Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kivisydän - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Author: Aimard, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kivisydän - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KIVISYDÄN

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1918.



SISÄLLYS:

     I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä.
    II. Metsässä.
   III. Maja.
    IV. Yleisiä selityksiä.
     V. Tuttavallinen keskustelu.
    VI. Matka.
   VII. Kahakka.
  VIII. Kylä.
    IX. Doña Hermosa.
     X. Hertta ässä.
    XI. Rancho.
   XII. Punanahat.
  XIII. Yöllinen kohtaus.
   XIV. Don Estevan Diaz.
    XV. Don Gusman de Ribeyra.
   XVI. Karavaanimajala pampaksella.
  XVII. Punaista lemmenleikkiä.
 XVIII. Petos.
   XIX. Kertomuksen loppu.



I.

KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.


Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui
Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys
edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja
haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt
enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein
tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten
ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.

Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman
suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen,
valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan
kaikkivaltiaan katseen alla.

Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut
kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.

Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa
[aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä
ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat,
ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai
parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä,
jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen
viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.

Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan
ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan
pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten
lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.

Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien
tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen
ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli
oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja
päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys,
herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset
silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat
hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun
reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho,
joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä,
vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän
ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.

Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran
naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään
voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei
läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen,
oli teräksisten hermojen peitteenä.

Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti
istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia
aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja
käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella,
näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.

Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen
jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka
äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia
kallioita.

Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat
aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat
pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon
purppuranvärinen hohto valaisi.

Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin
torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään
kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan
kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi
voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen
vaarattomin vihollinen.

Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi
matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin
viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen
etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion
takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka
nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.

Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen
hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.

Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti
kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon
hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta
makaamaan.

Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä
karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi
näkyvistä.

Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan
ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan,
samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi:
"Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai
sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin
hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo
Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten
muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin
pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet
makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut
sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa
ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta
suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."

Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin
ladannut pyssynsä uudelleen.

"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää
vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan,
onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin;
puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla!
Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti
ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki
lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole
mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja
kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän
kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui
muutaman askeleen päässä hänestä.

Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen
henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät
hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla
erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten
petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli,
josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat
silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan
ilmeen.

Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin,
nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti
kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä
pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa
peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja
jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui
rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla
olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin
varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa,
intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.

Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka
poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan
selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion
takaa, kuollut.

Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin
liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut
huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit,
varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa
hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä.
Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan
tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen
päätös.

Murhaaja nousi vastenmielisesti.

"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi
hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme!
Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme
varovaisia!"

Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin
teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella
meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku
vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen
terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki
ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin
makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.

Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat
oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä
viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä
tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan,
että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis
kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon
tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun
huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna
iskuasentoon.

Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin
tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja
tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä,
minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa
onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!

Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen
ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:

"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka
mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin!
Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja
minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan
verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä
parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi
vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta
voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa
siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden
palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."

Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen
ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän
kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman
nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti
hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet
pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi
veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä
selville mitä hänelle tapahtui.

"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella
hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"

Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.

Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli
kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin
samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.

"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"

"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin
näytelty, lempo soikoon!"

"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"

"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä
ovela kuin tekin?"

"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."

"-- -- Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovat
sittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni
hopealuodin, kenties se tepsii paremmin."

"Mitä sanotte?"

"En mitään."

"Anteeksi, te sanoitte jotakin."

"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"

"Nähtävästi, koska sitä kysyn."

"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."

"Minkätähden?"

"Tappaakseni teidät, tietysti."

"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät
henkiin?"

"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."

"Sillä te tappaisitte minut?"

"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."

"Te vihaatte siis minua kovasti?"

"Minäkö? En hituistakaan."

"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"

"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."

Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.

"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästä
karkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"

"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen
väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."

"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.

Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli
jaloillaan.

"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas
olevansa vapaa!"

"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"

"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne",
toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.

Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään
tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.

Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on
siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään
ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen
uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä
väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua
vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.

Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan
aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli
siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta
teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten
istuutui rosvon viereen.

Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä
harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen
korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä
sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi
onnistua.

"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.

"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.

"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä
ajattelette."

"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa..."

"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä
hänen lauseensa.

Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:

"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei
hänen lähellään voi olla varma mistään."

"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita
teille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.

"Kyllä, mikäli voin."

"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä
valehtelemaan?"

"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä
varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."

"Se on totta. Kuka te olette?"

"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla
meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni
caballero Guadalupesta."

"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."

"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä,
jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on
sattunut onnettomuuksia."

"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra... Ooh, anteeksi,
minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."

"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen
kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."

"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."

"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona,
mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja
sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun,
olen hyvin herkkäkätinen."

"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,

"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen
maailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät
riitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen
olevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran.
No, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin
ja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani,
pakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi."

"Ihmismetsästäjäksi?" ratsastaja keskeytti ivallisesti.

"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset
maksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa,
ja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen
keinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko
minua?"

"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan."

"Onko teillä mitään syytä vihata minua?"

"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista
suinkaan ole."

"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?"

"Minäkö, teidän armonne!" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän
näköisenä, "murhata teidät, en koskaan!"

"Mitenkä, lurjus!" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen,
"uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut
maalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut..."

"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se
ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä
todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen
vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata
teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono
käsitys minusta, teidän armonne?"

"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"

"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."

"Sitä ette siis pidä murhana?"

"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."

"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut
hulluksi!"

"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa,
minä olin saanut maksun."

"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.

"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten
olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut
tehdäkseni."

Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä
keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.

"Kas niin, lopettakaamme tämä", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.

"En pyydä muuta, teidän armonne."

"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?"

"Minun olisi vaikea väittää toisin."

"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua,
selvällä aikomuksella tappaa minut..."

"En voi sitä kieltää, teidän armonne."

"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun
käsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?"

"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että
tekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten."

Ratsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.

"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?" hän sanoi.

"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin", toinen sanoi vilkkaasti, "minä
en ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha
pelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan -- sehän
on oikein!"

Ratsastaja näytti miettivän.

"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne",
hän sanoi, "johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus..."

El Zapote teki myöntävän liikkeen.

"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan,
mitä silloin tekisitte?"

Rosvo pudisti surullisesti päätään.

"Toistan vieläkin", hän vastasi, "minä tappaisin teidät; miehen täytyy
pysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat
käyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista."

Ratsastaja rähähti nauramaan.

"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?" hän sanoi.

"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata
piasteria."

"Ei enempää?" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. "Se ei
ollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen."

"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi
kerralla otan hopealuodin."

"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin
nytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri
kertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja
tahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten
näette."

"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että
olin niin lähellä teitä?"

Ratsastaja kohautti olkapäitään.

"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät
salamurhaamaan minut", hän sanoi. "Kas tässä on veitsenne, jota minä en
tarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni
teitä. Hyvästi!"

Näin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja
halveksivan liikkeen, rosvon poistua.

Lepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle
voittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:

"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta
samantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin
otaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan
turmeltunutta."

Ratsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen
olkapäitään.

Lepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat
piirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus
antoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä
tavallisesti oli.

"Hän ei usko minua", hän mutisi -- olemme jo huomanneet, että hänellä
oli erikoinen taipumus puhua itsekseen -- "hän ei usko minua; miksi hän
oikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta
kunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän
vielä tunne minua. Eteenpäin!"

Näiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo,
jonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui
pyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli
piiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi
satulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten
todellisella ihailulla:

"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta
tappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin
ei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on
Zapote!"

Häh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan
korkeaan ruohistoon.

Kun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän
arvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja
katsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän
vihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut
toistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.

Muutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen
melkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen
tavoin.

Hevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat
hajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä
olevan metsän reunassa.

Päästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja
kääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi
eteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena
isäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.

Tämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän,
tultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja
että hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat
joutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.

Mutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon
rantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.

Tuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut
enää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa
nyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän
istui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen
polvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen
katseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen
tiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman
eteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti
pienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin,
liipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi
silmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.

Tämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että
olisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana
lukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia,
merkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä
erämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan
todellakin vakavia vaaroja vastaan.



II.

METSÄSSÄ.


Tuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui
melkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon
vanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin
kietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja
aivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä
eriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.

Joidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy
väkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin
ikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka
aikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden
alkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä
miellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa
lantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi
mädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet,
näyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta
näiden isien menettämisestä.

Voisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa
näistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista,
varustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä
riippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan
espanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen
näköisiksi.

Näiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa
kaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen
vuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka
ovat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja
miljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien
löyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi
tasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia.
Nimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen
hiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka
välinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset
flamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa
joesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.

Vaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus
avonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää
hiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.

Lakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä
salaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien,
näkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.

Näiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja
Meksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä
näkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät
tallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen
päättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.

Voi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi
näiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin!
Tavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien
saaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin
menettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä
salaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa!
Ainoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat
ilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet
henkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä
heilläkin edessä.

Muukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin
uskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien
taivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen
katon alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät
läpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.

Ruumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon
lasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan
laatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun
oikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka
lakkaamatta yritti hävittää sitä.

Jo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen
hiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Hän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman
poikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja
tiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät
ajavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.

Mutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä
eteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän
näköiseksi.

Pensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa
suunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille
korkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö
muodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä
päälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen
korkealle kummulle, joka oli aivan puuton.

Päästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta
hevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.

Hänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta
hävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun
porina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän
metrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.

Tummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja
kuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti
hopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet
muodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle,
täydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.

Tuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas,
kuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä,
valmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.

Vihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista
ympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt
erämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä,
mutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa
alaspäin ja korskui useita kertoja.

Äkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden
välistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä,
pelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi
pimeyteen.

Jonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita
se polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.

Tuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä
suitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään
päin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä
voiman tieltä.

Päästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja
käyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten,
pani piipun suun satulan päälle ja odotti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua
hänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni
sitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.

Tuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut
tulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti
tilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa
hanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin
turvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.

Vihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.

Näistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa
naista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä
kyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja
ihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia
mukanaan.

He jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta,
säälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.

Äkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.

"Jumalan kiitos!" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen
näköisenä, "me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen."

Muukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman,
meni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.

"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa
kielletä: apua ja suojelusta."

Ennenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.

Tämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo,
käytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi
ohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut
piirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin
jos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.

Kallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului
meksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.

"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen
suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että
näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että
tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."

"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten
tule keskenään auttaa toisiansa?"

"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti,
"mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme
villejä, me."

Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin
kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"

"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun
kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä
teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden
synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa!
Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä
vaivatko minua enää."

"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos
olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään;
elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää
keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole
ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä,
minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla,
ellei hän saa sitä."

Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle
olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.

Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet
metsänreunaan.

"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.

"Neiti on pyörtynyt", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.

Vieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät
kiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on
mahdoton kuvata.

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.

Tämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.

"Pysähtykää!" vieras huusi.

"Mitä minusta tahdotte", tuntematon vastasi ärtyisästi, "antakaa minun
ratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä
metsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia."

Nämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras
vasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut
peloittaa itseään.

"On mahdotonta", hän sanoi kiivaasti, "että voitte olla niin julma,
kuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki
tunteet olisivat sydämessänne kuolleet."

Tuntematon nauroi omituisesti.

"Minulla ei ole mitään sydäntä", hän sanoi.

"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua."

"Minulla ei ole äitiä."

"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin
maailmassa."

"Minä en rakasta ketään enää."

"Ette ketään enää!" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan,
"silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä
kauheasti."

Tuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta
tyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:

"Antakaa minun nyt mennä."

"En, ennenkuin tiedän kuka te olette."

"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento,
jossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä
kohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette
koskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni
tuottaa onnettomuutta! Hyvästi!"

"Hyvästi sitten!" vieras mutisi syvästi surullisena, "armahtakoon
Jumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!"

Tällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset
väreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin
centzontlensin, amerikkalaisen satakielen.

"Isäni! hyvä isäni!" ääni sanoi, "missä sinä olet? Älä jätä minua!"

"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!" vieras huudahti hellästi,
kääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.

Kuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot
tummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen
käden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Muutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari
harppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän
kysyi omituisella äänenpainolla:

"Kenen tuo ääni on?"

"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua", vieras
vastasi tuskallisen moittivalla äänellä.

"Kuolemaisillaan!" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa,
"kuolemaisillaan, hän!"

"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo."

"Isäni! isäni!" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.

Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut
lannistumattoman tahdon ilme.

"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"

He tulivat ryhmän luo.

Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa
olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa,
joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.

"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka
käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa
hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan
lapseni!"

Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön
synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin
äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.

"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"

"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut
häntä."

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat
toisiaan.

"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.

"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!"

"Niin! Jollei..." hän lisäsi sitten oikaisten: "kuinka kauan siitä on,
kun käärme puri häntä?"

"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan."

Tuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin
ympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja
kärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.

"Ei vielä tuntiakaan?" hän sanoi vihdoinkin, "hänet voidaan vielä
pelastaa."

Vieraalta pääsi ilon huokaus.

"Te vakuutatte sen?" hän huudahti.

"Minä", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, "en vakuuta mitään
muuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni
hänet mahdollisesti teille taas."

"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" isä huudahti innoissaan;
"kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä."

"En välitä siitä, mitä te teette", tuntematon sanoi, "en koeta teidän
tähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä
tahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta..."

"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä..."

"Riittää!" tuntematon keskeytti tylysti, "olemme jo hukanneet aikaa
liiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on
liian myöhäistä."

Kaikki vaikenivat.

Tuntematon katseli ympärilleen.

Olemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän
päänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.

Tuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti
hakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn
ilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty
polveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten
luo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen
liikkeitään.

"Kas tässä", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni,
"poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten
hienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee
vuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa."

Peoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.

Tuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:

"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?"

"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle."

"Onko hän rohkea?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Vastatkaa, aika rientää."

"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko."

"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön."

"Leikkaus!" vieras huudahti pelästyneenä.

"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?"

"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?"

"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa."

"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte."

Nuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä
jälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.

"Aijai!" tuntematon mutisi, "ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää
kiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi
liikahtaakaan."

Tuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.

Tuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja
laittautui kuntoon.

Onneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein
yhtä hyvin kuin päivänvalossa.

Kun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi
työkseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui
veitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman
päättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki
ristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen
leikkauksen.

Lapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan
huudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.

"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!" tuntematon huudahti
jyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän
kylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän
veren.

"Nyt tänne lehdet, lehdet!" hän huudahti.

Peoni riensi paikalle.

Tuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun
hitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä
jonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen
siihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan
maahan ja nousi.

Nuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli
mennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet
kouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen;
vihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä,
jotka vielä pitivät häntä käsissään.

"Nyt", tuntematon sanoi, "voitte päästää hänet, hän nukkuu."

Nuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että
hän oli vaipunut syvään uneen.

"Jumalan kiitos!" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä
ristiin, "hän on siis pelastettu?"

"Niin", tuntematon vastasi hitaasti, "jollei mitään odottamatonta
tapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa."

"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin
onnellisen tuloksen?"

Tuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan.
Hetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen,
langeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen
ihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.

"Vähinkin pikkuseikka ihmetyttää teitä kaupunkilaisia", hän sanoi
ivallisesti; "mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee
paljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät
tiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille
hataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole
mitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon
valossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden
kokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä
yhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän
kaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se
oli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin
sanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle."

Vieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen
luonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan
vastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.

"Mutta", tuntematon jatkoi, "ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi.
Tottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että
kaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen
mukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten
kuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua,
välittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim.
täytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena,
luonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia
ja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan
auringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto
samoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään
mikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön
lääke käärmeenpuremaa vastaan."

"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta
kuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet", vieras sanoi,
tahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.

"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä,
"huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka
lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti
huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija
huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui
puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin
luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä
jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes
onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli
viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla
ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne
tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän
päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."

"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti

"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen,
purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä
vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas
siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi
äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut
tytärtänne -- hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."

"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."

"Miksi olette niin itsepintainen?"

"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan
aina tunnen ikuista kiitollisuutta."

"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään
mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."

"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä
lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää
kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle
nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni;
nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut
näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin
kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de
San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio
San-Pedron suulla."

"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy
olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se
kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa
minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole
mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"

"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"

"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"

"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."

"En ymmärrä teitä, caballero."

"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää
tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman
mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli
käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"

Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa
nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni
muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä.
Vihdoin hän kohotti päänsä.

"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla
avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla
on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia
[maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on
parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."

"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.

"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua,
jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin
en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."

"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa;
vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."

"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä
minulla on kiire saada tämä päättymään."

Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän
kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:

"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä
tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne
pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."

"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut
teitä, nyt saatte syyttää itseänne."



III.

MAJA.


Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle
ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla -- ja me tiedämme millä
tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin -- hän osoittautui kuitenkin
kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta
metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen
silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen
koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä
kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun
kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.

Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa,
jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä
varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien
ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero
[maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he
peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa
[vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi
valtiattarelleen.

Kun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin
varovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.

Niistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia
eli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan
capataza [hoitaja].

Tämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen,
leveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta
hevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä
voi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja;
hän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen
uskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat
palvelleet lähes kaksi vuosisataa.

Hänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten
olivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen
suuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden
leiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti
pikemmin ystävänä kuin palvelijana.

Tuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän
merkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi
palannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka
juurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten
jotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.

He jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten
kymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti
yksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo,
jonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että
meksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä
tienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.

"Mitä tämä merkitsee?" don Pedro mutisi levottomasti.

"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä", capatazi vastasi luoden
tähystävän silmäyksen ympärilleen.

Mutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa
muutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.

Tuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia
vihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä,
kaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun
merkkiin.

Tällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat
kalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

"Olette itse tahtonut niin", hän sanoi, "pesen käteni sen suhteen mitä
saattaa tapahtua."

"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa", don Pedro sanoi kiihtyneenä.

"Haa!" tuntematon sanoi vihan valtaamana, "en tiedä sitä itsekään.
Muuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin?
Olisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta
minua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole
koskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä."

"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me
olemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa,
niin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti."

"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että
joudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette
itsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan."

"Ooh!" haciendero huudahti kauhusta väristen, "minkä nimen olettekaan
lausunut!"

"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette."

"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat
rikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla
näyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa
hän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!"

"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee
puheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän
ja minun katseiltani."

"Vähät minä siitä välitän", don Pedro huudahti tarmokkaasti;
"sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua
tuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään
hienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu
minulle."

"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?" ilkkuva ääni vastasi.

Haciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen
huudahduksen.

Tiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt
sen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun
vieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.

Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin
vastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat
toisiaan hehkuvan uteliaasti.

Haciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine
ulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo
kolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.

Kuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä
tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Tiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät
hartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori,
osoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä
keskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä
tukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä
hänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti
hänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä
täydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen
ja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen
armottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin
puhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että
tämä mies kuului valkoiseen rotuun.

Hänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen
puvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin
hänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja
ja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja
lasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään
intiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti
kokonaan omaksuneen.

Leveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen
keltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.

Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka
pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi
tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun
intiaaniheimon päällikkönä.

Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä
suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.

Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja
punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu
valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä
syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.

Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän
ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat,
varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.

Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin
odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian
jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.

"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät",
hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut
puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään
muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien
osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."

Tiikerikissa hymyili ivallisesti.

"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.

"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.

"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren
tytön puolesta?"

Haciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan
tuhkanharmaiksi.

"Te ette tarkoita mitä sanotte", hän vastasi, "ihmiskunnan kunnian
nimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa
sammuvan heikon naisen edessä."

"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine,
että olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?"
Tiikerikissa sanoi ivallisesti.

"Lopettakaamme tämä", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, "koska olen
ollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen
antautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta
vapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä."

Tiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata
vasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä
tahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen
liikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt
hänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:

"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän,
caballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'"

"No niin?" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen
mielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen
muutoksen.

"No niin!" tämä sanoi, "minä en toista näitä sanoja kuten ehkä
mahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan
yksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta."

"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä."

"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä
ja vastatkaa minulle."

Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja
tarkasti häntä tutkivasti.

Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut
palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin.
Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt
rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään
murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.

Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai
syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen
niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.

"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille
suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä
tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on
siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista
hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt
tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä
hurjuudestanne, josta teitä moititaan."

Tiikerikissa liikahti.

"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän
kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua
puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko
tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai
onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan
yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te
olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden
vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut
siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet
eivät teissä sentään ole kuolleet."

Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.

"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte,
on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin
elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte
kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee.
Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän
tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen
ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä
hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta
ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka
rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten
puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."

Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti
vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi
päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin
henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä
voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.

Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot
olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan
juurtua hänessä.

Hetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova
vakavuus.

"Hyvä!" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro
ei suinkaan antanut pettää itseään; "odotin saarnaa ja näen etten
erehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne
taikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea
otaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua,
niinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne,
palaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei
ainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne
osaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää
teitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?"

"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi."

"Vai niin!" sissi sanoi hämmästyneenä; "jos siis tarjoaisin teille
vieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?"

"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?"

"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja
niillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun
puoleltani."

"Olkoon menneeksi!" don Pedro sanoi, "minä seuraan teitä."

Mutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen
keskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi
kiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.

"Pysähtykää, henkenne tähden!" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä
mielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. "Pysähtykää! älkää
antako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän
asettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos."

Tiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan
katseen nuoreen mieheen.

"Erehdyt, poika", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, "tätä
miestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan
kuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina
olen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin
sanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty
siis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole
vielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa,
jota sinä et kykene hänelle antamaan."

Tuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä,
hänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni
kuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran
suuttumuksen vallassa.

"Muuten", sissi jatkoi järkkymättömästi, "tiedät kaiketi, että vaikka
sinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen
kaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia
mieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat
minulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni
tyhmän ylpeytesi."

"Hyvä", nuori mies vastasi kumealla äänellä, "minä tiedän, etten voi
mitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita,
jotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa."

"Niin, niin", Tiikerikissa sanoi surumielisesti, "minä tiedän, ettet
epäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen,
mutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana."

"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä
vieraita teidän käsiinne tällä tavoin."

"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä;
minua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin."

Tuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.

"Tulkaa", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.

Karavaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä,
jonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.

Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä
polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat
kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla
äänellä hänelle:

"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille;
pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten
olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."

"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi,
turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.

"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin
sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen
paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin
paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."

"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein
ymmärrä, missä se voisi olla."

"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa
sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa,
joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten
te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."

"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja
ennen kaikkea teille!"

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.

"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä,
kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä
salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit
jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli
vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se
kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän
pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin
asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois
valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää
häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden
kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita
Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo
viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman
lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan
ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne
ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En
tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme.
Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun
luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."

"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.

"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin
monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla
luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta
etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki
teocalit ovat onttoja?"

"Tiedän kyllä", haciendero vastasi

"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä,
sallikaa minun viedä teidät sisälle."

Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn
pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin
maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta
mittasuhteita.

Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla;
häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi
sen koko syvyydelleen.

"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.

Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli
kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat
mahdollisesti tuntemansa pelon.

Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon
kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa
tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin
luolaan."

Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi
neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.

Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään,
kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.

Joka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä
useitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat
ilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää
mitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.

Meksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan
luolaan, joka ammotti heitä vastaan.

Maanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.

Noin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen
pyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää
käytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.

Tiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.

Tultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.

"Nyt olette kotonanne", hän sanoi, "asuntoonne kuuluu kaksi huonetta,
jotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan
että saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja,
että saatte valoa."

"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa", don
Pedro vastasi.

"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista
vieraanvaraisuutta, kun haluan?"

"Oh!"... haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.

"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei
kukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne
tuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!"

Ja kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan
ollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja
vetäytyi pois.

Jonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla,
minkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti
silloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.



IV.

YLEISIÄ SELITYKSIÄ.


Sanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin
espanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita,
vaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden
nimikin jotenkin selvästi osoittaa.

Nämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan
päässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden
ympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle,
paikalle, jota on helppo puolustaa.

Kun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan
keskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin
makasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit
korkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä
yllätykseltä.

Niillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-,
seitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet,
jotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko
departementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin
villejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja
joita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin
nekin.

Hacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi
miellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä
kummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys
selvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan,
joita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan
tarkoitetut sakarat koristivat.

Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja
polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista
valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi
kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.

Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat
itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä
aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja,
noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain
aatelismiehillä oli oikeus käyttää.

Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in
seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe,
joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, -- sillä
tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja
univormunsa, -- kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen
omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don
Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin
rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen
laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman
veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut
kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin
etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman
salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli
nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli
joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten
käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia
vastaan.

Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen
omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa
Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on
haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut
tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi,
kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.

Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän
pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea,
saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä,
kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui
kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää,
jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru,
joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi
vaimentunut.

Mutta mikä suru se oli?

Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen
elämän?

Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu
epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin
kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää
tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla,
ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä
päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on
hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.

Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien
naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina
puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan,
ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä
menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.

Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli
olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan
valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin
vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä
täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.

Yhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon
huolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen
huulillensa.

Tämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin
viidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat,
aivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman
matalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset
silmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat
vastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli
erinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat
jasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.

Hän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen
pyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi
jalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut
hienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli
huolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva
liikkeissään, täynnä sulavuutta ja "saleroa", kuten Andalusiassa
sanotaan.

Tämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä
aamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja
puhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet
linnut halkeamaan kateudesta.

Don Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää,
rajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää,
jotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.

Hermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien
väliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa,
joiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena
viettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan
ääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen
ystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten
jumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää
huolta.

Saamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla
aina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan
ja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin
aikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei
kylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei
läheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.

Muuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta
häntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.

Useissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan
rajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli
haavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.

Doña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia,
vaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat
parantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.

Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen
olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö
ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan
tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa,
jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen
matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan
ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen
tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä
kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä,
poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet
viivyttää häntä.

Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan
antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien
kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot =
perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän
nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa
ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.

Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho
[yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.

Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota
huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies,
jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.

Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä
kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.

Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa
melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä
kohtaan.

Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat
melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme,
melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä
kuin palvelijoina.

Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin
olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren
viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen
kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa
maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta
haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja
vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen
valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli
keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.

Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen
ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän
saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä
vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen
itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.

Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta
ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten
hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen,
jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän
kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.

Estevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen,
tärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin
kaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.

Meksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän
laajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin
kartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä
Etelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat
kypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä
näitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri
kartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän
tilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.

Meksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin
itsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei
de jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko
liittovaltion alueella.

Kas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat
kiertäneet lain:

Jokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä,
joita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset
ovat "indianos mansos" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he
ovat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia
menoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä
mahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.

Köyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle
kohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia
päävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat
vähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän
vaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja
että he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu
hankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin
tarpeisiin.

Rikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.

Jokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän
määräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja,
joista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita,
joita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista
maksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.

Tästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan,
etteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään
murto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu,
vaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille
muutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia,
joita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa
järkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa,
kunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle.
Onnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän
asemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että
se vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit
maksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat,
irroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa
asti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on
kasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.

Doña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he
ovat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi
tavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena
voidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä
loistavia jälkiä.

Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa,
tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän
apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.

Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin
neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka
hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt
kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.

Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin
hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut
mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut
palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt
luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.

Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein
yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että
intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit
ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain
odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.

Mutta omituisen sallimuksen kautta don Pedro, joka varmasti uskoi,
ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden
puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia
vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että
majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka
vastenmielisesti, pakko totella.

Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen
matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon
onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle,
hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.

Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia;
mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään
epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli
rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia
hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän
metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.

Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat
suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän
osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain
muutaman penikulman matka.

Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen
haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen
aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä;
doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset
sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua
leiripaikalta.

Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen
jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.

Kuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin
temppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään
varovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän
oli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta
valppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken
leiripaikan läheisyyteen.

Don Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi
don Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt
hänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle
järkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja
paneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon
noustessa valmis kulkemaan edelleen.

Capatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan
isännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta
ja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun
tuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman
näkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei
hänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan
ollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka
ajattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan
miehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti
maksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.

Capatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti
häntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän
nimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.

Niin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän
nousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin
metsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien
synnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun
näkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin
kumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin
nuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää
aseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.

Omituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet
capatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan
tyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään
vastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.

"Neiti raukkani!" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta
hetkeäkään itseään.

Tällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen
erämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai
doña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut,
mikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus
näytti vallitsevan.

Vihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin
kuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen
häntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi
miestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.

Asema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa
ryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan
maassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.

Meksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis
huomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa
ja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä
ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen
paikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat
capatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja
rauhallista vangin ympärillä.

Muutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä
taas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten
sitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.

Capatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua
suukapulastaan.

Nyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville
missä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli
käynyt.

Hän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen
isänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä,
sidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna
zarapéhen.

Capatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka
jälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.

Paikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat,
oli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet
leiripaikakseen.

He olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut
muodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä
holveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.

Matkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä,
aarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila
oli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät
olevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten
jälkeen.

Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian
myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä
kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä,
hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää
heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.

Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei
antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli
koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti,
että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin
löytää hävinnyt tie.

Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas
rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään
toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä
taistelua, johon valmistuttiin.

Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja
täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän
mielissään.

"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he
eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don
Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää
varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen.
Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan
pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme
pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."

Lähdettiin liikkeelle.

Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta
perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä,
jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on
eläimen vaisto eikä ihmisen järki.

Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen
aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä
eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.

Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat
varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa
nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli
kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi
olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.

Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei
ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän
hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.

Matkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut
ja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen
koneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään
määrättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen
kautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä,
joka oli heidän vankilanansa.

Doña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki
eteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein,
ja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät
häpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon;
käärme oli purrut häntä.

Tämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien
epätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen,
että he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan,
jota he sanoivat suojelusenkelikseen.

Ihmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa.
Väsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa,
sekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä,
matkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala
äkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.



V.

TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.


Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn
osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa
kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.

Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat
kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo
soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen
kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa
kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.

Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan
pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään
muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja
kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan,
luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi,
Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn
rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä
ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:

"Vihdoinkin."

Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan
synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.

Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen,
ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen
hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin
pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin
mietteisiin.

Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin
jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti
nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:

"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."

"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.

Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi
pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.

Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä
silmänräpäyksessä.

"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en
todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta
yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."

Nuori mies ei liikahtanut.

"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi
ilkkuen.

"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata
sitä?"

"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."

"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan
sisälle, istu ja jutelkaamme."

"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen
eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."

Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen
alkavaa suuttumustaan:

"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"

"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi
suoraan.

"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."

"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"

"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.

"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti
kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten
merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että
luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen
itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan
kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä,
yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen
tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."

Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen
metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili
ivallisesti.

"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra
sitä, joka on ruokkinut häntä."

"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi",
metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään
pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.

Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta
Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen
tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi
yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:

"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa
nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen
ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut
imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin
täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet
menemään pitkälle, ennustan sen."

Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että
ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.

Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään
isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva
ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:

"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"

"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua
huolettaa."

"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen
ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."

"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.

"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille
esitän."

"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"

"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän
intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas
siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."

"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot
minulle tehdä."

"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja
silloin..."

"Ja silloin..." ukko toisti ivallisesti.

"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne
väliin."

"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."

"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."

"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole
sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana
kuin sinullakin."

Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt
puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.

"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä
niin sopimattomalla ajalla."

"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."

"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne
hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan
kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."

"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."

"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"

"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit
selittää tarkemmin."

"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan
äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä
seuranneet."

"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"

"Aluksi, onko se totta."

"Aivan totta, näet että olen suora."

"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat
uneen vaipuneina?"

"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."

"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"

"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."

"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät
julmaan kuolemaan?"

"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten
olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."

"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen
hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista
varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon
merkitse."

"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut
minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."

"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en
ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."

"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"

"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"

"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi,
että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."

"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."

"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö
ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen
taivaasta, niin siniset ne ovat."

Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja
kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.

"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.

"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"

"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä
neuvottomampana.

"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin
tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin
minun aikanani, jota en voi uskoa."

"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen
huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä
olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on
mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"

"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon
näkeminen on tehnyt sinuun?"

"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi
kysymys."

"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden
vapautan sinut vastaamasta siihen."'

Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa
katsetta.

"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen,
"selitykseemme."

"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole
ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun
hyväksesi?"

Kivisydän vavahti hämmästyksestä.

"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön
ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"

"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."

"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."

"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa
pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan
sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"

"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin
voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän
puoleltanne."

"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.

Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.

"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette
olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin
mitä nyt aijotte tehdä heille?"

"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein
päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan
sinusta."

"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.

"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua
kokonaan toivomukseesi."

"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"

"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."

"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja
tavoillenne, minua kauhistuttaa!"

"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi;
hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että
muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani
vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun
sanojani."

"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät
ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään
tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne,
niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista
tarkoitusta."

Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan
kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja
leikkisälle ilmeelle.

"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin
voisi sen aavistaa."

"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene
ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin
kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin
tahdotte päästä."

"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"

"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja
tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.

"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan
kysymyksessä?"

"Voi, ei", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, "se on
mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja
kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna
jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se
on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton.
Toistan sen, se on mahdotonta."

Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee
tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon,
tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden
eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se
itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan
ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama
uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä
kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa
nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa
ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa
tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin
kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan
sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi
on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei
tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita
inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu
naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi
olla enin heidän inhoamansa."

"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset
periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja
raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua;
mitä aijotte tehdä vangeillenne?"

"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan
kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."

"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa;
huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."

"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."

"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki
mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"

"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin
juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua
huonoon valoon heidän silmissään."

"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.

"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän
kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo
kadottaa sen tuottamaa kunniaa."

"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle
antamaanne lupausta?"

"Ole rauhassa, minä en petä sitä."

"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan
valmiiksi kaikki."

"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen
asiasta."

Molemmat miehet erosivat.

Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä
heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen
kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman
näköisenä päätään.

"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi", hän mutisi hiljaisella äänellä,
"älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo
monta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi
ikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen
saavuttamaisillani."

Sen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui
melkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.

Huolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten
keskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän
luottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin
rauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt
heidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä
uupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa
mielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli,
kun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti
parantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle
paneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää
tuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa
kylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta
vaivaa jatkaakseen matkaa.

Tämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet,
jotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan
kärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti
pian tulisi tekemään hänen luokseen.

Kun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut
vieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän
luokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.

Haciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat
reippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein
parantuneeksi.

"Sitä parempi", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen
tyttöön. "Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi
menehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää
käsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää
teidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon
valmistatte minulle."

"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne", don Pedro vastasi,
"mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan
hyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse
mahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni
on täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen."

"Se on totta; te aijotte siis lähteä?"

"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole
hevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen
matkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään
hyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka
voisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen
päästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta,
joka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun
haudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette,
caballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne."

"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää
toivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin
eksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?"

Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot
olivat kylmät ja rauhalliset.

Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta
hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.

Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun
haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:

"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei
minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi
myöhäistä -- tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan
takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin,
että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä
suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti
aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia
silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten.
Tunnin kuluttua annan teille tiedon."

Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja
ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen,
siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.

Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä;
vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka
puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.

Nämä tottelivat epäröimättä.

Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he
edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.

Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he
nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut
aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät
säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä
ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni
loppumattomiin.

Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle
ruohomättäälle.

Muutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla,
asestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin
välinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.

"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne", Tiikerikissa sanoi,
"jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta."

Don Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui
tyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.

Peonit söivät erikseen.

Ateria oli kehno.

Siihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin
kanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia
paloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä
kaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta
valmistettua juovutusjuomaa].

Se oli oikea metsästäjäateria.

"Syökää ja juokaa", Tiikerikissa sanoi, "sillä teillä on jotenkin pitkä
matka edessänne."

"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin
kohteliaasti tarjoatte meille?" don Pedro kysyi, kun hän näki, että
ukko jäi seisomaan.

"Suonette anteeksi, caballero", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti,
mutta järkähtämättömästi, "olen syönyt suurusta jo kauan sitten."

"Ah!" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, "sepä oli
ikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?"

"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle
mahdotonta", hän vastasi kumartaen.

Tämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti
hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen
vieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä
suhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo
muiden kuin ystäviensä kanssa.

Don Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti
tutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä
ei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.

Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.

Sen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt
Tiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän
ennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli
tehnyt hänelle niin suuren palveluksen.

"Hän on poissa nyt juuri, señorita", ukko vastasi hymyillen, "poissa
teidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin."

Nuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku
kaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka
hetki.

"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita", Tiikerikissa sanoi, "se henkilö,
jota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on
täällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten
nelistämisestä."



VI.

MATKA.


Jonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan
ratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.

Kivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi
mielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja
kuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.

"Ahaa!" hän sanoi, "luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään
saaliinsa."

"Siltä näyttää", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.

Metsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle,
itse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti,
joiden luo hän pian saapui.

"Kuten näen, on retkenne onnistunut", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.

"Kyllä", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.

"Olen sen johdosta onnellinen", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, "näin
ollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta
mitään tavaroistanne."

"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta
hyväntahtoisuudestanne", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.

"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on
ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä
onneton asemanne on minussa herättänyt."

Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti,
lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan
ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen
vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don
Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut
vastaan loukkauksen.

"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on
aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."

"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin,
etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni
ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on
parasta, että lähdette."

Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien
seuraamana he läksivät alas tasangolle.

Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat
olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen
paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.

Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita
kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.

"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta
liikkeestä.

"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta
lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka
hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."

"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen
metsästäjää.

"Niin", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, "minä näytän
teille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin,
tulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät
vahingoittumattomina haciendaan."

Tiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi
tarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla
kuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen
puristetuilla huulillaan.

"Oh!" haciendero sanoi, "jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä
ole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne
aikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta."

"Lähtekäämme!" metsästäjä lausui, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin
paljon."

Matkustajat nousivat satulaan vastaamatta.

"Hyvästi ja onnea matkalle!" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän
aikovan lähteä liikkeelle.

"Vielä sana, jos sallitte, caballero", haciendero lausui, kumartuen
hieman isäntänsä puoleen.

Tämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,

"Puhukaa, señor", hän sanoi, "voinko tehdä teille jonkun uuden
palveluksen?"

"Ette", meksikolainen vastasi, "olen jo liiankin suuressa
kiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties
ainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia
vaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua
kohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut
siksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä
täysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle
täysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille
velkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa
velkani, johon olen teille joutunut."

Ja ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta,
joka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli
ehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan
ja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen
häntä edellä.

Ukko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä
viimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten
kolkolla äänellä:

"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen
epäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen."

Sillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen
kintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää
painuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

Lähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan.
Metsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta
vähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään
nähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.

Tämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen
katsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut
metsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä
omituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän
miehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän
oli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän
yrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.

Vähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle
avonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle
kohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja
kristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän
kurjenmiekkapensaikon läpi.

Tämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana,
tarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.

"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi", sanoi opas,
joka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.

"Olkoon menneeksi", haciendero vastasi hymyillen, "muutoin paikka ei
voisi olla paremmin valittu."

"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte
käyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän
varallenne", metsästäjä lisäsi.

"Entä te, teettekö meille seuraa?" haciendero kysyi.

"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta,
minulla on muita asioita ajateltavana."

Huomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui
hevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen
hänet nurmikolle puron varrelle.

Hevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken
lepoa.

Kun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja
kantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä
eteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.

"Omituinen mies!" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään
oleviin ruokavaroihin.

"Hänen käytöksensä on käsittämätön", don Pedro vastasi.

"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä
hyvää", doña Hermosa huomautti lempeästi. "Aina tähän asti hänen
käytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton."

"Se on totta", hänen isänsä sanoi; "kuitenkin hän näyttää osoittavan
kylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni
minkä vuoksi."

"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän
asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän
on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on
pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."

"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."

"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin,
on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen
tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain
arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole
tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän
heidän kanssaan puhuisi."

"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa,
lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä,
sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."

"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä
muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka.
Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain
täyttää meille antamansa lupauksen."

"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että
joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."

"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa
meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä
niin arvottoman petollisesti?"

"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin
meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen
äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."

"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön
pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."

"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen,
"kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."

"Joka tapauksessa, señorita", capatazi toisti, "ainoa seikka, minkä
varmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa,
niin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen,
sillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan
aseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai
villit eläimet hyökkäisivät kimppuumme."

"Se on totta", haciendero huudahti kalveten, "meiltä on anastettu aseet
nukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee?
Olisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?"

"Ei isä kulta", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, "hän on viaton, siitä
olen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä."

"Jumala suokoon sen!" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.

Tällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.

Kuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti
rauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka
jälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut,
hirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.

"Mitä minä sanoin, señorita", capatazi huudahti, "uskotteko nyt minua?"

"En", tyttö vastasi vakavasti, "en usko teitä, tuo mies ei ole mikään
petturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin
häntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette
erehtynyt."

"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa.
On selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman
onnemme nojaan."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.

Haciendero jatkoi:

"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä
odottamaan yön tuloa."

"Luullakseni", capatazi sanoi, "meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin
heti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu
hyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?"

"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä",
haciendero huomautti.

"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille
seuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat."

"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan
viipymättä."

"Jumalan tähden, isä kulta!" doña Hermosa huudahti rukoillen,
"ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin
saatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan
on tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään."

"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!" haciendero huudahti,
nousten kiivaasti pystyyn. "Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset
nopeasti, me lähdemme."

Peonit valmistuivat täyttämään käskyä.

"Malttakaa, isä kulta", nuori tyttö sanoi, "kuulen hevoskavioiden
kapsetta metsästä, oppaamme palaa."

Epäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen
johdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen,
että tekisivät samaten.

Doña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään
tuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta
joka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten
kuuluvasti.

"Kenties se on harmaa karhu", haciendero mumisi.

"Tahi puuma saalista tavoittamassa", capatazi lisäsi matalalla äänellä.

Matkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta
puolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto
hyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli
mahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.

"Te erehdytte", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt
kylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, "ei mikään vaara uhkaa meitä.
Katsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään
levottomuutta."

"Se on totta", don Pedro myönsi, "jos ne olisivat tunteneet pedon
tympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo
lähteneet karkuun."

Äkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan
suitsista.

"Olin varma siitä", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin
hänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja
painoivat päänsä alas.

Metsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen
lähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.

Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna
purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.

"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän
liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian
myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi
otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on
erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin
todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois
tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne
aseita."

"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"

"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti.
"Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen
päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät
laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme.
Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty,
jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja
sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön.
Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."

Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella
äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.

Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi
amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes,
ruutia, luoteja ja kirveitä.

"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki
tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."

Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa
aina hampaisiin asti.

"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin,
sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."

"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."

"Kiitos, señorita!" metsästäjä vastasi, "kiitos siitä, että olette
luottanut minuun."

Hänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja
salama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän
saavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: "Olen luvannut viedä
teidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin."

"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?" don Pedro kysyi.

"On aina olemassa vaaroja", metsästäjä vastasi katkerasti, "etenkin
salomaalla."

"Uhkaisiko meitä jokin petos?"

"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne
sanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä
tahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa
käyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman
epäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on
vain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin
ehtoihin?"

"Kyllä!" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "mitä hyvänsä tapahtuneekin,
me emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän
ohjeittenne mukaan."

"Sen vannon teille", haciendero vahvisti.

"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää
puhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi."

Kumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään
puun juurelle.

Sillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä,
he näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että
metsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi.
Mutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja
täynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he
olivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa
välttää satimia, joita heille oli viritetty.

Kun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen
tuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi
vilkkaasti.

"Ratsaille!" hän sanoi, "on aika meidän lähteä."

Ja kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.

"Eteenpäin!" metsästäjä lausui, "intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä,
ja seuratkaa tarkoin liikkeitäni."

Erämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista
jäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.

Mutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä
ohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen
kauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen.
Kivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän
seurasi.

Meksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja
seurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan
lautasilla.

Kuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä
oli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut,
kyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain
lukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien
yksitoikkoinen surina kuului.

Sillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi
vähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi
sanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan.
Nämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi
yhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla
jyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.

Tämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan
olleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli
epäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen
ja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja
uskonnollisen raskasmielisyyden.

Matkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden
hitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti
joen rantoja.

Tultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen
vartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden
päälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa
selästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän
heittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan
seuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän
istui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään
lämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.

Muutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä
siirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa
painosta, voivat uida helpommin.

Doña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan
hänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä,
huolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.

Mutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen,
ja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.

He jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä
heissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen
läheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat
jotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle,
pusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.

Keskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen
graniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.

Meksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät
kuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta,
niin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä
puolen oli ammottava luolan suu.

Kanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään
kalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat
milt'ei menehtyä väsymyksestä.

"Tulkaa", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.

Meksikolaiset seurasivat häntä.

Luola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.

Hevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.

"Täällä", metsästäjä sanoi, "olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on
mahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä
antaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen
pelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne,
hajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin
johtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin
tiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana
ollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää
näyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi
antautuu. Hyvästi hetkiseksi."

Hän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden
valtaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan,
eivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja
koska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta
ja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.



VII.

KAHAKKA.


Luonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu.
Niin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne
rasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet
kestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa
takaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista
asemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä
tulen ja laittaa illallisen.

On huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin
henkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan
sattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu
milloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki
vaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko
ihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden
ponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä
kohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.

Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi
levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset
tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän
turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia
keskenään.

Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun
aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi
synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut
taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun
täydelleen.

Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa
tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla,
jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli
levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä
vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus
teki sen mahdottomaksi.

Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä
kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka
liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen
jälkeen taas kadoten.

Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin
pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.

"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen
korvaan.

Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.
Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.

Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.

Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet
levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.

"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.

"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä
vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin
maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä
viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole
onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden
läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat
pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja
kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."

"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.

"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on
ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan
aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät
kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."

"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"

"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento,
jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on
kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä
itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa.
Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme.
Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."

"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.

"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella
miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet,
jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja
varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."

Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli
levottomana.

Haciendero pudisti päätään.

"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos
vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he
lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."

"Todennäköisesti niin tapahtuu", metsästäjä lausui kylmästi.

"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää
mahdottomalta."

"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman
alta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä
paikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun
olemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja
koetamme pelastua pakenemalla."

"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin
lopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton."

"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt
olemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka
kautta toivomme pääsevämme karkuun."

"Aijai", haciendero sanoi surullisena, "huolimatta hyvästä tahdostanne
eivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita."

"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole
toisin."

"No niin", don Pedro mumisi alistuvasti, "kuulkaamme viimeistä keinoa."

"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia.
Se on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen
mahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa
vaaraan pelastaaksemme hänet toisesta."

"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä", haciendero sanoi, luoden
tuskallisen silmäyksen tyttäreensä.

"Anteeksi isäni", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "kuulkaamme
minkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella
mahdollinen. Selittäkää, señor", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. "Sen
jälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla
noudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni,
on, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva
pelastuskeino."

"Kenties", metsästäjä vastasi, "mutta minä toistan, señorita, tämä
mahdollisuus on teidän mukananne mahdoton."

Nuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan,
hänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:

"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette
rohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme,
mutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme
yhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että,
vaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin
tahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa
sukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne
minkälaisia tahansa."

Kivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se
välinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut
tämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen
poskilleen.

"Suokaa anteeksi, señorita", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen
liikutuksensa sai väräjämään, "olen ollut väärässä, minä puhun."

"Hyvä", tyttö sanoi hellästi hymyillen, "tiesinhän, että vastaisitte
minulle."

"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän
matkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä
häiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat
tulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät
kimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä,
sillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme
onnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja
hyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties
aukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä
tappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut
ehdottaa."

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.

"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen", hän
sanoi vilkkaasti, "sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi
urhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä
odotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan."

"Tyttäreni", don Pedro huudahti, "sinä olet järjiltäsi, ajattelehan,
että antaudumme melkein varmaan kuolemaan."

"Olkoon niin, isäni", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, "kohtalomme
on Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava
tähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät."

"Señorita on oikeassa", capatazi huudahti, "menkäämme savustamaan nuo
hornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä
metsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen
epäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta
päästä aina apachien leiriin asti."

"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan", metsästäjä vastasi
koruttomasti.

"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte", haciendero
sanoi huoaten.

Vaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin
tarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he
olivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.

"Seuratkaa minua", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn
soihdun valaistakseen tietä.

Sivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään
olivat tulleet taas täysiin voimiinsa.

Matkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä
päällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja,
äkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja
kierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.

Kuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia
metsästäjä pysähtyi.

"Vartokaa minua tässä", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja
poistuen juosten.

Hän ei viipynyt kauan poissa.

"Tulkaa", hän sanoi, "kaikki on hyvin."

He seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja
purevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa
pistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.

"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia", metsästäjä sanoi,
"nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien
leiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille
läsnäolomme."

Kanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen.
Capatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään
kaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.

Joen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti
rantahiekkaan.

Metsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen
pitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa
matkustajia kymmenen askeleen päästä.

Metsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi
heti suojaa tiheiköissään pakolaisille.

"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia",
metsästäjä sanoi äkkiä, "sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme."

"Ei", nuori tyttö sanoi päättävästi, "minä en tarvitse ketään. Sen
miehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa
minulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa
tapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään."

"Kuitenkin, señorita", nuori mies väitti...

"Minä tahdon niin", tyttö sanoi ratkaisevasti, "menkää ja Jumala olkoon
kanssanne."

Haciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.

"Rohkeutta, isäni!" tytär sanoi syleillen häntä, "kaikki käy kyllä
hyvin."

Hän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään
jäähyväisiksi.

Metsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni
joukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.

Kuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien
tulien loistavan lähellä.

Metsästäjän annettua merkin meksikolaiset heittäytyivät maahan ja
alkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta,
jännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa
tekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.

Mutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi
osaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä,
väkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.

Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle
pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui
kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti,
kuten intiaanien tapa on.

Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki
suojaa puunrungon takaa.

"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen
leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin
älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."

Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.

Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat
helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin
mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät
tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.

Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät
tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina
ampumismerkkiä.

Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia.
Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään
armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen
tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen
kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko
elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja
omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä
häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.

Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa
kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.

Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat
väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä
valovyössä.

Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän
luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.

Päälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla,
joka on synnynnäistä punaihoisille.

"Veljeni on tervetullut", muuan päälliköistä sanoi, "tahtooko hän istua
neuvottelutulen ääreen."

"Ei", metsästäjä vastasi kuivasti, "minulla on kiire."

"Veljeni on viisas", päällikkö jatkoi, "hän on jättänyt valkonaamat
oman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut
heidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille."

"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni
erehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin."

"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan."

"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan
petosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on
mielessä."

"Ooah!" päällikkö sanoi, "veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut
haarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias
lintu on musertanut sen tomuksi."

"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita,
älä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi.
Tiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on
tarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys
on pyhä aavikolla."

Apachi nauroi ylenkatseellisesti.

"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda
valkonaamojen kanssa."

"Se on arvotonta petosta."

"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän
päänahkansa."

"Roisto!" metsästäjä huudahti kiukuissaan, "minäkin olen valkonaama;
tulehan tänne nylkemään päänahkaani!"

Ja nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla
kuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen
sydämeensä.

Äkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet
päälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.

Nämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun
ja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.

Meksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin
oppaansa avuksi.

Nyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei
mitään sääliä ollut odotettavana.

Onneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten
vihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa
sapeleineen.

Intiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät
ollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta,
jotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut
aavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa,
ennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja
ajattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä
vakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset
ahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.

"Lopettakaa!" metsästäjä huusi.

Valkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä
sopimuksesta.

Metsästäjä jatkoi:

"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!"

Nämä tottelivat.

Oppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden
yrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.

Kun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen
tunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte
kuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.

Kahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat
saaneet surmansa.

"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen
mennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut,
minä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti."

Meksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.

Apachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski
ne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.

"Palatkaamme nyt señoritan luo", metsästäjä sanoi.

"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi",
haciendero kysyi.

"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?"

"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa", kostonhaluinen capatazi
huomautti.

"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin."

"Oh", capatazi sanoi, "sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa
puhua siitä."

"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin,
jotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta",
haciendero huomautti. "Ettekö pelkää että he tappavat teidät?"

"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät
uskaltaisi."

Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.

"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.

"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään
mikään ihminen."

"Mikä te olette sitten?"

"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.

Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat
jättäneet hevosensa.

Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo
uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää,
oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata
itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden,
pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin
kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan
itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.

Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka
jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.

Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon
noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa
vasten.

He jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä.
Viimein pysähdyttiin.

"Tiemme eroavat tässä", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin
siinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.

"Nyt jo", nuori tyttö sanoi viattomasti.

"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy
tapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne.
Tien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton."

"Me emme saa erota siten, señor", haciendero sanoi, ojentaen hänelle
kätensä, "olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."

"Unohtakaa se, caballero", nuori mies sanoi vilkkaasti, "unohtakaa
minutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen
elämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä
teidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen
toisi meidät yhteen. Mutta", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen
tyttöön, "minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja
nyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä
vastaan, te olette turvassa." Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti
hän kääntyi ja nelisti pois.

Mutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan
rinnallaan.

"Pysähtykää!" tyttö sanoi.

Metsästäjä totteli koneellisesti.

"Kas tässä", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean
kultasormuksen, "kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä
sormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea --
pitäkää se muistona minulta, señor."

Ja laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta
hänelle aikaa vastata.



VIII.

KYLÄ.


Kun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin
hallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa
äärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja
jotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi
päästä.

El presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.

Siihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä
vartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän
rantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja
sitä ympäröivää seutua.

Muodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä
tehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin
puolella joen varrella ja kolmas tasangolla.

Ympärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla
sivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja
rahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.

Kaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen
tapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka
rakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle
rakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan,
puusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja
nautakarjaa.

Nykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki
kaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä
kunnossa.

El presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella
ja yksi eteläpuolella jokea.

Paikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä
täällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena
maan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka,
joka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.

Kolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui
noin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja
leperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa,
joen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin
siemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.

"Lempo soikoon!" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka
näytti häikäilemättömältä lurjukselta, "olemmehan vapaita miehiä! Jos
kuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä
tällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen
kanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän
kuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina
sormenpäihin saakka."

"Suu kiinni! -- Hiljaa! Pablito", toinen huomautti. "Olisi parempi,
että nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut
sellaisia tuhmuuksia."

"Minä tahdon puhua, minä!" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa
enemmän kuin muut.

"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä,
jotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan
puheemme ja hyötymään siitä."

"Voi, mitä sinä lörpöttelet!" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen.
"Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista
enempää kuin vanhoista kuolaimista."

"Pablito!" toinen sanoi pannen sormen suulleen.

"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon
pahaa?"

"Sinä erehdyt", kolmas keskeytti nauraen, "don Luis tahtoo päinvastoin
parastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin
paljon kuin voi."

"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän
myöskin on", Pablito huudahti nauraa hohottaen, "hah, palttua kaikelle
mitä tuleekin!"

"Sillä välin juokaamme", Verado sanoi.

"Niin", Pablito toisti, "juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi
onhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen
tullen."

"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä
paikassa", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. "Etkö
voi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira."

Pablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.

"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat
saada vereni kiehumaan!" hän huudahti häijysti.

"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen", toinen vastasi rauhallisesti.
"Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin
sieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka
-- pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!"

"Tuhat tulimmaista!" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti
tarjoilupöytään, "tästä saat vastata minulle!"

"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi;
oikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan
kuonoosi."

"Kurjaan kuonooni, sanoit?"

Ja Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana
seisoen.

Muut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin
estääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.

"Halloo, caballerot", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi
tarpeelliseksi tarttua asiaan, "pysykää nahoissanne, Jumalan tai
paholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte
selvitellä asioitanne on katu vapaa."

"Kapakoitsija on oikeassa", Pablito sanoi, "no tule mukaan, jos olet
mies."

"Mielelläni."

Molemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.

Mitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle
kädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta]
odottaessaan tappelua.

Pablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja
teeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa
vasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä
vyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän
kylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.

Tällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on
taito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön
alle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle.
Molemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat
hajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa
jännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen
iskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.

Hieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti
katsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.

Taistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä
molemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän
sameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia
liian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan
hänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.

"Hyvä, hyvä!" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, "hyvin osattu!"

Taistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen
taapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon
tuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja
läksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.

Vaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia
Euroopassa.

San-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä
intiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset
tapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun
ovat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena
riitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.

Huolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä
vaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he
halveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään
vaaraa.

No niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa
viettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka
iloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä
verta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat
kuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja
anteeksiantavaisia.

Heidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä
paheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa
laiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan,
julmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai
valitsemalleen isännälle.

Aina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri
haciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian "inhimilliseen
purppuraan."

Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista
vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä
vähäpätöisimmästäkin syystä.

Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat
sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen
tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat
vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni
tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen
ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla
hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.

Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto,
vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.

Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan
kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän
päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.

Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui
hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.

Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja
Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät
kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän
jälkeensä.

"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä]
näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu
enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri].
No, se ei kuulu minulle."

Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa
yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.

Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.

Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen
huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.

Verado oli kadonnut.

Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon
jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja
kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin
jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin
näytti katoavan tasangolle.

Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa
vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten
valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt
huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin
pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta
hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.

"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don
Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote
nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä
voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta
oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don
Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän
asian laita on."

Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.

Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias
mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen
hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta
lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi
oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa.
Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt
käyttivät.

Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään,
jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja
erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä
samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset
käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot
olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.

Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on
hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin,
aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse
näkymättömänä.

Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän
taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin
pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin,
joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai
luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.

Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don
Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku
hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti
savukkeen.

Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät
metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut
don Fernando Carriliksi.

Kun don Torribio vuorostaan saapui metsänreunaan, hän teki, sen sijaan,
että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka
jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti,
jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.

Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa
päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta
eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään
vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse,
kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.

Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten
olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan
kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.

Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä
rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys
näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli
kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen,
tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen
zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.

Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut
San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen
mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen
maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista
ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän
oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla
ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen
elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan
avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa
hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän
heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.

Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja
silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon
ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti
olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta
väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka
ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.

Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli
kaikki mitä hänestä tiedettiin.

"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet
koira ja koiran penikka."

"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.

"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!"

"Vai te uhkaatte minua!" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja
paljastaen veitsensä.

Don Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja
rutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.

"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!" don Fernando jatkoi, heittäen raukan
maahan.

"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!"

"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin."

Vaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka
jäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo,
joka odotti häntä käsivarret ristissä.

"Niin", vaquero sanoi, "minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan
teitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut,
mutta älkää ajako minua pois."

"Mene tiehesi, olen sanonut."

"Tämä on siis viimeinen sananne?"

"Niin, anna minun olla rauhassa."

"No, koska asian laita on sillä tavoin -- niin, hiiteen sitten!"

Nopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.

"Minä annan sinulle anteeksi", lausui don Fernando, joka oli tarttunut
Pabliton käsivarteen, "mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun,
niin sinun täytyy olla mykkä kuin kala."

Vaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla,
aivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.

Carlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.

"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin
rakastetaan?" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:

"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen,
mutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja."

"Minä en juo enää", vaquero vastasi.

Don Fernando hymyili ylenkatseellisesti.

"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken,
lausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia
kuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan -- ystävänä. Voinko luottaa
teihin kumpaankin?"

"Kyllä", molemmat vaquerot vastasivat.

"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko
paikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San
Antonio, tunnetteko sitä?"

"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?" Pablito sanoi.

"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että
sisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen
tyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla
ilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?"

Molemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.

"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin
käsittämättömältä kuin se näyttäneekin?"

"Vannomme sen, herra."

"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin
mahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku
muuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah,
tosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia
siitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua."

"Tapetaanko hän?" Carlocho kysyi kylmästi.

"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä
päästä salavihkaa."

Molemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan
olematta sitä huomaavinaan.

"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.

"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."

"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä
on liian paljon kuin liian vähän."

Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten
lävitse kiilsi paljon kultarahoja.

"Tuo nyt hevoseni, Pablito."

Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista
komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.

"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin
varomattomuus voisi maksaa henkenne."

Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti
hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat
kylään.

Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä
metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät
pelvon kalvistamat kasvot.

Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa
kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä,
mumisten puoliääneen:

"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa
nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on
hyödyllistä kuunnella joskus!"

"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.

"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.

"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja
astuen avonaiselle paikalle.

"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te
kuuntelitte siis myös?"

"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt
tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."

"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää
mitä hänestä ajattelette."

"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta
Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."

"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.

"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"

"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko
ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun
mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat
koko aavikolla."

"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen
levottomaksi."

"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."

"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"

"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja
kuoleman välillä."

"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä
minkä tunnen?"

"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla,
mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut
kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa,
jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."

"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita
on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de
Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri
kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin
konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi
miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."

"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"

"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."

"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken
mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt
illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään
huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa,
lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni
päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen
vaquero!"

"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."

"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."

"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme
ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä
Tonillo el Zapote?"

"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on
toverini!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi
pelkäämättä luottaa."

"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on
caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."

"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä
hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las
Minas'iin."

"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."

"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."

"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon
vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut
salavihkaa."

"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"

"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa
kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."

"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."

"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin
olemme siellä molemmat."

"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."

"Se on oikein. Mille taholle te menette?"

"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."

"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."

"Miksi niin, Verado?"

"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen
caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti
neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."

"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä
palveluksen tahdon tehdä hänelle."

"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."

"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"

Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä
myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän
oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä,
heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti
yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:

"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa
nähdä, tuhat tulimmaista."



IX.

DOÑA HERMOSA.


Kivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana
aavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli
muutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi,
joka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko
hyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin
nopeaan kuin hevoset voivat juosta.

Pari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta
kehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.

Pian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.

Estevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi
herransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden
tapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan
päättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut
etsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.

Ilman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata
Kivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat
samalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä
etsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät
aikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja
hirveän murhenäytelmän.

Don Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita
he eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin
palattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.

Tuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen
olevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.

Päästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin
rauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia
hänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen
vaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka
huoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.

Nuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin
aikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan
muu kuin Jumala voinut kuulla.

Vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki
viimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle
puolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin
bengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.

Hän vaipui syviin mietteisiin.

Mitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö,
jonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa
ilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla
katumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa
rypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi
melkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?

Ei kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin
vaikea selittää sitä.

Tekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui
doña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi
vilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien
aatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista
pyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.

Epämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen
ärtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.

Pidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja
tulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset
huulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten
aiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka
askarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa
jälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän
kenties ainiaaksi oli menettänyt.

"Oi", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, "minä
tahdon tuntea hänet!"

Nuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun.
Häntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus
hänessä puhkeamaisillaan.

Tuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui
ja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta
kainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen
tätä peittämään tarkoitettua esirippua.

Pyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa,
ei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa
uhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili
itseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin
rajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen
kaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli
uskonut kaikki.

Levollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa
tietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen
suojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi
entiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.

Tämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja
intiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta
kysyvin ilmein.

"Tule sisään, chica", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä
tulemaan lähemmäksi.

Chola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki
mestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen
häntä suurilla mustilla silmillään.

"Mitä haluatte, niña?" hän kysyi hymyillen.

"En mitään Clarita", toinen vastasi vältellen, "tahdoin vain nähdä sinut
ja puhella kanssasi hetkisen."

"Oh, miten hauskaa!" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään,
"siitä on jo kauan kun näin teidät, niña."

"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?"

"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin
sisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa."

"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.

"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on
tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen
tietoja. Hacienda on mullin mallin."

"Todellakin!"

"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä
pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle
suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."

"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.

"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo
miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli
tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt
totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."

"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli
alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."

"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista
saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."

"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"

"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla
syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."

"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä,
on yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta."

"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa
tämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että
hän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta."

Doña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.

"Don Estevan on hölmö", hän sanoi; "hänen ystävyytensä minua kohtaan
johtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta
sinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme
poistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää
tuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?"

"Luullakseni, señorita."

"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin
pyydä häntä tulemaan luokseni."

Kamarineito nousi ja meni ulos.

"Koska hän tuntee hänet", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen,
"niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää."

Ja hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.

Tämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän
kiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä
minuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.

Don Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea
kuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä,
vapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.

Hän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen
pitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme
oli nähnyt hänen syntyvän.

"Ah, Estevan, ystäväni", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle
kätensä, "oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme."

"Niin puhelkaamme", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan
iloisuuteen.

"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt."

Kamarineito totteli vastaamatta.

"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!" nuori
tyttö alkoi.

Estevan Diaz hymyili.

"Ensiksikin", tyttö jatkoi, "saat antaa anteeksi, että juoksin
matkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani."

"Käsitän sen, rakas Hermosa."

"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?"

"En vähintäkään, sen vakuutan."

"Oikeinko totta?" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.

"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on
alttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on
pitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena."

"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken
sanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin
suuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan."

Nuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta
vakuutettu.

"Te erehdytte, niña", hän sanoi, "nuo vaarat ovat päinvastoin olleet
vakavampia kuin luulettekaan."

"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita
olemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä
vieraanvaraisuutta."

"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan
kysymyksen."

"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen."

"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä
sydämellistä vieraanvaraisuutta?" Estevan sanoi, pannen painoa viime
sanalle.

"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan
kysyä häneltä sitä."

"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä
on Tiikerikissa."

"Tiikerikissa!" tyttö huudahti kalveten, "tuo kauhea rosvo, joka niin
monta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan
erehdytte, Estevan, hän se ei voi olla."

"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot,
joita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään
epäilykselle tässä suhteessa."

"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät
vastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen
sattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?"

"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä
osoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan
ovat ajaneet teitä takaa?"

"Se on totta, mutta me olemme päässeet pakoon heiltä oppaamme
uskollisuuden kautta", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.

"Aivan oikein", nuori mies sanoi ivallisesti, "mutta tiedättekö kuka
tuo opas sitten on?"

"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt
sanomasta meille nimeään."

"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi
saanut teidät vapisemaan kauhusta."

"Mutta kuka tuo mies sitten on?"

"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi."

Nuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua
osoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Voi, mutta sehän on mahdotonta!" hän huudahti. "Tuo mies ei voi olla
sellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava,
ja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni."

"Kuinka!" nuori mies sanoi vilkkaasti; "mitä tarkoitatte, onko hän
pelastanut henkenne?"

"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?"

"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä."

"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa,
niin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin,
siitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä."

"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!"

"Kun harhailimme ympäri metsässä", tyttö jatkoi vilkkaasti,
"äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka
ei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen
käärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani,
jotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta."

"Voi", Estevan huudahti, "siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja
rohkeaksi."

"Niin", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, "mutta kuulkaahan
edelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät
huolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni
sen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi
työkseen avukseni."

"Sepä kummallista!" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä
myrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää
tuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on
häntä kiittäminen hengestäni?"

"En", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, "sillä hän on todellakin
pelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota
en voi arvata."

"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan
yksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen
kylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme
pelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä."

"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta
käsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun
näen."

"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä
niin huonot ajatukset?"

Estevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen
vaitiolo.

"Puhukaa, ystäväni", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, "sanokaa
minulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa
kiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen."

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa", nuori mies vastasi viimein.
"On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis
kaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat
teille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen
miehen pariin."

"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen."

"Hermosa", nuorukainen sanoi, "pitäkää varanne, älkää antako sydämenne
kehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako
itsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen
maininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille
antaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut
liian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin
hänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt
pojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka
on tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni
kuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy
tunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja
iljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti
esittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä
kerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta
voimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä
iljettävimpiä juttuja."

"Ah", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, "ne eivät ole tosia."

"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että
jokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo
se ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa
tapauksessa hänen hurjaa luonnettaan."

"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten
harjoittaa?"

"Kivisydän on mehiläismetsästäjä."

"Kuinka! Mehiläismetsästäjä", tyttö keskeytti nauraen; "mutta siinä
minä en huomaa mitään niinkään vaarallista."

"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti
sellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo
sivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset
anastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä
pääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä
pyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja
rautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta
rohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa."

"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä
minulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä
on sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin
vaaralliseen ammattiin."

"Niin", nuori mies sanoi, "teidän huomautuksenne oli oikea, jos ne
miehet, jotka ovat puoliksi villejä ammattinsa johdosta, ollen
alituiseen suurempien vaarojen alaisia ja aina pakotetut taistelemaan
henkensä edestä punaihoisia ja villieläimiä vastaan, jotka alinomaan
uhkaavat heitä, ehkä tietämättään, ovat saaneet tavan vuodattaa verta,
sanalla sanoen tulleet niin kylmäverisen julmiksi, että he ovat siinä
määrin alkaneet halveksia ihmishenkeä, jotta he tappavat ihmisen yhtä
välinpitämättömästi, kuin he savustavat kuoliaaksi mehiläisyhteiskunnan
ja että he monesti vain aikansa kuluksi, huvikseen ampuvat ensimmäistä
vastaantulevaa, valkoista tai punaista, kuten maalitaulua. Sen vuoksi
intiaanit pelkäävätkin heitä enemmän kuin verenhimoista villipetoa, ja
ellei heitä ole hyvin suurta joukkoa, he pakenevat mehiläismetsästäjää
enemmän kauhuissaan ja kiireellisemmin, kuin harmaata karhua, tuota
amerikalaisten metsiemme pelättyä petoa. Olkaa vakuutettu siitä, etten
liioittele. Siitä mitä nyt olen sanonut, näkyy siis, että kun nuo
miehet näyttäytyvät rajalla, syntyy yleinen pakokauhu, sillä he
jättävät sinne mistä he kulkevat, jälkeensä veriset jäljet, täynnä
ruumiita, jotka ovat suurimmaksi osaksi mitättömän tekosyyn uhreja.
Sanalla sanoen, rakas lapsi, mehiläismetsästäjät ovat olentoja, jotka
ovat kokonaan ihmiskunnan ulkopuolella, joilla on kaikki valkoisten ja
punaihoisten paheet, eikä mitään näiden kummankaan rodun hyvistä
puolista, kummankin pysyessä heistä erillään ja kauhulla inhoten
heitä."

"Estevan", nuori tyttö vastasi totisena, "olen vakavasti kuunnellut
antamianne selityksiä ja kiitän teitä niistä. Mutta minun täytyy
tunnustaa, etteivät ne käsitykseni mukaan todista mitään sen miehen
puolesta eikä häntä vastaan, josta teiltä kysyn. On hyvin mahdollista,
että mehiläismetsästäjät ovat verenhimoisen julmia puolivillejä,
myönnän sen olevan tottakin, mutta eikö heidänkin joukossaan voi
poikkeustapauksessa olla hyväsydämisiä ja kunniallisia miehiä? Te
olette puhunut mehiläismetsästäjistä yleensä; ehkäpä Kivisydän on
poikkeus? Hänen käytöksensä pakottaa minut otaksumaan niin. Olen vain
taitamaton ja kokematon tyttö, mutta jos saisin puhua avoimesti,
suoraan sanoa mielipiteeni, niin vastaisin teille: ystäväni, tuo mies,
jonka kohtalo on tuominnut aina syntymästään asti viettämään
häpeällistä ja vaikeaa elämää, tuo mies on mahdollisesti taistellut
sitä virtaa vastaan, joka tempasi hänet mukanaan, ja niiden huonojen
esimerkkien hurmausta, jotka lakkaamatta ahdistivat häntä joka taholta.
Rikollisen isän poikana, vasten tahtoaan sellaisten rosvojen toverina,
jotka eivät kärsi mitään esteitä ja jotka ovat hylänneet kaikki
kunniantunteet, hän on ollenkaan seuraamatta heidän esimerkkiään
ryöstää, panna toimeen murhapolttoja ja murhia, pitänyt parempana
valita alituisia vaaroja täynnä olevan uran. Hänen sydämensä on pysynyt
hyvänä, ja kun sattuma on antanut hänelle tilaisuuden tehdä hyvän työn,
niin hän on innokkaasti ja iloisena käyttänyt sitä; kas siinä, mitä
tahdoin sanoa teille, Estevan, ja jos te minun laillani olisitte kaksi
kokonaista päivää tutkistelleet tuota omituista miestä, niin te, siitä
olen vakuutettu, yhtyisitte mielipiteeseeni ja myöntäisitte, että hän
ansaitsee enemmän sääliä kuin moitetta, sillä villipetojen ympäröimänä
hän on ymmärtänyt pysyä ihmisenä."

Nuori mies istui hetken miettien, jonka jälkeen hän kumartui nuoren
tytön puoleen, tarttui hänen käteensä, jota hän pusersi omassaan, ja
katsellen häntä hellän säälivästi hän sanoi ystävällisellä äänellä:

"Minä surkuttelen ja ihailen teitä, Hermosa; te olette todellakin
sellainen kuin minä olen kuvitellut, minä, joka aina syntymästänne asti
olen niin suurella mielenkiinnolla seurannut luonteenne kehitystä.
Naisessa toteutuu, mitä lapsi ja nuori tyttö lupasi. Teillä on jalo
sydän, ylevät tunteet, te olette sanalla sanoen täydellinen olento,
valittu henki. En moiti teitä siitä että seuraatte sydämenne
kehoitusta. Te tottelette tuota kauniin ja hyvän vaistoa, joka hallitsee
teitä tietämättänne. Mutta ah, rakas lapsi, minä olen kuin teidän
vanhempi veljenne, minulla on enemmän kokemusta kuin teillä ja
näköpiiri näyttää minusta hyvin synkältä. Tahtomatta etukäteen päättää
mitä tulevaisuus meille suo, sallikaa minun esittää teille eräs
pyyntö."

"Pyyntö, Estevan", nuori tyttö vastasi liikutettuna, "oi, puhukaa,
ystäväni, puhukaa, minä olisin niin iloinen voidessani tehdä jotakin,
joka ilahduttaisi teitä!"

"Kiitos, Hermosa, mutta se pyyntö, jonka teille teen, ei ollenkaan
koske minua, se on kokonaan teidän tähtenne."

"Sitä suurempi syy sitten on minun siihen suostua", tyttö vastasi
miellyttävästi hymyillen.

"Kuulkaa, lapseni: näiden kahden päivän tapaukset ovat kokonaan
muuttaneet elämänne ja herättäneet sielussanne tunteita, joiden
olemassaolosta teillä ei tähän asti ollut tietoa; te olette aina
luottanut minuun aivan täydellisesti; minä pyydän, että antaisitte
tämän luottamuksen jatkua. Minulla ei ole muuta toivomusta kuin nähdä
teidät onnellisena; kaikki minun ajatukseni, kaikki tekoni tarkoittavat
tätä. Älkää luulko, että milloinkaan ajattelen pettää teitä tai
vastustaa aikeitanne. Tahtoessani olla uskottunanne, tapahtuu se
auttaakseni teitä neuvoillani ja kokemuksellani, suojellakseni teitä
itseltänne ja varjellakseni teitä vaaroilta, jotka piammiten ehkä
uhkaavat viatonta luottamustanne. Lupaatteko tehdä mitä pyydän?"

"Kyllä", tyttö vastasi empimättä, katsoen Estevania suoraan silmiin,
"minä lupaan sen, Estevan, veljeni, sillä te olette todellakin veljeni.
Mitä tapahtuukin en koskaan salaa teiltä mitään."

"Kiitos, Hermosa", nuori mies sanoi nousten; "toivon pian voivani
osoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte.
Tulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä.
Kenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään
olen antanut teille vain aavistuksen."

"Mitä tarkoitatte, Estevan?" tyttö huudahti kiihkeästi.

"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni
mukaan."

"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää
kiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä
itsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän
olisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä..."

"Rauhoittukaa, Hermosa", Estevan keskeytti hymyillen, "minä en tee
mitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen
huomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on
pelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää,
että tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta."

"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on
luonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä."

"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä.
Mutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei
sovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä
salaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni
varmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne
vai ei."

"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni
pohjasta."

Nuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään
mielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.

Heti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi
kyyneliin.

Katuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?

Tai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu
vain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille,
jotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän
tulivuoriensa laavaa.

Don Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen
sitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen
päähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut
matkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen
molemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun,
jonka hän toivoi tapaavansa.

Mutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie
oli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi
kantaa.



X.

HERTTA ÄSSÄ.


Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui
liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.

"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei,
se on mahdotonta."

Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen
omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen
hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen
hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli
nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti,
toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia
silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.

"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio
Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä
ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.

Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen
jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen
itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui
poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.

Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista
liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen
kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan
jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.

Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don
Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.

Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja
millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on
vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin
erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan
maailman asukkaassa.

Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän
muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään
kumartaen:

"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään
kysymyksen?"

"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian
suuren kunnian."

"Nimeni on don Fernando Carril."

"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."

Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan
ja panivat hatun päähänsä.

"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko
uhrata kymmenen minuuttia seurassani?"

"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin
mielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne."

"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä
siitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka
tulee tuolla, on..."

"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet", keskeytti don Estevan.

"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin
kunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta
minun leppymätön vihamieheni."

"Sepä ikävää."

"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian
laita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on
yrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan
rosvojen maalitauluna."

"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden,
don Fernando."

"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää
asiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä
pulastaan."

"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle."

"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla
vimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle
palveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle
esittää."

"Mielelläni, caballero."

"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne
tarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin."

Tämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella
jatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä
ensinmainituista.

"Herran nimessä!" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, "en siis
erehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don
Fernando Carril."

"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te
itsekin voitte olla", don Fernand vastasi kumartaen.

"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään.
Mennään yhdessä kylään."

"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on,
luvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman."

"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana
muuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne
ystäväni Estevanin läsnäollessa."

"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni
läsnä keskustelunne aikana", nuori mies vastasi.

"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."

"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti.
"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."

"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä
lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se
on vain pari askelta tästä."

"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi
hymyillen.

Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat
kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja
mezquitimetsikköä kohti.

Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen
keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi,
ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita,
kuten lukija kohta saa nähdä.

Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin
ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta
hän oli puhunut.

Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä
sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä
oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.

Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois,
antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan
ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan
sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin
tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille
polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.

He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti
lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.

"Oh", don Torribio sanoi, "olen todellakin kiitollinen, don Fernando,
että tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt
tahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti."

"Señor don Torribio Quiroga", don Fernando vasasi, "olen todellakin
hämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin
vihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne."

"Ah, taivas on sallinut toisin!" don Torribio vastasi nyökäyttäen
päätään.

"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta."

"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan."

"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän
kummankin täytyy tehdä joku päätös."

"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra."

"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne
päättänyt tulla johonkin lopputulokseen."

"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen
muuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan."

"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?"

"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta,
koska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa
piasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on
vannonut tappavansa teidät."

"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te
tulette lopulta puille paljaille."

Don Torribio huokasi vastaamatta.

Don Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen
itselleen uuden.

"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta
käyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä
tavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä
aavistan."

"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää."

"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset
harrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen
ajateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut
löytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä
tavalla."

"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te
olette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela."

"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko
koskaan?"

"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua."

"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.
On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."

"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.

"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."

"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"

"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on
hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän
on pakko heti ampua luoti otsaansa."

"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."

"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?"

"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa,
vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."

Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät
koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät
sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta
raikkaaseen nauruun.

Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa,
jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis
ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen
Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota
aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.

"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli
äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä
toinenkin keino olemassa."

"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen
vilkkaasti hänen puoleensa.

"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen
kuolemalla?"

"On!" don Torribio vastasi kolkosti.

Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.

"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin
toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"

Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.

"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua
vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi,
joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu
siihen."

"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."

"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää
niinkuin hyväksi näette."

"Mutta", don Torribio huomautti, "kuka hoitaa kortteja?"

"Niin, hitto vieköön, sehän on totta", don Fernando vastasi, "sitä en
ole tullut ajatelleeksi."

"Minä, jos niin tahdotte", Estevan sanoi, "varsinkin kun minä,
lukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin
puolueeton asiassa."

"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa
umpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää."

"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin
otan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu."

"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen,
don Fernando."

"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni."

Don Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille
vastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin
heti takaisin.

"Niinmuodoin", hän sanoi, "olette lujasti päättäneet pelata tämän
pelin?"

"Niin", he vastasivat.

"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni
suosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?"

"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!"

"Hyvä on, señorit", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja
vetäen esiin korttipakan. "Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun,
sillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen
kasvojensa eteen."

Molemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät
katseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.

Don Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän
antoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.

"Ottakaa vaarin nyt, señorit!" hän sanoi, "nyt minä aloitan."

Huolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan,
teeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän
säkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.

Sillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen
päälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia
jäljellä kädessään. Hän keskeytti.

"Caballerot", hän sanoi, "viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään."

"Jatkakaa, jatkakaa!" don Torribio vastasi kiihkeästi, "ensi kortti on
minun."

"Tuossa se sitten on!" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.

"Oh!" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, "hertta ässä,
sehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi
syyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja."

Don Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja
huomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli
keskusteltu:

"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole
ollenkaan onnea teidän kanssanne."

"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio."

"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole
tuntenut niin ankaraa jännitystä."

"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa."

"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani."

Don Fernando kumarsi vastaamatta.

"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin
on aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin
ottanut pistoolit mukaani."

"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne."

"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi."

Don Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don
Torribiolle.

"Se on panoksessa ja siinä on nallikin", hän sanoi, "liipaisin on
jäykänlainen."

"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken,
pieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta."

"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta."

Don Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.

"Señorit", hän sanoi, "pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen
saaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen
syötäväksi."

"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla
hevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis
tulisi niin peräti häväistyksi."

"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan
kiitokseni ja jääkää hyvästi!"

Luotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi
pistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen
käsivarteensa.

"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa", hän sanoi.

"Tosiaankin viime hetkessä", don Torribio sanoi yhä yhtä
kylmäverisesti, "muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä.
Mutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?"

"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti
menettänyt henkenne minulle, eikö niin?"

"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?"

"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus
menetellä kanssanne miten haluan."

"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani,
kuten caballeron tulee."

"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin
teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken
ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin
oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni
ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"

"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.

"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."

"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te
tekisitte minun sijassani, don Estevan?"

"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken
kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan
kuin mahdollista."

"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don
Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen
palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi
viittauksestaan."

"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria
teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."

"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan
sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole
kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää
mielensä mukaan."

"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin
caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin
kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien
pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."

"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta,
niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän
sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"

"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"

"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset
kirjoitusvehkeet."

"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään
jää huomaamatta, hyvä herra."

Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia
kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään
matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa
käytetään kapsäkkeinä.

Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don
Torribion eteen.

"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."

"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.

"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio
Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä
tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran
kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien
kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä
mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään
vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko
surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan
alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen
omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että
kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni
sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en
välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun
kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan
minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas
pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don
Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä
vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17
päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y
Morelos.... Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne
ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi
minulle."

Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän
kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi
nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen
johdosta.

Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen
musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti
neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti
luettuaan pisti sen povitaskuunsa.

"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra,
ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."

"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne
liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."

"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo
jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."

Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset
hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.

"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan
kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.

"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on
veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun
täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla
myöhäinen."

"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"

"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."

"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."

"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.

"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.

Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.

Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa
rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.



XI.

RANCHO.


Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli
jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan
lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa,
jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi,
oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta.
Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan
halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta
majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa
mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.

He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat
verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he
aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme,
että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko,
joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse
ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.

Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on
jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka
kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta
varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei
heillä ole mitään pelättävää.

"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun
luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.

"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun
puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi
kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.

"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.

"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun
tapasitte hänet: minä olen el Zapote."

"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo?
Tule tänne, poikaseni."

Toinen ratsasti heti paikalle.

"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?"

"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään."

"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys."

"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies."

"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä
niinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!"

"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen
tavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja,
etenkin kun juuri etsin teitä."

"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin
äskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa,
mikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen
menestys."

"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen
jälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on
kiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa
toimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen
caballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin
senvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan
teidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli
vaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On
aivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan."

"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun", don
Fernando sanoi nauraen.

"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä
olevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita..."

"Niin, etenkin kun tiedän sen."

"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni
caballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän
sopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun
valmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi
minulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te
olitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria
pienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut."

"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?"

"Niin, jätin hänet juuri äsken."

"Hyvä, jatka ystävä."

"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin
olen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne
jos tahdotte käyttää minua."

"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman
päivän kuluttua."

"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut
aina varmasti erään..."

"Älä ole levoton sen takia", don Fernando keskeytti vilkkaasti. "Kun
hetki on tullut löydän sinut kyllä."

"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille
että tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne."

"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!"

Lepero jatkoi iloisena matkaansa.

"Señor", don Estevan sanoi nyt, "muutaman minuutin kuluttua olemme
perillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen
voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi."

"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko
tämä rancho kaukana las Norias'ista?"

"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä
haciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä
asuntooni."

Ratsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen
reunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien
haukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta,
jotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.

Noin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta
kodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita
henkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.

He pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja
annettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he
astuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä
talossaan.

He tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria
nojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle
henkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan
kauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.

Ijäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet,
vaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä,
seisoi keskellä huonetta.

"Äitini", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, "salli
minun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka
on luvannut jäädä tänne yöksi."

"Hän on tervetullut", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen,
"koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään."

Don Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:

"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta."

Doña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain
vaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös
koskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta
hetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut
erehtyneensä, ja virkkoi sitten:

"Olkaa hyvä ja istukaa", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän
ääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, "aivan heti tarjotaan
virvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu
tekee vähemmän huomattavaksi."

Doña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen
vasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä
peonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen
päähän.

Ateria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja
ryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja
maissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.

Molemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät
kuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan,
voivat tehdä.

Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti
heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin
tyydyttämään ruokahaluaan.

Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun
huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu,
joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä,
vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten
kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja
tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.

Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen
keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli
kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän
iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.

"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä
nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.

"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan
tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."

"Miksi niin, señor?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen
syntynyt."

"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"

"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi
sitä vannoa."

"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"

Varjo peitti don Fernandon otsan.

"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.

Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti
vaihtamaan puheenaihetta.

"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"

"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka
tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen
muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään
haciendassa."

"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo
['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet
tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt
sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan
tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."

"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani
jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä
haciendaan."

"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain
aijo lähteä aavikolle?"

"Miksi kysytte minulta sitä?"

"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis,
ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata
kulkunne."

"Oikeastaan aijonkin erämaahan."

Don Estevan teki ihmettelevän eleen.

"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen", hän sanoi, "mutta te ette
luultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?"

"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin."

"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?"

"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor", don Fernando vastasi,
monimielisesti hymyillen, "että minä rohkenen paljon."

"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan
hurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän
kuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta."

"Hulluutta, señor, ah, se on kai liian paljon sanottu! Lieneeköhän
päättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä
mitään pelättävää intiaanien taholta?"

"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja
vastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin,
señor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä
punaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan
kanssa?"

"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä
hituistakaan."

"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on
tuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän
päällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään
ihmisiä."

"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta
kaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa.
Niin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton,
luullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet."

"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa
intiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia
rosvoja."

"Niin", doña Manuela huudahti, "muiden muassa hänen poikansa, jonka
väitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin."

"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään
varmaa Kivisydämen suhteen."

"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?"

"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä
varmaan sanoa."

"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?"

"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa,
jotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan
ja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita."

Hetken puna peitti don Fernandon kasvot.

"Palatkaamme Tiikerikissaan", hän sanoi; "mitä minun on pelättävää
tuolta mieheltä?"

"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka
kallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien
kimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat,
jotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat
viritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään.
Uskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette
hukassa."

"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua
kohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että
tulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin
eteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni."

"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten."

"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut
matkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee
minulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin
huoneen."

"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen
tulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa
sitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon
teille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne
hevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on
herännyt."

"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni
teille ennen lähtöäni."

Vaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don
Fernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.

Hänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin
tavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt
säästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.

Amerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä
ja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat
parveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin
olevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein
viettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä
paahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet
saunoiksi.

Don Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin
avaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä
vielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi
huoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando
voisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.

Doña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.

Vanha rouva näytti levottomalta.

"No niin", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, "mitä
sinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?"

"Minäkö, äiti?" tämä vastasi ihmettelevin elein, "mitä tahdotte minun
arvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran."

Vanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.

"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän
kahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja
muodostamaan mielipiteesi hänestä."

"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen
seurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut
mahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi
hänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään
mielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies,
kykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa
sydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa
hänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä
mikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä,
jota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä
on läpipääsemätön salaisuus."

"Estevan", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa
käsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, "salainen
aavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla
ennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän
tuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan
muiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen
kasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen
henkilön kanssa." Hän huokasi. "Hänen puhuessaan hänen äänensä soi
kipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden,
jonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka
tahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties
onnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja
minun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta,
niihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen
täällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme
alle."

"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei
kukaan voi kieltäytyä."

"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi
mukaan."

"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä
aikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen
suunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän,
tahtoisi meille jotakin pahaa."

"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi."

"Kenenkä takia sitten, äiti?" poika huudahti vilkkaasti.

"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?" äiti sanoi surullisesti hymyillen.

"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta.
Muuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja
pyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan."

"Älä sano heille mitään, Estevan, mutta vartioi heitä kuin uskollinen
ystävä."

"Niin, olette oikeassa, äiti, niin on parempi", nuori mies vastasi,
tullen äkkiä miettiväksi. "Minä ympäröin doña Hermosan salaisella,
mutta niin valppaalla vaarinpidolla, ettei hänen tarvitse pelätä
mitään, sen vannon, kautta Jumalan! Tahtoisin ennemmin tuhannesti
kuolla julmimman kidutuksen alaisena kuin tietää hänen jälleen joutuvan
alttiiksi samanlaisille vaaroille, kuin hän oli muutamia päiviä sitten.
Siunatkaa nyt minua, äiti, ja sallikaa minun poistua."

"Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi", vanha rouva sanoi.

Don Estevan kumarsi kunnioittavasti äidilleen ja poistui, mutta
ennenkuin hän meni levolle, hän teki huolellisen kierroksen talossa
eikä sammuttanut tultaan ennenkuin oli vakuutettu siitä, että kaikki
oli täydessä järjestyksessä.

Sillävälin don Fernando oli, heti kun don Estevan oli jättänyt hänet,
paneutunut riippumattoonsa ja nukkunut melkein samassa. Yö oli tyyni ja
kirkas, tähdet loistivat taivaalla ikäänkuin lukematon joukko
timantteja, ja kuu valoi hopeasäteitään runsaasti seudun yli. Silloin
tällöin sekoittui koirien pitkäveteinen haukunta sakaalien lyhyeen
nalkutukseen, joiden viimemainittujen epämiellyttävät varjot näkyivät
etäällä, sillä ilma oli niin läpikuultava, että saattoi nähdä esineet
hyvin pitkän matkan päästä.

Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan ranchossa.

Äkkiä don Fernando kohotti hitaasti ja varovasti päänsä riippumaton
reunan yli ja silmäili tutkivasti ympärilleen.

Nähtävästi rauhoittuneena talossa vallitsevasta hiljaisuudesta hän
liukui ulos riippumatosta, ja hyvin varovasti, kuunneltuaan ja
tähysteltyään joka taholle, hän otti satulan, jonka oli asettanut
eräälle parvekkeen penkille, ja läksi vajaan.

Avattuaan sen portin äänettömästi, hän vihelsi hiljaa. Tämän merkin
kuultuaan hevonen höristi korviaan, lakkasi syömästä ja juoksi herransa
luo, joka odotti sitä, pitäen vajan porttia raollaan.

Don Fernando tarttui hevosen harjaan, taputti ja hyväili sitä
ystävällisin sanoin, jonka jälkeen hän pani satulan selkään ja suitset
suuhun, niin kätevästi ja nopeasti, kuin matkoihin hyvin tottuneilla
henkilöillä on tapana.

Kun hevonen oli satuloitu, niin don Fernando kietoi huolellisesti sen
kavioiden ympäri lampaan nahkaa, äänen tukahduttamiseksi. Tämän
viimeisen varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan hän hyppäsi satulaan,
ja kumartuen jalon eläimen kaulan yli hän sanoi:

"Hyvä, Santiago! Nyt sinun täytyy näyttää mihin kelpaat."

Ikäänkuin hevonen olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se läksi huimaavaa
vauhtia jokea kohti.

Syvä hiljaisuus vallitsi edelleen ranchossa, jossa kukaan ei näyttänyt
huomanneen tätä äkkinäistä lähtöä.



XII.

PUNANAHAT.


Palaamme nyt Far-Westiin.

Rio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan
penikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El
pasado de los Venados'in atepelti eli kylä.

Tähän atepeltiin, -- joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten
useimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli
mitään kiinteätä asutusta, -- kuului satakunta callia eli majaa,
säännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.

Jokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden
jalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista
keskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää
vettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat
Wacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana
päivänä.

Nämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina
avonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti
ulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka
vaimolla piti olla oma tulensa.

Ne nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti
valmistetut ja maalatut eri värisiksi.

Nämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan
vilkkaan näköiseksi.

Kunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan
pystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai
kahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä
oli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat
apachien pelättävin ase.

Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa
naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja.
Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä
ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin
tunnettuja zarapeita.

Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän
keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien
kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.

Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat
kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla
täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä,
ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja
ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään
vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin
menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia
hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy
maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää
ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee
piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä
ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu,
täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti,
johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen.
Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja
niin edelleen, kunnes peli on lopussa.

Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä
eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut
tekemään.

Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista
korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti
maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.

Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa
asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt
punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä
kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä
huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.

Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli
heimon poppamies.

Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien
luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.

Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka
kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka
eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa.
Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin
uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi
välikappaleeksi.

Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana
aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien
juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon
ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista
juhlamenoista.

Korppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi,
vaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta
käsivarsillaan.

Tiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon
etunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.

Tultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä
vähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän
herraa, jonka jälkeen hän ryhtyi "suureen lääkitsemiseen", s.o.
vastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä,
viisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:

"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä
kaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!"

Kun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään
ja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla
lihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.

Uusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät
laskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.

Tiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen
kummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen
keskelle, joita zarapée oli täynnä.

Korppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla
leikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä
lämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä
ristin lapsen otsaan, sanoen:

"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun
nimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme."

Isä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä
yli, huusi kovalla äänellä kolmasti; "Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön
hän!" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies
uskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet
urhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden
toivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat
vastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:

"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!"

Tähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat
tehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin
nyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa
juhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen
syöty.

Korppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta
Tiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa,
jossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.

Tiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken
mietittyään lausui:

"Veljeni, te olette uskottujani", hän sanoi, "ja teidän edessänne
sydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän
nähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta
päivää."

"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia", poppamies sanoi.

"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet
löydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä
annettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden
vaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan."

"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä", poppamies sanoi.

"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä
saat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään
sanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut."

Korppikotka teki myöntävän liikkeen.

"Saata nuo miehet", Tiikerikissa jatkoi, "avustamaan meitä
yrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen."

"Teen sen. Matkustanko heti?"

"Kyllä, jos voit."

"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä."

Kumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman
hetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi.
Tiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.

"Avatkoon veljeni poppamies korvansa", Tiikerikissa lausui; "minä
poistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä.
Kuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai
kolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on
oltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja
lähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista,
että olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu.
Onko veljeni ymmärtänyt minut täysin?"

"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen
rinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet."

"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee
heimoa."

"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei
hänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan."

"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan,
joka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä
menen."

"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla,
johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."

Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen
poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.

Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä
roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui
poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt
kylästä.

Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen
ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen
korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.

Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti
polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.

Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti
päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun
kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn
jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän
mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon
epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä
liikkui.

Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien
askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi
matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä
apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä
esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:

    El mebin ni tlacaelantey
    Tuzapan Pilco payentzin
    Anca maguida coaltzin
    Ay guinchey ni pello menchey!

[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat,
jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]

Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli
vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista
sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa
hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti
majaan.

Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli
tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti
eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän
vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella
tavalla oli kutsunut koolle.

Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja
liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka
liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän
kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui
majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:

"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"

Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.

Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren
piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi
aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun
pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa
tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja
poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi
piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään,
ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas
palasi poppamiehelle.

Tämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin
sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun
hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan
sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin
hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla
olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.

Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
silmäili rauhallisesti kokoontuneita.

"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki
on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat.
Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut
elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia
sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille
metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän
sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat
gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen
äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit,
espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana
suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen
sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia,
te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain
pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja
kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu
elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"

Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan
puhuisi.

Tämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut
intiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita
tunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut
puheensa, muuan päällikkö nousi.

"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi", hän sanoi jylisevällä
äänellä, "koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon
hän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin
hän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko
esi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos
Tiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin?
Tiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen
antamansa neuvot olleet hyviä."

Poppamies hymyili halveksivasti.

"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin", hän sanoi, "minun asiani ei ole
vastata hänelle."

Hän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.

"Tehköön veljeni", poppamies sanoi hänelle, "neuvostolle selvää siitä
toimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle."

Intiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten
syvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja
alkoi puhua.

"Tiikerikissa", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, "oli
käskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin
sen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita
Kivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta
Kotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä
olivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis
mikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia
ennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien
leiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja
onnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän
vastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen
kimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen
hänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat
lähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät
eruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli
itse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka
vaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat
sotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut
on Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut."

Tämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka
aiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt
vaihtoivat vihaisia silmäyksiä.

Punaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja
joita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän.
Hän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän
vaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.

"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?" hän sanoi.
"Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän?
Kuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?"

Kaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään.
"Tiikerikissa on koira ja pelkuri!" he huusivat. "Apachisoturit
kiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa."

Vain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että
poppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat
poppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan
asian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen
miehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa
vihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.

Mutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu
rääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he
poistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan,
päättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan
välinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.

Intiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja
jotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja
kaiken kohtuuden.

Mutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa
Tiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he
ennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein
väkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin
ryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä
siihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset
tuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja
korkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin
hyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella
kauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.

Poppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada
heidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa
Tiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen
suunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen,
olisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit
teeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta;
Tiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan
ilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin
sellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja
siepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin
kidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen,
mutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin
he pelkäsivät vastustajaansa.

Suurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin
sellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja
tunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.

Mutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät
olleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he
olivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui
toveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat
poistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita
noudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua
päällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta
etteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita
niitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena
vuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen
takaisin tuloaan.

Tämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti
vastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään
vastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.

Poppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen
heimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa
soturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat,
valjastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.

Tämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin
nahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin
rekiin, joita koirat vetivät.

Mutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia.
Heidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita,
joka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui
muuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien
valmistusten välinpitämättömänä katselijana.

Sillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.

Nyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten
seuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian
suunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.

Veljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka
olivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen
mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.



XIII.

YÖLLINEN KOHTAUS.


Sillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena,
eteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta,
joihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin,
hän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa
ballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.

Hän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti
hiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja
äänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse
päin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana
meksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa
hengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.

Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli
mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä,
meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja
tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta
kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja
innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa
voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen
nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä
helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen
hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.

Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei
ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta,
aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät
kiinni.

Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin
kysymyksiin.

Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi
aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen
päin suunnattuina.

Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan
maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.

Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka
äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa
kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä
yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä
seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon
epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.

Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta
rannalta.

Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi
zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa,
hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.

Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten
peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut
pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo.
Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin
pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa
melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.

Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja
tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen
päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.

"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin
jo ratsastaa tieheni."

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä", don Fernando vastasi happamesti.

"Vai niin!" toinen sanoi pilkallisella äänellä, "sieltäkö tuuli
puhaltaa?"

"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen
minulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte
minusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin
vähän aikaa käytettävissä."

"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua
sinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata."

"Kuulkaahan, Tiikerikissa", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan,
"jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne
minulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä
tänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!"

Näin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä
ja lähteä saarelta.

Tiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen
henkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.

"Tuli ja leimaus!" hän sanoi, "jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi
läpi!"

"Kylläpä te lörpöttelette!" toinen vastasi ilkkuen; "ja mitä minä
tekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin
koiran."

Yhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt
pistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.

Tiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.

"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?" hän sanoi.

"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?" meksikolainen vastasi.

"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme", ukko sanoi hypäten
hevosen selästä.

"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?" don Fernando vastasi,
hypäten hänkin hevosen selästä.

"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen
sijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut."

"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne,
päinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te
välttämättä tahdoitte uskoa minulle."

"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten
joutua valtaani?"

"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä."

"Kunniasi?" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.

Meksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän
hillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:

"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät;
henkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni;
hylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän
pettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin."

"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä
asiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut
luokseni?"

"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin."

"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se
kaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi,
hurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin
vastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua,
lapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin
tyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua
pelastaa."

"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja."

"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja,
joita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota
hetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken
mikä sinua koskee."

"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?" don Fernando huomautti ylpeästi.

"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun."

"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?"

"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle
suoraan millä kannalla olemme tänään."

"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni."

"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti.
Siten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi
don Pedro de Lunalle", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.

"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan."

Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Puhukaamme vakavista asioista", hän taas sanoi, "millä kannalla
olemme?"

"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten
esiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt
laimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat
olemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä
ja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän,
jota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä
salaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut
toivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan
vaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta
voin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo
ihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril."

"Tiesin sen", Tiikerikissa sanoi.

"Vai niin!" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.

"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni."

"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee."

"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen
joukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin
luottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset
menettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun
osasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun
täytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan."

"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa
toimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana
uskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella
suoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne."

"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi;
ja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi
herättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan
ihastuttavan tyttären kanssa."

"Ei sanaakaan enää tästä!" don Fernando huudahti kiivaasti. "Vaikka
tähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut
käskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja
tarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes
olisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin
ratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne."

Tiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken
kuluttua:

"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua,
puhu, minä kuuntelen."

Don Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia
silmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.

"Tiikerikissa", hän viimein sanoi, "minä en tiedä kuka te olette tai
mistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne
erämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä
tietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on
velvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun
itseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut
syntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette
kasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi
muistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen
kuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän
poikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta
selvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen
kuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen
saanut."

"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?" ukko
keskeytti vihaisin elein.

"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni
kokonaan", meksikolainen vastasi surullisesti. "Minä en nuhtele teitä
ollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando
Carrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin
tahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko
joukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan
merkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä
eivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä
tähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin
tarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina
varhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia
pahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa
kaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää
olisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt
hyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne
ovat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen
tulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat
sydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet
tavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla
orjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien
suorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä
uudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa
yhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen
keksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut
oikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas
mies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja
sukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No
niin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä
alan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä
olenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai
Kivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan,
kiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni
takaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa
ollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada
seurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin
tahansa."

"Mene, lapsi", Tiikerikissa vastasi ivallisesti hymyillen, "tee kuten
tahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin
minulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole
vihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä
ole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin
vanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut
sydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas
erämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista
todellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi
parka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota
intohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee
olevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä
heikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo
siitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on
tehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle
antanut."

"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen
luo. Tämä timantti", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, "on oleva
passina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he
tottelevat teitä kuin minua itseäni."

"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?"

"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin
kylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?"

"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä
äsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?"

"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein."

"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi."

"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn
puolueettomana?"

"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka
olet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä,
mitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä
olet luonani."

"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette
luota siihen."

"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt
sinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu
harkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta
kuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa
tapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet
iloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin
mustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa
tapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä
niin."

"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen
toisiamme", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. "Te puhelette
yhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne
sammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette
koko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä
tunteitani ja antaa niiden johdattaa minua."

"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi
pienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän
keskusteluun. Hyvästi!"

"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?"

"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia
selvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut
paljon minun poissa ollessani."

"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?"

"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä", ukko vastasi salaperäisesti
hymyillen.

Sanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas
hevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken
syviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden
kapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja
heikommaksi.

Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä
siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.

"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet,
etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan,
joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi.
Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän
kuin ihminen voi tehdä!"

Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.

"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat
sammua. "Minulla on hyvin aikaa."

Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa
kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.

Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun
hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat
näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi
tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.

Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti,
poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin
hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka
jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni
parvekkeelle.

Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän
huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä
huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.

Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.

Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä
otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi
metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:

"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen.
Tahdotteko jotakin virvoketta?"

Don Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys
esitettiin, epäröi hetkisen.

"Minä en ymmärrä, caballero", hän änkytti.

"Mitä sitten?" toinen vastasi. "Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä.
Ei maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän
kaikki."

"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?" kysyi nuori mies,
joka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.

"Tiedän", majordomo vastasi, "että nousitte makuultanne, satuloitte
hevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los
Pavos-saarella."

"Vai niin", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, "te olette siis
seurannut minua?"

"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö,
joka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle,
johon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä
olemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin
vaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias..."

"Niin olette ruvennut vakoojaksi!" meksikolainen keskeytti kiivaasti.

"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö
vakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää
mitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin
voin; siinä kaikki."

"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los
Pavos-saarella?"

"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin
teitä."

"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?"

"Oh, niin, melkein", don Estevan vastasi hymyillen yhä.

Don Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun,
mutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don
Fernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla
rauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:

"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat
tulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan."

Talttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin,
meksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi
don Estevania suoraan silmiin.

"Minä odotan", hän sanoi.



XIV.

DON ESTEVAN DIAZ.


Jonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain,
tarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka
vaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.

Vaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen
katseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan
koetti salata.

Käsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet
vääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti
pidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja,
saadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko
tyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti
valmistautui hänelle tekemään.

Vähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana,
sateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko,
vaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja
välkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka
kaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi
tummansinisellä taivaalla.

Tuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki
tuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun,
joka lepäsi joella.

Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua
yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut
joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että
minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando
Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."

"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette
kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne
valinnut, caballero."

"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa,
muuttanut mielipidettänne, caballero."

"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on
eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne
kohtaan, joita Jumala teille lähettää."

"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä
minulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille
kaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette
voivanne pysyä vaatimuksessanne."

"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta", don
Fernando vastasi kärsimättömästi. "Aurinko on ollut nousseena vähän
aikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä
viipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät
kaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi."

"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä,
yhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa
mukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi
kertoa täällä."

Don Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät
vajaan ja satuloivat hevosensa.

"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa
parhaiten voimme rauhassa keskustella", don Estevan sanoi hypäten
satulaan.

Tämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun
se soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon
kostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli
aikomus tehdä pilkkaa hänestä.

Vastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat
rinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.

Aamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan
maiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut
livertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit
hajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta
laidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen,
iloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.

Jatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat
puoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään
köynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon
peittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka,
vaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo
oli hyvin painostava.

"Pysähtykäämme tähän", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten
äänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, "meidän olisi
vaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa."

"Niin, pysähtykäämme", don Fernando vastasi välinpitämättömästi.
"Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa
minulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja
vilpitön."

"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en
voi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen
kertomus."

"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun
tarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain..."

"Anteeksi", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, "se, mitä
minulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan.
Saatte siitä heti todisteen."

Don Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.

"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!" hän sanoi. "Koska niin hyvin
kuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää,
että minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla
tapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua."

"Kuka tietää?" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja
tyytyväisesti huoahtaen.

Samoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi
herätä.

Heti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi
läpitunkevan katseen seuralaiseensa.

"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta", hän sanoi äkkiä.

Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi
punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.

"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro
de Lunan tyttärestä, eikö niin?"

"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain
muutamia päiviä sitten pelastitte."

"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi
minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."

"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän
asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys
siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña
Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne
noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä,
päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka
oli niin paljon velkaa teille."

Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin
hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.

"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos
tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua
arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne
ovat aivan perusteettomia."

Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.

"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa
pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette
nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä
tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä
doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt
rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet
aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut
vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi
teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne
levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain
minuutin, sekunnin ajan."

"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman
valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä
myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön
vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen
sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."

"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta
teitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu
yhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain
alituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka
tähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta
milloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska
teidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt
niiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa
muutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin
sanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña
Hermosaa."

"Luuletteko niin?" hän vastasi teeskentelemättä. "Sitäkö siis sanotaan
rakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa", hän sanoi enemmän itsekseen kuin
majordomolle, "aiheuttaa se sangen suurta tuskaa."

Don Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:

"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta
epäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan
teidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä
siitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut
jokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut,
sallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja
että olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka
seurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen
ehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan.
Silloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa,
johon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän
päivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus
niin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi
olen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut
teidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä", hän lisäsi,
"tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen
käsi."

Don Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle
ojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.

"Kiitos!" hän sanoi. "Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten
sanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa
luonnettanne."

"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä
ajatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on
don Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen
vakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan
hacienderon perhettä vastaan."

"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni", huomautti metsästäjä.
"Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen
tyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja
johon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te
olette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta
hänen olla varuillaan."

"Älkäämme hätiköikö!" don Estevan huudahti. "Olkaamme päinvastoin
varovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia
tahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi
vastustettava."

"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de
San-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään
ja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin
hyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan
näyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi."

"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne,
jos tarvitaan."

"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana
te, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka
hetki."

"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä
hänet teille."

"Teettekö niin todellakin?" hän huudahti iloissaan.

"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska
johtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla
tuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen
pistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän
luulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka
rakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän
tiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne."

"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää
suunnitelmaa."

"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari
sanaa."

"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?"

"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen
teille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette."

Don Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen
hartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän
ajatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.

"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti
tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä
selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole
isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla
hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito,
millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja
kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on
sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin
sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole
kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt
tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa;
tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä
voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut
salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän
lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan
kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi
ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on
Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen
teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani,
että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta
ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."

"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus
näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien
siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi
näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen
suunnitelmansa."

"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"

"Sanon sen teille heti, mutta ensiksi minun täytyy kertoa teille
surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea
yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan
kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen
sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta
Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini
on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin
hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä
tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti,
ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa
teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen
salaperäisyydet!"

"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"

"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä
hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin.
Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä
rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don
Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet
tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä,
koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin
Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta,
joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron
sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan
silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi
tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat
valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät
epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei
taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin
kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan
asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa
asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja
siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro
sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen
päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti
siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta
kantaa sitä."

"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että
suvaitsette jatkaa."

Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista
ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan
odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon
laskiessakin hän puhui vielä.

Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat
rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä
kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen
jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.

Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.



XV.

DON GUSMAN DE RIBEYRA.


Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö
maksoi hänelle hengen.

Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin
nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety
hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.

Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti
kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden
kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä
Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de
Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos
Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia
olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina
olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu
vastoinkäymisten sinetillä.

Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen
seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen
miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti
heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit
olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja
julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet,
jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän
rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä
heidät.

Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu,
saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä
vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään
espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia
kaupungeita.

Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat
kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut
ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja
useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta.
Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon
Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden
varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja
hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin
harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.

Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme
Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua.
Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839,
toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta,
joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan
ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.

Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla
Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä
hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.

Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi
kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki
kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja
kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä
vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten
rohkenivat olla toimessaan.

Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina
sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa,
ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.

Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin
synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä
ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita,
sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea
jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma
pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.

Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka
kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon
edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti
tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa
alakerrasta.

Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä,
jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka
sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko
vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat
pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:

"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin
salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."

Yövartiat lausuivat säälien:

"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä
vangitaan."

Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme
pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta
portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan
säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen
kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto
oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia
noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin
maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja
j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa
taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt
jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi
tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari
nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle,
täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.

Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies
matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo,
levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.

Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön
pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian
pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli
tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä
tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta
pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja
kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.

Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin
ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä.
Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa
ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut
San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa
etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.

Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen
milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla
palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille
eduille.

Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien
vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti.
Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli
kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska
Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan,
epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja
vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen
kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa
politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia,
joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli
maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja
niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli
pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla
tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja
jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen
tekojaan.

Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni
neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta
eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen
mieheen.

Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa
ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä
täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää
ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat
ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.

Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat
kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.

Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.

Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen
onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa
muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä
kysymys oli.

Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan
palvelija astui sisään.

Tällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin
otaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.

"No, mistä on kysymys, Diego?" hän kysyi; "mitä merkitsee tuo hälinä
täällä tähän vuorokauden aikaan?"

Palvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen
korvaansa:

"Don Bernardo Pedrosa!"

"Vai niin!" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; "onko hän yksin?"

"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan."

"Mitä tämä merkitsee?" ylimys jatkoi yhä synkempänä.

"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen."

"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu
vierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni", hän
sanoi katkerasti hymyillen, "että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi
menetellä sillä tavoin minun suhteeni."

"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän
ylhäisyytenne."

"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?"

"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä
ilmoitus tehtävänä teille."

Don Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän
pysähtyi palvelijan eteen ja lausui:

"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman
melua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja
varo, ett'et herätä mitään epäluuloa."

"Luottakaa minuun, teidän armonne", vanha palvelija vastasi hymyillen
salaa ymmärtävästi.

Diego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa.
Monta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan
isäntäänsä kohtaan.

"Hyvä, hyvä", don Gusman vastasi iloisella äänellä, "tiedän kyllä mihin
kelpaat."

"Entä hevoset?" palvelija kysyi.

"Olkoot siellä missä ovat."

"Me matkustamme siis joka tapauksessa?" hän sanoi ihmetellen.

"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä", ylimys vastasi kumartuen
hänen puoleensa, "koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu
vihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon."

Diego teki myöntävän liikkeen.

"Entä don Bernardo?" hän sanoi.

"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on
meneteltävä."

"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?"

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen,
kuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla."

Luultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui
vastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin
kolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen
korkeamman upseerin pukuun.

Nähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita
häntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.

"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen
vierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä
ja istukaa."

Ja hän työnsi esiin nojatuolin.

"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka
tuovat minut tänne", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.

Diego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja
viittauksia ja poistui hiljaa.

Nuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina,
tarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.

Don Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias.
Hän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja
hänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.

Hänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää,
jotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi
niin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa
loistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine
sieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine
hampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä
otsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita
ympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen
piirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen
näköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti
vastenmielisyyttä.

Hänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa
olivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti
ylhäistä syntyperää.

Sellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan
illalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut
sisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä
ilmoituksia.

Mitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille
riittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman
käsittelyn sikseen.

Vaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien
henkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä
lopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi
siis:

"Odotan, caballero", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, "että
suvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä."

"Ja teillä on kiire päästä minusta", eversti keskeytti väkinäisesti
hymyillen; "tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?"

"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on
tarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät."

Don Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja
hän sanoi iloisella äänellä:

"Kuulkaahan, don Gusman", hän sanoi, "jättäkäämme sikseen kaikki
ärsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä."

"Minua?" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan
liikkeen; "oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?"

"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme
keskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme."

"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin
kuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista
paheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa
sanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa
esivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä
hetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat
olleet kuin katkeran vihollisen?"

"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä,
olenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan,
caballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni
mukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen
suhteen, johon ryhdyn teihin nähden."

"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää
mielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee
suhtautua aikomukseenne."

"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta."

"Palermosta! Oh, vai niin!" don Gusman sanoi vavisten salaa.

"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?"

"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin
vähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut
maatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa."

"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman."

"Tosiaankin", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi,
"enpä luullut olevani niin taitava ennustaja."

"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette
kaikkea."

"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi", don Gusman sanoi
ivallisella äänellä; "minä en voi oikein kuvitella mitä hänen
ylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai
allekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen
ylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!"

"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein", eversti vastasi, olematta
huomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.

"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin,
joka koski minua henkilökohtaisesti?"...

"Aivan oikein", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.

"Hyvä", don Gusman jatkoi; "jatko on hyvin yksinkertainen: te olette
saanut toimeksi panna sen täytäntöön?"

"Juuri niin, caballero", eversti vastasi kylmästi.

"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?"

"Vangitsemaan teidät."

Tuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä
sanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin
kädessään.

"Ohoo!" hän sanoi päättävästi, "sellainen määräys on helpompi antaa
kuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra."

Eversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin
nojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut
vieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.

"Te ette käsitä minua", hän sanoi välinpitämättömästi; "jos aikomukseni
todellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään
olisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte
antanut minulle siihen tilaisuuden."

"Minä!" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.

"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa,
kuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi
tapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut
lopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in
mielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä
käsiinsä."

Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman
painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen
vallassa.

"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.

"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan
voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."

"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti,
äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään
kiehuvaa vihaa.

"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua
enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te
tuntenette paremmin kuin minä."

Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan
sitä huomaamatta:

"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te
annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne,
pitää hevoset valmiina."

"Ah!" don Gusman sanoi vain.

"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain
erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."

"Te tiedätte senkin?"

"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don
Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä
koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle;
te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te
aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen
sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle
varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole
niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"

Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.

Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa
-- ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut
epäilyäkään -- niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja
hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut
hulluutta.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"

Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka
jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:

"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty;
ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä
luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin;
vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa
huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei
aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini
antanut."

"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"

"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö
tahdon? Pelastaa teidät."

Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen
ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.

Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

"Ymmärtäkää minua oikein", hän sanoi, "sitä karjapaimenta, johon
luotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut..."

"Kuollut!" ylimys keskeytti ihmeissään.

"Tuo mies", don Bernardo jatkoi, "oli petturi. Tuskin päästyään Buenos
Ayresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka
veljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi
minun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne
vihamies."

"Näköjään olette?" Ribeyra toisti katkerasti.

"Niin, näköjään olen", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä
sanoja. "Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin
hänelle auliisti ja annoin hänen mennä."

"Ah, kuinka varomatonta!" don Gusman ei voinut olla mumisematta,
kuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.

"Niin, eikö totta?" eversti sanoi keveästi. "Mutta mitäpä taisin tehdä?
Ensin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota
miestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas
melu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy
myöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti
siltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut
riitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken
malttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä
meille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan
kuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?"

Eversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella
huolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.

Don Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen
katseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki
epäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja
kumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:

"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän
asti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta,
taivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on
jokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja
säästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään
vastenmielisyyden tunnetta."

Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas
mielenmalttinsa.

"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille
hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman
minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne
vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta,
jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen
erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän
täältä."

Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti,
viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen
hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:

"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."

Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.

"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"...

"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu
askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn
omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta
salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että
jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin
tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma
kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."

"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat
hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne
keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on
vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy
menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa
teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani
teille antaa."

"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."

"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.

"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut
asioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia,
joita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi."

Eversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.

"Vai niini" hän sanoi kumealla äänellä, "te tiedätte sen, señor don
Gusman?"

"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten:
minä tiedän kaiken."

Don Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän
raivoissaan.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Tällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi
talon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön
hetken olevan käsillä seuraavasti:

"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!"

Sitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja
viimein häipyvän etäisyyteen.

Molemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty
ajatuksistaan.

"Jo puoliyö!" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.

"Lopettakaamme tämä!" don Bernardo huudahti päättävästi. "Koska mikään
ei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te
vaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat
vain minua..."

"Ja erästä toista henkilöä!" don Gusman pisti väliin tahallaan.

"No niin!" eversti jatkoi kärsimättömästi, "ja erästä toista henkilöä!
No niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän
kohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä
sinne! Ymmärrättekö nyt minua?"

"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti."

"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään
huomautettavaa?"

"Te erehdytte, caballero", ylimys vastasi suoraan.

"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta."

"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu."

"Olkaa varuillanne!" eversti huudahti kiivastuneena, "kärsivällisyyteni
on lopussa."

"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en
ollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero,
Jumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu."

Tällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn.
Hän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä
lattiaa.

"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?" hän sanoi.

"On kyllä", ylimys vastasi jyrkästi.

"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse
niin tahtonut!" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen
katseen.

Ja sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli
yhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen
valtaamana.

Don Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä
tilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä
kietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että
hän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli
käsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella
puolustautumista.

"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!" don Ribeyra sanoi
pilkallisesti. "Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin
saatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette
ajatellut."

Vastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen
päästä vapaaksi.

"Nyt toisten kimppuun!" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten
viholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.

Viiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne
muutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät
köysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan
toisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon
rappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin
tulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta
mielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli
sanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan
sillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään
hevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä,
jonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa
seuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina
hampaisiin saakka.

"Eteenpäin täyttä laukkaa!" hän huudahti heti kun portti oli suljettu.
"Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?"

Tuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän
aikaan yöstä oli aivan autio.

Mutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he
vähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian
pysähtyivät kokonaan.

Don Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin
oli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun
Rosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että
määrätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta
tunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse
jakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia
edessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta
ja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman
sekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen
valtaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka
varmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän
päätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.

Kehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina
käytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa
ratsastusta.

He olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat
kiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului
heidän korviinsa.

Onneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton
erottaa mitään.

Tällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja
vastasi lujasti ja terävästi:

"Eversti Pedrosa!... ronde mas horca!"

"Mihin aijotte?" vahtisotamies jatkoi.

"Palermoon", don Ribeyra vastasi edelleen, "korkeasti kunnioitetun
kenraali Rosas'in käskystä."

"Menkää!"

Tuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi
pian pimeään.

Rohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.

Yövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat
jättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.



XVI.

KARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.


Pampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että
nämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San
Louis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton
peittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä
täällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä
kaikkiin suuntiin.

Pampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään
puita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi
seudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja
kraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.

Vain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen
meren.

Toinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja
Saltan kautta.

Näissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät
alituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja
karjapaimenet.

Karjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota
turhaan saa etsiä muualta.

Toimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät
laitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet,
jotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten
sekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä
villeiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat
oppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät
laumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin
isäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan
eläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan,
hopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin,
joilla he mielellään koristelevat itseään.

Nämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin
tatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti
toisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin
omat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä
useimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät
ja joita he näkevät vain harvoin.

Matkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin
intiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin,
auttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat
intiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.

Näihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista
kahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää,
joita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä
piikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla
he helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.

Joku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin
tuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on
kolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin
ratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi
tarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa
puolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat
mukanaan.

Ei mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman
näköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten
käärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia,
joissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine,
jykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin
raiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina
maahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.

Usein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden
kuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä
ensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:

"Hei, muulit!" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero
ja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä
hajaantumasta millekään taholle.

Illan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan
postiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu
sinne tänne pampakselle.

Matkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat
ladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on
paljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja
viettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä
pakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.

Nyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset
pampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja
rakkauskuiskuttelujen kanssa.

Kuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien
ohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia
ja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta
puukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa
osaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään
siteet eivät hillitse.

Sen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen
karavaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin,
täpötäynnä matkustajia.

Kaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet
Alto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle,
lähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä
merkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai
neljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja
rauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.

Tämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty
rakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän,
maahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri
tarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.

Tämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien
laulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti
hangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva
ääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla
kuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.

Tällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi
ratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta
taholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon
eteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo
molemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien
sinne.

Näistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli
Mendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin,
ja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.

Näiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin
taikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa,
ja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen,
joka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.

Härkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta
asianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia
silmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi
keveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta
tuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen
kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus
värisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen
onnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:

"Ave Maria purissima!"

"Sin peccado concibida", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja
villikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman
joukon päällikkö.

Huomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa
siihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli
huomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan;
ratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin
paljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken
todennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden
vaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin
epämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.

Mutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti
yleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat
erämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja
villipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin
kalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei
se koskaan heitä saavuttaisi?

Selitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus
tapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta
ihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen
karjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel
de Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli
rasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet
olivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan
palkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt
yleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan
restauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos
Ayresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca
merkitsee enemmän hirsipuita].

Yleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli
hajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina
tuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa
ja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja
kautta koko liittovaltion.

Huomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat,
jotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän
keskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien
palkattujen pyövelien synkät univormut.

Tuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen
valtaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis
allapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista
niiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista.
Sillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet
taloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä
vuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan
pihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka
askeleellaan.

"Hohoi!" päällikkö huudahti käheällä äänellä. "Tuli ja leimaus! Mitä
tämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut
ilon tästä talosta?"

Isäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan
sormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys
kiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon
mies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi
kovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä
saavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.

Suurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan
himmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka
silmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi
silmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän
tottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää
lukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja
huudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti
edessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:

"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään?
Käytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen
piilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi
kiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!"

Majatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan
tämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen,
ja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin
Rosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.

"Señor kenraali", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen
sanoakseen joitakin sanoja.

"Minä en ole mikään kenraali, hölmö", päällikkö keskeytti lempeämmällä
äänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä
arvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. "Minä en ole
mikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä
vain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis
nimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt."

"Señor luutnantti", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, "täällä ei ole
ketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme
kaikki federalisteja."

"Hm!" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, "minä epäilen
sitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella
rosasilaisia."

On huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi
kaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin
verenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden
jaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa
kuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen
tullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti
sankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden
turhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.

"Señor luutnantti", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, "ne
henkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain
kulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan."

Tämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei
kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.

"Kunniani kautta!" hän sanoi kopealla äänellä, "saammehan nähdä, ja voi
sitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco", hän jatkoi kääntyen
korpraalinsa puoleen, "ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat
sekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä
pelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää
nopeammin tottelemaan."

Korpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen
saamaansa määräystä.

Sittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia
vähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri
kulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan
alipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja
muita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille
kiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin
suuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä
punaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan
heidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä.
Sotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat
jääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja
seuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.

Korpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä
ajomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen.
Huomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä,
vaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja
totella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti
palasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin
hyvin kuin taisivat.

"Oh hoh!" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, "tiesinhän
minä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?"

Miehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa
mitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin
tyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de
Catalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.

"Kas niin, toverit", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja
rämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, "tehkäämme hieman tuttavuutta,
ja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?"

Kauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat
heille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa
kirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:

"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön
federalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa
ne maahan!"

Nämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena
heidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän
suvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä
hampaitaan, valmiina puremaan.

"Hyvä! Hyvä!" hän huudahti; "no, olihan hauskaa tavata oikeita
rosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille
kelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä."

Isäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua
anteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse
kustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä
kohteliaimpaan hymyilyyn.

Federalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla.
Viina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.

Luutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen
viereensä.

"Kas niin, pojat!" hän sanoi. "Tuli ja leimaus! Zambacuecaa
tanssimaan!"

Ei maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus
lausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin
osa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja
näytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.

Varminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä
saattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.

Salin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat
paikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin
merkin saatuaan.

Merkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa
olevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään
hän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja
rupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua
zambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:

    Para que vas y vienes
    Vienes y vas,
    Si otros con andar menos,
    Consiguen mas.

[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut
käymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]

Täydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita
tanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat
jättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon
niin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme
tapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.

Nuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman
pelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain
muutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat
soinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko
asemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua
mielihuvitukseensa.

Ne, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa
levottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin
ja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien
jalkojaan kuten nämäkin.

Muutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli
käynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten
tullessa.

Korpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa
määräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka
sattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen
tehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa
aliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää
velvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut
leiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä
tavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen
nuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida
johtaa harhaan.

Kun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi
siitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan,
aikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että
kaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski
jonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä
käyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi
ulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui
nopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen
tarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen,
sytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin
raitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen
sisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin
vastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten
leiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä
vallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään
matkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti
ympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.

Tuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten
maahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.

Samassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.

"Hyvä!" hän murisi itsekseen, "nyt on oltava varuillaan."

Hän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään
vallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä
puoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin
tunnetusta laulusta:

    O, Libertad preciosa!
    No comparada al oro
    Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!

[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan
avaruudessa.]

Samassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari
säettä:

    Mas rica y mas gozosa
    Que el mas precioso tesoro...

[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]

Kuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali
vaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen
kahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan
itsekseen:

"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä
kamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin."

"Siksi", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, "että ne ovat
tunteneet ruumiinhajua."

"Saattaa niin olla", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan
ihmettelemättä tätä omituista vastausta; "mutta siinä tapauksessa
pitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta."

"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren."

"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen."

"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka
Mas Horca oli sytyttänyt", ääni sanoi edelleen.

Korpraali ei epäillyt enää.

"Tulkaa esiin, don Leoncio", hän mutisi, "te ja seuralaisenne."

"Tässä olemme, Luco."

Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä
sotilaan.

On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia,
jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen
punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.

Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta
äärettömäksi hurjistetuksi.

Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi
vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana
suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota
vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti
talosta.

Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin
kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska
he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä
suupielestä.

Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi
peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut
samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän
kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa
alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he
liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat
oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.

Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös
ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja
kauheissa vaaroissa.

Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden
vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.

Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi
vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.

Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli
ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus
ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja
mieltymystä.

Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.

Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään
erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta.
Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine
katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina
aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään,
hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion
vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat
otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän
taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa
ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan
lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta
Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset
niin raukkamaisesti murhasivat.

Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme
lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.

Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään
huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes
liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen
käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset
hermot.

Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe
toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa
poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt
kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta
mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka
vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat,
kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi,
ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.

Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme
henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä,
kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi
kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan
oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja
iloinen hymyily.

Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset,
joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka
vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.

"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen,
minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole
sovelias mielenpurkauksille."

"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen,
nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia
kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.

Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.

"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja
uskollinen sielu."

"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin
toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat
huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."

"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani
tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."

"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."

"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä
emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"

"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en
ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan
karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen
herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä
muutaman päivän kuluttua."

"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa
seurassa."

"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten
tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia
keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."

"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."

"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin
tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä
yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"

"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"

Luco pudisti surullisena päätään.

"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä
tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."

"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa,
Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään
ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."

"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia,
niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."

"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.

"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.

"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra;
mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."

"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi
viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin,
poikaseni."

"Kuka tuo luutnantti on?"

"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."

"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio
kaulankatkaisia."

"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni
sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"

"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi
vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä
vieressä.

"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi,
ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."

"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa.
Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden
pariin olemme vaarassa joutua."

Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului
kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä
miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten
vihlovasti kirkuen joka taholle.

"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on?
Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.
Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy
mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."

Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen
levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu
kasvoi joka hetki.



XVII.

PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.


Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä
majatalossa oli tapahtunut.

Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli
haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa
vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja
vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.

Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin
toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia
alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä
juopumisen merkkejä.

Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja
hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä
mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi
sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki
iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.

Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai
viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät
kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli
mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset
tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja
taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan
tekemällä yltiöpäisiä temppuja.

Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta
tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän
mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä,
heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan
auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat
hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi
täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden
yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät
heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi
kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle
kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.

Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti
kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden,
varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän
oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja
joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen
ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän
huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään
intohimoa kummassakaan ihailijassaan.

Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan
välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he
siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle,
mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.

Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi,
että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi
tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen
suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita,
tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman
välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren
epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon
puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan
niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.

Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen
asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja
toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen
kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion,
päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja
pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.

Niin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt
sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen
paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten,
karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia
tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.

"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen
saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"

Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin
kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan,
kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen
pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja
säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.

"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.

Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät
hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä
vihanpurkauksesta.

Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.

Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä
siitä lopun.

Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa,
pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla,
ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.

Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle
tytölle sanoen:

"Señorita, sallikaa minun huomauttaa..."

"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet
kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle
hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein
kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."

Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin
jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon
syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.

"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut
puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero
on asettanut minut etusijaan."

"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö,
Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta
appelsiinista."

"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen
kiukku ilman näkyvää aihetta?"

"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että
tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."

"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole
varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."

"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"

"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."

"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin
hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa
ympäri ja asettui taisteluasentoon.

"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä
nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.

Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.

Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli
monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta
kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen
huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä
tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin
entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja
joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti,
kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään
levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten
halusivat.

Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä
tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet
koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan,
että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa
ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri
välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan
taistelun katselijana.

Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein
pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo
molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin
askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja
tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan
valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien
yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.

"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"

"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä
aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."

"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."

"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"

"Milloin tahdot, enkelini!"

Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis
etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen
malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa
kimppuun.

Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät
olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon
tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät
rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä
täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät
syöksivät tulta.

Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja
Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi
jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja
molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen
olivat yhtä vilkkaita.

Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.

Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti,
kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.

Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa
antama merkki.

Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat
käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan
nähneet kauniimpia puukonpistoja.

Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta
tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä
katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle;
muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli
heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.

"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman
pilkallisella äänellä.

Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja
silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen
tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa
palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla
tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.

Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin
oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui.
Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin
pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se
talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi
ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa
hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden
huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja
huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut
molempien taistelijain välille.

Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin
askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet
käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat,
että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian
heidänkin sekaantumisensa.

Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala
oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo
molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä
rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.

"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin
paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo
soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet
toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota
lurjusta?"

Tytöt olivat vaiti.

Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla
äänellä:

"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii
naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet
piiloittautumaan?"

Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla
äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:

"Tässä minä olen."

"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän
lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en
enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."

Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen
tarkoituksen hän aavisti.

"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen,
"kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista!
Älkää pelätkö puhua."

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että
pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa
minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"

"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen
vastasi kylmästi.

"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen
maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon
molemmista?"

"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."

"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella
tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian
laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja
läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien
silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"

Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet
nauroivat ja ilvehtivät keskenään.

Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja
ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa
ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta
molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he
heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.

Manongita kaatui rinta lävistettynä.

"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen
puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."

Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli
häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.

Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton,
tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.

Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia
liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus
näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.

Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä
aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja
kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan,
auttaakseen toveriaan.

Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa
taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon
keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan
niin pelätyn huudon:

"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"

Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.

Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat
heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa
kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa
päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä
säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten,
tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla,
raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän
pakonsa.

Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen,
kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on
ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki
siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on
kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten
raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.

Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai
murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.

Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan
eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain
pelastumistaan teurastuksesta.

Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi
häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja
koristen verilätäköissä.

Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don
Torribioon.

Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don
Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.

Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja
lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.

"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan
palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin
kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu
mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."

Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.

"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää?
Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua
rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään,
kun hän herää."

Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä
verilöylyn päättämiseksi.

Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.

"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme
noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä
kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä
tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja,
sinäkin?"

Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja
vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän
heilutti uhkaavasti:

"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen
loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa,
te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"

"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli
yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."

"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo
kärsivällisesti kuulla moitteita."

"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui
puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."

"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."

Roisto hymyili tyytyväisenä.

"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä
tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa
roskaväkeä."

"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli
erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan
tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet
noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi
teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me
nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä
ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua
rangaistustaan."

Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.

"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä
sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.

"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi,
kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä
makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen
palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon
kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa
epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."

Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.

Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta
kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.

Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.

Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään
liikettä.

"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku,
Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."

Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen
ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime
hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.

"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt
kuului merkki."

Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän
vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten
seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi
onnettomuus heitä taas uhkasi.

"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten
muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä
teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää
niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"

Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli
vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään
vastarintaan.

Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa
toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin
joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta
he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.

Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen,
antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui
tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi
ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi
taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.

Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen
hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi
uhkaavalla äänellä:

"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun
tielleni?"

"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi
karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.



XVIII.

PETOS.


On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan
veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä
kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän
koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he
joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan
raukkamaisuuteen.

Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.

Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko
erotus.

Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi,
mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan
kautta ruumiinsa.

He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka
eivät väistyisi tuumaakaan.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan
noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät
haastavan heitä otteluun.

Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka
juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun
saastuttamaa ilmaa.

Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin
katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman
sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:

"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani
kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"

Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet
tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät
riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon
majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin,
niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen
joukkonsa etupäähän.

Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet
sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.

Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.

Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein.
Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä
urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat
kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet
tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun
verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua,
äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että
olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun
sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.

Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin
raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset,
tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen
petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa
vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä,
huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan
kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.

Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi
hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen
sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in
palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet,
asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen
voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää
tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.

Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei
hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä
silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.

Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa
nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis
ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa
luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään
vihollisrivien tiheimpään kohtaan.

Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä
ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi
täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja
vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon
kokonaan.

Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja
niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen
peoninsa.

Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista,
olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka
oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen
haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän
matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä
tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja
liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen
heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes
huomattiin.

Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan
voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta
sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen
ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin
peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas
lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon
seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin,
otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä
loukkauksen.

Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä
tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja
kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä
merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don
Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista
auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa
käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen
tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut
hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat
punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.

Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta,
taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä
majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa
peräytymistä.

Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi
arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse
ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan
näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen
kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei
mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella
viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin
suinkin.

Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta
äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet
sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen
taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan
jälkeen.

Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä,
ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat
tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän
vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.

Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän
vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille
käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona
tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen
kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.

Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka
hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän
on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee
ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan,
heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei
kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman
edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara,
joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se
tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän
pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.

Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan
keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko
hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys,
pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi,
heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka
oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun
tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen
viimeinen taistelunsa alkaisi.

Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä
hyökkäyksen keskeyttämiseen.

Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra
oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne
olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren
palveluksen.

Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don
Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.

Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin,
olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja
hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat
unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.

Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet
syrjään.

"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.

"Onko hän suostunut tulemaan?"

"Hän on itse tahtonut niin."

"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."

"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät
jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun
hän luulee kunniansa niin vaativan."

"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on
seurannut sinua."

"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon
noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle
tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"

"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan
kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."

"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.

"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni..."

"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."

Don Gusman epäröi.

"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista,
sitten ajattelen vain onneani."

"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.

Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de
Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.

Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos
Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan
vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla
ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään
vasten.

Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet
rintaansa vasten.

Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen
jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä
kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli
mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.

Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota
vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan,
vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut
vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.

"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.

"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin
pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."

"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."

"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän
lisäsi.

"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"

"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja
kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi
rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on
huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua
palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."

Don Gusmanin silmät salamoivat.

"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa
meitä."

Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla
arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti
levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta,
onnistunut peittämään.

Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja
kysyi kiivaasti'.

"Mitä me teemme?"

"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni
vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli
hänelle ilmoittanut.

Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan,
rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:

"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."

"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren
miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa
varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu
vähimpäänkään vaaraan."

"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don
Gusmanin kättä.

Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä
syliin.

"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo
jotakin petosta meitä kohtaan."

"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."

Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää
vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.

Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän
välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman
seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen
ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.

Vihdoin don Gusman kohotti päätään.

"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin
kauan."

Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta
veli jatkoi:

"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä
antautumaan."

"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän
ovat mashorkalaisia."

"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole
rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he
kokonaan halveksivat."

"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että
vain hukkaamme kallista aikaa."

Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja,
jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan
sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.

Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että
piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti
erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.

Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.

"Rauhanhieroja!" hän huudahti.

Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.

"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.

"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.

"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."

"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."

"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte
nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella
äänellä.

"Vähemmän kuin luulettekaan."

"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."

"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä
vastaus."

"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen
kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos
te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu;
onko mitään muuta?"

"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään
ehdotusta?"

"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."

"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"

"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä
vallassanne, hitto vie."

"Se on totta, mutta pian saamme teidät."

"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei
minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt.
Onnea yrityksellenne!"

Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.

Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.

"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut
oikeassa?"

"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia
kaikessa rauhassa."

Don Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja
hänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.

Peonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse,
ollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä
hyökkäysmerkkiä.

Don Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita.
Nähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla
kun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle
palavia tulisoihtuja.

Tuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus
paksujen liekkien ympäröimänä.

Piiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat
riemuhuudolla.

Muuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille
valmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa
muille. Heitä kohtasi koston laki.

Sillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun
sokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa
seiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.

Luutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja
syöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.

Nämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas
sulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin
ruuvipihteihin.

Juuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui
viimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki
olivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti
oli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen
melkein voittamattomaksi.

Aurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista
pampaksen tummaa syvyyttä.

Ajomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten
sen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen
ja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois
paikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.

Don Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.

Ensi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt
veljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän
seikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun
taistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli,
ettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään
vaara enää uhannut.

Hän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut
panna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja
kastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän
hienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti
siistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein
hän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi
vakavasti huolestuttaa häntä.

Korpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan
häntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian,
imettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä
olevaan notkoon.

Äkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät
kauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.

Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.
Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.

Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.

Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin,
jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.

Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi,
johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.

Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän
epätoivon huudon.

    "Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä
    rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.

                                      Don Leoncio de Ribeyra."

Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli
todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä
luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä
kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan
tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain
tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.

Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään
tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän
ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi
lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.

Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.
Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.

"Don Gusman de Ribeyra", tämä sanoi ivallisella äänellä, "te olette
vankini."

Tämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa
sotamiesosasto.



XIX.

KERTOMUKSEN LOPPU.


Tällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.

"Oh, tuo kaikki on kauheaa!" don Fernando huudahti vihaisella,
surkuttelevalla äänellä.

"Siinä ei vielä ole kaikki", don Estevan vastasi.

"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de
Lunan kanssa?"

"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa."

"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin
tapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen
henkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni,
että luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka
huimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs
päähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin
tietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?"

Surullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.

"Niin", hän vastasi, "minä olen usein lapsuudessani, vieläpä
täysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo
korpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran
perheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä
poika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan
aikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut
imettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin
minun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala
on, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut."

"Kuka tietää?" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, "kenties hän
jonakin päivänä palaa."

"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut
tuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista
etsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen
salaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa."

"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!"

"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan,
vajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö.
Sallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui
don Gusmanin vangitsemisen jälkeen."

"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen
lopun."

Don Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:

Don Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan
puhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui
seuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don
Bernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus
liikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa
Buenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista
hienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.

Diktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan
siitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen
miehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen
kimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman
vaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä,
Rosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.

Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista
kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat
kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli
vapahdus.

Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli
toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian
onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä
kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään.
Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen,
että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas
myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei
uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin
voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen
välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin
vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.

Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset
raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta
häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka
hän oli hänelle vankilassa määrännyt.

Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä.
Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet
voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan
ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat
enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.

Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella.
Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen
saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä
kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko
onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin
äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.

Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti
unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden
tuomittavaksi.

Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin
julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen
teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen
nimessään joka päivä pantiin toimeen.

Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman
astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.

Emme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt
taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.

Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä
ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja
mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi.
Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän
nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle
päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän
ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä
tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin
iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua
olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä.
Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta
toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä.
Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika
olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian
selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan
nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi
säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa
vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen
pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat
korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen
ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen
molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti
seuralaisineen tuli.

Päästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia
ja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen
rinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat
mashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut
kavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka
hän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä,
haihdutti kaikki hänen arvelunsa.

Vaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa
seuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan
kertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don
Gusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.

Hänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan.
Ihastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen
vakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en
korpraaliksi.

Nuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen
urhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.

Luco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat
ennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti
niin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin
vuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien
tyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja
kun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida
vankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus
ilman mitään estelyä.

Siihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden
kuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli
määrätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan
hetken tultua.

Luco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli
päättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.

Onnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli
voitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä
taholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti
keksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen
muuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman
vain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja
että kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.

Kersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään
tavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä
päivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen
näköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä
kysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.

"Oh", kersantti vastasi, "tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon
saadakseni teidät vakuutetuksi, herrani."

"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman
sanoi, hymyillen surullisesti.

"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette
saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."

"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi,
huo'ahtaen helpotuksesta.

"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on
hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa
on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä,
lähteäkseen merelle."

"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse
lähtemään Buenos Ayresista."

"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta.
Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari
nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee
sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa,
niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."

"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don
Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo
pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa
kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha
uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi
vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä
asiasta."

"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin,
herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"

"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä
henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt
järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien
parantumattoman syövän."

Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen,
jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.

"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan
kirjeen.

"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin
hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette
itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."

Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.

"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko
mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun
elää!"

"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.

"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon
elää!"

"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."

Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja
poistui vankilasta.

Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa.
Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli
pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman.
Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli
enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu
karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.

Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt
veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen,
jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla
odottaen venettään.

Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta
oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina
pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.

Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään
punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli
eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi
vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.

Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty
vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli
keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari
pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:

"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun
sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee
silmät'; se on merkki."

"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi
ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin
käsiin."

"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me
tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."

Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime
hetkessä.

Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki
läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän
mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän
päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:

"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."

Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin;
uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat
levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat
suunnattuna vankilaa kohti.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua
aukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.

Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän
päättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan
keskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut
lähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla
puolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan
rinnakkain don Gusmanin kanssa.

Tämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä
eversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin
selässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin
ensimmäinenkin.

Kulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota
molemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.

Oli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa.
Vahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja
vilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.

Kulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia
kohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä
kaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta
lähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja
vasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.

Kolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja
ja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la
Federacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden
väkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan
harjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein
puhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi
sitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten
vaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja
pikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä
näyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.

Don Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa
vartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja
tukahduttamaan epäjärjestyksen.

Onnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat,
joita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet
erotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä
riisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli
jaettu kahtia.

Don Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen
vakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän
tunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja
järkähtämättömänä vangin vieressä.

"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet,
"vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään,
että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."

"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi,
kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."

Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin
askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi
hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui
hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti
heittäytyi satulaan everstin sijaan.

Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don
Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä,
ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän
heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.

Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen
vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.

Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin
olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun,
hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä
huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun,
jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.

Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun
iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli
aikaa päästä turvaan.

Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt
vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi
noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet
olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä
vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään.
Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti
melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti
viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen
maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean
tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti,
todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt
odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat
ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan,
niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama
jäälinnun siipi.

Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi
kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut
sen tällä tavoin toimeen.

Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla
rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen
nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja
jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don
Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan
tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi
saada uhrinsa käsiinsä.

Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän
ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don
Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko
hän kuollut vai hengissä.

Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli
uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei
milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen
järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut
terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä,
synnytettyään tyttären.

Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet
lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.

Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä
tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin
kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen,
mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut
niin onnettomaksi.

Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän
yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät
toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.

Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut,
uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä
kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.

Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain
johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias.
Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo
kolmattakymmentä vuotta sitten.

Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen
ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä
kertomuksesta.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kivisydän - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home