänet valtasi utelias ja samalla kuin arka
tunne katsellessaan noita seteleitä, hän ensin tuskin tohti niihin
koskea. Sitten järjesteli hän niitä pakkoihin, katseli joka puolelta,
käänteli ja koitteli, -- leikki kuin lapsi... Ja kun hän ne kokosi
käteensä, -- hänestä tuntui, kuin olisi hän pidellyt siinä onneaan.
Jotain kauan sitten elettyä ja tunnettua ikäänkuin vilahti hänen
sielunsa ohitse, koskettaen sitä kevyenä ja lämpöisenä. --

Hän oli kokonaan vaipunut ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja havahtui
niistä vasta junan pysähtyessä Parisin asemalle. Saatuaan tavaransa
kokoon, istuuntui hän ajurin vaunuihin; ne olivat suljetut eikä hän
ikkunasta voinut nähdä muuta kuin katulyhtyjen tuikahtelevat tulet
ja puotien kirkkaasti valaistut ikkunat. Mutta suurkaupungin melu se
huumasi häntä. Hän kyyristyi vaunujen nurkkaan ja kuunteli, hänen
ensimäinen tunteensa kaupunkien kaupungissa oli melkein pettymystä,
avuttomuuden, yksinäisyyden, turvattomuuden tunne. Mutta hän karkoitti
sen vakuuttaen itselleen, että seuraavana päivänä oli kaikki oleva
toisin. Ja saavuttuaan asuinpaikkaansa, hän paneutui heti maata,
nukkuen raskasta, syvää unta, ilman unelmia ja ajatuksia.

Hän heräsi siihen, että aurinko paistoi varjostimen lomasta huoneesen,
pitkänä, kultaisena virtana, jossa tomuhiukkaset leijailivat ylös,
alas. Hän ei heti muistanut, missä oli; -- hänellä oli epämääräinen,
himmeä tunnelma siitä, että oli sunnuntai-aamu kotona ja hän saisi
rauhassa maata, tarvitsematta mennä konttoriin. Hän kiersi käsivartensa
pään alle ja aikoi juuri nukahtaa uudelleen, kun kuuli askeleita ja
oven pauketta käytävästä, jonkun kysyvän kelloa vieraalla kielellä
ja toisen siihen vastaavan. Hän kohosi puolinojalleen ja hieroi unen
silmistään, -- muisti yhtäkkiä, missä oli.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti ulos, asemakartta kädessään. Kirkas
valo, joka heijastui kivimuurien valkoisista riveistä, häikäisi
silmiä, ja keväinen, aamuviileä ilma, joka toi tuoksuja mukanaan
läheisestä Luxembourgin puistosta, se kuin huumasi, -- hänen täytyi
seisahtua ja vetää syvään henkeä. Sitten alkoi hän kulkea eteenpäin
pitkin vaaleanvihreitä boulevardeja, hitaasti, ympärilleen katsellen.
Häntä oudostutti ja huvitti kaikki, ihmisten paljous, myymälät
loistotavaroineen, sanomalehtimyyjät, jotka kantoivat moniväristä
taulua päänsä yläpuolella ja kimeällä, laulavalla äänellä huusivat:
"La Patri-e, -- La Patri-e!" Häntä ihmetytti, että niin monella
vastaantulijalla oli vihko puksipuun oksia kädessään; sitten muisti
hän, että oli palmusunnuntai, ja hänelle johtui mieleen hämäriä
muistoja koulu-aikaisista huviretkistä ja harmaista, pehmeistä
pajukissakimpuista. Hänen täytyi pysähdyttää pieni poika ja ostaa
häneltä parilla sou'lla itselleen samanlainen tuoreen vihreä vihko, --
poika hymyili hänelle, -- luultavasti hänen vieraan ääntämistapansa
tähden, -- ja hän hymyili takaisin, tietämättä itsekään miksi. Sitä oli
ilmassa, hymyä ja aurinkoa.

Hän kulki yhä eteenpäin, ilman mitään varsinaista päämäärää, uteliaana,
tiedonhaluisena, nauttien kaikesta, katsellen kaikkea. Hän tunsi
kummallisen vapautumisen tunteen, ikäänkuin olisi istunut kauvan
pimeässä huoneessa ja sitten yhtäkkiä päästetty valoon ja valkeuteen,
tahi kuin olisi hän kauan kulkenut helteisellä maantiellä ja sitten
saanut hetkeksi heittäytyä vilpoiseen, kirkkaasen veteen.

Hän oli sivuuttanut Seinen kaarisillat ja saapunut Place de la
Concordelle. Puistikossa oli penkkejä, ja hän istuuntui yhdelle,
nojautuen sen selkälautaa vasten.

Hän istui ja katseli. Edessä hiekkakentällä heitteli joukko koulupoikia
palloa, he olivat paitahihasillaan, kartut kädessä, -- nopeita
liikkeissään, koko sielullaan leikissä kiinni. Etelän vilkkaita,
tulisia lapsia.

Hän katsoi eteenpäin ja näki Parisin avautuvan edessään, äärettömine
perspektiiveineen, -- hienona, loistavana, suloa täynnä kuin salongien
kaunotar, jonka piirteissä ei löydä ainoatakaan epäsäännöllisyyttä.
Hän näki Napoleonin voitonkaaren kaukana kaareutuvan, peittyneenä kuin
hienoon violettiharsoon, keveään sumuun, joka ei kirkkaimmallakaan
ilmalla jätä Seinen kaupunkia, joka tasoittaa rajapiirteet ja
pehmentää muodot, antaen kaikelle satumaisen, haaveellisen leiman. Ja
vierellä solisi suihkulähde, jota häikäisevän valkeat marmoripatsaat
reunustivat; sen vesi kimalteli ja leikki taittuvissa auringonsäteissä!

Hän istui ja uneksi. Hänestä tuntui, kuin olisi joku hiljaa koskettanut
jotain kauan vaiennutta kieltä hänen sielussaan, ja kuin se olisi
alkanut soida, -- soida kuin kaukainen, etäinen kaiku siitä keväisestä,
valtavasta laulusta, joka kerran oli soinut hänen sydämessään.

Hän hymyili pientä alakuloista hymyä. Se on sentään kumma kapine, -- se
sydän, -- aina valmis kukkimaan uudelleen, kuten Jerikon ruusu, aavikon
kasvi, joka vuosikaudet voi kestää kuivuutta ja sitten taas sateen
tultua tuoksuu ja viheriöi.

Hän nousi, katsoi vielä kerran ympärilleen ja lähti kotiinpäin,
tehtyään pitkän kierroksen rantoja myöten. Hän oli kuin huumauksissa,
-- Parisi oli valloittanut hänet yhdellä näkemällä.

Se elämä, joka hänelle nyt alkoi, -- niin peräti erinlainen kuin hänen
entinen, tavallinen olonsa, -- se tempasi hänet mukaansa kokonaan.
Hänelle, -- työorjalle -- oli jo outoa ja uutta tämä täydellinen vapaus
ja riippumattomuus, se, että itse saisi päättää ja määrätä jokaisesta
hetkestä, sai olla ja mennä, miten tahtoi. Hän oli kotona tottunut
kääntelemään joka penniä, säästämään missä suinkin voi ja kieltämään
itseltään monta elämän pienistä nautinnoista, -- niistä, joita tuskin
huomaa, kun ne löytyvät, mutta joitten puute heti tuntuu, -- jotka
tekevät elämän yksitoikkoisuuden siedettäväksi, ovat kuin maustimet
arkiruo'assa. Nyt sitävastoin oli hänellä ensi kerran eläissään kyllin
rahaa eikä hän aikonut säästää. Hän oli ollut kauan janoissaan, nyt
tahtoi hän juoda pohjaan asti.

Hän, joka kotikaupungissaan tuskin sateellakaan käytti raitiotietä,
vaan ennemmin käveli pitkän matkan konttoriinsa saakka viittätoista
penniä säästääkseen, hänellä oli nyt jokapäiväisenä huvina vuokrata
tunniksi tai pariksi sametilla sisustetut vaunut uljaine parihevosineen
ja ajella pitkin katuja, joitten tasaisella puupeitteellä pyörät
luistavat kevyesti kuin lattialla. Hän, joka kotona oli tottunut
syömään suurukseksi pari kuivaa voileipää, jotka paperissa vei
mukanaan, hän iloitsi kuin lapsi hienoista aamiaispäivällisistä monine
ruokalajineen, ostereineen, banaaneineen, -- kaikesta siitä, mitä alati
kekseliäs Parisi voi tarjota. Hän tunsi omituista huvia antaessaan
juomarahoja, hän nautti vastaanottajien kiitollisista katseista ja
siitä tunteesta, että kerrankin sai antaa eikä aina ottaa vastaan.

Kevät, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä, kevät joka lämpimänä
tuulena kulki yli vihertävien ketojen, ja tuoksui kastanjien vaaleissa
kukkatertuissa, -- se valtasi hänet, -- voimakkaasti ja välittömästi
kuten ennen muinoin. Hän muisti eläneensä ajan, jolloin hän ikäänkuin
tunsi joka värähdyksen luonnossa myös itsessään, jolloin jokaisen
kukan ja lehdykän keralla, jonka kevät kohotti, myös aukesi, nousi
kukalle jotain hänen sielussaan. Hän tunsi jotain samankaltaista nyt,
-- ei niin selvänä ja itsetietoisena kenties, -- mutta kuitenkin...
Se oli vanha, tuttu tunne, joka hiipi hänen sydämeensä avatessaan
ikkunan ja nähdessään talon takaisessa puutarhassa syreenin kukkivan ja
viiniköynnöksen kiertelevän pitkin korkeaa, päivänpaahteista muuria...
Ja kun iltasin hämärän tullen, joku viereisessä talossa soitti viulua,
ja sen ääni valittavana, hienona, hivelevänä tunkeutui hänen luokseen,
-- hän taisi tuntea samaa unelmoivaa, epämääräistä kaipausta kuin
aikoja sitten...

Hänellä oli luonteessaan, -- kuin pohjasävelenä, -- niin paljon hienoa,
runollista, kaikelle kauneudelle herkkää, joka ei koskaan ollut saanut
kehittyä ja muodostua. Hän oli kyllä aina tuntenut sen olemassa-olon,
mutta kun hän ei milloinkaan löytänyt sille mitään ilmaisumuotoa,
oli hän sen sulkenut sielunsa syvimpään, kätköön vierailta silmiltä.
Hänellä ei ollut mitään talentteja eikä lahjoja, joissa hän sen olisi
voinut esille tuoda, ja jos niitä olisi ollutkin, ei hänellä kuitenkaan
olisi ollut varaa eikä aikaa niitä edistää.

Täällä sen sijaan kaikki se kehittyi yhtäkkiä ja kuin itsestään.
Häneltä putosi peite silmiltä, hän sai ne äkkiä auki sille suurelle
kauneusmailmalle, joka häntä ympäröi. Hän taisi tuntikaudet kulkea
Louvren museoissa, vaeltaen salista toiseen kuin läpi moniosastoisen
temppelin, -- hänen olisi tehnyt mieli panna kätensä ristiin, seisoa
ja ihailla keskellä tätä taiteen pyhäkköä. Hänestä tuntui, kuin ei
hän olisi koskaan käsittänyt eikä tuntenut itseänsä ennenkuin nyt. Ja
kuin hän nyt ensi kerran eläissään olisi ollut omalla alallaan, siinä
ilmapiirissä, johon hän oikeastaan oli luotu ja asetettu.

Kun se ajatus kerran oli syntynyt hänessä, ei se myöskään enään
jättänyt eikä poistunut, se seurasi häntä alati, kasvoi ja selveni.
Kun hän ajeli Boulogne-metsässä hienoston kävelyaikana ja näki
suurkaupungin ylimysnaiset loistavissa, värikkäissä puvuissaan,
sulavina, kevytkäyntisinä, -- hänestä tuntui, kuin olisi hän oikeastaan
syntynyt yhdeksi niistä. Kuin olisi hänen oikea paikkansa ollut
salongeissa, joitten permantoja turkkilaiset matot peittävät ja pöytiä
sèvreläiset vaasit koristavat, -- siellä olisi hän kulkenut kepeänä
kahisevassa silkkipuvussaan, jaellut hymyjä ja vastaanottanut ihailua.
Kaikki se, mikä oli kaunista hänen sielussaan, se olisi vapaasti saanut
kehittyä, hän olisi luonut ympärilleen oman kauneusmailman, hienon
ansari-ilmaston, jossa olisivat viihtyneet harvinaiset kasvit.

Kaikki hänen aikaisimman nuoruutensa monet halut, toiveet ja pilviä
pitävät mielikuvat, ne uudistuivat, ne heräsivät, mutta vaativampina ja
selvempinä. Ja niitten rinnalla kehittyi toinen tunne. Keskellä huveja
ja iloja, keskellä tyytyväisintä tunnelmaa, taisi hän äkkiä tuntea
kuin tyhjyyttä, kuin pistoksen sielussaan. Hän, joka ennen oli elänyt
elämäänsä päivästä päivään, täynnä resignatsioonia ja alistumista,
hänessä alkoi hitaasti kasvaa jotain katkeruuden tapaista. Katkeruutta
elämää kohtaan, joka oli pannut kehittymisen siemenen hänen sydämeensä,
mutta riistänyt siltä kasvamisen mahdollisuuden, joka oli synnyttänyt
hänessä sammumattoman tulen, mutta tukahuttanut sen polttavaksi
kipinäksi tuhan alle. Joka oli tehnyt hänestä köyhän konttoristin,
mutta antanut hänelle taiteilijasielun kaikkine eri vivahduksineen.
Ja hänellä oli hämärä tunne siitä, että hänen elämässään oli jotain
hukkaan mennyttä ja pirstaleista ja ettei hänestä koskaan ollut tullut
sitä, miksi hänellä kuitenkin oli edellytykset.

Toisena hetkenä hän sen kuitenkin karkoitti jonkinmoisella
mielenkeveydellä, joka oli hänelle synnynnäistä. Miksi katkeroittaa
moisilla ajatuksilla tätäkin lyhyttä kevätaikaa? Nythän hänellä oli
tilaisuutta, hänen täytyi ja hän tahtoi sitä käyttää, korvata, mitä
vuosikaudet olivat laiminlyöneet. Hän tahtoi pidentää oloaan niin
kauvas kuin mahdollista, pitää kiinni jokaisesta päivästä ja hetkestä.
Hänen täytyi koota kuin pää-oma, elinvoimaa, nuorteutta, kevättä, --
jonka korot sitten riittäisivät käyttää pitkäksi aikaa.

Hän oli ollut viikon päivät Parisissa, oli taas sunnuntai, ja hän oli
päättänyt lähteä huviretkelle Saint-Cloud'iin, ulkopuolelle kaupunkia.

Pieni matala höyryvenhe, joka halkoi Seinen mustanharmaita aaltoja,
oli täpösen täynnä väkeä, luultavasti enimmäkseen pyhäpukuista
työläiskansaa, ompelijattaria, puotilaisia, kenties konttoristeja,
-- hän hymähti itsekseen, -- jotka olivat päättäneet täysin määrin
nauttia ainoasta vapaapäivästään ja keväästä. Nuoria tyttöjä, kalpeita,
hieno-ihoisia suur-kaupungin lapsia, sirovartaloisia ja tummatukkaisia,
-- vaikea olisi heti ollut määritellä, mihin säätyluokkaan he
kuuluivat. Vaatteet sulivat vyötärön ympäri yhtä pehmeästi kuin kenen
hienon neidin tahansa, -- ne olivat vaan huonompaa kangasta ja kenties
ommeltu myöhäisinä iltahetkinä muun työn päätyttyä. Heillä näytti
olevan hauska sydämen pohjasta, seisoivat kumartuneena laiteen yli,
tekivät pieniä huomautuksia kaikesta, huudahtivat ääneen ja sitten
nauroivat...

Hän katseli katselemistaan koko tätä joukkoa, -- tuntien omituista
myötätuntoisuutta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut sukua sen
kanssa, samaa heimoa hänkin. Hän oli myöskin tullut iloitsemaan
pyhäpäivästään, kuten hekin, -- jos se olikin kuusiviikkoinen, se ei
muuttanut paljoa asiaa... Ja kuten hekin, oli hänkin jonakuna päivänä
heräävä taas työhön, yksitoikkoiseen, koneelliseen.

Laiva pujahteli toisen kaarisillan alitse toisen jälestä, ja
Saint-Cloud'n metsäiset kukkulat alkoivat tulla näkyviin. Hän
nousi mennäkseen keulaan paremmin nähdäkseen, kun hänen katseensa
sattuivat matkustajaan, joka istui yksinään sohvan nurkkauksessa. Se
oli keski-ikäinen mies, kasvot kalpeat ja laihat, silmät syvällä ja
niitten ilmeessä jotain väsynyttä ja sairaalloista. Hänellä oli yllään
päällystakki, joka leudosta ilmasta huolimatta oli napitettu kaulaan
saakka. Hän ei näkynyt katselevan muita eikä puhelevan kenenkään
kanssa, tuijotti vaan rantamaisemia, jotka laivan kulkiessa liukuivat
ohi.

Miehen kasvojen tavaton sairaalloisuus herätti hänessä ohimenevän
säälin tunteen, mutta tuskin oli hän ehtinyt kääntää pois katseensa,
kun siihen sekaantui jotain muutakin. Kun hän vaan ei olisi nähnyt
noita kasvoja ennenkin, -- mutta missä? Niissä oli jotain niin tuttua,
-- samalla kuitenkin vierasta...

Hän tuli kuin levottomaksi, jännitti ajatustaan, koitti muistutella...
Hän kuin hapuili ajatusta, joka yhä pakeni ja väistyi... Sitten
katsahti hän vielä kerran taakseen, -- mies oli noussut ja seisoi
häneen katsellen, tarkasti, tutkivasti, kummastuneena...

Hän kääntyi poispäin melkein harmissaan, tuntien heikosti punastuvansa.
Samalla toi tuuli hänen jalkojensa juureen pienen kukkakimpun, joka
varmaankin oli pudonnut jonkun rinnasta. Hän otti sen ylös veteen
heittääkseen ja katsahti siihen sivumennen, -- puoleksi rikkipoljettuja
tummia kevätorvokkeja... Se, itsessään mitätön tapaus, se avasi kuin
sulun, -- hänelle tulvahti äkkiä mieleen joukko muistoja, -- hän ei
olisi voinut selittää, mistä ne tulivat eikä minkätähden, jos hän
tahtoi tai ei, täytyi hänen niitä ajatella... Itsekään tietämättä
miksi, muisti hän yhtäkkiä nuoruutensa aikuisen rakkaussuhteen, yhden
noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin
vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli
sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat
leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä,
-- sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan
täytetty. Mutta se oli ollut hänen ensimäinen suuri pettymyksensä, jota
sitten muilla aloilla oli seurannut monta muuta... Se oli ollut hänelle
kuin sisäänpääsötutkinto elämän moniluokkaiseen kouluun...

Laiva oli pysähtynyt Saint-Cloud'n laiturille. Hän odotti hiukan
taampana, antaakseen pahimman tungoksen mennä ohitse, kun kuuli jonkun
kysyvän laivan takaisin lähtö-aikaa kapteenilta. Puhujan ulkomaalainen
äänensointu veti hänen huomiotaan, hän kääntyi hiukan ja huomasi taas
seisovansa silmätysten äskeisen matkustajan kanssa. Tutunomaisuuden
tunne valtasi hänet vielä selvempänä kuin ensi kerralla, -- hän aikoi
juuri sanoa jotain, kun herra hiukan epäröiden vei käden hatulleen ja
kohotti sitä. Se käden liike, -- se selvitti hänelle kaikki, hän muisti
sen vanhastaan, -- kuinka hän ei ollutkaan heti tuntenut, hänhän se
oli, Leo Vidner, -- sama jota hän juuri oli ajatellut...

"No, mutta, sitä minä tuumin koko ajan, -- tuo on neiti Borg, vaikka
mikä olkoon! Ja te -- tunsitteko te minut heti?"

Vidner oli puristanut hänen kättään, he kulkivat yhdessä laituria
myöten ylöspäin, -- hän puhui iloisella, kevyellä äänellä, kasvojen
väsähtänyt ilme koko joukon vilkastuneempana.

"En heti!" hän hymyili, "te olette paljon muuttuneet viime näkemältä."

"Niin, sen minä kyllä uskon. Mutta sitä ei voi sanoa teistä, -- ei
tosiaan. Tietysti parisilaistunut kuitenkin", hän lisäsi kohteliaasti.
"Kuinka kauan te olette ollut täällä?"

"Vasta yhden viikon". Hänestä tuntui omituiselta, ettei sitä aikaa
vielä ollut pitemmältä, siihen oli jo mahtunut niin paljon.

"Viikon vain! Sitten minä voin lukea itseni täysi ranskalaiseksi
teidän suhteenne. Minä olen ollut Parisissa jo, -- odottakaapas, --
niin, huomenna tulee ummelleen neljä kuukautta. Pitää ruveta tuumimaan
poislähtöä jo".

"Te olette stipendimatkalla?"

"Niin, minä sain tämän vuotuisen säveltäjä-apurahan. -- Ja te", -- hän
katsahti sivulta vierustoveriinsa, -- huvittelemassa, vai kuinka?

"Niin, -- uskotteko, että siinäkin voi olla työtä tarpeeksi!"

"No, tietysti". Vidner heilutti kävelykeppiään. "Sepä todella vahinko,
että minun jo luultavasti huomenna pitää lähteä pois, muuten olisin
tarjoutunut teidän oppaaksenne. Minä täällä jo vähin tunnen kaikki
paikat, -- olen kai jo kolmatta kertaa Seinen rannoilla. Vaan kuulkaa",
hän pysähtyi äkkiä, "te olette tietysti nyt matkalla puistoon, vai
kuinka? Ette suinkaan paheksu, jos minä teen seuraa?"

"Minä rakastan sitä puistoa", Vidner jatkoi vastausta odottamatta, --
"näin keväällä varsinkin, kaikkine eri värivivahduksineen. Ja niin
hiljaista kuin siellä on, -- äänetöntä ja yksinäistä".

He kääntyivät kadulle, joka vei puiston portille. Hän käveli hitaasti,
oli nostanut harson silmiltään, lämmin tuuli hiveli kasvoja, -- hänen
olisi ollut hyvin vaikea sanoa, mitä hänen mielessään oikeastaan
liikkui. Hän ei ollut nähnyt Vidneriä siitä kesästä asti, jonka he
olivat viettäneet yhdessä, mutta kuullut puhuttavan kyllä, -- useinkin.
Vidner oli säveltäjä, jonka nimeä alati mainittiin, häntä pidettiin
lupaavana, originellina, itsenäisenä. Viime aikoina oli tosin alkanut
kuulua ääniä, jotka väittivät, ettei hän ollut edistynyt niin suuressa
määrin kuin toivottiin, että hänen kehityksensä oli jäänyt kesken...
Ja sitten oli hän kuullut kerrottavan hänen tulleen kivulloiseksi, --
jokin vika keuhkoissa hänen muistaakseen... Hän oli seurannut kaikkea
sitä omituisella mielenkiinnolla, -- ensi vuosina oli se häneen aina
koskenut kipeästi, koskettanut arkaa kohtaa, joka ei oikein ottanut
parantuakseen, -- mutta aikojen kuluessa oli se vähitellen arpeutunut,
hän oli tottunut muistamaan kaikkea tyynesti ja resignatsioonilla,
katsomaan välttämättömyydeksi ja luonnolliseksi kehitykseksi sitä, mikä
hänestä kerran oli tuntunut äärettömältä vääryydeltä ja kovuudelta.

Hän kuunteli hajamielisenä Vidneriä, joka jutteli vilkkaasti ja
huolettomalla tavallaan. Hän tunsi niin hyvin tuon äänen kaikkine
värähdyksineen, lyhyen matalan naurahduksen ja omituisen tavan vetää
henkeä keskellä lausetta, -- se oli kaikki jäänyt hänelle mieleen
menneiltä ajoilta. Mutta hänestä ei tuntunut lainkaan kummalta eikä
sattumuksen oikulta kuulla sitä nyt taas, niin pitkä aika kuin
siitä oli vierinytkin, -- päinvastoin, se ikäänkuin liittyi siihen
tunnelmaan, joka koko ajan oli vallinnut häntä Parisissa, -- se
kosketti samoja kieliä, kuten kaikki muutkin, mikä hänessä kuin
kertauksena entisyydestä oli herännyt.

He olivat saapuneet puistoon, jonka varjoisat käytävät houkuttelevina
ja vilpoisina pujahtelivat sinne tänne, kuin piilosta leikkien.
Satavuotisten lehmusten ja plataanien tuuheat lehvät sulivat yhteen
holvikatoksi pään ylle ja putosivat pehmeinä, vihreinä verhoina
sivuilla, kuin alas lasketut uutimet. Lämpöisen kosteassa, tyynessä
ilmassa niitten alla oli jotain raukaisevaa ja unettavaa.

He olivat tulleet suihkulähteen luo ja istahtaneet sen viereiselle
ruohosohvalle. Vesi ei ollut käynnissä, vaan kuin sekin uneksi,
liikkumatonna, vihreänä, liejuisena, -- suurilehtinen muratti kierteli
tummana ja kiiltävänä mustunutta marmori-allasta.

Äänettömyys, joka vallitsi luonnossa, oli hetkeksi tarttunut heihinkin,
sitten keskeytti nainen vaiti-olon.

"Oletteko tehnyt paljon sävellystyötä Parisissa?" hän kysyi.

Se oli hyvin tavallinen ja luonnollinen kysymys, -- hän sen melkein
enemmän teki kohteliaisuudesta ja ylimalkain jotain sanoakseen.
Vidnerin suupielet värähtivät hermostuneesti, häneltä katosi
silmänräpäyksessä kevyt huolettomuuden hymy kasvoista, niihin ilmestyi
samassa kärsinyt, kulunut piirre.

"Teillä on hyvä oikeus tehdä se kysymys", -- hän hitaasti vastasi, --
"ettekä te muuten ole ensimäinen, joka sen tekee. Neljän kuukauden
työ-aika, -- voisihan sitä todella jo odottaa jotain. Ja sitä ne kai
odottavatkin siellä kotona!

"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään,
-- "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen
sovitin uudestaan pianolle, -- siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen
suora", hän hymähti.

"Inspiratsiooniko on puuttunut?" Hän kysyi sen taas vain jotain
sanoakseen.

Vidner teki väistävän liikkeen kädellään.

"Inspiratsiooni? No niin, -- kenties sekin, -- tahi toiselta puolen,
olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen
näettekös, ollut sairaana, -- siinä pääsyy on".

Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, -- säälin tunne
valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut,
_kuinka_ sairailta nuo kasvot näyttivät.

"Sairaana?" hän kertasi. "Oikeinko vuoteen omana?"

"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, -- vilustumista vai
mitä lie ollut".

Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan
vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.

"Se meni kyllä ohitse", hän jatkoi, "mutta jäi yskä jäljelle, joka ei
ota poistuakseen. Vaan mitä niistä, -- ikävistä asioista... Laulatteko
te paljon vielä?" hän yhtäkkiä kysyi, "... kuten ennen..." tuli vähän
epäröiden.

"Oh en, -- kyllä se on kokonaan jäänyt". Hän hymyili sitä vastatessaan,
mutta tunsi veren samalla kohoavan kasvoille. Ja hänelle nousi
omituinen, epämääräinen pelko siitä, että Vidner kenties koskettaisi
heidän entistä suhdettaan. Se ei saisi tapahtua, ei mistään hinnasta.
Sen suhteen muisto oli yksinomaan hänen omaisuuttaan, hän oli sen
pettymyksellään ja kyynelellään ostanut omakseen, siihen kajoominen
olisi ollut kuin pyhyyden loukkausta...

Vaan Vidner oli jo ehtinyt seurata omaa ajatusjuoksuaan.

"Todellako, -- sepä vahinko! Teillähän oli niin suuri ja kaunis ääni,
-- niin lämmin väreeltään, -- keski-äänet varsinkin, -- sitä olisi
vain tarvinnut hiukan kehittää." Hän hymähti. "Minä aina muistan,
kuinka te lauloitte Kjerulfin: 'Jeg sad og vented så mangen kveld',
-- muistatteko? Tai sitten tätä", -- hän hyräili, -- "kuinka ne sanat
olivatkaan..."

Hän kuunteli Vidnerin puhetta pieni katkeruuden vivahdus mielessä.
Hän ei ensin ollut ymmärtää... Mutta sitten vähitellen se selvisi,
-- hän sai kuin valoa monivuotiseen arvoitukseen, -- käsitti, kuinka
vähän koko se kesä, joka hänelle niin paljon oli merkinnyt, oli ollut
Vidnerille. Se oli haihtunut uusien vaikutusten tieltä, vaipunut
niinkuin mereen, joskus vain sukeltaen esiin kuin kaukainen saari.
Kun sitävastoin hän oli jäänyt sitä yhtä muistoa ja yhtä vaikutusta
paloittelemaan ja kertaamaan, -- kenties siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei hänen väritön ja yksitoikkoinen elämänsä ollut mitään muuta yhtä
voimakasta tuonut hänen tiellensä.

"Emmekö lähde hiukan edemmäksi?" Hän nousi keveästi värähtäen,
ikäänkuin olisi äkkiä tuntenut vilua.

He alkoivat kulkea pitkin polkua, joka hitaasti mutkia tehden, nousi
pengermälle.

"Ja huomennako te jo alotatte kotimatkan?" hän kysyi.

"Huomenna luultavasti, -- tahi ylihuomenna, jollen ennen ennätä
valmiiksi".

"Mutta tehän tulette kotiin juuri jäittenlähtö-aikaan, -- se ei
suinkaan voi olla edullista katarrillenne".

Vidnerin kasvoihin ilmaantui sama kiusaantunut piirre kuin äskenkin.

"Ei tietystikään, -- luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän
minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan
tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että
kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun... Turha
sekin käynti... kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin
entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin..."

"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin
peittelemätön puhetapa, -- siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.

"Oh, ei, -- en minä tarkoita asioita kotona, -- raha-asiat --
näettekös..."

Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, --
sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"

Vidner hymähti lyhyesti.

"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin
ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä,
-- tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, -- se lie jotenkin
yhdentekevä".

Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, -- itseään,
Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, -- tai
liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen
_ei_ liioitellut.

"Erehdykö, -- en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan,
-- lääkärien nimittäin, -- mitä he minusta ajattelevat, vaikka
eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät
vastaukset... Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni..."

He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa
muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja
päivänpaisteisena kierteli laaksossa.

"Ja jos se olisi ainoastaan fyysillistä", hän jatkoi. "Oletteko lukeneet
näitten parin viimeisen vuoden arvosteluja minun sävellyksistäni?
Sitäkin viimeistä kirjoittamastani orkesterisviitistä? Luulevatkohan ne
arvostelijat, etten minä ymmärrä heidän peiteltyjä lauseitaan... Kun ne
edes sanoisivat suoraan koko totuuden..."

Vidner kääntyi äkkiä, hänen kalpeille kasvoilleen oli kohonnut
kiihtynyt puna.

"Oletteko te -- voitteko te käsittää, mitä se on, kun elämä tuntuu
hukkaan menneeltä?"

Hän nyökäytti myöntäen päätään eikä vastannut. Miksei hän sitä olisi
käsittänyt, -- jos kukaan!

"Kun tuntee, ettei koskaan ole päässyt siihen, mihin on pyrkinyt,
-- ettei koskaan ole tullut siksi, miksi on aiottu... Kun huomaa
tuhlanneensa suuren pääomansa, repineensä alas ideaalit elämästään..."

Hän katsahti Vidneriin, arasti, pelokkaasti ja loi sitten taas silmänsä
alas. Tunteet aaltoilivat hänessä sekavina ja ristiriitaisina. Ja
yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin olisi häneltä mennyt pirstaleiksi jotain,
mikä tähän saakka oli säilynyt ehjänä ja kuin jokainen niistä olisi
häntä haavoittanut. Häntä oli aina -- enemmän kuitenkin tiedottomasti
-- lohduttanut se, että hänen oman onnensa ja rakkautensa häviö oli
ollut ikäänkuin uhri suurelle asialle, -- sille, että Vidner voisi
vapaasti kehittyä taiteilijaksi. Kun hän oli huomannut Vidnerin häneen
kyllästyneen, ei hän ollut tehnyt mitään häntä pidättääkseen, -- hän
oli antanut hänen mennä kuten oli tullutkin... Ja nyt täytyi hänen
nähdä hänet näin...

Hänelle muistui mieleen lyhyt kesä laulujuhlineen, huviretkineen...
se kulki kirjavana kuvasarjana hänen ohitseen... Vidner, -- nuorena,
ylimielisenä, vastustamatonna, -- varmana itsestään ja suuresta
tulevaisuudestaan...

Hänestä kuin yhtäkkiä unehtui vuosien katkeruus, jälelle jäi vaan yksi
ainoa tunne: hänen täytyi tehdä jotain, pelastaa jotain, pelastaa tuo
muisto itselleen...

Vidnerin kova, kuiva yskä herätti hänet ajatuksistaan.

"Ei, ei, -- noin te ette saa lähteä kotiin! Kuulkaa", jatkoi hän kuin
päähänpistosta, "eikö teillä ole tuttavia täällä Parisissa, jotka
voisivat auttaa teitä?"

Vidner mietti hetkisen.

"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia
ystäviä, -- vaan ei -- mahdotonta..."

Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin
tukahuttaa hänet, -- se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana,
ikäänkuin viitoittaen tien...

"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, --
"luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia
taidettanne kohtaan -- ja niitä kaikkia, joille -- se on ollut --
niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän
lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin,
-- tuuli voi olla kylmä... Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos
suostutte, niin voimme käyttää sitä".

Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti
hiukan huolta hänestä.

"Te olette todella -- hyvin ystävällinen, neiti Borg... Tehdään vaan,
kuten ehdotitte", hän jatkoi, -- "kai se on varovampaa".

He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat
Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.

Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan
kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä
Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, -- vilkasta mukaansa
tempaavaa tanssimusiikkia, -- tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä,
täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui
joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.

Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa,
kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi,
karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli...

Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän
pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi
avomielisyyden tarvetta.

"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten
kenties..." Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista... minä muistan
hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja
tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta
voimastaan... En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että
nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin
uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani... Oh, niin, ne olivat
aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa..."

"Te ette ole ollut terve, -- siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan
väsyneesti.

"Niin, niin, -- siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut
lukuun, -- enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei
ollut kaikki niinkuin pitäisi... Se sulki minun tieni pudoten kuin
kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä
olla..."

"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin
kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat...
ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun?
ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden
tekevää, kuolivatko vai elivätkö, -- ei ainakaan mailma olisi mennyt
hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia... Vaan nyt te pidätte
minua auttamattomana egoistina, eikö niin...?"

Hän mietti hetkisen.

"En tiedä... luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle
kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä,
pettymyksiä... Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon
enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli
todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä
niin paljon voimia.

Vidner jatkoi taas omia mietteitään.

"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin
mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän
uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin... Jos
nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se
olisi auttanutkin... Kuka tietää?... Se päivänpaiste siellä, joka
tulvailee ja läikkyy ja lämmittää... jos te käsittäisitte, kuinka minä
sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet
aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä..."

"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, -- parantaisi
kenties..." Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi
kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka
hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, --
aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, -- siitä ei ole
epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin... Vaan mitä siitä, sehän on
sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan
tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.

He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne
pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.

"Hyvästi nyt, neiti Borg", -- Vidner piteli hänen kättään omassaan.
"Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?... Niin minä kiitän
teitä tästä päivästä, -- te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella
minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen.
"Oikeastaan, -- itsekästähän niistä on puhua... Se on totta, -- minä
kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"

"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä,
omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut
parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan
hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.

Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen
ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet
melkein vapisemaan, -- kahlehti ja peloitti samalla...

Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan
ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja
ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne
näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat,
kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia
oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä... Hän katseli
sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, -- tätä palasta idylliä ja
luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja
loppumattomia huonerivejä, -- piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä...

Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin
päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti
sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, -- niitä oli kuusi
sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti
niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten
kokosi hän muut käteensä...

Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään...
Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi
huvitella, nähdä ja nauttia... Hän istuisi oopperassa ensi rivillä
hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen
oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, -- varmana ja
hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti... Hän antaisi
sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja
tuudittivat... Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä
puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja
kastanjien tuoksua...

Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, -- ikäänkuin nähden
kaiken sen edessään, mitä ajatteli... Ja sitten äkkiä muuttui kuva...
Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi
vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen
ja suunnattomine ihmisjoukkoineen... Ja sumusta sukelsi esiin sairaat
kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, -- piirteet, jotka tauti
oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään...

Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen,
leimahti liekiksi... Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, -- juuri
näillä, joita hän nyt piti kädessään, -- piti Vidnerin matkustaa
etelään!

Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja
uudistavana, -- missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, --
hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa... Hänen piti
vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi,
miksi Luoja oli hänet luonut... Ja juuri näillä rahoilla oli hän
lähtevä...

Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli
aikonut lähteä huomenna, -- mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian...
Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan.
Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän
tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:

    Herra säveltäjä Leo Vidner!

    "Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä
    tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman
    ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille
    terveyttä ja pikaista parantumista toivoo

                                             -- -- -- -- --"

Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki
sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, -- se oli tehty.

Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi
mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, -- mille? -- auringolle, joka
paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli
täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja
harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, -- ja hän hymyili
sillekin ajatukselle.

Rakastiko hän tuota miestä, -- yhä vielä? Kenties -- ja kenties ei,
-- jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois
itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. -- Vidner ei saisi
ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt...

Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen
postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan
boulevardin.

Seuraavana iltana hän lähti Parisista.

Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai
käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden
ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.

Hän luki sen hymyillen ja itkien.



HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN


27 päivä Heinäkuuta.

Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina
ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot
häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia,
niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua,
lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä,
raikasta naurua, -- ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana.
Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, -- kuin
jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua
vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, -- Lyyli-sisko
varmaankin, -- tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven.
Minä tahdon olla yksin.

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut
siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes
tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni,
minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä
ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä
odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden,
loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva.
Minä odotin.

Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä
silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta
tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä
kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä
tulvivan... Tai kenties erehdynkin, -- ehkä viekin se onnettomuuteen ja
pettymyksiin, -- enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, -- minulla on avain
kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä
viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan
varjojen kulkea ohitseni... Minun onneni peloittaa minua, minä värisen
ja vapisen.

Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen
sisällyksesi. _Hän_ ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä
aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä
aikoja, sitä, mikä on ollut.

Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä,
palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä
yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua;
ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen...

Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa
useamminkin, -- voihan olla. Muut kenties, -- minä en. Minulla on ollut
vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.

Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, -- hyvä,
levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan
luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä
kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät
itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja
heidän sielunsa puhdistuu...

Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman
rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki,
jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja
kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun
saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on
ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.

Hän rakasti minua, -- tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme
erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän
minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi,
kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän.
Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta
hän tuli aina takaisin.

Minun ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin ajatuksineni, ja minusta on
kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen
ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä
kaikkea, -- yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta
huomaamatta, -- hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli
olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä
rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, --
minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin
hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.

Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva
ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää,
jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti
antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin... Mutta juuri siksi
minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli
niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa
kantoi individualiteetin leimaa, -- omituisen, suuripiirteisen ja
kuitenkin niin epävakaisen luonteen.

Minäkin olin joskus, -- kuten kaikki tytöt, -- uneksinut ihannetta
itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi
olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava... Jonka luo minä
olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni -- niinekin, jotka muilta
kätkin, -- joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää,
-- puolestakin sanasta... Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua
luotaan... Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri
häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.

Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt,
millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua
alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä
mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä
ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin
tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, -- niinkuin ainoastaan
_hän_ osasi sanoa, -- ja kaikki oli unohdettu.

Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni,
iloisuuteni... koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten;
tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska
tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin,
minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun
ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni,
kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan.
Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä
hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat
kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu
mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, -- siinä oli minulle kyllin.

Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, -- hän itse minut
siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä.
Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana,
päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa
laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, -- hän tiesi sen. Hän tunsi
senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja
painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden
halu.

Hänenlaisensa ihmiset, -- levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta
ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi,
-- ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita
onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä,
kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän
täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, -- mutta vaatia
jotain takaisin, pyytää jotain, -- ah, ei.

Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä
kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin;
minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka
hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein
kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin,
pimeänä, uhkaavana, surullisena...

Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, -- kaikkien takaisin
vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen.
Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä
osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä
yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa
istui hän sinä iltana... Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu,
jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno,
suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.

Sillä sitten... Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein
huomaamatta, hiipien, nousten, -- taajeten kuin sumu, joka peittää
päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei
olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin... Minä en
voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, -- se ei
ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta
siitä se alkoi ja kehittyi.

Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä
ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa... Hänelle
ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen... hän muuttui
harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko
ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa,
aavistaen, mitä seuraisi, -- mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.

Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka
ilta, kuin kuumeessa, -- kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä
portailta, -- säpsähdin jokaista kellonsoittoa... Häntä ei kuulunut.

Viidentenä iltana hän tuli.

Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi
otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli
liikutettu, -- kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla
hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä
seurasi, -- jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut,
vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen... Minulla
oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta
tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.

"Mikä sinun on, -- tänä iltana?"

Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä
olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.

Hän oli vaiti eikä vastannut.

"Sinä rakastat toista, -- niinkö?"

Hän katsoi minua silmiin.

"En, sitä en tee, -- ole varma siitä."

"Mutta et minuakaan?"

Taas vaiti-olo.

Minussa heräsi yhtäkkiä koko ylpeyteni, loukattu rakkauteni nousi
kapinaan.

"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä
olen kärsinyt kyllin kauan, -- vaan nyt, -- meidän _täytyy_ erota".

"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin
aikaa..." Minä keskeytin hänet.

"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, -- ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun
täytyy lähteä pois".

"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin.
Siihen menee vuosi... Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että
enään koskaan voisit uskoa minuun?"

Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin
vastasin.

"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun
uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa
sitä enään, -- sanoinhan sen sinulle?"

Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin
jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen.
Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että
onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.

"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit
nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja
alenee, kehittyy ja taantuu minussa, -- kenties et sitten niin minua
tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en
itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, -- etkö luule, että itse
siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".

Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin
huulin.

Ja sitten hän jatkoi:

"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä
rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin,
niin tulen minäkin."

Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan,
katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, -- niillä hän sitoi
minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä
tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän _oli_ tuleva takaisin. Enkä
minä voinut muuta kuin odottaa.

Minä odotin, -- odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut
käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja
monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia,
jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet
ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä
ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto
ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.

Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta
minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja
kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko
sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen...

Ja nyt...! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, -- hän on
tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, -- ja kuitenkin
minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua
ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki
vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat,
jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu
kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.

Ja samalla, -- minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas
tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja
paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin
hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut
jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä,
väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.

Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman,
hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen
taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia
yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen... Mutta se
ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen
ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.

Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa
oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä
vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen
sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, -- nuori kuin itse
luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät...

Minä sitävastoin... Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen
kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka
kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta,
säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole
enään mitään jäljellä...

Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus:
Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä
tai tulen tuhota, -- lukematta, avaamatta... Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä minä sen avaan... vapisevin käsin ja sydän sykkien...

       *       *       *       *       *

Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä
puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, -- ruusuja, punaisia, hehkuvia
ruusuja... Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana
ulappana.

Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa...? Mitä värejä, heleitä,
kirkkaita, kesäisiä, -- häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja,
päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee... Minä katson ja
katson... kuinka kaunista on kaikki...! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain
painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä.
Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, -- on
kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka
huuhtoo pois kirkkaat värit... Mutta kuka ajattelee sitä nyt...?

Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy,
onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, -- hän on kumpaakin, hän on
molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin
että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi
sitä liian kalliisti maksanut.

Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut,
ei kärsimykset... Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, --
suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran
kokonaan, kuin aina muruja.

Laissez aller! Ylihuomenna on hän täällä!



OLI KERRRN...

Satu


Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille
vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan
kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät
hänen sielunsa sekä silmänsä.

"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten
kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja
päivänpaisteessa".

Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne
sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.

Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen
vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, -- hän itki lakkaamatta,
ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli
läpi rotkon.

"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.

"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman
alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni,
ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy
siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka
kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".

"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä
eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä
edessäni".

"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä
annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka
jäät tänne ja tulet sokeaksi".

"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin,
ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"

"Katso ympärillesi!" vastasi nainen.

Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti
hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta
kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli
lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.

"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja
hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet
niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet
pois Murheen luolasta".

Nuorukaista värisytti.

"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun _täytyy_ rakentaa se.
-- Ota minun toinen silmäni, Murhe!"

"Mutta sinun täytyy vielä antaa puolet sydänverestäsi!"

"Ota siis puolet sydänverestäni!"

Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän
sanoi, -- "mutta pohjaan asti!"

Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin
tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi
kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut
sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.

Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi
kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden
veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.

Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi
lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta
hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä
koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut
Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt
hiekkaan, -- hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin
ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon
muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.

Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan
ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja
päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja
ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja
suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.

Ja hän rakensi linnansa todellisuuden kalliolle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuloa ja kevättä - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.