Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email. 

Title: Taistelu ja voitto - Kuvaelmia Rooman keisariajalta
Author: Schultze, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu ja voitto - Kuvaelmia Rooman keisariajalta" ***


TAISTELU JA VOITTO.

Kuvaelmia Rooman keisariajalta

Kirj.

VIKTOR SCHULTZE

Suomentanut Lyry



Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.



SISÄLLYS:

 1. Maran Atha.
 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala.
 3. Apollonius.
 4. Kärsimyksen alku.
 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.
 6. Ystäviä hädässä.
 7. Pako.
 8. Aenariaan.
 9. Napoli.
10. Harhatiellä.
11. Lasku ja nousu.
12. Maailman pääkaupungissa.
13. Petollisuus ja uskollisuus.
14. Toivo ei anna häpeään tulla.



Ensimmäinen Luku.

Maran Atha.[1]


Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren
ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä
tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan,
viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki
koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula.
Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista
kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä,
jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan
työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka
katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan
kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu
paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita
polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on
yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat
syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi
suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla
sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin
tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut
esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään
tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä
lähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa
osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin
solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen
päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen
alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen
päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon
säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo
muukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta.
"Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona
kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi
vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee
maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut
meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle
vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme
virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi
hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit
jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden
otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras
ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta.
Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä
kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat
viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein
keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä
kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden
muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset
jumalat -- nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja
me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää
yltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika
vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras
kummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin
Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme
tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso
kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla
-- he sanovat sitä Byrsaksi -- sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja
meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme
jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta
sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi
käsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin
vaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset
päivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen,
jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat
päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi
kreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin:
Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso,
minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun
palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä
katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä
muistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä,
"pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän,
joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista,
jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle
anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana
idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja
puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on.
Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen
nimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki
vastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa,
samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän
vakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen
takaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on
tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan
ja uuden maan -- voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi
käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä
kukaan väkevämpi --"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä
vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa
tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus
meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä
matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä
kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki
kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä
polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä
ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen
edessäni sinut -- matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan
kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa
henki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset
nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli
lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin
köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi.
Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä
elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen
tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä
halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen
etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty
paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus
Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen,
"ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on
lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja
muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut
käymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen,
"ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet
itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä
kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden
pikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton
niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen
pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako
evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko
he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli
heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan
sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius;
"tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa
melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa
parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin
linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka
paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja
raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa
purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka
soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä
kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa
korkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän
iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä
taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on
tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa
maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät
itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara
elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella
ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä,
voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan
kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat
surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten
legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella
mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten
kanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista
tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja
poistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa
pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää
tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa
Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4]
nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät
parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä
seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän
kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran
valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen
valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen
valtakuntaan... Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät
maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja
siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä
heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei
suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa
ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien
luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta,
julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja
huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen
rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden
tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti
sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä.
"Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" -- hän osoitti
kädellänsä pohjoiseen päin -- "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa.
Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun
tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei
Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin
minun... Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät
varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta
jumalihin' -- minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani
kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat
totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui -- eräänä aamuna lähetin
minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat,
nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja
rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli
minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi
minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja
kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan
hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni
vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja
enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile.
Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini
ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella
riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen
ajatuksiansa.

"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen
oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla
kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut -- ah, hän
(vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta -- ja sen sanon
sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut,
kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden
Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan
saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he
levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille
menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla
ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni
uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta
jälkimmäinen ei.

"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru
tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita
kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään
päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja
silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien
komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni
sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä
paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää
itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt
minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se,
joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät
lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme
kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme
olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä
kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin,
oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli
pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten
kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin
häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle
tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti
minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja
vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä
jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan
tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän
nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas',
huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa
tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään
hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. --
Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti:
'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja
sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua
loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa
ja lausui lempeästi:

"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita
onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen
kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. -- Minä lähdin pois Panormosta
sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa
niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten
teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona
löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin,
mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen
kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen
testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi.
Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni
tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta
tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä
sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin
saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan
täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan
elämäni."

Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni
ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."

Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä
hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja
molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen
tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä
puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan
portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen
oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

    Gloria in excelsis Deo et in
    Terra pax hominibus bonae
         Voluntatis.[5]

Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen
ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten
rauha -- se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten
astuivat he asunnon sisustaan.



Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.


Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi
kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka
kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään
tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.

"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän
kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä
seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.

"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni
kantotuolista.

Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua
ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.

"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on
keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."

Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi
kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.

"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle
ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä
tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia
tällä kadulla. -- Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui
monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän
mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy
täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."

Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.

"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä -- hänen
nimeänsä en nyt muista -- suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle
pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon.
Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne
katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä
siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha,
ha!"

Samassa tuokiossa palasi juoksija.

"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me
menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin
tulimmekin."

Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista
orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.

Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän
ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä
eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.

Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se
paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse
seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen
voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi
ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli
pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo
eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se
esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja
toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen
päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen
toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna
isoilla kirjaimilla:

"_Tämä on kristittyjen aasijumala_!"[6]

Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset
nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen
keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.

"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit
palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole.
Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt
heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen
noin eriskummaista jumalaa."

"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on
kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."

"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että
juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että
juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."

"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen
saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka
voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole
mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja
kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi
ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta
nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte
uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta
jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme
ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme,
vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko
maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon
ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy
vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi
kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet
ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa
luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän
jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"

Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.

"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala
mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette
köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän
Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei
hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on
niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on
hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin
minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja
puolustussyitä."

Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli
ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään,
sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta:
kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä,
kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle.
He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa
sitä? Voitteko saada meidät häviämään -- minä nimittäin kuulun myöskin
kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli
minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta
nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi
ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai
lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"

Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.

"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin
olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä
tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa
kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi
tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän
kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."

Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti
antoi hänelle tietä.

"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se
oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa
eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."

"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat
hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."

"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon
teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin,
on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan
teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]

Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.

"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi
yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret
ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia
Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen
kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä,
ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon
yli.

"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta.
"Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"

Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt
nosti hän ylös päänsä.

"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui
askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.

"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää
jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.

Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä
maahan päin kääntyneinä.

Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät
olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle
ihmisillä täytetylle kadulle.

Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja -- purskahti äänekkääsen
nauruun.

Kansajoukko näytti hämmästyneen.

"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.

Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.

Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin
ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin.
Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes
hän katosi eräälle syrjäkadulle.

"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.

"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla
Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi
kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista.
Vahinko sitä sukkelata miestä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri
riita-asia muistathan..."

"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"

Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui
Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.

"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin
oikeastaan..."

Hän vaikeni ja punastui.

"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa.
"Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"

"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja
tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."

"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan
paljon hyvää."

"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria
juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt
hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen
erityisesti sitä tilaisuutta varten."

"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.

"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.

He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät
vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä
kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]

"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä
niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."

Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa
meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen
sisustaan.

Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa.
Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja
orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita
jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli
viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa
pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia
kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu
ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen
pesäpaikka.

Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui
kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias.
Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha
piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä
näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui
matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa,
joka oli hänen polvillansa.

Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti
lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka
oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon
korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa
ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen
kultakala,[14] jossa oli kirjoitus _sosais_ (vapahda meitä). Hänen
vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit
kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen
päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan
ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista
egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan
ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.

Lukija luki:

    "Kuningas sä uskovaisten,
    Isän korkeen ilmehinen
    Sana, voittamaton juuri,
    Viisauden lähde suuri,
    Hädän turva, vahva muuri,
    Jok' on ollut ainian,
    Aina pitää valtikan,
    Edestämme rukoelee,
    Auttaa, holhoo, johdattelee,
    Turvaa kaikill' valmistelee,
    Kaitsee uskovaisiaan;
    Kalastaja lempimielin
    Houkuttelee kaloi meitä
    Synninmeren syvänteiltä
    Rauhan rantaan sulokielin.
    Paimen, joka tunnet omas,
    Ystäväsi ota huomaas,
    Kaitaa tietä heitä saata
    Armon tietä autuasta!"[15]
    -- -- -- -- --

Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi
hän, "Licinius se on käynnistään."

Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

Yksi palvelijatar tuli ja lausui:

"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."

"Astukoon hän sisään."

Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa
olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.

"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän,
"kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."

"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.

"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö
ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."

"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää
teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle
eilen; tässä se on."

Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä
teki epivän liikkeen.

"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous
vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään
irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."

"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius
säveästi.

"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan
voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen
sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut
voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli
ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei --"

Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.

"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.

Licinius pudisti hiljaa päätänsä.

"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä
äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja
nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut
kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa,
ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja
he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman
mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet.
He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon
mukaisiksi."

"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen
kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.

"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut
kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."

"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.
Idästä nousee aurinko."

"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä.
"Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja
suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja
meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta",
virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:

    "On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut
    Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt
    Meidät raukat, jotk' annamme
    Elon sikiölle, vielä huonommalle."

"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa
kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että
prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"

Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.

"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän,
"mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."

Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.

"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen
luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään
teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja
opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"

"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."

"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"

"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa
käyttää."

Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä,
joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti
silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän
kuka sen oli runoillut.

"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet
hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän
vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä
puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna
asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka
hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset
värsyt. Niillä on historiansa."

"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen
tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.

"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se.
Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on
profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun
jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus
avautuu. Uskokaa häntä siis."

Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.

Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen
päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi
kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta
ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.

Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään
keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."

Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun
ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea
se loppuun."

"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän
vilkkaasti.

Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin
hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:

"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla
on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan
tule toisin ajattelemaan?"

Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada
juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän
lujasti ja jyrkästi:

"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa
kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva
mielipiteissäni."

"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella
liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö,
ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat
Liciniukselta kuulleet.

"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta
tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta
sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."

"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi
Julia.

"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa
saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä
ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin
maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen,
legaatti ainoastaan."

"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa
suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri
sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."

"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka
tuntee molemmat, on sama ajatus."

"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä
pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin
vastahakoinen Roomaan muuttamaan."

"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein
peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun
Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan
takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme
toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton
vaivoja."

Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt
hänen sisareltansa huomaamatta.

"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin
muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo,
joka voi muuttaa tuumamme."

Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota
hän turhaan koetti salata.

"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.

"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen
kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua
seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin
tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä
julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa
sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua,
mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."

Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.

Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.



Kolmas Luku.

Apollonius.


Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan,
oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan
Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli
alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano
olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä
ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä
vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka
kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä
jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin
kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.

Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut
kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli
täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne
ja istuutuneet naisten puolelle.

Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus.
Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset
mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli
päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki;
se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen
ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä
jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi
kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:

"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän
tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan
meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet
hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen
tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."

Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että
hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet
mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta
kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole
voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun
käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän
isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus
ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on
hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja
tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen
salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut
maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut
miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin
varjo."

Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa
pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa
vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään
tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne
tänne.

"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on
valkeus vielä kätkettynä, sillä -- minä puhun teille kaikella
ujostelemattomuudella -- teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin,
jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä
päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän
heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti
pannaan pannuille syntisille ja teidän -- voi sellaista heikkoutta! --
pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen
joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen
naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja
kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo
toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan
morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä
kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee
kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo
naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän
vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin
kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä
se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu
kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat.
Onnellinen --"

Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt
nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies -- se
oli Tertullianus -- ja lausui:

"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä
estelemään?"

Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi
toimessa.

Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui:
"Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä
voimalla sinä puhut."

"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."

"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä
Montanuksen lahkon lähettämä?"

Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi
Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän
kanssamme."

Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka
olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."

Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan;
enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja
pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää
voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.

"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla
äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla
Apolloniusta."

"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.

Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.

"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen
asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken
yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."

Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi
hän kokoontuneille merkin.

"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi
hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka
asettautuu henkeä vastaan!"

Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa
Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.

Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia
sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.

Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta
samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla
vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi
Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä
ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta,
että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja
Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta
tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät
yhdessä takaisin kaupunkiin.

Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä
tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen,
oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä
saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen
maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset
asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa
toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa,
matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla
tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että
Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia,
josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren
miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa
ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli
tuottanut kaunista ja jaloa.

"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian
ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän
Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin
Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja
vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä
silmää viehättää?"

Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies
on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka
oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa
kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla
kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa
hänet jälleen maailmalle.

       *       *       *       *       *

He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto
oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja
seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.

"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.

Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.

"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen
silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."

Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton
tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen
kätensä hänelle.

Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti
ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä
kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen
sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.

"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän
lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.

"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet
tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.

"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius;
"hyvästi! Me näemme taas toisemme."

Hän meni pikaisesti edelleen.

Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja
vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään
kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta
Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään
korvansa pois näistä neuvoista.

"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua,
"pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni
kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo,
Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan
tule valtiolle vahingoksi."

Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne
mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt
unessa ehkä myöskin muisti häntä.

Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja
kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän
epäluulon orjaksi.

"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on
sysännyt sinut syrjään!"

Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin
kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan
päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti
ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä
vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten
tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan
myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä
toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään
päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun
vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten
unien lahjan. -- --

Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli
Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti
hänet.

"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo
tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun
puheillesi."

"Anna hänen tulla sisään."

Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.

"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi.
"Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi
keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole
voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin.
Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin
kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."

"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen
paikalla."

Käsikirjoittaja meni pois.

Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin
sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia
lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti
velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa
semmoisille ajatuksille.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen,
antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa.
Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista,
sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin
paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta.
Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren
huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän
tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo
laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.

Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa
näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä,
tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle.
Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä
teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren
joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja
keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen
menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa
tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat
halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon
kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi.
Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui
seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian
onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin
kunnianosoituksia.

"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä
astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren
muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni
kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani
olemassa?"

Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja
aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa.
Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen
lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).

"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän
itsekseen.

Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän
astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi
hiljaan: "kreikkalainen!"

Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla
käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi
Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille
jotain.

"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä
mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin,
jos se minulle sallitaan."

Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti.
"Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen
takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone
meille mitään ikäviä sanomia?"

"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään
erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" -- hän mietti
hetkisen aikaa -- "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa
muutaman minuutin."

"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin;
suohan Apollonius sen anteeksi."

Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen
silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta.
Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän
kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko
Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön
kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli
itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."

He menivät tabliumiin.

Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki;
taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen
vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin,
kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme
silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.

"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan,
"minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut
hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan
tuntenut --." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja
liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla
kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian
olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa
osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä
lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä
voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.

"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni
korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja
tämä onni --"

Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä
vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan
lausumiseen.

"-- olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.

Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja
vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen,
hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso,
minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et
tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."

Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan
kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.

Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi
lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat
ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä
tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä.
Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän
tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen
olentonsa.

"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."

Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta.
Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin
lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa
läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat
kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä.
Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen
huuliltansa.

Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.

"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.

       *       *       *       *       *

Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän
käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava
temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen
Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen
näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot
peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen
ohitsensa.

"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee,
että hän on täällä?"

Toinen nosti hartioitaan.

"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme
toivoa."

Nyt nousi Licinius ylös.

Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät
ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä
ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.



Neljäs Luku.

Kärsimyksen alku.


"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija,
Sophronius!"

"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.

    "Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun,
    Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."

"Kenen sanoja nyt lausuit?"

"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on
kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."

"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen
värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää
ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein
käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun
purkaa hänen niskoillensa."

"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."

"Kuka nyt häiritsee meitä?"

Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven
esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.

"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän
vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä,
Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"

Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.

"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja
istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."

"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee
vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä
paikalleen selkänsä taakse.

"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä,
"keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä
vastaan. Minä -- minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja
sinä suostuit minun mielipiteeseni."

Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot
värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.

"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.

"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin -- estelin", sai legaatti töin
tuskin sanotuksi.

Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.

"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että
minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin,
ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille
kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan
turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet
niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."

"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun
mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden --"

"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti
paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten --"

"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi
seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka
saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"

Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.

"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.

Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä
korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen
tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti
välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.

"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan
kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy
sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."

"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata
pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen
aina tottelevainen sinulle."

"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt
paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin
tyttären kamariin."

Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella,
polkein jalkaansa lattiaan.

"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla
ole muuta neuvoa kuin myöntyä."

"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme
itsellemme kuulijaisiksi."

Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä.
Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti
sisustettuun huoneesen.

Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.

"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen
sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan
moni minulta kadehtimaan."

"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole
vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."

Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.

"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa,
vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle,
kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin
ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän
itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut
tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."

"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"

"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli
laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden
sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin
minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha --
ihan tietämättäni."

"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyen
Liciniukseen.

"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia
muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."

"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.

"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.

Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä
ympärinsä.

"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö
hän ole silmänkääntäjä?"

Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.

"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä.
"Nyt saat levätä, -- Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta
lukijaani. Istu tähän sohvalle. -- Zeno!"

Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi.
"Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä -- mutta sitä en
tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"

"En tiedä nyt äkkipikaan -- ehkä -- ei, lukekoon jonkun Pindaron
oden".[19]

"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno,
lue minulle milesiläinen satu."

Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki
ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan
kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen
yleisellä nimellä.

"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti
ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.

"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista
taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."

"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin
kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää
muodinmukaista Caattona oleminen."

"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."

"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä,
Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa
aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis
tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä --"

Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään
terävästi häneen.

"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos
ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin -- jostakin toisesta oppisit,
miten pitää elettämän."

Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen
vastenmielisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan
kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on
elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella
sinua."

Hän nousi seisoalleen.

Myöskin Sabina nousi seisoalleen.

"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun
kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"

Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.

"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan
käteen. "Voi hyvin!"

Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä
kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa
hänet.

"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"

"Tiedän, herra."

"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee
hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen
asukkaiden turvallisuudesta."

Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät
synkiksi. Licinius huomasi sen.

"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.

"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."

"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään
centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.

Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen
legionalainen tuli hänen vastaansa.

"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut
sinulle mitä pahaa?"

"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" --
hän osotti prokonsulin asuntoa -- "on päätetty jotain pahaa meitä
vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"

"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.

Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.

"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan
perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö
kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille
kristityt!"

Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.

"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta
menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt
kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin
hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja
onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli
miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti
valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"

Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä
ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.

Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän
takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.

"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen
etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä?
Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja
käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa
kävisivät murha-aseissa."

"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme
esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."

"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä
syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista
kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan
osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"

Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.

Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.

"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori
legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku
aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki
sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että
sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon
meitä sellaisista huimapäistä!"

Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa.
Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa
kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.

"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta
sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen
opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen
opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata
vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko
ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä
tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään
tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa
mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."

"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi
auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."

"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri
täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien
rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä
kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan
sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" -- hän osotti sinne
päin, johon Tertullianus oli mennyt -- "tahtoisi mielellään saattaa
meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon
Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää
hyvästi!"

Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas
koulumestari.

Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.

Centurio oli totinen.

"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää
seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."

Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen
asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset
sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista
kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan
ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä
nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä
ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa
ankaran käskyn.

"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.

Centurio nyökäytti päätään.

"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa
takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista
uutista.

Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla,
miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti
nyyhkien pois huoneesta.

"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa.
"Minkätähden itkee lapsi?"

Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi.
Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa
hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius
kuulteli tarkkaavaisesti.

"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun
Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain
parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole
paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä
tapahtuu."

Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole
tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes
vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka
nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään
ole --"

Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei
sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.

"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen
kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli
Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"

Calpurnius viittasi ujomaisesti.

"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa
sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei
minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni.
Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle
vastenluontoiseksi."

"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"

"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi
iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää
rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan
pääsemme pois Kartagosta!"

Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot
miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.

Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt
itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli
raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan
hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva
valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt
paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä
julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle,
joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli
sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä
mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan
sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin
sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen
sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja
kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän,
tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy
armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin
surkuteltava ja onneton --."

Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti
piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen
poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän
ylös.

"Mitä tämä on?"

Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi
heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat
sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"

Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja
nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle
kamariin.

"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"

Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.

"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.

Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja
luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.

"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino
voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna
toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa --."

Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.

"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani
vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.

"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."

"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko
sinä minua siihen?"

Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa.
Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.

"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."

Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen,
joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä!
Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu.
Kyrie eleison!"[21]

Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.

"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi
piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset
vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee
tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne --"

"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."

"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa
huoneessanne?"

Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin;
sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.

Hän tapasi Julian levollisempana.

"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian
otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen
vaikuttaa Liciniukseen."

"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa",
sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."

Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja
painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.

Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin
Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven
vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:

"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"

Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän
esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas
seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi
hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle:
"Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."

       *       *       *       *       *

Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä
leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput
kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon
linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa
huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa
hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin
huokaus, täynnä sanomatonta surua.

Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella
seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla
äänellä:

"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda
meitä."

Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen.
Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.

"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"

"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua
siitä polvillani."

Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius
säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös!
Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."

Neiti pudisti päätänsä.

"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius
päättää meidän hengestämme."

Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan
olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.

"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä
minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni
sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan
sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta -- ei, sano minulle
ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän -- sinä tiedät
ketä tarkoitan -- koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."

Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja
Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen
seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin
joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla
äänellä:

"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"

Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa
kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki --
mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen,
punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja
nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä
hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää
kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."

Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli
noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat
suonenvedontapaisesti.

"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten
tuho meille!"

Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta
lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:

"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee
mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman,
ja meidän uskomme on voittava teidät."

Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena,
hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.

Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut
äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.

"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta.
Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi
häntä nimeltä ja lausui:

"Prokonsulille."

Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.

He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän
ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten.
Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi
ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa.
Licinius näki sen ja vaaleni.

"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä.
Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.

       *       *       *       *       *

Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta
päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti
järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen
kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin
paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä,
murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois
vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä
menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää.
Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä
ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin
saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä
pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin
sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa
palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä
vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen
marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan
tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten
levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua.
Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko
yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista
esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen
peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että
vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja
sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä
muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat
Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian
oikea laita.

Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi
heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni
hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan
öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän
peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan
epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt
heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei
Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan
tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että
rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri
joukko oli heitä vankeudessa.

"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli
Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin.
Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta
Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin
vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.

Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit
kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa
oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat
tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi
nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne
sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen
kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia
poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon,
osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"

Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan
henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä,
pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi
kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat
olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas
suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä
paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.

Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja
liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius.
Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua
esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he
kristityitä.

"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti
itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet
itsensä verkosta irti. -- Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä,
joka nyt tuotiin esiin.

"Apollonius."

"No kotopaikkasi?"

"Pepuza Phrygiassa."

"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"

"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille
ilmoitettu."

"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat
harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.

Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.

Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain
prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja
kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.

"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi
olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden
olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa
asiasta vapaaksi."

Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.

"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä
lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui
myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."

"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä
olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.

"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi,
prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen
erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa,
sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen
taudin."

Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.

Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin
hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet
olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan;
toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi
vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla.
Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas
olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka
näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka
oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.

"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että
hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen
päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille
on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa,
minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin
tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa
teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"

"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu,
"mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."

"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja
lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä!
Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe
täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta
minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten
edestä."

"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs
toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme
hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia --"

"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen
tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra
kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."

Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet
Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja
keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista
silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.

"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset
yhtyivät häneen.

Kleisthenes sanoi olevansa valmis.

"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna
armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän
tulee kääntyä legaattiin."

"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.

"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen,
mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen,
kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin
meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä
paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja
Julia kuuluvat meidän joukkoomme."

Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä
Kleistheneen ehdotukseen.

"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän.
"Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada
anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään
tietää!"

Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen
iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa
kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia
liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut
hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan
istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille
valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä
vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli
iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen
näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili
toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa
ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.

Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän
nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.

"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän
pilkallisesti.

Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen
kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän
huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka
tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:

"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."

Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen
mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että
tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan
kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä
niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin
väliaikainen.

"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen -- nuorukainen ja
vanhus", sanoi hän.

Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois
kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan
Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.



Viides Luku.

Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.


Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla
kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:

           MARCI. MINICII. TIMINIANI.
         PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA.
       TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR.
    K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]

Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta
erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön
yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin
muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä
yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana
näissä juhlallisuuksissa.

Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki
istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa,
valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja
kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän
sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan
kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat
virkamiehet ja hänen perheensä naiset.

"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.

"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi
poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja
pyysi minua sanomaan sinulle sen."

Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin
juhlallisuuden alkamiseksi.

Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia
tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen
hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja
jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla
taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla
hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä
myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli
jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän
teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten
katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset
voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä.
Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa,
kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa
mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa,
satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja
syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman
ampujankin. -- Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti
kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan
pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua
sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu
kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti
takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden
perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina,
jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne
ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä
varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.

Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se
päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään,
onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät
seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo
näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa,
että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan
tuomituita.

"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan
samat sanat.

Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita
syrjään.

"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia
petoja vastaan.

Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja
hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja
vasemmalle -- uusi nuoli sattuu siihen -- nyt kyykistyy se jälleen
maahan -- yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on
oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla
saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan.
Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.

"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin
kristiaanit!"

Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka
hiljaa vaikeroi.

"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli
lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat
sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle,
jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen
oli kiivennyt ylös kalliolle.

Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä
uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.

Suostumushuuto kuului katselijoilta.

Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.

Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta
mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen
ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta
veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt
pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin
karhu möyryten kaatui maahan.

Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin
taputteli käsiänsä.

Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin,
nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla
mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua
vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä
paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui
sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin
toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.

Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois
sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.

Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti
asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa
harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja
jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään,
ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös
katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan
ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun
nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta
prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi
hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi.
Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit
taistelutanterelta.

Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli
kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt
siis pois.

Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin
papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti
viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia
hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi
ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat
tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa
näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä
tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.

Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin
edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.

Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen
puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.

Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento
tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.

"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.

"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.

Siihen myönnettiin.

Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla
varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia
pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit.
Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja
seisattui aivan jumalankuvan eteen.

Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa
näin:

"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako
taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos
taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja
karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota
tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."

Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän
suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti,
ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:

"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja
väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo
liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet
kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen.
Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka
henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."

"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius
nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"

Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.

Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin
kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä
loukatuksi.

Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:

"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku
ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun
rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"

Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin
voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni
tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi
suurella äänellä:

"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja
aina ijankaikkisesti!"

Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta
kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli
kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin
huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.

Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä
toisille näyttelijöille:

"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"

Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui
Apollonius alttarilta maahan.

Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen
näyttämölle -- kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä
tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä
olisivat liikkuneet ja jupisseet:

"Murhaaja!"

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää
vasten, ett'ei vaipuisi maahan.

"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki
vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt,
prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."

Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin
kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"

"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli,
ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"

"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä --"

"Ja sinä?"

"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."

Näin sanottuaan lähti hän menemään.

"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa
sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa
prokonsuli istui.

Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan
vaikenemaan ja lausui:

"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä
kansalainen --"

Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta.
Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita.
Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin
tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja
heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.

Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla.
Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:

"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi
pelotella. Näyttäkää heille, että me --"

Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja
yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.

Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat
kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman
iso huone melkein tyhjänä.

Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen
teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle,
jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:

"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte
kuolleitanne?"

Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen
heistä, "me emme saa pettää veljiämme."

"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae
teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän
joukkoonne."

"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi,
jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."

"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."

Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin
vahtimestarin kanssa ja meni pois.

       *       *       *       *       *

Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat
keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan
vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä
ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan
herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen
raivoisella mielellä.

"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä,
"ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet
heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on
nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."

"Mitkä sitten?"

"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset
säälimättä -- mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon
uutteria, rauhamielisiä asukkaita, -- tai myöskin jätämme heidät
rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille
kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan
ja keisarin väliltä."

Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten
seisattui hän Liciniuksen eteen.

"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin
mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."

"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka
sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja
teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään
levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden
voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."

Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.

"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.

"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti;
"silloin olisin runsaasti palkittu."

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.

Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja
puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa
satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös
makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.

Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen
notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä
pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.

Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä,
miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin.
Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä.
Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He
tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he
kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka
sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla.
Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja
liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä,
seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja
taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.

Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty
maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta
siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden
jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja
kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset
kuvat sekaisin keskenänsä.

Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan
miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.

Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois
vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat
näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen
takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat
häneen.

Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten
naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.

Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja
asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen
kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman
mielenliikutuksen merkkejä.

"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin,
pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen
suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä
edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden
häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet
kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me
kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa -- mutta nyt
en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa,
heidän kipuansa en enää ajattele -- sillä, hyvät veljet, onnelliset he,
kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän
kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän
verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja
sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin
vaan riemuita."

Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille.
Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat
eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.

Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat
tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti
peräseinässä.

Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta
meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se
oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria
hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla
tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä
oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka
ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä
maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain
sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin
koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat
samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin
kaunistellut.

Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä
avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in
deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne
valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon.
Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan
tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista
punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin
haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata,
säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu,
painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet
siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten
palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin,
lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.

Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton
leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän
saattojoukkoa.

Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli
nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa.
Piispa huokasi raskaasti.

"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen
saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."

"Cesarius, mitä on -- mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän
peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui
esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat,
ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"

Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja
viittasi tyynnyttävästi kädellään.

"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta
teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä
minulle palveluksen?"

Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin
niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui
hitaasti esiin.

"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa
juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"

"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja
jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt
häneen eläessänsä."

Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.

Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli
paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti
ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis
oli.

"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.

"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:

"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."

"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta",
virkkoi Licinius sekavasti.

"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus
kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli
harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta
Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."

"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.

"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun
seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa,
jotka ovat nukkuneet Herrassa!"

Licinius painoi päänsä alas.

"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin,
minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä
sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. -- Mutta Julia rakasti
häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."

"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten
hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän
siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä
vihaavat."

Piispa oli vaiti.

"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan
kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi
tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän
uhrannut henkensä."

Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut
tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla,
koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän
vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran
johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain
myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin
tahtoa.

"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia
nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos
tietämättäni teen mitä on väärin."

Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon
suljettavaksi marmoriliuskalla.

"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne
mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo
ennestään."

Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä
luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. --
Merkurius makaa tässä. -- Zosimus on tähän käynyt levolle. -- Rakas
sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.

"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hän
Optatukselta.

"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan
jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."

Licinius ei vastannut mitään.

He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat
olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.

"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja
alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä
haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden --"

"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon
tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden
pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän
hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."

Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen
itseksensä.

"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle,
joka on vienyt minulta rauhan? -- No, nauttikoon hän sitä!"

Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän
Opatukseen.

"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että
kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä
tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"

Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman
askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä:

"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan
niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"

Piispa viivytti vastausta.

Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.

"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja
loi silmänsä maahan.

"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"

"Niin -- mutta Jumalan armo --"

Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.

Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on
minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain
päin!"



Kuudes Luku.

Ystäviä hädässä.


Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen
suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka
ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa
sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka
keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu
kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on
siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu
kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.

Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka
ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja
merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä
kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia
vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli
päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä
ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti
parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa.
Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli
poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen
näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti
sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli
yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia,
gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman
sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin
vihan.

Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies
ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen
muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan
muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa
olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.

Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty
makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa
yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He
näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota
tuli sääliä.

Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli
lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon
mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:

"Numero XXVI -- Markus Licinus --"

Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat
kasvot.

Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.

"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole
Kartagon legaatti?"

Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.

Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin
käteen ja painoi sen rintaansa vasten.

"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.

"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan
sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."

"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen
kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."

Centurio huokasi raskaasti.

"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän
surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta,
jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."

"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla
siinä, minkä taivas on minulle sallinut."

"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi
nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori
on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt
hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin
ja tuovani hyviä sanomia."

Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti
kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa
sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.

"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein
käskevästi portinvahdille.

"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."

Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän
ajatteli vanki-raukkaa.

"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko
prokuraattori kotona?"

"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa",
vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.

"Anna hänen ilmoittaa sinut."

"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle;
"kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus.
Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää
asiata."

Orja lähti pikaisesti.

Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.

"Herrani odottaa sinua."

Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin
edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.

Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman
sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi
prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä,
oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti
piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen
rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli
kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan
huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen
mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.

"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"

"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne
tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole
milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."

Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.

"Mikä nyt on sitten?"

"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja
Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt
velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama
viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein
uskollisuudenvalan keisarille --"

"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan
tietänyt."

"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran
tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan
senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit
täyttää minulle yhden pyynnön."

"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista,
niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo
edeltäkäsin hyväksytty."

"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen,
samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut
rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä
minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka
minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli
armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti
kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra,
armahtamaan häntä -- tee se -- jumalat palkitkoot sinulle!"

"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.

"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."

Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.

"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa
rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen
päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt
keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut
erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."

Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.

"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti
ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi
lempeästi:

"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä
sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa --"

"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä
mitään?"

Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi
sitten:

"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman
asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen
silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"

"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella.
"Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."

"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä
armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä
luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti
vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran.
Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen.
Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa
Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin,
erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän
viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin
hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää
hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat
hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa
epäuskossa!"

Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.

Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin
ajatuksiin vaipuneena.

"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on
hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."

Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle
rakennukselle.

"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on
kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."

He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania
silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille
muutaman sanan, menivät he paikalla pois.

Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon
oli laitettu mukava makuusija.

"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät
koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."

Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää
häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään
sanaa.

"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun
velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun
hyväksesi."

Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla
rauhassa.

"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän
kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi
eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa
sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin
liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen
uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja
alhaisempi meitä."

"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?"
kysäsi yksi centurioneista.

"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.

"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen.
"Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin
niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia
juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka
ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa.
Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa,
eivätkä ne jumalia sano olevankaan."

"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon
legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."

"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen
centurio.

Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt
vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt
ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi
myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä
vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä
hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli
katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman
sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa
kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin
synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden
tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja
tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut
minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon
hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni
ikävöivän kuolemata? -- Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta.
"Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä
ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka
vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"

Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan
vaatteensa laskoksesta.

"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen
vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.

Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen
vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.

"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi
hän ja meni hiljaa pois.

       *       *       *       *       *

Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio
nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa
meni siitä ohitse.

"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.

Centurio nykäytti olkapäitänsä.

"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee,
että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä
huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."

"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."

"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."

"Sitten on ainoastaan yksi keino."

Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Tämä säpsähti peljästyneenä.

"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.

"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui
edelleen.

Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana
edestakaisin.

Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.

"Saturninus!" huusi heikko ääni.

Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.

Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa
olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja
välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat
läpikuultavan näköiset.

"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta
minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan
minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. -- Voi, minun
kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha
kumppani."

Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän
hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin
mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka
henkeni", jupisi hän itseksensä.

Sitten astui hän Liciniuksen luokse.

"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen.
"Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä.
Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."

"Minä en ymmärrä sinua."

Centurio teki kieltävän liikkeen.

"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.

Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen
lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut
istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella,
mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.

"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.

Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille)
ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi
centurion kysymykseen.

"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen
antavan sinulle lohdutusta."

Hän lähti huoneesta.

Licinius alkoi lukea.

"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on
varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin
yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös
henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että
ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole
semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät
mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa
tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.

"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut
maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka
kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se
vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin
ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta
Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte,
mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat
teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.

"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan
sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun
teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole
mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa
hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te,
siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne
harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä
Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä
voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät
hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen
sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä
enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita
harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa
lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on
heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen,
niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme
katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana,
josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua
taistelukentälle.

"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan
se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon.
Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme
eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa
et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain
juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa
vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.

"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla.
Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'.
Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle
kaikki kuitenkin altisna.

"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä
pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos
huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita,
kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin.
Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan,
taivaassa!"

Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui
hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat
hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun
lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani
hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.

Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.

"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen,
vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö
velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton
tehnyt sokeudessani!"

Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.

Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään
ja astui hänen vuoteensa tykö.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.

Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.

"Kuka olet?"

"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka
työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen
paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja
odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan
sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."

"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"

"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua
Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden
että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä
kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat
minun lapsiani."

Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:

"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii
Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja
raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi,
mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun
vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä
Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti
vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen
velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet
tottelivat."

Licinius huokasi raskaasti.

"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä
ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit
antaa virvoitusta!"

"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa
sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman
kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."

Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.

"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada
laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen
lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."

Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.

       *       *       *       *       *

Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:

"Nyt on kaikki puhuttu."

Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen
tapaan:

"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven
ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä
pelastan sinut'."

Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä
vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä.
Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan
laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille
kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen
Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."

Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät
varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän
unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat
ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan
hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.

"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden
murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy
lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän
on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme
Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."

Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman.
Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.



Seitsemäs Luku.

Pako.


Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille;
seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä
makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti
ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut
ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi
kaiholla vaimonsa nimeä -- legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet
valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi -- päivän kuluessa
olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.

Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä.
Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä
varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua
kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä
lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat
verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet
sanaakaan.

Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi
seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti
ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät
ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella.
Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan
viidakkoon.

"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien
otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä,
että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."

Toinen puristi hänen kättänsä.

"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni.
Kunhan vaan onnistuisi."

He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi
ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea
Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.

He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui
Licinius uupuneena metsikön alkaessa.

"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta
tarkoituksemme perillä."

"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.

Hän nojautui puunrunkoa vasten.

"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo
hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista
kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti
olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin
loppumatkan."

"Kyllä kai", vakuutti Licinius.

"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus,
"samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."

Licinius veti suunsa nauruun.

"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.

"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän
kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin
seurassasi."

Licinius punastui.

"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt
kyllikseni."

Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren
rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan,
ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.

"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.

Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus
pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen
syöksyi sieltä koira häntä vastaan.

Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.

"Minä se olen, Romula", huusi centurio.

"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet
kauvan!"

Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat
keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus
seuralaistansa tulemaan likemmäksi.

"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."

"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni
Stentuksen kasvattitytär."

Nuori tyttö tervehti kainosti.

He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä
voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen
pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.

"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.

Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi
hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette
täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita
istuutumaan.

"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.

Nuori tyttö nauroi.

"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen
ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen
Liciniukseen.

"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me
tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.

"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä
tulleeksi hauskalle mielelle.

Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea
kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan
suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut
itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa
tilaisuuksissa.

Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli
lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet
unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat
häntä.

"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"

Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.

"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja
myötäkäymisesi maljan."

"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan
onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset
ovat!"

Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.

Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui
käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti
Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja
sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."

Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja
istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten
pakoa edelleen jatkettaisiin.

Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui
sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.

"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä
päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."

"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en
ainakaan nyt."

"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"

"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä
on niin yksinäistä ja --"

Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,

"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on
hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en
pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee
saattamaan sinua edelleen -- Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei
ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut
Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."

Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä
hänet.

"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle
kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."

"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua
semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle
velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa
maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat
sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa
hyvin, Romula ja Stentus."

Hän lähti kiiruusti huoneesta.

"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on
vaarallisissa suhteissa."

Licinius huokasi raskaasti.

"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se
ikuisesti mieltäni."

"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on
perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on
miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."

Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.

"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja
aavistuksiani."

"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä
tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka
Aenariaan."

"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin
hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.

Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin
Saturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä
Sardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin
hän antautuisi pitkälle matkalle.

"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."

"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.

"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius
leikillä.

"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään
suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää
vieraaltamme yörauhaa."

"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo
päivä."

Vanhus katsahti ulos ikkunasta.

"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään
levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.

"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi
mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti
kalastajan kehoitusta.

       *       *       *       *       *

"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!"
ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee
luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin
leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja
taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on
turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa
tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen
moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan.
Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.

Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen
purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä,
jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että
kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi
sinne tänne kiinni puupiirron.

Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli
hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja
kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän
seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.

"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.

"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi.
Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös
pitkälläkin matkalla?"

Vanhus naurahti.

"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka
musertaisi sen laidat."

"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"

"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta
täällä maalle ja --"

"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.

Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen
suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän
tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä
likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.

"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa
aamiainen."

Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen
yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli
mennyt.

"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.

"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."

Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki.
Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti
eteensä, tukein käsillään päätänsä.

Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään
kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.

"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein
väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"

Romula loi punastuneena silmänsä maahan.

"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden
tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."

"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen
kanssansa menemään takaisin.

He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.

"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"

"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."

"Olet siis syntynyt Italiassa?"

Rornula pudisti päätänsä.

"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."

"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla
aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet
joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"

"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta
tulimme ensin Napoliin."

Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:

"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja
toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja
enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen
puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida
sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä
äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni
kiitollinen."

Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.

"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.

"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja
aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus
minulle."

He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti
olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen
"filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli
esittänyt.

"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin
rupeaa käymään kunnon leyhkä."



Kahdeksas Luku.

Aenariaan.


Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti
tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa
veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun
ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin
hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri
sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.

"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.

Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja
mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.

"Sotamiehiä -- me olemme hukassa!" huudahti hän.

Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He
seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he
neliä veneen luokse.

"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle.
"Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."

"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi
ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja
punottavin poskin -- kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta
tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat
sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut
pelastaa."

Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta
sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten
tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti
kevyisesti pitkin vettä.

"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui
ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"

Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin
sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä
silmäyksellä.

Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta
nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi
heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi
verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen
tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän
matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan
äänettöminä maalle päin.

Licinius katkasi ensin äänettömyyden.

"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.

Tyttö näytti itään päin.

"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."

"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole
nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"

Romula naurahti.

"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen
aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun
tuttuja leikkisisariani -- minäkö pelkäisin niitä?"

Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin
nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi
heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut
muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius
silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta,
lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta
herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät
tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.

Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin
kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:

"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut
tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset
runsaskohtaloiset hetket?"

Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.

"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"

Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.

"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."

Hän luki:

"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla
voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen.
Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy
minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä
perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta
elämänkokemuksesta. -- -- Ihana Korintto! Useain muiden sodassa
vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin
kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen
ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta
kuin lapsi -- ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta
kuusitoistavuotias.

"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani
kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän
isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen
välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne
olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja
katosi huoneen sisustaan."

"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. -- 'Lydia.' -- 'Oivallisesti', ja joku
alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset
nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini.
Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja
huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin,
'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän
sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä
kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen
silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän
seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos.
'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus
nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus
otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi
onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'

"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän
kanssa.

"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra,
jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä
omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi
pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella
koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin
kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä
Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä
päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni
yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri
tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla
tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana
päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin
kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia
filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa
yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua
juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän
minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun
kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa
opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän
jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se
kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan
Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon,
minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen
vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö
tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen
muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja
siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.

"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua
estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua
kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei
hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi
Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.

"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin
kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli
pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli
leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat
miehet -- niitä sanottiin diakoneiksi -- viinalla täytetyt astiat ja
siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti
minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin
paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi
nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa
läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä
väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään.
Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on
Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt
tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään
minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin
tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja
sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."

"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan
jälkeen.

"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja
kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten,
tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi
minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.

"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin
sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut
pelastukseen!'

"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut.
'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle
kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en
tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä
kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.

"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme.
Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen
uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni
onnelliseksi ja ylpeäksi.

"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin
veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla
jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä
seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään.
Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa
ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.

"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi
hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen
omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen
ja tulevaisuuden haltuun."

"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja
estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä
turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon
oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani:
Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa
oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun
Jumalani, johonka minä uskallan.

"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan
orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein
uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja
kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti
kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan
yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun
täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät
liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.

"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.

"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton
vastauksensa.

"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi
sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen
tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui
yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin
saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli
laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni
lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle
psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo
Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä
uskallan.

"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun
koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva,
kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis.
Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua
ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja
kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään
ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä,
jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä
tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on
aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni
kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä
kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti,
antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja
käski minun astua sisään.

"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt
sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua
kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu
minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!

"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille,
joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun
kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin.
Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti
villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen
minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja
laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan
poskilleni.

"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät,
tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua
olemaan ahkeran.

"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi
mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle
enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.

"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni
itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin
rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea
ilta-auringon viimeisissä säteissä.

"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla
luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.

"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle
kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin
silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:

    "Ihmettä mont' on. Inhiminen
    Kaikkein tenhosin ihme on.
    Talven myrskyjä uhmaillen,
    Kulkevi hän meren aavaston,
    Vaikk' ylt'ympäri lainehien
    Vaan valkotyrskyt pauhaa."

"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein
tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.

"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja
käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa
ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana.
Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan
tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei
nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja
kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta
ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret,
rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä
myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät
molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.

"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua.
'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen
tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi
minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata,
otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia
ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä
seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He
juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se,
joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui
korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä
kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan
viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että
sielustanne.'

"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse
suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt
saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet
itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa
tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti
kätensä.

"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin
häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat,
jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu,
hän sanoo Herralle -- 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.

"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun
kanssaveljeni Aristarchos!'

"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan
keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä
olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät
piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he
tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret
vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta
pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa
ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä
ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä
itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä
jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta
mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli
alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi
lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä
tietoja.

"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä
antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli
piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.

"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen
aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin.
Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta.
'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein
tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla
tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.

"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran
hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas
minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä
mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä
rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin
löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule
lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta,
kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee
väsyneitä ja raskautetulta.

"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa
kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen
isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu
seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että
Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin
paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.

"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta
ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo,
sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.

"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan.
Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta.
Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän
kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin,
sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun
täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin
myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto
olisi ollut onneton.

"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä
aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja
pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua
siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies,
jota voin kutsua sulhasekseni.

"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime
kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias
oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei
koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin
taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista
huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut
lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi
muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi
järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi
kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon
puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle.
Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun
olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän
pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.

"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton.
Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme
puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.

"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen
maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan
hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli
laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä
kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan
takaisin.

"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme
valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan
suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen
kotoomme.

"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti,
ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme
jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan
ja hopearikkaan Laurion kukkulat.

"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi
ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi
haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön,
ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin
karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia
kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa
läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin
eikä virkannut sanaakaan.

"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se
saari, jota lähenimme -- silloin täristi haahtea niin ankara sysäys,
että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin
valtavan aallon loiskahtavan ylitseni -- sitten menin tiedottomaksi.

"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta
miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät
alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki
hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet
peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja
menin uudelleen tiedottomaksi.

"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun
jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt
kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin
heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa,
kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.

"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden
kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista.
Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin
uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.

"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä.
Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja.
Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen
kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua
ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella
kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":

    Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni,
    jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan
    seitsemäntoista päivää.

    Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.

    Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista
    päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa
    ja Kristuksessa.

    Rauha olkoon kanssasi!

    Sinä, elämän kala, virvoita häntä.

"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana
aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut
Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella.
Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään
maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli
näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä,
sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He
kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa
kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen
omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni
oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.

"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen,
kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!

"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen
sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut
tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla,
ennenkuin päätin itsekseni karata.

"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen
tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille
kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka
juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.

"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut
olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja
sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.

"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä.
Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä --
hänen nimensä on Stentus -- suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon
Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!

"-- -- Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan
päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin
murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen
lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen
tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni
Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman
varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo
Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä
uskallan'.

"-- -- Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana.
Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että
pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä
matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton -- -- --"

Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä.
Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja
purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden
kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan.
Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä
virkkanut mitään.

Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli
ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan
pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin
hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.

Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen
ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan
vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.

Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden
päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän
tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään
suuntaan.

Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut
seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän
huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene,
jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät
hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine
hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa
rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula
huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä.
Miehet antoivat airojen vaipua.

"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa
minulle, missä päin Aenaria on?"

He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti
jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin
raittiissa aamutuulessa.

Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.

"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on
päästy."

"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että
pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä
saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti
Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka
on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen,
joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."

Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain
päin", sanoi hän.

Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään
kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.

Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli
hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi
siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he
olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan
autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän
peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren
läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia,
joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka
kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen
hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen
suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka
mereen pistävä kallio muodostaa.

Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla
kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko
heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren
hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta
rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt
Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.



Yhdeksäs Luku.

Napoli.


Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen
säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja
ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi
etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in
satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain
roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään
taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi
äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka
pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin
rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä
sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja
kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu
ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas
elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja
meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun
polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.

Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän
lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen
itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu
varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on
Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin;
Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet
panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella
suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin
muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä
viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten
roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.

Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo
silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut
ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se
näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös
ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa
leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.

Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä
marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi
erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu
hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä
olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme
porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen
päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään
ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran
puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita
pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee
vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa
onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä
on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy
täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen
kotomaansa lauluja.

Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli
kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla,
Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset
hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen
tehneet hänet Campanian Croesukseksi.

Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä
tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa.
Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa
valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti
laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.

Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä
vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos
merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista
aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden
kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen
päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen
ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka
mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.

"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä
ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta
sen jälkeen surullisella äänellä.

Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.

"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi,
"eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."

"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut
teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun
luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin
aina Kartagon vertainen."

"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne
ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas
huomenna?"

"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."

"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa
ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi,
joten et saa tehdä tänä iltana, sillä --"

"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.

"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki
tahtovat olemaan naurussa suin."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia
kohtaan."

"Ja keitä ne ovat?"

"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka
imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä
kohtaan tahdon olla kuin Niobe."

"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."

"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka
ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä.
Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles,
että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias
Kilikiassa -- ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta
tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"

"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten --
mikä oli hänen nimensä."

Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.

"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen
sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia
kohtaan. Mitä sanoisi isäni -- mutta tule katsomaan", lisäsi hän
kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."

Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi
äänetönnä häntä.

Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden
valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä
vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden
riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja
puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin
keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja
Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria
elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei
yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja
vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa
villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen
puutarha oli avoinna kaikille.

Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni
paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta
suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle
juhlaseurueelle.

Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä
naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville
suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun
lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita,
itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän
nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen
edessänsä.

"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä
yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä
kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä,
että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."

"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä
yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani --"

"Niin, niin, kirjasi -- niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta
ilman."

"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä
kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta
olen työskennellyt."

"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden
tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja
riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta!
Se on anteeksi antamatonta."

"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun
jäämään tänne, niin jäänkin."

Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.

"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."

Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.

"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle
iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"

"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse.
Juttelu taukosi hetkiseksi.

"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies
naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua
tervehtämään."

Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa
myönnän.

Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä
keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen
ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli
jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään
voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.

Hän kumarsi nöyrästi.

"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni
käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää
minussa jälleen epäluuloa."

Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.

"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi.
"Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä -- mutta nyt
juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."

Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"

"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata
siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."

Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa
tuokiossa.

"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden
tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."

Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian
vihjaavan Sabinuksen syntyperään.

"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita",
vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja
meni pois.

"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille.
"Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."

Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat
muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian
isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen
näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän
oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä
kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset
rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä,
selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.

"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen
viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka,
joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi.
Luulen hänen nimensä olleen Licinius."

"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo
lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."

"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka
leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin
leijona."

"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.

"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius.
"Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää
kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen
vihollisensa Pescenniuksen kanssa."

"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas
seurassa.

"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha,
ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni
rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."

Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.

"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä
Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin
taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri
seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani
hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin:
'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen
historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja
valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden,
ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet
kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet
oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli --"

"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei
saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita.
Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin
ruoko."

"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale
on ihminen."

Sitten meni hän takaisin paikallensa.

"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi
saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius
Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja
tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."

"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti
pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja
katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän
yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi
oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."

Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.

"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius
torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain
ajat ovat olleet ja menneet."

Agaton puristi yhteen huulensa.

"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.

Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.

"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:

"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."

"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän
valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."

"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan
ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."

Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.

Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan
hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.

"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sitten
Napoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."

Näin sanottuansa katosi hän.

Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä
odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden
kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen.
Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne
lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan.
Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka,
jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa
tulosta.

Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä,
edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä
mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä
syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin
ja pensaihin.

"Niin -- ei", jupisi hän. "Sinä et saa -- mutta minä tahdon --
Herennius -- kestiystävyys -- ei, minä en voi!"

"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"

Hän säpsähti peljästyneenä.

"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö
minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve -- ei, kuolema
Cesarille!"

Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja
meni puiden sekaan.

Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän
tulee!"

Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen
korkeimmillensa.

Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään.
Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen,
parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa
yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31]
päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä
yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.

Seurueena oli hänellä useita upseereja.

Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria,
joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.

Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.

"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä
rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut
vieraaksensa."

"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä.
"Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."

Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen
äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.

Herennius kumarsi.

"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen
ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."

Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman
perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli
hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein
jokaiselle.

"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet
pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla
takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."

"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar",
vastasi Calpurnius nöyrästi.

"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut
jälleen Roomaan."

Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen
syrjään.

"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla
äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä
voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset;
minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja
miehiä."

Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja
muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan
rakentaa minulle sen."

"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi
liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää
voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."

Keisari pudisti päätänsä.

"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä -- mutta",
lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä,
hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."

"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.

"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä
nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole
yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi,
työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani
kantamisessa."

"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.

"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi
keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo
totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."

"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani
sisarentytär."

Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen
lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä
vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.

Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi.
"Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin
hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun
astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi
hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari.
Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin
keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten
hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.

Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!"
huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään
tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin -- ja näki Agatonin
kellanvaaleat kasvot.

"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla
loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat
silmänsä hakivat keisaria.

Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana
seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.

"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla
lääkäri ja neidin palvelijattaria."

Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet
pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.

Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä
oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan
polvillaan hänen sohvansa vieressä.

Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.

Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa
värähtelivät.

"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä
tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua
kohtaan on ääretön ja katoomaton."

Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti
kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius
seurasi hallitsijaa huvilan portille.

"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi
ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää
saada kuolemarangaistus Roomassa."

"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella
äänellä.

Keisari katsoi kysyväisesti häneen.

"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy
voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä,
kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle.
Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies,
niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä
ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että
olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt
häneen."

Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.

"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi
ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä
tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa
päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja
tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen
palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi
miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen
kättä ja lähti huvilasta.

Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius
otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen
tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja
vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä
raskasmielisyyttä.

Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan
tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.

"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti
maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana
väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän
perheen keskustaan?"

Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei
tohtinut nostaa silmiänsä.

"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin
säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."

Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti
Herenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.

"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi
loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"

Herennius teki kieltävän liikkeen.

"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän.
"Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa
rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"

Näin sanottuansa meni hän pois.

Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa,
ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin
tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut
olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät
hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.

"Tyttäreni", lausui Herennius -- hän ei koskaan ennen ollut tällä
nimellä puhutellut Juliaa -- ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä
pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön
tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä
ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen
sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar
ja minulle tytär!"

Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja
Marcella istuivat.

He ymmärsivät tämän silmäyksen.

"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka
sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt
olla myöskin Viktorian sisar."

"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.



Kymmenes Luku.

Harhatiellä.


Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja
Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä
ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä.
Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin
roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut
valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille.
Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän
sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän
piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan
ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli
entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten
ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä
asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä
nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi
kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli
ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka
ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut
eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä
ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön
semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin
viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut
mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että
nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle.
Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman
piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi
maailmankaupungissa.

Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden
jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin
neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen
tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle,
lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."

Lucius tarttui siihen, kysyen:

"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"

"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin
Roomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."

Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.

Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:

"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen,
ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta,
meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs
tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua,
pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian,
lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa
kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle,
ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me
rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän
ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen
herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme
saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi
emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet
maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä
semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin
vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä
hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra
Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme
sinulle veljellisen tervehdyksen."

Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen
miettiväisesti eteensä.

"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi
pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen
siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman
piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun
hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa
itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."

Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren
ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska
se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös
parasta sekä piispalle että vankiraukoille."

Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.

Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli
huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille,
jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän
kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.

Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun
Lucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.

"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa
kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."

Lucius mietti hetkisen.

"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut
heti."

Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar
puheillensa Luciusta.

Muutaman minuutin perästä palasi orja.

"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen
puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota
vastaan ketään."

Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi,
josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä.
Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli
saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä
huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja
pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion;
sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella
kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi
Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.

Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella.
Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat,
silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla
järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja
seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä
täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.

Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui
roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen,
purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla,
kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi
kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli
taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi
kapea, kultainen otsanauha.

Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan
tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava
naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon
ensinmainitun tekemän vaikutuksen.

Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän
Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli
kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti
kuultelevan häntä välinpitämättömästi.

"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet
nähnyt turhaa vaivaa."

Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.

"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti
sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla
päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja
lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla
ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon
toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."

"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen
itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin
vaivan ansaitseva."

Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui
omista sanoistansa.

"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.

"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli
todenperään sanottu."

"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"

"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon
suuteloa."

"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.

Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet
enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima
olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa.
Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva
ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.

"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.

He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan
jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä,
jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi
Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi
uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän
syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput
olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja.
Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.

Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.

"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.

"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen",
lisäsi Marcia.

"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin
puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen
muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi
hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene,
jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."

"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius
mieltyneenä.

"Tänään -- ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö,
miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."

"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli
tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi.
Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan
karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:

"Capreae-saarelle olen kauan halunnut -- siellä tahtoisin tieteistellä
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."

"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia.
"Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri
yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen --"

"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa
tällä tavalla?"

Marcia nauroi ääneensä.

"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."

Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin
liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa
käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli
mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo
muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli
mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan
rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä
vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän
istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.
Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös.
"Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää
lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka
niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat --
mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon
mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa
vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian
tykö!"

Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki
kovasti, kun hän astui sinne sisälle.

"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti
huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"

Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.

"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.

"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua
olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin
mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja
Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."

"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä
minulta", virkkoi Lucius.

He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä.
Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis
jäähyväiset jo hetken kuluttua.

"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut
hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana.
-- Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa,
lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta
pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni
Ceseniuksen tyköä." --

Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä
suljetun kirjoituksen.

"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen
herrallensa, joka paraillaan luki.

Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:

"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä
unhota kirjojasi."

Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen
toisennäköiseksi.

"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni
naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut
eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."

Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi
sen orjalle.

"Tässä on vastaus."

Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä
mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen
nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.

"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää
miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni
oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän
kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen
luoksensa orjan.

"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää
saada vastaus."

Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.

"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen
suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja
laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa
minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni
päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."

Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi
paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta,
jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän
äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle;
sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.

Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään
satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse
tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja
auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen
olkapäätä vasten astui hän venheesen.

Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli
esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia
soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty
osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen
vieraallensa.

Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui
sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi
istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen
roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla
oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa
ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin
sumu.

"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.

Marcia nauroi.

"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä
jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön
laittanut minulle."

"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta
tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä
iloisesti nauttimaan elämää."

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin.
"Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle
muutamia!"

Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea.
Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä
nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja
saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun
purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan
löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien
tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja
mantereen välillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.

"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti
eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää
kaukana Capreae-saaresta."

Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä
korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen
korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden
valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.

"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."

"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden
suojaan."

Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin
ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä
niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.

"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten
Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.

"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti,
"eikä mikään ole meitä erottava!" -- -- --

Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja
tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan,
niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.

"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta,
joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe;
minä olen heille ilmoittanut tulostamme."

Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.

"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina,
kun meri oli niin myrskyinen."

"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin
kuollut kauhistuksesta."

Lucius kumarsi, naurahtaen.

Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei
huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan
puoliso Demetrius.

Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin
ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut
pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt
tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen
valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä
tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet
nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä
työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus
on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein
sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla
vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei
hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi
hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt
Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti
Roomassa tahi Napolissa.

Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki
kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei
sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan
sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin
ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa.
Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.

"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän
horoskopimme -- mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta
tutkimisesta vastaisuudessa."

"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.

"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä.
"Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä,
että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että
kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria
yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun
johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken,
mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä
hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."

Lucius tuli hämilleen.

"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina
suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla
todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi
uppiniskainen vastustaja."

"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi,
päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."

Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä
kerran takaisin, lausuen:

"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä
edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta
veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen.
Semmoinen on minun tapani."

Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä.
Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei
vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli
venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli
selvästi ympärillä olevine huviloineen.

Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja
ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta
hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen
raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän
vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.

"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut,
mitä pyysit Demetriukselta?"

"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä
ja anna minun avata se auki."

Lucius epi.

"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden
ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille
niin paljon iloa?"

"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä
näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä
hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja
istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin
nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää
sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä -- kuollut!"

"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu
pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä
näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."

"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia,
"mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole
mielikuvituksessa syntyneitä. -- Anna minulle Demetriuksen vastaus."

Lucius totteli.

Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio
(Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.

"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti
kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.

    "Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii
    Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."

Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.

"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.

"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän
sinulle?"

Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli
lukenut sen.

    "Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä;
    Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."

"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi",
sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä
kaupalla."

Marcia katsoi äänetönnä merelle.

"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua
surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät
mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden
katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia
toistemme kanssa ja nautitaan elämää."

Marcia nousi ylös nojasiltaan.

"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla
silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja
todella, ett'et koskaan hyljää minua?"

"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius
juhlallisesti, "vannon sen sinulle."

"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja
pyhittää koko elämäni sinulle?"

Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän
oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.

Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat
airoihin.

"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.

"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten
keskustelemme ja päätämme kaikesta."

Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa
tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta
kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria.
Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla
katsahtamatta heihin päin. Ja -- hänen silmänsä kohtasivat Viktorian
silmäyksen.

Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei
tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian
kanssa toisaalle.

Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.

"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"

"Hyvästi!"

Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin
kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.

"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti
hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua
kadehtiva."

"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta
ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden
tavoin.

"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin
saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja
soimaavaa."

Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli
odotellut häntä eilisestä asti.

"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.

Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli
siellä nuori, matkapukuun puettu mies.

"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot
odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."

Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen
Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta
tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän
almun.

Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui
kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät
niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen
otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki
kovasti.

       *       *       *       *       *

Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys.
Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa
mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti
illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia
raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.

Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa
entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän
muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän
saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka
ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen
talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa.
Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan
hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi
semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo
oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut,
hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen
kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä,
jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun
hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut
Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä
kuolemaansa.

Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja
maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.

"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.

"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."

Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae
(Julialle).

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi.
"Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä
kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman,
sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet
onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"

Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä,
Liciniukselta", kuiskasi hän.

Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan
olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta
nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä
itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli
hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen
syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi
meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä
tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta
häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea
pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut
jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi
kohta kotiin!"

Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui
Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen
silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.

"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin
sanoakaan."

Julia silmäili häntä kysyväisesti.

"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"

Viktoria koetti kaikin voimin tointua.

"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan
veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka
hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän
hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."

"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"

Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.

"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut
häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on
sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli
myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi
unhottamaan hänet."

"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.

Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja
lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.

Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se
tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.

"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan
voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta
käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."

Julia huokasi.

"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen
näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."

"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden,
jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli
hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."

"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän
saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea
toimihalunsa tyydytetyksi."

Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla
kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa
antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että
myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän
tehnyt.

Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta
nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen
taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.



Yhdestoista Luku.

Lasku ja nousu.


Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni
työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän
pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän,
käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä
ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin
kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen
syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.

"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle,
"toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin
huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä
ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."

Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat
vallan levolliset.

Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän
oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.

Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan
tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.

Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle.
Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos
Herennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat
hunnulla peitetyt.

"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.

Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.

Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän
meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään
otsaansa.

Sitten kääntyi hän naisiin päin.

"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi,
tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."

Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.

"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä
hetkellä?"

Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.

Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen
kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä.
Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli
jäljellä vihertävää nestettä.

"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen
valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."

Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli
uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa
yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän
muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän
polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.

Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa
kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.

Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle
kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.

Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän
seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen
kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän
huomaavan läsnäolijat.

Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen
olkapäällensä.

"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.

Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä
puhutteli.

"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on
hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"

Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.

"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin
minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."

Viktoria oli ääneti.

"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä
samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja
hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän
tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren.
Ojenna minulle kätesi, Viktoria."

Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen
ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.

"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin
lepoa sielulleni."

Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.

Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen
ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla
askelilla lehtimajasta.

Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä
puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan,
veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.

"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius.
"Hän näyttää minusta tutulta."

Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.

"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta.
Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"

"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen.
"Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."

"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on
täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista
väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."

Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät
tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui
hänen käteensä.

"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi
hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."

"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei
tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä.
Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä
kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät
hänet kirjastohuoneesen.

Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten
itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua,
joka kulki Puteoliin päin.

Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin
seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta
Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki
itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius
viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla
tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että
Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.

"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä
onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria,
mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa
kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin
yksi keino."

"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut,
luettuansa nuot sanat.

"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella
tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut
haaveksijalta."

"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei
filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi.
Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee
koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi
inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi
uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän
onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."

"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut
voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka
aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. --
Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."

"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen
nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin
palvelukseen --"

"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta
ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja
ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte
jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse.
Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."

Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada
keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion
palvelukseen."

Herennius naurahti.

"Sen saamme helposti toimeen."

Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle.
Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara
sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä,
että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen
mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.

Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.

Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko
hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen
lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta
hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta
huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.

"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi
Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi
sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet
voimansa eivät sitä salli."

"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia
hiljaa.

"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina
syvää sääliväisyyttä osottaen."

Marcia loi silmänsä alas.

"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin
onnettomaksi", virkkoi hän.

"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun
pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."

"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa
vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."

Marcia katsahti ylös.

"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut
koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan
puheenpartena."

Marcella pudisti päätänsä.

"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan
nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt
Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa
Herran sanoja."

"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole
tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä
pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian
levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä,
samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua,
silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille
niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua,
vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa
mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt,
Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin
teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina
hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte
iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia
sieluni haavoille."

Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.

"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi
istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät
kirjamme tallella."

Marcia noudatti hänen kutsuansa.

Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi
häntä huvilan portille.

"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset
sydämmellisesti toisillensa.

Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi
uneksivin silmin maiseman yli.

Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat
ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi
Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava
melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä
maalle viileyttä.

Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä
pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!"
sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun
alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta,
Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa
aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:

    "Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä.
    Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."

"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"

Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.



Kahdestoista Luku.

Maailman pääkaupungissa.


Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi
merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja
virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja
rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon
asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä
näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se
vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet
pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä
tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä,
vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka
täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa,
nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle,
nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää
kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine
muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.

Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi
kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä.
Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja
loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät
ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin
näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla
se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy
Colosseumin valtava muurinreuna.

Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä,
vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla,
komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja
kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine
huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla
hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana
kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon
aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja
Sorakte monine huippuinensa. --

Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria
vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman
centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan
harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin
alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja
haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan
vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.

"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi.
Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja
uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa
juhlallisuudessa."

Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.

"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi
hän.

"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa
ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla -- sitä sanotaan
amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen -- olen
nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."

"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä.
"Palvelemmehan keisaria."

"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään
parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on
sota-ammatti."

"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"

Vanhus naurahti.

"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta
samalla mitalla maksoin takaisinkin."

"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."

"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin
sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa
taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja
taistelu on ilo."

Nuorukainen pudisti päätänsä.

"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni
vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä
en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."

"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin
omaistesi tykö."

"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu
etelään."

Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään
tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen
naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan
muussa.

"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"

Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.

"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö
nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"

"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.

"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten
ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."

"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me
olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he
kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan
hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."

Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia,
kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.

Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.

"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. -- Mutta mitä tarkoitat sillä,
että he ovat kristityitä?"

"Kristityt -- niin -- en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat
ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."

"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.

"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä
asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin.
Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona
vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit
tiedustaa häneltä."

"Niin tahdon tehdäkin."

"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko
laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."

Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.

Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin.
Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori
centurio pani kätensä ukon olkapäälle.

"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen
kristityn miehen asunto."

"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni
hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta
on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."

Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita
kadun kulmassa.

"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan
hänen luoksensa.

"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.

"Tunnetko sitä kristittyä, joka --"

Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.

"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä
sellaisista ihmisistä."

Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää
lukua sotamiehistä.

Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen,
jotta juutalainen päästi huudon.

"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte
heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun
kristityiden kanssa tekemistä?"

Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko
joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille,
pitäen kovaa menoa.

"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua
täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.

"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä
sanoa sinulle mitä tahdot."

Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi
vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa,
joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka
sanoi:

"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."

"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme
sinua."

"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena,
kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä
selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin,
kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta
kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän
valkeutta."

"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä
näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat
hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet
tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja
pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole
oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin
rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä
vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut
pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."

Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen
eteen.

"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"

Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen
ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Oletko kristitty?" kysyi centurio.

Ukko vastasi viivytellen: "Olen."

"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään
hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä
neljännes tunti aikaa."

Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.

"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte
sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu
oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle,
"niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden
kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen
et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit
tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."

Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä
seuralaiseltansa.

"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä,
pitkitänkö loppuun asti."

"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun
ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"

Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin,
jossa pretoriaanien kasarmi oli.

Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä
sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli
taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu
käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.

Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan
virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli
heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi
häpeäjuttujen kertomisessa.

"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen,
"kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin
kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista
korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat.
Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä
vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti
melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen
keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä,
mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat
Isiksen ja Astarten kerjäläispapit -- niin, tunnettehan kyllä sen
joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa
kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat --
niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin
meidän portinvahdilla."

Toiset nauroivat.

"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen
kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."

Kaksi miestä meni ohitse kadulla.

Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta
ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja
vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka
astui hänen rinnallansa.

Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.

"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.

Toiset vastasivat kieltävästi.

"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen
hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen
nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros
nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan
varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli
vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen
mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros
nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon
panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei
Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari -- hän teki,
lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen
matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen
jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään
erehdystänsä polkumyllyssä.

"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä -- niin
kutsuvat kristiaanit toisiaan -- Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä,
että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille
ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus
sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui
suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki
Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen
kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat
hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran
eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen
kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi.
Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen
otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään
kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen
lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää
toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti
olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta
tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta.
Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies,
tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he
kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin,
äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin
kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. -- Siitä
näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."

Toiset nauroivat.

"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee
kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.

"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana
kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin
hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa.
Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja.
Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin
kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia.
Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän
jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."

"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni
puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa
pois kotoa --"

Kreikkalainen nauroi.

"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi
sanoa mitään pahaa. -- Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän
öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun
eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella
syövän jotain -- se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua
kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."

"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen
taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan
surkutella semmoisia haaveksijoita."

"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on
palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin
Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta
kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän
uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja
arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja
kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin,
joka liittyi kristiaaneihin -- hänelle on ylhäinen, kristitty nainen
antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä
minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä
toisiinsa."

"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja
joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te
orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan
roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin
minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin.
Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä
eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin
heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että
käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen,
joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin
huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että
Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen
poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä
-- hänen nimeänsä en muista -- oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni
kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina
vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän
vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa
Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä
aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä.
Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat
he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat
pahimpia ihmisiä auringon alla.'"

Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen
sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli
ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.

"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä.
Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista
tyttöä!"

Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu
kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. --

Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen
eteenpäin.

Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa
Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen
sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta.
Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli
kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja
pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon
Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla
armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden
nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä
huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin
armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai
häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes
Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli
ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle,
maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain
hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia,
joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden
tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden
hautaaminen.

Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa
katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa
aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.

"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat.
Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni,
ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme
Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista
asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja
seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että
Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan
ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on,
että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme
niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla
lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa,
olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän
tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin
arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa.
Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista
nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään
piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se
tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."

Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin
kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.

"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi
tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen
ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois
seurakunnasta."

"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se
puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen,
mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain
ihmisten, olevan minun puolellani."

He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan
pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli.
Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta
sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.

"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella
mielellä sinua kohtaan."

"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.

"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen
ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi
Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella
tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että
hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein
kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää,
minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro
minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi
olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista
roskaväkeä."

"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo
aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen
ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä
suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen
olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu
tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni
ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää
minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa,
kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan,
miten kauppaolot muodostuvat."

Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.

Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän
edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko
musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.

"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."

Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38]
ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja
satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista
ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli
pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan
esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi
kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa
ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat
kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat
poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti
valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen
kukkia kuolleen päälle.

"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun
saatto oli mennyt ohitse.

"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti
eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla
rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain
ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."

"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi
vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla
rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin
häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle
puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt
tämän muistomerkin.'"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta
rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan,
niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja
hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."

"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan
kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen
hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä
ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja
kironnut jumalatonta leskeä. -- Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle.
Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"

Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via
Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa
tietä kaupunkiin.

Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään
niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen
vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista,
jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja
Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja
kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri
kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta
Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen
rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja
elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja
vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen
silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen
poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet
usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään
mieltymyksestä.

"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti,
mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"

Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti
huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän
tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän
vieromiseen.

"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.

"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi
Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen
suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa,
en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että
ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."

Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja
kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.

"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on
sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he
kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"

Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä,
mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi
ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.

"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään
tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari
Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru,
mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen
mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille,
joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia
aikoja, pelastusta ja pelastajaa."

"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka
sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten
elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja
aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan
taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee
peljättävien käärmeiden kanssa -- mitäpä merkitsee hän muuta kuin
vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin
kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan
näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin
pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen
pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä
paitsi kaikki."

Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän
vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään
tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.

Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.

"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra
valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset
esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä,
jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."

"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian
varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä
äskettäin tehdyn kuvan -- suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista
palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista
viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa,
meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja
verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."

Callistus sanoi sen tekijän nimen.

"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä",
virkkoi Julia.

"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi
sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen
elämän lempikoriste."

"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut
taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi,
että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"

"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti.
"Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin
häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa
vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja
eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla
tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui
kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka
iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan
kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika,
jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee
kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan,
lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma
suosii häntä."

Marcella pudisti totisena päätänsä.

"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän.
"Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut
maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua
ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme
kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"

"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät
teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua
meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan
ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja
pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa
sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi -- kuvailevathan ne kaikki
meidän uskoamme ja toivoamme."

"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa,
teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken,
kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä
on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat,
sulattaa päivän yhteen yön kanssa."

"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet
vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä
mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme.
Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen
vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet
rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia
sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon
ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle
kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme
semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."

"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa
yhteen.

Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei
hän vähääkään hämmentynyt.

"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi
hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään
suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa
kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli
näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon
legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä --"

Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä
kummastellen.

"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi
Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.

"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä
lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."

"Eikö hän ole jutellut mitään tästä -- tästä Liciniuksesta?" jatkoi
Marcella.

"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä
huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan
tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut
mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä
minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku
aika sen jälkeen -- ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen
elämässä -- kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti
Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus
keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt
virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan
vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä
ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli
hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti
Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti
näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on
kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin
vaivoihinsa."

Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta.
Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat
hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä
hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle --
sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä
Liciniukselle itselleen että hänelle.

Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi
äänetönnä maahan.

He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset
molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin,
samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella
asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.

Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin.
Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa
oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy,
johon oli piirretty seuraavat sanat:

        "TENE ME QUIA
        FUGI ET REVO
        CA ME IN VIAM
        QUERQUELANAM
        AD ZEPHYRINUM
        DOMINUM MEUM".[41]

"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota
eriskummaista kaulakoristetta?"

"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on
pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut
kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."

Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen
mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan.
Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat
piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan
jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti
räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen
kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan
häntä ahneeksi.

"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua.
Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on
ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia
senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia
siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä
vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri
ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus
puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee
päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"

"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään", virkkoi Callistus. "Egyptin
ja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja
nämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään
sellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt
on jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli
on taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon."

"Saatatpa olla oikeassa", vastasi piispa arvelevaisesti. "Sinun sanasi
rauhoittavat minua."

"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä
vaaraan", jatkoi Callistus. "Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä
kansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja
pidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta,
niin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta", virkkoi
hän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, "jos sinulla on toinen
mielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti."

"Ei, ei, Callistus", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. "Siitä ei
voi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi.
Tiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa
vastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia
ratkaistu."

Palvelija astui sisään.

"Sinua tahtoo eräs puhutella", ilmoitti palvelija.

"Anna hänen tulla sisään" vastasi Zephyrinus.

Muutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies.
Pitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä,
kunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva,
jolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä
nuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.

Kummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi
silmänsä sisälletulijaan.

"Pyhä isä", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] "kiitetty olkoon Herra,
että on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti
tervetulleeksi. -- Tämä on", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen,
"Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla."

Ukko naurahti.

"Miekka ei ole terässään", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. "Nämät
vanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna
asetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on
Herra valinnut. -- Tulen Aasiasta", jatkoi hän muutaman minutin
perästä, "menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin
silmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin
kuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman
ohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta."

"Rakas veli", vastasi Zephyrinus, "kiitetty olkoon Herra vielä kerran,
että on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti
sinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä,
ikäänkuin tahtoen nielaista sen."

Taaskin menivät ukon huulet hymyyn.

"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla
olen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on
sydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen
yksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä
profeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan
sijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo
elähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei,
kiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa
ijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata
voittaa meitä."

"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli", vastasi Zephyrinus
nöyrästi, "että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta
käsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen
uskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka
petollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he
täällä valloittaa koko kristikunnan?"

"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet", vastasi Irenaeus. "Ja meidän
velvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. -- Niin,
Zephyrinus", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, "salli
miehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut
runsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja
eksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi
susille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen
istuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan.
Ne ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä;
sillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on,
siellä on kaikki armo ja totuus.'"

"Tahdon ajatella sanojasi", vastasi Zephyrinus.

"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin
muita", jatkoi Irenaeus. "Sielun silmillä näen sen jo kohoavan
maanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja
johdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti
panisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka
heiltä pois ja annetaan toiselle."

"Jumala siitä varjelkoon", sanoi Zephyrinus.

Nyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.

Sitten virkkoi Irenaeus taas:

"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä
Septimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen
miekkansa kerran kohtaa minua."

Zephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla
seurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.



Kolmastoista Luku.

Petollisuus ja uskollisuus.


Melkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa
Ostiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui
kivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten.
Uneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas
istualtaan ylös. "Ei", sanoi hän itseksensä, "minä en voi enkä tahdo
levätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen
antautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa
kuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!"

Puhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin
portin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri
lähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui
Circus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita
tuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi
hämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä
yksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen,
huudahti: "Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan,
Markus Licinius!"

Matkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.

"Kaiken pyhän tähden, Petronius", sai hän työläästi sanotuksi, "älä
ilmaise minua!"

Upseeri nauroi.

"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet
minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt
uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa,
"auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on
kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian
vuorikaivoksista."

"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset
siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."

Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella
kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi
mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa
avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.

"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.

Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä
silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.

"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä,
"niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."

Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin
haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan
itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli
Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin
täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin
prefektille.

Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko
utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko
tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli
Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja
puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.

"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun
pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt
hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä
itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin
hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun
ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän
mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän
pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."

Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.

Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi
pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään
kamariin.

Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.

Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli
antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.

"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän.
"Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi
hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä
häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta
ja elämä täynnä kipua -- älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna
sääliväistä mieltä minua kohtaan.' -- Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän
melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin
kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet
tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut,
niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin
seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen
kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."

Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja
pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli
keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä
piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla
centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta.
Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi
tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen
pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän
vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä
iltana oli jutellut hänen kanssansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut
kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"

Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneliä.

"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle
Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka
varmaan tiedätkin."

Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi
Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen
palvelijattarelle.

Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli
ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä
lukemaan sen ääneensä.

Julia otti kernaasti kirjarullan.

"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se
täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä
vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme
Kartagossa."

Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat
sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.

"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas,
Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia
Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen
vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen,
elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla
kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä
kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne
kirjoittanut."

"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta
minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso
tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa
muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi
sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni
vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. --
Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki,
ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen
vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin
semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! -- Minua vaivasi huoli
lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi
lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa
hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena
ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin
kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää.
Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani.
-- Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen
huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään
olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten
voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai
vapautus!'

"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua
Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.

"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin
suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen
asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi
nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia
rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka
varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli
aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla
venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti
säikäyttää heidät takaisin.

"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme
vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen
pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden
päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua.
Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.

"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä
ole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös
päätänsä, ikäänkuin peljäten minua.

"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä
istui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen
ympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän
nosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'

"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän
oli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki
ympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! -- Sitten herätti minut ääni.
Minulla oli vielä suuni makeana.

"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat
tuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea
maailman toivoa.

"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me
tulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru
sydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.

"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos
ansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut
kukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi -- älä
siis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja
äitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole
mielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät
ainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.

"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen
kättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua
herrattareksi eikä tyttäreksi.

"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme
ainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin
häntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä
sinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'

"Murheellisena lähti hän tyköäni.

"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme
kuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti
levinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut
suuren kansanjoukon.

"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.

"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.

"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni
kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin
prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua
oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli
vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.

"Mutta minä pudistin päätäni.

"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' --
ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.

"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta
Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni
kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu -- niin
suretti minua hänen onneton vanhuutensa.

"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät
petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.

"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti
meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä
väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa
toisiamme.

"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun
tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi
päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka
minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!

"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni
Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja
avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän
sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun
käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin
hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle
arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun
kanssasi.'

"Ja hän katosi.

"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa.
Minä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska
kuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. -- Silloin
astui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla
tuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle
sirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä
purpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä,
ynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa
ja lausui:

"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet
miekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän
oksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.

"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä
tempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin
jalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.

"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.

"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena
voitostani menin ulos sirkuksen portista.

"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen,
vaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu
voitto.

"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on
toisen tehtävä." --

Samassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.

"Eräs pretoriaanein centurio toi sen", lisäsi hän. Julia vaaleni,
silmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen.
Sitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.

"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja
leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet.
Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon
käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."

Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan
päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli
Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle
muutamalla sanalla asian.

Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui
keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin
henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.

"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen
hovimieheen päin.

"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen
tyly vastaus.

"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä
murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi
Julia pikaisesti.

Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti
menemään.

Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin
odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni
siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen
kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven.
Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta
hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.

Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.

"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin
hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."

"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran
pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen
henkeä."

Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan.
Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä,
joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.

"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli
legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.

"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen
vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."

Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen
silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä
keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.

"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta
eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."

Julia totteli äänetönnä.

"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin
kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa
tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet.
Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni
sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen
kasvoja; menköön hän maanpakoon."

Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.

"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.

"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.

"Etkä sinä ole häntä unhottanut? -- Sinun hyvä muistisi on todellakin
sinulle kunniaksi."

Julia punastui kovin.

"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti
Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka
on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."

Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos
vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois
keisarin hovista.

       *       *       *       *       *

Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius
ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta
ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän
raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri
uskollista Saturninusta -- kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi
Licinius, nousten seisoalleen.

Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä
pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti
sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä:
"Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön
esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi
ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen
alla oli kaupungin prefektin nimi.

Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti
hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.

"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.

"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.

"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään.
Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."

Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani
kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän
rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"

Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä.
Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut
sinun puoltajaksesi."

"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi
voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen
pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä
ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan
tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."

Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä
seinää vasten ja rukoili hiljaa.

Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia
saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli
näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.

"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius
hänelle.

Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka
vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se
viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun
kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt
saatan sinut."

He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi
Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen
silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän
viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan,
kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.

Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan
ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun
vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi
Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä
suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää
sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.

"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin
palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa
osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin
murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa,
minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."

Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata,
kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.

"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni
yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan
jälleen tykösi."

"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä,
että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"

"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja
rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."

Centurio pudisti päätänsä. "En voi."

Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen.
Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa
semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni
onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"

Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.

"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä
tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti
talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa
kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua
kukaan tunne."

Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun
tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa
levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.

Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä
levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki
kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä
tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään
Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi
tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori
olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja
siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.

"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.

Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään
tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"

Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen
äreän Kerberuksen käteen.

"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän
portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."

Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen
pyyntönsä.

Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on
juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua.
Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa
asiasi."

Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti
kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta
tulevaksi.

Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen
luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi
hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta
tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule
tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät
tablinum'iin.

"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen
käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin
tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta
miehestä?"

"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.

Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.

"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti
myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle
syöstyminen. -- Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."

"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius;
"tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä
Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran
nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään
takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa
kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen
niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle.
Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei
hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."

"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei
rukoukseni mene turhaan."

He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen,
kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti
niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli
maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että
hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet
ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä,
vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä
kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki
Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen
päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä
viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!"
Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius",
virkkoi hän sydämmellisesti.

"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä,
katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua
tämän kynnyksen yli."

"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti
päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä
maahan.

"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa
sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka
suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös
Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että
mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki
valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla
henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni
tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen
kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä
onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt
tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna
lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin
ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"

Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti
huoneesta.

Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi
hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi
arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu
pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut
Sardiiniasta."

Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman
vastaan lainaksi", vastasi hän.

Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa.
Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta
portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän
kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi
sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin
olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.

Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä.
Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä.
Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt
jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja
rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."

"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään
ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."

"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui
centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää
maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"



Neljästoista Luku.

Toivo ei anna häpeään tulla.


"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te
sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo,
uskollinen Germanian kansa -- tosin iloittaa minua, että saan oleksia
täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja
roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus
ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän
kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa
aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee
matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi
kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja
tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen
minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen
Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta
pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden
oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt
ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat
myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat
vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut
huulilleni."

Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten,
katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani
hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.

"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on
hyötyä."

Toinen kääntyi häneen päin -- tämä toinen oli Licinius.

"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän
hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"

"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä
siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin.
Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin.
Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."

Licinius oli vaiti.

"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka
on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut
suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo
palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä
läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden
kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini
Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin
muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on
nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti
perille kirjoituksesi."

Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten
muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi
kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.

Saatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että
tämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan
samaan suuntaan.

Jo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli
sama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut
Janikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä
koko ruumiiltaan miehevämmäksi.

Licinius tervehti häntä ystävällisesti. "Saanko pyytää sinua
toimittamaan minulle erään asian?" kysyi hän.

Pretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.

"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen --."

"Minä tiedän", keskeytti pretoriaani pikaisesti. "Hän asuu
Esquilinuksella Tituksen thermien luona."

"Aivan niin", virkkoi Licinius hämmästyneenä. "Kuinka tiedät niin
tarkoin hänen asuntonsa?"

Vanha centurio nauroi.

"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus",
sanoi hän. "Se pitää hänen jutella sinulle."

Nuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun
Liciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin
juttelemaan sen. "Olin kerran", alottti hän, "Isgon kanssa
Janikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi
naista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä
ihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää
mitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui
kaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta
viikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä
minä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin
meidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän
vei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin
saman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni
otetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen
tykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta,
tiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta
kai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta
Praxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti
mies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän
ei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.'
Silloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä
pitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä
on koko tapaus."

"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa
Calpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia", sanoi centurio
hymyillen.

Licinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle,
mutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:

"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen.
Mutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta
terveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan.
Siellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun
sallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja
jutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne."

Niillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka
uskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi
häntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.

       *       *       *       *       *

Oli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen
aurinko maailmankaupungille.

Erääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman
seurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.

Peristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat
tulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät
oikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat
sisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja
tähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä
he olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut
jumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies,
piispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja
seurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät
peristiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka
oli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli
korkopaikka, jossa oli piispan sija.

Seurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa
väreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti
seurakuntaa sanoilla:

"Rauha olkoon teidän kanssanne!"

"Ja sinun henkesi kanssa!" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.

Nyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan
kuulteli.

Lukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen
luetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen
esitelmänsä lyhyt. Sanalla "amen" päätti hän selityksensä, johon
seurakunta vastasi: "Herra, ole meille armollinen!"

Sitten huusi yksi diakoneista:

"Ite, missa est!".[43]

Ja paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt
alkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet
saivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:

"Menkäät rauhaan!"

Useita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.

Naisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä,
diakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä
piispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan
vanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.

"Nike, Anastasia, Phoibe", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen
neitsyyn. "Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen,
diakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka,
johon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on
kallisarvoinen -- sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä,
jossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä
kunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran
palveleminen. -- Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät
Herran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'"

Sitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.

"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe", sanoi hän lopuksi, "kysyn minä
teiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi,
tunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla
kelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka
nimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne
ja vastatkaa minulle!"

Neitsyet vastasivat: "Tahdomme."

"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän
seurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi." Neitsyet
lankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen.
Piispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:

"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja
vaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan
hengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta
syntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden
palvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä
puhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he
kelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa
uskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle
ynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia
ijankaikkisesti."

"Amen!" sanoi seurakunta päätökseksi.

Neitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan
suunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.

Yksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren
pariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja
heittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä
hänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.

"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota
sydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua."

Neitsy kiitti kyynelet silmissä.

"Mutta", lisäsi hän rukoilevasti, "älä enää kutsu minua Romulaksi.
Vanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut
pimeydestä valkeuteen."

Sitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän
kanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.

Myöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via
Querquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä
kulkeneet pitkän matkaa.

"Licinius", virkkoi vihdoin nuori vaimo, "minä tahtoisin mielelläni
käydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen
tapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin
pois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne
ruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?"

"Aivan kernaasti", vastasi toinen. "Kun vaan se pitkä matka ei
väsyttäisi sinua liiaksi!"

"Näen", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, "ett'et tunne minua
vielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin."

Licinius nauroi. "Sitä parempi!"

Ennenkuin tullaan Appian tien varrella olevan Cecilia Metellan valtavan
kuvapatsaan luokse, nähdään oikealla eräälle maatilalle menevä
sisäänkäytävä; tällä maatilalla kasvaa ruokamäntyjä, viikunapuita ja
viiniköynnöksiä. Sen keskipaikoilla on nelikulmainen aukko, jonne
käyvät raput. Niitä myöten menivät Licinius ja Julia sinne alas. Nämät
raput vievät kapeaan, hiukan kapenevaan käytävään, jonka seiniin on
hakattu hautoja. Noin kymmenen askelen päässä käytävän suulta on
oikealla puolella pikkuinen kammio, jonka erottaa suljettu ovi
käytävästä. Se on kauniisti koristettu väreillä, ja keskellä sen lakea
näkee kukkakiehkuroilla ympäröityn hyvänpaimenen kuvan. Tämän ympärillä
on raamatullisia kuvailuja, erittäinkin lohdullisia ylösnousemisen
kuvia. Sivuseiniin on järjestelty haudat.

Yhden niistä eteen seisattuu nuori pariskunta. Muistopatsasta, joka on
peitetty ruusuilla ja liljoilla, valaisee kaksi kallisarvoista
pronssilamppua. Ne luovat himmeää valoansa marmorilevylle, jolla haudan
suu on suljettu, ja josta katsomassakävijä saa lukea seuraavan
kirjoituksen:

    VICTORIA. ANIMA. DVLCIS. IN. PACE:
        VIVAS. IN. DEO. SEMPER.

(Viktoria, suloinen sielu, (lepää) rauhassa. Elä aina Jumalassa.)

Siinä vieressä on neitsyen kuva,[44] joka rukoilee kädet puoleksi
kurotettuina. Se on siihen haudatun vainajan kuva.

Surullisina laskeutuvat Julia ja Licinius polvilleen haudan eteen ja
rukoilevat hiljaa supisten.



Viiteselitykset:


[1] Syrokaldean kieltä, jota Vapahtajamme puhui. Lauselma Maran Atha,
s.o. Herramme tulee, esiytyy ainoastaan yhdessä paikassa raamatussa,
nimittäin 1 Kor. 16: 22. Suom. muist.

[2] Eräänlainen jalokivi.

[3] Kristillisyyden vanhoina aikoina kuvailtiin Kristusta hyvin
tavallisesti hyvänpaimenen muodossa. Hyvänpaimenen kuvia tavataan
koristuksina, paitsi hautakammioissa, myöskin jokapäiväisissä
esineissä, niinkuin pikareissa, maljoissa, lampuissa, sormuksissa y.m.

[4] Montanus oli montanilaisuuden alkaja. Toisen vuosisadan
keskipalkoilla esiytyi hän Pepuzan kaupungissa Phrygiassa profeettana
ja kristinopin puhdistajana, Hän vaati ankaraa kirkkokuria, jonka
mukaan ei saanut ottaa rikoksellisia takaisin seurakuntaan, oli
pidettävä tarkka vaari paastoista, pysyttävä erillään toisista
naimisista ja huvituksista. Naimattomuudelle ja marttyriudelle pani hän
suuren arvon, halveksi tieteitä, selitti näkevänsä näkyjä ja voivansa
ennustaa tulevaisia asioita, sekä julisti 1000-vuotisen valtakunnan
kohta alkavan. Hän piti itseään Joh. ev. 15: 26 luvattuna Lohduttajana.
Vaikka Montanus oli kaikin puolin vähän sivistynyt mies, eikä näytä
olleen minkään järjenlahjojenkaan puolesta merkillinen, sai hän
kuitenkin aikaan laajalle ulottuvan liikkeen, joka kohta esiytyi
julkisena vihollisuutena kirkkoa vastaan ja jonka kirkko tuomitsi
vääräoppiseksi.

[5] Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha
hyväntahtoisille ihmisille.

[6] Pakanain kesken parjattiin kaikella tavalla kristityiden oppia ja
elämää ja pidettiin heistä monellaisia vääriä luuloja, niinkuin muun
muassa, että he muka palvelivat olentoa, jolla oli osaksi aasin, osaksi
ihmisen ruumis. Mistä tämä kummallinen taru sai alkunsa, on mahdotonta
nyt saada selville. Kirkonkirjailija Tertullianus (kuollut vuoden 220
paikoilla) arvelee sitä alkuansa hoetuksi juutalaisista, vaikka sitä
sittemmin ruvettiin sanomaan kristityistä. Pakanalliset kirjailijat,
muiden muassa Tacitus, tietävät myös kertoa juutalaisten
harjoittaneenkin semmoista jumalanpalvelusta, ja kun roomalaiset usein
luulivat juutalaisuutta ja kristillisyyttä samaksi uskonopiksi, niin on
tällä arvelulla todennäköinen perustus.

Tätä luuloa kuvailee Palatinuksella olevasta keisarinlinnasta Roomassa
vuonna 1856 löydetty piirustus, n.s. ivakrusifiksi, joka on piirretty
seinään terävällä kalulla. Se esittää matalaan ristiin naulittua
miestä, jolla on päänä aasinpää ja siinä vieressä nähdään nuorukainen
rukoilevana kurottavan kättänsä ristiinnaulittuun päin. Kuvan alla ovat
sanat: 'Aleksamenos sebeis deon' (Aleksamenos rukoilee jumalaansa).
Kuva, joka näkyy olevan kolmannen vuosisadan alulta, ivaa siis
kristittyä Aleksamenos-nimistä miestä.

[7] Pakanallisten roomalaisten ylijumala.

[8] Rakkauden jumalatar Venus.

[9] Kristillisyyden koko vanhemman ajan läpi kuuluu valitus, että
Rooman maailmanvaltakuntaan hajautuneet juutalaiset koettivat
salaisilla juonilla ja parjauksilla herättää esivallassa ja kansassa
epäluuloa nuorta kirkkoa kohtaan.

[10] Quintus Septimius Florens Tertullianus oli roomalaisen centurion
poika, syntynyt Kartagossa vuoden 160 paikoilla. Hän antautui alussa
roomalaisen oikeuden tutkimiseen ja oli asianajajana Kartagossa. Mutta
aikaisessa miehuudeniässään kääntyi hän kristinuskoon ja esiytyi
monissa loistavissa kirjoituksissaan kirkon kiivaana puolustajana
epäkristityitä ja harhaoppisia vastaan. Hän on kristillisyyden
vanhemman ajan etevimpiä kirkollisia kirjailijoita ja jaloimpia
henkilöitä. Vanhemmaksi tultuansa erosi hän kirkosta ja liittyi
montanilaisiin.

[11] S.o. etusaliin.

[12] Pylväsympärystö.

[13] Eräänlainen naisten vaate, joka ulottuu jalan kulkkuun asti ja
erotti roomalaiset naiset muista.

[14] Kala on hyvin vanha kristillinen vertauskuva. Se johtuu
kreikkalaisesta sanasta _ikhthys_ (= kala), jonka erityiset kirjaimet
ovat alkukirjaimet sanoissa: _Iesous Khristous Theon 'Yios_ (= Jesus
Kristus Jumalan Poika Vapahtaja). Kalan kuvassa oli koko uskontunnustus
Kristuksen kahtalaisesta luonnosta, hänen kuolemastansa ihmisten tähden
ja hänen sakramenttien kautta edelleen jatkuvasta vaikutuksestaan
kirkossa, samalla kuin se myöskin oli kristityiden, Kristuksen
seuraajain merkki. Kalan kuvaa käytettiin sinettisormuksissa kuin
myöskin kalanmuotoisia kristalli-, pronssi-, tahi hopeametaljongeja.
Monta sellaista on säilynyt meidän päiviimme asti.

[15] Nämät värsyt ovat muinaiskristillisestä, kreikkalaisesta hymnistä,
jonka tekijäksi luullaan Clemens Aleksandrialaista.

[16] Kreikkalaisten ylijumala, sama kuin roomalaisten Jupiter. Suom.
muist.

[17] Prokonsuli oli sama kuin maaherra.

[18] Legaatit olivat prokonsulin apulaisia maakunnan armeijan
komentamisessa ja lain käyttämisessä. Suom. muist.

[19] Ode on lauluruno.

[20] Päällysmies, jonka komennettavana oli 70-120 sotamiestä. Suom.
muist.

[21] Kreikankielinen lauselma Kyrie eleison on suomeksi: Herra armahda.
Suom. muist.

[22] Liktoorien toimena oli tuomituiden pahantekijäin rankaiseminen
y.m. Suom. muist.

[23] Denarius oli hopearaha. Suom. muist.

[24] Prokunsuli Marcus Minicius Timinianuksen gladiaatorijoukko tulee
taistelemaan sirkuksessa Kartagossa 31 päivänä toukokuuta, Jahti
pidetään myös. Telttojen katot levitetään.

[25] Toga oli päällysvaate, roomalaisten kansallispukine. Suom. muist.

[26] Miekkailijajoukko.

[27] Tässä oli katakombeja. Nämät, joita erittäinkin on tavattavana
Roomassa, Napolissa ja Syrakusassa, ovat suurempia tai pienempiä
maanalaisia kammioryhmiä. jotka ovat vieretysten tai päällitysten.
Sivuseiniin on hakattu nelikulmaisia aukkoja, jotka ovat melkein kuin
laatikot kaapissa ja joita on kolmesta aina neljääntoista päällitysten.
Nämät hauta-aukot suljettiin marmoripaasilla tahi suurilla, syrjätysten
pannuilla tiilikivillä, joihin piirrettiin kirjoituksia, vertauskuvia
j.n.e. Seinät ja laki koristettiin kalkkimaalauksilla. Ken haluaa
saada tarkempia selityksiä näistä katakombeista, lukekoon
Kansanvalistusseuran vuonna 1883 toimittaman: "Katakombit Roomassa".
Kirjoittanut E.N.

[28] Elä Jumalassa! Jää hyvästi! Rauha kanssasi!

[29] Rauha kanssasi.

[30] Ei ainoastaan kristityiden opista, vaan myöskin heidän
siveellisyydestään oli pakanain kesken liikkeellä mitä kummallisimpia
huhuja. Se luulo, että kristityt teurastivat lapsia ja söivät ihmisen
lihaa näyttää johtuvan siitä ehtoollisopin nurinpuolisesta
käsityksestä, että Kristuksen ruumis ja veri annettiin seurakunnalle
ehtoollisessa.

[31] Aluspukine, jota pidettiin togan alla. Suom. muist.

[32] Ah, mua vaivaavat haavat, omilla aseilla tehdyt.

[33] Naumakia on suomeksi meritappelu, mutta sillä nimellä kutsuttiin
muinaisaikana myöskin semmoisia teattereja, joissa näyteltiin
meritappeluita ja joihin sitä varten oli tehty iso lampi.

[34] S.o. saunat.

[35] Ravintola.

[36] Käsityötä pitivät vanhat vapaata ihmistä halventavana.
Kristillisyys poisti sen käsityksen ja korotti ruumiin työn
halveksitusta kunniaan ja arvoon.

[37] Hippolytus oli Zephyrinuksen aikana (198 tai 199-217) presbyteri
Rooman seurakunnassa ja päähenkilö siinä pienessä puolueessa, joka
vastusti kirkkokurin velttoutta ja Zephyrinuksen uskonsääntöistä
mielipidettä. Callistuksen tultua piispaksi (217-222) asettautui
Hippolytus vielä jyrkempään vastarintaan, kunnes Pontianuksen ollessa
piispana (230-235) keisarillinen hallitus vihdoin sekaantui tähän
riitaan ja ajoi piispan sekä Hippolytuksen maanpakoon. Sillä näkyy
uskonriita päättyneen.

[38] Miinit olivat näyttelijöitä, jotka äänellään ja sanoillaan
koettivat matkitella ja tehdä naurettavaksi kaikenlaatuisia ihmisiä,
niink. ahneita, juoppoja y.m.

[39] Silenus oli viinin jumalan kasvatus-isä ja opettaja, joka
kuvailtiin horjuvana aasilla ratsastavaksi. Satyrit taas olivat
runoilijain kuvittelemia rujokkaita, joilla yläpuoli ruumista oli
ihmisen ja alapuoli kauriin. Suom. muist.

[40] Kuolleista ei muuta kuin hyvää.

[41] "Ota minut kiinni, sillä olen karannut, ja vie minut takaisin
isännälleni Zephyrinukselle, Via Querquelanan varrelle."

Vaikka kristillisyys katsoo kaikki ihmiset yhtäläisiksi, pitivät useat
kristityt perheet edelleenkin orjia, vaan kohtelivat niitä kuitenkin
lempeämmin kuin pakanat. Kun siis pakanat epäluotettavalle orjalle
polttivat merkin otsaan, niin ripustivat kristityt hänen kaulaansa
pienen taulun, jossa oli edellä mainitun tapainen kirjoitus.

[42] Tämä ukko oli piispa Irenaeus. Hän oli syntynyt Vähässä Aasiassa
ja oli Polykarpuksen oppilas. Hän muutti Galliaan ja pääsi vuonna 178
Pothinuksen sijaan piispaksi Lugdunum'iin (Lyon). Hän vastusti
menestyksellä harhaoppia. Osa hänen kirjoituksiaan on säilynyt.
Irenaeus luullaan kuolleen kohta vuoden 200 jälkeen.

[43] Se "Menkäät, seurakunta hajoitetaan!" Näillä sanoilla viitattiin
katekeettejä ja katumuksen tekijöitä lähtemään pois, sillä nämät eivät
saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen pääkohtaa toimitettaessa,
ehtoollista jaettaessa.

[44] Tällaisia rukoilevia kuvia nähdään usein katakombeissa ja on niitä
epäilemättä väärin pidetty Marian kuvina. Luultavampaa on, että ne
esittävät siihen paikkaan haudattua ihmistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taistelu ja voitto - Kuvaelmia Rooman keisariajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home