Title: Älä hellitä!
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Älä hellitä!" ***


ÄLÄ HELLITÄ!

Kirj.

Jonas Lie


Suomentanut

Juho Hollo



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.



SISÄLLYS:

    I. Ukko Juhl Aa-vuonolta. -- Sillikuningas -- Seudun kuningas.
   II. Juhlin venheen suuri löytöretki.
  III. Silliä ja lemmenoikkuja.
   IV. Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
    V. Hankauksia.
   VI. Liivaripuomilla mietiskelemässä.
  VII. Sinihai.
 VIII. Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.
   IX. Ystävyyden tulikoe.
    X. Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
   XI. Ystävyys ja lempi.
  XII. Liian myöhään, neiti Rördam.
 XIII. Rejer suuntaa kulkunsa kohti Hammernäsiä.
  XIV. Kotoisia kokemuksia.
   XV. Sillikuningas.
  XVI. Älä hellitä!



I.

Ukko Juhl Aa-vuonolta. -- Sillikuningas -- Seudun kuningas.


Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka
oli jos jonkinlainen -- toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset
kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu
Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen,
sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli
hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua
muistuttava merkki.

Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman
runsasta kalansaalista.

Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja
pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille,
mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon -- suippolakeissaan ja
paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat
työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi
että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja
etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin,
uskottiin ja otaksuttiin...

Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista
kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä.
Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt
tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne
kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin
olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen
öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi
myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin
apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja
ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan
suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat
innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten
tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.

"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat
vuonossa ennen mikkeliä -- aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät,
rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"

"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka
hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua..."

Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.

Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi
se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se
niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä
oli tullut "tulinen merkki taivaalla" -- kala, jolla oli pitkä raippa
jatkonaan!

Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin,
muuttui pelkäksi ilmaksi -- siellähän muuten yleensäkin kaikki
suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl
näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä,
että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja
hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä
jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka
tahtoi viisaasta käydä.

Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen
uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin
viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää,
kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa
Hammernäsin hongan juurella.

Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä
ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana
vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa,
lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.

Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia
oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja
aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa
silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme,
perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä
olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita
katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.

Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja
isopäisenä -- pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta --
sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa
laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa
ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka
terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan
ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka
kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne
haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien
taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset
pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla,
miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku
oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina
teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.

Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä.
Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden
puupyöräin varassa liikkuvia rattaita -- akselit olivat kiinni pyörissä
ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin
asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä,
pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin
kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä,
että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen
vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat
aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.

Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu
almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt
sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti
venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin
laivakulun piti loppuman."

Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan
veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu
kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon
haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen,
kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.

Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen
loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja
tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.

Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:

"Nii--in, oli se vahinko -- ukko Juhl, niin, niin!"

Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on
kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla.
Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta
Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai
kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja,
kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä,
voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine
kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita,
vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen
seassa.

Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni
näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen
kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin
viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.

Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus,
katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan
puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut,
molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut
valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät
tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.

Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä
ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita
koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa
tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli
suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt
käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen,
kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine
luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.

Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja
haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu
penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa
ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai
purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan
asiansa selviksi, jälleen takaisin.

Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen,
piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla
toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä
Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.

Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun
lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä
tämän jälkeen tapahtuisi.

Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista
puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia
vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei
enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota
pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.

Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä
vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät
tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle -- piti saada
sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat
omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat
hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen
ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai
koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin
tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta
paistikassuojaksi.

Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti
Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty
ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin
tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo
valmiina ja tynnöriin laskettuna.

Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta,
halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja
liekehtimistä.

Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa
asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun -- kasvojen varmat
piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä
peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat
taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen
yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa,
missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa
paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea
kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja
sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia
nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä
suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat -- maalaamaton lattia leveine,
oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine
rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät
virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut,
sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri
Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania
Dennewitzin luona.

Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä
painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös
hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin
hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen
kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui
neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.

Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä;
molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa,
että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta,
miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua.
Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä
luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin
puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään -- ja nyt he istuivat
edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää
voineet olla.

Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin,
ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei
koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli
asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt,
jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.

Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen
ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä.
Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan.
Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin
liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta
vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan
seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen
poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja
paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän
porasi suuremmaksi.

Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta
näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka
tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten
itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti
päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen
korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.

Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen.
Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin
kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki
vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale
lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti
postikonttoria.

"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään
ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin!
-- Ennen joulua! -- No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä!
Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli
ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana
auttamassa minkä ennättävät, Jörun! -- parasta laskea elukatkin
rantaan!"

Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena
vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon
vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä
kätensä alitse.

Ei epäilemistäkään. -- "Silli näkyvissä!"

Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut
ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi
koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa
Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan
viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät,
kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa
ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! -- Erääseen stavangerilaiseen
prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut
lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat
sitä tulvillaan! -- Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa --
koko taivas kuin tulessa!"

Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta
ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.

Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt
tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli
oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan
se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen
koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä
takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli
kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä.
Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo
vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan
hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin
hakemaan emännälle tulevaa postia.

Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan
ulos lahdesta neljän airon voimalla -- airot taipuivat kuin pajunoksat.

He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta
heidän onnensa oli riippuvainen.

Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.

Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee
perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla
sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli
varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella
ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden.
Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin
pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja
tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan
vesiperäiseksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! -- Puhtautta? -- Lopuksi kai on porsaatkin
pestävä!" mörisi Jan Juhl.

Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi
hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla
rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät
hänet kuiviin -- nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti
päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen
isoisänsä aikana."

Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät
selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit,
joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto.
Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin
sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.

Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen
kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän
lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.

Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi
jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.

Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista,
lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää
oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa,
-- kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen.
Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän
velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle
ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia
saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.

Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin --
palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä -- hakemaan Rejeriä.

Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan,
kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan
makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan
surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.

Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä
saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt.
Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin
hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana",
Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja
juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui
menemään, häissä ja missä hyvänsä.

Ja nyt oli kaikki mennyttä... hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa
koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja
lampaat -- jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä
lähtemättömän nimimerkin _Rejer Jansen Juhl_, kaikki tuo oli hänen
jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!

Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten
keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen
hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin
opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä,
kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen --
äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt
valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies
Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan
ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut
sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä
ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä
tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella
päättänyt päinvastoin.

Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille
tielle, jolle ei halunnut -- sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan,
että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa
konttorituolilla.

Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa.
Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen
omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla
kertaa -- pois kaikesta häpeästä!"

Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa,
hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten
ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.

Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa
näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana,
punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka
suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen
se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia
pieniä verkontapaisia.

Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa
erikoinen ilme -- Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan
yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi
suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää
aluksenkeulaa.

Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä
ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä
suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä
joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.

"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista -- näistä?"

Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon.
Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia
jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti
ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli
eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.

Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:

"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita
ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa...
häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"

"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden
annoksen.

Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.

"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut
kuiville. -- Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"

Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan
ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa
suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä
aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset
ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.

"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin,
ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka
ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden
sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös.
Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta
vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"

Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat
kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää
ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin
etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi,
mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin
katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen
ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.

Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen
huokasi -- huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.

"Poikani! Sinä olet nuori -- nuori!"

"Minä! -- Minä olen jo pitempi kuin isä! -- Ja minä haluaisin nähdä
sen, joka soutaa minun ohitseni -- meidän talossa... Sinä ehkä luulet,
että Anders, isäntärenki?"

"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"

"-- Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"

"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt
sanonut?"

"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata
lahoamassa venhevajassa."

"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa,
lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse,
mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit
merelle keskellä talvea... tällaisella säällä!"

Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen
ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.

"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."

"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."

"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"

"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi,
kannattaa kyllä kumartaa."

"Kumartaa! -- Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän
äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä
kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa,
onko niistä yksikään koukistunut."

Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella
olevan piirteen -- se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina
punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi
hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli
rynnistää, kunnes murtuisi -- ja että hänen asiansa oli vain taipua.

Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä,
kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi
rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä
oksiansa lounaismyrskyssä.



II

Juhlin venheen suuri löytöretki.


Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta
ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat
aavan meren koskettavan venheen laitaan -- rumana, lyijynvärisenä
talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana
-- etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen
kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja
tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.

Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi
kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen
maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa
varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla
tasaisemmiksi.

Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja
vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti
kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.

Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja
tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin
enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti
kalastuspaikoille.

Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi
eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja
lampaanruhoja kaupunkiin."

Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui
venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa -- kaikilla oli
kiire...

Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan
ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä -- siitä,
missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili,
yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt
Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen
nyt luultiin suuntautuvan... ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag,
Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa
lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla,
suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa,
kolmisoutuisiin pikku venheisiin.

Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti
jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin
olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi
markkinoilla -- kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien
korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.

Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista
kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia
merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat
siipiänsä ja vartioivat merta -- nekin silliä odottaen.

Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai
pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit
lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa
ilmassa -- ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä
täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä
luodolla istui merikotka vahtimassa.

Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin
kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.

Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat --
oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa
ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.

Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset
olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin
osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta
kunnioitusta kuin suinkin saattoi.

Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin
pojan olevan mukana -- kyllä _hän_ paikan hankkii!

Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli
suunnilleen sama kuin toistenkin -- miten tiheässä kirkkovenheitä
olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa
tekivät.

Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla
tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana,
pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.

Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän
keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa -- ihme, ettei se
ollut vallattu.

Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer,
tervehtivät kotoiseen tapaan:

"Hyvää päivää... Onpa ruma ilma tänään!"

Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar
punainen isohuivi vyötäryksillään.

Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne
vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät
keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti
ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa
venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia,
miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä
eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja
luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi
kohti kurkkua.

Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.

Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä
neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.

Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan
samaan kohtaan kuin äskenkin.

Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen,
miten tuossa kävisi.

Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli
heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen...
Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.

Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua
hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni
nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä
raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin
vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki
siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu
sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.

"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla?
Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?... Sinä --
sinä pitkä sisävuonolainen neninesi -- jos osaatte airoilla räpylöidä
harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee
tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. -- Sinä
nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä... Ei sinun
ollenkaan tarvitse tervehtiä... Niin, souda! -- souda!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin
venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa,
niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison
nuottavenheen keulaan.

Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo
laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain
aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.

Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.

       *       *       *       *       *

He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain
venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä,
jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä -- kaikki
loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa
ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa
paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.

Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu
verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät
lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja
luodokoita.

Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat
uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista
näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.

Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta,
ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli
hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.

Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja
tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.

Kaikki pyrkivät sisään.

Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän
tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän
olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän
hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.

Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura
takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen
takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän
hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin
nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.

Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää,
kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan
tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas
eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi
lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:

"No... no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta
poikanen!... Mitä sinä täällä teet, penikka?"

Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön
käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä.
Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli
puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla
johti kokonaista venhekuntaa.

Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi
polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin
mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.

Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi
taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin
polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään.
Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista
riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä
ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.

Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin
haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi
seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi
esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa
alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä
tynnöreitä.

Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen
kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi
kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.

Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava
niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä
vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja
kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla
liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin
ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.

Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet,
joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli
takaansa:

"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"

Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan;
hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika
Aa-vuonolta... hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"

Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma,
oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa
sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain
havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan -- se oli eräs
verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle
päin.

Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti
uskaliaasti keikauttaa päätänsä.

Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla
tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan -- mutta kyllä olo
sittenkin kävi tukahduttavaksi... painostavaksi...

Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen
liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa
tanssijat liikkuivat.

Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan
merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen
käsivarrella... Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat -- hän tunsi
heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa
ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin
kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui
tahtomattaan lähemmäksi.

Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle
tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin,
niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti
tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.

Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu
kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi.
Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten
kesken.

Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki
kasvot melkein vastenmielisiksi -- kyynär- ja olkapäät terävät,
selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja
laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen
uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.

Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta
täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi
tanssilta.

Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!

Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen
viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se
kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta
avautuneet... hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.

Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle
tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka
Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö
nyökkäsi hänelle.

Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset,
joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka
tuuleen.

Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun
kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi
nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen
kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa,
mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti
hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä
vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään
kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut
naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla
mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö
yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät
kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.

Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän
kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen
kimpussaan... Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.

Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme
yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin
koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.

Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä
kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai
hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan
väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja
tappelu taukosi.

Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi --
tavallaan voittajaksi!

Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi
työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui
esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä
välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka
oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin
äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen
osaa!

Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko
miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.

Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti
pois -- ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen
kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia -- hänen tunnelmansa
ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.

Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa,
jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä,
tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin
kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin
ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että
kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen
maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen
mietiskeli hänestä yhtä ja toista!... Mitään sellaista kuin hän oli
tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan... mutta
eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä,
millaista väkeä he oikeastaan olivat!...

Silliä ei kuulunut vieläkään -- ei siis mitään tekemistä!

Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja
vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella
jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja
kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin
tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen
osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla
tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".

Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka
istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi
nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi
jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut
jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja
palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja
iloa.

Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta
puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina
syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi
idästä.

Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta
toivoa.

Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin
ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla
venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla:
viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia
ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan
ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava...
Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!

Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien --
ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin
juhlapäivä!

Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti,
jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne
menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia
aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten
jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.

"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä
iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui
aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä,
ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli,
pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten
Rejeriin:

"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä
venheen kiinnittämiseen -- vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen.
"Annahan minun koetella sitä!"

Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen
liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen
arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.

"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten
koruissa; -- minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer
huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi
isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa,
keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"

"En."

"Hän on skudesnäsiläisessä _Pontevassa_. Teit hyvin, kun autoit häntä
-- minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."

"Ky--yllä, Aa-vuonolla!"

"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies... Vai niin, etkö ole
nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä
juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. -- Niin, en minä
tietenkään!"

Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.

"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne
tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka
hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.

Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos
sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä
sinähän autoit häntä!... Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en
voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että
pidin niitä loitolla." -- Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla
käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain
köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset
ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä
tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin
hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en
tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"

Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään
imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin,
hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten
oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän
katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin,
tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän
oikeuksia:

"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle -- mitä hän on
sinulle tehnyt?"

"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän
luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset!
Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla
äänellä, että kaikki sen kuulivat -- sille sinipuseroiselle, joka
tanssii niin rehevästi -- että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon
ja Smörshavnin välillä!... Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää
itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin
pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei
siedä."

Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä
ja liikehtimistä...

Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä
uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä
kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt
heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää
vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:

"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet
kurissa pidämme!"

Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu
vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain
ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita
hänen alkaessaan kielevästi kertoa:

"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä --
nimitellyt minua... sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen
hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli
kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja
todistuksena."

"Stiina!... Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja
viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä
haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"

"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä
välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.

Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä
kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.

Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli
ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen -- että hän oli Rejer
Jansen Juhl... ja tuo! -- Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei,
kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä
varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"

Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen
vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.

Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle.
Päästyään skudesnäsiläisen _Pontevan_ luo he kiipesivät köysitikapuita
pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin,
aivankuin käräjiä pitävä varisparvi...

Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen
takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi
viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä,
kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta...

Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa
kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa,
kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa
alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen
kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.

Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä
tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.

Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun
oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon
ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja
tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja
tanssi olivat täydessä vauhdissa.

Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara
taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen
puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?... Tanssikohan hän
hänen kanssaan?...

Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa
sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin
kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi
tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.

Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia
jymistettiin, niin että permanto notkui.

Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia
suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa
hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:

"Kas sinäkö siellä... hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.

Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen
luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain
hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi
tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö
punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama
kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi -- hoi hoi! --
hoi, sinä siellä!"

Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi
poikaseksi ja penikaksi nimitetty -- hän näki laihan vartalon edessään,
ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:

"Tuletko tanssiin, Stiina?"

"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan
samalla seuraten Rejeriä tanssiin -- se oli oikeata rheinländeriä.

Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta
poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun
seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle
aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi
heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi
löyhästi kaulaan sitaistuna.

Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja
tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja
rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.

Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana
muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa,
kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat
rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.

Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut...

Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko
sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi
hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni
talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä,
tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja
nenäliinoja -- ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka
kyljessä oli kuvastin.

Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.

Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa -- "vain
viisikymmentä kahdeksan killinkiä" -- hän ymmärsi, että Rejer oli
väljällä tuulella tänä iltana.

Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat -- hän ajatteli
rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan
-- kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei,
tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa
liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään
merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen
portaille:

"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! -- Niin, minä olin
saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer
kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä,
"että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."

Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi
antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.

Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on
vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä:
"Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.

Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta
tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen
liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta
suljetaan ja että huvi on lopussa.

Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut
jonkinlainen koko naisnuorisoon _en masse_ kohdistuva ystävyyden
huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään
-- karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä
palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä
kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät,
punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.

Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin
menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun
ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt
hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä
muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin
järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei
siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta
siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja
taisteltavinaan.

Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain
kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta
silmäpari näytti tuiskivan tulta!

Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta;
hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti
häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo
elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä
asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet
tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä
suurinta ihailua.

Ja olihan joutohetkiä riittämään asti -- silliä saatiin nähtävästi
odottaa kauan.

Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja
kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat
sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja
merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa.
Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi
pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä
lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista
alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin
heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne
sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina
ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia
kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella
tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien
syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!...

Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon
puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!

Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana
merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman
varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit
pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä
-- odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja
odotettava.

Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen
ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava
pois.

Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut,
varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin
että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun
toisensa jälkeen.

Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.

Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa --
ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.

Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka
kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.

Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa
vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa -- ilottomaan kotiin,
jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan
ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua
olemattomiin.

Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin,
arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä
saattoi olla hänen vuoronsa.

Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa,
mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta,
hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja
satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä
ilkivaltaisuutta -- vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.

Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat
keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät
sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin
väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä -- Juhlin torppareita! Mukaan
otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana,
ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin
innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa -- sehän oli, Juhlin pojan
sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin;
heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.

Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja
joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä
toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime
päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin
täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet
pysymään aisoissa.

Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän
oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen
järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle
soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt
kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin...

Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa
maneetteja tuijotellen ja miettien.

Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa
nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi,
sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä
lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin
poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja
pilkan esineenä.

Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja
vuohet määkivät häntä pilkaten -- eihän hänellä ollut siellä enää
mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten
sorvattu.

Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei,
mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että
isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse
hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi -- kaikki saivat tyytyä
pienennettyyn annokseen.

Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma,
määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli
yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan
aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua
ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan
päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään -- rinkeleitä tai
piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet
näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta
jälleen etualalle.

Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana
saarella päästäkseen vaivastaan -- olihan siellä rannan leväin joukossa
ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt
hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien
pyydystämisen tapaista -- ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä
-- mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota
Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he
kuolisivat mieluummin nälkään.

Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi.
Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti
ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.

Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten
satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä
isossapurjeessa.

Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa
jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.

Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta,
Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan
jättämä -- se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus...
silliparvi löydetty!...

Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien
saarten.

Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille,
ja päämääränä oli Stolmen -- se merkitsi, että tämä pyyntipaikka
huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten
venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle
merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin
Juhlin kirkkovenhe.



III.

Silliä ja lemmenoikkuja.


Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko
verkkokuntia ja nuottavenheitä.

Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä
mustanaan.

He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista
maihin päin -- näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja
lintujoukon sen yläpuolella.

Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi
kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä
oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.

Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja
nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja
pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä,
hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat
pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut
kysymyksessä kilpapurjehdus.

Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa.
Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!

Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli
aivan selvää -- täytyihän siihen olla jotain syytä -- annettiin
innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle
taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!... Hetkistä myöhemmin
ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle
milloinkaan ennen ollut tapahtunut -- hän näet ei ollenkaan muistanut,
että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä
vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut
syvältä vedeltä ja pyrki nyt -- linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan
-- lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.

Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko
suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä.
Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.

Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti --
sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä
ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.

Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin
usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva,
korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien
sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä
toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat
tietä lintupilven halki.

Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta
lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti
samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin
sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä
vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa
vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita,
jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui
valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama
seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja
välttyäkseen lokin iskuilta.

Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin
muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä
joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan
valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori
kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä
halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.

Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät
verkot.

Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki
meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään -- useissa
paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi
rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja
kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki
meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.

Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima,
väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.

Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat
verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä
seiniä -- ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia,
levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.

Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle
vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.

Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat
verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin
kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät
vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla
komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran
vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin
ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski
vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat.
Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat
sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin
keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta
järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.

Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli
purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui
epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.

Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että
airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä
ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.

Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan;
he uivat hopeassa -- joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka
ostojahdissa oli maksettu.

Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin
kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten
sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata
riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat
hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain
perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä
suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli
vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset
suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt
voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän
keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.

Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin
Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa
lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan,
lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja
tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän
tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa... Eikö hänellä ollutkin
kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko
tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin
raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa.
Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon
liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa --
tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.

Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh!
Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää
kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta
ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää
se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli
saanut nähdä ja kokea -- elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!

Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa
keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa
varten!

Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.

Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi.
Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista
huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana,
koska oli erottava _hänestä_.

_Hän_ ja sillinpyynti -- siinä oli hänellä kaksi uutta
elämäntapahtumaa. --

Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa
työssä.

Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa.
Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja
oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.

Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa
silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle
tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä --
toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.

Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta
rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli
itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän
tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja
asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa
lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin -- pelkkää
meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan
erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan
väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja
moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje
peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui
maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä
vaikka pelkällä tuhdolla.

Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri
haeskellen saadakseen selville, oliko _hän_ todellakin tullut mukana.

Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä
vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli
silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten
kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat -- lasti oli kohta
täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.

Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli
huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja
liikkuvan vilkkaammin kuin muut.

Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit
jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin
olisi jokin ääni varottanut -- kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin
yli meno...

Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa... Eihän
haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!

Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus
tapahtuikaan -- hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun
toiset saivat yhden valmiiksi -- ja siitä huolimatta hän jutteli koko
ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois
täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä
kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen
sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi
kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt
hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!

Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään,
missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti
takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.

Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä,
ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs
tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain --
nähtävästi sikari -- puhkesi puhumaan:

"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten
silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä -- kello
lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin
luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"

"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei -- kauppa-apulaisen
kokoisia -- mutta tässähän on vain pikkusilliä!"

Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:

"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään
häntä kohti.

"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi
kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla
odottamassa."

"Perämies!" -- hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän
kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen
aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"

"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli
kauppa-apulainen.

"Miksei -- -- kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla,
niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."

"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori
Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei
ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen,
että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."

Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja
sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.

"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.

"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen
uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon
toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen
vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan,
jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.

Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.

"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän
väliinsä.

Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:

"Va-i niin -- -- Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi
maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."

Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa
tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:

"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on
saatavaa sinun isäsi pesästä -- vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne
vaatteet, jotka ovat ylläsi!" -- Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi
ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla
nähdä vararikontekijän.

Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko
sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin
iskeminen ei olisi mitään auttanut.

Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän
maksaa -- nyt heti, tässä paikassa!

"Kiitos tarjouksesta -- meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja
saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä
kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista
sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari
tynnörintekijää todistajiksi -- hän tunsi, ettei mieliala enää ollut
hänen puolellaan -- ja hiipi pois.

Rejeriä huimasi -- hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään --
mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar
kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:

"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Vararikontekijä!... Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten
itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!"
Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin
seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa -- ei
haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja
riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi
pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin
leijona.

Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat,
että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän
työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa
pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin
kahvia.

Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina
käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean
loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja
turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä.
Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa... Oli sentään yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään -- niin
äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä
kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!

"Sti... Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa -- tuossa --
ota vitjat, kuuletko!... Niin, niin -- kuulehan -- ota vain ne! --
Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen --
kesken sillinpyynnin -- vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi
-- -- ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa,
kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin
sinä -- ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa!
Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä,
vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet -- -- samoin kuin
tanssitkin!...

"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni.
Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen -- ja näetkös, se olen minä,
se -- hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta -- minä olen
lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia,
niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi
näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä
viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja
tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää... se ei haittaa mitään...
ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin... sillä muuten
minä en välitä enää mistään... ilman sinua on nyt joka paikassa
mahdotonta!"

Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen
hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.

"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille
antanut mitään aihetta -- enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai
aliperämiehellekään -- kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän
istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani
Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi,
kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden
määrän."

"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän
tarjouksen jälkeen... ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin
että sanon Teille ja varotan... sillä hänellä on heti puukko valmiina,
kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei
meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän
sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.

Rejer tunsi saaneensa iskun -- päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän
ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa,
lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti
horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.

"Vai niin -- no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja
nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi
tilannetta käsittää -- tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen
kuiluun.

Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä
siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.

Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.



IV.

Taipuako? Ei, mieluummin taitun!


Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän
pyydyksensä olivat.

Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski
laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs
tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa
silliparven suuntautumisesta.

Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina
odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka
miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi
montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli
lähtenyt pohjoista kohti.

"Huhuja?... Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!... Venhe
soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada
toisia vakuutetuiksi.

"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta
sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.

"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on... Maaliskuun
kuudestoista!..." Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun
kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.

Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat... nekin
tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä,
kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella
kuritushuonevangin morsiamen kanssa -- kuka tiesi, vaikka morsiankin
olisi siellä istunut...

Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!

Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa
he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka
olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys
siten hiukan hälveni.

Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä
verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin
soutumatka.

Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita
vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui
sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet.
Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui
vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja
seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa
rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.

Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen
mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä,
välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä
mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän
tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa
rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja
kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.

Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt
sitä likelle? Mahdotonta!

Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat
koko ajan aivan toista -- että se oli mahdollista, että sen täytyi
olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana --
sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet
olleet suotta huutaneet noita sanoja.

Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi
pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä
näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine
venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.

Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat
korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden
keskiosassa.

Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin
ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla
-- pettyneet toiveet.

Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei
ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja
musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli
vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta
uivasta parvesta.

Silli oli poissa -- se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin...

Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä.
Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin
se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen
sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.

"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli
äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.

"Näenkö enää? -- Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui
samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä
ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi -- hänen sisarensa oli ottanut
kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten
tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on
vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut
jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me
siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia --
ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni
oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on
pelastanut talon!"

Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän
raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä!
Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi
ostaa sisaren -- ja saada minut kaupantekiäisiksi!"

Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko
musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!

Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt
palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan
mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.

Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.

Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka
murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat
jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat
itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat
eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka
kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta
ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa...

Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta,
joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan... Hän tunsi
Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi
harmaja sarastus -- se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko
aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.

Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä
jykeväksi hahmoksi -- istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä.
Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:

"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer,
meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme
mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."

"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.

Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa
kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule,
ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt
aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa,
niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta
pojaltaan Rejer J. Juhlilta.

Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden
hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja
päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että
olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä -- mutisi
jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna.
Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin
pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.

Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat
ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa
syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa
mietteissä...

Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat
samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että
heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.

"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa -- sitähän saisi hävetä
kaikkien ihmisten vuoksi!"

Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin
suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer
piti päänsä.

Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön
-- heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen -- mutta
kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.

"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista -- etteivät ota sitä
Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että
minä sanoin niin!"

Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin
maihin Skudesnäsin laiturille.

Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä
Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se
vain Juhlin emännälle.

       *       *       *       *       *

Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet
taaskin kerran viimeisensä -- ja hävinneet.

Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet
tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat
purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat
täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta
tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina
ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat
merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.

Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita
varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous,
laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle,
parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi
valistus -- kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja
tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot
kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.

Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin
ihmishenkiä -- vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain -- se oli
koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja
nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!

Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin
oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen,
köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!

Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä
elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo
aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen -- ja virta oli uittanut
takaisin kerjuusauvoja.

Oli pelattu ja hävitty.

Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon
keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai -- ja se se
juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet,
vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin
ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja
heillä oli höyrylaivat tuvan ovella -- se kansallisluonteessa ilmenevä
syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja
odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina
aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin
hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.

       *       *       *       *       *

"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"

Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli
käsiensä välitse _Pontevan_ takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon
viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa,
kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi.
"Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä.
Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään.
No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."

Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja
solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.

"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli
tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."

Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa
kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.

"Talonpoikaiskomento -- talonpoikaislaivuri -- talonpoikaisalus! Mutta
nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä
vesillä!"

"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen
riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä,
rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää
olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan,
poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. -- Hän... sillityttö...
Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana... hänellä oli puukko
sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla
on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta
suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan?
Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."

Rejer työnsi hernevadin luotaan.

Perämies loi häneen tutkivan katseen.

"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et
kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit.
Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. -- Kuinka vanha
sinä olet?"

"Kohta yhdeksäntoista."

"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta
sitten."

"E--he--hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen
minä soudin irti ihostani samana yönä. E--he--hee, mutta..." hän mietti
ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli
jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.

"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä
tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"

Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen
riksin seteli.

"Siinä koko omaisuuteni."

"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla
-- tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä
korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain
siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun _Alert_ on
Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä -- raapii miehen paljaaksi
tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat
laskuja lähetellä. -- No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai
sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä
mitään ole."

"E--en minä -- minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin
ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä
haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan,
"kotitalo on minulta mennyt."

"Va--ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin
ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö
ne asiat ovatkin?... No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös
olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain
sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa
nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa... Hm!" hän yritti viheltää ja
kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli
niin ahdas, että hänen täytyi kumartua -- "tietysti... karkaat. Niin,
näetkös, Juhl, samoin tein minäkin... realikoulusta... No niin, mitä
sinä nyt aiot tehdä?"

"Päästä pois vain."

"Ryynejä ja rusinoita myymään?"

Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.

"Kauppapöydän ääreen venymään?... Tuollainen suuri mies, joka on ollut
isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä
sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!...
se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"

Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli
voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle... me--relle... me--relle!
Tietysti, poika!"

Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä,
että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut
perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja
sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän
urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko
kysymyksessä kielto vai myöntö.

"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."

"Niin -- tietysti se on aluksi koiran virkaa."

"Ei haittaa yhtään!"

"... saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin
ensimmäisen matkan aikana -- pistää sen tuppeen."

"Kyllä minä pidän varani."

"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua
tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. -- Kuulehan", kysyi hän äkkiä,
"luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan -- ja
ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla
Bergenissä?"

Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.

"Tietysti sinä osaat! _Alertille_ tarvitaan uusi kokki, niin että
sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin
hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää
rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut
tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne
kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."

Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta,
odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.

Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä
herneitä tai vettä -- merelle minä tahdon!"



V.

Hankauksia.


"Puskekaa ulos sieltä!... Reivaamaan... reivaamaan... reivaamaan!"
kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta _Alertin_ kanssikojuun.

Rejer raotti varovasti silmiään... Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä
hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta;
hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin
maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista
vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai
muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.

"Reivi märssypurjeeseen!... Prammipurje kiinni!... Puskekaa ulos
sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa
läkkikastrullin räminä.

Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä
kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.

Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella
pukien vaatteita yllensä -- toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa,
öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa
tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja
alus kallisteli kovin.

"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle -- kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni
alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.

Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen
komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen
sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä
vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.

"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään.
Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään
tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa.
Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi
mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin
hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan
yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi
väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä
tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi
samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen.
Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin
olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa
kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin
jaloin, sitten käsin.

Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla
tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan,
vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää
mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului
komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän -- toistuva "hei,
hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi
ja vinkui kilvan sen kanssa.

"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.

"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen
silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.

Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella
puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:

"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!... Ei
luovata... ei luovata! Kuuletko... sillä tärvelet purjeen!"

Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei
osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan
tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain
yksi seikka tarpeellinen -- hän tunsi sen -- nimittäin pysytellä
raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.

Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä
työhön käsiksi.

"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin.
"Sinähän olet kalpea kuin haamu."

Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.

"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi
taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.

"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin
ottein.

"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten,
vaan käpälien työtä!"

Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja
märssypurje reivattuna.

Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.

Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen
liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon
vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka
olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen
vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he
ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä,
kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.

Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan
katkeamatta.

Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä -- onni, oikein aimo
onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona
nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin -- nähneet Hammernäsin
perijän mahallaan raakapuulla ja -- -- hän oli ollut putoamaisillaan.

Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen
kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli
sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.

"No, kokki!" -- pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään -- "eikö
kahvi ole vielä valmista?"

Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi
selvikenahan kattilaan.

"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena
haluatte; tuossa on!"

       *       *       *       *       *

Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli
laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt
oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista
tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa
kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä
herneitä ja silavaa.

Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä
tuulta aivan mielin määrin.

Millainen meri!

Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä,
nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen
keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen.
Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä
matoja -- ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat
makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt
suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei
liemi ollut kypsää -- "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."

Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään
hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului
keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen
määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että
täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.

Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli
varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi -- hänellä
oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa -- hän otti myöskin
vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.

Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla...

Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin
keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että
laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka
eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi
ollut temppuileva marakatti.

Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan
hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan
villaröijy avoinna.

Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan
kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko
Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.

Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan
pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.

"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä
hienommin kuin sinä!"

Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen
jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan
hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen
takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.

Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies
Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli
sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti
maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.

Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja
ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.

Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja
seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa
Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja
marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset
pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla,
merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat
toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain
värein.

"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti
puosmanni olkapäitään kohauttaen.

Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki
Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä
taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen
sydämensä tuntui sulavan.

Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri
hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella...

"Ooh... hoo... oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.

Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten,
kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä
purppuransinipunaisena.

"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia
pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin
Barcelonan majakka."

Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan
sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.

Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle
rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian
lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta
rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.

Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja,
mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia,
appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita
oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.

"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi
kulkiessaan.

Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista
venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan
kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen
ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen
jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui
kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista
vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.

Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet
liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin
tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä
koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.

Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla -- tullitarkastus oli ohi, ja
kapteeni oli mennyt maihin -- tuli perämies hänen luoksensa:

"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista.
Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit
felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan
varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin
sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja
tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain
varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.

He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin
Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä
kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina
kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien
kertomuksista.

Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä
harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai
luvan pysyä laivassa, sanottiin.

"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen
katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa
ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet.
Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä
välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa
liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.

"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä
päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei
pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän
tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa,
että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia
laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan.
"Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta
antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa",
lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen
kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran
on alkanut kiskoa luokseen. Ee--i... sitä hän... ei... tee!"

Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa -- vapautta
keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu,
joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen
mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin
varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.

Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan
sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet
papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan
kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä
rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi.
Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään,
satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen
eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia
lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä
silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa
he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.

Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten
takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon
mentyä mailleen.

Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä
helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin
suuren, valaistun talon jykeville porteille.

Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja
kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.

Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään
Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli
huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.

Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa
ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi
kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa -- hän oli kerta kaikkiaan
päättänyt tehdä tehtävänsä -- mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen,
joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli
heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän
olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän
varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja...

Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä
ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies
häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa
heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:

"Liian hienoa?... Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä
hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään --
he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.

Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä
näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille
ihan katonrajaan.

"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu
rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen
mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala.
Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".

"Ssh!" virkkoi Rejer -- hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä
sanonnasta -- ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.

Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten
jiikattiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti
kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin
eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja
nousi jälleen seisomaan.

He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he
koskaan saisi asiaa valmiiksi.

Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät
vihaisina häntä tuijottamaan.

Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja
pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.

Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti
päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen
ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja
melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet
jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa -- ja nyt hän lähti!

Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.

Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta
kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai
oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.

Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan,
istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa
yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi
hänen havainnossaan.

Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään
tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä
näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa,
purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri
Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen
ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma
lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja
pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl
hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla --
taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.

No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää
kauhani johonkin -- ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku
polttaisi nokkansa.

Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös
ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä
alemmalta riviltä.

Perämies! -- Aivan varmaan se oli perämies Lind!

Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku
hänenkin tuttavansa.

Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava
perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa
rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään
istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa
tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen
nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies
appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja
lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä
näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta,
kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän
pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa
sisäänkäytävän ulkopuolella.

Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla
odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.

Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä
ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät
katalonialaiset puukkonsa. Mutta -- hän tunnusteli usein puseron alla
kantamaansa tuppea -- olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka
oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.

Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman
vallassa ja hyräeli.

"Hyvää iltaa, Rejer!"

Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka
hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni
kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä
kohtaan.

"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen
naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"

Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.

"Vai niin? Olitko siellä?... Hän, no! Niin, hän oli... jonkinlainen
sukulainen..."

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin, hän on tullut tänne... sattumalta... oikeastaan hän on
jonkinlainen serkku... kaukaisia sukulaisia..."

"Ymmärtääkö hän norjaa?"

"Hm... hiukan... hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että
näit meidät yhdessä -- ei kenellekään laivassa -- ymmärrätkö!" Hän
vihelsi hiljaa.

"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa?
Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät
ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän
ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta,
näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa
niihin elämää, niin että ne helisevät... helisevät... helisevät,
poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä,
Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin
mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun
istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."

Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan
nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä
yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa,
että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta
kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan
kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani,
milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa
suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."

"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle
ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin
ruuhen laskiessa laituriin.

Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja
satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä
jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.

Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja
mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta,
jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen
ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten
hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!

"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan
laivankupeeseen.

       *       *       *       *       *

He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin
kauppavenheitten vilisevät joukot.

Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa
ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen
rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer
alkoi jo ne tuntea.

Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen
vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä
kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään
toisenlainen ryhmä.

Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät,
istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä
ja kampaamassa pikku veikkoaan, -- heidän kaiketi piti maihin. Se oli
alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti
ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä
poika kiskaisi itsensä irralleen.

Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika
oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.

Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta
tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö
punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan
mukanaan takaisin.

Mutta -- millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi
varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan
hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin
ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja
jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain
silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä
vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi
laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin
hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat
niin hienot.

Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja
kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut
päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti
päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret
kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan
pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle,
ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan
pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen
veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin
havainnut.

Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta
kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä
ilman heitä.

Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta
toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin
laiturista.

He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja
Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta -- he
olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita --
kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset
seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat
tilinteolla.

Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan
ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen
kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko
oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori
tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään,
ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli
kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan
näkevänsä tässä elämässä.

Mutta... millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät!
Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.

Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin
kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli
tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.

"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle?
Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus.
"Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"

Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka... no niin, ja laittautui
peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä
miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa
kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi
tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin -- kunpahan vain olisivat
aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella
koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului
auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.

"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet
ulos sataman suulta.

Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä,
suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen,
viskaten rautanapon kädestään keittiöön.

"Käännös!" kajahti komennus jälleen.

Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi
sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät.
Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona,
kunnes sai apulaisia vetämään.

Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta
alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen
matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla
herättämättä toisissa hilpeyttä.

"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä
vääräsäärtä!... Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin
takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten
hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta
kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri
kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi
boniitti vedenpintaan.

Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. -- Juanita! Ihastuttavan
kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt
tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan,
kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi
olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan
sinisilmäinen maitohera!

Niin, Juanita hymyili, mutta _hän_ ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei
olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän,
Juanita... Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä
jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka
Espanjaan...

Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön
kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton.
Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.

Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:

"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu..."

Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.



VI.

Liivaripuomilla mietiskelemässä.


Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän
kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja
taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta
ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut
hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja
pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä
kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.

Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi
saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin
Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa
kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään
siellä!... Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat
valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat
hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest,
Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin
edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle
kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen
tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.

Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui
juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina
tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa,
jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin
ulkopuolelle ja... Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen
ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla
sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein
kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan,
ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.

Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan
askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa
felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä,
huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä,
luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia
puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa
satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen,
ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi.
Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja
satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää
ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista
tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti
ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän,
kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas
viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni
kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää,
joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen
päivää kävelemään ja -- hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli
-- suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista.
Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka
kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin
kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään,
jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata... mustan
mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan
ei naisväellä edes olisi ollut silmiä... ei ainakaan niin mustia
kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä...
niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset
siirtyivät sinnepäin...

Mustat silmät -- siniset eivät ensinkään -- olivat aina omituisella
voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi
seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.

Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin
tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien
itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset
laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja
kokeneen meripojan veroisena.

Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan
punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se
puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli
kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman
urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, _hellittämätöntä_.

Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä
kotoa tullutta kirjettä... Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu
oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.



VII.

Sinihai.


Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni
käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua
Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät
kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen,
mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja
moskiittojen kiusaamina.

Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että
meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein
kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja
papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui
pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana
Montreal.

Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka.
Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan
päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku
saisi jäädä laivaan.

Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen
valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille
luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.

Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden
tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin
olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi
vuodeksi.

Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä
sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua
mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa
hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa
sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.

Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi
ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä.
Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä
ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset
ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi
maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.

Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin
viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven
vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja
valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.

Hänellä oli epäilyksensä -- jospa hän olisikin niitä seurannut -- mutta
epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen
Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.

Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento -- Lizzy
oli hänen nimensä -- ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan
väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran
säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman -- mutta kädet ja
hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi...

Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja
niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut
tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain
vilahdukselta.

Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään
kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:

"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne
silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy
enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien,
että hänen toimensa voitaisiin havaita.

Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli
kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä
vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte
ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle..."

Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään
häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos,
neiti!"

Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.

Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai
vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli
sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin
kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä
vaatinut", lisäsi hän hymyillen.

Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja
miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti,
ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.

"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä,
"sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan
'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole
ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun... Teidänlaisenne, niin
asia olisi aivan toinen!"

Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon
neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on
monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea -- suunnattoman kirjava.

Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa
he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut
suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta
asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät
mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli
heille ihan ventovieras".

Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun
toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat
olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan
tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin
samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.

Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa
jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän
vertaisenaan.

Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja
värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa,
huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt
Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille
innokkaita merkkejä.

"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi,
"Lizzy Pump!... Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"

Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta
kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän
edustalla.

"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan
pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin..."

Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan
hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.

"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä
laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi
pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.

Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko
joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.

Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin
haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.

"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen
työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle
palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on
tarjoiltava."

Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.

"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."

Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn.
"Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään
varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä
hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä
pulpettinsa ääressä kirjottamassa.

Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita
neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.

Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl
of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi
suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen,
hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi
Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi
enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer
halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo
käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.

Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen
itsekin tekemään.

"Niin, miten haluatte", -- tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.

Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen
epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä;
hänellä oli nyytti valmiina kädessään.

"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"

"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut... huomenna..."

"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, -- jos se kerran on maksettava!"

Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille,
että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.

Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja
laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella;
hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin.
Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:

"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja
kuusikymmentäviisi senttiä."

"Mitä?... Mitä se merkitsee?... Viideltä päivältä?"

"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit
viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pieniä
kunniavelkoja huvittelusta Montrealissa -- naisten maksamia. Olkaa
hyvä ja lukekaa! Erä erältä! Uskallan varmasti vakuuttaa, että itsekin
myönnätte..."

Rejer seisoi lasku kädessään... Seitsemänkymmentäkolme dollaria!
Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli -- kuukauden palkka
mennyt menojaan joka päivä -- ja sittenkin vielä parin kolmen kappaleen
vajaus! Sen... sen... sen täytyy olla petosta, häpeämätöntä petosta!
Hän silmäsi katkeroituneena miss Lizzyä, mutta neiti seisoi niin
tyynenä ja satuttamattomana, ettei hän voinut olla epäröimättä. Eihän
hän tuntenut täkäläisiä hintoja.

Hän oli ikävässä asemassa, kun ei tietänyt, pitikö olla kohtelias vai
raivoisa. Ellei muuta, niin täytyi hänen ainakin se saada aikaan, että
laskua vähennettiin viidellätoista dollarilla.

"Olipa se aivan mahdoton lasku, mr Pump, mutta olkoon menneeksi!
Vähentäkää siitä viisitoista dollaria, niin jää tasan
viisikymmentäkahdeksan, koko minun omaisuuteni!"

"Mahdotonta, mr Juhl! Ei siinä ole senttiäkään liikaa."

"Mr Juhl on ollut kovin kohtelias ja maksanut minun ja sisareni
puolesta, -- tahtoisin mielelläni maksaa oman osuuteni", virkkoi miss
Lizzy lauhkeasti.

Tämä huomautus sai Rejerin kunniantunnon ankarasti loimahtamaan.

"Kiitos, neiti! Mutta kun olen veteen molskahtanut, saan pitää itse
huolta kuivalle pääsemisestä. Mr Pump." -- hän kääntyi äkkiä tämän
puoleen -- "minulla on vain viisikymmentäkahdeksan dollaria taskussa;
jos tahdotte auttaa minua uusien vaatteitteni myynnissä, niin..."

Mr Pump vain käänsi valtavaa ruhoansa ja osotti nyökäten paria
henkilöä, joilla oli kultanauhat lakissa ja jotka nauttivat virvokkeita
sisähuoneessa aivan oven suussa.

"Mr Fearwather, 'The Pearlin' ensimmäinen perämies, istuu juuri tuossa
tekemässä sopimuksia; hän tarjoo mitä hyvänsä Teidänlaisellenne
miehelle, mr Juhl, ennen kuulumattoman palkan!"

Mr Fearwather tuli sisään rotevan kolmannen perämiehen seurassa.

Rejeriä ahdisti kunniavelka ja muukin. Tässä ei ollut enää kysymys
siitä, tahtoiko hän vai ei. Elämä "The Pearlissa" oli kuin hienossa
ravintolassa oleskelua, he sanoivat, ja dollareita satoi korvia myöten.

"Pretty fellow, the Norseman! -- Me menemme laivaan nyt saman tien, my
boy!"

Ulkona kadulla he tapasivat göteporilaisen.

"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlissa'!" huuti Rejer. "Ensin
Bahiaan, en tee sopimusta sen pitemmälle."

"Tuhat tynnöriä! Minä lähden mukaan!"

Asia sovittiin venheelle asteltaessa.

Se oli täynnä pelkkää äskenhankittua väkeä, ihmeellisiä olentoja
kaikilta ilmansuunnilta. Venheen pohjalta paistoivat muutamain täysin
päihtyneiden, mustain meriveikkojen punaiset paidanselät.

"Venhe irti!" kaikui komennus.

Miehet olivat iloisia ja laulelivat toinen toistaan kovemmin, kunnes
tultiin laivalle. Matkaan kului aikaa, sillä "The Pearl" oli siirtynyt
koko joukon ulommaksi virralle.

Laivankannelle päästyään he kuitenkin saivat ihan odottamattoman
vastaanoton, kun heidät heti, ilman minkäänlaisia selityksiä,
komennettiin työhön, kaikkialla oli raskaita säkkejä ja hinkaloita, ja
suuri osa lastia oli vielä sijottamatta; näytti siltä, kuin olisi työ
äkkiä keskeytetty.

Tämä oli suorastaan kunniaton petos, kerrassaan vastoin Amerikan tapaa,
jonka mukaan kaikki tulee olla lähtövalmiina, kun värvätyt saapuvat
laivaan, ettei heidän tarvitse suorittaa mitään jätkäin työtä. Mutta
laivalla ei näyttänyt ollenkaan lähtövalmiilta, eikä sitä paitsi ollut
paljoa enempää kuin puoli miehistöä.

Pettymys ja katkeruus oli sanoin kuvaamaton. Kaikki olivat tulleet
mitä ihanimpain lupausten houkuttelemina, ja tällöin, vain hetkistä
myöhemmin, heitä vastassa seisoi rivi raakoja päällysmiehiä, joita
oli lähes yhtä monta kuin heitäkin ja jotka revolvereilla ja jäykillä
kepeillä pakottivat heitä ankaraan työhön.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi ihmetyksen hiljaisuus. Seuraavassa
hetkessä kaikki syöksyivät yhtenä miehenä matruusiruhviin ja asettuivat
sinne kuten linnotukseen.

Syntyneen kahakan aikana onnistui päällystön murtautua sisään ja
kiskoa pari likinnä olevaa ulos kannelle. Pari muuta, joita ajettiin
takaa, pakeni kohti välikatosta. Vastustus kävi kuitenkin niin
voimakkaaksi, että hyökkäykset ruhvia vastaan toistaiseksi taukosivat,
mutta ainoastaan antaakseen tilaa molempain kiinnisaatujen raukkain
pieksämiselle, joka oli niin julmaa ja surkeata, että kivetkin olisivat
voineet heltyä.

Tästä olikin seurauksena se, mitä tarkotettiin: matruusit tulivat ulos
toinen toisensa perästä, päät kumarassa, ja alistuivat työhön muitta
mutkitta.

Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon
ennen laivan lähtöä.

Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli
pilkkosenpimeä.

Kaikki -- kahta juopunutta lukuunottamatta -- olivat yhtä mieltä siitä,
että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.

Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja
ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava
viivyttelemättä.

Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät
yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos
sysipimeälle kannelle.

Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen
koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.

Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon
hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.

Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu
ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa
mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä
kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle?
Mahdotonta...

Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui
alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä
pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui,
vaikka vaivoin.

Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki
tiet tukossa!

Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen
äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.

Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi
tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.

Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas
venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla
venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit
tynnörissä.

Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän
ulos vetäen revolverejaan vireeseen.

Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä,
virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni,
niin he pääsivät maihin.

Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen
jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei
nukkunut sinä yönä.

Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi
kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain
kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin
kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna
kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat,
pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja
leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle...

"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.

"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen
verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse
yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle
puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." -- Kela pyöri; he
nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman
hillityltä:

    Oli ankkuripaikkana Portland-bai,
    o-hii, o-hei, hurraa!
    Mutt' ankkurinpa nieli hai,
    o-hii, o-hei, hurraa!

    Niin varpattihin miehissä --
    o-hii, o-hei, hurraa!
    Kun oli viinaa, viskiä, --
    o-hii, o-hei, hurraa!

    Ei meillä hätää laisinkaan.
    O-hii, o-hei, hurraa!
    Vain takki, hattu pantataan. --
    Hei, koirat, maksakaa!

    Voi myytiin viho viimeinkin --
    o-hii, o-hei, hurraa!
    Se myytiin mustiin laivoihin --
    o-hii, o-hei, hurraa!

    Niin alkoi jälleen kerran sen --
    o-hii, o-hei, hurraa!
    taas tanssi nelivuotinen. --
    Hei, koirat, maksakaa!

       *       *       *       *       *

Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa,
Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella.
Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien,
jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja
alaston mitä palkkarahoihin tuli.

Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella
katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän
kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut
perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut
"ikävä kyllä ihan 'pankki'!"

Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä
se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta
arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat
olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.

Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto"
vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa
perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon
summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä
talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena -- ja tällöin tuli
perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa
kohdanneiden vaurioiden lisäksi.

... Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli
päivänselvää... Mitähän olisi... jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta
huolimatta!... Hm -- olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?

Niin, miksei, sopihan sitä öisinkin lukea!

Olihan hän nukkunut ja kuorsannut enemmän kuin kyllikseen Alertin
kojussa näiden runsaiden kolmen vuoden kuluessa...

Sitä paitsi sopi keventää lastia niin paljon kuin suinkin... myydä
kello ja rintaneula -- pyhävaatteet...

Kasvonpiirteet kävivät jäykiksi ja teräviksi, leuka työntyi eteenpäin,
ja hän vihelteli hampaittensa välitse.



VIII.

Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.


Minkä tähden olikaan tuo näppärä poika aina niin kalpean ja unisen
näköinen? Tuossa hän taas haukotteli astuessaan ulos koulun ovesta...

"Kuulehan!" huudahti opettaja yht'äkkiä hänen jälkeensä. "Kuulehan,
Juhl, sano minulle näin kahden kesken, miksi sinä käyt niin ohuissa
vaatteissa?"

"Minäkö? Ei minua viluta koskaan!"

"Vai niin? Eikö sinulta puutu..."

Rejer tunsi ylpeytensä heräävän eloon:

"Ei, ei ollenkaan! Minulla on varakas koti -- jos tahtoisin heitä
vaivata."

"Vai niin, ystäväni. Tahdoin vain kysyä -- parhaassa tarkotuksessa!"
Hän erosi Rejeristä päätään nyökäyttäen.

Opettaja oli saanut oppilaan, jota hän hiukan kummasteli. Toisinaan
hän saattoi haukotella kauhistuttavan pitkään tai pidätellä haukotusta
toisensa jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, niin että olisi voinut
luulla häneltä puuttuvan sekä älyä että harrastusta. Mutta jos sattui
jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, niin hän nousi ja kyseli kyselemistään
hiljaisella äänellä. Nenän juuressa näkyi silloin ikäänkuin tyytymätön
piirre, ja innokkaasti hän kyseli ja otti asiasta selkoa, kunnes se
hänelle valkeni, toisten nauruntirskeestä välittämättä. Siinä oli
jotain jäykän hellittämätöntä. Mutta opettajalle selvisi yhä enemmän,
että mitä nuori mies sillä tavoin sai yliskamariinsa siirretyksi, se
oli siellä varmemmassa ja paremmassa tallessa kuin kenelläkään muulla.
Hänestä näytti tulevan vuoden paras oppilas.

Ensimmäisinä päivinä, harhaillessaan vielä neuvottomana ympäri,
Rejer oli useasti pysähtynyt pääkadunmäen kulmauksessa sijaitsevan
leivoskorin ääreen, ja sikäli kuin hän kyseli eukolta, joka istui siinä
myymässä, kävi ilmi, että hän oli osannut sangen oikeaan. Eukko tiesi
heti neuvoa, miten päällystakki ja kello saataisiin myydyksi, ja antoi
hänelle muitakin hyviä vihjauksia. Sillä matami Vahl eli "Valla", kuten
hän yleensä nimitettiin, oli monissa ja laajoissa liikesuhteissa.
Etenkin oli hänellä paljon liikeasioita, jotka johtuivat leivosten
myynnistä meri- ja kadettikoululaisille; hän möi heidän vanhoja
vaatteitaan, piti huolta siitä, että he ja muutkin heräsivät aamuisin,
ja toimitteli kaupungissa koko joukon muita asioita, joista hänellä oli
pieniä sivutuloja.

Hänen luonaan Rejer oli saanut vuokrata pienen keittiön perällä
sijaitsevan huoneentapaisen, ja siellä hän työskenteli öisin viikon
toisensa jälkeen.

Talikynttilän vieressä karkeatekoisella, pienellä pöydällä oli hänen
edessään rihvelitaulu, johon hän kirjotti samalla hakien logaritmeja ja
merkiten kaikenlaisia laskutehtävissä olevia poikkeamisia, etäisyyksiä
ja suuntia.

Siinä hän istuu yllään vanha, repaleinen, tervainen nuttu, lakki
päässään ja kaulaliina kaulassaan, sillä uuni on aivan kylmillään.
Toisinaan hän nousee seisomaan ja heiluttelee käsivarsiaan
lämpimikseen, tai puhaltelee punaisiin, jäykistyneisiin käsiinsä,
joissa rihveli ei enää tahdo pysyä.

Seinäkellon luoti laskeutuu rämisten; kello lyö neljä.

Nyt hänen täytyy lähteä ulos herättämään, ensin sairaalan portinvahti,
sitten tykkimies, sitten -- neljännestä vailla seitsemän -- hänen on
koputettava hereille puoli tusinaa merikadetteja, joilla on erittäin
kiireet lukutyöt ennen joulua ja joiden sen vuoksi täytyy nousta
aikaisin -- Rejer oli perinyt Vallalta tämän vaivalloisen talviaamuisen
herätystyön. Sitten hänen piti hakata puita kello kahdeksaan
tykkimiehelle, jonka luona hän joka päivä sai kahvia ja pari voileipää.
Kuinka hän odottikaan kahvia, tuota lämmintä kahvia ja noita molempia
voileipiä! Hänen teki mieli kirota vatsaansa, joka alkoi napista ja
vaatia aamiaista jo kello neljän aikaan aamulla.

Aamuhetket, vaikka kiirettä riittikin aina, olivat armottoman pitkät.
Hän hakkasi ja halkoi puita tykkimiehen halkovajassa, niin että sirut
sinkoilivat, vaientaakseen sisäistä ääntä -- ei rinnassaan, sillä
Rejer... hei!... Jansen... hei!... Juhl... hip! -- taas oli halko
poikki -- tiesi mitä tahtoi, vaan ääntä vatsassaan. Se saattoi vaatia
kovaa ja pehmeätä leipää, vehnäpullia, rinkilöitä, sanalla sanoen
kaikkia niitä ruokapinoja, jotka sattuivat hänen mieleensä kuvastumaan.

Kun hän sitten oli saanut työnsä tehdyksi, täytyi hänen vielä toisinaan
odottaa. Ne eivät ollenkaan kiirehtineet hänen tähtensä niinä päivinä,
jolloin tykkimiehen aamiainen oli kannettava alas veistämöön.

Se mies tahtoi saada kahvinsa aikanaan, nauttipa hän sen sitten kotona
tai ulkona, ja niinhän sitä pitikin -- vanha merikarhu osasi kyllä
pitää huoneensa kurissa. Ja jos hän, Rejer, joskus saisi oman mökin,
niin hän haluaisi nähdä sen henkilön, joka uskaltaisi viivyttää hänen
kahviansa, vaikkapa vain minuutinkaan! Hän heitti kirveen maahan, otti
sen jälleen käteensä ja iski kiivaasti hakkuutukkiin. Hän oli valmis.

Aha, nyt olivat kouluakäyvät pojat päässeet liikkeelle; hän kuuli
niiden kiusaavan sisarta ja aukovan ja sulkevan ovia sisällä.

Siellä oli oikea kotihiiri: arkihame harmaa, silmät siniset ja
uutteruutta aivan tarpeeksi -- kyllä siellä komento säilyi!

Niin, nyt hän oli keittiönikkunassa ja viittilöi Rejeriä sisään.

Rejer meni sievänä ja siistinä. Vai niin, tykkimies olikin kotona
tänään; senhän saattoi arvata! Siksipä sitä oltiin niin täsmällisiä
tänään; muulloin ei kahvin ja aamiaisen esiliinaan käärimisestä
tahtonut tulla loppua ollenkaan. Kerran oli tytär jo aikonut pyytää
häntä viemään lähetyksen veistämöön, mutta silloin hän oli katkaissut
keskustelut niin terävällä huomautuksella "ei ole aikaa", että yritystä
ei ollut uusittu.

"Huomenta!" tervehti Rejer astuessaan lämpimään keittiöön, jossa kahvin
tuoksu lemahti häntä vastaan "Syli on halottu."

"Hyvää huomenta, ystäväni!" Tykkimiehessä oli tanskalaisvoittoisuutta;
hän sanoi aina "ystäväni" ja "ystäväiseni". Hän istui keittiön penkillä
kahviansa sekotellen, matala sotilaslakki päässään... "Hyvää huomenta,
ystäväni!... Istuhan... Vai jo..."

Lihava, lyhyt- ja puujalkainen tykkimies tunnettiin "Haupitsin"
nimellä; ainakin Valla nimitti häntä siten.

Saara toi kahvin ja lautasella kaksi voileipää.

"Hm, hm!" ryähteli tykkimies tavantakaa kahvia sekotellessaan. Rejer
havaitsi kyllä jaksavansa, iski hampaansa paksuun ruisleipäviipaleeseen
ja laski sen riittävyyttä tarkkaamalla hammasrivin voihin leikkaamia
kaariviivoja.

Millaista eläintä tykkimies muistutti istuessaan tuossa puujalka ojossa
pyöreäpäisenä ja harmaatukkaisena, teräväin korvain pistäessä näkyviin
päähineen kummaltakin puolelta -- siitä ei Rejer tahtonut oikein saada
selkoa. Oliko kysymyksessä vanha leveänenäinen ja isosuinen huuhkaja,
joka aina ikäänkuin imeskelee sitä, mitä tarkottaa, vai viekas repo,
vaiko viaton jänis, joka istui siinä takajaloillaan. Pari kertaa Rejer
huomasi nopean vilkaisun itseään kohti... Muuten häiritsi keittiössä
vallitsevaa hiljaisuutta ainoastaan tykkimiehen uudistuva "hra"...
"hm"... Hän oli kaiketi noussut myöhään tänään eikä ollut ehtinyt vielä
oikein karistamaan unen raiskoja silmistään. -- Ei, kyllä siinä piili
jotakin muuta...

"Hm... hm", kuului vihdoinkin. "Perämiehen tutkinnon lukeminen ja
puitten hakkaaminen... hm... hm... ei se sovi yhteen!"

"Eipä erikoisemmin", myönsi Rejer.

"Palkka tyhjennetty ja niin edespäin?... Hm... hm!" tutki tykkimies
luoden häneen varovan syrjäkatseen.

Rejer vain hiukan päätään heilautti. Se ei sinua liikuta, hän ajatteli.

"Ja sitten tullaan kotimaahan suorittamaan perämiehentutkintoa!" kuului
sieltä edelleen.

Rejer oli vaiti.

"-- ja sitten... niin, sitten hakataan halkoja ja muutetaan yö
päiväksi..."

Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan
vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.

"Eikö niin, ystäväni?"

Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen,
kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi
sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain
sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että
he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.

"... ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"

"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.

"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä
vieraassa kaupungissa..."

"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi
Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi
lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi
innokkaasti viittailla kädellään.

"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se
ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!... Päinvastoin -- ajattelin
vain sanoa, hm... Erittäin sievää -- siistiä nuorelta mieheltä, jos
suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi
tehdä. No, no, istuhan nyt... Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä..."

Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.

"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"

Rejer oli edelleen järkähtämätön -- sanoi olevansa ihan kylläinen.

"Tässä olisi jotakin juttelemista, ystäväiseni."

Sitten toi Saara toisen kupin höyryävää kahvia. Kun hän jälleen työnsi
rinkilälautasta Rejeriin päin, sanoi vanhus hyväntahtoisesti: -- "No
niin, käyhän käsiksi äläkä yhtään ujostele..."

Ujostele? Luulivatko nuo hänestä sellaista! Rejer kävi käsiksi...
suuriin ihaniin vehnärinkilöihin...

"Kuten tiedät, ystäväni, ei meillä hakata halkoja jouluna!"

Rejer vastasi sen tietävänsä; mutta rehellisesti puhuen se oli hänelle
aika pettymys, sillä pitihän joulunakin saada aamiaista!

"Tämän minä vain tahdoin sanoa", huomautti Haupitsi.

Rejer istui hetkisen heilutellen kahvikuppia saadakseen viimeisen
tilkan mukana sokerin pohjasta; hän näki edessään sievän joulunvieton,
mutta vastasi välinpitämättömästi asettaessaan kuppinsa takaisin:

"Niin, niin, annetaan sitten olla. Paljon kiitoksia kahvista." Hän
nousi jälleen lähteäkseen.

"Ei, kuulehan, ystäväni, kyllä kai me sentään sovimme, luulen. Jos
tahdot pienentää puita ennen pyhiä, sitä mukaa kuin saadaan niitä
veistämöltä tänne ajetuksi, niin voit syödä päivällisesi täällä
jouluna. Nuorten ihmisten ei ole niinkään helppoa alituiseen elää
satunnaisuuksien varassa..."

Rejer mietti hieman. Hän tiesi tuollaisen hyväntahtoisen sopimuksen
vallitessa halkovansa mieluummin enemmän kuin tahtoi, kuin vähemmän...

"Et saa pakottaa, isä! Merimiehillä on oma joulunviettotapansa", sanoi
Saara hiukan uhkamielisesti, samassa reippaasti heittäen kädestään
jauhoja vohvelitaikinaan, jota hän oli sekottelemassa. Kuin vilauksessa
hän suoritti koko työn, ensin munain ja sitten jauhojen lisäämisen. Hän
ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi näin keittiössä!...

No, olkoonpa menneeksi!... Rejer suostui. Kuutena päivänä hän seisoi
joulun edellä nuhteettomasti tykkimiehen halkovajassa kaiken liikenevän
aikansa hakkaamassa ja sahaamassa, niin että hiki valui pakkasesta
huolimatta ja rakko toisensa jälkeen kihosi kämmenpäihin.

Iltapäivällä Saara toi olutjuustoa ja voileipää, olipa niinkin
huomaavainen, että lainasi hänelle tykkimiehen vanhan kinnasparin;
mutta muuten hän ei sanonut sanaakaan, ja samapa tuo olikin!

Hän ei ollut laisinkaan Rejerin suosimaa naistyyppiä -- tanakka ja
ponteva, niin että olisi helposti kyennyt lyömään miehen tantereeseen.
Jouluhommistaan hän syöksyi aina ulos tulisella kiireellä, jauhoinen
esiliina kuin mikäkin purje ympärillään.

Hän katseli aina tahallaan vain halkoja eikä Rejeriä, ikäänkuin olisi
laskenut, paljonko hän jo oli hakannut. Mutta Rejer havaitsi kyllä,
että häntä siinä ihmetytti. Suun seutuvilla oli omituinen piirre,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei tosiaankaan käsittänyt, miksi
tuollainen pitkä meripoika oli tullut heidän halkovajaansa.

Iltaisin, kun Rejer tuli keittiöön lyhtyä tuomaan, osotti hän
päännyökkäyksellä hänet juuri huomanneensa ja jatkoi samalla taikinansa
vaivaamista. Ja niskassa oli kyllä koko joukko espanjatarta, kun hän
ojentautui taikina-aitaansa ääressä ja käski hänen asettaa lyhdyn
paikoilleen; hän tiesi varmaan hyvännäköisyytensä!

       *       *       *       *       *

Rejer oli jo sytyttänyt kynttilänsä asunnossaan ja istuutunut lukemaan
kylmään pikku komeroonsa, kun kuuli Wallan tulla kolistelevan eteisessä
koreineen. Hän meni salpaa aukaisemaan ja valaisemaan.

"Kiitos, kiitos! -- Onpa siinä oikein kohtelias ja hieno ihminen; sen
minä sanon kenelle hyvänsä, ja se onkin taivaallinen tosi. Sulkekaahan
eteisen ovi, Juhl!... Siinä on kuuraa niin vahvalti, ettei se tahdo
mennä kiinni. Pakkanen puree pahiten näin kuutamolla."

Rejer kantoi sisään hänen korinsa ja odotti kynttilänpätkineen, kunnes
eukko sai tulen uuniin. Huoneessa tuntui vieno viinanhaju, kuten
tavallisesti matamin saapuessa kotiin iltaisin.

"Niin se on", jutteli hän purkaessaan hiukan taklaustaan, "ja sen
minä sanon myöskin, että koko teidän kasvatuksenne on parempi
kuin tavallisen matruusin. Saattaisinpa kertoa, kuka tänään tuli
vanhan matami Wahlin puheille. Eipä kukaan sen halvempi kuin itse
perämieskoulun luutnantti. Sepä ei ollutkaan hullumpaa!"

Rejer alkoi heristää korviansa.

"-- No, vanha Walla, saatteko kakkunne hyvin kaupaksi näin joulun
edellä?" hän kysyi.

-- Hyvinpä vain, herra luutnantti. Kiitos ja kunnia kysyjälle. Käyhän
täällä yksi ja toinen. Hyvinhän ne luistavat!

-- Olkaahan varuillanne, Walla! sanoi hän -- hän on niin leikillinen,
sehän tiedetään. -- Nyt me tulemme teidän tilejänne tarkastamaan. Te
saatatte nuorison perikatoon, sanovat. Minä panen pääni pantiksi, että
ne ovat velassa teille joka sorkka, aivan samoin kuin ennenvanhaankin,
Walla, sanoi hän ja siristi silmäänsä. Totisesti hän sanoi juuri niin.
Tulee näet tietää, lisäsi Walla, harmaat silmät viekkaassa vireessä,
että hänellä on ollut vuositili minun kirjoissani aina siihen asti,
kunnes hänestä tuli kadettialiupseeri; hän oli pahimpia kakunsyöjiä
-- mutta ei hän sitä muista, enkä muista minäkään. Me vain leikkiä
laskemme sillä lailla, se on tietty. Hän on kyllä viimeinen vanhan
matami Wahlin elinkeinoa kumoamaan. Yhtäkkiä hän pistää keppinsä
kinokseen. -- Kuulehan nyt, Walla, hän sanoo, millaisen ihmeellisen
vuokralaisen te olette saanut luoksenne? Ja -- anteeksi, hän on niin
leikkisä -- saako hän maksaa nenästä erikseen. No niin, saatte pitää
poikaa hyvänä, Walla, sillä jos hän jatkaa niinkuin on alottanut, niin
kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! -- Niin hän sanoi
totisesti!

-- Ei vanha Walla-muori mainettansa pilaa ottamalla muunlaista kuin
siistiä väkeä luoksensa asumaan, enkä minä ole nähnyt hänen edes
ryyppyä ottavan, sanoin minä, vain kahvia, herra luutnantti, ja
silloinhan ei nuoresta ihmisestä sovi mitään pahaa sanoa.

Totisesti hän sanoi näin sanasta sanaan: jos hän jatkaa niinkuin
on alkanut -- sanoi hän -- niin kyllä hän itsensä perämieheksi
haukottelee, se poika! -- Mutta käteiset taitavat olla niukanlaiset,
sanoi hän, ja samassa hän naurahti ja meni menojaan.

Walla oli riemastuksissaan sen huomion vuoksi, jonka hänen
vuokralaisensa oli herättänyt. Juttua jatkui hänen tehdessään tulta
ja poimiessaan korista, jossa hänen jalkansa sijaitsivat päivisin,
kaikenlaisia vanhain lattiamattojen kappaleita, -- ne asetettiin
uunille kuivumaan.

"Vanha Wahlin muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, Juhl-kulta
-- siihen aikaan, kun palvelin rouvanapulaisena konsulin isän luona
Kjaekstadissa ja puin molemmat neidit tanssiaisiin. Hienoja ne olivat
kuin nuket silkissään ja harsoissaan, ja kun ne saapuivat kotiin
aamuisin kaupungin tanssiaisista hevoset likomärjiksi ajettuina ja
tulivat ylös kamariinsa, niin Nella-neitipä ei tahtonut ollenkaan mennä
makuulle, istui vain isossa salissa katsellen ulos hämäryyteen ja itki
itkemistään. Mutta Anna Wahl kyllä tiesi, miksi hän itkeskeli. Kyllä,
kyllä...

"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli
salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo,
hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin
kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti
matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät
häitään Kjaekstadissa!... Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa,
hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja... Hän itki
niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi
teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat,
kuten uskollisen palvelijan ainakin -- kolmekymmentä kappaletta.
Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro
kenellekään, mitä tiedät.

"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää,
sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti
nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa
kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta
sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa
ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja
niin sitä lennetään siihen... Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän
suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta
sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt
putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa...

"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista
vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä
vuoteestani!... Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia
vanhan Wahlin matamin kanssa!"

Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät,
kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni
lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin
suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet
kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin
mursun.

"... Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen
kanssa, Juhl-kulta!

"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin.
Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja
äkäisenä yhdellä jalalla -- mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä
oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa
kukaan niin riehunut kuin hän... Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi
kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa
sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa
jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä,
eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin
minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta -- mutta niin kireitä kuin Saara
Rördam!...

"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta
itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa
-- sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää
sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"

Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin
edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta
vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi
pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen
elämänsä vähäinen aurinko.

Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli
hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen...

Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti
Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.

... Vai on se niin ylpeä, tuo Saara Rördam!... Kyllähän se oli nähty...

Hänen puolestaan neiti sai nostaa nenäänsä miten korkealle halusi...
Mitä se häntä liikutti? Hänen asianaan oli vain puiden pilkkominen...

       *       *       *       *       *

-- Miten Rejer nukkui joulupäivinä! Hän olisi helposti voinut jatkaa
läpi vuorokauden, etenkin kun Walla ystävällisyytensä runsaudessa oli
keksinyt antaa hänelle vanhan ruskean viittansa sen ohkaisen peiton
vahvikkeeksi, jonka alla hän värisi vilusta kylmässä huoneessaan.

Tykkimiehen punaiseksi maalatun pöydän ympärillä oli sangen rauhatonta
päivällisaikaan. Kolme villiä, ahnasta poikaa ja pieni tyttö --
lapsia tykkimiehen toisesta vanhojen päivien avioliitosta -- antoivat
täysikasvaneelle sisarpuolelleen kyllin tekemistä, ja tykkimies itse ei
ollut suinkaan vähimmin vaativa.

Heillä oli kaalikeittoa ja tuoretta lihaa toisena joulupäivänä, ja
tykkimies pakotti ottamaan lisää kerran toisensa jälkeen. Hän ei
suvainnut mitään verukkeita -- sanoi hän -- eikä tarjonnut olemattomia
annoksia taitaville työntekijöille, ja hän tiesi kyllä, mitä
ruoka-astia merkitsi nuorelle väelle... "Kun minä olin sinun iälläsi,
ystäväiseni, niin olin jo ollut kolme vuotta merillä Kööpenhaminasta
käsin, ennenkuin rupesin priki Lollandin matruusiksi; mutta niihin
aikoihin minun aina teki mieli pistää koko ruoka-astia sinänsä suoraan
vatsaan niinkuin paistinuuniin. Se oli sota-aikaa. Pahinta oli
prisonissa Englannissa. Siellä me saimme istua kuivin suin ja sietää
paistetun pihvin ja sipulin hajua."

-- Iltapäivällä tuli Saaran ystävättäriä jouluvierailulle. Heille
tarjottiin simaa ja kakkuja. Ne olivat Rejerin mielestä siistejä,
soreita neitosia, mutta vetäytyivät aina takaisin omaan nurkkaansa
kuiskimaan ja hihittämään, niin ettei heitä voinut oikein nähdä siitä
paikasta, missä Rejer istui ikäänkuin kiinninaulattuna Haupitsin
viereen sohvalle. Hän piti heitä sittenkin silmällä! Aina kun saapui
uusi vieras, tarjoiltiin kaikille; Haupitsi ei ollut itara -- ja
silloin niiden täytyi joka kerta lähteä joulupöydän luo.

"Hm... hm!" ryähti tykkimies äkkiä ja tyrkkäsi Rejeriä -- hän katsoa
vilkutti kohti juttelevaa tyttöjoukkoa... "Ollaanpa varuillaan! Nyt on
vanhan merimiehen selviydyttävä -- otettava vastaan."

"Isä!" sanoi Saara pöydän luo tultuaan -- hän väisti sitä puolta, missä
Rejer istui -- "aiotaan saada toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksellä
toisena uudenvuodenpäivänä!"

"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minun puolestani -- minullahan on
puujalka!"

Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys
havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten
joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi --
muuten ei ollenkaan ruma.

"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on
sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko
sinäkin mukaan."

"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät
vapaasti", keskeytti tykkimies.

"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun
aikoinasi, isä! -- Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus
murahteli...

"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se
maksaa kaksi markkaa."

"Hengeltä... hengeltä!" vikisi tykkimies -- "kaksi markkaa minun
puujalaltanikin! Neljä... neljä markkaa!... Jos minä laskisin
yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta
viitenäkymmenenä vuotena!"

Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun
todenperäisyyttä, mutta -- suurin osa menoista oli kaiketi sattunut
ennen tyttären aikoja.

Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä
hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten
jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.

"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä
retustamista -- ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.

"Niin, niin, niin", -- alkoi ukko peräytyä -- "en ymmärrä, miksi sinä
tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi
mukaan."

"Kyllä me kaikki tahdomme mielellämme tanssia, ylitykkimies!" hyökkäsi
nyt koko naisjoukko hänen ympärilleen vakuuttamaan, ja eräs heistä,
laiha, vaalea, esitti listaa hiukan punastuen. "Kunhan tykkimies vain
kirjottaa, niin kyllä me pursimiehen mukaan saamme."

Hän sai vihdoinkin maalatuksi jäykin kirjaimin: "C. Rördam
tyttärineen", ja sirotetuksi siihen tupakanporoa. "No, ystäväiseni
Juhl, tässähän on meripojalle aihetta pyörähdellä. Ei muuta kuin
kirjottaa nimensä -- niin, tietysti kaksi markkaa!" lisäsi hän kuivasti
-- "mutta senhän nuori mies aina löytää!"

Tyttöset tirkistelivät uteliaina Rejeriä; he seisoivat siinä pöydän
ympärillä valmiina viemään listan. "Eihän meillä ole sellaista kiirettä
saada kaikkien nimiä siihen, isä! Juhlille pitää antaa miettimisaikaa",
sanoi Saara.

Rejeriä kuumensi. Hän tunsi varsin hyvin, että kysymyksessä oli
halonhakkaaja. Kaikkien silmät suuntautuivat nyt häneen.

"En minä tapaa liikoja miettiä, neiti Rördam! Jos lista minulle
esitetään, niin kyllä minä vastaan Rejer Jansen Juhlista!" sanoi hän
terävästi.

Saara säpsähti; miehen sanoissa ja ilmeessä oli voimakasta itsetuntoa,
ja "Rejer" lausuttiin ankarasti korahduttamalla.

"Pelkkä Juhl kyllä riittää", arveli Saara hymyillen. Silmätkin hiukan
myhäilivät, kun hän katseli Rejeriä ja otti listan takaisin -- "jos
te lisäätte nuo muut nimet, niin voitte joutua maksamaan kolmen
puolesta..."

Espanjatarta siinä oli Saarassa, sitä ei käynyt epäileminenkään; mutta
jos hän uhmaili, niin uhmailtakoon hänelle takaisin. Eipä haitannut,
että hän sai kuulla hänen nimensä!

"Tuota ei kaapatakaan aivan helposti!" kuiskasi tykkimies osottaen
piipullaan Saaraa, joka juuri oli ovessa menossa tovereineen.
"Kuulkaahan, ystäväni... Hh! hm! -- Tässä tulee ilmojen muutos, minä
tunnen sen puujalassani", keskeytti hän irvistäen, -- "minä olen
varustanut hänelle hiukan kiikaria kajuuttaruhviin, niin että hän
voi haeskella ja tarkastella miestään. Ei se riitä, että tulee joku
liihotellen leveissä housuissa ja pitkät silkkinauhat lakista riippuen!
Kyllä hän ne tuntee luullakseni -- niillä on heila joka satamassa!...
Niin, minä olen selvittänyt hänelle seikat varsin perinpohjaisesti.
Minun on tapani puhua suuni puhtaaksi, nimittää asiat oikeilla
nimillään, sillä hänellä on neljä sisarustaan huollettavana, jos minun
pääni kaatuu. Joko velaton kapteeni, Saara, olen minä sanonut, tai
perämies, sellainen mies, jossa havaitset olevat oikeata ydintä -- tai
ei mitään, ei niin mitään! Jos tulee matruusi, olipa hän kaunis kuin
kulta, niin on pidettävä jäykkää suuntaa hänestä välittämättä. Ja jos
meriupseeri sattuu, niin on parasta alkaa luovia heti paikalla, ja
sitten aivan toiseen suuntaan, kerrassaan pois niiltä vesiltä, Saara,
sanon minä; sellainen väki se on selvää haaksirikkoa.

"Näetkös, ystäväiseni, minä annan hänelle vain kaksi silmää päähän, ja
siksi... hi, hi, hi", -- hän sysäsi Rejeriä käsivarteen -- "kryssäilee
monikin hänen jäljessään. Mu-tta... hi, hi, hi", -- ääni pihisi ja
vinkui ja yskähteli -- "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella..."

Sillä välin Rejer istui mietiskellen, miten onnellista oli, ettei hän
vielä ollut luopunut hienoista sinisistä merimiesvaatteistaan. Likeltä
oli pitänyt, ettei takki ollut muuttanut ennen jouluaattoa; hän oli
jo maininnut siitä Wallalle; mutta sitten oli tullut väliin tuo, että
hän söi tykkimiehet! luona jouluna, ja asia oli niinmuodoin siirtynyt
uuteen vuoteen. Mutta hiukan luottoa hänen nyt täytyi pyytää Wallalta,
ei sopinut jäädä rahattomaksi tanssiaisten tullessa. Ja olihan hänellä
oikeastaan omiakin rahoja käytettävänä perämies Lindin hallussa. Asia
täytyi järjestää heti tänä iltana; parasta oli takoa, kun Walla vielä
oli hyvällä päällä.

"Hyvästi, herra ylitykkimies!" sanoi hän äkkiä.

"No!" virkkoi toinen luoden katseensa häneen -- "niin pianko sinä
lähdetkin? -- Uh! miten säärtä pakottaa... Hyvästi, hyvästi,
ystäväiseni!"

       *       *       *       *       *

Harjatessaan toisena uudenvuodenpäivänä hienoja sinisiä
merimiesvaatteitansa, järjestellessään jakaustaan ja pyntätessään
itseään parhaansa mukaan tanssiaisia varten pienen peilinlasipalasen
edessä Rejer murisi ja oli huonolla hatulla:

... Tuskin kajonnutkaan lukuihini koko jouluaikana vain tämän vuoksi,
johon niin tyhmästi sekaannuin.

Ollakseni mies naisväen nähden! Mitä heidän tanssihuvinsa minua
liikuttavat? Enhän minä ole täällä huvittelemassa ja heidän tähtensä
teikaroimassa -- en laisinkaan -- ihan päinvastoin...

Ja sitten ne sanovat sen maksavan vain kaksi markkaa! Itse asiassa
tässä täytyy olla koko riki paraativalmiina mastonnokasta aina
talkapohjaan asti. Rahoista se riippuu, jos minä siellä joudun aivan
pois väylältä!

Mutta jos hänen sinne kerran piti, niin päätti hän hankkia korvausta
huvittelemalla niin paljon kuin suinkin.

       *       *       *       *       *

Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä
läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä
merisotilaan sapelit.

Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.

Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen,
jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli
melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.

Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa
liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä
purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien
keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen
leveämpi kaljaasi -- kaiketikin naimisissa olevia...

Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko
merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä
vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin
vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään
jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä
vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!

Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa
vaadittiin hiukan kätevyyttä.

Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka
oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta
ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.

Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi.
Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat
palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas.
Kasvot olivat karkeapiirteiset -- nenä hiukan neekerimäinen -- mutta
tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä
ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta
korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei
ollut ehtinyt.

Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin
skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.

Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo
tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen
ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän
tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla
hurja humaltuminen -- sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän
vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut
tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä
ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli
sovelias pikku narske -- hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja
kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt... Se oli alinomaista
pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin,
kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään,
aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei
tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut
tahtoa jatkaa -- hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt
kiitämisen makuun -- vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.

Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra;
kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.

Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei
osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi
kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.

Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja
alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja
tuomita.

Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä
tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että
monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä
enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon -- siinä oli sellaista, jota
hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä!
-- hänessä oli vauhtia -- ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam
se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen,
että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja,
jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat.
Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on -- oivallinen
tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa
nähdyn seebran malliin -- mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa
vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua
kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle -- hän on riittävän uljas
muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli
hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi.
Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista
pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.

Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se
pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi
ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa
suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä
ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi
ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.

Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin
samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.

Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi -- tapa, johon hänen
kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui,
kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut
häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja
välinpitämättömämmäksi ja -- Rejer ei voinut sitä kieltää -- sitä
uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta
niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin
siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken
ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.

Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita -- mietti Rejer
-- muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia -- toista
oli Välimerellä!... Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan
taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta
tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin
sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.

Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden
kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista,
ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat
talikynttilät lepattelivat vedossa.

Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin
suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin
tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen
veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.

Ja sitten hän lähti ottamaan Saaraa tanssiin. Hän näkyi seisovan juuri
päättyneen tanssin jälkeen varsin vilkkaasti puhellen muutamain muiden
nuorten tyttöjen kanssa.

Kun ei voinut olla epäilystäkään, siitä, kenen luo Rejer pyrki,
väistyivät tytöt syrjään.

"Ei taida olla niinkään helppoa saada tanssia neiti Rördamin kanssa?"
kysyi hän leikillä.

"Minä olen jo lupautunut tähän tanssiin, niin että minun täytyy
kiittää!" vastasi hän. Saara kohteli häntä hiukan uhmaavan
mittailevasti; hän ei ollut unohtanut Rejerin menettelyä angleesin
aikana.

"... Entäs seuraava?"

"Kiitos, siihenkin minä olen lupautunut!"

Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmoille ivallisissa
aikeissa; mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Hän tahtoi näyttää,
ettei kielto lainkaan koskenut häneen ja että hän oli tullut lähinnä
vain sen vuoksi, että oli ollut heillä nyt jouluna. Saara erehtyi hänen
suhteensa siinäkin, jos luuli hänen hienostelevan häntä täällä enempää
kuin kotonakaan!

"Teiltä kai menee koko joukko puita nykyään?" alkoi hän aivan kuin
välinpitämättömänä jutella.

"Miten niin?"

"Siksi vain, että saatte minut jälleen halkovajaan aamuisin!" nauroi
Rejer.

Toinen ei halunnut vastata mitään tuohon iloon, vetihän vain suunsa
hiukan ivalliseen hymyyn.

Totta puhuen oli se seikka, että Rejer esiintyi niin hienona sinisissä
vaatteissaan, koko joukon häntä ihmetyttänyt, ja tällöin, hänen siinä
seisoessaan, näkyi paidankauluksen alapuolella silkkikaulaliinan
solmussa hopeinen nappi, jollaista talonpojat yleensä käyttävät.

"Te olette varmaan lännen puolelta?" tiedusteli Saara.

"Miten niin?" kysyi Rejer puolestaan.

"Kun ette välitä täkäläisistä tavoista!" kuului lyhyt ja naseva vastaus.

Rejer hymyili uhkamielisesti.

"... tuskin enempää kuin Riossakaan?"

Toisen ilme kiihotti yhä enemmän.

"Minua vain ihmetyttää, miksi ette ryhdy täällä vielä savupiippuja
puhdistamaan", lausui Saara niskaansa nakaten.

Rejer katsoi häntä.

"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä,
jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle
nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa
yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei
ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta,
neiti! -- eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on _'Älä hellitä!'_
-- ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin
halkovajoissakaan." -- Hän nyökkäsi ja jätti neidin.

Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan
antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa
pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan.
Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.

"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana
vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi
heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle
selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka
tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä
parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen
yhdessä, "että siinä oli poikaa".

-- "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia... 'Birdseye',
Liverpoolista ostettua!"... "Sikari, Juhl!" -- Niitä tarjottiin hänelle
molemmilta puolin.

"Nyt istutaan, pojat -- ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia!
Vai miten, Juhl?... Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen -- mutta
jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!... Väkevää,
kuuletko! -- oikea kolmen markan kippo -- niin että parkassi pääsee
uimaan!"

He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla
hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet
viereensä istumaan.

Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään.
Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he
hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt
hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna
joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta!
Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo
kymmenen vuotta -- ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni,
pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.

Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä
ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas
henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta,
vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta
monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään,
tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli
kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten
parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa
hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen
ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli
varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.

Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin,
että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi
sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta
tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti
taskuaan ja ilmoitti asian.

Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei
tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.

Kolmas kippo oli menossa, ja ystävyys solmiutui yhä lujemmaksi.
Vähintään viisi heistä vakuutti nähneensä tai arvanneensa, millainen
mies hän oli, heti kun olivat hänet merikoulussa nähneet, mutta hän oli
näyttänyt niin häpeämättömän uhittelevalta. Joku halusi päästä hänen
ensimmäiseksi perämiehekseen, kunhan hän tulisi kapteeniksi ja saisi
aluksen haltuunsa. Eräs nimitti häntä koko ajan "Nils Jueliksi". Kolmas
asettui hänen viereensä ja lausui tuttavallisesti:

"Kuulehan nyt, Juhl, mitä merkitsee se halkojenhakkaaminen Haupitsin
luona? Tiedäthän sinä, että me kyllä voimme lainata sinulle rahoja.
Sanohan vain minulle, sillä jos ei minulla ole itselläni, niin aina
minä tiedän kolme yhtä vastaan, jotka voivat hellittää kukkaronnauhoja.
Ei tuollaisen meripojan sovi käydä halkoja hakkaamassa!"

Nyt tuli eräs ovelle ja heitti sisään sellaisen huomautuksen, että
huomenillalla piti olla merimiestanssit Laurvigissä.

"Jos lähdet mukaan, Juhl, niin minäkin lähden."

"Samoin minä!"

"Samoin minä!"

Rejer viivytteli; hänen vastahakoisuutensa johtui taskun tilasta.

"Yhä lisää naisväkeä on kutsuttu", jatkoi kertoja, "ne ovat olleet
Bergissä -- Maria Berg tulee sinne -- ja samoin ylipursimiehessä. Niin,
ja Saara Rördam..."

"Tietysti ne poimivat parhaat meikäläisistä. Hänen kanssaan sinun
pitäisi tanssia, Juhl!"

Rejerin nenä nousi taas korkealle ikäänkuin hän olisi vain hylkäillyt;
ei hän huolinut kertoa olleensa jo kokemassa.

"... Hän kyllä lähettää yhden jos toisenkin takaisin pitkin
nuoraportaita, se on totta, mutta tanssia hän osaa."

"Ja sitten hän on niin rivakka juttelemaan", lisäsi toinen. "Minä näin
miten hän jäi katselemaan sinua, Juhl."

"Milloin?" kääntyi hän äkkiä kysymään.

"Sinun tanssiessasi -- tuon tumman kirvesmiehen luntun kanssa."

"Hänellä on vartalo, joka on käsittämätön. Ja sitten hänellä on niin
koreat hampaat, että tekee mieli laskea ne, kun hän nauraa. Hän on kuin
aalto..."

"... aalto sininen" lisäsi joku pateettisesti.

"... Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät?... harmaat vai
siniset?" -- Rejer ei jaksanut ollenkaan muistaa, vaikka näkikin sekä
ne että koko kasvot edessään. Hänen täytyi lähteä saliin sitä asiaa
selvittelemään.

Tuli valssi ja tuli skotlanninpolkka, ja molemmissa hän liikkui
jotensakin likeltä silmäin omistajaa. Mutta olivatko ne harmaat vai
siniset, siitä hän ei ollut vieläkään selvillä palatessaan toverien
luo, vaikka Saara oli pariin kertaan katsonut suoraan häntä kohti.

Hiukan sumuiseksi ja häilyväksihän ympäristö tahtoi muuttua hänen
silmissään; mutta hän oli sentään täysin rauhallinen, sillä eihän sitä
voinut hänestä ulkoakäsin havaita.

Harmaat vai siniset... siniset vai harmaat? -- mietiskeli hän. Jos
olisi ollut niin asian laita, että olisin huomenna siellä puita
hakkaamassa, niin pulma olisi heti selvinnyt...

"... Nyt me olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" huudettiin hänelle
toinen toistaan äänekkäämmin -- "asia on päätetty sinunkin puolestasi.
Laurvigiin me menemme, huomenna kaikki niinkuin yksi mies! Rahoja
meillä on. Kenenkään ei tarvitse maksaa ennenkuin ensi palkastaan,
Juhl!"

Niin, olkoonpa menneeksi! -- Hän ajatteli vieläkin samaa asiaa: harmaat
vai siniset... siniset vai harmaat...

Aamupuolella he sitten vaelsivat käsikoukussa kuutamossa kohti Wallaa,
joka heräsi eteisen ovelta kuuluvaan tavattomaan meluun ja monien
äänten pauhinaan.



IX.

Ystävyyden tulikoe.


"Joelle hevosen kyllä saa, mutta juomaan ei!" mutisi Rejer katkerasti
siirtäessään ajatuksiaan Laurvigista kotiin kirjan ääreen, Herra tiesi
monennenko kerran. Ei siitä juuri hyötyä ole istua tässä kihnuttamassa.

Arki oli jälleen alkanut. Joulun juhlimista oli kestänyt enemmän kuin
puolitoista viikkoa sekä Laurvigissa että kaupungissa -- oikeata
toveruushumalaa ja toisenlaistakin humalaa hiukan! -- ja nyt olisi
pitänyt käydä todenteolla töihin käsiksi; mutta siitä syntyi vain
puuhkutusta ja haukottelua ja kirja unohtui muilta mietteiltä.

Asiat muistuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.

Hänellä paloi shagitupakka komealla merenvahaimukkeella varustetussa
nysässä, jonka joku tovereista oli hänelle lahjoittanut. Ylipäänsä
tahtoi jokainen heistä erikoisesti voittaa hänet parhaaksi ystäväkseen,
ja sehän oli hyvä -- sikäli... Mutta kelpo miehiä ne olivat kaikki,
mielellään ne taskunsa tyhjensivät toistensa hyväksi.

Uh... uh! -- hän puuskutti -- onko tämä olevinaan lukemista...?

Olihan sillä Saara Rördamilla juonensa siellä Laurvigin tanssiaisissa
-- eikä vain yhtä kertaa. "Eivät miellyttäneet häntä sellaiset ihmiset,
jotka aina tahtoivat olla jotakin suurempaa kuin ovat" -- ei, puh!...
Mutta saipa hän takaisin täysin mitoin ennenkuin erottiin! "Mutta
tiedättekö, millaiset ihmiset minua miellyttävät, neiti Rördam? Juuri
sellaiset, jotka tohtivat olla mitä ovat ja mieluummin murtuvat kuin
selkäänsä köyristävät." -- Ja sittenhän me tanssimme yhdessä koko
polskan erittäin kiltisti ja iloisina!

Minä huomaan hänestä helposti, ettei hän ollenkaan tiedä, millaisen
velikullan kanssa hän on tekemisissä: hän ihmettelee, miten minä olen
mahtanut elostaa, kun olen palkkani siinä määrin tuhlannut. Ei hän
tyhmä ole.

Oh-hoo! -- ei tässä kannata tupakoida ja lukea yhtaikaa, pää siitä
samenee. Hän pani nysän syrjään ja alkoi uudelleen.

Mutta kirkasta säätä ei ajatuselämään sinä päivänä sukeutunut, ja
hän oli iloinen, kun eräs tovereista tuli iltapäivällä käskemään
häntä luokseen polttamaan jonkun piipullisen. Se ylimääräinen annos
merenkulku-oppia, jonka opettaja oli heille antanut joululoman aikana
suoritettavaksi, pistettiin toistaiseksi syrjään.

-- Merimieskoulussa ei uutena lukukautena tarvinnut enää haukotella.
Siellä oli sangen vilkasta: tovereita joka penkillä. Paha vain, että ne
antoivat niin paljon ajatuksenaihetta sekä opetuksen aikana että sen
jälkeen. Milloin oli kysymyksessä punssipullo, joka oli tyhjennettävä
jonkun toverin luona, milloin pieni huviretki joukolla toiseen tai
toiseen paikkaan, niin että koko tammikuun täytyi vain "jättää
tekemättä" tai "pistää syrjään" kerta toisensa jälkeen tulevaisia
parempia tilaisuuksia varten. Rejerin kävi niin tekeminen sitäkin
helpommin, kun hän kuului niihin, joita opettaja ei epäillyt ja joilta
hän harvemmin kyseli. Mutta siten syntyvät aukot alkoivat jo käydä
huolestuttavan lukuisiksi.

Nyt ei ollut enää kysymystä yöllisistä herätyskäynneistä. Hän olisi
voinut lainata hyviltä ystäviltään niin paljon, että olisi vapautunut
halkovajasta, mutta joku heistä oli sanonut, että näytti siltä kuin
"tulisi vielä rahapula pitkin linjaa". Tuon lausunnon kuultuaan hän
katsoi paremmaksi hakata eteenkinpäin kuin lainata. Sitäpaitsi häntä
jossakin määrin miellytti puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka tuossa
puhekumppanissa olikin jotain, joka aina ärsytti häntä käyttämään niin
suuria sanoja, että ne suututtivat häntä itseäänkin jälkeenpäin. Tuntui
siltä kuin olisi neidillä aina ollut häneen kohdistuva epäily korvan
takana.

Hän oli nyt tullut niin tunnetuksi paikkakunnalla, ettei ollut
läheskään yhtä helppo erota hienoista sinisistä vaatteistaan kuin ennen
joulua. Hänellä oli nyt hienoja tovereita ja tykkimiehenkään luona ei
häntä enää haluttanut esiintyä jätkänä. Saara Rördam katseli häntä
omalla tavallaan, ikäänkuin olisi alinomaa miettinyt, mitä tuosta
miehestä oikeastaan oli ajateltava. Ja jos hän nyt lähtisi purjehtimaan
sinne sunnuntaisinkin vanhoissa kuluneissa verhoissaan, niin kyllä
neidin silmät selvän ottaisivat siitä, minne siniset olivat joutuneet
-- Wallan juoruamattomuus ei myöskään ollut lainkaan taattua!

Asia toisensa jälkeen -- pelkkiä ikävyyksiä, jotka suistivat hänet
pois lukuraiteilta. Loppujen lopuksi hän oli riippuvainen kaikkien
tovereittensa kukkaroista, ja paha oli epäkohteliaasti kieltäytyä
tulemasta, kun he välttämättä tahtoivat hänet mukaansa.

Hän ajatteli vakavasti kirjoittaa perämies Lindille Sande-vuonoon.
Ei mitenkään karhuamalla, vaan yksinomaan kuullakseen, voisiko hän
keksiä keinoa lähettääkseen hiukan rahoja kevään palkkaa vastaan. Rejer
aikoi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti perämiestutkinnon yhteydessä
olevista seikoista.

Parasta kirjottaa kohta paikalla, -- ja kirje lähti. Sillä välin hän
paranteli asioitaan käymällä puolelta päivin töissä _Alertilla_, joka
oli kaadettu syrjälleen jäälle korjausta varten. Niinmuodoin hän
tosin jäi aika lailla jälkeen juuri tärkeässä ajankäänteessä; mutta
kohtapuoliinhan perämies Lindiltä täytyi tulla tietoja! Oli hänellä
sekin apunaan, että oli saanut asiain alkeet niin hyvin ja selvästi
mieleensä.

Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.

Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin;
hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet
aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja
ulkoaskareissa.

Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan
silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja
silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän
jälleen tarttui innolla työhönsä.

Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella.
Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan
kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.

Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.

"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on
tuskin viittä viikkoa tutkintoon" -- sanoi hän hiukan naurumielin
muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.

"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän
terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi
paikalleen.

Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan
kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:

"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi
mennyt menojaan ja täytyisi..." hän loi silmäyksen halkovajaan päin.

Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.

"Kuka on sanonut minun niin tehneen?"

"Onko teillä se sitten?"

"Eipä tietenkään."

"Olisipa ollut hauska nähdä teidät kolmen vuoden palkka taskussa --
mitenkähän korkealle teidän nenänne silloin olisi purjehtinut?"

Onpa se totisesti selvillä, mietti Rejer.

"... On sitä sellaistakin väkeä, joka muuttuu vain sitä uskaliaammaksi,
mitä hullummin käy, neitiseni!"

"Hullummin käy? -- Täysikasvuinen mies, jolla on pelkkä oma itsensä
hoidettavana?" huudahti Saara.

"Kyllähän monikin matruusi haaksirikkoutuu pelkkään omaan itseensä,
kuten sanoitte. Siellä saa istua ahdettuna laivan kajuuttaan
kuukausmääriksi -- ja sitten pääsee kerrankin maihin palkka taskussaan.
Pitäisikö ehkä huvitella vain juoksemalla suoraan säästöpankkiin?"

Saara ravisteli pojanpaitaa, jota hän juuri oli aikeissa ryhtyä
silittämään:

"Huvitella? Niin, siinä te olette ihan oikeassa, Juhl!" nauroi hän,
"sitähän me tahtoisimme kovin mielellämme jokainen, mutta saamme vain
niin harvoin luvan!"

"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi,
hyvä neiti!"

"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden
hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa
rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut
kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö
ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta
varhaisesta iltaan myöhään...

"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että
Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto'
nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme
jalat allemme -- ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta!
Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan
pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan
tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan.
Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä
ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!... Hohoi --
toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö,
jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää
lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle...

"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän
täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät
jättänyt!"

Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että
paidassa näkyi ruskea kolmio.

Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:

"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä
naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam -- niin te pääsisitte
täältä keittelemästä ja paistelemasta."

156

Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:

"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä
meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja
kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.

Rejer kyllä tiesi, millaiset ajatukset siinä purkautuivat ilmoille!

"Mitä te tiedätte minusta ja minun palkkani kohtalosta, neiti hyvä?
Mutta jos tahdotte tehdä minulle palveluksen, johon muuten en
paljoakaan usko, niin pyytäkää isäänne hankkimaan minulle parempi ase
tuon tylsän, kolhitun lihakirveen sijaan, jolla minun, pitää yrittää
puita halkoa -- sama jos kuivaakalaa pölkkyyn peittoaisi."

Saara pysähtyi hiukan punoittavana häntä katsomaan, kun hän tuon
sanottuaan otti lakkinsa ja lähti.

Hävyttömyyden huippu! mietti Rejer. Mitä minun palkkani häntä liikuttaa?

... Onpa se itserakas... kamalasti itserakas!... Hänen pitäisi joutua
Barcelonaan näkemään sikäläistä naisväkeä -- luulenpa, että hiukan
painaisi päätänsä, kun näkisi, millaisia silmiä siellä rävähtelee
auki. Vaikka -- en minä usko, että hän niistäkään välittäisi! --
Ja taitaisipa hän näyttää aika sievältä siellä etelässä kailavine
keltaisine hiuksineen ja uhkeine vartaloineen -- kuin mikäkin
kokkakoriste.

Seuraavana päivänä oli kirves teräväksi hiottuna pölkyllä.

Rejer katseli sitä ja ihmetteli aika lailla, miten hän oli sen saanut
aikaan; mutta sitäkin enemmän hän kummasteli _miksi_ hän oli sen
tehnyt... Ehkäpä siksi, että tahtoi hyvitellä häntä, mutta kukaties
myöskin sen vuoksi, ettei aikonut sietää mitään heidän oloihinsa
koskevia moitteita hänen puoleltaan.

Rejer iski kirveen pölkkyyn ja lähti aamiaiselle. Saara oli
espanjalaismainen eikä Rejerin kireys ollut entisestään muuttunut.
Saara tuskin näki häntä ja näytti viisi välittävän, tuliko hän vai meni.

Mutta Rejerillä olikin nyt muuta miettimistä. Perämies Lindiltä ei
kuulunut kirjettä ja työ Alertilla vei toisen iltapäivän toisensa
jälkeen. Jos olikin laita niin, että hän voi korvata vahingon lukemalla
öisin ja siten tehdä kolmesta viikosta kuusi, niin joka tapauksessa hän
tällä hetkellä oli hävyttömän pahassa pulassa. Rasittava iltapäivätyö
tärveli yöt häneltä. Oli mahdoton saada silmiä pysymään auki sen
jälkeen.

Kokonainen viikko vielä kului. Mutta sitten tulikin itse perämies.
Hänet oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, jotka laivanvarustaja
Singdalsen järjesti kotonaoleville perämiehille ja kapteeneille.

Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen
matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua
vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja
nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja.
Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin
talikynttilän:

-- "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla... Minä arvelin, ettet sinä
nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin
tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et
suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen
horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi
kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä
maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."

"Ei", nauroi Rejer -- "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! --
näittehän sen kirjeestä."

"Kyllä, kyllä!" -- hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan --
"Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta --
sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan
vaivaishoitolaisen... Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun
hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."

Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.

"Kas noin!" -- hän suoristihe -- "nyt minä luullakseni olen
lähtövalmis."

Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.

Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta
kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.

Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän
säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun
valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta
tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna
iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."

Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä
tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!

Hän käytti taulukoita, laski ja luki täydellä höyryllä kauas yön
selkään. Nämä asiat hänen olisi pitänyt oppia jo kuukausi sitten, ja
nyt hän oli kiipeleissä; monessa kohden nousi kerrassaan tie pystyyn,
niin että täytyi alkaa ihan alusta Hän asetti herättäjäkellon soimaan
ja nukkui pari tuntia käsivarttensa varassa pöydän ääressä ja aloitti
sitten uudelleen.

Ei, jos tässä ehtiä aikoi, niin myöhään sai antaa mennä. Tuosta
ja tuosta ja tuosta asiasta täytyi kysyä tovereilta, jotka olivat
ne kohdat lukeneet. Tärkeintä oli ajan hankkiminen. Tykkimiehen
halkovajasta hän ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan, sai olla
viimeinen kerta tänään, niin että saisi aivan vapaasti lukea.
Kaksitoista tuntia päivällä -- ja yö, jolloin hän nukkui vain neljä
tuntia, siitä tuli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen tunnin vuorokausi.

Sinä aamuna hän meni lyhtyineen sangen varhain halkovajaan saadakseen
viimeisetkin tieltään ja päästäkseen valmiiksi ennen päivänkoittoa.

Hän oli jo ehtinyt työn synnyttämään miellyttävään lämmön tunteeseen,
kun talon nurkan takaa kuului keskustelua, joka pysäytti hänen
kirveensä heilunnan. "... Vai ei teillä ole ollut koskaan niin hauskaa
kuin tänä iltana? -- Sen te olette sanonut monta kertaa, perämies
Lind!" -- kuului iloinen naisääni virkkavan.

"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä paikkakunnilla itää sillaikaa kun on
matkoilla! Te juoksentelitte pikkutyttönä siihen aikaan kun minä pääsin
ripille. Menköön mäsäksi prammitankoni, jos koskaan olen kenenkään
kanssa niin tanssinut!... Minun alamainen mielipiteeni on, jos saan sen
suoraan julkilausua, että te sujahtelitte kuin vikkelä pursi pelkkäin
puulotjien välitse, luovien komeasti niiden ohi... tieltä pois vain,
tässä tulee yksi aivan erikseen!"

"Mitä suuhun ja sääriin tulee, ei kukaan vedä vertoja meriväelle.
Tanssia ja jutella ne kyllä osaavat puolestaan, mutta muuten"...
"Löysitkö sinä oven avaimen, isä?" keskeytti hän. He olivat
seisahtuneet, eteisen ovelle.

"Kyllä, kyllä! -- Kiitos, ystäväiseni, kun autoit vanhan jalattoman
miehen portaille... Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"

Eteisen ovea paukautettiin pari kertaa kiinni, ennenkuin tykkimies sai
sen lukkoon.

Rejer tuli nopeasti halkovajan oviaukkoon; hänen kasvoissaan oli terävä
ilme. Hän seisoi kauan katsellen hämärään, missä perämies Lind poistui
pitkin katua, mustakiharainen pää kenossa. Vaarallisen kaunis hän
oli seisoessaan tuossa Saara Rördamin kanssa juttelemassa vikkelistä
pursista, ja mitä kaikkia makeuksiaan lieneekään hänelle ladellut.

Rejer ei halunnut syödä aamiaistaan tuolla sisällä tänään; neiti
käyskeli siellä tietenkin unisena huviteltuaan koko yön ja ajatteli
omiansa.

Hän heitti kirveen halkokasaan ja kiiruhti kotiin saamaan kahvia
Wallalta, ennenkuin tämä ehti lähteä ulos.

"Teillekö kahvia, Juhl? -- Tietysti, vieläpä sekä oikeaa että väkevää
-- nuorukaiselle, jota kaupungissa pitävät arvossa sekä ylhäiset että
alhaiset! Vaikka menettäisin ansioni Laitoksessa ja Kokelaskoululla,
-- siellä näet on aamuhetki kullankallis vanhalle eukolle, joka pitää
huolta omistaan... Te saatte pannuunne kaksi teelusikallista Eberhardin
parasta; sitä ei teille tarjota tykkimiehen luona!"

Hän jutteli juttelemistaan; mutta Rejer ei ollut kuuntelutuulella, vaan
iloitsi nähdessään eukon vanhaan, ruskeaan viittaan verhotun selän
katoavan näköpiiristään.

Kamala juttukone! Nyt hän purki minulle niin paljon asioita, etten
mitenkään voi ruveta lukemaan, ennenkuin olen ravistanut ne mielestäni.

Iltapäivällä hän meni tapaamaan perämies Lindiä, joka hypähti vuoteesta
paitahihasillaan:

"Nukkunut yli puolenpäivän; mutta ennakkomaksu on järjestetty. Saat
hakea kaksikymmentä taalana milloin hyväksi näet... Ooh-hoi!" -- hän
ojenteli hoikkaa vartaloaan -- "kuinka tuli tanssituksi yöllä!...
Illalla pitää taas lähteä ulos seurassa. Mutta usko pois, minä tapasin
sievän tytön! Me tanssimme, tanssimme niinkin -- ja sattuipa parahiksi,
että se olikin hyviä tuttaviani niiltä ajoilta kun täällä poikasena
oljentelin."

"Enhän minä ole nähnyt sellaista paikkaa, missä teillä ei olisi
sukulaisia ja tuttavia, perämies!" paukautti Rejer -- "mutta Saara
Rördam..."

"Mitä? Joko olet kuullut minun tanssineen neiti Rördamin kanssa?"

"Tämä on juorujenpesä -- kamala juorujenpesä" puolustelitte Rejer
laimeasti.

"Se on muhkea tyttö -- täytynee käydä vanhaa Haupitsia tervehtimässä."

-- Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne
askarruttivat hänen ajatustaan yhä.

-- Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä
ilmoittamassa ja -- kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän
ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.

Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer
havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; -- "hän oli aina ajatellut ja
tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun
velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon
nuorukaista -- kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin
tavoin..."

Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin
toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen
tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta
samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.

Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa,
milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt
hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt
jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen
vauhtiin. Hän laski päiviä.

Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä,
tapasi hän Jens Nordbergin -- saman, joka oli hänelle nysän
lahjoittanut -- istumassa laivakirstun kannella.

Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen
maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina
neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä
kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän
istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut
"saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.

"Minulla ei ole killinkiäkään!" -- kirposi hänestä vihdoin.
"En saa killinkiäkään -- keneltäkään -- ja minä -- minä en saa
perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti
alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät
punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä
minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan
epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani
tutkinnon."

Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta
keväisestä palkasta.

Hän käveli hetkisen edestakaisin:

"Niin, niin, niin... minkäs sille mahtaa?" -- hänessä alkoi kiehua.
Tuossa tuo otus istui kirstun kannella! -- "Muistaakseni juuri sinä
sanoit minulle, että rahoja oli saatavissa ylt'ympäri mistä taskuista
tahansa."

"Siitähän se näytti siihen aikaan; ja minä olen kyllä lainaillut niin
kauan kuin voin."

Tuo oli moite, ja Rejerissä syntyi äkillinen halu heittää häntä kalloon
hienolla nysällä.

"Anton Holm arveli sinun ehkä keksivän jotakin keinoa, kun olit saanut
rahoja maanantaina. Mutta missä mitään ei ole, siinä ei keisarin
oikeuskaan auta, se on selvä!" virkkoi hän murheellisesti ja alkoi
lähteä. "Minun perämiestutkintoni on mennyttä. Mutta jos voisin nyt
myydä itseni sadasta taalarista niiden seitsemän sijaan, niin..."

"Tuossa on sinun seitsemän taalariasi, Nordberg!... Mutta sitten sinun
pitää tehdä minulle pieni palvelus: ota takaisin tämä nysäsi, muuten
minä paiskaan sen ikkunasta kadulle!"

"Mitä? -- Paiskaa se, minne tahdot minun puolestani!" sanoi Jens
Nordberg äkkiä virkistyen, kun sai rahat kouraansa; "onhan sitä
väkeä, joka kiittää sillä tavalla avunannosta. En minä tiennyt sinua
sellaiseksi! -- No, hyvästi."

       *       *       *       *       *

Tutkinto oli käsissä. Rejer oli viime aikoina tehnyt työtä, nähnyt
nälkää ja lukenut villisti ja antoi nyt asiain mennä menojaan.
Uhkasihan tässä tosin epäonnistumisen vaara monessakin kysymyksessä,
mutta hän luotti onneen, opettajan suomaan luottoon ja omaan
kylmäverisyyteensä.

Pahaksi onneksi alkoi tutkija kuulustella häneltä joulun jälkeen
luettuja asioita ja kun hän heti keksi ison aukon hänen tietoarkussaan,
pisteli hän -- niin varmasti kuin olisi arvannut asian laidan --
tuntosarvensa toiseen tyhjään kohtaan toisensa jälkeen; ei kertaakaan
muualle kuin aukkokohtiin!

Toverit eivät voineet nähdä, että se koski häneen, kun hän lähti
kokeista.

Mutta illalla, kun Rejer istui yksinään nojaten kyynäspäitään
haljenneeseen pöydänkanteen ja tuijotellen edessään olevaa kirjakasaa
ja laskutaulua, ilmaisivat hänen kasvonsa toisia tunteita. Hän tuijotti
jäykästi, liikkumattomasti eteensä. Kynttiläpahasen rauhaton valo
heijastui palomuuriin, jossa näkyi tukittu uuninputken pää...

Hän oli itse asiassa ponnistellut yli-inhimillisesti -- kuin hevonen!
-- tuota tutkintoa varten -- ahertanut tässä hökkelissä enemmän kuin
milloinkaan ennen elämässään.

Hän oli uskonut tavattoman paljon tämän yhden kortin varaan -- oli
toivonut tästä lähtien pääsevänsä uuteen vauhtiin ja eteenpäin
maailmassa -- oikein aika hyppäyksen eteenpäin!... Hänen kasvojensa
lihakset värähtelivät; hän tunsi leikkaavaa epätoivoa.

... Ei hän olisi elänyt niin rennosti kaikkia näitä vuosia, jos ei
olisi luottanut siihen, että heti kotiin tultuaan saisi suoritetuksi
tutkintonsa kuin tyhjää vain -- pääsisi yhdellä iskulla oikeaksi
perämieheksi, joka luotettavan käytännöllisen merimieskokemuksensa
avulla piankin saisi nostetuksi toisen jalkansa kapteeninarvoon
johtaville portaille.

Hän oli luullut saavansa kirjottaa kotiin niin komeasti! --

"Oikeastaan", puhkesi hän huokailemaan, "on ihan samantekevää mitä
tulee minunlaisestani, joka kuljen maailmassa yksinäni kuin silli, joka
on harhaantunut kauas merelle!... Up and down... tai pohjaan! Ei sillä
suurta väliä ole merellä!"... Hän painoi nyrkkinsä ohimoihin...

Saara Rördamille hän oli kerskaillut aivan riittämään asti, ja nyt
olivat asiat tällä kannalla!... Ja kenen oli syy?

Hän näki edessään perämies Lindin sievät kasvot ja hänen tunteensa
eivät olleet suloiset. "Syy? -- hah hah haa" -- hän nauroi ääneen
-- "tietenkin oma syysi, senkin tyhmeliini, joka annat toveriesi
ja ystäväisi nylkeä itseäsi, joka et edes huomaa, että he pistävät
taskuunsa koko sinun perämiestutkintosi... hah hah haa, senkin nauta!"

"Juhl-kulta, mikä teitä vaivaa?" kysyi Walla pistäen päänsä sisään
kauhistuksissaan tuosta oudosta naurusta.

"Ei mikään, matami Walla! Minä muistin vain jotain hupaista ja nyt minä
lähden pitkänlaiselle kävelyretkelle..."

"Mitenkäs teidän on käynyt sitten, Juhl -- tänään tutkinnossa? Minun
taitaa pitää sanoa perämieheksi...?"

Rejer oli jo ehtinyt ulos ovesta.

Hän kulki kauas pitkin tietä räntäisessä yössä eikä juuri huomannutkaan
kahlaavansa lumessa polvia myöten. Pää tuntui selvenevän, ja hänen
siinä kulkiessaan ilmaantuivat jälleen näkyviin Juhlin kasvot, niin
teräväpiirteiset kuin suku konsanaan oli kyennyt tuottamaan.

"Joko tahdot ottaa tanssiin osaa", selvitteli hän välejään itsensä
kanssa, "tai et! Ja jos tahdot, niin joka tapauksessa aion minä viedä
toisia tanssiin sallimatta heidän käsitellä ja heiluttaa minua mielensä
mukaan. Saavat kokea pajun vesaa, joka on pitkä.

"Älä hellitä tälläkään kertaa! Ensi syksynä tutkinto. Pidä huoli
killingistä! Ja sitten saavat olla tyhjiä minun puolestani niin
paljon kuin tahtovat. -- Rejer Jansen Juhl ei ole oleva tyhjä eikä
tyhjennetty!... Ohhoh! -- luulenpa nyt tietäväni missä haikalat
liikkuvat!"

-- Niinä viikkoina, jotka seurasivat perämiestutkinnon epäonnistumista,
hän teki ankarasti työtä satamassa saadakseen kaikki velkansa maksuun.
Hän tahtoi saada seikat selviksi, ennenkuin lähti.

Oli jälleen päivä, ja huomenna piti Alertin taas lähteä pitkälle
matkallensa. Rördamissa hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun lopetti
puunhakkuun. Sen hän kyllä oli havainnut, että perämies Lind kävi
siellä silloin tällöin; mutta mitä se hänelle kuului?...

Hän oli sentään vakavasti harkinnut, menisikö sinne sanomaan hyvästi
ja kiittämään ennen lähtöänsä. Haupitsi oli ollut häntä kohtaan
kunnon mies, ja saattoihan olla ihmeellistä nähdä, miten tytär
nyt käyttäytyisi, kun hän oli epäonnistunut perämiestutkinnossa.
Viisastuuhan sitä! -- Walla rukka käänsi vain vanhan ruskean
viittansa sen mukaan, mistä sattui tuulemaan ja miten kaupungilla
juteltiin. Hän oli käynyt kerrassaan vauhkoksi ja epäluuloiseksi viime
aikoina -- mutisi maksusta paljon ennen oikeata aikaa, ehdottelipa
ennakkomaksuakin. Se nyt oli hänen luontoansa, raukan! Keveistä
höyhenistä parhaiten näkee, mihin suuntaan tuuli käy.

Rejer oli iloinen suoritettuaan hänelle vihdoin velkansa ja
rauhotettuaan siten hänen mielensä.

Rördamiin hän meni aamupäivällä. Eräs pojista neuvoi hänet tykkimiehen
luo, joka makasi sairaana.

"Maaliskuu! Maaliskuu, ystäväiseni!" puheli hän Rejerille vuoteesta,
"silloinhan se leini iskee puujalkaan -- mielelläni minä sen
ripustaisin ilmapuntariksi laivaan, jos vanha Conrad Rördam siten
pääsisi voihkimasta. Oih, oih!" -- hän siirtyi vuoteessaan... "Se
paleltui minulta silloin kun englantilainen sai meidät saaliikseen
Skagerrakin jääkappaleiden seassa; mutta ei se sittenkään minua tyyten
jättänyt. Niin, niin, se teki halvasta meripojasta Dannebrogin miehen!"

Rejerin piti nostaa hänet istualleen monen voihkinan kuuluessa.

"Perämiestutkinto meni aivan penkin alle tänä vuonna, ystäväiseni,
vaikka sinun lahjojasi kiitettiin... Niin, niin, niin, -- me teemme
haaksirikkoja kukin tahollamme...

"Ja nyt lähtee Alert taas matkalle! -- siisti, kelpo mies tuo
perämies Lind!... Ei unohda vanhoja poikaiän ystäviä -- aikoi tulla
sanomaan minulle hyvästi tänä iltana -- kuuntelee huvikseen vanhan
Lollandin-miehen juttuja --

"Aika täpärällä, näen mä!" sanoi hän Rejerin yht'äkkiä noustessa.
--"Niin, niin, niin... Hyvästi vain, ystäväiseni! Kesä saa kulua
pitkälle, ennenkuin sinun pilkkomasi halot meiltä loppuvat."

Tuvassa Saara ilmeisesti hämmästyi hänen tuloansa.

Rejer varautui leveään, itsetietoiseen puoleensa. Neiti sai kaikessa
espanjalaisuudessaan tosiaankin sietää häntä ne viisi minuuttia, jotka
hän aikoi tuvassa viipyä; eihän hän sille mitään voinut, ettei ollut
samanlainen kuin perämies Lind!

"En tahtonut lähteä sanomatta hyvästi isällenne", sanoi hän, "vanhus
oli kunnon mies minua kohtaan talvella -- ja teille samaten,
neiti! Alert on nyt jälleen lähdössä. Niinhän minä takerruin omiin
kerskauksiin! -- mutta samapa tuo lienee sille, jolla on pelkkä oma
itsensä hoidettavanaan, kuten te sanotte."

"Eipä niinkään, Rejer... Jansen... Juhl... on kai kohta entisellään!"
hän katsoi hiukan leikillisesti Rejeriin -- "eihän hän ole
menettänyt..."

-- "edes uhkeata nenäänsä, arvelette. Ei, siihen saatte iskeä monta
kertaa, ennenkuin se litistyy. Se on saanut vain sen, mikä on sille
terveellistä, ja parempi olisi, jos se olisi asioita jo ennen
vainunnut."

Neiti katseli häntä hetkisen tutkivasti ja sanoi sitten, luoden
katseensa lattiaan:

"Minä vain uskon, että teitä on joku tosiaankin vetänyt nenästä, kun
tutkintonne noin kävi, en minä muuta ymmärrä."

Rejeriin vaikutti aivan kuin huomattava tapaus se seikka, että neiti
tuossa kohdassa uskoi häneen.

Saaran siinä katsellessa lattiaan Rejer oli tuijottanut hänen koreaan
tukkaansa, joka oli vaaleampi sisäosiltaan ja tummempi pinnaltaan.
Siksi se kammattuna näytti keltaisen ja tumman juovikkaalta. Kasvoilla
näkyi omituisen hyvä, melkeinpä ujo ilme.

"Oh, helppoahan on pirua syyttää -- kantakoon kukin selkä omansa!...
Kiitos nyt vain kaikista kahvikupeista, jotka olen teiltä saanut; en
tahtoisi niitä saamattomiksi, vaikka koko perämiestutkinto tulisi
korvaukseksi!... Ja voikaapa hyvin, neiti Rördam!"

Hän uskalsi tarttua neitiä käteen, ja meni nopeasti menojaan.

Mutta katua kulkiessaan hän vielä näki vakavain silmäin katseen
suuntautuvan itseensä niin ihmeen kauniisti, kuin olisi katselija
halunnut antaa hänen mukaansa matkalle jonkin toivomuksen tai neuvon.

-- Alertin luona oli täysi kiire. Vesitynnörit makasivat kyljellään,
ja perämies seisoi mälli suussa komentamassa miehiä voitelemaan
ja irrottamaan sidenuoria ja selvittelemään taklausta, niin että
voitaisiin nostaa ankkuri seuraavana aamuna.

"Muistahan tulla minua ruuhella hakemaan laiturista illalla kello
yksitoista!" nyökkäsi hän lyhyesti nähdessään Rejerin.

Rejer ryhtyi työhön ja tempoi kuin karhu.

"Kyllä Haupitsi tietää, minkätähden kutsuu perämiehen vieraakseen!"
mutisi hän harmistuneena, muistaen mitä vanhus oli kertonut tyttärelle
antamistaan kehotuksista. Kun tekee ankarasti työtä, niin pääsee
ajattelemasta... Älä hellitä!



X.

Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.


Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert
Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa --
tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.

Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta.
Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata,
mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen
tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."

"En minä! Tiedättehän, sen, perämies..."

"Juttuja, Jakobsen..."

-- "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan..."

"Siinä pitää olla rahoja."

"Hm -- kylmä ilma niin vietävästi!... Luuvalo..."

"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän
teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen -- hikoiluhoitoa varten.
Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."

"Miksei, perämies! Hm -- milloinkas me sitten -- tarkotan Alert..."

"Siinäpä sinä olet, senkin!..."

Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.

Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi
lähtenyt merille ilman häntä.

-- Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin
Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi
Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut
pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä
kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten
kirvesmies sanoi.

Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella
-- hatunparras mesaanipuomin tasalla -- tai hoitipa hän peräsintä
sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana,
yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa:
ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana
kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään
matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen
merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.

Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen
puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja
silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta.
He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä
yövuorolla.

Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella;
hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa
hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.

Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli
niin pitkään ja useasti taivaalle. -- Oivallinen mies! Merimies
läpikotaisin -- ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa
suoritetuiksi, mietti Rejer.

Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies
tuli hänen viereensä.

"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen
nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä
taalariako minä sinulta lainasin?"

"Ettekö muista, kahdeksan..."

"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani -- niitä
on monta erää, saat uskoa. -- Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta,
joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa
maihin killinkiäkään -- hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä,
niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin
toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin
hieman hoidella raha-asioitasi."

"Niin on aikomus, perämies!"

"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että
meistä voisi tulen irti hieroa.

"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"

"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.

"Luuletko paikkakunnalla olleen -- tyttären kosiskelijan?"

"Mistä minä tietäisin, perämies!" -- ja samassa hän väänsi tuimasti
peräsintä -- "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" -- Perämies seisoi
ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet
kannen alle.

Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi
siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin
silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara
rajuilma.

Miksi perämies tuota kysyi? -- Mitä syytä perämiehellä oli
vakoiluunsa?...

Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen... säästää ja
kitkutella. Vai niin, vai niin...

Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään.
Tanssi alkoi kuumentaa!

Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja
kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen
hyvästellessään.

Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! -- hymyili hän
ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä,
joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.

Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. -- Vai
niin... sellainenko sinun asiasi olikin!

Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla,
-- huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei
nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä
epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam
saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt
silmänsä tyttöön.

Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan
ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa.
Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian
happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän
voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä
nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla --
aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt -- kyllä Rejer tuon hyvin
ymmärsi.

-- Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! Muutenhan
hän ei yleensä sallinut huvin menevän sivu suun.

Epäluulot vahvistuivat lopullisesti eräänä päivänä ennen satamasta
lähtöä, kun aliperämies toi konsulinvirastosta laivan postin ja sen
mukana Rejerille osotetun kirjeen.

"Kuulehan", sanoi perämies Lind hänelle iltasella, kun purkaminen
oli päättynyt, "minä olen hankkinut kaupungilta erikoisen hienoa
shagitupakkaa; sinua varten sitä on piilossa puoli naulaa; se on hyvään
tarpeeseen, kun tästä painutaan etelään päin."

"Paljon kiitoksia, perämies!"

"Sinä sait kirjeen tänään! Minä näin, että se oli lähetetty
Fredriksvaernistä. Joltakin toverilta kaiketi? Kuuluuko mitään
uutisia?... Menevätkö siellä kihloihin ahkerasti?"

Ohoo, tuumi Rejer...

"Ei, se oli kotoa, olivat lähettäneet sen isännistölle."

"Vai niin! -- Mutta voihan sattua, että joku toveri kirjottaa
Fredriksvaernistä?"

"Voipa kyllä."

"Sinun pitää kertoa minullekin, jos kuulet sieltä mitään uutta. --
Kuivaa näin matkalla, näetkös... ja sehän on syntymäpaikkani, niin että
sen vuoksi asiat minua huvittavat."

-- -- He olivat ottaneet suuntaa Dungenessin ja Englannin lounaiskärjen
mukaan päästäkseen pasadiin ja kuljettivat nyt kappaletavaralastia
Kapkaupunkiin ja Port Elisabethiin. Jo kolmatta viikkoa he olivat
purjehtineet etelää kohti kaikkien purjeiden voimalla -- kuivamassa
riippuvat pesuvaatteetkin saivat auttaa osaltaan. He kulkivat
yhdeksän solmun nopeudella taivaan pysyessä yhä kirkkaana, kuumuuden
yhä lisääntyessä ja, kuten jokapäiväiset huomiot osottivat --
leveysasteiden yhä vähentyessä!

Vähitellen oli peräkannelle saatu hiukan aurinkopurjetta, sitten samoin
etukannelle.

Kannella tepastelivat kanat kirvesmiehen höylänlastujen seassa hänen
työskennellessään. Koira ja kissa olivat herjenneet tappelemasta;
ne eivät viitsineet tässä kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin
välissä isonmaston luomassa vähäisessä varjossa, toinen kulki itseään
venytellen ja silmäili kanoja. Keulakannen alla paikattiin jalkineita,
toiset räätälöivät.

Työpajoja oli siellä täällä. Puosmanni, joka sai nyt hänkin kuumuutta
kyllikseen, oli pystyttänyt itselleen erikoisen pikku teltan
etukannelle ja valmisteli siellä paria oivallista, uutta lämsäpylpyrää.

Göteporilainen oli takakannella; hän oli tuhattaituri ja sai nyt
toimekseen perämies Lindin rinnan tatuoimisen. Ankkuri -- se
oli määränä; mutta kun asiaan piti ryhdyttämän, vaati hän oman
piirustuksensa mukaista ankkuritouvia, joka oli ison S:n muotoinen.
"Eihän tuo ole minkään ankkuritouvin näköinen!" -- oli göteporilainen
aluksi äsähtänyt.

Rejer seisoi omissa mietteissään alahangan puolella... "S:n muotoinen
ankkuritouvi... heh heh!" -- hänen mielestään oli hävyttömän kuuma.

Tuuli oli vaimennut päivän mittaan melkein olemattomiin, niin että
jalukset ja köydet riippuivat velttoina ja väkipyörät kolahtelivat.

... He olivat nyt suunnilleen tasaajalla, ja auringonlasku oli
harvinaisen usvainen ja tukahduttava.

Taivaanrannalle alkoi kasautua jotakin pilvien tapaisia. Niiden reunat
alkoivat yhä terävämmin kimaltaa keltaisina. Ei näkynyt enää usvaa,
vaan nopeasti vyöryileviä pikkupilviä, joiden sävy tummeni ja joissa
siellä täällä kaukana välkähteli.

Kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka pitivät yhteistä neuvottelua,
älysivät kohta asian oikean laidan -- sieltä oli tulossa äkkiä
ohimenevä rajumyrskyn tapainen sadekuuro, jollaisia näissä seuduissa
voi sattua.

Aikaa ei sopinut tuhlata; parkkilaivan purjeet oli riisuttava:
sivupurjeet, yläpurjeet, aurinkopurjeet ja kaikki, mitä purjeeksi sopi
nimittää, kunnes ei ollut riepuakaan pystyssä!

Huutotorvi mylvi ja tuuli alkoi vinkua, monenlaisin vihlovin äänin,
laskeva aurinko välkkyi ja liekehti uhkaavasti mustain, kiitäväin
pilvien lomitse ikäänkuin heitellen pitkiä, tummanpunaisia verilippuja
yli aaltojen harjain, joiden varjot olivat sysimustia.

Alus oli kääntynyt tuuleen päin, sen purjeet lepattivat, se alkoi
keinahdella hyökyaallokossa ja silloin tällöin yritti lyödä vettä
kannelle.

Aurinko laski jättäen jälkeensä punaisen hehkun, ja kohta sen jälkeen
oltiin pilkkoisen pimeässä purjeiden riuhtoessa ja paukkuessa. Salamat
vain välkähtelivät polveilevina tuliviiruina -- pari-kolmekymmentä
minuutissa; taivas ajoi ryskyvin vaunuin heidän ylitsensä, ja myrsky
rätisi ja viuhui köysissä.

Sivupurjepuomit olivat järjestyksessä, prammi- ja huippupurje koossa,
alapurjeet lasketut vinkuvain ja ulisevain väkipyöräin ja taljain
avulla kanteen asti, mesaani kiinni, ja nyt alkoi märssyraa'oilla työ,
jossa joka kynsi tuli kysymykseen.

"Märssykeulaköydet irralleen!... Märssyprassi ylös! -- Antaa
märssypurjeen juosta!"

Miehistön pimeässä noustessa isomärssyraa'alle, löi purjeen äkkiä
taaksepäin; alus oli noussut liiaksi tuuleen. Purje räiskyi ja paukutti
heitä korville puolen rajumyrskyn voimalla, kunnes se itsestään
reivautui halkeamalla ja repelöitymällä kaistoiksi ja kappaleiksi
reunanuoraa myöten.

Pari miestä paiskautui nurinniskoin, mutta he saivat kiinni jostain
siellä ylhäällä. Joku löysi itsensä jälleen köysiportaista. Alus
kallistui ankarasti.

Näytti siltä kuin varsinaista onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Sade
alkoi tulvia ja työ jatkui; täytyi kääntyä tuulen mukaan.

Vasta jonkun ajan päästä kaivattiin aliperämies Nilseniä. Häntä ei
löydetty mistään, ja vaikka kukaan ei halunnut ensimmäisenä asiaa
lausua julki, oli kaikille itsestään selvää, että hänet oli pyyhkäissyt
mereen. Stewardi oli nähnyt hänet viimeksi nokkasidettä järjestämässä;
juuri silloin löi purjeen taaksepäin, näkijä itse hoipertui raakapuulta
ja jäi riippumaan käsin perttinuorasta.

Puolenyön aikaan oli varsinainen myrskynpuuska ohi; mutta yö oli
edelleen sangen pimeä, ja sataa tihuutti kello neljään aamulla Alertin
liukuessa sivutuuleen.

Kun aurinko nousi kullankimaltavana, sädehtivänä, olivat he monen
monituisten peninkulmain päässä aliperämiehen haudalta.

Hänen nysänsä löydettiin penkin alle heitettynä kajuuttaruhvin edestä
avoimen tupakkakukkaron vierestä; hänen tohvelinsa olivat kajuutan
portaissa, ja kojussa, missä hänen vaatteensa ja olkihattunsa
olivat aivan siltänsä kuin hän ne oli jättänyt, riippui yhä hänen
taskukellonsa tikittämässä...

Viimeksimainitun tosiasian stewardi kertoi keulapukilla, ja se herätti
kirvesmiehessä syviä mietteitä. "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä
henki", mutisi hän hiljakseen päätään pudistellen.

Ja raskas mieliala keventyi koko joukon kun vihdoinkin aamun kuluessa
ilmoitettiin kellon seisahtuneen puoli yhdeksään!

Vähitellen Alert sai takaisin purjeensa -- joka kuutiojalka tuulipintaa
tuli käytäntöön -- ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan pitkin hiljaa
aallehtivaa, ääretöntä meren sinipintaa ilman purjeen korjaamista tai
ahtimen liikuttamista. Aamu ihanine, hehkuvine auringonnousuineen oli
raikas, paahtava kuumuus lisääntyi pitkin päivää, kunnes auringon
laskiessa taas viileni ja taivas äkkiä kaartui heidän ylitseen korkeana
tummana kumona suurine loistavine tähtineen -- siellä kimaltelivat
Argo, Oktantti, Eridanus ja Valas ja yhä ylemmäksi nouseva, välkkyvä
Eteläristi.

Oli kulunut muutamia päiviä eikä aliperämiehen poismenon johdosta
näyttänyt ryhdytyn mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin että Lind oli
antanut Rejerin tehtäväksi hoitaa hänen virkaansa ylähangan vahdissa ja
pitää kunnossa kompassikaapin lamppua ja lyhtyjä.

Perän puolella kajuutassa pidettiin sentään neuvotteluja.

Kapteeni Berentsen oli hieno, hiljainen, moitteeton mies, olemukseltaan
niin supisuora ja lasketun oikeamielinen, ettei voinut ajatella
muunlaista lähempää persoonallista suhtautumista häneen kuin miehistön
hänelle osottamaa, melkein yliluonnollista kunnioitusta. Hänen
varovaiseen, ihmisarkaan luonteeseensa kuului, että hänen hermoissaan
oli jonkinlainen pelko kaikkea poikkeuksellisena ilmenevää kohtaan. Ja
Rejerin uhkarohkea nenä ja ulkomuoto ei ollut moitteeton kuuluakseen
pelkälle matruusille -- koko ilme oli pari kolme ääntä liian korkealla.

Lindin ehdotus, että Rejer otettaisiin aliperämieheksi, kohtasi niin
ollen odottamattoman sitkeää vastustusta, pohdittiin yhtä jos toistakin
arveluttavaa seikkaa, mutta todellista vastasyytä ei löytynyt yhtäkään,
paitsi -- kuten perämies Lind reippaaseen tapaansa täsmällistytti asian
-- iso nenä!

Ensimmäinen perämies itse asiassa oli ainoa kapteenia miehistöön
yhdistävä side. Lind, jolla oli kykyä herättää kunnioitusta itseään
kohtaan ja samalla pysyä miesten suosiossa, vaikutti paljon kapteeniin,
tosin tämän sitä huomaamatta, mutta ehkä juuri siitä syystä sitä
enemmän. Ensimmäisen perämiehen mielipide, kun hän puolsi sitä niin
sitkeästi kuin tässä tapauksessa, voitti aina ennemmin tai myöhemmin.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle, että
Juhl oli astunut aliperämiehen toimeen ja hänen paikalleen Alertissa,
ja sen johdosta tarjoiltiin keulakannella kylmää totia.

Sinä iltana Rejer jätti taakseen matruusinarvon.

"Kumma kyllä", sanoi puosmanni Torgersen, joka piti puheen, "täällä ei
ole ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että Rejer Juhl ikäänkuin --
ikäänkuin kuuluu sinne peränpuoleen, sen minä olen havainnut heti kun
hän laivaan tuli."

"Sen me olemme kaikki huomanneet", kajahuttivat pojat kuorossa...
"Eläköön perämies Juhl!"

"En minä laisinkaan!" hymähteli göteporilainen, -- "kun hän tuli
laivaan talonpoikaiskirstuineen, näytti hän minusta kömpelöltä; mutta
sitten, kun hän Montrealissa puhkaisi meille tien vapauteen läpi ruhvin
seinän, tuntui minusta, että hän kelpaisi kaapparilaivan kapteeniksi
-- juuri niin, kaapparilaivan kapteeniksi..." Jos Rejer oli ennen
vahtivapaana ollessaan käyttänyt aikansa lukemiseen ja laskutehtäväin
suorittamiseen, niin nyt tuo kävi päinsä sitäkin paremmin, kun hänellä
oli oma koju käytettävänään ja virkaan kuului osanotto päivittäisiin
käytännöllisiin havaintoihin; hän olikin päättänyt mahdollisimman pian
täyttää kaikki viran vaatimat kelpoisuusehdot.

Vaikka perämies Lind ei monta sanaa asiasta virkkanut, aavisteli Rejer
kuitenkin, että hän tällä kertaa oli tehnyt hänelle oikean ystävän työn
taivuttaessaan kapteenia hänen edukseen. Sellaiset seikat Rejer kätki
sisimpäänsä -- tulisi kaiketi sekin päivä, jolloin hän saisi näyttää,
ettei hänkään kiperässä paikassa ystäväänsä petä.

Lind istui penkillä kajuutan ulkopuolella paitahihasillaan tupakoiden
ja tähtiin tuijotellen. Rejer kuljeskeli kannella edestakaisin; oli
liian aikaista mennä makuulle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana.
Lind muovaili alakuloisia mietteitä siitä, että nyt oltiin ihan
toisella puolella maailmaa, ja Rejer vastaili yksikantaan.

"Kun ajattelee, että on kulunut tuskin kolmea kuukautta siitä, kun
kahlattiin lumessa siellä kotimaassa!" virkahti Lind.

"Niinpä -- kumma kyllä!"

"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin... oli kylmä
ja selkeä ja..."

Rejer pysähtyi äkkiä.

-- "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!"
sanoi hän.

"Vai niin. -- Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna...
Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä
täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären
vierellä..."

"Vai niin. -- Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja... valkoisia,
siivet mustat..."

"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä
kylliksemme... mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen
yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä
hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen
minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut
tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi,
ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi
tietä..."

"Niinkö? -- Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin
ole enää kovinkaan pitkältä?"

"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia
merelle... Mutta, mitä minun pitikään sanoa... sinähän tunsit
tykkimiehen väen?"

"Kyllä."

"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos
sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on
selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"

"Kenen?" kysyi Rejer vihaisesti.

"Saaran, tyttären tiedän mä... Millainen hän oli? -- Tarkoitan
kotonaan... kaikkia noita villejä sisaruspuoliaan paimentamassa?..."

"Oh, en minä sellaisesta keittiömelskeestä välitä -- olen siihen
kyllästynyt itse keitellessäni."

"Mutta näit sinä kai, millainen hänellä oli vartalo? -- Ei tule
sellaista, jos paperista leikkaat jäykän neitosen, kapeat vyötäiset ja
sen semmoiset, vaan siinä on kaikki oikeata -- kaula, niska ja olkapäät
-- niin että tuskin kykenet hengittelemään... ja silmät sitten!
Niissä oli voimaa -- voimaa... kauneuden voimaa! -- Hattu päästä ja
prammipurje alas!"

"Kuulkaahan, perämies! Te olette kohottanut jo toisenkin kerran
hattuanne kauneuden voimalle, luulen ma."

"Kaikin me lennämme tulta kohti, Juhl!" vastasi hän miettivästi, "mutta
tällä kertaa perämies Lind on tainnut palaa oikein pahasti!"

Rejer käveli edestakaisin...

Eikö tuo yliperämies kohta lähde kannen alle? Onhan nyt jo aika mennä
makuulle! Kävi ihan kerrassaan sietämättömäksi käydä ja kuunnella hänen
puheitaan ja koettaa niihin repostaa kaiken maailman vastauksia. Hän
tunsi olevan vähitellen vaikeata hillitä itseänsä.

"... Etkä sinä ole koskaan puhellut naisihmisen kanssa, joka vastaili
sillä lailla kuin hän, Juhl!... Siitä näki, mikä ryhti ja ylpeys siellä
piilee kannen alla -- sielussa, tarkotan!" -- alkoi Lind taasen.

"Haluaisinpa tietää, nukkuuko tähystäjä -- ei ainoatakaan ilmotusta
koko yönä!" murahti Rejer ja syöksyi keulakannelle; hänen olisi tehnyt
mieli ottaa kanki ja iskeä maahan kaikki mitä eteen sattui!

-- Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä
yönä... Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan,
ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja
vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.

Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!

Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha
pettää itseään enempää siinä asiassa -- juuri _niin_ oli asian laita.

Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai
uhrautua kilpailijansa hyväksi... sanalla sanoen jättää hänet...
koettaa unohtaa hänet... poistaa mielestään, että oli koskaan
nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten
hyvästellyt.

Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen
kohta.

Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin
tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt -- kaikkina kuluneina vuosina?
Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus
saattoi pettää sellaisen toverin?

Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä
sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä...

       *       *       *       *       *

-- "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin
tykkimiestä tervehtimässä", -- alotti yliperämies taasen seuraavana
iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!"
sanoin minä leikillä.

"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?... Ottaisin sellaiset huolet
hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!"
-- hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille
tielle, Lind!"

"Ellei hän olisi vastannut tuolla tavalla, niin totisesti luulen, etten
olisi talosta sinä iltana lähtenyt kysymättä häneltä, tahtoiko hän
ruveta rouva Lindiksi -- saadakseni varmuutta, näetkös! Mutta sitten
minä ajattelin, että täytyyhän tuollaista asiaa toki harkita; olen
minä rakastunut ennenkin ja silloinkin paljon ajatellut! Ja sitten
hän sanoi sen niin terhakasti ja varmasti, että minä vain nauroin ja
arvelin: vannomatta paras, neitiseni! Mutta usko pois, silloin hänen
silmänsä leimahtivat, niin tuimasti hän oli tosissaan.

"Toisinaanhan minä ajattelen, enkö sittenkin ollut tuhma. Olisihan asia
nyt selvä! -- Mitä sinä arvelet?"

"Mitä tuhannen -- osaan minä siitä arvella, perämies!"

Rejer vältti tämän jälkeen, mikäli hänestä riippui, tuontapaisia
keskusteluja. Sekä sää että laivaelämä tarjosivat sitäpaitsi enemmän
vaihtelua, kun alettiin lähestyä Kapkaupunkia.

       *       *       *       *       *

Alert oli purjehtinut Table Baita pitkin Kapkaupunkiin, oli sitten
purkanut kappaletavaralastiaan Port Elisabethissa ja liukui
nyt rivakkaa vauhtia kirkkaan pilvettömän sään vallitessa St
Mauritiuksella sijaitsevaan Port Louisiin. Saari tunturimuotoineen
ja kasvullisuuksineen, istutuksineen ja huviloineen ja vihdoin itse
kaupunki -- tuo oli noussut kuin ilmestys kuvastelevan, sinisen meren
helmasta.

Siinä venheessä, joka saapui laivan kupeelle ennenkuin oli saavuttu
sataman edustalle, oli terveystoimikunnan jäsen ja pitkä, keltainen,
kultasankasilmälasinen tohtori, joka teki kaikenmoisia kysymyksiä,
kurkisteli ruhviin, katsoi kajuuttaan ja vihdoin vaati nähtäväkseen
lääkekirstun, jonka perinpohjin penkoi ja tutki. Hän pisti
pikkusormensa kärjen eri rasioihin ja pulloihin, maisteli niiden
sisällystä, avasi kääröjä ja kietoi jälleen kasaan, tutkieli päätään
pudistellen ja teki jos jotakin.

"Hirteen minut, ellei hän pistänyt mukaansa jotakin kääröä tuolta
kirstusta!" sanoi stewardi tohtorin kiivetessä alas nuoraportaita. "Hän
oli kuin ilmeinen keltakuume itse!"

"Kunpa päästäisiin lähtemään tästä pesästä!" virkkoi Lind; tuo
erinomainen vastaanotto ei häntä huvittanut.

Ankkuritouvi täytyi jättää malaijilaisten sukeltajain huostaan,
jotka kiinnittivät sen suunnattoman vahvaan merenpohjassa olevaan
rautaketjuun. Laki kielsi omaan ankkuriin turvautumasta. Oli
odotettavissa hirmumyrsky, jollaisia niissä seuduissa sattuu
ajoittain, joka kolmas tai neljäs vuosi, ja joiden jäljessä liikkui
hengenvaarallisia, kosteuden synnyttämiä kulkutauteja.

Lounaispasadin raikkaassa tuulenhengessä sijaiten on Mauritius
ennenaikaan ollut ilmastoltaan mitä onnellisin, kunnes saaliinhimoiset
keinottelijat raastoivat saaren ihanuuden, sen uhkeat taajat metsät,
joissa kasvoi ebenholtsia ja muita kallisarvoisia puulajeja, ja
harjottivat sellaista ryöstöviljelystä, joka teki saaresta vaarallisten
suokuumeiden tyyssijan.

Lasti oli purettu mitä kauniimman sään vallitessa ja parhaillaan
otettiin laivaan sokeria ja ebenholtsia Hampuriin vietäväksi.

Eräänä aamupäivänä, kun he parhaillaan nostivat laivaan suuria
sokeritynnöreitä, näkivät he kaikkialla kaupungissa ikkunain ja
ikkunasuojusten sulkeutuvan, ja äkkiä alettiin kaikissa aluksissa
nopeasti purkaa taklausta. Ilma oli käynyt yhä tukahduttavammaksi
pitkin päivää; tuntui melkein siltä kuin painostus olisi ulottunut aina
meren pohjaan asti, missä kalat väsyneinä hitaasti liukuivat ketjun
yli. Ilmapuntari oli painunut nollan tienoille.

Joka puolelta kaikui: "Hirmumyrsky! hirmumyrsky!"

Laivalla pantiin kaikki kuntoon rajusään saapumisen varalta, luukut
tiivistettiin, huippu- ja prammitangot otettiin alas.

Ja sitten se tuli, mustana kuin yö -- mylvien ja räiskyen kuin olisi
maailmanloppu ollut käsissä.

Ilmanpaino heitti Alertin kyljelleen, niin että se virui vedessä
melkein luukkuja myöten; joka hetki näytti takila olevan mennyttä. Pari
kolme tuntia kaikki alukset taistelivat olemassaolostaan.

Myrskyä seuraavat saderyöpyt tekivät kaupungissa vallitsevasta
kuumeesta hävittävän kulkutaudin, ja jo ennen laivauksen päättymistä
oli Alertista lähetetty viisi matruusia ja laivapoika sairaalaan.
Jonkun päivän kuluttua oli neljä heistä kuollut.

Eräänä iltapäivänä makasi Lindkin kannella aurinkopurjeen alla
heittelehtien -- oman reiman sanontansa mukaisesti -- kuin kumipallo;
ja alhaalla kojuissa oli taas kolme sairastunutta.

Kapteeni tahtoi lähettää heidät sairaalaan. Järjestystä oli
noudatettava, jos mieli välttää vastuuta. Hän oli epätoivoissaan;
laivapaperit ja kaikki oli järjestyksessä, mutta ei ollut miehistöä,
että olisi päässyt lähtemään.

Rejer oli sairaalasta riittävästi selvillä -- sinne ei yliperämiestä
vietäisi, niin kauan kuin hänen päänsä pysyi pystyssä... se oli suoraan
ruumisarkkuun asettamista. -- Pois täältä vain, toiseen ilmastopiiriin!
oli sairaalan lääkäri sanonut.

Kiniini oli ainoa tehoava keino. Mutta apteekissa sen hinta oli noussut
kaksikymmenkertaiseksi. Siitä oli puute, sanottiin, -- tai olivat
keinottelijat kiertäneet hinnan niin korkealle. Alertin lääkekirstusta
sitä ei löydetty ollenkaan, ja nyt älyttiin, että pitkä keltainen otus
oli pelastanut sen omaan taskuunsa. Oli kulkutautien aika, ja sopi siis
järjestelmällisesti ryöstää laivat.

Rejer lähti maihin kaikkine punnanrahoineen mitä voi saada käsiinsä
ja sai kymmenellä punnalla yhtä paljon kiniiniä kuin muuten olisi
saanut viidellä shillingillä. Hän varustautui nyt vakavasti ottelemaan
kapteenin kanssa ystävänsä maihin kuljettamisesta.

Mikään ottelu ei tullutkaan kysymykseen. Kun hän palasi laivaan,
makasi kapteeni kuumeväristyksissä ja oli raivoissaan. Ankarain
kuumekohtausten toisinaan hellittäessä hän komensi laivan lähtemään --
tänne jääminen merkitsi kuolemaa!

Rejer ei ollut tehnyt montakaan kierrosta kannella kun hän jo tiesi
mitä piti tehdä: -- miehet oli haettava sairaalasta vielä tänä iltana
ja sitten yöllä lähdettäisiin.

Vielä yksi mies sairastunut! -- Nyt oli enää neljä työkelpoista
kuudestatoista; mutta muutamain intialaisten satamajätkäin avulla asiat
saatiin kuntoon, kun hyvin maksettiin.

Rejer lähti itse sairaalaan ja sai kapteenin nimessä miehet kantajien
haltuun. Sitten kohotettiin pimeässä joku purje, ankkuritouvin pätkä
vedettiin sisään ja suuntauduttiin hiljalleen ulapalle...



XI.

Ystävyys ja lempi.


He purjehtivat pitkin avaraa, rannatonta valtamerta sairaala kannen
alla!... Kuumejanoa ja voivottelua -- ja tuskin ainoatakaan raikasta
tuulahdusta ankarassa kuumuudessa.

-- Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa
käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita
Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä
kotipaikkaansa.

Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen
povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu
painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.

Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky,
niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti
onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.

Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua
itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua --
ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui --
yhä! -- ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä...

Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä...

Jos hän kuolisi? -- Jos sattuisi niin!...

Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja
tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska...

Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan...

Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! --
kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän
seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä
-- koko tulevaisuus...

Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja
itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen
parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta
halpamaisesta koirasta!

Hän meni alas ja hoiteli perämiestä hellästi kuin lasta -- muutti hänet
ilmavampaan kajuuttaan, avasi kailetti-ikkunari ja oven...

Hän katseli kalpeita, riutuneita, kasvoja, joissa törrötti mustaa
parransänkeä, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä
maailmassa! Suru valtasi hänet niin että sydänkuoppaa kouristi. Hänen
laistansa ei löytäisi yhdestäkään norjalaisesta laivasta!...

Ja -- kun hän taasen oli seisonut hetkisen ruorirattaan ääressä, samat
ajatukset alkoivat kehäillä mielessä!

Oliko hänessäkin kuumetta?

Ei, mutta koko hänen kohtaloansa vallitsi alinomainen kova onni -- nyt
saivat hänen mielensä tuliseen ristiriitaan hänen paras ystävänsä ja --
hän siellä kotimaassa! --

-- -- Vielä muutamia vilpoisia vuorokausia sievässä tuulessa, ja ruhvin
suojassa, alahangan puolella ja keulakannella istui joukko hahmoja --
kalpeita ja riutuneita, niin että vaatteet riippuivat heidän yllään;
mutta silmissä oli eloa, ja ilmaa he hengittelivät ahnaasti, aivan kuin
olisi jokaiseen henkäykseen sisältynyt jokin hieno herkku.

"Nyt on luullakseni pahin ohitse", sanoi kirvesmies kuullessaan eräänä
iltapäivänä göteporilaisen jälleen "soittelevan" keulakannella.

"Kajuutassa ei ollut kyllin ilmavaa, ja taisi vanavesi huokua hieman
kosteuttakin", ja niin kantoi Rejer Lindin kannelle palttinaseinäisen
aurinkoteltan alle.

Mutta vasta Alertin päästyä Kap Agulhasiin kykeni Lind ryhtymään
kapteeninvirkaan, jolloin kaikki taas tuli tolalleen laivassa hänen
ruvetessaan jatkamaan entistä ylähanganvahtia ja Rejerin ollessa
alahangan puolella.

Emäpuu kynti viikko- ja kuukausmääriä vakoansa, päivisin vaahtoilevaa,
öisin fosforihohteisena välkkyvää.

Sininen tähtikartta levisi jälleen mastonhuippujen yli, ja he olivat
aikoja sitten ottaneet selville pohjantähden aseman, peilanneet Azorit
ja Teneriffan ja Lindin kunnollisuuden avulla selviytyneet monestakin
pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.

-- Mitä lähemmäksi Eurooppaa päästiin, sitä alakuloisemmaksi kävi
Rejel. Mitä enemmän koti läheni, sitä pimeämmäksi muuttui hänen
maailmansa. Hän käyskeli apeissaan mietiskellen... Oikeastaan hänellä
ei ollut kotona mitään tekemistä. Minkä vuoksi hän siellä eläisi?...
Hammernäs ja kotoseutu näkyivät ahtaina ja synkkinä. Sinne palaamista
hän ajatteli kuin tuloa puolipimeään perunakellariin, jossa oli alkanut
itää, koskapa äiti kirjotti että "toiset nyt hiljakseen ajattelevat
silliä, toiset Amerikkaa."

Niin, Amerikkaa!... Hän käyskeli käyskelemistään.

Göteporilainen istui hajareisin laivanlaidalla isonrustin kohdalla
työskentelemässä.

"Missä sinun perintötilasi on, göteporilainen? -- Missä isäsi asuu?"

"Ei ole isää!"

"... Entä äitisi?"

"Ei ole äitiä, -- eikä sisaruksia!" lisäsi hän lyhyesti. Rejer ymmärsi
joutuneensa arkaan asiaan ja löi leikiksi.

"-- eikä heiliäkään?"

"Ei sitäkään!" -- Hetkisen kuluttua hän lisäsi, katsellen puoliksi
merelle: "Minä kuvittelin kerran, että minulla oli sentapainen; mutta
hän -- meni naimisiin patruuna Bromanderin kanssa."

"Vai sillä lailla! -- senkös tähden sinä et milloinkaan 'ehdi kotiin',
kuten itse sanot, talvisin?"

"Juuri senvuoksi!"

"Mitä sinä arvelet Amerikasta, göteporilainen?"

"Aikooko perämies sinne lähteä?" kysyi hän ihmeissään herjeten työstään.

"Sopiihan niitä silmäillä niitäkin kulmia, miksei! -- kyllä sieltä
työtä löytyy."

"Jos perämies ajoissa huomauttaa, niin minä käväisen siellä teidän
kanssanne."

"Hampurissa päätetään."

"Hyvä, perämies!"

       *       *       *       *       *

Joulukuussa he jälleen ponnistelivat talvisäässä Pohjanmerellä --
tuimassa luodetuulessa!... Sen he tunsivat hyvin vanhastaan!

Yön pimeydessä he onneksi löysivät Helgolannin, ja sitten he painuivat,
pakko kun oli, alaspäin toivoen keksivänsä Neuwarkin ja Cuxhavenin
majakat ja saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin.

-- Sataman isot nostokurjet olivat tyhjentäneet lastin, ja Alert makasi
nyt hinattuna Steinwärderin luo vastapäätä St Paulia.

Siellä he voivat laivankannelle nähdä joka ilta merimieshuvien valot
ja kuulla sieltä kantautuvan metelin. He olisivat voineet tanssia
musiikin säestyksellä, elleivät kahden yht'aikaa käynnissä olevan
huvittelupaikan äänet olisi toraillen sekoittuneet toisiinsa --
siellä oli kaksi karusellia, joissa sopi täyden musiikin soidessa
ja värillisten lamppujen hohteessa purjehtia aavaa sinistä merta
millaisella aluksella halusi tai jos maalla liikkuminen huvitti
enemmän -- ratsastaa mielinmäärin sirahveilla, seebroilla, leijonilla,
tiikereillä, kameelikurjilla.

Kerran päätettyään säästää oli Rejer napinnut tarkoin taskunsa. Hän
pysytteli laivassa ja mietiskeli Amerikkaan lähtöä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vähää ennen lähtöä hän sentään oli maissa.
Lind oli määrännyt kohtaamisajan ja -paikan.

"Reperbahn'ia" ja "Langereihe'ä" pitkin liikkui sankka ihmisvirta,
Joukossa kaikkien kansallisuuksien ja kaikkien ilmanakin meripoikia,
sota- ja kauppalaivain miehistöä, aina mulatteihin ja neekereihin asti,
jotka astelivat puettuina silkkihuopahattuihin, keltaisiin liiveihin ja
punaisiin kaulaliinoihin.

Parvi toisensa jälkeen pysähtyi kirkkaasti valaistujen ikkunain luo,
joissa joka askelella esiintyi uusia, puoleensavetäviä ihmeitä: --
"Maailman kaunein nainen!" "Boa constrictor eli Jättiläiskäärme!"
"Anatoominen kabinetti!" "Meren pohjalla!" "Ennustusta ja noituutta
bengaalivalaistuksessa!" "Atleettinainen!" "Vahakabinetti", --
viimeksimainitun ikkunassa käännehti alinomaa valkopukuinen nunna,
bakkantti ja nuori pyhäinen piika, joka istui ompelemassa.

Alhaalla kellarikerroksissa houkuttelivat kahvilat, ravintolat ja
kapakat laulajattarineen ja soittoineen, ja niiden porraskäytävät
nielivät alinomaa kokonaisia laivanmiehistöjä, miehiä ja naisia --
kaikenlaisia, eikä kadun virta siitä näkynyt ohenevan, liikkuihan vain
sameana hiljalleen eteenpäin, kuten Elbe tuolla alempana.

Hiukan kauempana piti Rejer silmällä paria Alertin poikaa.

... Loiskis, kellariin ne katosivat! Sinne jää loppu vuoden palkkaa!
mutisi hän. -- Matruusi on kuin ahdistettu lintu... varpunen paulain
seassa -- haikalat hänen ympärillään aina uiskentelevat!

Hän kohautti hartioitaan... Hm, hm! -- koko miestä siinä kysytään
pelkässä elämisessä!...

Hän istui sirkuksessa Lindin seurassa. Viimeksimainitun oli kerrassaan
lumonnut Blenda Hastings, joka tanssi nuoralla, "Ilmatar", kuten hän
ilmotuslehdissä itseään nimitti.

Lind huuteli hänelle, seurasi ihastellen hänen liikkeitään...
"Katsohan! Rohkea, niin että tohtisi hyvinkin seisoa mastonnokassa
varpaillaan! -- Kevyt ja sorja kuin katti! -- Kello yhdeksän aikaan
iltaisin minä aina pistäydyn täällä, silloin on hänen vuoronsa häälyä
ilmoilla!" --

Ovelta hän oli ostanut kukkavihon, jonka osasi heittää niin hyvin, että
Blenda kiitti häntä syvätunteisimmalla silmäyksellään.

Ja nyt heidän piti lähteä illalliselle.

Lind johdatti hänet erääseen kivijalkaravintolaan, jossa istui
laivankapteeneja ja muuta väkeä, jotka samoin kuin hekin tulivat
iltahuveista.

Lind asteli suoraa päätä perälle ja tervehti tutunomaisesti erästä
vanhahkoa naisihmistä, joka istui myymäpöydän takana, ja pian saapui
sisään mustakutrinen, reippaanoloinen kaunotar, joka likeisesti
tervehti häntä kädestä. Hän tuntui olevan koko laitoksen sielu.

"Tämä on viimeinen ilta", sanoi Lind, "sillä me lähdemme taas
keikkumaan. Huomenna nostetaan ankkuri, ja sen vuoksi minä tahdoin
käydä tervehtimässä ja hyvästelemässä teitä, Sally!... Niin, niin se
on, huomenna sitä lähdetään", varmisti hän hiukan surunvoittoisesti.
"Tämä on minun viimeinen oluthaarikkani tällä kertaa, ja kauan kestää,
ennenkuin sen saan niin kauniista kädestä kuin Sally Frankfurterin!
Niin hienoa kättä ja niin säihkyviä silmiä ei kasva pohjoisnavalla."

Illallinen tarjoiltiin Lindin yhä lämpimämmin ihastellessa hänen
silmiänsä ja erinäisiä muita miellyttäviä ominaisuuksiaan --
kohteliaisuuksia, jotka kuusikolmattavuotinen Sally otti vastaan
sangen ystävällisesti ja rauhallisesti kohdellen perämiestä hyvänä
liiketuttavana ja kelpo ystävänä.

Hänen jäähyväisvakuutustensa ja -vannomustensa sadellessa neiti kääntyi
hyllylleen ja otti sieltä, periltä, keltaiseen nauhaan kiedotun käärön
tummia sikaareja... "Ne ovat oikeita" -- sanoi hän -- "minä sain ne
eräältä kuubalaiselta laivankapteenilta -- tahdotteko?"

"Minä poltan niitä teitä muistellen, Sally, olkaa varma siitä."

Rejer painui ajatuksiinsa ja oli paluumatkalla harvasanainen Lindin
polttaessa sikaariaan ja laajasti esitellessä koreata, kunnon Sally
Frankfurteria.

Laivalla Rejer ryhtyi, vaikka olikin jo myöhäinen yö, laskemaan ja
sijottelemaan joitakin muonavaroja, jotka oli tuotu ruhviin. Hänen
ajatuksensa askartelivat.

"Mitä sinä tirkistelet?" kysyi hän äkkiä nähdessään göteporilaisen
useita kertoja kumartuvan kailetti-ikkunaan.

"Oli kuin kipinä tai valo tuolla alhaalla", vastasi toinen, "mutta se
kai on vain kapteeni, joka vielä valvoo. Hän on varmaankin ottanut
jäähyväiset joltakin tänä iltana ja istuu nyt tuolla pimeässä
tupakoimassa asian valmiiksi. Se taula syttyy joka satamassa ja sammuu
jälleen, kun päästään merelle!" mutisi hän, "ei hänen sydäntään yksi
tyttö kauan pidä hameentaskussa!"

Rejer antoi hänelle edelleen tullutta pikku tavaraa. Äkkiä hän
suoristihe ja sanoi:

"Kuulehan, göteporilainen! Pari ottelua minä aion kokea kotimaassa,
ennenkuin Amerikkaan harhaudun. Ilma tuntuu toiselta täällä
pohjanpuolella!"

-- Seuraavana päivänä, kun he olivat sivuuttaneet Cuxhavenin ja
määränneet suunnan, virkkoi Rejer yht'äkkiä pilkallisesti Lindille:

"Teillä kun on päässänne niin paljon naisväkeä, perämies, niin olette
varmaankin unohtanut -- fredriksvaerniläisen."

"Saara Rördaminko? Ei toki -- hän on liian hyvä unohdettavaksi, ja kun
tässä päästään kotiin..."

"Niin, minä pidän eniten selvästä vedestä ja rehellisestä pelistä,
perämies -- tahdon vain varoiksi sanoa, että tuollaisissa asioissa
miehen on oltava mies, ja että toveruus tulee toisessa linjassa minun
mielestäni. Nyt te tiedätte, mitä suuntaa minä liikun."

Lind katsoi häneen pitkään hämmästyksissään.

"Älä lähde sille reitille, Juhl! Se on pelkkä hyvä neuvo, näetkös,
merimiehelle, jolla ei vielä ole erinomaisempia tarjottavana.
Merimiesten ei oikeastaan pitäisi mennä naimisiin ennenkuin
viidenkymmenen iällä voidessaan hyvissä varoin vetäytyä pois mereltä.
Muutenhan asia on omasi; kukin saa purjehtia tuulivarainsa mukaan."

Sitä juuri Rejerkin ajatteli; hän aikoi suunnata itse kulkunsa ja
laskeskeli nyt, että hänen pitäisi voida suorittaa perämiestutkintonsa
niinä viikkoina, jotka Alert tulisi makaamaan Trondhjemissa.

... Taaskin pureva länsituuli ja ilkeät myötäiset aallot! Ja mitä
likemmäksi Norjan rannikkoa tultiin, sitä kiusallisemmaksi asia
kävi. Virta ja tuuli tahtoivat kumpikin taholleen, mutta molemmat
ahdistelivat täysin yksimielisesti laidan saumoja ja lustoja; jokainen
aalto oli kiperä ja kiero kuin asianajaja.

"Ei edes tiedä, onko se ylä- vai alahangan puolella", sanoi kirvesmies,
"mutta hyvin sen tuntee tullessa!" -- lisäsi hän, "kun samassa tuli
virran kohottama hyökylaine, joka murskasi osan etukannen katoksesta.
Se sattui lähellä Bergenin väylää, ihan Bukn-vuonon suun ulkopuolella."

"Tuskin kaksinreivattu märssypurjetuuli", mutisi Lind kiukuissaan, "ja
sittenkin särkyy toinen kohta toisensa jälkeen. Ei minkään isännistön
kannata pitää siivo alusta Pohjanmerellä kulkemassa!... Sanotaan:
'niin arka ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri', mutta hullu hän
olisi, ellei varoisi! Sitten menevät menojansa kaidepuut, sitten
venheet, vihdoin kenties kokkapuu -- kareja, matalikkoja, merivirtoja
-- sudenilma! Saavat sanoa minua vanhaksi ämmäksi, jos liikun
Alertilla Pohjanmerellä yhtään sen enempää kuin on tarvis päästäkseen
jälleen pitkille matkoille." Yksi ainoa asia saattoi tärvellä
Lindin hyväntuulen, ja se oli juuri laivan vahingoittuminen. Pari
kannenkatoksen murtunutta laudanpalasta suututtivat häntä ja saivat
hänet käyttäytymään aivan kuin olisi häneltä oma sääriluu murtunut.

"Mitäs sinä siellä seisot niin kovin tuijottelemassa, Juhl!"

"Kas tässä!"

"Mitä hittoa?" ähisi Lind.

"Katsokaas vain -- näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt
vintturinköyteen."

"Rojua -- paiskatkaa ne mereen!... Pari pikkukalaa!"

"Niin, pari silliä -- oikeita talvisillejä!"

"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."

"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin
helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat
aivan oikeata lajia -- suuria, tukevia ukkoja -- oikeita Pohjanmeren
poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."

"Anna sitten kokin keittää ne!" -- Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.

Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit
nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat --
kuolleita kuin silli.

Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä
yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja
Lindille kajuutan pöydälle.

"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut
pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.

Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan
muistelojoukon.

Heti kun seuraavan aamun koiravahdin aikana alkoi valjeta, hän lähti
silmäilemään kohti rannikkoa; yhteen menoon hän seisoi kaukoputkineen
laivanlaidalla tähystelemässä.

Udsire ja Karmen olivat näkyvissä. Hän huomasi kalastajavenheitä ja
sillialuksia talviaamun harmaassa sameudessa -- olivatpa tuttuja
muodoltaan nuo purjeet! Siellä täällä erotti hän kaukoputkellaan jonkin
varastoaitan harjan tai karien väliltä pilkottavaan tupain oviaukon --
siellä täällä jonkin suolaamon.

Niinpä -- kyllä hän väylän tunsi! Sitä pitkin hän oli purjehtinut
vallottamaan maailmaa ja Hammernäsiä -- isäntärenki Andersin ja
kaikkien muiden merisankarien keralla...

Ihmettä, ettemme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin, mutisi hän.

Nuoruuden syvä pettymys oli jättänyt hänen mieleensä pistävän piikin,
ja hänen poika-aikainen kotiseudun rakkautensa ja ylpeytensä oli
kääntynyt katkeruudeksi. Mutta siitä huolimatta hän nyt seurasi kaikkea
äärimmäisen jännityksen ja tarkimman mielenkiinnon tilassa. Kaukoputken
avulla hän otti selville sen luodokon, jossa hänen venheensä oli ollut
sillijoukon saapuessa -- selvitti itselleen, missä kalapaikat olivat,
haeskeli Stolmenin puolelta sitä kohtaa, jossa hänellä oli ollut
nuottaosuutensa...

Trondhjemiin purjehdittaessa täyttivät nämä seikat koko ajan hänen
mieltänsä.



XII.

Liian myöhään, neiti Rördam.


Lippu puolitangossa kapteenin ja matruusien kuoleman johdosta liukui
Alert Fredriksvaernin satamaan eräänä päivänä toukokuun alussa.
Aluksessa oli jonkinlaista juhlallisuutta, omituista hiljaisuutta
koko siinä tavassa, miten se ankkuroitui, ja laiturilla sekä
veistämövallilla oli ihmisiä mustanaan.

Oli jo kauan tiedetty, mitä oli tapahtunut; kertomus
kuolemantapauksista ja Alertin St. Mauritiukselta lähtemisestä oli
talvella muodostanut yleisen puheenaiheen. Mutta sittenkin oli
omituisen jännittävää nähdä aluksen itsensä tulevan ja ikäänkuin itse
kertoilevan kohtaloistaan raakapuillaan, surulipuillaan ja viireillään.
Sukulaisia ja ystäviä, veljiä ja sisaria seisoi tuolla ryhmissä; toisia
oli pikkuvenheissä satamanselällä tähystelemässä omaisiaan. Mutta
tavattoman kauan kesti, ennenkuin Alertista lähti venhe maihin.

Vihdoin se tapahtui.

Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind
suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin,
kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.

Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä
purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän
sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi
sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä
kaukoputken kasaan.

Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja
Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin
kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa
huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.

Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer
tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen
seinien.

Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa
käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.

Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin
kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes
mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa,
huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi
mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota
Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli
saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli
velvollisuuksiensa hänen puolestaan!

Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer
katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään,
eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän
seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös
kuin ammuttu luoti.

Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:

"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin
hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.

"Taitaa olla jotakin hiton hullusti!" arveli puosu Rejerille, "tileissä
jotakin edes vastausta."

Mutta kun he sitten kokoontuivat, niin hän vain lyhyesti luki kirjeen,
jossa isännistö hänen kuntonsa ja ansioittensa perusteella antoi
hänelle Alertin kapteenin viran.

"Ja sitten grogia niille tietysti -- ja illalla vapaata!" sanottiin
Rejerille jälkeenpäin aivan lyhyesti.

"Hyvä, -- eikä suinkaan kapteenilla ole mitään sitä vastaan, että minä
kallistan lasini tuon ilahduttavan tapauksen kunniaksi maissa missä
haluan?" tiedusti Rejer.

"Eipä tietenkään."

"Minä luulin, että pukisit itsesi koreaksi!" sanoi hän sitten
pilkallisesti, mutta ilmeisesti hiukan leppeämpänä, kun Rejer lähti
laivalta.

Mikä häntä vaivasi?... Pukisin itseni koreaksi? -- Ahaa? -- Hän pelkäsi
minun lähtevän tykkimiehen taloon!

Omituisen ahdistavin tuntein hän kulki katua kevätpäivän sammuessa,
mutta auringon vielä välkähdellessä siellä täällä ullakonikkunoissa.

Mäessä pisti raikkaan viheriä ruoho esiin kosteasta mullasta, ja
veistämövallilla paistoivat voikukat loistavan keltaisina kuin
pienoisauringot. Kadulla melusi, huikkaili ja juoksenteli poikaparvia
pikkutyttöjen hyppiessä "paratiisisilla". Mustat, kosteat viivat,
joita he olivat maahan piirtäneet, osottivat miten äskettäin jää oli
sulanut...

Laivalla he olivat aamulla kuulleet käenkukunnan saarelta lounaasta
päin, ja kirvesmies oli haastellut Norjan ruoka-aittain liikkiöistä.
Oli täysi kotoinen tunnelma; he tunsivat olevansa omassa maassaan.

Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen
taloa.

Hän sävähti. Tuossahan se olikin -- kaikki pikku ikkunat reippaasti
merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle,
mutta kenen vuoksi?... Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja
pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti --
kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!

Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei
ollut aivan pimeä...

Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan,
tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo
matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli
Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi
hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui
nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen
keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun
ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin
nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui,
niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.

Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi
huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta.
Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat
viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti
tapaamaan.

"Hyvää iltaa, rouva Wahl! -- Olettepa saanut oivallisen kuoren
istuaksenne."

"Olenpa -- saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin
minulle lahjoitti."

"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"

"Ei toki" -- hän yskähti -- "ja nyt on asia niinkin, että minä" -- hän
yskähti -- "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö -- ja tarvitsen hyvinkin
pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te -- ja tilaa koreille
yöksi, ymmärrättehän..."

"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."

"Mutta muuten -- jos teillä taas on jotakin myytävää, niin tiedättehän,
ettei vanha matami Wahl" -- hän kumartui tutussa ruskeassa viitassaan
sytyttämään korin vierellä olevaa lyhtyä -- "ei kiellä palvelustaan
vanhalta tuttavalta, joka sentään on rehellisesti maksanut -- ainakin
minulle, sen uskallan totuuden nimessä sanoa kenelle kysyjälle hyvänsä."

Ohhoh! -- Häneen on puhaltanut kahdelta taholta, ja nyt hän ei tiedä,
mitä minusta ajattelisi.

"Sallikaahan minun avustaa teitä, rouva Wahl! -- Tällä kertaa minä
en myy enkä lainaa." Hän kopautti taskuansa tuntien, että tässä oli
parannettava luottoansa.

Kasvot kirkastuivat ja kävivät melkein neuvottomiksi. Leuan, poskien
ja nenänpään pyörylät muovautuivat hymyilevään, hyväntahtoiseen
hämmästyneeseen ilmeeseen, ja kulmahampaat pistivät esiin:

-- "Eihän toki!"

"Ja nyt minä olen jo jonkun aikaa ollut perämies -- suoritin tutkinnon
tuolla Trondhjemissa."

"Niin, eikös olekin niinkuin minä aina olen sanonut, että te olette
oikein --" alotti eukko hämmingistään selviten.

"Älkää puhuko paljoa, rouva Wahl! -- No, onko luutnantti
Albrechtsenilla tänä vuonna monta merikoululaista? Ja miten tässä
kaupungissa muuten jaksellaan?"

"Sattuuhan niitä muutoksia joka vuosi. Minunlaiseni vanha eukko, joka
istuu kadun kulmassa, näkee sekä tulijat että menijät."

"Mitenkäs tykkimiehen perheessä voidaan?"

"Herra meitä auttakoon, eihän se niinkään erinomaista ole. Neiti saa
nyt hiukan unohtaa suurellisuuttansa, kun on pidettävä huolta niin
monen suun ruokkimisesta. Niinkuin kaikkikin saamme oppia tekemään, kun
hiukan kauemmas elämässä ehditään."

"Mitä te siinä höpisette, rouva Wahl? Onko tykkimies kipeä vai -- ehkä
kuollut?"

"Niin, te ette ole tainnut siitä kuulla, kun poissa olette ollut.
Mutta kunnollinen ja arvossapidetty mies hän oli ja itse ankaruus
kaikissa veistämön toimissa, se sanottiin hänen haudallansakin. Ei,
vanha Haupitsi ei enää kolua veistämöön eikä sieltä takaisin -- eikä
katsoa siristele tänne minua ja korejani kohti, kuten tapasi tehdä
ollessaan sillä tuulella; se merkitsi sitä, että hän vielä muisti Anna
Ludvigsenin, vaikka nyt olikin tanssi toiseksi muuttunut, hän käveli
puujalalla ja minä tässä istuskelin. Hohhoi -- vanha parka istuu tässä
yksinään ja näkee toisen toisensa jälkeen maailmasta katoavan... Vanhan
yksinäisen vaimon ajatukset useinkin niin suurenevat, Juhl." Hän pyyhki
silmiänsä.

"... Elokuun viimeisenedellisenä päivänä hänen sitten täytyi lähteä
Luojansa luo. Niin, silloin se tapahtui. Luuvalo se lopun teki, eikä
siinä auttanut potkia tutkainta vastaan -- pois vain piti turvattomien
lasten luota, puujalka täytyi heittää lepäämään. Eihän se talo
paljon arvoinen ole. Tytär on sitten tietääkseni saanut hienopesua
upseereilta. Pojat käyvät koulua, näen mä. Mutta onhan hänen oloissaan
eroa entisen ja nykyisen välillä. Haupitsi oli kuin suuressa arvossa
pidetty virkamies tässä kaupungissa, sekä kadulla että muuallakin
missä esivalta tuli kysymykseen; ja mitä viiri osotti Haupitsin talon
katolla, sitä arvelivat sitten melkein kaikki muutkin."

Rejer ei enää kuunnellut eukon puhetta.

"Hyvästi, rouva Wahl!" -- sanoi hän äkkiä, ja eukko näki hänen painuvan
katua alaspäin samaa tietä kuin oli tullut.

Taaskin hän kääntyi kohti tykkimiehen taloa ja meni nyt väistelemättä.
Maksoi mitä maksoi, hän ei aikonut palata laivalle näkemättä Saaraa ja
ottamatta selkoa, miten hänen asiainsa laita oli sillä taholla.

Pihalla hän näki parin pesunuoran nytkivän ja heilahtelevan, ja
halkovajassa näkyi palavan lyhty.

Hän tiesi kyllä, kuka vajassa oli, ennenkuin ovelle ehti.

Saara seisoi häneen selin ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja
vaatteita.

"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että
nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.

"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti
nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli
yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä
nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja
alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.

"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä.
Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.

Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.

"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."

"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" -- hän vain
kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.

Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava
nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.

Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli
surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin
tultuaan.

Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa
keittiöön sylyksen puita.

"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam!
Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."

"Kiitos vain, minä voin ottaa apua niin paljon kuin haluan -- minulla
on kyllä varoja", torjueli hän leikillisesti.

Keittiössä Saara alkoi keskustelun kestäessä vispilällä kostuttaa
pesuvaatteita.

-- "Tiedänhän minä sen, neiti Rördam! Mutta kun ei ole kenestäkään
huolehtimista, niin pian ne kämmennahat ohenevat. Tehän tiedätte, kun
on vain pelkkä oma itsensä...'"

"Te voitte niin sanoa, Juhl, mutta minä!" -- vispilän liike
lakkasi, neiti kääntyi vakavana häneen päin ja näytti nyt erittäin
espanjalaiselta! -- "minulla on tuolla neljä lasta hoidettavanani." --
Hän viittasi tupaan, josta kuului leikin melu.

Rejer tunsi selvään, että tämä merkitsi ystävällistä kieltäytymistä; --
aivan kuin olisi laivankansi murtunut hänen allansa.

Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi -- puhkesi hän puhumaan
suunnattoman vakuuttavasti. Mutta neiti nauroi ja aikoi kysellä Alertin
matkasta.

Silloin muuttui Rejer harvasanaiseksi ja miettiväiseksi; neiti sai
yksin pitää keskustelusta huolta.

"Minä kuulin, että olette suorittanut perämiehentutkinnon, Juhl!"

"Keneltä? -- Kuka sitä on..."?

Hän hämmentyi hiukan -- "En tosiaankaan muista..."

Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."... ellen sitä kuullut...
puosmanni Torgersenilla" -- lisäsi hän sitten.

Se kevensi -- mutta ei antanut täyttä varmuutta.

"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista
onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa
laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja
kalpea.

"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"

"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä
oli paljon hyvää teistä -- mutta sitä minä en epäillytkään, että
kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän
koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein
värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"

"En!" -- huudahti hän äkkiä -- "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin
siellä ollessani... Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en
koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani
minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin,
sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!...
ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle
-- kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän
kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina
ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan
meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena
kuin teidän -- niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin
teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan
aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia,
joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi
_hänet_, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, --
minusta ei ole tänään tehty kapteenia -- minä en ole juhlatamineissa,
en ole reima enkä hieno, olen ruma -- nenäni on pitkä... monessa
asiassa olen takapajulla! Mutta -- antakaa te lupauksenne Rejer Jansen
Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi -- ei
minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"

Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi
Saaraa silmiin.

Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi... Toinen seisoi kuolonkalpeana
vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna...

"Mutta Juhl! -- Olkaahan järkevä! -- Neljä... neljä lasta..."

"Pelkkää huvia, sanon minä! -- Ja kun minä olen ulkona merillä, niin
nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"

Hetkisen vaiti oltuaan sanoi toinen:

"Kun oltiin tanssissa tuolla kenttämajalla viime vuonna, niin
te istuitte penkillä aivan kuin omana seurananne katsellen niin
kursailematta minua ja meitä kaikkia, ja sillä kertaa minä ajattelin,
että kenenkään kehnomman miehen kanssa minä en koskaan mene
naimisiin!... Sitten illalla minä tiesin, ettei kukaan muu voinut
tulla kysymykseen, -- jos minä olisin ollut samassa asemassa kuin
toiset, vailla niitä, joista minun on pidettävä huolta. Sen vuoksi
minä ajattelin, että häneen ei pidä ensi hädässä sellaisia ajatuksia
herättää, sillä hän saattaisi ehkä panna liian pahakseen, kun minun
täytyisi kieltäytyä. Minä tein mitä voin, Juhl."...

"Niin, nyt se sellainen on aivan liian myöhäistä, neiti Rördam!"



XIII.

Rejer suuntaa kulkuosa kohti Hammernäsiä.


Oltiin matkalla Danzigista Bergeniin kolme neljä viikkoa
myöhemmin. Rejer käyskeli pureskellen puutikkua ja hautoen
tulevaisuudensuunnitelmia -- alaa, mille voisi antautua...

Lind oli Danzigissa jälleen päässyt vanhalle hyvälle tuulelleen.

"Kuulehan, Juhl!" sanoi hän äkkiä lakaten viheltämästä reipasta
säveltä, "minä luulen pelastuneeni joutumasta naineeksi ja sidotuksi
mieheksi!... Minä olin kolmannen kerran kosimassa, ja kun se ei
onnistunut kotimaassa nyt viimeksi, niin Hannu Lind on patentti --
patentti!" toisti hän lyöden piipunvarrella sääreensä.

"Vai niin! -- Mutta minäpä en ole pelastunut!... Minä kosin ensimmäisen
kerran."

"Vai niin? -- Aa-haa!"... hän kääntyi kiukuissaan menemään.

"Muuten" -- lisäsi hän vielä -- "olit sinä ainakin toista kertaa niillä
retkillä. Ensimmäiselle sinä lahjotit hopeavitjat, muistatko? Mutta hän
oli ikävä kyllä kihloissa -- tohtori Fredriksenin kanssa!"

"No, no!"

Lind meni ihan tulipunaisena keulakannelle.

"Mitäs tässä tyhjiä, Juhl!" sanoi hän äkkiä palatessaan. "Minähän olen
tässä ollut iloinen kuin varsa, kun en joutunut naineeksi mieheksi
ja sen semmoiseksi, johon en kelpaa; ja sinä teet minut uudelleen
hulluksi. Ota hänet, poikaseni -- sinussa on kunnollista ankkuripohjaa!"

He istuivat penkillä hytin ulkopuolella kummallakin grogilasi edessään
tuon molemmille, joskin eritavoin mielenkiintoisen tapauksen johdosta.
Kaukana lounaassa alahangan puolella näkyi laivanlaidan yli Rügenillä
oleva Arkonan majakka...

"Yksinkertaisinta tietysti on", arveli Lind, "odottaa pari vuotta,
niin että pääsee ylenemään kapteeniksi -- esimerkiksi Alertilla minun
jälkeeni, kun minä vaihdan alusta."

"Ei, kiitos..."

"Ymmärräthän, että kaikki muu on vieläkin kaukaisempaa!"

"Ei, kiitos!"

"... ja olethan sinä palvellut itsellesi ansioita merellä kaikkina
näinä vuosina..."

"Ei, kiitos, sanon minä!"

"Miksi?"

"Siksi -- että minä... minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina
nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen
halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan,
niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin
liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän
työnsi lasin kauas luotaan.

-- Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja
siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan
Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä
kirjettä.

Toinen oli hänen äidiltään:

    'Rakas poikani!

    Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän
    sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla,
    toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut
    maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki
    huoleksesi. Ainakin Haarstad -- en tiedä Ottilian mieltä tässä
    asiassa, hän ei virka mitään -- arvelee tietysti, että neljä
    lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun
    sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin
    suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen
    silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä
    kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa
    hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka
    sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole
    iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun
    hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin
    hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä
    päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja
    minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen
    ruumisarkkunsa; -- mutta eihän tuollainen heidän välejänsä
    paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä
    tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä,
    eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että
    sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja
    miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla
    lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin
    nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän
    ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin
    kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta
    hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo
    poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo
    mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla
    tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja
    rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon
    ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että
    muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta
    joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat
    nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina
    elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä
    rinnassaan.

    Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne
    sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi,
    ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin
    hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi...'

Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen
sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä
kuollut.

Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin,
kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut
kättä rintaansa ja sanonut: -- "Nyt minä kuolen, Ottilia!... Sano
Rejerille terveiseni!"

Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen
ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä,
rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli
todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota
ajatuksiaan.

Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut
vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka
hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; -- aina hän kuvitteli
näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä
hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.

Ja nyt -- nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä
laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja
toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka
ikäänkuin räjähti silmiin.

Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja
hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.

Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan
ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina
lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen
tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.

Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.

... Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden
mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä
omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa
raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat
huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi
taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään
Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä
palaamista Hammernäsiin.

Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää
uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä -- se oli
kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan
saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.

Suoraan hän oli kulkeva -- tai pohjaan -- sen hän vannoi äitinsä
muiston nimessä!

       *       *       *       *       *

Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi
siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti
jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin
antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka
paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat
talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät
olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle
kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion
etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten
edustalla.

Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin.
Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt
noudattaminen muuta kuin omaa päätään.

Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen
ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.

Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut
siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina
lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.

Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada
näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku
laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle.
Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa
kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!

Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka
Piiparin sadeilmasäkeitä:

    Suon takana soittaa
    päin pilviä koittaa,
    ja kohta ne juoksee
    kuin lampahat luokse!

Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.

Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas
tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen
tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.

Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren
peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.

Tuo, jonka tukka otsalla riippui ja joka istui etukumarassa pikipaakku
lautaan lyötynä ja naskali suussa leikkaamassa pohjaa naisenkenkään,
ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä, suutari-Jo itse;
korkeimmalta laeltaan nykyään ryppyinen ja kalju, mutta työssään
nähtävästi yhtä kiivas ja vikkelä kuin ennenkin! Suun ilme oli sama
kuin muinoin hänen uhatessaan antaa suutarinpistoa; mutta huulen
nipistys saattoi nyt johtua siitäkin, että häneltä oli poissa muutamia
hampaita...

Vähitellen hän jokseenkin varmaan tunsi heidät jokaikisen.

Tuo tuolla loitompana, joka istui säkillään rummutellen polveansa ja
liikutellen jalkaansa, oli pelimanni-Knut, vähäinen ja raihnas, silmät
pienet ja punottavat; hän heitti päätään aina kun painui liiaksi
kasaan, aivan kuin olisi rohkaissut itsensä uutta tanssikappaletta
alottamaan; -- niin, olisipa hänellä nyt killinki kaikista häistä,
joissa hän oli ollut soittajana...

Tuo perhe oli varmaankin Ylitaloista. Ja poikasta opettava, lihava
vanha tyttöihminen -- Rejerin oli pakko hymyillä -- ei ollut kukaan
muu kuin karjakko Jörunin sisarentytär; sama, johon hän oli ollut
onnettomasti rakastuneena hänen palvellessaan Haarstadissa. Kamala hän
oli katsella, iso ja karkeatekoinen, pyöreät kasvot täynnä miehekkäitä
uurteita... Nuo kaksi, jotka istuivat vanhaa suustaladattavaa
piilukkopyssyä tarkistellen, hän myöskin tunsi; he olivat
kappeliseurakunnan väkeä. Tuskin yksikään heistä oli kolmenkymmenen
ikäinen; mutta miten kumaraisia ja kankeita siitä huolimatta! -- Ja
millaiset vanhat, liiaksi levinneet, puisevat kasvot naisväellä samoin
kuin miehillä, vieläpä pikkupojilla ja -tytöilläkin.

Tämä oli kotiseutua; niin katveessakasvaneelta ja vaivaiselta se näytti
aivankuin olisi hämähäkinverkko verhonnut kaikkia kirstuja!

He olivat jo asettuneet keskikannelle maalattuine, kukallisine
laatikkoineen ja lippaineen, nahkavällyineen, sänkyvaatteineen ja
rukkineen ja armottomine määrineen muuta tarpeetonta rojua. Hyvä oli,
etteivät olleet hinanneet tahkojansa mukanaan; muutamasta säkistä pisti
näkyviin vanha viikate ja kovasin.

Suutari-Jo ei katsahtanutkaan, leikkasi vain vihaisesti edelleen.

"Sinä neulot vielä kenkää, näen mä!" sanoi Rejer.

Suutari katsoi puoliksi arastellen otaksuttua laivan perämiestä tai
virkailijaa:

"Niin, tiedätkös -- suutarin akalla ja sepän konilla ei ole koskaan
kenkiä jalassa!"

"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.

Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.

"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista
minä lähdin eräänä jouluna!"

Suutari-Jo hypähti seisomaan.

"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän
vilkkaaseen tapaansa.

Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät;
mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin
tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman
varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään,
ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!... No kas vain!... Juhlin
poika!..."

Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä
täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he
olisivat arvelleet moittien: -- juuri kun me lähdemme, sinä palajat!

Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa
ajatelleeksi.

"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea..."

"... Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui
eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.

"... Ja olihan siinä sekin, että kun ihmiset kerran pääsivät sillin
makuun", arveli Jo -- "niin jäi yksi ja toinen mietteihinsä Aa-vuonon
rannalle. Mutta vähänhän meissä on merimiehiksi kelpaavia, ja sitten
me kuulimme puhuttavan Amerikasta. Toiset arvelivat, että kunhan
vain soutaa pitkin rantaa hellittämättä, niin kyllä kai sitä perille
päästään; mutta se olisi varmaan kysynyt eväitä. Sitten saapui vuonolle
asiamies ja selitti, että laivalla sinne on mentävä."

Syntyi juttelu ja kyseleminen, jonka kestäessä Rejer otti selkoa
melkeinpä koko seudusta -- äitinsä viimeisistä ajoista...
Hammernäsistä, "Laukista", joka oli ammuttu! Juhlin emäntä ei ollut
suostunut, kun nimismies oli aikonut viedä sen Haarstadiin.

Siinä puheltiin omituisen, surunsekaisen mielialan vallitessa ja
aa-vuonolaiselle harvinaisella avomielisyydellä, suunnilleen niinkuin
olisi ollut kuolema tulossa...

Kun he siinä istuivat jutellen puoliääneen alhaalla välikannella
myöhäisenä kesäiltana, niin saattoi toisinaan syntyä vaitiolo niin
raskas ja pitkä, että he kuulivat meren loiskinan laivanlaitaa vasten.

Rejer halusi kuulla hardangerviulun ääntä, ja niin alkoi pelimanni-Knut
soitella kappaleita toistensa jälkeen; mutta alakielissä omituista
salattua, rajua itkua, soittipa hän sitten surunvoittoisia säveliä tai
kajahuttelipa reiman iloisia tanssejaan. Sieltä täältä naisten parvesta
kuului silloin tällöin vähäinen itkun -- nyyhkytys tai tukahdutettu
huokaus, ikäänkuin he olisivat siinä istuessaan miettineet, etteivät
olisi koskaan luulleet joutuvansa siihen tanssiin, jota nyt tanssivat
Knutin pelimanniviulun soidessa.

Rejer istui hetkisen vääntäen käsiään niin että sormennivelet
narskuivat; mutta sitten näyttivät kasvot kirkastuvan, käyvän
teräviksi, varmoiksi ja silmäin katse päättäväksi. Hänen
tulevaisuutensa näkyi äkkiä kuin kirkkaasti valaistuna hänen edessään!
-- Hammernäsin niemi ei pistänyt suotta suureen vuonoon, suoraa tietä
merelle -- eikä hänkään kukaties ollut ilman vain joutunut maailmalle
kulkemaan.

Silli... Silli se oli koko Aa-vuonon pelastus. Hammernäs
kohennettaisiin ennalleen, jospa toisellakin tavalla kuin hänen äitinsä
ja sisarensa olivat ajatelleet, ja seutu ehkä saisi sittenkin Juhlin!

Tuona iltana Rejer teki elämänsä suunnitelman.

       *       *       *       *       *

-- "Ja sitten me eroamme, Alert ja minä!" sanoi Rejer eräänä päivänä
uskottuaan Lindille sillisuunnitelmansa. "Mutta ilman pääomaa se ei
luonnistu. Saan alkaa hiljakseen, koettaa saada osuuden alukseen
parilla kolmella sadalla taalarillani. Täytyy purjehtia kesäisin
Espanjaan hakemaan suolaa, myydä se sillinpyyntipaikoilla talvisin ja
sieltä lähteä kuljettamaan silliä ja merirasvaa Itämeren satamiin.
Siinä täytyy ansaita -- sehän käy kuin kello ympäri vuoden..."

Lind työnsi merimieslakkinsa mustakiharaiselle takaraivolleen
istuessaan siinä kajuutansohvalla:

"Minun sedälläni, Laurvigin vanhalla Lindillä, on priki, jolle hän ei
enää saa muita kuin puulastin kuljettajia; se kulki ennen St Ybesissä
suolan haussa. Rupea hänen yhtiökumppanikseen; kuka tietää, vaikka se
vetelisi. Hän on siihen hyvin halukas, sillä tuo liike kannatti. Mutta
sinun on syytä ensin koetella alusta, ei kannata pohjaan mennä!"

"Tietysti, tietysti, Lind! Kirjota ukolle ja sano, että nyt hän saa
prikilleen kuljettajan."



XIV.

Kotoisia kokemuksia.


_"Arcturus -- Laurvig"_ oli kulunein keltaisin kirjaimin merkitty sen
prikin peräpeiliin, jonka Rejer oli saanut kuljetettavakseen. Se oli
aikamoinen vanha kaukalo, jonka ominaisuuksiin kuului vielä, että se
aina sai pahan sään niskaansa. Mutta neljättä vuotta Rejer nyt jo oli
sitä kuljettanut St Ybesin ja kalastuspaikkain väliä ja alas Itämerelle
-- ympäri kuin myllyssä! Näinä kolmena vuotena hän oli koonnut hyvät
rahat ja mennyt sitäpaitsi heti ensimmäisen retken jälkeen naimisiin.

Hänen kotinaan oli tykkimiehen vanha talo Stavaernissä, ja tällä
kertaa, kun hän palasi Itämeren matkalta -- se tapahtui juhannuksen
aikaan -- oli Saaralla hänelle esiteltävänä kolmen kuukauden ikäinen
nuorukainen.

Se oli jo toinen järjestyksessä. Vanhimman nimi oli Jan. Toisen tahtoi
Rejer varmuuden vuoksi nimitettäväksi samalla nimellä, ja siitäpä
seikasta nyt olikin käyty sangen tuimaa kiistaa tuvassa. Ja sitten,
kun tuo asia oli päättynyt niin, että pojasta tehtäisiin Conrad,
tykkimiehen kaima, sitten syntyi päätaistelu!

Kuten ainakin se, joka on saanut tahtonsa toteutetuksi, oli Saara nyt
muuttunut varsin lempeäksi ja kiltiksi. Hän käyskeli riidan esine
käsivarrellaan ja oli vaimona vielä kauniimpi kuin tyttönä; näytti
siltä kuin hän kaikin puolin olisi paremmin sopinut tähän olotilaan ja
kuin hän nyt vasta olisi tullut täydelliseen tasapainoon.

"Mutta Rejer!" sanoi hän tullen herttaisesti hänen viereensä, niin
likelle, että kastamaton pikku Conrad saattoi tarttua isäänsä nenään,
"milloin sinä nyt sitten ajattelet muutettavan pohjanpuoleen? Muistahan
pienokaisia! Sitä ei saa viivyttää, niin että meidät syksy yllättää."

Hänen salaisena kauhunaan oli, että Rejer taaskin lähtisi matkalle
tuolla pahassa huudossa olevalla, vanhalla vuotavalla suolapurrella.

"Hyvin minä olen ansainnut tänä vuonna ja olen ajatellut olevan parasta
jatkaa vielä vähän aikaa, niin että muutetaan ensi kesänä."

"Sinä aiot jälleen Espanjaan!" huudahti Saara.

"Kesäpäiviä -- kauniita ilmoja!"

"Kauniita ilmoja, niistä sinä tulet aina kotiin juttelemaan, Rejer!"

"No mitäs sitten, eivätkö sinulle sitten kelpaa kauniit ilmat?"

"Ei mutta Rejer, kerranhan sen kuitenkin täytyy loppua -- kerran meidän
täytyy ryhtyä toimeen siellä pohjoisessa, ymmärtääkseni."

"Älyäthän sen, että mitä enemmän pääomaa voi sijottaa sillinpyyntiin,
sitä parempi."

"Tuota noudattaen sinä saat jatkaa tuomiopäivään asti. Kyllä sinä olet
minulle koreasti jutellut, mitä kaikkea aiot suorittaa Aa-vuonolla --
ja sitten!" hän heilautti päätään espanjalaiseen tapaan, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa, että hän nyt ne lorut puhaltaa menemään.

Saara lähti menemään lattian poikki: -- "Taas Espanjaan... nyt kun
minä luulin sinun päässeen siitä! En minä luullut sinun niin huonosti
pitävän sanaasi, Rejer."

"Etkö ymmärrä, että raha on rahaa -- että se on sitä ruutia, jolla
minun on ammuttava."

"Sinulla on nyt yli yksitoista sataa taalaria, Rejer! -- ja talosta on
tarjottu hintaa, niin että jää vähintään kaksisataa taalaria, kun velat
vähennetään. No niin, jos täällä tahdot asua, niin asia on toinen;
mieluimmin näkisin niin käyvän isojen poikain vuoksi. Mutta silloin
jätetään silli ja kaikki mistä olet jutellut omaan arvoonsa!... No
niin, jäädään vain tänne asumaan. Sinä palaat sitten tänne meriltä noin
parin viikon ajaksi kaksi kertaa vuodessa; siitä tulee vuodessa tasan
koko kuukausi eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta.
Me siis vietämme yhdessä kenties puolikolmatta vuotta elämästämme.
Sittenpähän ei liioin niin helposti kyllästytä toisiinsa!" Hän meni ja
asetti pojan kehtoon; mutta reippaista liikkeistä ja harmistuneesta
ilmeestä näkyi kyllä, mitä mieltä hän oli.

"Saat ottaa sen miten hyväksi näet, Saara, mutta mitä minä olen
sanonut, se pysyy!... Ensi vuonna muutetaan."

"Kuulehan Rejer!" sanoi hän hitaasti, katsahtaen mieheen kehdolta,
jonka yli oli kumartuneena. "Minä voisin antaa sinun pitää pääsi pojan
nimeen nähden ja tehdä hänestäkin jonkin Janin, kunhan vain kohta
lähdettäisiin pohjoiseen."

"Ei, se ei käy päinsä!"

"Etkö tahdo?"

"En!"

Saara kimmahti pystyyn. "Vai niin, ettet tahdo? -- Mieluummin uppoat
merenpohjaan suolalasteinesi tuossa kamalan mädänneessä aluksessa.
Sinä puhut aina koreista ilmoista, mutta luuletko, etten minä ole
asiaa tiedustellut keneltäkään muulta kuin sinulta? Sinä olet
hukkumaisillasi joka kerta, on kirvesmies sanonut; hän ei edes lähde
enää mukaasi. Ole hyvä ja huku! Minä osaan kyllä itse pitää huolta
näistä kaikista, minä -- vaikka nuo kaksikin on lisänä! Mutta koskaan
-- koskaan en minä voi unohtaa, Rejer, että sinä saatoit jättää minut
sellaiseen suruun tarpeettomasti. Kyllä minä kuulin, millaista oli
ollut viimeisenedellisellä kerralla Espanjan merellä Brestin edustalla;
sillä kertaa oli sekä henki että rahat tiukasti kysymyksessä. Mutta
niin kauan kuin täytyy, niin täytyy, ajattelin minä silloin. Mitä sinä
sanoisit, Rejer", lisäsi hän tulta iskevin silmin, "jos minä ja tuo
lähtisimme kehdossa keinuttelemaan Espanjaa kohti?... Se on hävytöntä!
En minä ole milloinkaan lupautunut matkaasi sellaisin ehdoin!"

"Kirvesmies on arka hengestään kuin koira -- hyvä että pääsen siitä
juorukellosta! -- ei ymmärrä arvostella vuotoa enempää kuin sitä
korjatakaan. Siksipä juuri minä annan hänen mennä menojaan, jos tietää
tahdot. Enhän minäkään aivan epätoivoinen ole; itsehän minä muuten
hukun, jos hukun...ja jos tosiaan niin hullusti sattuisi sellaisin
ehdoin, joita et ole hyväksynyt, kuten sanoit, niin onhan sinulla
täällä rahoja, niin että saat lapset viedyksi eteenpäin."

"Rahoja?... Rahoja! Minä en välitä rahoista, vaan sinusta, minä.
Minun puolestani voit mennä minne hyvänsä maailmassa, kunhan et mene
pohjaan, sanon minä sinulle, ja sinne sinä juuri menet pelkästä
rahanhimosta. Silli? -- Aa-vuonolle? Sano kuuhun, kunhan tiedän, että
varmasti olet siellä, ja pääsen pelkäämästä. Mutta lähteä nyt tuolla
kurjalla aluksella! -- Ja sitten, Rejer, muista, muista kaikkia niitä
ihmishenkiä, joista olet vastuussa omasi ohella, jos jotakin tapahtuisi
-- kahdeksan miestä! Onko se oikein, voitko vastata niistä Jumalan ja
omantuntosi edessä?"

"Sinussa kiehuu yli reunain, näen mä, ja sinä tempaat pataa mistä
sangasta sattuu. Ensinhän oli asiana, että minä niin huonosti pidän
sanani siinä pohjoiseen muuttamisen asiassa, ja nyt sinä meluat
suola-aluksesta! Mitä minun pitää ajatella?"

Toinen ei vastannut; ryhtyi vain kehtoa keinuttamaan.

"Kuulehan, Saara", sanoi Rejer hetkisen mietittyään, "saat pitää pääsi,
mitä prikiin tulee. Minä lopetan Arcturuksen kuljettamisen. Rahojahan
minä olen ansainnut, kuten sanoit. Mutta kuules nyt", -- hän meni luo
ja laski molemmat kätensä istujan olkapäille katsoen häntä silmiin:

"Me kaksi emme koskaan toistamme petä -- emme liukastele toisillemme,
Saara!" Hän otti muutaman askelen lattialle päin, kääntyi äkkiä ja
sanoi niin kovalla äänellä että poikanen hätkähti ja alkoi huutaa:

"Ei mitään viekastelua -- rehellisesti me toimimme tässä talossa!"

-- Arcturuksen kapteeninvirka siis jätettiin, ja kesä- vieläpä melkein
koko heinäkuukin kului muuttamista järjestettäessä. Mitä Saaraan tulee,
oli se kerrassaan irtautumista kaikista vanhoista oloista, joihin
oli kuin kiinni kasvanut. Niinpä työ osottautuikin suuremmaksi kuin
kumpikaan heistä oli ajatellut.

Kaikesta huolimatta he elivät tavallaan kuherruskuukausiaan; sillä näin
kauan ei Rejer koskaan ennen ollut saanut olla kotona omassa tuvassaan,
olkoonpa, että se nyt olikin syrjällänsä! Ja sitä hän toisteli yhä
vakuuttavammin, että naimisissaolo ja pitkille matkoille lähtö olivat
kerrassaan yhteensopimattomia.

Toisaalta hän ei ollut ollenkaan sokea sille seikalle, että kotonakin
saattoi olla yhteensopimattomuutta. Hän oli astunut valtaistuimelle
siinä täysiverisessä Juhlien vakaumuksessa, että aviomies
luonnollisesti oli itsevaltias talossaan; mutta kävi ilmi, että Saara
olikin tarkottanut ja vaati melkoisesti rajotettua perustuslaillista
hallitusmuotoa. Hän veti toisen viivan toisensa jälkeen oikeutensa
puolesta ja vastoin miehen holhousta.

Nyt sattui vielä niin onnettomasti, että Rejerin täytyi taipua kerran
toisensa jälkeen: sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä:
mitä tuolle tehdään? mitä myydään? mitä otetaan mukaan? -- oli Saara
kieltämättä käytännöllisempi, ja tuntien olosuhteet hän samalla
paremmin keksi keinoja. Rejerillä ei ollut mitään erinomaisia
taipumuksia sellaisiin pikkuasioihin ja hän älysi yhä selvemmin,
miten vähän kunnioitusta hänen viisautensa näillä tahoilla herätti.
Hän vetäytyikin mielellään takaisin sanottuaan jotain, jonka piti
muka olla painava todiste kuin moukarin isku. Hän ei tahtonut
pidettävän huutokauppaa -- ei sanonut ymmärtävänsä, miksei joku
paikkakuntalaisista voinut ostaa kaikkea, mitä he eivät ottaneet
mukaansa -- kunnes Saara eräänä päivänä vastasi sangen lempeästi, mutta
silmäkulmassa salainen ärsytys: "Käyhän sinä, Rejer, puhumassa sille
ostajalle!"

Niin, käyhän puhumassa! Rejerin teki mieli ostaa itse koko roju, vain
ollakseen oikeassa.

Sitten oli kysymys ruoasta. Ei hän ollut koskaan muuta ymmärtänyt kuin
että kapteeni määrää, mitä hänelle pöytään kannetaan.

"Rakkahin Rejer! Torstaina kampela on halpaa, lauantaina se on
kallista..."

"No, minä otan kallista kampelaa."

"Olkoon menneeksi tänään, kun niin haluat..."

"Joka lauantai, sanon minä, joka lauantai, niin kauan kuin elän!"

"Silloin saat ottaa stewardin tai kokin laivalle pitämään huolta
keittiöstäsi, sillä minun keittiössäni se ei käy päinsä; meidän
taloutemme on liian suuri hoidettavaksi miten sattuu pitkin viikkoa.
Kyllä kai sinä sen nyt itsekin älyät", nauroi hän, "mutta jos sinun
tekee tänään mieli kampelaa, niin..."

"Kuulehan, Saara! Minä en halua kampelaa, mutta en myöskään tahtoisi
olla kampela omassa talossani."

"Ja minä sanon sinulle, että minä vedän viivan keittiönovelle; minä
nokean sinun nenäsi, jos pistät sen sille puolelle. Ajattelehan, tässä
on talous, johon kuuluu kuusi lasta ja palvelustyttö, sinä ja minä,
siinä on meitä yhdeksän... Ja pitäisi muka olla kampelaa, vaikka ei ole
kalapäivä! Mutta tänään sinun nyt pitää sitä saada, sen takaan. Sinun
ei pidä muuta sanoa kuin että pidät pääsi! Kun mies tahtoo jotakin
talossaan, niin hänhän tahtoo", lisäsi hän mielistellen.

Ja kaunis hän oli noin Rejeriä peijatessaan.

Kun sitten sattui, että mies heitti takin yltään ja kantoi yksin
portaita alas kokonaisen kaapin, täyteen ahdetun pesupöydän tai ison,
raudotetun laatikkokirstun, niin oli helposti luettavissa Saaran
kasvoista, että mies oli voimakas; eikä viimeksimainittu ollut lainkaan
tunteeton hänen ihastelulleen.

-- "Yhden asian minä ainakin luulen oppineeni, Rejer!" sanoi hän
leikillään jonkin sellaisen voimannäytteen jälkeen, "sen nimittäin,
että tuollaisella väkevällä miehellä pitää olla työtä, jos mieli pitää
asiat tolillaan. Vaikeaksi kävisi ajanpitkään, jos tuollainen kolmen
kyynärän mies kävelisi täällä kotona tuolien ja pöytäin keskellä tehden
kaikenlaisia uusia keksintöjä ja kohdistaen tahtonsa milloin mihinkin.
Se on samaa kuin päästää koko pohjatuuli sisään, kun on lattiasta pöly
pyyhittävä!"

Rejer nauroi. "Harjotusta siinä tarvitaan, ennenkuin oppii tuvassakaan
luovailemaan, näen mä, etenkin kun on kaksi purjehtijaa, jotka pitävät
suuntaansa niin kiinteästi kuin sinä ja minä, Saara!"

"Niin, kyllä sinä olet hirmuisen itsepintainen, Rejer -- se on oikein
sinun verissäsi!"

"Hm... Minun mielestäni sinä taas olet kovin taipuisa."

"Sinun mielestäsi? -- Siinä tuli valhe, niin sinä et lainkaan ajattele!"

"En, en; mutta minä koetan opetella niin ajattelemaan."

"Eikö olekin niinkuin sanoin, sinun pitää päästä ulos, oikein voimain
takaa ponnistelemaan -- täällä kotona sinä vain rappeudut."

"-- pelkästä liiallisesta taipuvaisuudesta, joka tulee osakseni sinun
puoleltasi."

-- -- -- Eräänä päivänä saapui kirje "Kapteeni Juhlille, priki
Arcturuksen kuljettajalle." Siinä oli postileimoja koko joukko.

"Lindiltä!" huudahti Rejer, ja Saara, joka oli menossa ulos tuvasta,
pysähtyi kesken kiireitään kuuntelemaan.

    Golden Gate, St. Franciscon edustalla.

    'Parahin Juhl!

    Siitä on nyt jo aikaa, kun kuulin sinun elelevän naineena
    miehenä, ja minä ajattelin jo silloin lappaa sinulle kirjettä
    asian johdosta. Mutta eipä siitä sitten totta tullut ennenkuin
    nyt, jolloin minullakin on uutinen sinulle kerrottavana. Toivon,
    että elät ja voit hyvin, kohtasipa tämä kirje sinut sillissä
    korvia myöten tai Arcturuksessa, josta sinun tulee erota niin
    pian kuin suinkin, se on minun neuvoni; se ei ole korkkipuuta ja
    kykenee tekemään sinusta lopun yhtä sukkelasti kuin myllynkivi
    siellä Espanjan merellä.

    Mitä minuun tulee, niin -- raikasta tuulta ja sen semmoista, kuten
    tiedät. Tunnethan sinä tämän menon. Varsin hyvin luonnisti minun
    aluksi, kun tulin tänne toiselle puolelle ja aloin laskea rahtia
    Amerikan eagleissä. En ole koskaan ansainnut niin hyvin puntia,
    liiroja enkä frangeja kuin täällä Tyynellämerellä, etenkin
    vehnärahdeilla. Mutta "totta puhuakseni eikä valehdellakseni",
    kuten göteporilainen sanoo, ei ystäväsi Lind kaikesta huolimatta
    ole rikastunut jos ei köyhtynytkään. Hän sovittaa olonsa aina
    palkan ja kaplaakin mukaan tarkoin kuin ilmapuntari -- suuri
    ansio merkitsee suurta herrasmiestä maissa, ja suuri herrasmies,
    kuten tiedät, suuria laskuja.

    Niin, nythän minun sitten täytyy ilmaista uutiseni. Otaksun,
    että alat arvata ja valmistaudut kuten tuleekin vastaanottamaan
    jotakin ruusunpunaiseen kirjelippuun vivahtavaa ja niin edespäin.
    Niinpä niin, minä olen tosiaankin ottanut sen suuren askelen,
    mennyt ja kihlannut itselleni morsiamen minäkin.'

Saara venytti huultansa ja nakkasi halveksivasti niskaansa; Lind oli
pitänyt pitkiä puheita ikuisista tunteistaan häntä kosiessaan.

    'Millainen hän on näköjään?' luki Rejer edelleen. -- 'Solakka
    ja norja ja pää reippaasti kenossa kuin laivan, kun se keikkuu
    ja kallistuu... kaulassa ja hihassa valkoista röyhyä. Povi
    muhkea ja uljas kuin pullistuva isomärssypurje -- ja lisäksi
    hoikkanilkkainen ja hieno ja viehkeä. Näkisitpä hänet oikealta
    kohdalta viistoon yli kannenreunan -- hän katoo pois kuin
    ilmestys, uhkein, mitä ajatella taidat, jos kerran kunnon
    merimiessydän rinnassasi sykkii!'

"Oh!" -- virkkoi Saara -- "tuollaista miesväkeä, joiden koko naama
muuttuu voiksi heti kun näkevät naisihmisen! -- Ne antavat sanansa ja
vannovat kautta autuutensa joka satamassa. Ei se ole miehenmoista!"

"Hänkö ei olisi miehenmoinen? Olisitpa nähnyt sen pojan pimeässä yössä
rajusäällä!"

"Mieluummin minä näen hänet kirkkaalla päivällä, jos häneen voisi
yhtään luottaa." Kirjeessä kerrottiin edelleen:

    'Sellainen hieno ja uljas neito se on, ja kun tuuli viuhkoo hänen
    poskiansa, niin jo sinäkin tunnustaisit, että kunnialla lankee,
    jos lankee hänen pauloihinsa, etenkin kun hänet ottaessaan tekee
    erittäin edullisen naimiskaupan!'

"Sääli ihmisparkaa, joka on häneen turvautunut"! arveli Saara.

"No, no... täällä on lisää!"

    '... Käsivarteni on hänen vyötäisillään, ystäväni, lujasti ja
    nuhteettomasti niin kauan kuin kapteeni Lind aaltoja kyntää...'

"Pyh!" virkahti Saara pilkallisesti, "tuota virttä hän on jo monessa
paikassa veisannut."

    '... ja jos tahdot tietää hänen nimensä -- se on kuin musiikkia,
    joka kerta kun kuulen sen mainittavan -- niin...'

Tuo oli Rejeristä jo liikaa. Hän heitti kirjeen menemään: "Tietysti
jokin sellainen Rulliaa-a-haa!" lauloi hän kiukuissaan, "jostakin
laululuolasta on lähtenyt hänen joukkoonsa... Rulliaa-a-haa!" alkoi hän
jälleen laulaa morista, mutta pelkästä kiukusta hänen äänensä kimentyi
falsetiksi. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä:

    '... niin se on -- "Albatrossi", täyspurjeinen,
    kolmesataaviisikymmentä lästiä, hyvässä maalissa, uusi, alamistot
    punaista pitchpine-puuta, ostettu arendalilaisen liikkeen
    laskuun, kaksikymmentäyksi miestä, niiden joukossa Alertin
    puosmanni, göteporilainen, kirvesmies, ja stewardi, ja mikä
    parasta -- Jens Emanuel Lind kapteenina! Siinä nyt on minun
    rakkaustarinani! Muullaiseen avioliittoon minulla, suoraan
    sanoen, ei taida olla edellytyksiäkään...'

"Ei, ei, siinä kohdassa hän sanoo niinkuin asia on!" arveli Saara.

       *       *       *       *       *

Toisen kuolema -- toisen leipä! -- Ja talostakaan ei muuteta ilman että
pimeistä ullakonkomeroista tai muualta kasaantuu joukko puolipitoisia,
puolikuluneita, kaupaksimenemättömiä esineitä, joilla voi olla oma
käytäntönsä ja myyntiarvonsa, kunhan tulevat oikeihin käsiin, ja joita
innokkaasti halutaankin.

Tässä kohdassa, joka ei suinkaan ollut oleellisimpia, Rejer lujittui ja
koko järkkymättömällä voimallaan vei tahtonsa perille.

Wallan piti saada periä! Hänen eikä kenenkään muun niistä hakijoista,
joita oli ilmaantunut naapuriston pesumuijien, apumuijien ja
kaikenlaisten muijien muodossa. Suurella vaivalla Saara sai
pelastetuksi lastenvaatteet, jotka hän "ainakin tahtoi antaa niille,
jotka sellaisia tarvitsivat... Matami Wahl ei ainakaan voinut niitä
käyttää!" kuului pilkallinen huomautus.

-- Tavarat oli viety rahtialukseen, jossa ne kuljetettiin
lännenpuolelle, ja kaikki järjestyi parhaalla tavalla, kunnes tuli
kysymykseen, miten Saara ja hänen kaksi pienempää ja neljä suurempaa
hoidokkiansa parhaiten sijotettaisiin. Täällä merellä oli hän yhtäkkiä
kerta kaikkiansa alistunut Rejerin viisauteen; hänestä oli tullut
säyseä kuin lammas ja niin taipuisa, että hänet olisi voinut kiertää
sormensa ympärille.

Heidän oli määrä lähteä Fredriksvaernin satamansuulta yöllä käyttäen
hyväkseen oivaa tuulta, vaikka satelikin. Rejer lähti iltasella käymään
matami Wahlin luona oikeuttaakseen hänet juhlallisesti perimään kaikki
mitä hän voi talosta löytää heidän mentyänsä.

Niin sokea ei Rejer ollut ollut, ettei olisi nähnyt hän ruskeata
viittaansa. Hän oli huomannut sen usein tykkimiehen talon
läheisyydessä, ja ehkäpä sekin oli vaikuttanut, että hän nyt muisti
eukon ja puolsi hänen etujaan; mutta eukolla taisi olla hiukan
omallatunnollaan siitä, mitä oli Saarasta puhunut ja hän kai tunsi,
ettei tuuli puhaltaisi hänen viittaansa suotuisasti siltä kulmalta,
joten hän oli vain ikäänkuin myötätuulessa purjehtinut katua pitkin
hänen nähtensä.

Tällaisia olivat ainakin Rejerin arvailut, ja ne vahvistuivat, kun
eukko hänen sisääntullessaan puhkesi puhumaan:

"Enkös minä tiennyt, että te tulisitte, kapteeni!" Ääni kuulosti
hämmästyneeltä. "Ettehän te toki unohda vanhaa, raihnaista ja köyhää
eukkoa, joka on tuntenut teidät hädän aikana."

"Tulin sanomaan hyvästi, rouva Wahl!"

"Vai niin! -- Vai niin!"

"Saaralta terveisiä!"

"Tuhannet kiitokset."

"Te olette aina ollut hänen suosiossaan -- ja tehän puolestanne olette
aina katsellut häntä hyvällä silmällä; olette puhunut hänestä minulle
monet kerrat..."

"Kautta syntisen sieluni! Vain sen perusteella, mitä minä olen hänestä
sanonut, hän voisi milloin hyvänsä päästä taivaaseen ihan oikopäätä --
kyllä hän on saanut ponnistella nuorella iällä. Ja niin paljon pahaa
kuin hänestä on puhuttu, sanottu ylpeäksi ja kopeaksikin, ja sittenkin
hän vei kelpo kapteenin ihan heidän nenänsä edestä!"

"Niin, nähkääs, rouva Wahl, senpätähden hän onkin muistanut teitä tässä
muutettaessa ja arvellut, että sitä, mikä meiltä jää, ei peri kukaan
muu kuin vanha Walla."

Walla hypähti äkkiä seisoalleen ja niiasi kerran toisensa jälkeen.
"Sanokaa rouva Juhlille, että minä olin kerrassaan maahan
vajoamaisillani -- suoraan maan alle, ja että vanha Wahlin matami kyllä
pitää hänet muistossaan istuessaan kadunkulmassa koriensa ääressä ja
tekee minkä voi, jotta Jumalan siunaus olisi mukana matkallanne ja
muutenkin kaikin puolin elämässä... Oikeinko totta, että hän muisti
köyhää eukkoa! Kaikki tyynnikö, sanoitte?" kysyi hän äkkiä. "Kaikki on
esillä kyökissä teidän varaltanne. Torgersenista saatte avaimen; he
kyllä tietävät asiasta."

Walla alkoi jälleen elehtiä ja voimakkain purkauksin vakuuttaa
kiitollisuuttaan.

"Istukaahan nyt taas, rouva Wahl! Kas, tuonnehan olette pudottanut
montakin paperilappua", sanoi Rejer poimien lattialta muutamia palasia,
joihin oli lyijykynällä tehty merkkejä ja merkintöjä.

"No voi minua -- ne ovat muistiinpanoja! Minä istuin juuri niitä
tarkastamassa, herra kapteeni, niin tässä unohtuu toinen jos toinenkin
asia! Uskokaa minua, ajatukset käyvät lyhyiksi vanhalla iällä. Se nyt
oli tuo Anders, merisotilas. Hän sanoi olevansa velkaa vain seitsemän
piparkakkua, ja kumminkin -- uh, millaista nuoriso on nykyaikana!"

Vanha Walla-rukka! mietti Rejer astellessaan katua alaspäin, ankara
ilmasto tekee puut käyräkasvuisiksi! Hän taipuu ja hiipii ja kyyristyy
pysyäkseen kiinni elämässä.



XV.

Sillikuningas.


Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin
ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin
kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei
näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista
syttyäkseen.

Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas
sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin
liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi
kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt
joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle
jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään
muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi,
tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.

Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut
alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin,
että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka
osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin
isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen
kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän
vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä
hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria
kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä,
myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä
nimitettiin Sillikuninkaaksi.

Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja
moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut
toisenkin pyöreän killingin sillillä.

Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt
leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen
katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat
rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja
nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa,
suolaamossa, makasi venheitä -- pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren,
sisässä.

Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat
kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän
alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain
varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari
kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn
sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä,
joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa
ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin -- hänen nimensä lukija
arvannee.

Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia
ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja
pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle
saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.

Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon
kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja
miehistölle, eväitä kasailtiin... tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat
tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.

Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana
hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo
hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa
oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut
korvapuustin.

Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen,
etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada
järkytetyksi: -- hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen
äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta
taloushommainsa häiriytyä.

"Rakas Rejer -- jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne
kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä
mitään!"

"Sillistä mitään?... sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa!
Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän
sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"

"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten
viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."

"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua
merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä
ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin,
ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa
lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen
odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne
jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat
tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"

"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät
valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."

"Valmiina? -- kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.

"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että
aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."

Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään:

"Sepä oivallista, Saara!... oivallista, sanon minä -- vähintään kolme
päivää voitettu. Siinä on emäntä, joka kelpaa! Sinä voisit olla
päällysmiehenä kalaretkellä, jos niin tarvittaisiin. Erinomaista --
erinomaista!"

"Niin, nyt olen minä kuten muutkin akat sinun tähtesi kiirehtinyt
saadakseni valmiiksi leivät ja juomat ja kaiken muun, ja jättänyt
kotoiset joulupuuhat, niin että olisit tyytyväinen."

"Minä olen tyytyväinen."

"Mutta kuulehan, Rejer, nyt sinun pitää myöskin totella minua eräässä
asiassa."

"Missä sitten?"

"En tahtoisi, että Jan Conrad lähtee kalaan tänä vuonna, niinkuin sinä
olet jutellut."

"Oho? -- hän juuri lähteekin mukaan!"

"Ajattelehan, vasta ensi vuonna hän täyttää seitsemäntoista; poika on
kasvanut lähes kolmen kyynärän mittaiseksi eikä hänellä ole voimia."

"Kyllä hänellä voimia riittää, hänessä on poikaa koko tavalla, kunhan
ei saa vetelehtiä täällä kotona hemmoteltavana."

"Minä tarvitsen kyllä hänen apuansa hommissani; täällä on kyllä
tekemistä, kuten tiedät!"

"Jan Conrad -- lähtee -- mukaan." lausui Rejer hitaan painokkaasti. "En
minä häneltä raskaita töitä vaadi; mutta mukaan hänen täytyy tulla!
Hän saa alkaa katsella ja oppia, niin ettei täältä lähde sellaista
poropeukaloa kuin minä olin aikoinani, jos minulle jotakin tapahtuisi."

Saara meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja silitti
hänen poskeansa:

"Annahan poika minulle vielä tänä vuonna, Rejer! Ensi vuonna voit hänet
viedä."

"Enkös arvannut? -- enkös arvannut -- enkös minä sitä arvannut! Aina
sinulla on jotakin takana, aina sinulla on ostaminen ja myyminen
mielessäsi, Saara! Minä luulen, että sinä olet saita sydän juuriasi
myöten, Saara! Sentähden sinä siis panit niin liukkaat telat minun
veneeni alle? Minun piti se maksaa -- luonnollisesti!"

"Juttele mitä hyväksi näet, Rejer, mutta tällä kertaa minä määrään!
Minä olen kuullut hänen monesti huokailevan kamarissa yksinään. Jan
Conrad on heikko, sanon minä!"

"Vai on hän yht'äkkiä käynyt niin vaivaiseksi! Pidä sinä vain huolta,
että hän saa hyvät ja lämpimät vaatteet yllensä -- sillä hän _lähtee_
mukaan!"

"Et sinä voi tarkottaa, mitä sanot, Rejer! Kun pyydän sinua, niinkuin
nyt; minähän olen pojan äiti!" Tuo lausuttiin värähtävin äänin.

"Mutta minä olen hänen isänsä!" Rejer käveli nopeasti edestakaisin.

Saara rypisti ankarasti kulmiaan. Vallaton suikale hänen paksua
tukkaansa oli valahtanut poskelle; kieltää ei sopinut, että matamissa
oli mahtia.

Rejer pysähtyi pari kertaa hänen eteensä, mutta kääntyi jälleen
menemään.

"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin
kärsimättömästi.

"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla
sinua tarkkanäköisempi... mutta, hm -- on kai siihenkin syynsä." Hän
käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.

"Mitä sinä tarkotat?"

"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa
arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole
kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään
sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät!
Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne
hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on
työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti
rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"

"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"

"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet,
opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin
suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta
on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa
sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"

"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!... Sekö, se -- pitkä,
puiseva, teerenpisamainen?"

"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"

-- Saara naputteli ikkunalautaa... "mutta Rejer-kulta, poikahan on
kuudentoista!"

"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa
voi -- eivät ainakaan minun sukuiseni!"

"Vai niin? -- Jopa sinä kauniita juttelet!"

"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."

"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."

"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä
ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad --
näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan
Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun -- ettei Jan Conrad hullaannu
heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin
paljon, että tulee silmät päähän -- hiukan älyntapaista! -- No, etkö
ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys
itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"

"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"

"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen
niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa
poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin
nokkonen! -- ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"

Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan:
-- "Kas niin... kas niin... kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja
vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä
keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin
luona jo kahteen kertaan."

-- -- Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla
aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin,
ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen
nuottakunta oli lähdössä.

Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara
pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä
lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi
kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka
makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta
oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen
vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin
pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.

Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään;
hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä
päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa
elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja
lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään
jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.

Nyt lähdettiin.

Venheet liukuivat airojen voimalla nopeasti pitkin lahdelmaa, joka
lepäsi himmeässä lyijyhohteessa, ja Rejerin vaimo seisoi laiturilla
katsellen poistuvain jälkeen, ympärillään parvi poikia ja tyttöjä,
joista pienin piteli kiinni hänen kädestään ja hameestaan. Menijät
katosivat niemen taa; mutta hän seisoi siinä vielä niin kauan kuin
hiljaisena talvipäivänä saattoi kuulla aironhangoista lähtevän äänen.

Paikkakunta oli Saaraan tyytyväinen. Sen virheen, ettei ollut siellä
syntynyt eikä ollut seissyt morsiuskruunu päässä Aa-vuonon kirkossa,
hän oli täysin korvannut -- puhumattakaan niistä kahdesta Janista jotka
hänellä oli mukana tullessaan -- voimalla esittää seitsemän poikaa ja
tytärtä, kaikki oikeita Aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhlin lapsenlapsia
ja seudussa kunniallisesti syntyneitä ja kastettuja. Aimo ja moitteeton
hän oli, "niin että oli oikein sääli, ettei vanha Juhlin emäntä saanut
häntä nähdä!..."

-- Rejer komenteli liikkeessään Aa-vuonolaisia rajun häikäilemättömästi
vastoin kaikkia totunnaisia tapoja. Hyvää ruokaa, harvat ateriat ja
"suori tiehesi!" olivat hänen ydinlauselmiansa, jotka sopivat heidän
vanhaan, verissä olevaan sitkeänhitaaseen liikkumistahtiinsa ja
kahdeksaan ruokailukertaansa jotenkin yhtä huonosti kuin pohjatuuli
keskikesän lämpimään.

Että komentoa oli olemassa, sen he saivat tuta tälläkin kertaa
viettäessään joulupäivänsä ulkokareilla.

Alinomaista soutua ja liikkumista -- neljä-, viisikymmentä miestä,
hänen molemmat venhekuntansa, pitkin saaria sillin tuloa tähyämässä,
oli sekin sievä joulujuhla!

Mutta joulu kuin joulu! tuumivat aa-vuonolaiset, ja Rejer näki kerran
toisensa jälkeen, miten he hoiperrellen vetelehtivät pitkin kareja.

Itse hän käveli saarella tulisen kärsimättömänä tavan takaa
lyöden kaukoputkella reiteensä ja nuuskien sameata ilmaa isolla,
raisunilmeisellä nenällään, aivan kuin olisi luullut sillin ilmojen
teitä saapuvan.

Ei hän miehiä pahasti rauhaan päästänyt. Milloin he joutuivat
pikaläheteiksi, milloin vesikiikarin ja luodin käyttäjiksi, milloin
sinne, milloin tänne...

"Ei suomuksia ilman silliä!" murisi hän soudattaessaan itseään
viimeisen kerran pikku venheellä. Hän oli lähettänyt toisen
nuottakunnan toisaalle, toisen toisaalle, ja itse hän lähti kokemaan
kolmatta suuntaa. Niin pohjoisissa kalastuspaikoissa oli toistaiseksi
nähty vain pari kolme valasta ja joku seiti.

Illalla palatessaan Rejer kuuli majapaikasta ja sen ympäristöltä
ulvontaa ja täyttä riemua. Aa-vuonolainen vietti joulua, ja sikunan
haju tuntui pitkän matkan päähän.

Hän pisti äkkiä päänsä ovesta sisään: "Venheisiin, miehet! -- Voi
sattua, että löydämme sillin karien itäpuolelta."

"Ja joka tapauksessa minä sekotan hiukan merivettä teidän viinoihinne!"
mutisi hän itsekseen.

Aa-vuonolaiset eivät kokoontuneet aivan iloisin ilmein pimeään rantaan
airoilleen; sydämessään he tunsivat, että oli tapahtunut suoranainen
pyhärauhan rikkomus. Mutta soudettiinhan sitä sentään -- soudettiin,
soudettiin pitkin yötä, Rejer etunenässä pikkuvenheessä. Kun he sitten
aamupuolella palasivat, virkkoi hän rauhallisesti:

-- "Korvatkoon tuo joulutanssit!" He olivat olleet rangaistussoudussa.

Väsyneinä ja uuvuksissa he sitten palasivat majapaikalleen, ja siellä
Rejer jälleen sai jäähdykettä innolleen ja Aa-vuonolainen vaihteeksi
mielenliikutuksen aihetta. Saarten välitse oli kulkenut niin tiheä
silliparvi, "että olisi voinut kulkea yli jalan kastumatta" ja että
molemmin puolin rantakivikoilla näkyi sillejä. Jan Conrad oli jollakin
nuotanpätkällä saanut kolmekymmentä tynnöriä; mutta toiset pyydyskunnat
olivat ottaneet saaliin toisensa jälkeen ja toisen toistansa suuremman.

Päällysmiehet joutuivat aivan kuin raivoihinsa; mutta Rejer lähti
tyynesti saarelle katsomaan toisten saaliita.

"Maailma on otettava humoristiselta kannalta!" myhähteli hän.

Puolipäivän tienoissa hän äkkiä kasasi kaukoputkensa. Vuonolla näkyi
lintuja ja valaita...

"Käydäänpä käsiksi taas, pojat!... Sillin kimppuun!" kajahti käsky,
ja nyt lähdettiin soutamaan, aivan kuin ei olisi airoihin satuttukaan
yöllä.

Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin... valas repi sen!... asetettiin
toinen toiseen lahdelmaan.

Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen
suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä --
minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt
jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa
silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.

Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen
toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti
taskuun ottaen mällin -- se on salainen sovittu merkki -- ja Juhlin
nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan
vedenrajassa... Kelavenhe varppeineen rantaan... Mutta mereen syöstään
nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja
katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä
putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta
välitä... Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä
kaupalla tuhansista.

-- Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli
saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti
oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä
tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer
Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä.
Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan
kohistessa.

Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja
niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko
kirkkaasti taloon.

Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet
ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti
vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin
vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka
vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla
hillittömässä ilossa. -- "Yhtä kaunis!... yhtä espanjalainen!... siinä
vasta eukko!"

"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.

"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina
liian myöhään!... aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on
Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun
ei ole ketään heitä komentamassa."

"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"

"No enpä juuri -- olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."

Niin katosi parvi eteisen ovesta sisään tuohon suureen taloon,
jonka siniset kattotiilet ja ikkunat välkkyivät omituisen kirpeässä
keväisessä valossa.

Sisällä tuvassa käveli Rejer edestakaisin viisi kuusi lasta kerrallaan
käsivarsilla, kaulassa, olkapäillä ja selässä, ja tämä tavanmukainen
temppu sai nytkin osakseen ansaitun huomion. Sitten tarkastettiin
ovenpieleen piirrettyjä mittaviivoja -- siinä oli pää pään vieressä
kirjavana joukkona alkaen vaaleahiuksisista äidinlapsista Rejerin
karhean punaruskean tukan perineisiin.

Nyt hän istui mukavasti sohvassa Saaran innokkaasti ja iloisesti
kertoessa hänelle kaikki poissaolon aikana sattuneet seikat.

"... Ja nyt osaa Inger kertoa sinulle Uuteen Testamenttiin asti
Raamatunhistoriaa... ja Teodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon."

"Hyvä, hyvä."

"Ja kuulehan nyt, mitä minä olen puutarhasta ajatellut -- aikonut
laajentaa sen ainakin nelinkertaiseksi! Rupean viljelemään morelleja ja
kirsikoita, kenties omeniakin -- siitä tulee minun liikkeeni."

"Oikein, Saara -- panehan vain toimeen! Väki liikkeelle! Kun ajattelen
kaikkia näitä raukkoja tässä ympäristöllä -- niin minähän ne sain tähän
sillipuuhaan ryhtymään! Ja kun sitten sattuu hullusti käymään, niin
minä tavallaan olen siitäkin vastaamassa. Vaikka sopii minun kyllä
sanoa", sanoi hän nousten seisomaan "että olen tehnyt voitavani heitä
kohentaakseni. Jos heillä on venheet luonteensa mukaiset, niin köli on
käyrä, keula väärässä, peräsin vinossa, mastot kallellaan ja purjeet
niskassa! -- ja etanan vauhtia siinä liikutaan. Heissä istuva vanha
maamarriainen se vaatii kulkemaan aina koukeropolkuja ja odottamaan,
kunnes kaikki tulee ihan heidän kouraansa, sen sijaan että kävisivät
suoraan käsiksi. Mutta arvaappas, Saara, mitä minä tässä mietin? Ostaa
pieniä metsäpalstoja ja rakentaa jahteja myytäviksi;--se saattaisi
kannattaa!"

"Silloin sinulla olisi kesälläkin jotakin tekemistä, Rejer; muistathan,
että muuten voit käydä vaivoiksi!" -- nauroi Saara.

"Niinpä kyllä -- mutta totisesti nyt oli aika ruveta ajamaan
Aa-vuonolaisia kalastuspuuhiin, sillä ne tarvitsevat runsaan
harjotusajan, ne pojat."

Lämmin, ihasteleva silmäys, joka kohtasi hänen ajatustaan, osotti, että
hänet oli ymmärretty.



XVI.

Älä hellitä!


Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!...

Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja
nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen
valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava
aukko rungossaan -- toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä
ja uhmaavana kuin konsanaan! -- katsellen Hammernäsin lahden rannalta
näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa,
elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki
talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.

Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten
jalkain jälkiä, -- pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla
tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan
välittämättä, vaikka talossa kummitteli."

Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer
Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut
sieltä toisenkin kirkkaan killingin.

Ja nyt -- keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä
ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa
hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin
ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli
laitojen.

Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena
aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja
odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä,
että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine
partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.

Hän ryki ja ryki...

"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.

Rejer Juhl ei vastannut, käveli vain yhä edestakaisin.

"No Anders!" -- huudahti hän miehen astuessa sisään. Anders oli hänen
paras nuottapäällikkönsä, "vanhapäällikkö", joka oli ollut saarella
tähystämässä, "luuletko sen kääntyvän etelämpään?"

"Se on melkein suoraan lounaassa! Pohjoispuolella olevain sulkujen
käy huonosti. Kolme nuottakojua suoraan ulapan suussa -- ne eivät
kestä! Siinä menee tuhansia tynnörejä silliä... voi tulla raskas
päivä Aa-vuonolaisille! Kyllä siinä tarvittaisiin köysiä ja varppeja,
ennenkuin se kestäisi."

"Pahimmassa pinteessä on Martin Sörhagenin iso sulku", lausui joku.

Myrsky ravisti taas räystästä.

"Hyvä, että olemme osakkaina vain toisessa, isä!"

Rejer kääntyi äkkiä: -- "Hyvä!... hyvä!" toisteli hän vihaisesti. Hän
meni avoimelle ovelle ja katsoi ulos. "Ei ilma nyt niin paha ole,
ettemme parin hyvän miehen kanssa voisi purjehtia tuonne viemään köysiä
ja sen sellaista -- meillähän on päivä hallussamme!"

Kukaan ei vastannut.

Rejer käänsi kiukuissaan heille selkänsä. "Hm! hm!"

Tuuli ravisteli jälleen kattoparruja. Hän katsahti jälleen ulos; koko
saari oli kuin savun vallassa...

"Koko sillimäärä takaisin mereen... ei, kyllä me lähdemme!" lausui hän
ratkaisevasti. "Häpeällistähän se olisi, jos makaisimme täällä, vaikka
meillä on kaikki tarvittavat vehkeet, ja antaisimme paikkakunnan suuren
siunauksen mennä menojaan. Mitä arvelet, Anders?"

Anders oli myöntyväinen.

"Minä lähden mukaan, isä!" sanoi Jan.

"Sinä jäät tänne!" kuului lyhyt vastaus.

Kaksi muuta miestä tarjoutui, ja kohta ryhdyttiin lähtövalmistuksiin.

Jan kuljeskeli rauhatonna rannalla ja uskalsi vihjaista isälle pariin
kertaan, että tuolla pohjoisessa saattoi maihinlasku käydä vaikeaksi.

Kysyi aika ponnistusta, ennenkuin touvit, köydet, ja nuottavarpit oli
saatu alukseen.

"Tänään minä _tahdon_ tulla mukaan, isä!"

Hän oli jo astumassa venheeseen, kun isä, joka seisoi tuhdolla, äkkiä
kääntyi ja tarttuen kuusi-, seitsemänkolmattavuotiasta poikaansa
niskaan lähetti hänet liukkaitten leväin joukkoon rantakivien väliin.
Samassa he lähtivät --. Kolmen miehen keralla Rejer purjehti myötäisen
etelätuulen kiidättämänä läpi vaahdon ja hyrskyjen. Kyllä he kylvyn
saivat!

Puolenpäivän tienoissa he olivat sulkupaikalla, ja parhaaseen aikaan
he sinne ehtivät. Etenkin isosulku oli ankarassa vaarassa, ja nyt piti
jahdin ilkeästi keikkuessa saada kiinnitetyksi kaikenlaisia köysiä
ja varppeja. Vesitynnöreistä tehtiin kohoja, jotta nuotat paremmin
pysyisivät uimasillaan, ja pieni vara-ankkuri heitettiin tueksi, kun
nuotta oli kiskoutumassa irti kiinnikkeistään.

Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt
jotensakin turvatulta; -- Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa
maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä
jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella
rannalla olevilta saarilta.

Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja
aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin,
että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä
pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän
päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä
hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi
kerralla oli pantava suitset suuhun.

Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin
monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että
kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi,
niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli
koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun
kohosivat aallonpohjasta...

"Onpa tämä aika pesua, miehet!... sille, joka ei ole tottunut jahdilla
purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan
hyökylaineen venheeseen -- "mutta onhan meillä korea kynttilä
valaisemassa tuolla rannempana... sinne me emme nyt lähde hyvästäkään
maksusta!"

Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.

Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan
länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren
valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti...

"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin
leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä
edessä odottaa" -- lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti
rannikkoa.

"... Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle
päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, --
"länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille... ne selviytyvät
nyt mainiosti!"

"Ky-yllä... ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen
sanojansa.

Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja
edessä -- ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus -- jokin
välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna...

"Näyttää paremmalta -- hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään
haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti
rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.

Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä... särmäinen! Kuolema sieltä
irvisteli heille...

Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan...

"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että
minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle
päällikölle.

-- Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin
ajatuksiinsa.

Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa
odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!... Täyspätöisiä miehiä
jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!... Ja Saara -- eikö
hän enää tule minua vastaan laiturille?... Tuli loppu aikaisemmin kuin
olisin suonut! -- elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun
hänet sain... Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!

Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.

Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin...

Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä...

"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä
saarnaamassa silliä vastaan -- ei käy päinsä, Anders!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi...
hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!

       *       *       *       *       *

Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka
tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin,
olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja
lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun
nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään
ajautuneena.

Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin
varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja
hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän
katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi... "Kerro, poikani!...
en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan... kerro kaikki. --
tarkoin... kaikki tyynni!"

Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan -- oli painumaisillaan pöydän
varaan, mutta nousi sitten äkkiä... "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet
jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea
häntä.

"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän
sulkeutui huoneeseensa.

He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut
ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.

Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.

"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"

Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen...

"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen
kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen... emmekä me saa jättää kesken
mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"

"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! -- sellaisen
tempauksen, että lensin pitkäkseni... Mutta nyt minulle on selvinnyt,
miksi tuo tapahtui: -- hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle
laudalle... Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä
suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Älä hellitä!" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.