Title: Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet
Author: Foscolo, Ugo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet" ***


JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET

Kirj.

Ugo Foscolo



Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut

Mikko V. Erich



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.



Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v.
1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon
runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä
rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä
Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään
samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.

Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa
syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada
kerran nähdä isänmaansa -- Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana
maa -- yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin
hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä
katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa
v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.

Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka
sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi",
ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti
tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, -- varsinkin oleskelu ihanassa
Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa --,
mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se
kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin
kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon
lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811
täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin
sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä
hänen _Aiace_ (Aiax) tragediassaan.

Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne
olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun
Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin
Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan
valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen,
mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman
isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti
maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden
jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin
tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien
tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi
oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon
ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.

Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja
samalla -- täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä -- aito
runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita
on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (_le passioni_)
kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä
samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun,
valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan
tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan
kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät
yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen
persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.

Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta
osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta
aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen
Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin
Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut
kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä
ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon
voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä
usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja
että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään,
kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.

Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi
Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää
voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten
kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä
päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa
joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva
poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen,
totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon
ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti
erinomaisen mielenkiintoiseksi.

Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: _Tieste, Aiace ja Ricciarda_.
Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen
näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta
itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien,
varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo
vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen
kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia
Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (_All'amica risanata_),
hänen sonettinsa sekä _Il Carme dei Sepolcri_ (Hautojen laulu) ja _Il
Carme della Grazia_ (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat
klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten
kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä
saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia.
Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan
sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.

Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on _Il Carme dei Sepolcri_.
1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien
herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin
alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin
koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia
arvoituksia, mutta ensi sijassa _Il Carme dei Sepolcri_ on valtava
isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu,
jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä
johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen
kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla
rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville.
Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin
ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan
puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin
häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien
maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa
on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja
juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen
ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi
lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua
jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. --

Foscolon ainoa romaani, _Ultime lettere d' Jacopo Ortis_, joka täten
julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi -- vähitellen kypsyttyään
runoilijan mielessä -- v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä
puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin;
käsittelytapa -- kirjeromaanin muoto -- luonnollisesti johtuu
Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista,
kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä
osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena.
On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin
paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin
kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen
ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia
jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin
vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on,
samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle
vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan
ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja
uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa.
Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo
syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista
kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle
puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta
toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.

Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään
on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa,
kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi
osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa
kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana
pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi
rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla
isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi
ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian
syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja
parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.

Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen
ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat
toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset
mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman
usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä
"Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on
kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia
luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös
huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa
huhtikuulla 1918.

Suomentaja.



JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET


        Naturae clamat ab ipso
    vox tumulo.



LUKIJALLE.


Julkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon
jääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet,
joita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.

Ja toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle
nuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat
heidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen
tarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.

_Lorenzo Alderani_.



Euganian kukkuloilla 11.X.1797.


[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä
Adige-joen alajuoksua.]

Isänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos
meille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme
onnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on
kuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni
sortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt?
[Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v.
1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian
itsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana
olen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot.
Pitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani,
jossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti
näköpiiristäni onnetonta maatani?

Sinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien
luku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien
kansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa.
Kokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani
odotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu
muukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän
onnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni
saavat levätä isieni mullassa.


13. X.

Rukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä
kukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille,
mutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa
sen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon
arvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen
huokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän
me vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista
tai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa
lohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.

Ja mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja
vihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä
edessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn
maamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden
esitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen
varjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein
haluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani
vuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen
kaikuessa!

Entä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja
siten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja
halpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan
noita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta
tointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen
ympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja
pakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät
ensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä
katalasti ikiajoiksi!


16. X.

Jättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara
uudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten
elän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista.
Harhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta
puhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku
kirja.

Mitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan
suunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on
menettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut
rakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että
hän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani
omalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään,
liikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni
kumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta
olikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä
ja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt
puille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on
jälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani
itken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä
kunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon
ihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.


18. X.

Michele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että
sopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin
kirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua
lohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä
hän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen,
jotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja
sukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään
historiallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei
minulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin
oman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan
sukuun!


23. X.

Jos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut,
Lorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomat
asukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua.
Vaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseni
ikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt sen
kernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niin
jalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskään
en voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta,
sillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksi
kuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkon
plataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa.
Sunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojat
kuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, että
halu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuu
meidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentää
oman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiin
ja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme.
Meidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsien
asuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, millä
innolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensa
päivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneen
myrskyn tuhotöitä ja menneitä sekä runsaan toimeentulon että kadon
vuosia. Silloin tällöin hän keskeytti kertomuksensa langan pyytäen
anteeksi, että muisti toisinaan petti. Tällä tavoin minun onnistuu
unohtaa, että elän.

Minua on käynyt tervehtimässä herra T., johon sinä tutustuit Padovassa.
Hän sanoi sinun usein puhuneen minusta ja toissapäivänä minusta
kirjoittaneenkin itselleen. Hänkin on nyt, vaikka yleensä on pysytellyt
loitolla valtiollisesta elämästä, vetäytynyt maaseudulle välttääkseen
villiintyneen kansanjoukon ensimäisiä raivopurkauksia. Minulle on
kerrottu hänen kehittyneestä älystään ja suuresta oikeudentunnostaan,
-- ominaisuuksia, joita ennen pidettiin arvossa, mutta jotka nyt ovat
vaarallisia. Hän käyttäytyy kohteliaasti ja tekee ylevämielisen ja
vilpittömän vaikutuksen. Hänen mukanaan oli toinenkin henkilö, joka
luullakseni on hänen tyttärensä sulhanen. Hän lienee kelpo nuorukainen,
mutta hänen kasvonilmeensä ovat kovin vähän puhuvat. Hyvää yötä.


24. X.

Olen vihdoinkin saanut itse teosta kiinni tuon talonpoikaisveijarin,
joka turmeli meidän puutarhamme katkoen ja hävittäen kaiken mitä ei
voinut ryöstää. Hän seisoi persikkapuun alla katkaisten kaikessa
rauhassa vielä viheriöitseviä oksia, joilla ei enää ollut hedelmiä.
Minä olin piiloutunut viiniköynnösten suojaan, ja tuskin olin saanut
hänet kynsiini, ennenkuin hän alkoi rukoilla armoa. Hän tunnusti
jo useita viikkoja harjoittaneensa moisia ilkitöitä syystä että
puutarhurin veli muutamia kuukausia aikaisemmin oli varastanut hänen
isältään säkin papuja. "Opettaako sitten isäsi sinua varastamaan?" --
"Vakuutan Teille, hyvä herra, että kaikki tekevät samoin."

Laskin hänet menemään ja hyppäsin pensasaidan yli huudahtaen: "Kas
siinä yhteiskunta pienoiskoossa; kaikki tekevät samoin!"


26. X.

Olen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle
olen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa
pienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja
lähetti palvelijan hakemaan isäänsä. "Isä ei osannut toivoa, että
tänään tulisitte", sanoi hän minulle. "Hän on lähtenyt viljelyksiään
katsomaan, mutta on kohdakkoin palajava." Pikku tyttönen juoksi
hänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. "Tämä herra on
Lorenzon ystävä", vastasi Teresa, "sama, jota isä toissa päivänä kävi
tapaamassa". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti
vastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan
kädestä ja lähti. "Katsokaa", sanoi minulle herra T. osoittaen
huoneesta poistuvia tyttäriään, "tässä on koko perheemme". Hän
sanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt
vaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa.
Jäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. "Me asumme lähellä toisiamme",
sanoi hän minulle, "käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa".

Riemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen
vaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle
uusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta
jos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa
myrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?


28. X.

Vaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni:
on kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä
kuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta,
että viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin
kauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin
valitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää
puhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän
kärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö
huomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos
meitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän
tympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös
se, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta,
ja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä
kuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle
mahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.],
jotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita
vihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän
voimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden
innostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse,
joita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut,
huokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä
nälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni,
rakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään,
jotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun
orjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa
rosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa,
lapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa
tuhan alle pyhän riippumattomuutensa.


1. XI.

Minä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne
tuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa
minua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea
todelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi
tuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä,
on kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin
niin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen
illalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän
on "hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen" -- siinä hänen hyveensä.
Mutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on
hän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka
piikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin
kuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin
ilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen
roisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä,
harkitseva järki. -- Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja
pelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon
mukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin
valikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja
uudelleen toistaa minulle sanoja "rikas ja hyvin valikoitu", tahtoisin
juhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset
narrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille
ja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan
muutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät
tyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset
viisastelut!

Muuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja
kirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen
itseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia.
En tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin
tyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas,
somasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren.
Näkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini,
pakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon
ja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin
kiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento
ojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan
putoisi.

Mikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua
nyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että
täytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja
kuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa
elonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.


12. XI.

Eilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet
läheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle
vuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta
hänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat
ovat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren
korkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi
poppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko
ensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen.
Juuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn
usvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia
talonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi,
laulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten
morsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme
istutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään
ja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä
juurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja
niiden onneksi. -- Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa
tulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini
nojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon
säteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon
ovesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden
kultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä,
joita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla
äänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai
sinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni.
Ja kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan
metsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä
iltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen
kaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa
jälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa
kesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen
lepokammiooni, huudahtava: "Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston
vieraanvaraisesta viileydestä!" -- Oi turhia kuvitelmia! Voiko se,
jolla ei ole isänmaata, sanoa: "Täällä tai tuolla on hautani oleva."

    "Oi onnen naiset! Kukin varma oli
    hautansa paikasta eik' autiossa
    vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan."

                        Dante, Paratiisi XV.


20. XI.

Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin
seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä
ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa
päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja -- melkein
huomaamattani löydänkin itseni ulkona.

Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua
välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän
kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt
kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan.
Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme
Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa
täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli.
Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen
olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin
koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta.
Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät
taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua
lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta
tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa
kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla
värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat
aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli
kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja
laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä
tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva
maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon
korkeinta herraa. -- Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä
voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä
kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa
suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon
surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän
puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen
suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti
haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän
avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri
Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon
siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä
syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, -- -- mutta ei, Lorenzo,
vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos
voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen
äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes
toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua,
olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on
parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni.
Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä
taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono
kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän,
etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua
innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.

Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi.
Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle
terveisiä sinultakin. --

Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen
järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen
ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa,
puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana
kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. --

"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän
murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja
Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli
Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." -- Olin
ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli
pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan
ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan
äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku
rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä
alas. -- Minä en voinut vastata mitään.

Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten
alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät
olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen.
Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita,
joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta
puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma
rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle
vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä
viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli.
Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti,
"olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden
varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä
äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa
jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän
jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat
tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi
äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. -- "Jo useampia
viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi
on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä
hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen
kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton
äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha,
poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa
onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut
lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua
surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut.
Mitä omaan kohtalooni tulee -- koetan olla kärsivällinen." Näin
sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että
minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni
enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara
päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän
väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni.
Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan
tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." -- Kuvittele, Lorenzo,
minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin,
millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi
Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette
uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette
ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." -- Oi, ihanin enkeli, kunpa minä
voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun
kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun
onnellesi!

Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä!
Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa
olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän
ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän
antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle
muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat
raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen
asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden
roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat
kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen
lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän,
varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä
tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy
aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa,
Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään
miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta
verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu
loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen
tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on
pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset
hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa
tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman
olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään.
Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta
etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja
itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää
rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.

Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen
perästä jatkan kirjettäni, jos voin. --

Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa
vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään.
Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen,
kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen
vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää
iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä
ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina.
Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään
painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää
kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä
tuskin huomasikaan. -- Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan;
on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.

Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä
häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle
maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä
taivaallisen kunniaseppeleen".

Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja;
sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän
kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren
italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän
aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan
etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta,
jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien
hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä
ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä
suurten miestesi haamuja! -- Vapisevin sydämin muistelen Torquato
Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista,
oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen
vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen,
sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti
viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta,
jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka
uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo
sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön,
joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa
itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan
canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier
in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria
nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen,
vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita
yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti
mieleeni.

Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan
läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin
sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa
kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen,
sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja
asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa
talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi.
Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta
kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en
muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan
rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen
näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista
sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa
ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä,
että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.

Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan
hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen
suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun
päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin
iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten
hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli
ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista
ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä
edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä
tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.


22. XI.

Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta.
Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää,
että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä
tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun
täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin
herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. -- "Pitäkää nyt hauskaa seuraa
tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää
minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on
luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin
samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa
onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni
jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.

En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja
vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme
muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin
omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta
siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista
ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon
määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva,
jolloin hän itkee katkerasti. -- Näin minä kulutan kurjat päiväni
voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.

Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni,
sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan
hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia
tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen
tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn
ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä
hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen
omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat
annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä:
sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava?
Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina
raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi
sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat
syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki
tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät
omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta,
koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta
ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä
sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että
hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?

Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista,
näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne,
ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi
kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla
jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne?
Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä
välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut,
että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken
puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta
"Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki
tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."


27. XI.

Odoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on
palannut. Hyvästi.


3. XII.

Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra
T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni
hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani
noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni
murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää
kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja
minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa
kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua
kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.

En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut
vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos
joskus -- --

Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni,
korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen
nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton
saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani;
kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan
kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia,
jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat
säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja
tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni
hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa
puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja
rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan
kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen
jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä,
kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen
aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti
hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä
kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta
ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun
ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas
ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että
olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.

Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin
taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja
kasvoni täyttyivät kyynelillä, -- oi, kerrankin tunsin itseni kuin
vapautuneeksi.


Padova, 7. XII.

En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen
sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut
suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että
äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan
tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden
alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä
sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään
palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen
jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa
tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä
kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle,
että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein
kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt
Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää
tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa
hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni
pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat
asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä
elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää,
ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä
sanoisit -- ja suon sen sinulle anteeksi -- omista oikuistaan. Kiitä
joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta
alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan
enemmän.


Padova, 11. XII.

Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan
Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta
Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen
nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka
on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää
siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella
kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan
tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani
kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta
oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä
sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat
luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän
asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani.
Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä
maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin
viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.


Kello 2.

Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35
vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan
häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla:
"Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa
seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan
etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä
ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin
seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne
siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien
hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta
noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi
kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän
tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta
hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja
huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja
ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat
olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen
olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi
hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän
oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri
kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina
poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä
olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.

Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa,
mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää
minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan
alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä,
pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi
leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään
kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin
istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli
minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä
hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa
liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli
ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä
nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt
Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena
aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan
aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa,
että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä
palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni
Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta
ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi
hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen
anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin
hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä
kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi --
en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi
minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa:
"Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein
taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä,
jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän
oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on
puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".

Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani,
kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin
kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä!
Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi
peninkulmaa lisäksi, ja --. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko
Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa
kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä
sentään saman taivaan alla.

J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä
syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan
mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä.
Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi
hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja
ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja
rumanpuoleinen?

Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen
olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa
olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta
suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun
tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!


Padova, --

(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo
ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa
vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon
kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin
tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen
käsityksen siitä, mikä puuttuu.)

(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)

... ... ... ... ...

... .. ... minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni
tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen
antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua
kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani
loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle
on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen
ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa
tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti
hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä
minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä
pyhätössäkin.

Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen
sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan,
ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus
henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni.
Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he
eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia
pistoksia, parjauksia ja juonia. -- Toiselta puolen en minäkään ollut
häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten
minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja
ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä
hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta
sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa
väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen,
tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on
hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.

Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat
minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani
kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä
käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä
ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos
avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava
löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan,
jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi
sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla
hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät
sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko
heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja,
täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten
lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen
välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat
suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta,
koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja
tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää,
vielä vähemmän ihailla. -- En puhu itsestäni, mutta kun muistelen
esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen
ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin
valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja
halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut
voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja
tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän,
että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen,
mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen
tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa,
että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin,
mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua
neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut
minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet,
joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.

... ... ... ... ...

(Taas puuttuu arkki.)

... ... ... jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita.
Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti
riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin
ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän
maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista
lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina
on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta
kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että
eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt
lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni?
Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen
vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko
esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt
minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja,
ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä
rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin.
Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada
minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän
hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä
suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt
tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti
kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin
esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota
siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina
on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein
kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka
tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi
muuttaa.

Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa
kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin
kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut,
että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä
jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut
tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai
viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen
kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne,
edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita
runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon.
Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja
kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.

Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni
rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin.
Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen
valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi
minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi
tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten
paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä
myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä
kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin
minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa
on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa.
Pääasia on -- ja sen sinäkin myönnät -- että tämä minun ylevä, eheä
ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja
varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka
verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani
en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on
välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on
lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka
on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän
itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä;
olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni
tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan
luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että
totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta
minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni
yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten
autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi
rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen
ja pahanilkisen orjalauman syliin.


Padova, jouluk.

Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on
väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä
Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja
millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä!
Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen
vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu
minusta vielä olevan tuhat vuotta.

Tässä yliopistossa -- kuten valitettavasti lienee kaikissa
korkeakouluissa -- on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä
professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö,
miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa
jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä
vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen,
vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan
kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä
luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti:
siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen
tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten
kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten
naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka
ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista,
ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien
ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman
huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista
suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää
vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa
nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen
vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana,
harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden
ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain
pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa.
En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen,
että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset
usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo
sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten
ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili
sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan
leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken
syttynyttä sotaa.]

Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni
ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on
lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä,
joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen
tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun
tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka -- kenties
olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden
järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin
korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen
aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä
on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja
on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää
puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.


Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.

Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma
sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään
milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat
sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä,
minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?

Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä
tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota
sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään
turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi,
uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit
sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä
ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos
minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin
onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen
vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin
kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi,
että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa
sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun
alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin
ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla
mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. -- Mutta nyt
minä

    "jo tunnen tuulenhengen entisen,
    edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]


10. I.

Odoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy
kuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi.
Huhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.


19. I.

Ihmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä
suuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille,
joista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä
niin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas
sinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu
paljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko
petyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En
tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät
ihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi
renkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta,
että pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät
mielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta
ja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä,
epävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme
luonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa
meidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja
että me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.

Kuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä,
katsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan
yrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää
katsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi,
lisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin
nuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla
vyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan
kasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä
alleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin
tällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta
taasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin,
että vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin
katseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen
purppuroi, ja ajattelin: -- Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee
täällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa
sinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet
iloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen
ympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla
ennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä
pettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja
jos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy
hänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä
ja talven hyisiä viimoja.

22. I.

Sellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini
asunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia
kertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean
ääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi
puutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä
nauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän
otti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin
vaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun
hän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista,
vähemmän umpeen mennyttä polkua. "Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?"
-- "En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä." -- "Mutta tuo
puukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua."
-- "Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat
vapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa." -- "Anna ne
sitten minulle." -- Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi
hämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle.
Hetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo
etsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti
käsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. -- "Hyvää
huomenta, muori." "Huomenta." "Kuinka voitte, muori?" -- En saanut
näihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta,
sillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin
silmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa.
Otimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt
tarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata
huomenna hän väkinäisesti vastasi vain: "Hyvästi".

Poistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo
vanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät
ympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta
puutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää
kuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää.
Kylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä
jo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä,
jotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki
kuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet
eikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan
aaltoihin upotettuna elämäänsä.

Vaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita
häpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä
sokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin
luonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!


17. III.

Kahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä
olet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut
sekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet
minut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi
kylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin,
se lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat
sille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee
kaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin
toivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt
luullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties
makaisin jo turpeen alla.

Luonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla
yleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat
tuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on
uudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä
siihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei
ole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu
monen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä,
totuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien
aikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala
armahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa
sydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä
heidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen
puolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun
niihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.

Mutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen
nähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi
teissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko
minua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin
Petrarcan tavoin

    "ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!"

On toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat
tulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut
aseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei
ainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen
veripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut
ostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin
ja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan
joukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus
ei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon
innoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen
Italian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä
opista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen
korintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni
Dionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan
hallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.]
meitä kohtaan? -- Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin
[tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella
[Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen
ja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on
sellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee
siitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on
ilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja
jalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti
Niiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia,
ja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat
julmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren
sankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin
Passerianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa
oli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu,
Venetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme
kuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy
kansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina
olemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.

                            "-- -- -- tapa,
    kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa".

"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan
maansa", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan:
"Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä
hänellä ei sellaista ole."

Toiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: "On käytettävä äärimmäisiä
parannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi." Tosin on Italiassa pappeja
ja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto
ei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu
myymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä
lukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys
puolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella
hän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin
suurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on
meillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia.
Lääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat,
varakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat
muka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan
kansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä
ja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman
maansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja,
mutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen
ilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi
ovatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä
ja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi
Herran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit,
tai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi,
mutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa
vastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja
karkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja
ja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä
jos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen
orjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä.
Häpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi
olla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa
tautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja,
äärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis
asia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen
kohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen,
että se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä.
On yhdentekevää kenen -- 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden
ainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren
vallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit
tulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi
silmänräpäyksessä kukistua.

Se pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta
laiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime
aikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n
kirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia
teoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua
Teresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni
uteliaisuuttani -- ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan
kiihoittimia ihmiselämässä -- olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen
lukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani
kuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle
olleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa
vihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui
perheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille
jotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat
minua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa:
On vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan
turmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen
huomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet,
samoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät
epäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen.
Jos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea
aina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian
sanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt
seuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia
kuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän
erehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.

Siitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani
puolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani,
tuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: "Jos
rakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin
kauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata." Jo lyhyen elämän
aamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä,
mutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä
lisää isänmaallinen tuska. -- Herra T:n todellisena intohimona on
puhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille
aloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta,
mutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin
mieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen.
Toisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen
toisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito.
Hän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä
toimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä,
Lorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni.
Ristiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien
välillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä
suurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä
maailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä
muistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan
köyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin,
koska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta,
jälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut
löytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.

Mutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on
minulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa
neljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen
sydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni.
Tämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se
yksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.

Ja kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu
käsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta
sitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta
hän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan
shakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä
pöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo
ne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta
osanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin
mahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä
varten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti
esiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki
kuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni
komediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun
pudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä
nautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä
aikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.

Tässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen
vastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää
ajatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin
voimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin
enemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja
tähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.


3. IV.

Kun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja
raukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan;
ne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen
ponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista
elämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme
taakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä
lohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta
jos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten
onnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus
saa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle
erittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. --
Joka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut
astuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta.
Huhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa
ja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas
kaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat,
pilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa,
Jumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.


6. IV.

Se on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen
toivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen
koskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu --
ja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken
haikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä
riistetty. -- Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin
on häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi
keskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka
ajattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä
joku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä
olisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua
käyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä,
kuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis
edelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin
myrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.


11. IV.

Hän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla
leijailevia pilvenhattaroita. "Katsokaa", sanoi hän minulle, "tuota
ihmeellisen sinistä taivasta". Seisoin äänetönnä hänen vieressään
katse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani
en huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat
puut juurineen maasta. "Puu raukat", huudahti Teresa. -- Öiset pilvet
täyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta
salamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli
kuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu
ja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa
peläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten
meiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa,
ajatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.

Otin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka,
jonka luin ääneen:

"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran.
Glicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää.
Hänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa.
Minä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän
ruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja
tuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa
tuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu,
otan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran
kukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan
ja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä
olet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen
tuntevinani lemmityn hengen läsnäolon."

Vaikenin. "Miksi ette jatka", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun.
Luin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: "Noin ihanasti sinäkin
kerran kukoistit", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä
ja tunnen hänen kyyneleensä omallani.


17. IV.

Muistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti
kesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio
P:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä
voinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on
nyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle.
Matkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä
istuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla
tavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä
vastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli
muuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea,
sitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi
minulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen
saattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista,
jalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän
ennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun
pois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet
onnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat
puhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta
tarvitse. -- "Oi, oi", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli
kallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä,
jolla kääpiöitten maailmassa on "viisaan" maine, kuten Algarottilla
[puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo
arvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v.
1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja
vaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista
murrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini,
mutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi
siihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut,
minkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä "jättiläiskirjaston"
kunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat
edustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin
itsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti
paikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan
Teresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt
metsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta
uutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen.
Voit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan
entisestä rakastetustaan: "Hän on jo kuollut." -- "Onko hän kuollut?"
-- huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin
Teresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon
kovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan
ja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.

Hänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä
riidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä,
joka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli
upporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio
raukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin
vähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui "siveellisen tuomionsa"
tuosta "eriskummaisesta" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi
vastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen
vihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. "Mutta", keskeytin
minä, "olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä?
Onneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii
heidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi
tarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa
rikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole
vastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne
myöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa
vain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo
tyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen
valtaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus
loukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka
nauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,

    "'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]

"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten
talosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota
häntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi
ja vapautesi apunsa korvaukseksi."

"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun", vastasi aviomies. "Kun
Olivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki
oikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi
maksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan
uhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin
perinnön."

"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio
puolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat
hänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä
julkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä
menettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä
kuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa
nuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän
ikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana
Olivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät,
sillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille
pelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina
haaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään
väkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita
niiden lopputuloksen mukaan." -- He eivät vastanneet minulle mitään,
mutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet
vakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: "En itke Oliviota, vaan
kiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja
ilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa
ihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien
rikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta."

Nuori rouva tuntui heltyvän. "Niinhän se on", huokasi hän. "Mutta se,
jolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan."

"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne", huudahdin.
"Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat
kunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta
heidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto
ei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa
omaatuntoanne?" -- Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani,
mutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta
alku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin.
Huomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli
maahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: "Ne, jotka eivät
ole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät
katselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken
tulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton
ihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva
hyville ja omantunnon pistos hylkiöille." -- He poistuivat vihaisen
näköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti
ollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt,
Lorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi
tämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista
tuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen
sydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni
häväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan
voimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä
sure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin
vain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja
intohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa,
synnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy
käydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden
kaiken lisäksi -- onnekseen tai onnettomuudekseen -- täytyy nähdä
pettymyksen kalmankarvainen kajastus.

Minä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni.
Nuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli,
mutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi
ja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan
anteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja
nääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät
valtimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen
huokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi
antaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana,
joiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän
puolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen
luontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä
siihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan
äitipuoli.

Oi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan
elämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan
päälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja
sortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan,
mikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?

Olisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen:
"Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos
Olivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää
kuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin."

"Oi", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Täytyykö ihmisen olla
onneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?" Lorenzo, Lorenzo, hänen
taivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.


29. IV.

Hänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen
eläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan
himmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen
silmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.

Jo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin
alkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa
keräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en
tiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut
Linnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin
koko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää
lehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan
kappaleiksi.

Teresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa,
mutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua
valmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä,
hylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin
sen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta
illat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan
aikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut,
että kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai
liian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja
sinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin
tällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon
näköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä.
Keskeytän lukemiseni tuon tuostakin. "Jatkakaa", sanoo hän minulle.
Yritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi
ja epäselväksi muminaksi. "Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin
ymmärtää." Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana
kirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja
sulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin
lopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.

Kunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät
aivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille,
sillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen
niitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen.
On tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne
ovat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista
teoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen
mosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen
elämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut
Laurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia
sieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan
tarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta.
Lisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten
kirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan
elämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman
lemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten
kokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia
intohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin,
sillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia
haavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä
Teresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä
ne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.

       *       *       *       *       *

KATKELMA LAURETTAN TARINASTA.

"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä
huolehtinut, -- ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku
aloitti harharetkensä maan päällä, -- niin luulen, että Kohtalo on
kirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:

    "Ihminen olkoon onneton.

"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille
tuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että
ihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka
elävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää
Henkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen
uuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän
kurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän
rangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä,
jotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan
Kohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä
itke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että
helläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin
kaste kuihtuvalle nurmikolle.

"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja
muistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit
rintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun
kyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi
minun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille.
Sinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!

"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti
askeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin
nimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu
kohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön
olisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka
tyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan
ja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli
ehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset
seurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot
otollisia. -- Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky
ajeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni
nojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka
luona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja
tuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä
maan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla
mailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat
minut hyljänneet!'

"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti
hymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää
yli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma
ja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta
kuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa
ja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta
herättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja
seppelöimättömin otsin?

"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen
elämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun
maljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin,
ja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se
ainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen
unohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten
alkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.

"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta
loivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli
maailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja
ja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän
laguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään.
Hän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun
nimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa
yksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet
minut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.

"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen
kerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni
taivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty
puseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen
äitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta
hänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen
nenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin',
sanoin itsekseni.

"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, -- ja ehkäpä minä? Eugeniota en
voisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä,
miehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat
kansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat
toimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua
sinulle jäähyväisiä, Lauretta.

"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä
näkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen
tämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana
tuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja
ajattelen: -- Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo
riisti hänet minulta. -- Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on
se, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi,
Lauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin
vasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.

"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen
Jumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia
hedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä
rinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri
tavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella,
kun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua
vastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet
harhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi
ja veljesi, mutta sydämeni, -- oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa
paperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.

"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa,
-- ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen
suutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten
olen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien
ja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli
singahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan
onnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö,
josta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna
on rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon
meitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko
onnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä."


4. V.

Oletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi
kerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen
luontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. -- Karkoitan
toiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo
enää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan
minua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen
sydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen,
vakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet
uudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se
vaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.


8. V.

"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei
hän saa sitä tehdä." Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun
riistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne
ikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle
kauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi
äkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan,
kuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi
herättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin!
Heräännys tappaa minut.

Eräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta
iltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin
muista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä
ajattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.


11. V.

Luulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta
ja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien
säilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä,
vaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että
hän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja
päästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta
ole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina
ollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen.
Näin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen,
ja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää,
joka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin
jälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin
toinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. -- Kuulehan. Saatoin
tänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa
luokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän
kanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla
lupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä
muistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis
taipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden
raukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan
harvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle.
Istuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani.
Äkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua
huusi: "Mitä teette siellä?" -- "Lepään, kuten näette." -- "Onko teillä
maatilaa?" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. -- "Miten niin?"
-- "Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä
turmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun
palaan."

En ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi
kiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat
mieleeni sanat: "jos teillä niitä on". Ellei nyt suvullamme sattumalta
olisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin
inhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. --
Mutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan
päivällisen.

Palatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua
portilla odottamassa. "Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni
anteeksi sopimatonta käytöstäni." -- "Pankaa hattu päähänne, minä en
ole loukkaantunut."

En ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin
rauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja
käyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni.
Minuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin
hänen loukkauksensa.

Miksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan -- tunnustamalla että
hän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään
tasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella
mahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka
vaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa
tapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä
myöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina
myöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen
tavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja
intohimot.

Talonpoika jatkoi: "Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet,
jotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle,
kuka olette."

"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?"

"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi.
Kunpa olisin silloin teidät tuntenut."

"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä
loukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle.
Mitä minuun tulee, on asia jo selvitetty."

"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon." Hän lähti. Ensi
kerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin
erityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn
tunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa
tekemisiin. --

Uusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä
päivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri
maailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä,
ei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra
paratkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja
käyskentelee rehua etsien.


12. V.

En uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa
hänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen
suuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan
kukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi
sohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään,
toinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän
ja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut
sieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin
hän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina
kuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin
tuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja -- miten
sanoisinkaan -- haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni
ilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin
hänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan
lepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen
sydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri
maistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, -- vain yksi
suudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen
tähtensä vuodattanut -- mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan,
ja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. "Olenko minä
ehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi
lyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi
rauhaa?" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen
eteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien
maailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä
enemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä
päivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä
mainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi
häntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen
Jumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan?
Tiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen,
annoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden
ja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran
opettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut
käteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa.
Toisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit
minussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne
taas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun,
kokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut
minulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.


13. V.

Minkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari!
Taiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen
palvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. --
Entä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti,
vieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren,
rajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä.
Homeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat
elävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen
vuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen
palvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan
korkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden.
Mutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten
uskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka
olisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana
ihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa
lahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka
usein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. -- Seison vuoren
huipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni
kokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot
aaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden
varjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot
näyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on
ammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät
levitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää
tuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi
rinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia
laulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko
tuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin
kukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin
nähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän
saattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten
huvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä
valmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen.
Paimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui
kangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan
ja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä
karitsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää
uusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja
koko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee
vielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat
hetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään.
Tasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin
keskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.

Eilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa,
laskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt;
en kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten
leiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä
kaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata
puhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle
lähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti
lähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan,
jonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. "Rauha
teille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut
mateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan
päällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo!
Vähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!" -- Uupuneena lepäsin
hetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat
eteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä
onneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin
edessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen
häviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta
ja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.


14. V.

Taas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä
ja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta.
Luulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he
pakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi
ääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa
nojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta
pitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä
sopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. "Oi",
lausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, "etkö
usko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla
yön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun
luen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan
juuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin
mietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän
sieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä
sielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen
lainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on
oikein voimakas" -- -- -- Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut
kättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä,
kuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: "Oi,
sinä olet syntynyt minua varten!"

Hän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan
vallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut.
"Kaikki on rakkautta", sanoin. "Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä,
mutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin
ihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat
tavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut
pelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta
luottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa,
sydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä." Teresa huokasi hymyillen.

"Levätkäämme", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin
hänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin
yksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen
varjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää
alttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne
poimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui
silkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa
vasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. -- Oi! Miksi
sykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!


14. V. kello 11.

Oi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään:
huuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen
kyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua
tämän autuaan päivän hurmioon.


14. V. illalla.

Monta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut
mahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.

Teresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui
minulle, mutta niihin sisältyi kaikki: "Rakastan teitä." Minusta
tuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen
silmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen
meidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla
hetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä
vastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa
kuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa,
kaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin
riemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä
uudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen
henkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän
katsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja
hänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. -- Mutta äkkiä
hän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui
sisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen
ja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä
kutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä -- tai enemmän vielä hänen
intohimonsa -- hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että
minä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan.
Tunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi.
Lähestyin häntä vapisten. "En voi tulla omaksenne." Hän lausui tämän
syvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja
sääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun
katsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston
portille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: "Hyvästi." Käytyään
muutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: "Hyvästi."

Jäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä.
Näin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat
hiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun
kauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa
pukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa
edes hänen äänensä soinnun. -- Lähtiessäni kohotin käteni kohti
Venusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!


15. V.

Tuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni
ovat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin.
On kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen
humina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa,
keto kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko
luonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta
ja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen
muodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista
mallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide
on sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän
runouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi
suuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa,
joiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä
myöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme
ainoan hyödyllisen hyveen, -- säälin, jonka lohduttamana huokauksiin
ja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin
huolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta
ja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi,
elävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi
liekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun
säteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten
uhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. -- Oi, Lorenzo!
Loikoilen usein "Viiden Lähteen järven" rannalla. Vieno tuuli, joka
hilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan
väreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen
näkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni
tanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista,
vaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät
vartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä
tihkuvat kiharat peittävät. -- "Turhia kuvitelmia", huudahtaa filosofi.
-- Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat
muinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien
jumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja
Sulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden
loistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista
harhaluomista. -- Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä
paljasta tuskaa, tai -- mikä vielä kamalampaa -- tylsää ja kiusallista
toimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla
käsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.


21. V.

Oi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule
näkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan,
mielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen
parvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa,
ennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa.
Sykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani,
etten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään,
mutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. -- Oi
salama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat
nopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.


25. V.

Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis
kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut
maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet
rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja
murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä
olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää
voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko
peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole
ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan,
-- haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!

Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli
kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi
minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa
puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä
putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän
kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua
tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön,
estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi
heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin
ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen
äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina
unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki,
että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn
karitsan hyväksi -- elävänä kerityn!

Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan
pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille
ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut
kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan
uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle
uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä.
"Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla",
vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön
ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty
pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja -- kaikki
tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon
järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi
olla. --

Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni
on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona
vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä
huoneessani olen kuin hautaan kätketty.

Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini
alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta.
Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava
suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan
tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.

Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja
hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä
mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.

Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison
kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on
suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan
etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa
minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin.
Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä
kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli
laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä
ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla
ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan
summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. -- Vaivuin
mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? -- Sieluni
sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse
tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua
luoksesi!

Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän
mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua
kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti
sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla
silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme,
me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa
esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen
lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni
lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme
pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen
hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet
tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti
mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan
leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten
tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä
tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja
kuolema on minulla jälellä.

Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja
kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa.
Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena
olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni
rauhallinen. Mutta nyt?

Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan.
Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä
sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun
kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani
kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan
peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran
katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui
iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä
jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka
jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme
etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme
jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun
ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus
voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.

Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja
pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla.
Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten
ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun
rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja
olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien
puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette
rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin
aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin
ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan
tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa
viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat
intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta,
Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".


26. V.

Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa
hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis
viimeistään kahden viikon kuluttua!


27. V.

Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli
voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani
rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin
todelliseen naiseen.

Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En
vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman
ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa
itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi.
Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän
ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta
hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa
mieleni, ja hänen itkunsa -- -- Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken
jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko
minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi
koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä
hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani
petturiksi.

Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini
ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan
sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana.
Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. --
Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin.
Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan
onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt,
ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä
kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!

Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa
järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis
loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä.
Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin
kaikkivallalle.


28. V.

Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja
taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä
näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin
olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.


29. V. aamulla.

Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa
on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten
löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat
eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin
hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin
kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni,
hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki,
kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen
raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten
vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.

Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri
vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen
itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen
rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein
tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella
häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy
vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.


29. V. illalla.

Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin
jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä
minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy
elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.

Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en
päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut.
Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua
viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani,
etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö
juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En
tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui
sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän
ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen:
"Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".


2. VI.

Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava,
raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en
saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on
hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena
katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita
ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat
minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme
voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa
meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi?
Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari
sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!

Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin
astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja
hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.

Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita
etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille.
Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen
tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat
hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani,
käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman
varjojen keskellä.

Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun,
oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon,
hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa
hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen
hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy
lähteä.

       *       *       *       *       *

LORENZO LUKIJALLE.

Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat
tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle
kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia
huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää
alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään
kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua
ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista
silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui
masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja
keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta
muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo
aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari
sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan
halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani,
en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule,
että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä
noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja
hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään
Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja
välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja
nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa
ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen
ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän
rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon
suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä
läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa,
hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi
erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi
taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin.
Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi
nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian
kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui
monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis
hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti
kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo
ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen,
esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän
iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat
kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän
suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi
väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta.
Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle,
että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai
puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus
hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä
silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä
synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä
vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan
jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme,
ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa
piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis
lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin
[Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin
kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat
m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa _Il Carme dei Sepolcri_.
Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan
onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin
julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy
lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

                        "-- -- jo ammoin
    ma vihollisen miekkaan syössyt oisin
    rutosti ratkaisten sen ongelman,
    jot' elämäni tuska on --"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle,
loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi
äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi
Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui
herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla
kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä
painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa.
Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo
huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä
kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä
itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan
äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti
salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä
oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus
vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan
omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi
siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä
varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen
jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi
kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta
sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja
poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä
turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän
heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan.
Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.

Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä
koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen,
pelkään sitä.

Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee
ruumistani.

Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa
leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen
sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton,
toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka
tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.

Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin,
että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.

Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta
yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.


Kello 2.

Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu,
puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.


Aamunkoitossa.

Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa,
kärsimykseni vain kasvanevat. -- Jumala ei minua kuule. Päinvastoin.
Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan
elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.

Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka
kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko
silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman,
joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi,
ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. -- Mutta Teresa on viaton;
hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä
taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua.
Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet
tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien
lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi?
Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu
huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua
vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka
voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi,
ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän
voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua
enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa;
hänessä yksin näen Sinut.

Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala
on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin
kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys
voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun
siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista,
ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta,
luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa
ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

       *       *       *       *       *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä
tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta.
Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon
älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä.
Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi
pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla -- olkoon, että
hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen
kesyttymätön luonne -- herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta
klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului
perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia
ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä,
että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän
on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin
vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa.
Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen
oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen
asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle
suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin
vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja
puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen
näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti
Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin
hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen
onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan
äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne
on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi
katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa,
sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi
herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri.
Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi
voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on
rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan
niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta
kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin
omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi
kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä --
niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni
lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä
tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta
Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa
sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen
luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin
tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän
jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen,
että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä
laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut
Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut
mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta!
Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen
sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää!
Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman
onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt
eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä
keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona,
mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen
jäähyväiset. -- Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän
sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden
peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä
pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla
ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta
surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain,
että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi
ilmanvaihdosta.

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista
ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia
syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista,
joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä
kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen,
valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa,
toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet,
riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle
ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa
mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille
harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin
lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan
ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo
harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni
kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain
hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa
ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän
Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille
vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan
heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin
melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki
kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki
sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen
kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä
ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään.
Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona
vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo
ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut
häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut
Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan
ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja,
mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa
vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija
huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen
puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen
katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan
lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta.
Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka
puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.


Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi
rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En
odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis
hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja
järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne:
ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on
olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla
häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni
jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten
kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä
kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä
tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta
onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka
edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa.
Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun
tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko
maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän
lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan
vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia
kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes
viimeisetkin voimani uupuvat.

Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani.
Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut
ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se
säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi
on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni,
kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut
edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi
yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on
määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä
kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa.
Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut
vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin
olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että
rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut
sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa
ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan!
Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi,
ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta.
Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni
jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei
ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin
itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla,
mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä
Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä
minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä,
joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä
hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi,
vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen
minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa
meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole
rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet
tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. -- Tunnen, että
tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi
juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun
tomusi kerran on pyhittävä. -- Mutta hyvästi.

       *       *       *       *       *

Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari
postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen
näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä
ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle
seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herrani ja ystäväni!

Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa
neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin
vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin,
että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle
olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan
haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen
on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai
polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin
onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä.
Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä.
Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen
ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon
puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä
synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää
koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja
ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.

       *       *       *       *       *

Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen
avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi
tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia,
tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.

Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri
aikoina postin mukana.


Rovigo. 20. VII.

Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen
enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti
tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?

Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman
soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta,
epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen
voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että
minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan
jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen
hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja
kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut
yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on
lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias
käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.


Ferrara, 20. VII. illalla.

Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta
kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi.
Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja
onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.

En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies,
juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle
sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat,
intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella
Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti,
maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni,
vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin,
oi silloin -- --!

Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain
muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä
äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?

Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua
hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni -- -- sinä, sinä! Kaikki on
minua vastaan; minä alistun.


Myöhemmin.

Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi
kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni
mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo
eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen.
Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia.
Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä
sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä
vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen
voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan
autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa
kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan
tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun
onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun
tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia
vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä
sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina.
En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en
aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.

Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin
alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus,
eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat
kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma
tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään.
Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa
murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän
antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus
häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä.
Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri
on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen
kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan
veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee
kostetuksi. -- Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?

Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut
sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja
rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt
ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja
tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut
kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa
ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt.
Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.

Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni
raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua
intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat
kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat
hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön
isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili
minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt
sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan
perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä
ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten
ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". -- Niin, vietän
loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän
kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä
kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon
viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin
kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin,
että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja
heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi
hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten
näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja
tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!

Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki
pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen
näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo,
mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat.
[Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta
nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on
päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]

Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni
levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin
silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli
olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista
ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. --
Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan
sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta
poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on
muutenkin surua kylliksi.


Bologna, 24. VII. kello 10.

Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta
hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka
ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi
on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita
kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa.
Hyvästi. -- Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat
kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa
nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni,
tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja
kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta
osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle
tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet
vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan
ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän
jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan
surusta.

Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää
tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras
lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule
minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen
onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi
sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta
kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat
kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma
itsesi!


Bologna, 28. VII. yöllä.

Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja
pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja
uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen
Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun
täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset
kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on
todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!

Bologna, 12. VIII.

Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi
vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan
tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen.
Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva
ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni
polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää.
En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he
kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta,
jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta
heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin,
toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon
kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä,
mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu
mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden
hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää
rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos
varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit
kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan
tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus
on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. --
_Lorenzon huomautus_. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon,
mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon
tasavaltaan. -- Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi
vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka
rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat,
nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin
hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en
voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea,
ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia
joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat
rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää
hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne
menisin?


Firenze, 27. VIII.

Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja
[Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin
kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä,
että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla
ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi,
meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma
on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten
ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle
kurjalle ihmissuvulle.

Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä.
Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin
joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset
ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu,
jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.

Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin
olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän
suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli
Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia
henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka
ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän
hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous,
on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka
virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.


Firenze, 7. IX.

Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka
näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin
kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki
muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat
tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana
yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua
kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta
sekä suloista että surullista muistoa.

Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä
vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka
hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset
vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista
kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät.
Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen
aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky
hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni
kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot
alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin
rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä
varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! -- Lohduta
kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia
minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä
ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa
luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten
valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa
oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta
taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja
köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.

Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime
kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä.
Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että
piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä
tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli
ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä
hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen
korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin
käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se
enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle
kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen
kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät
päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu
valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä.
Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän
riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan,
itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan
luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan
sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista
ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa
onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle
siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut
sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu
Tuonelan maasta. --

Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile
käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä
mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn
ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin
palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen
ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut
aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja
julmista kuvitteluistani? Hyvästi.


Firenze, 17. IX.

Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis
rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt
kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua,
sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata
balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.

Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.

Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan
voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön.
Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko
kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa
viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en
sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun
lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".

Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina
seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen
epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa
minulle:

"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne!
On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän
Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta
kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi
kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua.
Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain
Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."

Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi
viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta
vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin
päätöksessäni pysyä.

Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla
ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin
voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut
itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa
vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman
kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan
sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään
ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla
voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin
kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa
armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian
suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon
tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut
kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa
ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan.
Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi
kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni
olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua
jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät,
olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun
rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.

Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?

Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa
sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän
kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin
omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä
syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu
siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon
viattoman olennon kärsimyksiä.


Firenze, 25. IX.

Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen
elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin
kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten
synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani
pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain
somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen
taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi
ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä,
missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka
painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin
aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien
juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten.
Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen
salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan
matkustamalla huomenna pois. -- Näin siis me italialaiset olemme
muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta
kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös.
Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan
ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä,
toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme
eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja
pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta
kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä
turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet
sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa
omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen
taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin
joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa,
hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän
on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta
jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme
niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin
kauppatavaraa.

Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja
kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä
mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit
ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille.
Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen
tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo,
luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat
minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista
onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin,
tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla
äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten
toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren
jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse
hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki
toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin?
Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista.
Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte
toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja
jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja
maanne.

Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat
seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni
nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä
yksin tunnen. -- Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella
sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.


Milano, 27. X.

Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne
saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa
myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja
Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan
epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että
yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta
kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten
ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta
tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja
ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.

Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99)
on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä
1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman
_Il Giorno_ -- ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön
tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin,
mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni
häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi
minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut
tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin
nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut
pitävät pystyssä."

On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet
virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden
jälkeen elämään almuilla.


Milano, 11. XI.

Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole
sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi
kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty
puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan
murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat
kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin.
Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti
latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki,
jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa
ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia
eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko.
M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita
teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat
viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä
olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En
tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se
Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he
kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä
hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se
juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta
henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. -- Kysyin,
missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon"
pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat
vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.


Milano, 4. XII.

Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa
olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat,
useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin
pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan
emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön
koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun
pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan
muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen
uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet
ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta
hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä,
sillä se loukkaa vallassaolijoita, -- minun täytyisi peitellä omaa
oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja
rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon
niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä,
toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että
he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai
helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet
valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän
usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina,
välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä
pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä
sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät
heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja
halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi
herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi,
luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa
miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman
tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä
kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.

En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät
myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin
toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään.
Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy
astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi
kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.

Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän
ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta,
Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan
totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole
kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita,
missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi
pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me
kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.

Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan
kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka
koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella,
voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä
väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka
on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta
ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja
häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi,
jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen
pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen
pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa
oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia
tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai
toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani
kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että
ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan,
että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä,
sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan
mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille...

Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka
muutenkin jo on kyllin pitkä.

Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan
kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja
vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut.
Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta.
Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua
niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään
öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen
nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja
rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta
usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia
olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle
rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla
kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä
tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se
on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä
kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle
sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan,
että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.

Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.]
kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain
keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan
ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen
heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti
saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan
päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla
kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja
hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen
sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on
imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat
ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen
hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken
arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi
lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä,
joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu
Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon
mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne
ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän
raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään
tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni
ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha
illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin
kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö
ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema
silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." -- Parini
ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä
silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko
sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla
valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä
isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman
isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin
antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."

Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin
kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni
eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti
pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle
italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa
taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan
valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään
kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin",
lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla
on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja
aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin
askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua,
hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin
olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset
tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa
kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä
ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen
hyväksi."

Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui
kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän:
"Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin
yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä
osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa
ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin
julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan,
että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain
surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole
sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras
valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos
oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin
voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja
onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman
etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen
ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi,
mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko
puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa
voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin
kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun
yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi
kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan
osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä
vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan
yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko
silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän
tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan
soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella
kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa
ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei
onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset
tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen:
se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää
hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se
arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota,
täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa,
pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten,
ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla
itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi
että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat
syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit
vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja
hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt
rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. -- Oi
poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus
on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."

Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva,
sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari
Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin
surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa
auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi
minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi
ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on
minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde
kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi
nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä
kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet
kotia.

Oi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani
lämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi
kokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla
olisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi
hukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton
rakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan,
rakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy
uudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut
meille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin
vielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin
täyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan
minulle: "Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja
kertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni,
ja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani.
Aika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä
puhtaiksi." Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa,
mutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden
perästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.

Mutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina
huokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro
jälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien
nimessä ja sanokaa koko maailmalle: "Me olemme onnettomia, mutta emme
sokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa".
Vaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne,
jota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias
herra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä
turhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa
kansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin
vanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman
partaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle
ajalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne.
Rangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän
eläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä,
että vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä.
Miksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on
riistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan
teistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista
nimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia
orjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten
toimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän
mielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen
heikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä
vankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain
yläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä
ja teidän mainettanne.


Milano, 6. II. 1799.

Osoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan
ja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni
kauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä
sanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa
jollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä
on pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea
ilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä
erehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä.
En tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen
kaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, -- kaikkea
muutahan voi hankkia --, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja
vaikutteita toisista.

Olen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta
tuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat
kaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat
raitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on,
olisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle
näin, vastaisin hänelle: "Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin
valtimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi".
Silloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume.
Enhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee
suonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin
voimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon
seurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne,
kylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä,
mahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän
tyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä,
joita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa
teihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja
käsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni
nähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta
teoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä
kunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis
pettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon
teitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se
varjelisi minut teidän viisaudeltanne.

Kun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua
puhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät
intohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa.
Mutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua
auttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli;
se sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.


Kello 10 aamulla.

Luulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut
tietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont
Cenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.


Kello 1.

Taaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa.
Lähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.


8. II. kello 1/2 2.

Olen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin
erään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se
oli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: "Kaikki
ajatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja
ikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin
veljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi."

Toistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin
heittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä
takaisin.


Kello 3.

Menin sanomaan jäähyväisiä Parinille. "Hyvästi", sanoi hän minulle,
"onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla
sinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan
onneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä
edes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut
jäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin
sinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun
ajan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä
olet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin
jälkeen tuntea osanottoni." Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän
seurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja
kuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; "Hyvästi".


Kello 9 illalla.

Kaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään
riisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin
väsyneeksi.

Hyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua
suuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa
mieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä
sinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran
kiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua
kuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen
perheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot
meidät toisistamme, jos se on mahdollista!


Genova, 11. II.

Kuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät
suloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan
ja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan
matkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn
ja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.


Dalla Pietra, 15. II.

Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan
väsymykset ja vaivat -- ja mihin se johtaa?

    "Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"

                                   Dante.

Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi
pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen
jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle
tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos
missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän
asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin
nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan,
vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut
tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan
kukaan vastaantulija minua tuntisi.

Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi,
että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen
näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka
aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta
osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän
sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin
myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja
minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä.
Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne,
herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis
hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona."
"Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin
äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli
nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo!
Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa
nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes
takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut
pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä
vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen.
Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa
onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja
kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle:
"Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli
kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole
kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle
suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." -- En sano sinulle,
Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin
onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat.
Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.

Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla
kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri
katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät,
mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli
kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."

Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin
hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi",
sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". -- En kerro sinulle hänen
surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään
maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä.
Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki
muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta
ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri
Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. -- Hänen tätä kertoessaan kuulin
viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin
että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä.
Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut
matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta
vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina
ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat
marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo
ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen
auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla
Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen
ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut
työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.

"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta
arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen,
jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton
lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja
huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa
sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä
olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme
kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa.
Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki
minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet
minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." -- "Niin", vastasin
hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta
maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis",
vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi
yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen
joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle
useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin
uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on
antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen
saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni
olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman
liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan
katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni
salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle
sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja
oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan
seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa;
yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi
käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas,
mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton
ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi
teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa
kerjäläisen laukkuun."

Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi:
"Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset
ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni
on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa
isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei
hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja
turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet
tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon
kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on
tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä
saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille
eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten
hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa
jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan
laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä",
sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele,
joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa
oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi
viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa
ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.

Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä
päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi
sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni,
vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi
minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen
vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat
minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi
ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana
vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä
toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan
on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet
imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan
hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että
sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan
asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja
synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja
rakastettavaksi.

Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle
onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen
verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan
pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja
Marseilleen. -- Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja
lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne
olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen".
En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla
on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten?
Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie,
jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit
lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä
sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi
suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut
sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka
jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis
nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin
voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin
iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja
aviomies." -- Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät,
katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.

Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen
pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän
jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta
romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä
tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia
kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia
lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani
sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten
onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse
viisaampia ja onnellisempia."

Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä
arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita,
olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa
valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä
onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on
antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain
harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä
hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos
olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille,
mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot
usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen
synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät
rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan
ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat
häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt.
Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin
epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu,
petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole
suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi,
lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison
majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää
joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän
välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti
voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin
kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle
menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei
voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi
tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää
ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän
tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia
ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja
vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan
Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.


Ventamiglia, 19 ja 20. II.

"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa
löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi
toisten ihmisten tähden." -- Tällaista sankarillisuutta, joka on
luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse
olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä
tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei
itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää
itsensäkin, toivoa toisten puolesta? -- "Sinä et ole ainoa onneton"
-- se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta
kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus
ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että
vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan
sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän
rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa?
Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran
kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä
tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä
voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden
intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä
on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari,
koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa
niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän
itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen
pystyssä.

Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla
velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut
pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut
järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että
se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien
ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen
koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo
muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani.
Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit
haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. -- Olenko minä
vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni,
täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita
se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin
niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien
yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?

Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen,
sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme
että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, -- luuletko,
että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos
minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen
rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua
vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin
jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä
eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion
elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä
olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät
petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään
turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta
minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä
takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä
hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat
itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja
avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä
toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti
katua herkkäuskoisuuttaan.

Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna,
sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää
toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä
varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen
vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja
omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä?
Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta
minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa,
tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös
viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt
ikuiseen rauhaan.

Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on
puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin
hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen
loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että
julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin
äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa,
mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä
elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä
onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka
isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea
ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei
mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi
sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden -- mutta
älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää -- niin,
minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota
koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin,
muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on
samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet
vapaa, olet sinä aina minun omani.

Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista,
epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi,
katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä
kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun
isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi
ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja
minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin
elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta
hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää
impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa,
mutta en Odoardon vaimoa. -- Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet
hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen
takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa
sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin
hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria
silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen,
seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan
kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan
ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen
hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa
aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä
etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen
tahrannut verellä ja aurinko on musta.

Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti
väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä,
ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita
ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien
hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien
jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston
kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy.
Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin
silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen
takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat
taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien
onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren
ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset
luotaan.

Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien
voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi?
Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti
uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi,
mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada?
Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat
muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen
loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin
kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin
vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä,
jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin
meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme
surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat
ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä
muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta
ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan
tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani
ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää
siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka
onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku
palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme
asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne
merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme
eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä
tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja
luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa.
Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten
ruumiita.

Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa
sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen
huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten
takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen
jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät
enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta
käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat
Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset
veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri
hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa
maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa
tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme
kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he
tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.

Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas
Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin
maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten,
vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi
Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät
tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui
merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi,
voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole
ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää
huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat
veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on
aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon
viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi
vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet
ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien
olentojen onnea.

Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka
vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa.
Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo
vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi
oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on
hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka
on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta
on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden
varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa.
Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy
rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä
teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat
omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän
lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja
kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit
ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys
saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka
he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt
vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa
se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle.
Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se
itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän
palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina
aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla,
julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla
viekkaudella.

Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä
on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka
tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä
ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat
koronkiskurihyveitä.

Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta
ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja
heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan
isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja
ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta?
Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja
kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet
kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä
rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin
ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja,
polvistu kotoisten alttarien ääreen.

Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me
olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät
tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille
elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä
vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille
järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme
tiedä, kuinka niistä vapautua.

Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani
tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä
vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani
ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka
kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet
lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa
tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani.
Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman
ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen
valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää
ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita
on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta
taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten,
mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat
riistäneet rinnaltani.


Alessandria, 29. II.

Nizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen
Piacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi
nyt.


Rimini, 5. III.

Kaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan
[samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut
saanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.


Kello yksitoista illalla.

Minä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa
minulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa
vastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On
parempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman
tyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.

       *       *       *       *       *

Seuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi,
että hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni
papereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen
päätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.

       *       *       *       *       *

Näen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen
toteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää
kaukana.

Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni.
En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät
minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen,
on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat
täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen
niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja
ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin
onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut
pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi
silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka
on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi
itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa,
ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani
olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on
haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata
elämästä.

Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet,
kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut
ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet
eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni;
kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen
nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain
kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen
rauhan.

       *       *       *       *       *

Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi,
että hän meni sinne samalla viikolla.

       *       *       *       *       *

Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi.
Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin
rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.

Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän
vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit
rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani,
silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun
ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi,
maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja
levollisena erosin sinun haamustasi.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan,
lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan
vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan
palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?"
Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä
vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo
oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä
pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut
kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne
lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle,
luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan
ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin;
noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi
minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti
minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai
ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun
verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana
päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle
ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei
hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille
jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole
tallella.

Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia
ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti
herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko
perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia
kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään
muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän
takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi
heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!"
ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut
sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo
tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan,
hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti
häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella
äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan;
ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman
päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.

Michele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta
hänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen
puoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa
järjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän
repi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi
puutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun
tämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi,
yhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan
käveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka
näki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja
seissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut
seuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa
paperissa.

       *       *       *       *       *

Kas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä.
Pane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi
niin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua
hyödytä?

On yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden
kirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti
silloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat
kuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen
vastustuskyvyn.

Muutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät
tunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. -- Ihana aamutähti,
sinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat
katseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta
sitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja
vastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi.
Minua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee
minua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani
suloiseksi!

Yölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä,
olen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.

       *       *       *       *       *

Aamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi
raamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän
sulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen
postiin ja saapui heti takaisin.


14. III.

Lorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki
on lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.

Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt
velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä --
mutta voi, se on isätön!

Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin
tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin
että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen
suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä
verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi
sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle,
tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin
ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene
vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja
juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli
tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen
takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli
nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi.
Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti
minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut
kuoliaaksi?

Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan
verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo
äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin
kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat
sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin
ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni
ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta
omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on
koskaan antanut minulle anteeksi? -- Seuraavana aamuna puhuttiin
asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä
onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan
alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti,
oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat
murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin.
Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat
omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani
veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten
pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua
vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän
työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin
köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä
rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."

Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.

Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan
työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että
siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla
ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana
iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista
taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista
kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en
voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä
turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa
heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.

       *       *       *       *       *

Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi
useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä
Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin
virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.

Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin
puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo
lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen
pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti
käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien
neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:

    "Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi
    vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä
    se kaikk' on, varjo kuoleman se on...
    Lähemmä tulkaa, näettekö nyt,
    kuink' aurinkoa kytkee verivyö?
    Te kuulkaa ääntä turmanlintujen,
    kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo,
    se minuun sattuu, sortaa kyyneliin --
    mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?..."

Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" -- Jacopo jatkoi
lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta
kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:

                  "En miehuudestain
    viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa
    se tuskalleni vetää."

Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti,
että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle
myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman
merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet
noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen
matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa,
vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe
toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella
äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä
iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi
hymyillen Petrarcan sanoilla:

               "En tiedä, mutta kauankin
    minutta elämään voit jäädä."

Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä
näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän
tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna
yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.

       *       *       *       *       *

Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi
niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia
kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa
kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä
kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.

Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja
kunniasi?

Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä
vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari
rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se
on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja
jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja
häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi
kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi,
kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?


Puoliyön aikaan.

Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee
vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja
samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina
tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä
yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut
kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat
usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat
pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin
entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on
muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi
ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi
hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.

Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä
enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni
aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.

Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää
saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut
sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle
kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta
toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi
tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet
osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja
lahjoillasi viettelet tuskaan.

Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää
nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä
olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla
itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä
katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen
menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua
peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua
vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia;
yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman
tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka
voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on
sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä
voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole
määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää
ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta
valinnastaan.

En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön
ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty.
Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään
mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.

Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen
äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla
onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden
elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta
elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat
vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua
kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut
sinulle tuskaksi."

Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä
meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen.
Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman
määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen
maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän
maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen
elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt
ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta
kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?

       *       *       *       *       *

Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään
ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet.
Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt
tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän
teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona,
mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen
auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta,
ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei
ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.

       *       *       *       *       *

Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa
minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään.
Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin
lähtenyt -- sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat -- mutta minusta
on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni
kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko
perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu
kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan
ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin
ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui
irvistävän; väristen pakenin häntä.

Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran
keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan:
olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen
ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan
tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen
omaisuutensa. -- Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy
toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.

J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran
sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua
monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät
auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta
kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.

       *       *       *       *       *

Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana
yönä ja lienevät viimeisiä.

       *       *       *       *       *

Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa!
Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna.
Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat
eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset
eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin
vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä
en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa
töitten jälkeen.

Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta
laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun
pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille
turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen
ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden
aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää
pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta
enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme
imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.

Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota
varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja
lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni,
aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan
tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa
raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon
ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla
kohtalonsa herraksi.

Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei
muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina
tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka
uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle
minua, Odoardo.

Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne
jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa
yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa --
yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian
kauan.


20. III. illalla.

Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani
lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani,
joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän
kuin veren arvoinen.

Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin
olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja
Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle
lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. -- Hän katsoi minuun, ja
pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi:
"Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua",
huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi,
mutta en tule sinua enää näkemään". -- Oi veljeni, Teresa katsoi
minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei
kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät",
hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja
lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään
ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan
sinua." -- Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut
hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet
virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani
kuumat hänen itkustaan. -- "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei
ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" -- näin sanoessaan hän
otti povestaan esille kuvansa -- "hyvästi, mene, pakene. Muista aina
minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." --
Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani
vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä
tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, --
mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut
takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat.
Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi."
-- Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki
kanssamme. -- Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme
lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.

       *       *       *       *       *

Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi
pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä
suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut
kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian
hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: _"Jusque datum
sceleri"_. ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna
oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan.
Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka
hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet
kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän
oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän
intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt
tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella
paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi
oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on
minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty
Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä
tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen
Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan
koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti
käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin
kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka
hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset -- en
tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, -- oli hän maaliskuun 3
päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun
ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli
sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.

       *       *       *       *       *

En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä
maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista,
vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini,
aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa
itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta
ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua
ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty
käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen
juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on
sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai
myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse
atoomina häviän.

       *       *       *       *       *

Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui
hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät
jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko
yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän
herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan.
Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi,
sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna
kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi
kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka
istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja
kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:

"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta!
Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla
olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen
näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään.
Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten
lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua
kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja
painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle;
olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten
lohdutus."

       *       *       *       *       *

Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan
aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas
painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä
mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä.
Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:


Keskiviikkona kello 5.

Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon
sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea.
Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi
kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy
uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan
ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton
raukka --?!

Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut
jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja
tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut
äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on
antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun
kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni,
sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni,
läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset,
varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta
häpeästä -- tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä,
enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et
sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa
onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut
rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua
rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni
sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua.
Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään
lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että
hänellä on toinenkin tytär.

Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä
et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä
sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun
muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi,
nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan
muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet
uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka
kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa
on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen
sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut
niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa
myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten
osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi
loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa;
sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. -- Oi, tämä
ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen
lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni
historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi
kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat
elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän
kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja
rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa,
kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se
tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen
henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva
kuolemattomaksi minun kanssani. -- Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä
rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme
kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet
vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut.
Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi
itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä.
Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä
hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton
ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.

       *       *       *       *       *

Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla
meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan.
Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään
pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään
kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän
minulle.

Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin
mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että
hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli
kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä
huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen
matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella
tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en
koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen
ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta
hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan
portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän
sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja
äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran
näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin
koetus."

Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä
sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä
surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"

"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.

"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."

"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme
varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt -- --
Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."

Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin.
Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa
tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin
kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä
eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden
perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti:
"Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi
kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä
olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun
täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna
tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi
tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä
ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua.
Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."

Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen
heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.

He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti,
tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta
kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous
tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi
toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan
hänen käsiään ja kasvojaan.

Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi
lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän
kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa
hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja
katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen
viimeinen katseensa.

Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta
kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan
portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe
häntä enää koskaan".

Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut
Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo
oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu,
mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä
lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta.
Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja
nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi
kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja
oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin
sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona.
"Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle
mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita,
jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle:
menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."

Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin
edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen
lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee
kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan,
joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä
lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi
isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:

    "Vapautta hälle kallista hän etsii."

Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi
tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan
siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän
huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta
jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti
noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:

    "sen eestä henkensäkin uhraten".

Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa
muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä
piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta
tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun
paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen,
suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja
Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän
kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti
lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.

Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin
kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan
ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana
aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille
henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa
ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä
vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän
kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:


Perjantaina kello 1.

Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi.
Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän,
että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei
ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, --
suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat
minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen
neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?

Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä
hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä
pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua
palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin
ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani
huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo
kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt
kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat
kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi,
silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin,
raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä,
ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa,
ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni,
raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen
hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle
neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että
hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla
ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala,
ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin
kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen,
sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. -- Huomaathan, että elämäni
olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä
häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta,
tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties --
tämä toivomus on ehkä aivan järjetön -- voi hän, vaikka onkin toisen
orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani
ikiajoiksi. -- Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen.
Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele
palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat
kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje
Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi,
hyvästi.

       *       *       *       *       *

Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:

Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä
eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta
hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne
kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä
hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää
muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä.
Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet
itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja
valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran
loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä
lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä
ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni
hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos;
nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni
nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni
ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu
sinunkin sydämessäsi!

Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien
ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka
omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä
toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin
pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen
tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen
syvyyttä -- ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen
hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee -- mutta menetänhän sinut ja
kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä
huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset
jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?

Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle
käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon
hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut
onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole
häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt
veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista.
Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana,
olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle
isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni.
Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut
maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua
tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut,
sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut
onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen,
joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden
jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena
itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko
Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää
ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa
kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten
lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että
äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta:
kuolema tai rikos.

Älä sure, Teresa, -- jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella
rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon
elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan.
Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset
taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka
hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois.
Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni
siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain
hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä,
ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää
katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset
silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen
sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset
jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat
hedelmät.

       *       *       *       *       *

Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen
porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä
hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän
päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti,
mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan
järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan
herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja
hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut
aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat
hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa
taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi
auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"

Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen
sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka
kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut
mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan
isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan
ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole
täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin
kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään
omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön
suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä
voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän
heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi
jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä
itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan
syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T.
saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä
huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään
ja toivotti hänelle hyvää matkaa.

Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa
hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä
suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.

Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen
seuraavat sanat:

Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta.
Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua
toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut
hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä,
ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa.
Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.

    Ystäväsi Jacopo Ortis.

Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan
portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti
hänet, pyysi vettä ja joi paljon.

Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle
kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen
minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta
minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä,
meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:


Kello 1.

Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä,
olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi
puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon
kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi,
jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan
Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja
kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.

Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi
suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran
kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava
ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen
vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi
kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni
painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat
oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin
poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän
sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä.
Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan
muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin
naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina
minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.

Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella
niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee,
oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä
rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja
itkeä kanssasi? -- Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin
hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin
kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni.
Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi.
Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön
ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole
olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman
juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun
hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana,
täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa.
Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun
kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.

Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa
hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni
kuolon yöhön: Teresa on viaton. -- Ja nyt ota sieluni huomaasi.

       *       *       *       *       *

Omituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä
huoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa
oli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä
mahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että
minun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki
oli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja
meni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä
peloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa
huomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.

Seuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei
saanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei
tavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen
ja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan
kuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei
tullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona,
sillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin
luo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli
herra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään
kävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo
ei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran
sanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi
hän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin
kautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti
kärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin
juoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka
oli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä.
Teresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti
ristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään
vuodattamatta vaipui Odoardon syliin.

Herra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman
ystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen
painuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän
oli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja
pudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt
viereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja
saappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve
oli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä
kuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään
paidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti
päätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui.
Sitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella
hän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän
katsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.

Haava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se
kuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut
kuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi
osaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä
kuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu
raamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen
oli kirjoitettu sanat: "rakas äitini" ja vielä jotakin muuta, josta
emme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: "sovitus" ja "ikuinen itku".
Toisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä,
että hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei
jaksanut sitä lopettaa.

Palatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin
olisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko
talonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi,
etten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän
epätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan
painuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden
astua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli
kylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin
vieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä
myöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla
kuljettivat meidät pois.

Teresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien
omaistensa ympäröimänä.

Yöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme
työmiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.