Title: Käy laatuun
Author: Almqvist, C. J. L. (Carl Jonas Love)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Käy laatuun" ***


KÄY LAATUUN

Kirj.

C. J. L. ALMQVIST

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Alku Siikaniemi



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.



JOHDANTO.


Muistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa
työhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy
kaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta
kiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia -- nerokkaan
C.J.L. Almqvistin todella "elävä taulu", käyttääksemme erästä
kirjailijan sanontatapaa -- tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta,
millä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman
kirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva
arvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää
tätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen
kiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut
huomiota Suomen sivistyshistoriassa.

Kun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen
Kustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa
hovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella
jyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta
vastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle
liikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan
romanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota
"akateemisen" eli järkeilevän ja "fosforistisen" eli "uusromanttisen"
koulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen
parhaimmat nerot, kuten _Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin_,
kyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun
Suomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin
omintakeista tulevaisuutta kohti.

1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan,
"porvarillisen liberalismin" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden
väljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien
tasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle
maankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen
sovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa:
helkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka
nimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää "Arkielämän
kuvauksia" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen
muotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset
uudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen
Hertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta
etenkin _Carl Jonas Love Almqvist_ on mainittava neron säkenöivällä
voimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet
runoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen
kirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan
tyypillisimmäksi jatkajaksi.

Almqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen
tuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän
jo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat
hänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään,
sotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun,
toiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy
kehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja "runollista sielua". Saatuaan
koulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta
äidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja
uskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden
luvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen
runsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808
ja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan
Fagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta
muutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut
viran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa
kirjastossa.

Näihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani
nuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli.
Eräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa
v. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian
Almqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian
muinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa
vertauskuvallisesti, "puhdas ruotsalaisuus" silmämääränä. Samalla
Almqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja
Thorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui
yksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman
liikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea
ankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin
Almqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas
erimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi
painattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti
ilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä
vastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista
uudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa
tuotannossaan.

Jo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut
yhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko
kultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti
vaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären
Antunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui
ymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta
ynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan
seutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti
kirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden
päästä hän kyllästyi tähän "ihannoituun talonpoikaiselämään" ja palasi
Tukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829
nimitettiin "Nya elementarskolan" nimisen opiston rehtoriksi, jonka
ohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti
huomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten
opetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista
toimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin
maine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne
hänen elämässään.

Ulkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee
mainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston
estetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan
kytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen
kirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa
"Orjantappuraruusun kirjaa" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä
erilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän
pohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen
kielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin "Käy laatuun" (Det går an),
jossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti
vahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos
edellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti "Det går an"
tavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka
silloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan "Jatkon",
osoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie.
Upsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837
oli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai,
vuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja
hänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.

Tämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta
suuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine
himmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä
sanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat
raha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas
antoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta
vähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin
häntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan
myrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi
todistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia
hiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja
siirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon "Mr. Gustavi" kierteli kaupunkeja
ja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä
kielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä
palautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi
kirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli "professori Westermannina"
köyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin
yhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen
kuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan "Jäähyväisrunon elämälle",
jossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.

Almqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas
ja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan:
kaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat
yhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla "kuvastaa koko maailmaa" on hän
ilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan
erikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää
maailman olevan yhtaikaa "säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä,
runoutta, uskontoa, filosofiaa". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat
eri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi
elämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu
elämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että
"uudet ruusut kerran kukkisivat", jolloin taide ja uskonto
sulautuisivat kokonaisuudeksi. "Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus,
rakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli
hänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista,
eri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana."
Näin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia "Ruotsin nykyaikaisimpana
runoilijana".

Runoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä
tutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka "Törnrosens
bok"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken
metsästyslinnassa. Siellä sen omistaja -- entinen hovimarsalkka Hugo
Löwenstjerna -- joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin
joku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa
esittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat
"Orjantappuraruusun kirjan". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä
valaistuksessa -- A. panee painoa väreihin -- esiripun kohottua
esitetään omituisia lyyrillisiä "Unennäköjä" (Songes), joihin Almqvist
itse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.

Almqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen
"orjantappuraruusu-elämäkseen". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman
sielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen
kaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu
yhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä
kannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen
puhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia
elämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin
yhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan
muotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä
dualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa
henkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat
"orjantappuraruusun" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.

Almqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo
nuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi
Rousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa
hänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin
vähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin
allegoorisessa satukokoelmassa "Kultalintu paratiisissa" (Guldfågeln i
Paradis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa
Amorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä
kertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa
eriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö
Amorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut
perinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa,
että rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia
sielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää
tietoisesti "miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon". Tämä
nuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.

Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä
kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste"
(Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar).
Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin
esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen
luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa
kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä,
jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen
suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran
rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja
sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden.
Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki
avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu
otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana,
mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel,
ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset
siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.

Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen
mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan
voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta
levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan.
Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon
iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä
Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee
hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys"
esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin
kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen,
missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä.
Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist
tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on
edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti,
jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"... "Tämä tai ne
osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja
avartuu... Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska
se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan
Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.

Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen
katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä -- vaikka
olikin papiksi vihitty -- hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan
ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden
hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä
"Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia"
on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli"
esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä
luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.

Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan
ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta
talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton
henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat
ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. _Björnsonin_
norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama
todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta
runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka
liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin
uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". --
Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon
sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin
oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren
hohtokivikoristeessa".

Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten
"Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa
tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.

Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset,
jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien
päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän
arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on
"Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin
Isidoros".

Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v.
1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa
painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi
sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa
iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan
oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä
Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä
vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai
äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän
kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden
kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken.
Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden
merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta
kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä
kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta".
Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta,
raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin
yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos
"Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v.
1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja
yhteiskunnalliset teokset -- Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150
nidettä -- on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.

Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa
avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin
mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin
painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä
suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt
suomennetun tendenssinovellinsa.

Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin
yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen
on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset
vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on
huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä
vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut
pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen
tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin
uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän
hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään.
Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut
muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa.
Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki
Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita
vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli
olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan.
Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu",
joka -- tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa -- Almqvistin
mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös
jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen.
Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat:
"Hirtetään setelinväärentäjät -- mutta se, joka tuhansista muista
syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja
siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin -- eikö hän tee rikosta,
jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja
jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin
miljoonain setelien väärentäminen?"

Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista
vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun
alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä
säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian
ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet
vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä
sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen;
ranskalaiset taas, kuten _George Sand_, painostivat eroottisen tunteen
oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. _Rousseaun_ "La
nouvelle Héloïse" ja _Goethen_ "Die Wahlverwandschaften" lienevät
jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen
käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen
tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän
vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen)
avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa
päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen
riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.

Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka
Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan,
ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on
kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa
isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että
nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin.
Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes
lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan
saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin
kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille
selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä
on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen.
Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.

Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan
tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän
päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen
tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee
avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se
avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken
mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai
siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin
asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne
Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies
maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta
varten.

Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät
luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu
ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen
arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili
tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä
ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään
-- tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat
vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja
August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa
(O. Sylwánin mukaan).

_J.V. Snellman_ julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin
novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten
terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi.
Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert
kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara
Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua,
mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu
neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja
he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta
ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta
omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja
taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän
tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa.
Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin
ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. --

Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei
odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys
sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin
Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa
vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit
rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin
vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija _August Blanche_. Hän
julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara
Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går
an N:o 2". -- Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut
näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että
Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin
itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas,
varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta
Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi
Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa -- kaksi
on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja
pormestari lähettää kasvatettaviksi -- Tukholman Nya elementarskolaan,
siis Almqvistin opistoon! -- Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea
ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan
loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.

Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat.
Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen
Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti
arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin
Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen,
josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.

Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun.
Upsalan professori _Palmblad_, entinen akateemisen koulun vastustaja,
otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi
Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja
jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja
sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon
akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan
vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti
Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta -- hurskaan kirkkoherra
Carlssonin käännyttämänä -- suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin
kanssa.

Monet muut vastaväitteet -- niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan _Z.
Cajanderin_ (Sakari Sakarinpojan) -- on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".

Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei
tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin
arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen
tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut
kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet
käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi
korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka
tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen
y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist
kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän
hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen
teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on
solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan
lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä,
voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto
osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua
toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa
lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia
periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat,
on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu
näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan
Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.

Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea
arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja
paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä
porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara
taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas
ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen
ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on
kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista
avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi
harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta
silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää
Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja
hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.

Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy
hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin
arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja
siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän
ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka
yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin
kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee
kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai
henkilöille".

Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina
ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee
kaunosielu _Fredrik Cygnaeus_ kyhäelmässään Literaturens varg i Veum:
"Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus
suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä
kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa
kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä
niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun
soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."

Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai _J.L. Runebergistä_. Jo
Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta
maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman
korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen
runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli
valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien
runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden
runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli
Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa,
luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla
siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja
kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä -- se on yleisesti tunnustettua --
ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa
oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja
eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla
väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä
taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka
rikkaana se levinneekin... Hänen runoilussaan on sentähden, sen
luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin
taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista,
mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin
eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja
henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa.
Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen
perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa
vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin
sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki
kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin
näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee.
Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin
sydämin ilmestystä."

Runebergin _puoliso_, joka yleensä ei taipunut miehensä
Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan
tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen
nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan _Z. Topeliuksen_
nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin
sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta.
Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas
ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut
koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen
mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli
kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin
unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin
"20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä
ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin
tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa
romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa"
huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi
keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on
esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän
mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen
toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen
yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo
Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".

"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa
novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin
kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun".
Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä
aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen
yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin
oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors
Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä
häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää... Mutta
seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen,
että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan
muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä,
jotka ovat sitä käyneet... silloin Almqvistin teoksia luetaan niin
kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin,
ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava
tämän rinnalle."

Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita
suurmiestemme arvosteluita -- mainittakoon niistä etenkin Fredrik
Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. _A.H. Bergholmin_
"Studier öfver C.J.L. Almqvist"] -- voitaisiin lisätä, mutta pääasia
on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken
aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin
Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta
Almqvist-elämäkertaa (_Ahnfellin ja Lysanderin_), ja myöhemmän ajan
tutkimus (_Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg_) on myöntänyt
Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia
kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja
äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää
surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun
Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin
mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole
kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa
palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia
tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa,
mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin
äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat:
"Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka
valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli
Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi.
Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan
Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti:
"Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän
rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä
Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi
kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan
asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen
aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.

Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi
ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta
avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi
pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen
teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu
juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee
verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin
avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat
tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof.
_Yrjö Hirniltä_ ja toht. _A.H. Bergholmilta_, jotka ovat lukeneet
käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni.
Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan
hengentuotteita.

_Suomentaja_.



Käy laatuun.

Viikon vaiheet.



ENSIMÄINEN LUKU.


    Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei,
    talonpoikaistyttö ei lainkaan -- muttei myöskään oikein
    parempaa säätyä.

Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi
Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja
Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan,
jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille
ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt
ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"

Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen
ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti
liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.

"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen
matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt
laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä
kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä
mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli
ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, -- niin, jopa se nuolen nopeudella
liiti Linnansairaalan sivutse.

Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta
matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari
kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei
näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää
hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin
lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.

Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja
ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle,
eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla
etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä
kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän
seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta
lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on
haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki
sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä
syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin
kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat
apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut
järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma
on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon
rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta
ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja
perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja
sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.

He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on
kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä,
ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä
uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan
pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas
ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke,
puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin
sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa
olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä
siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka
olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli
ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan
ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.

Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja
naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa
tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka
oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä
näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.

Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista
mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli
pitkä ja komea aliupseeri -- niin, suoraan sanoen, kersantti -- joka,
rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut
välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja
säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden
jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat
tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa -- tshakoo --
kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys
vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat
keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan
olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei
kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.

Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli
joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä
laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku
kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään,
esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on
tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai
neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli
vaihtanut päähinettä?

Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa
tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös
oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta
salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä
kaunis tyttö on neiti -- jostakin maaseudulta arvatenkin -- ja on
matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana,
jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun
näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun
päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden,
ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi,
samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi
neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria
ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.

Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin
kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä
ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa
kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä
kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta
silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine,
vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja
niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi
-- taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi -- miellytti
kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas
kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin
matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck,
lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto
höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli
mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja
että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa
kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.

Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa
-- huomaa: ruokasalongissa -- siinä samassa, jonne etukannen
matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat
ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi
helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli
näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä -- se on pikkukaupunki,
kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär,
kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen
väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan -- mutta ei
myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on
katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä
välilajissa. Katsotaanpas -- "tuos tänne pihvipaisti!"

Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja
selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi
hän itsekseen: -- Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin
minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä
upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä --
perhana -- "tuos tänne portteria!"

Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin,
sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. --
Hm! -- hän ajatteli, -- Sara -- Vid-- Vid-- ei ole mitään syönyt
aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua
taikka tarjota -- voiko hän par exemple syödä --.

Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat,
eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen.
Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi
harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta
portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi
ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.

Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä
seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden
keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä
koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien
kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia,
nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat
neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon,
jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta
hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja
vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman
muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä.
Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro -- pussi,
kudottu vihreästä silkistä -- otettiin kapotista, ja hopearaha
näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de
lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä.
"Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi
miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan
ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?"
vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole,
mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan
kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"

"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi
takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että
vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.

Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid--"
hän pidättäysi -- "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi
jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen
taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset
sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen
kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen.
Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka
neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut
tätä, neiti Sar-- hm -- ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja
pitäkää! Minä pidän itse toisen."

Tyttö katsoi häneen -- kuten hänestä tuntui -- peräti kaunein silmin.
Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän
arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen
aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän
hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.

-- Prosit, kersantti! -- tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen
huomatessaan. -- Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä,
hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut
huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan,
pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle
sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!

Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen,
jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän
sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui
kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta,
sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle,
joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.

"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt
sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."

Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin
huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme,
joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä?
Niinkö?" hän lisäsi.

"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.

"Minun sormukseni otti iso ahven."

"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen,
minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset
lepäämään -- saman -- sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi
venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti.
Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.

-- Prosit, velikulta! -- sanoi hän itselleen. -- Nolattu uudestaan! Ja
miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua
ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä.
Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!

Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös
sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä
matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti
mainiolta.

Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan
välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä
silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin
pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden
neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.

Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen
pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen.
Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa
kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka,
jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se
äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki
tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti
ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja
sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä
kosketusta -- mutta --"

Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle
selkänsä ja meni.

Hitto hänet vieköön! -- se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen
ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi
pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. -- Saakeli
soikoon, Albert! -- hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. -- Minä
nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin
häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!

Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä
puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille
rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle
neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"

Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin
voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"

Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski
näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.

"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!"

Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen
ranskanleivän voileipä.

[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito
valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti
pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena,
kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien
hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin
tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein
vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja
menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]

"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee?
Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää
voita kummallekin puolikkaalle."

Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista
voileipää.

"Minä pyydän -- saatanan -- olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä,
halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää
hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka
sitä saa odottaa! Hitossa -- heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole
nälkä."

Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin
ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen,
vaan astui esiin ja maksoi voileivät. -- "Minä olen ne tilannut", sanoi
hän, "tässä rahaa!"

"On levotonta vatsassa -- niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu
matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta
kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä
Ulricehamnin kirkkoherran.

"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su--,
epäilemättä matkalla alaspäin?"

"Niinpä niinkin."

"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle
kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti
suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä,
töllistäen siihen elokkaasti.

"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen
alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."

"Niin, ja --" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut
tarjottimella odottamassa).

"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes
takaisin", virkkoi kirkkoherra.

"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" -- (kersantti nielaisi nyt loput
tilaamastaan).

"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?"

"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra
kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"

"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi,
olettakaamme portviiniä tai portteria!"

Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä
ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen
puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren
sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa
vahinkoansa.

Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle
ilostunein mielin.

Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi
hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy
purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee
laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän
pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon
alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto
korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin
saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen:
tämä on Strengnäs.

[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana
olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä
nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka
vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten
on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen
ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti
mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta.
Tekijä.]



TOINEN LUKU.


    Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista
    ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston
    raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee
    talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.

Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään
satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja
enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä
katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia,
astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten
Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa
laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin
reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.

Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi
etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun
matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia
kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita
vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.

"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen!
Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat
paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa
on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä -- hm -- tiedänpä
täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen
pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."

Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui
porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja
nyt he seisoivat Strengnäsissä.

"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden
ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."

"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.

"Kas -- kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän -- mutta -- no niin --
kyllä -- kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."

Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa
kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata
Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki
on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä
kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli.
Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat
vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan
päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä
portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole
ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei
myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä
alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja
näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan
kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen
olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain
omaisuutta.

Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka
kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän
ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle
kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat
korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään,
ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet
torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten
luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin
sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on
järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa
korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi
pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu
rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa.
Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." -- Tyttö hengitti kuten
omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä
kauniimpi.

He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen
rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon
huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola,
ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön
luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku
pikkuhuone -- tuo oikealla -- tai tuo vasemmalla -- yhdentekevää -- ja
aamiainen. Mitä talosta löytyy?"

"Vattuja ja kermaa."

"Jotakin jykevämpää."

"Paistettuja lehtokurppia -- tuoretta lohta --."

"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään
tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan
puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista
kirsikkaviiniä!"

Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi
-- jos useampia ilmestyisi salitupaan -- sulkeneet oven, otti Sara
Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea,
kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla
(kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta
kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana.
Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi
pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan
askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen,
että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin
suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla,
kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät
milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet,
siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon
vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä.
Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet,
kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti
sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti
tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö
muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin
solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.

Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän
taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä
käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti,
jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta
puolestaan sen kanssa samalla tavalla.

"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio
vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on
varmaan kiillotettua päärynäpuuta -- voisikohan se olla omenapuuta?"

Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei
voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen
esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin
ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."

"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse
peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista
suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta.
Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan
maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas,
silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä
katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle;
siitä voi tulla aika sievää. Eikö -- eikö -- ettekö -- ole sitä
nähnyt?"

Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta
kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat.
Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle,
ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.

"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"

"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava
lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan."
[Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille
saavuttaessa.]

Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi
oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja
sanoi: "Terve matkalle!"

Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä
kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"

"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti.
"On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi
-- ja sitten niin -- en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen,
suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme
par exemple sinutella -- ainakin syödessämme, vai --"

"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran
kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.

Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen
rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi,
iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär
sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän
luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta
mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän
sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai
isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.

Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä
tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän
vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"

"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä
viime kesänä --"

Hän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.

Samassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.

"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta
vattujen tilaus!"

"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas
rantaan."

"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani
huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää
pisti esiin.

"Mitä?" tokaisi kersantti. "Minä tässä --"

"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan
ja kysyi, mitä kestitys maksoi.

"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä."

"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on
kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet.
Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli
kantanut sisälle.

Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta
ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä
kummastakaan lajista.

Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli
tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli
jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä,
puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.

Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat
nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi
päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös
teki.

"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän
puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen
kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri,
kuules? Jo nyt jotakin!"

"Ei kestä kiittää", vastasi hän. -- Sinähän maksoit itse, lisäsi hän
itsekseen mieliharmissaan.

"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni.
Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän
kaupungin nimi on Strengnäs?"

"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon
katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia
puita kävellä siimeksessä."

"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."

Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse
viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja
miten olikaan, hän virkahti:

"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä
mokoma sinulla on etunimenä?"

"Albert", vastasi kersantti.

"Alber -- annas olla -- niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai
kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin
poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös,
Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."

"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt
sinne?" uskalsi kersantti kysyä.

"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt
hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja
olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat
alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan
lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.



KOLMAS LUKU.


    Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra,
    hänellä pitää olla timantti!

Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle
tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas
ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan
laivoissa myytävänä", vastattiin. -- "Mitä hittoa! Onko täällä sitten
appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" --
"Kyllä." -- "Hyvä, antakaa minulle neljä."

Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan
seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa --
herrat, rouvat ja lapset -- oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit
istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti
keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten
tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt
kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien
köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli
kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta
vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella.
Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. -- Missä onkaan
henttuseni? -- kysyi itseltään kersantti.

Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla,
joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen
takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi,
meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.

Tämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.

-- No sun seitsemän sarvipäätä! -- ajatteli kersantti veren noustessa
kasvoihin. -- Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle
appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön...

Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan
hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän
kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen,
leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.

"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten
hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi.
Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan
pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se
oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää
välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava
lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet
tädillesi, hänelle, joka..."

"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan,
minkä verran sukua olen tädilleni."

"Niinpä kyllä, mutta..."

"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti
parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata
Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata
toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy
Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on
toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu
Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta
tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain
matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli
tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti
parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku
sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä
pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan,
joka -- syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."

"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"

"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä,
hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."

Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. -- Öljyä, -- hän
ajatteli. -- Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm!
Uusinta muotia? -- Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se
oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi
puoliääneen: "Timantteja?"

"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah... ah... sinä luulet ehkä että
piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon,
siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä
herra, sillä pitää olla timantti!"

Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan
ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei
ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan,
paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän
antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan
pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi:
"Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin
voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä
saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja
silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä
ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta
puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin
olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en
pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten
kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli
niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia
yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta,
jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin
ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo
kirkonikkunain tilauksia sekä -- niin -- että vieläpä alas Skaraan
asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä,
ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos
pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä
ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai
meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää;
sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole
minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin
tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten..."

"Mutta mihin Herran nimessä niin paljon öljyä käytät?"

"Kittiin, tiedämmä. Mihinkäs tässä elämässä öljystä muuhun olisi?"

"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa
matkustele?"

"Oh, hyvä Jumala! Hän on kuollut kuusi vuotta sitten."

"Sepä oli toinen asia."

"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa
perusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa
vuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa."

"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet,
jos rohkenen kysyä?"

"Neljäkolmatta vuotta ja hiukan enemmän."

"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.
Millaiset posket -- mikä hipiä..."

"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin.
Sanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän
nuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin
kylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää
vanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä
päinvastoin. Minkä verran vuosia on... jos rohkenen kysyä?"

"Minullako? Olemme melkein yhdenikäisiä. Olen viidenkolmatta vanha."

"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi
henkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin
suorasukaisesti sinä käyttäydyt."

"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä
läpäissyt enkä ehkä koskaan, jos --"

"Mitä... mikä sinä sitten olet?"

"Aliupseeri vain."

"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat
kunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä... siellä vetelehti
tyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai
toisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin
luutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat
upseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien
kanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja,
niin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät
juoneet huvin vuoksi."

"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve
ihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta
luonnosta?"

"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi
matkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli
noudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu
ihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun
neljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran
rikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja
käsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne
itse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi
pikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules,
neljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa,
sellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia
alla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat
valaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja
spa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä
näin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä,
molemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri
ja kuitenkin niin nuori ihminen?"

"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja... varsinkin
kun... niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana...
kersantti."

"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla
upseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne
päivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin
ja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian
hampaat naulaan."

Pysähdys.

Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä
puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että
kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa
tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään
pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että
hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista
eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa
oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita
raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää
hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa
oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä
noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen
kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan
ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän
katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita
huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä
joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista
lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon
äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota
suuta?

Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän
heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"

Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen,
eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"

Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin
Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään
keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään
juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli
selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi
kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana
sanoa: "Oh, käy laatuun!"

Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan,
nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä
voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet
kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten
ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt,
kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan
aikaisemmin tänään... ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi
olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata
asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."

"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.

"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan,
eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."

"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti... "niin
voimme panna parihevoset vaunujen eteen... ja me tasaamme kulut...
ja... sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi.
Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne
eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."

Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä,
elleivät olisi olleet kannella. -- Hänellä on sydän! -- ajatteli hän.

"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta
minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä:
onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"

Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin
äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen
mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin
tyttö -- hänen mieleisensä -- konsanaan voi olla. Kaikki oli niin
järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.

"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi
hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän
varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.

"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen",
vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"

"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta."

"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."

"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?"

"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut
jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi
toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti
kannelle.

Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista
kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.

"Mitä lajia?"

"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä,
että..."

"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole
ollut Lidköpingissä?... Suutareita... Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä,
hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on
kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella
kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän
pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista
menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää
pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on
Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta
tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä
ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy
kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset
pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on
asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja... siellä
on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää
pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."

"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?"

"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni
yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman
viulua."

-- Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! -- ajatteli kersantti. Mutta tämä
näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä
hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että
pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän
saapuessamme... sinun saapuessasi sinne alas?"

"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut
mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain
pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"

"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan,
miten silloin käy työpajasi?"

"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia
maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."

"Niinkö?"

"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän
lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin
peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin
laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä
tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen
tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa,
väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.

"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö
kuten minä on pääsevä elämään... elämään reimasti...", sanoi hän.
"Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita
moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen.
Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata
suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille.
Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä
osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa
liitua öljyyn oikeissa dimensio... ei proportsioneissa...
(dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen
nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata
yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain
meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)... no, nyt tahdon
vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota
ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei
ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä
kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä
Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat
tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni
matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona
kamarissani."

"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja..."

"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten
äiti raukkani, -- silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei,
totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa
Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo,
kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä... Streng... kuinka se
olikaan?... Niin..."

"Strengnäsissä."

"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää
vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut
tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse
enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota;
kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla
pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja
olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion
avata puodin... pienen puodin... pitäen kauppaa, jota naisväki saa
hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä
aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä,
joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut
monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä
seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut
liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä
pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista
poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja,
kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä
silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva
niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä;
ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla,
kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen
puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin
sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja
iloisa elämä."

Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti
kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä
milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"

"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen
teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."

"Tru... mikä se on olevinaan?"

"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano
Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei
olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje
sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on
salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin.
Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole
olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern
nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä
ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos
ikäänkuin kaupunginsillalle päin."

"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?"

"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni
markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona
pienessä kauppapuodissani."

"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu
myymässä", virkkoi kersantti.

"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito,
hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu... niin. Kun pääsen noin
viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee
sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää
markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin
että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin
sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin..." (tällöin
vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).

"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?"

"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka
syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken
minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla
kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee
uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä,
kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu..."

"En ymmärrä sinua."

"Niinkö? Hm."

"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!"

"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä
Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli
puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan
juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli
kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin
perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen.
Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut
syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei
ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen
tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes
sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun
ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa
äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen
kauas Lida-jokeen."

Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä
aamuna laivanpartaalta.

"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa", tuli hän
sanoneeksi..

"Hyi... hyi... herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti
sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä.
"Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta
kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi
Jumalan edessä" -- sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta
hartaalla ja soinnukkaalla äänellä -- "yksi oli, joka alinomaa
muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi... tai
jalommaksi luulen heidän sanovan... tällä tuskalla, mutta se oli valhe.
Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä
suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta
epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä
ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen
ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan... ja
viimeiseltä... voi..."

"Toivu toki!"

"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä?
jumala meitä varjelkoon... juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi
kunnon käytöstä, Albert!"

Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja
leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen
parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori,
eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän
myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää
puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana
joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin
lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin
äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja
suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"

"Herännäi... oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman
minuakin."

"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?"

"Raamattua? Kyllä."

"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn...
anteeksi, se kuuluu hieman... 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!'
Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"

Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:
"Sisältäähän tuo Jumalan käsky..."

"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä..."

"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen
kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä
hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien
ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on
ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä
sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on
vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja
ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa,
niin lienee kai myöskin lupa karttaa..."

Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä
eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen
pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje
joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen
edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle
selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy
kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle:
kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei
oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin
alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin
kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan.
Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta
nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti
välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä,
puuskuipa myötä tai vastaan, taikka -- kuten nyt -- laitapuolelta.

Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria,
jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun
purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies
huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa
kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut
käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät
purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin
usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä
purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen?
Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan
päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin
tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee
tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos
hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole
pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta
tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin
varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.

Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta
hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu
ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa
kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen
kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä
veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa
kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on
kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon
alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta
juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen
täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian
keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina
tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee
kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva
ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.

On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että
jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua
ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta
jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella
vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista
kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä,
että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä
runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he
myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa
parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku
rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii
makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota
hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä
toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello
neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle,
neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat
suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin
kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin
kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen
katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen.
Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja
sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut
salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin.
Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi
kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.

Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän
sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin
ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun
pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli
ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka
oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän
nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi.
Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä
kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen
turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa,
samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.

Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki
ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein
kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu
tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa.
Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain,
että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin
niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu,
juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään
näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja
näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli
keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt
uudestaan sytyttänyt sikarinsa.



NELJÄS LUKU.


    Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja
    laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla,
    Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!

Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli
matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut
huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei
seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen
sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen:
"Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta.
Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita
niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää
pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät
esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni
putipaljaana."

Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi
niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua?
Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."

"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu."

"Onko se timantteja täynnä?"

"Jopa nyt!"

"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole
vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."

Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut
hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten
lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.

-- Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? -- aprikoitsi Albert
seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja
veti julman pitkät savut sikarista. -- Hän on totta tosiaan kuitenkin
rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä;
rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja
Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni.
Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä
Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne
saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta
tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä
pitkä matka. -- "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas
minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei
kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä
tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään,
hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä
jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei
kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön
istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan
huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien
päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän
julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot
istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen.
Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan...
aha... saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä
ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin
matkalaukkua... "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja
heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.

Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja --
mitäpä sanotte? -- pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei
ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin
tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä... ja sitäpaitsi
hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"

"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva
trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä... tehkää hyvin ja
astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on
pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."

"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut
pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan
vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi
ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja
iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi
kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua --
sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu -- ja puhalsi sen
ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.

"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen
toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.

Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa -- hänen laukkunsa -- luona
ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt
saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert
seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti
myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän
ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä
ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. -- Niin, aivan varmasti on
hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten
kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli
minun puoleltani tyhmä ajatus... puh!... Mutta en tahdo puhaltaa
liiaksi savua suusta yhdellä kertaa... puh!... Olkoon, että hänen
sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä
hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo
leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin... puh!...
Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen?
Eihän se liene liikaa... puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä
kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli
äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää.
Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään... puh!...
Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita
kuin... nono, itkua ei kestänytkään kauan.

"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe
viittaa, senkin...? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän
hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja
otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut.
Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene
alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"

"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi
vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai
aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.

Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja
Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja
maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet
maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen
jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät
yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan
erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin
ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana
jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.

Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä
puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" --
"Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni
ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni
oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui.
"Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme
perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon
pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi
perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin
parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme
varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin
tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia
yhteen".

"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta
välinpitämättömästi. -- "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan,
kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli
ehtinyt nousta peräsimen äärestä.

"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."

"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.

"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, -- varsin näppärästi, ihan helposti!"
kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.

Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä
vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä
majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä
tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."

"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä
nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten
viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että
aina on hyvä -- eikö herra parooni tahdo niin? -- Toimitammehan matkaan
pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"

"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle.
Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan
hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli
aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"

Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän
hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten
mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja
lähde maihin ja..." hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa
meidän jäljestämme."

"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty,
tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen
sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.

"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti,
pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän
laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt,
äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat
täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet
leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla
puolella.

-- Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta
tosiaan pastoria, -- sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan
siinä itsekseen tuumiskellen. -- Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa
rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän
voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä
näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa.
Kamarikolleegio tai sota... en tiedä kumpi... on ollut hänelle
hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan
äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko
valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä
Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja,
se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä
ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa
välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi
silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin
liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että
nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on
kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän
kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille
rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei
kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei,
pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana... "Tules tänne!
Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka
selvä ja helppo laivan liikehtiä."

Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse
pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin,
missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.

Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin
niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä
pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli
riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia
pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat
vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.

Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin
punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa,
miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli
Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan
vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa
maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas
sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat,
ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."

He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai
olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin
hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä
silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja
lähti pois kuten toinen oli käskenyt.

Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan
etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja
pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa
ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin
jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne
saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle
riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään
laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin
nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo
mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.

Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti
hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne
tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata."
Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena
tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti
tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni
keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä.
"Minä en juo punssia."

"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee
viileätä. Se on hienoa ja hyvää."

"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa
kuin carolina."

"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi
viereisen lasin.

Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski
laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle
Lundborgin taloa.

Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen
hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla
tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai
sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä
ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata
hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä...
sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen
Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei
hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta
muuttunutta ystäväänsä.


Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään
muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman
mielenkiintoa. -- Nyt... onko se hän? -- ajatteli kersantti. Neitinä
hän -- kerran ennemmin huomautuksen saatuaan -- ei lainkaan tahtonut
neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi
sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat
riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus
vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara
sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme;
huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"

"Ei ole hätää, rouva kulta", vakuutti toinen kantaja.

"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme
sen paareille päällimäiseksi."

Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen
Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?"
kysyi etummainen kantaja.

"Majataloon."

"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan
mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan
saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."

"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert!
Me kyllä löydämme majatalolle."

Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken
päästä majataloon.

"Ei ole, ei yhtään", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.

"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa."

"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei
silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni ---- ja parooni
---- ja parooni ----, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet
kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten... niin, kuulustakaa, hyvä herra...
minä epäilen suuresti, sillä markkinat... hmhm... ovat kasanneet
kauheasti ihmisiä."

"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin
ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla
pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."

"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi
isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen
suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten
huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja
sentähden näettekös, hyvä herra..."

"Ei", vastasi Annette, "ei ole."

"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti
päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On
mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa
hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että
pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä
sisäpuolella."

"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä.
"Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini
siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa
nojaan."

Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen,
antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo
tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita,
pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui
pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut
poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen
pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:

"Astukaa edellä, rouva hyvä!"

Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten
seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi.
Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää
vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille
osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he
menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka
varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.

Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.

"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei
ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa
tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.

Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette
oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon,
sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla,
taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto
sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta
ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan
ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan,
ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt
häiritsemättä ja nukut makeasti."

Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän
astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten
tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että
nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot
tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja
sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa
huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien
makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli
puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä
joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut,
saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin
ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert... niin, tee miten haluat, mutta
minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin
istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan
minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä
juuri siten se vähimmin merkitsee."

-- Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! --
vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin
julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.

"Albert!"... hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä...
"älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt
yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois,
mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen,
Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin
voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista
työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt.
Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä,
sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi
sinua muuttaa."

Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen
käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos
tilaamaan hevosia huomiseksi."

"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä,
"huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla
aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota
kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä
tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse
mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."

Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara
seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme
huomenna!"

Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. -- "Sinua
käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. -- Hyvää yötä! Näemme
toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja
kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä
menen astumaan pari kierrosta pihalla.

Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle
ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös
täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla
tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt.
Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista
huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa,
mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö
näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä
ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"

-- Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen
sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä
sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä
hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja
ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa
penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.

Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki
kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti
kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli
itsekseen. -- 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä
silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi,
aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen
tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää
hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun
tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös.
'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli
kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin?
Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.

Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti
avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli
äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat
säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse?
Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä
seinää vasten.

Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija,
saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti
aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja
suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen --
tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki --
oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman
sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.

Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti
neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei
hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä
siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli... pöytä... ovenpieli... saman
verran.

Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta
sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa
suosiota!

Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden
kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli
haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla
ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia
tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai
pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina
maailmalle.

Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen,
kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta
hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan
tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä
hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta,
emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta.
Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.

Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä
huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen
sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän
pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin
lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin
he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten
j.n.e., j.n.e., j.n.e. -- Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen
jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.

-- Tyhmä kersantti! -- hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti
ylös katonrajaan; -- vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee.
Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin
yhdentekevää... jotakin tyhjänpäiväistä... jotakin minunlaistani!

Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla
nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. -- Sara Videbeck ei
ole niitä jotka näkevät unia -- huokasi hän ja sulki silmänsä. --
Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä
mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta
mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän
olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti.
Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään
siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin
nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi,
kersantti, sinä olet väärässä, -- jatkoi hän vähän ajan kuluttua, --
hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan;
muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän
suun?... Silloin ja tällöin... ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä
varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän
sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni.
Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni
rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta
viisikolmatta-vuotias!

-- Voi, -- hän jatkoi, -- jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. --
Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos
ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja
alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen
kaiken huurun pois. -- Mikä on itse tämä ruutukaan? -- alkoi hänen
tuumiskelunsa. -- Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji,
sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse
ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen
ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa
itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan
tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen
olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin,
juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa
nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä
mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei
voitu lasia leikata.

Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka
hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa:
ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän
kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa
vasten. -- Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku... ja
supista vaatimuksiasi! -- Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle
näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot
tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän.
Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.



VIIDES LUKU.


    Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme
    sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään
    raha voi korvata.

Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin
havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon
unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja
huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.

"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia
tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan
sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla,
näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin
juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut
tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan
hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki
siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin
maistua ja olla kirkasta!"

Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette
astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria,
jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.

Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava
päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä
pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille
virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle;
hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön
vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia.
Hän otti, ja hyvältä maistui.

"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei",
sanoi Albert. Neito läksi ulos.

Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun
täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita
ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet
ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran
on ottanut alkaakseen... vai..."

"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi
millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään
syntynyt, niin... ja... Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken
käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua
tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä... onpa kauhean
leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar... Mutta en
tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi
siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."

Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas
katsomaan, että valjastavat hevoset."

Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut,
heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina
käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. -- Hän ei pidä näistä
maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata
minulle pieluksellinen istuin, -- sanoi hän itsekseen.

Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se
köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. -- Mutta, --
ajatteli taas Albert, -- tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä
tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse
ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten
minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala
ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin
lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja
hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen
huvittaa minua, mutta häntä -- niin varmasti luulen -- eivät sellaiset
maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.

Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei
lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita
ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo
lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei
kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen
hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa
kammankannikkeena.

"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme
tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat
esillä. Mutta" -- lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman
epävakaisella äänellä -- "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni
viime yönä."

Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren
kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin
henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili
melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.

Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä
mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja
suuteli häntä aivan äkisti.

Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo
tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin
säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa
noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet
takaisin ja sanoi:

"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat
päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat
osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin
tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas
tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin:
toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä
peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä
kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli
killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia
kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä
yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni
hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin
itse!"

Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei
myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta
pyöriviä hopearahoja.

"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et
matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen
jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja
aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen
ollut väärässä, niin sano minulle..."

"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että
minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin
omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä,
ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan
toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten... ja..."

Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi
puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä
jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät
niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit
yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja
minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä,
kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa
kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."

"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset...
onko... niin... kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön
tunne?"

"Kiitollisuus... Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin
ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata;
suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin
kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja
rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken
haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos
mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan,
hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla
koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion
hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole
mies... Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme
toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään
raha voi korvata."

Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla
hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas;
se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta
ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.

Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan
noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan
tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi
summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet
laskenut oikein, Sara."

Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi
hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi,
"mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä
paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen
sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja
lähestyi ovea.

Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja
käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi
mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti
pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja
kirjoitti päiväkirjaan.

"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta
herrasväeltä sitä ei tarvittane."

"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa
hänen silmäinsä eteen.

Hän luki. "Kers... kers... kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei
tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."

"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini,
aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi
aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken
tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."

"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka
matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia.
Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan
tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."

"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan
Fellingsbrohon, niin se on tehty."

"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo."

"Kas tässä... viidestä neljänneksestä... ja tässä vähän
liiemmaksikin... minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä
varten!"

"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani,
jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi
laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla
on hienoa malagaa."

"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen."

"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on
Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon
nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi
tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen
itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä
sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran
ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja
toivon vielä kerran saavani... paluumatkallanne... nöyrin
palvelijanne... nöyrin pal..."

Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei
isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti
hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.

Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli
jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.

Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."

Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti
ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon
portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.

"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt... tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.

Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän
riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista
ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että
katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat,
saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku
istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. -- "Tiedä huutia, sen
vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.

Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko
nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki
vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen
omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja
toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert
todella suuttunut.

Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt,
ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin
mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.

Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis
sen enemmän käsittelyn arvoinen.

Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen
että otan hatun päästäni."

Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin
että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin
kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon
hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä
leikkaamattomalla hännällänsä."

"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi."

"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?"

"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen
tilaa, näin ollessamme?"

"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme
molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."

"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan
kaduilla."

"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se
toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."

"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja
siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä
vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa
viuhtoo kättänsä vasten."

"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme
ulos."

"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin
pölyä?"

"Pöly ei ole niinkuin sade" -- keskeytti kersantti -- "joka vain lankee
sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin
pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."

Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä
ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan
kuin vallankumous vaunujen takaosassa.

"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi
päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut
kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt
toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.

Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta
mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon
Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi:
"Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin
viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet
rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä
haluat."

Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen
kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta
tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa
näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili
liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet
sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että
ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."

"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.
Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin... tiedätkö,
Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta
täyttä laukkaa kaduilla."

"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta
Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin
pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun
mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"

"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?"

"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?"

"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen.
"Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli
pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta
minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."

"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso
tuonnepäin... tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen
Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."

"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni.
Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina
on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka
pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa
olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät
pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria,
minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen
minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan,
Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä
Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."

Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli
niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista
tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee
kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron
välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.

"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken
kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja
sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin
silkkihuivin päähänsä.

"Kuljinko ylös?" sanoi hän.

"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä
nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen
tiehen ja esineihin nähden."

"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle
Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja
sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui
Tukholman Ritariholmalle."

"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot
ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on
kuljettava."

"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita
tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on
toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän
peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään
vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen
tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka
kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani
tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen
nukkumistani."

Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän
naiskäsialan. -- Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin
nukkui eilis-iltana, juuri kun minä...! -- (masentava ajatus viilsi
Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa
asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen
happamesti.

"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut
ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka
paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa:
ajattelin silloin sinua... ja nukuin väleen ja makeasti."

"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen",
huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja
kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten
unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä.
"Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata
tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas
istuimelta, heti!"

Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi
vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain
usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.

"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane
talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan.
Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin
pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on
vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja
sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme
siihen."

Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra
upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut
sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän
ymmärsi.

Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja
muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää
reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon
lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.

Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot,
kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat
pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta
Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden,
seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa
etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen
suojaa tienviereinen säleaita.

Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista,
selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät
vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies,
ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä
kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika
kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja
saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa
ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin
ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä
että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt
mitään muuta kuin hevoset ja tien.



KUUDES LUKU.


    -- Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. -- No,
    Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin... "Mitä kauhistut,
    Sara?" sanoi hän ääneen.

"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän
jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään.
Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli
arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti
katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: -- Hänellä on kuitenkin kauniin
maiseman tajua! -- Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden... ei, hän
ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.

Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin
minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa
pölyltä."

-- Niinkö... eikö muuta! -- ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.

Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.

Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan
kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.

Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti,
ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö
sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"

"Kyllä, kyllä sitä sattuu."

"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta
siitä asti kun olit pieni lapsi?"

"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."

"Ah!... No, enkö saa sitä tietää?"

Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella,
ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi
kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."

"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä
nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."

"Oh... sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä,
"jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."

Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta,
oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"

"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai
sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.

"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa,
ja siitäkin ettet ollut maalla..."

"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että
olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että
jauhoin liitua..."

"Pah..."

"Ja... yhdentekevää, Albert... voinen kai puhua siitä", jatkoi hän
samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin
siinä paljon sinusta."

"Ja minä kai myös jauhoin liitua?"

Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi
katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta
alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin
ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että
olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."

Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse,
jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut
tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.

"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja
kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että
jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä
rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on
niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen
kiusaa."

Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito
kumminkin jatkoi:

"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta
en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on
ihmisen luonut."

Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että
hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen
tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi
ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.

"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on
viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä
kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee
miehistä..."

"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman,
Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi
hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita
Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta
hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista
kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä
nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi
molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."

"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?"

"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti
nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan,
ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta
aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen,
pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin
herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka
puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi...
ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi... hui!"

"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä
on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"

"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi
hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta
että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että
toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on,
Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut
tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan
päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä
vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää,
ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan
kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että
niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä
hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon
hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat
saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee,
Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin
saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden
olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän,
joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti
luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen
kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää
siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain
jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."

Suuri ja juhlallinen äänettömyys.

"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär,
"sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista
tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta
sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut
ja kokenut, -- mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella
vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar
parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä
ymmärrä."

Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi
kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun
laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et
kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää
siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin
ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi
mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija,
ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä
johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene
muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta
liian vähän tähdelliseltä. Sinä.... mitä sinun rivakkaan puheluusi ja
runsaaseen opettavaisuuteesi tulee... niin sinä olet niin ilmeisesti
Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä
puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin.
Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja
missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se
välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on
nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon
senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla
ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni
kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on
oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut
ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja -- ellei hän
kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys -- pääsee hän sillä niin
pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on
kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä
tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara
hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun
että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu
tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä
kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat
luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt
Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin
Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen
kauppamatkan -- ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa -- niin, en voi
sitä lähemmin selittää -- eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka
omistaa perhe S----; olen tälle kaukaista sukua -- hyvin kaukaista,
Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella
maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja
aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni
lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen
saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon
Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia.
Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot
maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin
matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin.
Sinä -- omasta puolestasi -- olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun
asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, --
lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät
silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä
kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on
minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia..."

"Ruukkuihinko?"

"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos
kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään
ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."

"Valkoisia leukoijiako?"

"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin..."

"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista
lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain
porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain
rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan.
Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja
paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah,
Albert, näkisitpä pienen kamarini... minulla on leukoijia! Vaikka,
sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan
sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja
Lidköpingin välillä... Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä!
Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."

"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä
määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta
puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle
sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."

"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata
maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen
kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä
lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että..."

-- Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? -- ajatteli Albert. -- No Jumalan
kiitos, silloin hän kuitenkin on... "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi
hän ääneen.

"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on
ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin
harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan
melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista,
vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi
kaikkea kestää."

"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?"

"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta
pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin
on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se
ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun
tulen kotiin."

"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle
parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs
annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan
Lidköpingiin saakka?"

"Ah!"

Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi
mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi,
minun osuuteni kyydistä..."

"Se on tietty."

"Ja... ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna
uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia
alle ja liimannut reunat kiinni."

"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai
jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi
kersantti.

"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti
suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, --
silloin erkanemme... jo siellä."

Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin
ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse
huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin
matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime
sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa
risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras
keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli
päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä
pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät
pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin;
tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin
täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi
ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että
molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin
korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten.
Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin
että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi
haluttanut.

Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään
vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas
sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa
vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin
historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: -- Tässä on toki
uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus
vielä tapaan jonkun lisää.

Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia
tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä
puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta,
kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti
sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan,
ja tulivat vielä kauemmaksi.

Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin
tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin
ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin
neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on
päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina;
he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa
tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla
ja muut viisi maitse.

Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa,
jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin
hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen
valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin
muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan
Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli
maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän,
oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa
kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista
mainittavaksi?

On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi
auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.

Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin
luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo
laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna?
Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin
saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta
lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa?
Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle
puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen
leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä
Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen
korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen
kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin
hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa
notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.

Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko
käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy
omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.

Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana
heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle
paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että
kerrotaan mitä seuraa.

Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan
alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle
oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen.
Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä
matkailijoita vastaan.

He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden
sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert
ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät
huviretkeilylle pitkin kaupunkia.

Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut
vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi -- se sana ei sovi -- mutta
ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan
asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin
se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut
jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei
kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.

Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja
hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut
mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään
johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät
sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.

Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala
Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet
nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki
yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen
päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen
sillalta on myöskin yhtä suuri... suuri... suuri näköala Vänernin yli
pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin
nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki,
jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla... ja hän heitti...
heitti sormuksen pois... kauas... kauas jokeen..."

Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti,
vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin.
Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa
kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja
puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että
järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa,
kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.

Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä
olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes
vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään
ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei
ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta,
jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät
hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.

Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen
kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle
mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara
vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli
heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:

"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!"

"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa."

"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä..."

"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä
hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä,
jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan
auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat... Albert..."

"Ovat kuolleet?"

"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja
sielun puolesta ja antoivat lasten olla."

"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara."

"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini
vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen
kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja
rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja
tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua,
vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla
ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut
ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa
itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään -- vähimmin
sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada
oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista.
Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä.
En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa
sitä itseni yli."

Albert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.

"Ah, sinä pidät pikku lapsista!" huudahti Sara.

Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten
vanhemmat, Sara, olisivat naimatto..."

"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja
ihmiset rakastavat heitä."

"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi... eivät huolehdi heistä...
Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä,
repaleisia, hyljätyitä."

"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi,
"niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen
tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta
rinnastaan."

"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?"

"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa
naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään
että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen
kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."

"Mutta ero siinä on..."

"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset
alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa
niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin
Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti
oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos
heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat
ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän
kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he
katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."

Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei
itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen
herännäisistä.

"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen;
sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden
vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin
tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa
nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."

"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara."

"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein
hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja
suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa
ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse
helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."

Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät
sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan
kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi,
kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä
vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua,
ei hyvää eikä pahaa.

Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen,
syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas
neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä
katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain
aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä
taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis
osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin
viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä
tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen
teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.

"Nyt... nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat
kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi
taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat
laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.

"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert,
vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani
tai huomaa poskieni hehkuvan."

Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran
taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia
heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin
olisi niiannut jäähyväisiksi... tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi
siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.

Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli
myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään.
He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin
tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa
jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.

Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen
kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski
illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa,
vaiko ylhäällä itsekseen.

"Aluksi noutakaa ruokalista, neito hyvä, niin määräämme sitten muun."

Tyttö meni. "Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?"
kysyi Albert.

"Ei... eikä millään muotoa tänä iltana!" sanoi hän. "Olemme nyt
Mariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa
keskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä
länteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä."

Tyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka
pitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia
lihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. "Ja kattakaa
meille pöytä täällä ylhäällä", sanoi kersantti. Neitonen meni ja
palasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian
jälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.



SEITSEMÄS LUKU.


    Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran
    matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista,
    ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. -- Unohtaako?
    Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja
    matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!

Heidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara
matkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat
Albertin omia. "Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta
huomenaamuna?" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.

"Minne, tarkoitat?"

"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että
poikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?"

"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa,
olemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen
paluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin,
vieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi
tässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä
seurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta
minulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla,
ja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta.
Miksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä
kulkutietä?"

"_Miksen_, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?"

"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus..."

"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?"

"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että
tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi?
Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple
matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa
vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa
että äitisi..."

"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?"

"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on
monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin,
kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä
siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista.
jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini --
tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita
toisessa kerrassa?"

"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä
vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"

Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia,
jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja
niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat
molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet
kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen
iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.

"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat
seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin
muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?..." Hän piti Saraa sylissään,
tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa
unesta, jonka hän oli kertonut, -- tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei
nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.

"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio
ammatistani luopua."

"Mutta jos minä vuokraan huoneet?"

"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni."

"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?"

"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai
koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin
tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on
helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta
ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He
voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä
sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä
yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin
joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä
mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi... ainoastaan vastata
sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla
noudattamatta, miten haluat... ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua
työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon
kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä
inspeh -- niin, sama se... Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin
kanssa -- ehkäpä Kobergissa... mutta en minä milloinkaan tahdo sinua
siinä häiritä."

"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole
mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka..."

"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä
pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan
niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä... näinä päivinä..."

"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy
tulla tärkein asiamme."

"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta
innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti,
tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan
ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."

Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa
hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."

Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut,
tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät
minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo
sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme
pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa
sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni,
elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani -- mitättömän summan, mutta minkä
saatan omistaa tai ansaita -- niin, en tahdo sinulta kieltää, että
voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa.
Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää
taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin
mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit
kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert... niin, tahdon
kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin
vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia
ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä;
toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin,
ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja
taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon.
Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert,
minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin
jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka
jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja
nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi
sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme
ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia
Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut
kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun
asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon
sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät
himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei
olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi
siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan
erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et
koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin
itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä
enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä
tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä
koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua
lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi
se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit
sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei
parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa
tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin
vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni
vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen
häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin
järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä
sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja
valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan
säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, -- minä puhun
siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä
kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos
henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut
kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi
tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä
lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja
kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin
nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa,
niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee?
Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole
aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa
havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän,
jos rakastat minua sielun puolesta... silloin olen iloinen ja se on
minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun
puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin
öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä.
Mutta jos et minua rakasta... mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja
mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että
rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on
sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka
voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."

"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta
kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida... ja
sitten jatkaa... ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin
onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"

"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan
avulla ehkä olevan... niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän
silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja
järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin
pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin... jos
nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että
niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana.
Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella,
tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten
ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän
ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua
sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot
sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi
yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen
tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi
välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe.
Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset
ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia,
varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään
ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet
ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja..."

"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden
väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."

"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä,
jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että
heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä,
että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen
verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."

"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?"

"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät
toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa,
kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa,
eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta,
vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei
toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että..."

"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta...
sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi..."

Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani",
virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä,
"Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja
aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne
eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa,
nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous
muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo
vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei
ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he
eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista,
jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä
mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he
sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin
näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja
valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous
edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin
jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja
ruumiiltaan... niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava... ja
lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta
ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää
ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee,
ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä,
jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin
asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin
minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin
asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota
sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert;
vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on
hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat
puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin
voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert,
tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät
hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."

"No, mutta se ei ainakaan vahingoita."

"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli,
jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin
tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava
yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran
turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis
kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää
toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat.
Oi, hyvä Jumala... siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja
suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."

"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?"

"Arbogassa... Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei
siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme
oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli
liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta
hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert:
ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi
ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä
tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä
tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni
tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."

"Tiellekö ainoastaan?"

Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät
katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta
kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat
viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan
luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä
hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä,
turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä
saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä
kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen
maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus,
heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen
naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta
järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman
suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus,
jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen
luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta
kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi
herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. -- Ja herttaisuus on
ainoa... ainoa... joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin
ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on
yksinomaan herttaisuus, -- ajatteli hän.

"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?"

"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka."

Kersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: "Me olemme jo
tiellä."

"Tielläkö vain?"

"Ei perillä... jos..."

"Albert!"

"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi... sinä puhuit äsken siitä kuinka
ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja
siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara,
kuulehan... sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta
mahdottomalta..."

"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla
rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai
hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin... tuskienkin riuduttamatta."

"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki
kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas
se minua vetää ja hurmaa."

"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert."

"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos
niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."

"Sen olen nähnyt Gustava tädistä", virkahti hän.

"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee
omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et
sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä
ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi
meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään
ja elatukseen?"

"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos
sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani,
niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi
huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan
myöskin tapahtua, että sinä... että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle
jotakin?"

"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin
puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"

"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle
jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja
käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta
syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli.
Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja
sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta
näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja
omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin
lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla,
pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää
ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat
ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi
niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on
runsain määrin keskenään."

"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?"

"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä
jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy
hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta
hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta
pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan
ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai
taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta
etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset,
jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja
vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan
ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he
vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden
pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka
pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin
henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan...
niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin
heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään
lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji
hauraampi. Sen voin ymmärtää."

"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta
yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"

"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden
katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.

"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää."

"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin
kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert,
jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin
tervetulleena!"

"Mutta, hyvä Jumala..."

"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina
tyhminä, ikävinä, häijyinä... niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan
tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja,
sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin
näkemästä."

"Mutta, elävä Jumala... Sara, minä en käsitä... mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"

"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne
unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat,
niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen
vihottumia."

"Hui toki!"

"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan
raamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on
minusta kaukana."

"Sinä olet sittekin herännäinen!"

"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee,
kuitenkin enemmän pidän."

"Mutta eivätkö molemmat voi olla läheisiä?"

"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta... ja
Lidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos
sitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole
muistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. --
Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja
matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?"

"Sara, sinä seisoisit alati edessäni!"

"Ja minä näkisin sinut kaikista ikkunoistani. Koetapas! Matkustapas
suotta!"

"Salli minun viivähtää vielä hieman."

"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa
unhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne
merkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen
välille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää,
sen kyllä tunnustan."

"Sinä hengität niin suloisesti!"

"Unohtaako?" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. "Ehkä, jos sattuu
että rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta
ainakin on varmaa -- ja sen minä tiedän -- ettei sydämen iloista
muistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden.
Sentähden..."

"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara.
Mutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa
työssä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua
maalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa... voi,
jospa osaisin!... Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja
istua vuoteesi ääressä."

"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän
sen paremmin ymmärtää."

"Mutta... hyvä Jumala... jos... minä vain ajattelen... jos par exemple
minä itse sairastuisin?"

"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja
istun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen
puodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se
ero, että jos mies on sairas... oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua,
vaan että hän todella makaa vuoteessa... ei ole mitään epämiellyttävää,
ikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta
vuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen,
hän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle
tapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt
kaupungissa... talossa... yläkerrassa. Jos..."

"Hyväinen aika! Mitä tarkoittaa kumma katsantosi?"

"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert,
että sinä tulisit alas minun huoneeseeni... vähää ennen kuolemaani...
minun luokseni!... ja... sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein
viimeiseksi maailmassa." -- -- --



KAHDEKSAS LUKU.


Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Minä tahtoisin kokea sen suloisen
riemastuksen, että sinun kulkiessasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi
ajatellen: Kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!

Historian ja maantieteen, jotka aina ojentavat toisilleen kättä, tulee
tässäkin toisiaan auttaa; niin että kun edellinen viimeksi äkkiä
vetäytyi pois ja nyt väistyy taammaksi, alkaa jälkimäinen puhua, ja
puhuu seuraavasti: Mariestadin ja Lidköpingin välinen tie ulottuu aina
Mariestadista Lidköpingiin saakka. Tätä tietä alkoivat molemmat
matkustajat kulkea heti seuraavana aamuna, kastettuaan korppunsa
kahteen kauniiseen aitoporsliini-kuppiin.

Västergötlannin maantiede sanokoon mitä tahtoo ja haluaa eteläisestä
Venernin rannasta, varmaa on, että jollei katso tiehen, joka siitä
menee, niin se ei silmälle tunnu lainkaan epämiellyttävältä. Molempain
matkustajain päästyä Bresäteriin, virkkoi Albert: "Nyt on kysymys
siitä, onko meidän Forshemiin mennessä valittava jumalallisen kaunis
tie Kinnekullan kautta, joka kulkee halki Österplanan pohjoisosan,
sitten Medelplanaan ja Källbyhyn, jota tietä ajamme ohi Hönsäterin,
Hellekisin ja Råbäckin..."

"Råbäckinkö? Olen kuullut puhuttavan Råbäckistä! En ole ollut siellä
ennen", jatkoi Sara, "mutta miksi nyt sinne menisin, kun hän ei enää
asu siellä?"

"Kuka hän?"

"Siellä on enkeli asunut, mutta nyt muuttanut Vetterniin."

"Rouva... minä tiedän... en oikein muista nimeä."

"Minä en myöskään ole häntä nähnyt", jatkoi Sara, "mutta jos hän vielä
asuisi Råbäckissä, niin haluaisin mennä sitä tietä. Hyviä, oivallisia
kirjoja on hän lainannut Gustava tädille Lidköpingiin, ja niitä olemme
molemmat yhdessä lukeneet lomahetkinämme."

"Niitä minäkin tahdon lukea!" huudahti kersantti.

"Niin sinun pitääkin... mutta..."

"Niin, toinen tie jonka voimme valita", selitteli kersantti,
"sitävastoin kulkee alas Enebäckiin päin, Kullenin itä- ja
eteläpuolitse, halki Skälfvumin, ohi Husbyn, ja niin edelleen. Kumpaa
lähdemme?"

"Kuinka minä voin sen ratkaista? Sellaiseen en minä pysty."

"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin
mainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä."

"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin
kelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä."

Hieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset
purjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita
mainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän
voisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin
jumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin
pelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita
arkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.

-- Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, -- jatkoi kersantti
itsekseen, -- niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin
aina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati
ole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! --
lisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, -- hyvä, rakas! Kuinka väärin
sinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä
olet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi...

Hän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja
hän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja
jatkoi itsekseen: -- Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan
heille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän
sen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla
neuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni
tahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!

"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta
kuulla sinun niin sanovan." -- Albert kavahti säikähtyneenä syrjään
Saran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan
unohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut
sisimmät ajatuksensa?

"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät
kuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen."

"Suuri Jumala! Kuka sitten olet? Taidatko enemmän kuin muut?"

"Sinä ajat niin hyvin ja mainiosti, Albert; minä rakastan sinua."

"Sinä rakastat minua, mutta et vastaa minulle?"

"Mihin minä vastaisin?"

"Kuinka sinä äsken voit kuulla, mitä vain sieluni vavisten ajatteli?"

"Minä rakastan sieluasi, sentähden kuulen sielusi sanat."

"Mitä ihmettä?"

"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin,
mitä vastikään mielessäsi haudoit..."

"Mitä, ammatistako?"

"Niinpä niin... Albert... ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin
luulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja
antaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten
sentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman
pimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman
pakkasta. Ikkuna yksistään... huomaa tarkoin, oma Albert... antaa valoa
pakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa,
säilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se
merkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa
halveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä
ja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla
autettavina... ja hän auttaa vastakin... ja sinuakin, Albert, jos
joudut pulaan."

"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus
ammatissani... sillä minullakin on ammatti!... hyvä, rakas tyttöni, nyt
minä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera... minun tulee ja minä
tahdon ansaita!... Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin
kehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei
ainoastaan itseäni, mutta... kaikkia Lidköpingissä olevia, joita
minulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus... sinä, Sara,
olet opettanut minulle oikeat sanat!" Hän tarttui neitosen käteen.

Maantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää.
Missä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan,
matkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten
puoliasi, maantiede!

Enebacken... ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin
kirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi,
Vättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn
ja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää
kohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko...
Onpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!

Mutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa
ajajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko
Venernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että
hyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut
aaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen
syrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri
takaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä
kauhistuttavaa.

Tänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys
odotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä
muistoja.

Erästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä
merkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa
parivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa
useimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla
pohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä
kohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä
lääketieteilijät itse... jotka muuten eivät koskaan välitä
kohtalosta... väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja
erikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä
vahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on
mystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä
kunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka
tuntemattomana... väärin arvosteltuna... on ympärillämme, niin
läheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja
kuitenkin niin alati pysyväisenä.

Parivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä,
että kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia
kyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa
kunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat
nyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.

Lidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä,
suurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. "Paras Albert,
salli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin
astua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin."

"Ei, minä astun myös alas, käyn vieressä ja ajan."

"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja
sinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen
kotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on
äiti-raukkani laita."

"Minäkin tahdon hänet nähdä."

"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.
Sitä minä en tahdo."

"Hyvä Jumala! Mitä sanoikaan?"

"Sillä sinä et mitenkään voisi välttää itseäsi ilmaisemasta: sinä
käyttäytyisit minua kohtaan niin, että hän sinussa aavistaisi kosijan.
Hän vavahtaisi kuvitellessaan sinussa näkevänsä tyttärensä tulevan
miehen. Minulle kävisi vaikeaksi vakuuttaa hänelle, ettet ikimaailmassa
ole tuleva..."

"Häh!"

"Älä kuitenkaan mitään pelkää, Albert hyvä! Sinä tulet pian meille
kotiin, ja saat katsella huoneita, jotka aiot vuokrata. Mutta odota
kunnes annan sinut kutsua. Aja nyt katua suoraan eteenpäin. Ei ole
vaikeata löytää täällä Lidköpingissä. Poikkeamatta mihinkään tulet
tuossa tuokiossa sen sillan luo, josta olemme puhuneet, Lida-joen
yli... tuon, tiedäthän."

"Niin!"

"Sen yli ajat. Mutta katsele näköaloja oikealle ja vasemmalle, sillä
Lidaa ihanampaa jokea ei virtaa minkään kaupungin läpi. Vähän edempänä,
samaa tietä kulkien, tulet torille. Isompaa toria ei ole maailmassa.
Aja suoraan sen poikki etäimpänä vasemmalla avautuvalle kadulle. Se vie
toiselle tullille, josta tie kulkee Göteborgiin. Kun nyt saavut sille
kadulle, vain seuraavaan poikkikujaan torilta katsoen, niin on
ravintola siinä kulmassa. Poikkea siihen, käske kantaa ylös kaikki
kapineemme; ota kamari itsellesi yöksi, tahi siksi kun sinut kutsutan.
Minä lähetän kotoa jonkun oppipojistani tavaroitani noutamaan; sinä kai
tunnet ne erikseen?"

"Ei tosin liene S.V.-merkkiä kaikissa, mutta minä koetan."

"Sinä olet hajamielinen, Albert hyvä. Kun joudut perille, niin syö
vähäsen, vahvista itseäsi, äläkä ajattele niin paljon minua. Tunnet kai
omat tavarasi ainakin? Kaikki mikä ei ole sinun on minun... ja käske
pojan ne noutaa."

"'Mikä ei ole sinun, on minun'!"

"Mutta... älä ole alakuloinen, äläkä kalpea! Sinä olet siivossa
kaupungissa, ettäs tiedät. Katso ihmisiä, kulkeissasi katuja, niin
huomaat, että täällä melkein joka tyttö on miellyttävä... siitä on
Lidköping erikoinen... minä olen kaikkein vähäpätöisimpiä. Katso
ympärillesi ja näytä iloiselta! Tahtoisin tuntea sen salaisen
riemastuksen, että sinun kulkeissasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi
ajatellen: kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!"

Kersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli
astunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein
taakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.

"Sinä ajat liian kehnosti", sanoi tämä viittoen. "Ei se sovi miehelle."
Kersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat
juoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.

Hän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut
iltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina,
riekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen
yli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli
alhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden
pilvimuodostumain kanssa.

Jalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan
vastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia.
Pikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin
huomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja
joltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän
tähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta
kun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa.
Täällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen
kunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän
hämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä,
mustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat
ruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.

Hän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen
kiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla.
Matkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut
näyttäytyä. "Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?"
huudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen
nurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän
oli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen:
"viime sunnuntai-yönä."

Vakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli
sivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen
mahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki
saattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko
ainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta
vastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana.
Kaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää:
äitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan,
ennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.

-- Viime sunnuntaiyönä? -- tavasi hän ajatuksissaan yhteen. -- Missä
minä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi
viivästynyt... ellei... jos... niin olisimme... niin olisin jo
sunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli
sunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, -- hän vastasi itselleen.

Lidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin
siinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko
kaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko
eräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa...
sillä se on sentään melko suuri rakennus... mutta ei siinä määrin että
se heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse
Venernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa
lehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.

Sara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan
kulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät
näyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa.
Mutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea
maan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa,
mahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen
viimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.

Hän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli
kutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen.
Arkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet
lasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he
nyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa,
ainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli,
Saran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden,
riutumuksen leima. -- Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen
viikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä
surua tai hartautta, -- toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla,
kun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.

Siellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt
mitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten
uskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon
hänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean
hautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana,
saattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen... ainoan... kunnian.
Laimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi
käsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.

Nämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen
hautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä
vavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa
otsaa. "Äiti, äiti!" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan
kuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla
täytti hänen sydämensä. "Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista
varoitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle
siunauksesi!"

Jos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui,
niin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka
huolehtivasti ja kunnioittavasti -- ei kuitenkaan monin sanoin, sillä
eihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista --
askartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle
ja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa
tulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla
onnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen
hyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin
tuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär,
äänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava
tuulonen kulki kukkien yli.

Virrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat
eivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis
täydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään
lisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä
ylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin
lapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.

Albert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin
kaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä
levottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä
milloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa,
se oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata
hevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin,
mutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen
kuitenkin sanottava jäähyväiset -- ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa
sopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja,
mutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän
tahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.

Hänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan
polttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana
nurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli
tarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän
luoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. "Anna
minulle kupillinen teetä!" käski hän ja näytti hurjalta.

Tottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti
ja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän
palasi jälleen. "Kuulitko mitä pyysin?" ärjäisi hän. -- "Kyllä, herra."
-- "No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!" -- "Ei
herra ole minua odottanut, sen verran tiedän", sanoi neito
loukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.

-- Voi, kuinka sinua odotan! -- puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan,
kuulematta ulosmennyttä tyttöä.

Teetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti
harmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun
kersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti,
että huusi: "Oh, lempo!"

"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?" karjaisi hän;
"minä en ole luotu kaltattavaksi."

"En minäkään", vastasi lidköpingiläistyttö nokkelasti.

"Oietko hullu?"

"Enpä toki, ei tarvita kuin yksi sellainen."

"Tahdon panna sekaan enemmän sokeria ja kermaa, niin tee jäähtyy",
huomautti kersantti, päästen järkiinsä ja tullen paremmalle tuulelle.
"Paljonko kello on?"

"Se ei minua liikuta."

"Sinäpä olet hiton elävä."

"Suvaitsetteko kupin lisää?"

"Näen kellon olevan pian yhdeksän, eikä kuulu mitään sanaa! Laita
vuoteeni tuossa paikassa, käyn makuulle, niin on jotakin tekemistä.
Niin, kaada kuppi lisää!"

"Onko se juotava vuoteessa?"

"Kaada sinä ja anna sen seistä siinä, niin saanpa nähdä. Minä menenkin
kadulle, katsomaan ympärilleni; mutta jos joku sanantuoja tulee, niin
huuda minut heti tänne ylös! Ja valmista sillaikaa vuode!"

"Juonikas upsieri!" sanoi tyttö hänen mentyään; "mutta hän odottaa
sanaa, ja minä en hänestä välitä." Hän laittoi vuoteen nopeasti ja
reippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin
riivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten
kersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.

Todellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana,
palasi kersantti. "Eikö mitään sanaa ole kuulunut?" hän kysäisi mitä
sävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.

"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa." Hän katosi alhaalle. Kersantti
nousi portaita ylös.

Päästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen
ikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö... Mutta ketään ei näkynyt.

Hän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että
ympäristö kävi yhä harmaammaksi. "Minä panen maata!" sanoi hän vihdoin
ääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen
väitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla
väittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.

Horroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä
ravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon,
itsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.

Seuraavana aamuna -- joka taas oli torstai, päättäen edellisestä
illasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta -- seuraavana aamuna tapahtui,
että kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen
viereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään
tullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana
surumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies
puolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.

-- Käsittämätöntä! -- hän ajatteli.

Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin
sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta
järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja
nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti
peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet
valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja
käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. -- Tiedä huutia,
veltto maleksija! -- mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä,
ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia
katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti
vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken
päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.

Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen
ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että
ne vuokrattavat huoneet...

"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma
uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi
mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri
silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut...

"Mistä viesti tuli?"

"Videbeckin matamilta."

"Videbe..." jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään
kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä
kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään
hennonut nimitystä niin lausua.

"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä
matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin
tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."

"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi... enkä minä
saanut eilen mitään tietää!"

Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka
tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä
aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut
häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."

"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello
on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta... iankaikkinen Jumala!
Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"

Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito
kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön
hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.

Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan
viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä,
valkoinen hohto ilmassa, puissa ja... oi, olisihan kersantilla pitänyt
olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen
kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että
kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli
niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.

Viimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin
taloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja
havuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt
seurattava kuolonjälkiä.

Lauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle,
vastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille
kuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu
vaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja
tuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi,
mutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli
tavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.

Häntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu,
murheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään.
-- Tämä on varmaan vanha Maija! -- hän ajatteli. Mitä hän sanoisi?
Kuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:

"Olen saanut kuulla, että täällä olisi huoneita..."

"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle
näyttää."

Hän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella
oli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli
kompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin,
tahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin
jotain tehdäkseen hän sanoi: "Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle
vuokran määrä!"

"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta,
hyvä herra. Tehkää hyvin..."

-- Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä
ylös, kun olen tänne tullut, -- ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.

Näyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat
seinäpaperit. "Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä
välin", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.

-- Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä
tekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat!
Täällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä,
järjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös.
Vierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä
kehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja
sisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin.
Voi, kun saisikin täällä asua, ja... jos... niin, jos... hyvä
Jumala!... Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona
yönä Arbogassa, jolloin...

Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään,
huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää,
lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä,
hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.

"Minulla on surua, kuten näet", virkkoi neito.

"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?" huudahti
kersantti.

Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä
ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten
aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.

Kersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.

"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä
vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin
saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja
jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni
päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"

Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa
ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Käy laatuun" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.